31.12.1985

2 §

Keskusjärjestöjen väliset sopimukset STK/SAK

Tämän työehtosopimuksen osana noudatetaan seuraavia keskusjärjestöjen välillä solmittuja sopimuksia:

---------------------------------------------------

- Irtisanomissuojaa koskeva sopimus 6.6.1978

---------------------------------------------------

Työehtosopimuksen 2 §:ssä tarkoitetun irtisanomissuojaa koskevan sopimuksen korvanneessa keskusjärjestöjen välillä 24.4.1984 allekirjoitetussa irtisanomissuojaa ja lomautusta koskevassa yleissopimuksessa on muun ohella seuraavat määräykset:

---------------------------------------------------

Soveltamisohje

Yleinen tulkintaohje

---------------------------------------------------

Sopimus ei siten 1 §:ssä nimenomaisesti mainittujen tapausten lisäksi koske myöskään: 1 Työsopimuksen purkamista työsopimuslain 43 §:n ja 44 §:n 2 momentin perusteella eikä työsopimuksen irtisanomista taloudellisesta ja tuotannollisesta syystä, lukuun ottamatta 8 §:n 2 momentin 1 ja 2 kohdassa tarkoitettuja tapauksia.

---------------------------------------------------

2 § Irtisanomisen perusteet

Työnantaja ei saa irtisanoa työntekijän työsopimusta ilman työsopimuslain 37 §:n 2 momentin mukaista erityisen painavaa syytä. Tällaisina irtisanomisperusteina pidetään syitä, joiden johdosta työsopimuksen purkaminen työsopimuslain mukaan on mahdollista, samoin kuin sellaisia työntekijöistä itsestään riippuvia syitä, kuten töiden laiminlyömistä, työnantajan työnjohto-oikeutensa rajoissa antamien määräysten noudattamatta jättämistä, järjestysmääräysten rikkomista, perusteetonta poissaoloa ja ilmeistä huolimattomuutta työssä.

Soveltamisohje

Työsopimuslaissa (320/1970) irtisanomisperusteeksi on säädetty erityisen painava syy. Sopimuksessa viitataan työsopimuslain irtisanomisperusteisiin. Irtisanomisen perusteena tulee siten olla erityisen painava syy.

Erityisen painava syy -käsitteen sisältöä on pyritty täsmentämään luettelemalla eräitä esimerkkejä sellaisista tapauksista, joissa työsuhteen päättäminen irtisanomalla on sopimuksen mukaan sallittua. Irtisanomisperustetta harkittaessa on otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

Irtisanomisperusteena pidetään myös syitä, joiden johdosta työsopimuksen purkaminen työsopimuslain mukaan on mahdollista. Työsopimuslain 43 §:n 2 momentissa on esimerkkiluettelo niistä perusteista, jotka oikeuttavat työnantajan purkamaan työsopimuksen.

---------------------------------------------------

8 § Soveltamisala

Sen lisäksi mitä edellä on sanottu, noudatetaan työntekijästä johtuvasta syystä tapahtuvassa irtisanomisessa tämän luvun määräyksiä.

Tämän luvun määräyksiä sovelletaan myös, jos

1 työnantaja on purkanut työsopimuksen vedoten työsopimuslain mukaisiin purkamisperusteisiin ja työntekijä esittämiensä syiden perusteella väittää, ettei työnantajalla olisi ollut perustetta edes työsopimuksen irtisanomiseen;

---------------------------------------------------

16 § Korvaus perusteettomasta irtisanomisesta

Työnantaja, joka on tämän sopimuksen 2 §:ssä määriteltyjen irtisanomisperusteiden vastaisesti irtisanonut työntekijänsä, on velvollinen maksamaan työntekijälle korvausta perusteettomasta irtisanomisesta.

---------------------------------------------------

17 § Korvauksen määrä

Korvauksena on suoritettava vähintään kolmen ja enintään 20 kuukauden palkka.

Korvauksen suuruutta määrättäessä otetetaan sitä lisäävänä ja vastaavasti vähentävänä seikkana huomioon paitsi työntekijän ja työnantajan olosuhteet yleensä, erityisesti muun muassa työnantajan menettely työsopimusta irtisanottaessa, työntekijän itsensä antama aihe irtisanomiseen, työtä vaille jäämisen arvioitu kesto, työsuhteen kestoaika, työntekijän arvioitu ansion menetys, hänen ikänsä ja mahdollisuutensa saada myöhemmin ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä sekä muut näihin verrattavat seikat.

