1.12.2003

Asian tausta

Muurari A oli 9.3.1988 mennyt kirurgian erikoislääkärin vastaanotolle, koska hänen vasen kämmenensä, ranteensa ja kyynärpäänsä olivat äkillisesti kipeytyneet muuraustyössä. Lääkäri oli määritellyt vaivan jännetulehdukseksi ja tenniskyynärpääksi ja määrännyt fysikaalista hoitoa ja kipulääkettä. A oli käynyt saman lääkärin vastaanotolla sekä vasemman että oikean käden vaivojen takia 23.3., 3.8. ja 17.8.1988, jolloin hänelle oli määrätty edelleen samanlaista hoitoa. A oli työskennellyt muurarina jatkuvasti tämänkin jälkeen lukuunottamatta yhden kuukauden sairauslomaa. Röntgenkuvauksessa 25.9.1989 oli todettu A:n vasemmassa kädessä ilmeisen vanha veneluun murtuma. Ranteen ympärille oli kehittynyt myös valenivel. Vuonna 1990 lääkäri oli todennut A:n työkyvyttömäksi ranteen kipeytymisen vuoksi. A oli jäänyt työkyvyttömyyseläkkeelle. A:n vasen käsi oli veneluun murtuman korjaamiseksi leikattu 17.4.1991, mutta A jäi työkyvyttömäksi.

Potilasvakuutusyhdistys (nykyisin Potilasvakuutuskeskus) teki 29.8.1991 päätöksen, jossa todettiin, että A:lle oli sattunut 9.3.1988 potilasvahinkolain 2 §:n 1 kohdan mukainen potilasvahinko, joka oli aiheutunut siitä, että hänen asianmukainen tutkimuksensa ja hoitonsa oli laiminlyöty. Potilasvakuutusyhdistys päätti maksaa A:lle eläkettä, joka oli työkyvyttömyyseläkkeen ja työtulon erotuksen suuruinen eläkeikään eli 65-vuotiaaksi saakka.

Potilasvakuutusyhdistys pyysi 19.12.1997 potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa A:n työkyvyttömyyseläkkeen, kivun ja säryn sekä pysyvän vian ja haitan korvauksista. Potilasvahinkolautakunta tutki omasta aloitteestaan, oliko kyseessä potilasvahinko, ja 16.4.1999 antamassaan lausunnossa katsoi, ettei A:lle ollut aiheutunut korvattavaa potilasvahinkoa. Tämän perusteella Potilasvakuutuskeskus päätti 3.6.1999, ettei potilasvakuutuksesta tule maksettavaksi korvausta ja että eläkkeen maksu päättyy 1.7.1999 alkaen.

A:n nettoeläke oli 6 500 markkaa kuukaudessa. Potilasvakuutuskeskuksen päätöksen vuoksi A:lta jäi saamatta tämän suuruista eläkettä 11 vuotta 2 kuukautta eli 871 000 markkaa nettona.

Kanne Kuopion käräjäoikeudessa

A lausui Potilasvakuutuskeskusta vastaan ajamassaan kanteessa, että hänelle oli aiheutunut potilasvahinko sillä perusteella, että röntgenkuvauksen laiminlyönnin vuoksi myöhemmin annettu hoito ei ollut ollut niin tuloksellista kuin se aikaisemmin annettuna olisi ollut. Vasenta kättä oli hoidettu puolitoista vuotta väärin ja tänä aikana vammat olivat pahentuneet niin, että leikkauksenkin jälkeen A oli työkyvytön entiseen ammattiinsa muurarina.

