3.1.2000

Vaatimukset

Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto STL on vaatinut työtuomioistuinta

- vahvistamaan, että A on oikeutettu saamaan menetetyt vuorovapaat kertyneeltä 63 työpäivältä, jolloin hänen säännöllinen päivittäinen työaikansa oli ollut kahdeksan tuntia päivässä, yhteensä kolme vuorovapaata,

- tuomitsemaan Stora Enso Fine Papers Oyj:n työehtosopimuslain mukaiseen hyvityssakkoon työehtosopimuksen tieten rikkomisesta,

- tuomitsemaan Metsäteollisuus ry:n työehtosopimuslain mukaiseen hyvityssakkoon valvontavelvollisuuden laiminlyönnistä, ja

- velvoittamaan Stora Enso Fine Papers Oyj:n ja Metsäteollisuus ry:n korvaamaan yhteisvastuullisesti kantajan oikeudenkäyntikulut.

Perusteet

Metsäteollisuus ry:n jäsenyrityksen Stora Enso Fine Papers Oyj:n palveluksessa työskentelevä A oli työllisyysasetuksen 51 §:n mukaisella osa-aikalisällä. Osa-aikalisäkauden kestoksi oli sovittu 1.7. - 31.12.1998 ja osa-aikaisuus oli sovittu pääsääntöisesti toteutettavaksi siten, että A olisi aina kerrallaan kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa vapaalla. Työssäolopäivinä hänen säännöllinen työaikansa oli ollut kahdeksan tuntia päivässä ja työviikkoina 40 tuntia viikossa. A:n kuukausipalkka oli alentunut samassa suhteessa työajan kanssa. Kun muista työsuhteen ehdoista ei ollut sovittu, niiltä osin oli sovellettava hänen voimassa olevan työsopimuksensa ehtoja.

A oli työskennellyt osa-aikalisän aikana 1.7. - 15.7.1998 (11 työpäivää), 3.8. - 14.8.1998 (10 työpäivää), 9.9. - 11.9.1998 ja 21.9. - 30.9.1998 (11 työpäivää), 1.10. - 15.10.1998 (11 työpäivää), 2.11. - 13.11.1998 (10 työpäivää) ja 1.12. - 11.12.1998 ja 16.12.1998 (10 työpäivää).

Työnantaja ei ollut antanut A:lle tämän osalisäkauden aikana työskentelemää työaikaa vastaavia vuorovapaita. Asiasta oli syntynyt erimielisyys, josta oli neuvoteltu paikallisesti ja liittojen välillä.

A:n säännöllinen päivittäinen työaika oli ennen osa-aikalisää ollut kahdeksan tuntia päivässä ja 40 tuntia viikossa. Osa-aikalisän yhteydessä ei ollut sovittu työaikajärjestelmän muuttamisesta keskimääräiseksi viikoittaiseksi työajaksi. Jos tarkoitus oli ollut siirtyä soveltamaan keskimääräistä säännöllistä viikkotyöaikaa, olisi työehtosopimuksen 8 §:n mukaan tasoittumisjakso tullut määrätä ja työnantajan olisi tullut laatia työtuntijärjestelmä, jonka kuluessa työaika olisi tasoittunut keskimääräiseen säännölliseen työaikaan. Tällaista järjestelmää ei kuitenkaan ollut laadittu. A oli tehnyt työssäoloviikkoinaan täyttä työaikaa.

Teknisten toimihenkilöiden palkka- ja työaikapöytäkirjan 12 §:n 2 kohdan mukaan vuotuista työaikaa lyhennettiin enintään 100 tunnilla. Konkreettinen työajan lyhennys määräytyi toimihenkilön työskentelemän ajan pituudesta riippuen. Järjestelmä oli siis kumulatiivinen siten, että lyhennysvapaiden määrä kunkin yksittäisen toimihenkilön osalta määräytyi hänen tekemiensä työvuorojen perusteella. Jos työvuoroja syystä tai toisesta kertyi vuoden aikana vähemmän, kertyi myös lyhennysvapaita samassa suhteessa vähemmän. Työnantaja ei voinut keskimääräistää tunteja esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa joku oli osan vuorovapaiden määräytymiskaudesta poissa palkattomalla sairauslomalla tai oman asian vuoksi palkattomalla vapaalla, jos henkilö edelleen oli säännöllisessä 40 tunnin viikkotyöajassa, vaikka näissäkin tapauksissa keskimääräinen viikkotyöaika jäi alle työehtosopimuksen enimmäistyöajan. Tällaisissa tilanteissa vuorovapaita kertyi ainoastaan tehdyiltä työvuoroilta, mikä oli kumulatiivisen järjestelmän perustarkoitus.

Palkka- ja työaikapöytäkirjassa oli määräykset myös niistä päivistä, joita oli pidettävä säännöllisiin työvuoroihin rinnastettavina poissaolopäivinä. Osa-aikalisällä oltuja päiviä ei pidetty työehtosopimuksessa sellaisina päivinä, joilta vuorovapaita kertyisi. Näin ollen A:lla oli oikeus saada vuorovapaita ainoastaan niiltä päiviltä, joina hän oli ollut työssä. A ei kuitenkaan jäänyt lyhennysvapaajärjestelmän ulkopuolelle, koska hänen säännöllinen viikoittainen työaikansa oli edelleen 40 tuntia viikossa. A työskenteli työpäivinään kahdeksan tuntia. Työvuorojen vähyys kuitenkin vähensi kertymää kumulatiivisen järjestelmän perusteella, joten A ei saanut perusteetonta etua järjestelmästä.

