Helsingin HO 4.8.2017 129226

Veropetos
Ne bis in idem -kielto
Autoverotuspäätös
Vientipalautus

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 30.11.2016

(siltä osin kuin kysymys on ne bis in idem -kiellon soveltamisesta)

Syyttäjän rangaistusvaatimus

1. Veropetos

9010/R/0003041/14

Rikoslaki 29 luku 1 §

Autoverolaki 1 §, 2 §, 4 §, 6 §, 10 §, 11 §, 15 §, 33 §, 54 §, 57 §, 58 §, 59 §, 60

§, 61 §, 62 §, 63 §, 85 §

01.06.2013 - 19.03.2014 Helsinki

A on veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle tai muuten petollisesti aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen.

A on yleisessä liikenteessä käyttänyt verollista ajoneuvoa Mercedes-Benz S 350 vuosimallia 2007, rekisteritunnus 000-AAA, ilman että hänellä on ollut siihen oikeus veroja maksamatta. A on käyttänyt kyseessä olevaa autoa vakinaisesti Suomessa asuvana ja A ei ollut tehnyt veroilmoitusta auton käyttöön ottamisesta.

A:lla ei ole ollut oikeutta kuljettaa henkilöautoa Suomessa veroja maksamatta, koska hänellä on ollut autoverolain 33 §:n tarkoittama vakinainen asuinpaikka Suomessa asumisen, perhesiteiden ja työskentelyn perusteella.

A:lla on ollut Suomessa vakituinen työsuhde siivoojana 13.6.2013 - 16.1.2015. Hän on saanut työstä kuukausipalkkaa ja auton käytöstä kuukausittain kilometrikorvauksia.

A:lla on ollut tekoaikana perhesiteet Suomeen. Avioeroa on haettu 2.10.2014 eli tekoajan jälkeen kahden vuoden erillään asumisen perusteella. Avioerohakemuksessa A on ilmoittanut osoitteekseen Tallinnassa olevan osoitteensa. Tosiasiassa hän on tekoaikana asunut edelleen aviopuolisoiden yhteisessä asunnossa, mikä osoite oli ilmoitettu myös työnantajalle.

Vältetyn autoveron määrä on Tullin veropäätöksen 19.11.2015 mukaan 8.760,01 euroa.

Vastaus

Vaatimukset

A on kiistänyt syytteen ja vaatinut ensisijaisesti sen jättämistä tutkimatta ja toissijaisesti sen hylkäämistä.

Kahdenkertaisen rankaisemisen kielto (ne bis in idem)

Rikosasia on jätettävä käräjäoikeudessa tutkimatta, koska A on jo tuomittu samassa asiassa rangaistusluonteiseen seuraamukseen.

A on vilpittömästi luullut, että hän on oikeutettu ajoneuvon verottomaan käyttöön, koska hänen vakituinen asuinpaikkansa on ollut Virossa. A:ta on pakkoverotettu ajoneuvon osalta sen vuoksi, että hän ei ole ilmoittanut ajoneuvoa verotettavaksi. A on joutunut ymmärtämättömyyttään epäedulliseen asemaan verrattuna tilanteeseen, että hän olisi ilmoittanut ajoneuvon Suomessa verotettavaksi.

Mikäli A olisi määräajassa kesäkuussa 2013 ilmoittanut ajoneuvon Tullille verotettavaksi, hän olisi poistaessaan ajoneuvon Suomesta ollut oikeutettu autoverolain 34 §:n mukaiseen vientipalautukseen. Tässä tapauksessa A olisi maksanut veroa ajoneuvosta tosiasiassa ainoastaan siltä ajalta, kun ajoneuvoa on käytetty Suomessa. Veron määrä olisi ollut reilusti alle 1.000 euroa. Summa muodostuu vähennettäessä alkuperäisen veron määrästä vientipalautuksen määrä.

Autoverolain 34 d § estää vientipalautuksen hakemisen tilanteissa, jossa verotus perustuu pakkoverotukseen eli siihen seikkaan, että ajoneuvo on laiminlyöty ilmoittaa Tullille verotusta varten.

Nyt A:ta syytetään siitä, että hän on laiminlyönyt määräajassa ilmoittaa kyseisen ajoneuvon Tullille verotettavaksi. A:lle on Tullin toimesta määrätty maksettavaksi 8.760,01 euron autovero, eikä A:lla ole autoverolain 34 d §:n rajoitussäännöksestä johtuen oikeutta hakea vientipalautusta, vaikka ajoneuvo on poistettu Suomesta.

Autoveropäätös, joka perustuu pakkoverotukseen on rangaistusluonteinen, koska oikeutta vientipalautukseen ei ole. Mikäli A nyt tuomittaisiin rangaistukseen veropetoksesta, häntä rangaistaisiin asiassa tosiasiassa kahteen kertaan.

Syyttäjän lausuma

Kyse ei ole rangaistusluonteisesta veron korottamisesta vaan normaalista verotusmenettelystä. Veronpalautusta ei voi saada, ellei alunperin ole tehty veroilmoitusta.

Tullin lisälausumat

Alkuperäinen vero ei ole rangaistusluonteinen. Kyse on normaalista verotusmenettelystä, jossa vakituisesti Suomessa asuva ajoneuvon käyttäjä on velvollinen maksamaan käyttämästään ajoneuvosta autoveron.

Kyseessä on rekisteröintivero, jonka tarkoitus on, että se maksetaan kokonaisena ja kerralla.

Suomessa suhteellisuusperiaate toteutetaan autoverolain 34 d §:n säätämän vientipalautuksen avulla. Sen edellytyksenä kuitenkin on, että ajoneuvo on alun perin ilmoitettu Tullille verotettavaksi. Vientipalautusta ei voida soveltaa siinä tilanteessa, että verovelvollisen todetaan käyttäneen autoa Suomessa säännösten vastaisesti. Asiasta on olemassa myös oikeuskäytäntöä (Helsingin hallinto-oikeus 24.6.2015 asiassa 15/0584/4).

Tuomion perustelut

Kysymyksenasettelu

Asiassa on ensisijaisesti ratkaistavana kysymyksenä, estääkö A:lle 5.5.2014 annettu autoverotuspäätös, jota on määrän osalta korjattu päätöksellä 19.11.2015, rikosasian tutkimisen.

