8.5.1979

1 § Sopimuksen soveltamisala

Tämä sopimus koskee jäljempänä mainituin rajoituksin kuntien ja kuntainliittojen palveluksessa olevia sellaisia tuntipalkkaisia työntekijöitä, jotka eivät kuulu kuukausipalkkaisia työntekijöitä koskevan työehtosopimuksen piiriin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

23 § Matkakustannusten korvaus ja päiväraha

1. Työnantaja järjestää mahdollisuuksien mukaan työntekijäin kuljetuksen suojatuilla kulkuneuvoilla sellaisille paikallisesti sovittavan rajan ulkopuolella oleville työpaikoille, joiden läheisyyteen ei pääse yleisillä kulkuneuvoilla Jos kuljetusta ei voida järjestää työnantajan toimesta, korvataan työntekijälle työnjohdon osoittaman kulkuneuvon käyttämisestä johtuvat matkakustannukset.

2. Mitä edellä on sanottu, ei kuitenkaan koske 24 §:n 1. kohdassa tarkoitettua pysyväisluonteista työmaata, paitsi jos työntekijä on määrätty sinne vain tilapäistä tehtävää varten.

3. Edellä mainittuihin matkoihin kuluva aika luetaan työajaksi. Matkojen lähtö- ja saapumispaikat määrää työnjohto luottamusmiesten kanssa neuvoteltuaan.

4. Milloin työ suoritetaan vieraalla paikkakunnalla, korvataan työntekijälle tästä koituvat kustannukset seuraavasti:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

5. Milloin työ suoritetaan tilapäisellä työmaalla, jossa työntekijällä ei ole mahdollisuutta lämpimän aterian nauttimiseen ja työmaa sijaitsee vähintään 10 km etäisyydellä sovitusta kokoontumispaikasta ja/tai asunnosta ja matka on kestänyt yli kuusi tuntia, maksetaan eväsrahaa 6,20 mk päivässä edellyttäen, ettei työntekijän kuljetusta ruokailupaikalle ole työnantajan toimesta järjestetty. Eväsrahaa ei suoriteta sellaisilta päiviltä, joina työajan lyhyyden takia varsinaista ruokailuaikaa ei ole.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjassa on muun ohessa seuraava määräys:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

10 §

Sovittiin, että tuntipalkkaisten työntekijäin tätä työehtosopimusta paremmat etuudet säilyvät sellaisina kuin ne olivat voimassa 28.2.1977.

Sovittiin, että 28.2.1977 paikallisesti voimassa olleita ns. eväs- tai voileipärahajärjestelmiä noudatetaan edelleen, ellei paikallisesti toisin sovita. Tällöin ei sovelleta työehtosopimuksen 23 §:n 5. kohtaa.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tampereen kaupungin ja KTV:n Tampereen yhteisjärjestön välillä on sovittu 19.4.1977 allekirjoitetulla pöytäkirjalla liitteestä edellä mainittuun työehtosopimukseen. Pöytäkirjassa sanotaan muun muassa:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

2 §

Käytiin läpi maaliskuun 15 päivänä 1977 hyväksytty kuntien ja kuntainliittojen tuntipalkkaisia työntekijöitä koskeva työehtosopimus ( 1977 ) ja sovittiin seuraavista tarkistuksista ja lisäyksistä:

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

23 §

1. Jos kaupungin työntekijä lähetetään ulkokuntiin työhön, maksetaan hänelle, jos työ matkoineen kestää vähintään 6 tuntia, päivärahaa kaupunkiin rajoittuvissa kunnissa 5,50 markkaa. Muissa ulkokunnissa maksetaan päivärahaa virkamatkojen matkakustannusten korvausliitteen mukaan.

Matkarahat:

1) Työntekijöille, jotka joutuvat työskentelemään liitteenä olevan yleisten töiden lautakunnan 7.5.1947 päiväämässä kartassa punaisella värillä piirretyn alueen ulkopuolella, maksetaan matkarahoina todellisten matkakulujen mukainen korvaus.

2) Matkarahat maksetaan kuitenkin työpaikan ollessa lähempänäkin, jos kysymyksessä on yksityisen työntekijän lähettäminen jotakin vikaa korjaamaan.

