Helsingin HO 22.12.2011 3766

Vahingonkorvaus - Julkisyhteisön korvausvastuu

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUDEN TUOMIO 28.10.2010

Asian tausta

Kantaja A Oy on tuonut 22.5.2003 Belgiasta Suomeen ostetun käytetyn henkilöauton (Mercedes Benz E 280 4d vuosimalli 2000). Tullipiirin tekemässä autoveropäätöksessä autosta on määrätty
maksettavaksi autoveroa 13.721,93 euroa ja lisäksi arvonlisäveroa 3.018,82 euroa.

A Oy on valittanut tullin päätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen 1.8.2003. Valituksessa on vaadittu autoveron alentamista ja arvonlisäveron poistamista kokonaisuudessaan. Helsingin hallinto-oikeus on 24.11.2005 tekemässään päätöksessä katsonut, että autoveroa tuli alentaa poistamatta kuitenkaan arvonlisäveroa. Tulli on 16.12.2005 tehnyt uuden autoveropäätöksen ja alentanut autoveroa 2.411,93 euroa ja sen seurauksena arvonlisäveroa 530,62 euroa, jolloin arvonlisäveron määräksi on jäänyt 2.488,20 euroa.

A Oy on pyytänyt valituslupaa korkeimmalta hallinto-oikeudelta 27.12.2005 arvonlisäveron osalta. Korkein hallinto-oikeus on 20.3.2007 antamallaan päätöksellä evännyt valitusluvan.

Kanne

Vaatimukset

Kantaja A Oy on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan kantajalle vahingonkorvauksena

1. autoveropäätökseen liittyvä arvonlisävero 2.488,20 euroa laillisine viivästyskorkoineen 16.12.2005 lukien; sekä

2. korkeimman hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksu 102 euroa laillisine viivästyskorkoineen 20.3.2007 lukien.

Lisäksi A Oy on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut asiassa laillisine viivästyskorkoineen

Perusteet

A Oy on tuonut ajoneuvon käytettynä toisesta Euroopan unionin jäsenvaltiosta. Tämän vuoksi verotuksessa on otettava huomioon myös yhteisön oikeuden säännökset ja yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntö.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on 19.3.2009 antanut Suomen valtiolle asiassa C-10/08 "komissio vastaan Suomen valtio", tuomion, jonka mukaan autoveron arvonlisävero on syrjivä ja ristiriidassa EY 90 artiklan 1 kohdan kanssa. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on todennut päätöksessään, että Suomen valtio on ollut tietoinen virheellisestä menettelystä jo ns. Siilin-tuomion C-101/00 perusteella (tuomion kohta
62).

Vuonna 2003 Suomen valtio on muuttanut autoverolakia hävittyään Siilin-tapauksen. Uudistettunakaan autoverolaki ei ole täyttänyt EY-lainsäädännön vaatimuksia. Autoverolakia onkin muutettu toistamiseen 1.4.2009 voimaantulleella lailla 5/2009 siten, ettei autoverolle enää kanneta arvonlisäveron suuruista veroa autoverotuksen yhteydessä.

Tuomion C-10/08 mukaan siinä todettua tulkintaa autoveron arvonlisäveron osalta olisi tullut siten soveltaa jo tullin 22.5.2003 tekemässä autoveropäätöksessä. Kyseinen autoveropäätös on perustunut ilmeisesti yhteisöoikeuden kannalta väärään lain soveltamiseen ja päätöstä tehtäessä on tapahtunut menettelyvirhe.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen päätös C-10/08 on merkinnyt Helsingin hallinto-oikeuden 24.11.2005 tekemän päätöksen kumoamista alv:n osalta. EY-tuomion C-10/08 jälkeen Helsingin hallinto-oikeus onkin toisessa vastaavan kaltaisessa tapauksessa (09/1129/4 pvm. 11.11.2009) antanut EY-tuomioistuimen mukaisesti päätöksen alv-asian osalta ja kumonnut tullin perimän autoverotuksen arvonlisäveroksi kutsutun veron osalta ja määrännyt sanotun veron palautettavaksi.

A Oy on katsonut, että Suomen valtion viranomaisten olisi ns. Siilin-tuomion jälkeen pitänyt tietää, että autoveron arvonlisäveroa ei saa periä. Kun yhteisöoikeuden vastaista verotusta on kuitenkin edelleen jatkettu, Suomen valtion viranomaiset ovat syyllistyneet moitittavaan huolimattomuuteen, joka synnyttää perusteen vaatia oikeudenvastaisesti perityn veron aiheuttamaa taloudellista vahinkoa korvattavaksi täysimääräisenä.

A Oy on käyttänyt kohtuudella kaikkia oikeussuojakeinoja tässä asiassa. Muun muassa vastaselityksessä hallinto-oikeudelle yhtiö on argumentoinut alv-vähennysoikeuden syrjivyyttä. Yhtiö ei ollut hakenut autoveron arvonlisäveroasiassa purkua korkeimmalta hallinto-oikeudelta, koska on pitänyt purkukanteen menestymistä varsin epätodennäköisenä. Korkein hallinto-oikeus on nyttemmin hylännyt
autoverolle suoritettavan arvonlisäveron osalta purkuhakemuksen (KHO 2010:45/30.6.2010) ja katsonut, että oikeusvarmuuden periaate edellyttää, ettei lainvoimaista päätöksiä yleensä pureta.

A Oy ei ole arvonlisäverovelvollinen, joten autoveron yhteydessä kannettua arvonlisäveroa ei ole voitu vähentää yhtiön arvonlisäverollisista hankinnoista.

A Oy on tuonut maahan kaksi muutakin toisesta jäsenvaltiosta ostettua käytettyä ajoneuvoa, joiden autojen osalta tulli on palauttanut kokonaisuudessaan ei-arvonlisäverot (elv). Palautuspäätökset ovat perustuneet Helsingin hallinto-oikeuden viimeisimpään päätökseen 09/1129/4 (11.11.2009).

