10.2.1988

Tyrvään kihlakunnanoikeuden päätös 28.1.1986

Kihlakunnanoikeus on A:n konkurssipesän yhtiö B:tä vastaan ajaman kanteen johdosta lausunut selvitetyksi, että kihlakunnanoikeus oli velkojan hakemuksesta 10.10.1984 asettanut A:n konkurssiin, jossa oli julistettu tuomio 15.5.1985. A oli 1.8.1984 pantannut Forssan Seudun Osuuspankille neljä 50.000 markan määräistä 14.6.1984 tunnustettua haltijavelkakirjaa, joiden maksamisen vakuudeksi oli 19.6.1984 vahvistettu kiinnitys hänen omistamiinsa Vimpelin kunnan Sääksjärven kylässä sijaitseviin tiloihin Länsimäki RN:o 3:9, Vesterbacka RN:o 9:1, Tervahauta RN:o 2:53 ja Riihi RN:o 2:54. Velkakirjat oli luovutettu pankille vakuudeksi kaikista yhtiö B:n velvoitteista. A oli sanotun osakeyhtiön hallituksen jäsen.

Erään velkojan toimitettua täytäntöönpantavaksi Länsimäen ja Vesterbackan tilojen ulosmittausta koskeneen päätöksen ja A:n konkurssipesän pyydettyä, että myös Tervahaudan ja Riihen tilat myytäisiin samassa tilaisuudessa, asianomainen nimismies oli määrännyt sanotut tilat myytäväksi pakkohuutokaupalla 13.9.1985. Forssan Seudun Osuuspankki oli valvonut 11.9.1985 toimitetussa velkojainkeskustelussa sille luovutettujen kiinnitettyjen velkakirjojen nojalla pääomaa yhteensä 200.000 markkaa, sille 14.6.1984-13.9.1985 väliseltä ajalta 14 prosentin mukaan laskettavaa korkoa 34.922,20 markkaa sekä uudistus- ja perimiskuluja 2.000 markkaa eli yhteensä 236.922,20 markkaa. Länsimäen ja Vesterbackan tilat oli myyty pakkohuutokaupassa yhteisestä 475.000 markan kauppahinnasta. Kauppahinnan jakotilaisuudessa 25.10.1985 Forssan Seudun Osuuspankille oli maksettu sen valvomat 236.922,20 markkaa.

Koska yhtiö B:n velkaa Forssan Seudun Osuuspankille oli edellä kerrotuin tavoin maksettu A:n konkurssipesään kuuluvilla varoilla, osakeyhtiö oli saanut konkurssipesän kustannuksella perusteetonta etua. Sen vuoksi kihlakunnanoikeus on velvoittanut yhtiö B:n suorittamaan A:n konkurssipesälle sanotut 236.922 markkaa 20 penniä 16 prosentin korkoineen haastepäivästä 13.11.1985 lukien ja korvaamaan konkurssipesän oikeudenkäyntikulut 7.000 markalla.

Turun hovioikeuden tuomio 19.6.1986

Hovioikeus, jonka tutkittavaksi yhtiö B oli saattanut jutun, on lausunut, että A oli, antaessaan omistamiinsa kiinteistöihin kiinnitetyt velkakirjat pantiksi yhtiö B:n veloista, ottanut sen riskin, että hän voi varallisuudellaan tai hänen jouduttuaan konkurssiin konkurssipesän varallisuudella joutua maksamaan yhtiön velan ja että yhtiö B:lle ei siten ollut syntynyt A:n konkurssipesän kustannuksella perusteetonta etua. Sen vuoksi hovioikeus on, kumoten kihlakunnanoikeuden päätöksen, hylännyt kanteen ja vapauttanut yhtiö B:n kaikesta sille jutussa tuomitusta maksuvelvollisuudesta.

Perustelut

Kirjoitetussa laissa ei ole säännöksiä siitä, syntyykö pantin toisen velasta antaneelle takautumisoikeus velallista kohtaan, kun velkoja on perinyt saamisensa pantin arvosta. Tällaisen pantin asettaja on rinnastettavissa takausvastuunsa rajoittaneeseen takaajaan. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan velan maksaneella takaajalla on takautumisoikeus päävelallista kohtaan. Myös siinä tapauksessa, että sivullinen on maksanut velallisen puolesta, maksajalla on oikeus korvauksen saantiin velalliselta. Edellä kuvattuihin tilanteisiin verrattuna nyt esillä oleva kysymys on niin samankaltainen, että se on ratkaistava samalla tavalla.

A:n omaisuutta on hänen suorittamansa panttauksen perusteella käytetty hovioikeuden tuomiossa selostetuin tavoin yhtiö B:n velkojen maksamiseen. Jutussa ei ole vedottu siihen, että A olisi pantannut omaisuuttaan edellytyksin, ettei hänelle synny takautumisoikeutta yhtiö B:tä kohtaan, jos pantattua omaisuutta tullaan käyttämään osakeyhtiön velkojen maksuun. Sen vuoksi A:lla on oikeus saada yhtiö B:ltä korvaus kerrotuin tavoin osakeyhtiön velkojen suorittamiseen käytetyistä varoistaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja juttu jätetään pääasian osalta kihlakunnanoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Koska kihlakunnanoikeus ja hovioikeus ovat eri tavoin arvioineet jutun pääasiakysymystä, A:n konkurssipesä ei oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan saa korvausta oikeudenkäyntikuluistaan alemmissa oikeuksissa. Kun yhtiö B on hävinnyt jutun Korkeimmassa oikeudessa, se velvoitetaan korvaamaan konkurssipesän kulut täällä. Sen vuoksi yhtiö B velvoitetaan suorittamaan A:n konkurssipesälle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa 1.500 markkaa.