---------------------------------------------------

Kanteen perustelut

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on työtuomioistuimessa lausunut, että Väinö Paunu Oy oli 16.11.1984 luottamuksen puutteeseen vedoten purkanut linja-autonkuljettaja Leo Lindstedtin työsuhteen. Lindstedt oli työskennellyt Väinö Paunu Oy:n palveluksessa 21 vuotta. Hän oli kuulunut Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton hallitusta vastaavaan liittotoimikuntaan vuodesta 1978 lähtien ja ollut useiden vuosien ajan liittotoimikunnan valmistelevan elimen työvaliokunnan jäsenenä. Vuodesta 1977 lähtien Lindstedt oli toiminut Tampereen Linja-autohenkilökunnan ammattiosasto r.y:n puheenjohtajana 28.3.1985 pidettyyn osaston vuosikokoukseen saakka, jolloin hän oli kieltäytynyt jatkamasta puheenjohtajana. Paikalliset neuvottelut työsuhteen purkamisen johdosta oli käynnistetty 19.11.1984. Neuvotteluissa työnantajapuoli oli vedonnut yhtiön suorittamiin salaisiin tarkastuksiin ja väittänyt, että työnantajalla oli tarkastusraporttien perusteella oikeus työsopimuksen purkamiseen. Työnantajapuolelta oli lisäksi todettu, että Lindstedt ei ollut noudattanut rahastusohjeita. Hän ei nimittäin ollut aina perinyt maksua matkustajilta etukäteen. Työntekijäpuoli oli katsonut, että raportit eivät olisi oikeuttaneet työsuhteen päättämiseen. Työntekijäpuolelta oli myönnetty, että Lindstedt ei ollut noudattanut työnantajan ohjeita, sillä hän ei aina ollut suorittanut rahastusta etukäteen. Lindstedtille ei sen johdosta kuitenkaan ollut aikaisemmin annettu huomautusta. Laiminlyönti ei kuitenkaan olisi riittänyt työsuhteen päättämiseen. Myöskään liittojen välillä 26.11.1984 käydyissä neuvotteluissa ei ollut päästy asiassa yksimielisyyteen.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton käsityksen mukaan Lindstedtin työsuhteen päättäminen oli johtunut hänen ammattiyhdistystoiminnastaan. Vuonna 1977 Lindstedt oli valittu Väinö Paunu Oy:n työsuojeluvaltuutetuksi. Lindstedt ei ollut kuitenkaan voinut hoitaa tehtävää, koska hänen tuolloin hoitamallaan linjalla kuljettaja oli saanut niin sanottuja ylimääräisiä vapaapäiviä. Näitä Lindstedt oli tarvinnut voidakseen auttaa vanhempiaan tilan hoidossa. Lisäksi Lindstedt oli innokkaasti mukana kenneltoiminnassa ja toiminut ajokoirakokeiden tuomarina. Harrastukseensa Lindstedt oli tarvinnut ylimääräiset vapaapäivänsä. Työnantajan edustajat olivat olleet tietoisia näistä seikoista. Saatuaan ilmoituksen Lindstedtin valitsemisesta Väinö Paunu Oy:n työsuojeluvaltuutetuksi työnantaja oli ilmoittanut siirtävänsä Lindstedtin välittömästi toiselle linjalle, jossa hän ei olisi saanut ylimääräisiä vapaapäiviä. Edellä esitettyihin syihin vedoten Lindstedt oli ilmoittanut, ettei hän voinut ottaa hoitaakseen tarjottua linjaa. Asian johdosta käydyissä neuvotteluissa työnantaja oli ilmoittanut, että muuta mahdollisuutta kuin linjanvaihto ei ollut. Myöhemmin työnantajan edustaja oli antanut Lindstedtin ymmärtää, että mikäli hän luopuisi työsuojeluvaltuutetun tehtävästä, saisi hän pitää entisen linjansa. Lindstedtillä ei ollut ollut muuta mahdollisuutta kuin ilmoittaa työtovereilleen, että hän ei voinut ottaa vastaan työsuojeluvaltuutetun tehtävää. Tapahtumat osoittivat, että työnantaja ei ollut ollut halukas hyväksymään Lindstedtiä yrityksen luottamustehtävään työsuojeluvaltuutetuksi, sillä se olisi samalla merkinnyt Lindstedtille parempaa irtisanomissuojaa. Vuodesta 1978 lähtien Lindstedt oli tosin toiminut työpaikkansa varapääluottamusmiehenä, mutta varapääluottamusmiehellä ei ollut erityistä irtisanomissuojaa.

