Helsingin HO 30.1.2020 91

Turvaamistoimi - Vakuustakavarikko - Turvaamistoimen tarpeettomuus
Vahingonkorvaus - Valtion korvausvastuu - Ankara vastuu
Oikeudenkäyntikulut - Kohtuullistaminen - Oikeuden epäselvyys

Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, ettei vakuustakavarikko ollut ollut tarpeeton, kun asiassa oli selvitetty, että oli tapahtunut petosrikos, jonka seurauksena yhtiölle oli päätynyt rahavaroja. Nämä rahavarat olisi voitu tuomita menetetyksi valtiolle rikoshyötynä, ja niihin oli siten voitu kohdistaa vakuustakavarikko. Hovioikeus arvioi myös valtion korvausvastuun luonnetta. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, ettei nykyisen pakkokeinolain säätämisen yhteydessä ollut muutettu valtion korvausvastuun perustetta tuottamusperusteisesta ankaraksi korvausvastuuksi. Lopuksi hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut perusteita oikeudenkäyntikulujen kohtuullistamiselle. Hovioikeus ei myöskään voinut viran puolesta alentaa yhtiön korvattavaksi määrättyjä oikeudenkäyntikuluja sillä perusteella, että asia oli ollut oikeudellisesti epäselvä. (Äänestys turvaamistoimen tarpeettomuudesta)

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 26.3.2019

Asia Vahingonkorvaus

SELOSTUS ASIASTA

Kanne

Yhtiö X on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan sille perusteettomasta turvaamistoimesta johtuen saamatta jäänyt pääoman tuotto, vakuustakavarikon purkamisesta aiheutunut asianajolasku sekä yhtiön oikeudenkäyntikulut kaikki summat korkoineen.

Keskusrikospoliisi oli vuonna 2011 hakenut yhtiön omaisuutta turvaamistoimella vakuustakavarikkoon. Käräjäoikeus oli määrännyt takavarikon. Rikosasiassa, jonka perusteella takavarikko oli määrätty, oli annettu tuomio vuonna 2017. Tuomiossa oli hylätty kaikki syytteet asiaan liittyen sekä määrätty takavarikko lakkautettavaksi tuomion tullessa lainvoimaiseksi. Hovioikeus oli antanut asiassa lainvoimaisuustodistuksen ja ulosottovirasto oli palauttanut varat yhtiölle ja maksanut palautetulle summalle korkoa.

Takavarikko oli ollut tarpeeton, joten valtion oli korvattava yhtiölle siitä aiheutunut vahinko ja kulut. Vastuu oli niin sanottua ankaraa vastuuta.

----

Vastaus

Suomen valtio on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä yhtiön velvoittamista korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Takavarikko ei ollut ollut tarpeeton. Vakuustakavarikkoa haettaessa oli ollut syytä epäillä, että yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttänyt henkilö oli syyllistynyt törkeään petokseen ja että rikoksella saatuja varoja oli siirretty yhtiölle. Lisäksi oli ollut olemassa vaara, että yhtiö pyrki välttämään korvauksen maksamista tai menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuutta. Se omaisuuserä johon yhtiön tuottoa koskeva vahingonkorvausvaatimus perustui, kuului vielä käsiteltävänä olevaan pankkipetosoikeudenkäyntiin. Vielä käsiteltävänä olevassa asiassa ei voitu esittää vahingonkorvausvaatimusta.

Valtion vastuu ei ollut niin sanottua ankaraa vastuuta. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää tuli noudattaa soveltuvin osin, eikä soveltaa ankaraa vastuuta.

----

Käräjäoikeuden ratkaisu

Käräjäoikeus otti huomioon, että rikosasian tuomio oli yhtiön osalta lainvoimainen eikä asiaa yhtiön osalta enää käsitelty hovioikeudessa. Yhtiöön tai yhtiölle palautuneeseen summaan ei sen vuoksi voitu kohdistaa enää mitään vaatimuksia hovioikeudessa. Yhtiöllä ei näin ollen ollut estettä ajaa nostamaansa kannetta.

Käräjäoikeus katsoi, että tilanne turvaamistoimipäätöstä tehtäessä oli ollut sellainen, että perustetta turvaamistoimelle ei ollut ollut olemassa. Tämä seikka oli selvinnyt rikosasian tuomion tullessa yhtiön osalta lainvoimaiseksi.