Kahdenkertaisen rankaisemisen kielto (ne bis in idem)

Autoverotusta koskevasta lainsäädännöstä relevantein osin

Autoverolain 1 §:n mukaan henkilöautosta on ennen ajoneuvon rekisteröintiä ajoneuvoliikennerekisteriin tai käyttöönottoa Suomessa suoritettava valtiolle autoveroa.

Autoverolain 2 §:n mukaan verollisena ajoneuvon käyttönä ei kuitenkaan pidetä muussa valtiossa kuin Suomessa vakinaisesti asuvan luonnollisen henkilön omaa tarvettaan varten väliaikaisesti maahan tuomansa muussa valtiossa kuin Suomessa rekisteröidyn ajoneuvon käyttöä yksinomaan hänen omaan tarpeeseensa enintään kuuden kuukauden keskeytymättömänä tai keskeytyvänä määräaikana kahdentoista kuukauden ajanjaksona.

Autoverolain 34 d §:n mukaan autoveroa palautetaan hakemuksesta, jos Suomessa verotettu ajoneuvo viedään maasta pysyvästi muualla kuin Suomessa käytettäväksi (vientipalautus). Veroa palautetaan se määrä, joka samanlaisesta ajoneuvosta kannettaisiin, jos se verotettaisiin käytettynä ajoneuvona ajankohtana, jona ajoneuvo viedään Suomesta. Veroa ei kuitenkaan palauteta ajoneuvosta, jota ei ole asianmukaisesti ilmoitettu verotettavaksi.

Autoverolain 57 §:n mukaan jos sen johdosta, että verovelvollinen on antanut puutteellisen, erehdyttävän tai väärän veroilmoituksen taikka muun tiedon tai asiakirjan, autovero on kokonaan tai osaksi jäänyt määräämättä tai sitä on palautettu liikaa, veroviranomaisen on määrättävä verovelvollisen maksettavaksi mainitusta syystä määräämättä jäänyt vero (jälkiverotus). Milloin rekisterissä tai käytössä on ajoneuvo, josta ei ole tehty auto veroilmoitusta, verotus voidaan toimittaa riippumatta siitä, minkä ajan ajoneuvo on ollut rekisterissä tai käytössä.

Tapauksen tosiasiatiedoista

Asiassa on selvitettyjä riidatonta, että A on tavattu Suomessa 19.3.2014 kuljettamassa Viroon rekisteröityä henkilöautoa yleisillä teillä.

Autoverotuksesta Suomessa vastaava viranomainen eli Tulli on tämän jälkeen päätöksellään 5.5.2014 katsonut, että A on Suomessa vakituisesti asuva henkilöjä määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa 13.267,90 euroa. Tulli on päätöksellään 19.11.2015 alentanut maksettavaksi määrättävän veron määrää 8.760,01 euroon.

Asiassa on riidatonta, että A ei ole oma-aloitteisesti tehnyt Tullille autoverolain ilmoitusta ajoneuvon käyttämisestä Suomessa, jotta Tulli olisi voinut ilmoituksen perusteella määrätä autoveroa A:n maksettavaksi. A:lle tiedoksi annetuissa autoverotuspäätöksissä on muun ohessa ilmoitettu, että verotuspäätöksen perusteena on autoverolain 57 §:n säätämä pakkoverotus, jonka mukaan veroviranomaisen on määrättävä verovelvollisen maksettavaksi määräämättä jäänyt vero, mikäli vero on jäänyt määräämättä verovelvollisen puutteellisen toiminnan vuoksi.

A ei asiassa esitetyn selvityksen mukaan ole hakenut muutosta kyseisiin päätöksiin eikä myöskään maksanut määrättyä veroa. Määräaika valituksen tekemiselle verotuspäätöksestä ei ole vielä päättynyt. Esitetyn selvityksen mukaan A on kuljettanut ajoneuvon pois Suomesta maalis- tai huhtikuussa 2014 eikä ajoneuvoa ole tämän jälkeen käytetty Suomessa.

Asiassa epäselväksi on jäänyt, omistaako A edelleen kyseisen ajoneuvon. A on häntä käräjäoikeudessa kuultaessa kertonut, että ajoneuvo olisi edelleen hänen käytössään, mutta rahoitusyhtiön omistama. Väitteen tueksi ei ole esitetty yksilöityä selvitystä.

Oikeudellinen arvio ne bis in idem -kiellon soveltuvuudesta asiaan

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti (ne bis in idem -kielto).

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:59 on katsottu, että ne bis in idem -kieltoa on tulkittava perustuslakivaliokunnan perustuslain 21 §:ään perustuviin kannanottoihin tukeutuen sekä ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen sisältöjä perustuslain 6 §:n velvoitteet huomioon ottaen siten, että jos verotusmenettelyssä veronkorotusta (riidattomasti rikosoikeudellinen seuraamus) koskevaa päätösvaltaa on käytetty joko määräämällä korotus tai jättämällä se määräämättä, syytettä samaan tekoon perustuvasta veropetosrikoksesta ei enää voida nostaa taikka sen käsittelyä jatkaa.

Asiassa on riidatonta, että Tulli on tehnyt asiassa verotuspäätöksen sekä se, että verotuspäätös perustuu samaan tekoon ja tapahtumainkulkuun, josta A:ta nyt syytetään (idem). Ne bis in idem -kiellon kannalta olennainen kysymys tässä asiassa on, onko verotuspäätöstä pidettävä rangaistuksena siten, kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 lisäpöytäkirjan 4 artiklan kontekstissa säädetään.

Verotuspäätöksestä ilmenee, että päätös ei sisällä määräyksiä veron korottamisesta, vaan maksettavaksi määrätyn autoveron määrä vastaa ilman korotuksia tai lisäyksiä sitä, mitä vastaavasta ajoneuvosta olisi Suomessa autoveroa jäljellä.

