HE 47/2025

1.1Tausta

Euroopan unionin neuvoston puitepäätös 2008/913/YOS rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin (jäljempänä ”puitepäätös”) on tehty 28.11.2008. Jäsenvaltioiden oli saatettava puitepäätös osaksi kansallista lainsäädäntöään viimeistään 28.11.2010.

Suomen lainsäädäntö saatettiin vastaamaan puitepäätöksen vaatimuksia ja muitakin kansainvälisiä velvoitteita hallituksen esitykseen HE 317/2010 vp perustuvilla lainsäädännön muutoksilla ja täydennyksillä, jotka koskivat muun muassa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevaa rangaistussääntelyä (511/2011) .

Euroopan komissio antoi vuonna 2014 kertomuksen Euroopan parlamentille ja neuvostolle puitepäätöksen täytäntöönpanosta ( COM(2014) 27 final ). Siinä se katsoi, että monet maat, mukaan lukien Suomi ja Ruotsi, eivät olleet panneet asianmukaisesti täytäntöön kaikkia puitepäätöksen määräyksiä.

Helmikuussa 2021 komissio käynnisti Suomea vastaan rikkomusmenettelyn puitepäätöksen täytäntöönpanosta. Komission näkemyksen mukaan muun muassa puitepäätöksessä tarkoitettu joukkotuhonnan ja muiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten kieltäminen on Suomen rikoslainsäädännössä puutteellisesti kriminalisoitu. Tammikuussa 2023 komissio lähetti Suomelle asiasta toisen virallisen huomautuksen.

Elokuussa 2023 valtioneuvosto antoi eduskunnalle tiedonannon yhdenvertaisuuden, tasa-arvon ja syrjimättömyyden edistämisestä suomalaisessa yhteiskunnassa (VNT 2/2023 vp). Tiedonannon mukaan kriminalisoidaan holokaustin kielto (18 kohta).

1.2Valmistelu

Esitys on valmisteltu virkatyönä oikeusministeriössä. Luonnos hallituksen esitykseksi oli lausunnolla ajalla 27.8.-11.10.2024. Lausunto pyydettiin 52 taholta, joiden joukossa olivat asian kannalta keskeiset ministeriöt, oikeuslaitos, poliisi, asianajaja- ja juristijärjestöt, yhdenvertaisuusvaltuutettu, eduskunnan oikeusasiamies, Oikeuskanslerinvirasto, uskonnollisia yhdyskuntia, ihmisoikeusjärjestöjä sekä tutkijoita. Lausuntoja annettiin 36 kappaletta.

Annetut lausunnot löytyvät oikeusministeriön hankesivuilta https://oikeusministerio.fi/hanke?tunnus=OM191:00/2023 .

2.1Joukkotuhonnan ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointia koskevat Suomen kansainväliset velvoitteet

Useissa Suomea sitovissa kansainvälisissä yleissopimuksissa on määräyksiä, jotka velvoittavat kriminalisoimaan rotusyrjinnän ja rasismin sekä rodulliseen ylemmyyteen perustuvan, vihaa tai väkivaltaa tiettyjä ryhmiä tai yksilöitä kohtaan lietsovan käyttäytymisen. Niitä on myöhemmin täydennetty erityisesti holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointia koskevilla määräyksillä.

YK:n rotusyrjintäkomitea on CERD-sopimuksen 4 artiklaa selittävässä yleiskommentissaan nro 35 (CERD/C/GC/35, 26.9.2013) kuitenkin suositellut, että kansainvälisessä oikeudessa määriteltyjen kansanmurharikosten ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten julkinen kieltäminen tai oikeutusyritykset luokiteltaisiin lain mukaan rangaistaviksi rikoksiksi edellyttäen, että ne ovat selvästi yllyttämistä rodulliseen väkivaltaan tai vihaan (kohta 14). Komitea korostaa myös, että "historiallisia tosiasioita koskevien mielipiteiden ilmaisemista" ei pitäisi kieltää eikä siitä tulisi rangaista.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (KP-sopimus) tuli Suomen osalta voimaan 23.3.1976 (SopS 7 ja 8/1976). Sen 20 artiklan 2 kohta sisältää velvoitteen kieltää lailla kaikki kansallisen, rotu- tai uskonnollisen vihan puoltaminen, joka merkitsee yllytystä syrjintään, vihollisuuksiin tai väkivaltaan. Artiklan 1 kohta sisältää sodan puolesta tehtävän propagandan lailla kieltämistä koskevan velvoitteen, mihin Suomi sananvapauteen vedoten teki yleissopimuksen ratifioinnin yhteydessä varauman (HE 42/1974 vp, s. 5–6).

Euroopan neuvoston puitteissa tehtiin vuonna 2003 tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen (nk. Budapestin sopimus, SopS 59 ja 60/2007) ensimmäinen lisäpöytäkirja, joka koskee tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen, luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisointia (ETS 189). Lisäpöytäkirja tuli Suomen osalta voimaan vuonna 2011 (SopS 83 ja 84/2011). Lisäpöytäkirjan 6 artikla sisältää nimenomaisen määräyksen joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen kieltämisen kriminalisoinnista.

Artiklan 1 kohdan mukaan kunkin sopijapuolen on kriminalisoitava tietojärjestelmän välityksellä tapahtuvan tahallisen ja oikeudettoman sellaisen aineiston levittämisen tai muun toimittamisen yleisön saataville, joka kieltää, vakavasti vähättelee, hyväksyy tai puolustaa tekoja, jotka täyttävät joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen tunnusmerkistön sellaisina kuin ne on määritelty kansainvälisessä oikeudessa ja todettu 8. elokuuta 1945 tehdyn Lontoon sopimuksella perustetun kansainvälisen sotarikostuomioistuimen tai minkä tahansa muun asianmukaisella kansainvälisellä sopimuksella perustetun sellaisen kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella ja sitovalla päätöksellä, jonka tuomiovallan kyseinen sopijapuoli tunnustaa.

Artiklan 2 kohdan mukaan sopijapuoli voi joko a) edellyttää, että artiklan 1 kohdassa tarkoitettu kieltäminen tai vakava vähätteleminen on tehty tarkoituksena yllyttää vihaan, syrjintään tai väkivaltaan yksilöä tai yksilöistä koostuvaa ryhmää vastaan rodun, ihonvärin, syntyperän tai kansallisen tai etnisen alkuperän perusteella taikka uskonnon perusteella, jos sitä käytetään tekosyynä jonkin tällaisen piirteen sijasta taikka muutoin b) varata oikeuden olla soveltamatta artiklan 1 kohtaa joko kokonaan tai osittain.

Lisäpöytäkirjaa ratifioitaessa katsottiin, että Suomen historialliset traditiot avoimuuden ja sananvapauden korostamisessa ja turvaamisessa edellyttävät, että kriminalisointivelvoitetta sovelletaan vain sellaisiin artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin lausumiin, jotka ovat uhkaavia tai loukkaavia tai on tehty kiihottamistarkoituksessa ( HE 317/2010 vp , s. 21–22). Tästä syystä Suomi teki lisäpöytäkirjaan varauman, jonka mukaan Suomi sananvapauden periaatteesta johtuen pidättää itselleen oikeuden olla kokonaan tai osittain soveltamatta 6 artiklan 1 kohdassa määriteltyä kriminalisointivelvoitetta tapauksissa, joissa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat säännökset eivät ole sovellettavissa.

Tärkeä merkitys on myös Euroopan rasismin ja suvaitsemattomuuden vastaisen komission ECRI:n tulkinnoilla. Vuonna 2002 ECRI hyväksyi kansallista rasisminvastaista lainsäädäntöä koskevan yleissuosituksen nro 7, jota muutettiin vuonna 2017. Yleissuosituksen 18 kappaleen e kohdassa kehotetaan rasistisessa tarkoituksessa tehtyjen kansanmurhan, ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten ja sotarikosten kieltämisen kriminalisointiin. Viidennellä raportointikierroksellaan ECRI kiinnitti huomiota siihen, että Suomen rikoslaissa ei ole nimenomaista säännöstä, joka tekisi kansanmurhan, ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tai sotarikosten rasistisessa tarkoituksessa tapahtuvasta julkisesta kieltämisestä, väheksymisestä, oikeuttamisesta tai suvaitsemisesta rangaistavaa (18.6.2019 hyväksytty raportti, kappale 3). ECRI kehottaakin jäsenvaltioita kriminalisoimaan mainittujen rikosten tahallisen kieltämisen, vähättelyn ja puolustelun (ECRI General Policy Recommendation No. 9 (Revised) on preventing and combating Antisemitism 2021, s. 15).

2.2Joukkotuhonnan ja vakavien kansainvälisten rikosten kieltäminen puitepäätöksessä

Neuvoston puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin koskee millä tahansa välineellä tai tavalla julkisesti levitettävän rasistisen propagandan torjumista. Puitepäätös velvoittaa kriminalisoimaan tietyin edellytyksin rasistisista vaikuttimista tehtyjä rikoksia.

Puitepäätöksen johdanto-osan 5 kohdan mukaan rasismi ja muukalaisviha ovat uhka henkilöryhmille, joihin tällainen käytös kohdistuu. Tästä syystä pidetään tarpeellisena varmistaa, että rasismin ja muukalaisvihan erityisen vakavat muodot säädetään rangaistavaksi kaikissa jäsenvaltioissa ja että näihin rikoksiin syyllistyneille tai niistä vastuussa oleville luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille määrätään tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia.

Euroopan komissio on 27.1.2014 antanut Euroopan parlamentille ja neuvostolle kertomuksen puitepäätöksen täytäntöönpanosta jäsenvaltioissa (COM(2014)27 final). Raportin johdannossa se huomauttaa, että kaikki rasismin muodot ja ilmentymät ovat yhteensopimattomia niiden arvojen kanssa, joille EU perustuu ja että rasismin ja muukalaisvihan vastaiset toimet on tehtävä perusoikeuksia, erityisesti sanan- ja yhdistymisvapautta kunnioittaen. On tarpeen suojella yksilöiden, ryhmien ja laajemmin koko yhteiskunnan oikeuksia säätämällä rasismin ja muukalaisvihan tietyt muodot rangaistaviksi kunnioittaen samalla ilmaisu- ja yhdistymisvapautta koskevia perusoikeuksia. Raportissaan komissio katsoi, että lukuisat maat, joukossa muun muassa Suomi, Ruotsi, Belgia, Alankomaat, Viro ja Saksa, eivät olleet panneet asianmukaisesti täytäntöön kaikkia puitepäätöksen määräyksiä.

Puitepäätös koostuu johdanto-osasta ja varsinaisesta puitepäätösosasta, johon sen sisältämät kriminalisointi- ja muut lainsäätämisvaatimukset on koottu. Puitepäätöksen sisältöä on selostettu tarkemmin hallituksen esityksessä 317/2010 vp, s. 26–37. Tässä keskitytään ainoastaan holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisoinnin kannalta keskeisimpiin artikloihin.

1 artikla.Rasismia ja muukalaisvihaa koskevat rikokset . Puitepäätöksen 1 artiklassa määritellään rasismia ja muukalaisvihaa koskevat rikokset. Artiklan 1 kohdassa luetellaan neljään kohtaan jaoteltuna teot, joiden osalta jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että niiden tahallinen tekeminen säädetään rangaistavaksi. Tämän esityksen kohteena ovat 1 kohdan c ja d alakohdat.

Artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan rangaistavaksi on säädettävä sellainen kansainvälisen rikostuomioistuimen perussäännön 6, 7 ja 8 artiklassa määriteltyjen joukkotuhonnan, ihmisyyttä vastaan kohdistuvien rikosten ja sotarikosten julkinen puolustelu, kieltäminen tai vakava vähätteleminen, joka kohdistuu rodun, ihonvärin, uskonnon, syntyperän taikka kansallisen tai etnisen alkuperän mukaan määriteltyyn ihmisryhmään tai tällaisen ryhmän jäseneen, jos teko on suoritettu tavalla, joka on omiaan yllyttämään väkivaltaan tai vihaan tällaista ryhmää tai tällaisen ryhmän jäsentä kohtaan.

Artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaan rangaistavaksi on säädettävä puolestaan sellainen 8 päivänä elokuuta 1945 tehdyn Lontoon sopimuksen liitteenä olevan kansainvälisen sotarikostuomioistuimen perussäännön 6 artiklassa määriteltyjen rikosten julkinen puolustelu, kieltäminen tai vakava vähätteleminen, joka kohdistuu rodun, ihonvärin, uskonnon, syntyperän taikka kansallisen tai etnisen alkuperän mukaan määriteltyyn ihmisryhmään tai tällaisen ryhmän jäseneen, jos teko suoritetaan tavalla, joka on omiaan yllyttämään väkivaltaan tai vihaan tällaista ryhmää tai tällaisen ryhmän jäsentä kohtaan.

Artiklan 1 kohdan c ja d alakohdissa tarkoitettujen tekomuotojen osalta merkittävä on artiklan 2 kohta, jonka mukaan 1 kohdan soveltamiseksi jäsenvaltiot voivat säätää, että rangaistavaa on ainoastaan teko, joka joko suoritetaan tavalla, joka on omiaan häiritsemään yleistä järjestystä, taikka joka on uhkaavaa, alentavaa tai loukkaavaa. Tämän mukaan 1 kohdassa tarkoitettujen tekojen lievimpiä muotoja ei tarvitse kriminalisoida.

Artiklan 3 kohdassa on annettu selitys siitä, miten sanotun artiklan 1 kohdassa tarkoitettua viittausta uskontoon tulee vähintäänkin ymmärtää kriminalisointivelvoitetta arvioitaessa. Selityksen mukaan viittauksen uskontoon tarkoitetaan kattavan ainakin menettelyn, jota käytetään tekosyynä tällaisten tekojen kohdistamiseen rodun, ihonvärin, syntyperän taikka kansallisen tai etnisen alkuperän mukaan määriteltyyn ihmisryhmään tai tällaisen ryhmän jäseneen.

Puitepäätöksen 1 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltio voi puitepäätöstä tehtäessä tai myöhemmin antaa lausuman siitä, että se säätää 1 kohdan c alakohdassa ja/tai d alakohdassa mainittujen rikosten kieltämisen ja vakavan vähättelemisen rangaistavaksi vain siinä tapauksessa, että näissä kohdissa tarkoitetut rikokset on todettu kyseisen jäsenvaltion kansallisen tuomioistuimen ja/tai kansainvälisen tuomioistuimen tai yksinomaan kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella päätöksellä. Kohta antaa siis mahdollisuuden rajata 1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdissa säädettyä kriminalisointivelvoitetta siten, että kohtien soveltamisen edellytykseksi tietyssä tapauksessa voitaisiin asettaa edellä mainitun tuomioistuimen lainvoimainen päätös. Suomi ei ole puitepäätöstä täytäntöönpannessaan tällaista rajausta tehnyt. Ratkaisua perusteltiin sillä, että ”[k]yseisen rajoituksen käyttäminen vähentäisi tarpeettomasti kiihottamisrikoksen sovellettavuutta ajankohtaisten, vakavien kansainvälisten rikosten kiistämiseen, vakavaan vähättelyyn tai puolustamiseen” ( HE 317/2010 vp , s. 29).

2 artikla.Yllytys ja avunanto . Puitepäätöksen 2 artikla sisältää yllytystä ja avunantoa koskevan kriminalisointivelvoitteen. Artiklan 1 kohdan mukaan yllytys 1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdassa tarkoitettuihin tekoihin on säädettävä rangaistavaksi. Artiklan 2 kohdan mukaan avunanto 1 artiklassa tarkoitettuihin tekoihin on säädettävä rangaistavaksi. Artiklan 1 kohta koskee yllytystä puitepäätöksen 1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtien tarkoittamiin rikoksiin, eli muun ohella joukkotuhonnan, ihmisyyttä vastaan kohdistuvien rikosten ja sotarikosten julkiseen puolusteluun, kieltämiseen tai vakavaan vähättelemiseen.

3 artikla.Rikosoikeudelliset seuraamukset. Artiklan 1 kohdan mukaan 1 ja 2 artiklassa tarkoitetuista teoista on määrättävä tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia rikosoikeudellisia seuraamuksia. Artiklan 2 kohdan mukaan on varmistettava, että 1 artiklassa tarkoitetuista teoista määrätään rikosoikeudellisia seuraamuksia, joiden enimmäispituus on vähintään yhdestä kolmeen vuotta vankeutta.

5 artikla.Oikeushenkilöiden vastuu. Puitepäätöksen 5 artiklassa on määrätty oikeushenkilöiden vastuusta. Artiklan 1 kohdan mukaan on varmistettava, että oikeushenkilöt saatetaan vastuuseen sellaisesta 1 ja 2 artiklassa tarkoitetusta teosta, jonka on oikeushenkilön hyväksi suorittanut joko yksin tai oikeushenkilön toimielimen osana henkilö, jonka johtava asema oikeushenkilössä perustuu a) toimivaltaan edustaa oikeushenkilöä; b) valtuuksiin tehdä päätöksiä oikeushenkilön puolesta; tai c) valtuuksiin harjoittaa oikeushenkilön sisäistä valvontaa.

Artiklan 2 kohdan mukaan artiklan 1 kohdassa säädettyjen tapausten lisäksi on tarvittavin toimin varmistettava, että oikeushenkilö voidaan saattaa vastuuseen, jos tämän artiklan 1 kohdassa tarkoitetun henkilön harjoittaman ohjauksen tai valvonnan puutteellisuus on mahdollistanut sen, että oikeushenkilön alaisena toimiva henkilö on voinut suorittaa kyseisen oikeushenkilön hyväksi 1 ja 2 artiklassa tarkoitettuja tekoja.

Artiklan 3 kohdan mukaan se, mitä tämän artiklan 1 ja 2 kohdassa säädetään oikeushenkilön vastuusta, ei estä rikosoikeudenkäyntiä sellaisia luonnollisia henkilöitä vastaan, jotka ovat tekijöinä tai osallisina 1 ja 2 artiklassa tarkoitetuissa teoissa.

7 artikla.Valtiosääntöön sisältyvät säännökset ja perusperiaatteet. Artiklan 1 kohdan mukaan puitepäätös ei vaikuta velvollisuuteen kunnioittaa perusoikeuksia ja noudattaa oikeudellisia perusperiaatteita, sananvapaus ja yhdistymisvapaus mukaan lukien, sellaisina kuin ne on vahvistettu Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa.

Artiklan 2 kohdan mukaan puitepäätös ei velvoita toimenpiteisiin, jotka ovat ristiriidassa jäsenvaltioiden yhdistymisvapautta ja sananvapautta, erityisesti lehdistönvapautta ja muiden tiedotusvälineiden sananvapautta koskevien perusperiaatteiden kanssa sellaisina kuin ne ilmenevät valtiosääntöperinteessä tai lehdistön ja muiden tiedotusvälineiden oikeuksia ja vastuuta sekä menettelyyn liittyviä takeita koskevissa säännöissä, jos nämä säännöt koskevat vastuun määrittämistä tai rajaamista.

Puitepäätöksen johdanto-osan 14 kohdassa todetaan, että puitepäätöksessä "kunnioitetaan perusoikeuksia ja otetaan huomioon Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 ja 11 artiklassa tunnustetut sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan II ja VI luvussa huomioon otetut periaatteet".

Artiklan 1 kohta viittaa nimenomaan kansainvälisiin ihmisoikeuksiin. Kysymyksessä olevan artiklan 1 kohta edellyttää, että jäsenvaltiot sovittavat puitepäätöksen edellyttämät lainsäädäntötoimet yhteen sananvapauden, yhdistymisvapauden ja muiden ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten kanssa. Artiklan 1 kohdan sisältö korostaa sitä periaatteellisesti merkittävää vaatimusta, että jäsenvaltioilla ei ole oikeutta ryhtyä niin pitkälle meneviin lainsäädäntötoimiin puitepäätöksen asettamien vaatimusten täyttämiseksi, että toimenpiteet joutuvat ristiriitaan sanottujen kansainvälisten ihmisoikeuksien kanssa ( HE 317/2010 vp , s. 34).

Kansainvälisten ihmisoikeusmääräysten tarkoituksena on määritellä yksilön oikeuksien kansainvälisesti noudatettava vähimmäistaso. Tämän vuoksi on mahdollista, että kansallisissa perustuslaeissa on säädetty yksilön suojalle taso, joka ylittää sen, mitä kansainvälinen ihmisoikeusjärjestelmä edellyttää. Tämän vuoksi artiklan 2 kohtaan on sisällytetty viittaus jäsenmaiden kansallisiin perusoikeuksiin. Kohdan mukaan jäsenvaltio ei ole velvollinen ryhtymään sellaisiin lainsäädäntötoimiin puitepäätöksen täyttämiseksi, jotka olisivat ristiriidassa jäsenvaltion valtiosäännössä taattua sananvapautta ja yhdistymisvapautta koskevien säännösten kanssa, jos kyseiset säännökset koskevat vastuun määrittämistä tai rajaamista. Esitöissä mainitaan esimerkkinä tällaisesta vastuuta määrittävästä säännöksestä muun muassa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 13 §:ssä vastaavalle toimittajalle säädetty erityinen rikosoikeudellinen vastuu (päätoimittajarikkomus) ( HE 317/2010 vp , s. 34).

8 artikla.Tutkinnan tai syytetoimien aloittaminen. Puitepäätöksen 8 artikla koskee tutkinnan aloittamisen ja syytteeseenpanon edellytyksiä puitepäätöksen kriminalisointivaatimusten tarkoittamien tekojen osalta. Artiklan mukaan kunkin jäsenvaltion on toteutettava tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että 1 ja 2 artiklassa tarkoitettua tekoa koskeva tutkinta tai syytetoimet eivät edellytä tekojen uhrien tekemää rikosilmoitusta tai heidän nostamaansa syytettä ainakaan kaikkein vakavimmissa tapauksissa, joissa teot on suoritettu kyseisen jäsenvaltion alueella.

Puitepäätöksen johdanto-osan 11 kohdan mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, että rikoksia, joihin liittyy rasismia ja muukalaisvihaa, koskeva tutkinta ja syytetoimet eivät edellytä tekojen uhrien tekemää rikosilmoitusta tai heidän vireille panemaansa syytettä, sillä he ovat usein erityisen haavoittuvaisia ja haluttomia oikeustoimiin.

Näin ollen 8 artikla edellyttää ensinnäkin, että 1 ja 2 artiklassa tarkoitettujen tekojen tutkittavaksi ottaminen ei ole riippuvainen asianomistajan rikosilmoituksesta. Edelleen artikla edellyttää, että näiden tekojen saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi ei saa olla sen varassa, että asianomistaja itse nostaa syytteen. Artiklan loppuosa merkitsee lievennystä sanottuihin vaatimuksiin, koska se mahdollistaa sen, että asianomistajan rikosilmoitus tai syytetoimiin ryhtyminen voidaan asettaa edellytykseksi vakavaa lievempien tekojen osalta.