Käräjäoikeus katsoi, ettei sillä seikalla, että valtio oli menetellyt turvaamistointa hakiessaan laillisesti, ollut vaikutusta valtion korvausvelvollisuuteen, koska oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukainen vahingonkorvausvastuu oli ankaraa eli tuottamuksesta riippumatonta vastuuta.

Käräjäoikeus katsoi, että valtio oli tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen ja oli vastuussa siitä aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta.

Käräjäoikeus tuomitsi valtion korvaamaan yhtiölle sen tuoton, jonka yhtiön katsottiin menettäneen, kun se ei ollut voinut tehdä aiottua kiinteistösijoitusta sekä asianajokulut, jotka olivat aiheutuneet vakuustakavarikon kumoamisesta. Lisäksi valtio velvoitettiin korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa.

------

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Kari Airakorpi

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 30.1.2020

Valitus

Suomen valtio on vaatinut, että kanne hylätään perusteettomana ja yhtiö X velvoitetaan korvaamaan valtiolle asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkoineen.

Turvaamistoimen tarpeellisuutta tuli arvioida turvaamistoimipäätöksen tekoajankohdan perusteella. Pakkokeinolain mukaiset edellytykset määrätä yhtiön omaisuutta vakuustakavarikkoon olivat täyttyneet. Vakuustakavarikkoa ei voitu katsoa lain tarkoittamalla tavalla tarpeettomaksi takautuvasti ainoastaan sillä perusteella, ettei rikosprosessi ollut johtanut tuomioon. Asiassa tuli ottaa huomioon, että vaikka rikosprosessi oli yhtiön osalta päättynyt käräjäoikeudessa, oli asian käsittelyä jatkettu muiden vastaajien osalta hovioikeudessa. Hovioikeus oli katsonut, että yhtiön vakuustakavarikossa ollut ja sille vuonna 2017 palautunut rahasumma oli alun perin rikoksella saatua omaisuutta. Yhtiö haki näin ollen vahingonkorvausta saamatta jääneestä tuotosta omaisuudelle, jonka yhtiö oli saanut haltuunsa rikoksen kautta.

Pakkokeinolain mukaisesta turvaamistoimesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseen ei tullut soveltaa ankaraa vastuuta. Pakkokeinolain uudistuksella ei ollut tarkoitettu ankaran vastuun ulottamista pakkokeinolain alla tehtyihin vakuustakavarikkopäätöksiin. Tällainen muutos voimassa olleeseen käytäntöön olisi edellyttänyt yksityiskohtaista sääntelyä tai mainintaa lain esitöissä.

----

Vastaus

Yhtiö X on vaatinut, että valitus hylätään ja valtio velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

Vakuustakavarikko oli osoittautunut asiassa tarpeettomaksi. Turvaamistoimen tarpeellisuus tuli ratkaista turvaamistoimen määräämisen jälkeisessä oikeudenkäynnissä. Yhtiötä tai sen osakkaita tai vastuuhenkilöitä ei ollut tuomittu asiaan liittyvässä rikos- tai velkomusasiassa. Yhtiöön kohdistunut syyttäjän toissijainen rikoshyötyvaatimus oli hylätty käräjäoikeuden näiltä osin lainvoimaisella tuomiolla. Yhtiön varojen ei ollut katsottu olleen rikoshyötyä eikä yhtiö tai kukaan sen omistaja tai vastuuhenkilö voinut joutua asiassa korvausvastuuseen.

Vakuustakavarikkojen aiheuttamiin vahinkoihin sovellettiin ankaraa vastuuta. Pakkokeinolain sisältämä viittaus oikeudenkäymiskaareen ei ollut sisällöltään epäselvä tai tulkinnanvarainen. Ankaran vastuun perusteella korvausvastuu syntyi vaikka turvaamistoimiprosessissa ei olisi ollut mitään prosessuaalista tai muuta virhettä.

