24.9.2014

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 17.8.2010

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta kahdesta liikennerikkomuksesta. Syytekohdan 1 mukaan A oli henkilöautoaan pysäköidessään tieliikennelain 3 §:n vastaisesti jättänyt noudattamatta olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta ja varovaisuutta vaaran ja vahingon välttämiseksi sillä seurauksella, että auto oli törmännyt toiseen henkilöautoon, johon tuli törmäyksen seurauksena ainakin naarmuja. Syytekohdan 2 mukaan A oli jättänyt tieliikennelain 59 §:n vastaisesti kerrottuun liikenneonnettomuuteen osallisena tienkäyttäjänä ilmoittamatta tietoja tapahtumasta vahinkoa kärsineille tai poliisille, vaikka omaisuutta oli vahingoittunut.

Käräjäoikeudessa A kiisti syyllisyytensä liikennerikkomuksiin katsoen, ettei hän ollut ollut huolimaton pysäköimistilanteessa eikä törmännyt autollaan toiseen autoon. Hänen autonsa oli korkeintaan saattanut kevyesti koskettaa toista autoa. A ei ollut huomannut, että vahinkoja olisi aiheutunut eikä hän ollut voinut ilmoittaa vahingosta kenellekään. Toissijaisesti A vetosi itsekriminointisuojaan katsoen, ettei hän voinut olla velvollinen ilmiantamaan itseään.

Käräjäoikeus katsoi tapahtumapaikalla olleen todistajan kertomuksella ja asianomistajan auton korjauslaskusta ilmenevillä seikoilla näytetyksi, että A oli vahingoittanut asianomistajan autoa omaa autoaan pysäköidessään.

Käräjäoikeus viittasi ratkaisussa KKO 1996:101 itsekriminointisuojan ja tieliikennelain 58 §:n suhteesta lausuttuun ja katsoi, ettei myöskään tieliikennelain 59 §:n noudattamisesta seurannut, ettei liikenneonnettomuuteen osallisella ja rikokseen syylliseksi epäillyllä olisi niitä oikeuksia, jotka Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten määräysten nojalla syylliseksi epäillylle on taattu rikossyytettä tutkittaessa.

Käräjäoikeus katsoi A:n huolimattomuudesta rikkoneen tieliikennelakia laiminlyömällä noudattaa olosuhteiden edellyttämää huolellisuutta vaaran ja vahingon välttämiseksi sekä jättämällä ilmoittamatta tapahtuneesta vahingosta vahinkoa kärsineelle tai poliisille ja näin syyllistyneen kahteen liikennerikkomukseen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti kahdesta liikennerikkomuksesta yhteiseen 15 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Asian on ratkaissut notaari Heidi Lindqvist.

Helsingin hovioikeuden tuomio 12.9.2011

A valitti hovioikeuteen vaatien, että syyte kohdan 2 osalta hylätään. A vetosi siihen, ettei hänellä itsekriminointisuojan vuoksi ollut ollut velvollisuutta ilmiantaa itseään pysäköidyn auton kolhimisesta, koska ilmoittaminen olisi vienyt häneltä mahdollisuuden puolustautua asiassa.

Syyttäjä ei hovioikeudessa vastannut valitukseen.

Hovioikeus viittasi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g-kohtaan ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön sekä ratkaisuun KKO 2009:80 ja katsoi, että törmäyspaikalle jääminen tai liikennevahingosta ilmoittaminen olisi saattanut A:n syytteen vaaraan liikennerikkomuksesta eikä A näin ollen poistumalla vahinkopaikalta ilmoitusta tekemättä ollut syyllistynyt rikokseen.

Hovioikeus hylkäsi syytteen kohdan 2 osalta ja alensi A:n rangaistuksen 10 päiväsakoksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Harri Katara ja Arja Mäki.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla asiassa on lainvoimaisesti selvitetty, että A on 17.4.2009 ollut liikenneonnettomuudessa osallisena törmäämällä kuljettamaansa henkilöautoa pysäköidessään toiseen henkilöautoon, johon on törmäyksen seurauksena tullut ainakin naarmuja.

