HE 148/2013

2.1Kansainvälinen oikeus, aseita koskevat sopimukset ja periaatteet

Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden alalla tehdyillä sopimuksilla on erityistä merkitystä myös asekauppasopimuksen alalla. Sopimukseen sisältyy merkittävät kirjaukset kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta ja ihmisoikeuksista. Sopimuksen 6 artikla kielloista määrää, että tavanomaisten aseiden tai tarvikkeiden siirtoon ei saa myöntää lupaa, mikäli kyseisiä aseita tai tarvikkeita käytettäisiin joukkotuhontaan, rikoksiin ihmisyyttä vastaan, vuoden 1949 Geneven sopimusten törkeään rikkomiseen, suojeltuihin siviilikohteisiin tai siviileihin kohdistuviin hyökkäyksiin tai muihin sotarikoksiin, jotka määritellään kansainvälisissä sopimuksissa, joissa kyseinen valtio on osapuolena. Sopimuksen 6 artikla ei sisällä nimenomaista viittausta Rooman perussääntöön, joka sisältää kansainvälisesti kaikista laajimmat sotarikoksia koskevat määritelmät. Rooman perussääntö sisältyy kuitenkin epäsuorasti 6 artiklassa olevaan viittaukseen kansainvälisistä sopimuksista, joissa sopimusvaltiot ovat osapuolina. Lisäksi 7 artikla viennistä ja vientilupahakemusten arvioinnista sisältää kirjaukset kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksia koskevan kansainvälisen oikeuden vakavasta loukkaamisesta.

Asekauppasopimuksen soveltamisalalla on merkitystä myös muilla asevalvontaa koskevilla kansainvälisillä sopimuksilla ja sitoumuksilla, joita on selostettu alla. Asekauppasopimus eroaa kuitenkin luonteeltaan perinteisistä aseriisuntaa ja -valvontaa koskevista kansainvälisistä sopimuksista siinä, että se määrää tavanomaisten aseiden laillisen kaupan edellytyksistä ja pyrkii estämään laitonta asekauppaa.

2.2Asekauppasopimukseen liittyvä lainsäädäntö

Asekauppasopimuksen alaa säännellään sekä Euroopan unionin säännöstössä että kansallisessa lainsäädännössä.

Unionin säännöstössä keskeisiä säädöksiä ovat:

- neuvoston yhteinen kanta 2008/944/YUTP sotilasteknologian ja puolustustarvikkeiden viennin valvontaa koskevien yhteisten sääntöjen määrittämisestä;

- Euroopan unionin yhteinen puolustustarvikeluettelo (Euroopan unionin virallinen lehti C 90, 27.3.2013);

- Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2009/43/EY yhteisön sisällä tapahtuvia puolustukseen liittyvien tuotteiden siirtoja koskevien ehtojen yksinkertaistamisesta;

- asetus (EU) N:o 258/2012 kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaista Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimusta täydentävän, ampuma-aseiden, niiden osien ja komponenttien sekä ampumatarvikkeiden laittoman valmistuksen ja laittoman kaupan torjuntaa koskevan lisäpöytäkirjan 10 artiklan täytäntöönpanosta ja ampuma-aseiden, niiden osien ja komponenttien sekä ampumatarvikkeiden vientiluvasta ja tuonti- ja kauttakuljetusmenettelyistä;

- neuvoston direktiivi 91/477/ETY aseiden hankinnan ja hallussapidon valvonnasta;

- neuvoston direktiivi 93/15/ETY siviilikäyttöön tarkoitettujen räjähdystarvikkeiden markkinoille saattamista ja valvontaa koskevien säännösten yhdenmukaistamisesta.

Kansallisessa lainsäädännössä puolestaan säännökset sisältyvät puolustustarvikkeiden osalta puolustustarvikkeiden viennistä annettuun lakiin (282/2012) sekä siviiliaseiden osalta ampuma-aselakiin (1/1998) .

Asekauppasopimus on siten niin sanottu sekasopimus, jonka määräyksistä osa kuuluu Euroopan unionin toimivaltaan ja osa jäsenvaltioiden toimivaltaan.

2.3Asekauppasopimuksen merkitys

Asekauppasopimus on ensimmäinen tavanomaisten aseiden siirtoja käsittelevä kansainvälinen sopimus. Sopimusta on valmisteltu useiden vuosien ajan, mutta vasta Yhdysvaltain sitoutuminen prosessiin antoi mahdollisuuden neuvotteluprosessin aloittamiseen. Konfliktiherkkien Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maiden samoin kuin länsimaiden kiinnostus sopimusta kohtaan on aina ollut vahva. Myös kansalaisjärjestöt ovat toimineet aktiivisesti kautta vuosikymmenien sopimuksen aikaansaamisen puolesta.

Sopimus sisältää merkittävät kirjaukset kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta ja ihmisoikeuksista. Monille valtiolle vahvat ihmisoikeuksia ja kansainvälistä humanitaarista oikeutta koskevat kirjaukset olivat neuvotteluissa kynnyskysymyksiä. Kirjaukset olivat kynnyskysymyksiä myös Suomelle ja EU:lle. Suomi esitti neuvotteluissa kieltoja koskevan artiklan vahvistamista niin, että siihen olisi nimenomaisesti ja itsenäisesti sisällytetty myös kaikista vakavimmat ihmisoikeusloukkaukset sotarikosten ja rikosten ihmisyyttä vastaan koskevien kirjausten lisäksi. Tämä ehdotus saavutti tukea, mutta se ei lopulta kuitenkaan menestynyt.

Sopimusta voidaan pitää merkittävänä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden noudattamista edistävänä kansainvälisenä instrumenttina. Lisäksi sopimus huomioi laajemminkin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien loukkaamisen. Näitä kirjauksia voidaan pitää sopimuksen keskeisimpinä saavutuksina, joiden merkitys korostuu sopimuksen täytäntöönpanossa ja sen tarkastelussa. Sopimukseen sisältyvä kirjaus törkeän sukupuolittuneen väkivallan huomioimisesta vientilupahakemusten arvioinnissa on merkittävä edistysaskel kansainvälisenä sopimuskirjauksena.

Neuvottelujen käyminen Yhdistyneiden kansakuntien puitteissa ja varsinaisen sopimuksen hyväksyminen Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa on myös tärkeä saavutus. Tämä saavutus vahvistaa yhtäältä sopimuksen legitimiteettiä ja toisaalta YK:n toimivuutta, erityisesti asevalvonnan alalla.

2.4Sopimusneuvottelut

Vuonna 2006 YK:n pääsihteeriä pyydettiin päätöslauselmalla A/61/89 (”Kohti asekauppasopimusta: tavanomaisten aseiden tuontia, vientiä ja siirtoa koskevien yhteisten kansainvälisten normien vahvistaminen”) perustamaan hallitusten asiantuntijoista koostunut työryhmä valmistelemaan asekauppasopimusta. Ryhmään kutsuttiin tasapuolisen maantieteelliseen jakautumaan perustuen Suomen lisäksi Algeria, Argentiina, Australia, Brasilia, Costa Rica, Egypti, Espanja, Etelä-Afrikka, Indonesia, Intia, Italia, Japani, Kenia, Kiina, Kolumbia, Kuuba, Meksiko, Nigeria, Pakistan, Ranska, Romania, Saksa, Sveitsi, Ukraina, Venäjä, Yhdistynyt kuningaskunta ja Yhdysvallat. Työryhmän toimeksiantona oli tutkia oikeudellisesti sitovan asekauppasopimuksen tekemisen mahdollisuutta, tulevan sopimuksen asekatetta ja lupamenettelyyn liittyviä kriteereitä.

Asekauppasopimusprosessin varsinaisina aloitteentekijöinä toimivat Suomi, Australia, Argentiina, Costa Rica, Yhdistynyt kuningaskunta, Japani ja Kenia. Asekauppasopimusta neuvoteltiin YK:ssa kahden konferenssin aikana. Ensimmäinen sopimusta koskeva konferenssi järjestettiin heinäkuussa 2012 ja toinen konferenssi maaliskuussa 2013. Aloitteentekijät toimivat aktiivisesti näiden kahden konferenssin aikana ja yhteisiä puheenvuoroja pidettiin tarpeen mukaan. Aloitteentekijät ovat pyrkineet vaikuttamaan suorin kontaktein muihin neuvotteluosapuoliin ja osallistumaan kaikkiin epävirallisiin neuvotteluihin ainakin yhden aloitteentekijän toimesta. Aloitteentekijät ovat toimineet kummassakin konferenssissa vahvasti kulloisenkin puheenjohtajan tukena neuvottelutuloksen saavuttamiseksi. Suomi myös toimi konferenssin puheenjohtajan pyynnöstä fasilitaattorina sukupuolittunutta väkivaltaa koskevan kriteerin epävirallisissa neuvotteluissa.

Aloitteentekijöiden rooli korostui erityisesti, kun ensimmäinen, heinäkuussa 2012 pidetty, sopimuskonferenssi päättyi ilman tulosta. Välittömästi konferenssin jälkeen aloitteentekijät ryhtyivät miettimään prosessin jatkoa ja hyvin nopeasti päätyivät esittämään seuraavaa konferenssia sopimusneuvottelujen jatkamiseksi heinäkuun konferenssissa esitetyn luonnostekstin pohjalta. Tämän mukaisesti yleiskokous hyväksyi 23 päivänä joulukuuta 2012 päätöslauselman A/67/234/A, jossa toinen konferenssi sovittiin järjestettäväksi maaliskuussa 2013. Yhdeksän päivää kestäneessä maaliskuun konferenssissa neuvoteltiin heinäkuussa puheenjohtajan laatiman sopimusluonnoksen pohjalta. Aloitteentekijät jatkoivat aktiivista toimintaansa maaliskuun konferenssin valmistelujen aikana tuen saamiseksi konferenssille ja sopimukselle. Maaliskuunkin konferenssi päättyi kuitenkin ilman, että sopimusteksti saatiin hyväksyttyä. Tämän jälkeen aloitteentekijät eräiden muiden maiden kanssa päättivät viedä sopimustekstin YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi mahdollisimman pian. YK:n yleiskokous hyväksyi sopimuksen suurella ääntenenemmistöllä 2 päivänä huhtikuuta 2013 (päätöslauselma A/67/234B).

Sopimus avattiin allekirjoituksille New Yorkissa 3 päivänä kesäkuuta 2013. Sopimuksen allekirjoitti 67 valtiota. Myös Suomi, yhtenä koko asekauppaprosessin aloitteentekijöistä, allekirjoitti sopimuksen ensimmäisten joukossa. Hallituksen esityksen antohetkellä sopimuksen on allekirjoittanut 113 valtiota, mukaan lukien kaikki Pohjoismaat ja EU:n jäsenvaltiot. Sopimuksen on hallituksen esityksen antohetkellä ratifioinut 7 valtiota.

Sopimusta neuvoteltaessa keskeiseksi kysymykseksi muodostui sopimuksen asekate eli soveltamisala ja erityisesti ampumatarvikkeiden asema sopimuksessa. Sopimukseen sisältyy nyt sopimuksen soveltamisalaa koskevan määräyksen lisäksi erillinen määräys ampumatarvikkeista sekä osista ja komponenteista. Ratkaisu tarkoittaa, että käytännössä ampumatarvikkeet, osat sekä komponentit sisältyvät sopimuksen asekatteeseen, vaikka ne ovat sopimuksessa eri määräyksessä. Sopimuksessa viitataan kuitenkin useassa kohtaa kaikkiin edellä mainittuihin artikloihin silloin, kun kyseessä on sopimuksen soveltamisalaan ja asekatteeseen liittyvät viittaukset.

2.5Asian valmistelu EU:ssa

EU ryhtyi asekauppasopimuksen valmisteluun käytännössä vuonna 2010 sopimusta valmistelleen valmistelukomitean (PrepCom) aloitettua työnsä. Ensivaiheessa jäsenvaltioita pyydettiin vastaamaan unionin ulkosuhdepalvelun (EEAS) toimittamiin sopimuksen asiallista sisältöä koskeneisiin kysymyksiin, joihin jäsenvaltioiden enemmistö, Suomi mukaan lukien, toimittivat vastauksensa. Jo valmistelutyön alussa päätettiin, että asekauppasopimusta koskeneisiin neuvotteluihin ei laadita yleisesti unionissa käytössä olevaa EU:n neuvottelupositiota, koska sen muuttaminen valmistelukomitean työn ja varsinaisten neuvottelujen aikana olisi ollut liian hidasta. Neuvotteluposition sijaan päätettiin laatia sopimuksen koko asiasisällön kattava joustavampi EU:n non-paper -asiakirja (EU non-paper on the structure of an Arms Trade Treaty), jota voitiin tarvittaessa täydentää. Ratkaisu osoittautui onnistuneeksi ja yhteisesti sovittua non-paper’ia pystyttiin käyttämään jo valmistelukomiteassa ja myöhemmin vuosina 2012 ja 2013 järjestetyissä YK:n konferensseissa EU:n ja jäsenvaltioiden puheenvuorojen pohjana. Sopimusvalmistelujen edetessä non-paperia täydennettiin maaliskuun 2013 konferenssia varten ottamalla ensisijaisesti huomioon vuoden 2012 heinäkuun konferenssin työn tuloksena syntynyt sopimusluonnos ja sitä koskevat EU:n muutostarpeet.

Neuvosto teki päätöksen neuvotteluvaltuuksista ja neuvotteluohjeista SEUT 114 (1), 207 (4), 218 (3) ja 218 (4) artiklan perusteella sekä ennen heinäkuun 2012 että ennen maaliskuun 2013 konferenssia. Heinäkuun 2012 konferenssia koskevassa neuvoston päätöksessä jäsenvaltiot valtuutettiin neuvottelemaan sopimuksen koko asiallista soveltamisalaa koskeneista kysymyksistä, mukaan lukien unionin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluneet kysymykset. Maaliskuun 2013 konferenssia varten neuvosto valtuutti komission neuvottelemaan unionin yksinomaista toimivaltaa sekä EU-lainsäädännön ja asekauppasopimuksen yhteneväisyyttä koskeneista kysymyksistä. Jäsenvaltiot jatkoivat neuvotteluja toimivaltaansa kuuluneista määräyksistä.

Komissio esitti sopimukseen myös alueellisten integraatiojärjestöjen, kuten EU:n, sopimukseen liittymistä koskeneen niin sanotun RIO-lausekkeen ( Regional integration organisations, aiemmin myös Regional economic integration organisations eli REIO-lauseke ). EU pyrkii ulkoisen toimintansa tehostamiseen ja siten enenevästi myös kansainvälisten sopimusten osapuoleksi. EU:n sopimusten osapuoleksi tuleminen toteutetaan RIO-lausekkeeksi kutsutulla lausekkeella, joka sääntelee esimerkiksi EU:n ja sen jäsenvaltioiden äänioikeutta, vaadittujen ratifiointien määrää sekä toimivallan jakoa koskevat kysymykset. Lauseketta ei kuitenkaan hyväksytty, eikä EU siten voi liittyä asekauppasopimuksen osapuoleksi. RIO-lauseke on hyväksytty aikaisemmin lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin, esimerkiksi edellä mainittuun YK:n yleiskokouksessa hyväksyttyyn tuliasepöytäkirjaan. EU pystyy mahdollisesti liittymään sopimukseen myöhemmin sopimuksen 20 artiklan muuttamismenettelyä koskevan määräyksen nojalla, mikäli RIO-lauseketta vastustaneiden maiden kannat muuttuvat.

Koska EU:n sopimukseen liittymisen mahdollistavaa RIO-lauseketta ei hyväksytty, komission ensisijaisena tehtävänä neuvotteluissa oli taata asekauppasopimuksen yhteneväisyys EU:n lainsäädännön kanssa. Tämän voidaan katsoa onnistuneen. Komission käymien neuvottelujen tuloksena pystyttiin sopimuksen yleistä toimeenpanoa koskeva 5 artikla ja vientiä sekä siihen liittyvää lupaharkintaa koskeva 7 artikla sekä kauttakulkua ja uudelleenlastausta koskeva 9 artikla saattamaan yhdenmukaiseksi EU:n sisäisiä puolustustarvikesiirtoja koskevan direktiivin yleisiä lupia ja koontisiirtolupia sekä direktiivin lupamenettelyä koskeviin poikkeuksiin liittyvän 4 artiklan kanssa. Lisäksi asekauppasopimuksen suhdetta muihin kansainvälisiin sopimuksiin koskevan 26 artiklan sanamuotoa muutettiin siten, että asekauppasopimus on yhdenmukainen EU:n perussopimusten ja säädösten kanssa.

2.6Suomen toiminta sopimusneuvotteluissa

Suomi on yksi seitsemästä asekauppasopimusprosessin aloitteentekijästä Australian, Argentiinan, Costa Rican, Ison-Britannian, Japanin ja Kenian ohella. Suomi toimi aktiivisesti asekauppasopimuksen aikaansaamiseksi yhdessä muiden aloitteentekijöiden, Pohjoismaiden, EU- ja YK:n jäsenmaiden sekä kansalaisjärjestöjen kanssa. Vuonna 2006 YK:n yleiskokouksen aiheesta ”Kohti asekauppasopimusta: tavanomaisten aseiden tuontia, vientiä ja siirtoa koskevien yhteisten kansainvälisten normien vahvistaminen” antaman päätöslauselman A/61/89 hyväksymisen yhteydessä Suomi yhtenä kanssasuosittajana korosti sopimushankkeen merkitystä painottaen vastuuttoman asekaupan kielteisiä seurauksia ja alleviivaten ihmisoikeuksien sekä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden keskeistä asemaa sopimuksessa. Aloitteentekijämaiden ulkoministerit esittivät sekä heinäkuussa 2012 että maaliskuussa 2013 yhteisen vetoomuksen asekauppasopimuksen puolesta.

Suomi totesi päätöslauselman hyväksymisen yhteydessä EU:n puheenjohtajavaltiona vuonna 2006 pitämässään puheenvuorossa EU:n olevan tyytyväinen päätöslauselman saamaan laajaan tukeen. Työryhmä kokoontui kolme kertaa vuonna 2008 ja julkaisi samana vuonna päätöslauselmalla A/61/89 edellytetyn raporttinsa, joka sisälsi sopimuksen asiallista sisältöä koskevat perusperiaatteet.

Suomen aktiivinen sisäinen valmistautuminen sopimusta koskeneisiin neuvotteluihin alkoi vuonna 2010, jolloin myös sopimuksen valmistelukomitea (PrepCom) aloitti työnsä. Valmistelu alkoi vastaamisella EU:n ulkosuhdepalvelun toimittamiin, sopimuksen asiallista sisältöä koskeneisiin kysymyksiin. Tällöin kartoitettiin Suomen alustavat kannat hallitustenvälisen asiantuntijatyöryhmän työhön liittyen, muun muassa sopimuksen asekatteeseen ja lupamenettelyjen kriteeristöön. Suomen lähtökohtana oli YK:n tavanomaisten aseiden rekisterin (UNROCA) seitsemään asekategoriaan perustuva, mutta kuitenkin mahdollisimman laaja asekate. YK:n aserekisteriä tuli täydentää pienaseilla ja ampumatarvikkeilla (niin sanottu ”7 + 1 + 1” -malli). Lupamenettelyn kriteeristön tuli olla mahdollisimman kattava ja sisältää ihmisoikeuksia ja kansainvälistä humanitaarista oikeutta koskevat korkeat standardit. Suomi osallistui myös vuodesta 2010 lukien kaikkiin EU:n tavanomaisten aseiden työryhmän (COARM) pitämiin COARM ATT -kokouksiin.