Varapääluottamusmiehen ja ammattiosaston puheenjohtajan asemassa sekä työntekijäliiton liittotoimikunnan jäsenenä Lindstedt oli useita kertoja joutunut puuttumaan Väinö Paunu Oy:ssä ilmenneisiin epäkohtiin. Tällaisina voitiin mainita muun muassa ulkomaan tilausajojen palkkauksesta, maksettavasta päivärahasta ja kuljettajien majoituksesta syntyneet erimielisyydet. Lisäksi Lindstedt oli puuttunut myös siihen, että yhtiössä teetettiin harjoittelijakuljettajilla työtä ilman valvontaa. Vuonna 1984 Lindstedt oli joutunut työnantajan edustajien kanssa erimielisyyksiin virkapuvun käytöstä. Yhtiö oli hankkinut työntekijöille virkapuvun, jossa oli selvästi mainittu yhtiön nimi. Lindstedt ei ollut pitänyt yhtiön mainostamista asianmukaisena, minkä johdosta hän oli huomauttanut asiasta työnantajalle. Samana vuonna Lindstedt oli joutunut ottamaan kantaa paikallisliikenteen kuljettajien ruokarahojen maksamisesta syntyneeseen kiistaan. Neuvottelujen jälkeen noin 15 linja-auton kuljettajaa oli saanut takautuvasti maksamatta jääneitä osapäivärahoja. Saatavat olivat olleet 6000-7000 markkaa työntekijää kohden. Helmikuussa ja syyskuussa 1984 Lindstedt oli joutunut puuttumaan työnantajan laatimiin uusiin vuorolistoihin, joita työnantaja oli yksipuolisesti pyrkinyt saattamaan voimaan. Syyskuussa 1984 Lindstedt oli myös puuttunut rahastajille laadittuihin uusiin vuorolistoihin, joita oli ollut mahdoton toteuttaa. Rahastajien vuorolistoista Lindstedt oli neuvotellut yhtiön liikennetarkastajan kanssa. Liikennetarkastaja oli vuoteen 1983 asti ollut yhtiössä kuljettajana, mutta hänen näkemyksensä ammattiyhdistystoiminnasta olivat olleet hyvin erilaiset kuin Lindstedtin.

Ammattiosaston puheenjohtajan painostaminen Väinö Paunu Oy:ssä ei ollut uutta. Myös kahta aikaisemmin ammattiosaston puheenjohtajana toiminutta linja-auton kuljettajaa kohtaan oli suunnattu painostusta. Vuonna 1976 oli tuolloin ammattiosaston puheenjohtajana toiminut autonkuljettaja joutunut painostustoimenpiteiden johdosta irtisanoutumaan Väinö Paunu Oy:n palveluksesta. Lindstedtiäkin oli vuonna 1981 moitittu siitä, että hän liittotoimikunnan jäsenenä oli myötävaikuttanut siihen, että Väinö Paunu Oy oli tullut osittaisen lakon piiriin. Lindstedtin työsuhteen purkaminen oli tapahtunut kolme päivää ennen pääluottamusmiehen vaalien toimittamista yhtiössä. Työnantaja oli ilmeisesti saanut tietää, että Lindstedtiä kannatettiin pääluottamusmieheksi. Sen vuoksi työnantaja oli toteuttanut työsuhteen purkamisen ennen luottamusmiesvaalia.

