15.7.2011

Rikosasian ja korvausvaatimuksen aiempi käsittely ja Savonlinnan käräjäoikeuden tuomio 15.7.2005

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle kummallekin rangaistusta muun ohella törkeästä veropetoksesta. Valtio vaati syytteiden käsittelyn yhteydessä, että A ja B velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan valtiolle rikoksesta aiheutunut vahinko. A ja B kiistivät syytteet ja korvausvaatimuksen.

Asiassa oli riidatonta, että A:n ja B:n määräysvallassa olleesta osakeyhtiöstä oli vuosina 1991 ja 1992 tehty nettomääriltään noin 25,5 miljoonan markan suuruiset rahansiirrot Brittein Neitsytsaarille rekisteröidyn Silver Lane Trading Ltd:n pankkitilille Luxemburgissa. Rahansiirrot oli osakeyhtiön kirjanpidossa merkitty yhtiön ulkomaan sijoituksiksi, jollaisia ne A:n ja B:n mukaan olivat myös todellisuudessa olleet. Syyttäjä katsoi, että rahansiirrot olivat olleet peiteltyä osingonjakoa A:lle ja B:lle, kun myös Silver Lane Trading Ltd oli ollut heidän määräysvallassaan ja varat olivat siten todellisuudessa päätyneet heidän henkilökohtaiseen omistukseensa. Syytteiden mukaan A ja B olivat jättäneet kumpikin omassa verotuksessaan ilmoittamatta osakeyhtiöstä näin saamansa tulot ja siten välttäneet veroa.

Käräjäoikeus totesi tuomiossaan, että asiassa esitetyn yhdensuuntaisen näytön mukaisesti A ja B olivat tammikuusta 1991 lähtien olleet myös Silver Lane Trading Ltd:n johtajia ja käytännössä omistaneet yhtiön. Asiassa esitetyn selvityksen valossa oli käräjäoikeuden mukaan selvää, että A ja B olivat myös päättäneet Silver Lane Trading Ltd:een siirrettyjen varojen käytöstä. Syyttäjä oli perustanut väitteensä varojen siirtymisestä A:n ja B:n omistukseen siihen, että osakeyhtiön ja Silver Lane Trading Ltd:n välillä ei ollut kirjallista sijoitussopimusta.

Käräjäoikeus katsoi, ettei kirjallisten tai suullisten sijoitussopimusten solmiminen ollut ollut välttämättä tarpeen, kun päätösvaltaa molemmissa yhtiöissä olivat käyttäneet samat henkilöt. Tämän vuoksi arviointi varojen siirtojen tosiasiallisesta merkityksestä täytyi perustaa pitkälti välilliseen näyttöön ja ulkoisesti havaittavissa olleisiin tapahtumiin ja olosuhteisiin.

Vastaanottamansa laajan näytön perusteella käräjäoikeus arvioi, että kirjallista sijoitussopimusta Silver Lane Trading Ltd:n ja osakeyhtiön välillä ei ollut ollut ja että Silver Lane Trading Ltd ja sinne siirrettyjen varojen käyttö oli pyritty salaamaan osakeyhtiön kirjanpidossa ja muutoinkin verottajalta. Käräjäoikeus totesi olleen riidatonta, että pääosa Silver Lane Trading Ltd:een siirretyistä varoista oli menetetty epäonnistuneessa sijoitustoiminnassa Yhdysvalloissa. Se, että varojen käyttö muilta osin oli tapahtunut A:n ja B:n ja heidän läheistensä hyväksi, tuki syyttäjän väitettä varojen siirtymisestä A:n ja B:n omistukseen myös sijoitustoiminnassa käytetyiltä osin. Käräjäoikeus totesi sille esitetyn näytön osoittavan, ettei Silver Lane Trading Ltd:n perustamisella ollut tavoiteltu mitään laillista verotuksellista tai kirjanpidollista etua, mikä edelleen tuki syytettä.

Käräjäoikeus katsoi esitetyn näytön kokonaisuutena osoittavan, että Silver Lane Trading Ltd:een siirretyt varat olivat samalla siirtyneet osakeyhtiön varallisuuspiiristä A:n ja B:n hallintaan ja omistukseen. Mitään muuta järkevää selitystä off shore -yhtiön käyttämiseen ja varojen käytön salaamiseen ei ollut ilmennyt kuin varojen siirron tosiasiallisen luonteen salaaminen.

Käräjäoikeus totesi, että asiassa esitetty selvitys kokonaisuudessaan osoitti, että toiminta oli tapahtunut yhtäläisesti A:n ja B:n intressissä ja hyväksi, kun B oli käyttänyt runsaasti Silver Lane Trading Ltd:een siirrettyjä varoja yksityiseen käyttöönsä ja kun A oli käytännössä harjoittanut Yhdysvalloissa tapahtunutta sijoitustoimintaa.

Asiassa oli riidatonta, etteivät A ja B olleet ilmoittaneet Silver Lane Trading Ltd:een siirrettyjä varoja tuloinaan veroilmoituksissaan. Siten A ja B olivat henkilökohtaisessa verotuksessaan jättäneet ilmoittamatta vuosina 1991 ja 1992 osakeyhtiöstä saamiaan veronalaisia tuloja kumpikin kohdaltaan 12 801 294 markkaa (2 153 023 euroa) ja kumpikin välttäneet veroa, B 8 124 000 markkaa (1 366 358 euroa) ja A 8 110 000 markkaa (1 364 004 euroa). Käräjäoikeus katsoi kummankin syyllistyneen törkeään veropetokseen.