3) Matkarahaksi lasketaan linja-automaksu kaupungissa mahdollisimman lähelle työmaata.

4) Matkarahoja ei makseta, jos työntekijäin kuljetus tapahtuu tavalla tai toisella kaupungin toimesta ja kustannuksella.

5) Matkarahaa ei makseta kaupungin omistamien tilojen työntekijöille heidän työskennellessään oman talon tai yhdysviljelyksessä olevien tilojen työmailla.

Päivärahat:

1) Edellisen lisäksi maksetaan työntekijöille jotka joutuvat työskentelemään edellä mainittuun karttaan sinisellä värillä merkityn alueen ulkopuolella kahden (2,-) markan suuruinen päiväraha, edellyttäen kuitenkin, että työntekijän asunnosta rajan takana olevalle työmaalle on matka vähintään kolme (3) kilometriä ja että työpäivän pituus on vähintään kuusi (6) tuntia, eikä työmaalla ole työmaaruokalaa tai sen läheisyydessä yleistä ruokalaa.

2) Edellä olevaa päivärahaa ei makseta, jos työntekijä asuu edellä mainitun sinisellä merkityn rajan ulkopuolella, eikä hänellä ole kolmea (3) kilometriä pitempi matka työmaalleen.

3) Päivärahaa ei makseta kaupungin tilojen työntekijöille heidän työskennellessään oman talon tai yhdysviljelyksessä olevien tilojen työmailla.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto KTV ja KTV:n Tampereen yhteisjärjestö ovat työtuomioistuimessa lausuneet, että Tampereen kaupungin ja KTV:n Tampereen yhteisjärjestön välillä oli syntynyt riitaa matkarahan maksuperusteista, koska Tampereen kaupunki oli lopettanut matkarahan maksamisen eräille järjestön jäsenille, jotka olivat joutuneet työskentelemään määrätyn rajan ulkopuolella. Riita-asiasta oli pidetty paikallisneuvottelu 16.8.1977, missä työntekijäpuoli oli esittänyt, että työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 10 §:n 2 kohdan mukaan Tampereen kaupungissa tulisi soveltaa matkarahamääräyksiä siten kuin niitä oli aikaisemmin sovellettu. Samalla yhteisjärjestön neuvottelijat olivat edellyttäneet korvausten suorittamista takautuvasti. Kaupungin edustajat olivat todenneet, että sovittaessa työehtosopimuksen paikallisesta soveltamisesta kaupungin edustajat olivat esittäneet siirryttäväksi paikallisesti sovituista matka- ja eväsrahajärjestelmistä valtakunnallisten työehtosopimusten mukaisiin korvauksiin siitä huolimatta, että kokonaiskustannusten voitaisiin arvioida tulevan kaupungille kalliimmiksi. Perusteluna oli se, että paikalliset matka- ja eväsrahamääräykset olivat perustuneet kaupunginhallituksen vuonna 1937 ja kaupunginvaltuuston vuonna 1947 hyväksymiin rajoihin, jotka mm. matkakorvausten osalta olivat noudattaneet silloisia kaupungin rajoja. Kaupungin edustajat olivat neuvotteluissa lisäksi esittäneet, että mikäli paikalliset matka- ja eväsrahamääräykset jäisivät voimaan, korvausten suorittamisessa noudatettaisiin edelleen alkuperäisiä periaatteita, joiden mukaan mm. matkakorvauksen saamisen edellytyksenä muka olisi asuminen matkakorvausrajan sisäpuolella.

Kysymys oli siis siitä, edellyttivätkö paikallisen pöytäkirjan matkarahamääräykset sitä, että työntekijän olisi asuttava matkakorvausrajan sisäpuolella saadakseen matkarahan, kun hän joutui työhön matkakorvausrajan ulkopuolelle. Kun pöytäkirjamääräys edellytti matkarahan osalta ainoastaan sitä, että työntekijät, jotka joutuivat työskentelemään tietyn punaisella värillä piirretyn alueen ulkopuolella saivat matkarahan, ei kaupungin muuttunutta tulkintaa matkarahakorvauksen edellytyksistä voitu pitää oikeana. Kun sitä paitsi kyseinen määräys oli ollut samansisältöisenä jo useassa aikaisemmassa paikallisessa työehtosopimuksessa ja sitä oli myös sovellettu johdonmukaisesti, täytyi kaupungin muuttunutta tulkintaa pitää työehtosopimuksen ja sen nojalla solmitun pöytäkirjan vastaisena.