Ratkaisujen autoveroasiassa tulee olla yhdenvertaisen kohtelun periaate huomioon ottaen samansisältöisiä. Korko arvonlisäveron määräiselle vahingonkorvaukselle tuli määrätä veron maksupäivästä 16.12.2005 lukien ja korko korkeimman hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksulle valitusluvan eväämispäivästä.

Vastaus

Vaatimukset

Vastaaja Suomen valtio on vastustanut kannetta ja vaatinut sitä hylättäväksi sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista laillisine viivästyskorkoineen.

Perusteet

Kantaja on hakenut autoveropäätökseensä muutosta sillä perusteella, että autosta oli jo kerran suoritettu arvonlisävero toiseen EU-maahan. Kantaja ei ollut missään vaiheessa hakenut muutosta sillä perusteella, että arvonlisäveron kantaminen kyseisestä ajoneuvosta johtaisi vaikutukseltaan syrjivään verotukseen. Kantaja ei ollut hakenut myöskään ylimääräisenä muutoksenhakukeinona tuomionpurkua. Sen vuoksi kantajan ei voida katsoa käyttäneen vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n tarkoittamalla tavalla hyväkseen laillisia oikeussuojakeinojaan. Sen vuoksi kanne tuli jo tämän vuoksi hylätä.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-101/00 antaman tuomion merkityksestä tässä asiassa Suomen valtio on todennut seuraavaa.

Korkein hallinto-oikeus on pyytänyt Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisua muun ohessa siitä, onko elvin kantaminen arvonlisäverodirektiivin vastaista ja jos näin ei ole, voidaanko perustamissopimuksen 90 artiklaa (entinen 95 artikla) tulkita niin, että elviä koskevat verosäännökset eivät ole artiklassa tarkoitetun tavoin syrjiviä. Vastauksena ennakkoratkaisukysymykseen yhteisöjen tuomioistuin on todennut tuomiossa C-101/00, että perustamissopimuksen 95 artiklan 1 kohta on esteenä kysymyksessä olevan autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylittää kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Korkein hallinto-oikeus on 16.12.2002 yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun perusteella tekemässään ratkaisussa (KHO 2002:85) katsonut, että käytettynä maahantuodusta autosta voidaan kantaa myös elviä. Kannetun veron määrän syrjimättömyys Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan kannalta on varmistettava samalla tavoin kuin yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisussa C-101/00 on autoveron suhteen lausuttu. Sen mukaan elviä saadaan periä vain sen määrä, mitä vastaavaa veroa on jäljellä samanlaisen kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa. Kantajan asiassa ei ole poikettu ennakkoratkaisuasiassa C-101/00 esitetystä kannasta elvin kantamisen sallittavuudesta Euroopan unionin oikeuden sisältämien oikeusperiaatteiden valossa.

Elvin EU-oikeuden vastaisuus on tullut uuteen valoon myöhemmin annetun tuomion C-10/08 (Komissio v. Suomi) myötä. Mainitussa ratkaisussa lopputulos on, että arvonlisäverovelvollinen maahantuoja ei
saisi arvonlisäverotuksessa vähentää elviä. Ratkaisussa ei missään kohdassa nimenomaisesti lausuta, että itse elvin kantamisen osalta olisi tarkoitus muuttaa aikaisempaa asiassa noudatettua käytäntöä.

Lähtökohdaksi tässä asiassa tuli ottaa, että yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-101/00 antamassa tuomiossa on hyväksytty elvin kantaminen. Tuomion kohdassa 113 on nimenomaisesti lausuttu, että elvin kaltaisen veron mahdollisen syrjivyyden arvioimisen kannalta merkitystä ei ollut sillä, että tällainen vero voidaan vähentää verollisen liiketoiminnan yhteydessä.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-101/00 antaman tuomion ja korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen KHO 2002:85 antamisen jälkeen autoveron määräytymistä koskevia säännöksiä on uudistettu lailla 266/2003. Elvin perimistä koskevaa autoverolain 5 §:n 1 momenttia ja vähennysoikeutta koskevaa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohtaa ei kuitenkaan tässä yhteydessä muutettu muutoin kuin sisällyttämällä autoverolain 5 §:n 1 momenttiin taulukko elvin veroprosenteista niitä tilanteita varten, kun ajoneuvo on otettu käyttöön ennen arvonlisäverolain voimaantuloa. Viime mainitusta momentista ilmenee, mitä oli pidettävä eri vuosina käyttöön otettujen ajoneuvojen verokannan mukaisena verona.

Korkein hallinto-oikeus on päätöksessään KHO 2002:85 lausunut, että yhteisöjen tuomioistuimen antamassa ennakkoratkaisussa asiassa C-101/00 on todettu vastauksena korkeimman hallinto-oikeuden esittämään ennakkoratkaisukysymykseen, että autoverosta suoritettava arvonlisävero ei ole arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettu arvonlisävero ja että se on näin ollen yhteen sopiva arvonlisäverodirektiivin 33 artiklan kanssa. Korkein hallinto-oikeus on edelleen todennut, että perustamissopimuksen 95 artiklan 1 kohta (sittemmin perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohta) on esteenä kysymyksessä olevan autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona annettava määrä ylittää jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Tässä tapauksessa autoverotusta koskevan päätöksen perustumista ilmeisesti väärään lain soveltamiseen ja erehdykseen on korkeimman hallinto-oikeuden mukaan arvioitava sen mukaan, mitä erityisesti ennakkoratkaisuasiassa C-101/00 annetusta tuomiosta on voitu päätellä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaistavana Siilinin ja kantajan valituksissa on ollut kysymys, onko nimenomaisista verolain säännöksistä poikettava yhteisön oikeuden nojalla. Korkein hallinto-oikeus on ylimpänä muutoksenhakuasteena pyytänyt kysymyksestä yhteisöjen tuomioistuimen ennakkoratkaisun Siilinin asiassa ja perustanut ratkaisunsa molemmissa tapauksissa tähän ennakkoratkaisuun. Kantajan asiassa ei ole poikettu ennakkoratkaisuasiassa C-101/00 esitetystä kannasta, kun korkein hallinto-oikeus on 20.3.2007 antamallaan päätöksellä taltionumero 663 evännyt kantajana olevan A Oy:n valituslupahakemuksen.

