Rovaniemen HO 12.11.2014 517

Velkomus - Korko - Kuluttajansuoja - Oikeudenkäyntimenettely

OULUN KÄRÄJÄOIKEUDEN YKSIPUOLINEN TUOMIO JA TUOMIO 27.6.2014

YKSIPUOLINEN TUOMIO

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus velvoitti vastaajan maksamaan kantajalle:

1) pääomaa 600 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 6.2.2014 lukien

3) korkosaatavaa 22,49 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 16.9.2013 lukien

4) oikeudenkäyntikulut 145 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi oli kulunut käräjäoikeuden ratkaisun antamispäivästä

5) kuluja 5 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 21.2.2014 lukien, ja

6) kuluja 31 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 21.2.2014 lukien.

Perustelut

Vastaaja ei ollut vastannut määräajassa.

TUOMIO

Tuomiolauselma

Käräjäoikeus hylkäsi kantajan vaatimukset kohtien 2, 7 ja 8 osalta siltä osin kuin vaatimusten yhteenlaskettu määrä ylitti kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaisen luoton todellisen vuosikoron.

Käräjäoikeus velvoitti vastaajan maksamaan kantajalle:

2) Korko:

Korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä 16.8.2013 alkaen 15.9.2013 saakka 600 euron pääomalle.

Perustelut

Käräjäoikeus totesi, että kantaja oli viitannut internetistä löytyviin ehtoihinsa ja ilmoittanut, että se toimi lainojen välittäjänä yksityisten lainanantajien ja -ottajien välillä ja että luottosuhde syntyi näiden yksityisten henkilöiden välillä.

Kantaja ei ollut ilmoittanut alkuperäisiksi lainanantajiksi katsomiaan henkilöitä. Kantajan yleisten sopimusehtojen mukaan lainanottaja- tai lainanantajajäsenenä voi olla henkilö tai yhtiö.

Käräjäoikeus totesi, että kantaja tarjosi yleisesti kuluttajille internetin välityksellä pienluottoja eli siten taloudellista hyötyä saadakseen tarjosi kulutushyödykkeitä vastiketta vastaan hankittavaksi. Vastaaja ei ollut tehnyt nimenomaista luottosopimusta kolmansien osapuolten, rahan tallettajien kanssa. Vastaajan rekisteröidyttyä kantajan verkkopalveluun lainaa ottaakseen, kantajan maksettua lainan pääoman vastaajalle sekä kantajan velkoessa velkaa kuluineen omiin nimiin vastaajalta tosiasiallinen luottosuhde oli syntynyt kantajan ja vastaajan välille. Kantaja oli puolestaan sopimussuhteessa rahan tallettajiin, jotka voivat olla luonnollisia henkilöitä tai yhtiöitä.

Mainituilla perusteilla asiassa tuli sovellettavaksi kuluttajansuojalaki ja saatavien perinnästä annetun lain kuluttajaperintää koskevat säännökset.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan luottosopimuksen mukainen todellinen vuosikorko saa olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosentilla, jos luoton määrä tai yläraja on alle 2 000 euroa. Kuluttajansuojalain 17 luvun 7 a §:n säännös on kuluttajan suojaksi pakottavaa. Säännös rajoittaa eritoten sellaisista luotoista perittävän koron määrää, joissa luoton hinta ilmoitetaan koron sijasta käsittelykuluina ja jota korkolain 4 §:n 2 momentin säännös ei koske.

Käräjäoikeus katsoi, että laajamittainen yksityisille henkilöille tarjottava pienluottojen myöntäminen oli kuluttajansuojalain sääntelyn kiertämistä. Korkokattosääntely ei tullut sovellettavaksi luotonantotilanteissa, jossa luonnolliset henkilöt yksittäistapauksissa lainasivat rahaa suoraa toisilleen tai oikeushenkilöt toisilleen.