Käräjäoikeuden tuomion 15.7.2005 yhteydessä tehty käsittelyratkaisu

Käräjäoikeus määräsi oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §:n nojalla, että veroviraston vahingonkorvausvaatimus käsitellään myöhemmin erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Perusteluinaan käräjäoikeus totesi, että valtio oli loppulausunnossaan pääkäsittelyssä katsonut, että eräät B:n maksamat verot oli otettava huomioon sen vahingonkorvausvaatimuksen vähennyksinä. Tämän vuoksi se oli oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 13 §:n mukaisessa kirjallisessa täydennysmenettelyssä luopunut osasta korvausvaatimustaan. A ja B olivat sanotussa täydennysmenettelyssä kiistäneet valtion pääkäsittelyn yhteydessä riidattomana olleen korvausvaatimuksen myös määrältään ja katsoneet, että B:n maksamat verot tuli ottaa vähennyksenä huomioon paljon veroviraston myöntämää laajemmin. Erimielisyyttä korvausvaatimuksen määrän osalta ei käräjäoikeuden mukaan ollut voitu käsitellä asianmukaisesti asian pääkäsittelyssä.

Rikosasian myöhempi käsittely

Itä-Suomen hovioikeus, jonka tutkittavaksi A ja B saattoivat asian, ei 30.11.2006 antamallaan tuomiolla muuttanut käräjäoikeuden tuomiota edellä selostetuilta osin. Korkein oikeus ei myöntänyt A:n ja B:n pyytämää valituslupaa.

Rikosasian ja yksityisoikeudellista vaatimusta koskevan käsittelyjärjestyksen on ratkaissut käräjätuomari Mika Huovila ja lautamiehet.

Vahingonkorvausvaatimus riita-asiana

Käräjäoikeuden käsittelyratkaisu 20.7.2006

Käräjäoikeus totesi, että asianosaiset olivat riita-asian kirjallisessa valmistelussa katsoneet tarkoituksenmukaisimmaksi, että sen käsittelyä jatkettaisiin vasta, kun hovioikeus on antanut ratkaisun rikosasiassa.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että hovioikeuden rikosasiassa antamalla ratkaisulla on olennainen merkitys yksityisoikeudellisen vaatimuksen valmistelun, käsittelyn ja ratkaisemisen kannalta. Näin ollen oli tärkeää, että hovioikeudessa käsiteltävänä oleva rikosasia ratkaistaisiin ensin. Tämän vuoksi käräjäoikeus määräsi oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n nojalla, että asian käsittelyä jatketaan vasta mainitun esteen poistuttua.

Käsittelyjärjestyksen on ratkaissut käräjätuomari Mika Huovila.

Vaatimukset vahingonkorvausasian jatkokäsittelyssä

Valtio totesi, että A:n ja B:n syyksi luetuista veropetoksista oli aiheutunut sille 2 730 362 euron määräinen vahinko, mikä vastasi veropetoksilla vältettyjen verojen määrää. Tästä määrästä voitiin prosessin nopeuttamiseksi vähentää A:n toisen intressiyhtiönsä osakkeiden saannosta maksama lahjavero 18 307 euroa, jolloin korvattavaksi vahingon määräksi jäi 2 712 055 euroa.

A ja B kiistivät kumpikin tahollaan, että osakeyhtiöstä Silver Lane Trading Ltd:een siirretyt varat olisivat siirtyneet heidän määräysvaltaansa ja katsoivat, että vahingonkorvausvaatimus oli tämän vuoksi perusteeton. Korvausvaatimuksen määrän osalta A ja B vaativat muun muassa, että yhtiöveron hyvitys otetaan huomioon. Korvauksen määrä saattoi perustua ainoastaan niihin veroihin, jotka olivat jääneet maksuunpanematta rikollisen menettelyn seurauksena. Mikäli osakeyhtiöstä saadut varat olisi ilmoitettu osinkotuloina, olisi yhtiöveron hyvitys myönnetty. Peitelty osingonjako aiheutti sanktiokumulaation ja asetti verottajan vahingonkärsijänä parempaan asemaan kuin mikä se olisi ollut ilman A:n ja B:n syyksi luettuja rikoksia. Lisäksi korvausvelvollisuuksia oli soviteltava. B ei ollut vastannut eikä hyötynyt Silver Lane Trading Ltd:n epäonnistuneesta sijoitustoiminnasta. A puolestaan ei ollut käyttänyt määräysvaltaa osakeyhtiössä eikä sen ulkomaan sijoitus ollut osaksikaan päätynyt hänelle.

Valtio kiisti A:n ja B:n määriä koskevat vaatimukset. Varat oli saatu peiteltynä osingonjakona, jonka verotukseen ei voitu soveltaa avoimen osingonjaon verotuksesta annettuja säännöksiä. Lisäksi valtio katsoi, että hovioikeuden tuomio rikosasiassa oli vahingonkorvausvaatimuksen perustetta koskeva välituomio.

A ja B katsoivat, ettei rikosasiassa annettu tuomio ollut sanotunlainen välituomio ja ettei sillä muutoinkaan ollut sitovaa vaikutusta oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain nojalla erikseen eri prosessilajissa käsiteltäväksi erotettua vahingonkorvausvaatimusta käsiteltäessä.

