Rovaniemen HO 19.11.2014 529

Velkajärjestely - Maksuohjelma - Työmatkakustannukset

Asian käsittely käräjäoikeudessa

A:n velkajärjestely on aloitettu 18.2.2014 ja selvittäjäksi on määrätty asianajaja AA. Selvittäjä on laatinut ensimmäisen maksuohjelmaehdotuksen 3.4.2014. Siinä A:n työmatkakuluja on huomioitu 883,30 euroa kuukaudessa. Myös toisessa 23.4.2014 päivätyssä maksuohjelmaehdotuksessa työmatkakuluja on huomioitu sanottu määrä. B Oy on käräjäoikeudelle antamassaan lausumassa vaatinut, että työmatkakuluja huomioidaan vain 583,33 euroa kuukaudessa ja käräjäoikeus on 14.5.2014 palauttanut asian takaisin selvittäjälle viitaten siihen, että velallisen työmatkakustannukset eivät voi ylittää verotuksessa vähennettävien kustannusten määrää. Selvittäjä on 2.6.2014 laatinut kolmannen maksuohjelmaehdotuksen, jossa työmatkakuluina on huomioitu 583,33 euroa kuukaudessa. Käräjäoikeus on 22.7.2014 antamallaan päätöksellä vahvistanut 2.6.2014 laaditun maksuohjelmaehdotuksen sellaisenaan ja määrännyt A:lle maksuohjelman, jonka kesto on 3 vuotta 4 kuukautta alkaen 1.7.2014 ja päättyen 30.10.2017. Maksuohjelmassa A:n työmatkakustannuksina on huomioitu 583,33 euroa tuloverolain 93 §:n 1 momentin enimmäismäärän mukaisena vähennyksenä.

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

A on vaatinut, että hänen maksuvaraansa määritettäessä otetaan huomioon oman auton käytöstä aiheutuvat todelliset työmatkakustannukset 883 euroa kuukaudessa ja että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen tältä osin uudelleen käsiteltäväksi.

A on lausunut, että käräjäoikeus oli vahvistanut hänen työmatkakuluikseen 583,33 euroa kuukaudessa, mikä vastasi tuloverotuksessa vähennettäväksi hyväksyttävää työmatkakulujen enimmäismäärää. Velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun asetuksen ja siihen sisältyvän tuloverolakiin tehdyn viittauksen tarkoituksena ei kuitenkaan ollut ollut rajata maksuohjelmassa huomioitavien matkakustannusten ylärajaa, vaan ainoastaan määrittää niiden laskentatapa. Siinä tapauksessa, että osa velallisen todellisista työmatkakuluista jätettiin maksuohjelmassa huomioon ottamatta, maksuohjelma ei vastannut velallisen oikeaa maksukykyä. Myös oikeuskäytäntö tuki sitä tulkintaa, että oman auton käytöstä aiheutuvat työmatkakustannukset tuli ottaa huomioon ilman ehdotonta ylärajaa.

Vastaukset

B Oy ja C Oy ovat vaatineet, että valitus hylätään.

B Oy ja C Oy ovat lausuneet, että velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun asetuksen 4 §:n 2 momentin nojalla työmatkakustannukset voitiin ottaa maksuohjelmaa vahvistettaessa huomioon samoin perustein kuin ne voitiin hyväksyä vähennettäviksi tuloverotuksessa. Myös oikeuskäytäntö tuki tätä tulkintaa.

Verohallinto, D Oyj , E Oy ja F eivät ole käyttäneet niille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

