31.3.1993

Kanne Uudenkaupungin raastuvanoikeudessa

A on Uudenkaupungin Urheilijat r.y:lle 18.10.1990 tiedoksi annetun haasteen nojalla raastuvanoikeudessa lausunut, että hän oli 14.4.1990 solminut yhdistyksen kanssa työsopimuksen, jonka mukaan hänen tuli pelata koripalloa yhdistyksen lukuun kaudella 1990 -1991. Pelaamisesta hänelle oli sovittu maksettavaksi rahassa nettokorvauksena 42 500 Yhdysvaltain dollaria ja sen lisäksi palkkaan kuului asunto- ja autoetu. Sopimuksen mukaan yhdistyksellä ei ollut oikeutta millään perusteella purkaa sopimusta 15.8.1990 jälkeen, koska A muuttamalla Yhdysvalloista perheineen Suomeen vuodeksi ja luopumalla hakemasta toista, mahdollisesti paremmin palkattua pelaajasopimusta oli luopunut niin paljosta, että olisi ollut kohtuutonta, jos yhdistykselle olisi myönnetty sopimuksen purkamisoikeus. Yhdistys oli kuitenkin syyskuussa 1990 purkanut sopimuksen ja kieltäytynyt maksamasta A:lle palkkaa. Yhdistyksellä ei olisi ollut oikeutta edes irtisanoa sopimusta ja joka tapauksessa sopimuksen ehtojen mukaan yhdistys oli velvollinen maksamaan A:lle korvauksen koko kaudelta. Rahapalkan osalta maksamatta oleva palkkamäärä oli 33 000 dollaria. Koska yhdistys lisäksi oli evännyt A:lta auton käytön ja vaatinut häntä poistumaan asunnosta, yhdistys oli velvollinen maksamaan hänelle korvauksena seitsemältä kuukaudelta asuntoedusta 1 400 markkaa kuukaudessa ja autoedusta 2 850 markkaa kuukaudessa. Sanottujen summien ollessa nettosummia yhdistyksen tuli maksaa A:lle sellainen korvaus, joka sisälsi myös veron. Summa oli laskettava 35 prosentin lähdeveron mukaan.

Sen vuoksi A on vaatinut, että yhdistys velvoitettaisiin suorittamaan hänelle sopimuksen perusteella ja joka tapauksessa työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain 20 §:n mukaisena hyvityksenä 55 884 dollaria ja 45 780 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen 1.10.1990 lukien, ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa korkoineen.

Raastuvanoikeuden päätös 4.3.1991

Raastuvanoikeus, jossa yhdistys on vastustanut kannetta, on katsonut selvitetyksi, että A ja yhdistys olivat kanteessa tarkoitetuin tavoin 14.4.1990 tehneet niin sanotun pelaajasopimuksen, jonka mukaan A oli sitoutunut 42 500 Yhdysvaltain dollarista sekä eräitä muita korvauksia vastaan pelaamaan koripalloa yhdistyksen koripallojoukkueessa. Asianosaiset olivat sopimuksen 7 kohdassa sopineet siitä, että jos pelaaja suljettiin joukkueesta seuranneen elokuun 15. päivän jälkeen, yhdistys maksoi pelaajalle kuitenkin loppuosan tämän palkasta sekä muista sovituista eduista.

Yhdistys oli 5.9.1990 päivätyllä ja A:lle 6.9.1990 tiedoksiannetulla ilmoituksella purkanut edellä mainitun sopimuksen sen johdosta, että A ei ollut yhdistyksen käsityksen mukaan osaltaan noudattanut sopimusehtoja.

Jutussa kuultujen todistajien ja yhdistyksen toiminnanjohtajan kertomusten perusteella oli selvitetty, että A oli sekä menettelyllään että käyttäytymisellään osaltaan siinä määrin rikkonut sopimuksen piiriin kuuluvia velvoitteitaan, että yhdistyksellä oli ollut tärkeä syy purkaa sopimus.

