21.10.2011

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Syyttäjän nimeämä todistaja A osoitti uskottavasti, että hänelle oli aiheutunut hovioikeuteen saapumisen johdosta taloudellista menetystä sijaislasten hoitajille yhteensä maksetut 120 euroa. A:n vaatimus oli määrältään kohtuullinen. Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n säännös, kun se rajoitti A:lle taloudellisesta menetyksestä maksettavan korvauksen määrän 58,87 euroon, oli ristiriidassa valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n kanssa. Tämän vuoksi sitä ei perustuslain 107 §:n säännös huomioon ottaen ollut tässä tapauksessa sovellettava.

Hovioikeus määräsi maksettavaksi A:lle valtion varoista korvaukseksi taloudellisesta menetyksestä valtion varoista aiemmin maksetun 58,87 euron lisäksi 61,13 euroa. (Äänestys)

ITÄ-SUOMEN HOVIOIKEUS PÄÄTÖS 21.10.2011

Vaatimukset hovioikeudessa

Hovioikeudessa on 14.6.2011 toimitettu pääkäsittely rikosasiassa, jossa vastaajana on ollut muun muassa B. Syyttäjä on nimennyt asiassa todistajaksi A:n, jonka hovioikeus on kutsunut saapumaan pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti 500 euron sakon uhalla. A on pääkäsittelyssä vaatinut, että hänelle korvataan valtion varoista taloudellisesta menetyksestä 120 euroa. A on lausunut, että hänellä oli seitsemän sijaislasta, joista osa oli erityislapsia. Hän oli joutunut maksamaan mainitun määrän lasten hoitajille.

B on pyytänyt, ettei häntä hänen taloudellisiin oloihinsa nähden velvoiteta korvaamaan valtiolle sen varoista maksettavaksi määrättäviä todistelukustannuksia.

Asian käsittely hovioikeudessa

Hovioikeus on pääkäsittelyssä 14.6.2011 määrännyt A:lle valtion varoista maksettavaksi korvaukseksi taloudellisesta menetyksestä valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n mukaisen enimmäismäärän 58,87 euroa. Hovioikeus on päättänyt siirtää myöhemmin ratkaistavaksi, voitiinko valtion varoista maksaa taloudellisesta menetyksestä korvausta enemmän kuin mainitun asetuksen mukainen enimmäismäärä.

Hovioikeuden presidentti on hovioikeuslain 8 §:n 2 momentin nojalla määrännyt asian käsiteltäväksi vahvennetussa istunnossa todistajalle valtion varoista maksettavan taloudellisen menetyksen korvauksen määrän osalta.

Hovioikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 1 momentin mukaan todistajalla on oikeus saada kohtuullinen korvaus tarpeellisista matka- ja toimeentulokustannuksista sekä taloudellisesta menetyksestä. Saman pykälän 3 momentin mukaan valtion varoista todistajalle maksettavasta korvauksesta on säädetty erikseen.

2. Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n mukaan taloudellisesta menetyksestä suoritetaan korvauksena enintään määrä, minkä siihen oikeutettu osoittaa uskottavasti menettävänsä. Lain 19 §:n mukaan tarkemmat määräykset lain täytäntöönpanosta annetaan asetuksella.

3. Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 §:n mukaan, jos todistaja vaatii muun muassa taloudellisesta menetyksestä korvausta enemmän kuin valtion varoista saadaan myöntää, voidaan se asianosainen, joka tämän lain nojalla tuomitaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle, samalla velvoittaa maksamaan kohtuulliseksi harkittu lisäkorvaus.

4. Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n mukaan taloudellisena menetyksenä korvataan ansio- tai muun tulon menettäminen, aiheellisesti sijaiselle tai kodin- tai lastenhoitajalle suoritettu palkka tai muu aineellinen menetys, joka korvaukseen oikeutetulle on aiheutunut tuomioistuimeen saapumisesta. Taloudellisesta menetyksestä suoritettavan korvauksen enimmäismäärä on kuitenkin 350 markkaa vuorokaudelta, mikä määrä on euroiksi muunnettuna 58,87 euroa.

5. Suomen perustuslain 107 §:n mukaan, jos asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännös on ristiriidassa perustuslain tai muun lain kanssa, sitä ei saa soveltaa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa.

6. Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla oikeus saada valtion varoista korvausta taloudellisesta menetyksestä mainittu perustuslain 107 § ja valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 § huomioon ottaen enemmän kuin valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n mukainen enimmäismäärä.

7. Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain esitöissä on todettu, että taloudellisesta menetyksestä suoritettavalle korvaukselle on asetuksessa määrättävä yläraja, koska asianosaisella on oikeus vain kohtuulliseen korvaukseen. Esitöissä on todettu edelleen, että asetuksen mukainen määrä riittää todennäköisesti useimmissa tapauksissa korvaamaan menetyksen. (HE 107/1972 s. 3 - 4). Sanotussa asetuksessa mainittu todistajalle taloudellisesta menetyksestä maksettavan korvauksen enimmäismäärä on kuitenkin useassa tapauksessa riittämätön korvaamaan lainkohdassa tarkoitetun menetyksen. Asetuksen 8 § on tullut voimaan 1.4.2001, jolloin lainkohdassa tarkoitetun korvauksen enimmäismäärää viimeksi korotettiin. Kustannustason nousu ja yleinen ansiokehitys kymmenen vuoden aikana ovat osaltaan aiheuttaneet sen, että taloudellisesta menetyksestä maksettavan korvauksen määrä ei enää muodosta keskimäärin kohtuullista korvausta taloudellisesta menetyksestä.

8. Edellä mainittu valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 § on säädetty sen varalta, että korvaukseen oikeutettu vaatii perustellusti enemmän kuin asetuksen mukaisen enimmäismäärän. Mainitun korvauksen vaatiminen ja sen menestyksellinen periminen viime kädessä ulosoton kautta on kuitenkin hyvin epävarmaa erityisesti rikosasioissa, jossa vastaajat ovat varsin usein vähävaraisia. Lisäksi mahdollisuus vaatimuksen menestymiseen edellyttää rikosasiassa, että syyte menestyy ja vastaaja voidaan velvoittaa suorittamaan valtiolle todistelukustannuksia. Korvauksen saaminen 9 §:n nojalla voi näin ollen estyä todistajasta riippumattomasta seikasta, mikä asettaa todistajat keskenään eriarvoiseen asemaan.

9. A on uskottavasti kertonut menettäneensä hovioikeuteen saapumisen johdosta yhteensä 120 euroa, minkä määrän hän oli joutunut maksamaan sijaislastensa hoitajille. A:n vaatimus on määrältään kohtuullinen. Sen vuoksi valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n säännös, kun se rajoittaa A:lle taloudellisesta menetyksestä maksettavan korvauksen määrän 58,87 euroon, on ristiriidassa valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n kanssa. Tämän vuoksi sitä ei perustuslain 107 §:n säännös huomioon ottaen ole tässä tapauksessa sovellettava.

10. Näillä perusteilla hovioikeus määrää perustuslain 107 §:n ja valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n perusteella maksettavaksi A:lle sen lisäksi, mitä hänelle on jo valtion varoista taloudellisesta menetyksestä maksettu, 61,13 euroa.

11. B:n velvoittaminen korvaamaan valtiolle sen varoista nyt maksettavaksi määrätty todistelukustannus ei ole sen määrä huomioon ottaen kohtuutonta. Sen vuoksi B velvoitetaan korvaamaan valtiolle A:lle taloudellisesta menetyksestä maksettavaksi määrätty korvaus 61,13 euroa.

Asian ovat todistajalle valtion varoista maksettavan taloudellisen menetyksen korvauksen määrän osalta ratkaisseet:

Mikael Krogerus, Olavi Snellman, Helena Lindgren, Anna-Kaarina Mäkinen, Juha Halijoki, Ari Kyllönen ja Sisko Heimonen
Esittelijä: Terhi Helttunen

Äänestys

B:n korvausvelvollisuuden osalta asian ovat ratkaisseet:

Olavi Snellman, Helena Lindgren ja Sisko Heimonen
Esittelijä: Terhi Helttunen

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot asiassa R 11/139

Hovioikeudenneuvos Juha Halijoki:

Asian ratkaisemiseen sovellettavat säännökset ilmenevät hovioikeuden päätöksestä.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 1 momentin ja valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n säännöksistä ilmenee, että todistajalla ei välttämättä ole oikeutta saada täyttä korvausta koko siitä ansionmenetyksestä, jonka hän osoittaa itselleen syntyneen. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan todistajalle suoritetaan korvauksena taloudellisesta menetyksestä enintään se määrä, jonka hän uskottavasti osoittaa menettäneensä. Ensiksi mainitun säännöksen mukaan todistajalla on oikeus saada kohtuullinen korvaus taloudellisesta menetyksestä. Todistajalle suoritetaan näin ollen ainoastaan kohtuullinen korvaus taloudellisesta menetyksestä, vaikka hän yksittäisessä tapauksessa osoittaisi taloudellisen menetyksensä olleen tätä suurempi. Todistajalla ei kuitenkaan ole oikeutta saada korvauksena taloudellisesta menetyksestä enempää kuin hän osoittaa uskottavasti menettäneensä. Todistajan asema huomioon ottaen katson kuitenkin, että pääsäännön mukaan todistajalla tulee olla oikeus saada korvauksena taloudellisesta menetyksestä koko se määrä, jonka hän osoittaa uskottavasti menettäneensä. Toisenlaisten ratkaisujen tulee olla poikkeuksellisia.

Valtion varoista maksettavien todistelukustannusten osalta vastuu niiden suorittamisesta näyttää määräytyvän toisella tavalla kuin mitä on asianlaita yksityisten asianosaisten nimeämien todistajien osalta. Yksityisten asianosaisten nimeämien todistajien osalta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 2 momentissa säädetään, että asianosaisen on maksettava nimeämälleen todistajalle tuleva korvaus. Saman pykälän 3 momentin mukaan valtion varoista todistajalle maksettavasta korvauksesta on säädetty erikseen. Tällä viitataan valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annettuun lakiin. Tämän lain 1 §:n mukaan muun muassa syyttäjän kutsusta tuomioistuimeen saapuneella todistajalla on oikeus saada kohtuullinen korvaus muun lisäksi taloudellisesta menetyksestä. Lain 9 §:n mukaan jos todistaja vaatii taloudellisesta menetyksestä korvausta enemmän kuin valtion varoista saadaan myöntää, voidaan se asianosainen, joka tämän lain nojalla tuomitaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle, samalla velvoittaa maksamaan kohtuulliseksi harkittu lisäkorvaus. Valtion varoista maksettavien todistelukustannusten osalta vastuu niiden suorittamisesta näyttäisi jakautuvan osittain valtion ja osittain sellaisen asianosaisen kesken, joka velvoitetaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle.

Hallituksen esityksessä Eduskunnalle laeiksi valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun muuttamisesta (HE 107/1972 vp. s. 5) todetaan, että koska on asianmukaista, että molemmissa mainituissa laeissa käytetään samoja käsitteitä, ehdotetaan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistajalle maksettavia korvauksia koskeviin säännöksiin tehtäväksi tätä tarkoittavat muutokset. Lausuma viittaa siihen, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä ja valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 1 §:ssä kohtuullisella korvauksella tarkoitetaan samansuuruista korvausta. Samaan suuntaan viittaa hallituksen esityksessä (s. 3) oleva maininta siitä, että koska asianosaisella on oikeus vain kohtuulliseen korvaukseen, taloudellisesta menetyksestä suoritettavalle korvaukselle on määrättävä asetuksessa yläraja, joka voisi olla 80 markkaa. Tämä määrä riittää todennäköisesti useimmissa tapauksissa korvaamaan menetyksen. Tämän tulkinnan mukaan esimerkiksi syyttäjän nimeämälle todistajalle tuleva korvaus suoritettaisiin ainakin pääsääntöisesti kokonaan valtion varoista. Toisaalta tämän jälkeen voidaan kysyä, mitä tarkoitetaan valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 §:ssä säädetyllä kohtuulliseksi harkitulla lisäkorvauksella. Jos todistajalla on oikeus saada kohtuullinen korvaus taloudellisesta menetyksestä ja tämä määrä suoritetaan kokonaan valtion varoista, mainitun lisäkorvauksen maksaminen ei näyttäisi voivan tulla lainkaan kysymykseen. Todistajalla ei toisaalta voi olla oikeutta saada asianosaiselta kohtuullisen korvauksen lisäksi lisäkorvausta, koska korvaus taloudellisesta menetyksestä on rajoitettu kohtuulliseen korvaukseen.

