Helsingin HO 30.12.2016 1906

Syyttömästi pidätetyn korvaus - Rikoksentekijän luovuttaminen - Armahdus

A oli ollut Suomessa vapautensa menettäneenä 18.2.2013-6.9.2013 Venäjän federaation etsintäkuulutuksen ja sitä seuranneen virallisen luovutuspyynnön perusteella. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan A:n luovuttamiseen Venäjälle voitiin suostua. Venäjän federaation pääsyyttäjänvirasto oli 17.9.2013 toimittanut oikeusministeriöön pyynnön A:n kirjallisen hyväksynnän saamiseksi armahdukselle, johon A oli antanut hyväksyntänsä 20.9.2013. Oikeusministeriö oli 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n luovuttamista koskevan pyynnön. Vantaan käräjäoikeus oli 6.9.2013 määrännyt A:n vapautettavaksi. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto oli 13.12.2013 antanut päätöksen, jossa oli määrätty A:ta koskevan rikosasian ja -tutkinnan lopettamisesta.

Asiassa oli kysymys siitä, täyttyvätkö asiassa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä SyyttKorvL) mukaiset korvauksen saamisen edellytykset.

ASIAN KÄSITTELY HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDESSA

Kanne

A vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan kantajalle perusteettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneina vahinkoina kärsimyksestä 64.300 euroa ja ansionmenetyksestä 114.940,35 euroa sekä korvausta erinäisistä muista kuluista.

Venäjän Federaation luovutuspyynnön perusteena ollut esitutkinta oli lopetettu syytettä nostamatta tai syyte oli ainakin jätetty sikseen, joten kantajalla oli oikeus korvaukseen.

Oikeusministeriö hylkäsi kantajaa koskevan Venäjän federaation luovuttamispyynnön, joten kantajan vapaudenmenetys oli ollut perusteetonta. Kantajan säilössäpito luovuttamisen turvaamiseksi oli ollut perusteetonta, koska häntä ei ollut luovutettu Venäjän federaatioon.

Luovuttamispyynnön perusteena ollut kantajaan kohdistuva rikostutkinta Venäjällä päättyi tutkinnan ja syytteen lopettamiseen, joten kantaja oli ollut Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tunnustetun rikosoikeudellisen syyttömyysolettama huomioon ottaen syytön siihen rikokseen, jota koskevan epäilyn johdosta hänen luovuttamistaan Venäjän federaatioon oli vaadittu.

Kantajan säilössä pitäminen oli ollut Suomen viranomaisten päätösvallassa ja perustunut yksinomaan Keskusrikospoliisin ja Vantaan käräjäoikeuden päätöksiin. Tämän johdosta Suomen valtio oli vastuussa vapaudenmenetyksen aiheuttamista vahingoista.

Vantaan käräjäoikeus oli päätöksessään 25.7.2013 pitänyt luovuttamisen varmistamista niin tärkeänä, ettei ollut katsonut aiheelliseksi ratkaista vapauden menetyksen edellytyksiä kohtuullisuusnäkökohtien perusteella säilössäpidon kestosta ja pitkästä odotettavissa olevasta kestosta riippumatta. Säilössäpidon kesto oli ollut kohtuuton.

Vastaus

Valtio kiisti kanteen ja vaati, että se hylätään.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa Venäjän federaation duuma teki 2.7.2013 päätöksen, jonka nojalla tiettyjen rikosepäilyjen tutkinta lopetettiin. Päätöksen soveltaminen yksittäistapaukseen edellytti, että tutkinnan tai menettelyn kohteena oleva henkilö hyväksyi armahduksen. A oli hyväksynyt armahduksen 20.9.2013. A:ta ei ollut todettu syyttömäksi tekoon, jonka vuoksi hänen luovutustaan oli pyydetty. Hyväksymällä armahduksen hän samalla hyväksyi syyttömyysolettaman poistumisen.

Kuten Valtiokonttorin päätöksessä oli todettu, A:n armahtaminen oli verrattavissa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 §:ssä ja 8 §:ssä säädettyyn syyksi lukevaan syyttämättäjättämiseen, jossa samalla vahvistettiin rikoksesta epäillyn henkilön syyllisyys epäiltyyn rikokseen.