Selvää on, että autoveroa koskeva päätös ei Suomen oikeusjärjestelmässä kuulu rikosoikeuden alaan vaan on hallinto-oikeudellinen päätös. Kuitenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan se, minkälaista seuraamusta on tosiasiassa pidettävä rangaistuksena, ei ratkea kansallisella tasolla omaksuttujen käsitteiden ja luokitteluiden perusteella vaan huomiota on kiinnitettävä 1) normin luonnehdintaan kansallisen oikeuden mukaan, 2) normin todelliseen luonteeseen eli teon laatuun erityisestisuhteessa seuraamuksen laatuun sekä 3) seuraamuksen luonteeseen ja ankaruuteen (ns. Engel-kriteerit).

Autoverolain säännöksistä johtuu suoraan, että A, joka on verotuksesta vastaavan viranomaisen eli Tullin toimesta katsottu Suomessa vakituisesti asuvaksi henkilöksi, ei ilman autoveron maksamista ja ajoneuvon rekisteröimistä Suomen ajoneuvorekisteriin saa kuljettaa kyseistä ajoneuvoa Suomessa. Asiassa on selvitetty, että A:lle on Tullin toimesta annettu mahdollisuus joko autoveron maksamiseen ja ajoneuvon rekisteröimiseen Suomessa tai ajoneuvon poistamiseen Suomesta.

Arvioitaessa autoverolain 57 §:n pakkoverotussäännöksen luonnetta ja siitä seuraavaa seuraamusta ja sen ankaruutta merkityksellistä on verrata toisiinsa A:n menettelyä ja hänelle aiheutunutta seuraamusta tilanteeseen, että A olisi autoverolain säätämällä tavalla asianmukaisesti ilmoittanut ajoneuvon Suomessa verotettavaksi.

Mikäli A olisi tehnyt määräajassa autoveroilmoituksen Tullille, Tulli olisi määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa. Tulli on lausumassaan esittänyt, että autoveron määrä per 1.6.2013 olisi Tullin oman laskelman mukaan ollut 10.165,40 euroa. Autoveron määrä per 19.3.2014, jota ajankohtaa lähellä ajoneuvo on poistettu Suomesta on ollut 8.760,01 euroa. Tämän voidaan katsoa olevan myös sen laskennallisen vientipalautuksen määrä, jonka A olisi voinut edukseen saada, mikäli olisi alunperin ilmoittanut ajoneuvon asianmukaisesti verotettavaksi. Näin ollen Tullin laskelmaan perustuen A olisi tässä vaihtoehdossa maksanut autoveroa 1.405,39 euroa siitä, että on käyttänyt ajoneuvoa Suomessa 1.6.2013 - 19.3.2014 välisen ajan. A on esittänyt asiassa vaihtoehtoisen laskelman, jonka mukaan suhteellisuusperiaatetta soveltaen autoveron määrä ajanjaksolla 1.6.2013 - 19.3.2014 olisi ollut noin 350 euroa.

Koska A on laiminlyönyt autoveroilmoituksen tekemisen, Tulli on pakkoverotusmenettelyssä määrännyt A:n maksettavaksi autoveroa 8.760,01 euroa, eikä A:lla ole oikeutta vientipalautukseen, vaikka A on kuljettanut ajoneuvon pois Suomesta. Näin ollen A:n maksettavaksi on tosiasiassa määrätty 1.405,39 euron asemasta 8.760,01 euroa siitä, että hän on käyttänyt ajoneuvoa Suomessa 1.6.2013 - 19.3.2014 välisenä aikana.

Erotus A:n vahingoksi on Tullin esittämän laskentatavan mukaan noin 7.200 euroa ja A:n esittämän laskentatavan mukaan noin 8.300 euroa. Määrää on pidettävä Engel -kriteereissä säädetyllä tavalla ankarana.

Autoverolain 57 §:n mukaisesti pakkoverotukseen perustuvan autoveropäätöksen rangaistusluonteisuutta tukee myös se Tullin edustajan käräjäoikeuden istuntokäsittelyssä esittämä seikka, että riski kerralla täysimääräisesti määrättävästä autoverosta ilman oikeutta vientipalautukseen kannustaa tekemään Tullille autoveroilmoituksen tilanteessa, jossa Suomessa vakituisesti asuva henkilö käyttää ulkomaille rekisteröityä ajoneuvoa Suomessa.

Tullin edustajan mukaan mikäli oikeus vientipalautukseen sallittaisiin myös autoverolain 57 §:n säätämissä pakkoverotusasioissa, ulkomaille rekisteröityjä ajoneuvoja voisi tosiasiassa käyttää Suomessa ilman riskiä täysimääräisestä määrättävästä autoverosta. Näin sen vuoksi, että mikäli rekisteröimättömän ajoneuvon käyttämisestä jäisi Suomessa kiinni, voisi ajoneuvon kuljettaa pois Suomesta ja vaatia vientipalautusta, jolloin määrättävä autoveroja vientipalautus olisivat määrällisesti käytännössä toistensa kuittaavat.

Näin ollen käräjäoikeus katsoo, että A:lle on jo Tullin autoveropäätöksellä 5.5.2014 määrätty asiassa tosiasiassa rangaistusluonteinen seuraamus, joka perustuu siihen, että A:n on katsottu laiminlyöneen autoveroilmoituksen tekemisen Tullille. Koska A:ta tässä rikosprosessissa syytetään asiallisesti samasta menettelystä, estää ne bis in idem -kielto rikosasian tutkimisen.

Johtopäätös

Käräjäoikeus jättää syytteen veropetoksesta tutkimatta.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Tero Kujala.

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 4.8.2017

Asia
Veropetos

Valittajat
Syyttäjä
Suomen valtio / Tulli

Vastapuoli
A

Asian käsittely hovioikeudessa

Syyttäjälle ja Tullille on myönnetty jatkokäsittelylupa 13.2.2017.

Valitukset

Syyttäjä on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen syytteen tutkimiseksi.

Vientipalautuksen estymistä silloin, kun ajoneuvoa ei ollut alun perin ilmoitettu verotettavaksi, ei ollut tarkoitettu rangaistusluonteiseksi seuraamukseksi. Normaali periaate oli, että veronpalautusta ei voinut saada hyväkseen, ellei veroa ollut määrätty.