Katu-, talonrakennus-, puisto-, vesilaitos-, vapaa-aika- ja kuljetustoimiston työntekijöiden osalta tehdyn tutkimuksen perusteella oli todettavissa, että jo vuonna 1959 matkakorvauksien piirissä olleista työntekijöistä 1/4 oli asunut matkakorvausrajan ulkopuolella. Uusien asumisalueiden valmistuttua matkakorvausrajan ulkopuolella asuminen oli vielä lisääntynyt. Vuonna 1969 yli 1/3 matkakorvauksen piirissä olevista oli asunut rajan ulkopuolella ja oli kuulunut siitä huolimatta korvauksen piiriin. Työntekijöille oli myös huomattavassa määrin korvattu matkakustannuksia autolipuilla. Näistä ei ollut olemassa virallista selvitystä. Näin ollen selvitykset perustuivatkin joko työnjohtajien vapaaehtoiseen kirjanpitoon tai työmaiden kirjurien ja työntekijöiden lausuntoihin. Matkakorvausten maksaminen joko rahakorvauksena tai autolippuina oli ollut yleinen käytäntö, jota voitiin pitää vakiintuneena, koska esitetyt selvitykset osoittivat käytännön jatkuneen ainakin viimeiset 10 vuotta. Maksetut korvaukset eivät olleet olleet vähäisiä, vaan yhdessä linja-autolippujen kanssa ne olivat nousseet useisiin kymmeniin tuhansiin markkoihin vuotta kohden.

Edellä olevin perustein Kunnallisten työntekijäin ja viranhaltijain liitto KTV ja KTV:n Tampereen yhteisjärjestö ovat vaatineet työtuomioistuinta vahvistamaan työehtosopimuksen allekirjoituspöytäkirjan 10 §:n 1 kohdan ja työehtosopimuksen nojalla tehdyn paikallisen pöytäkirjan 23 §:n 1 kohdan matkarahamääräysten osalta oikeaksi tulkinnan, että matkarahan maksamisen edellytyksenä ei ole asuminen tietyn punaisella piirretyn alueen sisäpuolella. Lisäksi kantajat ovat vaatineet, että edellä olevan nojalla Tampereen kaupunki velvoitettaisiin noudattamaan solmittua paikallista työehtosopimuksen liitettä sopimuksen voimaantulosta eli 1.3.1977 alkaen ja maksamaan tämän mukaiset matkakorvaukset asianomaisille työntekijöille.

Kanteeseen vastatessaan kunnallinen sopimusvaltuuskunta on lausunut, että matkakorvauksen saamisen edellytyksenä oli alusta alkaen ollut se, että työntekijä asui karttaan merkityn rajan sisäpuolella ja että työmaa sijaitsi mainitun rajan ulkopuolella. Mainittu käytäntö oli perustunut Tampereen kaupunginvaltuuston jo vuonna 1937 tekemään ja 1947 uusimaan päätökseen.

Paikallisneuvottelussa keväällä 1974 osapuolet olivat todenneet, että koska muutoksista ei ollut päästy sopimukseen, jäivät työehtosopimuksen paikallisliitteessä olevat matkarahojen suorittamista koskevat määräykset muuttumattomina voimaan. Vuonna 1975 kaupunginvaltuusto oli kumonnut aikaisemmat päätöksensä ja päättänyt, että vastaisuudessa korvauksista tulisi sopia työehtosopimuksen soveltamisneuvottelujen yhteydessä. Myöhemmissä neuvotteluissa ei kuitenkaan ollut päästy sopimukseen matkakorvausmääräysten uusimisesta eli siis työehtosopimuksen 23 §:n mukaiseen käytäntöön siirtymisestä.

