23.10.1992

Esitutkinta - Syyttäjä - Poliisi

Käsitys asianosaisen pyytämistä esitutkintatoimenpiteistä päättävästä viranomaisesta

Kaupunginviskaalin ja sisäasiainministeriön tietoon saatettu apulaisoikeuskanslerin käsitys esitutkintalain (449/87) 15 §:n 3 momentin tutkinnasta.

Esitutkintalaissa ei ole nimenomaista säännöstä siitä, kuka päättää asianosaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä sellaisessa asiassa, joka on jo tuomioistuimessa lainvoimaisesti ratkaistu. Apulaisoikeuskansleri on katsonut, että mikäli asianosaisen pyyntö koskee sellaista seikkaa, jonka johdosta saatetaan joutua hakemaan aiemman tuomion purkamista, kuuluu tutkintatoimenpiteistä päättäminen yleensä syyttäjälle. Mikäli taas pyydetyt tutkintatoimenpiteet koskevat siinä määrin eri asiaa, että aiemman tuomion purkaminen ei ilmeisesti tule harkittavaksi, kuuluu päätösvalta poliisille, kuten normaalisti esitutkinnan toimittaminen.

Jos asianosaisen poliisilta pyytämät tutkintatoimenpiteet ovat ilmeisesti sellaisia, että niistä päättäminen kuuluu syyttäjälle, poliisin tulisi pyyntöä tutkittavaksi ottamatta viran puolesta siirtää pyyntö syyttäjän ratkaistavaksi, ellei se kiireellisyytensä vuoksi tai muusta erityisestä syystä edellytetä poliisin välitöntä ratkaisua ja tutkintatoimenpiteitä.

EsitutkintaL 15 § 3 mom

1 KANTELUKIRJOITUS

A on 18.7.1991 päivätyssä oikeuskanslerinvirastolle osoitetussa
kirjoituksessaan kertonut, että sisäasiainministeriön poliisiosasto
oli määrännyt kirjeellään 8.1.1991 keskusrikospoliisin
Helsingissä sijaitsevan tutkintatoimiston suorittamaan
tarpeelliset lisätutkimukset Lappeenrannassa 27.8.1988 tapahtuneen
B:n surmaamiseen liittyvien osallisuuskysymysten selvittämiseksi.
Sen johdosta keskusrikospoliisi oli lähettänyt
esitutkintalain 15 §:ään viitaten tutkintapyynnön oheismateriaaleineen
toimivaltaiselle viranomaiselle, Lappeenrannan
kaupunginviskaali Ilpo Kohoselle.

Kohonen oli 15.3.1991 keskusrikospoliisille osoittamassaan
kirjeessä todennut, että hän oli alusta alkaen toiminut virallisena
syyttäjänä B:n surmaa koskevassa asiassa, ja esittänyt
muun ohella seuraavaa:

"Esitutkintalain 15 § on käsittääkseni täysin yksiselitteinen
siinä mielessä, että jutun siirryttyä virallisen syyttäjän
syyteharkintaan oikeus päättää mahdollisista lisätutkinnoista
on yksinomaan virallisella syyttäjällä. Sisäasiainministeriön
lisätutkimuspyyntö on käsitykseni mukaan tässä valossa lakiin
perustumaton ja ministeriön toimivallan ylittävä."

A on katsonut, että kysymyksellä esitutkintalain 15 §:n sisällöstä,
mitä tulee toisaalta syyttäjän ja toisaalta poliisin
toimivaltaan, on käytännössä erinomaisen suuri merkitys. Siksi
säännöksen tulkinnassa ja soveltamisessa ei saisi ilmetä erilaista
ja virheellistä syyttäjäntoimintaa.

A:n käsityksen mukaan esitutkintalain 15 §:ssä ei säädetä
lainkaan poliisin toimivallasta suorittaa itse päättämiään lisätutkintoja
rikosasiassa. Tämän mukaisesti pykälä ei koskisi
lainkaan sitä tilannetta, josta kaupunginviskaali Kohonen oli
esittänyt jyrkkiä kannanottoja. A:n mielestä Kohosen käsitys
merkitsisi poliisin toimivallan radikaalia leikkausta syyttäjän
toimivallan eduksi.