----

Hovioikeuden ratkaisu

Kysymyksenasettelu

Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiön omaisuuteen kohdistunut vakuustakavarikko ollut tarpeeton, kun yhtiöön kohdistunut vaatimus on asiaan liittyneessä rikosprosessissa hylätty käräjäoikeuden lainvoimaisella tuomiolla. Asiassa on kysymys myös siitä, onko valtion vastuu vakuustakavarikon aiheuttamasta vahingosta tuottamuksesta riippumatonta eli niin sanottua ankaraa korvausvastuuta. Mikäli valtion katsotaan olevan asiassa korvausvelvollinen, on asiassa lopuksi kysymys vahingon määrän arvioinnista.

Tarpeettomasta turvaamistoimesta aiheutuneen vahingon korvaamista koskeva sääntely

Tällä hetkellä voimassa oleva pakkokeinolaki (806/2011) tuli voimaan 1.1.2014. Lain 11 luvun 6 §:n mukaan lain voimaan tullessa voimassa oleviin pakkokeinoihin sovelletaan kyseisen lain säännöksiä. Kun käsillä olevassa asiassa vakuustakavarikko on ollut voimassa yhtäjaksoisesti 2011–2017, sovelletaan asiassa 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain säännöksiä.

Pakkokeinolain 6 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan omaisuutta saadaan määrätä vakuustakavarikkoon sakon, rikokseen perustuvan vahingonkorvauksen tai hyvityksen taikka valtiolle menetettäväksi tuomittavan rahamäärän maksamisen turvaamiseksi. Edellytyksenä vakuustakavarikon määräämiselle on, että omaisuus kuuluu henkilölle, jota on syytä epäillä rikoksesta tai joka voidaan rikoksen johdosta tuomita korvaamaan vahinko tai maksamaan hyvitystä taikka menettämään valtiolle rahamäärä, ja on olemassa vaara, että mainittu henkilö pyrkii välttämään sakon, vahingonkorvauksen, hyvityksen tai rahamäärän maksamista kätkemällä tai hävittämällä omaisuuttaan, pakenemalla tai muulla näihin rinnastettavalla tavalla. Vakuustakavarikkoon saadaan panna omaisuutta enintään määrä, jonka voidaan olettaa vastaavan tuomittavaa sakkoa, vahingonkorvausta, hyvitystä tai menettämisseuraamusta.

Pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukaan vakuustakavarikosta ja väliaikaisesta vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamisessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää.

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n mukaan hakijan, joka on tarpeettomasti hankkinut turvaamistoimen, on korvattava vastapuolelle turvaamistoimesta ja sen täytäntöönpanosta aiheutunut vahinko ja asiassa aiheutuneet kulut.

Vakuustakavarikon tarpeettomuudesta

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n soveltamista koskeva käytäntö ja siitä oikeuskirjallisuudessa esitetyt kannat keskittyvät siviiliprosessuaalisiin turvaamistoimiin. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua säännöksen soveltamisesta vakuustakavarikkoasiassa.

Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua myöskään turvaamistoimen tarpeettomuuden arvioinnista. Hovioikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin katsottu, että turvaamistoimen tarpeettomuutta on arvioitava turvaamistoimipäätöksen syntyajankohdan olosuhteiden perusteella. Korvausvelvollisuutta ei ole tilanteissa, joissa vasta myöhempi pysyvä tilanteenmuutos on johtanut turvaamistoimitarpeen poistumiseen. Turvaamistoimi on näin ollen tarpeeton silloin, kun sille ei alunperinkään ollut syytä. Arvioinnin lähtökohtana ovat turvaamistoimen edellytykset. Siviiliprosessuaalisten turvaamistoimien osalta turvaamistoimen tarpeettomuus ilmenee usein niin sanotun vaade-edellytyksen puuttumisena eli siten, että pääasiaprosessin yhteydessä ilmenee, ettei turvaamistoimen hakijalla ole ollut väittämäänsä saatavaa tai vaadetta. (Helsingin hovioikeus 30.9.2015 tuomio nro 1350 sekä oikeuskirjallisuudessa Erkki Havansi: Uusi turvaamistoimilainsäädäntö selityksineen: Oikeudenkäymiskaaren uusi 7 luku sekä ulosottolain 7 luvun uusitut säännökset kommentoituina, 1994, s. 191–192 ja Gisela Knuts: Korvaus tarpeettoman turvaamistoimen aiheuttamasta vahingosta, Lakimies 7–8/2011, s. 1473)