Vaikka kyseessä ei olisikaan potilasvahinko, oli joka tapauksessa katsottava, ettei 29.8.1991 tehtyä päätöstä olisi saanut enää noin kahdeksan vuotta myöhemmin muuttaa. Potilasvakuutusyhdistyksen päätöksen purkamiselle tulisi olla erityisen painavia syitä. Sellaisia syitä ei kuitenkaan ollut. Potilasvakuutuskeskus oli potilasvahinkolain perusteella sitoutunut maksamaan A:lle eläkettä. Alkuperäinen päätös oli perustunut asiantuntijalausuntoon. Uusi asiantuntijalausunto ei voinut olla painava syy muuttaa näin vanhaa päätöstä. Päätöksen muuttaminen oli loukannut myös A:n perustuslailla taattua omaisuuden suojaa.

A vaati, että Potilasvakuutuskeskuksen 3.6.1999 tekemä päätös kumotaan ja että käräjäoikeus vahvistaa, että Potilasvakuutusyhdistyksen 29.8.1991 tekemä päätös on edelleen voimassa ja että Potilasvakuutuskeskuksen tulee 1.7.1999 jälkeenkin maksaa hänelle eläkettä sekä että 1.7.1999 jälkeen kuukausittain erääntyneelle eläkkeelle on maksettava potilasvahinkolain 10 a §:n mukaista korvauksen korotusta kunkin kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien.

Vastaus

Potilasvakuutuskeskus kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Potilasvakuutuskeskus lausui muun muassa, että potilasvahinkolautakunnan lausunnon ja asiantuntijalausuntojen perusteella oli selvää, ettei kyseessä ollut korvattava vahinko. Lääketieteellisten tosiseikkojen perusteella Potilasvakuutuskeskus oli oikaissut virheellisen päätöksen ja lopettanut korvauksen suorittamisen, koska sille ei alunperin ollut potilasvahinkolain mukaista perustetta. Kyse ei ollut mielipide-eroavuudesta, vaan tosiasiaerehdyksestä. Mitään erityistä määräaikaa ei ollut säädetty, minkä ajan kuluessa virheellinen päätös oli oikaistava. Mitään erityisen painavaa syytä oikaisulle ei tarvinnut olla. Päätös, jolla eläkettä oli päätetty maksaa, ei ollut yksityisoikeudellinen sitoumus tai sopimus, jonka perusteella Potilasvakuutuskeskus olisi sitoutunut maksamaan eläkettä. Ainoastaan tuomioistuimen antama lainvoimainen ratkaisu voisi olla esteenä päätöksen muuttamiselle.

Käräjäoikeuden tuomio 21.6.2001

Käräjäoikeus lausumillaan perusteilla katsoi jääneen näyttämättä, että A:ta olisi kohdannut potilasvahinko.

A:n vahinkoilmoitus potilasvahingosta oli saapunut Potilasvakuutusyhdistykselle 22.5.1991. Potilasvakuutusyhdistys oli ilmoittanut A:lle 29.8.1991, että se oli tehnyt 9.3.1988 sattuneesta potilasvahingosta korvauspäätöksen, joka tuossa vaiheessa oli koskenut kipu- ja särkykorvausta. Päätöksessä oli ilmoitettu, että vahinko korvataan potilasvahinkolain 2 §:n nojalla. Työkyvyttömyyden osalta A:lle oli ilmoitettu, että asiaan palataan lähiaikoina. Myöhemmin hänelle olikin alettu maksaa pysyvän työkyvyttömyyden perusteella korvausta. Potilasvakuutusyhdistys oli pyytänyt potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa kuitenkin vasta 19.12.1997. Lausunto oli annettu 16.4.1999.

