30.12.2002

N:n vaadittua jokeen ja kahden järven väliseen kanavaan tehtyjen padottavien rakennelmien poistamista ympäristölupavirasto oli vesilain 1 luvun 15 §:n, 2 luvun 2 §:n ja 21 luvun 3 §:n nojalla oikeuttanut N:n poistamaan yhden padoista, mutta hylännyt vaatimuksen kahden muun N:n tarkoittaman padon osalta.

Osakaskunta ja eräät muut olivat vaatineet ympäristölupaviraston päätöksestä Vaasan hallinto-oikeudelle tekemässään valituksessa, että ympäristölupaviraston päätös kumotaan siltä osin kuin N oli oikeutettu poistamaan pato. N valituksessaan hallinto-oikeudelle puolestaan vaati ympäristölupaviraston päätöksen kumoamista siltä osin kuin ympäristölupavirasto oli oikeuttanut N:n poistamaan padon omalla kustannuksellaan. Poistamisen tuli tapahtua valtion tai osakaskunnan kustannuksella. Myös siltä osin kuin N:n vaatimus patojen poistamisesta oli hylätty ympäristölupaviraston päätös tuli kumota. Noiden muiden patojen osalta poistamisen tuli tapahtua osakaskunnan toimesta ja kustannuksella.

Hallinto-oikeus hyväksyi osakaskunnan ynnä muiden valituksen ja kumosi ympäristölupaviraston päätöksen siltä osin kuin N oli oikeutettu poistamaan pato. N:n valituksen hallinto-oikeus hylkäsi.

Ratkaisunsa perusteluissa hallinto-oikeus lausui muun muassa, että pato oli ollut paikoillaan ainakin 20 vuotta. Olosuhteiden ja padon vaikutuksen yläpuoliseen järveen voitiin siten katsoa vakiintuneen. Tämä ja vesilain 2 luvun 31 §:n määräykset huomioon ottaen asiassa olisi ennen padon poistamisoikeuden antamista pitänyt selvittää poistamisesta aiheutuvat mainitun järven vedenpinnan laskemisen aiheuttamat mahdolliset seuraukset rannanomistajille. Koska seurauksia ei ollut selvitetty, patoa ei voitu välittömästi poistaa. N oli ilmoittanut, ettei hän ottanut vastatakseen rakennelman poistajalle edellä mainitussa lainkohdassa säädetyistä velvoitteista. Tämän vuoksi hallinto-oikeus, palauttamatta asiaa ympäristölupavirastolle, hyväksyi osakaskunnan valituksen, kumosi ympäristölupaviraston päätöksen ja hylkäsi N:n hakemuksen tältä osin.

N valitti hallinto-oikeuden päätöksestä edelleen korkeimmalle hallinto-oikeudelle. Hallinto-oikeuden päätös tuli kumota siltä osin kuin hallinto-oikeus oli hyväksynyt osakaskunnan ynnä muiden valituksen ja kumonnut ympäristölupaviraston päätöksen siltä osin kuin N oli oikeutettu poistamaan pato. Poistamiseen oikeuttamisen osalta asia oli palautettava ympäristölupaviraston päätöksen varaan. Ympäristölupaviraston päätöksestä poiketen poistaminen oli määrättävä tapahtumaan valtion tai osakaskunnan kustannuksella. Viime kädessä N oli valmis poistamaan padon omalla kustannuksellaan eli ympäristölupaviraston päätöksen mukaisesti.

Muiden patojen osalta N vaati hallinto-oikeuden ja ympäristölupaviraston päätösten kumoamista ja uudisti hallinto-oikeudelle tekemänsä valituksen.