Vakuustakavarikon edellytykset ilmenevät edellä todetuin tavoin pakkokeinolain 6 luvun 1 §:stä. Rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan muun muassa rikoksella välittömästi saatua omaisuutta. Menettämisseuraamukseen voidaan tuomita paitsi rikoksesta hyötynyt tekijä tai osallinen, myös se, jonka puolesta tai jonka hyväksi rikos on tehty. Säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 80/2000 vp) on todettu (s. 22), että sen, jonka hyväksi rikos tehdään, ei edellytetä olevan mitenkään tietoinen rikoksesta tai sen tekijästä. Olennaista on, että hän teosta tosiasiallisesti hyötyy. Tällainen määräys on hallituksen esityksen mukaan tarpeen siksi, ettei rikoksen tuottamaa hyötyä voitaisi saattaa menettämisseuraamuksen ulottumattomiin.

Edellä sanotut seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että vakuustakavarikko on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla tarpeeton ainakin silloin, kun on selvitetty, ettei asiassa ole tapahtunut rikosta, jonka johdosta voitaisiin tuomita valtiolle menetettäväksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty tai, kun vakuustakavarikko on kohdistettu sellaiseen tahoon, jota ei voida tuomita rikoksen johdosta menettämisseuraamukseen. Lähtökohtana voidaan pitää pääasiaprosessissa annetun rikostuomion erittäin vahvaa mutta ei ehdotonta todistusvaikutusta vahingonkorvausasiassa. (KKO 2011:58, kohta 8)

Käsillä olevassa asiassa Helsingin käräjäoikeus on pääasiaprosessin yhteydessä hylännyt syytteen törkeästä petoksesta sekä siihen liittyneen yhtiöön kohdistuneen toissijaisen rikoshyödyn menettämisvaatimuksen. Käräjäoikeuden tuomio on rikoshyödyn menettämisvaatimuksen hylkäämisen osalta lainvoimainen. Rikosprosessi jatkui kuitenkin Helsingin hovioikeudessa, joka on antamallaan tuomiolla lukenut syyksi sen törkeän petoksen, johon yhtiöön kohdistunut vaatimus rikoshyödyn menettämisestä oli liittynyt. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee, että yhtiölle siirtynyt ja vakuustakavarikossa ollut varallisuus oli ollut rikoksella hankittua. Korkein oikeus on antamallaan päätöksellä evännyt valitusluvan. Hovioikeuden tuomio on siten lainvoimainen.

Hovioikeus toteaa, että yhtiö ei ole pyrkinyt mitenkään osoittamaan, että sanottu hovioikeuden ratkaisu yhtiön saaman omaisuuden luonteesta olisi ollut väärä. Hovioikeus katsoo, että käsillä olevassa asiassa arvioinnin perustaksi on otettava sanottu aikaisempi hovioikeuden ratkaisu. Näin ollen asiassa on selvitetty, että on tapahtunut petosrikos, jolla saatuja rahavaroja on päätynyt yhtiölle. Nämä varat ovat siten olleet sellaisia, jotka olisi lähtökohtaisesti voitu tuomita menetetyksi valtiolle rikoshyötynä, ja niihin on siten voitu kohdistaa vakuustakavarikko. Tässä suhteessa turvaamistoimi on ollut perusteltu ja tarpeen, jotta omaisuutta ei hukata eikä siitä saada hyötyä.

Hovioikeus toteaa, että petosrikoksen asianomistaja oli jo käräjäoikeudessa vaatinut väitetyiltä rikokseen syyllistyneiltä vahingonkorvausta ja hovioikeus oli tuon vaatimuksen hyväksynyt. Syyttäjän käräjäoikeudessa yhtiötä kohtaan esittämä vaatimus rikoshyödyn tuomitsemisesta valtiolle menetettäväksi oli ollut tähän asianomistajan vahingonkorvausvaatimukseen nähden toissijainen. Vaikka syyttäjä oli hakenut muutosta syyksilukemiseen, hän ei ollut hakenut muutosta vakuustakavarikon kumoamiseen ja siten käräjäoikeuden ratkaisu oli saanut tältä osin lainvoiman ja takavarikoidut varat palautettu yhtiölle. Hovioikeuden käsityksen mukaan varoja ei enää jälkeenpäin voida periä yhtiöltä rikoshyötynä. Tässä suhteessa yhtiön kannalta turvaamistoimi on ollut tarpeeton.