Tulli on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen syytteen ja korvausvaatimuksen tutkimiseksi. Lisäksi Tulli on vaatinut, että vastaaja velvoitetaan korvaamaan Tullin oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 300 eurolla korkoineen.

Ne bis in idem -kielto ei soveltunut tapaukseen. Autoverotusta koskevassa päätöksessä ei ollut otettu nimenomaisesti kantaa vientipalautukseen, koska vastaaja ei ollut sitä verotusmenettelyssä vaatinut.

Se, että oikeutta vientipalautukseen ei ollut, kun ajoneuvoa ei ollut alun perin ilmoitettu verotettavaksi, johtui suoraan lain säännöksestä. Säännös oli ennaltaehkäisevä. Kyse oli eri asiasta kuin jälkikäteen rankaisemisessa. Vientipalautuksen estymistä ei siten voitu pitää rangaistusluonteisena.

Vientipalautuksen estyminen kohdistui syytteen mukaisen tekoajan jälkeiseen aikaan eikä se ollut tästäkään syystä rangaistusluonteinen.

Jos vientipalautus katsottiin rangaistusluonteiseksi, tarkoitti tämä sitä, että teosta ei voitu käytännössä enää rangaista.

Vastaus

A on vaatinut, että valitukset hylätään. Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Ne bis in idem -kielto soveltui Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella tapaukseen.

Hovioikeuden ratkaisu

Taustatiedot ja kysymyksenasettelu

A on tavattu Suomessa 19.3.2014 käyttämässä Virossa rekisteröityä henkilöautoa. Autoa ei ollut ilmoitettu rekisteröitäväksi. A oli käyttänyt autoa Suomessa 1.6.2013 alkaen. Tulli on katsonut, että A on asunut vakinaisesti Suomessa ja että ajoneuvon käyttö Suomessa ei ollut ollut väliaikaista. A on sen vuoksi määrätty 5.5.2014 jälkiverotuksessa maksamaan autoveroa. Autoverotuspäätöstä on 19.11.2015 muutettu niin, että autoveron määrä on alennettu 8.780,01 euroon.

Ajoneuvo on siirretty pois Suomesta maalis- huhtikuussa 2014.

A:lle on vaadittu Helsingin käräjäoikeudessa 25.8.2015 rangaistusta rikoslain 29 luvun 1 §:n nojalla 1.6.2013 - 19.3.2014 tehdystä veropetoksesta. Syytteen mukaan A on käyttänyt yleisessä liikenteessä verollista ajoneuvoa veroa maksamatta. A:lla ei ole ollut tähän oikeutta, koska hänellä oli autoverolain 33 §:ssä tarkoitettu vakinainen asuinpaikka Suomessa. A on näin veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, tai muuten petollisesti aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen.

A:n mukaan hänen vakinainen asuinpaikkansa oli Virossa. Käräjäoikeus on 30.11.2016 jättänyt syytteen veropetoksesta tutkimatta.

Käräjäoikeus on katsonut, että A:lle on Tullin 5.5.2014 tekemällä autoveropäätöksellä määrätty asiassa jo tosiasiassa rangaistusluonteinen maksuseuraamus ja että tämä estää syytteen tutkimisen asiallisesti samasta menettelystä.

Asiassa on hovioikeudessa kysymys siitä, estääkö se seikka, että A:lle ei olisi voitu autoverolain 34 d §:n 2 momentin (5/2009) vuoksi maksaa vientipalautusta, ne bis in idem -kiellon vuoksi veropetossyytteen tutkimisen.

Autovero ja vientipalautus

Autoverosta säädetään autoverolaissa (1482/1994). Autovero on kertaluonteinen vero. Se on maksettava täysimääräisenä Suomessa käyttöön otettavasta tai rekisteröitävästä ajoneuvosta. Ensiverotuksessa ei oteta huomioon ajoneuvon käyttö- tai rekisteröintiajan kestoa. Ajoneuvon omistajalla on kuitenkin oikeus hakea autoveron vientipalautusta jäljempänä selostetuin edellytyksin, jos ajoneuvo viedään maasta pysyvästi.

Uusista henkilöautoista kannetaan veroa autoverolain mukainen prosenttimäärä auton verotusarvosta. Ajoneuvon autoverotusarvo on sen yleinen verollinen vähittäismyyntiarvo eli se hinta, joka samanlaisesta ajoneuvosta olisi yleisesti saatavissa myytäessä se verollisena Suomen markkinoilla kuluttajan asemassa olevalle ostajalle sinä ajankohtana, jona ajoneuvo ilmoitetaan tai olisi pitänyt ilmoittaa verotettavaksi. Käytettynä verotettavien ajoneuvojen autovero määritetään sen pienimmän veron määrän mukaan, joka

on jäljellä samanlaisena pidettävässä Suomessa jo rekisteröidyssä ajoneuvossa. Vähittäismyyntiarvot määritetään yleisen hintatason perusteella, mutta myös ajoneuvon yksilölliset ominaisuudet ja omistajan esittämä selvitys voivat vaikuttaa arvonmääritykseen. Lisäksi Tulli arvioi ajoneuvon kunnon vaikutuksen ajoneuvon arvoon. Jos käytetyn ajoneuvon arvoa ei voida määrittää vähäisten markkinatietojen perusteella, arvo voidaan määrittää myös vastaavan uuden ajoneuvon yleisen vähittäismyyntiarvion perusteella niin, että tästä tehdään ajoneuvon ikään perustuva laskennallinen vähennys (autoverolain 4 luku, ks. HE 33/2015).

Autoveron määrä on lain liitteenä olevan taulukon mukainen prosenttimäärä ajoneuvon verotusarvosta. Veroprosentti määräytyy laissa säädetyin tavoin ajoneuvon hiilidioksidipäästön perusteella (autoverolain 3 luku).