Tarkistusraportit, joiden perusteella Lindstedtin työsuhde oli purettu, olivat suurimmaksi osaksi keväältä 1984. Samoihin aikoihin oli neuvoteltu uudesta työehtosopimuksesta. Liittotoimikunnan jäsenenä Lindstedt oli osallistunut keskeisesti neuvotteluihin ja lisäksi hän oli ollut liittotoimikunnan edustajana huoltokorjaamoiden työehtosopimusneuvottelukunnassa. Työnantaja oli saattanut ajoittaa salaiset tarkastuksensa juuri tähän ajankohtaan sen vuoksi, että Lindstedt ei mahdollisen lakon alkaessa olisi voinut estää erillissopimuksen tekemistä, kuten oli tapahtunut vuonna 1981. Työsuhteen purkamisajankohtana Lindstedtillä ei enää ollut ollut mahdollisuutta riittävän yksityiskohtaisesti puolustautua raporteissa esitettyjä tietoja vastaan. Kahdeksasta raportista yksi oli syyskuulta ja yksi marraskuulta 1984 ja muut olivat edelliseltä keväältä. Lindstedt ei enää marraskuussa ollut voinut muistaa mitä jollakin linjalla oli puoli vuotta aikaisemmin tapahtunut. Raporteissa Lindstedtiä oli syytetty siitä, että hän ei aina ollut suorittanut etukäteisrahastusta. Neuvotteluissa Lindstedt oli myöntänyt, ettei hän joka kerralla ollut etukäteen ottanut matkustajilta maksua. Tähän oli ollut syynä se, että välillä Lahti-Kotka oli ollut niin paljon rahtitavaraa, että etukäteisrahastuksen suorittaminen käytännössä oli ollut useissa tapauksissa mahdotonta. Outoa oli, että vaikka jo helmikuussa 1984 suoritetussa tarkastuksessa oli todettu, että etukäteisrahastusta ei aina suoritettu, ei asiasta kuitenkaan ollut huomautettu Lindstedtille.

Raporteissa oli toisena pääasiallisena puutteena esitetty, että Lindstedt ei ollut merkinnyt rahastusnauhoihin pysäkkipaikkoja. Se oli johtunut siitä, että Lindstedt oli työnantajan edustajien puheista saanut virheellisesti sen käsityksen, että suoritettu liikennelaskenta korvaisi rahastuspaikkojen merkitsemisen. Samaa käytäntöä Lindstedt oli noudattanut vuodesta 1975 lähtien saamatta asian johdosta kertaakaan huomautusta, vaikka puutteellisuus oli näkynyt jokaisessa työnantajalle jätetyssä rahastusnauhassa. Työnantajan oli näin ollen katsottava ainakin hiljaisesti hyväksyneen Lindstedtin menettelyn. Työnantajan harhautuksesta ei ollut ollut kysymys. Lindstedt oli joka päivä työvuoroltaan palattuaan tilittänyt välittömästi kaikki linjalta kertyneet rahat työnantajalleen. Yhtiössä noudatetun käytännön mukaan kuljettaja laski kertyneet rahat ja teki sen jälkeen tilitystositteen. Pääosin tilitystosite täytettiin yhtiön konttorilla. Kuljettaja merkitsi tositteeseen vain linjalta kertyneet rahat. Sen sijaan hän ei laskenut matkalippuja tai rahastusnauhan loppusummaa. Rahastuskoneen lukemat oli peitetty, joten kuljettaja ei saanut tietoonsa linjansa alku- ja loppulukemaa. Koneen lukemien tarkistamisessa tarvittava avain oli yhtiön konttorilla.

Kanteessa esitetyt vaatimukset

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT on vaatinut työtuomioistuinta vahvistamaan, että Väinö Paunu Oy:llä ei ole ollut irtisanomissuojasopimuksen mukaista perustetta Lindstedtin työsuhteen purkamiseen eikä myöskään irtisanomiseen. Lisäksi liitto on vaatinut Väinö Paunu Oy:n velvoittamista korvaamaan Lindstedtille irtisanomissuojasopimuksen vastaisen työsuhteen purkamisen johdosta neljän kuukauden irtisanomisajan palkkaa vastaavana menetyksenä 17 238 markkaa ja lisäksi irtisanomissuojasopimuksen vastaisen työsuhteen päättämisen johdosta 20 kuukauden palkkaa vastaavana korvauksena 86 190 markkaa, molemmat määrät 16 prosentin korkoineen 16.11.1984 lukien.

Vastineen perustelut

Autoliikenteen Työnantajaliitto on lausunut vastineessaan, johon Väinö Paunu Oy on omalta osaltaan yhtynyt, että Väinö Paunu Oy:n kuljettajat käyttivät rahastuksessa linja-autoyrityksissä yleisesti käytössä olevia Almex-merkkisiä rahastuskoneita. Rahastuskone antoi lipun ja rekisteröi niin kutsutulle kontrollinauhalle kaikki matkan aikana tapahtuneet rahastukset pysäkkikohtaisesti. Pysäkkimerkkien rekisteröityminen edellytti, että kuljettaja sääti jokaisen pysäkin kohdalla koneeseen pysäkin numerokoodin. Rahastuksen oli aina tapahduttava etukäteen matkustajien noustessa autoon, jotta rahastustapahtumat pystyttäisiin helposti jälkikäteen tarkistamaan. Väinö Paunu Oy:n kuljettajille oli annettu selkeät ohjeet rahastuskoneen käytöstä. Näissä ohjeissa oli aina korostettu etukäteisrahastusta ja pysäkkimerkkien käyttöä. Kuljettajille oli myös annettu ohje, että auton tultua päätepisteeseensä kuljettajan oli aina lyötävä rahastuskoneeseen tyhjä lyönti, joka rekisteröityi kontrollinauhalle tyhjänä paikkana. Ellei kuljettaja noudattanut annettuja rahastusohjeita, oli hänellä hyvät mahdollisuudet käyttää väärin matkalipputuloja.