Komission antamien virallisten huomautusten merkityksestä asian kannalta Suomen valtio on todennut, että valtioneuvoston oikeuskansleri on 17.1.2003 antamassaan Suomen autoverotusta koskeneessa kantelupäätöksessä nro 1170/1/00 korostanut, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen kanta Suomen autoverojärjestelmää koskevassa asiassa annetussa tuomiossa C-101/00 poikkesi muun muassa komission kannasta autoveron perusteella suoritettavan arvonlisäveron osalta. Oikeuskansleri on tuonut esiin, että kyseinen ratkaisu on kokonaisuudessaan osoittanut, että kysymys autoverojärjestelmän eri osien suhteesta EY-oikeuteen ja sitä koskevaan oikeuskäytäntöön oli ollut EY-tuomioistuimen ratkaisuun saakka tulkinnanvarainen.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen asiassa C-10/08 antaman tuomion merkityksestä asiassa Suomen valtio on todennut seuraavaa.

Elvin EU-oikeuden vastaisuus on tullut uuteen valoon myöhemmin annetun tuomion C-10/08 myötä. Yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, ettei Suomi ollut noudattanut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan ja kuudennen arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se oli sallinut, että autoverolain 5 §:ssä tarkoitettu vero voidaan arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti vähentää arvonlisäverosta.

Korkein hallinto-oikeus on todennut, että vaikka asiassa C-10/08 annetun tuomion kohdasta 62 sinänsä ilmenee, että tuomiossa todettua EU-oikeuden tulkintaa EU-oikeuden vastaisesta oikeustilasta Suomessa on tullut soveltaa jo ennen tuomion antamista ja siten myös silloin, kun kyseisessä tapauksessa purettavaksi haettu verotuspäätös on tehty, tästä EU-oikeuden sisältöä tiettyä taannehtivana ajanjaksona koskevasta kysymyksestä erillisenä on pidettävä kysymystä siitä, missä laajuudessa EU-oikeuden vastaiset verot ja maksut on taannehtivasti palautettava sovellettaessa kansallisia menettelysääntöjä tehokkuus- ja vastaavuusperiaatteen sekä oikeusvarmuusperiaatteen mukaisesti tulkittuina. Tähän peruslähtökohtaan on kiinnitetty huomiota myös unionin tuomioistuimen ja aikaisemmin vastaavasti yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä (esim. C-542/08, Barth, 15.4.2010 annetun tuomion kohta 30).

Korkein hallinto-oikeus on ennakkopäätöksessään KHO 2010:44 nimenomaisesti pohtinut C-10/08 annetun tuomion merkitystä purkukynnyksen näkökulmasta. Korkein hallinto-oikeus on tältä osin lausunut, että harkittaessa sitä, onko päätös tuomiosta C-10/08 ilmenevän kannan johdosta purettava, on otettava huomioon, että purettavaksi haettu päätös perustuu elvin osalta aikaisemmin pyydettyyn ennakkoratkaisuun. Kysymys ei ole myöskään yksityisen kannalta merkittävästä taloudellisesta rasituksesta, kun otetaan huomioon asian ja verolajin luonne sekä se, miten elviä vastaavan määrän syrjimätön verotus on sittemmin laeilla 5/2009 ja 6/2009 toteutettu. Tähän nähden ja kun lisäksi otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä EU-oikeuden vastaisten verojen ja maksujen palautukselle asetetut vaatimukset tehokkuus-, vastaavuus- ja oikeusvarmuusperiaatteen mukaisesti tulkittuina, päätöksen purkamiseen ei ole hallintolainkäyttölain 63 §:n 2 momentin mukaisia yleiseen tai yksityiseen etuun liittyviä edellytyksiä siitä huolimatta, että päätöstä on tuomion C-10/08 perusteella pidettävä EU-oikeuden vastaisena. Korkein hallinto-oikeus on selkeästi tullut siihen lopputulokseen, että yhteisöjen tuomioistuin on asiassa C-10/08 antamassaan tuomiossa tehnyt täyskäännöksen vastaaviin ratkaisuperusteisiin, jotka ovat elvin osalta ilmenneet asiassa C-101/00 annetusta tuomiosta. Tämän vuoksi myös asiassa tehdyt purkuhakemukset on hylätty. Näin ollen vasta asiassa C-10/08 19.3.2009 annetulla tuomiolla on Suomen tasavaltaa velvoittavasti todettu elvin kantojärjestelmä eräiltä osiltaan yhteisöoikeuden vastaiseksi järjestelyksi. Siten asian vahingonkorvausoikeudellisia oikeusvaikutuksia tuli tarkastella vasta sanotusta ajankohdasta lukien.

Euroopan unionin jäsenvaltion vahingonkorvausvastuusta EU-oikeuden nojalla Suomen valtio on todennut, että valtio voi olla vahingonkorvausvastuussa ainoastaan poikkeustapauksissa, joissa kansallinen tuomioistuin on rikkonut selvällä tavalla sovellettavaa oikeutta ja jättänyt noudattamatta yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa oikeuskäytäntöä.

Suomen autoverojärjestelmää koskeneessa tuomiossa C-101/00 ei ole ajatusta siitä, että autoverolle laskettua arvonlisäveroksi kutsuttua veroa ei voisi ollenkaan kantaa. Näin ollen mahdollinen ristiriita kansallisen elvin perimismenettelyn ja EY-oikeuden välillä on tullut ilmeiseksi vasta 19.3.2009 annetulla Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen C-10/08 antamalla tuomiolla. Kantajan kanteessa mainittu kanneperuste on tapahtunut jo 22.5.2003 ja korkeimman hallinto-oikeuden valituslupahakemuksen hylkäävä päätös 20.3.2007 eli ajallisesti huomattavasti ennen tuomion C-10/08 antamista 19.3.2009.