Vahinkoilmoituksen tuloaikana voimassaolleen potilasvahinkolautakunnasta annetun asetuksen (396/1987) ja lausunnon pyytämisen aikaan voimassa olleen vastaavan asetuksen (1488/1993) 3 §:n mukaan vakuutuksen antajan eli Potilasvakuutusyhdistyksen oli pyydettävä lautakunnalta lausunto sellaisessa asiassa, joka tarkoitti pysyvän työkyvyttömyyden perusteella suoritettavaa korvausta. Potilasvakuutusyhdistyksellä oli siten ollut velvollisuus pyytää lausunto eikä potilasvahinkolautakunnalla ollut rajoitusta lausua myös korvauksen perusteesta, vaikka lausuntoa oli pyydettykin vain korvausmääristä. Potilasvakuutusyhdistyksen ja potilasvahinkolautakunnan menettely oli ollut säännösten mukaista. A:n kannalta epäkohtana voisi pitää vain myöhäistä lausunnon pyytämisajankohtaa. Koska hänelle ilman perustetta jo maksettuja korvauksia ei tulla perimään takaisin, ei tämäkään seikka koitunut A:n vahingoksi.

A oli kertonut saavansa työeläkettä noin 6 000 markkaa. Potilasvakuutuskeskuksen maksama korvaus oli ollut noin 6 500 markkaa kuukaudessa nettona. A oli kertonut luottaneensa siihen, että korvauksen maksamispäätös oli pysyvä ja että korvaus tulisi eläkeikään asti. A:n pojalla oli kuusi lasta ja poika oli hänen taloudellisesta tuestaan riippuvainen. A oli ottanut noin 400 000 markkaa luottoa omakotitalon rakentamiseen vuonna 1995. Yhteensä A:n velkavastuiden määrä oli noin 600 000 markkaa. A oli kertonut, ettei hän olisi ryhtynyt rakentamaan taloa velalla, mikäli hänellä olisi ollut pelkkä työeläke tuloinaan.

Potilasvakuutusyhdistys oli alkanut maksaa A:lle eläkettä katsottuaan, että A:ta oli kohdannut potilasvahinko. A:n ja potilasvakuutusyhdistyksen välille ei ollut korvauksen maksamisen perusteella syntynyt sopimussuhdetta eikä tapaukseen voitu soveltaa sopimuksen pätemättömyyttä tai kohtuullistamista tarkoittavia oikeustoimilain säännöksiä. Potilasvakuutuskeskuksen päätöksen kohtuullistaminen voisi näin ollen perustua vain yleisiin oikeusperiaatteisiin, joiden mukaan korvauksen maksamisen lopettamispäätös ei saisi johtaa A:n osalta kohtuuttomuuteen.

Potilasvakuutuskeskuksen päätös ei ollut johtanut A:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Korvauksen maksamisen lopettaminen ei johtanut siihen, että A jäisi vaille elatusta. A:lle oli maksettu useita vuosia ilman perustetta korvausta, jota häneltä ei tultu perimään takaisin. Ei voitu katsoa, että A:lle olisi syntynyt oikeus pitää yllä sellaista elintasoa, johon hänellä ei olisi mahdollisuutta, jos hän olisi vain työkyvyttömyyseläkkeen varassa. A:lta saamatta jäänyt korvaus ei ollut hänen omaisuuttaan eikä Potilasvakuutusyhdistyksen päätös loukannut A:n omaisuuden suojaa.

Kun korvauksen maksamisen perustetta ei ollut, A:lla ei ollut mihinkään oikeusperiaatteisiin perustuvaa oikeutta vaatia Potilasvakuutuskeskusta jatkamaan korvauksen maksamista. Potilasvakuutuskeskuksella oli myös ollut oikeus muuttaa käsitystään siitä, oliko kyseessä potilasvahinko vai ei. Minkään säännöksen mukaan päätös ei ollut edellyttänyt erityisen painavien syiden olemassaoloa.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Hannu Lindgren.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 31.12.2002

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että Potilasvakuutusyhdistys oli 29.8.1991 sillä tuolloin olleiden selvitysten perusteella tehnyt päätöksen, jonka mukaan A:lle oli tapahtunut 9.3.1988 potilasvahinkolain mukainen potilasvahinko. Tämän päätöksen perusteella Potilasvakuutusyhdistys oli päättänyt maksaa A:lle kuukausittaista työkyvyttömyyseläkettä käräjäoikeuden tuomiossa selostetuin tavoin.