2.3Holokaustin kieltämisen kriminalisoinnin ja sananvapauden suhde ihmisoikeusvalvontaelinten käytännössä

Sananvapaus on demokraattisen yhteiskunnan olennainen osatekijä. Moniarvoisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi sananvapaus suojaa myös ilmaisuja, jotka ovat epämiellyttäviä, häiritseviä, järkyttäviä tai loukkaavia. Sananvapauden piiriin kuuluu siten myös erilaista vihaista puhetta.

Toisaalta demokraattisessa yhteiskunnassa on välttämätöntä suojata yksilöiden ja kansanryhmien ihmisarvoa rasistisilta ja muilta henkilöön liittyviin syihin perustuvilta syrjiviltä loukkauksilta. Tällaisista ilmaisuista käytetään käsitettä vihapuhe tai rangaistava vihapuhe, erotuksena sananvapauden piiriin kuuluvasta vihaisesta ja muusta puheesta.

Niin EU:n puitepäätös kuin holokaustin ja muiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten kiistämisen kriminalisointia koskevat kansainväliset ihmisoikeusasiakirjatkin tunnistavat nyt kysymyksessä olevan kriminalisoinnin ja sananvapauden välillä vallitsevan jännitteen. Suomi ja muut Pohjoismaat ovat traditionsa mukaisesti erityisesti korostaneet sananvapauden suojaa, mikä Suomen osalta näkyy muun muassa Budapestin yleissopimuksen lisäpöytäkirjaan sekä KP-sopimuksen sotapropagandaa koskevaan säännökseen tehdyissä varaumissa.

Sananvapauden lisäksi vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointi voi olla merkityksellinen myös muiden perusoikeuksien, kuten tieteen ja taiteen vapauden, kannalta.

Kansainvälisten ihmisoikeuselinten oikeuskäytännössä on johdonmukaisesti katsottu, ettei joukkotuhonnan selvästi kiistävien väitteiden julkinen esittäminen nauti sananvapauden suojaa. Näin on tehnyt esimerkiksi YK:n ihmisoikeuskomitea ratkaisussaan Faurisson v. Ranska (CCPR/C/58/D/550/1993). Sanotussa ratkaisussa ihmisoikeuskomitea toisaalta myös totesi, että rangaistussäännös, joka kategorisesti kieltää esimerkiksi Nürnbergin sotarikostuomioistuimen ratkaisujen oikeellisuuden kyseenalaistamisen, ei ole sananvapauden kannalta täysin ongelmaton.

Ihmisoikeuskomitea on myös KP-sopimuksen sananvapautta koskevaa 19 artiklaa koskevassa yleiskommentissaan nro 34 (CCPR/C/GC/34, 12.9.2011) katsonut, että ”lait, jotka rankaisevat historiallisia tosiasioita koskevien mielipiteiden ilmaisemista, ovat ristiriidassa niiden velvoitteiden kanssa, joita yleissopimus asettaa sopimusvaltioille mielipiteen- ja sananvapauden kunnioittamisesta. Yleissopimus ei salli virheellisen mielipiteen ilmaisemisen tai menneiden tapahtumien virheellisen tulkinnan yleistä kieltämistä” (kappale 49).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (EIT) on käsitellyt holokaustin kieltoa pääasiassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS) (SopS 18/1990) 10 artiklan takaaman sananvapauden suojan näkökulmasta. EIT:n sananvapautta koskeva oikeuskäytäntö on laajaa ja varsin vakiintunutta. Vihapuhe ja väkivaltaan yllyttäminen eivät EIT:n tulkinnan mukaan saa EIS 10 artiklan suojaa.

EIT:n tulkinnan mukaan holokaustin kieltäminen on vihapuheen erityinen muoto, eikä se näin ollen kuulu EIS 10 artiklan suojan piiriin. Jo Euroopan ihmisoikeustoimikunta katsoi, että holokaustin kiellon kriminalisointi ei sananvapauteen puuttumisena ylittänyt sitä, mitä voidaan pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa, ja yleinen etu suojattaessa juutalaisvihaan yllyttämisen vaarantamaa yleistä järjestystä painoi punninnassa enemmän kuin valittajan oikeus levittää juutalaisvainon ja kaasukammiot kiistäviä julkaisuja (Remer v. Saksa, 25096/94, 6.9.1995, ks. myös Kühnen v. Saksan liittotasavalta, 12194/86, 12.5.1988).

Euroopan ihmisoikeustoimikunta tulkitsi Remer-ratkaisussaan EIS 10 artiklaa myös EIS 17 artiklan sisältämän oikeuksien väärinkäytön kiellon kannalta katsoen, että holokaustin kieltäminen rikkoi EIS:n johdannossa ilmenevää perusajatusta oikeudenmukaisuudesta ja maailmanrauhasta sekä ilmensi rasistista ja uskonnollista syrjintää. Seurot v. Ranska -ratkaisussa (18.5.2004) EIT totesi, että EIS:n arvojen vastainen ilmaus ei saa EIS 10 artiklan suojaa, vaan tuo suoja häviää EIS 17 artiklan vaikutuksesta. EIS:n arvojen vastaiseksi on katsottu myös muunlaisten vakavien rikosten, kuten sotarikosten, kidutuksen ja laittomien teloitusten kieltäminen (Orban ja muut v. Ranska, 15.1.2009, kohta 35).

Sittemmin myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti katsonut holokaustin kieltämisen merkitsevän EIS 17 artiklassa tarkoitettua oikeuden väärinkäyttöä. EIS 17 artiklan on katsottu olevan poikkeussäännös, jota sovelletaan ääritapauksissa. Sananvapauteen vetoamisen epääminen 17 artiklan nojalla on jyrkempi toimenpide kuin sananvapauden rajoittaminen EIS 10 artiklan 2 kohdan sallimissa puitteissa (ks. Belkacem v. Belgia, päätös 27.6.2017, kohta 31; Paksas v. Liettua (GC), 6.1.2011, kohta 85–89; Perinçek v. Sveitsi (GC), 15.10.2015, kohta 114).

Ensimmäinen holokaustin kieltoa ja EIS 17 artiklaa koskeva ratkaisu oli suuren jaoston tuomio Lehideux ja Isorni v. Ranska (23.9.1998, ks. erityisesti kohdat 47 ja 53). Tapauksessa valittajat eivät sinänsä olleet kiistäneet holokaustia, vaan esittäneet vallalla olleesta tulkinnasta eriävän, puolustelevan näkemyksen marsalkka Pétainin roolista toisen maailmansodan aikana. Lehideux-tuomiossa EIT ei kuitenkaan vielä soveltanut EIS 17 artiklaa. Se teki näin ensimmäisen kerran varsinaisesti tapauksessa Garaudy v. Ranska (päätös 24.6.2003), jossa se katsoi, että juutalaisvainon kieltäminen oli erityisen vakava rasistisen juutalaisvihan muoto, eikä sellaisena voinut nauttia EIS 10 artiklan takaamaa sananvapauden suojaa, vaan merkitsi EIS 17 artiklan mukaista oikeuden väärinkäyttöä (ks. myös Witzsch v. Saksa (no. 2), päätös 13.12.2005 sekä M’Bala M’Bala v. Ranska, päätös 20.10.2015).

Myös tuomiossaan Gündüz v. Turkki (4.12.2003, 41 kohta) EIT katsoi, että holokaustin kielto ei saa EIS 10 artiklan suojaa. Garaudy- ja Gündüz -tuomioista lähtien EIT on kategorisesti jättänyt holokaustin kieltämistä koskevat valitukset tutkittavaksi ottamatta katsoen niiden olevan ratione materiae -yhteensopimattomia EIS:n 10 artiklan kanssa.

EIT on uudemmassa oikeuskäytännössään arvioinut kansanmurhan ja muiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten kiistämistä myös EIS 10 artiklan 2 kohdan sisältämän rajoituslausekkeen kannalta, kuten jo ihmisoikeustoimikunta teki Remer-tapauksessa. Suuren jaoston tuomiossa Perinçek v. Sveitsi (15.10.2015, kohdat 196–197), joka koski armenialaisten kokemuksia ottomaanivallan aikana vuonna 1915 ja näiden tapahtumien kyseenalaistamista, EIT tarkoin erittelee vakiintuneen oikeuskäytäntönsä mukaista tulkintaa EIS 10 artiklan 2 kohdan vaatimuksesta, jonka mukaan sananvapauteen puuttumisen tulee olla ”välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa”. Se muistuttaa, että sananvapaus ei koske vain yleisesti hyväksyttyä ja positiivissävyistä tietoa, vaan myös loukkaava ja järkyttävä tieto tai ilmaus nauttii lähtökohtaisesti sananvapauden suojaa demokraattisessa yhteiskunnassa, johon kuuluu pluralismi, suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus. Sana ”välttämätön” puolestaan ilmentää sitä, että on oltava pakottava yhteiskunnallinen tarve rajoittaa sananvapautta. Valtioilla on lähtökohtaisesti harkintavaltaa tämän tarpeen arvioinnissa, mutta viime kädessä EIT arvioi, onko rajoitus yhteensopiva sananvapauden suojan kanssa. EIT myös muistuttaa, että EIS 10 artiklan 2 kohta jättää vain vähän tilaa poliittisen puheen tai yleistä mielenkiintoa koskevan keskustelun rajoittamiselle.

Ratkaisussa Williamson v. Saksa (päätös 8.1.2019) brittiläinen piispa Williamson oli Ruotsin tv:ssä esitetyssä haastattelussa kiistänyt kaasukammioiden käytön juutalaisten tuhoamisessa, mistä syystä hänet myöhemmin tuomittiin Saksassa vihaan yllyttämisestä sakkorangaistukseen. EIT katsoi, että sakkorangaistukseen tuomitseminen ei ylittänyt sitä, mitä voitiin pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa.

Tuomiossa Pastörs v. Saksa (3.10.2019) oli kysymys kansallismielisen puolueen puheenjohtajan ja parlamentaarikon osavaltion parlamentissa pitämästä puheesta, jossa vähäteltiin toisen maailmansodan tuhoamisleireillä tapahtunutta. EIT sinänsä katsoi, että vaikka sananvapauden rajoitusten arviointi tulee toteuttaa perusteellisimmin silloin, kun kysymys on vaaleilla valitun parlamentaarikon parlamentissa lausumasta, tällaisessakaan yhteydessä toteutetut lausumat eivät ansaitse sananvapauden suojaa.

2.4Holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltäminen rikoksena

Holokaustin ja vakavien kansainvälisten rikosten kieltämistä koskevan rikossäännöksen sisältö määrittyy kansainvälisten yleissopimusten, erityisesti Budapestin yleissopimuksen lisäpöytäkirjan, EU:n neuvoston puitepäätöksen sekä ihmisoikeusvalvontaelinten, mukaan lukien EIT, oikeuskäytännön asettamien reunaehtojen mukaan.

EIT:n oikeuskäytäntö osoittaa, että vaikka holokaustin ja muiden törkeiden kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointi epäilemättä rajoittaa EIS 10 artiklassa turvattua sananvapautta, ei sananvapauden turvaaminen kuitenkaan estä mainittua kriminalisointia. Holokaustin kieltäminen on ristiriidassa EIS:n perustavaa laatua olevien arvojen, oikeudenmukaisuuden ja maailmanrauhan, kanssa, ja sen tarkoituksena on yhden ihmisryhmän ihmisyyden ja ihmisarvon väheksyntä ja mitätöinti (ks. mm. Perinçek-tuomio, kohdat 209–212.)