Käräjäoikeuden käsittelyratkaisut 28.11.2007 ja 5.12.2007

Käräjäoikeus totesi käsittelyratkaisussaan 28.11.2007, että vahingonkorvausvaatimus oli erotettu erilliseen oikeudenkäyntiin, koska vaatimus oli määrän osalta ollut riitainen. Koska erottaminen oli tapahtunut mainitun erimielisyyden vuoksi, käräjäoikeus oli 15.7.2005 antamallaan tuomiolla ratkaissut rikosasian sekä vahingonkorvausasian sen perusteen osalta. Sanottu tuomio, jota hovioikeus ei ollut muuttanut, oli näin ollen korvausvaatimuksen perusteen eli sen, oliko kysymyksessä ollut peitelty osingonjako, osalta otettava käsittelyn pohjaksi. Vahingonkorvausvaatimuksen perusteeseen liittyviä kysymyksiä ei voitu enää käsitellä eikä sitä koskevia todisteita ottaa vastaan korvausvaatimuksen käsittelyn yhteydessä.

Käsittelyratkaisussaan 5.12.2007 käräjäoikeus totesi, että rikosasiassa annetussa lainvoimaisessa tuomiossa A:n ja B:n oli katsottu käyttäneen määräysvaltaa Silver Lane Trading Ltd:ssä ja päättäneen yhtiöön siirrettyjen varojen käyttämisestä. Tuomiossa oli katsottu A:n käytännössä hoitaneen sijoitustoiminnan. Nämä seikat olivat olleet osatekijöinä syyksilukemisessa. Kun aiempi tuomio oli otettava vahingonkorvauksen perusteen osalta käsittelyn pohjaksi, sitä, kuka oli vastannut sijoitustoiminnasta tai kenellä oli ollut päätäntävalta omaisuuteen, ei voitu enää käsitellä myöskään korvauksen sovitteluvaatimuksen yhteydessä. Mainittuihin seikkoihin liittyviä todisteita ei voitu ottaa vastaan tältäkään osin.

Käsittelyjärjestyksen on ratkaissut käräjätuomari Tuula Korhonen.

Käräjäoikeuden tuomio 20.2.2008

Käräjäoikeus totesi, että eduntasoitusta ja rikastumiskieltoa koskevan yleisen periaatteen mukaisesti vahingonkärsinyt ei saa hyötyä vahinkotapahtuman johdosta. Tämän periaatteen mukaan korvattavaa vahinkoa laskettaessa oli otettava huomioon muun muassa vahingonkärsijän vahinkotapahtumasta tai sen jälkeisistä toimenpiteistä saama hyöty, mikäli vahinkotapahtuman ja hyödyn välillä oli syy-yhteys. Näin ollen hyötynä voitiin veropetosta koskevassa asiassa ottaa huomioon vahingonkärsijän esimerkiksi eri verovuosina, eri verolajeista ja verovelvollisilta saama hyöty, mikäli hyödyn ja vahinkotapahtuman välillä oli kerrottu syy-yhteys.

Verolaeista ilmeni kunkin verolajin osalta erikseen, mikä oli veron määräämisen tai verottomuuden peruste, kuka oli verovelvollinen sekä verovähennysoikeudet. Verosäännösten muutoksiin ei yleensä sovellettu lievemmän lain periaatetta, koska verosäännösten muutokset eivät yleensä osoittaneet muuttunutta suhtautumista menettelyn moitittavuuteen. Rikoksen tekoaikana voimassa olleen yhtiöveron hyvitystä koskevan lain (1232/1988) mukaan yhtiöveron hyvitys ei tullut kysymykseen peitellyn osingonjaon osalta, vaan siihen kohdistui niin sanottu kahdenkertainen verotus. Lain muutoksella (472/1998) peitellyn osingonjaon kahdenkertaisesta verotuksesta oli sittemmin luovuttu lähinnä siitä syytä, että se oli kohdellut yhtä ankarasti sekä tahattomia että räikeitä tapauksia. Käräjäoikeus katsoi, ettei lain muutoksen esitöistä kuitenkaan saanut tukea sille, että törkeässä veropetoksessa teon moitittavuus olisi muuttunut, eli että tekoon ja siitä johtuvaan korvausvelvollisuuteen tulisi soveltaa lievempää lakia. Verovirastolle oli siten aiheutunut sen määräinen vahinko, minkä määrän veroa A ja B olivat välttäneet tekoaikana voimassa olleiden verosäännösten mukaisesti. Kun kyse oli ollut peitellystä osingonjaosta, yhtiöveron hyvitystä ei voitu ottaa huomioon korvausta määrättäessä.

Käräjäoikeus katsoi, ettei korvauksen sovittelulle ollut vahingonkorvauslaissa edellytettyjä erityisiä syitä, kun A:n ja B:n syyksi oli luettu tahalliset törkeät rikokset, jotka oli tehty erityisen suunnitelmallisesti. Tahallisuus oli kohdistunut juuri vahingon aiheuttamiseen ja sen määrää vastaavan edun saamiseen.

Käräjäoikeus velvoitti A:n ja B:n yhteisvastuullisesti suorittamaan valtiolle vahingonkorvauksena 2 712 055 euroa korkoineen 31.10.1993 lukien ja määräsi sen jaettavaksi heidän keskinäisessä suhteessaan siten, että B korvaa 1 366 358 euroa ja A 1 345 696 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tuula Korhonen.