Potilasvahinkolautakunta oli 16.4.1999 Potilasvakuutusyhdistykselle antamassaan lausunnossa katsonut, ettei A:lle ollut aiheutunut korvattavaa potilasvahinkoa. Potilasvakuutuskeskus oli 3.6.1999 päättänyt, ettei A:lle makseta potilasvakuutuksesta enää eläkettä 1.7.1999 alkaen. Potilasvakuutuskeskus oli siten 3.6.1999 muuttanut Potilasvakuutusyhdistyksen 29.8.1991 tekemää päätöstä sillä perusteella, että viimeksi mainittu päätös oli perustunut Potilasvakuutuskeskuksen mielestä virheellisiin tietoihin.

Suomen oikeusjärjestelmä tunnustaa mahdollisuuden aikaisemman ratkaisun oikaisemiseen, mikäli se on perustunut virheellisiin perusteisiin. Tästä on osoituksena nimenomaiset säännökset eräissä laeissa siitä, missä järjestyksessä virhe oikaistaan, ja lukuisat tapaukset oikeuskäytännössä, joissa virheellisiin selvityksiin perustuneita ratkaisuja on voitu muuttaa. Ratkaisujen muuttamiselle ei ole asetettu määräaikaa. Eräissä laeissa säädettyjen määräaikojen lisäksi niissä on jätetty mahdollisuus ylittää näitä määräaikoja huomattavastikin, mikäli asiassa on esitetty esimerkiksi erityisen painavia syitä. Ratkaisu voidaan muuttaa, mikäli virheellisiksi osoittautuneisiin tietoihin on vedottu kohtuullisessa ajassa. Myös oikeudenmukaisuus edellyttää, että virheellisiin tietoihin perustuneita ratkaisuja voidaan oikaista.

Potilasvahinkolaki ei sisällä nimenomaisia säännöksiä siitä, missä järjestyksessä virhe oikaistaan. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö potilasvahinkolain säätämissä asioissa virheiden oikaisua saisi tehdä. Potilasvahinkoasioissa ratkaisua muutetaan tai oikaistaan siten, että Potilasvakuutuskeskus tekee asiassa uuden päätöksen. Tämä päätös voidaan saattaa yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi, kuten nyt oli tapahtunutkin.

Edellä mainituilla perusteilla ja kun Potilasvakuutuskeskus oli vedonnut virheeseen kohtuullisen ajan kuluessa virheen selviämisestä, Potilasvakuutuskeskuksella oli sinällään ollut oikeus muuttaa aiempaa päätöstään.

A oli tehnyt 21.5.1991 Potilasvakuutusyhdistykselle 22.5.1991 saapuneen vahinkoilmoituksen potilasvahingosta. Potilasvakuutusyhdistys oli 29.8.1991 tekemänsä päätöksen nojalla alkanut maksaa A:lle potilasvahingon johdosta kuukausittaista työkyvyttömyyseläkettä käräjäoikeuden tuomiossa selostetuin tavoin.

Potilasvakuutusyhdistys oli 19.12.1997 pyytänyt potilasvahinkolautakunnalta lausuntoa A:n työkyvyttömyyseläkkeen, kivun ja säryn sekä pysyvän vian ja haitan korvauksista. Potilasvahinkolautakunta oli 16.4.1999 antamassaan lausunnossa todennut aluksi, että sen tehtävänä oli potilasvahinkolain 11 §:n mukaan antaa ratkaisusuosituksia potilasvahinkojen korvaamisesta ja tehtäväänsä hoitaessaan sen tuli pyrkiä potilasvahinkojen korvauskäytännön yhtenäistämiseen. Tämän vuoksi lautakunta oli katsonut aiheelliseksi antaa asiassa lausunnon korvausvastuun perusteesta, vaikka Potilasvakuutusyhdistys oli pyytänyt lautakunnalta lausuntoa ainoastaan korvausmääristä.