Asiassa ei ole esitetty mitään sellaista, minkä vuoksi olisi syytä tulkita valtion vahingonkorvausvastuun syntymisperusteen olevan käsillä taannehtivasti.

Valtion vahingonkorvausvastuusta vahingonkorvauslain nojalla Suomen valtio on todennut, että vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu. Tässä tapauksessa mainitut vahingonkorvauslain edellytykset Suomen valtion vahingonkorvausvastuulle eivät täyty.

Suomen valtio on katsonut, että sillä ei ole ollut kanteessa tarkoitetusta autoverosta päätettäessä riidattomasti kansalliseen oikeuteen eikä myöskään Euroopan yhteisöjen oikeuteen perustunutta toimivaltaa sivuuttaa autoverolain 5 §:ssä säädettyä veroa.

Suomen valtio on saanut vasta 19.3.2009 eli ajallisesti huomattavasti kanteen perusteena olleen tapahtumaketjun jälkeen tuomion, jossa ristiriita autoverolain 5 §:ssä tarkoitetun veron ja EU-oikeuden välillä on vahvistettu. Näin ollen kyseisen veron EU-oikeuden vastaisuus on ollut epäselvä asia aina sanotun tuomion antamisen ajankohtaan saakka. Sen vuoksi Suomen valtio on katsonut, että mainituissa olosuhteissa toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia on noudatettu. Valtion korvausvastuun syntymistä ei voi tulkita vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n perusteella taannehtivasti.

Yhdenvertaisen verokohtelun periaatteesta Suomen valtio on todennut sen edellyttävän, ettei lainvoimaisiin päätöksiin yleensä puututa. Tämä on hyväksytty myös yhteisöjen tuomioistuimen käytännössä siitä huolimatta, että seurauksena saattaa olla EU-oikeuden vastaisuuteen perustuvien palautusvaatimusten vanhentuminen ja tällaisen saatavan menetys.

Korkein hallinto-oikeus on antamassaan ennakkopäätöksessä KHO 2010:44 katsonut, ettei ennen vuotta 2006 määrättyä elviä koskevaa muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä ole purettava tuomion C-10/08 perusteella. Tämän mukaisesti kantajan ei voida katsoa joutuneen huonompaan asemaan kuin ne ennen vuotta 2006 määrätystä elvistä valittaneet, joiden valitukset ovat tulleet hylätyiksi säännönmukaisia muutoksenhakumahdollisuuksia käytettäessä. Kysymys ei myöskään ole yksityisen kannalta merkittävästä taloudellisesta rasituksesta, kun otetaan huomioon asian ja verolajin luonne sekä se miten elviä vastaavan määrän syrjimätön verotus on sittemmin laeilla 5/2009 ja 6/2009 toteutettu.

Kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä EU-oikeuden vastaisten verojen ja maksujen palautukselle asetetut vaatimukset tehokkuus-, vastaavuus- ja oikeusvarmuusperiaatteen mukaisesti tulkittuina Suomen valtio on katsonut, ettei asiassa ole esitettävissä yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vastaisia vaikutuksia miltään kantajan väittämin osin.

Korkeimman hallinto-oikeuden perimä oikeudenkäyntimaksu on syntynyt hallintolainkäyttömenettelyssä. Tässä prosessissa sitä ei voida määrätä korvattavaksi vahingonkorvauksena.

Mikäli vahingonkorvausvaatimus hyväksyttäisiin, korko tuli tuomita korkolain 7 §:n mukaisesti. Korkolain tarkoittama viivästyskorko alkaa juosta, kun kuukausi on kulunut siitä päivästä, jona velkoja on esittänyt vaatimuksen sekä sellaisen korvauksen perustetta ja määrää koskevan selvityksen, jota häneltä voidaan kohtuudella vaatia. Tässä tapauksessa tämä ajankohta on 20.6.2009.

Käräjäoikeuden ratkaisu

Perustelut

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä on asetettu kolme perusedellytystä, joiden täyttyessä jäsenvaltiolla on velvollisuus korvata yksityisille unionin oikeutta rikkomalla aiheuttamansa vahingot. Perusedellytykset ovat, että rikotun unionin oikeusnormin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille ja, että rikkominen on riittävän ilmeinen sekä, että vahingon ja rikkomisen välillä on välitön syy-yhteys.

Erilaisissa EU-oikeuden säännöksissä on yksityiselle perustettu oikeuksia, joista tulee osa heidän oikeudellista asemaansa. Valtion syyksiluettavalta EU-oikeuden rikkomiselta edellytetään, että jäsenvaltio on rikkonut ilmeisellä ja vakavalla tavalla sen harkintavallalle asetettuja rajoja huomioon ottaen muun muassa rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys sekä rikotussa oikeusnormissa kansalliselle viranomaiselle annetun harkintavallan laajuus.

Tietyissä tilanteissa rikkomista voidaan automaattisesti pitää riittävän ilmeisenä. Näin on esimerkiksi silloin, kun jäsenvaltio on täysin jättänyt direktiivin täytäntöönpanematta siinä asetetussa määräajassa, tai silloin, kun rikkomista on jatkettu huolimatta jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavasta tuomiosta, ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta tuomiosta tai asiaa koskevasta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jos niiden perusteella kyseistä toimintaa on pidettävä yhteisön oikeuden rikkomisena.

Korvausvaatimusta käsiteltäessä yleisessä tuomioistuimessa Suomessa tulevat sovellettavaksi myös vahingonkorvauslain 3 luvun säännökset julkisyhteisön korvausvastuusta.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 4 §:n mukaan jos valtion viranomaisen virheellisen ratkaisun johdosta vahinkoa kärsinyt on pätevättä syyttä jättänyt hakematta muutosta siihen, ei hänellä ole oikeutta saada valtiolta korvausta vahingosta, jolta hän hakemalla muutosta olisi voinut välttyä.

Vahingonkorvauksen vanhentumiseen sovelletaan Suomen lainsäädäntöä eli velan vanhentumisesta annettua lakia. Sen 7 §:n mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Vahingonkorvaus vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta.