Hovioikeuden ratkaisun perustelut

Velallisen maksukyvyn arvioinnin perusteista yksityishenkilön velkajärjestelyssä annetun oikeusministeriön asetuksen 322/2001 4 §:n 2 momentissa on säädetty muun muassa, että jos velallinen käyttää työmatkaansa omaa autoa, työmatkakustannukset voidaan ottaa huomioon samoin perustein kuin ne voidaan hyväksyä vähennykseksi verotuksessa, ja että jos työmatkakustannukset ylittävät paikallisliikenteen maksua vastaavan määrän, tulee työmatkakuluista huomioitavaksi se osuus, joka ylittää paikallisliikenteen maksun määrän. Tuloverolain 93 §:n 1 momentissa on säädetty matkakustannusten vähennysoikeudesta tulonhankkimismenoina verotuksessa. Sen mukaan vähennettävien menojen enimmäismäärä on halvimman kulkuneuvon käyttökustannusten mukaan laskettuna 7 000 euroa ja omavastuuosuus 600 euroa vuodessa. Saman pykälän 2 momentti puolestaan koskee vähennyksen laskentatapaa muuta kuin julkista kulkuneuvoa käytettäessä ja sen mukaan verohallinto määrää vuosittain tarkemmin vähennyksen laskentaperusteista.

Oikeuskäytännössä Kouvolan hovioikeuden 28.10.2013 antamassa päätöksessä nro 1164 on katsottu, että maksuohjelmassa työmatkakuluina voidaan ottaa huomioon se määrä, joka on verotuksessa vähennykseksi hyväksytty velallisen omavastuun ylittävän määrän jälkeen. Päinvastaiseen lopputulemaan on päädytty Vaasan hovioikeuden 12.12.2003 antamassa päätöksessä nro 1632, jonka mukaan oman auton käytöstä aiheutuvien työmatkakustannusten huomioon ottamiselle maksuohjelmassa ei ole asetettu ehdotonta ylärajaa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2006:55 on katsottu, että työmatkakuluja ei jaeta velallisen ja hänen aviopuolisonsa nettotulojen mukaisessa suhteessa vaan ne otetaan huomioon samansuuruisina kuin ne oli hyväksytty työmatkakuluvähennykseksi velallisen verotuksessa. Ratkaisussa ei kuitenkaan ole ollut kysymys työmatkakulujen enimmäismäärästä maksuvaraa laskettaessa.

Käräjäoikeus on päätöksessään vahvistanut A:n työmatkakuluiksi 583,33 euroa kuukaudessa, mikä vastaa tuloverolain 93 §:n 1 momentin mukaista työmatkakuluvähennyksen enimmäismäärää. Kyseinen 1 momentti koskee kuitenkin kaikkia kulkuneuvoja ja siinä säädetty matkakulujen omavastuuosuus poikkeaa velkajärjestelyssä huomioon otettavasta omavastuuosuudesta. Säännöksen 2 momentissa sen sijaan säädetään vähennyksen laskentatavasta ja laskentaperusteista muuta kuin julkista kulkuneuvoa kuten omaa autoa käytettäessä. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus katsoo, että edellä mainitun asetuksen säännös ja viittaus tuloverolakiin koskevat kustannusten laskentatapaa verotuksessa noudatettavaa menettelyä vastaavalla tavalla, mutta siinä ei ole tarkoitettu viitata työmatkakulujen verovähennysoikeuden enimmäismäärään. Asiassa ei ole muutoinkaan tullut ilmi sellaisia seikkoja, joiden johdosta voitaisiin katsoa, että oman auton käytöstä johtuvien työmatkakustannusten huomioon ottamiselle tulisi asettaa ehdoton yläraja velallisen maksuvaraa määritettäessä. Näin ollen A:n maksuohjelmaa ei voida sellaisenaan vahvistaa ja asia on palautettava käräjäoikeuteen uuden maksuohjelman laatimista varten.

Hovioikeuden ratkaisu

Käräjäoikeuden päätös muilta kuin selvittäjän palkkiota koskevilta osin kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen uuden maksuohjelman laatimista varten. Käräjäoikeuden tulee ottaa asia viipymättä uudelleen käsiteltäväkseen omasta aloitteestaan hovioikeuden päätöksen saatua lainvoiman tai asianosaisten suostumuksella jo sitä ennen.

Hovioikeus määrää, että A:n ei tule noudattaa käräjäoikeuden 22.7.2014 vahvistamaa maksuohjelmaa ennen kuin käräjäoikeus antaa ratkaisunsa asiassa.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Seppo Hyartt
hovioikeudenneuvos Liisa Rintala
asian esittelijä, asessori Timo Lahdenperä

Lainvoimaisuustiedot:

Lainvoimainen

Lainvoimainen

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.