Juutalaisvainojen uhreja elää edelleen varsin runsaasti, ja holokaustin tapahtumisen kieltäminen tai sen vähätteleminen loukkaa heitä ja halventaa heidän kokemaansa kärsimystä. Holokaustin kieltäminen loukkaa myös vainoissa kuolleiden muistoa.

Kieltämisrikoksen suojeltavana oikeushyvänä voidaan näin ollen pitää ainakin ihmisarvoa. Sillä voidaan suojata myös kohteena olevan ryhmän tai siihen kuuluvan henkilön identiteettiä. Lisäksi kieltämisrikoksella suojellaan yleistä järjestystä.

Holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltäminen on ns. negationismia, jossa perusteettomilla teorioilla pyritään kyseenalaistamaan tiettyjä historiallisia tapahtumia. Negationismista käytetään joskus myös nimitystä denialismi. Negationismin ( négationnisme ) käsitteen loi ranskalaisen historioitsija Henry Rousso (s. 1957). Sen sijaan (historiallinen) revisionismi on laajempi käsite, jolla tarkoitetaan vakiintuneen, yleisesti hyväksytyn tai perinteisen historiantulkinnan haastamista ja uudelleentulkintaa, usein uuden tutkimustiedon valossa. Historiallinen revisionismi voi ääritapauksessa olla kiellettyä (historiallista) negationismia, jos siinä käytetään kyseenalaisia menetelmiä, kuten väärennettyä tai vääristeltyä tutkimustietoa tai tiedon tarkoitushakuista tulkintaa. Negationismilla usein pyritään esimerkiksi demonisoimaan vihollista tai siirtämään sotasyyllisyys jollekin toiselle. Negationismilla on usein myös rasistinen motiivi.

Holokaustilla tarkoitetaan Saksan natsihallinnon toisen maailmansodan aikana toimeenpanemaa systemaattista juutalaisten joukkotuhontaa, jossa miljoonia juutalaisia ja muita vähemmistöihin kuuluneita, kuten romaneja, homoseksuaaleja ja vammaisia henkilöitä, sai surmansa. Valtaosa heistä surmattiin varta vasten tähän tarkoitukseen rakennetuilla tuhoamisleireillä. Ennen toista maailmansotaa Euroopassa asui arviolta 9,5 miljoonaa juutalaista. Holokaustissa surmansa sai yleisen arvion mukaan noin 6 miljoonaa juutalaista. On historiallinen tosiasia, että myös Suomesta luovutettiin Saksaan juutalaisia, jotka menehtyivät holokaustissa. Suomi ei kuitenkaan luovuttanut Suomen kansalaisia. Nykyisin juutalaisia on Euroopassa noin 1,5 miljoonaa ja Suomessa noin 1500.

Holokaustin yhteydessä negationistiset väitteet eivät yleensä sisällä vain holokaustin ”kieltämistä” sen varsinaisessa merkityksessä, vaan usein ne pyrkivät myös vääristelemään olosuhteita natsivallan aikana toisessa maailmansodassa. Niihin kuuluu tyypillisesti muun muassa kaasukammioiden olemassaolon kyseenalaistaminen ja sen kieltäminen, että "juutalaisten ongelman lopullinen ratkaisu" merkitsi joukkotuhoa. Nürnbergin sotarikostuomioistuin esitetään ”voittajan oikeutena”, joka perustelee tuomionsa epäluotettavilla ja puolueellisilla havainnoilla.

Joukkotuhonnan ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämistä koskevissa Budapestin yleissopimuksen lisäpöytäkirjan sekä EU:n puitepäätöksen säännöksissä puhutaan sekä historiallisista että uudemmista rikosteoista, joista molempien kieltäminen kuuluu säännöksen soveltamisalaan.

Historiallisten tekojen osalta molemmissa mainitaan 8.8.1945 tehty Lontoon sopimus, jonka liitteenä on kansainvälisen sotarikostuomioistuimen, eli ns. Nürnbergin tuomioistuimen perussääntö. Liitteessä annetaan mainitulle tuomioistuimelle toimivalta tutkia siinä mainittuja rikoksia, syyttää niistä ja antaa niitä koskevia tuomioita. Mainittuja rikoksia ovat rauhaa vastaan tehdyt rikokset, sotarikokset sekä rikokset ihmisyyttä vastaan. Rauhaa vastaan tehdyillä rikoksilla tarkoitetaan muun muassa hyökkäysrikoksen suunnittelua, valmistelua, aloittamista tai sodankäyntiä. Sotarikoksilla tarkoitetaan sodankäyntiä koskevia kirjoitettujen tai tapaoikeuteen perustuvien sääntöjen rikkomista, kuten siviilejä vastaan tehtyjä iskuja tai sotavankien kiduttamista. Rikoksiin ihmisyyttä vastaan kuuluvat muun muassa siviilien joukkotuhonta ja laajamittaiset karkotukset.

Natsi-Saksan kukistuttua sen hallinnon toimia arvioitiin Nürnbergin oikeudenkäynnissä. Oikeudenkäynti oli merkittävä virstanpylväs kansainvälisen rikosoikeuden kehityksessä, ja sen yhteydessä luotiin muun muassa käsite ”rikos ihmisyyttä vastaan”. Lisäksi ensimmäistä kertaa saatettiin yksilöitä rikosvastuuseen suoraan kansainvälisen oikeuden nojalla tietyistä vakavimmista rikoksista. Saksan liittolaisen Japanin hallinnon toimia arvioitiin vastaavalla tavalla Tokion sotarikostuomioistuimessa.

Lisäpöytäkirjassa ja puitepäätöksessä viitatuilla historiallisilla teoilla tarkoitetaankin näin ollen nimenomaan toisen maailmansodan aikaisen natsihallinnon ja sen liittolaisten vakavia rikoksia, ennen muuta holokaustia, joista on annettu tuomio Nürnbergin tai Tokion sotarikosoikeudenkäynneissä.

Lisäpöytäkirjassa ja puitepäätöksessä viitataan myös uudempiin rikostekoihin. Puitepäätöksessä näillä tarkoitetaan pysyvän kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) perustamissopimuksen eli ns. Rooman perussäännön (SopS 55 ja 56/2006) 6, 7, ja 8 artiklassa määriteltyjä tekoja, joita ovat joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan sekä sotarikokset (ks. näistä tarkemmin HE 161/2000 vp ja HE 55/2007 vp ). Lisäpöytäkirjassa puolestaan tarkoitetaan kansainvälisessä oikeudessa määriteltyä joukkotuhontaa tai ihmisyyttä vastaan tehtyä rikosta, joka on todettu asianmukaisella kansainvälisellä sopimuksella perustetun kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella ja sitovalla päätöksellä.

Puitepäätöksen soveltamisala on näiltä osin siis lisäpöytäkirjan soveltamisalaa laajempi, sillä puitepäätös ei edellytä, että mainitut teot olisi jossain tuomioistuimessa todettu rikoksiksi. Puitepäätös antaa kuitenkin mahdollisuuden rajoittaa soveltamisalaa siten, että sen piiriin kuuluvat ainoastaan teot, jotka on todettu rikoksiksi joko toimivaltaisessa kansallisessa tai kansainvälisessä tuomioistuimessa tai molemmissa (1 artiklan 4 kohta).

Mainitun kaltaisia toimivaltaisia kansainvälisiä rikostuomioistuimia ovat kansainvälisen rikostuomioistuimen lisäksi ainakin jo toimintansa lopettaneet Jugoslavia-tuomioistuin, Ruanda-tuomioistuin sekä Sierra Leonen (Special Court for Sierra Leone, SCSL ) ja Kambodzhan ( Extraordinary Chambers in the Courts of Cambodia , ECCC) erityistuomioistuimet. Myös Itä-Timorin erityistuomioistuimella (The Special Panels for Serious Crimes ) oli tällaista toimivaltaa. On luonnollisesti mahdollista, että tulevaisuudessa perustetaan uusia tuomioistuimia, joilla on toimivaltaa antaa vakavia kansainvälisiä rikoksia koskevia tuomioita.

Ellei jäsenvaltio tee mitään edellä mainituista mahdollisista rajauksista, on puitepäätöksen1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohtaa yhdessä 1 artiklan 4 kohdan kanssa tulkittava niin, että mitkä tahansa joukkotuhontaa, rikosta ihmisyyttä vastaan tai sotarikosta vähättelevät, puolustelevat tai kiistävät ilmaisut kuuluvat kieltämisrikoksen soveltamisalaan, mikäli tunnusmerkistön muut osat täyttyvät. Tällaisen ratkaisun hyvä puoli olisi se, että säännös soveltuisi myös ajankohtaisten, vakavien kansainvälisten rikostekojen kieltämiseen ja vähättelyyn, vaikka niistä ei olisikaan minkään tuomioistuimen lainvoimaista tuomiota (ks. HE 317/2010 vp , s. 29). Rajoittamattomana säännös kuitenkin toisi kieltämisrikoksen soveltamisalan piiriin tekoja, joista vallitsee kansainvälisesti hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Tällöin voisi olla vaikea arvioida lausuman totuusarvoa, kun ”totuutta” ei toimivaltaisen tuomioistuimen todentamana ole olemassa. Rajoittamaton säännös saattaisi näin ollen pakottaa kansallisen tuomioistuimen ottamaan kantaa jonkin (kansainvälis)poliittisesti kiistanalaisen teon luonteeseen sen arvioidessa kieltämisrikoksen tunnusmerkistön täyttymistä. Lisäksi rajoittamaton säännös saattaisi tosiasiassa rajoittaa sananvapautta, mikäli se pelotevaikutuksellaan (chilling effect) estäisi asiallistakin keskustelua tapahtumista.

Kieltämisrikoksen tekotavat ovat puitepäätöksen mukaan julkinen puolustelu, kieltäminen ja vakava vähätteleminen. Lisäpöytäkirjan mukaan näiden lisäksi myös hyväksyminen on yksi tekotavoista. ”Puolustelu” on ilmaus, joka pyrkii oikeuttamaan puheena olevan vakavan teon tai katsoo sen olevan sallittua. Myös hyväksyvä suhtautuminen tekoon voi olla puolustelua. ”Kieltäminen” taas on ilmaisu, joka kiistää kysymyksessä olevan teon tapahtumisen joko kokonaan tai osittain. Kieltäminen voi kohdistua myös teon tekotapaan tai teon kohteeseen. ”Vakava vähätteleminen” puolestaan voi olla itse teon tai sen seurauksen tai merkityksen vähättelyä taikka teosta sen uhreille aiheutuneen kärsimyksen vähättelyä. ”Hyväksyminen” tarkoittaa joko teon nimenomaista hyväksymistä sanallisesti tai sanattomasti. Se voi myös tarkoittaa selvästi väärän tiedon oikaisematta jättämistä.

Eri tekotavat sisältävät aina jonkinlaista totuuden tai tunnettujen tosiasioiden vääristelyä. Lisäksi niihin sisältyy sisäänrakennettuna tahallisuuden elementti sillä tavalla, että vilpittömästi tosiasioista erehtynyt tai niistä tietämätön ei lähtökohtaisesti voi tulla kieltämisrikoksesta rangaistuksi. Tahallisuuselementti myös ilmaistaan nimenomaisesti puitepäätöksen 1 artiklan 1 kohdan johdantolauseessa ja lisäpöytäkirjan 1 kohdan sanamuodossa. Lisäksi viimeksi mainitun mukaan kielletyn sisältöisen aineiston levittämisen tulee olla oikeudetonta. Tuomiossa Jersild v. Tanska (23.9.1994) EIT katsoi rikosoikeudellisen rangaistuksen loukkaavan valittajan sananvapautta, kun sinänsä kielletyn sisältöistä viestiä oli levitetty vilpittömässä tiedonvälitystarkoituksessa ja viestiä jakanut oli tuonut ilmi viestin totuudenvastaisuuden ja muutoinkin pyrkinyt erottautumaan välittämästään viestistä.