A ei voinut jäädä lyhennysvapaajärjestelmän ulkopuolelle niiltä osin, kun hänellä oli ollut sopimuksen tarkoittamia työvuoroja. A:n jättäminen kokonaan vuorovapaajärjestelmän ulkopuolelle tarkoittaisi käytännössä sitä, että hänen suhteellinen työaikansa pitenisi osa-aikalisäkauden aikana kolmen vuorovapaan puuttumisen vuoksi. A:n palkkaa oli vähennetty samassa suhteessa kuin hänen perustyöaikaansa. Palkassa ei ollut otettu huomioon kolmen vuorovapaapäivän menetystä, koska sovittaessa osa-aikalisästä työnantajan kanssa A oli ollut sellaisessa käsityksessä, että hänelle kertyi vuorovapaita niiltä vuoroilta, jotka hän teki. A:n olisi harkitessaan osa-aikalisälle jäämistä tullut voida ottaa huomioon kaikki työsuhteensa ehdoissa tapahtuvat muutokset. A oli ollut siinä käsityksessä, että hänen työsuhteensa ehdot pysyivät muilta osin voimassa.

Vuorovapaiden antamisesta vastaavassa tilanteessa ei ollut syntynyt yhteisesti hyväksyttyä työnantajapuolen tulkinnan mukaista käytäntöä. Käytännössä asia oli ratkaistu työnantajan yksipuolisella määräyksellä työnantajaliiton ohjeistuksen mukaisesti. Alalla oli ollut myös tapauksia, joissa työehtosopimusta oli sovellettu kanteessa tarkoitetulla tavalla.

Stora Enso Fine Papers Oyj oli rikkonut voimassa olevan työehtosopimuksen määräyksiä ja Metsäteollisuus ry oli jättänyt toteuttamatta valvontavelvollisuutensa salliessaan yhtiön rikkoa työehtosopimuksen määräystä.

Vastaus kannevaatimuksiin

Metsäteollisuus ry ja Stora Enso Fine Papers Oyj ovat kiistäneet kanteen, vaatineet sen hylkäämistä ja Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto STL:n velvoittamista korvaamaan vastaajien oikeudenkäyntikulut laillisine korkoineen.

Kanteen kiistämisen perusteet

Työajan lyhentäminen 40-tuntista työviikkoa noudattavissa työaikamuodoissa perustui 28.3.1984 allekirjoitettuun tulopoliittiseen kokonaisratkaisuun. Työajan lyhentämisen lähtökohtana oli pisintä työaikaa tekevien työntekijöiden vuosityöajan lyhentäminen 32 tunnilla. Tulopoliittisen ratkaisun pohjalta keskusjärjestöt SAK ja STK olivat allekirjoittaneet suosituksen työajan lyhentämisestä 5.2.1985.

Tulopoliittisen kokonaisratkaisun pohjalta myös toimihenkilökentässä STK ja TVK/STL oli sovittu 13.12.1985 työajan lyhentämisestä. Sopimus vastasi sisällöltään SAK:n ja STK:n tekemää suositusta ja sitä noudatettiin metsäteollisuuden yleissopimuksen osana. Sopimuksen 2 § kuului seuraavasti:

"Työaikaa lyhennetään niiden toimihenkilöiden osalta, joiden säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Työajan lyhennystä vähentävät sopimukseen tai käytäntöön perustuvat vuosittain säännöllisesti toistuvat vapaat ja vuosiloma, jota ansaitaan enemmän kuin 2,5 päivää lomanmääräytymiskuukaudelta tai joka annetaan pitempänä kuin yleissopimuksessa on edellytetty."

Vuotuisen työajan lyhentämistä oli sovittu vuonna 1986 päivä- ja kaksivuorotyön osalta jatkettavaksi 32 tunnista 100 tuntiin vuoteen 1990 mennessä.

STK:n ja TVK/STL:n työajan lyhentämistä koskevassa sopimuksessa vuodelta 1986 oli sovittu muun muassa seuraavaa:

"1.1.1 40-tuntinen työviikko

Työaikaa lyhennetään kohdan 3 mukaisesti niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa.

Työajan lyhentämisen edellytyksenä on lisäksi, että vuotuista työaikaa muutoin lyhentävät ainoastaan kirkolliset juhlapyhät, juhannusaatto, itsenäisyyspäivä, jouluaatto, uudenvuodenpäivä, vapunpäivä sekä joulun ja pääsiäisen jälkeinen lauantai, pääsiäislauantai, uudenvuodenpäivän viikon lauantai, vapunpäivän viikon lauantai sekä 28. maaliskuuta 1984 allekirjoitetun tulopoliittisen kokonaisratkaisun perusteella toteutettu työajan lyhennys.

1.2 Ylimääräiset vapaapäivät

Työajan lyhennyksen määrästä vähennetään lakisääteisen vuosiloman ylittävät vuosilomajärjestelyt sekä vuosittain säännöllisesti toistuvat ylimääräiset vapaapäivät..."

Keskusjärjestösopimuksen teksti osoitti selvästi osapuolten tarkoituksen edelleen olleen kokoaikaisen työntekijän vuotuisen työajan lyhentäminen. Työajan lyhennyksen määrästä vähennettiin muut vuotuista työaikaa lyhentävät vapaat kohtien 1.1.1 ja 1.2 mukaisesti.

