5.11.1991

Jyväskylän raastuvanoikeuden päätös 27.6.1989

Raastuvanoikeus on A:n kanteesta lausunut selvitetyksi, että A oli Norjan syyttäjäviranomaisten pyynnöstä 15.4.1988 otettu kiinni Suomen viranomaisten toimesta luovutusasian ratkaisemista varten. Hankittuaan A:n vaatimuksesta Korkeimman oikeuden lausunnon asiasta Suomen viranomaiset olivat luovuttaneet A:n Norjaan 2.6.1988. Eidsivating lagmannsrett oli 15.12.1988 antamallaan lainvoiman saaneella päätöksellä vapauttanut A:n häntä vastaan ajetusta syytteestä.

A oli 4.2.1988 solminut työsopimuksen X Oy:n kanssa. Koeajan palkaksi oli sovittu 8.000 markkaa kuukaudessa sekä I veroluokan auton käyttöetu. Koeajan jälkeiseksi palkaksi oli sovittu 10.000 markkaa kuukaudessa sekä mainittu käyttöetu. A:n toimenkuvaksi oli sovittu myyntipäällikön tehtävät ja toimipaikaksi Norja. Tämän jälkeen, mutta ennen 15.4.1988 oli A:n ja yhtiön kesken suullisesti sovittu A:n siirtymisestä yhtiön Norjaan perustettavan tytäryhtiön palvelukseen. Palkkauksesta oli sovittu siten, että 3-6 kuukauden ajan maksettaisiin kiinteätä 12.000 markan kuukausipalkkaa, minkä jälkeen palkkaus muuttuisi osin provisiopohjaiseksi siten, että se 100 prosentin bonustasolla johtaisi 12.000 markan kuukausipalkkaan.

A:n työsopimus oli säilöön oton johdosta purettu siten, että palkanmaksu oli päättynyt 15.4.1988.

Raastuvanoikeus on todennut, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §, sellaisena kuin se oli laissa 31.5.1974/422, ei säännöksen sanamuodon mukaan koskenut rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaisen välillä annetun lain 12 §:n tarkoittaman säilöön ottamisen aiheuttamaa vapauden menetystä. Oikeuskirjallisuudessa ja syyttömästi vangitulle tai tuomitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain esitöissä oli katsottu, että mainittu laki oli ilmaus valtiolle julkisen vallan käyttämisestä asetetusta ankarasta vastuusta. Kun ankaran vastuun periaate oli hyväksytty niissä tapauksissa, joissa syyttömästi pidätetty tai vangittu oli menettänyt aiheettomasti vapautensa Suomen viranomaisen päätöksen johdosta, ei tiukkaan säädöstekstin sanamuotoon rajoittuvaan tulkintaan ollut syytä pitäytyä niissäkään tapauksissa, joissa Suomen viranomainen oli henkilön säilöön ottamalla ja näin julkista valtaa käyttämällä tämän vapauden riistäessään nojautunut vieraan valtion viranomaisen luovutuspyyntöön, johon pyyntöön suostumiselle asetetut edellytykset oli Suomen viranomaisten toimesta tutkittu.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on katsonut, että A oli oikeutettu saamaan korvausta Suomen viranomaisten hänen luovuttamistaan koskevan asian yhteydessä tekemistä päätöksistä aiheutuneesta vapauden menetyksestä.

Raastuvanoikeus on todennut, että A:lle oli aiheutunut suoranaisia kuluja 2.550 markkaa. Tulojen ja elatuksen vähentymisestä aiheutuneen vahingon raastuvanoikeus siihen nähden, että A oli ollut yhtäjaksoisesti vapautensa menettäneenä Suomessa 48 vuorokautta ja että hänen työsopimuksensa oli tämän vuoksi työnantajansa toimesta purettu, sekä ottaen myös huomioon, että A:n ansiotason oli katsottava työsopimuksen purkautuessa olleen noin 12.000 markkaa kuukaudessa, on arvioinut 100.000 markaksi. Kärsimyksestä aiheutuneen vahingon määrän raastuvanoikeus on arvioinut 15.000 markaksi.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain 1 §:n ja 4 §:n 1 momentin (L 14.4.1989/344) nojalla velvoittanut valtion suorittamaan A:lle korvauksena aiheettomasta vapauden menetyksestä kuluina 2.550, tulojen ja elatuksen vähentymisestä 100.000 ja kärsimyksestä 15.000 markkaa, mainitut määrät 16 prosentin korkoineen 29.4.1989 lukien, ja korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 11.738 markalla 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamisesta lukien.

Vaasan hovioikeuden tuomio 30.11.1990

Valtio oli valittamalla saattanut jutun hovioikeuden tutkittavaksi ja vaatinut, että raastuvanoikeuden päätös kumotaan ja kanne hylätään sekä A velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut jutussa tai että valtion maksettavaksi tuomittuja korvauksia ainakin alennetaan ja A velvoitetaan suorittamaan valtiolle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi hovioikeudessa 1.000 markkaa korkoineen. Hovioikeus on hyväksynyt raastuvanoikeuden päätöksen perusteluineen, kuitenkin siten, että A:lle tulon ja elatuksen vähentymisestä aiheutunut vahinko on arvioitu 70.000 markaksi. Kärsimyksestä tuomitun korvauksen osalta hovioikeus on katsonut, huomioon ottaen säilössä olon keston, että korvaukselle oli erityisiä syitä ja että tuomittua määrää 15.000 markkaa oli pidettävä kohtuullisena. Hovioikeus on muuttanut raastuvanoikeuden päätöstä siten, että valtion A:lle tulojen ja elatuksen vähentymisestä suoritettava korvaus on alennettu 70.000 markkaan raastuvanoikeuden tuomitsemine korkoineen. Jutun näin päättyessä valtio sai pitää kulunsa hovioikeudessa vahinkonaan.

Perustelut

Korkein oikeus toteaa, että A on otettu säilöön ja luovutettu Norjaan alempien oikeuksien kertomin tavoin.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus saada vapauden menetyksen johdosta valtiolta korvaus laissa tarkemmin määritellyin edellytyksin muun muassa silloin, kun syyte hylätään. Mainittu laki on laadittu silmällä pitäen Suomessa tapahtuvaa rikostutkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä, mutta lain sanamuoto ei estä lain soveltamista sellaiseenkin tapaukseen, jossa henkilö on Suomessa otettu säilöön rikoksen johdosta toiseen valtioon tapahtuvaa luovuttamista varten.

A:n luovuttaminen Norjaan on tapahtunut Norjan syyttäjäviranomaisen pyynnöstä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden pohjoismaiden välillä annetun lain nojalla. Pyynnön johdosta on suoritettu tutkinta, jossa luovuttamiselle mainitussa laissa asetetut edellytykset on selvitetty, mutta syyllisyyden tutkiminen ja ratkaiseminen ovat jääneet Norjan viranomaisten ja norjalaisen tuomioistuimen tehtäväksi. A:n luovuttaminen ei ole kuitenkaan ollut sanotun lain mukaan pakollista, vaikka luovuttamisen edellytykset sinänsä ovat olleet olemassa.

Vaikka A:n säilöön ottamisen perusteena on ollut Norjan viranomaisen luovutuspyyntö, hän on Suomessa säilössä ollessaan ollut Suomen lainkäyttövallan alainen. Tähän ja edellä esitettyyn nähden A:lla on oikeus saada Suomen valtiolta korvausta sen viranomaisten toimenpiteiden johdosta täällä aiheutuneesta vapauden menetyksestään. Tätä oikeutta ei Suomen oikeuden mukaan poista se, että Norjan rikosprosessilain 31 luvun mukaan rikoksesta epäillyllä, joka vapautetaan, on oikeus saada Norjan valtiolta korvausta laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin ja että norjalaisessa oikeuskirjallisuudessa (Johs. Andenaes, Norsk Straffeprosess II 1987 s. 197) on katsottu, että Norjan valtion vastuu ulottuu myös Norjan viranomaisten pyynnöstä ulkomailla luovuttamista varten tapahtuneen vapauden menetyksen korvaamiseen.

Vahingonkorvauksen määrää harkitessaan Korkein oikeus toteaa, että A:n kuukausipalkaksi oli sovittu 12.000 markkaa. Korvauksena Suomessa tapahtuneesta 48 vuorokauden tulojen ja elatuksen menettämisestä on siten pidettävä 20.000 markkaa. Muilta osin valtio ei ole esittänyt syytä muuttaa hovioikeuden tuomiota.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Vanhempi oikeussihteeri Takkunen: Korkein oikeus todennee, että A on otettu säilöön ja luovutettu Norjaan alempien oikeuksien päätöksissä kerrotuin tavoin.

Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaan rikoksesta epäiltynä pidätetyllä tai vangitulla on oikeus saada vapauden menetyksen johdosta valtiolta korvaus laissa tarkemmin määritellyin edellytyksin muun muassa silloin, kun syyte hylätään. Lain tarkoituksena on antaa rikoksesta epäiltynä pidätetylle tai vangitulle oikeus saada valtiolta korvausta silloin, kun rikosasia, jossa ilmenneet seikat vaikuttavat korvauksien tuomitsemisen edellytyksiin, käsitellään suomalaisessa tuomioistuimessa siitä riippumatta, missä epäillystä rikoksesta johtuva vapauden menetys Suomessa käytävää oikeudenkäyntiä varten on tapahtunut.

Norjan rikosprosessilain 31 luvun mukaan rikoksesta epäillyllä, joka vapautetaan, on oikeus saada Norjan valtiolta korvausta laissa tarkemmin säädetyin edellytyksin. Norjalaisessa oikeuskirjallisuudessa (Johs. Andenaes, Norsk Straffeprosess II 1987 s. 197) on katsottu, että Norjan valtion vastuu ulottuisi myös Norjan viranomaisten pyynnöstä Norjaan luovuttamista varten ulkomailla tapahtuneen vapauden menetyksen korvaamiseen. A:n olisi siten tullut vaatia Norjan valtiolta norjalaisessa tuomioistuimessa korvausta myös siitä vapauden menetyksestä, joka Norjan viranomaisten luovuttamispyynnön johdosta on tapahtunut Suomessa. Lakia syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta ei ole sovellettava tapaukseen, koska Suomen lain laajentavaan tulkintaan ei ole edellä esitetyillä perusteilla A:n oikeusturvan kannalta tarvetta. Sen vuoksi ja kun jutussa ei ole edes väitetty, että Suomen viranomaiset olisivat A:n säilöön ottaessaan menetelleet virheellisesti, A:lla ei ole esittämällään perusteella oikeutta saada korvausta Suomen valtiolta.

Hovioikeuden päätös kumottaneen ja A:n kanne hylättäneen. Valtio vapautettaneen kaikesta korvausvelvollisuudesta A:lle. Asian laatuun nähden valtio ei saane korvausta oikeudenkäyntikuluistaan jutussa.

Ylimääräinen oikeusneuvos Heikonen: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Valtion A:lle tulojen ja elatuksen vähentymisestä maksettavaksi tuomittu korvaus alennetaan 20.000 markaksi.

Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Valtion on näin ollen maksettava A:lle korvauksena aiheettomasta vapauden menetyksestä kaikkiaan 37.550 markkaa 16 prosentin korkoineen 29.4.1989 lukien sekä korvauksena raastuvanoikeudessa olleista oikeudenkäyntikuluista raastuvanoikeuden tuomitsema määrä korkoineen. Valtion on korvattava A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 1.500 markalla.