Käräjäoikeus totesi kantajan ehdoista käyvän ilmi, että todellinen vuosikorko 600 euron yhden kuukauden lainalle oli 733,95 prosenttia, johon ei vielä sisältynyt luoton maksun laiminlyönnistä lisättävät erät tai kertyneet kulut. Täten kantajan luottosopimuksen mukaiset vaatimukset kohdissa 2, 7 ja 8 oli hylättävä korkokaton ylittäviltä osin. Kohdan 8 osalta käräjäoikeus totesi lisäksi, että vaatimus ei perustunut perintätoimenpiteisiin vaan se oli luottosopimuksen perusteella veloitettava maksu, joten sitä ei voitu tuomita maksettavaksi myöskään perintäkuluna.

Käräjäoikeus totesi, että oikeuskäytännössä oli vakiintuneesti katsottu, että viivästyskoron kohtuuttomuus voitiin ottaa viran puolesta huomioon siltä osin kuin se oli kohtuuton ja selvästi lain vastainen. Myös hyvän perintätavan vastaisuus voitiin oikeuskäytännön mukaan ottaa pakottavana ja yleisenä oikeusperiaatteena viran puolesta huomioon, vaikka siihen ei olisi vedottu.

ROVANIEMEN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 12.11.2014

Vaatimukset hovioikeudessa

Valitus

Kantaja toisti kanteensa kohdan 2 korkovaatimuksensa siltä osin kuin vaatimusta ei ollut hyväksytty sekä kohdan 7 käsittelymaksua ja kohdan 8 päättämismaksua koskevat vaatimuksensa.

Kantaja lausui, että se ei ollut myöntänyt vastaajalle kanteessa tarkoitettua luottoa vaan välittänyt tälle toisen yksityishenkilön myöntämän luoton. Kuluttajansuojalain korkokattoa ja saatavien perinnästä annetun lain kuluttajasaatavaa koskevat säännökset eivät soveltuneet kantajan harjoittamaan luotonvälitystoimintaan. Lainanantaja oli siirtänyt kantajalle oikeutensa edustaa lainanantajaa kaikissa asioissa, jotka koskivat lainanantajan lainasopimukseen perustuvia saatavia lainanottajalta sekä oikeuden ryhtyä kaikkiin toimenpiteisiin lainanantajan puolesta maksamattoman velan perimiseksi. Lisäksi kantaja peri korvauksen palvelun järjestämisestä sekä toiminnasta aiheutuneet kulut. Kantaja lausui vielä, että käräjäoikeus oli arvioinut luottosuhteen syntyneen kanteen vastaisesti vastaajan ja kantajan välille vastaajan edes vastustamatta vaatimuksia. Kannetta ei olisi myöskään viran puolesta tullut hylätä osittain selvästi perusteettomana varaamatta kantajalle tilaisuutta lausuman tai täydennyksen antamiseen.

Kantaja peruutti 7.11.2014 hovioikeuteen toimittamassaan kirjoituksessa valituksensa kohdan 8 päättämismaksua koskevan vaatimuksensa osalta.

Vastaus

Vastaaja ei antanut häneltä pyydettyä vastausta valitukseen.

Käräjäoikeuden menettely ja käsittelyratkaisu

Hovioikeus totesi, että käräjäoikeus oli hylännyt nyt kysymyksessä olevat kantajan vaatimukset varaamatta sille tilaisuutta lausua käräjäoikeuden viran puolesta huomioon ottamista seikoista. Tältä osin hovioikeus totesi, että asian ratkaisuun vaikuttavat merkitykselliset seikat kävivät ilmi kantajan yleisistä ehdoista, joihin se oli vedonnut käräjäoikeudessa. Käräjäoikeuden olisi kuitenkin kuulemisperiaatteen mukaisesti tullut varata kantajalle tilaisuus lausua viran puolesta huomioon ottamistaan seikoista. Kantaja oli hovioikeudessa voinut lausua näistä seikoista, joten kuulemisessa ollut puute oli korjaantunut. Hovioikeus otti mainituista syistä huomioon kantajan vasta hovioikeudessa esittämät kirjalliset todisteet.

Todistelu hovioikeudessa

Hovioikeudessa esitettiin kirjallisina todisteina sähköpostiviestit 15.3.2012 ja 4.4.2012 sekä lista lainanantajista.