Edellä mainitut sopimukset allekirjoittanut STK ohjeistaessaan jäsenliittoja alakohtaisia neuvotteluja varten työajan lyhennyksen toimeenpanosta katsoi, että työajan lyhentäminen ei koskenut niitä työaikamuotoja, joissa työaikaa oli jo lyhennetty. Työajan lyhennyksen ulkopuolelle jäivät muun muassa keskeytymätön ja keskeytyvä vuorotyö sekä sellaiset periodityöt, joissa keskimääräinen viikkotyöaika oli alle 40 tuntia. STK katsoi myös sellaisten toimihenkilöiden, joilla oli 37,5 tunnin viikkotyöaika sekä osa-aikatyöntekijöiden jäävän lyhennyksen ulkopuolelle. Nämä periaatteet olivat myös palkansaajakeskusjärjestöjen tiedossa.

Metsäteollisuuden voimassa olevan yleissopimuksen osana noudatettiin edelleen edellä mainittuja keskusjärjestöjen sopimuksia vuosilta 1985 ja 1986. Niissä työajan lyhennyksen toteuttamistapa jätettiin alakohtaisesti sovittavaksi noudattaen samoja periaatteita ja menettelytapoja kuin 28.3.1984 allekirjoitetussa tulopoliittisessa ratkaisussa, ellei alakohtaisten osapuolten kesken erikseen toisin sovittu.

Alakohtaisten sopijapuolten tehtäväksi jäi siis työajan lyhentämisen käytännön toteutukseen liittyvistä yksityiskohdista sopiminen. Näitä olivat työajan lyhennyksen ansainta, ansionmenetyksen korvaaminen, vapaiden antaminen sekä eräät erityistilanteet, kuten työsuhteen päättyminen ja pitämättä olevat tai liikaa pidetyt vapaat. Tämä ilmeni STK:n ja SAK:n suosituksesta 5.2.1985, jonka periaatteet siirtyivät myös toimihenkilösopimuksiin. Keskusjärjestöt eivät sen sijaan olleet antaneet alakohtaisille sopijapuolille tehtäväksi työajan lyhennyksen soveltamisalasta sopimista. Vuotuisen työajan lyhennystä oli tarkoitus soveltaa vain säännöllisesti 40-tuntista viikkotyöaikaa tekeviin työntekijöihin.

Metsäteollisuuden yleissopimuksen 7 §:n 8 kohdan mukaan päivä- ja kaksivuorotyön työajan lyhentäminen toteutettiin niillä edellytyksillä ja menettelytavoilla, joilla teknisten toimihenkilöiden työajan lyhennys asianomaisella teollisuusalalla toteutettiin. Teknisten toimihenkilöiden työajan lyhennys puolestaan sovittiin rakenteeltaan yhdenmukaiseksi työntekijäsopimuksen kanssa.

Työajan lyhennyksen soveltamisala paperiteollisuuden toimihenkilösopimuksissa oli sama kuin alkuperäisissä keskusjärjestöjen välisissä sopimuksissa ja paperiteollisuuden työntekijäsopimuksessa. Vuotuisen työajan lyhennyksen piiriin oli tarkoitettu kuuluvan vain ne toimihenkilöt, jotka tekivät säännöllisesti 40-tuntista työviikkoa. Jos toimihenkilön viikkotyöaika jostain syystä jäi lyhyemmäksi kuin 40 tuntia, jäi hän sopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Koska lähtökohtana oli ollut pisimmän vuotuisen työajan lyhentäminen, tuli myös 40 tunnin viikkotyöajan toteutumista tarkastella vuositasolla.

Metsäteollisuuden yleissopimuksen osana noudatettavan päivä- ja kaksivuorotyöajan lyhentämistapaa koskevassa pöytäkirjassa 17.12.1993 oli sovittu seuraavaa:

"2 § Työaika voidaan järjestää myös siten, että se vuonna 1994 on keskimäärin 36,7 tuntia viikossa.

3 § Työajan lyhentäminen toteutuu antamalla vapaata niin, että työaika enintään kalenterivuoden pituisena ajanjaksona tasoittuu keskimäärin 2 §:n mukaiseen määrään viikossa. Vuosilomapäiviä ei voida käyttää työajan tasaamiseen."

Metsäteollisuudessa viikkotyöajan toteutumista tuli siten tarkastella vuositasolla.

Valtaosalla yleissopimuksen piiriin kuuluvista toimihenkilöistä oli 1980-luvun lopulla ollut säännöllinen työaika 7,5 tuntia päivässä ja 37,5 tuntia viikossa. Vain noin 10 prosenttia teollisuustoimihenkilöistä oli tehnyt säännöllisesti 40 tuntia viikossa ja oli oikeutettu työajan lyhennysvapaisiin. Tästä syystä Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto STL oli vaatinut myös niiden toimihenkilöiden pääsyä työajan lyhennysten piiriin, jotka tekivät säännöllisesti 37,5 viikkotyötuntia. Työnantajapuoli oli kuitenkin ilmoittanut työajan lyhennyksen edellyttävän 40 tunnin työviikkoa.

Asiasta oli sovittu vuonna 1990 siten, että tietyin edellytyksin paikallisesti voitiin sopia siirtymisestä 40 tunnin työviikkoon. Ensimmäisessä vaihtoehdossa toimihenkilön vuotuinen työaika piteni, minkä johdosta palkkaa korotettiin ja työntekijä sai lyhennysvapaata. Toisen vaihtoehdon mukaan toimihenkilön tehtyä 170 säännöllistä kahdeksan tunnin työpäivää hänelle annettiin 100 tuntia vapaata. Edellä mainitut sopimukset osoittivat, että työajan lyhentämisessä oli ollut kysymys nimenomaan kokoaikaisen työntekijän vuotuisen työajan lyhentämisestä ja että oikeus työajan lyhennysvapaisiin kuului vain niille toimihenkilöille ja työntekijöille, joiden säännöllinen viikkotyöaika oli 40 tuntia. Tältä osin työehtosopimusta sovellettiin sanamuodon mukaisesti.