Autoveron vientipalautuksesta säädetään autoverolain 34 d §:ssä. Vientipalautusta maksetaan, kun Suomessa verotettu auto viedään maasta pysyvästi muualla käytettäväksi. Vientipalautuksena maksetaan se määrä autoveroa, joka samanlaisesta ajoneuvosta kannettaisiin, jos se verotettaisiin käytettynä ajoneuvona ajankohtana, jona ajoneuvo ilmoitetaan vietäväksi Suomesta ja sitä lakataan käyttämästä täällä liikenteeseen. Ajoneuvon arvonmääritys tehdään vientipalautusta käsiteltäessä samalla tavoin kuin se tehtäisiin ajoneuvoa ensi kertaa verotettaessa. Vientipalautusta pidetään siten autoveron peilikuvana. Vientipalautukseen on oikeutettu ajoneuvon omistaja. Omistajan ei tarvitse olla sama henkilö, jonka nimissä ajoneuvo on aikaisemmin verotettu ja joka on maksanut veron.

Kaikissa tapauksissa oikeutta vientipalautukseen ei lain mukaan ole. Palautusta myönnetään vain niille ajoneuvoille, joiden ensiverotuksen veropäivä on 1.4.2009 tai sen jälkeen (lain 5/2009 voimaantulosäännös). Vientipalautusta ei myönnetä ajoneuvosta, jonka ensimmäisestä käyttöönotosta on kulunut vähintään 10 vuotta. Veroa ei palauteta myöskään, jos ajoneuvon käyttö kotimaassa päättyy ennen sen odotettavissa olevaa käyttöikää, esimerkiksi tuhoutumisen takia. Vientipalautusta ei niin ikään saa, jos palautettava määrä jäisi alle laissa säädetyn määrän. Tässä tapauksessa on olennaista, että veroa ei palauteta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu asianmukaisesti verotettavaksi.

Vientipalautusta on haettava ennen ajoneuvon maastavientiä. Palautuksen hakijan on annettava Tullille mahdollisuus tarkastaa ajoneuvo ennen vientiä.

Ne bis in idem

Ne bis in idem -kiellosta määrätään Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa. Artiklan mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista

oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti.

Ne bis in idem -kiellon soveltumisesta verotusta koskeviin asioihin on runsaasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja myös kansallisten tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. Kysymys on ollut esillä erityisesti

arvioitaessa sitä, onko hallinnollista veronkorotusta koskevaa asiaa pidettävä luonteeltaan rikosoikeudellisena. Asia ei ole koskenut pelkästään ne bis in idem -kiellon tulkintaa, vaan myös sitä, kuuluko veronkorotus rangaistusluonteisena seuraamuksena ihmisoikeussopimuksen 6 ja 7 artiklan soveltamisalaan. Ihmisoikeustuomioistuin on käyttänyt tässä arvioinnissa niin sanottuja Engel-kriteereitä, joissa kiinnitetään huomiota siihen, millä tavalla teko luonnehditaan kansallisessa laissa, millainen on teon laatu sekä millainen on seuraamuksen luonne ja ankaruus (ks. Jussila v. Suomi, suuri jaosto 23.11.2006). Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan veronkorotusta voidaan näiden kriteerien perusteella pitää luonteeltaan rikosoikeudellisena asiana.

Myös korkein oikeus on useassa ratkaisussaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön tukeutuen katsonut, että veronkorotuksen määräämistä koskeva asia voi olla rikosasiaan rinnastettava

ja kuulua sen vuoksi ihmisoikeussopimuksen sisältämän ne bis in idem -kiellon piiriin. Kiellosta johtuva estevaikutus voi tulla siten sovellettavaksi veronkorotusasian ja samaa tekoa koskevan veropetosasian kesken (KKO 2010:45, 46 ja 82 sekä 2013:59).

Kiellon merkitystä on tarkasteltu eräissä muissakin verotusta koskevissa seuraamuksissa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Ruotsalainen v. Suomi 16.6.2009 katsonut, että hallinnollisessa menettelyssä kolminkertaisena peritty polttoainemaksu on luonteeltaan rikosoikeudellinen seuraamus (ks. myös VP-Kuljetus ym. v. Suomi 6.1.2015).

Korkein hallinto-oikeus puolestaan on ratkaisussaan 2015:186 katsonut ajoneuvon lisäveron rikosoikeudelliseksi seuraamukseksi.1 Kun A:lle oli jo määrätty rangaistusmääräysmenettelyssä sakkorangaistus ajokiellossa olevan ja määräaikaiskatsastamattoman ajoneuvon käyttämisestä liikenteeseen, ne bis in idem -kielto esti lisäveron määräämisen.

Rikosoikeudellisten ja hallinto-oikeudellisten seuraamusten yhteensovittamiseksi rikoslain 29 luvun uuteen 11 §:ään on otettu vuonna 2013 säännökset veron- ja tullinkorotuksen suhteesta veropetokseen ja

verorikkomukseen. Uuden pykälän 2 momentin mukaan syytettä ei, eräin lainkohdassa säädetyin poikkeuksin, voida nostaa eikä tuomiota antaa, jos samasta asiasta samalle henkilölle on jo määrätty veron- tai tullinkorotus. Vastaava sääntely sisältyy rikoslain 46 luvun 16 §:ään ja 50 a luvun 6 §:ään. Lisäksi on säädetty laki erillisellä päätöksellä määrättävästä veron- tai tullinkorotuksesta. Sen 5 §:n mukaan veron- tai tullinkorotusta ei saa määrätä, jos tuomioistuin on antanut samasta asiasta syyksi lukevan tuomion tai hylännyt syytteen.

Käsiteltävän asian arviointia

Kahden menettelyn merkitys

Arvioitaessa ne bis in idem -kiellon soveltuvuutta yksittäistapaukseen tarkasteltavaksi tulee, onko molemmissa menettelyissä kysymys rikosasiasta, onko kysymyksessä sama asia ja onko kysymyksessä saman asian uudelleen tutkiminen. Kantaa voidaan joutua ottamaan myös aikaisemmin tutkitun asian lopullisuuteen.

Tässä tapauksessa on kuitenkin ensin tarkasteltava sitä, onko menettelyjä ylipäätänsä ollut kaksi, mitä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltaminen edellyttää (.."there must be two sets of proceedings, and both of them must be criminal in nature", The European Convention on Human Rights, A Commentary, Oxford 2015 s. 1148).

