23.9.1992

Kihlakunnanoikeus oli julistanut todistajankertomuksen ja sille jätetyn kauppakirjan jäljennöksen salaisiksi viideksi vuodeksi päätöksen julistamispäivästä lukien.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa kieltäytyä antamasta lausumaa, jolla liike- tai ammattisalaisuus tulisi ilmaistuksi, jolleivät erittäin tärkeät syyt vaadi, että todistajaa kuullaan niistä. Tämä koskee OK 17:12,2:n mukaan myös velvollisuutta tuoda asiakirja oikeuteen.
Kyseinen todistaja ei ollut kieltäytynyt antamasta todistajankertomusta liikesalaisuuden piiriin kuuluvasta seikasta eikä häntä ollut velvoitettu tuomaan kauppakirja oikeuteen.

Oikeudenkäynnin julkisuus on prosessioikeuden johtavia periaatteita.
Se mahdollistaa osaltaan kansalaisten tuomioistuimiin kohdistaman valvonnan. Tätä on korostettu YK:n yleiskokouksen hyväksymässä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa sopimuksessa ja Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa.
Sen vuoksi säännöksiä, jotka koskevat suullisen käsittelyn toimittamista yleisön läsnä olematta ja säännöksiä, jotka koskevat oikeudenkäyntiaineiston salaisuutta, on tulkittava ahtaasti. Hovioikeus katsoi myös, että jutussa ei ollut esitetty erityisiä syitä, joiden vuoksi olisi poikettava pääsääntönä olevasta oikeudenkäynnin julkisuudesta.

HO kumosi KO:n päätöksen, jolla kauppakirjan jäljennös ja todistajankertomus oli määrätty salaisiksi.

Yhtiö oli vaatinut kaupungilta ja kansanterveystyön kuntainliitolta vahingonkorvausta tulojensa menettämisestä ajalta 25.5.1985 - 28.6.1989.

Se oli hakenut maa-aineslupaa kaupunginhallitukselta 25.3.1985. Kaupunginhallitus oli päätöstään perustelematta hylännyt hakemuksen 20.5.1985 ja lääninoikeus oli palauttanut asian sille uudelleen käsiteltäväksi 11.7.1985. KH oli päätöksensä perustellen hylännyt uudelleen hakemuksen 5.8.1985 ja lääninoikeus oli 26.3.1987 uudelleen palauttanut asian. Hakija oli 10.11.1987 supistanut hakemuksen mukaan otettavan maa-aineksen määrää. KH oli jälleen hylännyt hakemuksen 7.12.1987 ja LO oli 24.1.1988 palauttanut asian todeten, että se oli jo päätöksessään 26.3.1987 todennut, ettei yhtiön hakemuksen mukaisesta maa-ainesten ottamisesta aiheutunut maa-aineslain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuja seuraamuksia. Korkeinhallinto-oikeus oli 7.6.1989 pysyttänyt palauttamispäätöksen voimassa ja KH oli 28.6.1989 myöntänyt yhtiölle maa-ainesluvan. KHO oli 2.10.1990 lopullisesti hylännyt yhtiön hakemuksen johdosta tehdyt valitukset.

Yhtiö oli hakenut sijoituspaikkalupaa terveyslautakunnalta 6.5.1985, joka oli 30.9.1985 tehnyt luvan myöntävän päätöksen.
Lääninoikeuden vaadittua lautakunnalta päätöksen johdosta selityksen, lautakunta oli selityksessään ilmoittanut kielteisen kantansa jo myöntämäänsä lupaan. LO oli 14.3.1986 palauttanut asian uudelleen käsiteltäväksi ja lautakunta oli 10.12.1986 ilman perusteluja hylännyt hakemuksen. LO oli 26.3.1987 uudelleen palauttanut asian ja lautakunta oli 6.5.1987 edelleen hylännyt hakemuksen. LO oli 24.3.1988 palauttanut taas asian ja KHO oli 10.3.1989 pysyttänyt LO:n palautuspäätöksen voimassa.
Tämän jälkeen lautakunta oli 4.5.1989 myöntänyt sijoituspaikkaluvan ja KHO on lopullisesti hylännyt päätöksen johdosta tehdyt valitukset 22.8.1991.