Toimihenkilön, joka oli poissa työstä kanteessa mainituista syistä, säännöllinen viikkotyöaika ei ollut 40 tuntia. Työehtosopimuksella oli tarkoitettu kokoaikaisen, säännöllisesti 40 viikkotyötuntia tekevän toimihenkilön vuosittaisen työajan lyhentämistä 100 tunnilla. Tämä ilmeni myös 17.12.1993 tehdystä pöytäkirjasta, joka mahdollisti työajan lyhentämisen toteuttamisen vuonna 1994 siten, että se oli keskimäärin 36,7 tuntia. Osa-aikaisen toimihenkilön säännöllinen viikkotyöaika ei ollut 40 tuntia, vaan vähemmän. Keskusjärjestöjen työajan lyhentämissopimuksen soveltamisala oli sama kaikilla teollisuusaloilla.

Työtuomioistuimen tuomio TT:1997-72 tuki vastaajapuolen kantaa asiassa.

Osa-aikatyötä oli toteutettu päivätyössä paperiteollisuuden toimipaikoilla eri tavoin: viikko tai kaksi viikkoa töissä ja vastaava vapaa; työaikamuodossa 17 työssä joka toinen vuorokierto ja joka toinen vapaa: työssä puolet kuukauden työpäivistä kuukauden alusta lukien ja loppupuoli kuukaudesta vapaa. Missään näissä työntekijöitä tai toimihenkilöitä koskevissa osa-aikajärjestelyissä työajan lyhennysvapaita ei ansaittu eikä annettu.

Stora Enso -konsernin toimipaikoista ainakin Varkaudessa, Imatralla, Summassa, Heinolassa ja Uimaharjussa oli osa-aikatyöstä sovittu edellä mainituilla periaatteilla. Myös muissa konserneissa, kuten UPM-Kymmene Oyj:n toimipaikoissa Kaipolassa, Raumalla, Tervasaaressa ja Jämsänkoskella oli toimittu samoin periaattein.

Ollakseen oikeutettu päivä- ja kaksivuorotyössä työajan lyhennysvapaisiin tuli toimihenkilön säännöllisen viikkotyöajan olla 40 tuntia. Tätä tuki sopimustekstin sanamuoto ja oikeuskäytäntö. Myös keskusjärjestöjen työajan lyhentämistä koskevasta suosituksesta ilmeni, että alakohtaisille sopijapuolille annettiin tehtäväksi lyhennyksen toteuttamisesta sopiminen, mutta ei soveltamisalasta sopimista. Toimihenkilön, joka oli poissa työstä kanteessa tarkoitetusta syystä tai oli muutoin osa-aikainen, säännöllinen viikkotyöaika ei ollut 40 tuntia, joten lyhentämissopimusta ei häneen tarvinnut soveltaa. Lähtökohtana oli ollut 40-tuntista työviikkoa säännöllisesti tekevien työntekijöiden vuosittaisen työajan lyhentäminen.

Koska työajan lyhentämissopimuksissa päivä- ja kaksivuorotyön osalta oli nimenomaan sovittu, ettei työntekijällä ole oikeutta lyhennysvapaisiin tilanteessa, jossa säännöllinen viikkotyöaika on alle 40 tuntia ja koska sopimuksissa oli myös määräys ylimääräisten vapaiden vähentämisestä, tuli työnantajan palkanmaksuvelvollisuuden laajentamisen perustua sopijaosapuolten yhteiseen tarkoitukseen. Työnantajapuoli ei metsäteollisuudessa eikä muillakaan teollisuusaloilla ollut tarkoittanut työajan lyhentämissopimuksen soveltamista osa-aikatyössä.

Perustelut

Tausta ja erimielisyys

Stora Enso Fine Papers Oyj:n palveluksessa työskentelevä teollisuustoimihenkilö A on siirtynyt osa-aikatyöhön ajaksi 1.7. - 31.12.1998. Tuon ajan hänelle on maksettu työllisyysasetuksen 50 §:n mukaista osa-aikalisää. Osa-aikaisuus on pääosin toteutettu siten, että A on ollut vuoroin kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa vapaalla. Työssäoloaikana hänen työaikansa on ollut kahdeksan tuntia päivässä ja 40 tuntia viikossa. Ennen osa-aikalisälle siirtymistä A:n säännöllinen työaika on niinikään ollut kahdeksan tuntia päivässä ja 40 tuntia viikossa.

Vuotuisen työajan lyhentämiseksi muun muassa päivätyössä enintään 100 tunnilla toimihenkilö on työehtosopimuksen mukaan tässä työaikamuodossa työskentelemänsä ajan pituudesta riippuen oikeutettu saamaan vuorovapaita. Mikäli kuitenkin toimihenkilön säännöllinen viikoittainen työaika on sopimuksen tai käytännön perusteella alle 40 tuntia, hän ei ole oikeutettu kyseisiin vuorovapaisiin.

Erimielisyydessä on kysymys siitä, onko A työehtosopimuksen mukaan oikeutettu vuorovapaisiin osa-aikalisäkauden aikana tekemiltään 8 tunnin työvuoroilta.