Yhtiössä oli useasti korostettu rahastusohjeiden tarkkaa noudattamista. Asiaa oli käsitelty myös työntekijöiden työhuonekunnan kokouksissa 12.5.1980 ja 24.11.1982. Kokouksissa oli todettu, että työnantajan taholta oli jälleen kerran kehotettu pysäkkinumeroiden käyttämiseen. Työhuonekunnan kokouksista laaditut pöytäkirjat olivat olleet kaikkien kuljettajien nähtävillä yhtiön ilmoitustaululla. Pääluottamusmies oli 26.11.1985 käydyissä liittojen välisissä neuvotteluissa myöntänyt, että rahastusohjeet olivat kaikkien yhtiön kuljettajien tiedossa. Myös liikenneministeriön päätös edellytti, että matkaliput oli perittävä etukäteen ja suoritetuista maksuista oli annettava kuitti. Koska Lindstedt oli ollut yhtiön palveluksessa pitkän ajan linja-auton kuljettajana, hän oli tarkoin tuntenut yhtiön rahastusohjeet. Lindstedt oli itsekin myöntänyt toimineensa vastoin rahastusohjeita.

Lindstedt oli suurimman osan Väinö Paunu Oy:n palveluksessa olemastaan ajasta ajanut linjaa Tampere-Kotka-Tampere. Tänä aikana Lindstedt oli rahastanut oikein Tampereen ja Lahden välisellä osuudella, vaikkakaan hän ei tälläkään välillä ollut käyttänyt pysäkkinumerointia. Pysäkkinumeroinnin käyttämättä jättäminen ei kuitenkaan ollut tullut ilmi tavanomaisten tarkastusten yhteydessä. Mainitulla välillä Lindstedt oli kuitenkin aina perinyt maksun etukäteen ja antanut matkustajille matkalipun. Yhtiössä järjestetyssä poikkeuksellisessa piilotarkastuksessa oli kuitenkin tullut ilmi, että Lindstedt ei suorittanut rahastusta oikein Lahden ja Kotkan välisellä matkalla. Tällä välillä Lindstedt oli rahastanut säännönmukaisesti jälkikäteen, eikä hän ollut aina antanut asiakkaalle maksusta matkalippua. Tämä Lindstedtin rahastustapa oli tehnyt mahdolliseksi matkalipputulojen väärinkäytön. Tätä epäilyä oli vahvistanut vielä se, että Lindstedtin rahatilityksissä olisi pitänyt olla ylimääräistä rahaa rahastuskoneen kontrollinauhaan verrattuna. Tällaista rahaa ei kuitenkaan Lindstedtin tilityksistä ollut löytynyt kuin joissakin yksittäistapauksissa joitakin pieniä määriä.