Itä-Suomen hovioikeuden käsittelyratkaisu 18.12.2008

A ja B sekä valtio valittivat hovioikeuteen. Sikäli kuin A:n ja B:n valituksissa oli kysymys käräjäoikeuden 28.11.2007 ja 5.12.2007 tekemistä käsittelyratkaisuista hovioikeus totesi, että rikosasiassa 15.7.2005 annetussa tuomiossa keskeisin kysymys A:n ja B:n syyllisyyden osalta oli ollut se, olivatko syytteessä tarkoitetut, osakeyhtiöstä siirretyt varat menneet A:n ja B:n omistukseen vai oliko varojen käytössä ollut kysymys osakeyhtiön harjoittamasta sijoitustoiminnasta. Syyllisyyden osalta ratkaisevaa oli ollut myös se, kuka oli vastannut sijoitustoiminnasta ja kenellä oli ollut päätäntävalta siirrettyyn omaisuuteen.

Rikosasiassa annetussa lainvoimaisessa tuomiossa oli katsottu näytetyksi, että varat olivat siirtyneet A:n ja B:n omistukseen ja että kysymys oli ollut peitellystä osingonjaosta. Rikosasiassa annetun tuomion perustelut sisälsivät kannanoton myös siihen, oliko Silver Lane Trading Ltd ollut osakeyhtiön tytäryhtiö. A:n ja B:n oli katsottu yhdessä vastanneen Silver Trading Ltd:n harjoittamasta sijoitustoiminnasta ja kummallakin olleen päätäntävaltaa siirrettyyn omaisuuteen.

Hovioikeus totesi edelleen, ettei rikosasiassa aikaisemmin annetulla tuomiolla ollut positiivista oikeusvoimavaikutusta käsillä olevassa vahingonkorvausasiassa. Sen vuoksi ei ollut ehdotonta estettä ottaa huomioon aineistoa, jonka perusteella A:n ja B:n korvausvastuun perusteita voitaisiin arvioida rikostuomiosta poikkeavasti. Rikostuomiota oli tässä tapauksessa kuitenkin pidettävä edellä kerrotuista syistä erittäin vahvana näyttönä varojen siirtymisestä A:n ja B:n omistukseen ja siitä, että he molemmat olivat käyttäneet varojen osalta päätäntävaltaa ja vastanneet sijoitustoiminnasta. Kun A ja B olivat lisäksi vedonneet korvausvastuun perusteen osalta olennaiselta osin jo rikosasiassa esittämiinsä seikkoihin ja todisteisiin, ei käräjäoikeus ollut menetellyt virheellisesti torjuessaan enemmälti näiden seikkojen käsittelyn ja niiden osalta tarjotun näytön. Samoilla perusteilla hovioikeus päätti, ettei se ota käsiteltäväkseen enemmälti sitä, olivatko osakeyhtiöstä siirretyt varat menneet A:n ja B:n omistukseen, olivatko he kumpikin vastanneet sijoitustoiminnasta ja oliko heillä kummallakin ollut päätäntävalta siirrettyyn omaisuuteen, ja ettei se salli todistelua esitettäväksi näistä seikoista, ellei myöhemmin oikeudenkäynnissä ilmenisi joltain osin siihen erityistä perustetta.

Hovioikeuden tuomio 7.7.2009

Hovioikeus toimitti asiassa pääkäsittelyn A:n ja B:n valitusten johdosta.

Hovioikeus totesi, että vahingonkorvauksen määrän osalta Verohallinnon vaatimus perustui vuosina 1991 ja 1992 voimassa olleisiin peitellyn osingonjaon verotusta koskeneisiin säännöksiin, joiden mukaan yhtiöveron hyvitystä ei voitu myöntää kuten avoimessa osingonjaossa. Peitellyn osingon saajaa oli noina vuosina näin ollen verotettu niin sanotusti kaksinkertaisesti, mitä voitiin pitää osittain sanktioluonteisena.

Vahingonkorvausoikeudessa vakiintuneen käytännön mukaan vero-oikeudellisia sanktioita ei voitu ottaa huomioon Verohallinnolle aiheutuneen vahingon määrää harkittaessa. Vahingon määrän arvio oli siten perustettava siihen, paljonko Verohallinnolta olisi aikanaan avoimeen osingonjakoon perustuvassa verotusmenettelyssä jäänyt veroa saamatta.

Vahingon määrää arvioitaessa ei voitu ottaa huomioon niitä veroja, jotka Verohallinto olisi mahdollisesti saanut yhtiöltä osingonjaon perusteella avoimen osingonjaon perusteella, koska A:n ja B:n syyksi oli luettu vain heidän omien verojensa välttäminen.

Jotta B ei joutuisi maksamaan vahingonkorvausta saman varallisuuserän perusteella kahdesti, oli vahingonkorvauksen määrää arvioitaessa otettava huomioon hänen osakkeiden lunastuksen perusteella maksamansa luovutusvoittovero verotusvuodelta 1994.

Hyläten A:n ja B:n vaatimukset enemmälti hovioikeus katsoi, että tulojen salaamisella henkilökohtaisessa verotuksessa aiheutetun vahingon määrä oli B:n osalta 754 719 ja A:n osalta 894 896 euroa. Perustetta määrätä vahingonkorvaus yhteisvastuullisesti maksettavaksi ei ollut.

A:n ja B:n korvausvastuun sovittelulle esittämiä perusteita ei voitu pitää vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitettuina erityisinä syinä sovittelulle. Korkolain 11 §:n 1 momentin nojalla A:n maksettava viivästyskorko oli kohtuullista tuomita maksettavaksi vasta haasteen tiedoksiannosta lukien.