Työajan lyhentämismääräyksen syntyhistoria

Vuoden 1984 tulopoliittisessa kokonaisratkaisussa on sovittu työajan lyhentämisestä 32 tunnilla vuodessa. Keskusjärjestöt STK ja SAK ovat 8.1.1985 antaneet yhteisen suosituksen, jonka mukaan työaikaa lyhennetään niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Työajan lyhennys on suosituksen mukaan ollut tarkoitus toteuttaa liittojen keskenään yksityiskohtaisesti sopiman, kullekin alalle tarkoituksenmukaisen kertymisjärjestelmän mukaisesti.

Työajan lyhentämisestä on Suomen Työnantajain Keskusliiton, Toimihenkilö- ja Virkamiesjärjestöjen Keskusliiton ja Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liiton kesken sovittu 13.12.1985. Sopimuksen mukaan työaikaa lyhennetään niiden toimihenkilöiden osalta, joiden säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa. Mainitut järjestöt ovat 25.3.1986 sopineet työajan lyhentämisestä asteittain niin, että lyhennys vuonna 1990 on yhteensä enintään 100 tuntia vuodessa. Tuossa yhteydessä on myös sovittu, että jos työaika työajan lyhennyksen seurauksena muodostuisi lyhyemmäksi kuin niissä työaikamuodoissa, joissa työaika vielä tuolloin oli ollut lyhyempi, kuten esimerkiksi keskeytyvässä 3-vuorotyössä, lyhennetään työaikaa myös viimeksi mainituissa työaikamuodoissa määrään, johon sopimuksen mukainen työajan lyhennys johtaa.

Viimeisin työajan lyhentämistapaa päivä- ja kaksivuorotyössä koskeva pöytäkirja, jota sovelletaan yleissopimuksen osana, on tehty 17.12.1993. Siinä on sovittu, että työaika voidaan järjestää myös siten, että se vuonna 1994 on keskimäärin 36,7 tuntia viikossa. Tällöin työajan lyhentäminen toteutuu antamalla vapaata niin, että työaika enintään kalenterivuoden pituisena ajanjaksona tasoittuu keskimäärin mainittuun määrään viikossa.

Työehtosopimuksen tarkoitus ja tulkinta

Sopijapuolten tarkoituksesta sovittaessa työajan lyhentämisestä tulopoliittisessa sopimuksessa ja keskusjärjestötasolla on kuultu työtuomioistuimessa todistajina Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton johtajaa sekä sosiaali- ja terveysministeriön osastopäällikköä. Työajan lyhentämisestä ja lyhentämismääräysten soveltamisesta erityisesti teollisuustoimihenkilöiden osalta on kuultu mainitun johtajan lisäksi Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto STL:n neuvottelupäällikköä ja työsuhdeasiamiestä sekä Metsäteollisuus ry:n johtajaa.

Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliiton johtaja on kertonut olleensa silloisen STK:n edustajana neuvottelemassa ja sopimassa edellä mainituista sopimuksista. Hänen kertomansa mukaan lähtökohtana työajan lyhentämisessä on ollut, että kaikkein pisimpiä työaikoja tekevien työaikoja lyhennetään. Niitä olivat työntekijät, jotka työskentelivät 40 tuntia tai keskimäärin 40 tuntia viikossa. Kun tarkoitus oli pienentää pisimpien työaikojen eroa lyhyempiin työaikoihin, niin edellä mainittuja lyhyemmät työajat suljettiin pois lyhennyksen piiristä. Tämä oli todettu myös STK:n liitoilleen antamissa sisäisissä neuvotteluohjeissa, joiden mukaan työajan lyhentäminen ei koskenut muun muassa toimihenkilöitä, joilla oli 37,5 tunnin työaika, eikä myöskään osa-aikatyöntekijöitä. Itse sopimuksessa ei mainita osa-aikatyötä, mutta todistajan käsityksen mukaan oli pidetty itsestään selvänä, että kun pisimpiä työaikoja oli tarkoitus lyhentää lähemmäksi 37,5 tunnin työviikkoa, niin tätä lyhyempiä työaikoja lyhennys ei koskenut. Keskusjärjestöjen välillä sovittiin, mitkä vapaapäivät vaikuttavat ja mitkä eivät vaikuta lyhennyksen määrään. Jos työntekijä esimerkiksi ansaitsi vuosilomaa enemmän kuin mitä laki edellytti, hän ei tältä osin kuulunut työajan lyhennyksen piiriin. Kysymys oli nimenomaan vuotuisen työajan lyhentämisestä.

Aiemmin Suomen Työnantajain Keskusliiton palveluksessa työehtosopimusosaston osastopäällikkönä toiminut sosiaali- ja terveysministeriön osastopäällikkö on vastaavasti kertonut, että ensimmäisessä niin sanotussa pekkassopimuksessa 1980-luvun puolivälissä oli sovittu tulopoliittisen kokonaisratkaisun yhteydessä pisimpien työaikojen lyhentämisestä päivä- ja kaksivuorotyössä. Tuossa yhteydessä ei ollut sovittu mistään erityisestä vuosityöajasta, mutta työajan lyhennys oli tarkoitettu sovellettavaksi niihin työntekijöihin, jotka silloin tekivät pisintä vuosityöaikaa. Pekkassopimuksessa mainittiin lyhennyksen koskevan säännöllisesti 40 tuntista työviikkoa tekeviä. Neuvottelijoiden kesken ei ollut mitään epäselvää, että se tarkoitti vain niitä, jotka säännöllisesti tekivät 40-tuntisia työviikkoja päivä- ja kaksivuorotyössä. Keskusjärjestöjen välisissä neuvotteluissa oli todettu muun muassa vuorotyön ja osa-aikaisten työsuhteiden jäävän työajan lyhentämismääräysten ulkopuolelle. Tällöin ei ollut tehty eroa erilaisten osa-aikajärjestelyjen välillä. Todistajan mukaan työajan lyhentämisen soveltamisala oli sovittu keskusjärjestöjen välillä ja vain työajan lyhentämisen tekninen toteutus oli jäänyt liittotasolla alakohtaisesti sovittavaksi.