Vuonna 1977 oli todettu, että kaupungin eräissä työpisteissä oli virheellisesti suoritettu matkakorvausta, vaikka työntekijä ei ollut asunutkaan rajan sisäpuolella. Virheellinen käytäntö oli tällöin lopetettu ja matkojen korvaamisessa palattu alkuperäistä tarkoitusta vastaavaan menettelyyn. Kanteessa esitetty vaatimus perustuikin tähän virheelliseen käytäntöön, ei määräysten oikeaan tulkintaan. Se seikka että joissakin työkohteissa oli matkakorvausmääräystä sovellettu väärin, ei kuitenkaan voinut perustaa työntekijöille oikeutta vaatia, että allekirjoituspöytäkirjan 10 §:n 1 momentin nojalla tämä virheellinen käytäntö tulisi vahvistaa määräysten oikeaksi sisällöksi. Jos työnjohtotasolla sovellettiin jotakin sopimusmääräystä väärin, asia oli luonnollisesti oikaistava ja palattava alkuperäistä tarkoitusta vastaavaan monia vuosia jatkuneeseen käytäntöön, kuten kaupunki oli menetellytkin.

Edellä esitetyn perusteella kunnallinen sopimusvaltuuskunta on kiistänyt kanteen ja sen perusteet kaikilta osiltaan ja pyytänyt kanteen hylkäämistä.

Kanteeseen vastatessaan Tampereen kaupunki on lausunut, että riidanalaisen matkarahan historia perustui Tampereen kaupunginhallituksen vuonna 1937 tekemään päätökseen, jossa kaupunginhallitus oli päättänyt hyväksyä yleisten töiden lautakunnan esityksen matkarahojen maksamisessa noudatettavista ohjeista. Kyseisestä päätöksestä ilmeni, että matkaraha suoritettaisiin mentäessä kaupungista mahdollisimman lähelle työmaata. Nykyisen paikallisen työehtosopimuksen teksti oli tullut ensimmäisen kerran käyttöön kaupunginvaltuuston päätöksellä vuonna 1947. Päätöksen perusteluosassa oli mm. teksti: "Sanottuun päätökseen liittyy kaupungin kartta, jonka ulkopuolelle oleville työmaille kaupunki suorittaa todelliset matkakulut." Samoin perusteluosan toisessa kappaleessa olevan nykyistä KTV:n Tampereen yhteisjärjestöä edeltäneen Tampereen Kunnantyöntekijäin Keskusjärjestön kirjelmän sanamuoto tuki käsitystä, että oli täytynyt mennä kartassa merkityn alueen ulkopuolelle työhön saadakseen matkakorvauksen. Määräyksen sanamuodosta riippumatta oli siten tarkoitettu, että korvauksen saamiseksi oli ylitettävä mainittu raja sisältä ulospäin eli asuttava rajan sisällä. Vuonna 1955 kaupunginhallitus oli asettanut toimikunnan tarkistamaan kaupunkialueella suoritettavien matka- ja päivärahojen korvausperusteita. Toimikunnan esityksen perusteluosassa oli mainittu kaksi vaihtoehtoa matkarahajärjestelmän korjaamiseksi, joista toisena oli esitetty vaihtoehto, jonka mukaan työntekijän asuinpaikka ei olisi korvaukseen oikeuttavan matkan perustana, vaan työpaikan sijainti, jolloin perusmaksuisen matkan olisi katsottava alkavan keskustorilta. Esitys ei kuitenkaan ollut johtanut muutoksiin, joten edelleen oli voimassa rajan sisällä asumisvelvoite korvausperusteen ehtona.