Vientipalautus tarkoittaa sitä, että osa jo maksetusta autoverosta palautetaan ajoneuvon sen hetkiselle omistajalle ajoneuvon ulkomaille siirtämisen vuoksi. Vientipalautuksesta päättäminen on siten osa ajoneuvon verotusmenettelyä, joka tulee ajankohtaiseksi omistajan siirtäessä ajoneuvon ulkomaille. Vientipalautusta on erikseen haettava. Tässä suhteessa vientipalautuksen käsittely poikkeaa esimerkiksi veronkorotuksesta päättämisestä, johon menettelyyn verottaja ryhtyy verovelvollisen sääntöjen vastaisen menettelyn perusteella tämän tahdosta riippumatta.

A ei ole tehnyt vientipalautusta koskevaa hakemusta. Ennen rikosoikeudenkäyntiä ei siten ole hallinnollisessa menettelyssä mitenkään käsitelty tai tutkittu sitä menettelyä, josta nyt vireillä olevassa

rikosoikeudenkäynnissä A:lle vaaditaan rangaistusta. A:ta ei siten ole ennen varsinaista rikosoikeudenkäyntiä "lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi" Suomen lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Ensimmäistä menettelyä ei ole ollut.

Toisaalta A olisi voinut hakea vientipalautusta, jolloin hakemus olisi tullut varmuudella hylätyksi, koska vientipalautukselle olisi ollut laissa säädetty yksiselitteinen este. Tällöin kuitenkin hakemuksesta olisi annettu hallintomenettelyssä viranomaisen hylkäävä päätös, joka saattaisi täyttää 4 artiklan vaatimuksen "ensimmäisestä menettelystä" eli menettelystä, jossa hänet on lopullisesti "tuomittu syylliseksi".

Tällaisessa tilanteessa ei näyttäisi perustellulta torjua ne bis in idem -kiellon soveltamista pelkästään sen vuoksi, että "ensimmäistä menettelyä" ei ole ollut, koska hakija olisi voinut vaivatta saada hallinnollisessa menettelyssä hylkäävän päätöksen. Ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa ei ole syytä antaa tämänlaatuiselle muodolliselle seikalle ratkaisevaa merkitystä. On kuitenkin syytä tarkastella, miten vientipalautusta koskevan asian käsittely, silloin kun palautusta on haettu, ylipäätänsä täyttää 4 artiklan vaatimukset"menettelystä".

Tätä varten ne bis in idem -kiellon soveltuvuutta on arvioitava siinä tilanteessa, että vastaavanlaisessa tapauksessa ensimmäinen menettely olisikin ollut varsinainen rikosoikeudenkäynti. Kiellon kannalta ei ole periaatteessa merkitystä, kummassa menettelyssä asia on ensin ratkaistu. Jos nyt käsiteltävässä asiassa syyteasia olisi käsitelty ensin ja oikeudenkäynnissä olisi annettu syyksilukeva tai vapauttava tuomio, pitäisi tämän tuomion estää lisäpöytäkirjan 4 artiklan mukaan asian käsittely uudessa, rikosoikeudelliseksi

luonnehdittavassa menettelyssä, jos vientipalautushakemuksen käsittelyä sellaisena pidetään. Tämä ei voi tietenkään tarkoittaa sitä, että vientipalautushakemusta ei voitaisi tutkia, koska vientipalautuksen saaminen edellyttää sen hakemista ja hakemuksen käsittelyä. Kysymys olisikin enintään siitä, että verotusmenettelyssä ei voitaisi ottaa huomioon sitä autoverolain 34 d §:n 2 momentissa säädettyä vaatimusta, jonka mukaan autoveroa ei palauteta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu asianmukaisesti verotettavaksi.

Edellä selostetun perusteella käsiteltävänä olevassa tapauksessa kiellon vaikutuksena ei olisi siis niinkään uuden oikeudenkäynnin vaan yksittäisen vero-oikeudellisen säännöksen soveltamisen estyminen. Tällöin oltaisiin ainakin lähellä sitä perustuslain 106 §:ssä tarkoitettua tilannetta, jossa yksiselitteisen säännöksen syrjäyttäminen edellyttää, että säännöksen soveltaminen on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain kanssa.

Onko kysymyksessä rikosoikeudelliseksi luonnehdittava menettely

Teon oikeudellinen luonnehdinta. Kysymystä siitä, onko vientipalautuksen saamatta jääminen verotuksessa rikosoikeudellista menettelyä, on joka tapauksessa syytä vielä arvioida tämän jälkeen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti Engel-kriteereitä käyttäen. Niin kuin on todettu, nämä kriteerit ovat menettelyn oikeudellinen luonnehdinta kansallisen oikeuden mukaan, menettelyn todellinen luonne sekä määrättävissä olevan seuraamuksen luonne ja ankaruus. Jos ensimmäinen kriteeri täyttyy eli teon katsotaan olevan kansallisen oikeuden mukaan rikoksena rangaistava, kysymys on aina rikosasiasta. Jos ensimmäinen kriteeri ei täyty, asian luonnetta on arvioitava kahden viimeksi mainitun, keskenään vaihtoehtoisen seikan perusteella. Jos vain yhtä kriteeriä soveltamalla ei päästä selkeään lopputulokseen, ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut tilannetta kokonaisuudessaan.

Kun A ei ole voinut saada autoverolain säännösten perusteella vientipalautusta sen vuoksi, että hän ei ole asianmukaisesti ilmoittanut ajoneuvoa verotettavaksi, olipa siitä päätetty verotusmenettelyssä tai ei, tätä ei voida selvästikään pitää kansallisesti rikosoikeudellisena asiana. On myös huomattava, että tätä tapausta ei koske se aiemmin selostettu erityissääntely, jolla rikosoikeudellisia ja hallinto-oikeudellisia seuraamuksia on pyritty kansallisesti yhteensovittamaan ne bis in idem -kiellon piiriin kuuluvien tilanteiden estämiseksi.