Hovioikeus alensi valtiolle maksettavaksi tuomitun korvauksen määrän B:n osalta 754 719 euroon käräjäoikeuden määräämine korkoineen ja A:n osalta 894 896 euroon korkoineen 28.10.2003 lukien.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Paavo Eestilä, Heikki Laakso ja Jukka Soininen.

Perustelut

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. A:n ja B:n valitusten johdosta ratkaistavana on kysymys siitä, mikä merkitys rikosasiassa annetulla lainvoimaisella tuomiolla on ollut käsiteltäessä rikosasiasta pääkäsittelyn jälkeen erotettua vahingonkorvausvaatimusta riita-asioiden käsittelyjärjestyksessä. Arvioitavana siten on, onko hovioikeus saanut kieltäytyä vastaanottamasta sellaista A:n ja B:n tarjoamaa todistelua vahingonkorvausvelvollisuuden ja sovitteluvaatimuksen perusteista, johon syyksilukeminen rikostuomiossa perustuu. Lisäksi kysymys on siitä, olisiko A:n ja B:n tarjoama uusi todistelu tullut ottaa vahingonkorvausasiassa vastaan.

2. Valtion valituksen johdosta kysymys on siitä, tuleeko veropetoksella valtiolle aiheutetun vahingon määrä laskea tekohetkellä voimassa olleiden peitellyn osingonjaon verottamista koskeneiden verosäännösten vaiko avoimen osingonjaon laskennallista verotustapaa käyttäen, kuten hovioikeus on tehnyt.

Lainvoimaisen rikostuomion merkityksestä muussa menettelyssä

3. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä rikosasian yhteydessä esitetyn yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsiteltäväksi erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

4. Mahdollisuutta määrätä syyteasian yhteydessä esitetty korvausvaatimus käsiteltäväksi rikosasiasta erilliseen oikeudenkäyntiin on lain esitöissä perusteltu syytteen käsittelyyn liittyvillä selkeys- ja joutuisuusvaatimuksilla (HE 82/1995 vp s. 54). Erottaminen on perusteltua tämän vuoksi erityisesti tilanteessa, jossa yksityisoikeudellisen vaatimuksen ratkaiseminen edellyttää sellaista selvittelyä ja arviointia, joka ei ole tarpeen rikosasian ratkaisemiseksi. Erottaminen saattaisi toisaalta johtaa epätarkoituksenmukaiseen ja epätaloudelliseen lopputulokseen, jollei rikosasian luonnetta ja siinä noudatettua menettelyä otettaisi huomioon rikostuomion sitovaa vaikutusta myöhemmin arvioitaessa.

5. Lakia säädettäessä ei ole otettu kantaa siihen, mikä merkitys rikostuomiolla on myöhemmin vireille tulleessa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä kuten ei siihenkään, mikä merkitys sillä on tilanteessa, jossa syyteasian yhteydessä esitetty korvausvaatimus määrätään käsiteltäväksi erikseen tai siinä erityistilanteessa, jossa erottamispäätös tehdään vasta rikosasian pääkäsittelyn toimittamisen jälkeen.

6. Aiemmin, 1.12.1993 saakka voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren (21/1972) 14 luvun 10 §:n mukaan, milloin rikokseen perustuva, yksityisoikeudellista vaatimusta koskeva kanne ja samaa rikosta koskeva syyte olivat erillään vireillä, kannetta ei saanut ratkaista, ennen kuin päätös syytteen johdosta oli annettu. Oikeuskirjallisuudessa säännöksen on katsottu osoittaneen sitä, ettei syytteen johdosta annetulla tuomiolla ollut ehdottoman sitovaa vaikutusta myöhemmässä korvausasian käsittelyssä, vaan tuomion vaikutus oli jätetty lainkäyttäjän arvioitavaksi.

7. Ratkaisun KKO 2005:90 kohdassa 11 on todettu, että vakiintuneen käytännön mukaan aikaisemmassa oikeudenkäynnissä lainvoimaisesti ratkaistulla ennakkokysymyksellä on uudessa oikeudenkäynnissä, jossa sama kysymys on ratkaistavana, vain niin sanottu todistusvaikutus, mutta ei sitovaa vaikutusta. Uudessa oikeudenkäynnissä voidaan siten esimerkiksi uutta näyttöä esittämällä horjuttaa aikaisemmassa oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksessä tehtyä ratkaisua. Kuten perusteluista ilmenee, toteamus on koskenut rikostuomiossa ennakkokysymyksessä tehdyn ratkaisun vaikutusta toisessa ja toista henkilöä vastaan myöhemmin ajettavassa rikosasiassa.

8. Sellaista näkemystä, jonka mukaan rikostuomion todistusvaikutus myöhemmässä riita-asiassa on yleensä erittäin vahva, voidaan pitää perusteltuna. Näyttötaakka rikosasioissa on syyttäjällä ja näyttökynnys niissä on riita-asioissa normaalisti edellytettyä korkeampi. Erityisesti vähäisissä rikosasioissa annettujen tuomioiden todistusvaikutusta voi kuitenkin olla syytä arvioida toisin. Tällaisissa asioissa syyttäjän rangaistusvaatimus voi menestyä yksinomaan vaaditun seuraamuksen vähäisyyden ja menettelyn summaarisuuden vuoksi. On myös selvää, että kunkin vastaajan tulee voida puolustautua omassa asiassaan riippumatta siitä, miten ja millä näytöllä jokin ennakkokysymys on toista henkilöä koskeneessa asiassa ratkaistu. Kysymystä rikosasiassa annetun tuomion sitovuudesta muussa oikeudenkäyntimenettelyssä on siten perusteltua punnita tapauskohtaisesti.