Edellä tarkoitettua käytäntöä noudatettiin tälläkin hetkellä. Kuitenkin molempien osapuolten taholta oli määräys todettu vanhentuneeksi. Tätä osoitti mm. kaupunkien ja kauppalain tuntipalkkaisia työntekijöitä koskevan työehtosopimuksen paikallisten liitteiden vuodelta 1971 oleva 1 §:n maininta: "Koska ao. määräykset ovat vanhentuneita ja nykyolosuhteisiin sopimattomia, pyritään ne ensi tilassa uusimaan." Neuvotteluissa vuonna 1974 oli todettu, että koska osapuolet eivät katsoneet voivansa muuttaa tehtyjä esityksiä, matka- ja päivärahojen suorittamista koskevat määräykset jäisivät muuttamattomina voimaan. Neuvottelujen kariutumisen jälkeen KTV:n Tampereen yhteisjärjestö oli esittänyt vuonna 1975, että kaupungin toimesta ratkaistaisiin pikaisesti eväsraha- ja matkakorvausasia. Kaupunginvaltuusto olikin sitten kumonnut vuonna 1947 ja 1951 tekemänsä päätökset ja päättänyt, että vastaisuudessa korvausten määristä tulisi sopia työehtosopimusten soveltamisneuvottelujen yhteydessä, joissa ei ollut kuitenkaan päästy sopimukseen alkuperäisten määräysten muuttamisesta.

Kevään 1977 neuvotteluissa oli todettu kaupungin edustajien taholta, että eräissä työpisteissä oli poiketen alkuperäisestä tekstistä suoritettu matkakorvauksia, vaikka työntekijä ei ollut asunutkaan korvausrajan sisäpuolella. Tämän johdosta kaupungin neuvottelijoiden toimesta oli ilmoitettu ainakin neljässä vuonna 1977 pidetyssä neuvottelussa, että käytäntö tultaisiin saattamaan alkuperäistä tarkoitustaan vastaavaksi, koska työntekijöiden edustajat eivät olleet suostuneet siirtymään valtakunnallisen työehtosopimuksen mukaiseen korvausmuotoon, mikä kaupungin käsityksen mukaan olisi ollut oikeudenmukaisempi, vaikkakin kaupungille kalliimpi ratkaisu. Nyt esillä oleva riita oli syntynyt virheellisen maksatuksen oikaisemisesta. Sitä kantaa, että kaupunki oli ennen ja jälkeen kevään 1977 neuvottelujen noudattanut tekstiä alkuperäisessä muodossaan, osoitti myös puisto-osaston toimistossa ja työmailla ollut apulaiskaupunginpuutarhurin 7.9.1976 allekirjoittama kartta. Maksatuksen oikaisemisella oli palattu täysin alkuperäiseen käytäntöön, kuten 26.10.1977 pidetyn keskusneuvottelun pöytäkirjasta ilmeni.

Kantajien ensimmäisestä vaatimuksesta kaupunki on lausunut vielä, että asuminen alueen sisäpuolella oli ollut miltei välttämätöntä, koska matkakorvausraja noudatteli lähes täysin vuoden 1937 kaupungin rajoja ja silloin, kuten viime vuosiin asti, oli noudatettu tiukasti periaatetta, että työntekijät, jotka palkattiin kaupungin palvelukseen, olivat myös kaupungin asukkaita ja muuttaminen kaupunkialueelta pois oli ollut luvanvaraista. Nykyisin tietysti työntekijöitä asui myös matkakorvausrajan ulkopuolella, koska kaupungin rajat olivat muuttuneet.

Virheellisen maksatuksen laajuudesta oli täsmällisen selvityksen antaminen mahdotonta, koska tällöin täytyisi tutkia vuodesta 1947 lähtien jokaisen työntekijän asuinpaikka, työpaikka ja korvauksen maksatus. Virheellistä maksatusta oli esiintynyt etupäässä talonrakennus- ja katuosastolla, joskin eräitä tapauksia oli ollut eräissä muissakin työpisteissä. Sähkölaitoksen osalta ei ollut maksettu kenellekään matkakorvauksia vuoteen 1968 mennessä. Korvauksia oli maksettu oikein yleisesti vuoteen 1968 asti. Sen jälkeen oli maksatuksessa ollut eri hallintokunnissa työmaakohtaisia poikkeavia tulkintoja, pääosin enemmän 1970-luvun alkupuolelta lähtien. Virheellisen maksatuksen piirissä oli ollut noin 5-7 % kaupungin koko tuntipalkkaisesta henkilökunnasta. Kantajien selvitys maksatuskäytännöstä oli sekava, koska lukumääriä esitettäessä oli otettu huomioon kaikki matkarahamaksatukset. Matkaraha oli näet asuinpaikasta riippumatta kuulunut maksaa työpäivän aikana suoritetuista matkoista. Lisäksi matkaraha oli maksettu kohtuussyistä niille työntekijöille, jotka, vaikka olivatkin asuneet rajan ulkopuolella, olivat menneet työhön työmaille, jotka eivät olleet olleet kaupunkiliikenteen piirissä. Talonrakennusosaston osalta kantajien selvityksessä oli esiintynyt hämäävänä maininta kolmen kilometrin rajasta. Kysymys oli ollut kuitenkin vain aikanaan erikseen Vehmaisten koulun osalta noudatetusta käytännöstä, jota oli tosin virheellisesti noudatettu myöhemminkin.