Venäjän rikosprosessikoodeksin ja duuman päätöksen mukaan rikosoikeudellisen menettelyn päättäminen armahdusta koskevan säädöksen perusteella ei tarkoittanut sitä, että rikoksesta epäilty samalla todettaisiin syyttömäksi rikokseen. Armahduksen myöntämisen ehtona oli myös se, että armahdusta pyytänyt oli korvannut tekojensa aiheuttamat seuraukset. Vastaajan käsityksen mukaan ne osoittivat duuman päätökseen perustuneen armahduksen oikeudellisen luonteen. Armahdus vaikutti tapauksissa, joihin sitä sovellettiin, vain tutkinnan lopettamiseen tai rangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttämiseen. Se ei poistanut vahingonkorvausvelvollisuutta. Jos ei suostunut pyytämään armahduksen soveltamista itseensä, asian tutkinta olisi jatkunut.

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 5.1.2016

Kantaja on perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että luovutuspyynnön perusteena ollut esitutkinta on lopetettu syytettä nostamatta tai ainakin syyte on jätetty siksensä. Kantaja on myös katsonut, että vapaudenmenetys on ollut perusteeton koska oikeusministeriö on hylännyt luovutuspyynnön. Lisäksi kantaja on vedonnut ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohdan syyttömyysolettamaan.

Vastaaja on kiistämisensä tueksi vedonnut siihen, että kantaja on armahdettu ja että armahdus on oikeusvaikutuksiltaan rinnastettava (suomalaiseen) syyksilukevaan syyttämättäjättämispäätökseen, jolloin oikeutta korvaukseen valtion varoista ei ole. Lisäksi kantaja on vastaajan mukaan karttanut asian esitutkintaa Venäjällä, jolloin korvaus voidaan jättää maksamatta.

Käräjäoikeus totesi, että Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 3 luvun 27 artikla ja 18 luvun 133 artikla sekä valtioduuman päätökset 2.7.2013 armahduksesta ja armahduksen soveltamisesta viittasivat siihen, että armahduksessa ei ollut kyse päätöksestä, jossa henkilö todetaan syyttömäksi.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että Suomessa tapahtuvat armahdukset liittyvät jo tuomittuihin henkilöihin. Lähinnä A:n armahdusta muistuttava menettely Suomessa oli syyttäjän tekemä syyksilukeva syyttämättäjättämispäätös (ROL 1 luku 7 § ja 8 §). Syyksilukeva syyttämättäjättämispäätös ei vapauttanut mahdollisesta vahingonkorvauksesta tai menettämisseuraamuksesta, kuten ei A:n saama armahduskaan. Lisäksi syyttäjän oli syyttämättä jätetyn vaatimuksesta saatettava asia tuomioistuimen ratkaistavaksi (aiemmin ROL 1 luku 10 § (13.5.2011/455), nyt ROL 1 luku 9 a § (22.8.2014/670)) aivan kuten venäläisessä armahduksessa oli tilanteessa, jossa rikoksesta epäilty ei armahdusta hyväksynyt. Kun kantajan armahdusta ja suomalaista syyksilukevaa syyttämättäjättämispäätöstä vertailtiin, niillä oli niin paljon yhtymäkohtia, että päätösten oikeusvaikutuksia voitiin pitää identtisinä. Ainoana erona oli se, syyttämättäjättämispäätös ei edellytänyt mitään etukäteishyväksyntää henkilöltä, jota päätös koski. Tätä eroa ei voitu kuitenkaan pitää merkityksellisenä asiassa. Näin ollen käräjäoikeus hyväksyi väitteen siitä, että A:n armahdusta oli pidettävä Suomessa tehtyä syyksilukevaa syyttämättäjättämispäätöstä vastaavana ratkaisuna.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että ainoana kannetta tukevana seikkana oli pidettävä 26.5.2014 annettua oikeusministeriön lausuntoa valtiokonttorille. Kyseisessä lausunnossa oikeusministeriö oli lausunut käsityksenään, että armahduksen hyväksyminen ei edellyttänyt sitä, että A myöntäisi syyllisyytensä hänen syykseen väitettyihin rikoksiin. Käräjäoikeus totesi, että muodollisesti näin olikin. Armahduksen oikeusvaikutukset tulivatkin suoraan Venäjän Federaation lainsäädännöstä sekä 2.7.2013 tehdystä valtioduuman päätöksestä, sen soveltamista koskevasta päätöksestä ja A:ta henkilökohtaisesti koskeneesta armahduspäätöksestä.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että A:ta ei ole myöskään todettu syyttömäksi siihen tekoon, jonka vuoksi hänen luovuttamistaan oli pyydetty. Päinvastoin hyväksymällä armahduksen oli A käräjäoikeuden käsityksen mukaan myös hyväksynyt syyttömyysolettaman poistumisen. A olisi vaihtoehtoisesti voinut kieltäytyä armahduksesta, jolloin asia olisi tutkitti tavanomaisessa järjestyksessä. Myös 13.12.2013 annetusta armahduspäätöksestä olisi ollut mahdollista valittaa. Kaikesta edellä kerrotusta käräjäoikeus teki sen johtopäätöksen, että A ei ollut pidetty säilössä syyttömästi SyytkorvLn tarkoittamalla tavalla. Näin ollen hänellä ei myöskään ollut oikeutta korvaukseen vapaudenmenetysajaltaan (KKO 2005:129).

