11.2.2003

Tampereen käräjäoikeuden tuomio 29.3.2001

Käräjäoikeus katsoi virallisen syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli Orivedellä 17.10.2000 syyllistynyt kulkuneuvon kuljettamiseen oikeudetta, rattijuopumukseen, luvattomaan käyttöön sekä liikenneturvallisuuden vaarantamiseen ja tuomitsi A:n niistä yhteiseen sakkorangaistukseen eli 80:een 40 markan päiväsakkoon.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Seppo Tervonen sekä lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 6.9.2001

A vaati hovioikeudessa, että hänelle aikaisemmin tuomitut vankeusrangaistukset katsotaan riittäväksi seuraamukseksi myös nyt kysymyksessä olevista, ennen näiden rangaistusten tuomitsemista tehdyistä rikoksista. Toissijaisesti A vaati, että rangaistusta ainakin alennetaan. A katsoi, että myös sakkorangaistusta voidaan kohtuullistaa rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla.

Vastauksessaan syyttäjä totesi, että A:lle tuomittu sakkorangaistus oli oikeuskäytännön mukainen ja kohtuullinen.

Hovioikeus lausui, että sakkorangaistusta tulee kohtuullistaa aikaisempien vankeusrangaistusten vuoksi rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla vain poikkeustilanteissa kohtuuden sitä edellyttäessä. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa ei ollut perusteita kohtuullistaa sakkorangaistusta aikaisempien ehdottomien vankeusrangaistusten perusteella tai katsoa niitä riittäväksi seuraamukseksi A:n syyksi nyt luetuista rikoksista. Hovioikeus pysytti siten käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Liesivuori, Juhani Saarinen ja Jouko Valtonen. Esittelijä Teija Vainiopää.

Perustelut

A on tuomittu Tampereen käräjäoikeuden tuomioilla 7.2.2001, 25.10.2001 ja 19.2.2002 sekä Hämeenlinnan käräjäoikeuden tuomiolla 27.3.2002 vankeusrangaistuksiin. A:ta syytetään nyt rikoksista, jotka on tehty 17.10.2000 eli ennen mainittujen vankeustuomioiden antamista. Turun hovioikeus on pysyttänyt Tampereen käräjäoikeuden tuomion, jolla A:lle on tuomittu näistä rikoksista yhteinen 80 päiväsakon sakkorangaistus, josta rikoslain 3 luvun 11 §:n nojalla oli vapaudenmenetyksen vuoksi vähennettävä 4 päiväsakkoa.

A on vaatinut, että hänelle aikaisemmin tuomitut vankeusrangaistukset katsottaisiin rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla riittäväksi seuraamukseksi myös nyt kysymyksessä olevista teoista. Toissijaisesti A on vaatinut, että mainitun lainkohdan nojalla hänelle tuomittua rangaistusta ainakin alennettaisiin.

Rikoslain 7 luvun 6 §:ssä (751/1997) säädetään, että jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta.

Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, voidaanko mainitun lainkohdan nojalla kohtuullistaa sakkorangaistusta ja jos näin on, missä tapauksissa tämä voi tulla kysymykseen.

Rikosten yhtymistä koskeva lainsäädäntö uudistettiin kokonaisuudessaan 1.4.1992 voimaan tulleella lainsäädännöllä. Rikoslain uudessa 7 luvussa (697/1991) omaksuttiin se periaate, että usean rikoksen tapauksessa rikoksista määrättäisiin alun alkaen yhtenäisrangaistuksen periaatetta soveltaen vain yksi yhteinen rangaistus, joko yhteinen vankeusrangaistus (7 luku 1 §) tai yhteinen sakkorangaistus (3 §). Laissa otettiin käyttöön myös yhdistelmärangaistus. Jos jostakin rikoksesta olisi tuomittava vankeutta ja yhdestä tai useammasta rikoksesta sakkoa, tuomioistuin saa tuomita kaikista rikoksista yhteisen vankeusrangaistuksen tai joistakin niistä yhteisen vankeusrangaistuksen ja sen ohella muista rikoksista sakkoa (1 § 2 momentti).

Rikoslain 7 luvun uudistuksen keskeisiä lähtökohtia oli, että rikoksentekijä on pyrittävä saattamaan kokonaisrangaistuksen määräämisen kannalta samaan asemaan riippumatta siitä, käsitelläänkö kaikki yhteiseen rangaistukseen johtaneet rikokset yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä. Rikoslain 7 luvun 6 §:ään otettiin sen vuoksi säännös "Yhteisen vankeusrangaistuksen määrääminen jälkikäteen". Sen mukaan jos yhdestä tai useammasta rikoksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, rangaistus on määrättävä niin kuin nämä kaikki rikokset olisi saatettu samalla kertaa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lain sanamuodon ja sen esitöiden perusteella oli selvää, että säännös koski myös sellaista uutta rikosta, josta tuomittavaksi tulee sakkoa. Näin tuomioistuimella oli valta uutta sakkorikosta käsiteltäessä purkaa aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistus ja tuomita siitä yhteinen vankeusrangaistus, johon sisältyi myös sakkorikos, taikka tuomita uudesta rikoksesta sakkorangaistus aiemmin tuomittuun vankeusrangaistukseen puuttumatta.

