Hämeen LO 18.12.1997 947/3

Liikennelupa - Taksilupa - Vakavaraisuus

Lääninhallitus oli myöntänyt hakijalle taksiluvan aina vuodeksi kerrallaan jo vuodesta 1992, koska hakijalla oli ollut saatavia ulosotossa. Ulosotossa oleva saatava oli entisen vaimon maksamatta jättämä velka, jossa hakija oli takaajana. Lääninhallituksen mielestä hakija oli alentuneesti vakavarainen ja tämän vuoksi lupa voitiin myöntää vain vuodeksi kerrallaan. Liikenneministeriö oli 4.3.1992 antamallaan päätöksellä hylännyt hakijan aiemmin samasta asiasta tekemän valituksen.

Oikeuskysymyksenä asiassa oli henkilöliikennelaissa säädetyn vakavaraisuusvaatimuksen sisältö ja se, mitä ovat laissa tarkoitetut velvoitteet, joista luvanhakijan tulee olla kykenevä "asianmukaisesti vastaamaan".

Lääninoikeus katsoi, että taksiluvan hakijan vakavaraisuutta on tarkasteltava siltä kannalta, onko luvanhakijalla tosiasialliset voimavarat liikkeen käynnistämiseen ja liikenteen asianmukaiseen hoitamiseen. Siviilioikeudellista laatua olevilla veloilla ei ollut asiassa merkitystä, vaikka ne olisivat ulosotossakin, elleivät ne liittyneet jollain tavoin harjoitettavaan liikenteeseen tai haitanneet itse liikenteen harjoittamista. Lääninoikeus kumosi lääninhallituksen päätöksen ja palautti asian uudelleen käsiteltäväksi.

Lääninoikeus lausui perusteluissaan seuraavaa: Luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä annetun lain 9 §:ssä säädetään muun ohessa, että lupa voidaan myöntää hakijalle, joka on vakavarainen. Hakija katsotaan vakavaraiseksi, mikäli hän kykenee asianmukaisesti vastaamaan velvoitteistaan ja hänellä on riittävät taloudelliset voimavarat yrityksen käynnistämiseen ja liikenteen asianmukaiseen hoitamiseen.

Lakitekstissä tai henkilöliikennelain esitöissä ei tarkemmin määritellä, mistä velvoitteista on kyse ja mitä tarkoittaa niiden asianmukainen hoitaminen. Mistään ei voida suoraan päätellä, että velvoitteilla tarkoitetaan kaikkia mahdollisia velkoja ja velvoitteita riippumatta siitä, millä tavoin ne liittyvät itse luvanvaraiseen toimintaan.

Voimassa oleva laki luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä ja laki luvanvaraisesta tavaraliikenteestä tiellä perustuvat osaltaan 12. päivänä marraskuuta 1974 annettuihin Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiiveihin numerot 74/561/ETY ja 74/562/ETY niihin myöhemmin tehtyine muutoksineen. Mainituissa direktiiveissä ei ole taksilupaa koskevia normeja eivätkä ne koske taksiliikennettä, mutta sekä henkilöliikennettä että tavaraliikennettä koskevat vakavaraisuusvaatimukset on suomalaiseen lainsäädäntöön harmonisoitu nimenomaan edellä mainittujen direktiivien mukaisina ja velvoittamina.

Direktiivien mukaan riittävällä vakavaraisuudella tarkoitetaan muun muassa riittäviä varoja yrityksen käynnistämiseksi ja asianmukaiseksi hoitamiseksi. Myöhemmissä direktiivimuutoksissa on sitten asetettu rahamääräisiä ehtoja joukkoliikenteen ja tavaraliikenteen vakavaraisuusvaatimuksille. Joka tapauksessa direktiivit lähtevät selkeästi siitä, että vakavaraisuusvaatimusta ja siten elinkeinonharjoittajan kykyä vastata velvoitteistaan on tarkasteltava harjoitettavan elinkeinotoiminnan näkökulmasta.

Hallituksen esitykessä tavaraliikennelaiksi todetaan muun ohessa, että lähtökohtaisesti vakavaraisuusvaatimusta ei täyttäisi henkilö, jolla on veroja tai maksuja ulosottoteitse perittävänä. Vastaavaa tarkennusta ei löydy henkilöliikennelain esitöistä, vaikka direktiiviperuste ja itse lain sanamuoto on identtinen. Verojen ja maksujen laiminlyöminen häiritsee koko elinkeinon kilpailutilannetta myös henkilöliikenteen puolella, ja verojen ja maksujen kertyminen on valtion ja sitä kautta myös lupaviranomaisen intressissä.

Henkilöliikennelain mukaan taksiluvan luvanhakijoihin sovelletaan samoja kelpoisuusehtoja kuin joukkoliikenneluvan hakijoihinkin. Tämä koskee myös vakavaraisuusvaatimusta joskin sillä erotuksella, että taksiliikenteelle ei ole asetettu markkamääräisiä ajoneuvokohtaisia vaatimuksia. Mistään ei löydy laillista perustetta asettaa taksinkuljettajan ammattiinpääsylle ankarampia edellytyksiä kuin joukko- tai tavaraliikenteessä yleisesti on asetettu.

Kyn kyseessä on henkilön oikeus harjoittaa laillista elinkeinoa ja tällaisen oikeuden rajoittamiseen pitää aina olla pätevä syy, lääninoikeus katsoo, että epäselvässä tilanteessa on lakia sovellettava yksityisen luvanhakijan eduksi. Asiassa on myös otettava huomioon koko lupamenettelyn tarkoitus ja myös lääninhallituksen asema valtion hallintoviranomaisena.

Verojen ja maksujen laiminlyöminen, josta nyt ei ole kysymys, on eri asia ja selvä osoitus siitä, että liikenteen harjoittaja ei ole kykenevä vastaamaan elinkeinon harjoittamiseen liittyvistä velvoitteistaan.

Hakijan ulosotossa olevat takausvelat eivät mitenkään liity hänen harjoittamaansa taksiliikenteeseen, eivät vaaranna hänen kykyään vastata ammatista johtuvista velvoitteistaan eivätkä myöskään estä liikenteen asianmukaista hoitamista. Lääninhallitus ei ole voinut mainitsemallaan perusteella myöntää hakijalle taksilupaa vain yhdeksi vuodeksi.

Laki luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä 9 §
Laki luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä 9 b §
Laki luvanvaraisesta henkilöliikenteestä tiellä 10 § ja perusteluissa mainitut oikeusohjeet

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.