Edellä lausumaansa ja erääseen aiempaan esitutkintalain 15 §:n
tulkintaa koskevaan ratkaisuuni viitaten A on pyytänyt oikeuskanslerin
toimenpiteitä kaupunginviskaali Kohosen edellä siteerattujen
kannanottojen johdosta.

2 HANKITTU SELVITYS

2.1 Kaupunginviskaalin selvitys

Lappeenrannan kaupunginviskaali Ilpo Kohonen on A:n kirjoituksen
johdosta antamassaan 4.9.1991 päivätyssä selvityksessä
katsonut, että A:n kirjoitus koskee ainoastaan hänen toiselle
viranomaiselle esittämäänsä subjektiivista käsitystä esitutkintalain
15 §:n 3 momentin tulkinnasta.

Kohonen on todennut, että eduskunnan oikeusasiamiehelle oli
13.5.1991 jätetty samaan B:n surmajuttuun liittyvä keskusrikospoliisin
menettelyä koskeva kantelu, joka välillisesti koski
myös Kohosen toimintaa asiassa. Tuon kantelun johdosta Kohonen
oli antanut apulaisoikeusasiamiehelle kaksi eri selvitystä,
joista jäljennökset hän on liittänyt selvityksensä
oheen. Kohonen on vielä todennut, ettei hän ollut kieltänyt
tai estänyt poliisia suorittamasta esitutkintaa tai muuta toimenpidettä
asiassa. Tutkimukset oli lopetettu hänen ja keskusrikospoliisin
välisessä yhteisymmärryksessä kummankin pidettyä
jatkotutkimuksia täysin tarpeettomina.

Kohosen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehelle 29.5.1991 ja
5.8.1991 osoittamien selvitysten mukaan B:n surmaa koskeva
asia oli lainvoimaisesti ratkaistu Kouvolan hovioikeuden päätöksellä
12.5.1989 nro 738 korkeimman oikeuden evättyä
30.10.1989 valitusluvan. Asiassa oli jo alioikeuskäsittelyn
aikana toimitettu lukuisia lisätutkintoja ja sisäasiainministeriö
oli ennen nyt puheena olevaa 8.1.1991 päivättyä määräystä
myös 4.8.1989 ja 15.1.1990 päivätyillä kirjeillään määrännyt
lisätutkimuksia toimitettaviksi.

2.2 Sisäasiainministeriön lausunto

Olen 4.5.1992 päivätyllä kirjeelläni pyytänyt sisäasiainministeriötä
toimittamaan minulle 8.1.1991 päivättyyn tutkimuspyyntöön
liittyvän asiakirja-aineiston ja antamaan lausuntonsa
syyttäjän ja poliisin toimivaltaa koskevan esitutkintalain
15 §:n tulkinnasta yleensä ja erityisesti tässä asiassa.

Sisäasiainministeriö on 30.6.1992 päivätyssä kirjeessään
8/032/92 lausunut, että ministeriön käsityksen mukaan esitutkintalain
poliisin, syyttäjän ja tuomioistuimen toimivaltaa
käsittelevät säännökset lähtevät ns. aktiivisen "partin" periaatteesta.
Toisin sanoen esitutkintalain säännökset osoittavat
aktiivisessa toimimisvastuussa olevan viranomaisen oikeudet
ja velvollisuudet. Jutun siirtyessä esitutkintavaiheesta
syyteharkintaan siirtyy samalla aktiivinen toimimisvelvoite
- muun muassa vastuu voimassa olevista pakkokeinoista - syyttäjälle.
Jutun siirtyessä tuomioistuinkäsittelyyn siirtyy aktiivinen
vastuu - muun muassa päätösvalta uusista pakkokeinoista
- tuomioistuimelle.