Hovioikeuden ratkaisun perustelut

Kantajan peruutettua valituksensa kanteen kohdan 8 osalta hovioikeudessa oli kysymys ensiksi siitä, oliko käräjäoikeus kanteen selvää perusteettomuutta kohdissa 2 ja 7 harkitessaan voinut viran puolesta arvioida luottosuhteen luonteen kanteessa esitetyn vastaisesti ja sen, soveltuvatko asiaan kuluttajansuojalain kuluttajaluottoa koskevat pakottavat säännökset. Tältä osin hovioikeus lausui seuraavaa.

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan jos vastaaja, jota on kehotettu vastaamaan kirjallisesti asiassa, jossa sovinto on sallittu, ei ole antanut pyydettyä vastausta määräajassa, asia ratkaistaan valmistelua jatkamatta. Kanne hyväksytään tällöin yksipuolisella tuomiolla. Siltä osin kuin kantaja on luopunut

kanteesta tai se on selvästi perusteeton, kanne hylätään tuomiolla. Selvällä perusteettomuudella tarkoitetaan säännöksessä selvästi todettavissa olevaa oikeudellista perusteettomuutta.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa kyseisen luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön.

Hovioikeus totesi, että kantajan perimä todellinen vuosikorko ylitti huomattavasti kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:ssä tarkoitetun korkokaton. Kuluttajan kanssa tehty sopimus oli sellaisessa muodossa, joka teki mahdolliseksi välttää kuluttajan suojaksi säädetyt oikeudet. Menettely teki mahdolliseksi kuluttajansuojalain koskevien pakottavien säännösten kiertämisen.

Hovioikeus totesi lisäksi, että Euroopan unionin tuomioistuin tai sen edeltäjä olivat ratkaisuissaan (esim. C-618/10 ja C-243/08) korostaneet sitä, että kansallisella tuomioistuimella oli - silloin kuin sillä oli käytettävissään arviointiin tarvittavat oikeudelliset seikat ja tosiseikat - viran puolesta velvollisuus siinäkin

tapauksessa, että kuluttaja ei ollut tehnyt nimenomaista väitettä, tutkia kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun direktiivin 93/13 ETY soveltamisalaan kuuluvan sopimusehdon kohtuuttomuus ja korjata näin sitä epätasapainoa, joka vallitsi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välillä.

Edellä mainitut seikat ja kuluttajansuojalain säännösten pakottavuus huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden oli kanteen selvää perusteettomuutta kohdissa 2 ja 7 harkitessaan tullut viran puolesta tutkia luottosuhteen luonne ja se, soveltuvatko asiaan kuluttajansuojalain kuluttajaluottoa koskevat pakottavat säännökset.

Asiassa oli seuraavaksi kysymys siitä, oliko kantajaa pidettävä kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitettuna luotonantajana, jolloin luvun 17 a §:ssä säädetty korkokatto tuli sovellettavaksi ja kantajan kohtia 2 ja 7 koskevat vaatimukset mainitun säännöksen nojalla hylättäväksi vai oliko kantajaa pidettävä ilmoittamallaan tavalla luotonvälittäjänä yksityisten henkilöiden välisessä luotonantotoiminnassa, jota mainittu korkokattosäännös ei koske.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:n mukaan kuluttajaluotolla tarkoitetaan luottoa, jonka elinkeinonharjoittaja (luotonantaja) sopimuksen perusteella myöntää tai lupaa myöntää kuluttajalle lainana, maksunlykkäyksenä tai muuna vastaavana taloudellisena järjestelynä. Kuluttajansuojalain 1 luvun 5 §:n mukaan elinkeinonharjoittajana pidetään luonnollista henkilöä taikka yksityistä tai julkista oikeushenkilöä, joka tuloa tai muuta taloudellista hyötyä saadakseen ammattimaisesti pitää kaupan, myy tai muutoin tarjoaa kulutushyödykkeitä vastiketta vastaan hankittaviksi.

Kantaja oli vedonnut laatimiinsa yhtiön internet-sivuilta löytyviin yleisiin ehtoihinsa sekä Etelä-Suomen aluehallintovirastolta ja Finanssivalvonnalta keväällä 2012 saatuihin vastauksiin, joiden mukaan kantajan Suomeen suunnittelema toiminta ei ollut kuluttajaluottojen myöntämistä vaan yhtiö toimi yksityishenkilöiden välisessä luotonantotoiminnassa luotonvälittäjänä. Kantaja oli vedonnut myös hovioikeuteen 7.11.2014 toimittamaansa listaan, jossa oli nimetty vastaajan yksityiset lainanantajat.

