23.9.1996

Nimismies oli vastoin ulosottolain 5 luvun 48 §:n 1 momentin säännöstä antanut pakkohuutokauppaostajille kauppakirjat, joihin huutokauppa oli merkitty lainvoimaiseksi, vaikka määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen korkeimmalle oikeudelle ei vielä ollut kulunut umpeen. Nimismiehelle huomautettu menettelynsä virheellisyydestä.

Ulosottolain 3 luvun muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 234/1985 vp.) on mm. käsitelty hovioikeuden tuomion lainvoimaiseksi tuloa. Esityksessä (s. 22) on todettu, että velallisen oikeusturvan kannalta olisi riittävää, että velkoja saisi nostaa kertyneet varat vain vakuutta vastaan pantaessa täytäntöön hovioikeuden toisena asteena antamaa tuomiota, joka ei ole vielä lainvoimainen. Tällä tarkoitetaan sitä, että määräaika valitusluvan pyytämiseen ei ole vielä päättynyt tai, milloin asiassa on pyydetty valituslupaa, korkein oikeus ei ole vielä ratkaissut asiaa eli hylännyt valituslupahakemusta tai valitusluvan myönnettyään ratkaissut itse pääasiaa.

Lainvoimaisuudella tarkoitetaan, että tuomiota vastaan ei ole enää mahdollista käyttää varsinaisia muutoksenhakukeinoja (lähinnä valitus, takaisinsaanti, valitusmenettely korkeimpaan oikeuteen), joten sitä ei ole enää mahdollista muuttaa. (Irma Lager, Lainkäytön pääasiat, 1994, s. 223).

Oikeuskirjallisuudessa on myös todettu, että kiinteistön pakkohuutokaupasta tehty valitus ei ole esteenä täytäntöönpanon jatkamiseen, toisin sanoen kauppahinnan jakoon jne., ellei ulosotonhaltija toisin määrää. Poikkeus säännöstä ilmenee ulosottolain 5 luvun 48 §:n 2 momentissa. Sen mukaan kauppakirja huutokaupassa myydystä kiinteistöstä annetaan ainoastaan silloin, jos tehty valitus koskee vain velkojain keskinäistä etuoikeusjärjestystä eikä valitus voi aiheuttaa huutokaupan kumoamista. Muissa tapauksissa kauppakirja voidaan antaa vasta, kun huutokauppa on saanut lainvoiman. (Tepora - Huhtinen - Joutsenlahti - Töyrylä, Kiinteistön ja aluksen pakkohuutokauppa, 1987, s. 160).

Itä-Suomen hovioikeus oli antanut po. ulosottoasiassa päätöksen 23.11.1995. Määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen korkeimmalle oikeudelle oli päättynyt 27.12.1995. Nimismies oli kuitenkin jo 1.12.1995 antanut pakkohuutokauppaa koskevat kauppakirjat ostajille. Määräaika valitusluvan hakemiselle ei tuolloin ollut vielä kulunut umpeen, joten pakkohuutokauppa ei ollut silloin vielä lainvoimainen, kuten nimismies oli kauppakirjoihin merkinnyt. Asiassa tehtyyn valituslupahakemukseen ei korkein oikeus ole 20.3.1996 antamallaan päätöksellä suostunut.

Useimmat ostajista olivat saaneet saannolleen lainhuudon, vaikka pakkohuutokauppa ei vielä ollut saanut lainvoimaa. Lainhuutomerkintä luo olettamuksen siitä, että se, jolla on viimeinen lainhuuto, on kiinteistön omistaja. Lainhuudon perusteella kiinteistö voidaan kiinnittää ja edellisen omistajan saama lainhuuto riittää uudelle omistajalle selvitykseksi omistusoikeudesta tämän hakiessa lainhuutoa.