STL:n neuvottelupäällikkö on kertonut, että 1980-luvulla teollisuustoimihenkilöillä oli ollut vain yksi eri teollisuudenalat kattava työehtosopimus, joka neuvoteltiin suoraan STK:n kanssa. Jäsenistöstä alle 10 prosenttia työskenteli tuolloin 8/40 tunnin työaikamuodossa, kun taas teknisistä toimihenkilöistä lyhennyksen piirissä oli ehkä 60 prosenttia. Tästä lähtökohdasta oli perusteltua sopia siitä, että teollisuustoimihenkilöiden työaikaa lyhennettäessä sovelletaan samoja periaatteita kuin muidenkin henkilöstöryhmien osalta oli sovittu. Käytännössä lyhennyksen toteuttamista koskevat pääperiaatteet sovittiin työntekijäsopimuksissa, joista ne sitten otettiin teknisten sopimuksiin ja sitä kautta teollisuustoimihenkilöiden sopimukseen.

Mainitun todistajan mukaan neuvotteluissa oli esillä myös lyhennysmääräysten soveltamisala siinä mielessä, että sopimukseen otettiin pekkassopimusta laajempi luettelo niistä palkallisista vapaapäivistä, jotka eivät vähennä työajan lyhennystä. Näin haluttiin varmistaa, että toimihenkilöt eivät alalla jo aiemmin sovittujen vapaapäivien johdosta jäisi työajan lyhentämisjärjestelmän ulkopuolelle. Todistajan mukaan vuosityöaika-ajattelu oli mukana työajan lyhentämisessä siten, että kun oli sovittu työajan lyhentämisestä tietyllä tuntimäärällä vuodessa, työajan toteutumista tarkasteltiin tavallaan vuositasolla ja samoin lyhennystä vähentävät ylimääräiset päivät otettiin huomioon vuositasolla. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että jos syystä tai toisesta tiettyä vuosityöaikaa ei saavuteta, toimihenkilö jäisi työajan lyhentämisjärjestelmän ulkopuolelle.

Neuvottelupäällikön kertoman mukaan alalla oli sopimuksen solmimisaikaan alle prosentti osa-aikaisia työntekijöitä. He tekivät työtä yleensä ehkä 3-5 tuntia päivässä. Sellaisia osa-aikajärjestelyjä, josta nyt kanteessa on kysymys, ei silloin tunnettu, vaan osa-aikaisilla yleisimmin ymmärrettiin sitä, että henkilö tekee lyhyempää työaikaa sopimuksen perusteella. Oli itsestään selvää, että tällaiset osa-aikaiset työntekijät jäivät työajan lyhennyksen ulkopuolelle. Osapuolille ei ollut epäselvää, mitä sopimuksessa 8/40 tunnin työaikamuodolla tarkoitettiin.

Teknisten Liitto TL:n työsuhdeasiamies on kertonut, että hänen käsityksensä mukaan palkka- ja työaikapöytäkirjan määräyksellä alle 40 tunnin säännöllisestä viikkotyöajasta on tarkoitettu rajata tätä lyhyempi työaika eli 37,5 tunnin viikkotyöaika työajan lyhennysjärjestelmän piiristä. Todistajan tiedossa ei ole, että kannetta vastaavia tilanteita olisi esiintynyt ennen osa-aikaeläke- ja osa-aikalisäjärjestelmän käyttöönottamista. Eri syistä osan vuotta poissa olleet toimihenkilöt ovat työaikamuodoissa 15 -27 käytännössä ansainneet vuorovapaita. Alalla on ollut myös käytäntöä, että toimihenkilö on ansainnut vuorovapaita osa-aikaeläkkeellä ja osa-aikalisällä ollessaan, mutta Metsäteollisuus ry:n ohjeistuksen jälkeen on työnantajayritysten linja tässä suhteessa muuttunut.

Metsäteollisuus ry:n johtaja, joka on ollut mukana sekä keskusjärjestöneuvotteluissa että paperiteollisuuden alakohtaista ratkaisua koskeneissa neuvotteluissa, on kertonut, että alakohtaisesti oli sovittu keskusjärjestötasolla sovitun työajan lyhentämisen käytännön toteutuksesta, kuten lyhennyspäivien kertymisestä, antamisesta ja korvaamisesta. Tavoitteena oli sopeuttaa toteutus muiden henkilöstöryhmien kanssa saman suuntaiseksi. Todistajan mukaan työehtosopimukseen on otettu lyhennyspäivien ansaitsemisesta taulukot eri työaikamuotoja varten. Niiden perusteella määräytyy lyhennyspäivien määrä niissä tilanteissa, joissa työsuhde kestää vain osan vuotta tai henkilö vaihtaa työaikamuotoa ansaitsemiskauden aikana. Taulukkoa ei kuitenkaan sovelleta niissä kanteen mukaisissa tilanteissa, joissa aina välillä tehdään 40 tuntista työviikkoa, koska työajan lyhennysjärjestelmän oli sovittu koskevan ainoastaan kokoaikaista työtä. Sensijaan määräaikaisessa työsuhteessa työskentelevä tai vain osan vuotta työskennellyt ansaitsee työajan lyhennysvapaita, koska hän työskentelee kokoaikaisesti. Palkattomat poissaolot eivät tuota työajan lyhennyspäiviä, mutta tällaisia poissaoloja ei myöskään vähennetä jo ansaituista lyhennyspäivistä. Todistajan mukaan niissä tilanteissa, joissa on siirrytty työajan lyhennysjärjestelmän piiriin sopimalla työehtosopimuksen mukaisesti työajan pidentämisestä 37,5 tunnista 40 tuntiin viikossa on mahdollista, että vuorovapaita kertyy, vaikka vain osan vuotta työskennellään 40 tunnin työajassa.