Kaikissa linja-autoyhtiöissä tarkkailtiin kuljettajien rahastusta erilaisin pistokokein. Näin oli tapahtunut myös Väinö Paunu Oy:ssä. Yhtiön palveluksessa oli useita vuosia ollut kaksi tarkastajaa, jotka olivat suorittaneet tarkastuskäyntejä eri linjoilla. Tarkastukset olivat kuitenkin ulottuneet ainoastaan Tampereen ja Lahden väliselle matkalle. Sen oli myös Lindstedt tiennyt, koska tarkastukset olivat olleet näkyviä. Tällä välillä liikennöitäessä Lindstedt oli toiminut rahastusohjeiden mukaisesti. Vuosien 1983 ja 1984 vaihteessa oli yhtiössä aloitettu laajempi piilotarkastustoiminta, kun erästä kuljettajaa oli epäilty rahastusväärinkäytöksistä. Piilotarkastustoiminnassa oli tarkastettu lähes 40 kuljettajaa ja erillisiä tarkastuskertoja oli tehty yli 70. Lindstedtin rahastusta ei olisi tälläkään kertaa tuskin tarkastettu muulta kuin Tampereen ja Lahden väliseltä osuudelta, ellei eräs matkustaja olisi piilotarkastusten ollessa käynnissä soittanut yhtiön ajomestarille ja kertonut, että toinen Tampereen ja Kotkan välisen linjan kuljettajista ei antanut matkasta matkalippua. Puhelinsoitto oli käynnistänyt kuljettajien erityistarkastukset Lahden ja Kotkan välillä. Lindstedtin osalta tarkastuksia oli suoritettu kahdeksan ja niissä oli havaittu, että Lindstedt oli säännönmukaisesti rahastanut jälkikäteen, eikä hän ollut antanut matkustajille matkalippuja eikä myöskään aina lyönyt rahastamiaan summia rahastuskoneeseen. Linjan toisen vakinaisen kuljettajan rahastuksessa ei ollut ollut huomauttamista. Myöskään talvi- ja sairaslomien aikana tällä linjalla ajaneiden kahden muun kuljettajan rahastuksessa ei ollut ollut syytä huomautuksiin. Rahtitavaran paljous ei siten ollut estänyt toisia kuljettajia rahastamasta rahastusohjeiden mukaisesti.

Lindstedtiä koskevista tarkkailuraporteista ilmeni, että hän ei ollut lyönyt rahastuskoneeseen eikä myöskään tilittänyt yhteensä 60 matkustajalta perimiään maksuja. Tämä merkitsi, että Lindstedt varovaisen arvion mukaan oli käyttänyt toistuvasti omiin tarkoituksiinsa Väinö Paunu Oy:lle kuuluvia rahoja noin 30 000 markkaa vuodessa. Todennäköisesti määrä oli huomattavasti suurempi, koska edellä esitetty rahamäärä oli laskettu ainoastaan Lahden ja Kotkan välillä suoritettujen tarkastusten perusteella. Siinä ei ollut otettu huomioon Kotkan ja Lahden välisiä rahastusmaksuja, joista Lindstedt mitä ilmeisimmin oli käyttänyt omiin tarkoituksiinsa myös huomattavan osan. Lindstedtin epärehellisyyttä ja anastamistarkoitusta osoitti se, että Lindstedt oli rahastanut oikein Tampereen ja Lahden välillä, koska hän oli tiennyt, että tällä välillä suorittiin tarkastuksia. Lindstedt oli työsuhteensa päättämistä koskeneessa keskustelussa myöntänyt epärehellisyytensä, sillä hän oli yhtiön liikennepäällikön ja liikennetarkastajan läsnä ollessa tarjoutunut maksamaan takaisin tilityksistä puuttuvat rahat, mikäli hän saisi pitää työpaikkansa. Yhtiön taholta asiaan ei ollut puututtu ennen kuin vasta 13.11.1984 tapahtuneen tarkastuksen jälkeen siitä syystä, että puuttuminen Lindstedtin menettelytapoihin jo tarkastusten alkuvaiheessa olisi tehnyt koko tarkastusohjelman mitättömäksi. Yhtiössä oli myös ymmärretty, että Lindstedtin asema ammattiyhdistystoiminnassa asetti hänen työsuhteensa erityisasemaan. Tästä syystä oli pitkän ajanjakson kuluessa haluttu saada ehdoton varmuus väärinkäytöksistä. Tarkastusten yhteydessä oli sitten selvinnyt, että väärinkäytökset olivat olleet markkamääriltään suuria sekä myös säännöllisiä ja suunnitelmallisia. Yhtiöllä oli siten ollut työsopimuslain 43 §:ssä edellytetty peruste Lindstedtin työsuhteen päättämiseen.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton esittämät esimerkit Lindstedtin ammattiyhdistystoiminnasta olivat vääristeltyjä. Kanteessa mainituista esimerkkitapauksista ainoastaan rahastajien vuorolistojen osalta Lindstedt oli esittänyt vaatimuksia työnantajalle. Muissa kanteessa mainituissa tapauksissa Lindstedt ei ollut esittänyt työnantajalle mitään vaatimuksia, eikä hänen kanssaan näistä myöskään ollut neuvoteltu. Neuvottelut erimielisyyskysymyksistä oli hoitanut pääluottamusmies normaalin neuvottelujärjestyksen mukaisesti. Väinö Paunu Oy:ssä ammattiyhdistystoimintaa ei ollut koskaan pidetty kielteisenä seikkana. Tästä osoituksena oli muun muassa se, että useat ammattiyhdistystoiminnassa aktiivisesti mukana olleet kuljettajat olivat edenneet liikenne-esimiehiksi.