Korvausvaatimuksen käsittelystä eri oikeudenkäynneissä

9. Kysymys törkeää veropetosta koskevaan syytteeseen liittyneen korvausvaatimuksen erottamisesta käsiteltäväksi erikseen on noussut käräjäoikeudessa esiin valtion loppulausunnossaan esittämän johdosta. Korvauskysymystä on vielä ennen rikostuomion antamista selvitelty kirjallisessa täydennysmenettelyssä. Siinä A ja B ovat kiistäneet valtion korvausvaatimukset määriltään ja vaatineet, että B:n maksamat verot tuli ottaa vähennyksenä huomioon valtion myöntämää suuremmassa määrin. Koska erimielisyyttä korvausvaatimuksen määrän osalta ei ollut voitu käsitellä asianmukaisesti pääkäsittelyssä, käräjäoikeus on tuomion yhteydessä 15.7.2005 määrännyt korvauskysymykset käsiteltäväksi myöhemmin erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

10. Käsittelyratkaisussaan 20.7.2006 käräjäoikeus on todennut, että rikosasian käsittely hovioikeudessa on kesken ja että asianosaiset olivat kirjallisesti jatketussa valmistelussa katsoneet tarkoituksenmukaisimmaksi jatkaa korvausasian käsittelyä vasta hovioikeuden annettua ratkaisun rikosasiassa. Käräjäoikeus on päättänyt jatkaa korvausasian käsittelyä sanotun esteen poistuttua.

11. Hovioikeuden rikosasiassa 30.11.2006 antama tuomio on saanut lainvoiman, kun Korkein oikeus ei ole myöntänyt A:lle ja B:lle valituslupaa. Tuomiossa A:n ja B:n on katsottu muun muassa salanneen veroilmoituksissaan peiteltynä osingonjakona saamansa tai ainakin tällaiseen verrattavan veronalaisen tulon. Kumpikin on tuomittu muun ohella törkeästä veropetoksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

12. Riita-asian valmisteluistunnossa 31.10.2007 A ja B ovat kiistäneet sen rikostuomiossa selvitetyksi katsotun seikan, että osakeyhtiöstä siirretyt varat olivat tulleet heidän henkilökohtaiseen omistukseensa siten, että niitä oli pidettävä peiteltynä osingonjakona. Kiistäessään saamatta jääneitä veroja koskevat korvausvaatimukset perusteeltaan ja vaatiessaan korvauksen sovittelua A ja B ovat kumpikin tahollaan riitauttaneet sen näytön arvioinnin ja ne oikeudelliset johtopäätökset, joihin syyksilukeminen rikostuomiossa on perustunut.

Yhteenveto ja johtopäätökset

13. Jo veropetosrikoksen tunnusmerkistöstä johtuu, että veropetossyytteessä on kysymys myös vältetyn veron määrästä, joka pääsääntöisesti on myös valtion korvausvaatimuksen määrä. A:ta ja B:tä vastaan ajetut syytteet ovat olleet vakavia ja valtion esittämät korvausvaatimukset poikkeuksellisen suuret. A ja B ovat voineet viimeistään syytteen perusteella ennakoida, mitä syytteen hyväksymisestä suhteessa vahingonkorvaukseen seuraa, ja heidän on täytynyt jo pääkäsittelyä valmisteltaessa nimetä kaikki tuossa vaiheessa tarpeellisena pitämänsä näyttö. Asianosaisten tarjoama näyttö vastaajien väitetystä menettelystä ja vältetyksi väitetyn veron määrästä on otettu vastaan käräjäoikeudessa. A ja B ovat voineet myös hovioikeudessa esittää rikosasiassa tarpeelliseksi katsomansa näytön.

14. Korvauskysymyksen käsittelemisestä eri menettelyssä on määrätty vasta rikostuomion yhteydessä ja se on johtunut asianosaisten eriävistä näkemyksistä mahdollisesta vahingonkorvauksesta tehtävien vähennysten suhteen. Lisälausumat täydennysmenettelyssä ennen tuomion antamista ovat liittyneet lähinnä niin sanottuun vahingonkorvausoikeudelliseen rikastumiskieltoon.

15. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta epäillä rikosasian oikeudenkäynnin asianmukaisuutta tai lainvoiman saaneen rikostuomion luotettavuutta. Korkein oikeus katsoo, että rikosasiassa annetun tuomion todistusvaikutusta erikseen käsiteltäväksi määrätyssä vahingonkorvausasiassa on voitu näissä olosuhteissa pitää hyvin vahvana. Todisteiden esittäminen niistä seikoista, jotka rikostuomiossa on katsottu selvitetyiksi, on siten voitu evätä, ellei näytön vastaanottamiseen ole ollut erityistä syytä.

Hovioikeuden menettelyn arviointi

16. Hovioikeus on kieltäytyessään edellä mainituilta osin ottamasta vastaan tarjottua näyttöä lausunut varaumanaan, ”ellei siihen myöhemmin tässä oikeudenkäynnissä ilmene joltakin osin erityistä perustetta”. Korkein oikeus toteaa, ettei näyttöä ole otettu hovioikeudessa myöhemminkään vastaan. A ja B eivät ole myöskään muutoksenhakemuksessaan täällä esittäneet perusteita, joiden nojalla tarjottu näyttö olisi voinut tai voisi horjuttaa rikostuomion todistusvaikutusta. Hovioikeuden menettelyä ei siten voida pitää virheellisenä.