Tässä tapauksessa väitetty vahinko on syntynyt ja vanhentuminen alkanut siitä, kun korkein hallinto-oikeus on 20.3.2007 evännyt valitusluvan kanteessa tarkoitettuun autoveropäätökseen. Kanne on nostettu 5.5.2009. Vahingonkorvausvaatimus ei ole siten vanhentunut.

Asiassa on selvitetty, että A Oy on aikanaan käyttänyt säännönmukaiset muutoksenhakukeinot asiassa.

Asiassa on ratkaistava, onko Suomen valtion viranomaiset rikkoneet yhteisön oikeutta, kun yhtiön omistaman auton autoveropäätöksessä on peritty autoveron arvonlisäveroa. Rikkomisesta olisi aiheutunut A Oy:lle perityn autoveron arvonlisäveron suuruinen vahinko. A Oy ei ole arvonlisäverovelvollinen, joten yhtiö ei ole voinut autoveron yhteydessä kannettua arvonlisäveroa vähentää omista arvonlisäverollisista hankinnoistaan.

Autoveropäätös on perustunut silloin voimassa olleen autoverolain 5 §:n 1 momentin säännökseen, jonka mukaan se, joka on velvollinen suorittamaan autoveron, on velvollinen suorittamaan myös autoverosta arvonlisäveroa. Kanteessa on kysymys, onko nimenomaisista verolain säännöksistä ollut poikettava yhteisön oikeuden nojalla.

Autoverosta perittävää arvonlisäveroa on käsitelty Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa Siilinin tapauksen yhteydessä. Tuomiossa C-101/00 on katsottu, että kyseinen arvonlisävero ei ole arvonlisäverodirektiivissä tarkoitettu arvonlisävero eikä direktiivi näin estä sen perimistä. Tuomiossa on myös todettu, että autoveron arvonlisäveron eli elvin ja autoveron yhteensopivuutta EY-oikeuden kanssa on arvioitava samalla tavalla. Tuomiossa on myös lausuttu, että perustamissopimuksen EY 90 artiklan ensimmäinen kohta on esteenä autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylittää kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän. Arvonlisäveroksi kutsuttua veroa saadaan periä vain sen määrä, mitä vastaavaa veroa on jäljellä samanlaisen kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa. Siten myöskään elvin periminen ei saa johtaa syrjivään verotukseen.

Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 19.3.2009 antamassa tuomiossa C-10/08 (Komissio v. Suomen valtio) on todettu, että pitäessään voimassa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn vähennysoikeuden Suomen tasavalta on rikkonut EY 90 artiklan ensimmäistä alakohtaa, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannetaan ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, on korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä oleva määrä.

Johtopäätöksenä esitetyistä perusteista Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tuomiossa C-10/08 katsonut, ettei Suomi ollut noudattanut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan ja kuudennen arvonlisäverodirektiivin 17 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaisia velvoitteitaan, koska se oli sallinut, että autoverolain 5 §:ssä tarkoitettu vero voidaan arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdanmukaisesti vähentää arvonlisäverosta.

Tuomiosta C-10/08 käy ilmi, että autoverolle kannettu arvonlisäveron suuruinen vero syrjii vähennysoikeuden kautta muita kuin Suomeen autoja tuovia arvonlisäverovelvollisia maahantuojia.

Tuomion C-10/08 kohdassa 62 on todettu, että koska tätä oikeuskäytäntöä sovellettiin jo silloin, kun ennakkoratkaisu C-101/00 ns. Siilin tuomio annettiin, Suomen valtio ei voinut esillä olevassa asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen EY 90 artiklan 1 kohdan ulottuvuuden osalta.

Käräjäoikeuden tulkinnan mukaan tuomiossa C-10/08 todettua yhteisön oikeuden oikeuskäytäntöä on tullut soveltaa jo tuomion C-101/00 perusteella ja siten myös silloin, kun A Oy:n omistamaa autoa koskeva autoveropäätös on 22.5.2003 tehty. Tuomiosta C-10/08 ei käy ilmi, että kysymyksessä olisi ollut autoveron arvonlisäveron syrjivyyden osalta tulkinnanmuutos. Tuomiossa ei ole rajattu tuomion ajallisia vaikutuksia.

Tuomion C-10/08 jälkeen autoveron arvonlisäveroa koskeva autoverolain 5 §:n 1 momentin säännös on jouduttu kumoamaan 1.4.2009 voimaan tulleella lailla autoverolain muuttamisesta 5/2009.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoo, että kanteessa tarkoitettu autovero päätös on rikkonut riittävän ilmeisellä tavalla yhteisön oikeutta, joka oikeuttaa A Oy:n vahingonkorvaukseen.

Samoilla perusteilla vahingonkorvauksen tuomitsemiselle on olemassa myös vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä mainitut edellytykset.

Suomen valtio ei ole kiistänyt vahingonkorvausta määrältään.

A Oy:n oikeus vahingonkorvaukseen on todettu tässä oikeudenkäynnissä. Siten vahingonkorvaukselle on määrätty korko vasta haasteen tiedoksiannosta.

Korkeimman hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksun korvaamiseen tässä asiassa ei ole perustetta.

Oikeudenkäyntikulut

Asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä Suomen valtiolla on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. A Oy saa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n perusteella vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan.

Tuomiolauselma

Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan A Oy:lle 2.488,20 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta 20.5.2009 lukien.

Muilta osin kanne hylätään.

A Oy saa pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

Asian ratkaissut käräjäoikeuden jäsen:

Käräjätuomari Kari Santanen

HELSINGIN HOVIOIKEUDEN TUOMIO 22.12.2011

Valitus

Suomen valtio on vaatinut, että käräjäoikeuden tuomiossa selostettu A Oy:n kanne hylätään ja yhtiö velvoitetaan korvaamaan valtion oikeudenkäyntikulut korkoineen, käräjäoikeuden osalta 1.600 eurolla ja hovioikeuden osalta 800 eurolla. Valtio on vaatinut myös, että hovioikeudessa toimitetaan pääkäsittely.