Ulkoasiainministeriö perusti sopimusneuvotteluihin valmistautumista varten työryhmään, johon kutsuttiin puolustusministeriön, sisäasiainministeriön, Tullihallituksen ja Poliisihallituksen edustajat. Työryhmän työn tuloksena todettiin, että tavoitteena tulisi olla pyrkiminen sellaiseen neuvottelutulokseen, joka olisi sopusoinnussa Suomen kansallisen lainsäädännön kanssa, erityisesti tuonnin osalta.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan ja tasavallan presidentin yhteinen kokous linjasi Suomen neuvotteluohjeet valmistelukomiteassa, EU:ssa ja sopimuskonferensseissa ja muilla tahoilla, esimerkiksi pohjoismaisissa yhteyksissä, tapahtuvaa työskentelyä varten. Muilta osin Suomen kannat määräytyivät hallitusten edustajien kokouksessa ja asekauppasopimusta valmistelleessa työryhmässä sekä EU:ssa sovitun mukaisesti.

Valmistelukomitea piti vuosina 2010 - 2012 New Yorkissa yhteensä neljä kokousta, joihin kaikkiin Suomi osallistui. Komitea laati sopimusta koskeneen poliittis-teknisen luonnoksen, johon oli pyritty sisällyttämään kaikkien maaryhmien ja maiden kannat. Luonnos ei ollut luonteeltaan varsinainen sopimusluonnos. Se muodosti kuitenkin heinäkuussa 2012 New Yorkissa pidetyn YK:n ensimmäisen sopimuskonferenssin työn pohjan. Konferenssi laati sopimusluonnoksen, joka olisi ollut myös Suomen hyväksyttävissä siitäkin syystä, että puolustustarvikkeiden tuontia koskeva kysymys oli jätetty kansallisen sääntelyn varaan. Konferenssi ei kuitenkaan pystynyt päättämään sopimuksesta konsensuksella eräiden valtioiden pyydettyä lisäaikaa sopimusvalmistelulle.

Toisen konferenssin työn tuloksena maaliskuussa 2013 syntyi uusi sopimusluonnos (A/CONF.217/2013/L.3), joka oli aikaisempiin luonnoksiin verrattuna sisällöltään huomattavasti parempi, koska se sisälsi vahvemmat kirjaukset ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta, sekä sijoitti ampumatarvikkeet, osat ja komponentit kiinteämmin sopimuksen soveltamisalan eli asekatteen yhteyteen. Konferenssin päättyessä 28 päivänä maaliskuuta 2013 luonnosta ei kuitenkaan pystytty hyväksymään yksimielisesti kolmen maan vastustuksen vuoksi. Tästä syystä sopimusluonnos vietiin YK:n yleiskokouksen hyväksyttäväksi 2 päivänä huhtikuuta 2013, jolloin luonnos hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä (sopimuksen puolesta äänesti 154 maata, vastaan äänesti 3 maata ja 23 pidättäytyi äänestämisestä). Suomi allekirjoitti asekauppasopimuksen New Yorkissa 3 päivänä kesäkuuta 2013.

Suomen lähtökohtana neuvotteluissa on ollut sisällöllisesti kunnianhimoinen, vaatimuksiltaan korkea ja mahdollisimman universaali sopimus, joka tehokkaasti sääntelee tavanomaisten aseiden kauppaa ihmisoikeudet ja kansainvälinen humanitaarinen oikeus huomioiden. Suomi painotti sopimuksen valmistelujen aikana sopimuksen merkitystä vastuuttoman asekaupan kielteisten seurausten vähentämisessä. Suomi tavoitteli sopimukseen vahvoja sitoumuksia ihmisoikeuksista ja kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta aseviennissä. Lisäksi Suomi piti tärkeänä mahdollisimman laajaa asekatetta sopimukseen, mukaan lukien ampumatarvikkeet. EU:n ja Suomen tavoitteiden voidaan katsoa toteutuneen sopimuksessa. Kirjaukset siirtokriteereistä ovat tavoitteiden mukaiset. Ainoastaan eri siirtomuotoja ja asekatetta koskevat kirjaukset ovat alkuperäisiä tavoitteita jonkin verran suppeammat. Aselahjoja ja -lainoja ei sisällytetty asekauppasopimuksen siirtomuotoihin. Lisäksi teknologia ja tietotaito (mukaan lukien koulutus) jäivät asekatteen ulkopuolelle. Sekä Suomen kansallisessa lainsäädännössä että Euroopan unionin lainsäädännössä aselahjat ja -lainat kuitenkin sisältyvät siirtomuotoihin. Samoin Suomen kansallisessa lainsäädännössä teknologia ja tietotaito ovat puolustustarvikkeiden osalta valvonnanalaisia.

Suomi osallistui aktiivisesti ja aloitteellisesti EU:n, pohjoismaiden ja sopimuksen aloitteentekijämaiden ryhmän kokouksiin. Erityisesti sopimuksen aloitteentekijämaat muodostivat sopimuksen valmistelukonferensseissa tiiviin ja vaikuttavan ryhmän. Lisäksi Suomi järjesti yhdessä kansalaisjärjestöjen kanssa sopimuskonferensseissa oheistapahtumia ja kävi aktiivisesti keskusteluja kansalaisjärjestöjen edustajien kanssa.

4.1Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Puolustustarvikkeiksi katsottavien ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten vienti, siirto, kauttakuljetus ja välitys on sallittua ainoastaan siihen myönnetyllä luvalla. Kansallisen puolustustarvikelainsäädännön kokonaisuudistus tuli voimaan 30 päivänä kesäkuuta 2012 ja sillä pantiin täytäntöön EU:n direktiivi puolustusmateriaalisiirroista. Puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa on säädetty yksityiskohtaisesti luvan myöntämisen ja peruuttamisen edellytyksistä, lupamenettelyistä ja viranomaisista. Lupaviranomaisena toimii puolustusministeriö. Laki perustuu aiempaan puolustustarvikkeiden viennistä ja kauttakuljetuksesta annettuun lakiin (242/1990) jäljempänä ” maastavientilaki ”. Maastavientilakiin tehtiin sen voimassa ollessa kansainvälisen kehityksen edellyttämät muutokset vuosina 1994 ja 2002. Uudistusten seurauksena Suomen puolustustarvikkeiden vientivalvontaa ja viranomaisten toimintaa koskevan lainsäädännön voitiin siten katsoa pitkälti vastaavan yhteiskunnallista ja kansainvälistä kehitystä jo ennen vuoden 2012 uudistusta ja asekauppasopimuksen neuvottelua.

EU:n asevientiasetuksen säännösten mukaan siviilikäyttöön tarkoitettujen ampuma-aseiden, osien ja olennaisten komponenttien sekä ampumatarvikkeiden kaupallinen ja yksityinen vienti on luvanvaraista. Lupaviranomaisena toimii Poliisihallitus. Asevientiasetuksen säännökset edellyttävät ulko- ja turvallisuuspoliittisten seikkojen arviointia asekauppasopimuksen vaatimukset täyttävällä tavalla.

Asekauppasopimuksen tuontia koskevat määräykset jättävät sopimusvaltioille mahdollisuuden säätää tuonnin valvonnasta kansallisen harkinnan mukaan riittävällä tasolla. Ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden eli ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden, erityisen vaarallisten ammusten sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmien tuonti on ampuma-aselain 18 §:n 1 momentin mukaan luvanvaraista. Sellaisten ampuma-aselain soveltamisalaan kuulumattomien mutta sopimuksen alaan kuuluvien esineiden, jotka sisältävät räjähdysainetta, tuontia valvotaan räjähdysaineita koskevan lainsäädännön nojalla. Muiden kuin ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden, kuten aseistamattomien sotilasilma-alusten ja sotilasalusten, tuonnin tulee tapahtua kaikkien tullisäädöksissä säädettyjen määräysten ja menettelyiden mukaisesti. Tämä menettely täyttää asekauppasopimuksen määräykset eikä menettelyyn ole sopimuksen voimaansaattamisen yhteydessä tarkoitus tehdä muutoksia.

Sopimus sisältää määräyksiä raportoinnista. Vastaavia raportointivelvoitteita sisältyy myös muihin kansainvälisiin sopimuksiin, joissa Suomi on osapuolena. Koska Suomi toimittaa tietoja jo YK:n tavanomaisten aseiden aserekisteriin (UNROCA), asekauppasopimuksen vuosiraportti voisi käytännössä sisältää vastaavat tiedot. Raporttien laatiminen voitaisiin koordinoida siten, että asekauppasopimuksen raportointivelvoitteesta ei aiheudu merkittävää lisätyötä valvontaviranomaisille.

Sopimuksessa edellytetään myös, että kukin osapuoli nimittää yhden tai useamman kansallisen yhteystahon vaihtamaan tietoja sopimuksen täytäntöönpanoon liittyvistä kysymyksistä. Suomen yhteystahoiksi esitetään nimettäväksi ulkoasiainministeriö, puolustusministeriö ja Poliisihallitus.

Suomen voimassa oleva vientivalvontajärjestelmä vastaa hyvin asekauppasopimuksen vaatimuksia, eikä sopimuksen täytäntöönpanosta siten synny kansallisina lupaviranomaisina toimiville puolustusministeriölle ja Poliisihallitukselle välittömiä lisävelvoitteita. Asekauppasopimuksen hyväksymisellä ei ole vaikutusta viranomaisten toimintaa koskevaan lainsäädäntöön, mutta sen voidaan katsoa tehostavan entisestään viranomaisten välistä yhteistoimintaa.

4.2Taloudelliset vaikutukset

Sopimukseen ei liity suoria budjettivaikutuksia. Sopimuksen 16 artiklassa määrätään vapaaehtoisrahaston perustamisesta kansainvälisen avun antamiseksi. Rahaston tarkemmasta toiminnasta on tarkoitus päättää vasta sopimuksen tultua voimaan.

Sopimuksella ei ole myöskään muita hallintoon tai lupajärjestelmään kohdistuvia taloudellisia vaikutuksia.

4.3Yritysvaikutukset

Teollisuuden kannalta on keskeistä, että asekauppasopimus tulisi voimaan kaikkien merkittävien aseita valmistavien valtioiden osalta samanaikaisesti. Yhdenmukaisten kriteerien noudattaminen asekaupassa loisi osaltaan tasapuoliset edellytykset asekauppaa harjoittaville yrityksille.

Asealan yritysten yhteiskuntavastuu puolustustarvikkeiden ja siviiliaseiden kansainvälisessä kaupassa on korostunut. Yritysten edellytetään myös tuntevan asekauppaan liittyvät kansainväliset määräykset ja soveltavan asekauppaan liittyviä eettisiä näkökohtia. Toimiminen kansainvälisten määräysten mukaan kiristyvässä kilpailutilanteessa on yrityksille myös tärkeä imagokysymys. Suomen neuvotteluvaltuuskuntaan kutsuttiin edellä selostetuista syistä myös Patria Oyj:n edustaja, jolla oli mahdollisuus seurata neuvottelujen kulkua ja perehtyä asekaupan kansainvälisen sääntelyn perusperiaatteisiin.

Sopimuksen hyväksyminen ei edellytä muutoksia puolustustarvikkeiden sekä ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten vientilupamenettelyihin eikä sopimuksen soveltamisalaan kuuluvien tarvikkeiden tuonnin valvontaa koskeviin menettelyihin. Sopimuksen hyväksymisestä ei aiheudu tarvetta muuttaa vienti- ja tuontilupien sisältöä, rajauksia eikä lupaehtoja. Sopimuksen hyväksymisellä ei siten ole vaikutusta ase- ja puolustustarvikealan yritysten toimintaan tältä osin.

4.4Yhteiskunnalliset vaikutukset

Asekauppasopimuksen myönteiset humanitaariset vaikutukset ovat merkittäviä. Sopimus on osa kansainvälisen yhteisön toimia asekaupan aiheuttamien inhimillisten kärsimysten vähentämiseksi ja estämiseksi. Konfliktit vähiten kehittyneissä maissa, erityisesti Afrikassa, ovat suurimpia kehityksen esteitä. Sopimukseen sisältyvät kirjaukset vakavista kansainvälistä humanitaarista oikeutta ja ihmisoikeuksia koskevaa kansainvälistä oikeutta koskevista loukkauksista. Näillä on erityisen tärkeä merkitys asekaupan aiheuttamien kielteisten humanitaaristen vaikutusten minimoimisessa.

Sopimuksessa on lisäksi huomioitu, että suuri enemmistö aseellisten selkkausten ja aseellisen väkivallan uhreista on siviilejä, erityisesti naisia ja lapsia. Tämän vuoksi sopimuksen 7 artiklan 4 kohtaan on sisällytetty velvollisuus arvioida vientilupahakemusten käsittelyssä mahdollisuus siitä, että aseita käytettäisiin törkeään sukupuolittuneeseen taikka lapsiin tai naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Asekauppasopimuksella voidaan katsoa olevan myös myönteisiä vaikutuksia rikostentorjunnan kannalta, sillä sopimuksella pyritään torjumaan laitonta asekauppaa.

Puolustustarvikkeita koskevat säännökset valvontajärjestelmästä

Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 9 §:ssä on säädetty puolustustarvikkeiden lupaharkinnasta. Puolustustarvikkeiden vienti, siirto, välitys ja kauttakuljetuslupa myönnetään vain jos se on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan mukaista eikä se vaaranna Suomen turvallisuutta. Luvan myöntäminen perustuu tapauskohtaiseen kokonaisharkintaan, jossa otetaan huomioon EU:n yhteinen kanta. Asekauppasopimuksen ja EU:n yhteisen kannan lupakriteerit vastaavat oleellisilta osin toisiaan.

EU:n yhteinen kanta sisältää unionin jäsenvaltioita sitovat puolustustarvikkeiden lupamenettelyssä huomioon otettavat vähimmäisvaatimukset. Yhteisen kannan tavoitteena on yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan puitteissa tehostaa yhteistyötä ja edistää lähentymistä sotilasteknologian ja puolustustarvikkeiden viennin alalla ja sillä pyritään yhdenmukaistamaan EU:n jäsenvaltioiden kolmansiin maihin tapahtuvien vientien luvitus.

EU:n yhteinen kanta sisältää seuraavat kahdeksan lupaharkinnan perustetta, jotka otetaan lupamenettelyssä huomioon: 1) kansainvälisten sitoumusten noudattaminen, 2) ihmisoikeuksien kunnioittaminen lopullisessa määrämaassa, 3) lopullisen määrämaan sisäinen tilanne jännitteiden tai aseellisten konfliktien olemassaolon osalta, 4) alueellisen rauhan, turvallisuuden ja vakauden säilyminen, 5) jäsenvaltioiden ja niiden alueiden, joiden ulkosuhteista jäsenvaltio vastaa sekä ystävällisissä suhteissa olevien maiden tai liittolaismaiden kansallinen turvallisuus, 6) ostajamaan asenne kansainväliseen yhteisöön erityisesti siltä osin kuin on kyse sen suhtautumisesta terrorismiin, sen liittolaisuuksien suhteesta ja kansainvälisen oikeuden kunnioituksesta, 7) vaara, että tarvikkeet suunnataan muualle ostajamaassa tai viedään sieltä eteenpäin epätoivotuissa olosuhteissa sekä 8) puolustustarvikkeiden viennin yhteensopivuus vastaanottajamaan teknisen ja taloudellisen valmiuden kanssa pitäen suotavana, että valtiot voivat vastata oikeutettuihin puolustus- ja turvallisuustarpeisiinsa mahdollisimman vähin inhimillisin ja taloudellisin voimavaroin.

EU:n yhteisen kannan 10 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat soveltuvin osin ottaa huomioon myös ehdotettujen vientitoimitusten merkityksen taloudellisten, sosiaalisten, kaupallisten ja teollisten etujensa kannalta, mutta nämä tekijät eivät saa vaikuttaa edellä mainittujen perusteiden soveltamiseen. Yhteisen kannan toimeenpanossa sovellettavasta ja neuvoston COARM -työryhmässä päivitettävästä Käyttäjän oppaasta (Euroopan unionin neuvoston ilmoitus 9241/09, 29.4.2009) löytyy lupaharkinnan perusteiden tulkintaa koskevat parhaat käytänteet.

Ulkoasiainministeriö vastaa ulko- ja turvallisuuspoliittisen harkinnan tekemisestä. Puolustusteollisuuden viennistä riippuvista kehittämisedellytyksistä osana kokonaisharkintaa vastaa puolustusministeriö. Yhteisessä kannassa mainitut teolliset edut sisältävät sen, että kokonaisharkinnassa otetaan huomioon viennin merkitys Suomen puolustuksen materiaalivalmiuden ja alan kotimaisen teollisuuden kehittämisen kannalta. Suomen puolustuksen materiaalivalmius ja alan kotimaisen teollisuuden kehittäminen ovat osittain toisistaan riippuvaisia, sillä puolustuksen materiaalivalmius edellyttää huoltovarmuuden turvaamista, missä kotimaisella teollisuudella on tärkeä osuus.

Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 9 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetuista yleisistä edellytyksistä on annettu täsmentäviä säännöksiä valtioneuvoston asetuksella (311/2013) . Maat, joihin ei liity maakohtaista ulko- ja turvallisuuspoliittista harkintaa ovat ns. luotettaviksi maiksi määritellyt EU:n ja ETA:n jäsenvaltiot sekä Sveitsi, Australia, Japani, Kanada, Uusi-Seelanti ja Yhdysvallat.

Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain mukaan puolustustarvikkeiden vienti (5 §) ja siirto (6 §) sekä välitys (7 §) ja kauttakuljetus (8 §) on sallittua ainoastaan luvalla, jonka myöntää puolustusministeriö. Ennen luvan myöntämistä puolustustarvikkeiden lupahakemukset käsitellään puolustusministeriön asettamassa maastavientiasioiden työryhmässä, jossa edustettuna ovat toimivaltaiset viranomaiset (puolustusministeriö, ulkoasiainministeriö, Poliisihallitus, Tulli, Pääesikunta ja Suojelupoliisi). Ulkoasiainministeriö esittää kantansa ulko- ja turvallisuuspoliittisista näkökohdista maastavientiasioiden työryhmälle osana ehdotetun viennin lupaharkintaa. Ulkoasiainministeriössä asia käsitellään sisäisessä vientivalvontatyöryhmässä, jonka tulee kannanottoa laatiessaan ottaa huomioon edellä mainitut EU:n yhteisen kannan kahdeksan kriteeriä.

Kun kyse on varsinaiseen taistelukäyttöön tarkoitetulle, tuhoa tuottavalle materiaalille ja asejalustoille myönnettävästä luvasta tai silloin, kun viennin arvo on huomattavan suuri tai asian ulko- ja turvallisuuspoliittinen merkitys sitä edellyttää, luvan myöntää valtioneuvoston yleisistunto. Mikäli tällainen vienti on kuitenkin taloudelliselta arvoltaan vähäinen tai vientiin ei liity puolustustarvikkeen omistusoikeuden tai puolustustarvikkeeseen kohdistuvan määräysvallan siirtymistä ulkomaille, luvan myöntää puolustusministeriö. Taloudellisesti vähäisen viennin arvo määritellään puolustusministeriön päätöksellä ja on tällä hetkellä miljoona euroa.