Vastineessa esitetyt vaatimukset

Autoliikenteen Työnantajaliitto on pyytänyt kanteen hylkäämistä.

Perustelut

Väinö Paunu Oy on 16.11.1984 purkanut 2.12.1963 lukien yhtiön palveluksessa linja-autonkuljettajana olleen Leo Lindstedtin työsuhteen. Purkamisen syyksi on ilmoitettu luottamuksen puute, joka on johtunut siitä, että Lindstedt on laiminlyönyt annettujen rahastusohjeiden noudattamisen ja jättänyt tilittämättä työnantajalle kuljetusmaksuja. Yhtiö on perustanut menettelynsä palveluksessaan olevien tarkastajien laatimiin selvityksiin, joiden mukaan Lindstedtin suorittamassa rahastuksessa on havaittu epäselvyyksiä. Näiden epäselvyyksien johdosta yhtiö on pyytänyt poliisitutkinnan suorittamista. Tutkinnan päätyttyä virallinen syyttäjä on vaatinut Tampereen raastuvanoikeudessa Lindstedtille rangaistusta jatketusta kavalluksesta. Raastuvanoikeus on 30.10.1985 julistamassaan päätöksessä katsonut selvitetyksi, että Lindstedt on 1.2.-13.11.1984 perinyt matkustajilta maksuja lyömättä niitä rahastuskoneeseen ja tällä tavoin saanut haltuunsa varoja, jotka hänen olisi tullut tilittää Väinö Paunu Oy:lle. Lindstedt on näin hankkinut itselleen oikeudettomasti taloudellista etua ainakin 525,60 markkaa. Raastuvanoikeus on tuominnut Lindstedtin jatketusta kavalluksesta sakkorangaistukseen. Päätökseen ovat Lindstedt ja virallinen syyttäjä ilmoittaneet tyytymättömyyttä.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto on kanteessa ja asiaa työtuomioistuimessa käsiteltäessä katsonut, että Lindstedtin työsuhteen purkamisen syynä on ollut hänen ammattiyhdistystoimintansa. Liitto on työtuomioistuimessa toisaalta myöntänyt, että Lindstedtin syyksi raastuvanoikeuden päätöksessä luettua menettelyä sellaisenaan olisi pidettävä työsopimuksen purkamiseen oikeuttavana tärkeänä syynä. Kun Lindstedt, joka on kiistänyt syyllisyytensä, on kuitenkin ilmoittanut saattavansa valittamalla raastuvanoikeuden päätöksen hovioikeuden tutkittavaksi, asian käsittely liiton mielestä tulisi työtuomioistuimessa lykätä odottamaan hovioikeuden päätöstä.

Koska Lindstedtin työsopimus on purettu hänen viakseen luetun rahastusohjeiden laiminlyömisen ja matkalippujen tahallisen tilittämättä jättämisen perusteella, työtuomioistuin katsoo, että työnantajalla on esitetyn selvityksen mukaan näytetty olleen - riippumatta siitä, pysytetäänkö Tampereen raastuvanoikeuden päätös voimassa vai ei, - irtisanomissuojasopimuksen 2 §:ssä tarkoitettu tärkeä syy menettelyynsä.

Tuomiolauselma

Työtuomioistuin hylkää pyynnön käsittelyn lykkäämistä. Tutkiessaan asian työtuomioistuin hylkää kanteen.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto velvoitetaan korvaamaan Autoliikenteen Työnantajaliiton ja yhtiön yhteiset oikeudenkäyntikulut 1 500 markalla.

Jäsenet: Pelkonen puheenjohtaja, Tiitinen, Uski, Sariola, Kuivanen ja sulkunen.

Eri mieltä olevan jäsen Sulkusen lausunto:

Lindstedtin työsuhde Väinö Paunu Oy:hyn on jatkunut 21 vuotta. Hän on myös osallistunut aktiivisesti ammattiyhdistystoimintaan. Asiassa ei ole väitettykään, että Lindstedtiä olisi aikaisemmin henkilökohtaisesti huomautettu tai varoitettu annettujen rahastusohjeiden noudattamatta jättämisestä. Näin ollen tämä seikka - mikä jutussa on riidatta näytetty toteen - ei sellaisenaan perusta työnantajalle oikeutta purkaa Lindstedtin työsopimusta. Purkuperustetta harkittaessa on kantajankin mielestä erityistä merkitystä sillä seikalla, voidaanko asiassa katsoa näytetyksi, että Lindstedt on kavaltanut työnantajaltaan asiakkailta perimiään maksuja.