Lisäpöytäkirja, joka koskee siis ainoastaan tietojärjestelmien välityksellä tehtyjä tekoja, edellyttää myös, että kieltämisteko toteutetaan ”aineistoa levittämällä” tai se muulla tavalla ”toimitetaan yleisön saataville”. Sanamuoto viittaa esimerkiksi internetin keskustelupalstalle kirjoittamiseen tai linkkien jakamiseen tai muuhun yleisön saataville saattamiseen ”online” (ks. HE 317/2010 vp , s. 17). Puitepäätös puolestaan ei edellytä erityisiä viestin tai sanoman levittämisen muotoja, vaan kielletyn sisältöinen viesti voidaan jakaa millä tahansa tavalla. Viestintä voi myös tapahtua ilman mitään välinettä, kuten puheella tai esityksellä (ks. EIT:n ratkaisut M’Bala M’Bala v. Ranska, 20.10.2015, erit. kohdat 39–40, jossa oli kyse holokaustin tapahtumisen kiistämisestä ja halventamisesta teatteriesityksellä, sekä Williamson v. Saksa, 8.1.2019, jossa piispa Williamson oli kieltänyt holokaustin tv:ssä esitetyssä haastattelussa). Olennaista molemmissa kuitenkin on, että viestin levittämisen on tapahduttava julkisesti. Puitepäätöksessä tämä ilmaistaan nimenomaisesti, lisäpöytäkirjassa sanoin ”yleisön saataville”.

Kieltämisrikoksen tulee puitepäätöksen mukaan liittyä ihmisryhmiin tai ryhmän jäseniin, jotka määritellään tiettyjen ominaisuuksien mukaan. Näitä ominaisuuksia ovat rotu, ihonväri, uskonto, syntyperä taikka kansallinen tai etninen alkuperä. Kieltämisrikos on luonteeltaan viharikos, mikä näkyy siinä, että kieltämisteko tulee puitepäätöksen mukaan suorittaa tavalla, joka on omiaan yllyttämään vihaan tai väkivaltaan tällaista ryhmää tai sen jäsentä kohtaan. Puitepäätöksessä tarkoitetulla kieltämisteolla on siis sisäänrakennettu vihamotiivi. Lisäksi teon tulee aiheuttaa tietynlainen asiaintila, eli mainitun ryhmän tai siihen kuuluvan henkilön on jouduttava jonkinasteiseen heihin kohdistuvan vihan tai väkivallan vaaraan.

Lisäpöytäkirja ei sen sijaan välttämättä edellytä vihaan yllyttämistä mainittuja ryhmiä tai niihin kuuluvia yksilöitä kohtaan. Osapuolena oleva valtio voi kuitenkin itse rajata kieltämisrikoksen vihaa, syrjintää tai väkivaltaa mainittuja ryhmiä tai niihin kuuluvia jäseniä kohtaan ilmentäviin tekoihin. Suomi ei ole lisäpöytäkirjaa ratifioidessaan tällaista rajausta tehnyt, vaan on tehnyt varauman joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan koskevan rikoksen kieltämisen kriminalisointivelvoitetta koskevaan artiklaan tapauksissa, joissa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevat säännökset eivät ole sovellettavissa. Lisäpöytäkirjan säännös on näiltä osin puitepäätöksen säännöstä ikään kuin abstraktimpi, sillä se ei edellytä teolta erityistä vihamotiivia tai tiettyä seurausta.

Puitepäätös antaa myös mahdollisuuden edellyttää kieltämisrikokselta myös muuta vaarallisuutta vihaan tai väkivaltaan yllyttämisen lisäksi, nimittäin jäsenvaltio voi rajoittaa kieltämisrikoksen koskemaan tekoja, jotka suoritetaan tavalla, joka on omiaan häiritsemään yleistä järjestystä, tai on uhkaavaa, alentavaa tai loukkaavaa. Lisäpöytäkirjassa ei ole tällaista mainintaa, mutta osapuoli voi tehdä varauman säännöksen soveltamista koskien joko kokonaan tai osittain, eli on mahdollista tehdä puitepäätöstä vastaavan sisältöinen varauma. Yleistä järjestystä vastaan tehdyille rikoksille on ominaista, että ne aiheuttavat yleensä pahennusta, mielipahaa tai ärtymystä siinä määrin, että viranomaisten edellytetään puuttuvan niihin (ks. HE 6/1997 vp , s. 95). Yleistä järjestystä häiritsevät rikokset eivät välttämättä kohdistu välittömästi yksityiseen henkilöön, eikä niillä näin ole välttämättä asianomistajaa. ”Yleinen järjestys” on arvostuksenvarainen ilmaisu, jolle voidaan antaa asiayhteydestä riippuen varsin erilaisia merkityssisältöjä. Sen sisältö voi muuttua myös ajan myötä yhteiskunnallisten olojen muuttuessa.

2.5Vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen arviointi voimassaolevan rikoslain mukaan

Suomen rikoslainsäädännössä ei ole erillistä säännöstä koskien juutalaisten kansanmurhan tai muiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tai vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisestä. Holokaustin tai muiden ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten tai sotarikosten kieltäminen tulee arvioitavaksi lähinnä RL 11 luvun 10 §:n mukaisena kiihottamisena kansanryhmää vastaan tai sen 10 a §:ssä säädettynä törkeänä tekomuotona.

CERD-sopimuksen täytäntöönpanemiseksi rikoslakiin lisättiin kansanryhmää vastaan kiihottamista koskeva kriminalisointi silloisen rikoslain 16 luvun 6 a §:ään (465/1970) . Sopimuksen ratifiointi valmisteltiin pohjoismaisena lakiyhteistyönä yhdessä Ruotsin, Norjan ja Tanskan kanssa (HE 19/1970 vp, s. 1.) Pykälän mukaan rangaistavana tekona pidettiin sellaisten lausuntojen tai muiden tiedonantojen levittämistä yleisön keskuuteen, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan rotua tai rotuja sekä määrättyä rotua, ihonväriä, kansallisuutta tai etnistä alkuperää olevaa yhtä tai useampaa kansanryhmää taikka määrättyyn uskontokuntaan kuuluvia. Rotusyrjintä puolestaan kriminalisoitiin uudessa 6 b §:ssä. Lain esitöissä ei viitata juutalaisten kansanmurhaan tai muihinkaan rikoksiin ihmisyyttä vastaan eikä niiden kieltämisen rikosoikeudelliseen arviointiin. (Ks. myös LaVM 6/1970 vp.)

Vuonna 1974 kiihottamisrikos siirrettiin osaksi rikoslain 13 luvun 5 §:ää (987/1974) , jolloin ihmisyyttä vastaan tehdyt rikokset koottiin omaan lukuunsa. Keskeisenä tavoitteena oli antaa oikeussuojaa tiettyihin syrjittyihin ryhmiin kuuluville taikka ”sodan tai muiden poikkeuksellisten tapahtumien vuoksi jonkin valtion vallinnan alaiseksi joutuneeseen ryhmään kuuluville ihmisille”. Nämä ns. kansainoikeusrikokset saattoivat loukata yksityistä ihmistä, mutta niihin sisältyi ainesosana teon kohteen kuuluminen jollakin tavalla syrjittyyn ryhmään. (HE 241/1973 vp, s. 2.) Luku käsitti sodan aikana tehdyt rikokset sekä joukkotuhonnan ja rotusyrjinnän. Sisällöllisesti uusi RL 13 luvun 5 §:n säännös kiihottamisesta kansanryhmän syrjintään kuitenkin vastasi aiemmin voimassa ollutta RL 16 luvun 6 a §:ää.

Seuraavan kerran kiihottamisrikosta käsiteltiin rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä. Hallituksen esityksessä 94/1993 vp säännöstä ehdotettiin täsmennettäväksi ja sen nimikettä muutettavaksi muotoon ”kiihottaminen kansanryhmää vastaan”, sillä kansanryhmän uhkaamisen, panettelun tai solvaamisen katsottiin voivan johtaa muuhunkin kuin sitä syrjivään kohteluun, esimerkiksi väkivaltaisuuksiin tai vihaan. Rangaistavuuden alaa ehdotettiin laajennettavaksi myös muunlaisiin kuin rodullisiin, kansallista tai etnistä alkuperää oleviin tai uskonnollisiin kansanryhmiin. Rangaistavuutta ehdotettiin myös rajoitettavaksi tapauksiin, joissa teko on omiaan aiheuttamaan ryhmään kohdistuvaa väkivaltaisuutta, vihamielisyyttä tai syrjintää, ja tekijän olisi edellytetty tavoittelevan tällaista seurausta ( HE 94/1993 vp , s. 32).

Lakivaliokunta kuitenkin piti ehdotettuja soveltamisedellytysten tiukennuksia liian pitkälle menevinä ja katsoi, että säännöksessä mainitut teot ovat sellaisenaan, ilman ehdotuksessa mainittuja seurauksia, niin haitallisia, että rikosoikeudellinen sanktiouhka on perusteltu (LaVM 22/1994 vp). Kiihottaminen kansanryhmää vastaan säädettiin rangaistavaksi RL 11 luvun 8 §:ssä (578/1995) .

Tämän jälkeen kiihottamisrikosta tarkasteltiin vuonna 2007 ( HE 55/2007 vp ), kun kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamiseksi laaditun Rooman perussäännön (SopS 55 ja 56/2002) johdosta tarkasteltiin sotarikoksia ja ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskevia rikoslain säännöksiä. Voimassaolevaa kiihottamisrikosta koskevaa säännöstä ei muutettu, mutta se siirrettiin rikoslain 11 luvun 10 §:ään (212/2008) .

Nykyisen muotonsa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva rikoslain säännös sai vuonna 2010 (511/2011) , kun EU:n rasismipuitepäätös sekä Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen lisäpöytäkirja (ETS 189), joka koskee tietojärjestelmien välityksellä tehtyjen luonteeltaan rasististen ja muukalaisvihamielisten tekojen kriminalisointia, saatettiin Suomessa voimaan (SopS 83 ja 84/2011). Puitepäätöksen ja lisäpöytäkirjan vaikutuksesta säännöstä jouduttiin tarkistamaan monilta osin. ( HE 317/2010 vp , s. 11, LaVM 39/2010 vp.) Tässä yhteydessä ensimmäisen kerran lainvalmisteluaineistossa todettiin, että Suomen voimassaoleva lainsäädäntö ei sisällä rangaistussäännöksiä, joissa nimenomaisesti kriminalisoitaisiin holokaustin ja sitä vastaavien rikosten kieltämistä koskevien väitteiden esittäminen julkisuudessa tai ylipäänsä. Tilanteen todettiin olevan sama myös muissa Pohjoismaissa ( HE 317/2010 vp , s. 21).

Kiihottamisrikosta koskevissa esitöissä kuitenkin nimenomaisesti todetaan, että voidaan perustellusti katsoa, että mainitun rikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä myös rasistisilla ja muukalaisvihamielisillä teoilla, joissa hyväksytään tai puolustetaan joukkotuhontaa tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Esitöiden mukaan täysin kiistattomat historialliset tapahtumat, kuten Kolmannen valtakunnan juutalaisiin kohdistama joukkotuhonta, eivät ole asiallisin perustein kyseenalaistettavissa. Edelleen todetaan, että mainitun kaltainen, vastoin historiallisia tosiasioita tehty perusteeton vähättely voi loukata tai uhata sitä kansanryhmää, joka on aikanaan joutunut hirmuteon kohteeksi. ( HE 317/2010 vp , s. 21.)