Esitutkintalain säännökset osoittavat rikosprosessin ylemmän
viranomaisen velvollisuudet ja oikeudet. Säännökset antavat
ylemmälle viranomaiselle oikeuden esimerkiksi pyytää lisätutkimuksia.
Säännökset eivät sisäasiainministeriön käsityksen
mukaan kuitenkaan kiellä alemman viranomaisen oma-aloitteisestikin
suorittamasta toimenpiteitä ylemmälle viranomaiselle
siirtyneissä jutuissa. Asiaan vaikuttavista toimenpiteistä tulee
poliisin ministeriön käsityksen mukaan ilmoittaa viipymättä
syyttäjälle.

Asianomistajan pyytämistä tutkintatoimenpiteistä syyteharkintaan
siirtyneessä jutussa päättää esitutkintalain 15 §:n mukaan
syyttäjä. Mikäli asianomistaja tekee tällaisen pyynnön
poliisille, tulee sisäasiainministeriön käsityksen mukaan poliisin
siirtää pyynnöstä aiheutuvat mahdolliset toimenpiteet
syyttäjän ratkaistaviksi.

Edellä mainittuun selvitykseen viitaten sisäasiainministeriö
on lausunut käsityksenään, ettei tässä asiassa ole menetelty
esitutkintalain 15 §:n vastaisesti.

3 VASTINE

Asianajaja A on kaupunginviskaali Kohosen selvityksen johdosta
antamassaan 21.9.1992 päivätyssä vastineessa viitannut oikeuskanslerin
7.11.1985 päivättyyn kirjeeseen nro 4695. Tuossa
asiassa oli ollut kysymys poliisin velvollisuudesta suorittaa
syyttäjän pyynnöstä esitutkinta aikana, jolloin esitutkintalaki
(449/87) ei ollut vielä voimassa. Kirjeessään oikeuskansleri
oli todennut, että kysymyksen siitä, oliko perusteltua syytä
epäillä rikoksen tapahtuneen, syyttäjä on virkavastuulla
ratkaissut tehdessään tutkintapyynnön.

A on edelleen maininnut, että puheena oleva aikanaan toimittamatta
jäänyt esitutkinta on parhaillaan vireillä ja sitä suorittaa
Helsingin rikospoliisiyksikkö.

Sisäasiainministeriön lausunto ei antanut A:n puolelta aihetta
muuhun kuin toteamukseen, että keskusrikospoliisi jätti asiassa
toimittamatta sisäasiainministeriön määräämän esitutkinnan.
Tämä virkavelvollisuuksia koskeva kysymys ei A:n mielestä ratkea
esitutkintalain 15 §:n, vaan muiden säännösten perusteella.

4 RATKAISU

4.1 Käsittelyratkaisu

Totean, että saadun selvityksen mukaan keskusrikospoliisin
kaupunginviskaali Ilpo Kohosen kannanottoon nojautunut ratkaisu
olla toimittamatta sisäasiainministeriön 8.1.1991 päivätyllä
kirjeellään määräämää lisätutkintaa on eduskunnan oikeusasiamiehen
tutkittavana. Tämän vuoksi en ole ottanut tutkittavakseni
keskusrikospoliisin menettelyä tai kysymystä siitä,
onko kaupunginviskaali Kohosen käsitys lisätutkinnan tarpeellisuudesta
tässä yksittäistapauksessa ollut virheellinen. Olen
tutkinut vain Kohosen kannanottoon sisältyvän kysymyksen esitutkintalain
15 §:n 3 momentin tulkinnasta sinänsä.

4.2 Sovellettavista säännöksistä ja niiden esitöistä

Esitutkintalain (449/87) 12 §:n mukaan asianosaisen pyytämät
kuulustelut ja muut tutkintatoimenpiteet on suoritettava, jos
asianosainen osoittaa, että ne saattavat vaikuttaa asiaan, ja
jollei niistä aiheudu asian laatuun nähden kohtuuttomia kustannuksia.