Työtuomioistuimen enemmistön päätökseksi tullut mielipide johtanee sellaiseen käytäntöön, jonka mukaan työtuomioistuimen mielestä purkuperusteeksi riittää, että työsuhteen päättämisen syyksi ilmoitettu teko tai laiminlyönti on alioikeudessa katsottu toteennäytetyksi. Kuitenkin ongelmaksi muodostuu se, että alioikeuden päätökseen voidaan hakea muutosta, kun taas työtuomioistuimen päätös on lopullinen. Työtuomioistuimessa käsiteltävä asia voi tosiasiallisilta seuraamuksiltaan olla työsuhteen osapuolille, käytännössä useimmiten työntekijälle, huomattavasti merkittävämpi kuin yleisessä tuomioistuimessa käsiteltävä asia, joissa molemmissa näytön ja sen harkinnan osalta on kysymys samasta teosta tai laiminlyönnistä.

Näillä perusteilla ja edellä kerrotut Lindstedtin työsuhteeseen liittyvät tekijät huomioon ottaen olisi asian käsittely työtuomioistuimessa siirrettävä tapahtumaan vasta sen jälkeen, kun kantaja on esittänyt hovioikeuden Lindstedtin muutoksenhakemuksen johdosta antaman päätöksen.

Enemmistön hylättyä kantajan lykkäyspyynnön ja näin ollen pakotettuna lausumaan itse asiasta katson, että raastuvanoikeudessa on tosin näytetty Lindstedtin syyllistyneen annettujen rahastusohjeiden jatkettuun noudattamatta jättämiseen. Lindstedt on myös jättänyt tilittämättä perimiään maksuja yhteensä 525,60 markkaa raastuvanoikeuden päätöksessä kerrotuin tavoin. Toisaalta on kuitenkin esitetty selvitystä siitä, että Lindstedt on toimittanut työnantajalle kunkin työvuoron päättyessä koko rahastuslaukun kaikkine sisältöineen myös niissä tapauksissa, jolloin laukussa on ollut rahaa enemmän kuin siinä kontrollinauhasta ilmenevien lyöntien perusteella olisi kuulunut olla.

Tämän vuoksi ja asiassa esitetyn muun selvityksen huomioon ottaen katson, että edellä kerrotuin tavoin menetellessään Lindstedtin ei ole näytetty toimineen hankkiakseen itselleen taloudellista etua. Hänen on tosin näytetty syyllistyneen jatkuneeseen huolimattomuuteen annettujen rahastusohjeiden noudattamisessa; mutta huomioon ottaen työsuhteen pitkäaikaisuuden työnantajan asiana olisi ollut tarkemmin ja jo huomattavasti aikaisemmassa vaiheessa valvoa sitä, että näitä ohjeita noudatetaan. Katson kuitenkin, että Lindstedt osaltaan on omalla menettelyllään antanut aiheen työsuhteen päättämiselle, mikä tulee ottaa huomioon Lindstedtille irtisanomissuojasopimuksen vastaisen työsuhteen päättämisen johdosta maksettavaksi määrättävään korvaukseen alentavasti vaikuttavana seikkana.

Edellä olevilla perusteilla harkitsen oikeaksi kanteen enemmälti hyläten velvoittaa Väinö Paunu Oy:n maksamaan Leo Lindstedtille saamatta jääneenä irtisanomisajan palkkana 17 238 markkaa 16 prosentin korkoineen 16.11.1984 lukien ja irtisanomissuojasopimuksen vastaisen työsuhteen päättämisen johdosta korvausta 30 000 markkaa 16 prosentin korkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 11.4.1985 lukien. Jutun laatuun katsoen saa Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto kuitenkin kärsiä oikeudenkäyntikulunsa omana vahinkonaan.

Eri mieltä olevan jäsen Kuivasen lausunto:

Asian käsittelyn lykkäämisestä olen samaa mieltä kuin jäsen Sulkunen, mutta pakotettuna lausumaan itse asiasta yhdyn tuomioon.