Hallituksen esityksessä olevista osittain toisensuuntaisista lausumista huolimatta katson, että kohtuullisella korvauksella oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä ja valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 1 §:ssä ei ehdottomasti tarkoiteta samansuuruista korvausta. Katsonkin, että valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 1 §:ää tulee tulkita niin, että siinä kohtuullisella korvauksella tarkoitetaan asetuksessa erikseen vahvistettavaa korvauksen määrää. Tämä määrä ei välttämättä vastaa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä säädettyä kohtuullista korvausta. Mahdollisesti puuttuvan määrän todistaja on oikeutettu vaatimaan siltä asianosaiselta, joka velvoitetaan suorittamaan todistelukustannuksia valtiolle. Kun todistajalla kuitenkin on aina oikeus kohtuulliseen korvaukseen, ei mainittu tulkinta ainakaan syyttäjän nimeämän todistajan kohdalla saa johtaa siihen, ettei hän saisi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä tarkoitettua kohtuullista korvausta taloudellisesta menetyksestä. Yksityisen asianosaisen ja syyttäjän nimeämiä todistajia ei tässä suhteessa voida asettaa eri asemaan. Mikäli ketään asianosaista ei valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 §:n perusteella voida velvoittaa suorittamaan siinä tarkoitettua kohtuulliseksi harkittua lisäkorvausta, tulee harkittavaksi kysymys siitä, onko valtion varoista todistajalle maksettavaa korvausta pidettävä riittävänä vai johtaako sen mukainen korvaus oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n vastaiseen tilanteeseen. Viimeksi mainitussa tilanteessa tuomioistuimella tulee olla oikeus poiketa niistä enimmäismääristä, jotka on vahvistettu asetuksessa.

A:n vaatimaa 120 euron korvausta taloudellisesta menetyksestä pidän määrältään kohtuullisena. Valtion varoista hänelle on suoritettu valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:ssä vahvistettu enimmäismäärä 58,87 euroa. A, jota on kuultu asiassa syyttäjän nimeämänä todistajana, ei näin ollen ole saanut oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä säädettyä kohtuullista korvausta taloudellisesta menetyksestään. A on kuitenkin nimenomaisesti ilmoittanut, ettei hän vaadi valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 §:ssä tarkoitettua lisäkorvausta. Vaikka valtion varoista asetuksessa maksettavaksi vahvistettu määrä on jäänyt yleisestä ansiokehityksestä jälkeen ja johtaa useimmissa tapauksissa siihen, ettei todistaja, joka joutuu tyytymään pelkästään valtion varoista maksettavaan määrään, saa kohtuullista korvausta taloudellisesta menetyksestään, ei A:lle kuitenkaan tässä tapauksessa hänen luovuttuaan lisäkorvauksen vaatimisesta vastaajalta, voida määrätä maksettavaksi enempää kuin asetuksessa vahvistettu määrä.

Hovioikeudenneuvos Anna-Kaarina Mäkinen:

Olen ratkaisun perustelujen osalta samaa mieltä kuin hovioikeudenneuvos Halijoen lausunnon neljässä ensimmäisessä kappaleessa ja viidennen kappaleen kolmessa ensimmäisessä virkkeessä lausutaan. Lisäksi lausun seuraavan.

Valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 9 §:ssä ei sanota, että todistajan tulisi vaatia sen asianosaisen velvoittamista maksamaan lisäkorvausta, joka sanotun lain nojalla tuomitaan korvaamaan todistelukustannuksia valtiolle. Tulkitsen mainittua lainkohtaa niin, että todistajan tulee ilmoittaa todistelukustannuksia koskevat korvausvaatimuksensa ja tuomioistuimen tulee määrätä valtion varoista maksettavat korvaukset ja, jos edellytykset täyttyvät, asianosaista kuultuaan velvoittaa tämä suorittamaan todistajalle lisäkorvaus. Tässä asiassa ei kuitenkaan ole enää kysymys B:n mahdollisesta korvausvelvollisuudesta A:ta kohtaan.

Koska valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun lain 7 §:n mukaan taloudellisesta menetyksestä suoritetaan korvauksena enintään määrä, minkä siihen oikeutettu osoittaa uskottavasti menettävänsä, ja valtion varoista maksettavalle korvaukselle on näin ollen määritelty vain enimmäismäärä, katson, että valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n säännös ei ole ristiriidassa sanotun lainkohdan kanssa.

Näillä perusteilla katson, ettei A:lle voida maksaa valtion varoista taloudellisesta menetyksestä korvausta enempää kuin valtion varoista maksettavista todistelukustannuksista annetun asetuksen 8 §:n mukainen enimmäismäärä.

Vakuudeksi:

Terhi Helttunen