Tuomittavan vahingonkorvauksen määrä

17. A:n ja B:n syyksi luetuissa veropetoksissa on ollut kysymys siitä, että heidän on katsottu vuosina 1991 ja 1992 nostaneen omistamastaan ja määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä varoja, jotka tuolloin voimassa olleen verotuslain (482/1958) 57 §:n mukaisesti oli katsottava niin sanottuna peiteltynä osingonjakona heidän veronalaisiksi tuloikseen.

18. Tuolloin voimassa olleen, yhtiöveron hyvityksestä annetun lain (1232/1988) säännökset eivät soveltuneet peiteltyyn osingonjakoon (HE 112/1988 vp s. 6 ja 15). Näin ollen verovuosina 1991 ja 1992 peiteltynä osinkona yhtiöstä nostettujen varojen osalta ei ollut käytössä kahdenkertaisen verotuksen lievennyksiä osakeyhtiön osakkaan verotuksessa, vaikka sanottua kahdenkertaista verotusta oli avoimen osingonjaon yhteydessä tuolloin lievennetty. Yhtiöveron hyvitysjärjestelmästä on sittemmin kokonaan luovuttu lailla 725/2004.

19. A ja B ovat vaatineet, että tässä tapauksessa rikokseen perustuvaa vahingonkorvausta määrättäessä heidän aiheuttamansa vahingon määrää arvioitaisiin avoimen osingonjaon verotusta koskeneiden säännösten mukaisesti. A:n ja B:n mukaan vahingon määrää muulla tavoin arvioitaessa valtio tulisi parempaan asemaan kuin mikä sen asema olisi ollut, jos rikosta ei olisi tehty eikä vahinkotapahtumaa siten olisi sattunut.

20. Korkein oikeus toteaa, ettei osakeyhtiö ollut suorittanut vuosina 1991 ja 1992 nyt kysymyksessä olevia varoja koskenutta avointa osingonjakoa. Yhtiön kirjanpidossa ja veroilmoituksissa varojen siirtoa ei ole käsitelty osingonjakona, vaan pääosin rahoitusomaisuuteen kuuluvana ulkomaansijoituksena. A ja B eivät olleet saaneet varoja haltuunsa avoimen, vaan peitellyn osingonjaon kautta, eikä myöskään yhtiön verotusta ollut toimitettu avoimen osingonjaon perusteella. Perusteita arvioida rikoksella aiheutetun vahingon määrää avoimena osingonjakona sellaisen tapahtumainkulun nojalla, joka ei ole asiassa toteutunut, ei siten ole. Hovioikeuden ei olisi tullut tällä perusteella muuttaa käräjäoikeuden tuomiota vahingon määrän osalta.

21. Siltä osin kuin hovioikeus on hyväksynyt B:n korvausvelvollisuudesta vähennettäväksi hänen maksamansa luovutusvoittoveron, asia ei ole ollut muutoksenhaun kohteena Korkeimmassa oikeudessa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että B:n valtiolle maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus korotetaan 1 223 943 euroksi hovioikeuden määräämine korkoineen ja A:n valtiolle maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus korotetaan 1 345 696 euroksi hovioikeuden määräämine korkoineen. Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Mikko Tulokas (eri mieltä), Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pekka Koponen ja Ari Kantor (eri mieltä). Esittelijä Kirsti Uusitalo.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Kantor: Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §:n nojalla tuomioistuin voi määrätä rikosasian yhteydessä esitetyn yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsiteltäväksi erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä. Lain sanamuodosta ja sen esitöistä ilmenee, että erottamispäätöksen jälkeen asiassa on tarkoitus aloittaa uusi oikeudenkäynti, jota säätelevät rikosasioissa annetun lain 3 luvun sijasta oikeudenkäymiskaaren riita-asian oikeudenkäyntiä koskevat säännökset. Päätös yksityisoikeudellisen vaatimuksen erottamisesta syyteasian yhteydestä voidaan tehdä oikeudenkäynnin missä vaiheessa tahansa (HE 82/1995 vp s. 55).

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetusta laista tai sen esitöistä ei ilmene, mikä merkitys mahdollisesti lainvoimaisella rikosasian tuomiolla olisi tällaisessa vahingonkorvausoikeudenkäynnissä. Sekä oikeuskirjallisuudessa että -käytännössä on vakiintuneesti katsottu, että rikostuomioiden oikeusvoimanvaikutus ei ulotu prosessilajien ylitse eikä niillä ole myöhemmässä samaa perustetta koskevassa riita- asian oikeudenkäynnissä kuin niin sanottu todistusvaikutus. Uudessa oikeudenkäynnissä voidaan siten esimerkiksi uutta näyttöä esittämällä horjuttaa aikaisemmassa oikeudenkäynnissä ennakkokysymyksessä tehtyä ratkaisua (KKO 2005:90 kohta 11).