Käräjäoikeus totesi myös, että oikeusministeriön 24.10.2013 päätöksellä olla luovuttamatta A Venäjälle ei ollut merkitystä asiassa, koska kyseisessä päätöksessä ei otettu kantaa A:n syyllisyyteen tai syyttömyyteen (eikä päätöksessä käräjäoikeuden käsityksen mukaan tällaiseen asiaan olisi edes voitu ottaa kantaa). Kyseinen päätös oli perustunut oikeusministeriön (sinänsä oikeaan) käsitykseen siitä, että A:n menettelyyn kohdistettu tutkinta ei tulisi enää johtamaan rikosoikeudenkäyntiin häntä vastaan. Tämä kanta taas oli perustunut siihen, että A oli jo tuossa vaiheessa hyväksynyt armahduksen vaikka itse lopullista armahduspäätöstä ei ollut vielä tullutkaan.

Edelleen käräjäoikeus totesi, että A oli karttanut esitutkintaa Venäjällä. Tämä karttaminen oli lopulta aiheuttanut sen, että A:sta oli annettu kansainvälinen etsintäkuulutus. Korkein oikeus oli 18.6.2013 antamassaan lausunnossaan katsonut, että A voitiin luovuttaa Venäjälle, eikä luovuttaminen ollut inhimillisesti arvioituna kohtuutonta. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, että A:n esitutkinnan karttaminen ei ollut ollut SyytKorvL:n 2 §:ssä säädetyin tavoin anteeksiannettavaa.

Näillä ja muutoin käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Janne Pitkävirta.

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

A:lle myönnettiin jatkokäsittelylupa.

A vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomiossa selostettu kanne hyväksytään.

A oli ollut syyttömästi säilöön otettuna 18.2.-6.9.2013, koska oikeusministeriö oli 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt pyynnön A:n luovuttamisesta Venäjälle. Venäjän federaation luovutuspyynnön perusteena olleen rikoksen esitutkinta oli lopetettu syytettä nostamatta tai syyte oli ainakin jätetty sikseen. Oikeuskäytännön mukaan A:lla oli oikeus korvaukseen paitsi silloin kun luovutusvaatimuksen perusteena ollut syyte hylättiin valtiossa, jonne hänet oli vaadittu luovutettavaksi myös silloin kun henkilöä ei lopulta luovuteta siihen valtioon, johon luovuttamista oli pyydetty. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinnon päätös tutkinnan lopettamisesta oli luonteeltaan esitutkintaviranomaisen päätös, eikä sitä siten voitu rinnastaa syyttäjän tekemään päätökseen.