2. Lisäksi on riidatonta, että A on poistunut vahinkopaikalta ilmoittamatta tapahtumasta vahinkoa kärsineelle tai poliisille. A ei ole enää hovioikeudessa tai Korkeimmassa oikeudessa perustanut kiistämistään siihen, että hän ei olisi huomannut törmäystä. Korkein oikeus pitää henkilötodistelua tästä kysymyksestä vastaan ottaneen käräjäoikeuden tavoin selvitettynä, että A on tapahtumapaikalta poistuessaan ollut tietoinen autonsa törmäämisestä toiseen henkilöautoon ja siihen törmäyksestä aiheutuneesta omaisuusvahingosta.

3. Asiassa on kysymys siitä, onko A laiminlyömällä tieliikennelaissa säädetyn velvollisuuden ilmoittaa liikenneonnettomuudesta syyllistynyt liikennerikkomukseen.

Sovellettavat säännökset ja oikeusohjeet

4. Tieliikenteessä aiheutuneita onnettomuuksia koskevien ilmoitusten tekemisestä säädetään tieliikennelain 59 §:ssä. Jos onnettomuudessa on vahingoittunut omaisuutta eikä paikalla ole ketään, joka voi ottaa vastaan tietoja ja selvityksiä, onnettomuuteen osallisen on pykälän 3 momentin mukaan viipymättä ilmoitettava tapahtumasta vahinkoa kärsineelle tai poliisille. Ilmoittamisvelvollisuuden rikkominen on säädetty rangaistavaksi tieliikennelain 103 §:ssä.

5. Itsekriminointisuoja tarkoittaa, että kenelläkään ei ole velvollisuutta edistää oman syyllisyytensä selvittämistä. Suomen lainsäädännössä ei ole nimenomaista tämän periaatteen ilmaisevaa säännöstä, mutta periaatteen on katsottu sisältyvän perustuslain 21 §:ssä taattuun oikeusturvaan. Periaate on ilmaistu laintasoisesti sitovalla tavalla kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen g kohdassa, jonka mukaan rikossyytettä tutkittaessa ketään ei saa pakottaa todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyyttään. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ei ole nimenomaista säännöstä kyseisestä periaatteesta, mutta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuihin oikeudenmukaisen rikosoikeudenkäynnin keskeisiin takeisiin kuuluu myös tämän niin sanottua itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen noudattaminen (esim. John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996, kohta 45).

Itsekriminointisuojaa koskeva keskeinen oikeuskäytäntö

6. Niin Korkeimman oikeuden kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimenkin oikeuskäytännössä kysymys itsekriminointisuojasta on tullut esiin lähinnä tapauksissa, joissa on ollut kysymys rikoksesta epäillyn oikeudesta vaieta seikoista, jotka voivat aikaansaada häneen kohdistuvan syytteen vaaran tai joita voidaan käyttää näyttönä hänen syyllisyydestään. Keskeisimmät soveltamistapaukset ovat koskeneet rikoksen esitutkintaa ja rikosoikeudenkäyntiä, mutta periaatteen on katsottu voivan tulla sovellettavaksi muissakin yhteyksissä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan veroilmoituksiin ja muihin hallinnollisiin ilmoitusvelvollisuuksiin liittyvä velvollisuus tietojen antamiseen ei itsessään loukkaa itsekriminointisuojaa (esim. Allen v. Yhdistynyt kuningaskunta 10.9.2002 ja King v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.4.2003). Tilannetta on kuitenkin arvioitu toisin silloin, kun hallinnollisen ilmoitusvelvollisuuden kanssa samanaikaisesti on vireillä samoja seikkoja koskeva rikostutkinta tai kun ilmoitusvelvollinen ei ollut voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että annettavat tiedot voisivat johtaa rikosprosessiin tai tulla käytettäviksi rikosprosessissa. Tällöin ilmoitusvelvollisella on katsottu olevan oikeus vaitioloon ja ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä rangaistukseen tuomitsemisen on katsottu loukkaavan oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin (esim. Funke v. Ranska 25.2.1993 kohta 44, J.B. v. Sveitsi 3.5.2001 kohdat 47 ja 66 ja Shannon v. Yhdistynyt kuningaskunta 4.10.2005 kohta 38).