Oikeudenkäynnin joutuisuutta, tehokkuutta ja oikeusvarmuutta koskevat näkökohdat puoltavat tulkintaa, jonka mukaan rikostuomion todistusvaikutus olisi erittäin vahva ja että käytännössä vain poikkeuksellisissa tilanteissa rikostuomiota ei otettaisi myös vahingonkorvausvastuun perusteeksi. Vahingonkorvausvaatimuksen perustuessa samaan rikosoikeudenkäynnissä jo kertaalleen arvioituun menettelyyn, olisi näiden keskeisten tavoitteiden vastaista uudelleen tutkia samaa asiaa ja vastaanottaa toistamiseen sama näyttö. Lainvoimaisen rikostuomion vahvaa todistusvaikutusta puoltavat myös tähän tapaukseen liittyvät erityiset piirteet, kun erottamispäätös on tehty vasta rikosasian käräjäoikeudessa pidetyn pääkäsittelyn jälkeen asiassa ilmenneiden uusien, lähinnä vahingonkorvauksen määrään liittyvien, seikkojen johdosta.

Päätös erottaa yksityisoikeudellinen vaatimus omaksi oikeudenkäynnikseen on kuitenkin yksin tuomioistuimen harkinnassa. Tuomioistuimella on riita-asian valmistelussa mahdollisuus selvittää, mitä seikkoja, ottaen huomioon jo annettu lainvoimainen rikostuomio, asiassa on vielä pidettävä riitaisina, ja kohdistaa mahdollinen asian tutkiminen ja todistelu vain näihin kysymyksiin. Tuomioistuimella on tarvittaessa mahdollisuus myös oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 21 §:n 3 momentin ja 17 luvun 7 §:n perusteella kokonaan torjua sellainen todistelu, jota se pitää tarpeettomana, asiaan vaikuttamattomana tai todistelun kohteena olevaa asiaa jo selvitettynä. Tuomioistuimella on siten, oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevat oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksetkin huomioon ottaen, käytettävissään useita keinoja, joilla se voi merkittävästi rajoittaa uudesta oikeudenkäynnistä aiheutuvia haittoja. Yksin oikeudenkäynnin tehokkuutta ja oikeusvarmuutta koskevilla, sinänsä keskeisillä tavoitteilla, ei mielestäni voida perustella rikostuomion hyvin pitkälle menevää todistusvaikutusta.

Kun tuomioistuin on tehnyt päätöksen yksityisoikeudellisen vaatimuksen erottamisesta erillisessä oikeudenkäynnissä käsiteltäväksi, ei vahingonkorvaus ole enää rikosasian oikeudenkäynnin kohteena. Siten rikosasiassa todistelua vastaanottaessaan tuomioistuin ei arvioi esitettyä näyttöä vahingonkorvauksen kannalta eivätkä asianosaisten lausumat kohdistu enää tämän kysymyksen selvittämiseen.

Monet vahingonkorvausvastuun kannalta merkitykselliset seikat, kuten vastuuperusteeseen, syy-yhteyteen, vastuun ulottuvuuteen ja jakautumiseen liittyvät kysymykset, eivät aina ole keskeisiä syytteen syyksilukemista koskevassa harkinnassa. Vaikka siis korvausvastuu perustuisikin syytteessä kuvattuun menettelyyn, ei menettelyn rikosoikeudellinen arviointi välttämättä ratkaise kaikkia vahingonkorvausvastuun toteuttamisen kannalta merkityksellisiä kysymyksiä. Toisaalta tällaisten seikkojen arviointi täysin erillään itse syytteessä kuvatuista tapahtumista ei aina ole tarkoituksenmukaista. Esimerkiksi vahingonkorvauksen määrää koskevien seikkojen ja todistelun erottaminen itse vastuuperusteen käsittelystä ei usein ole mahdollista. Lisäksi pelkästään rikostuomion perusteluista voi jälkikäteen olla vaikeata arvioida, ovatko kaikki vahingonkorvausvastuuseen vaikuttavat keskeiset tekijät tulleet riittävällä tavalla huomioiduksi rikosasian tuomiossa esitetyissä johtopäätöksissä. Asianosaisilla on siksi oltava aito mahdollisuus saattaa kaikki vahingonkorvausvastuuseen vaikuttavat merkitykselliset seikat ja todistelu vahingonkorvauksen ratkaisevan tuomioistuimen harkittavaksi. Rikosasiassa annetulle tuomiolle ei siksi tule antaa niin sitovaa vaikutusta, että se tosiasiallisesti estäisi vahingonkorvausvastuun tutkimisen itsenäisesti siinä erillisessä oikeudenkäynnissä, johon yksityisoikeudellisen vaatimuksen käsittely on tuomioistuimen päätöksellä siirretty. Näin erityisesti nyt käsillä olevan tapauksen kaltaisissa tilanteissa, joissa yksityisoikeudellisen vaatimuksen ratkaisee tuomioistuimessa eri kokoonpano kuin rikosasian.

Alemmat oikeudet eivät siksi olisi saaneet pelkästään rikosasiassa annetun lainvoimaisen tuomion perusteella olla ottamatta käsiteltäväkseen A:n ja B:n vetoamia vahingonkorvausvastuun perusteeseen liittyviä seikkoja ja niihin liittyvää todistelua, vaikka A ja B olivatkin vedonneet olennaisilta osin jo samoihin perusteisiin rikosasiassa. Alemmat oikeudet eivät olisi myöskään pelkästään rikosasiassa annetun tuomion perusteella, päätöstään enempää perustelematta, saaneet kieltäytyä käsittelemästä A:n ja B:n oikeudenkäynnissä vetoamia uusia seikkoja ja niitä tukevaa näyttöä. Koska A:n ja B:n vetoamien seikkojen riitaisuutta ja merkitystä sekä esitettävän todistelun tarpeellisuutta voidaan parhaiten arvioida riita-asian valmistelussa, palautan asian käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa itse pääasiaan, olen siltä osin samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Tulokas: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Kantor.