Yhtiölle oli määrätty autovero vuonna 2003 ja korkein hallinto-oikeus oli antanut kyseisessä veroasiassa kielteisen valituslupapäätöksen vuonna 2007 eli ajallisesti huomattavasti ennen Euroopan yhteisöjen (EY) tuomioistuimen 19.3.2009 antamaa tuomiota C-10/08. Tässä tuomiossa oli vahvistettu ristiriita autoverolain 5 §:ssä tarkoitetun veron (ns. elv) ja EY-oikeuden välillä. Tullihallituksella ja korkeimmalla hallinto-oikeudella ei ollut ennen tuota ajankohtaa kansalliseen eikä EY-oikeuteen perustunutta toimivaltaa sivuuttaa autoverolain 5 §:ää. Yhtiö ei ollut esittänyt perusteita, joiden vuoksi olisi syytä määrätä asiassa valtiolle vahingonkorvausvastuu taannehtivasti. Valtio oli noudattanut julkisen toimen ja tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomion ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia.

Vastavalitus

A Oy on vaatinut, että Suomen valtio velvoitetaan korvaamaan yhtiölle korkeimman hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksu 111 euroa ja oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa 4.450 eurolla, molemmat määrät korkoineen. Lisäksi yhtiö on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 1.400 eurolla korkoineen.

Vastaukset

A Oy on vaatinut, että valtion valitus hylätään.

EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan jäsenvaltioiden tuotteille määrättävien maksujen syrjivyyttä koskeva ulottuvuus oli pitänyt olla valtion tiedossa jo ennen vuonna 2009 annettua EY:n tuomioistuimen tuomiota. Tuomiossa oli evätty valtion ajallisia vaikutuksia koskeva rajoittamispyyntö, ja tälle seikalle tuli antaa asiassa merkitystä.

Valtion oikeudenkäyntikuluvaatimus oli kohtuuton.

Suomen valtio on valitukseensa vedoten vaatinut, että yhtiön vastavalitus hylätään.

Hovioikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Valtio on vasta hovioikeudessa nimennyt henkilötodistelua. Valtio ei ole saattanut todennäköiseksi, että se ei ole voinut nimetä tätä todistelua jo käräjäoikeudessa tai että sillä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Sen vuoksi hovioikeus oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla hylkää henkilötodistelua koskevat pyynnöt. Asia on ratkaistavissa kirjallisen aineiston perusteella. Pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin 6-kohdan (165/1998) nojalla selvästi tarpeetonta.

Pääasiaratkaisu

Tausta

Yhtiö oli tuonut Suomeen 22.5.2003 Belgiasta ostetun Mercedez-Benz E 280 4D -merkkisen ja -mallisen henkilöauton. Tulliviranomaiset olivat päätöksellään 25.6.2003 katsoneet auton verotusarvoksi 47.317 euroa ja määränneet maksettavaksi siitä autoveroa 13.721,93 ja arvonlisäveroa 3.018,82 euroa. Yhtiö oli valittanut autoveropäätöksestä Helsingin hallinto-oikeuteen, joka oli 24.11.2005 antamallaan päätöksellä alentanut autoveron 11.310 euroon ja arvonlisäveron 2.488,20 euroon. Korkein hallinto-oikeus ei ollut 20.3.2007 antamallaan päätöksellä myöntänyt yhtiölle asiassa valituslupaa.

Yhtiö on katsonut, että mainittu arvonlisävero 2.488,20 euroa on ollut yhtiötä syrjivä. Asiassa on kysymys Suomen valtion vahingonkorvausvastuusta tältä ja korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta perityn 102 euron suuruisen oikeudenkäyntimaksun osalta.

Säännökset

EY:n perustamissopimuksen 95 artiklan (sittemmin 90 artikla) mukaan jäsenvaltiot eivät saa määrätä muiden jäsenvaltioiden tuotteille minkäänlaisia korkeampia välittömiä tai välillisiä sisäisiä maksuja kuin ne välittömästi tai välillisesti määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille. Jäsenvaltiot eivät liioin saa määrätä muiden jäsenvaltioiden tuotteille sellaisia sisäisiä maksuja, joilla välillisesti suojellaan muuta tuotantoa.

Kuudennen arvonlisäverodirektiivin (77/388/ETY) 17 artiklan 1 kohdan mukaan vähennysoikeus syntyy, kun vähennyskelpoista veroa koskeva verosaatava syntyy. Saman artiklan 2 kohdan mukaan jos tavarat ja palvelut käytetään verovelvollisen arvonlisäverollisiin liiketoimiin, verovelvollisella on oikeus vähentää siitä verosta, jonka maksamiseen hän on velvollinen:
a) arvonlisävero, joka on maksettava tai maksettu tavaroista tai palveluista, jotka verovelvolliselle on luovuttanut taikka suorittanut tai luovuttaa taikka suorittaa toinen verovelvollinen;
b) arvonlisävero, joka on maksettava tai maksettu maahantuoduista tavaroista;
c) arvonlisävero, joka on maksettava 5 artiklan 7 kohdan a alakohdan ja 6 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

Yhtiön maahan tuoman henkilöauton autoveron kantamisen ajankohtana voimassa olleen autoverolain 5 §:n 1 momentin (266/2003) mukaan se, joka oli velvollinen suorittamaan autoveron, oli velvollinen suorittamaan myös autoverosta arvonlisäveroa sen määräisenä kuin arvonlisäverolaissa (1501/1993) säädettiin. Samana ajankohtana voimassa olleen mainitun lain 5 §:n 2 momentin (1482/1994) mukaan autoveron kantava viranomainen maksuunpani 1 momentissa tarkoitetun arvonlisäveron autoveron kantamisen yhteydessä noudattaen soveltuvin osin, mitä tässä laissa säädettiin autoverosta.

Yhtiön maahan tuoman henkilöauton autoveron kantamisen ajankohtana voimassa olleen arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan (1483/1994) mukaan verovelvollinen sai vähentää verollista liiketoimintaa varten autoverosta autoverolain mukaan suoritetun arvonlisäveron.