Syyttömyysolettama ei ollut kumoutunut, kun A oli hyväksynyt armahduksen, eikä A:n näin ollen ollut todettu syyllistyneen Venäjällä luovuttamispyynnön perusteena olleeseen rikokseen. Turvallisuuspalveluhallinnon päätöksessä lopettaa A:han kohdistunut esitutkinta kysymys ei ollut syyksilukevaan syyttämättä jättämispäätökseen rinnastuvasta päätöksestä. A oli lisäksi suostunut armahduksen soveltamiseen olosuhteissa, joiden vallitessa hänen ei voitu katsoa hyväksyneen syyttömyysolettaman poistumista. A oli hakenut Suomesta turvapaikkaa, koska hän oli pelännyt Venäjälle luovuttamisen vaarantavan hänen henkensä ja fyysisen turvallisuutensa. Asiassa ei ollut merkitystä sillä, miten syyllisyyskysymys olisi ratkaistu Venäjällä, mikäli A ei olisi hyväksynyt armahdustaan.

A ei ollut karttanut esitutkintaa. A oli poistunut Venäjältä vapaasti viranomaisten estämättä virallisen rajanylityspaikan kautta. Pelkästään valtion alueelta poistumisen tai kansainvälisestä etsintäkuulutuksen perusteella ei voitu päätellä, että A olisi karttanut esitutkintaa. Poistumisen syynä oli ollut A:han kohdistuneet uhkaukset Venäjän turvallisuuspalvelun taholta. Kanadan kansalaisena hänellä ei myöskään ollut ollut velvollisuutta palata Venäjälle. A:lla oli joka tapauksessa ollut mielenjärkytykseen, erehdykseen tai muuhun sellaiseen syyhyn perustuvat anteeksiannettavat syyt poistua Venäjältä.

Aiheutuneiden kulujen, tulojen ja elatuksen vähentymisen sekä kärsimyksen osalta A on toistanut käräjäoikeuden tuomioon kirjatut korvausvaatimuksensa ja niiden perusteet.

Valtio on vaatinut, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio oli oikea. Armahduksessa ei ollut kysymys päätöksestä, jossa henkilö olisi todettu syyttömäksi. Armahduksen hyväksymällä A oli hyväksynyt syyttömyysolettaman poistumisen. Vaihtoehtoisesti A olisi voinut kieltäytyä armahduksesta, jolloin asia olisi tutkittu tavanomaisessa järjestyksessä. Armahduspäätöksestä olisi ollut myös mahdollisuus valittaa.

A oli karttanut esitutkintaa Venäjällä. Hän oli lähtenyt maasta saatuaan vihjeen tulossa olevasta pidätyksestä. Karttaminen aiheutti lopulta sen, että A:sta annettiin kansainvälinen etsintäkuulutus. Esitutkinnan karttamista ei voitu myöskään pitää anteeksiannettavana.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Kysymyksenasettelu

A on ollut Suomessa toimeenpannun säilöönottamisen johdosta Venäjän federaation etsintäkuulutuksen ja virallisen luovutuspyynnön perusteella vapautensa menettäneenä 18.2.-6.9.2013. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan A:n luovuttamiseen voitiin suostua. Venäjän federaation pääsyyttäjänvirasto on 17.9.2013 toimittanut oikeusministeriöön pyynnön A:n kirjallisen hyväksynnän saamiseksi armahdukselle, johon A on antanut hyväksyntänsä 20.9.2013. Oikeusministeriö on 24.10.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n luovuttamista koskevan pyynnön. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto on 13.12.2013 antanut päätöksen, jossa on määrätty A:ta koskevan rikosasian ja -tutkinnan lopettamisesta.

Hovioikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, täyttyvätkö asiassa syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaiset korvauksen saamisen edellytykset.

SyyttKorvL:n soveltuminen

SyyttKorvL:n tarkoituksena on, että korvausta maksetaan, kun rikosta tutkittaessa tai tuomiota täytäntöönpantaessa tapahtunut vapaudenmenetys osoittautuu jälkikäteen aiheettomaksi. Laki on säädetty silmällä pitäen Suomessa tapahtuvaa rikostutkintaa ja tuomioistuinkäsittelyä, mutta lain sanamuoto ei estä sen soveltamista sellaiseenkin tapaukseen, jossa henkilö on Suomessa otettu säilöön rikoksen johdosta toiseen valtioon tapahtuvaa luovuttamista varten.