Edellä esitetyn perusteella Tampereen kaupunki on vaatinut kanteen hylkäämistä perusteettomana.

Kunnallinen sopimusvaltuuskunta on vaatinut korvausta oikeudenkäyntikuluistaan.

Työtuomioistuin on, jättäen kanteessa tehdyn suoritusvaatimuksen suoritustuomion perusteeksi liian yksilöimättömänä tutkimatta, muutoin tutkinut jutun ja toteaa, että Tampereen kaupungin ja KTV:n Tampereen yhteisjärjestön välillä valtakunnallisen työehtosopimuksen liitteeksi sovitun paikallisen pöytäkirjan matkarahoja koskevan 23 §:n 1 kohdassa vain todetaan matkarahaa maksettavan työntekijöille, jotka joutuvat työskentelemään yleisten töiden lautakunnan 7.5.1947 päiväämässä kartassa punaisella värillä piirretyn alueen ulkopuolella. Määräyksen sanamuoto ei näin ollen sisällä mitään mainintaa siitä, onko työntekijäin asuttava sanotun alueen sisävai ulkopuolella. Määräyksen sanamuoto perustuu kaupunginhallituksen vuonna 1937 ja kaupunginvaltuuston vuonna 1947 tekemiin päätöksiin, johon liittyy pääosiltaan vuoteen 1947 voimassa olleita kaupungin rajoja seuraileva kartta. Vuonna 1975 kaupunginvaltuusto on kumonnut aikaisemmat päätöksensä tältä osin ja päättänyt, että vastaisuudessa matkarahoista tulisi sopia työehtosopimuksen paikallista soveltamista koskevien neuvottelujen yhteydessä, joissa ei ole kuitenkaan päästy sopimukseen matkarahamääräysten muuttamisesta tai valtakunnallisen työehtosopimuksen 23 §:n mukaiseen käytäntöön siirtymisestä Tampereen kaupungin esityksistä huolimatta. Neuvotteluissa on vain vain todettu määräysten vanhentuneisuus ja sopimattomuus nykyolosuhteisiin.

Matkarahamääräyksen alkuperäisestä tarkoituksesta on esitetty selvitystä Tampereen kaupungin taholta. Selvityksen mukaan linja-autoliikenteen taksat olivat nousseet ylitettäessä keskustorilta lähdettäessä tietty raja eli juuri matkaraharaja, ja siksi oli ollut tarkoituksena hyvittää todelliset matkakulut niille, jotka olivat joutuneet kulkemaan työmailleen karttaan piirretyn alueen ulkopuolelle. Kaupungin palvelukseen ei ollut otettukaan viime vuosiin saakka muita kuin kaupungin alueella asuvia. Alkuperäisen matkarahamääräyksen piiriin kuuluivat siten käytännössä vain matkaraharajan sisäpuolella asuvat.

Matkarahoja koskeneissa paikallisneuvotteluissa on vuosien kuluessa oltu eri mieltä lähinnä maksatusperusteiden muuttamisesta kuten matkaraharajan siirtämisestä tai matkarahan korottamisesta, eikä itse määräyksen tulkinnasta. Tätä riitaa koskeneissa keskusneuvotteluissa on samoin oltu yhtä mieltä siitä, että matkarahamääräyksiä noudatetaan täysin alkuperäisin perustein.