Rangaistavan alan ulkopuolelle jäävät esitöiden mukaan muun muassa tapaukset, joissa joukkotuhontaa tai ihmisyyttä vastaan tehtyä rikosta käsitellään journalistisin periaattein toteutetussa viestinnässä tai tieteelliset kriteerit täyttävässä historian tutkimuksessa ja keskustelussa. Lisäksi esimerkiksi historiantutkimus voi tuoda esiin seikkoja, joiden vuoksi on aiheellista herättää keskustelua siitä, onko vakiintuneet käsitykset jostakin historiaan liittyvästä tapahtumasta syytä tarkistaa. Tällainen asiallisiin syihin perustuva keskustelu on esitöiden mukaan sallittava. Sananvapauden lisäksi esitöissä viitataan Suomen perustuslain takaamiin tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapauteen.

Vakavia kiihottamisrikoksia varten vuoden 2011 tarkistuksessa muodostettiin kvalifioitu tunnusmerkistö rikoslain 11 luvun 10 a §:ään. Se tulee sovellettavaksi tapauksiin, joissa kehotetaan tai houkutellaan joukkotuhontaan tai muihin vakaviin ihmisoikeusrikoksiin, murhaan tai terroristisessa tarkoituksessa tehtyyn tappoon tai muuhun yleistä järjestystä ja turvallisuutta selvästi vaarantavaan väkivaltaan. Teon tulee olla myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Säännöksen esitöissä todetaan, että käsitellessään rikoslainsäädännön muuttamista Rooman perussäännön mukaiseksi koskevaa hallituksen esitystä ( HE 55/2007 vp ) lakivaliokunta kiinnitti huomiota siihen, että tuolloin valmistumassa ollut EU:n neuvoston rasismipuitepäätös sisälsi kriminalisointivelvoitteet julkisen yllytyksen lisäksi mm. joukkotuhonnan julkisesta puolustelusta, kieltämisestä ja vakavasta vähättelystä. Valiokunta piti tällöin perusteltuna, että valmisteltaessa mainitun puitepäätöksen kansallista täytäntöönpanoa arvioidaan, onko julkinen yllytys joukkotuhontaan säädetty Suomessa asianmukaisesti rangaistavaksi myös sovellettavien rangaistusasteikkojen osalta (LaVM 1/2008 vp, s. 2—3). Tästä syystä vuoden 2011 tarkistuksessa katsottiin, että vakavimpia rasistisesta motiivista tehtyjä rikoksia varten on tarpeen säätää erityinen törkeitä tekomuotoja koskeva tunnusmerkistö. Rikoslain säännösten katsottiin olevan tämän jälkeen entistä paremmin sopusoinnussa Rooman perussäännön kanssa ja täyttävän selkeästi myös Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuussopimuksen lisäpöytäkirjan ja puitepäätöksen vaatimukset ( HE 317/2010 vp , s. 43).

Joukkotuhonnan tai ihmisyyttä vastaan tehdyn rikoksen julkisesti esitetty puolustaminen voi olosuhteista riippuen toteuttaa myös rikoslain 17 luvun 1 §:n mukaisen julkisen kehottamisen rikokseen tai 24 luvun 9 §:n mukaisen kunnianloukkausrikoksen. Näin saattaa olla, mikäli lausumissa asiallisesti ottaen houkutellaan julmuuksien uusimiseen tai jos se kohdistuu tiettyyn henkilöön. ( HE 317/2010 vp , s. 21.) Myös kuolleesta henkilöstä valheellisen tiedon tai vihjauksen esittävä voidaan tuomita kunnianloukkauksesta, jos teko on omiaan aiheuttamaan kärsimystä ihmiselle, jolle vainaja on erityisen läheinen.

Perustuslakivaliokunta on korostanut vihapuheen torjumisen tärkeyttä ja viitannut vihapuheen määritelmänä Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotukseen, jonka mukaan vihapuheella tarkoitetaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, ylläpidetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa (PeVL 52/2014 vp, s. 4).

2.6Vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen arviointi kotimaisessa oikeuskäytännössä

Tilastokeskuksen tilastojen mukaan käräjäoikeuksissa on viime vuosina ratkaistu vuosittain keskimäärin parikymmentä juttua, joissa on ollut kyse kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Kyse on ollut perusmuotoisista kiihottamisrikoksista, törkeitä kiihottamisia kansanryhmää vastaan ei ole ollut.

(Rangaistukset rikoksittain sekä Rangaistukset käräjäoikeuksittain ja rikoksittain -tilastot/Tilastokeskus)

Vakavien kansainvälisten rikosten kieltämistä koskevilta osin tapauksissa on käytännössä aina ollut kyse juutalaisten kansanmurhan eli holokaustin kieltämisestä. Lainvoimaisia tuomioita on annettu kiihottamisesta kansanryhmää vastaan holokaustin kieltämisen, holokaustin vähättelyn sekä holokaustin puolustelemisen perusteella.

Helsingin käräjäoikeuden tuomiossa 22/152879 (Dnro R 21/5462, 30.12.2022) A:ta syytettiin hänen Tampereen rautatieaseman läheisyydessä 26.1.2020 pidetyn ”Kohti Vapautta” -mielenosoituksen yhteydessä pitämästään puheesta, jonka syyttäjä katsoi halventavan juutalaisia ja jossa kielletään holokaustin olemassaolo.

Syytteen mukaan mielenosoituksessa pidetyssä puheessa todettiin muun muassa seuraavaa: "Tammikuun 27. päivä eri puolilla maailmaa vietetään niin sanottua vainojen uhrien muistopäivää. Juhlallisuuksien ytimessä on väite siitä, että kuusi miljoonaa juutalaista olisi murhattu toisen maailmansodan aikana holokaustissa. Holokausti on uskonto, sillä kansanmurhaväitteen tueksi ei ole esitetty yhtään pitävää todistetta. Tutkijat eivät ole löytäneet tähän päivään mennessä yhtään myrkkykaasulla tapetun juutalaisen ruumista, ei ole myöskään löydetty käskyjä tai suunnitelmia joukkomurhan toteuttamisesta. [– –] Ainoita todisteita holokaustin historiallisuuden puolesta ovat Saksan vihollisvaltioiden propagandajulkaisut sekä niin sanottujen holokaustiselviytyjien silminnäkijäkertomukset, jotka ovat osoittautuneet keskenään ristiriitaisiksi valheiksi"

A:n puheen sisältöä arvioidessaan käräjäoikeus totesi, että rikoslakiin ei sisälly nimenomaista säännöstä, joka kriminalisoisi juutalaisten joukkosurman kiistämisen. Siten syytteessä kuvatun menettelyn rangaistavuutta tuli arvioida rikoslain 11 luvun 10 §:n valossa. Käräjäoikeus huomautti, että korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä ei ole arvioitu holokaustin kieltämisen rangaistavuutta, mutta Helsingin hovioikeus on tuomiossaan nro 2641asiassa R 04/2483 jättänyt voimaan käräjäoikeuden tuomion, jossa vastaajan katsottiin syyllistyneen kiihottamiseen kansanryhmää vastaan muun ohella juutalaisten joukkotuhontaa vähättelemällä.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli pitämässään puheessa valheellisesti kiistänyt holokaustin tapahtumisen ja lisäksi väittänyt siitä selviytyneitä henkilöitä valehtelijoiksi. Tällaiset väitteet ovat käräjäoikeuden mukaan omiaan herättämään halveksuntaa ja suvaitsemattomuutta ja jopa vihaa heitä kohtaan. Tällaisten valheellisten ja loukkaavien väitteiden levittäminen yleisön keskuuteen ei siten kuulu sananvapauden suojan piiriin eikä ole sallittua.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan. A tuomittiin samalla myös muista rikoksista, joista merkittävin oli Turun synagogaan kohdistunut törkeä vahingonteko. Hänet tuomittiin 1 vuoden 3 kuukauden yhteiseen, ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Sekä syyttäjä että A ovat ilmoittaneet tyytymättömyyttä koko tuomioon, eikä tuomio ole lainvoimainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio nro 2641 (Dnro R 04/2483, 13.9.2006) on varhaisin tiedossa oleva hovioikeustuomio, jossa on kyse holokaustin kiistämisestä, vähättelystä tai puolustelusta. Tapauksessa vastaaja oli suomentanut ”Romanovien viimeiset päivät” -nimisen, 1920-luvulla ilmestyneen teoksen, ja liittänyt suomennokseen itse kirjoittamansa esipuheen. Kirjaa oli painettu tuhat kappaletta, ja lähes kaikki kappaleet oli levitetty yleisön keskuuteen. Esipuheessa muun muassa vähäteltiin juutalaisten toisen maailmansodan aikaista joukkotuhontaa väittämällä, että natsien juutalaisvainoja on liioiteltu kymmenkertaisiksi, ja että kaasukammioissa käytetty kaasu surmasi sairautta aiheuttavat täit eikä ihmisiä. Tämän lisäksi kirjoittaja esimerkiksi sälytti juutalaisille syyn Persianlahden sodasta ja Jugoslavian pommituksista sekä väitti, että AIDS ja huumausainekauppa ovat juutalaisten aseita muiden kansojen heikentämisessä. Käräjäoikeus totesi, että vastaajan menettelyn tahallisuutta ei poista se, että tämä itse piti väitteitään totuudenmukaisina. Vastaaja tuomittiin 50 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

Helsingin hovioikeuden tuomiossa nro 1662 (Dnro R 07/629, 25.5.2007) hovioikeus myös piti voimassa käräjäoikeuden syyksi lukevan tuomion. Tapauksessa oli kyse mielipidekirjoituksesta, joka sisälsi holokaustia puolustelevan ilmaisun. Hovioikeuteen valittanut vastaaja oli lähettänyt lukuisiin lehtiin Lähi-idän konfliktia käsittelevän kirjoituksensa, johon sisältyi seuraava virke: ”Sellainen ihmispeto kuin Hitler olikin, olisi toivonut, että aika ja kaasu olisi riittänyt tähtäämäänsä lopulliseen ratkaisuun tämän valitun kansan autuaaseen loppuun saamiseksi.” Kaksi eri sanomalehteä oli julkaissut kirjoituksen sellaisenaan, toinen vahingossa.

Käräjäoikeus oli katsonut, että mielipidekirjoituksen edellä lainattu virke oli panetellut ja solvannut juutalaisia. Toisin kuin syyttäjä, käräjäoikeus ei kuitenkaan ollut pitänyt sitä juutalaisiin kohdistuvana uhkauksena katsoen, että lausunnon ja uhan välillä on oltava luonnollinen kytkentä ja uhan pitää olla ainakin jollain tasolla konkreettinen. Oikeuden mukaan vastaajan ilmausta, jossa suhtaudutaan hyväksyvästi 1940-luvun juutalaisvainoihin, ei voinut pitää kehotuksena toimia juutalaisia vastaan samalla tavalla tällä hetkellä. Mielipidekirjoituksen kirjoittaja tuomittiin 30 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Myös ratkaisussa nro 366 (Dnro R 08/607, 18.2.2009) Helsingin hovioikeus piti ennallaan käräjäoikeuden syyksilukevan tuomion kiihottamisesta kansanryhmää vastaan. Vastaajan katsottiin uhanneen, solvanneen ja panetelleen turvapaikanhakijoita, afrikkalaista alkuperää olevia ihmisiä, romaneja, juutalaisia ja muslimeja. Hän oli kirjoittanut näistä ryhmistä ”Syitä ja seurauksia” -nimisessä runokirjassa, jota oli painettu 200 kappaletta ja jaettu yleisön keskuuteen noin 20 kappaletta. Vastaaja oli esittänyt edellä mainittuihin kansanryhmiin kuuluvien ihmisten poistamista maasta. Lisäksi hän puolustellut holokaustia eli pitänyt natsien toteuttamaa juutalaisten, romanien ja eräiden muiden kansanryhmien joukkotuhontaa hyväksyttävänä ja toivottuna toimenpiteenä.