Lain 15 §:n 1 momentin mukaan poliisin on ilmoitettava sille
tutkittavaksi tulleesta rikosasiasta syyttäjälle sen mukaan
kuin asetuksella tarkemmin säädetään. Esitutkinnasta ja pakkokeinoista
annetun asetuksen (575/88) 7 §:n mukaan esitutkintaviranomaisen
on viipymättä ilmoitettava tutkittavakseen tulleesta
rikosasiasta syyttäjälle muun muassa silloin, kun jotakuta
epäillään rikoksesta, joka liittyy jo syyttäjän tai tuomioistuimen
käsiteltävänä olevaan rikosasiaan.

Esitutkintalain 15 §:n 2 momentin nojalla poliisin on syyttäjän
pyynnöstä toimitettava esitutkinta taikka lisätutkimuksia
asiassa, jossa esitutkinta on jo vireillä tai toimitettu. Pykälän
3 momentin mukaan edellä 12 §:ssä tarkoitetuista asianosaisen
pyytämistä tutkintatoimenpiteistä päättää esitutkinnan
aikana tutkinnanjohtaja. Kun asia on siirretty syyttäjälle,
niistä päättää syyttäjä.

Esitutkintalakia koskevan hallituksen esityksen (HE n:o 14/
1985 vp.) perusteluissa on lain 12 §:n kohdalla todettu, että
epäillyn ja asianomistajan pyytämät kuulustelut ja muut tutkintatoimenpiteet
on mahdollisuuksien mukaan suoritettava, jos
ne saattavat olla asiaan vaikuttavia. Tämä koskee sekä tutkinnan
kestäessä esitettyjä pyyntöjä että sen päätyttyä esitettyjä
lisätutkimuspyyntöjä. Viranomaisilla on oikeus tietyissä
rajoissa harkita, suostutaanko pyyntöön, koska lisätutkimuksia
pyydetään käytännössä myös tutkinnan haittaamis- ja viivytystarkoituksessa.
Oikeus kieltäytymiseen viranomaisilla on vain,
jos pyydetyt tutkimukset objektiivisesti katsoen eivät voi
vaikuttaa asiaan tai jos ne aiheuttavat asian laatuun nähden
kohtuuttomia kustannuksia.

Hallituksen esityksen perusteluissa on samassa kohdassa edelleen
todettu, että esitutkinnan aikana lisätutkimusten suorittamisesta
päättää tutkinnanjohtaja. Esitutkinnan päätyttyä ja
asian siirryttyä syyttäjän harkittavaksi lisätutkimukset olisi
suoritettava, jos syyttäjä katsoo ne aiheellisiksi. Lisätutkimuksia
pyytävän olisi käännyttävä syyttäjän puoleen, joka
pyynnön aiheelliseksi havaittuaan pyytäisi poliisilta tutkimuksia
esitutkintalain 15 §:n 2 momentin perusteella.

Eduskunnan lakivaliokunta on esitutkintalakia koskevassa mietinnössään
(n:o 9/1986 vp.) todennut, että esitutkintalakiehdotuksen
säännöksistä ei käynyt ilmi, kenelle asianosaisen on
osoitettava 12 §:ssä tarkoitettu lisätutkimuspyyntö rikoksen
oikeudellisen selvittelyn eri vaiheissa. Asiaa oli käsitelty
12 §:n perusteluissa, mitä valiokunta ei pitänyt riittävänä.
Tämän vuoksi valiokunta ehdotti, että 15 §:ään lisätään uusi 3
momentti, josta ilmenee, mikä viranomainen missäkin tutkintavaiheessa
on oikeutettu päättämään asianosaisen pyytämistä lisätutkintatoimenpiteistä.

4.3 Eräs aiempi kannanottoni

Olen 26.6.1990 päivätyssä kirjeessäni nro 602 (dnro 98/1/90)
käsitellyt esitutkintalain 15 §:n säännöksiä asiassa, jossa
oli muun ohella kysymys keskusrikospoliisin menettelystä jatkaa
tutkintaa asiassa, jossa syyte oli lainvoimaisesti hylätty.

