13.12.1991

Kanne Helsingin raastuvanoikeudessa

Kiinteistö Oy Anna-Kaleva on Helsingin kaupunkiin kohdistamassaan kanteessa ja sitä kehitellessään esittänyt seuraavaa:

Kantajayhtiö omistaa Helsingissä osoitteessa Annankatu 24 liikerakennuksen, joka on liitetty vesikaukolämpöverkkoon. Kantaja oli vastaajan kanssa tehnyt lämmön toimittamisesta sopimuksen siten, että se oli voimassa 5-vuotisjaksoina yhden vuoden irtisanomisajoin ennen kunkin sopimuskauden päättymistä. Sopimukseen oli sisältynyt kuluttajan kaupungin energialaitokselle suoritettavien maksujen laskentaperusteet.

Lailla liikevaihtoverolain muuttamisesta (544/86) oli saatettu energiahyödykkeet liikevaihtoverollisiksi normaalin 16 prosentin verokannan mukaisesti. Laki oli tullut voimaan 1.8.1986, mistä lähtien vastaaja oli korottanut kaukolämpötariffin mukaisia maksuja energiaverotuksen muutoksen johdosta 9,6 prosenttia.

Edellä mainittu sopimus oli ollut yksityisoikeudellinen, velvoiteoikeudellinen sopimus, eikä oikeussuhde ollut ollut julkisoikeudellinen. Energialaitoksella ei ollut ollut oikeutta poiketa 30.6.1987 saakka voimassa olleen sopimuksen määrittelemistä maksuperusteista korottamalla laskutusperusteitaan energiaverotuksen muutoksen johdosta, vaan energialaitos oli ollut velvollinen noudattamaan sopimuksen mukaisia ehtoja ja pidättymään veloitusperusteiden korottamisesta.

Lisäksi kysymyksessä olevassa asiassa oli kiinnitettävä huomiota siihen, että kaupungilla oli varsin laaja monopoliasema Helsingissä kaukolämmön toimittamisessa ja että sopimuksen asiallisen ja ajallisen sisällön suhteen määräysvalta oli kaupungilla. Lisäksi huomiota oli kiinnitettävä kantajan kuluttaja-asemaan ja lainsäädännössä varsin laajasti omaksuttuun kuluttajansuojaperiaatteeseen.

Edellä mainituilla perusteilla kantaja on vaatinut, että

1) raastuvanoikeus vahvistaisi, että Helsingin kaupungilla ei ollut ollut oikeutta korottaa 1.8.1986-30.6.1987 välisenä aikana toimitetun kaukolämmön laskutusperusteita energiaverotuksen muutoksen johdosta,

2) raastuvanoikeus velvoittaisi kaupungin suorittamaan kantajalle takaisin sen edellä mainitulta ajalta kantajalta velkoman oikeudettoman korotuksen 3.589,94 markkaa 16 prosentin korkoineen kunkin laskun maksupäivästä lukien sekä

3) kaupunki velvoitettaisiin korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamispäivästä lukien.

Vastaus raastuvanoikeudessa

Kaupunki on vastustanut kannetta selittäen, että kaukolämmöstä maksettavalla hinnalla oli sopimuksen mukaan ollut tarkoitus peittää kaupungille kaukolämmön tuottamisesta aiheutuvat kustannukset. Kuitenkaan esimerkiksi vuonna 1986 energialaitoksen energiapalveluista saamat maksut eivät olleet riittäneet kustannuksiin, vaan kiinteistön omistajien palveluja oli jouduttu rahoittamaan muista kaupungin tuloista.

Kanteessa mainittua sopimusta tehtäessä ei ollut voitu ottaa huomioon, että tuotetusta lämpöenergiasta jouduttaisiin maksamaan liikevaihtoveroa. Lisäksi lainsäätäjän tarkoitus oli liikevaihtoverolainsäädäntöä uudistettaessa ollut saattaa energiasta maksettava liikevaihtovero kuluttajien eli tässä tapauksessa kaukolämpöasiakkaiden maksettavaksi.

Jos taas katsottaisiin, että liikevaihtoveroa ei olisi voinut lisätä kuluttajahintoihin sopimuksen perusteella, sopimusta tulisi oikeustoimilain 36 §:n nojalla sovitella, koska sopimuksen noudattaminen johtaisi kohtuuttomuuteen energialaitoksen osalta, kun energialaitos joutuisi palauttamaan asiakaskunnalle maksuja noin 50 miljoonaa markkaa korkoineen.