Vientilupaa ei myönnetä, jos lupa vaarantaisi Suomen turvallisuutta tai olisi Suomen omaksuman ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan vastainen. Lupaa puolustustarvikkeiden viennille ei myönnetä asevientikieltojen kohteena olevaan valtioon, ellei ehdotettuun vientiin sovellu jokin YK:n päätöslauselmaan tai EU:n neuvoston päätökseen kirjatuista poikkeusperusteista. Vienti voi siten poikkeuksellisesti olla sallittua esimerkiksi alueella toimivien kriisinhallintajoukkojen käyttöön.

Loppukäytön varmentamisesta on säädetty puolustustarvikevientilain 15 §:ssä. Luvan myöntämistä harkittaessa on välttämätöntä tietää, missä maassa ja kenen toimesta vietävä, siirrettävä, välitettävä tai kauttakuljetettava puolustustarvike on tarkoitettu lopullisesti käytettäväksi. Loppukäyttö varmennetaan lailliselta loppukäyttäjältä vaadittavalla loppukäyttäjätodistuksella. Loppukäyttäjätodistuksen on oltava loppukäyttäjän alkuperäisellä allekirjoituksella varustettu. Loppukäyttäjätodistuksessa tärkeätä on loppukäyttäjän vakuutus sille, ettei tuotteita viedä edelleen ilman Suomen viranomaisten lupaa. Komponenttiviennissä loppukäyttäjäksi katsotaan se, jonka tuotteeseen tavara käytetään. Komponentilla tarkoitetaan tavaraa, laitetta, tuotetta tai muuta valmistetta, joka on tarkoitettu liitettäväksi osaksi tässä laissa tarkoitettua puolustustarviketta siten, että se ei muodosta hallitsevaa osaa lopputuotteesta.

Luvan peruuttamisesta on säädetty puolustustarvikevientilain 17 §:ssä. Lupa voidaan peruuttaa, jos lupaehtoja on rikottu. Lupa voidaan peruuttaa myös, jos lupaa haettaessa on tahallaan annettu harhaanjohtavia tietoja taikka luvan myöntämisen yleiset edellytykset tai olosuhteet, joiden perusteella lupa on myönnetty, ovat olennaisesti muuttuneet. Lupa voidaan peruuttaa myös, jos siihen harkitaan olevan muu painava syy. Lupaehtoja on rikottu esimerkiksi tilanteessa, jossa luvassa määriteltyjen puolustustarvikkeiden määrä ylitetään tai luvan kohde muuttuu ilman, että luvan käyttäjä tiedottaa muutoksesta lupaviranomaiselle. Harhaanjohtavia tietoja voivat olla esimerkiksi todellisuutta vastaamattomat tiedot loppukäyttäjästä. Luvan peruuttamista harkittaessa otetaan huomioon tehdyt toimitussitoumukset mukaan luettuna tehtyihin tai käynnissä oleviin puolustustarviketoimituksiin liittyvät huolto- ja varaosatoimitussitoumukset. Luvan peruuttamisen ehtona oleva muu painava syy voi olla esimerkiksi Suomen turvallisuusetuihin tai yleiseen järjestykseen liittyvä syy. Painava syy luvan peruuttamiselle on myös esimerkiksi YK:n tai Euroopan unionin asettama asevientikielto luvan kohdemaahan taikka Euroopan unionin sotilasteknologian ja puolustustarvikkeiden vienneistä antamassa yhteisessä kannassa mahdollisesti tapahtuvat muutokset. Luvan peruuttaminen on tarpeen vastaanottajamaan tilanteen muuttuessa perustavanlaatuisesti, mikä voi johtaa luvalla vietävien tai välitettyjen puolustustarvikkeiden käyttämiseen ihmisoikeusloukkauksissa tai hyökkäyksellisessä aseellisessa tai muussa vastaavassa ei-hyväksyttävässä toiminnassa. Luvan peruuttaminen on mahdollista myös, jos viennissä tai välityksessä on syyllistytty maastavientirikokseen tai -rikkomukseen. Luvan voi peruuttaa luvan myöntäjä eli valtioneuvosto tai puolustusministeriö. Lupa voidaan peruuttaa määräajaksi tai kokonaan.

Asekauppasopimuksen 5 artiklan 2 kohdan mukaan osapuolten on, osana valvontajärjestelmäänsä, pidettävä kansallista valvonnanalaisten tuotteiden luetteloa. Puolustustarvikkeiden osalta luettelo on erittäin kattava. Luettelosta on selostettu edellä 2 artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa. Luettelo koostuu Euroopan unionin yhteisessä puolustustarvikeluettelossa määritellyistä tuoteluokista, eikä tarvetta kansallisen lainsäädännön muuttamiseen asekauppasopimuksen hyväksymisen johdosta ole tältäkään osin.

Ampuma-aselaissa ja EU:n asevientiasetuksessa olevat säännökset valvontajärjestelmästä

Ampuma-aselain mukaan ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirto ja tuonti Suomeen, siirto Suomesta, kauttakuljetus kaupallisessa tarkoituksessa, kauppa, hankkiminen, hallussapito ja valmistaminen on luvanvaraista. Ampuma-aselain 17 §:n 1 momentin 14 kohdan mukaan laki ei koske asevientiasetuksen soveltamisalaan kuuluvien esineiden vientiä ja asetuksessa tarkoitettua kauttakuljetusta. Lain 41 §:ssä on säädetty viennin, Suomesta tapahtuvan siirron sekä kauttakuljetuksen osalta puolustustarvikkeiksi katsottavia esineitä koskevasta poikkeuksesta. Näihin sovelletaan, mitä puolustustarvikevientilaissa säädetään.

EU:n asevientiasetuksen säännösten mukaan siviilikäyttöön tarkoitettujen ampuma-aseiden, osien ja olennaisten komponenttien sekä ampumatarvikkeiden niin kaupallinen kuin yksityinenkin vienti on luvanvaraista. Asevientiasetuksen mukaan vientilupa voidaan antaa yhdelle viejälle yksittäistä vientiä varten, useaa erillistä kuljetusta varten tai koontilupana yhtä tai useampaa kuljetusta varten yhdelle tai usealle yhdessä tai useassa valtiossa olevalle yksilöidylle loppukäyttäjälle tai vastaanottajalle. Lupaviranomaisena toimii viejän kotipaikan tai sijoittautumispaikan valtion viranomainen. Vientiluvan antamisen edellytyksenä on voimassaolevan tuontiluvan esittäminen. Lisäksi kauttakulkuvaltioiden viranomaisten tulee ennen tavaran kuljetusta antaa kirjallinen ilmoitus siitä, että ne eivät vastusta kuljetusta. Jos kauttakulkuvaltion viranomainen ei 20 päivän kuluessa vastusta kuljetusta, katsotaan sen antaneen suostumuksensa kuljetukselle. Suostumuksen esittämisestä määrätään tarkemmin lupaehdoissa. Tuontiluvan ja kauttakulkuvaltion suostumuksen hankkiminen on viejän velvollisuus. Vientilupa tulee antaa kansallisen menettelyn mukaisesti, mutta sen käsittelyaika ei saa olla yli 60 työpäivää päivästä, jona kaikki vaadittavat tiedot on annettu toimivaltaiselle viranomaiselle. Poikkeuksellisissa olosuhteissa ja asianmukaisesti perustelluista syistä tämä määräaika voidaan pidentää 90 työpäivään. Vientiluvan voimassaoloaika ei saa ylittää tuontiluvan voimassaoloaikaa. Jos tuontiluvassa ei ole määritelty voimassaoloaikaa, vientiluvan voimassaoloajan on oltava vähintään yhdeksän kuukautta, paitsi poikkeuksellisissa olosuhteissa ja asianmukaisesti perustelluista syistä.

Vientiluvan, tuontiluvan ja näiden liiteasiakirjojen sisällölle on asetettu vietävien esineiden jäljittämisen mahdollistamiseksi vaatimuksia. Asiakirjoissa tulee olla alkamis- ja päättymispäivä, antamispaikka, vientivaltion nimi, tuontivaltion nimi, tarvittaessa kauttakulkuvaltioiden nimet, vastaanottaja, loppukäyttäjä, mikäli se on tiedossa lastaushetkellä, sekä vietävien tavaroiden laatu ja määrä. Vietävien ampuma-aseiden merkinnät tulee sisällyttää lupatietoihin. Vientilupaa haettaessa ei yleensä vielä ole tiedossa esineiden kuljetusreitti, se ratkeaa rahtisopimusta tehtäessä vasta luvan saamisen jälkeen. Kauttakulkuvaltioita ei siten kovinkaan usein merkitä itse lupaan. Käytännössä Suomessa on edellytetty loppukäyttäjän nimeämistä, mikäli vienti on kohdistunut sellaiseen valtioon, johon ulko- ja turvallisuuspoliittisia esteitä koskeva arviointi tehdään tapauskohtaisesti. Jos vastaanottaja on jälleenmyyjä, sitä on pidetty loppukäyttäjänä. Vietävien ampuma-aseiden merkintöjen sisällyttäminen vientilupaan edellyttäisi, että hakija varaa jo valmistetut ampuma-aseet varastoon tiettyä vientiä varten. Edellä mainitut vientilupaan merkittäväksi tulevat tiedot on viejän annettava kauttakuljetusvaltioina toimiville kolmansille maille ennen kuljetusta, sikäli kun tiedot sisältyvät jo tuontilupaan. Asetukseen sisältyy yksinkertaistettu menettely ampuma-aseiden väliaikaista vientiä varten.

Lupahakemuksen hylkäämisestä ja luvan peruuttamisesta säädetään asetuksen 10 ja 11 artiklassa. Jäsenvaltion on vientilupaa koskevassa päätöksenteossaan otettava mukaan huomioon kaikki asiaankuuluvat seikat. Asetuksessa on erikseen mainittu seuraavat huomioitavat seikat:

a) kansainvälisten vientivalvontajärjestelyjen ja kansainvälisten sopimusten velvoitteet;

b) kansallisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkökohdat ja neuvoston yhteinen kanta 2008/944/YUTP; sekä

c) tuotteen loppukäyttöön, tuotteen vastaanottajaan sekä loppukäytön kiertämisvaaraan liittyvät näkökohdat.

Jäsenvaltioiden on otettava vientilupaa koskevaa hakemusta arvioidessaan huomioon, soveltaako viejä oikeasuhteisia ja riittäviä keinoja ja menettelyjä varmistaakseen asetuksen säännösten ja tavoitteiden sekä luvan käsittämien ehtojen ja vaatimusten noudattamisen. Jäsenvaltioiden on noudatettava seuraamuksia koskevia velvoitteitaan, jotka niille on erityisesti aseidenvientikieltojen osalta asetettu neuvoston hyväksymissä päätöksissä tai jossain Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön päätöksessä taikka Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston sitovassa päätöslauselmassa.

Lupahakemus on hylättävä, jos sen hakijalla on rikosrekisterimerkintä, joka koskee sellaista tekoa, joka täyttää eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä 13 päivänä kesäkuuta 2002 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2002/584/YOS 2 artiklan 2 kohdassa luetellun rikoksen tunnusmerkistön, tai muuta tekoa, edellyttäen että se on täyttänyt sellaisen rikoksen tunnusmerkistön, josta määrättävä enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta tai ankarampi rangaistus. Hakemus on hylättävä myös, jos lupaa hakeva oikeushenkilö tai luonnollinen henkilö on tuomittu ampuma-aseiden, niiden osien ja olennaisten komponenttien sekä ampumatarvikkeiden laittomasta kaupasta tai muista vakavista rikoksista.

Lupaviranomaisen on mitätöitävä, keskeytettävä, muutettava tai peruutettava vientilupa, jos sen myöntämistä koskevat edellytykset eivät ole täyttyneet tai eivät enää täyty. Asevientiasetuksen säännökset edellyttävät ulko- ja turvallisuuspoliittisten seikkojen arviointia asekauppasopimuksen vaatimukset täyttävällä tavalla.

Ampuma-aselain 36 §:ssä säädetään kaupallisesta kauttakuljetusluvasta. Lupaviranomainen voi vaatia luvanhakijaa esittämään loppukäyttäjätodistuksen tai muun luotettavan selvityksen siitä, ettei luvan antamiselle ole estettä. Lisäksi lupaviranomaisen on, jos asian käsittely sitä edellyttää, selvitettävä ulkoasiainministeriöltä, ettei luvan antamiseen ole ulko- ja turvallisuuspoliittista estettä.

Siviilikäyttöön tarkoitettujen ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten vienti- ja kauttakuljetuslupien sisältö ja vaadittavat selvitykset riippuvat kohteena olevasta valtiosta. Ulkoasiainministeriön lausuntojen perusteella valtioita on luokiteltu sen perusteella, sisältyykö kyseiseen valtioon suuntautuvaan vientiin tarvetta erityiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen harkintaan. Mikäli tarvetta ei ole, on vientilupa voitu antaa myös määräaikaisena lupana niin, että luvassa on mainittu vietävät esineet ja niiden enimmäismäärät. Mikäli on tarvetta vientikohtaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen harkintaan, on lupa annettu yksittäiselle vientierälle. Tällaisissa tapauksissa on edellytetty vientierää koskevan loppukäyttäjätodistuksen esittämistä. Loppukäyttäjätodistuksen edellytetty varmentamistapa riippuu määrävaltiosta. Ulko- ja turvallisuuspoliittinen harkinta vastaa puolustustarvikkeiden vientilupahakemusta varten tehtävää harkintaa. Asevientiasetuksen vientilupia koskevat säännökset ovat tulleet sovellettavaksi 30 päivä syyskuuta 2013 alkaen. Koska asevientiasetuksen vientilupia koskevia säännöksiä on sovellettu vain hyvin vähän aikaa, ovat lupamenettelyt vielä osin vakiintumattomia.

Ampuma-aselain 16 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan ampuma-aselaissa tarkoitetaan siirrolla kuljetusta EU:n jäsenvaltiosta toiseen. Kaupallisesta siirtoluvasta säädetään lain 35 §:ssä. Siirtolupa voidaan antaa ase-elinkeinonharjoittajalle, jolla on oikeus harjoittaa asealan elinkeinoa siirrettävillä esineillä. Luvan antamisen edellytyksenä on, että siirrolle ei määrämaan antaman viranomaisen antaman ilmoituksen perusteella ole estettä ja että siirto-olosuhteet ovat turvalliset. Käytännössä luvanhakijan on liitettävä siirtolupaa koskevaan hakemukseen vastaanottajavaltion viranomaisen antama ennakkosuostumus. Mikäli vastaanottajavaltio on ilmoittanut, että siirtolupahakemuksen kohteena olevien esineiden siirrolle ei edellytetä ennakkosuostumusta, lupa voidaan antaa ilman tätä. Siirtoluvat ja ennakkosuostumukset annetaan standardoiduilla lomakkeilla. Siirto-olosuhteiden turvallisuuden arvioimista varten siirtolupalomakkeessa on kohta, johon merkitään siirtoreitti. Lupaviranomainen tekee siirron turvallisuudesta arvion sillä käytettävissään olevan tiedon perusteella ja toimittaa siirtoluvan tiedoksi niihin jäsenvaltioihin, joiden kautta kuljetus tapahtuu. Kaupallinen siirtolupa voidaan ampuma-aselain 35 a §:n mukaan antaa myös määräaikaisena, jolloin luvanhaltijan on tehtävä kustakin kuljetuksesta ennalta ilmoitus lupaviranomaiselle.

Toimivaltaisena lupaviranomaisena toimii viennin ja kaupallisen siirron osalta Poliisihallitus ja yksityisen siirron osalta kotikunnan, kotipaikan tai oleskelupaikan poliisilaitos. Lupa voidaan antaa, jos siirto-olosuhteet ovat turvalliset.

Kaupallinen siirtolupa ja määräaikainen kaupallinen siirtolupa raukeavat, jos asealan elinkeinolupa raukeaa tai peruutetaan. Lupaviranomaisen on peruutettava antamansa kaupallinen siirtolupa, määräaikainen kaupallinen siirtolupa tai kaupallinen kauttakuljetuslupa, jos siirrolle tai kauttakuljetukselle on määrämaan viranomaisen ilmoituksen mukaan este taikka jos sille on ulko- tai turvallisuuspoliittinen este. Kaupallinen siirtolupa ja määräaikainen kaupallinen siirtolupa on peruutettava myös, jos siirto-olosuhteet eivät enää ole turvalliset. Lupa voidaan peruuttaa ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä. Lupaviranomaisen tehtävänä on osaltaan seurata kansainvälistä kehitystä. Lupien raukeamisesta ja peruuttamisesta on säädetty ampuma-aselain 39 §:ssä.

Asekauppasopimuksen 5 artiklan 2 kohdan mukaan osapuolten on, osana valvontajärjestelmäänsä, pidettävä kansallista valvonnanalaisten tuotteiden luetteloa. Valvonnanalaisten tuotteiden luettelosta on selostettu edellä 2 artiklan yksityiskohtaisissa perusteluissa. Poliisin on ampuma-aselain 113 §:n mukaan pidettävä ampuma-aseista, aseen osista, patruunoista ja erityisen vaarallisista ammuksista lupa- ja valvontatehtävien suorittamiseksi tarpeellisia tiedostoja. Tiedostoihin on merkittävä asevientiasetuksessa säädettyjen lupa- ja valvontatehtävien suorittamiseksi välttämättömät tiedot. Tiedostoihin voidaan merkitä myös edellä tarkoitettujen esineiden hankkimista, hallussapitoa, siirtoa, tuontia ja vientiä koskevia tietoja asedirektiivissä, räjähdedirektiivissä ja Schengenin yleissopimuksessa tarkoitettujen ilmoitusten tekemiseksi muiden valtioiden viranomaisille. Ampuma-aselain ja asevientiasetuksen soveltamisalat valvottavien tuotteiden osalta täyttävät asekauppasopimuksen vaatimukset. Valvonnanalaisten tuotteiden lista perustuu asedirektiivin määritelmiin eikä tarvetta kansallisen lainsäädännön muuttamiseen asekauppasopimuksen voimaansaattamisen johdosta ole. Kuten edellä on selostettu, valvonnanalaisia tuotteita koskee lisäksi tiedostonpitovelvoite.

Asekauppasopimuksen tuontia koskevat määräykset (8 artikla) jättävät sopimusvaltioille mahdollisuuden säätää tuonnin valvonnasta kansallisen harkinnan mukaan riittävällä tasolla. Ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden eli ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden, erityisen vaarallisten ammusten sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmien tuonti on luvanvaraista. Muiden kuin ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden, kuten aseistamattomien sotilasilma-alusten ja sotilasalusten, tuonnin tulee tapahtua kaikkien tullisäädöksissä säädettyjen määräysten ja menettelyiden mukaisesti.