Teon todellinen luonne. Teon rikosoikeudellista luonnetta arvioitaessa merkitystä on annettu muun ohessa sille, koskeeko seuraamus kaikkia kansalaisia samalla tavoin vai onko se rajoitettu koskemaan vain tiettyä henkilöpiiriä ja onko menettelyssä määrätty rikosoikeudellisena rangaistuksena pidettävä seuraamus, onko seuraamuksella muutoin rankaisullisia aineksia ja minkälaisia oikeushyviä seuraamuksen määräämisen mahdollistavalla säännöksellä pyritään suojaamaan. Seuraamuksen luonnetta ja ankaruutta on arvioitu asiassa määrättävissä olevan seuraamuksen perusteella, mutta myös tosiasialliselle seuraamukselle on voitu antaa merkitystä.

Ensinnäkin on todettava, että mahdollisuus saada vientipalautusta kuuluu autoverolain 34 d §:n säännöksen perusteella lähtökohtaisesti kaikille niille, jotka vievät pysyvästi ulkomaille ajoneuvon, josta on maksettu Suomessa autoveroa. Vientipalautuksen saaminen perustuu siten yleiseen lainsäädäntöön ja siihen on mahdollisuus kaikilla niillä, jotka ovat mainitussa lainkohdassa tarkoitetussa asemassa. Tässä suhteessa vientipalautuksen saamatta jääminen seuraamuksena täyttää seuraamukselle asetetun yleispätevyyden vaatimuksen (Jussila v. Suomi tuomio kohta 38).

A:lle on tässä tapauksessa määrätty jälkiverotuksessa kannettavaksi se autovero, joka hänen maksettavakseen olisi tullut, jos hän olisi itse ilmoittanut maahan tuomansa ajoneuvon verotettavaksi. Jälkiverotuksessa määrättyyn veroon ei sisälly mitään veron lisäystä tai korotusta. Veronkorotusta ei ole tässä tapauksessa määrätty, vaikka myös autoverolakiin sisältyy siitä säännökset (59 §). Vientipalautuksen saamatta jääminen tarkoittaa sitä, että alunperin määrätty kertavero jää voimaan. Veronkorotus puolestaan tarkoittaa verovelvolliselle säännönmukaisen veron lisäksi määrättävää maksuvelvollisuutta. Vientipalautuksen saamatta jäämiseen ei siis sisälly mitään rankaisullista veron osuutta, vaan kysymys on siitä, että edellytykset palautukselle jäävät lain mukaan täyttymättä.

Huomattava myös on, että oikeus vientipalautukseen on sillä, joka omistaa ajoneuvon palautusta haettaessa. Tämän ei täydy siten olla välttämättä sama henkilö, joka on epäiltynä siihen ajoneuvoon kohdistuvan autoveron välttämiseen liittyvästä veropetoksesta. Tässäkin suhteessa vientipalautuksen saamatta jääminen ei seuraamuksena ole rinnastettavissa veronkorotukseen, joka määrätään sille, joka on itse laiminlyönyt verotusta koskevan velvollisuuden.

Arvioitaessa vientipalautuksen saamatta jäämistä rikosoikeudellisena seuraamuksena on syytä palauttaa mieleen ne syyt, jotka ovat johtaneet palautusjärjestelmän säätämiseen. Vientipalautus otettiin käyttöön vasta vuonna 2010 voimaan tulleella autoverolain muutoksella. Tätä aikaisemmin ei ollut mahdollista saada autoveroa takaisin sillä perusteella, että omistaja siirsi ajoneuvon toiseen maahan. Muutoksen ensisijaisena syynä oli se, että Suomeen tuodun leasingauton verotuskohtelua pidettiin Euroopan unionin oikeuden vastaisena, kun autovero oli maksettava täysimääräisesti toisesta jäsenvaltiosta leasingvuokratusta ajoneuvosta ilman oikeutta vapautukseen tai veron palautukseen silloin, kun ajoneuvoa ei käytetä vakinaisesti autoveron kantaneessa jäsenvaltiossa (HE 192/2008).

Palautusjärjestelmän rajoittamista yksinomaan ulkomaisiin leasingajoneuvoihin pidettiin toisaalta ongelmallisena yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta. Tämän vuoksi oikeus palautukseen säädettiin koskemaan kaikkia maasta pysyvästi toiseen valtioon siirrettäviä ajoneuvoja, jolloin palautukseen olisivat oikeutettuja myös kotimaiset leasingyhtiöt sekä muut toimijat ja yksityiset kuluttajat. Unionin oikeudesta johtuvaa velvoitetta laajentaa palautusjärjestelmä myös muihin kuin ulkomailta tuotuihin leasingajoneuvoihin ei ollut. Vuoden 2008 tietojen perusteella järjestelmä oli silloin voimassa vain harvassa valtiossa (HE 192/2008). Voidaankin sanoa, että autoveron vientipalautus ei ole autoverotukseen olennaisesti ja välttämättömästi kuuluva osa.

Käräjäoikeus on arvioidessaan vientipalautuksen menetyksen tosiasiallista rangaistusluonteisuutta antanut merkitystä sille Tullin edustajan ilmoitukselle, että jos oikeus vientipalautukseen tällaisessa tilanteessa sallittaisiin, ulkomaisia ajoneuvoja voisi tosiasiassa käyttää Suomessa ilman vaaraa täysimääräisestä autoverosta. Jos näet rekisteröimättömän ajoneuvon käyttämisestä jäisi täällä kiinni, voisi ajoneuvon viedä maasta ja vaatia vientipalautusta (käräjäoikeuden tuomio s. 11).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on annettu huomattavaa tai jopa ratkaisevaa merkitystä juuri sille, pyritäänkö seuraamuksella estämään epätoivottavaa käyttäytymistä ja käytetäänkö sitä rangaistusuhkana tai pelotteena (Jussila-tuomio kohta 38 ja Ruotsalainen-tuomio kohta 36). Korkein hallinto-oikeuskin on kiinnittänyt huomiota aiemmin mainitussa ratkaisussaan siihen, että polttoaineen lisäverolla on lain esitöiden mukaan myös ennaltaehkäisevä ja rangaistuksellinen tarkoitus.

Hovioikeus toteaa, että autoverolain 34 d §:n 2 momentin säännöksen, jonka mukaan vientipalautuksen saaminen edellyttää ajoneuvon rekisteriin ilmoittamista, ennalta ehkäisevä vaikutus tuotiin esiin jo lain esitöissä (HE 192/2008, yksityiskohtaiset perustelut). Esitöiden mukaan oli tarpeen estää se, että tällaisen ajoneuvon käytöstä aiheutuvan veroseuraamuksen saisi käytännössä poistetuksi viemällä ajoneuvon ulkomaille sen jälkeen, kun käytöstä on jäänyt kiinni.