HO katsoi, että lupa-asioiden vaikeuden vuoksi kunnallisilta luottamushenkilöiltä ei voida vaatia niiden ratkaisemisessa laajaa erityisosaamista. Heidän huolellisuusvelvollisuuteensa kuuluu tarkka perehtyminen asiaan ja sen puolueeton käsittely.
Hakemuksen hylkääminen, joka valitusasteessa katsotaan virheelliseksi, ei sinänsä voi, ainakaan säännönmukaisesti, perustaa vahingonkorvausvelvollisuutta, jos luottamusmiehet ovat muutoin toimineet huolellisuusvelvollisuutensa mukaisesti.

Yhtiön olisi tullut ottaa huomioon toimintaansa suunnitellessaan, että lupa-asioiden vaikeuden vuoksi se ei voi välittömästi hakemusten tekemisen jälkeen saada niihin myönteisiä päätöksiä. Yhtiön olisi myös tullut ottaa huomioon lakiin perustuva valitusoikeus kaupunginhallituksen ja lautakunnan päätöksistä.
HO katsoi, että kaupunki ja kuntainliitto eivät olleet vastuussa yhtiölle siltä osin kuin lupamenettelyn pitkittyminen ja siitä mahdollisesti tullut vahinko eivät olleet aiheutuneet kaupunginhallituksen tai lautakunnan virheellisestä menettelystä.

Harkitessaan sitä, oliko KH jättäessään päätöksensä perustelematta menetellyt sillä tavoin virheellisesti, että se olisi sen vuoksi korvausvelvollinen yhtiölle maa-aineksen ottoluvan viivästymisestä, HO otti huomioon, että lupa-asia ei ollut tämän virheellisen menettelyn vuoksi olennaisesti viivästynyt, että KH:n jäseniltä oli puuttunut lainopillinen asiantuntemus ja yleisestikin oli aikaisemmin vallinnut epätietoisuutta päätösten perusteluvelvollisuuden laajuudesta. Yhtiö oli myös hankkeesta julkisuudessa käydyn laajan keskustelun perusteella tiennyt KH:n päätöksen perusteena olleet seikat.

KH oli kuitenkin hylätessään hakemuksen vielä LO:n 26.3.1987 tekemän palautuspäätöksen jälkeen jättänyt noudattamatta päätöksen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia. Yhtiön lupa-hakemuksen käsittely oli tämän johdosta aiheettomasti viivästynyt.

Lautakunnan menettelyn osalta HO katsoi, että asian käsittely ei ollut lautakunnan virheen vuoksi sen jättäessä päätöksensä perustelematta merkittävässä määrin viivästynyt. Kuntainliiton ei sen vuoksi voitu katsoa olevan korvausvelvollinen yhtiölle.
HO otti korvausvelvollisuutta harkitessaan myös tässä kohdassa huomioon aikaisemmin vallinneen epäselvyyden päätösten perusteluvelvollisuuden laajuudesta sekä sen, ettei asian viipyminen LO:ssa ollut johtunut lautakunnasta ja että lautakunta oli omalta osaltaan käsitellyt asian ilman aiheettomia viivästyksiä.

Harkitessaan kaupungin ja kuntainliiton korvausvelvollisuutta HO otti myös huomioon, että lupahakemusten käsittely oli osittain viivästynyt sen vuoksi, että yhtiö oli aluksi arvioinut väärin sen kiviaineksen määrän, jonka se pystyisi irroittamaan.
HO katsoi myös, että kun yhtiö ei olisi voinut aloittaa maa-aineksen ottamista vain maa-ainesluvan saatuaan, KH:n virheellisestä menettelystä ei ollut aiheutunut yhtiölle vahinkoa.
HO katsoi myös jääneen selvittämättä, että yhtiöllä olisi ollut taloudelliset mahdollisuudet irroittaa maa-ainesta hakemuksissa ilmoittamansa määrät ja että hakemuksissa ilmoitettujen kivimäärien louhiminen olisi muutenkaan mahdollista. Senkään vuoksi käyttöönoton viivästymisestä ei voitu katsoa aiheutuneen yhtiölle vahinkoa. Yhtiön pakko myydä kiviesiintymä taloudellisten vaikeuksiensa vuoksi ei ollut sellaisessasyy-yhteydessä kaupunginhallituksen ja lautakunnan menettelyyn, että kaupunki ja kuntainliitto voisivat olla korvausvelvollisia yhtiölle myynnistä mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta.

Maa-ainesL 3 § 1 TerveydenhoitoL 26 §

IV-jaosto

Jäsenet: Eero Kivimäki, Kari Ryynänen, Johan Eklund

Esittelijä: Sirkka Jäntti

Yhtiö pyysi valituslupaa KKO:lta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu (LVT:3): Ei valituslupaa (päätös 4.6.1993 nro 2032).