10.5.1983

ASIAN KÄSITTELY ALEMMISSA OIKEUKSISSA

D, E ja F olivat B:lle ja C:lle sekä G:lle kullekin 28.5.1980 tiedoksi annetun haasteen nojalla Halikon KO:ssa lausuneet, että sitten kun D:n poika sekä E:n, F:n ja G:n veli, Karstulasta ollut A ja B, joka oli valheellisesti ilmoittanut odottavansa A:lle tämän siittämää lasta ja jonka kanssa A oli seurustellut jo vuodesta 1959 lähtien, oli 28.9.1960 vihitty avioliittoon, B oli 3.3.1961 synnyttänyt pojan C:n, joka oli avioliiton perusteella saanut aviolapsen aseman. Vuonna 1975 A oli erään miehen puheiden perusteella alkanut epäillä, ettei C ollutkaan häneen siittämänsä. Tämä tieto oli koskenut A:ta niin oli joutunut 13.3. ja 2.6.1976 väliseksi ajaksi mielisairaalahoitoon. Sanotun maaliskuun aikana A:sta ja C:sta oli otettu tarvittavat veritutkimukset isyyden selvittämiseksi. 12.8.1976 päivätyn kansanterveyslaboratorion keskuslaboratorion antaman isyystutkimuslausunnon mukaan periytymissäännöt sulkivat pois sen mahdollisuuden, että A olisi siittänyt C:n. A oli kuitenkin vasta helmikuussa 1979 saanut tiedon mainitusta isyystutkimuksen tuloksesta B:n salattua lausunnon A:lta siihen asti. Saatuaan tiedon lausunnosta A oli 28.3.1979 uudelleen itse hakeutunut mielisairaalahoitoon. 10.5.1979 A ja B oli tuomittu asumuseroon ja 3.6.1979 A oli mielisairaalassa ollessaan isyysasiassa kokemansa ahdistuksen johdosta surmannut itsensä. Koska C oli B:n valheellisen menettelyn seurauksena saanut aviolapsen aseman ja kun A:lla siihen nähden, että hän oli vasta syksyllä 1975 ensi kerran saanut tietoonsa seikkoja, joiden nojalla hänellä oli perusteltua aihetta epäillä isyyttään ja vasta helmikuussa 1979 saanut tiedon isyyden poissulkevasta isyystutkimuslausunnosta, oli ollut erittäin painava syy olla nostamatta kannetta aikaisemmin ja A siten oli kuollut menettämättä oikeuttaan kanteen nostamiseen. D, E ja F olivat, koska he ja G C:n jälkeen olivat A:n lähimpiä perillisiä, vaatineet KO:ta vahvistamaan, ettei A ollut C:n isä.

B:n, C:n ja G:n vastustettua kannetta KO p. 3.12.1980 oli, koska G ei ollut jutussa kantaja eikä vastaaja vaan kuultava, hylännyt G:tä vastaan ajetun kanteen aiheettomana.

Mitä sitten tuli kanteeseen B:tä ja C:tä vastaan ajettuna, KO oli lausunut selvitetyksi, että A ja B oli vihitty avioliittoon 28.9.1960 sekä että A:n ja B:n avioliitossa oli 3.3.1961 syntynyt lapsi C. A oli syksyllä 1975 alkanut epäillä isyyttään ja sanottu epäilys oli A:n mielessä maaliskuussa 1976 siinä määrin vahva, että A oli asian selvittämiseksi ryhtynyt veriryhmätutkimukseen. A oli helmikuussa 1979 saanut tiedon isyystutkimuslausunnosta, jonka mukaan hän 99,99 prosentin todennäköisyydellä ei ollut C:n isä. A oli kuollut 3.6.1979 oman kätensä kautta nostamatta sitä ennen kannetta isyyden kumoamiseksi. Tämän vuoksi ja koska selostettua isyystutkimuslausuntoa ei voitu yksinään pitää erittäin painavana syynä kanteen myöhäiselle nostamiselle ja kun ei ollut esitetty laillista estettä eikä muutakaan erittäin painavaa syytä, minkä vuoksi kannetta ei ollut nostettu aviollisesta syntyperästä annetuin lain 4 §:n 2 momentissa säädetyssä 3 vuoden ajassa lapsen syntymästä lukien, KO oli isyyslain 35 §:n 3 momentin ja sanotun lain voimaanpanosta annetun lain 9 §:n nojalla hylännyt kanteen B:tä ja C:tä vastaan ajettuna.