7. Ihmisoikeustuomioistuimen liikennevalvontaa koskevissa ratkaisuissa (esim. Weh v. Itävalta 8.4.2004 kohta 54, O´Halloran ja Francis v. Yhdistynyt kuningaskunta 29.6.2007 kohdat 57 ja 58 sekä Lückhof ja Spanner v. Itävalta 10.1.2008 kohta 55), joissa on ollut kysymys ajoneuvon haltijan velvollisuudesta rangaistuksen uhalla ilmoittaa poliisille omistamansa tai hallitsemansa auton kuljettajasta tiettyjen vähäisten liikennevalvonnassa havaittujen ajorikkeiden aikana, kuljettajan henkilöllisyyttä koskevan ilmoittamisvelvollisuuden ei ole katsottu merkinneen itsekriminointisuojan loukkausta. Näissä tapauksissa on ollut kysymys tilanteista, joissa tietyn auton kuljettajan on jo ennen tiedonantovelvollisuuden syntymistä voitu havaita menetelleen liikennesääntöjen vastaisesti. Ratkaisuja on perusteltu paitsi sillä, että kuljettajan henkilöllisyyttä koskevan tiedon antamisessa on kysymys vain rajatun seikan ilmoittamisesta, myös sillä, että liikenteeseen osallistuvat moottoriajoneuvojen kuljettajat ja haltijat ovat hyväksyneet tietynlaisia tähän toimintaan kuuluvia velvollisuuksia.

Itsekriminointisuoja ja oman rikoksen ilmiantaminen

8. Itsekriminointisuoja oikeuttaa rikoksesta epäillyn vaikenemaan ja olemaan vastaamatta kysymyksiin eikä hänellä ole velvollisuutta pysyä totuudessa esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä. Tämä oikeus voi ilmetä myös muussa asiassa kuin siinä, jossa hän on epäiltynä. Kaikilla on oikeus todistajana kuultaessa olla todistamatta itseään ja eräitä läheisiään vastaan. Todistajan vaitiolo-oikeutta koskevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai häneen tietyssä suhteessa olevia läheisiään. Tässä säännöksessä vaitiolo-oikeuden edellytykseksi ei ole asetettu todistajaan kohdistuvan rikosprosessin vireillä oloa tai muutakaan häneen kohdistuvaa viranomaismenettelyä, vaan riittävää on syytteen vaaraan joutuminen todistajana annetun kertomuksen johdosta. Oikeuteen olla ilmiantamatta itseään on viitattu myös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevan rikoslain 15 luvun 10 §:n esitöissä (HE 6/1997 vp s. 44), joissa todetaan yleisistä oikeudellisista periaatteista johtuvan, etteivät törkeää rikosta valmistelevat henkilöt itse ole ilmoitusvelvollisuuden piirissä. Lakia valmisteltaessa tätä on pidetty niin itsestään selvänä, ettei nimenomaista mainintaa lakitekstissä ole pidetty tarpeellisena. Lisäksi jo perustuslain 21 §:ää vastanneen hallitusmuodon 16 §:n esitöissä (HE 309/1993 vp s. 74) todetaan säännöksessä tarkoitettuihin oikeussuojatakeisiin kuuluvan muun ohella oikeus olla todistamatta itseään vastaan. Mainitussa hallituksen esityksessä tämä oikeus johdetaan Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevasta kansainvälisestä yleissopimuksesta, jotka koskevat nimenomaisesti rikoksesta syytetyille kuuluvia oikeuksia.

9. Korkein oikeus katsoo, että kun syytetyllä on itsekriminointisuojan tarkoittama oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen, jo johdonmukaisuus edellyttää, ettei kenelläkään ole velvollisuutta ilmiantaa itseään tekemästään rikoksesta. Oikeutta olla ilmiantamatta itseään rikoksesta onkin pidettävä niin keskeisesti oikeusjärjestykseemme kuuluvana periaatteena, että sen on katsottava itsekriminointisuojan osana sisältyvän myös perustuslain 21 §:ssä taatun oikeusturvan piiriin.

10. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan itsekriminointisuojan saamisen edellytyksenä on, että suojattavaan on jo kohdistunut rikosepäily. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen mukaan itsekriminointisuoja ei esimerkiksi estä verotusmenettelyssä vaatimasta pakon tai rangaistuksen uhalla verovelvollista antamaan oikeat tiedot verotettavista tuloistaan (Allen v. Yhdistynyt Kuningaskunta 10.9.2002, King v. Yhdistynyt Kuningaskunta 8.4.2003). Sanotuissa ratkaisuissa rangaistusuhkaisen ilmoitusvelvollisuuden rikkominen oli johtanut syytteeseen verorikoksesta tai rikossyytteeseen rinnastettavaan veroseuraamukseen. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, ettei itsekriminointisuojaa ollut tapauksissa loukattu, koska sanktion uhalla hankittuja tietoja ei ollut käytetty selvityksenä jostakin muusta rikoksesta, johon hakijat olisivat syyllistyneet jo ennen virheellisten tietojen antamista.

11. Tässä asiassa kysymys on siitä, onko liikennerikokseen osallisella henkilöllä velvollisuus ilmiantaa itsensä vahinkoa kärsineelle tai poliisille. Tämän tieliikennelain 59 §:n 3 momentin mukaisen velvollisuuden täyttäminen voi edellyttää sellaisen menettelyn ilmoittamista, jonka perusteella ilmoittajan on syytä epäillä syyllistyneen ilmoittamisvelvollisuuden laiminlyömisestä erilliseen liikennerikokseen. Tässä suhteessa kyseinen velvollisuus eroaa kohdassa 10 viitatuista Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsittelemistä tapauksista, joissa tällaista ilmoittamisvelvollisuuden rikkomisesta erillistä rikosta ei ollut.

12. Tieliikennelain 59 §:n 3 momentin mukaisen velvollisuuden noudattamisesta voi välittömästi seurata rikosepäilyn syntyminen. Myös tässä suhteessa kyseinen velvollisuus eroaa verovelvollista koskevasta oikeiden tulotietojen ilmoittamisvelvollisuudesta, jonka noudattaminen ei yleensä saa aikaan välitöntä rikosepäilyä. Tämän vuoksi tieliikennelain 59 §:n 3 momentin mukainen velvollisuus ei ole rinnastettavissa edellä kerrottuihin verovelvollisen ilmoittamisvelvollisuutta koskeviin tapauksiin, joissa itsekriminointisuojan syntymisen kannalta on ratkaisevaa se, onko verovelvollinen ollut ilmoittamisvelvollisuuden täyttämishetkellä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitetuin tavoin jo epäillyn asemassa muusta rikoksesta.

13. Niin kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstäkin ilmenee, itsekriminointisuoja ei ole ehdoton oikeus (esim. John Murray v. Yhdistynyt Kuningaskunta 8.2.1996, kohta 47). Tätä ilmentävät myös edellä kohdassa 7 mainitut liikennerikoksia koskevat ratkaisut. Lisäksi oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta voi kaventua tai väistyä silloin, kun rikosta koskevien tietojen antaminen on välttämätöntä hengen tai terveyden vaaran torjumiseksi, jolloin ratkaisu on perustettava kyseessä olevien perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen punnintaan asianomaisessa tapauksessa.

14. Tieliikennelain 58 §:ssä säädetään onnettomuuteen osallisen velvollisuudesta auttaa onnettomuudessa vahingoittuneita tai avun tarpeessa olevia. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1996:101 katsonut, ettei säännöksen noudattamisesta seuraa, ettei liikenneonnettomuuteen osallisella ja rikokseen syylliseksi epäillyllä olisi niitä oikeuksia, jotka epäillylle on taattu kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Mainitun säännöksen keskeisenä tarkoituksena on turvata henkilövahinkoja kärsineen oikeus nopeaan avunsaantiin. Tieliikennelain 59 §:n 3 momentin tarkoituksena on puolestaan, kuten lainkohdan esitöistä (HE 74/1979 vp s. 15 ehdotuksen 65 §:n kohdalla) ilmenee, turvata liikenneonnettomuuksien syiden ja vastuukysymysten selvittäminen. Nyt kysymyksessä olevan säännöksen tarkoitus on siten suojata vahingon kärsineen mahdollisuutta saada korvausta omaisuusvahingostaan. Korkein oikeus toteaa, että tämä säännös koskee eri tilannetta kuin auttamisvelvollisuutta koskeva Korkeimman oikeuden ratkaisu. Ratkaisuun KKO 1996:101 sisältyvät kannanotot eivät siten sellaisinaan sovellu tämän tapauksen arviointiin.