Työntekijäpuoli on perustanut kanteensa pääosiltaan matkarahojen maksatuksessa viime vuosina noudatettuun käytäntöön, joka olisi sen mielestä vakiintunut sellaiseksi, että matkarahaa olisi maksettu riippumatta siitä, asuiko työntekijä matkaraharajan sisäpuolella, kunhan vain työmaa sijaitsi mainitun rajan ulkopuolella. Työntekijäpuolen mukaan edellä kuvattua käytäntöä on esiintynyt 1950-luvun loppupuolelta lähtien etenkin katu- ja talonrakennusosastoilla sekä sähkölaitoksen piirissä yhä lisääntyvässä määrin kaupungin alueen laajentuessa. Maksamisen edellytyksenä olisi ollut ainoastaan se, että työntekijän asunnolta on ollut matkaa rajan ulkopuolella sijaitsevalle työmaalle vähintään kolme kilometriä. Työnantajapuolen mielestä taas virheellistä maksatusta on esiintynyt vasta 1960-luvun lopulta lähtien ja huomattavasti vähäisemmässä määrin kuin työntekijäpuoli on väittänyt. Kumpikin puoli on esittänyt työtuomioistuimelle tilastoja, joiden tiedot ovat perustuneet palkkakortistoon. Osapuolet ovat yhteisesti todenneet että palkkakorteista ei kuitenkaan ilmene työpaikan kulloistakin sijaintia. Työnantajapuoli on lisäksi selvittänyt, että matkarahoja koskevaan sarakkeeseen ovat sisältyneet myös muun muassa korvaukset työpäivän aikana tapahtuneista matkoista, jotka on pitänytkin maksaa kaikille työntekijöille, sekä että eräiden etäisten työmaiden, kuten Vehmaisten koulun ja Hervannan osalta on tehty luottamusmiesten kanssa erillinen sopimus matkarahojen maksamisesta kaikille työntekijöille julkisen liikenteen puuttumisen vuoksi. Työnantajapuolen kuulustuttaman todistajan mukaan työntekijäpuolen edustajien kanssa on tosin aikanaan sovittu, että työmaan tulisi sijaita vähintään kolmen kilometrin päässä asunnosta, jotta matkaraha maksettaisiin, mutta ei sen sijaan ollut sovittu, että työntekijä olisi voinut saada matkarahaa asuessaan matkaraharajan ulkopuolella. Maksatuskäytäntö on vaihdellut eri työmailla sen mukaan, miten kirjurit ja työnjohtajat ovat tulkinneet työehtosopimuksen määräyksiä, eikä kaupungin taholta ole juuri valvottu määräysten yhdenmukaista soveltamista tai annettu yhtenäisiä ohjeita lukuunottamatta puisto-osastolle vuonna 1976 laadittua ohjetta.

Maksatuskäytäntö on jutussa esitetyn selvityksen mukaan ollut jo pitkään aikaa siksi epäyhtenäistä, ettei se työtuomioistuimen mielestä riitä osoittamaan kummankaan osapuolen myöntyneen vastapuolensa tässä jutussa esittämään tulkintaan. Työnantajapuolen esittämää tulkintaa ei liioin osoita oikeaksi se, että aikoinaan, kaikkien kaupungin työntekijöiden asuessa matkakorvausrajan sisäpuolella, matkakorvausta ei voinut tulla maksettavaksi rajan ulkopuolella asuville. Määräyksen niin hyvin sanamuoto kuin nykyoloissa sen tarkoituskin - kun otetaan huomioon käytännössä sovellettu kolmen kilometrin vähimmäismatka - ovat työtuomioistuimen mielestä enemmän kantaja- kuin vastaajapuolen tulkinnan mukaisia.

Edellä olevilla perusteilla työtuomioistuin harkitsee oikeaksi kanteen siten hyväksyen vahvistaa, ettei työehtosopimuksen nojalla tehdyn paikallisen pöytäkirjan 23 §:n 1 kohdan mukaisten matkarahojen maksamisen edellytyksenä ole asuminen määräyksessä tarkoitetun alueen sisäpuolella, kunhan työmatka on vähintään kolmen kilometrin pituinen.

Työtuomioistuimessa läsnä juttua ratkaistaessa: Suviranta, puheenjohtaja, V. Hämäläinen, Sarkko, Riski, Pyrhönen, Äimälä, Hyppönen, Kaski ja Aitamurto

Tuomio oli yksimielinen.