Arviointi ja johtopäätökset

Työtuomioistuimelle esitetty selvitys osoittaa, että sovittaessa pekkassopimuksessa työajan lyhentämisestä tarkoituksena on ollut lyhentää 32 tunnilla vuodessa kaikkein pisimpiä työaikoja. Niitä ovat tuolloin tehneet 40 tuntia tai keskimäärin 40 tuntia viikossa päivä- ja 2-vuorotyössä työskennelleet henkilöt. Mainitun sopimuksen mukaisesti on teollisuustoimihenkilöiden työaikaa sovittu vastaavasti lyhennettäväksi niissä työaikamuodoissa, joissa säännöllinen työaika on 40 tuntia viikossa.

Työajan lyhentämistä on teollisuustoimihenkilöiden työehtosopimuksessa sovittu tarkasteltavaksi vuositasolla muun muassa siinä suhteessa, että työajan lyhentämisen enimmäismäärä on sovittu enintään 100 tunniksi vuodessa. Samoin vuorovapaiden antokaudeksi on sovittu vuosi eli maaliskuun alun ja helmikuun lopun välinen ajanjakso. Lyhennykset on suunnattu niihin työaikamuotoihin, joissa työaika vuositasolla muodostuu kaikkein pisimmäksi, mutta oikeutta työajan lyhennykseen ei ole sidottu vuosityöaikaan, eikä erityisestä vuosityöajasta ole edes sovittu. Työajan lyhennyksen määrä on sidottu vain työskentelyyn määrätyssä työaikamuodossa ja siinä työaikamuodossa tehtyjen työvuorojen määrään ilman, että työajalla vuodessa olisi tässä suhteessa merkitystä.

Työehtosopimuksen sanamuodon mukaan toimihenkilö on työaikamuodoissa 15-27 työskentelemänsä ajan pituudesta riippuen oikeutettu saamaan vuorovapaita. Kun sovellettavan työehtosopimuksen mukaan työajan lyhennyksenä annettavien vuorovapaiden kertyminen on sidottu ainoastaan säännölliseen 40 tunnin viikkotyöaikaan ja tässä työaikamuodossa tehtyjen 8 tunnin työvuorojen määrään, on tässä työaikamuodossa työskentelevä toimihenkilö työajan lyhennysjärjestelmän piirissä työskentelyajan pituudesta riippumatta.

Osapuolet ovat olleet yksimielisiä siitä, että osa-aikatyö jää työajan lyhennysjärjestelmän ulkopuolelle silloin, kun toimihenkilön säännöllinen työaika on alle 40 tuntia viikossa ja 8 tuntia päivässä. Alalla ei sensijaan ole aiemmin ollut esillä sellaisia osa-aikajärjestelyjä, joissa toimihenkilö työskentelee säännöllisesti työaikamuodossa 8/40, mutta on työsopimuksensa mukaan velvollinen tekemään vain osan normaaleista työvuoroista.

Sovellettavissa työehtosopimuksissa on määräykset säännöllisestä työajasta päivä- ja 2-vuorotyössä samoin kuin siitä, millä edellytyksillä ja miten työaikaa on lyhennettävä. Näillä määräyksillä on säännelty enimmäistyöajoista, joista ei työehtosopimuksessa ole sovittu poikkeuksia. Työehtosopimuksessa sovittuja pidemmistä työajoista ei voida myöskään paikallisesti sopia.

Työehtosopimuksen työaikamääräysten tulkitseminen työnantajapuolen esittämällä tavalla niin, että työsuhteen ehtojen määräytymisperusteena voisi olla joku muu pitempi työaika kuin edellä todettu enimmäistyöaika, olisi vastoin työehtosopimuksen sanamuotoa ja ristiriidassa työehtosopimuksen säännöllistä enimmäistyöaikaa koskevien määräysten kanssa. Se myös johtaisi siihen, että työaikamuodossa 8/40 osa-aikaisesti työskentelevään työntekijään sovellettaisiin pelkästään osa-aikaisuuden perusteella epäedullisempia työaikamääräyksiä kuin kokoaikaiseen työntekijään, jolla on muusta syystä johtuvia poissaoloja, jotka eivät kuitenkaan sulje työntekijää työajan lyhennyksen ansainnan piiristä. Näiden seikkojen perusteella työtuomioistuin katsoo, että tulkittavia työajan lyhentämismääräyksiä on sovellettava myös osa-aikaiseen toimihenkilöön, milloin hän työskentelee säännöllisesti työaikamuodossa, joka muutoin oikeuttaa työajan lyhennyksenä annettaviin vuorovapaisiin.