D, E, ja F oli velvoitettu yhteisvastuullisesti suorittamaan G:lle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi 600 markkaa.

Turun HO, jonka tutkittavaksi D, E ja F olivat saattaneet jutun, t. 22.5.1981 oli katsonut selvetyksi, ettei A:lla ollut ollut aihetta ennen vuoden 1975 syksyä epäillä olevansa C:n isä ja että hän oli maaliskuussa 1976 isyyden selvittämiseksi ryhtynyt veritutkimuksiin. B:n oli näytetty uskotelleen A:lle c:n olevan tämän siittämän sekä salanneen A:lta helmikuuhun 1979 saakka 12.8.1976 päivätyn kansanterveyslaboratorion keskuslaboratorion antaman isyystutkimuslausunnon, jonka mukaan periytymissäännöt sulkivat pois sen mahdollisuuden, että A olisi C:n isä, ja A:n oli näytetty myös vilpittömässä mielessä uskoneen, ettei mainittua lausuntoa ollut ennen annettu. Kanteessa kerrotuin tavoin A:n oli näytetty kahdesti ja viimeksi 28.3.1979 joutuneen hakeutumaan ainakin osaksi asian aiheuttaman masennuksen vuoksi mielisairaalahoitoon sekä 3.6.1979 mielisairaalassa surmanneen itsensä. Kun A, saatuaan vuoden 1975 syksyllä tiedon, ettei hän ehkä ollut C:n isä, oli kuitenkin jo maaliskuussa 1976 ryhtynyt toimenpiteisiin isyyden selvittämiseksi, mutta edellä selostetuin tavoin vasta helmikuussa 1979 saanut tiedon isyyden poissulkevasta isyystutkimuslausunnosta, hänellä oli ollut isyyslain 35 §:n 3 momentissa tarkoitettu erittäin painava syy olla nostamatta kannetta ennen kuolemaansa. Kun hän siten oli kuollut menettämättä oikeuttaan kanteen nostamiseen, D:llä, E:llä ja F:llä isyyslain 36 §:n säännöksen perusteella oli oikeus ajaa mainittua kannetta. Jutussa oli näytetty, että periytymissäännöt yli 99,99 prosenttisesti eli sillä varmuudella, kun veritutkimusten perusteella oli mahdollista selvittää, sulkivat pois sen, että C olisi A:n siittämä. Sen vuoksi HO oli, kumoten KO:n päätöksen, vahvistanut, että A ei ollut C:n isä.

Kun isyyden kumoamista koskeva kanne isyyslain 38 §:n mukaan oli nostettava jokaista vastaan, jolla kantajan ohella oi oikeus kanteen nostamiseen, HO oli poistanut KO:n erikseen antaman lausuman G:hen kohdistetusta kanteesta ja vapauttanut D:n, E:n ja F:n korvaamasta G:n oikeudenkäyntikuluja KO:n osalta 600 markalla.

Pyytäen valituslupaa C ja G hakivat HO:n tuomioon vaatien, C, että kanne hylättiin, ja G, että hänen osaltaan HO:n tuomio kumottiin ja KO:n päätös jätettiin pysyväksi.

Valituslupa myönnettiin, E ja G antoivat heiltä pyydetyt vastaukset, mutta D ja F eivät käyttäneet heille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

KKO t. tutki jutun.