Hovioikeus totesi, että kuluttajansuojalain 7 luvun säännökset ovat kuluttajan suojaksi pakottavaa oikeutta, joten sillä seikalla, että kantaja oli ehdoissaan määritellyt toimintansa luotonvälitykseksi luonnollisia henkilöitä tai oikeushenkilöitä olevien jäsentensä välillä, jota kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n korkokattosäännös ei koske, ei ollut asiassa ratkaisevaa merkitystä. Etelä-Suomen aluehallintoviraston ja Finanssivalvonnan keväällä 2012 esittämät näkemykset kantajan suunnitteleman toiminnan luonteesta perustuivat kantajan antamaan kuvaukseen yhtiön ehdoista, joten myöskään kyseisillä viranomaisten näkemyksillä ei ollut asiassa ratkaisevaa merkitystä. Asiassa oli ratkaisevaa kantajan toiminnan tosiasiallinen luonne.

Vastaajalle myönnettyä luottoa oli mainostettu ja markkinoitu kantajan verkkosivuilla. Kuten käräjäoikeus oli todennut, lainaa antaakseen tai ottaakseen henkilön on tullut rekisteröityä kantajan verkkopalvelun jäseneksi ja avata tili. Lainanottaja oli täyttänyt kantajan verkkosivuilla lainahakemuksen, jonka hyväksyttyään kantaja oli maksanut lainanottajalle lainasumman, jolloin lainasopimus on tullut kantajan ehtojen mukaan voimaan. Kantajan laatimista ehdoista oli ilmennyt lainan ottamista ja takaisinmaksua koskevat ehdot ja kustannukset. Lainanottajan jätettyä lainan maksamatta, kuten nyt kysymyksessä olevassa asiassa oli tapahtunut, kantaja oli velkonut lainaa kuluineen omissa nimissään lainanottajalta. Kantaja oli siten toiminut lainanottajaan nähden pikalainoja tarjoavan luotonantajan tavoin.

Kantajan 16.9.2014 saakka voimassa olleiden ehtojen mukaan lainanottaja- ja lainanantajajäsenenä voi olla henkilö tai yhtiö. Ehtojen mukaan lainanantajan ja lainanottajan henkilöllisyys ei käynyt ilmi lainasopimuksesta eikä kantaja ollut väittänyt, että se olisi luottosopimusta tehtäessä ilmoittanut vastaajalle muullakaan tavalla lainanantajaksi katsomaansa tahoa. Vastaajaa ja tämän lainanantajaksi katsottua tahoa ei ollut väitetty saatetun millään tavalla yhteyteen, jotta nämä tekisivät keskenään sopimuksen. Luottosuhdetta vastaajan ja yksityisen lainanantajan välillä ei ollut siten näytetty syntyneen. Tätä arviota ei muuta se, että kantajan 7.11.2014 hovioikeuteen toimittamassa listassa oli nimetty vastaajan yksityiset lainanantajat.

Edellä mainitun perusteella hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeuskin, että tosiasiallinen luottosuhde oli syntynyt kantajan ja vastaajan välille. Kantajan toiminta vastasi ammattimaisen luotonantajan toimintaa. Kuluttajansuojalain 7 luvun säännökset tulivat siten asiassa sovellettavaksi. Käräjäoikeuden katsomin tavoin kantajan vaatimukset kohtien 2 ja 7 osalta oli hylättävä perusteettomina siltä osin kuin vaatimusten yhteenlaskettu määrä ylitti kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaisen luoton todellisen vuosikoron.

Hovioikeuden ratkaisu

Kantajan peruutettua kohdan 8 päättämismaksua koskevan vaatimuksensa lausunnon antaminen valituksesta kyseisen vaatimuksen osalta raukesi.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Yksipuolisesta tuomiosta hovioikeudessa ei ollut kysymys.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenneuvos Tapio Kamppinen
hovioikeudenneuvos, asian esittelijä Esko Arponen
määräaikainen hovioikeudenneuvos Teemu Saukkoriipi

Lainvoimainen

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.