Johtopäätös vakuustakavarikon tarpeettomuudesta

Kuten edellä on todettu, rikoshyödyn menettäminen valtiolle turvaa sen, että kukaan, myöskään rikoksesta täysin tietämätön, ei pääse hyötymään tehdystä rikoksesta. Hovioikeus katsoo, että tälle seikalle on annettava keskeinen merkitys harkittaessa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n tarkoittamaa turvaamistoimen tarpeettomuutta. Käsillä olevassa tapauksessa yhtiö on edellä kerrotusta syystä saanut lopullisesti hyväkseen rikoksella saamansa rahavarat. Ei kuitenkaan voida pitää missään suhteessa hyväksyttävänä, että yhtiöllä olisi vielä mahdollisuus saada vahingonkorvausta siitä, että takavarikon johdosta se ei ole voinut saada sanotuille varoille tuottoa.

Hovioikeus päätyy siihen johtopäätökseen, että käräjäoikeuden lainvoimainen tuomio takavarikon kumoamisesta ei tässä tapauksessa merkitse sitä, että turvaamistoimi olisi alunperin ollut sanotun lainkohdan tarkoittamin tavoin tarpeeton. Muutakaan perustetta katsoa turvaamistoimi tarpeettomaksi ei ole.

Ankarasta korvausvastuusta

Hovioikeus toteaa, että turvaamistoimen tarpeettomuus on ensisijainen edellytys korvausvastuulle. Kun turvaamistoimen on katsottu edellä todetuin tavoin olleen tarpeellinen, ei valtiolla ole korvausvastuuta mahdollisesta vahingosta. Tässä tilanteessa ei siten ole merkitystä sillä, onko valtion korvausvastuu pakkokeinolain mukaisella turvaamistoimella aiheutetusta vahingosta ankaraa vai ei. Toisaalta tässä asiassa on keskeisesti ollut kysymys juuri korvausvastuun ankaruudesta. Valituksessa on tuotu esille, että kysymys on erityisen merkityksellinen pakkokeinolain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa, ja poliisin pakkokeinojen käytön kannalta. Asiasta ei ole aiempaa ylempien tuomioistuimien oikeuskäytäntöä. Tässä asetelmassa hovioikeus katsoo olevan perusteltua arvioida erikseen myös korvausvastuun luonnetta.

Aiemmin voimassa ollut pakkokeinolaki (450/1987, vanha pakkokeinolaki) ei sisältänyt nykyisen lain kaltaista viittaussäännöstä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään. Korkein oikeus ei ole vanhan pakkokeinolain voimassa ollessa antanut ennakkoratkaisua liittyen viranomaisen korvausvastuuseen pakkokeinolain mukaisen turvaamistoimen aiheuttamasta vahingosta. Eräissä hovioikeusratkaisuissa on kuitenkin katsottu, että valtion korvausvastuuta oli tuolloin arvioitava vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaisen tuottamusvastuun perusteella. (Helsingin hovioikeus 19.12.2014 tuomio nro 2427 ja Vaasan hovioikeus 27.6.2002 esitettynä KKO:n ratkaisussa 2004:85) Myös oikeuskirjallisuudessa oli omaksuttu kanta, jonka mukaan tutkinnanjohtajan ja syyttäjän aiheuttaman vahingon korvaamisesta vastasi ensisijaisesti valtio vahingonkorvauslain mukaisesti. (Jyrki Virolainen ym.: Rikosprosessioikeus I, 1998, s. 399)

Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n korvaussäännös siirrettiin oikeudenkäymiskaareen sisällöllisesti muuttumattomana ulosottolain 7 luvun 20 §:n 1 momentista 1990-luvun alussa. (HE 179/1990 vp, s. 20) Säännöksen mukaisen vahingonkorvausvastuun on vakiintuneesti katsottu olevan tuottamuksesta riippumatonta eli niin sanottua ankaraa korvausvastuuta. (ajalta ennen säännöksen siirtämistä ulosottolaista oikeudenkäymiskaareen esim. KKO 1979 II 46 ja KKO 1998:59 sekä Mika Hemmo: Vahingonkorvausoikeus, 2005, s. 93) Nykyisen pakkokeinolain (806/2011) viittaussäännös oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään on siten perustellusti herättänyt kysymyksen siitä, onko lainsäätäjän tarkoituksena ollut ulottaa ankara vastuu myös pakkokeinolain 6 luvun mukaisella vakuustakavarikolla aiheutettuihin vahinkoihin.