Tulli valvoo puolustustarvikkeiden siirtoja, vientejä ja kauttakuljetuksia ja käsittelee näitä toimintoja varten myönnetyt luvat sekä tutkii esitutkintaviranomaisena siirtoihin, vientiin ja kauttakuljetuksiin liittyvät tullirikoksina käsiteltävät lainvastaiset menettelyt. Vain osa tavanomaisista aseista luokitellaan puolustustarvikkeiksi, jolloin muiden eli siviiliaseiden valvonta tapahtuu Tullissa ampuma-aselain määräysten mukaisesti. Tulli valvoo ampuma-aseiden, niiden osien, patruunoiden ja vaarallisten ammusten siirtoja, tuontia, vientiä ja kauttakuljetusta sekä käsittelee näitä toimintoja varten myönnetyt luvat sekä tutkii esitutkintaviranomaisena siirtoihin, tuontiin, vientiin ja kauttakuljetuksiin liittyvät tullirikoksina käsiteltävät lainvastaiset menettelyt.

Suomen kansallisen valvontajärjestelmän voidaan jo nykyisellään katsoa vastaavaan asekauppasopimuksen 5 artiklan vaatimuksia, eikä asekauppasopimuksen ratifioiminen siten aiheuta tarvetta muuttaa Suomen lainsäädäntöä. Sopimuksen soveltaminen voi kuitenkin jatkossa edellyttää viranomaisvalvonnan tehostamista ja viranomaisyhteistyön kehittämistä. Sopimuksen 5 artiklan 6 kohdassa tarkoitetuiksi yhteystahoiksi on tarkoitus nimetä ulkoasiainministeriö, puolustusministeriö ja Poliisihallitus.

6 artikla.Kiellot. Artiklassa määrätään sellaisista ehdottomista kielloista, jotka johtavat 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden taikka 3 tai 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvien tarvikkeiden siirtojen epäämiseen. Artikla koskee laajasti kaikkia sopimuksen kattamia siirtomuotoja. Artikla on yksi sopimuksen keskeisimmistä kohdista ja sen riittävä kattavuus oli monelle valtiolle kynnyskysymys erityisesti kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kirjausten osalta. Artikla vastaa keskeisesti sopimuksen 1 artiklassa määriteltyihin sopimuksen tavoitteisiin ja tarkoitukseen. Artikla on rajoittunut vakavimpiin rikoksiin, jotka koskettavat koko kansainvälistä yhteisöä. Kansainvälisillä rikoksilla tarkoitetaan yleensä niin sanottuja maailmanrikoksia tai varsinaisia kansainvälisen oikeuden vastaisia rikoksia, kuten artiklassa mainitut joukkotuhonta, sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Luokittelut ovat osittain päällekkäisiä. Käytännössä joukkotuhonta ja rikos ihmisyyttä vastaan koostuvat sotarikoksiksi katsottavista teoista, mutta tekojen suunnitelmallisuudesta ja päämääristä johtuen teoilla on omat rikosnimikkeensä. Joukkotuhontaan ja rikokseen ihmisyyttä vastaan voidaan syyllistyä myös rauhan aikana, toisin kun sotarikoksiin. Artiklan tarkoituksena on kattaa mahdollisimman laajasti edellä mainitut vakavat kansainvälisen oikeuden vastaiset teot.

Artiklan 1 kohdan mukaan osapuoli ei saa myöntää lupaa tavanomaisten aseiden taikka 3 tai 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvien tarvikkeiden siirtoon, jos siirto rikkoisi osapuolten velvoitteita, jotka perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan VII luvun mukaisesti toimivan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston hyväksymiin toimenpiteisiin, erityisesti aseidenvientikieltoihin.

Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat oikeudellisesti sitovia Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan (SopS 1/1956) VII luvun mukaisesti silloin, kun on kyse toimenpiteistä kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai palauttamiseksi. Lähtökohtaisesti kaikki turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ovat Suomea ja muitakin Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioita sitovia. Peruskirjan VII luvun nojalla voidaan antaa myös artiklassa mainittuja asevientikieltoja, jotka sitovat Yhdistyneiden kansakuntien jäsenvaltioita. Suomi on muiden jäsenvaltioiden tapaan Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan nojalla velvollinen panemaan täytäntöön turvallisuusneuvoston VII luvun nojalla määräämät asevientikiellot. Kansallisesti lupaa puolustustarvikkeiden viennille ei myönnetä asevientikieltojen kohteena olevaan valtioon, ellei ehdotettuun vientiin sovellu jokin Yhdistyneiden kansakuntien päätöslauselmaan tai EU:n neuvoston päätökseen kirjatuista poikkeusperusteista. Vienti voi siten poikkeuksellisesti olla sallittua esimerkiksi alueella toimivien kriisinhallintajoukkojen käyttöön.

Artiklan 2 kappaleen mukaan osapuoli ei saa myöntää lupaa tavanomaisten aseiden tai 3 tai 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvien tarvikkeiden siirtoon, jos siirto rikkoisi osapuolen kansainvälisiä velvoitteita, jotka perustuvat kansainvälisiin sopimuksiin, joissa se on osapuolena, erityisesti tavanomaisten aseiden siirtoon tai laittomaan kauppaan liittyviä velvoitteita. Artiklan lähtökohtana on muistuttaa asekauppasopimuksen kannalta keskeisistä kansainvälisistä sopimuksista, joissa valtio on osapuolena ja jota näin ollen kansainväliseen sopimukseen sisältyvät kansainvälisen oikeuden alaiset oikeudet ja velvollisuudet sitovat. Suomea sitovista keskeisistä kansainvälisistä sopimuksista on tehty edellä selkoa jaksossa 2.1.

Artiklan 3 kappaleen mukaan osapuoli ei saa myöntää lupaa tavanomaisten aseiden tai 3 tai 4 artiklan soveltamisalaan kuuluvien tarvikkeiden siirtoon, jos sillä on luvasta päättämisen ajankohtana tietoa, että kyseisiä aseita tai tarvikkeita käytettäisiin joukkotuhontaan, rikoksiin ihmisyyttä vastaan, vuoden 1949 Geneven sopimusten törkeään rikkomiseen, suojeltuihin siviilikohteisiin tai suojeltuihin siviileihin kohdistuviin hyökkäyksiin tai muihin sotarikoksiin, jotka määritellään kansainvälisissä sopimuksissa, joissa kyseinen osapuoli on osapuolena.

Artiklan sisältyvä kielto kattaa kaikista vakavimmat kansainväliset rikokset, tällaisina erityisesti joukkotuhonta ja rikokset ihmisyyttä vastaan, jotka on säädetty rangaistaviksi Suomen rikoslain (39/1889) 11 luvussa. Joukkotuhontaa koskee joukkotuhontana pidettävän rikoksen ehkäisemiseksi ja rankaisemiseksi tehty yleissopimus (SopS 5/1960), jossa Suomi on osapuolena. Yleissopimuksen 1 artiklan mukaan sopimuksen osapuolet toteavat joukkotuhonnan, tapahtui se sitten rauhan tai sodan aikana, olevan kansainvälisen oikeuden mukaan rikoksen, jonka ehkäisemiseen ja rankaisemiseen ne sitoutuvat. Suomen rikoslain 11 luvun 1 pykälässä kriminalisoidaan joukkotuhonta törkeänä sotarikoksena. Rikoslakia on Rooman perussäännön hyväksymisen jälkeen muutettu vastaamaan perussäännön rikosmääritelmiä ( HE 55/2007 vp ). Kansainvälisen rikostuomioistuimen Rooman perussäännön (SopS 56/2000) 6 artiklassa määritellään joukkotuhonnan tunnusmerkit täyttävät teot. Rooman perussäännön mukaan kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kuuluvat sen perussäännössä määritellyt joukkotuhonta, rikokset ihmisyyttä vastaan ja sotarikokset. Tuomioistuimen toimivalta täydentää kansallista toimivaltaa.

Artiklan 3 kohdassa määritellään sen soveltamisalaan kuuluvat kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkaukset. Tällaisiksi määritellään vuoden 1949 Geneven sopimusten törkeä rikkominen, suojeltuihin siviilikohteisiin tai suojeltuihin siviileihin kohdistuvat hyökkäykset tai muut sotarikokset, jotka määritellään kansainvälisissä sopimuksissa, joissa kyseinen osapuoli on osapuolena. Artiklassa tarkoitetaan kansainvälisen humanitaarisen oikeuden neljää Genevessä 12 päivänä elokuuta 1949 tehtyä sopimusta haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta, sotavankien kohtelusta ja siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana. Kussakin mainitussa sopimuksessa määritellään törkeät rikokset suojeltavia ihmisiä vastaan.

Artiklan 3 kohdassa mainitaan erikseen nimenomaisesti suojellut siviilikohteet tai suojeltuihin siviileihin kohdistuvat hyökkäykset. Vuoden 1949 Geneven sopimuksiin on vuonna 1977 neuvoteltu kaksi lisäpöytäkirjaa, jotka koskevat erityisesi maan sisäisten selkkausten uhreja ja vaikuttavat näin ollen keskeisesti myös siviilien suojeluun. Näihin sopimuksiin ei kuitenkaan viitata nimenomaisesti artiklassa, vaan lisäpöytäkirjat tulevat sovellettaviksi artiklan mukaan ainoastaan silloin, jos valtio on niissä osapuolena. Geneven yleissopimusten ns. yhteinen 3 artikla koskee myös maan sisäisiä selkkauksia kansainvälisten selkkausten lisäksi. Vakavina valtionsisäisissä selkkauksissa sovellettavan kansainvälisen oikeuden ja tapaoikeuden loukkauksina pidetään tahallista hyökkäystä siviiliväestöä tai siviilihenkilöitä vastaan, jotka eivät osallistu välittömästi vihollisuuksiin. Artiklaan ei saatu kirjatuksi yksiselitteistä viittausta kansainväliseen humanitaariseen oikeuteen mukaan lukien tapaoikeus, joka humanitaarisen oikeuden saralla on keskeinen kansainvälinen oikeuslähde. Artiklaan haluttiin tästä syystä sisällyttää nimenomainen viittaus suojeltuihin siviilikohteisiin ja siviileihin, jotta nämä nimenomaisesti sisältyisivät artiklan soveltamisalaan ja jotta kansainvälistä humanitaarista oikeutta koskeva kirjaus olisi mahdollisimman kattava neuvottelurealiteetit huomioiden.

Artiklan 3 kohtaan sisältyy myös viittaus sellaisiin kansainvälisiin sopimuksiin, joissa kyseinen osapuoli on osapuolena. Tällä tarkoitetaan erityisesti Rooman perussääntöä, johon artiklassa ei kuitenkaan voitu viitata nimenomaisesti siitä syystä, että kaikki valtiot eivät ole perussääntöä ratifioineet. Rooman perussäännön 8 artikla sisältää kansainvälisesti kaikista laajimmat sotarikoksia koskevat määritelmät, joten sen sisällyttäminen epäsuorasti artiklaan tuo lisäarvoa kieltojen soveltamisalaan. Suomi on ratifioinut Rooman perussäännön ja on sitoutunut osapuolena sen määräyksiin. Myös Rooman perussääntöön vuonna 2010 tehtyjen muutosten (hyökkäysrikos ja 8 artikla) kansallinen hyväksyminen ja voimaansaattaminen on parhaillaan valmisteilla. Näin ollen Suomi tulkitsee artiklaan sisältyvää sotarikoksia koskevaa kirjausta mahdollisimman kattavasti.

Neuvottelujen kuluessa Suomi esitti artiklan 3 kohtaan vahvistuksia, jotka olisivat nostaneet ihmisoikeusrikokset itsenäisinä rikoksina esille sen sijaan, että nämä ovat osa sotarikoksia tai rikoksia ihmisyyttä vastaan. Tämä lisäysehdotus ei kuitenkaan saavuttanut riittävästi tukea.

EU:n yhteisessä kannassa on määrätty ehdottomista kielloista, jotka otetaan huomioon kansallisessa lupaharkinnassa. EU:n yhteisen kannan kiellot ovat oleellisilta osin yhteneväiset asekauppasopimuksen kieltojen kanssa. Kansallista valvontajärjestelmää on selostettu tarkemmin 5 artiklan perusteluissa. Suomen kansallisten säännösten voidaan katsoa täyttävän 6 artiklassa asetetut arviointia koskevat edellytykset.

7 artikla.Vienti ja vientilupahakemusten arviointi. Artikla koskee sopimuksen soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden ja tarvikkeiden vientiä koskevaa lupaharkintaa silloin, kun 6 artiklan mukaisia ehdottomia kieltoja ei vientihakemuksen arvioinnin yhteydessä sovelleta. Artiklan tarkoituksena on sopimuksen tavoite ja tarkoitus huomioiden määrittää mahdollisimman tiukat yhteiset kansainväliset vähimmäisvaatimukset kansalliselle vientilupahakemusten arvioinnille.

Artiklan 1 kohta velvoittaa sopimuksen osapuolena olevan viejävaltion, lainkäyttövaltansa ja kansallisen valvontajärjestelmänsä mukaisesti, arvioimaan viennin vaikutuksia ennen vientiluvan myöntämistä. Kansallisessa harkinnassa tulee arvioida artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan, vaikuttaisiko vientihakemuksen mukainen tavanomaisten aseiden vienti rauhaan tai turvallisuuteen joko vahvistavasti tai heikentävästi. Käytännössä tällä tarkoitetaan tavanomaisia aseita vastaanottavan valtion ja ympäröivän alueen tilanteen arvioimista. Samoin tulee arvioida artiklan 1 kohdan b alakohdan nojalla, loukattaisiinko aseilla tai tarvikkeilla vakavasti kansainvälistä humanitaarista oikeutta tai ihmisoikeuksia koskevaa kansainvälistä oikeutta tai helpotettaisiinko tällaisia loukkauksia. Käytännössä vakavilla kansainvälisen humanitaarisen oikeuden loukkauksilla tarkoitetaan sotarikoksia. Sotarikoksiksi katsotaan esimerkiksi siviilihenkilöiden tai sotavankien tahallinen surmaaminen, kidutus tai epäinhimillinen kohtelu. Suomessa sotarikos määritellään rikoslain 11 luvun 5 §:ssä.

Artiklan 1 kohdan b alakohta velvoittaa lisäksi arvioimaan, voitaisiinko vietävillä aseilla tai tarvikkeilla syyllistyä tekoon, joka on rikos sellaisten terrorismia koskevien kansainvälisten sopimusten tai lisäpöytäkirjojen mukaan, joissa viejävaltio on osapuolena. Käytännössä tällä tarkoitetaan YK:n terrorismia koskevia sopimuksia. YK:n terrorisminvastainen toiminta ja valtioiden välinen yhteistyö perustuvat YK:n 13 sektorikohtaiseen terrorismin vastaiseen kansainväliseen yleissopimukseen ja pöytäkirjaan sekä kolmeen sopimusmuutokseen. YK:n sopimukset velvoittavat sopimuksen osapuolet toimivaltansa puitteissa tutkimaan terrorismirikokset ja tuomitsemaan niihin syyllistyneet siltä osin kuin heitä ei luovuteta toiselle toimivaltaiselle valtiolle. Suomi on ratifioinut kaikki YK:n terrorismin torjuntaa koskevat yleissopimukset ja pöytäkirjat ja valmistelee parhaillaan viimeisimpien sopimusmuutosten kansallista hyväksymistä. Nämä ovat merenkulun turvallisuutta koskevaan sopimukseen ja pöytäkirjaan vuonna 2005 tehdyt muutokset. Artikla velvoittaa lisäksi arvioimaan, voidaanko aseita tai tarvikkeita käyttää sellaisen rikoksen tekemiseen, joka on rikos kansainvälistä järjestäytynyttä rikollisuutta koskevien kansainvälisten sopimusten nojalla. Tällaisina sopimuksina voidaan pitää erityisesti kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaista YK:n yleissopimusta (SopS 20/2004) ja sen lisäpöytäkirjoja.

Artiklan 1 kohtaan sisältyvää vientilupahakemusten arviointia tulee käsitellä yhtenäisenä kansallisena prosessina, joka huomioi toisaalta vaikutukset rauhaan ja turvallisuuteen ja toisaalta mahdollisuudet erityisesti kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksien loukkauksiin. Artiklan käytännön soveltamisessa korostuvat erityisesti b alakohtaan sisältyvät kirjaukset kansainvälisestä humanitaarisesta oikeudesta ja ihmisoikeuksista. Sopimusneuvotteluiden kuluessa rauhaa ja turvallisuutta koskevasta arvioinnista tehtiin samantasoinen kriteeri muiden vientilupahakemusten arviointiin mahdollisesti vaikuttavien tekijöiden kanssa. Neuvotteluissa korostui myös näkemys siitä, että artiklassa tulee viitata mahdollisimman yleisesti ja kattavasti kansainvälisen humanitaarisen oikeuden ja ihmisoikeuksia koskevan kansainvälisen oikeuden vakaviin loukkauksiin. Tämänkaltaista laajaa kirjausta edistivät etenkin EU:n jäsenvaltiot.

Artiklan 2 kohta mahdollistaa artiklan 1 kohdan mukaisten riskien vähentämiseksi tehtävät toimet, jotka lisäävät luottamusta. Nämä toimet ovat kuitenkin harkinnanvaraisia velvoittavuuden sijaan. Tätä luonnetta ja harkinnanvaraisuutta korostettiin artiklaa koskevissa neuvotteluissa. Toimet eivät myöskään ole edellytys luvan myöntämiselle. Tarkoituksena ei ole, että erinäiset toimet voisivat syrjäyttää vientilupaharkinnan artiklan 1 kohdan osalta, vaan lähinnä tämänkaltaiset toimet voivat olla kansallista lupaharkintaa kokonaisuudessaan täydentäviä.

Artiklan 3 kohdan mukaan vientilupaa ei saa myöntää, mikäli on olemassa jonkin 1 kohdassa tarkoitetun kielteisen seurauksen huomattava riski. Artiklan englanninkielisessä toisinnossa käytetään käsitettä ”overriding risk”, joka on oikeudellisesti tulkinnanvarainen ja uusi käsite. Tämän voidaan katsoa artiklan edellyttämän kokonaisarvioinnin yhteydessä tarkoittavan huomattavan riskin mahdollisuuden arvioimista. EU:n yhteisessä kannassa on ”overriding risk”-ilmaisua vastaavana ilmaisuna käytetty ”clear risk” -muotoilua, suomeksi ”selvä vaara” (EU:n yhteisen kannan 2 artiklan 2 kohta). Tämä muotoilu sitoo EU-maita niiden soveltaessa EU:n yhteistä kantaa.

Artiklan 4 kohdan mukaan arvioinnissa on myös otettava huomioon ampumatarvikkeiden, osien ja komponenttien viennin vaikutukset törkeään sukupuolittuneeseen väkivaltaan. Tämä on merkittävä edistysaskel kansainvälisenä sopimuskirjauksena. Sukupuolittuneella väkivallalla tarkoitetaan tekoa, jonka pääasiallisena motiivina on sukupuoli. Sukupuolittunut väkivalta sisältyy YK:n erityisjärjestöjen välisen ohjauskomitean vuoden 2005 suuntaviivoihin (”Guidelines for gender-based violence interventions in humanitarian settings” ), jossa se määritellään sateenvarjokäsitteeksi, jolla tarkoitetaan mitä tahansa haitallista tekoa, joka tehdään henkilölle tahdonvastaisesti sukupuolten välisiin eroavuuksiin perustuen. Käsitettä sukupuolittunut väkivalta käytetään myös muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien naisten asemaa käsittelevän toimikunnan 67. istunnon loppupäätelmissä. Käytännössä sopimusmääräys velvoittaa huomioimaan riskin törkeään sukupuolittuneeseen väkivaltaan vientilupaharkinnassa. Kirjausta pidettiin tärkeänä ja sitä ajoivat erityisesti Pohjoismaat ja EU-maat. Tavoitteena on kirjauksen kautta kiinnittää erityistä huomiota sukupuolittuneen väkivallan tilanteisiin.