Stora Enso Fine Papers Oyj ja A ovat sopineet A:n työntekovelvoitteen määräaikaisesta vähentämisestä edellä todetulla tavalla. Osa-aikaisen työskentelyn ajaksi ei kuitenkaan ole sovittu työaikamuodon muuttamisesta, vaan A on edelleen työskennellyt säännöllisesti työaikamuodossa 8 tuntia päivässä ja 40 tuntia viikossa. Ottaen huomioon palkka- ja työaikapöytäkirjan tulkinnasta edellä lausutun työtuomioistuin - tarkoittamatta ottaa tässä yhteydessä kantaa muulla tavoin järjestettyyn osa-aikatyöhön - katsoo, että A on myös osa-aikatyöntekijänä ollut oikeutettu edellä mainitun pöytäkirjan mukaisiin vuorovapaisiin.

Stora Enso Fine Papers Oyj on kieltäytyessään antamasta A:lle kanteessa tarkoitettuja vuorovapaita menetellyt työehtosopimuksen vastaisesti. Kysymys on ollut työajan lyhentämismääräysten soveltamisesta sellaisessa uudessa tilanteessa, jota määräyksistä sovittaessa ei ollut ennakoitu. Kun lisäksi Metsäteollisuus ry on tässä asiassa hyväksynyt yhtiön menettelyn, yhtiön ei ole katsottava rikkoneen työehtosopimusta työehtosopimuslain 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Asian tulkinnanvaraisuuteen nähden myöskään Metsäteollisuus ry:n ei ole katsottava laiminlyöneen valvontavelvollisuuttaan.

Oikeudenkäyntikulut

Asia on ollut siinä määrin epäselvä, että Metsäteollisuus ry:llä ja Stora Enso Fine Papers Oyj:llä on ollut perusteltu aihe tähän oikeudenkäyntiin. Tämän vuoksi Suomen Teollisuustoimihenkilöiden Liitto STL:n on jutun voittaessaankin työtuomioistuimesta annetun lain 33a §:n 1 momentin nojalla vastattava itse omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin vahvistaa, että A on ollut oikeutettu saamaan sovellettavan palkka- ja työaikapöytäkirjan 12 §:n mukaiset vuorovapaat ajalta 1.7. - 31.12.1998 niiltä työvuoroilta, jolloin hänen säännöllinen päivittäinen työaikansa on ollut 8 tuntia päivässä.

Enemmälti kanne hylätään.

Asianosaiset saavat pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian ratkaisemiseen ovat osallistuneet Orasmaa puheenjohtajana sekä Saloheimo, Virtanen, Tiitola, Leivo ja Raitoharju jäseninä. Sihteeri on ollut Niemitalo.

Eri mieltä olevan jäsen Tiitolan lausunto, johon jäsen Virtanen yhtyi:

Jutussa esitetystä selvityksestä on mielestäni käynyt kiistattomasti ilmi, että kanteessa tarkoitetulla työajan lyhennyksellä lyhennettiin pisimpiä työaikoja. Tästä syystä on tuolloin asiasta sovittaessa vallinnut yksimielisyys siitä, että osa-aikaiset työntekijät jäävät tämän työajan lyhennysjärjestelmän ulkopuolelle sen vuoksi, ettei heidän työaikansa ole ollut 40 tuntia viikossa tai keskimäärin 40 tuntia viikossa. Täyden työajan tekemisen edellytyksestä seuraa mielestäni myös se, että kaikki osa-aikaiset työntekijät on jätetty työajan lyhennysjärjestelmän ulkopuolelle riippumatta siitä, missä muodossa osa-aikatyö toteutetaan tai onko jokin osa-aikatyön muoto ollut työajan lyhennyksestä sovittaessa käytössä vai ei.

Täyttä työaikaa tekeviä ovat henkilöt, jotka ovat työsuhteensa aikana työssä 40 tuntia viikossa tai keskimäärin 40 tuntia viikossa. Jos viikoittainen työaika on säännöllisesti 40 tuntia, on työpäivä yleensä kahdeksan tunnin pituinen. Se, että työntekijä on välillä pois työstä esim. vuosiloman, sairauden, hoitovapaan tai muun sellaisen syyn vuoksi, ei estä pitämästä työntekijää täysiaikaisena, koska hän olisi työssä täyden työajan, ellei olisi olemassa tällaista poissaolosyytä.

A on sopinut osa-aikaisesta työstä, jossa hän on ollut vuoroin kaksi viikkoa töissä ja kaksi viikkoa vapaalla.

Tämän sopimuksen mukaisesti hän ei tee jatkuvasti työsuhteensa aikana täyttä työaikaa vaan noin puolet täydestä työajasta. A:n vapaajaksoja ei voida rinnastaa edellä mainittuihin täyttä työaikaa tekevän työntekijän poissaolojaksoihin. A on ollut vapaajaksoilla sen vuoksi, että hän on sopinut työnantajan kanssa lyhyemmästä työajasta. On luonnollista, että A:llekin on saattanut työjaksojen aikana tulla edellä kerrottuja poissaoloja esim. sairauden vuoksi, mutta A:n työsopimukseen perustuvat vapaajaksot eivät ole edellä tarkoitettua poissaoloa vaan vapaa-aikaa.

Edellä olevilla perusteilla katson, että kanteessa tarkoitetun työajan lyhennysjärjestelmän ulkopuolelle on jätetty työntekijät, jotka eivät tee sopimusta tehtäessä tarkoitettua täyttä työaikaa. Tästä syystä en pidä tarpeellisena tarkastella sitä, missä muodossa osa-aikainen työ on toteutettu. Kun A on työsopimuksellaan sopinut lyhyemmästä työajasta, hän ei enää kuulu työajan lyhennysjärjestelmän piiriin ja harkitsen oikeaksi hylätä kanteen.