Mainitulla edellytyksellä haluttiin siis estää se, että uudella autoveron vientipalautuksella olisi haitallisia vaikutuksia autoverotukseen ja että mahdollisuutta saada vientipalautusta käytettäisiin sille vieraaseen

tarkoitukseen. Edellytys liittyi nimenomaan vientipalautusta koskevan uudistuksen käyttöönottamiseen eikä sen ole ilmeisestikään tarkoitettu tätä laajemmin toimia pelotteena tuontiautojen väärinkäytön estämiseksi. Uhka vientipalautuksen saamatta jäämisestä ei siten ole samalla tavoin yleiseksi pelotteeksi tarkoitettu hallinnollinen seuraamus kuin veronkorotus tai esimerkiksi ajoneuvoveron lisävero.

Kun laissa säädetään, että vientipalautusta ei makseta ajoneuvosta, jota ei ole ilmoitettu verotettavaksi, on tällä vaatimuksella myös vahva liityntä siihen, että vientipalautukset voidaan ylipäätänsä määrätä asianmukaisesti järjestelmän perusteiden mukaisesti, koska ajoneuvon rekisteröimisellä on autoverotuksessa olennainen merkitys myös vientipalautuksen määräämisen kannalta.

Verolainsäädäntöön kuuluu sitä paitsi jo asian luonteen vuoksi vahva ohjaava vaikutus. Verotuksen avulla lainsäätäjä pyrkii monin tavoin vaikuttamaan siihen, että yksityiset ja yritykset toimisivat tavoitellulla tavalla. Ei voida lähteä siitä, että pelkästään ennalta ehkäisevän ohjausvaikutuksen takia verovelvolliselle epäedullisilla veroseuraamuksilla olisi rankaisullinen luonne ne bis idem -kiellon soveltamiskäytännössä.

Todettakoon vielä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on tuomiossaan A ja B v. Norja 15.11.2016 tuonut - tosin erään toisen kysymyksenasettelun yhteydessä - esiin sen, että hallinnolliset maksuseuraamukset ja varsinainen rikosoikeudellinen järjestelmä voivat toteuttaa osin erilaisia yhteiskunnallisia tarkoitusperiä (kohta 145) puuttuessaan epätoivottuun käyttäytymiseen.

Seuraamuksen ankaruus. Asiassa on myös tarkasteltava vientipalautuksen saamatta jäämisen ankaruutta seuraamuksena.

Vientipalautuksen saamatta jääminen merkitsee sitä, että ajoneuvon omistaja ei saa valtiolta takaisin ajoneuvoa maasta vietäessä autoveron osuutta ajoneuvon sen hetkisestä markkina-arvosta. Saamatta jääneen

vientipalautuksen määrä perustuu siis yksinomaan ajoneuvosta suoritetun autoveron osuuteen ajoneuvon arvosta sekä ajoneuvon vientihetken markkina-arvoon. Mitä suurempi veron osuus ajoneuvon arvosta on ollut autoveroa määrättäessä ja mitä suurempi ajoneuvon käypä arvo on vientihetkellä, sitä suurempi on myös palautuksen määrä. Yleisesti ottaen mitä kauemmin ja enemmän ajoneuvoa on käytetty Suomessa, sitä pienemmäksi vientipalautuksen määrä muodostuu, koska ajoneuvon arvo yleensä laskee iän ja käytön mukaan. Vientipalautuksen suuruus määräytyy siten yleisten autoverotusta koskevien kriteerien perusteella eikä sen saamatta jäämisen taloudellinen merkitys mitenkään heijasta menettelyn moitittavuuden astetta tilanteessa, jossa ajoneuvoa ei ole maahan tuotaessa ilmoitettu rekisteröitäväksi.

Huomattava myös on, että vientipalautuksen saamatta jääminen ei välttämättä tarkoita autoveron lopullista menetystä, koska maasta viemisen sijasta omistajalla on mahdollista myydä ajoneuvo Suomessa ja saada autoveron osuus itselleen osana kauppahintaa.

Johtopäätös

Hovioikeus katsoo, että vientipalautuksen saamatta jäämistä ei voida pitää tosiasiallisestikaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa tarkoitettuna rikosoikeudellisena seuraamuksena. Tapaus ei edes välttämättä kuulu lisäpöytäkirjan 4 artiklan soveltamisalan piiriin tai ainakaan sen ydinalueelle, kun uuden oikeudenkäynnin estävää aikaisempaa menettelyä ei ole ollut. Kysymys onkin enemmän siitä, että autoverolaissa olevan yksittäisen säännöksen perusteella verotuksellinen etu menetetään sellaisen laiminlyönnin perusteella, joka voi johtaa myös varsinaiseen rikosoikeudenkäyntiin. Vaikka verotusmenettelyssä olisikin tehty vientipalautushakemuksen hylkäävä päätös yksittäisen edellytyksen täyttymättä jäämisen vuoksi, tähän menettelyyn ei ole tältäkään osin liittynyt sellaisia rankaisullisia aineksia, joiden vuoksi menettelyä voitaisiin pitää luonteeltaan rikosoikeudellisena.

Johtopäätös siten on, että ne bis in idem -kiellosta johtuvaa estettä ei ole syytteen tutkimiselle.

Päätöslauselma

Muutos käräjäoikeuden tuomioon:

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee tämän päätöksen saatua lainvoiman omasta aloitteestaan ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen. Asian ratkaistessaan käräjäoikeuden on lausuttava oikeudenkäyntikuluista myös hovioikeuden osalta. Käräjäoikeuden ratkaisu avustajan palkkiosta jää kuitenkin voimaan.

Kokoonpano hovioikeudessa

Asian ovat ratkaisseet:

Hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä

Hovioikeudenneuvos Birgitta Lemström

Hovioikeudenneuvos Elina Setälä

Valmistelija:

Hovioikeuden esittelijä Sarianne Pennanen

Ei lainvoimainen.

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.