EY:n tuomioistuimen ratkaisut

Korkein hallinto-oikeus teki 15.3.2000 EY:n tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön, jossa muun ohella pyydettiin vastausta siihen, että mikäli kansallisia autoverolle suoritettavaa arvonlisäveroa koskevia verosäännöksiä ei pidetä arvonlisäverodirektiivin vastaisina, onko EY:n perustamissopimuksen silloista 95 artiklaa (sittemmin 90 artikla) voitu tulkita niin, että nämä verosäännökset eivät ole artiklassa tarkoitetulla tavalla syrjiviä.

EY:n tuomioistuin on asiassa C-101/00 Tulliasiamies ja Siilin, tuomio 19.9.2002, tuomion kohdissa 108 - 117 muun ohella vastannut, että perustamissopimuksen 95 artiklan (sittemmin 90 artikla) ensimmäinen kohta on esteenä pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan kaltaisen autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylittää kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Asia on tullut uudelleen EY:n tuomioistuimen käsiteltäväksi komission tekemällä perustamissopimuksen 226 artiklan mukaisella kanteella. EY:n tuomioistuin on asiassa C-10/08 Euroopan yhteisöjen komissio, tuomio 19.3.2009, kohdassa 32 muun ohella lausunut, että pitäessään voimassa arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn vähennysoikeuden Suomen tasavalta on rikkonut EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäistä alakohtaa, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannetaan ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, on korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä oleva määrä.

Jäsenvaltion korvausvelvollisuus

Euroopan unionin oikeusjärjestykseen on Euroopan yhteisöjen oikeuskäytännön kautta muotoutunut periaate, jonka mukaan jäsenvaltio on velvollinen korvaamaan yksityiselle vahingon, joka on aiheutunut siitä, että jäsenvaltio on rikkonut unionin oikeutta. Vahingonkorvausvastuusta ei ole nimenomaista säännöstä perustamissopimuksessa. Perusedellytyksiksi jäsenvaltion vahingonkorvausvastuulle on unionin oikeuskäytännössä muotoutunut, että rikotun unionin oikeusnormin tarkoituksena on ollut antaa oikeuksia yksityisille, oikeusnormin rikkominen on ollut riittävän ilmeistä ja aiheutunut vahinko on ollut välittömässä syy-yhteydessä jäsenvaltion lukuun laskettavaan tekoon tai laiminlyöntiin.

Euroopan unionin oikeuden rikkomista on pidetty Euroopan unionin tuomioistuimen edeltäjän Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössä automaattisesti ilmeisen selvänä muun muassa silloin, kun rikkomista on jatkettu huolimatta jäsenyysvelvoitteiden laiminlyönnin toteavasta tuomiosta, ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta tuomiosta tai asiaa koskevasta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, joiden perusteella kyseistä toimintaa on pidettävä unionin oikeuden rikkomisena.

Jäsenvaltion vastuu toteutetaan kansallisissa tuomioistuimissa noudattaen kansallista vahingonkorvausoikeutta ja kansallisia menettelymääräyksiä. Julkisyhteisön vahingonkorvausvastuuta koskevat säännökset Suomen kansallisessa lainsäädännössä ovat vahingonkorvauslaissa, jonka 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Sama korvausvelvollisuus on muulla yhteisöllä, joka lain, asetuksen tai lakiin sisältyvän valtuutuksen perusteella hoitaa julkista tehtävää. Saman pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n mukaan kannetta valtioneuvoston, ministeriön, valtioneuvoston kanslian, tuomioistuimen tai tuomarin päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta ei saa nostaa, ellei päätöstä ole muutettu tai kumottu taikka ellei virheen tehnyttä ole todettu syylliseksi virkarikokseen tai velvoitettu korvaamaan vahinkoa. Milloin hallintoviranomaisen päätökseen on haettu muutosta valtioneuvostolta, korkeimmalta hallinto-oikeudelta tai virkaylioikeudelta, päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta ei saa nostaa kannetta siltä osin kuin päätös on jätetty pysyväksi.

Vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvaus käsittää hyvityksen henkilö- ja esinevahingosta sekä 4 a ja 6 §: ssä säädetyin edellytyksin kärsimyksestä. Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla tai julkista valtaa käytettäessä taikka milloin muissa tapauksissa on erittäin painavia syitä, käsittää vahingonkorvaus ensin mainitun säännöksen mukaan hyvityksen myös sellaisesta taloudellisesta vahingosta, joka ei ole yhteydessä henkilö- tai esinevahinkoon.

EY:n oikeudella on etusija sen kanssa ristiriidassa olevaan kansalliseen oikeuteen nähden. Kansallista oikeutta on tämän vuoksi pyrittävä tulkitsemaan yhteisön oikeuden mukaisesti. Ellei tulkinnalla päästä yhteisön oikeuden edellyttämään lopputulokseen, voi yhteisön oikeus johtaa siihen, että ristiriitainen kansallinen normi on jätettävä soveltamatta.

Hovioikeuden johtopäätökset

Jäsenvaltion korvausvastuu unionin oikeuden rikkomisesta on muotoutunut ja kehittynyt periaatteeksi pääosin Euroopan unionin tuomioistuimen ja sitä edeltäneen Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön kautta. Jäsenvaltio on asetettu korvausvastuulliseksi oikeuskäytännössä riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion toimielin on toiminnallaan tai laiminlyönnillään jättänyt noudattamatta valtion jäsenyysvelvoitetta (asia C-224/01 Köbler, tuomio 30.9.2003).

Vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:ssä on rajoitettu oikeutta kanneteitse hakea vahingonkorvausta tiettyjen valtion elinten päätöksestä aiheutuneesta vahingosta. Kohta on ristiriidassa sen Euroopan unionin oikeuskäytännössä muotoutuneen periaatteen kanssa, että jäsenvaltion korvausvastuuta on katsottu sovellettavan riippumatta siitä, mikä jäsenvaltion toimielin on toiminnallaan tai laiminlyönnillään jättänyt noudattamatta jäsenyysvelvoitetta. Näin ollen hovioikeus katsoo, että koska kysymyksessä olevalle vahingonkorvauslain kohdalle ei voida antaa unionin oikeuden mukaista tulkintaa, unionin oikeus käsillä olevassa tapauksessa syrjäyttää vahingonkorvauslain 3 luvun 5 §:n. Sitä vastoin vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n säännös ei ole ristiriidassa unionin oikeuden kanssa, kun yhtiön kanteessa esitetty vahinko liittyy säännöksessä tarkoitetulla tavalla julkisen vallan käyttöön.

Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentti puolestaan rajoittaa kansallisella tasolla julkiyhteisön korvausvastuuta julkista valtaa käytettäessä aiheutetusta vahingosta. Harkittaessa mainitun säännöksen ja unionin oikeuden rikkomista koskevan jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun välistä suhdetta tässä asiassa hovioikeus lausuu seuraavaa.

Vaikka Suomen valtio on pyrkinyt noudattamaan EY-tuomioistuimen ratkaisua C-101/00 Tulliasiamies ja Siilin, verotuksen lopputulos on ollut syrjivä niille yksityishenkilöille mukaan lukien yhtiöt, jotka eivät ole voineet vähentää autoverolle määrättyä arvonlisäveroa (elv) verotuksestaan, koska näillä toimijoilla arvonlisäverovelvollisuutta ei ole ollut. Tätä osoittaa EY-tuomioistuimen tuomio C-10/08 Komissio, eikä tuossa tuomiossa kyseessä olevan verotuksen ajallisia vaikutuksia ole rajoitettu.

Mainittu syrjivä verojärjestelmä on ollut Suomessa voimassa varsin kauan. Näissä olosuhteissa ei vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla ole valtion sisäisen lainsäädännön osalta ryhdytty asianmukaisiin ja kohtuudella edellytettäviin lainsäädäntötoimiin säännösten saattamiseksi unionin oikeuden mukaiseksi tai edes riittäviin toimiin syrjivyydestä aiheutuneiden vahinkojen hyvittämiseksi. Näistä laiminlyönneistä kantaa vastuun Suomen valtio unionin jäsenvaltiona. Näin ollen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 2 momentti ei kansallisesti sovellettuna säännöksenä rajoita käsillä olevassa tapauksessa yhtiön korvausoikeutta.

Suomen valtion korvausvastuun puolesta puhuu unionin oikeuden rikkomisen kesto ja ja sen ilmeinen selvyys, kun menettelyä on jatkettu EY:n tuomiosta C-101/00 huolimatta. Menettely ei myöskään rakenteeltaan ole ollut sellainen, ettei se olisi missään olosuhteissa ollut syrjivä. Sen sijaan se on asettanut ei-arvonlisäverovelvolliset henkilöt eri asemaan arvonlisäverovelvollisten toimijoiden kanssa. Verojärjestelmä on ollut syrjivä arvonlisäverolain 102 §:n 1 momentin 4 kohdan voimaantulosta 1.1.1995 aina sen lakkauttamiseen 31.3.2009 saakka.

Suomen valtio on rikkonut Euroopan unionin oikeutta ja on siten menettelyllään aiheuttanut yhtiölle vahinkoa. Vahinko on ilmennyt siten, että yhtiö ei ole voinut vähentää arvonlisäverosta kyseisestä ajoneuvosta kannettua autoveron arvonlisäveroa, koska yhtiö ei ole ollut arvonlisäverovelvollinen. Yhtiölle on aiheutunut 2.488,20 euron suuruinen vahinko, joka on ollut syy-yhteydessä jäsenvaltion menettelyyn.

Suomen valtio on näin ollen velvollinen maksamaan vahingonkorvauksena yhtiölle mainitut 2.488,20 euroa. Käräjäoikeuden tuomiota ei siten tältä osin ole aihetta muuttaa.

Oikeudenkäyntimaksu korkeimmassa hallinto-oikeudessa

Tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 3 §:n 1 momentin (1280/2005) mukaan muutoksenhakuasian käsittelystä korkeimmassa hallinto-oikeudessa peritään 204 euron käsittelymaksu. Saman pykälän 2 momentin mukaan kun korkein hallinto-oikeus valituslupa-asiassa ei myönnä valituslupaa, peritään vain puolet 1 momentissa säädetystä maksusta.

Yhtiö on hakenut muutosta Helsingin hallinto-oikeuden päätökseen korkeimmalta hallinto-oikeudelta, joka ei ole myöntänyt asiassa valituslupaa. Valituksen käsittelystä korkeimmassa hallinto-oikeudessa on peritty 102 euron oikeudenkäyntimaksu. Maksu on siten aiheutunut siitä, että yhtiö on yrittänyt muutoksenhaun avulla saada oikaisua tähän unionin oikeuden rikkomisesta aiheutuneeseen tilaan. Hovioikeus katsoo, että maksun periminen on syy-yhteydessä unionin oikeuden rikkomisesta yhtiölle aiheutuneeseen vahinkoon. Suomen valtio on näin ollen velvollinen korvaamaan yhtiölle tämän oikeudenkäyntimaksun.

Oikeudenkäyntikulut

Valtio on hävinnyt asian ja on näin ollen velvollinen korvaamaan yhtiön kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

Kun otetaan lisäksi huomioon osapuolten asema sekä hovioikeuden tuomion lopputulos, hovioikeus katsoo kohtuulliseksi velvoittaa valtio korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut myös käräjäoikeuden osalta.

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomioon:

Suomen valtio velvoitetaan maksamaan A Oy:lle korkeimman hallinto-oikeuden oikeudenkäyntimaksu vaatimus enemmälti hyläten 102 euroa ja korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 4.450 euroa. Määrille on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Valtio velvoitetaan maksamaan A Oy:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa 1.400 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut hovioikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Hovioikeudenlaamanni Monika Kuhlefelt
Hovioikeudenneuvos Jukka Kontio
Määräaikainen hovioikeudenneuvos Tuula Myllykangas
Viskaali Klaus Kekki

Lainvoimaisuus:

KKO:n valituslupa myönnetty 10.10.2012

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.