Korkein hallinto-oikeus kumosi hallinto-oikeuden ja ympäristölupaviraston päätökset siltä osin kuin N:n vaatimus patojen poistamisesta oli hylätty. Asia palautettiin ympäristölupavirastolle, jonka tuli ottaa se tuolta osin uudelleen käsiteltäväkseen. Ympäristölupaviraston tuli antaa tieto korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä kuulutuksella, joka oli pidettävä nähtävänä vesilain 16 luvun 7 §:n (88/2000) 1 momentin mukaisesti kunnan ilmoitustaululla. Jäljennös korkeimman hallinto-oikeuden päätöksestä oli lähetettävä kuntaan pidettäväksi yleisesti nähtävänä.

Kun otettiin huomioon vesilain 21 luvun 3 §:n (88/2000) ja 14 luvun 2 §:n (88/2000) säännökset, ympäristölupaviraston oli käsiteltävä hallintopakkoasiassa esitetyt vaatimukset siinäkin tapauksessa, että hakemuksessa tarkoitettu asia ei ole selvä ja riidaton. Ympäristölupaviraston oli N:n vireille paneman hallintopakkoasian selvittämiseksi vielä harkittava, voitiinko tähän mennessä tuntemattomaksi jäänyt kahden jokeen rakennetun padon rakentaja saada selville joko kuulemalla todistajia vesilain 16 luvun 13 §:n (88/2000) 2 momentissa ja 21 luvun 3 §:n (88/2000) 2 momentissa tarkoitetulla tavalla tai muulla tavoin.

Jos patojen tekijä ei edellä mainituin tavoin ollut selvitettävissä ja jos kukaan ei ollut näiden patojen pysyttämiseksi pannut vireille ympäristölupavirastossa lupahakemusta, ympäristölupaviraston tuli aikaisintaan 30 päivänä siitä, kun edellä mainittu kuulutus oli pantu nähtäväksi kunnan ilmoitustaululle, velvoittaa alueellinen ympäristökeskus poistamaan padot päätöksessä määrättävän kohtuullisen ajan kuluessa.

Ympäristölupaviraston oli lisäksi selvitettävä, oliko mainittua kanavaa pidettävä vesilain 1 luvun 5 §:n mukaisena jokena ja oliko se suljettu vesilain 1 luvun 12 §:n säännösten vastaisesti. Jos luvan tarpeen todettiin tällä tai vesilain 1 luvun 15 §:ssä tarkoitetulla perusteella olleen olemassa, ympäristölupaviraston tuli velvoittaa kolmannen padon rakentanut osakaskunta poistamaan pato tai hakemaan sille lupaa, siten kuin ympäristölupavirasto tarkemmin määräsi.

Ratkaisunsa perusteluissa korkein hallinto-oikeus lausui muun muassa, että vaatimustensa perusteina N oli vedonnut paitsi vedenpintojen noususta hänen tiluksillaan aiheutuvaan vettymiseen myös haittaan, joka padoista joessa ja kanavassa kulkemiselle aiheutui. Osakaskunta oli vastustanut N:n vaatimusta patojen poistamisesta.

Asiassa oli selvitetty, että toinen jokeen rakennetuista padoista nosti vedenpintaa yläpuolisessa järvessä noin 10 - 15 senttimetriä. Vaikka pato oli ilmeisesti ollut paikallaan 1980-luvulta lähtien, selvittämättä oli jäänyt, että maankäyttö järven rannoilla olisi sopeutunut vedenpinnan nousuun.

Tämän vuoksi ja ottaen huomioon asiakirjoista muutoin ilmenevän selvityksen oli katsottava, että padon rakentamisesta ja paikalla pitämisestä oli johtunut vesistössä muutos, joka aiheutti vahinkoa ja haittaa N:n omaisuudelle. N ei ollut rakentamiseen suostunut. Vesilain 1 luvun 15 §:n (88/2000) 1 momentin 1 kohdan ja 2 luvun 2 §:n (88/2000) 1 momentin mukaan rakentamiseen olisi siten tullut saada ympäristölupaviraston lupa, mitä asiakirjojen mukaan ei kuitenkaan ollut tapahtunut.

Myös muiden patojen kohdalla vedenpinnan korkeuden oli todettu nousevan noin 15 senttimetriä.