Itsekriminointisuojan merkitys tässä asiassa

15. A on jättänyt ilmoittamatta tieliikennelain 59 §:n 3 momentissa edellytetyin tavoin liikenneonnettomuudesta, jossa hän on pysäköintitilanteessa aiheuttanut vähäisen taloudellisen vahingon toisen ajoneuvolle, mutta jossa kukaan ei ole joutunut hengen tai terveyden vaaraan. A on siten laiminlyönyt sanotussa lainkohdassa säädetyn velvollisuuden.

16. Harkittaessa sitä, onko A:lla ollut oikeus menetellä näin, voidaan ensin todeta, että tieliikennelain 59 §:n 3 momentin mukaan ilmoitusta onnettomuudesta ei olisi tarvinnut ensisijaisesti tehdä poliisille, vaan ilmoittaminen vahinkoa kärsineelle olisi riittänyt. Kun säännöksen tarkoitus on turvata onnettomuuteen liittyvien vastuukysymysten selvittäminen, A ei kuitenkaan olisi voinut täyttää ilmoitusvelvollisuutta nimettömästi tai vaieten omaisuuden vahingoittumiseen johtaneista tapahtumista. Käytännössä hänen olisi tullut ilmoittaa myös omaisuusvahinkoja aiheuttaneen moottoriajoneuvon kuljettajan henkilötiedot ja siis omat henkilötietonsa. Näiden tietojen ilmoittamista edelleen poliisille A ei olisi voinut estää eikä muutoinkaan sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot toimitetaan poliisille. Vaikka ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan perustuvissa itsekriminointisuojaa koskevissa ratkaisuissa onkin ollut kysymys vain tietojen antamisesta viranomaisille, on tällaiseen tietojen antamiseen perustuslain 21 §:n suojaaman oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellytyksiä arvioitaessa perusteltua rinnastaa sellainen velvollisuus tietojen antamiseen, joka tosiasiallisesti voi johtaa tietojen tulemiseen viranomaisen käyttöön. Kysymyksessä oleva ilmoittamisvelvollisuus ei myöskään ole suoraan rinnastettavissa edellä 7 kohdassa mainittuun liikennevalvonnassa viranomaisten toimesta jo havaittujen vähäisten rikkeiden tekijän henkilöllisyyden ilmoittamisvelvollisuuteen.

17. Ottaen huomioon lainkohdan tarkoitus ja ilmoitusvelvollisuuden sisältö onnettomuudesta ilmoittaminen olisi siten edellyttänyt sellaisten tietojen antamista, että A olisi itse asiassa joutunut samalla ilmiantamaan itsensä siitä liikennerikkomuksesta, johon hän oli syyllistynyt törmätessään autollaan toiseen autoon. Menettelemällä tieliikennelain 59 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla A olisi siten saattanut itsensä syytteen vaaraan. Hän ei myöskään ole voinut sulkea pois sitä mahdollisuutta, että ilmoituksen perusteella saatuja tietoja voitaisiin käyttää häntä vastaan mahdollisesti nostettavassa rikosoikeudenkäynnissä, kun laissa ei ole sellaisen menettelyn estävää säännöstä. Myöskään se seikka, että kysymyksessä olevan kaltaisesta liikennerikkomuksesta yleensä tuomitaan hyvin lievä rangaistus, ei ole peruste syrjäyttää itsekriminointisuojaa.

18. Edellä on jo päädytty katsomaan, että oikeus olla ilmiantamatta itseään rikoksesta on osa perustuslain 21 §:ssä taattua oikeusturvaa. Tässä tapauksessa käsillä ei ole ollut sellaisia Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 13 tarkoitettuja seikkoja tai olosuhteita, joiden johdosta itsekriminointisuojan voitaisiin perustellusti katsoa kaventuvan tai väistyvän jonkin sitä tärkeämpänä pidettävän oikeuden turvaamiseksi. Siten oikeus olla ilmiantamatta itseään on peruste vapauttaa A siitä rikosoikeudellisesta vastuusta, joka on tieliikennelain avoimessa ja laaja-alaisessa 103 §:ssä säädetty myös lain 59 §:n 3 momentissa tarkoitetun ilmoitusvelvollisuuden rikkomisesta. A:n menettelyä ei näin ollen voida lukea hänen syykseen rikoksena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kati Hidén, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Jarmo Littunen. Esittelijä Kari Vesanen.