Pelaajasopimukseen oli edellä mainituin tavoin sisältynyt niin sanottu no cut -lauseke, jonka mukaan yhdistys oli sitoutunut suorittamaan pelaajalle loppuosan sovituista korvauksista siinäkin tapauksessa, että pelaaja suljettiin pois joukkueesta 15.8.1990 jälkeen. Raastuvanoikeus on kuitenkin katsonut, että tällaisessa tilanteessa, jossa toinen sopijapuoli eli A oli osaltaan laiminlyönyt velvoitteensa ja siten yksin aiheuttanut sopimuksen purkamisen, hän oli samalla menettänyt oikeutensa vedota tuohon sopimuslausekkeeseen.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on hylännyt A:n kanteen.

Turun hovioikeuden tuomio 31.1.1992

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli saattanut jutun, on lausunut perusteluinaan seuraavaa.

Raastuvanoikeudessa todistajana kuultu X oli kertonut, että A ei ollut heinä-syyskuussa 1990 aina osallistunut Uudenkaupungin Urheilijat r.y:n koripallojoukkueen harjoituksiin. A oli käyttäytynyt peleissä ja harjoituksissa itse haluamallaan tavalla, joka menettely oli vaikuttanut alentavasti joukkueen työskentelyyn. X oli kuullut yhdistyksen toiminnanjohtajan antavan A:lle huomautuksia tämän käyttäytymisestä.

Todistajana kuultu Y oli kertonut A:n laiminlyöneen harjoituksiin osallistumista ja käyttäytyneen omapäisesti. Joukkueen lääkärinä toimiessaan Y oli havainnut räikeää ristiriitaa A:n ilmoittamien vaivojen ja todettujen löydöksien välillä. Y oli kuullut A:lle annettavan huomautuksia käyttäytymisestään.

Todistajana kuultu Z oli kertonut, että A oli kieltäytynyt pelaamasta ja harjoittelemasta. Harjoitusotteluissa A oli kieltäytynyt menemästä kentälle. A oli jättänyt noudattamatta annettuja ohjeita. A:n käyttäytyminen oli vaikuttanut joukkueen yhteishenkeen. A oli sanonut Z:lle, että jos hänen esiintymisensä ei tyydytä, yhdistyksen tulee maksaa hänen palkkansa, jolloin hän lähtee seurasta. A oli todennut myös Z:lle, että hänen polvensa, jota Z oli havainnut A:n syyttelevän huonoista peliesityksistään, oli tosiasiallisesti kunnossa eikä estänyt häntä pelaamasta. Z oli havainnut A:lle annetun huomautuksia käyttäytymisestään.

Todistajana kuultu Å oli kertonut A:n keskeyttäneen välillä harjoituksia ja harjoitusotteluita. Å oli kuullut A:lle annettavan huomautuksen käyttäytymisestään.

Yhdistyksen toiminnanjohtaja Ä oli oikeudessa kertonut, että A:lla oli ollut monia laiminlyöntejä. A oli kieltäytynyt tekemästä joitain harjoitteita, kieltäytynyt kerran kesken pelin kokonaan pelaamasta ja tullut kerran kesken pelin ilman lupaa pois kentältä. Ä oli antanut A:lle useita huomautuksia tämän käyttäytymisestä.

Yhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja Ö oli raastuvanoikeudessa kertonut hänelle jääneen A:n käyttäytymisestä sellainen vaikutelma, että tämä tietoisena raastuvanoikeuden päätöksessä selostetusta asianosaisten väliseen sopimukseen sisältyvästä no cut -lausekkeesta oli pyrkinyt saamaan sopimuksen puretuksi, minkä seikan A oli myös selvästi Ö:lle ilmoittanutkin.