Pykälän 1 momentin kolmas virke antoi vielä yhden lisävaihtoehdon: "Jos aikaisemmin tuomittua rangaistusta, myös sen ehkä jo tapahtuneen täytäntöönpanon merkitys erityisesti huomioon ottaen, on pidettävä riittävänä seuraamuksena myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta, tuomioistuimen on määrättävä, että aikaisempi rangaistus koskee tätäkin rikosta." Lain esitöissä todettiin tältä osin, että "jos uudesta rikoksesta erikseen tuomittaessa tulisi vain sakkoa tai suhteellisen lyhytaikainen vankeusrangaistus, on useimmiten perusteltua katsoa aikaisemman rangaistuksen koskevan myös tätä rikosta" (HE 40/1990 s. 35).

Koska jälkikonkurrenssijärjestelmä osoittautui monimutkaiseksi ja vaikeaselkoiseksi, rikoslain 7 lukua tarkistettiin 1.10.1997 voimaan tulleella lailla (751/1997) siten, että vain samalla kertaa tuomittavista vankeusrangaistuksista määrättäisiin yhteinen vankeusrangaistus, johon ei enää jälkikäteen voisi puuttua. Erityisesti sen estämiseksi, että kokonaisrangaistus ei ankaroituisi sen mukaan, käsitelläänkö rikokset yhdessä vai erikseen, otettiin luvun 6 §:ään nyt tarkasteltavana oleva säännös aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta. Lain sanamuodon, uudistuksen tavoitteiden ja aikaisemman lainsäädännönkin perusteella on selvää, että lainkohta koskee edelleen myös sakkorangaistuksen määräämistä.

Näin ollen arvioitavaksi tulee se, missä tapauksissa sakkorangaistusta on aihetta kohtuullistaa aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella. Tällöin on tarkasteltava ensin sitä, edellyttääkö lain tavoite pyrkiä saattamaan rikoksentekijä samaan asemaan rikosten ilmitulojärjestyksestä riippumatta myöhemmin tuomittavan sakkorangaistuksen kohtuullistamista.

Rikoslain 7 luvun 5 §:ssä on erityissäännös yhteisen rangaistuksen mittaamisessa noudatettavista periaatteista, joita on perusteltua soveltaa myös, kun sakkorikoksia ei sisällytetä yhteiseen vankeusrangaistukseen vaan näistä tuomitaan erillinen sakkorangaistus. Rangaistukset on siis tällöinkin mitattava siten, että ne ovat oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samasta lähtökohdasta on rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetussa tilanteessa harkittava, mikä on jo tuomittu vankeusrangaistus huomioon ottaen sakkorangaistuksen kohtuullinen määrä.

Sakkorangaistuksen kohtuullistaminen voi näin ollen tulla harkittavaksi niissä tapauksissa, joissa erityisesti rikosten lukumäärä ja rikosten välinen yhteys ylipäätänsäkin otetaan lievennyksenä huomioon mittaamisessa. Lainsäädännön esitöiden mukaan lieventämisperusteena voisi olla esimerkiksi se, että teot olisivat olleet aikaisemman lain mukaisessa ideaalikonkurrenssissa tai olisi katsottava saman rikoksen jatkamiseksi tai kun kysymys on ns. samaan rikoskierteeseen kuuluvista rikoksista (HE 40/1990 s. 32).

Kokonaisrangaistuksen kohtuullisuutta arvioitaessa on olennaista toisaalta se, että sakko on vankeusrangaistusta rangaistusarvoltaan selvästi lievempi rangaistus. Sen, että rikoksentekijälle on jo tuomittu vankeusrangaistus, ei siten tarvitse vaikuttaa samalla painolla sakkorangaistuksen mittaamiseen kuin se vaikuttaa vankeusrangaistuksen mittaamiseen. Ei myöskään ole luotu sellaista järjestelmää, jossa tiedot tuomituista sakkorangaistuksista olisi tuomioistuimen käytössä. Näin ollen sakkorikosten osalta kokonaisrikollisuutta ei voida ottaa muutenkaan huomioon samalla tavoin kuin se on mahdollista vankeusrangaistusten osalta. Lainsäätäjä on hyväksynyt myös sen, että kohtuullistaminen ei voi tulla kysymykseen rangaistusmääräysmenettelyssä silloin, kun aikaisempi vankeusrangaistus ei ole rangaistusmääräyksen antajan tiedossa (HE 40/1990 s. 35). Tämäkin puoltaa sitä, että kynnys sakkorangaistuksen kohtuullistamiseen voidaan pitää varsin korkeana.

Edellä sanotun perusteella sakkorangaistuksen kohtuullistaminen rikoslain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetulla perusteella tulee kysymykseen lähinnä silloin, kun sovellettavien mittaamisperusteiden mukainen lieventämisvaikutus olisi huomattava. Kohtuullistaminen voi tulla kysymykseen myös sillä perustella, että aikaisempaa vankeusrangaistusta on erityisesti sen täytäntöönpano huomioon ottaen pidettävä riittävänä seuraamuksena myöhemmin käsiteltävänä olevasta rikoksesta, niin kuin rikoslain 7 luvun 6 §:ssä (697/1991) oli nimenomaan säädetty. Näin voi olla lähinnä silloin, kun aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistus on jo kokonaan suoritettu tai täytäntöönpano on päättymässä. Kysymykseen saattaa tulla myös tilanne, jossa syyte sakkorikoksesta on nostettu vähän ennen syyteoikeuden päättymistä.

A on nyt syytteessä 17.10.2000 tehdyistä kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta, rattijuopumuksesta, luvattomasta käytöstä ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Näiden rikosten yhteys niihin rikoksiin, joista A on aiemmin mainituilla tuomioilla tuomittu vankeusrangaistuksiin, ei ole sellainen, että alempien tuomioistuinten hänelle tuomitsemaa 80 päivän päiväsakkoa voitaisiin pitää aikaisemmin tuomitut vankeusrangaistuksetkaan huomioon ottaen kohtuuttomana. Ei ole muutakaan perustetta lieventää A:lle tuomittua sakkorangaistusta aikaisemmin tuomittujen vankeusrangaistusten perusteella tai katsoa vankeusrangaistuksia riittäväksi seuraamukseksi nyt käsiteltävänä olevista rikoksista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Raulos, Mikko Tulokas, Lauri Lehtimaja (eri mieltä), Gustav Bygglin ja Mikko Könkkölä. Esittelijä Tuula Myllykangas.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Lehtimaja: Olen enemmistön kanssa samaa mieltä niistä perusteista, joilla sakkorangaistuksia voidaan rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla kohtuullistaa, mutta kohtuullistamiskynnyksen osalta lausun seuraavan.

Sakkorikosten osalta rikoksentekijöiden kokonaisrikollisuuden arviointi jää käytännössä usein puutteelliseksi. Tuomioistuinten käytössä ei ole tietoja rangaistukseen tuomittavien aikaisemmista sakkorangaistuksista, eikä myöskään sakotettavien aikaisempia vankeusrangaistuksia selvitetä esimerkiksi rangaistusmääräysmenettelyssä. Rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla tapahtuva kohtuullistaminen voi tällöin sakkorangaistusten osalta johtaa sattumanvaraiseen seuraamuskäytäntöön.

Tämä ongelma ei kuitenkaan voi olla esteenä sakkorangaistuksen kohtuullistamiseen silloin, kun siihen on saman luvun 5 §:n periaatteiden valossa aihetta sekä kokonaisrikollisuutta koskevien tietojen osalta myös käytännön mahdollisuus. Lainvalmisteluasiakirjoissa (HE 48/1997 s. 9) todetaankin: "Ei ole löydettävissä järjestelmää, joka olisi yhtaikaa yksinkertainen, selkeä ja yhdenvertaisuutta millimetrin tarkasti ylläpitävä." Lakivaliokunta (LaVM 8/1997 s. 3) on puolestaan korostanut syytetyn omaa aloitteellisuutta rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavien seikkojen ilmoittamisessa.

Kun sakkorangaistuksen kohtuullistamisen tarve tulee yksittäistapauksessa harkittavaksi, on ennen kaikkea otettava huomioon, että sakkorangaistus on vankeusrangaistusta lievempi rangaistuslaji ja että sakkorangaistuksia voidaan määrätä myös summaarisessa menettelyssä. Oikeusturvaodotukset ovat tällöin osaksi eriluonteisia kuin vankeusrangaistukseen tuomittaessa. Mitä lievemmästä rangaistuslajista on kysymys, sitä kaavamaisempaa voi seuraamuskäytäntö olla. Lievissä rangaistuslajeissa seuraamuskäytännön yhdenmukaisuus ja ennustettavuus korostuu, kun taas rangaistuksen yksilöllisen mittaamisen tarve vastaavasti vähenee. Näin ollen myös kohtuullistamiskynnys voidaan sakkorangaistuksia määrättäessä pitää korkeampana kuin vankeusrangaistuksia tuomittaessa.

A:n tapauksessa päädyn Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevälle kannalle.