Ratkaisussani totesin, että mainitun lainkohdan 2 momentissa
on kysymys syyttäjän toimivallasta esitutkinnassa ja 3 momentissa
siitä, mikä viranomainen missäkin tutkintavaiheessa on
oikeutettu päättämään asianosaisen pyytämistä lisätutkintatoimenpiteistä.
Sitä vastoin mainituilla säännöksillä ei käsitykseni
mukaan ollut rajoitettu poliisin toimivaltaa omasta
aloitteestaan toimittaa tutkintaa sellaisessakaan asiassa, joka
on jo siirretty syyttäjälle. Edelleen syyttäjällä ei ollut
mainittujen taikka muidenkaan esitutkintalain säännösten nojalla
valtaa kieltää poliisia toimittamasta esitutkintaa.

4.4 Arviointia

Esitutkintalain 15 §:n 3 momentissa on siis kysymys asianosaisen
pyytämistä tutkintatoimenpiteistä. Syyttäjällä on pykälän
2 momentin nojalla valta pyytää tutkintatoimenpiteitä silloinkin,
kun esitutkinta on vielä kesken, ja vastaavasti poliisilla
on edellä selostetun kannanottoni mukaan valta omasta
aloitteestaan toimittaa tutkintaa silloinkin, kun asia on jo
siirretty syyttäjälle. Jos kysymys on syyttäjälle siirrettyyn
asiaan liittyvästä, mutta eri asiasta, poliisin on esitutkintalain
15 §:n 1 momentin ja esitutkinnasta ja pakkokeinoista
annetun asetuksen 7 §:n mukaan ilmoitettava esitutkinnasta
syyttäjälle.

Esitutkintalaissa ei ole nimenomaista säännöstä siitä, kuka
päättää asianosaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä sellaisessa
asiassa, joka on jo tuomioistuimessa lainvoimaisesti
ratkaistu. Mikäli asianosaisen pyyntö koskee sellaista seikkaa,
jonka johdosta saatetaan joutua hakemaan aiemman tuomion
purkamista, kuuluu tutkintatoimenpiteistä päättäminen mielestäni
yleensä syyttäjälle. Tällöin on kysymys siinä määrin samasta
asiasta, ettei ratkaisuvallan siirtyminen takaisin poliisille
olisi perusteltua. Syyttäjä tuntee jutun oikeudenkäynnin
perusteella ja kykenee sen vuoksi ja juridisen asiantuntemuksensa
perusteella parhaiten arvioimaan pyydettyjen
tutkintatoimenpiteiden vaikuttavuuden asian ja purkuedellytysten
kannalta.

Mikäli taas pyydetyt tutkintatoimenpiteet koskevat siinä määrin
eri asiaa, että aiemman tuomion purkaminen ei ilmeisesti
tule harkittavaksi, kuuluu päätösvalta mielestäni poliisille,
kuten normaalisti esitutkinnan toimittaminen.

Käytännössä esiintyy luonnollisesti tapauksia, joissa on tulkinnanvaraista,
kuuluuko asianosaisen pyytämistä tutkintatoimenpiteistä
päättäminen edellä esitetyn mukaan syyttäjälle vai
poliisille. Jos asianosaisen poliisilta pyytämät tutkintatoimenpiteet
ovat ilmeisesti sellaisia, että niistä päättäminen
kuuluu syyttäjälle, tulisi poliisin mielestäni pyyntöä tutkittavaksi
ottamatta viran puolesta siirtää pyyntö syyttäjän ratkaistavaksi,
jollei se kiireellisyytensä vuoksi tai muusta
erityisestä syystä edellytä poliisin välitöntä ratkaisua ja
tutkintatoimenpiteitä.

4.5 Lopputoteamukset

Koska asianajaja A:n kirjoituksesta ilmenevää yksittäistapausta
koskeva kantelu on vireillä eduskunnan oikeusasiamiehen
kansliassa, olen katsonut, ettei asia anna puoleltani aihetta
muuhun toimenpiteeseen, kuin että saatan edellä esittämäni
käsitykset kaupunginviskaali Ilpo Kohosen ja sisäasiainministeriön
tietoon. Jäljennöksen tästä päätöksestä lähetän myös
eduskunnan oikeusasiamiehelle tiedoksi.

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.