Potilasvahinkolautakunta oli lausunnossaan katsonut, ettei A:lle ollut aiheutunut potilasvahinkolain säännösten perusteella korvattavaa henkilövahinkoa. Potilasvakuutuskeskus oli potilasvahinkolautakunnan lausunnon saatuaan 3.6.1999 tekemällään päätöksellä lopettanut korvauksen maksamisen A:lle 1.7.1999 alkaen.

Potilasvakuutusyhdistyksen alkuperäinen korvauspäätös oli perustunut yhdistyksen asiantuntijalääkärin 5.7.1991 antamaan lausuntoon. Asiantuntijalääkäri oli perustanut lausuntonsa siihen mennessä kertyneeseen A:ta koskevaan lääketieteelliseen selvitykseen.

Asiassa ei ollut ilmennyt, että A olisi antanut virheellisiä tai puutteellisia tietoja vammastaan taikka että Potilasvakuutusyhdistyksellä olisi alkuperäisen korvauspäätöksen tehdessään ollut A:n tuolloisesta terveydentilasta olevaan selvitykseen nähden puutteelliset tiedot.

Potilasvakuutusyhdistyksen alkuperäinen päätös oli perustunut riittävään asiantuntemukseen ja lääketieteelliseen selvitykseen. Jutussa oli esitetty ristiriitaisia lääketieteellisiä arvioita siitä, oliko A:lle aiheutunut potilasvahinko. Hovioikeus katsoi, ettei Potilasvakuutusyhdistyksen alkuperäisen päätöksen voitu katsoa olevan ilmeisesti potilasvahinkolain vastainen.

Alkuperäinen korvauspäätös oli ollut Potilasvakuutusyhdistyksen, nykyisin Potilasvakuutuskeskuksen, julkisoikeudellista tehtävää sivuavan toiminnan luonteen vuoksi ratkaisu, jonka pysyvyyteen A:lla oli ollut oikeus luottaa. Asia oli tullut uudelleen käsiteltäväksi pitkän ajan kuluttua sattumanvaraisista seikoista johtuen. A oli rakentanut elämänsä ja tulevaisuutensa päätöksen pysyvyyden varaan. Potilasvahinkolautakunnan lausunto oli ollut A:lle yllätys. A oli ajan kulumisen vuoksi menettänyt mahdollisuutensa esittää asianmukaista näyttöä potilasvahingon korvaamisen perusteeksi, kouluttautua uuteen ammattiin tai hakea vamman johdosta mahdollista korvausta muun lainsäädännön tarjoaman korvaustien kautta.

Näillä perusteilla Potilasvakuutuskeskuksen 3.6.1999 tekemää päätöstä oli pidettävä A:ta kohtaan kohtuuttomana.

Hovioikeus kumosi Potilasvakuutuskeskuksen 3.6.1999 tekemän päätöksen. Hovioikeus vahvisti, että Potilasvakuutusyhdistyksen alkuperäinen 29.8.1991 tekemä päätös oli edelleen voimassa ja että Potilasvakuutuskeskuksen tuli 1.7.1999 jälkeenkin maksaa A:lle eläkettä ja 1.7.1999 jälkeen kuukausittain erääntyneelle eläkkeelle oli maksettava potilasvahinkolain 10 a §:n mukaista korvauksen korotusta kunkin kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Merja Vanala, Matti Hakkarainen ja Terho Turunen. Esittelijä Sirpa Randelin.

Perustelut

Potilasvakuutusyhdistys on päätöksellään 29.8.1991 katsonut, että A:lle oli aiheutunut 9.3.1988 potilasvahinkona korvattava henkilövahinko. Muurarina työskennelleen A:n vasemman käden ranteessa ollutta luunmurtumaa ei ollut lääkärintarkastuksessa havaittu. Oikean diagnoosin ja asianmukaisen hoidon viivästymisen johdosta vamma ei ollut parantunut ja A oli todettu pysyvästi työkyvyttömäksi. Hänelle oli vuonna 1991 ryhdytty maksamaan kuukausittaista korvausta työkyvyttömyyden aiheuttamasta ansionmenetyksestä.