Artiklan 4 kohdan mukaan vientiä koskevassa arvioinnissa on huomioitava myös se mahdollisuus, että aseita ja tarvikkeita käytettäisiin törkeään naisiin ja lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan tai tällaisen väkivallan edistämiseen. Lapsella tarkoitetaan lapsen oikeuksien yleissopimuksen (SopS 60/1991) mukaisesti alle 18-vuotiasta. Kaikkinaisen naisten syrjinnän kieltämistä koskeva yleissopimus (SopS 67 ja 68/1986, jäljempänä ”CEDAW-sopimus”) puolestaan kieltää kaiken naisiin kohdistuvan syrjinnän. CEDAW-komitea on yleissuosituksissaan no. 12 ja 19 katsonut, että naisiin kohdistuva väkivalta on naisten syrjinnän muoto ja sellaisena siis kielletty. Valtioilla on komitean tulkinnan mukaan myös huolellisuusvelvoite ( due diligence ) paitsi pidättäytyä sukupuolittuneesta väkivallasta, myös velvollisuus suojella naisia yksityisten tahojen tekemää väkivaltaa vastaan. Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (CETS No. 210, jäljempänä ”Istanbulin sopimus”) velvoittaa kieltämään kaikki mahdolliset naisiin kohdistuvan ja perheväkivallan muodot. Sopimus sisältää myös edellä mainitun huolellisuusvelvoitteen ehkäistä, tutkia ja rangaista ei-valtiollisten tahojen tekemää sukupuolittunutta väkivaltaa. Suomi on allekirjoittanut Istanbulin sopimuksen 11 päivänä toukokuuta 2011 ja sen ratifiointi on parhaillaan valmisteltavana.

Artiklan 5 kohdan mukaan viejävaltion tulee varmistaa, että vientiluvat ovat yksityiskohtaisia ja että ne aikataulullisesti annetaan ennen vientiä.

Artiklan 6 kohdan mukaan viejävaltio saattaa pyydettäessä asianmukaiset tiedot luvasta tuojaosapuolen sekä kauttakuljetus- tai uudelleenlastausvaltioina olevien osapuolten saataville kansallisten säädöstensä, käytäntöjensä ja toimintaperiaatteidensa mukaisesti.

Artiklan 7 kohdassa viejänä olevaa sopimuksen osapuolta, joka saa luvan myöntämisen jälkeen uutta asiaan liittyvää tietoa, kehotetaan arvioimaan lupa uudelleen neuvoteltuaan tarvittaessa tuojavaltion kanssa.

Puolustustarvikkeiden lupahakemusten arviointi perustuu Suomessa puolustustarvikkeiden viennistä annettuun lakiin ja EU:n yhteiseen kantaan. Siviiliaseiden vientilupahakemuksia arvioidaan ampuma-aselain, EU:n asevientiasetuksen ja EU:n yhteisen kannan perusteella. Suomen lupajärjestelmää on selostettu edellä tarkemmin 5 artiklaa koskevissa yksityiskohtaisissa perusteluissa. Suomen kansallisten säännösten voidaan katsoa täyttävän 7 artiklassa asetetut arviointia koskevat edellytykset.

8 artikla.Tuonti. Artiklassa määrätään tavanomaisten aseiden tuonnista. Tuontia koskevat säännökset ovat huomattavasti vientiä yksinkertaisemmat, eivätkä sisällä vientilupahakemuksiin verrattavaa arviointimenetelmää siitä huolimatta, että sopimusneuvotteluissa monet maat vaativat, että vientiä ja tuontia tulisi kohdella samalla tavoin. Niiden mukaan sopimuksessa annettiin enemmän painoarvoa viejämaiden päätöksille.

Artiklan 1 kohdan mukaan tuojaosapuolen tulee antaa viejäosapuolelle sellaiset tiedot, joiden avulla viejäosapuoli voi arvioida viennin kansallisesti 7 artiklan mukaisesti. Nämä toimet voivat sisältää loppukäyttöä tai loppukäyttäjää koskevaa dokumentointia. Tiedonanto tapahtuu kansallisten säädösten puitteissa.

Artiklan 2 kohdan mukaan tuojaosapuoli toteuttaa toimet, joiden avulla se voi säännellä tarvittaessa lainkäyttövaltaansa kuuluvaa 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden tuontia. Nämä toimet voivat sisältää tuontijärjestelmiä.

Artiklan 3 kohdan mukaan tuojaosapuoli voi pyytää viejäosapuolelta tietoja vientilupahakemuksista tai myönnetyistä vientiluvista, joissa tuojaosapuoli on lopullisena määrämaana.

Puolustustarvikkeiden vientiä koskevaan lakiin ei sisälly tuontia koskevia säännöksiä. Asekauppasopimuksen tuontia koskevat määräykset jättävät sopimusvaltioille mahdollisuuden säätää tuonnin valvonnasta kansallisen harkinnan mukaan riittävällä tasolla. Ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden eli ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden, erityisen vaarallisten ammusten sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmien tuonti on luvanvaraista. Muiden kuin ampuma-aselain soveltamisalaan kuuluvien esineiden, kuten aseistamattomien sotilasilma-alusten ja sotilasalusten, tuonnin tulee tapahtua kaikkien tullisäädöksissä säädettyjen määräysten ja menettelyiden mukaisesti. Tämä menettely täyttää asekauppasopimuksen asettamat edellytykset.

9 artikla.Kauttakuljetus tai uudelleenlastaus. Artiklan mukaan osapuolet toteuttavat asianmukaiset toimet, joilla ne sääntelevät tarvittaessa ja mahdollisuuksien mukaan sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden kauttakuljetusta tai uudelleenlastausta alueensa kautta asiaa koskevan kansainvälisen oikeuden mukaisesti. Asekauppasopimuksessa ei ole määritelty käsitteitä kauttakuljetus ja uudelleenlastaus. Neuvotteluissa pyrittiin sopimukseen kirjaamaan mahdollisimman kattavasti eri siirtomuodot kansalliset eroavaisuudet huomioiden. Sopimusneuvotteluissa katsottiin, että kauttakuljetuksella tarkoitetaan sellaista siirtoa, jota ei pureta kuljetuksen aikana. Uudelleenlastauksella tarkoitetaan sellaista siirtoa, joka puretaan kuljetuksen aikana ja lastataan uudelleen purkamisen jälkeen.

Suomen lainsäädäntö ei tunne asekauppasopimuksessa käytettyä termiä ”uudelleenlastaus”. Sen sijaan sekä puolustustarvikkeiden viennistä annetussa laissa että ampuma-aselaissa käytetään termiä ”kauttakuljetus”. Uudelleenlastausta ei siten ole määritelty Suomen lainsäädännössä, vaan sen katsotaan Suomessa sisältyvän kauttakuljetukseen (tai vastaavasti vientiin tai tuontiin).

Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 8 §:n mukaan puolustustarvikkeiden kauttakuljetus on sallittua ainoastaan luvalla, jonka myöntää puolustusministeriö tai valtioneuvosto. Puolustustarvikkeita saa kuljettaa Suomen alueen kautta vain kauttakuljetukseen myönnetyllä luvalla, jos viejä tai vastaanottaja on Euroopan talousalueen ulkopuolella. Kyseisen pykälän mukaan Suomessa kauttakuljetuksella tarkoitetaan puolustustarvikkeen kuljetusta Suomen kautta, kun puolustustarvikkeen viejä tai vastaanottaja on Euroopan talousalueen ulkopuolella. Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 8 §:n perusteluissa todetaan, että kauttakuljetuksella tarkoitetaan perättäisiä kuljetuksia, joiden välissä tavara varastoidaan Suomessa enintään 14 vuorokauden ajaksi. Jos puolustustarvike varastoidaan tätä pitemmäksi ajaksi, sen jatkokuljetus Suomesta on puolustustarvikkeen vienti (Euroopan talousalueen ulkopuolelle) tai siirto (Euroopan talousalueelle) ( HE 93/2011 vp ). Kauttakuljetuslupaa ei vaadita Euroopan talousalueen sisäisissä siirroissa. Kyse ei tällöin ole kauttakuljetuksesta, vaan puolustustarvikesiirtoja koskevan direktiivin mukaisesta sisäisestä siirrosta.

Muiden kuin puolustustarvikkeiksi katsottavien ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten kauttakuljetuksesta säädetään ampuma-aselaissa. Kauttakuljetuksella tarkoitetaan lain 16 §:n 2 momentin mukaan kuljetusta muualta kuin EU:n jäsenvaltiosta Suomen kautta muualle kuin EU:n jäsenvaltioon. Lain 18 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten siirto kaupallisessa tarkoituksessa on luvanvaraista. Ampuma-aselain 36 §:n mukaan luvan ampuma-aseen, aseen osan, patruunoiden tai erityisen vaarallisten ammusten kauttakuljetukseen kaupallisessa tarkoituksessa antaa Poliisihallitus. Ampuma-aselaissa tarkoitettu kauttakuljetus kattaa myös asekauppasopimuksessa tarkoitetun uudelleenlastauksen. Yksityisessä tarkoituksessa tapahtuvaa kauttakuljetusta säännellään ampuma-aselaissa Suomeen tapahtuvan tuonnin ja Suomessa tapahtuvan hallussapidon osalta, Suomesta tapahtuvan viennin osalta sitä säännellään asevientiasetuksessa.

10 artikla.Välitys. Artiklassa säädetään niistä toimista, joilla osapuolet kansallisen lainsäädäntönsä puitteissa sääntelevät 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisen aseiden välitystä siltä osin kuin se kuuluu niiden lainkäyttövaltaan. Osapuolet voivat vaatia välitystoimintaa harjoittavia rekisteröitymään tai hankkimaan kirjallisen luvan ennen välitystoimintaan ryhtymistä.

Ampuma-aselaissa ei ole säännöksiä aseiden välityksestä. Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 7 §:n mukaan puolustustarvikkeiden välitys on sallittua ainoastaan puolustusministeriön myöntämällä luvalla. Puolustustarvikkeiden välityksellä tarkoitetaan toimintaa, jossa välittäjä saattaa sopijapuolet yhteyteen toistensa kanssa puolustustarviketta koskevan sopimuksen aikaansaamiseksi. Sopijapuolet eivät välttämättä konkreettisesti kohtaa toisiaan. Välittäjän toiminnalla tulee olla huomattava merkitys oikeustoimen syntymiseen, jotta toiminta on luvanvaraista. Välityksestä ei ole kysymys, jos ulkomailla toimiva puolustusteollisuusyritys myy ulkomailla valmistamiaan tuotteita tai hankkii puolustustarvikkeen osia tai komponentteja käytettäväksi omassa tuotannossaan.

Suomen alueella puolustustarvikkeita saa välittää vain välitykseen myönnetyllä luvalla. Välitystoiminta tapahtuu Suomen alueella ja välitettävät puolustustarvikkeet siirtyvät Suomen alueen ulkopuolella. Välitys tapahtuu Suomen alueella, jos Suomessa oleva välittäjä neuvottelee tai järjestää puolustustarviketta koskevan sopimuksen tai muun oikeustoimen, joka koskee puolustustarvikkeen maastavientiä tai siirtoa maasta toiseen. Välitys tapahtuu Suomen alueella myös silloin, kun omistusoikeus siirtyy myyjältä välittäjälle tai välittäjältä ostajalle Suomen alueella tehdyllä oikeustoimella.

Suomen alueen ulkopuolella tapahtuvaan puolustustarvikkeiden välitykseen vaaditaan lupa, jos välittäjä on Suomen kansalainen, suomalainen yhteisö tai kotikuntalain (201/1994) mukaisesti Suomessa asuva ulkomaalainen. Tällä pyritään estämään lupasäännösten kiertäminen esimerkiksi siirtämällä välitystoiminta Suomesta sellaiseen maahan, jossa välitystoiminta ei ole luvanvaraista tai jossa välittäjä arvioi välitysluvan saamisen olevan helpompaa kuin Suomessa. Soveltamispiirissä olevilla luonnollisilla henkilöillä ja yhteisöillä voidaan katsoa olevan sellaisia liittymäkohtia Suomeen, että näiden harjoittaman välitystoiminnan valvominen on Suomen etujen mukaista.

11 artikla.Tarkoituksenvastaiset siirrot. Artiklassa määritellään, miten sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden tarkoituksenvastaiset siirrot (englanniksi ” diversion ”) pyritään estämään. Asekauppasopimuksessa on määräyksiä tavanomaisten aseiden siirtojen arvioinnista sekä toimenpiteistä, joilla estetään tavanomaisten aseiden ohjautuminen tuonti-, vienti- ja kauttakulkumaissa laittomille markkinoille. Artikla liittyy asekauppasopimuksen tavoitteeseen laittoman asekaupan estämisestä.

Artiklan 1 kohdan mukaan aseiden siirtoon osallistuvan osapuolen on toteuttava toimet, joilla tarkoituksenvastaiset siirrot estetään. Artiklassa pyritään kattamaan tilanteet, joissa tavanomaisia aseita kaupataan laittomasti laittomien välikäsien kautta.

Artiklan 2 kohdassa todetaan, että viejäosapuolen on pyrittävä estämään tarkoituksenvastaiset siirrot 5 artiklan 2 kohdan mukaisesti perustetun kansallisen valvontajärjestelmänsä avulla, arvioimalla vietävien aseiden tarkoituksenvastaisten siirtojen riski ja harkitsemalla riskejä vähentävien toimien käyttöönottoa, kuten luottamusta lisääviä toimia tai viejä- ja tuojamaiden yhdessä kehittämiä ja sopimia ohjelmia. Muita estämistoimia voivat tarvittaessa olla vientiin osallistuvien toimijoiden selvittäminen, täydentävien asiakirjojen, todistusten ja vakuutusten vaatiminen, viennin kieltäminen ja muut asianmukaiset toimet. Tällaisia toimia ovat loppukäyttäjien selvittäminen loppukäyttäjätodistuksia edellyttämällä.

Artiklan 3 kohdan mukaan tuoja- ja viejävaltiot sekä kauttakuljetus- ja uudelleenlastausvaltiot toimivat tarvittaessa ja mahdollisuuksiensa mukaan yhteistyössä ja vaihtavat tietoja kansallisten lakiensa puitteissa vähentääkseen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden tarkoituksenvastaisten siirtojen riskiä.

Artiklan 4 kohdan mukaan osapuolen on toteuttava kansallisen lakinsa ja kansainvälisen oikeuden mukaiset asianmukaiset toimet tarkoituksenvastaisen siirron käsittelemiseksi, jos osapuoli havaitsee 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvia tavanomaisia aseita siirretyn tarkoituksenvastaisesti. Sellaisia toimia voivat olla varoituksen antaminen niille osapuolille, joita asia koskee, soveltamisalaan kuuluvien aseiden tarkoituksenvastaisten kuljetusten tutkiminen ja seurantatoimet tutkinnan ja lainvalvonnan avulla.

Osapuolia kehotetaan artiklan 5 kohdassa jakamaan tietoja tehokkaista toimista tarkoituksenvastaisten siirtojen käsittelemiseksi, jotta tarkoituksenvastaisia siirtoja ymmärrettäisiin ja estettäisiin paremmin. Tällaisia tietoja voivat olla tiedot laittomasta toiminnasta koko siirtoketjun aikana, mukaan lukien korruptio, kansainväliset laittoman kaupan kulkureitit, laittomat välittäjät, laittomat toimituslähteet, salaamismenetelmät, tavanomaiset lähetyspaikat ja tarkoituksenvastaisiin siirtoihin osallistuvien järjestäytyneiden ryhmien käyttämät määräpaikat.

Artiklan 6 kohdassa osapuolia kehotetaan ilmoittamaan muille osapuolille sihteeristön kautta niistä toimista, jotka ne ovat toteuttaneet käsitelläkseen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden tarkoituksenvastaisia siirtoja.

Yhtenä sopimuksen keskeisenä tavoitteena on laittoman asekaupan estäminen, mihin tavoitteeseen pyritään tarkoituksenvastaisten siirtojen eli diversion estämisellä. Tarkoituksenvastaisiin siirtoihin pyritään puuttumaan koko siirtoketjun osalta. Keinoina ovat mahdollisimman tarkka loppukäytön ja loppukäyttäjän selvittäminen ja näitä tarkoittavien mahdollisimman tarkkojen asiakirjojen vaatiminen sekä suorien siirtojen että jälleenmyynnin/viennin yhteydessä. Tarkoituksenvastaisia siirtoja pyritään estämään mahdollisimman aukottoman yhteistyön ja tietojenvaihdon avulla. EU-maiden kesken tällaista tietojenvaihtoa tavanomaisten aseiden viennistä ja vientikielloista suoritetaan kirjallisesti EU:n sisäisessä tietojenvaihtoverkossa sekä tavanomaisia aseita käsittelevässä kuukausittain kokoontuvassa työryhmässä. Pohjoismaat ja Baltian maat keskustelevat vientilupa-asioista säännöllisissä kokouksissaan.

Neuvotteluissa monien maiden päätavoitteena oli sopimuksen keskittyminen laittoman kaupan estämiseen. Tätä tarkoitusta varten sopimukseen laadittiin erillinen artikla tarkoituksenvastaisista siirroista ja keinoista niiden estämiseksi. Loppukäyttö ja -käyttäjät eivät edelleenkään tulleet kirjatuiksi sopimukseen kaikkia tyydyttävillä tavoilla ja näiden termien käytön osalta käytiin paljon keskustelua. Monissa kommenteissa katsottiin, että sama loppukäyttäjä voi käyttää aseita moniin loppukäyttötarkoituksiin. Erillisen artiklan kirjaaminen tarkoituksenvastaisista siirroista sopimukseen oli kuitenkin myönteinen seikka monille maille ja siihen liittyvien tekijöiden kirjaaminen samaan artiklaan selvensi kysymyksen käsittelyä sekä poliittisesti että sopimuksen sisällön osalta.

Puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 14 §:ssä säädetään hakijaa koskevista edellytyksistä. Keskeisessä asemassa on hakijan toimialan ja toiminnan soveltuvuus haettuun luvanalaiseen toimintaan. Sen, jolle lupa myönnetään, tulee kyetä noudattamaan lain yleisiä säännöksiä ja kyseessä olevan luvan erityisiä ehtoja. Hakijan soveltuvuuden arviointi on osa luvan myöntämisen edellytyksien kokonaisharkintaa. Lain 15 §:ssä säädetään luvan hakijan velvollisuudesta varmentaa vietävien, siirrettävien, kauttakuljetettavien ja välitettävien puolustustarvikkeiden loppukäyttö. Luvan myöntämistä harkittaessa on välttämätöntä tietää, missä maassa ja kenen toimesta vietävä, siirrettävä, kauttakuljetettava tai välitettävä puolustustarvike on tarkoitettu lopullisesti käytettäväksi. Loppukäyttäjätodistuksen on oltava loppukäyttäjän alkuperäisellä allekirjoituksella varustettu. Loppukäyttäjätodistuksessa tärkeätä on loppukäyttäjän vakuutus sille, ettei se edelleen vie kyseisiä tuotteita ilman Suomen viranomaisten lupaa.