Asiakirjoista saadun selvityksen perusteella oli katsottava, että ainakin mainittu joki oli vesilain 1 luvun 5 §:n 1 momentin mukainen joki. Vesilain 1 luvun 12 §:n 3 momentin (88/2000) ja 2 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan padon rakentamiseen jokeen olisi siten tälläkin perusteella tullut saada ympäristölupaviraston lupa.

Myös mainitun kanavan tehtävänä oli ollut liikenteen välittäminen. Kanavaan rakennetun padon liikenteelle aiheuttamaa haittaa oli pyritty vähentämään padon yhteyteen rakennetulla laiturilla. Ympäristölupaviraston tarkastuksessa kanava oli todettu niin kapeaksi, ettei siinä voinut kulkea soutamalla, ja veden syvyys kanavassa paikoitellen niin vähäiseksi, ettei moottorilla kulkeminenkaan näyttänyt mahdolliselta. Kuitenkin padon tarkoitukseksi oli ilmoitettu veden nostaminen ja veneellä kulun helpottaminen. Käytettävissä olleen selvityksen nojalla sen arvioiminen, oliko myös kanavaa vesilain mukaan pidettävä jokena, ei ollut mahdollista.

Asiassa oli näin ollen ainakin osaksi kysymys vesilain 21 luvun 3 §:ssä (88/2000) tarkoitetusta lainvastaisesta tilanteesta, jollaisen oikaisemiseksi ympäristölupavirasto voi käyttää hallintopakkoa. Mainittujen joessa sijaitsevien patojen osalta rakentaja oli kuitenkin jäänyt selvittämättä. Hallintopakkoa oli yleensä katsottu voitavan käyttää vain nimettyä tahoa vastaan. Niin sanottuja isännättömiä patoja ja muita rakennelmia koski vesilain 21 luvun 3 a § (88/2000). Se koski kuitenkin sanamuotonsa mukaan vain tilannetta, jossa rakennelma sinänsä on laillinen, mutta sen kunnossapito on lyöty laimin.

Tilanne, jossa luvaton ja mainittavaa varallisuusarvoa vailla oleva oikeudenvastainen rakennelma olisi jätettävä paikalleen vain sen tähden, ettei rakennelman tekijää löydetä, ei ole tyydyttävä. Kohtuutonta myös olisi, että edunmenetystä tällaisesta laittomasta rakennelmasta kärsivä vaadittuaan rakennelman poistamista joutuisi vastaamaan kustannuksista, jotka poistamisesta ja siihen ehkä haettavasta vesilain mukaisesta luvasta aiheutuvat, tai muutoin joutuisi vastuuseen luvan hakijalle tai haltijalle kuuluvista velvoitteista.

Kanavan pato oli saadun selvityksen mukaan rakennettu osakaskunnan toimesta. Sitä, oliko patoa varten tarvittu vesilain 2 luvun mukaista lupaa, oli vielä tarpeen selvittää.

Edellä mainituista syistä hallinto-oikeuden päätös oli kumottava ja asia palautettava ympäristölupavirastolle, jonka tuli siinä menetellä edellä ilmenevällä tavalla.

Kun otettiin huomioon vesilain 21 luvun 3 §:n säännökset ja vesilain 21 luvun 4 §:n 2 momentista (88/2000) ilmenevä periaate, ympäristölupavirasto voi myöhemmin erikseen määrätä patojen mahdollisesta poistamisesta ympäristökeskukselle aiheutuneet kulut kokonaan tai osaksi perittäväksi padoista vastaavalta, jos tämä sittemmin on voitu saada selville.

Vesilaki 1 luku 5 § 1 mom., 12 § 1 ja 3 mom. (88/2000) sekä 15 § (88/2000) 1 ja 2 mom.Vesilaki 2 luku 2 § (88/2000) 1 mom. ja 31 § 1 mom.Vesilaki 21 luku 3 § (88/2000) 1 mom. ja 2 mom. sekä 3 a § (88/2000)Ks. myös KHO 1967 A II 145