Edellä mainituilla perusteilla kaupunki on vaatinut kanteen hylkäämistä kokonaisuudessaan sekä kantajayhtiön velvoittamista korvaamaan kaupungin oikeudenkäyntikulut 16 prosentin korkoineen raastuvanoikeuden päätöksen julistamispäivästä lukien.

Raastuvanoikeuden päätös 2.5.1988

Asiassa on selvitetty, että Helsingin kaupungin energialaitos ja kantaja eivät olleet 1.7.1967, oikeastaan 1962, voimaan tullutta kaukolämpösopimusta solmiessaan tai myöhemmin uusiessaan sopimusta, joka oli päättynyt 30.6.1987, tienneet tai edes voineet tietää, että energiahyödykkeet saatetaan liikevaihtoverollisiksi. Edelleen on selvitetty, että Helsingin kaupungin energialaitos tuottaa kaukolämpöä korvauksesta, joka kattaa ne kustannukset, jotka kaukolämmön tuottamisesta kaupungille aiheutuvat. Liikevaihtovero on luonteeltaan kulutusvero, joka on tarkoitettu viime kädessä kuluttajan maksettavaksi. Jos liikevaihtoveron osuutta ei perittäisi kulutuksen perusteella kaukolämpölaskujen yhteydessä, se saattaisi sitä muulla tavoin perittäessä tulla kohdistumaan muihinkin kuin hyödykkeen kuluttajiin. Liikevaihtoveron osuuden perimistä kuluttajilta ei voida pitää tehdyn sopimuksen tarkoituksen vastaisena.

Sen vuoksi raastuvanoikeus on katsonut, että kaupungilla oli ollut oikeus lisätä kaukolämpölaskuihin liikevaihtoveron korotuksen vaatima osuus yhteensä 3.589,94 markkaa, ja hylännyt kanteen. Asian laatuun nähden asianosaiset saivat kuitenkin kumpikin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Helsingin hovioikeuden tuomio 31.1.1990

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi yhtiö ja kaupunki puolin ja toisin olivat saattaneet jutun, on lausunut, että asianosaiset olivat 18.2.1959 tehneet ensimmäisen sopimuksen lämmön toimittamisesta yhtiön omistamaan rakennukseen hinnasta, jonka laskentaperusteet oli määritelty sopimuksessa. Tämä sopimus oli korvattu 18.6.1962/25.3.1963 tehdyllä sopimuksella, joka tuli voimaan 1.7.1962 ja oli voimassa viisi vuotta kerrallaan, jollei sitä jommaltakummalta puolelta yhtä vuotta ennen sopimuskauden päättymistä irtisanottu. Liikevaihtoverolain muutoksen voimaantulon aikaan 1.8.1986 Kiinteistö Oy Anna-Kalevan ja Helsingin kaupungin väliseen sopimukseen oli sovellettava vesikaukolämmityksen liittymis- ja lämmöntoimitusehtoja, jotka kaupunginhallitus oli hyväksynyt päätöksellään 11.5.1981, sekä vesikaukolämpötariffia, joka perustui kaupunginhallituksen päätöksiin 4.5.1981, 15.11.1982 ja 7.11.1983. Mainittuja ehtoja oli sovellettava 1.7.1987 saakka. Sen jälkeen sopimukseen tulivat sovellettaviksi vesikaukolämmityksen liittymis- ja lämmöntoimitusehdot, jotka kaupunginhallitus oli hyväksynyt 5.5.1986, sekä vesikaukolämpötariffi, jonka kaupunginhallitus oli hyväksynyt 5.5.1986.

Kaupunki oli 1.8.1986 alkaen korottanut lämmöstä perimäänsä hintaa 9,6 prosentilla yli voimassa olleessa sopimuksessa määrätyllä tavalla lasketusta hinnasta. Korotuksen perusteena oli ollut puheena oleva liikevaihtoverolain muutos, jolla aikaisemmin liikevaihtoverosta vapaat energiahyödykkeet oli 1.8.1986 alkaen saatettu liikevaihtoverollisiksi. Yhtiö oli tämän johdosta joutunut maksamaan 1.8.1986 ja 30.6.1987 väliseltä ajalta lämmöstä 3.589,94 markkaa enemmän kuin lämmön hinta olisi ollut sopimuksessa olevien perusteiden mukaan laskettuna.

Hovioikeus on katsonut, ettei kaupungilla ole raastuvanoikeuden päätöksen perusteluissa mainituista syistä ollut oikeutta liikevaihtoverotuksessa tapahtuneen muutoksen johdosta asianosaisten välisestä sopimuksesta poiketen yksipuolisesti korottaa lämmön hintaa siitä, miksi se sovituin hintaperustein oli määrättävä ennen liikevaihtoverolain muutoksen voimaantuloa.

Kaupungin väitteeseen siitä, että sopimuksen hintaperusteiden noudattaminen energian hinnan liikevaihtoveron alaiseksi tulemisen johdosta johtaa kohtuuttomuuteen, hovioikeus on todennut, että energiatuotteiden liikevaihtoverolliseksi saattaminen on nostanut kustannuksia ja tämä on tapahtunut vain tietyllä alalla sekä että toimenpide ei ole ollut ennalta arvattavissa. Toisaalta huomioon ottaen puheena olevan sopimuksen määräaikaisuus hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että energiahyödykkeiden liikevaihtoverolliseksi saattaminen olisi korottanut kokonaiskustannuksia ja siten järkyttänyt suoritusten tasapainoa niin olennaisessa määrin, että sovitun hintaehdon soveltaminen olisi ollut ilmeisen kohtuutonta.

Yhtiö on hävittyään asian raastuvanoikeudessa voittanut sen hovioikeudessa. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin (13.3.1964/133) mukaan kaupunki voidaan velvoittaa korvaamaan yhtiöllä asiassa olleet kulut vain, milloin siihen on olemassa erityisiä syitä. Asian huomattavan periaatteellisen merkityksen vuoksi hovioikeus on katsonut, että yhtiön määrääminen kärsimään oikeudenkäyntikulunsa asiassa olisi kohtuutonta. Sen vuoksi on olemassa erityinen syy siihen, että kaupunki velvoitetaan korvaamaan yhtiölle sen oikeudenkäyntikulut asiassa. Hovioikeus on arvioinut oikeudenkäyntikulujen korvauksen määräksi 50.000 markkaa.

Hovioikeus on kumonnut raastuvanoikeuden päätöksen. Helsingin kaupunki velvoitettiin suorittamaan Kiinteistö Oy Anna-Kalevalle perimistään liikevaihtoveroista 3.589,94 markkaa 16 prosentin korkoineen 130,36 markalle 8.9.1986, 214,81 markalle 7.10.1986, 261,58 markalle 5.11.1986, 260,93 markalle 10.12.1986, 409,21 markalle 5.1.1987, 628,62 markalle 4.2.1987, 496,08 markalle 9.3.1987, 522,32 markalle 8.4.1987, 286,84 markalle 12.5.1987, 204,08 markalle 9.6.1987 ja 175,11 markalle 3.7.1987 lukien sekä korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista asiassa 50.000 markkaa 16 prosentin korkoineen hovioikeuden tuomion antopäivästä.

Kun raastuvanoikeuden päätös oli kumottu, hylättiin Helsingin kaupungin vaatimus saada korvausta vastauskuluista.

Perustelut

Liikevaihtoveron palauttamisesta joulukuun 5 päivänä 1963 annetun lain (533/1963) 8 §:ssä olevaa, uuden lainsäädännön voimaantuloon liittyvää siirtymäsäännöstä sovitun hinnan korottamisesta muuttuneen veron määrän mukaan voidaan oikeusohjeena soveltaa myös sellaisiin tapauksiin kuin nyt käsiteltävänä oleva. Lainkohdan mukaan sanottua hinnan korottamista koskevaa sääntöä ei kuitenkaan sovelleta, jos asianosaisten kesken on katsottava toisin sovituksi. Kysymyksessä olevassa sopimuksessa on sovittu polttoaineiden hintoihin ja niiden muutoksiin sidotusta energiamaksusta ja sopimus on uusittavissa viiden vuoden väliajoin. Siten on katsottava yhtiön voineen luottaa siihen, ettei sovittua hintaa koroteta vastoin sopimuksen määräyksiä sopimuskauden aikana. Tällä ja hovioikeuden muutoin lausumilla perusteilla hovioikeuden tuomion lopputulos hyväksytään.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta. Helsingin kaupunki velvoitetaan maksamaan Kiinteistö Oy Anna-Kalevalle korvaukseksi sen vastauskuluista täällä 2.500 markkaa 16 prosentin korkoineen tuomion antopäivästä lukien.