Potilasvakuutuskeskus, joksi yhdistyksen nimi oli muutettu, on 3.6.1999 Potilasvahinkolautakunnan ratkaisusuosituksen mukaisesti päättänyt, että kuukausittaisen potilasvahinkokorvauksen maksaminen A:lle päättyy 1.7.1999 alkaen, koska korvauksen edellytyksiä ei ole ollut.

Erimielisyys koskee sitä, onko Potilasvakuutuskeskuksella ollut oikeus lakkauttaa korvauksen maksaminen. Asiasta ei ole säännöksiä potilasvahinkolaissa. Kun kenelläkään ei voi olla oikeutta saada potilasvahinkokorvausta perusteettomasti tai väärin perustein, on selvää, että korvauspäätöstä on voitava myöhemmin muuttaa myös korvauksensaajan vahingoksi. Perusteettoman korvauksen maksamisen lopettaminen ja jopa maksettujen korvausten takaisinperiminen ei ole yleensä saajan kannalta kohtuutonta.

Vapaata valtaa korvauspäätösten uudelleenarviointiin ei Potilasvakuutuskeskuksella kuitenkaan ole. Kun korvausratkaisujen tulee perustua lääketieteelliseen ja vakuutusoikeudelliseen asiantuntemukseen sekä hyväksyttävään menettelyyn, on vähintäänkin samat vaatimukset asetettava päätösten muuttamiselle. Vielä jossain määrin pitemmälle voidaan mennä silloin, kun kysymys on muutoksista korvauksensaajan vahingoksi. Potilasvahinkojen korvaamista muistuttavassa työtapaturmien korvausjärjestelmässä mainitaan mahdollisina muutosperusteina olosuhteiden olennainen muuttuminen, päätökseen vaikuttanut selvästi virheellinen tai puutteellinen selvitys sekä ilmeisen väärä lain soveltaminen. Osin samantapaisia perusteita on otettu myös useimpiin sosiaalivakuutuksen ja -avustuksen etuuksia koskeviin lakeihin.

Potilasvakuutuskeskus on 3.6.1999 tekemässään korvauspäätöksessä nojautunut Potilasvahinkolautakunnan lausuntoon, jonka mukaan kysymys ei ole vuonna 1988 ollut korvausvastuuseen johtavasta diagnoosin viivästymisestä. Samaan tulokseen on päätynyt myös Terveydenhuollon oikeusturvakeskus ja sille lausunnon antanut pysyvä asiantuntija. Uusi korvauspäätös perustuu siten tapaukseen liittyvien tosiseikkojen ja syy-yhteyksien sekä lääketieteellisten kokemussääntöjen uudelleenarviointiin. Siinä on tultu toiseen lopputulokseen kuin vuonna 1991 tehdyssä korvauspäätöksessä, joka sekin on perustunut arvostetun lääketieteen asiantuntijan lausuntoon.

Olennaisesti uusia seikkoja tai olosuhteiden muuttumista ei ole asiassa osoitettu. A:n ei ole väitetty menetelleen vilpillisesti korvauksen saadakseen eikä ole viitattu myöskään ilmeisen väärään lain soveltamiseen tai muuhunkaan niihin rinnastettavaan perusteeseen. Pelkästään uudenlainen lääketieteellinen arvio korvaukseen johtaneista seikoista ja olosuhteista ei oikeuta korvauksen epäämiseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Erkki-Juhani Taipale, Kari Raulos, Mikko Tulokas, Liisa Mansikkamäki ja Pertti Välimäki. Esittelijä Anna-Liisa Hyvärinen.