Oikeuskäytännössä SyyttKorvL:n perusteella korvausta on tuomittu, kun henkilö on otettu viranomaisen pyynnöstä säilöön rikosepäilyyn perustuvaa luovuttamista silmällä pitäen, mutta syyte on sittemmin luovutuspyynnön esittäneessä valtiossa hylätty (KKO 1991:155 ja KKO 2000:1). Hovioikeus pitää mainittujen korkeimman oikeuden ratkaisujen perusteella selvänä, että A:n oikeutta korvaukseen voidaan arvioida SyyttKorvL:n perusteella.

SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen oikeus korvaukseen

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan vapauden menetyksen johdosta on oikeus saada korvausta, jos esitutkinta lopetetaan nostamatta syytettä.

A:n luovuttamisasian tutkinta on toimitettu Suomessa, jossa luovuttamiselle asetetut edellytykset on tutkittu, mutta luovuttamispyynnön perusteena olevien rikosten esitutkinta on toimitettu Venäjällä. Korkeimman oikeuden 18.6.2013 antaman lausunnon mukaan Venäjän federaation pääsyyttäjänviraston 1.3.2013 päivätyn luovuttamispyynnön ja siihen liitettyjen asiakirjojen mukaan A on määrätty vangittavaksi ja häntä vastaan on nostettu rikossyyte. Myös Venäjän turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 puhutaan nyt käsiteltävänä olevan luovutuspyynnön perusteena olevan rikosasian osalta "nostetusta rikossyytteestä" ja käytetään ilmaisua "syytettiin". Tästä voidaan päätellä, että esitutkinta kysymyksessä olevassa A:n rikoasiassa ei ole päättynyt syytteen nostamatta jättämiseen. Hovioikeus katsoo, että A:lla ei ole oikeutta korvaukseen SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella.

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen oikeus korvaukseen

SyyttKorvL 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan vapauden menetyksen johdosta on oikeus saada korvausta, jos syyte jätetään sikseen tai hylätään.

A:n rikosasian käsittely Venäjällä on päättynyt armahdukseen. Suomessa perustuslain 105 §:ssä säädetty armahdus koskee vain jo rikoksesta tuomittuja henkilöitä, joten Suomen oikeuden mukaisesti armahdetulla henkilöllä ei olisi oikeutta SyytKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen. A:n osalta ratkaisevaa on se, onko armahduspäätöksessä otettu kantaa hänen syyllisyyteensä kyseisessä rikosasiassa.

Asiassa esitetyn Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 27 artiklan 1 kohdan 3 alakohdan mukaan epäiltyä tai syytettyä koskeva menettely lopetetaan armahduksesta annetun säännöksen perusteella. Artiklan 2 kohdan mukaan rikosoikeudellisen menettelyn päättäminen ei ole tämän artiklan ensimmäisen kohdan 3 alakohdassa esitetyin perustein sallittua, jos epäilty tai syytetty sitä vastustaa. Sellaisessa tapauksessa rikosasiaa koskevaa menettelyä jatketaan.

Hovioikeus katsoo, että Venäjän federaation ja Suomen oikeuden armahdusta ei sellaisenaan voida rinnastaa toisiinsa. Asiassa on siten erikseen arvioitava, oliko Venäjällä annettu armahdus luonteeltaan sellainen, että se on rinnastettavissa SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun oikeuden korvaukseen perustavaan syytteen sikseen jättämiseen tai hylkäämiseen.

Venäjän valtioduuman armahdusta koskevan päätöksen kohdasta 1 ilmenee, että armahduksen edellytyksenä on omaisuuden palauttaminen ja/tai rikoksen uhrille tämän menetyksistä suoritettava korvaus. Valtioduuman armahduspäätöksen soveltamista koskevan päätöksen kohdassa 5 todetaan, että tätä toimenpidettä sovelletaan henkilöihin, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin ennen armahduspäätöksen voimaantulopäivää, jotka on tuomittu ja jotka kärsivät rangaistustaan Venäjän federaation alueella. Kohdassa 7 todetaan lisäksi, että armahdusta koskevan päätöksen soveltamisalaan kuuluvia henkilöitä ei vapauteta hallinnollisista rangaistuksista eikä velvollisuudesta korvata heidän rikollisista toimistaan aiheutuneita vahinkoja. Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin 18 luvun 133 artiklan mukaan epäillyllä tai syytetyllä ei ole rehabilointioikeutta tai oikeutta korvaukseen, mikäli hänet on armahdettu.

Hovioikeus toteaa, että armahdus itsessään viittaa oikeudellisena käsitteenä menettelyyn, jossa henkilön on jo todettu syyllistyneen rikokseen, mutta hänet vapautetaan rangaistuksesta. Edellä selostettujen valtioduuman armahdusta koskevan päätöksen sekä valtioduuman armahduspäätöksen soveltamista koskevan päätöksen ja Venäjän federaation rikosprosessikoodeksin asianomaisten kohtien ilmaisut rikoksesta suoritettavasta korvauksesta ja syyllistymisestä rikokseen tukevat päätelmää, että A:n armahduksessa ei ole kysymys SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta syytteen sikseen jättämisestä tai hylkäämisestä. Venäjän federaation turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 tai muustakaan asiassa esitetystä kirjallisesta selvityksestä ei toisaalta myöskään ilmene, että A olisi todettu syyttömäksi luovutuspyynnön perusteena olevaan tekoon. Päinvastoin Venäjän federaation turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksen sivulla 2 puhutaan siitä mitä asian esitutkinnassa on käynyt ilmi ja käytetään A:n osalta ilmaisua "toisin sanoen syyllistynyt Venäjän federaation rikoskoodeksin 194 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettuun rikokseen". Päätöksen mukaan A:n osallisuus rikolliseen tekoon on osoitettu toteen.

A on vielä väittänyt, että hän oli suostunut armahduksen soveltamiseen olosuhteissa, joiden vallitessa hänen ei voida katsoa hyväksyneen syyttömyysolettaman poistumista. Venäjän turvallisuuspalvelun hallintoviraston päätöksessä 13.12.2013 ilmenee, että A:lla on ollut muutoksenhakuoikeus tähän armahdustaan koskevaan päätökseen. Sen tutkiminen, onko Venäjän oikeuden mukaan annettu armahdus pätevä ei kuitenkaan ole tämän oikeudenkäynnin kohteena, eikä hovioikeudella toisaalta ole edes toimivaltaa tutkia tätä kysymystä.

Hovioikeus toteaa, että rikoksentekijän luovuttamisessa luovuttamispyyntöön suostumistaan harkitsevan valtion tehtävänä ei ole tutkia itse aineellista kysymystä eli arvioida näyttöä tai ottaa kantaa siihen onko asianomainen henkilö syyllistynyt pyynnön perusteena olevaan rikokseen. Oikeusministeriön 24.10.2013 antamassa päätöksessä olla luovuttamatta A:ta Venäjälle ei siten ole otettu kantaa siihen, onko A syyllistynyt asiassa rikokseen, vaan kysymys on ollut ainoastaan luovuttamista koskevien edellytysten tutkimisesta. Päätöksestä ilmenee, että luovuttamiselle ei ole ollut edellytyksiä enää sen jälkeen kun A on 20.9.2013 allekirjoittanut suostumuksensa Venäjän duuman päätöksen mukaiseen armahdukseen. Hänet on kuitenkin jo tätä ennen Vantaan käräjäoikeuden päätöksellä määrätty vapautettavaksi 6.9.2013. Venäjän federaation turvallisuuspalveluhallinto on antanut asiaa koskevan armahduspäätöksensä vasta 13.12.2013. A ei siten ole ollut vapautensa menettäneenä sinä aikana kun hänet on armahdettu.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A:lla ei ole oikeutta SyyttKorvL:n 1 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun korvaukseen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Timo Ojala, Heikki Rautiola ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Outi Mikkola. Esittelijä viskaali Karri Tolttila. Ratkaisu on yksimielinen.

Vailla lainvoimaa.

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.