Oikeusministeriö ja sisäasianministeriö asettivat maaliskuussa 2007 esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan valmistelemaan ehdotusta esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistukseksi. Toimikunnan mietinnössä (oikeusministeriön komitean mietintö 2009:2) ehdotettiin ensinnäkin (s. 239), että vakuustakavarikkoa koskevaan pakkokeinolain 6 lukuun otettaisiin nykyisen pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n mukainen säännös, jonka mukaan vakuustakavarikosta aiheutuneen vahingon ja asiassa aiheutuneiden kulujen korvaamiseen sovellettaisiin tuottamuksesta riippumattomalle vastuulle rakentuvaa oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää. Säännöstä sovellettaisiin paitsi valtion myös vakuustakavarikkoa vaatineen asianomistajan korvausvastuuseen. Lisäksi mietinnössä ehdotettiin (s. 526–527), että pakkokeinolakiin tulisi erillinen valtion vahingonkorvausvastuuta koskeva luku, jossa omaksuttaisiin pakkokeinoilla aiheutettujen vahinkojen korvaamisen osalta tuottamuksesta riippumaton ankara korvausvastuu. Luku olisi sisältänyt viittaussäännöksen 6 luvun 11 §:ään.

Sanottu ehdotus valtion ankarasta vahingonkorvausvastuusta sai kuitenkin paljon vastustusta mietintöä koskeneella lausuntokierroksella, eikä sitä lopulta otettu mukaan lainsäädäntöuudistusta koskevaan hallituksen esitykseen (HE 222/2010 vp). Esityksessä todetaan (s. 159) seuraavasti: ”Uuteen pakkokeinolakiin ei myöskään ehdoteta otettavaksi toimikunnan mietinnön mukaisia, lähtökohtaisesti ankaralle vastuulle rakentuvia vahingonkorvaussäännöksiä. Lähivuosina on tarkoitus toteuttaa julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta koskevan lainsäädännön uudistus, jonka yhteydessä on tarkoituksenmukaista tarkastella myös esitutkintaan ja pakkokeinojen käyttöön liittyviä korvauskysymyksiä.”

Pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n viittauksen osalta hallituksen esityksessä todetaan (s. 272), että säännöksen sanamuoto, jonka mukaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ää sovelletaan ”soveltuvin osin”, tarkoittaa, että korvaussäännöstä sovelletaan paitsi tapauksiin, joissa tuomioistuimessa vaaditaan vakuustakavarikon määräämistä, myös väliaikaisen vakuustakavarikon määräämiseen.

Hovioikeus toteaa, että pakkokeinolain 6 luvun 11 §:n muotoilun perusteella on voinut perustellusti syntyä käsitys, että vahingonkorvausvastuuseen sovelletaan viittaussäännöksen nojalla oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ään käytännössä liitettyä ankaralle korvausvastuulle rakentuvaa vahingonkorvaussäännöstä. Hovioikeus katsoo kuitenkin, että koska ankaran korvausvastuun ulottaminen vakuustakavarikoilla aiheutettuihin vahinkoihin olisi tarkoittanut merkittävää muutosta vallinneeseen oikeustilaan, olisi tällaisesta muutoksesta tullut olla laissa tai hallituksen esityksessä yksiselitteinen maininta perusteluineen. Sen sijaan hallituksen esityksessä todetaan nimenomaisesti, ettei pakkokeinolakiin ollut tarkoitus sisällyttää tällaisia esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan ehdottamia korvaussäännöksiä. Tulkintaa, jonka mukaan lainsäätäjän tarkoitus ei ollut merkittävästi muuttaa vallinnutta oikeustilaa puoltaa myös se, että pakkokeinolain siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovellettiin heti sen voimaantulosta alkaen kaikkiin tuolloin voimassa olleisiin pakkokeinoihin. Valtion korvausvastuun muuttaminen tuottamusperusteisesta ankaraksi myös niiden vakuustakavarikkojen osalta, jotka oli haettu ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa, olisi tarkoittanut merkittävää taannehtivaa puuttumista vastuuperusteeseen, ja ollut sellaisena yleisten oikeusperiaatteiden vastainen.