Edellä mainitut todistajankertomukset olivat keskeisiltä osiltaan yhteneviä Ä:n ja Ö:n kertomusten kanssa. Muita todistajia kuin edellä mainitut ei raastuvanoikeudessa ollut kuultu. Näiden kertomusten nojalla oli katsottava luotettavasti näytetyn, että A oli tahallisella käyttäytymisellään rikkonut siinä määrin työvelvoitteitaan osallistua näytös- ja harjoitusotteluihin sekä harjoituksiin seuran määräysten mukaisesti, että yhdistykseltä ei voitu kohtuuden mukaan vaatia, että se olisi jatkanut sopimussuhdetta, vaan yhdistyksellä oli kokonaistilanne huomioon ottaen ollut työsopimuslain 43 §:ssä tarkoitettu tärkeä syy sopimuksen purkamiseen.

A oli katsonut, että pelaajasopimuksen 7 kohdan niin sanotun no cut -lausekkeen mukaan hänellä oli oikeus koko sopimuskauden palkkaan tapahtuipa hänen joukkueesta sulkemisensa 15.8.1990 jälkeen mistä tahansa syystä. Lisäksi A oli lausunut, että sopimusteksti oli luettava niin kuin se oli kirjoitettu ja että sanottu lauseke oli otettu sopimukseen pelaajan suojaksi.

Yhdistys puolestaan oli katsonut, että sopimuksen 7 kohta ei sisällöltään kuitenkaan tarkoittanut työntekijän taholta tapahtunutta sopimuksen tahallista rikkomista.

Pöytäkirjaan otetusta sopimuksen jäljennöksestä voitiin havaita, että puheena oleva sopimuskohta oli kirjoitettu sellaiseen muotoon, että siinä ei mainittu mitään syystä, jonka perusteella joukkueesta poissulkeminen tapahtui. Jutussa ei ollut esitetty mitään näyttöä siitä, mikä sopimuspuolten tarkoitus oli ollut poissulkemisen syyn suhteen. Pelaajasopimuksen tarkoitus, pelaajan asema sopimussuhteessa, koripallon pelikauden ajankohta ja sopimuskohdan sanamuoto huomioon ottaen oli perusteltua päätyä siihen A:n käsitykseen, että sanottu no cut -lauseke oli otettu sopimukseen pelaajan suojaksi. Sopimuksen tarkoituksen vastaista olisi kuitenkin soveltaa ehtoa tilanteessa, jossa pelaaja sopimuksen tahallaan rikkomalla aiheutti sopimussuhteensa päättämisen. Tämän vuoksi hovioikeus on edellä mainitut sopimuksen päättämisen syyt huomioon ottaen päätynyt siihen, ettei A:lla mainitun sopimuskohdan perusteella ollut oikeutta vaatimiinsa korvauksiin.

Näillä perusteilla hovioikeus on jättänyt asian raastuvanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

A on velvoitettu suorittamaan yhdistykselle korvaukseksi vastauskuluista hovioikeudessa 1 400 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä lukien.

Perustelut

A on tahallisella käyttäytymisellään olennaisesti rikkonut hänen ja yhdistyksen välisen pelaajasopimuksen mukaisia työvelvoitteitaan sekä varoituksista huolimatta jatkanut laiminlyöntiään. Yhdistykseltä ei ole voitu kohtuuden mukaan vaatia sopimussuhteen jatkamista. Yhdistyksellä on ollut työsopimuslain 43 §:ssä tarkoitettu tärkeä syy sopimuksen purkamiseen.

Sopimuksen 7 kohdan mukaan yhdistys takaa pelaajalle sopimuksen 3 kohdan mukaisen palkan sopimuskaudelta. Sen varalta, että pelaaja suljetaan joukkueesta 15.8.1990 jälkeen, yhdistys on sopimuksen 7 kohdan mukaan sitoutunut maksamaan pelaajalle korvauksena loppuosan hänen vuotuisesta palkastaan (niin sanottu no cut -lauseke). Lauseketta ei kuitenkaan voida soveltaa tilanteessa, jossa pelaaja on tahallaan sopimustaan olennaisesti rikkomalla itse aiheuttanut sopimuksensa purkamisen. A:lla ei siten ole oikeutta vaatimiinsa korvauksiin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. A velvoitetaan suorittamaan Uudenkaupungin Urheilijat r.y:lle korvaukseksi vastauskuluista täällä 1 100 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta.