27.6.1989

Kanne Porin raastuvanoikeudessa

A on B Oy:lle 25.8.1987 tiedoksi toimituttamansa haasteen nojalla lausunut, että hän oli työskennellyt työsopimuslain 1 §:ssä tarkoitetussa toistaiseksi voimassaolleessa työsuhteessa yhtiöön noin 15 vuoden ajan. Yhtiö oli irtisanonut hänen työsopimuksensa vuoden 1986 lopussa taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten. Tammikuun 5 päivänä 1987 allekirjoitetulla asiakirjalla yhtiö oli sitoutunut maksamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa neljältä kuukaudelta ja myös muita työsuhteeseen perustuneita saatavia. Irtisanomisajan palkan maksamisen edellytyksenä ei ollut ollut työskentely irtisanomisaikana.

Irtisanomisaika oli päättynyt 30.4.1987. Jo 13.4.1987 yhtiö oli palkannut uusia työntekijöitä palvelukseensa. A oli tuolloin ollessaan työttömänä työnhakijana ottanut oma-aloitteisesti yhteyttä yhtiöön ja ilmoittanut halukkuutensa palata työhön. Vastoin työsopimuslain 42 a §:n säännöstä irtisanotun työntekijän takaisinottamisesta yhtiö ei kuitenkaan ollut suostunut tähän. A:lle oli nyt ensimmäistä kertaa ilmoitettu hänen olleen työssäoloaikanaan sairaana niin paljon, että yhtiöllä olisi ollut taloudellinen riski ottaa hänet takaisin palvelukseensa. A oli tosin ollut paljon poissa työstä muun ohessa vuoden 1986 aikana, mutta poissaolot olivat johtuneet eri sairauksista, joten hän ei ollut ollut työsopimuslaissa tarkoitetuin tavoin pysyvästi työkyvytön eikä hänen työkykynsä ollut edes olennaisesti heikentynyt.

Yhtiöllä ei ollut ollut taloudellisia ja tuotannollisia syitä työsuhteen päättämiseen. Koska uusia työntekijöitä oli otettu yhtiön palvelukseen A:n irtisanomisajan kuluessa, hänen työsuhteensa päättämisen syyt olivat olleet henkilökohtaisia. Yhtiö oli vastoin työsopimuslain 42 a §:n määräystä kieltäytynyt ottamasta A:ta työhön. Yhtiön palvelukseen oli jäänyt lukuisia sellaisia työntekijöitä, joiden työsuhde oli kestänyt huomattavasti vähemmän aikaa kuin A:n, ja yhtiö oli siten rikkonut myös irtisanomissuojasopimuksen työvoiman vähentämisjärjestystä koskevia määräyksiä.

Sen vuoksi A on vaatinut, että yhtiö velvoitettaisiin suorittamaan hänelle työsopimuksen irtisanomismenettelystä annetun lain mukaisesti korvaukseksi työsuhteen lainvastaisesta päättämisestä 18 kuukauden palkkaa vastaavat 77.724 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä lukien tai vaihtoehtoisesti vahingonkorvausta työsopimuslain 51 §:n perusteella jokaiselta työttömyyskuukaudelta 4.318 markkaa 16 prosentin korkoineen kutakin työttömyyskuukautta seuranneen kuukauden 1 päivästä lukien. Lisäksi A on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan korkoineen.

Yhtiön vastaus

Yhtiö on vastustanut kannetta ja vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Raastuvanoikeuden päätös 16.11.1987

Raastuvanoikeus on lausunut selvitetyksi, että A oli toiminut noin 15 vuoden ajan työsopimuslain 1 §:n mukaisessa toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa yhtiön palveluksessa. Hänen tehtävänään oli ollut tehdä keskusasentajana sähkönjakokeskuksiin niin sanottuja johdatustöitä yhtiön Ulvilassa sijaitsevassa sähkökojeistustehtaassa. Vuoden 1986 lopulla yhtiö oli irtisanonut A:n työsopimuksen taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtuen. Yhtiö ja A olivat 5.1.1987 allekirjoittaneet "selvennys irtisanomisesta" otsikoidun asiakirjan, jossa oli todettu, että työsuhde oli päättynyt irtisanomisella 31.12.1986 tuotannollisista ja taloudellisista syistä ja että irtisanomisajan työntekovelvollisuutta ei noudatettu. Samalla oli sovittu ja maksettu A:lle irtisanomisajan palkka ja muut työsuhteesta johtuvat palkkasaamiset. Asiakirjassa oli vielä maininta siitä, ettei kummallakaan osapuolella ollut enää lisävaatimuksia esitettävänä. Samanaikaisesti eli 5.1.1987 A oli ilmoittautunut työttömäksi työnhakijaksi Porin työvoimatoimistoon.

Syksyllä 1986 yhtiö oli heikentyneen tilauskannan ja työtilanteen johdosta käynyt neuvotteluja yhtiön henkilöstön kanssa. Niiden perusteella oli toteutettu lomautuksia ja irtisanomisia useampien työntekijöiden kohdalla, minkä lisäksi seitsemän työntekijää oli irtisanoutunut ja yksi jäänyt äitiyslomalle.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on todennut, että yhtiöllä työnantajana oli ollut työsopimuslain 37 §:n tarkoittama erityisen painava syy taloudellisista ja tuotannollisista syistä irtisanoa A:n työsopimus päättymään 31.12.1986. Työvoiman vähentämisjärjestystä koskevalla työehtosopimuksen määräyksellä ei ollut rajoitettu työnantajan oikeutta irtisanoa työntekijä mainitun erityisen painavan syyn perusteella.

Edelleen raastuvanoikeus on katsonut selvitetyksi, että yhtiön solmittua yhteistyösopimuksen toisen saman alan yrittäjän kanssa tilausten saanti oli keväällä 1987 elpynyt, minkä johdosta yhtiö oli kutsunut eräitä lomautettuja työntekijöitään takaisin työhön ja palkannut saman kevään kuluessa myös uusia työntekijöitä. Tästä tietoisena A oli oma-aloitteisesti ottanut yhteyttä yhtiöön ja ilmoittanut halukkuutensa palata työhön. Yhtiö oli kuitenkin kieltäytynyt ottamasta häntä työhön vedoten A:n eri sairauksista johtuneisiin runsaisiin poissaoloihin työsuhdeaikanaan. Tämän johdosta A oli riitauttanut tapahtuneen irtisanomisen ja asiassa oli käyty työpaikkakohtaiset muistioneuvottelut 15.5. ja 8.6.1987.

Mitä tuli A:n poissaoloihin työstä, raastuvanoikeus on havainnut poissaolojen määrän vuosina 1984, 1985 ja 1986 olleen hieman alle puolet tai hieman yli puolet A:n työajasta ja ettei poissaolojen perusteena ollut ollut yksi jatkuva sairaus, vaan lukuisa määrä erilaisia sairauksia, joiden perusteella yhtiö oli saattanut perustellusti olettaa poissaolojen työsuhteen palauttamisen jälkeen tulevan toistumaan.

Tämän vuoksi raastuvanoikeus on todennut, että yhtiöllä olisi ollut oikeus A:n edellä kerrottujen sairauspoissaolojen perusteella purkaa työsopimus ja ettei yhtiö siten ollut ollut työsopimuslain 42 a §:n nojalla velvollinen palauttamaan A:n työsuhdetta. Ottaen huomioon, että irtisanominen oli perustunut taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin, raastuvanoikeus on hylännyt kanteen sekä velvoittanut A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut 7.000 markalla 16 prosentin korkoineen 16.11.1987 lukien.

Turun hovioikeuden tuomio 21.6.1988

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi A oli valittamalla saattanut jutun, on lausunut selvitetyksi, että yhtiö oli 31.12.1986 irtisanonut A:n työsopimuksen taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella. Asianosaisten välillä oli 5.1.1987 laadittu "Selvennys irtisanomisesta" otsikoitu asiakirja. Siinä A:n työsuhde oli todettu irtisanotuksi tuotannollisista ja taloudellisista syistä päättymään 31.12.1986. Lisäksi siinä oli sanottu, ettei irtisanomisajan työntekovelvollisuutta noudatettu. Asiakirjassa oli markkamääräisesti laskettu irtisanomisajan palkka ja muut työsuhteen lakkaamisesta A:lle kuuluvat saatavat, jotka oli todettu maksetuiksi hänelle. Asiakirjassa oli myös maininta "Työsuhteesta ei kummallakaan osapuolella ole enää lisävaatimuksia esitettävänä", ja se oli asianosaisten allekirjoittama.

Työsopimuslain 37 §:n mukaan toistaiseksi voimassaoleva työsopimus voidaan irtisanoa, jos niin on sovittu, päättymään irtisanomisaikaa noudattamatta. A ja yhtiö olivat siten voineet sopia työsuhteen päättymään heti ilman irtisanomisaikaa. Asiakirjassa A:n työsuhteen oli selitetty päättyneen 31.12.1986, hänellä ei ollut ollut työntekovelvollisuutta irtisanomisaikana ja hänelle oli maksettu palkka tältä ajalta.

Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut asianosaisten sopineen A:n työsuhteen päättyneen viimeksi mainittuna päivänä. A:n irtisanomisen perusteet oli siten ratkaistava tänä ajankohtana vallinneen tilanteen perusteella. Hovioikeus on raastuvanoikeuden toteamin tavoin katsonut yhtiöllä olleen taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella erityisen painava syy A:n työsopimuksen irtisanomiseen.

Yhtiön taloudellinen tilanne oli keväällä 1987 parantunut, ja sen palvelukseen oli otettu A:n aikaisempaan työyksikköön uusia työntekijöitä tehtäviin, joihin hän olisi pystynyt. A oli sanottuna keväänä ilmoittanut yhtiölle työsopimuslain 42 a §:ään vedoten halukkuutensa palata työhön. Yhtiö ei ollut ottanut häntä työhön perustellen kantaansa hänen sairauksista johtuneilla runsailla poissaoloillaan työstä. A:n mukaan yhtiö oli vasta tällöin ensimmäisen kerran maininnut hänen terveydentilansa olleen työsuhteen lopettamisen syynä. Yhtiö oli väittänyt jo mainittua asiakirjaa laadittaessa ilmoittaneensa A:lle, ettei hänelle voitu hänen olennaisesti ja pysyväisesti heikentyneen työkykynsä takia tarjota tulevaisuudessa yhtiössä työtä. Irtisanomista selventävässä asiakirjassa sen oli todettu tapahtuneen vain taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Yhtiö ei ollut näyttänyt, että A olisi asiakirjan allekirjoittaessaan tiennyt yhtiön perustavan työsopimuksen irtisanomisen myös hänen sairauksista johtuneeseen työkykynsä alentumiseen. Asiakirja ei näin ollen ole estänyt A:ta riitauttamasta yhtiön hänelle esittämää nyt puheena olevaa syytä kieltäytyä jatkamasta työsuhdetta.

A oli ollut sairauksien takia poissa työstä vuonna 1984 52.9, vuonna 1985 48.9 ja vuonna 1986 58.7 prosenttia vuotuisesta työajastaan. A:lle oli lääkärin suosituksesta lokakuun alussa 1986 järjestetty muuta kuin hänen tavanomaista työtään. Tästä huolimatta sairauksista johtuneet poissaolot eivät olleet vähentyneet. Vaikka A:n sairauslomat ovat johtuneet eri tautitiloista, hän oli kuitenkin kolmena viime vuotena ollut suuren ajan poissa työstä. Yhtiö oli voinut perustellusti olettaa sairauksista aiheutuvien poissaolojen tulevan jatkumaan, eikä yhtiötä työsopimuslain 43 §:n 1 momentin ja 2 momentin 5 kohdan säännös huomioon ottaen voitu kohtuudella vaatia jatkamaan työsuhdetta. Yhtiöllä oli siten ollut laillinen syy kieltäytyä ottamasta A:ta takaisin työhön.

Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, ettei ollut syytä muuttaa raastuvanoikeuden päätöksen lopputulosta. A velvoitettiin suorittamaan yhtiölle korvaukseksi vastauskuluista hovioikeudessa 1.000 markkaa.

Perustelut

Hovioikeuden tuomiossa mainituilla perusteilla yhtiöllä on vuodenvaihteessa 1986 ja 1987 ollut työsopimuslain 37 §:n 2 momentissa tarkoitettu erityisen painava syy taloudellisella ja tuotannollisella perusteella irtisanoa työntekijöitä. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan 1987:97 katsonut, työehtosopimuksen määräyksellä työvoiman vähentämisjärjestyksestä ei ole rajoitettu työnantajan oikeutta irtisanoa työntekijä työsopimuslain 37 §:n nojalla silloin, kun sanotussa lainkohdassa mainitut perusteet irtisanomiseen ovat olemassa. Yhtiö ei siten ole irtisanonut A:n työsopimusta työsopimuslain 37 §:n vastaisesti.

A ei ole hovioikeuden tuomiossa selostetun 5.1.1987 tehdyn sopimuksen sanamuodonkaan mukaan etukäteen luopunut oikeudestaan vedota työsopimuslain 42 a §:ssä tarkoitettuun työnantajan velvollisuuteen. Yhtiöltä ei ole kuitenkaan huhtikuussa 1987, sen tarvitessa työvoimaa samoihin tai samanlaisiin tehtäviin, joita A oli yhtiön palveluksessa ollessaan tehnyt, hovioikeuden tuomiossa selostettujen A:n sairauspoissaolojen vuoksi voitu kohtuuden mukaan vaatia A:n ottamista takaisin työhön. Koska työnantajalla ei ole velvollisuutta työsopimuslain 42 a §:n nojalla tarjota työtä lainkohdassa tarkoitetulle entiselle työntekijälleen tilanteessa, jossa työnantajalla olisi oikeus työsopimuksen purkamiseen, yhtiö ei ole kieltäytyessään ottamasta A:ta työhön laiminlyönyt työsopimuslaista johtuvien velvollisuuksiensa täyttämistä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. A velvoitetaan suorittamaan yhtiölle korvaukseksi sille vastauksen antamisesta aiheutuneista kuluista 1.500 markkaa 16 prosentin korkoineen Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä lukien.