Myös nykyisen pakkokeinolain säätämisen jälkeen julkaistussa oikeuskirjallisuudessa on hyväksytty kanta, jonka mukaan ankaran vastuun periaatetta ei edelleenkään sovelleta vakuustakavarikon tarpeettomuuteen. (kts. Dan Frände ym.: Prosessioikeus, VIII 2. Pakkokeinot, 2017, s. 914)

Ottaen huomion edellä esitetyt seikat, hovioikeus katsoo, ettei nykyisen pakkokeinolain säätämisen yhteydessä ole muutettu tai ollut tarkoitus muuttaa valtion vahingonkorvausvastuun perustetta vakuustakavarikkoasioissa. Tällaisen muutoksen toteuttaminen on jätetty tulevien lainsäädäntöhankkeiden varaan. Näin ollen yhtiön valtion ankaralle korvausvastuulle perustuva korvausvaatimus on perusteeton. Yhtiö ei ole vedonnut asiassa valtion tuottamusperusteiseen vastuuseen, johon yhtiöllä olisi ollut mahdollisuus toissijaisesti vedota. Yhtiön kanne olisi siten tälläkin perusteella hylättävä.

Loppupäätelmä valtion korvausvelvollisuudesta

Koska takavarikko on ollut tarpeellinen, valtio ei ole korvausvelvollinen siitä mahdollisesti aiheutuneesta vahingosta. Kanne on siten hylättävä ja valtio vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta yhtiölle. Asian näin päättyessä asiassa ei ole tarpeen lausua korvausvaatimuksen määrästä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n mukaan, jos alemman tuomioistuimen päätökseen haetaan muutosta, velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut ylemmässä tuomioistuimessa on määrättävä sen mukaisesti, mitä muutoksenhakumenettelyssä on tapahtunut ja onko asianosainen voittanut vai hävinnyt muutoksenhaun.

Yhtiö on hävinnyt asian ja siten lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan valtion tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa. Yhtiö on kiistänyt vaatimukseen sisältyvän arvonlisäveron. Muutoin yhtiö on hyväksynyt vaatimuksen perusteen eikä sillä ole ollut huomautettavaa enemmälti määrään siinä tapauksessa, että valitus hyväksytään. Yhtiö on kuitenkin vedonnut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ään, jonka mukaan tuomioistuin voi jättää asianosaisen velvoittamatta korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut, jos se huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n esitöissä (HE 197/1998 vp) on todettu (s. 19–21), että säännöksen soveltaminen tulee kysymykseen poikkeustapauksissa, ja ilmeisen kohtuuttomuuden kokonaisarvioinnissa tulee punnita kaikkia laissa mainittuja edellytyksiä eikä mikään niistä voi yksinään synnyttää säännöksen tarkoittamaa kohtuuttomuutta.

Hovioikeus toteaa, että sen tulee viran puolestakin harkita mainitun säännöksen soveltamista. Tilanne, jossa riita-asian toisena osapuolena on valtio, on tyypillinen esimerkki tilanteesta, jossa asianosaisten erilainen asema puoltaa oikeudenkäyntikuluvaatimuksen kohtuullistamista sanotun säännöksen nojalla. Asian intressi on myös ollut yhtiön olosuhteet huomioon ottaen sille merkittävä. Toisaalta kuluvastuun alentamista vastaan puhuu se, mitä pääasian oikeudenkäynnissä on tullut ilmi. Asiassa on tullut selvitetyksi, että yhtiön vaatimus on kohdistunut tosiasiassa rikoksella hankitun omaisuuden saamatta jääneeseen tuottoon. Edelleen valtion vaatimus on määrällisesti varsin maltillinen eikä yhtiön korvausvelvollisuus ilmeisestikään aiheuta sille kohtuutonta taloudellista rasitusta.

Yhtiön oikeudenkäyntikuluja koskevan korvausvelvollisuuden alentamista voisi puoltaa se, että vallinneessa epäselvässä oikeustilassa yhtiöllä on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Yhtiö ei kuitenkaan ole vedonnut tähän oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä säädettyyn perusteeseen, eikä hovioikeus voi tätä säännöstä viran puolesta soveltaa. Epäselvää oikeustilaa ei myöskään voida huomioida harkittaessa sanotun 8 b §:n mukaista kohtuuttomuutta.

Hovioikeus päätyy kokonaisarviossa siihen, että asiassa ei ole edellytyksiä poiketa siitä pääsäännöstä, että asian hävinneen yhtiön on korvattava vastapuolensa tarpeelliset oikeudenkäyntikulut. Valtiota on asiassa edustanut keskusrikospoliisi ja edelleen sitä asemavaltuutuksen perusteella poliisilakimies ja rikostarkastaja virkatyönään. Tässä tilanteessa hovioikeus katsoo, että asiassa ei ole ollut perusteita sisällyttää kuluvaatimukseen arvonlisäveroa, jolta osin vaatimus on hylättävä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan. Kanne hylätään.

Suomen valtio vapautetaan kaikesta korvausvastuusta.

Yhtiö X velvoitetaan korvaamaan keskusrikospoliisin edustaman Suomen valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä. Enemmälti vaatimus hylätään.

Yhtiö X:n vaatimus oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta hovioikeudessa hylätään.

----

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeudenneuvos Jarmo Kilpelä
Hovioikeudenneuvos Nina Wilkman
Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen

Esittelijä:

Hovioikeuden esittelijä Sini Majlander

----

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto asiassa

Hovioikeudenneuvos Juha Hartikainen:

Olen eri mieltä siltä osin kuin hovioikeus katsoo, että kyseessä oleva turvaamistoimi ei ole ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla tarpeeton ja lausun mielipiteenäni seuraavaa.

Kysymys on ollut laajasta talousrikosasiasta, johon liittyen yhtiön X omaisuutta on määrätty vakuustakavarikkoon. Asiassa on myöhemmin nostettu syytteet ja syyttäjä on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan menettämään valtiolle petosrikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä vakuustakavarikkoon määrätyt varat.

Käräjäoikeus on hylännyt syytteen ja yhtiöön kohdistetun rikoshyötyvaatimuksen mainitun syytekohdan osalta. Syyttäjä on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen mainitun syytekohdan osalta, mutta tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon yhtiötä koskevan rikoshyötyvaatimuksen osalta.

Edellä selostetuin tavoin yhtiötä vastaan esitetty rikoshyötyvaatimus on lainvoimaisesti hylätty. Asiassa on tullut siten lainvoimaisesti ratkaistuksi, ettei yhtiötä vastaan ole ollut sellaista rikoshyötysaatavaa, minkä perusteella vakuustakavarikko on aikanaan määrätty. Suomen valtio ei ole myöskään esittänyt selvitystä siitä, minkä vuoksi käräjäoikeuden hylkäävään ratkaisuun ei ole haettu muutosta rikoshyötyä koskevilta osin. Pääasiassa annetun lainvoimaisen käräjäoikeuden ratkaisun perusteella asiassa ei ole ollut perusteita vakuustakavarikolle.

Tässä asetelmassa sille seikalle, että kyseinen syytekohta on myöhemmin lainvoimaisesti luettu vastaajien syyksi ei voida antaa merkitystä arvioitaessa vakuustakavarikon tarpeellisuutta. Yhtiö ei ole ollut prosessin myöhemmissä vaiheissa enää asianosaisena eikä rikoshyötyvaatimusta, johon vakuustakavarikko on perustunut, ole tutkittu miltään osin.

Edellä mainituin perustein katson, että haettu vakuustakavarikko on ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla tarpeeton.

Muilta osin olen samaa mieltä asian ratkaisusta ja katson, että kanne tulee hylätä sillä perusteella, ettei yhtiö ole vedonnut asiassa valtion tuottamusperusteiseen vastuuseen. Olen myös samaa mieltä ratkaisusta oikeudenkäyntikuluja koskevilta osin.

Valitusosoituksessa tarkoitettu määräaika valitusluvan pyytämiseen ja valituksen tekemiseen päättyy 30.3.2020.

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.