Luonnollisella henkilöllä tai yhteisöllä, joka harjoittaa ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden, erityisen vaarallisten ammusten taikka ohjus- tai raketinheitinjärjestelmien valmistusta tai kauppaa, on oltava tätä toimintaa varten ampuma-aselain 20 §:ssä tarkoitettu asealan elinkeinolupa. Lupa voidaan lain 23 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan peruuttaa määräajaksi tai kokonaan, jos luvanhaltija tai sen vastuuhenkilö on rikkonut ampuma-aselakia, sen nojalla annettuja säännöksiä tai lupaehtoja tai muuten osoittautunut sopimattomaksi harjoittamaan luvassa tarkoitettua toimintaa. Asevientiasetuksen vastainen vienti ja ampuma-aselain vastainen siirto tai kauttakuljetus on säädetty rangaistaviksi rikoslain (39/1889) 41 luvun 1-3 §:ssä ampuma-aserikoksena, törkeänä ampuma-aserikoksena tai lievänä ampuma-aserikoksena.

Suomen voimassa olevan lupa- ja valvontajärjestelmän voidaan katsoa täyttävän nykyisellään asekauppasopimuksen asettamat vaatimukset aseiden tarkoitustenvastaisten siirtojen estämisestä. Suomen järjestelmä perustuu etukäteen tehtävään lupaharkintaan ja kattavaan lupajärjestelmään. Näin pyritään varmistamaan, etteivät aseet päädy laittomille markkinoille ja ettei aseita käytetä tarkoituksenvastaisesti. Kansallista valvontajärjestelmää on tarkasteltu yksityiskohtaisesti 5 artiklan perusteluissa.

Sopimuksen 11 artiklassa viitataan ainoastaan sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluviin tavanomaisiin aseisiin. Artiklassa 11 ei sen sijaan lainkaan suoraan viitata 3 artiklassa tarkoitettuihin ampumatarvikkeisiin eikä 4 artiklassa tarkoitettuihin osiin ja komponentteihin. Kansallisessa lupaharkinnassa Suomessa tarkoituksenvastaisten siirtojen mahdollisuus huomioidaan kuitenkin myös ampumatarvikkeiden sekä osien ja komponenttien lupaharkinnassa. Tämä perustuu Euroopan unionin yhteiseen kantaan.

12 artikla.Tiedostojen pito. Artiklassa edellytetään, että sopimuksen osapuolet säilyttävät tietoja (record) kansallisen lainsäädännössä edellytetyllä tavalla myöntämistään sopimuksessa tarkoitettujen tavanomaisten aseiden vientiluvista tai niiden toteutuneesta viennistä. Kyseisiä tietoja kehotetaan säilyttämään niistä tavanomaisista aseista, jotka siirretään lopulliseen määräpaikkaansa kyseisen osapuolen alueella tai joiden kauttakuljetus tai uudelleenlastaus sallitaan kyseisen osapuolen lainkäyttövaltaan kuuluvan alueen kautta. Osapuolia kehotetaan merkitsemään kyseisiin tiedostoihin tarpeen mukaan 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden määrä, arvo, malli/tyyppi, sallitut kansainväliset siirrot, tosiasiallisesti siirretyt tavanomaiset aseet sekä yksityiskohtaiset tiedot viejävaltiosta tai -valtioista, tuojavaltiosta tai -valtioista, kauttakuljetus- ja uudelleenlastausvaltiosta tai -valtioista ja loppukäyttäjistä. Tietoja on säilytettävä vähintään kymmenen vuotta.

Suomessa asiakirjojen arkistoinnista, mukaan lukien asiakirjojen säilytysajat, säädetään arkistolaissa (831/1994) . Kaikki puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain perusteella myönnetyt luvat ovat julkisia. Lisäksi puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 18 §:ssä velvoitetaan puolustusministeriö julkaisemaan puolustusministeriön internet-sivuilla ministeriön myöntämät yleiset siirtoluvat. Lain 33 § pykälässä säädetään vienti-, siirto-, kauttakuljetus- ja välityslupien saajien velvollisuudesta toimittaa puolustusministeriölle selvitykset lupien mukaisista toimista sekä siirtolupia koskevasta kirjanpitovelvollisuudesta. Sen, jolle on myönnetty vienti-, siirto-, kauttakuljetus- tai välityslupa, on toimitettava puolustusministeriölle luotettava selvitys tuotteiden toimittamisesta lupaehtojen mukaisesti määrämaahan sekä osaltaan puolivuosittain selvitys maasta viedyistä, siirretyistä, kauttakuljetuksen kohteena olleista tai välitetyistä puolustustarvikkeista. Sen, jolle on myönnetty siirtolupa sekä yleisen siirtoluvan käyttäjän, on pidettävä tapahtumakohtaista ja täydellistä kirjanpitoa toteuttamistaan siirroista. Kirjanpidon säilyttämisestä säädetään kirjanpitolaissa (1336/1997) . Kirjanpitoon on sisällytettävä seuraavat tiedot: 1) viety tai siirretty puolustustarvike, 2) puolustustarvikkeen määrä ja euromääräinen arvo, 3) vienti- tai siirtopäivät, 4) vastaanottaja, 5) loppukäyttö ja loppukäyttäjä, jos nämä ovat tiedossa, 6) selvitys siitä, että tiedot mahdollisista siirtolupaan liitetyistä vientirajoituksista on toimitettu puolustustarvikkeiden vastaanottajalle.

Ampuma-aselain 25 §:n mukaan kyseisessä laissa säädettyä asealan elinkeinon harjoittamisen valvontaa varten on kaupan harjoittamiseen, valmistamiseen, korjaamiseen tai muuntamiseen oikeutetun ase-elinkeinonharjoittajan pidettävä tiedostoa ampuma-aseista, aseen osista, patruunoista ja erityisen vaarallisista ammuksista. Tiedostoon on merkittävä myös esineen luovuttajan ja luovutuksensaajan sekä esineen korjaamista tai muuntamista koskevan toimeksiannon antajan nimi. Ase-elinkeinonharjoittajan on vaadittaessa esitettävä tiedosto poliisille sekä luovutettava se lupaviranomaiselle, kun asealan elinkeinolupa raukeaa tai jos se peruutetaan. Tiedosto on säilytettävä vähintään kaksikymmentä vuotta siihen viimeksi tehdyn merkinnän jälkeen. Tiedosto on hävitettävä sen jälkeen, kun viimeisen merkinnän tekemisestä on kulunut 50 vuotta. Lisäksi ampuma-aselain 113 §:n mukaan poliisin on pidettävä ampuma-aseista, aseen osista, patruunoista ja erityisen vaarallisista ammuksista lupa- ja valvontatehtävien suorittamiseksi tarpeellisia tiedostoja. Tiedostoihin on merkittävä asevientiasetuksessa säädettyjen lupa- ja valvontatehtävien suorittamiseksi välttämättömät tiedot. Tiedostoihin voidaan merkitä myös edellä tarkoitettujen esineiden hankkimista, hallussapitoa, siirtoa, tuontia ja vientiä koskevia tietoja asedirektiivissä, räjähdedirektiivissä ja Schengenin yleissopimuksessa tarkoitettujen ilmoitusten tekemiseksi muiden valtioiden viranomaisille. Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (761/2003) säädetään hallintoasiain tietojärjestelmästä. Lain 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan tietojärjestelmään saadaan lisäksi tallettaa ampuma-aselaissa säädettyjen poliisin tehtävien suorittamiseksi tarpeelliset tiedot mainitussa laissa tarkoitetusta hakemuksesta, luvasta, poliisin toimenpiteestä, päätöksestä, esteestä, huomautuksesta, ilmoituksesta ja tarkastuksesta. Lain 23 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan järjestelmän aselupatiedoista poistetaan päätöstä koskevat tiedot kymmenen vuoden kuluttua päätöksestä tai sen raukeamisesta taikka päätöksessä mainitun voimassaoloajan päättymisestä, lupatiedot kymmenen vuoden kuluttua luvan voimassaoloajan päättymisestä, este- tai huomautustiedot ja muut talletetut tiedot kymmenen vuoden kuluttua tiedon merkitsemisestä. Lain muuttamisesta on annettu hallituksen esitys (HE66/2012), jossa tiedostojen vähimmäissäilytysaika ehdotetaan muutettavaksi 10 vuodesta 20 vuoteen.

EU:n asevientiasetuksen 12 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on säilytettävä vientilupaan merkittävät tiedot vähintään 20 vuotta. Tiedot säilytetään kansallisen lainsäädännön mukaisesti. Säännöstä ei sovelleta sellaiseen tilapäiseen vientiin, johon sovelletaan yksinkertaistettuja menettelyjä. EU:n asedirektiivin 4 artiklan 4 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava 31 päivään joulukuuta 2014 mennessä, että ne pitävät yllä keskitettyä tai hajautettua tietokoneistettua tietojen arkistointijärjestelmää, jonka avulla toimivaltaisilla viranomaisilla on pääsy tietojen arkistointijärjestelmiin ja jossa kustakin direktiivin soveltamisalan piiriin kuuluvasta ampuma-aseesta mainitaan tarpeelliset tiedot. Tähän arkistointijärjestelmään tallennetaan ja siinä säilytetään vähintään 20 vuoden ajan kunkin ampuma-aseen tyyppi, merkki, malli, kaliiperi ja valmistusnumero sekä toimittajan ja hankkijan tai hallussapitäjän nimet ja osoitteet.

13 artikla.Raportointi. Asekauppasopimus on pääasialliselta luonteeltaan tavanomaisten aseiden kauppaa sääntelevä sopimus eikä siihen tästä syystä sisälly kansainvälisten aseriisunta- ja valvontasopimusten sisältämiä kansallisen toimeenpanon valvontaa koskevia määräyksiä. Asekauppasopimuksessa kansallisen toimeenpanon seuranta tapahtuu osapuolten laatimien raporttien pohjalta. Raportointi on sopimuksen ainoa toimeenpanon seurantaa koskeva mekanismi. Artiklan 1 kohta sisältää sopimuksen tehokkaan soveltamisen ja läpinäkyvyyden kannalta keskeiset raportointia koskevat määräykset. Raportointi lisää osapuolten toiminnan ennustettavuutta ja se voidaan lukea myös luottamusta herättäviin toimiin ja preventiivisen diplomatian alaan. Sopimuksen tehokas soveltaminen liittyy keskeisesti myös osapuolten läpinäkyvään ja vastuulliseen raportointiin. Raportoinnin julkisuuden suhteen määräys jätettiin eriävien kantojen vuoksi osittain epäselväksi. Määräystä voidaan kuitenkin tulkita siten, että se sisältää myös raporttien julkisuuden. Sopimuksen soveltaminen tapahtuu kansallisella tasolla. Kansainvälisenä toimijana on ainoastaan sopimuksella perustettu, raportit kokoava ja edelleen lähettävä sihteeristö, joka ei kuitenkaan voi suoraan puuttua osapuolten kansalliseen toimintaan

Jokaisen osapuolen tulee vuoden sisällä siitä ajankohdasta, jolloin sopimus on tämän osapuolen osalta astunut voimaan, toimittaa sihteeristölle ensimmäinen raportti, jossa selostetaan sopimuksen soveltamista koskevia osapuolen toimenpiteitä. Tällaisiin toimenpiteisiin kuuluvat tarvittavan kansallisen lainsäädännön hyväksyminen, muiden säädösten hyväksyminen, valvontalistojen laatiminen sekä tarpeelliset hallinnolliset toimenpiteet, esimerkiksi valvontaviranomaisten perustaminen. Osapuolilla on myös tarpeen mukaan velvollisuus raportoida jokaisesta uudesta sopimuksen soveltamista koskevasta toimenpiteestä. Raportit toimitetaan sihteeristölle, joka jakaa ne muille osapuolille. Näin luodaan modernien kansainvälisten vientivalvontajärjestelmien mukainen järjestelmä, jossa sopimuksen kansallinen soveltaminen saatetaan ulkopuoliseen tarkasteluun. Raportoinnin avulla pystytään myös osoittamaan sopimuksen mahdolliset puutteet, jotka voidaan korjata 20 artiklan mukaisessa sopimuksen muuttamismenettelyssä.

Osapuolten ensimmäisen raportin avulla pystytään myös määrittämään osapuolen teknisen avun tarve. Artiklan 16 mukaan osapuoli voi pyytää ja saada toisilta osapuolilta sopimuksen tehokkaan soveltamisen kannalta merkittävää teknistä apua lupajärjestelmää koskevan hallintonsa perustamiseen ja lainsäädännön laatimiseen.

Tarkoituksenvastaisten siirtojen ja laittoman asekaupan estäminen on yksi asekauppasopimuksen päämääristä. Tarkoitustenvastaisten siirtojen absoluuttinen estäminen ei ole mahdollista. Sitä voidaan kuitenkin eri tavoin pyrkiä rajoittamaan. Artiklan 2 kohdassa osapuolia kehotetaan tarkoitustenvastaisia siirtoja koskevaan sopimuksen 11 artiklaan liittyen raportoimaan sihteeristön kautta toisille osapuolille tehokkaiksi osoittautuneista toimenpiteistä tarkoitustenvastaisten siirtojen ehkäisemiseksi.

Osapuolten vuosiraporteista määrätään artiklan 3 kohdassa. Vuosiraportit tulee toimittaa sihteeristölle viimeistään jokaisen kalenterivuoden toukokuun 31. päivään mennessä. Raporttien tulee sisältää tiedot 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen tavanomaisten aseiden vienneistä ja tuonneista, joihin on annettu lupa tai jotka ovat toteutuneet. Koska määräys rajoittaa raportoinnin tuonteihin ja vienteihin, sopimuksen mukainen raportointi liittyy välillisesti YK:n tavanomaisten aseiden rekisterin (UNROCA) raportointiin. Vuosiraportti voi siten käytännössä sisältää osapuolen muihin YK:n järjestelmiin ml. YK:n aserekisteriin toimittamia tietoja vastaavat tiedot. Määräyksessä todetaan erikseen, ettei raportointivelvollisuus koske kaupallisia tai kansallisen turvallisuuden kannalta sensitiivisiä tietoja. Suomi raportoi ainoastaan myönnetyt luvat, koska toteutuneita vientejä ei rekisteröidä. Viennit voivat toteutua pitkänkin ajan kuluttua lupapäätöksen antamisesta. Suomi ei sisällytä raportteihin kaupallisia tai sisäisen turvallisuuden kannalta sensitiivisiä tietoja. Tässä tapauksessa sovelletaan samaa menettelyä kuin EU:n kieltopäätösten raportoinnissa.

14 artikla.Täytäntöönpano. Artiklassa määrätään, että osapuolet toteuttavat asianmukaiset toimet saattaakseen voimaan kansalliset säädökset ja määräykset, joilla asekauppasopimuksen määräykset pannaan täytäntöön.

Suomen voimassa olevan lainsäädännön katsotaan mahdollistavan sopimuksen täytäntöönpanon, eikä sopimuksen ratifiointi sen vuoksi edellytä uutta lainsäädäntöä taikka muita viranomaistoimia.

Määräys eroaa tarkoitukseltaan sopimuksen yleistä täytäntöönpanoa koskevasta 5 artiklasta ja se velvoittaa osapuolet sisällyttämään sisäiseen lainsäädäntöönsä rangaistussäännökset, joiden perusteella voidaan nostaa syyte sopimuksen soveltamiseen liittyviä kansallisia säännöksiä rikkovaa luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä vastaan. Suomen sisäiseen lainsäädäntöön on jo sisällytetty säännökset puolustustarvikkeiden maastavientirikoksesta ja ampuma-aserikoksesta. Asevientiasetuksen vastainen vienti ja ampuma-aselain vastainen siirto tai kauttakuljetus on säädetty rangaistaviksi rikoslain (39/1889) 41 luvun 1-3 §:ssä ampuma-aserikoksena, törkeänä ampuma-aserikoksena tai lievänä ampuma-aserikoksena. Puolustustarvikkeiden puolella puolustustarvikkeiden maastavientirikoksesta säädetään rikoslain 46 luvun 11 §:ssä. Puolustustarvikkeiden maastavientirikkomuksesta on säädetty puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 38 §:ssä. Sovellettavaksi voivat myös tulla rikoslain 34 a luvun säännökset terroristisessa tarkoituksessa tehdyistä rikoksista. Lisäksi Tulli valvoo, että kaikki tuonti ilmoitetaan ja hoidetaan tullisäädösten mukaisesti. Tulli voi esitutkintaviranomaisena tutkia siirtoihin, tuontiin, vientiin ja kauttakuljetuksiin liittyvät lainvastaiset menettelyt, koska ne kuuluvat tullilain (1466/1994) 3 § 1 momentin 5 kohdassa määriteltyjen tullirikosten piiriin. Mainitun säännöksen mukaan tullirikoksella tarkoitetaan muun muassa rikosta, joka käsittää sellaisen säännöksen rikkomisen, jonka noudattamisen valvonta on Tullin tehtävänä samoin kuin muutakin sellaista säännösten rikkomista, johon sisältyy omaisuuden maahantuontia tai maastavientiä.

15 artikla.Kansainvälinen yhteistyö. Artiklassa määrätään kansainvälisestä yhteistyöstä sopimuksen tehokkaan toimeenpanon edistämiseksi.

Artiklan 1 kohdan mukaan osapuolet toimivat yhteistyössä sopimuksen panemiseksi tehokkaasti täytäntöön.

Artiklan 2 kohdassa osapuolia kehotetaan helpottamaan kansainvälistä yhteistyötä. Tällainen yhteistyö voisi käsittää tietojen vaihtoa sellaisista asioista, jotka koskevat yhteistä etua ja jotka liittyvät sopimuksen täytäntöönpanoon ja soveltamiseen. Yhteistyön tulisi tapahtua kansallisen lainsäädännön puitteissa ja turvallisuusetuja vaarantamatta.

Artiklan 3 kohdassa osapuolia kehotetaan neuvottelemaan keskenään yhteistä etua koskevista asioista sekä jakamaan tarvittaessa tietoja.

Artiklan 4 kohdassa osapuolia kehotetaan toimimaan yhteistyössä, jotta edistetään sopimuksen määräysten kansallista täytäntöönpanoa ja estetään ja lopetetaan sopimuksen 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden tarkoituksenvastaiset siirrot. Tähän sisältyy muun muassa tietojen vaihtoa laittomista toiminnoista ja toimijoista.

Artiklan 5 kohdan mukaan osapuolet avustavat toisiaan yhteisestä sopimuksesta ja kansallisten lakiensa mukaisesti mahdollisimman laajasti tutkinnassa, syytetoimissa ja oikeudenkäynneissä, jotka liittyvät sopimuksen mukaisesti toteutettujen kansallisten toimien rikkomiseen.

Artiklan 6 kohdassa osapuolia kehotetaan yhteistyöhön korruptiomenettelyjen estämiseksi 2 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan kuuluvien tavanomaisten aseiden siirroissa.

Artiklan 7 kohdassa osapuolia kehotetaan vaihtamaan kokemuksia ja tietoja sopimukseen liittyvistä näkökohdista.

Asekauppasopimuksella parannetaan asekaupan avoimuutta kansainvälisen yhteistyön ja tietojenvaihdon lisäämisen sekä keskinäisen avunannon avulla. Tietojen vaihdon ja yhteistyön tulisi tapahtua kansallisen lainsäädännön puitteissa ja turvallisuusetuja vaarantamatta.