Käräjäoikeus totesi, että vaikka runomuotoiset ilmaukset olisi osaksi tarkoitettu satiirisiksi ja siksi esitetty kärjekkäinä, olivat ne niin törkeitä, että niitä oli pidettävä sananvapauden rajat ylittävinä. Erityisesti törkeinä pidettiin juutalaisiin kohdistettuja ja heidän joukkotuhoonsa myötämielisesti suhtautuvia lausumia. Vastaaja tuomittiin 30 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Korkein oikeus ei ole antanut ratkaisua, jossa olisi ollut kyse holokaustin tai muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen rikosoikeudellisesta arvioinnista. Yhdistyksen lakkauttamista koskeneessa asiassa KKO 2020:68 holokaustin kyseenalaistamiseen yhdistyksen toiminnassa kiinnitettiin kuitenkin huomiota.

2.7Viharikosten määrä Suomessa

Suomessa virallisia vihapuhe- ja viharikostilastoja keräävät Poliisiammattikorkeakoulu, sisäministeriö, Syyttäjälaitos, oikeusministeriö ja Tilastokeskus. Poliisitoiminnassa viharikosten määrittelyssä hyödynnetään Poliisihallituksen antamaa, viimeksi vuonna 2023 päivitettyä ohjetta epäillyn viharikoksen tai sellaisia piirteitä sisältävän rikoksen tunnistamisesta, tutkinnasta sekä kirjaamisesta poliisitoiminnassa. Ohjeessa viharikoksella tarkoitetaan henkilöä, ryhmää, jonkun omaisuutta, instituutiota tai näiden edustajaa kohtaan tehtyä rikosta, jonka uhri valikoituu rikoksen uhriksi oletetun tai todellisen etnisen tai kansallisen taustan, uskonnollisen vakaumuksen tai elämänkatsomuksen, seksuaalisen suuntautumisen, sukupuoli-identiteetin, sukupuolen ilmaisun, sukupuolen tai vammaisuuden perusteella.

Oikeusministeriön vuonna 2021 julkaisemassa selvityksessä on tarkasteltu viharikosten käsittelyä rikosprosessissa. Viharikos voi selvityksen mukaan olla periaatteessa mikä tahansa rikos, jonka vaikuttimena on vihamotiivi. Vihamotiivi voi olla tietyn rikoksen tunnusmerkistötekijä, tai se voi vaikuttaa rangaistuksen määräämiseen koventamisperusteena, jos vihamotiivi ei kuulu tehdyn rikoksen tunnusmerkistöön. (Juutinen, Marko, Poliisiammattikorkeakoulu: Viharikokset ja niiden käsittely rikosprosessissa. Oikeusministeriön julkaisuja, Selvityksiä ja ohjeita 2021:8, s. 10–11.) Selvityksessä viitataan myös Poliisihallituksen viharikosluokitusta koskevaan ohjeistukseen (Juutinen 2021, s. 21).

Poliisille ilmoitetut epäillyt viharikokset, joihin kuuluvat myös vihapuhetapaukset, jaetaan seuraaviin alaryhmiin: (i) rasistiset rikokset (etnisyys tai kansallisuus); (ii) uskontoa tai vakaumusta koskevat rikokset; (iii) seksuaalista suuntautumista, sukupuoli-identiteettiä tai sukupuolen ilmaisua koskevat rikokset; ja (iv) vammaisuutta koskevat rikokset. Ne on dokumentoitu Poliisiammattikorkeakoulun julkaisemassa vuotuisessa viharikosraportissa.

Vuonna 2022 epäillyistä viharikoksista kirjattiin yhteensä 1 245 rikosilmoitusta. Suurin osa (74,7 %) rikosilmoituksista liittyi rikosepäilyihin, joiden motiivi rikosilmoituksesta ilmenevien tietojen perusteella liittyi uhrin etniseen tai kansalliseen taustaan. Yleisin rikoslaji oli pahoinpitelyrikos. Uhrin uskonnolliseen taustaan liittyvien tapausten osuus oli 9,7 prosenttia (121 kappaletta). Näissä tapauksissa yleisimmin kohteena olivat islaminuskoiset, ja noin kolmasosa niistä oli kunnianloukkauksia. Uskontoon liittyvät rikokset tapahtuivat useimmiten internetissä. Rikosilmoituksia, joissa teon kohteena on ollut juutalainen tai juutalaisuus, oli vuonna 2022 yhteensä 10. Ilmoituksista suurin osa koski sanallisia loukkauksia, uhkailuja ja häirintää. Holokaustin tai muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisestä ei ole saatavissa erityisiä tilastoja.

Poliisin tietoon tulleista rikosepäilyistä vain osa etenee syyteharkintaan ja siitä eteenpäin tuomioistuimen käsiteltäväksi. Sille, että asiaa ei lähetetä esitutkinnan jälkeen syyttäjälle, voi olla erilaisia syitä. Asiaa ei lähetetä syyttäjälle, jos se ei täytä minkään rikoksen tunnusmerkistöä. Toisaalta syynä voi olla se, että ketään ei voi panna teosta syytteeseen esimerkiksi sen takia, että epäilty on ollut tekohetkellä alle 15-vuotias, syyteoikeus on vanhentunut tai kyseessä ei ole virallisen syytteen alainen rikos, eikä asianomistajalla ole asiassa vaatimuksia. Kaikesta poliisin tietoon tulleesta rikollisuudesta vain pieni osuus etenee tuomioistuimen käsittelyyn. Lisäksi poliisinkin tietoon tulee vain osa viharikoksista (Rauta, Jenita: Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa 2017. Poliisiammattikorkeakoulun raportteja 131, 2018, s. 12).

Poliisiammattikorkeakoulun viimeisimmän viharikosraportin mukaan alkuvuonna 2022 tehdyistä 310 viharikosilmoituksesta, joiden esitutkinta oli saatettu päätökseen, 26 prosenttia eteni syyteharkintaan. Syyteharkintaan edenneistä 82 rikosepäilystä 86 prosenttia liittyi uhrin etniseen tai kansalliseen taustaan. (Rauta, Jenita: Poliisin tietoon tullut viharikollisuus Suomessa 2022. Poliisiammattikorkeakoulun katsauksia 35, 2023, s. 39.) Poliisiammattikorkeakoulu ei tilastoi tietoja siitä, miten suuri osa tapauksista etenee syyteharkinnasta tuomioistuimen käsittelyyn.

Oikeusministeriön vuonna 2021 julkaiseman selvityksen aineistona olivat poliisin tietoon tulleet viharikosepäilyt ja niiden eteneminen syyttäjälle ja tuomioistuimen käsittelyyn vuonna 2017. Tuolloin kirjatuista 1165 viharikosilmoituksesta 33 prosenttia (379 ilmoitusta) lähetettiin syyteharkintaan. Niissä mainittiin 547 epäiltyä rikoksentekijää. Syyte nostettiin 368 epäiltyä vastaan, ja he olivat epäiltynä yhteensä 249 viharikosilmoituksessa. Alkuvuonna 2017 tehdyistä ja tutkituista viharikosilmoituksista eteni tuomioistuimeen asti siten 21 prosenttia. Selvityksen julkaisuhetkellä tuomioistuin oli antanut ratkaisun suurimmasta osasta syytteitä. Käräjäoikeus oli antanut langettavan tuomion 92 viharikoksesta epäillylle henkilölle. (Juutinen 2021, s. 16–17.)

2.8Nykytilan arviointi

Missään Suomea sitovassa kansainvälisessä ihmisoikeus- tai muussa sopimuksessa ei edellytetä nimenomaista holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kiistämisen osalta erillistä rangaistussäännöstä. Sellaista ei Suomen rikoslaissa olekaan, vaan holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kiistämiseen sovelletaan lähinnä kiihottamista kansanryhmää vastaan sekä kunnianloukkausta koskevia rangaistussäännöksiä. Vaikka holokaustin kieltämisestä on jonkin verran oikeuskäytäntöä, korkeimman oikeuden tulkintaa ohjaavaa rikosoikeudellista vastuuta koskevaa ratkaisua ei ole. Oikeuskäytäntöä ei myöskään ole muiden vakavien kansainvälisten rikosten kuin holokaustin kieltämisestä.

Euroopan komissio on Suomea vastaan aloittamassaan rikkomusmenettelyssä katsonut, että Suomen lainsäädännössä on puutteita holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisoinnin osalta. Komissio muun muassa katsoo, että Suomen lainsäädännöstä puuttuu säännös, jossa nimenomaisesti kriminalisoidaan kyseisissä kohdissa mainitut ihmisyyteen kohdistuvien rikosten, sotarikosten tai holokaustin julkinen puolustelu, kieltäminen tai vakava vähätteleminen. Lisäksi komission mukaan kiihottamisrikoksessa mainitut tekotavat ovat rajallisempia kuin puitepäätöksessä edellytetty ”yllyttäminen väkivaltaan”. Lisäksi säännös ei suojaa yksittäisiä henkilöitä, pelkästään ryhmiä.

Myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on komission kanssa samansuuntaisesti katsottu, että holokaustin vähättelyn rikosoikeudellinen arviointi on epävarmaa (Nuotio, Kimmo: Sananvapausrikosten sääntelyn ja soveltamisen kehitystrendejä ja kehittämiskohtia eräiden kotimaisten oikeustapausten valossa. Viestin viemää - Vjestintäoikeuden vuosikirja 2021, s. 63). Suomessa kuitenkin tapahtuu erityisesti holokaustin kieltämistekoja, jotka loukkaavat holokaustin uhreja ja heidän muistoaan ja vaikuttavat yhteiskunnalliseen ilmapiiriin nostattamalla vihaa ja jopa väkivaltaa. Rikoslainsäädännön täydentäminen vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen rangaistavuuden selventämiseksi on siten perusteltua.

4.1Keskeiset ehdotukset

Esityksessä ehdotetaan, että rikoslain sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan koskevaan 11 lukuun lisätään uusi 10 b §, jossa vakavien kansainvälisten rikosten kieltäminen määritellään rikokseksi. Kriminalisointi perustuisi Euroopan unionin neuvoston rasismin ja muukalaisvihan torjumista koskevaan puitepäätökseen ja sitä koskevaan komission Suomea vastaan aloittamaan rikkomusmenettelyyn sekä Euroopan neuvoston tietoverkkorikollisuutta koskevan yleissopimuksen 1 lisäpöytäkirjan tätä koskeviin määräyksiin.

Erityinen rangaistussäännös vakavan kansainvälisen rikoksen kieltämisestä on tarpeen, jotta oikeustila olisi tältä osin mahdollisimman selkeä ja puitepäätöksen velvoitteet toteutuisivat kansallisessa sääntelyssä mahdollisimman hyvin. Vakavan kansainvälisen rikoksen kieltämistä voidaan pitää vihapuheen erityisenä muotona, joten sen säätämistä rangaistavaksi erityissäännöksellä voidaan pitää perusteltuna.

Ehdotetun rikossäännöksen mukaan rangaistavaksi katsottaisiin tiettyjen vakavien kansainvälisten rikosten julkinen kieltäminen, puolustelu ja vakava vähätteleminen, kun se on tehty kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa rangaistussäännöksessä mainitulla rasistisella perusteella tavalla, joka on omiaan yllyttämään väkivaltaan ja vihaan 10 §:ssä mainittua ryhmää tai sen jäsentä kohtaan sekä häiritsemään yleistä järjestystä. Myös oikeushenkilö voisi joutua tällaisesta teosta rangaistusvastuuseen.

Rangaistavaa olisi pelkästään sellaisten vakavien kansainvälisten rikosten kieltäminen, puolustelu ja vakava vähätteleminen, jotka tunnustettu kansainvälinen tuomioistuin on lainvoimaisesti todennut tapahtuneiksi. Tässä yhteydessä Suomi hyödyntäisi puitepäätöksen 1 artiklan 4 kohdassa mainittua mahdollisuutta rajata rangaistavuuden alaa siten, että 1 artiklan 1 kohdan c ja d alakohdassa tarkoitettujen rikosten kieltäminen, puolustelu ja vakava vähätteleminen on rangaistavaa vain, jos rikos on todettu kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella päätöksellä. Puitepäätöksen 1 artiklan 4 kohdan mukainen lausuma rajausmahdollisuuden käyttämisestä annettaisiin komissiolle notifioinnin yhteydessä.

Rangaistavuuden rajaaminen tunnustetun kansainvälisen tuomioistuimen lainvoimaisesti toteamiin rikoksiin on perusteltua siitä syystä, että sillä rajataan säännöksessä tarkoitettujen tekojen piiri mahdollisimman tarkasti ja näin saadaan rikossäännöksestä mahdollisimman tarkkarajainen ja ennakoitavissa oleva. Lisäksi säännöksen rajoittaminen koskemaan vain kansainvälisten tuomioistuinten lainvoimaisia tuomioita estäisi sen, että kotimaisia tuomioistuimia käytettäisiin välikappaleena poliittisesti kiistanalaisten tekojen oikeudelliseen arviointiin. Kotimaisten tuomioistuinten lainvoimaisten ratkaisujen rajaamisella soveltamisalan ulkopuolelle ei ole kovin suurta käytännön merkitystä, sillä Suomessa tulee erittäin harvoin tuomioistuimen arvioitavaksi joukkotuhontaa, sotarikosta tai rikosta ihmisyyttä vastaan koskeva teko. Tällaisia lainvoimaisia tuomioita on Suomessa annettu toistaiseksi vain yksi, Ruandan kansanmurhaa koskeva Helsingin hovioikeuden 30.3.2012 antama tuomio nro 882 (Dnro R 10/2555).

Lisäksi ehdotetaan, että rikossäännös rajataan puitepäätöksen mahdollistamalla tavalla koskemaan ainoastaan tekoja, jotka suoritetaan tavalla, joka on omiaan häiritsemään yleistä järjestystä.

Myös sananvapauden turvaamista koskevat näkökohdat puoltavat säännöksen säätämistä mahdollisimman rajoitettuna. Sananvapaudella on korostunut merkitys yhteiskunnallinen ja poliittisen keskustelun, samoin kuin tieteen ja taiteen aloilla. Ehdotetulla rikoslain säännöksellä ei tarkoiteta rajoittaa vapautta keskustella yhteiskunnallisesti merkityksellisistä asioista tai historiallisista tapahtumista tai niiden tulkinnasta. Esimerkiksi holokaustista on voitava keskustella tieteellisesti ilman pelkoa syytteeseen joutumisesta. Kärkevinkin argumentein käytävä keskustelu on sallittua, kunhan argumenttien perustelut ovat asialliset.

4.2Pääasialliset vaikutukset

Puitepäätöksen velvoitteiden voidaan katsoa käytännössä toteutuvan jo nykyisin. Edellä jaksossa 2 esitellyn oikeuskäytännön mukaisesti tuomioistuimet ovat katsoneet niin holokaustin kieltämisen, vähättelyn kuin puolustelunkin täyttäneen tietyissä yhteyksissä kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevan rikostunnusmerkistön. Ehdotuksessa on kysymys ennen muuta oikeustilan selkeyttämisestä sekä siitä, että lainsäädäntö saatetaan vastaamaan riittävän yksiselitteisesti puitepäätöksen vaatimuksia.

Ehdotetun uuden säännöksen soveltamisalaan kuuluvia rikoksia arvioidaan tilastojen perusteella tulevan tutkittavaksi ja syyteharkintaan harvoin. Näin ollen säännöksellä ei arvioida olevan julkistaloudellisia vaikutuksia poliisin tai oikeuslaitoksen toimintaan.

Ehdotetun säännöksen voidaan kuitenkin arvioida edellyttävän jonkin verran poliisien, syyttäjien ja tuomareiden kouluttamista. Koulutus on toteutettavissa viharikoksiin liittyvän nykyisen koulutuksen ja nykyisten toimintamäärärahojen puitteissa.

Ehdotetun uuden rangaistussäännöksen tarve perustuu keskeisesti puitepäätöksen velvoitteisiin. Esityksellä ei arvioida olevan merkittävää vaikutusta rikosten määrään, koska Suomessa tällaiset teot ovat jo pääosin rangaistavia eikä niitä arvioida esiintyvän usein.

Ehdotettu säännös selventää vallitsevaa oikeustilaa tekemällä yksiselitteisemmin joukkotuhonnan ja eräiden muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisestä rangaistavaa. Tämän arvioidaan jossain määrin vahvistavan oikeusvarmuutta yksilöiden näkökulmasta, helpottavan ja tehostavan viranomaisten rikosten tutkintaa, syyteharkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä sekä ehkäisevän säännöksessä tarkoitettua rangaistavaa toimintaa. Vihapuheen ehkäisyllä voi olla merkittäviä ja moninaisia myönteisiä vaikutuksia sen kohteena olevien arkeen. Selvitysten mukaan vihapuhetta tai häirintää kokeneiden vähemmistöryhmien edustajat ovat kokeneet vihapuheen vaikuttaneen muun muassa turvallisuudentunteeseensa, sosiaalisen median ja verkkosisältöjen käyttöön, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen tai viranomaisluottamukseen. (Ks. esim. Jauhola, Laura ym.: Seurantaselvitys vihapuheesta ja häirinnästä ja niiden vaikutuksista eri vähemmistöryhmiin. Oikeusministeriön julkaisuja, selvityksiä ja ohjeita 2022:10. Tutkimuksen osalta on huomattava, että siinä käsiteltiin laajemmin myös häirintää ja vihapuhetta, ei vain nyt kysymyksessä olevaa rangaistavaa vihapuhetta tai holokaustin kieltämistä.)

5.1Vaihtoehdot ja niiden vaikutukset

Komission rikkomusmenettelyssä esittämä kritiikki antaa aihetta lainsäädännön täydentämiselle ja selventämiselle.

Esityksessä ehdotetulle uudelle rikossäännökselle vaihtoehtoisena sääntelynä olisi lisätä maininta vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisestä kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevaan rikoslain 11 luvun 10 §:ään. Tällainen sääntelymalli on omaksuttu muun muassa Ruotsin uudistetussa kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa säännöksessä.

Tällaisen vaihtoehdon ongelma kuitenkin on, että kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva säännös suojaa nimensä mukaisesti ainoastaan ryhmiä. Puitepäätös kuitenkin edellyttää, että holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämistä koskevalla rikoslain säännöksellä annetaan suojaa myös puitepäätöksessä mainittuihin ryhmiin kuuluville yksilöille. Vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointia ei näin olisi mahdollista lisätä rikoslain kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevaan säännökseen laajentamatta jälkimmäisen soveltamisalaa kattamaan myös yksittäiset, suojeltaviin ryhmiin kuuluvat henkilöt. Ottaen huomioon myös, että komissio on Suomea vastaan käynnissä olevassa rikkomusmenettelyssä katsonut, että kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa säännössä on puitepäätökseen nähden muitakin puutteita, ei tällainen ratkaisu olisi ongelmaton. Kiihottamista kansanryhmää vastaan koskeva sääntely ei muilta osin ole tämän esityksen kohteena.

Puitepäätös antaa jäsenvaltioille mahdollisuuden rajata holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisen kriminalisointia koskevan rikossäännöksen koskemaan ainoastaan tapauksia, joissa kieltäminen on kohdistunut kyseisen jäsenvaltion ja/tai kansainvälisen tuomioistuimen tai yksinomaan kansainvälisen tuomioistuimen lopullisella päätöksellä todettuun rikokseen. Suomi ei ole puitepäätöstä täytäntöönpannessaan alun perin tällaista rajausta tehnyt, mutta sananvapauden keskeinen merkitys pohjoismaisessa traditiossa huomioiden mainittu rajaus olisi perusteltu. Rajaus ainoastaan kansainvälisten tuomioistuinten lainvoimaisiin tuomioihin tekisi rikossäännöksestä selkeän ja jättäisi soveltamisalan ulkopuolelle muun muassa teot, joista ei välttämättä ole kansainvälisellä tasolla yhteistä näkemystä. Myöskään kansallisten tuomioistuinten lainvoimaisten tuomioiden sisällyttämisellä säännökseen ei olisi kovin suurta käytännön merkitystä, sillä tähän mennessä Suomessa on annettu ainoastaan yksi lainvoimainen tuomio puitepäätöksessä tarkoitetuista vakavista rikoksista. Näistä syistä esityksessä on ehdotettu uuden rikossäännöksen rajaamista ainoastaan kansainvälisten tuomioistuinten lainvoimaisiin tuomioihin.

Lisäksi puitepäätös sallii rajata holokaustin ja muiden vakavien kansainvälisten rikosten kieltämistä koskevan kriminalisoinnin tekoihin, jotka joko suoritetaan tavalla, joka on omiaan häiritsemään yleistä järjestystä, tai on uhkaavaa, alentavaa tai loukkaavaa. Esityksessä ehdotetaan selkeyden vuoksi vakavien kansainvälisten rikosten kieltämisteon rangaistavuutta rajoitettavaksi tekoihin, jotka ovat omiaan häiritsemään yleistä järjestystä.

5.2Ulkomaiden lainsäädäntö ja muut ulkomailla käytetyt keinot

Holokaustin ja muiden kansainvälisesti tunnustettujen rikosten kieltämiseen liittyvä lainsäädäntö on yleistynyt Euroopassa 1990-luvulla. Holokaustin kieltämisen kriminalisointeja on toteutettu pääsääntöisesti kansallisissa rikoslaeissa. Joissain maissa on säädetty myös erityislakeja holokaustin muiston suojelemiseksi.

Neuvoston puitepäätös rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin on vaikuttanut merkittävästi holokaustin kieltämisen kriminalisointien yleistymiseen, koska useat EU:n jäsenvaltiot ovat muuttaneet lainsäädäntöään puitepäätöksen johdosta. Toisaalta monet Euroopan maat ovat kriminalisoineet holokaustin kieltämisen jo ennen puitepäätöksen voimaantuloa. Pohjoismainen lainsäädäntö eroaa muusta eurooppalaisesta sääntelystä siten, ettei siinä mainita rikosten kieltämistä tai muistoa niin suoralla tavalla kuin Manner-Euroopan lainsäädännössä, jossa ns. muistolainsäädäntö on varsin yleistä.

10 b §Vakavan kansainvälisen rikoksen kieltäminen

15 §Oikeushenkilön rangaistusvastuu