Artiklan 5 kohdan mukaan osapuolet avustavat toisiaan yhteisestä sopimuksesta ja kansallisten lakiensa mukaisesti mahdollisimman laajasti tutkinnassa, syytetoimissa ja oikeudenkäynneissä, jotka liittyvä sopimuksen mukaisesti toteutettujen kansallisten toimien rikkomiseen. Määräys koskee siten kansainvälistä rikosoikeusapua eli apua, jota eri valtioiden viranomaiset antavat toisilleen valtioiden rajat ylittävien rikosasioiden käsittelyssä. Suomessa kansainvälistä rikosoikeusapua koskevat säännökset sisältyvät pääosin kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa annettuun lakiin (4/1994) . Kyseisen lain perusteella Suomen viranomaiset voivat antaa ja pyytää oikeusapua. Lain soveltamisala on laaja ja Suomen viranomaiset voivat sen perusteella antaa toisen valtion viranomaisille oikeusapua siitä riippumatta, onko Suomen ja oikeusapua pyytäneen valtion välillä voimassa valtiosopimusta. Rikosoikeusavusta on lisäksi olemassa kansainvälisiä sopimuksia, kuten vuoden 1959 eurooppalainen yleissopimus keskinäisestä oikeusavusta rikosasioissa (SopS 30/1981) ja siihen vuonna 1978 tehty lisäpöytäkirja (SopS 14/1985). EU:n jäsenvaltioiden välillä on myös tehty EU:n oikeusapusopimus ja sitä koskeva pöytäkirja (SopS 44/2005). Lisäksi voidaan mainita Yhdistyneiden kansakuntien kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastainen yleissopimus eli niin sanottu Palermon sopimus (SopS 18/2004).

16 artiklaKansainvälinen apu. Artikla liittyy sopimuksen universaalisuustavoitteen toteuttamiseen eli tavoitteeseen, että sopimusta sovellettaisiin maailmanlaajuisesti. Artiklassa määrätään kansainvälisestä erimuotoisesta avusta, jota osapuolilla on mahdollisuus pyytää sopimuksen määräysten panemiseksi täytäntöön.

Artiklan 1 kohdassa määrätään, että pannessaan sopimusta täytäntöön osapuolet voivat pyytää apua. Tämä apu voi olla oikeusapua, lainsäädäntöapua, instituutioiden valmiuksien kehittämistä sekä teknistä, aineellista ja taloudellista apua. Apua voidaan antaa varastojen hallintaan, aseidenriisuntaan, demobilisaatioon ja yhteiskuntaan sopeuttamista koskeviin ohjelmiin, mallilainsäädännön laadintaan ja tehokkaiden täytäntöönpanomenettelyjen käyttöönottoon. Kaikki osapuolet, jotka pystyvät, antavat tällaista apua pyydettäessä.

Artiklan 2 kohdan mukaan apua voidaan pyytää, tarjota tai ottaa vastaan muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien, kansainvälisten, alueellisten, alialueellisten ja kansallisten organisaatioiden tai kansalaisjärjestöjen kautta tai kahdenvälisesti.

Artiklan 3 kohdan mukaan osapuolet perustavat vapaaehtoisrahaston auttaakseen kansainvälistä apua tarvitsevia ja sitä pyytäviä osapuolia sopimuksen täytäntöönpanossa. Kaikkia osapuolia kehotetaan avustamaan rahastoa.

Apu voi olla muodoltaan erilaista ja kohdentua koko sopimuksen soveltamisalaan liittyviin kysymyksiin. Sopimuksen hengen mukaisesti apua on tarkoitus antaa erityisesti kehittyville maille niiden ratifiointiprosessien edistämiseksi, koska näillä mailla ei välttämättä ole resursseja asekauppasopimuksen vaatiman lainsäädännön ja hallinnon, mukaan lukien lupaviranomaisten, perustamiseksi.

Apua tulisi olla mahdollista kanavoida useaa kautta, jotta avulla saavutettaisiin mahdollisimman suuri tehokkuus. Suomen kantana neuvotteluissa on ollut, että perustettava sihteeristö toimisi eräänlaisena ”clearing housena”, joka keräisi tiedot tarvittavasta avusta ja tarjolla olevista avustuksista, mutta varsinainen avustusyhteistyö tapahtuisi kahdenvälisesti, kun avustustarpeet ja -tarjonta on identifioitu, jotta raskaat hallinnointirakenteet ja -kustannukset vältettäisiin tai ainakin minimoitaisiin.

Vapaaehtoisrahasto perustetaan ja sen toiminnasta päätetään vasta sopimuksen tultua voimaan. Sopimuksessa ei siten ole määrätty muuta kuin aikeesta perustaa vapaaehtoisrahasto, mutta varsinainen perustamispäätös tehdään myöhemmin erikseen.

Suomi varautuu avustamaan kehittyviä maita rahaston kautta. Ulkoasiainministeriö pyrkii talousarviossaan varautumaan vapaaehtoisrahaston kartuttamiseen heti, kun sopimus tulee voimaan ja rahasto perustetaan, jotta avustustoiminta voidaan käynnistää mahdollisimman pian ja tätä kautta voidaan edistää sopimuksen universaalisuutta ja erityisesti tuojamaiden liittymistä sopimukseen.

17 artikla . Osapuolten konferenssi. Artiklassa määrätään sopimuksen osapuolten konferenssin työn organisoimisesta. Artiklan 1 kohdan mukaan väliaikainen sihteeristö kutsuu koolle osapuolten konferenssin ensimmäistä kertaa viimeistään vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta. Tämän jälkeen osapuolten konferenssi kutsutaan koolle sen päättämän aikataulun mukaisesti. Artiklaan on näin ollen sisällytetty joustonvara osapuolten konferenssin kokoontumisaikatauluun, eikä sopimukseen sisällytetty säännönmukaista osapuolten konferenssien aikataulutusta.

Artiklan 2 kohdan mukaan osapuolten konferenssi hyväksyy työjärjestyksensä yksimielisesti ensimmäisessä istunnossaan.

Artiklan 3 kohdassa määrätään varainhoitoa koskevista menettelyistä. Osapuolten konferenssi hyväksyy muun muassa toimintaansa koskevat varainhoitosäännöt samoin kuin talousarvion varainhoitokaudeksi.

Artiklan 4 kohdassa luetellaan osapuolten konferenssin toimivaltuudet. Näistä käytiin sopimusneuvotteluissa pitkiä keskusteluja ja usean maan Suomi mukaan lukien tavoitteena oli varmistaa, että konferenssin toimivaltuudet kattavat myös sopimuksen kehittämiseen tähtäävät toimet. On tärkeää, että sopimukseen sisältyvät mekanismit mahdollistavat aseteknologian kehityksen huomioimisen ja että sopimus näin ollen vastaa myös tulevaisuuden kehityssuuntauksiin. Kohdan a alakohdan mukaan osapuolten konferenssi tarkastelee sopimuksen täytäntöönpanoa, mukaan lukien tavanomaisten aseiden alalla tapahtuva kehitys. Alakohdan c mukaan osapuolten konferenssi käsittelee ehdotuksia sopimuksen muuttamiseksi 20 artiklan mukaisesti. Näiden kirjausten tarkoituksena on nimenomaisesti turvata, että asekauppasopimuksen puitteissa seurataan aseteknologian kehitystä. Tämä voi johtaa myös sopimuksen muuttamiseen. Alakohta b puolestaan koskee suositusten antamista sopimuksen täytäntöönpanosta ja toiminnasta. Tässä kohtaa korostuvat etenkin sellaiset toimet, jotka edesauttavat sopimuksen johdantoon sisältyvää tavoitetta, jonka mukaan sopimusta noudatettaisiin yleismaailmallisesti. Alakohdan e mukaan konferenssi käsittelee ja päättää sihteeristön tehtävistä ja talousarviosta. Alakohta f puolestaan koskee mahdollisten avustavien toimielinten perustamista. Alakohta g mahdollistaa, että konferenssi käsittelee muita sopimuksen mukaisia tehtäviä.

Artiklan 5 kohdan mukaan osapuolten konferenssi voi myös pitää ylimääräisiä kokouksia joko silloin, kun ne katsotaan tarpeellisiksi tai silloin, kun jokin osapuoli kirjallisesti pyytää ylimääräistä kokousta. Tämä edellyttää, että vähintään kaksi kolmasosaa osapuolista kannattaa pyyntöä.

18 artikla.Sihteeristö. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksella perustetaan sihteeristö, jonka tehtävänä on auttaa osapuolia täytäntöönpanemaan sopimus tehokkaasti. Sopimukseen liittyvistä hallintotehtävistä vastaa osapuolten ensimmäiseen kokoukseen saakka väliaikainen sihteeristö. Se puolestaan kutsuu koolle ensimmäisen osapuolten konferenssin 17 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

Artiklan 2 kohdan mukaan sihteeristöllä tulee olla riittävä henkilöstö. Sihteeristön hallintoa tai kokoa ei kuitenkaan määritellä sopimuksessa. Tämän takia sopimus viittaa ainoastaan riittävään henkilöstöön. Suomenkin tavoitteena oli, että sopimuksella ei perusteta liian raskasta hallintoa, jolla olisi huomattavia kustannusvaikutuksia.

Artiklan 3 kohdassa määritellään sihteeristön tehtävät, jotka koskevat ennen kaikkea tiedon jakamista, yhteystaholistojen ylläpitämistä, kansainvälisen yhteistyön edistämistä ja osapuolen konferenssin avustamista. Lisäksi sihteeristö voi toteuttaa muita tehtäviä osapuolten konferenssin päätösten mukaisesti.

19 artikla.Riitojen ratkaiseminen. Artikla sisältää määräykset riitojen ratkaisemisesta sopimuksen osapuolten välillä. Artiklan 1 kohdan mukaan mukaan osapuolet kuulevat toisiaan ja tekevät keskinäisellä suostumuksella yhteistyötä, myös neuvottelujen, välityksen, sovittelun tai oikeudenkäynnin avulla tai muilla rauhanomaisilla keinoilla, ratkaistakseen riidat, joita niiden välille voi syntyä sopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta. Neuvotteluissa oli pitkään esillä riitojenratkaisun ulottuminen myös sopimuksen täytäntöönpanoon liittyviin kysymyksiin. Tämä jätettiin tietoisesti pois riitojenratkaisun soveltamisalasta, jolloin riitojenratkaisun ei katsota koskevan yksittäisiä vientilupapäätöksiä. Edelleen artiklan 2 kohdan mukaan osapuolet voivat keskinäisellä suostumuksella käyttää välimiesmenettelyä ratkaistakseen keskinäiset riitansa sopimuksen tulkintaa tai soveltamista koskevista asioista.

20 artikla.Sopimuksen muuttaminen. Artikla sisältää määräykset sopimuksen muuttamisesta. Artiklan 1 kohdan mukaan kuuden vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta mikä tahansa osapuoli voi ehdottaa sopimuksen muuttamista. Sen jälkeen osapuolten konferenssi voi käsitellä muutosehdotuksia ainoastaan joka kolmas vuosi. Kirjauksen tavoitteena on tasapainoilla sopimuksen pysyvyyden ja toisaalta sen muuttamismahdollisuuden välillä niin, että sopimuksen täytäntöönpano ei kärsi turhan intensiivisestä muutosehdotusten käsittelystä. Neuvotteluissa näiden tavoitteiden välille saavutettiin artiklaan kirjattu kompromissi.

Artiklan 2 kohdan mukaan ehdotus sopimuksen muuttamiseksi toimitetaan kirjallisena sihteeristölle, joka lähettää ehdotuksen kaikille osapuolille vähintään 180 päivää ennen seuraavaa sellaista osapuolten konferenssin kokousta, jossa muutoksia voidaan käsitellä 1 kohdan mukaisesti. Muutosta käsitellään seuraavassa sellaisessa osapuolten konferenssin kokouksessa, jossa muutoksia voidaan käsitellä 1 kohdan mukaisesti, jos osapuolten enemmistö viimeistään 120 päivän kuluttua siitä, kun sihteeristö on lähettänyt muutosehdotuksen, ilmoittaa sihteeristölle kannattavansa ehdotuksen käsittelyä.

Artiklan 3 kohdassa todetaan, että osapuolet pyrkivät kaikin keinoin yksimielisyyteen kaikista muutoksista. Jollei kaikista pyrkimyksistä huolimatta yksimielisyyteen ole päästy, muutos hyväksytään viime kädessä osapuolten konferenssin kokouksessa läsnä olevien ja äänestävien osapuolten kolmen neljäsosan enemmistöllä. Läsnä olevilla ja äänestävillä osapuolilla tarkoitetaan niitä läsnä olevia osapuolia, jotka äänestävät muutoksen puolesta tai sitä vastaan. Tallettaja ilmoittaa näin hyväksytyn muutoksen kaikille osapuolille. Artiklakohta on lukuisten neuvottelukierrosten tulos. Eräille maille oli aluksi kynnyskysymys, että kaikki sopimuksen muutokset hyväksyttäisiin ainoastaan yksimielisesti. Valtaosa neuvotteluihin osallistuneista valtioista tavoitteli kuitenkin alhaisempaa muutosten hyväksymiskynnystä ja piti ehdotonta yksimielisyysvaatimusta epärealistisena, sopimuksen kehittämistä voimakkaasti jarruttavana vaatimuksena. Lopulta neuvotteluissa päädyttiin artiklakohdan mukaiseen kompromissiin, jossa kuitenkin nimenomaisesti korostetaan yksimielisyyteen pyrkimistä kaikin keinoin. Yksimielisyysvaatimus ei kuitenkaan ole absoluuttinen. Kompromissi liittyy myös artiklan ensimmäiseen kohtaan, jossa on rajoitettu muutosehdotusten tekeminen siten, että muutoksia voidaan käsitellä aluksi vasta kuuden vuoden kuluttua sopimuksen voimaantulosta ja sen jälkeen vain joka kolmas vuosi.

Artiklan 4 kohdan mukaan muutos tulee voimaan kunkin muutosta koskevan hyväksymiskirjansa tallettaneen osapuolen osalta yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun enemmistö sopimuksen osapuolista muutoksen hyväksymisen ajankohtana on tallettanut hyväksymiskirjansa tallettajan huostaan. Sen jälkeen muutos tulee voimaan kunkin muun osapuolen osalta yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun kyseinen osapuoli on tallettanut muutosta koskevan hyväksymiskirjansa. Alun perin artiklan neljännessä kohdassa ehdotettiin muutosten automaattista voimaantuloa ilman niiden kansallista hyväksymistä. Tällainen kirjaus oli kuitenkin usealle valtiolle mahdottomuus valtiosääntöoikeudellisista syistä. Tämän lisäksi monet maat, Suomi mukaan lukien, puuttuivat myös siihen, että muutosten voimaantulon edellyttämille kansallisille toimille tulee jättää riittävä määräaika.

21 artikla.Allekirjoittaminen, ratifioiminen, hyväksyminen tai liittyminen. Sopimus on avoinna allekirjoittamista varten kaikille valtioille Yhdistyneiden kansakuntien päämajassa New Yorkissa 3 päivästä kesäkuuta 2013 sopimuksen voimaantuloon saakka. Allekirjoittajavaltiot ratifioivat tai hyväksyvät sopimuksen. Sopimuksen voimaantulon jälkeen se on avoinna liittymistä varten kaikille valtioille, jotka eivät ole allekirjoittaneet sitä. Ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjat talletetaan tallettajan huostaan.

22 artikla.Voimaantulo. Sopimus tulee voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun viideskymmenes ratifioimis- tai hyväksymiskirja on talletettu tallettajan huostaan. Sellaisen valtion osalta, joka tallettaa ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa sopimuksen voimaantulon jälkeen, sopimus tulee voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun tämä valtio on tallettanut ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa.

23 artikla.Väliaikainen soveltaminen. Artiklan mukaan valtio voi sopimuksen allekirjoittaessaan tai ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa tallettaessaan antaa selityksen, jonka mukaan se soveltaa sopimuksen kieltoja koskevaa 6 artiklaa ja vientiä ja vientilupahakemusten arviointia koskevaa 7 artiklaa väliaikaisesti ennen sopimuksen voimaantuloa kyseisen valtion osalta.

Kyseiset artiklat muodostavat asekauppasopimuksen käytännön soveltamisen ja vaikuttavuuden kannalta keskeisimmän sisällön erityisesti asevientiä koskevien ehdottomien kieltojen muodossa. Koska näiden artiklojen kautta toteutetaan kansainvälistä tavanomaisten aseiden kaupan sääntelyä, neuvotteluissa katsottiin, että väliaikaisen soveltamisen mahdollisuuden tulisi koskea nimenomaan näitä artikloja. Valtiosopimusoikeutta koskevassa Wienin yleissopimuksen 25 artiklassa on määrätty valtiosopimuksen väliaikaisesta soveltamisesta (SopS 33/1980). Valtiosopimusta tai sen osaa sovelletaan väliaikaisesti ennen sen voimaantuloa, jos itse valtiosopimuksessa niin määrätään tai neuvottelevat valtiot ovat siitä muulla tavalla sopineet.

Sopimuksen 6 ja 7 artikla sisältävät osaltaan myös unionin yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvia määräyksiä, joiden osalta unionin katsotaan antaneen valtuutuksen sopimuksen osapuolina oleville EU:n jäsenvaltioille ilmoittaa myös unionin toimivaltaan kuuluvilta osin 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta neuvoston allekirjoitusvaltuutta koskevassa päätöksessä. Ainoastaan yksi EU:n jäsenvaltiosta ilmoitti 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta jo sopimuksen allekirjoituksen yhteydessä 3 päivänä kesäkuuta 2013. Muut jäsenvaltiot voivat tehdä ilmoituksen harkintansa mukaan myöhemmin sitoutuessaan sopimukseen. Myös Suomen on tarkoitus tehdä ilmoitus 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta Suomen ratifioimiskirjan tallettamisen yhteydessä. Koska sanotut artiklat sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, edellyttää ilmoituksen tekeminen eduskunnan hyväksyntää. Esitykseen sisältyy ehdotus laiksi sopimuksen 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta. Sopimuksen 6 ja 7 artiklan väliaikaista soveltamista koskeva laki ehdotetaan tulevaksi voimaan valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana mahdollisimman pian sen jälkeen, kun Suomi on tallettanut oman sitoutumiskirjansa.

24 artikla.Voimassaolo ja irtisanominen. Sopimus on voimassa toistaiseksi. Sopimuksen osapuolella on oikeus kansallista suvereniteettiaan käyttäen irtisanoa sopimus. Osapuoli ilmoittaa irtisanomisesta tallettajalle, joka ilmoittaa asiasta kaikille muille osapuolille. Irtisanomisilmoituksessa voidaan antaa selitys irtisanomisen perusteista. Irtisanominen tulee voimaan yhdeksänkymmenen päivän kuluttua siitä, kun tallettaja on vastaanottanut irtisanomisilmoituksen, jollei irtisanomisilmoituksessa mainita myöhempää ajankohtaa. Valtiota ei irtisanomisensa perusteella vapauteta niistä velvoitteista, jotka sille ovat sopimuksesta syntyneet sen ollessa sopimuksen osapuolena, mukaan lukien mahdolliset rahalliset velvoitteet, joita sille on voinut syntyä.

25 artikla . Varaumat. Artiklassa määrätään sopimukseen tehtävistä varaumista. Artiklan 1 kohdan mukaan osapuoli voi tehdä varaumia sopimukseen allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään sopimuksen tai liittyessään siihen, jolleivät varaumat ole sopimuksen tavoitteen ja tarkoituksen vastaisia. Määräys vastaa Wienin valtiosopimusoikeutta koskevan yleissopimuksen (SopS 33/1980) artiklaa 19 varaumien tekemisestä. Yhdenmukaisuutta Wienin yleissopimuksen kanssa pidettiin neuvotteluissa tärkeänä. Esillä oli myös periaatteellinen kysymys siitä, tulisiko varaumien tekemistä sopimukseen sallia lainkaan. Varaumien tarkastelussa pidettiinkin neuvottelujen aikana erityisen tärkeänä kirjausta siitä, että varaumat eivät saa olla sopimuksen tavoitteen ja tarkoituksen vastaisia. Erityisesti sopimuksen soveltamisalaa koskevia 2, 3 ja 4 artiklaa sekä kieltoja koskevaa 6 artiklaa ja vientiä sekä vientilupahakemusten arviointia koskevaa 7 artiklaa voidaan pitää sellaisina artikloina, joihin varaumien teko ei olisi mahdollista ilman, että ne olisivat sopimuksen tavoitteen ja tarkoituksen vastaisia. Artiklan 2 kohdan mukaan osapuoli voi milloin tahansa peruuttaa varaumansa ilmoittamalla asiasta tallettajalle.

26 artikla.Suhde muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Artikla määrää sopimuksen suhteesta muihin kansainvälisiin sopimuksiin. Artiklan 1 kohdan mukaan sopimuksen täytäntöönpano ei vaikuta sellaisiin osapuolten velvoitteisiin, jotka perustuvat olemassa oleviin tai tuleviin kansainvälisiin sopimuksiin, joissa tämän sopimuksen osapuolet ovat osapuolina. Tämä edellyttää kuitenkin, että kyseiset velvoitteet ovat sopusoinnussa asekauppasopimuksen kanssa. Neuvotteluissa valtaosa valtioista edellytti nimenomaista kirjausta siitä, että muut kansainväliset velvoitteet eivät saa syrjäyttää asekauppasopimusta, jonka noudattaminen yleissopimuksena haluttiin taata.

Artiklan 2 kohdan mukaan asekauppasopimukseen ei saa vedota perusteena sen osapuolten välisten puolustusyhteistyösopimusten mitätöimiselle. Neuvotteluissa määräystä ei pidetty tarpeellisena, mutta se hyväksyttiin tiettyjen valtioiden vaatimuksesta kompromissina. Kohtaa rajoitettiin niin, että se koskee ainoastaan asekauppasopimuksen osapuolten välisiä puolustusyhteistyösopimuksia kaikkien valtioiden sijaan. Määräys tarkoittaa, että asekauppasopimuksen osapuolina olevat valtiot eivät voi käyttää asekauppasopimusta perustana puolustusyhteistyösopimusten mitätöimiselle. Kirjauksella vaikutetaan näin ollen puolustusyhteistyösopimusten pysyvyyteen ja kirjaus on osoitettu nimenomaisesti sopimuksen osapuolille. Käytännössä artiklan toista kohtaa tulee kuitenkin lukea yhdessä artiklan ensimmäisen kohdan kanssa, mikä tarkoittaa, että kansainvälisiin sopimuksiin sisältyvien velvoitteiden tulee olla sopusoinnussa asekauppasopimuksen kanssa. Määräys ei siis tarkoita poikkeamista asekauppasopimuksen velvoittavuudesta. Mikäli puolustusyhteistyösopimuksen soveltaminen johtaisi siihen, että asekauppasopimuksen osapuoli päättäisi aseiden siirrosta asekauppasopimuksen vastaisesti, kyseessä olisi asekauppasopimuksen rikkominen.

27 artikla . Tallettaja. Sopimuksen tallettajana toimii Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeri.

28 artikla.Todistusvoimaiset tekstit. Sopimuksen alkuperäiskappale, jonka arabian-, kiinan-, englannin-, ranskan-, venäjän- ja espanjankieliset tekstit ovat yhtä todistusvoimaiset, talletetaan Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteerin huostaan.

2.1Laki asekauppasopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälän mukaan sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset saatetaan voimaan lain tasoisina sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä on selvitetty eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta käsittelevässä jaksossa.

2 §. Sopimuksen muiden kuin lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja lain voimaantulosta ehdotetaan säädettäväksi valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti, kun sopimus tulee Suomen osalta voimaan.

2.2Laki asekauppasopimuksen 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta

1 §. Pykälä mahdollistaa asekauppasopimuksen kieltoja koskevan 6 artiklan sekä vientiä ja vientilupahakemusten arviointia koskevan 7 artiklan soveltamisen väliaikaisesti ennen sopimuksen kansainvälistä voimaantuloa. Väliaikaisesta soveltamisesta määrätään sopimuksen 23 artiklassa, jossa todetaan, että valtio voi allekirjoittaessaan, ratifioidessaan tai hyväksyessään sopimuksen taikka liittyessään siihen, antaa selityksen, jonka mukaan se soveltaa sopimuksen 6 ja 7 artiklaa väliaikaisesti ennen sopimuksen voimaantuloa. Koska 6 ja 7 artikla sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, tulee väliaikaisesta soveltamisesta säätää lailla.

2 §. Pykälän mukaan lain voimaantulosta säädetään valtioneuvoston asetuksella. Asetus annetaan mahdollisimman pian sen jälkeen kun Suomi on tallettanut sitoutumiskirjan ja antanut selityksen väliaikaisesta soveltamisesta. Laki ehdotetaan olevan voimassa siihen päivään saakka, jona laki asekauppasopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta tulee voimaan. Laki on näin ollen voimassa vain siihen saakka, kunnes sopimuksen varsinainen voimaansaattamislaki tulee voimaan. Erillistä kumoamislakia ei siten ole tarvetta säätää.

Toimivallanjako unionin ja jäsenvaltioiden välillä

Asekauppasopimus on niin sanottu sekasopimus, jonka määräyksistä osa kuuluu Euroopan unionin toimivaltaan ja osa jäsenvaltioiden toimivaltaan. Eduskunta hyväksyy vakiintuneen käytännön mukaan tällaisen sekasopimuksen vain siltä osin kuin se kuuluu Suomen toimivaltaan (esim. PeVL 6/2001 vp, s. 3, PeVL 31/2001 vp, s. 3, PeVL 16/2004 vp, s. 2-3). Sen sijaan eduskunnan hyväksyminen ei koske vakiintuneen käytännön mukaan sopimuksen niitä osia, jotka kuuluvat unionin yksinomaiseen toimivaltaan (esim. PeVL 31/2001 vp, PeVL 16/2004 vp ja PeVL 24/2004 vp). Perustuslakivaliokunta on pitänyt tärkeänä, että toimivallan jakautumiseen unionin ja jäsenvaltioiden välillä kiinnitetään riittävästi huomiota laadittaessa hallituksen esityksiä jaetun toimivallan sopimuksista. Esityksistä tulee ilmetä, miltä osin sopimukset kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan (ks. esim. PeVL 6/2001 vp, PeVL 31/2001 vp ja PeVL 6/2005 vp).

Unionilla on yksinomaista toimivaltaa asekauppasopimuksen alalla siltä osin, kun unionissa on hyväksytty säädöksiä sisämarkkinoita koskevan oikeusperustan SEUT 114 ja kauppapolitiikkaa koskevan SEUT 207 artiklan nojalla. Säädösten tavoitteena on lieventää ja poistaa tavanomaisten aseiden siirtojen esteitä sisämarkkinoilla.

Unionin puitteissa on ensinnäkin annettu säädöksiä puolustustarvikkeiden ja siviiliaseiden siirroista Euroopan talousalueen sisällä SEUT 114 artiklan perusteella. Puolustustarvikkeiden osalta on annettu direktiivi unionin sisällä tapahtuvia puolustukseen liittyvien tuotteiden siirtoja koskevien ehtojen yksinkertaistamisesta (2009/43/EY). Siviiliaseiden puolella taas on annettu direktiivi aseiden hankinnan ja hallussapidon valvonnasta (91/477/ETY).

Unionin puitteissa on lisäksi annettu säädöksiä aseiden viennistä kolmansiin maihin eli Euroopan talousalueen ulkopuolelle SEUT 207 artiklan nojalla. Unionissa on ensinnäkin annettu asetus (EU) N:o 258/2012 kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaista Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimusta täydentävän, ampuma-aseiden, niiden osien ja komponenttien sekä ampumatarvikkeiden laittoman valmistuksen ja laittoman kaupan torjuntaa koskevan lisäpöytäkirjan 10 artiklan täytäntöönpanosta ja ampuma-aseiden, niiden osien ja komponenttien sekä ampumatarvikkeiden vientiluvasta ja tuonti- ja kauttakuljetusmenettelyistä.

Puolustustarvikkeiden osalta vientiä kolmansiin maihin säännellään yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan instrumenteilla. Nämä eroavat unionin sektorikohtaisilla politiikan aloilla hyväksytyistä säädöksistä siten, että yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sovelletaan erityisiä sääntöjä ja menettelyjä, ja se on luonteeltaan korostetun hallitustenvälistä etenkin toimielinten toimivaltuuksien, päätöksentekomenettelyn ja käytettävissä olevien säädöstyyppien osalta. Neuvoston yhteinen kanta sotilasteknologian ja puolustustarvikkeiden viennin valvontaa koskevien yhteisten sääntöjen määrittämisestä (2008/944/YUTP) sääntelee puolustustarvikkeiden vientiä kolmansiin maihin. Yhteinen kanta otetaan huomioon vientiä koskevassa kansallisessa lupaharkinnassa puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 9 §:n nojalla.

Edellä mainitut EU-säädökset määrittävät puolustustarvikkeiden ja siviiliaseiden lupajärjestelmän lupakriteerit (mukaan lukien luvan epääminen ja lupa-arvioinnin perusteet) sekä lupien peruuttamiset. Nämä liittyvät asekauppasopimuksen 2–4 artiklaan (soveltamisala) 5 artiklaan (valvontajärjestelmä), 6 artiklaan (kiellot), 7 artiklaan (vientilupahakemusten arviointi), 8 artiklaan (tuonti), 9 artiklaan (kauttakuljetus ja uudelleenlastaus), 10 artiklaan (välitys), 11 artiklaan (tarkoituksenvastaiset siirrot) ja 12 artiklaan (tiedostojen pito). Vaikka mainituissa EU-säädöksissä on asetettu edellytyksiä puolustustarvikkeiden ja ampuma-aseiden luville, Suomella on kuitenkin myös näiden määräysten osalta toimivaltaa ainakin siltä osin, kun kyse on ulko- ja turvallisuuspoliittisten esteiden arvioinnista puolustustarvikkeiden ja ampuma-aseiden lupaharkinnassa. Lisäksi on syytä huomata, että SEUT 346 artikla oikeuttaa jokaisen jäsenvaltion toteuttamaan toimenpiteet, jotka se katsoo tarpeellisiksi keskeisten turvallisuusetujensa turvaamiseksi ja jotka liittyvät aseiden, ammusten ja sotatarvikkeiden tuotantoon tai kauppaan. Kyseiset toimenpiteet eivät kuitenkaan saa heikentää sellaisten tuotteiden kilpailun edellytyksiä sisämarkkinoilla, joita ei ole tarkoitettu nimenomaan sotilaalliseen käyttöön.

Sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaan eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan hyväksymisen.

Asekauppasopimus on ensimmäinen yleismaailmallinen sopimus, jolla säännellään tavanomaisten aseiden kauppaa ja pyritään estämään laitonta asekauppaa. Asekauppasopimus sisältää lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, joista on tehty tarkempaa selkoa sopimuksen yksityiskohtaisissa perusteluissa, ja joista selostetaan alla. Tämän vuoksi sopimukselle on tarpeen hankkia eduskunnan suostumus.

Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan määräys on luettava lainsäädännön alaan kuuluvaksi, jos se koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, jos määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita, jos määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla tai jos määräyksessä tarkoitetusta asiasta on jo voimassa lain säännöksiä taikka siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Perustuslakivaliokunnan mukaan kansainvälisen velvoitteen määräys kuuluu näiden perusteiden mukaan lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla annetun säännöksen kanssa (ks. esimerkiksi PeVL 11/2000 vp ja PeVL 12/2000 vp).

Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan sopimuksen alueellista soveltamisalaa koskevat määräykset samoin kuin muut lainsäädännön alaan kuuluvien aineellisten sopimusmääräysten sisältöön ja soveltamiseen välillisesti vaikuttavat määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan (PeVL 6/2001 vp; PeVL 24/2001 vp). Asekauppasopimuksen tavoitetta koskeva 1 artikla sekä soveltamisalaa koskevat 2 – 4 artikla määrittävät sellaisten sopimuksen muiden määräysten sisältöä ja soveltamista, joiden määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan. Näin ollen 2, 3 ja 4 artiklat kuuluvat myös lainsäädännön alaan ja edellyttävät siten eduskunnan suostumusta.

Sopimuksen 6 artikla sisältää ehdottoman kiellon siirtää tavanomaisia aseita tai tarvikkeita, jos siirto rikkoisi YK:n asevientikieltoa tai osapuolen velvoitteita, jotka johtuvat kansainvälisistä sopimuksista, joihin kyseinen valtio on sitoutunut taikka jos valtiolla on tietoa, että aseita tai tarvikkeita käytettäisiin joukkotuhontaan, rikoksiin ihmisyyttä vastaan tai sotarikoksiin. Koska määräys tosiasiallisesti rajoittaa Suomen harkintavaltaa tavanomaisten aseiden siirtoja (vienti, siirto, välitys, kauttakulku) koskevassa päätöksenteossa, määräys edellyttää eduskunnan suostumusta.

Sopimuksen 7 artiklassa määrätään viennistä ja vientilupahakemusten arvioinnista. Suomessa puolustustarvikkeiden vientilupamenettelystä on säädetty puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 3 luvussa. Ampuma-aseiden, aseen osien ja olennaisten komponenttien sekä ampumatarvikkeiden viennistä on puolestaan säädetty asevientiasetuksessa. Siltä osin kun kyse ei ole EU:n asevientiasetuksen kattamista määräyksistä, artiklan määräykset kuuluvat lainsäädännön alaan.

Sopimuksen 8 artikla koskee tavanomaisten aseiden tuontia. Ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten tuonnin luvanvaraisuudesta säädetään ampuma-aselain 18 §:ssä. Myös tullilaissa (1466/1994) on tuonnin valvontaa koskevia säännöksiä.

Sopimuksen 9 artikla koskee tavanomaisten aseiden kauttakuljetusta ja uudelleenlastausta. Suomessa kauttakuljetuksesta on säädetty puolustustarvikkeiden vientiä koskevan lain 8 §:ssä. Muiden kuin puolustustarvikkeiksi katsottavien ampuma-aseiden, aseen osien, patruunoiden ja erityisen vaarallisten ammusten sekä ohjus- ja raketinheitinjärjestelmien kauttakuljetusta koskee ampuma-aselain 18 §.

Sopimuksen 10 artiklassa määrätään tavanomaisten aseiden välityksestä. Suomessa puolustustarvikkeiden välityksestä on säädetty puolustustarvikkeiden vientiä koskevan lain 7 §:ssä.

Tavanomaisten aseiden tarkoituksenvastaisia siirtoja koskee sopimuksen 11 artikla. Sopimus edellyttää, että osapuoli toteuttaa toimet, joilla estetään aseiden tarkoituksenvastaiset siirrot. Määräys velvoittaa valtiota toteuttamaan tarvittavat toimet laittoman asekaupan estämiseksi. Määräys rajoittaa Suomen harkintavaltaa tavanomaisten aseiden siirtoja (vienti, siirto, välitys, kauttakulku) koskevassa päätöksenteossa ja sen on siksi katsottava edellyttävän eduskunnan suostumusta.

Sopimuksen 12 artiklan mukaan osapuolet pitävät kansallisten säädöstensä mukaisesti tiedostoja vientiluvista. Suomessa asiakirjojen arkistoinnista, mukaan lukien asiakirjojen säilytysajat, säädetään arkistolaissa (831/1994) . Tiedostojen pidosta on säädetty ampuma-aselain 25 ja 113 §:ssä sekä henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetussa laissa (761/2003) . Lisäksi puolustustarvikkeiden siirtolupien julkaisusta on säädetty puolustustarvikkeiden viennistä annetun lain 18 §:ssä. Sopimusmääräys kuuluu näin ollen lainsäädännön alaan.

Sopimuksen 13 artiklassa on määräykset raportoinnista. Artiklan 3 kohdan mukaan raportista voidaan jättää pois kaupallisesti arkaluontoiset tai ja kansallista turvallisuutta koskevat tiedot. Salassa pidettävistä tiedoista on säädetty viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:ssä. Koska määräys ei velvoita Suomea luovuttamaan salassa pidettävää tietoa, määräyksen ei ole katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan, eikä siten edellytä eduskunnan suostumusta.

Sopimuksen 19 artikla sisältää määräykset riitojen ratkaisusta. Artiklan mukaan osapuolet kuulevat toisiaan ja tekevät keskinäisellä suostumuksella yhteistyötä, myös neuvottelujen, välityksen, sovittelun tai oikeudenkäynnin avulla tai muilla rauhanomaisilla keinoilla, ratkaistakseen riidat, joita niiden välille voi syntyä sopimuksen tulkinnasta tai soveltamisesta. Osapuolet voivat saattaa riidan myös välimiesmenettelyn ratkaistavaksi. Määräyksen on katsottava kuuluvan lainsäädännön alaan siltä osin, kun määräys voisi johtaa pakolliseen ja sitovaan riitojen ratkaisuun, jossa riidan ratkaisu voisi vaikuttaa siihen, miten sopimuksen laintasoisena säänneltyä asiaa koskevaa määräystä on Suomessa sovellettava (PeVL 31/2001 vp).

Sopimuksen 23 artikla sisältää mahdollisuuden soveltaa sopimuksen 6 ja 7 artiklaa väliaikaisesti. Suomen on tarkoitus tehdä ilmoitus 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta Suomen ratifioimiskirjan tallettamisen yhteydessä. Koska sanotut artiklat sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä, edellyttää kyseisen ilmoituksen tekeminen eduskunnan hyväksyntää. Esitykseen sisältyy ehdotus laiksi sopimuksen 6 ja 7 artiklan väliaikaisesta soveltamisesta. Sopimuksen 6 ja 7 artiklan väliaikaista soveltamista koskeva laki ehdotetaan tulevaksi voimaan valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana mahdollisimman pian sen jälkeen, kun Suomi on tallettanut oman sitoutumiskirjansa.

Sopimus ei sisällä määräyksiä, jotka koskisivat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla, eivätkä esitykseen sisältyvät lakiehdotukset koske perustuslakia sen 95 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Sopimus voidaan näin ollen hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotus sen voimaansaattamislaiksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella ja perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

eduskunta hyväksyisi New Yorkissa 2 päivänä huhtikuuta 2013 tehdyn asekauppasopimuksen siltä osin kuin se kuuluu Suomen toimivaltaan.

Koska sopimus sisältää määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla eduskunnan hyväksyttäväksi seuraavat lakiehdotukset: