Turun HO 15.02.2005 401

Potilasvahinko, Näytön arviointi

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

TAMPEREEN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 17.6.2003

KANNE

Kantajan vaatimukset

Alaikäinen C edunvalvojinaan A ja B on vaatinut Potilasvakuutuskeskuksen velvoittamista suorittamaan hänelle potilasvahinkolain nojalla

1) kivusta ja särystä 50.000 euroa,

2) pysyvästä viasta ja haitasta 150.000 euroa,

3) kosmeettisesta haitasta 15.000 euroa ja

4) hoitotukea 2.100 euroa kuukaudessa tuomion antamispäivästä lukien kuukausittain etukäteen siihen saakka, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta, mikä tuki on sidottava vuosittain vahvistettavan elinkustannusindeksin nousuun.

Kohtien 1-3 mukaisille korvauksille on laskettava laillinen viivästyskorko haasteen tiedoksiantopäivästä lukien ja 4-kohdan korvaukselle eräpäivistä lukien

5) sekä korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa ja edunvalvojan kulut korkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä.

Vaatimusten perusteet

C on syntynyt 22.4.1991 Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ja ollut syntymishetkellä täysin terve, jollaisena hänet on kotiutettu sairaalasta 25.4.1991.

Synnytykseen liittyvissä tutkimuksissa ja toimenpiteissä sekä lapselle sittemmin annetussa hoidossa ja tutkimuksissa oli tapahtunut jäljempänä mainittuja hoitovirheitä, mistä seurauksena olivat olleet lapsen saamat vaikeat ja laajat aivovammat, sokeutuminen ja kallon ennenaikainen luutuminen.

Toisenlaisella hoidolla ja nopeammalla diagnoosinteolla lapsi olisi voinut välttyä vaikeilta ja lopullisilta seuraamuksilta tai ainakin hänen vammautumisensa olisi ollut huomattavasti vähäisempää. Seuraamukset olivat olleet lapselle kohtuuttomia. Kysymys oli potilasvahinkolain tarkoittamasta henkilövahingosta, jonka korvattavuuteen riitti todennäköisyysnäyttö.

Herpesvirukseen liittyvä hoitovirhe

Lapsella 6.5.1991 havaitun huonon syömisen, väsymyksen, sinertävyyden ja pienen nykimisen vuoksi hänet oli viety sairaalaan, jossa oli varsin pian todettu, että lapsella oli herpeksen aiheuttama aivokuume eli enkefaliitti ja hänelle oli aloitettu Zovirax-lääkitys.

Odotusaikana ja viimeksi 14.1.1991 lapsen äiti B oli Ylöjärven neuvolassa pyytänyt tutkittavaksi, oliko hänellä herpesvirusta ja mikä oli mahdollisen viruksen tyyppi, koska lapsen isällä oli ollut herpestä. Tällaista määritystä ei ollut kuitenkaan pyynnöstä huolimatta tehty. Raskauden seurantaa koskevaan lomakkeeseenkaan ei ollut tehty mitään merkintöjä B:n esiin ottamasta herpeksestä.

Herpes-riskistä ei ollut edes kerrottu eikä siitä ollut ilmoitettu eteenpäin synnytyspoliklinikalle, kuten olisi pitänyt. Neuvoloilla oli kuitenkin tuolloin ollut Tampereen yliopistollisen sairaalan antamia ohjeita ja suosituksia kyseisen riskin varalta. Neuvolan olisi pitänyt informoida testien tarpeellisuudesta myös sellaisessa tapauksessa, että äiti oli oireeton, mutta isällä oli todettu herpes. Mitään herpesvirusnäytteitä synnytysvastaanotolla ei ollut otettu.

Kun tietoa herpesriskin olemassaolosta ei ollut välitetty neuvolasta eteenpäin, B oli synnytysvastaanotolla tutkittu vain rutiininomaisesti, vaikka tilanne olisi vaatinut tarkempaa tutkimusta herpestilanteen selvittämiseksi ja siitä aihetuvan riskin torjumiseksi. Tutkimusten perusteella olisi voitu päätyä keisarinleikkaukseen ja estää siten tartunta lapseen.

Testi olisi myös voitu tehdä heti synnytyksen jälkeen, vaikka sillä ei olisi ennätetty vaikuttaakaan synnytystapaan. Herpesepäilyyn olisi kuitenkin voitu päätyä huomattavasti nopeammin ja aloittaa estohoito aiemmin kuin mitä oli tapahtunut.

Vaikka testeillä ei välttämättä olisi voitu kokonaan estää lapsen sairastumista, toimenpiteillä olisi kuitenkin nopeutettu diagnoosiin pääsyä ja hoidon aloittamista, mikä olisi lieventänyt seurauksia.

Herpesriski oli siten synnytyksessä jäänyt ottamatta huomioon ja mahdolliset riskiä pienentävät toimenpiteet ja lääkitys suorittamatta. Kysymys oli sellaisesta laiminlyönnistä, jonka seurausta oli pidettävä potilasvahinkolain tarkoittamana henkilövahinkona.

Toisaalta kun B:llä ei ollut synnytyshetkellä ollut tiedossa olevaa aktiivia herpestä, oli myös mahdollista, että C oli saanut tartunnan jostain muualta kuin äidiltään. Varmuutta tartuntalähteestä ei siten ollut. Sairauden itämisajasta päätellen lapsi oli kuitenkin saanut tartunnan syntymisen aikaan tai aivan sen lähipäivänä. Myöhemmin kotona saadusta tartunnasta ei voinut olla kysymys.

Stafylokokkibakteeriin liittyvä hoitovirhe

Sairaalassa 11.5.1991 lapselle oli laitettu oikeaan ranteeseen lastan alle tiputusneula, mistä oli saanut alkunsa sairaala- eli stafylokokkibakteerin aiheuttama tulehdus, joka oli havaittu 17.5.1991. Tulehduksen aiheuttama kraateri oli ollut erittäin paha.

Sairauskertomuksen mukaan kanyylin asettaminen oli johtunut siitä, että C:stä oli täytynyt toistuvasti ottaa verinäytteitä. Toimenpide oli siten ollut myös tutkimuksellinen.

Pistokohtaa ja lastan alla olevaa ihoa olisi tullut seurata päivittäin ja iho olisi tullut huolellisesti puhdistaa, jolloin infektiokraateri ja bakteeritartunta olisi ehkä voitu välttää tai ainakin havaita mahdolliset tulehdukset aikaisemmin ja aloittaa asianmukainen lääkitys nopeasti. Niin ei ollut tapahtunut, mistä johtuen tulehdus oli havaittu vasta usean päivän jälkeen, kun lasta oli poistettu. Paremmalla seuraamisella tulehdus olisi ollut joka tapauksessa lievempi ja sen seuraukset vähäisemmät.

Kun kanyylin käyttämisessä ei ollut noudatettu riittävää huolellisuutta, kysymyksessä oli hoitovirhe, mistä oli aiheutunut potilasvahinko. Stafylokokkibakteeri oli jäänyt lapsen elimistöön ja päässyt sittemmin tekemään tuhoa C:n aivoissa.

Ennenaikainen kotiuttaminen 8.6.1991

Stafylokokkibakteerin aiheuttamaa tulehdusta oli pyritty hoitamaan, mutta lapsi oli kuitenkin kotiutettu jo 8.6.1991 tilanteessa, jossa lapsen veriarvot eivät olleet olleet lähelläkään normaaleja. CRP oli ollut 13 ja senkka, joka oli kohonnut edellisestä mittauksesta, oli ollut 94. Lapsen CRP-arvoakaan ei voitu kotiutettaessa pitää normaalina.

Jälkikäteen 25.2.1998 saadun laboratoriolausunnon mukaan lapsesta 18.5.1991 ja 4.7.1991 otetut stafylokokkikannat olivat identtiset, mikä myös osoitti, että stafylokokkibakteerien aiheuttama tila ei ollut 8.6.1991 lasta kotiutettaessa vielä täysin parantunut, vaan bakteerikantaa oli jäänyt elimistöön, mikä oli myöhemmin aiheuttanut lapsen tilan pahentumisen ja lopulliset aivovauriot.

Kun vaikean herpeskuumeen sairastanut lapsi oli kotiutettu korkeilla tulehdusarvoilla, kysymyksessä oli vakava lääketieteellinen hoitovirhe.

Aivokalvontulehdukseen liittyvät virhearviot

Lapsi oli 16.6.1991 viety uudelleen sairaalaan kuumeilun, yskän ja nuhan vuoksi. Lapsen oli tuolloin tutkinut sama lääkäri, joka oli 8.6.1991 kotiuttanut hänet. Lapsella oli tulkittu olevan korvatulehdus, johon oli määrätty hoidoksi antibioottikuuri, ja lapsi oli lähetetty kotihoitoon.

Lapsi oli kuumeen ja yskän jatkuessa viety 19.6.1991 uudelleen sairaalaan. Hoitoa oli jatkettu edelleen korvatulehduksena ja lapselle oli määrätty penisilliiniä. Jatkotutkimuksissa 24.6. ja 1.7.1991 lapsen vaivoja oli edelleen pidetty korvatulehduksesta johtuvina ja hoidoksi oli määrätty Amorion-nimistä spesifistä antibioottia, joka tehosi vain lasten korvatulehduksiin.

Korvatulehdusdiagnoosi oli ollut virheellinen ja tapahtunut hatarilla perusteilla. C:n tärykalvojen oli muun muassa todettu liikkuneen hyvin, mikä puhui korvatulehdusta vastaan. C:llä ei ollut myöskään myöhemmin ollut taipumusta korvatulehduksiin.

Kun lapsi oli juuri sairastanut herpeksen aiheuttaman aivokuumeen, olisi pitänyt ymmärtää, että saatu sairaalabakteeri pyrki elimistössä juuri niihin kohtiin, joissa oli ennestään vaurioita eli tässä tapauksessa aivoihin. Tutkimukset olisi pitänyt korvatulehdusepäilyjen sijasta suunnata neurologisiin tutkimuksiin ja stafylokokkibakteerin seurausten torjuntaan. Kun näin ei ollut tapahtunut, stafylokokkibakteerikanta, joka oli ollut koko ajan lapsessa, mutta jota penisilliinihoito oli pitänyt jollain tavoin kurissa, oli päässyt ryöstäytymään, kun lääke oli vaihdettu Amorioniin. Tuotaessa lasta uudelleen sairaalaan 4.7.1991 hänellä oli todettu märkivä aivokalvontulehdus, joka oli lopullisesti aiheuttanut lapsessa todetut vakavat seuraamukset. Oikea lääkitys ja diagnoosi olivat viivästyneet oleellisesti väärän korvatulehdusepäilyn takia. Kysymyksessä oli ollut selvä hoitovirhe.

C:n vaikeat aivovammat olivat nimenomaan aivokalvontulehduksen aiheuttamat.

Kallon kasvusaumojen ennenaikainen luutuminen

C:n kallon saumojen kiinni meneminen, joka oli ollut havaittavissa heinä-elokuussa 1991, olisi pitänyt kirurgisin toimenpitein estää ja kiinni menneet saumat olisi pitänyt akuutissa tilanteessa hakata auki, koska tuolloin ei ollut vielä voitu tietää, kasvoivatko C:n aivot vaiko eivät. Ennenaikaisesta saumojen kiinni luutumisesta oli aiheutunut C:lle erikoinen pään muoto, joka muodosti kosmeettisen haitan. Kysymys oli siten tältäkin osin hoidollisesta virheestä.

Korvausmäärät

Vaaditut korvausmäärät perustuivat potilasvahingoissa noudatettaviin liikennevahinkolautakunnan normistoihin, joissa kysymyksessä olevan kaltaisille vaikea-asteisille vammoille ja kärsimyksille ei ollut periaatteessa ylärajaa. Korvaustaso perustui lähinnä suppeahkoon oikeuskäytäntöön.

Kipua ja särkyä koskeva vaatimus oli määritelty poikkeuksellisen vaikeitten vammojen perusteella. Pysyvän vian ja haitan haittaluokka oli 20 ja pysyvän työkyvyttömyyden aste 100 %. C varasi tältä osin oikeuden hakea lisäkorvausta sen jälkeen, kun hän oli täyttänyt 18 vuotta.

Kosmeettinen haitta, joka perustui lapsen pään erikoiseen muotoon, oli hyvin paha.

Hoitotukea koskeva vaatimus perustui siihen, että lasta tultaisiin tulevaisuudessa hoitamaan kotona, jos lapselle määrättäisiin maksettavaksi potilasvahingosta korvausta. C oli marraskuusta 1998 lähtien ollut laitoshoidossa Ylisen palvelukeskuksessa, jossa hoito tapahtui yhteiskunnan varoin. Kun lapsi oli sitä ennen ollut kotona, lapselle oli maksettu erikoishoitotukea, joka oli ollut noin 1.700 markkaa kuukaudessa.

VASTAUS

Potilasvakuutuskeskus on kiistänyt kanteen ja vaatinut sen hylkäämistä sekä kantajan velvoittamista korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut korkoineen.

Kiistämisen perusteet

C:lle ei ollut aiheutunut potilasvahinkoa. Käytetyt tutkimus-, hoito- ja muut toimenpiteet olivat olleet lääketieteellisesti perusteltuja ja niitä toteutettaessa oli noudatettu hyväksyttävää hoitotapaa. Ilmenneitä seurauksia ei olisi voitu välttää muulla potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Väitetty potilasvahinko ei ollut myöskään syy-yhteydessä ilmenneisiin vahinkoihin.

Kohtuuperuste ei ollut potilasvahinkolain mukaan itsenäinen korvausperuste. Se koski vain potilaan sairauden tai vamman määrittämiseksi suoritettuja tutkimuksia eikä potilaan hoidon aiheuttamia seurauksia. Se ei siten soveltunut nyt kysymyksessä olevaan tapaukseen.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vaaditut määrät poikkesivat huomattavasti liikennevahinkolautakunnan normeista ja ohjeista, joita korvausten määrittelyssä vakiintuneesti käytetään.

Siinä tapauksessa, että kaikki kantajan vahingot katsottaisiin potilasvahingosta aiheutuneiksi, vastaaja myönsi kivun ja säryn oikeaksi määräksi 34.000 euroa ja pysyvän vian ja haitan määräksi 59.000 euroa.

Vaatimus erikseen korvattavasta kosmeettisesta haitasta oli perusteeton, koska se sisältyi tämänkaltaisessa tapauksessa viasta ja haitasta myönnettyyn määrään. Jos C:n pään muoto vastoin edellä lausuttua kuitenkin katsottaisiin erikseen korvattavaksi kosmeettiseksi haitaksi, se olisi luokiteltava lieväksi haitaksi, josta korvattavaksi määräksi vastaaja myönsi 3.000 euroa.

Hoitotukea koskeva vaatimus oli perusteeton, koska lapsi oli laitoshoidossa eikä hänen hoidostaan, joka tapahtui yhteiskunnan varoin, aiheutunut kustannuksia eikä niin ollen myöskään korvattavaa vahinkoa. Tulevaisuuteen kohdistuva vaatimus oli myös ennenaikainen, koska mahdollisesta kotihoidosta aiheutuvaa vahinkoa ei voitu ennakoida.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

RATKAISUN PERUSTELUT

Herpesinfektio

B on oikeudessa kertonut ilmoittaneensa raskausaikana äitiysneuvolassa miehensä A:n kehotuksesta, että lapsen isällä A:lla oli ollut genitaaliherpes. B:n kertoman mukaan hänelle oli neuvolassa sanottu, että herpesasia ei aiheuttanut odotusaikana toimenpiteitä, vaan olisi ajankohtainen vasta synnytysvaiheessa, jolloin tilanne tutkittaisiin. Mitään toimintaohjeita hänelle ei ollut herpeksen varalta neuvolassa annettu eikä hänelle ollut kerrottu myöskään herpeksen riskeistä.

Ei ole syytä epäillä, etteikö B olisi neuvolassa maininnut miehensä sairastamasta herpeksestä, vaikka siitä ei olekaan muuta näyttöä kuin hänen oma kertomuksensa ja A:n lausuma siitä, että hän oli kehottanut vaimoaan ilmoittamaan asiasta herpekseen liittyvien vaaratekijöiden vuoksi. Sellaisesta B ei ole oikeudessa kertonut, että hän olisi neuvolassa pyytänyt tutkittavaksi, oliko hänellä herpesvirusta ja mikä olisi mahdollisen viruksen tyyppi.

B:n raskauden seurantalomakkeeseen ei ole neuvolassa tehty merkintää lapsen isän sairastamasta herpeksestä. Tällainen tieto ei ole välittynyt synnytyssairaalaan eikä B ole synnytystilanteessa myöskään itse asiasta mitään maininnut. Hän ei ollut tietämänsä mukaan koskaan itse sairastanut herpestä eikä tiennyt sairastavansa sitä myöskään synnytyshetkellä. Synnytys on tapahtunut varsin nopeasti ja normaalisti alatien kautta.

Lapsi on syntynyt 22.4.1991 terveenä eikä lapsella enempää kuin äidilläkään ole tuolloin havaittu merkkejä herpeksestä. Niitä ei ole ollut havaittavissa siinäkään vaiheessa, kun äiti ja lapsi on kotiutettu 25.4.1991. Lapselle on diagnosoitu herpesenkefaliitti eli herpesviruksen aiheuttama aivotulehdus välittömästi sen jälkeen, kun hänet oli 6.5.1991 kotona ilmenneiden oireiden vuoksi toimitettu sairaalaan.

Herpesinfektion itämisaika huomioon ottaen lapsen on oletettu saaneen tartunnan synnytyksen yhteydessä. Asiantuntijanäkemyksen mukaan kohdunsisäistä tartuntaa vastaan puhui se, että lapsi oli syntynyt terveenä ja sairaus oli ilmennyt vasta normaalin itämisajan kuluttua. Poissuljettuna ei ole asiantuntijataholla pidetty sitäkään, että lapsi olisi saanut tartunnan kotiin päästyään, jos äidiltä saadut suojaavat vasta-aineet olivat lapsen verestä jo vähentyneet. B on oikeudessa kertonut, että hänellä oli myöhemmin tehdyissä tutkimuksissa todettu herpeksen vasta-aineita. Täyttä varmuutta siitä, milloin ja miten tartunta oli tapahtunut, ei voida saada. Todennäköisimpänä on kuitenkin pidettävä sitä, että tartunta on tapahtunut synnytyksen yhteydessä, jossa valtaosa sinänsä erittäin harvinaisista herpestartunnoista asiantuntijoiden mukaan tapahtui.

Asiassa on tuotu esiin, että tutkimustiedon mukaan väestöstä miltei 20 % oli altistunut HSV-2 virukselle, joka aiheutti noin 80 % genitaaliherpestapauksista. Vastasyntyneen herpestartunnan vaara oli hyvin pieni eli 2-3 %, jos äidillä oli genitaaliherpeksen uusintaepisodi synnytyksen aikana. Vaara oli suurin eli 30-40 %, jos äidillä oli genitaaliherpeksen ensiepisodi synnytyksen aikana, koska äidillä ei ollut silloin suojaavia vasta-aineita. Tällainen tilanne oli kuitenkin hyvin harvinainen. Asiantuntijoiden mukaan suuri ongelma oli se, että noin 70-80 % äideistä ei tiennyt sairastaneensa koskaan herpesinfektiota, mutta he voivat kuitenkin erittää virusta. Äidin ensi-infektiokin saattoi olla oireeton. B:n on kaiken todennäköisyyden mukaan täytynyt kuulua tähän ryhmään.

Oikeudelle on esitetty selvitystä käytössä olleista menetelmistä vastasyntyneen herpesinfektion torjumiseksi. Naistentauti- ja synnytysopin dosentti, ylilääkäri MH:n potilasvakuutuslautakunnalle antamassa lausunnossa on selostettu 1980-luvulla noudatettua käytäntöä. Sen mukaan ne naiset, joilla oli ennen raskautta tai sen aikana ollut herpesrakkuloita sukuelinten alueella, oli lähetetty äitiyspoliklinikalle seurantaan noin kuukausi ennen laskettua aikaa. Heidän kohdunkaulastaan oli otettu näyte, joka oli tutkittu fluorisoivia vasta-aineita hyväksi käyttäen laboratoriossa. Menetelmä oli ollut työläs, mutta se ei ollut kuitenkaan ennustanut sitä, oliko synnyttäjällä herpestä juuri synnytyksen alkaessa, mikä oli asiassa ratkaisevaa. Käytäntö oli muutettu 1990-luvulla sellaiseksi, että synnyttäjiltä oli kysytty neuvolassa mahdollisista herpesoireista ja heille oli kerrottu, että synnytyksen aikainen tilanne oli ratkaiseva. Jos potilaalla oli herpesrakkula hänen synnyttämään tullessaan, hänen oli siitä ilmoitettava ja hänen oli lähdettävä ajoissa synnytyssairaalaan, jossa esitiedot otettiin huomioon. Jos äidillä oli oireita tai selvä rakkula, lääkäri tutki tilanteen kliinisesti. Mahdollinen keisarileikkaus tehtiin, jos herpeksen todettiin aktivoituneen synnytyshetkellä.

Myös lastentautien ja neonatologian erikoislääkäri AJ on terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle antamassaan lausunnossa kertonut 1980-luvun lopulta lähtien sekä Suomessa että muissa länsimaissa voimassa olleesta ohjeesta, jonka mukaan synnyttämään tulevalta tiedusteltiin mahdollisia herpesoireita ja toimenpiteet riippuivat siitä, oliko synnyttäjällä tuolloin herpeslöydöksiä. Jos niitä ei ollut synnytyshetkellä, lapsi voi syntyä alatietä. Sillä seikalla, että äiti oli aikaisemmin sairastanut herpesinfektion, ei ollut tässä suhteessa merkitystä. AJ:kin on viitannut aikaisempaan käytäntöön, jonka mukaan tapahtunut raskaina olleiden naisten herpesvasta-aineiden seulonta ei ollut tuottanut toivottua tulosta, minkä vuoksi käytännöstä oli luovuttu.

Lasten ja lasten infektiotautien erikoislääkäri HS on myös todennut, että merkitsevä seikka oli äidin rakkulainen herpestilanne synnytyshetkellä. Hänen mukaansa keisarileikkausta suositeltiin vain synnyttäjälle, jolla todettiin primäärinen herpesinfektio synnytyshetkellä. Synnytyslääkäri tutki synnytyskanavan ja etsi rakkuloita. Jos niitä ei löytynyt, synnytys tapahtui normaalisti.

Kliinisen virologian apulaisprofessori CB ja infektiotautiopin apulaisprofessori PH ovat myös potilasvahinkolautakunnalle antamissaan lausunnoissa todenneet äidin synnytystilanteen ja silloin havaittavien oireiden olevan toimenpiteiden kannalta ratkaisevia.

Asiassa on esitetty Tampereen yliopistollisen sairaalan neuvoloille antama ohje, joka on koskenut raskaana olevien lähettämistä sairaalan äitiyspoliklinikalle muun muassa genitaaliherpestapauksissa. Ohjeiden mukaan lähettämisen tuli tapahtua aina primäärisen herpeksen ollessa kysymyksessä. Diagnoosi varmistettiin virusviljelyllä ja serologisilla tutkimuksilla. Jos kysymyksessä oli uusiutuva herpes, lähettäminen tapahtui, jos synnytys oli odotettavissa viikon sisällä.

Asiassa ei ole tarkempaa selvitystä siitä, milloin kyseiset ohjeet oli neuvoloille annettu ja miten ne ajoittuivat edellä kuvattuun menettelytapamuutokseen. Kun B:n oli hänen kertomansa mukaan annettu neuvolassa ymmärtää, että herpesasia olisi merkityksellinen synnytystilanteessa, tällainen ilmoitus on asiallisesti vastannut asiantuntijoiden lausumia 1990-luvulla noudatetusta käytännöstä.

Käräjäoikeus toteaa, että isän mahdollisesta herpeksestä mainituissa ohjeissa ei ollut mainintaa. Isän sairastama herpes ei ole ohjeiden mukaan käynnistänyt äitiin kohdistuvia tutkimuksia. Ohjeiden mukainen toiminta sairaalan äitiyspoliklinikalle lähettämisestä, virusviljely ja serologiset tutkimukset diagnoosin varmistamiseksi eivät ole B:n kohdalla tulleet kysymykseen tai ajankohtaistuneet, koska hänellä ei ole tiedetty eikä hänellä ole edes epäilty olevan merkkejä primäärisestä tai uusiutuvasta herpeksestä raskausaikana taikka sitä ennenkään.

Asiassa on esitetty selvitystä siitä, olisiko ja millä tavoin isän sairastama herpes vaikuttanut toimintatapaan synnytystilanteessa, jos sairaalassa olisi ollut siitä tieto.

Todistaja HS:n kertomuksen mukaan tälläkään hetkellä ei ollut selkeitä ohjeita siitä, että isän sairastama herpes tulisi merkitä raskauden seurantalomakkeeseen. Äidin herpeksestä tehty merkintä helpotti synnytyslääkärin tehtäviä siinä mielessä, että herpeksen merkkejä osattiin tarkemmin etsiä. Jos äiti oli oireeton, tieto isän herpeksestä ei HS:n mukaan vaikuttanut synnytyslääkärin tutkintatapaan.

Synnytys- ja naistentautiopin professori RE on terveydenhuollon oikeusturvakeskukselle antamassaan lausunnossa todennut, että isän sairastama herpesinfektio ei aiheuttanut vuonna 1991 toimenpiteitä, koska noudatettava periaate oli, että mikäli äidillä ei ollut synnytystilanteessa näkyviä rakkuloita, alatiesynnytys sallittiin. Jos äidillä oli näkyvä herpesinfektio, suoritettiin keisarileikkaus. RE:n mukaan mitään vasta-ainetutkimusta tai viruseristystä ei suositusten mukaan kuulunut tuolloin tehdä.

Lääketieteen tohtori JP, joka on antanut asiaan liittyvän lausunnon Potilasvakuutuskeskukselle, on kertonut, että äitiysneuvolassa tehtiin neuvolakorttiin merkintä tiedossa olevasta sairastetusta genitaaliherpeksestä, mutta tällaisella informaatiolla oli sinänsä hyvin pieni merkitys vastasyntyneen herpestartunnan ehkäisyssä, koska vain yksi viidestä genitaaliherpekseen sairastuneesta tiesi sairastaneensa tämän taudin. JP:nkään mukaan tieto isän sairastamasta herpeksestä ei edellyttänyt näytteiden ottoa ja vasta-ainetutkimuksia äidistä, jos tällä ei ollut merkkejä herpeksestä.

JP on todennut, että Suomessa ei ollut toistaiseksi harkittu verinäytteistä tehtävän vasta-ainemäärityksen liittämistä äitiysneuvolan seulontatutkimuksiin. Siihen vaikutti sekin, että vaikka synnyttäjäaineistosta noin 17 % oli sairastanut HSV-2 infektion, vastasyntyneiden herpestartunnat olivat äärimmäisen harvinaisia. Myöskään luotettavia vasta-ainetestejä ei JP:n mukaan ollut olemassa.

Myös AJ on todennut, että herpesvasta-ainemäärityksiä ei tehty Suomessa rutiinisti. Niistä voitiin lähinnä päätellä, oliko henkilö koskaan sairastanut herpesinfektiota eli oliko hänellä primääri-infektion riskiä. AJ:n mukaan Ruotsissa vuonna 2000 laadituissa ohjeissa kehotettiin määrittämään raskaana olevalta naiselta herpesvasta-ainepitoisuus, jos hänen puolisollaan oli herpes eikä hän itse tiennyt sairastaneensa tautia. Tällä pyrittiin siihen, että jos nainen sai tietää, että hänellä ei ollut vasta-aineita, hän voi yrittää suojautua herpestartunnalta raskauden aikana.

MH on lausunnossaan todennut, että kun C:n äidillä ei ollut itsellään ollut missään vaiheessa herpesoireita, tuolloin noudatetun hoitokäytännön mukaan synnytyssairaalassa ei ollut mitään aihetta ottaa hänestä herpesnäytteitä synnyttämään tultaessa. Jos kohdunkaulasta olisi otettu näyte immunologista herpestunnistusta varten, laboratoriovastausta ei olisi edes teoreettisesti ennätetty saada ennen lapsen syntymistä. Kysymys oli MH:n mukaan teoreettisesta pohdiskelusta, koska mitään kliinisiä epäilyjä herpeksestä ei ollut ollut.

Synnytyslääkäri, dosentti KT on potilasvahinkolautakunnalle antamassaan lausunnossa todennut uusiutuvissa tapauksissa käytäntönä olleen, että jos nainen oli ollut oireeton, mutta miehellä oli todettu herpes, suoritettiin synnytyksen alussa kliininen tutkimus ja otettiin serviksistä herpes-viruseristysnäyte sekä suoritettiin niin sanottu pikatesti. Jos kliinisiä merkkejä genitaaliherpeksestä todettiin tai pikatesti oli positiivinen, suoritettiin keisarileikkaus. Sen sijaan raskauden aikana äidistä ei ollut ollut tarpeellista ottaa viruseristys- tai virusvasta-ainenäytteitä. KT:n mukaan neuvolan olisi tullut informoida edellä mainitusta käytännöstä. Mikäli synnytyssairaalassa oltiin tietoisia lapsen isän sairastamasta genitaaliherpeksestä, äidistä olisi pitänyt ottaa sairaalassa herpesnäytteet ja suorittaa kliininen tutkimus.

Kokeellisen patologian dosentti AA on kirjallisessa lausunnossaan pitänyt ilmeisenä, että äitiysneuvola ei ollut selvittänyt vanhemmille herpesvirustartuntaan liittyviä riskitekijöitä. Äidistä ei ollut neuvola-aikana mitattu herpesvasta-aineita, vaikka vain verestä otetut vasta-ainekokeet osoittivat piilevän tartunnan. AA:n mielestä herpestutkimukset oli selvästi laiminlyöty. Jos herpesinfektio olisi huomattu jo äitiysneuvola-aikana vasta-ainetesteissä, se olisi AA:n mukaan selvästi muuttanut synnytysstrategiaa.

Käräjäoikeus toteaa, että KT:tä ja AA:ta lukuun ottamatta muut asiasta lausunnon antaneet, jotka edustivat kysymyksessä olevan alan erityistuntemusta, ovat todenneet, että tieto isän sairastamasta herpeksestä ei vaikuttanut hoitokäytäntöön ja toimintatapaan, jos äiti oli ollut oireeton eikä hänellä ollut synnytystilanteessa havaittu merkkejä herpeksestä.

Eri asia oli, että tieto isän sairastamasta herpeksestä oli sinänsä hyödyllinen ja se oli syytä ilmoittaa äidin tilanteen arvioimisen taustaksi.

Se, ettei synnytyssairaalalla ollut ollut tietoa isän sairastamasta herpeksestä, ei olisi siten asiantuntijoiden enemmistön mukaan vaikuttanut itse oireettoman B:n tutkinta-, hoito- ja synnytystapaan, vaan toimenpiteet olisivat tässä tapauksessa olleet samanlaiset, vaikka tieto isän herpeksestä olisi ollut käytettävissä.

Mitä sinänsä tuli äitiysneuvolassa kirjattuihin synnyttäjiä koskeviin tietoihin, on ilmeistä, että niillä oli synnytystilanteissa tärkeä informaatioarvo, vaikka ei voidakaan lähteä siitä, että tällaiset kirjaukset tai niissä mahdollisesti olevat puutteet pelkästään määrittäisivät potilaan tutkinnan ja hoidon sisällön. CB on lausunnossaan nimenomaisesti todennut, että periaatteessa jokaista syntyvää lasta tuli seurata mahdollisen herpesinfektion varalta. Kun isän sairastamaa herpestä koskevaa merkintää ei ollut B:n raskauden seurantalomakkeessa, todistaja HS:n lausuma huomioon ottaen oli myös mahdollista, että neuvolassa on oltu epätietoisia siitä, onko isän sairastama herpes tullut merkitä raskauden seurantalomakkeeseen ja mikä on ollut tällaisen ilmoituksen merkitys.

Esitetyn selvityksen perusteella käräjäoikeus toteaa, että yleisen asiantuntijamielipiteen mukaan noudatettu hoitokäytäntö kyseisenä tapahtuma-ajankohtana ei ole ollut sellainen, että synnyttämään tulleesta oireettomasta äidistä olisi tullut isän sairastaman herpeksen perusteella tehdä vasta-aine- ja viruseristystutkimuksia, vaikka mitään merkkejä herpeksestä äidillä ei ollut ollut. Asiantuntijoiden lausunnoista voidaan myös tehdä sellainen johtopäätös, että keisarileikkaukseen päädyttiin vain silloin, jos äidillä oli synnytystilanteessa selviä rakkuloita. Ei ole todennäköistä, että tällaisia rakkuloita ei olisi B:llä havaittu tai että hän ei olisi itse niistä tiennyt sen tutkimuksen yhteydessä, joka synnyttäjille normaalisti tehtiin, jos hänellä olisi tällaisia rakkuloita ollut.

RE on lausunnossaan todennut, että jos äidillä ei ollut näkyviä rakkuloita synnytystilanteessa, lapsen sairastumisen riski oli 0,04 %. Tämä riskin pienuuskin todennäköisesti vaikutti siihen asiantuntijoiden kertomaan käytäntöön, ettei oireettomista äideistä otettu tutkimusnäytteitä varmuuden vuoksi.

Todistaja HS on myös viitannut siihen, että toistatuhatta äitiä vuodessa eritti herpesvirusta ilman, että heillä oli oireita tai merkkejä herpeksestä. Heidän lapsistaan alle viisi sai tartunnan. Kun tauti oli näin harvinainen, oireettomia äitejä ei HS:n mukaan ollut katsottu järkeväksi seuloa kustannussyistäkään.

On selvää, että kun lapsi on saanut tällaisen harvinaisen tartunnan, asia ei näyttäydy vanhemmille kustannuskysymyksenä eikä taudin harvinaisuus sellaisena seikkana, jota ei tulisi pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin estämään. Asianmukainen tutkimus- ja hoitokäytäntö on kuitenkin arvioitava asiantuntijoiden yleisesti hyväksyttyinä pitämien toimintaohjeiden perusteella. Hoitokäytäntö voi olla hyväksytty ja perusteltu, vaikka sillä ei päästäisikään sataprosenttiseen lopputulokseen. Asiantuntijoiden mukaan vastasyntyneiden herpestartuntoja ei voitu millään keinoilla kokonaan estää.

Käräjäoikeus toteaa, että KT:n lausunto uusiutuvissa tapauksissa otettavasta viruseristysnäytteestä ja pikatestistä poikkeaa muista alan asiantuntijoiden lausunnoista. Se, mitä KT:n kirjallisessa lausunnossa on tarkoitettu uusiutuvilla tapauksilla B:n kohdalla, ei ole tarkemmin täsmennettävissä. KT:n näkemystä ei muun asiantuntijaselvityksen valossa voida yksinään pitää osoituksena sellaisesta yleisestä ja vakiintuneelta hoitokäytännöstä, jota olisi tullut soveltaa B:n tapaukseen. Muu esitetty selvitys ei tue myöskään sellaisen yleisen toimintamallin olemassaoloa, että äitiysneuvoloilla olisi tuolloin ollut ohjeet informoida B:tä ja muita synnyttäjiä KT:n kuvaamasta käytännöstä.

AA, joka oli kokeellisen patologian dosentti, on lausunnossaan edellyttänyt äitiysneuvolalta herpestartunnan estämiseksi sellaisia tutkimuksia ja toimenpiteitä, joita yleinen hoitokäytäntö 1990-luvulla ei asiantuntijoiden mukaan ole edellyttänyt. AA:n näkemysten ei voida katsoa edustavan sellaista alan erityistuntemusta, että ne heikentäisivät alalla nimenomaisesti toimivien asiantuntijoiden näkemysten arvoa ja uskottavuutta.

Kantajataholla on tuotu esiin myös se, ettei neuvolassa ollut annettu mitään tietoa herpekseen liittyvistä riskeistä, jotta ne olisi voitu ottaa toimintatavoissa huomioon.

Käräjäoikeus toteaa, että neuvolan yleinen informointi herpeksen riskeistä on erotettava niistä ohjeista, jotka koskevat konkreettisesti herpekseen sairastunutta synnyttäjää. Useat oikeudessa kuullut asiantuntijat ovat epäilleet sitä, miten tarkoituksenmukaista oli herättää synnyttäjissä ehkä suurtakin pelkoa herpeksen mahdollisista seuraamuksista, vaikka sairauden todennäköisyys oli erittäin pieni ja kysymys oli sairaudesta, jota ei voitu millään keinoin kokonaan estää.

Vaikka B:lle ja A:lle olisi annettu kaikki tietämys herpeksen riskeistä, se ei olisi kuitenkaan tarkoittanut sitä, että he olisivat voineet itse määrätä hyväksyttävän hoitokäytännön. Se, että B:n myöhemmässä synnytyksessä on menetelty heidän vaatimallaan tavalla, on ymmärrettävä heitä ja heidän lastaan aikaisemmin kohdanneen kohtalokkaan seurauksen vuoksi. Se ei kuitenkaan osoita, että samalla tavalla olisi pitänyt toimia myös C:n syntyessä.

Esitetystä selvityksestä ilmenee alan asiantuntijoiden yhteneväinen näkemys siitä, että asykloviirilääkitystä C:lle ei ole ollut syytä aloittaa, ennen kuin hänessä oli todettu herpesvirusinfektion oireita. Varmuuden vuoksi aloitettava lääkitys ei ole ollut asiantuntijoiden mukaan perusteltua.

Todistaja AJ on todennut, että tuoreen yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan asykloviirilääkitystä ei tullut aloittaa varmuuden vuoksi edes sellaiselle sairaalle vastasyntyneelle, jolla oli yleisinfektioon, mutta ei erityisesti herpekseen viittaavia oireita. AJ on kertonut kansainvälisten ohjeiden ja nykyisten suositusten olevan sellaisia, että jos äidillä oli ollut joskus herpesinfektio, lääkitys aloitettiin vain, jos vastasyntyneellä oli joko osoitettavissa herpesvirus tai hänellä oli herpesvirusinfektioon sopivia oireita. Lääkkeeseen voi AJ:n mukaan liittyä munuais- ja maksasivuvaikutuksia, minkä lisäksi virus kehitti resistenssiä lääkkeelle eli lääke voi käydä tehottomaksi.

AJ on edelleen todennut, että herpesvirusnäytteiden ottoa vastasyntyneeltä suositeltiin, jos lapsen epäiltiin tai tiedettiin altistuneen syntyessään herpesvirukselle. Näytteitä suositettiin otettaviksi silloin oireettomiltakin lapsilta. Jos vastasyntyneeltä löytyi herpesvirusta iholta tai limakalvolta ja vaikka lapsi olisi oireeton, asykloviirilääkitys aloitettiin.

Käräjäoikeus toteaa, että C:llä ei ole hänen syntyessään tai välittömästi sen jälkeenkään havaittu herpesinfektioon viittaavia oireita, jotta asykloviirilääkitys olisi ollut perusteltua aloittaa heti syntymän jälkeen. Mikään ei viittaa myöskään siihen, että olisi ollut syytä epäillä tai että olisi tiedetty C:n altistuneen syntyessään herpesvirukselle, jolloin herpesvirusnäytteen ottaminen vastasyntyneestä C:sta olisi AJ:n mainitseman suosituksen mukaisesti ollut tarpeen. Niin ollen se, ettei C:n lääkitystä ole aloitettu heti syntymän jälkeen eikä hänestä ole silloin myöskään otettu herpesvirusnäytettä, on ollut hyväksyttävän hoitokäytännön mukaista.

C:lle on sairauskertomukseen tehdyn merkinnän mukaan 7.5.1991 aloitettu Zovirax-lääkitys. Lääkitys on aloitettu asiantuntijoiden edellyttämällä tavalla. Lääkityksen aloittamisen ei voida katsoa viivästyneen.

Todistaja JP on kertonut nykykäytännöstä, jonka mukaan äidille voitiin aloittaa asykloviirilääkitys loppuraskauden aikana, jos uusintaepisodeja esiintyi tihein välein. Tällöin vastasyntyneen herpestartunnan vaara pieneni. RE on myös asiantuntijalausunnossaan viitannut äidille annettavaan asykloviirihoitoon ennen laskettua synnytysaikaa, minkä oli todettu vähentävän äidillä esiintyviä herpesepisodien uusiutumisia syntymähetkellä. Tällainen hoitomuoto ei ole RE:n mukaan kuitenkaan ollut vakiintuneessa käytössä vielä vuonna 1991.

Käräjäoikeus toteaa, että kun B:llä ei ole raskausaikana tiedetty olleen herpeksen ensi- tai uusintaepisodeja eikä niihin viittaavia oireitakaan, hän ei ole senkään perusteella kuulunut JP:n ja RE:n tarkoittamiin äiteihin, joiden lääkitys voitiin aloittaa loppuraskauden aikana. Se, ettei hänelle ole annettu asykloviirilääkitystä herpesviruksen varalta, ei ole ollut tuolloin yleisesti noudatetun hoitokäytännön vastaista.

Stafylokokkibakteeritulehdus

Herpesenkefaliittiin sairastuneen C:n tila on ollut vakava. Hän on ollut sairaalassa hengityslaitteessa, josta hänet oli irrotettu 11.5.1991. Sairauskertomukseen on tuolloin merkitty, että pneumothoraxin eli ilmarinnan vuoksi hänestä mahdollisesti tarvittiin toistuvia verinäytteitä, minkä vuoksi hänen oikeaan käteensä oli laitettu radialiskanyyli. Sairauskertomukseen on 18.5.1991 tehty merkintä, josta ilmeni, että C oli alkanut kuumeilla 16.5. ja että muutaman päivän ajan oli ihmetelty kuumepiikkejä ja kohoavaa CRP:tä. Sairauskertomuksen mukaan mainittua merkintäpäivää edeltäneenä yönä tippaa poistettaessa oli huomattu, että C:n oikeassa ranteessa kanyylin kohdalla oli ollut syvä, märkivä ja punoittava kraateri, mikä saattoi selittää CRP:n nousun. Sairauskertomukseen on 18.5.1991 merkitty, että C:n lääkitykseen oli tuolloin infektion takia päätetty liittää stafylokokki-antibiootti. Bakteeriviljelyssä oli kasvanut stafylokokkibakteeri ja C:lle oli kehittynyt yleisinfektio.

Infektiotautiopin apulaisprofessori PH:n lausunnossa on viitattu siihen, että HSV 2 -viruksen aiheuttama aivotulehdus, joka oli äärimmäisen vakava infektiotauti, oli tässä tapauksessa jo aiheuttanut C:n hengitystoiminnan merkittävän huononemisen. Jos kaasujen vaihdon riittävyyttä keuhkoissa ja monia muita seikkoja ei olisi seurattu toistuvasti asianmukaisilla verinäytteillä, potilaan turvallisuudesta ei olisi voitu huolehtia. Verisuonikanyylin asettamiseen liittyi PH:n mukaan aina infektioriski, jota tässä tapauksessa oli lisännyt potilaan iän lisäksi huono vastustuskyky aikaisemman vaikean sairauden vuoksi. Kanyyliin liittyvää infektiota ei voitu PH:n mukaan aina estää parhaalla mahdollisellakaan hoitotekniikalla.

Todistaja HS on myös todennut, että kanyylin asennukseen ja tehohoitoon liittyi haavakomplikaatioita, jotka olivat harvinaisia, mutta väistämättömiä. Bakteeri saattoi aiheuttaa tulehduksen, jos iho rikkoutui. Tässä tapauksessa käteen asetettu lasta, joka oli pitänyt kanyyliä paikoillaan, oli saattanut rikkoa ihoa. HS:n mukaan tulehduksia ei voitu estää myöskään ihoa jatkuvasti puhdistamalla. Hoidossa ei hänen mielestään ollut ollut puutteita tai laiminlyöntejä.

AJ:n lausunnossa on pidetty mahdollisena, että tulehdus olisi ehkä voitu havaita päivää tai kahta aikaisemmin, mutta AJ:n mielestä oli epätodennäköistä, että hoidon varhentaminen olisi vaikuttanut C:n myöhemmän tilan kehittymiseen. AJ on todennut, että sairauskertomusmerkintöjen mukaan C:n stafylokokkitulehdus ei ollut ollut vaikeaoireinen.

RE on lausunnossaan todennut tiedossa olevan, että pitkään pidetyt kanyylit infektoituivat. Hyvään hoitotapaan kuului tutkia kanyylin sisäänmenoaukko päivittäin. RE on viitannut siihen, että C:llä oli esiintynyt kuumepiikkejä ja CRP oli ollut 155. RE on lähtenyt siitä, että arteriakanyylin alue oli tarkistettu vasta 18.5.1991, jolloin oli todettu paikallinen infektio. Aikaisempi diagnosointi ja aikaisemmin aloitettu hoito olisivat olleet RE:n mielestä standardin mukaista toimintaa. Se olisi todennäköisesti estänyt tulehduksen laajenemista ja mahdollisten mikroabsessien muodostumista. RE on kuitenkin huomauttanut, että kanyyleihin saattoi liittyä infektioita parhaasta mahdollisesta seurannasta huolimatta.

Esitetyn selvityksen mukaan suonikanyylin asentaminen on ollut tarpeen C:n hoitamiseksi ja hänen terveydentilansa seuraamiseksi. Yksimielisen käsityksen mukaan se on ollut lääketieteellisesti perusteltu toimenpide.

Asiassa on selvitetty, että tulehtunut kraateri oli ollut C:n käteen asetetun lastan alla eikä kanyylin sisäänmenoaukon kohdalla näkyvissä. Sitä ei ollut sen vuoksi verinäytteitä päivittäin otettaessa havaittu. Esitetyn selvityksen mukaan lastan asettaminen pienen lapsen käteen oli vaikeaa. Sen pois ottamista ja lastan alla olevan ihon tarkastamista ei ilmeisesti sen vuoksi ole tehty päivittäin. Toisaalta lapsen tilannetta on tarkkailtu säännöllisesti.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että stafylokokkibakteeritulehdus olisi ollut huolimattoman hoidon seurausta ja että sen havaitseminen olisi sen vuoksi oleellisesti viivästynyt niin, että sillä olisi ollut nimenomainen vaikutus C:n terveydentilan myöhempään kehitykseen.

Asiantuntijalausuntojen mukaan mainitunlaisia infektioita ja haavakomplikaatioita ei voida välttämättä estää parhaallakaan hoidolla. C:n riski saada infektio on ollut tavallista suurempi. Se on ollut myös ennakoitavissa kanyylin asettamiseen mahdollisesti liittyvänä seurauksena. Toimenpiteeseen on kuitenkin täytynyt ryhtyä C:n vakavan tilan vuoksi. Tulehduksen syntymistä kerrotunlaisessa tilanteessa ei oikeuskäytännnössäkään ole pidetty potilasvahinkona.

C:n kotiuttaminen 8.6.1991 ja tapahtumat sen jälkeen

C on 8.6.1991 kotiutettu sairaalasta stafylokokkibakteeritulehdukseen annetun hoidon jälkeen.

PH on potilasvahinkolautakunnalle antamassaan lausunnossa katsonut, että sairauskertomustietojen mukaan C:llä ei ollut enää 8.6.1991 ollut oireita stafylokokki-infektiosta. Sitä osoitti PH:n mielestä se, että lapsen CRP-lukema oli tuolloin ollut normaali. Vaikka lasko eli senkka oli vielä ollut koholla, sillä ei ollut bakteeri-infektioon viittaavaa merkitystä silloin, jos CRP oli normaali. Infektiotaudin paranemisvaiheessa oli tavallista, että CRP normaalistui ensin ja senkka vasta myöhemmin. PH on huomauttanut siitä, että pienenkin lapsen iholla oli aina stafylokokkeja ja usein muitakin bakteereita, joiden bakteriologinen osoittaminen ei viitannut sairauteen. Kotiuttaminen 8.6.1991 oli PH:n mielestä ollut asianmukaista.

JP:kin on lausunnossaan todennut, että lapsen yleistila oli kotiutettaessa ollut hyvä, vaikka senkka oli vielä ollut koholla. Senkan normalisoituminen kesti kuitenkin huomattavan paljon kauemmin kuin CRP:n. JP:nkin mielestä kotiuttaminen oli voinut tapahtua, vaikkakin hän olisi itse määrännyt koholla olleen senkan vuoksi kontrollikäynnin.

AJ on todennut, että vastasyntyneiden infektioissa antibioottihoidon pituus perustui lapsen vointiin ja CRP-lukemaan. CRP oli osoittautunut hyväksi akuutin infektion mittariksi, minkä vuoksi laskoa oli enää harvoin tutkittu vastasyntyneiltä 1980-luvun jälkeen. AJ:n mukaan lapsen CRP-lukema oli kotiuttamisvaiheessa ollut normaali eikä lapsella ollut tuolloin havaittavissa infektion oireita tai löydöksiä. C:n mahdollisia infektion etäpesäkkeitä ajatellen oli tutkittu ultraäänellä lonkkia, joissa ei ollut havaittu märkäkertymää. AJ:kin on todennut, että lasko normaalistui huomattavasti hitaammin kuin CRP, mutta koska se oli kotiutettaessa ollut selvästi poikkeava, hänkin olisi määrännyt sen johdosta tarkistuskäynnin.

RE on lausunnnossaan viitannut C:n hyvään vointiin, jonka perusteella lääkärit olivat arvioineet lapsen tilan parantuneen, vaikkakin RE:n mielestä jälkikäteen arvioiden hoidon olisi pitänyt vielä jatkua, koska oli ilmeistä, että jossakin lapsen elimistössä oli edelleen ollut paikallinen stafylokokki-infektio, jota ei ollut kuitenkaan pystytty todentamaan ennen kuin 4.7.1991 tehdyn lannepiston yhteydessä.

Todistaja MB, jolla oli pitkäaikainen kokemus lastenlääkärinä ja joka oli tuntenut C:n tilan ja perehtynyt myös jälkeenpäin tämän sairauskertomusmerkintöihin, on omana mielipiteenään lausunut, että kotiuttamispäätös oli ollut perusteltu ja että hän olisi myös itse tehnyt samanlaisen ratkaisun.

AA on lausunnossaan pitänyt pahana virheenä C:n kotiuttamista 8.6.1991, vaikka lapsen veren tulehdusarvot ja erityisesti senkka olivat olleet selvästi koholla ja kysymys oli lapsesta, joka oli juuri sairastanut vaikean herpes-aivokuumeen.

Käräjäoikeus toteaa, että C:n kotiuttamista koskeviin osin erilaisiin arvioihin vaikuttavat mitä ilmeisimmin hänen terveydentilassaan jälkeenpäin ilmenneet seikat ja niistä tehdyt johtopäätökset.

AJ:n lausunnon mukaan C oli ollut 8.6.1991 toipilasvaiheessa ja todennäköisesti parantunut stafylokokin aiheuttamasta sepsiksestä. Lapsen CRP-lukema, joka AJ:n mukaan oli hyvä akuutin infektion mittari, oli hänen mielestään sekä myös JP:n ja PH:n mielestä ollut normaalilla tasolla ja puoltanut kotiuttamista. Lapsella ei ollut myöskään tuolloin havaittu infektion oireita tai löydöksiä. Lasko, joka asiantuntijoiden selvityksen mukaan laski viiveellä ja jonka koholla olon vuoksi AJ ja JP olisivat määränneet varmuuden vuoksi kontrollikäynnin, oli myöhemmin laskenut kotiutusvaiheen lukemasta, mikä myös tuki kotiuttamista koskevaa arviota. AJ:n lausunnon mukaan antibioottihoidon kokonaiskesto oli ollut 11 vuorokautta. Vastasyntyneille suositeltiin 10-14 vuorokauden hoitoa, jos heillä oli todettu sepsis eli yleisinfektio. C:n hoidon kesto oli ollut suositusten mukainen.

Käräjäoikeus toteaa, että kotiuttamispäätös 8.6.1991 on luonnollisesti tehty niiden tietojen perusteella, jotka lapsen tilasta ovat silloin olleet käytettävissä. Lapsen CRP-lukema tai yleinen vointi eivät ole viitanneet tulehduspesäkkeiden olemassaoloon hänen elimistössään niin, että lasta ei sen vuoksi olisi voitu kotiuttaa. AJ, joka oli tarkoin perehtynyt C:n terveydentilan yksityiskohtiin, on lausunnossaan todennut, ettei C:n kotiuttaminen 8.6.1991 hänen mielestään ollut virhe.

Asiantuntijalausuntojen mukaan stafylokokki oli yleinen bakteeri eikä sitä pystytty hävittämään pysyvästi ihmisestä. Siten ei ole myöskään syytä olettaa, että bakteeri olisi kokonaan poistunut C:stä häntä sairaalasta kotiutettaessa. Sanottu seikka sinänsä ei ole edellyttänyt C:n pitämistä sairaalassa eikä estänyt hänen kotiuttamistaan. C:n sairastama herpesenkefaliitti ei ole myöskään ollut sellaisenaan sairaalassa pitämistä vaatinut tekijä.

C:llä on ollut sairaalakäynti 16.6.1991 kuumeilun, yskän ja nuhan vuoksi. Hänellä on katsottu tuolloin olleen korvatulehdus, johon on määrätty antibioottilääkitys. C:llä on sen jälkeen ollut sairaalakäyntejä 19.6.1991, 24.6.1991 ja 1.7.1991, jolloin hänen vaivojensa on katsottu edelleen johtuneen korvatulehduksesta.

Todistaja MB, jolla oli pitkäaikainen kokemus ja asiantuntemus muun muassa myös lasten korvatulehduksista, on kertonut, että C:n ikäisen pienen lapsen korvatulehdukset olivat juuri sen kaltaisia kuin mitä ilmeni C:n sairauskertomusmerkinnöistä. Hänen mielestään korvatulehdusdiagnoosi oli ollut perusteltu.

AJ:kin on katsonut oire- ja löydösmerkintöjen perusteella korvatulehdusdiagnoosin perustelluksi. Lapsella oli voinut olla korvatulehdus, vaikka hänellä olikin ollut lähiaikoina vakavat herpesvirus- ja stafylokokkibakteeritulehdukset.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että korvatulehdusdiagnoosi olisi ollut virheellinen ja perustunut vääriin tulkintoihin C:n tilasta. Väitettä virheellisestä korvatulehdusdiagnoosista ei voida esitetyn selvityksen mukaan perustaa pelkästään siihen, että C:lle on 4.7.1991 diagnosoitu aivokalvontulehdus, joka on sittemmin todettu saman stafylokokkibakteerikannan aiheuttamaksi kuin C:n sairastama aikaisempi tulehduskin.

Asiantuntijat, kuten RE ja HS, ovat todenneet, että korvatulehdukseen käytetyt antibioottilääkkeet eivät yleensä tehonneet stafylokokkiin. Siihen olisi RE:n mukaan tehonnut erytromysiini, jota C:lle oli 19.6.1991 määrätty yskään, mutta tätä lääkettä ei ollut käytetty, koska C:n yskä oli vähentynyt. RE:n ja HS:n lausumat antibioottien tehoamattomuudesta stafylokokkiin heikentävät osaltaan sitä esiin tuotua näkemystä, että C:n kuumeilu 16.6.-4.7.1991 olisi todellisuudessa johtunut aivokalvontulehduksesta, jota korvatulehdukseen määrätty lääkitys olisi vain pitänyt kurissa.

PH on lausunnossaan todennut, että stafylokokkimeningiitin yleensä nopean ja myrskyisen taudinkuvan vuoksi ei ollut juuri mahdollistakaan, että se olisi ollut alkamassa ja todettavissa esimerkiksi jo 19.6.1991. HS:nkin mukaan oli epätodennäköistä, että C:n 16.6. ja 4.7.1991 välisen ajan jatkunut kuumeilu olisi koko ajan aiheutunut aivokalvontulehduksesta. Se oli tauti, joka eteni nopeasti tunneissa tai päivässä. AJ:kin on lausunnossaan todennut, että koska lapsen CRP-pitoisuus oli ollut vain 9 häntä sairaalan tuotaessa 4.7.1991, oli erittäin epätodennäköistä, että hänellä olisi ollut meningiittiä useita päiviä.

Todistajana kuultu erikoislääkäri TJ, joka oli tutkimuksen perusteella todennut C:n veressä 18.5.1991 ja selkäydinpunktionäytteessä 4.7.1991 kasvaneet stafylokokkikannat identtisiksi, ei ole myöskään voinut tehdä sellaista johtopäätöstä, että C:n aivokalvontulehdus olisi ollut jatkoa sille tulehdukselle, josta hänet oli kotiutettu 8.6.1991 ja josta hänen ei olisi siten voitu katsoa todellisuudessa parantuneen. Aikaisemmasta tulehduksesta parantuminen ei myöskään tarkoittanut sitä, että stafylokokkibakteerit sinänsä olisivat kokonaan lapsesta poistuneet. Elimistöön kiinnittynyt bakteeri oli saattanut aiheuttaa uuden tulehduksen tai C oli saanut jostain muualta samakantaisen bakteerin, josta aivokalvontulehdus oli aiheutunut.

Käräjäoikeus toteaa, että sairauskertomusmerkintöjen mukaan C:n on 1.7.1991 todettu olleen hyväkuntoisen oloinen ja hän on vaikuttanut virkeältä. Lapsella on katsottu edelleen olleen korvatulehdusta, johon on tuolloin määrätty Amorion -nimistä lääkettä. Lapsessa olleet merkit eivät ole 1.7.1991 viitanneet aivokalvontulehdukseen. Sellainen diagnoosi on tehty 4.7.1991 tapahtuneen tutkimuksen perusteella, jolloin lapsen tilassa oli tapahtunut selvä muutos. Aivokalvontulehduksen nopeasta etenemisestä esitetty selvitys ei tue sellaista johtopäätöstä, että aivokalvontulehdusdiagnoosi olisi ollut C:n tilan perusteella tehtävissä jo 1.7.1991 tapahtuneen sairaalakäynnin yhteydessä tai sitä ennen. Diagnoosin ei voida esitetyn selvityksen perusteella katsoa viivästyneen ainakaan siinä määrin, että kysymys olisi hoitovirheestä.

C:n sairauskertomukseen on 26.8.1991 tehty merkintä, jonka mukaan lapsen pää oli ollut pienen näköinen. Kallon saumat olivat olleet menossa kiinni ja aukilekin oli ollut varsin pieni. PH on lausunnossaan todennut, että mainitut havainnot olivat olleet alkavan mikrokefalian merkkejä. Mikrokefalian on selvitetty liittyvän herpesinfektion aiheuttamiin seurauksiin.

PH:n mukaan liian aikaisin sulkeutuvia kallon saumoja ei voitu toimenpiteillä pitää avoimina ja sillä tavalla estää mikrokefaliaa. PH on todennut, että tapauksesta riippuen mikrokefalia voitiin myöhemmässä vaiheessa osittain korjata operatiivisesti.

AJ on todennut lausunnossaan, että kiinni menneiden kallon saumojen auki hakkaaminen ei olisi hänen mielestään ollut C:n tapauksessa perusteltu toimenpide eikä siitä olisi myöskään ollut mitään hyötyä.

Toimenpidettä on C:n taholta perusteltu lähinnä kosmeettisilla näkökohdilla.

Käräjäoikeus toteaa, että esitetyn selvityksen mukaan mikrokefalia ei ole ollut hoitotoimenpitein estettävissä. Se, että operatiivisiin toimenpiteisiin ei ole jälkeenpäin katsottu aiheelliseksi ryhtyä, ei ole perustunut virhearviointiin, jota voitaisiin pitää C:n asianmukaisen hoidon laiminlyöntinä.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätökset

Potilasvahinkolain 2 §:n mukaan sellaisena kuin se on ollut voimassa kysymyksessä olevana tapahtuma-ajankohtana, potilasvahinkona korvattiin muun ohella henkilövahinko, jonka potilaan tutkimus, hoito tai muu vastaava käsittely taikka sellaisen laiminlyönti oli todennäköisesti aiheuttanut, ja henkilövahinko, jonka oli aiheuttanut tartunta tai tulehdus, joka oli todennäköisesti saanut alkunsa potilaan tutkimiseen, hoitoon tai muuhun vastaavaan käsittelyyn liittyvistä olosuhteista. Edellä tarkoitetuksi potilasvahingoksi ei kuitenkaan mainitun lainkohdan mukaan katsottu sellaisen lääketieteellisesti perustellun käsittelyn seurausta, joka ei olisi ollut vältettävissä muulla, potilaan hoiton kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Potilaan sairauden tai vamman määrittämiseksi suoritetun tutkimuksen seurauksena aiheutunut vahinko korvattiin kuitenkin potilasvahinkona, jos seuraus oli määritettävän sairauden tai vamman laatu ja vaikeusaste sekä potilaan muu terveydentila huomioon ottaen kohtuuton.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on antanut edellä kerrottuja C:n tutkimuksia ja hoitoja koskevan lausunnon, jossa se on todennut pysyvien asiantuntijoidensa synnytys- ja naistentautiopin professori RE:n ja lastentautien ja neonatologian erikoislääkärin, lääketieteen tohtori AJ:n lausunnoissa esitettyihin arvioihin viitaten, että C:n tutkimukset ja hoidot Ylöjärven-Kurun terveyskeskuksessa ja Tampereen yliopistollisessa sairaalassa ovat olleet asianmukaisia ja lääketieteellisesti perusteltuja, vaikkakin jälkikäteen arvioiden rannevaltimokanyylin ympärillä oleva tulehdus olisi ollut mahdollista havaita aiemmin. Oikeusturvakeskuksen käsityksen mukaan ei voida kuitenkaan varmuudella sanoa, että toisinkaan toimien olisi voitu vaikuttaa C:n sairauden ennusteeseen.

Käräjäoikeus toteaa, että Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunto pohjautui C:tä koskevaan laajaan aineistoon, johon ovat sisältyneet muun ohella tämän terveydentilaa koskevat yksityiskohtaiset potilasasiakirjaselvitykset. Aineistoon ovat sisältyneet myös lapsen isän A:n laajat selvitykset ja näkemykset lapsen hoidosta ja tilasta eri vaiheissa.

Käräjäoikeus katsoo, että oikeudessa esitetty näyttö ei ole tuonut esiin sellaisia uusia seikkoja, jotka eivät olisi olleet oikeusturvakeskuksen asiantuntijoiden tiedossa ja jotka olisivat voineet vaikuttaa heidän antamiensa lausuntojen sisältöön ja muuttaa niissä tehtyjä johtopäätöksiä.

RE on lausunnossaan siltä osin kuin siinä on käsitelty stafylokokki-infektiota ja sen todentamista 4.7.1991 lausunut, ettei hän katsonut pystyvänsä perusteellisemmin arvioimaan hoitopäätöksien oikeellisuutta, vaan siinä suhteessa olisi käännyttävä neonatologi- tai pediatriasiantuntijan puoleen. Neonatologian erikoislääkäri AJ, joka on antanut asiassa perusteellisen ja yksityiskohtaisen lausunnon, on todennut, että korvatulehdusdiagnoosi oli ollut perusteltu. Lapsen sairastama meningiitti aivoabskesseineen oli ollut samanlaisen bakteerikannan aiheuttama kuin valtimokanyyliin liittyvä tulehdus. Meningiitin alkuperä saattoi olla aikaisemmasta infektiosta elimistöön jäänyt tai uudelleen ulkopuolelta tullut stafylokokki. AJ:n mukaan uusintainfektioita ei voitu välttää täydellisesti. AJ on myös todennut, että rannevaltimokanyylin asettamisesta aiheutunut tulehdus olisi mahdollisesti voitu ehkä havaita 1-1,5 vuorokautta aikaisemmin, mutta oli epätodennäköistä, että hoidon varhentaminen olisi vaikuttanut myöhemmän meningiitin ja aivoabskessien kehittymiseen.

Käräjäoikeus toteaa, että asiassa esitetty näyttö ei anna perustetta arvioida C:hen kohdistettuja tutkimus- ja hoitotoimenpiteitä sekä niiden seurauksia toisin kuin mihin Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvät alan erityisasiantuntijat AJ ja RE ovat lausunnoissaan päätyneet. Kun AJ on maininnut siitä, että rannevaltimokanyylin asettamisesta aiheutunut tulehdus olisi ehkä mahdollisesti voitu havaita 1-1,5 vuorokauta aikaisemmin, sanotun seikan merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon myös se, että esitetyn selvityksen perusteella C:n on useiden asiantuntijoiden, kuten AJ:nkin, mukaan katsottu parantuneen rannevaltimokanyyliin liittyvästä tulehduksesta sen olematta siten ainakaan välittömässä syy-yhteydessä C:n myöhemmän terveydentilan kehittymiseen.

On ilmeistä, että C:llä on hänen sairastamansa vakavan herpesvirustulehduksen vuoksi ollut tavanomaista suurempi alttius saada myös muita tulehduksia, joita ei ole voitu välttää.

Rannevaltimokanyylin asettamisesta aiheutunut tulehdus, vaikka se osaksi tulkittaisiinkin C:n sairauden määrittämiseksi suoritetun tutkimuksen seuraukseksi, ei ole ollut C:n muu terveydentila huomioon ottaen kohtuuton niin, että kysymys silläkään perusteella olisi potilasvahingosta.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnon mukaan C:n tutkimukset ja hoidot ovat olleet asianmukaisia ja lääketieteellisesti perusteltuja. Esitetty selvitys ei osoita, että C:llä ilmenneet seuraukset olisi voitu välttää muulla potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Näyttämättä on siten jäänyt, että C:lle aiheutuneissa seuraamuksissa olisi miltään osin kysymys potilasvahingosta. Kanne on sen vuoksi hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n pääsäännön mukaan hävinnyt asianosainen on velvollinen korvaamaan vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut. Potilasvakuutuskeskus on vaatinut kantajalta oikeudenkäyntikulujen korvausta korkoineen 24.499,12 euroa, mistä arvonlisäveron osuus oli 3.804,76 euroa. Kantaja on paljoksunut vaadittua määrää erittelemättä sitä, miltä osin oikeudenkäyntikululasku olisi liiallinen.

Käräjäoikeus toteaa, että asian hoitaminen on puolin ja toisin vaatinut paljon työtä, mikä näkyy myös oikeudenkäyntikulujen määrässä.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:n mukaan jos asianosaisen velvoittaminen korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut huomioon ottaen oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys olisi kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta, tuomioistuin voi viran puolesta alentaa asianosaisen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää.

Huomioon ottaen kantajana olevan alaikäisen C:n tila, asian laatu ja siihen liittyvät inhimilliset tekijät sekä vastaajan asema julkisoikeudellisena yhteisönä, käräjäoikeus harkitsee oikeaksi alentaa kantajan maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrän arvonlisäveroineen 14.728,28 euroksi, mistä palkkion osuus oli 14.030 euroa (alv. 2.530 euroa) ja kulujen osuus 698,28 euroa (alv. 125,92 euroa).

Sovelletut lainkohdat

Potilasvahinkolaki 2 § (25.7.1986)
Oikeudenkäymiskaari 21 luku 8 b §

TUOMIOLAUSELMA

Kanne hylätään.

C velvoitetaan suorittamaan Potilasvakuutuskeskukselle oikeudenkäyntikulujen korvaukseksi arvonlisäveroineen 14.728,28 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamispäivästä.

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 15.2.2005

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Valitus

C edunvalvojinaan A ja B on toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset ja perusteet, oikeudenkäyntikulut ja edunvalvojan kulut käräjäoikeuden osalta, sikäli kun niitä ei ole oikeusapuna korvattu. Lisäksi A on vaatinut, että Potilasvakuutuskeskus velvoitetaan korvaamaan edunvalvojan asianosaiskulut hovioikeuden osalta.

Vastaus

Potilasvakuutuskeskus on vaatinut, että valitus hylätään ja valittaja velvoitetaan korvaamaan Potilasvakuutuskeskuksen oikeudenkäyntikulut hovioikeuden osalta viivästyskorkoineen.

C:lle ei ole aiheutunut potilasvahinkoa. Käytetyt tutkimus-, hoito- ja muut toimenpiteet ovat olleet lääketieteellisesti perusteltuja ja niitä toteutettaessa on noudatettu hyväksyttävää hoitotapaa. Ilmenneitä seurauksia ei olisi voitu välttää muulla potilaan hoidon kannalta yhtä vaikuttavalla menettelyllä. Seuraukset eivät johtuneet sairauden tai vamman määrittämiseksi suoritetuista tutkimuksista. Väitetty potilasvahinko ei ole syy-yhteydessä kantajalla ilmenneisiin vahinkoihin. Vaaditut määrät ovat liiallisia.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Hovioikeus on toimittamassaan pääkäsittelyssä ottanut vastaan saman todistelun kuin käräjäoikeus.

Herpesinfektio

Käräjäoikeuden lausumilla perusteilla herpesinfektioon ei liity hoitovirhettä eikä kysymyksessä siten ole potilasvahinko.

Stafylokokkibakteeritulehdus

C:n sairauskertomuksen ja todistajien mukaan C:n CRP-arvoa oli koko ajan seurattu asianmukaisesti. Ennen stafylokokkibakteeritulehduksen havaitsemista sairauskertomuksessa on 15.5.1991 ensimmäinen maininta siitä, että lapsen CRP-arvo oli kohonnut, mutta tuolloin hänellä ei vielä ollut kuumetta. C:n oireiden vuoksi oli bakteeri-infektion varalta 17.5.1991 aloitettu lääkitys, joka todistaja AJ:n lausunnon mukaan tehoaa myös stafylokokkibakteeriin. Tulehduskohta havaittiin seuraavana yönä ja 18.5.1991 lääkitykseen liitettiin vielä erityinen stafylokokkiantibiootti. Koska CRP-arvo todistaja HS:n mukaan reagoi hyvin nopeasti tulehduksille, on ilmeistä, että tulehdus on alkanut kehittyä 15.5.1991.

Kukaan todistajista ei ole pystynyt tarkasti kertomaan, milloin C:lle asetetut kanyylit ja sidokset oli viimeksi ennen tulehduksen havaitsemista tarkistettu. Sairauskertomuksen merkinnöistä on pääteltävissä, että rutiinitoimenpiteitä ei välttämättä kirjattu kertomukseen, ellei ollut ilmennyt jotain poikkeavaa tai muuten mainitsemisen arvoista. Tähän nähden ei ole varmaa tietoa siitä, milloin ihotulehdus olisi ollut edes havaittavissa ennen 17.5.1991, jolloin ensimmäinen lääkitys oli aloitettu.

Todistaja HS on lausunut käsityksenään, että hoidon aikaisempi aloittaminen ei olisi estänyt yleistulehdusta. Todistaja AJ on lausunnossaan pitänyt epätodennäköisenä, että hoidon varhentaminen olisi vaikuttanut C:n myöhemmän meningiitin ja aivoabskessin kehittymiseen.

Näillä ja käräjäoikeuden lausumilla perusteilla hovioikeus käräjäoikeuden tavoin katsoo, että stafylokokkibakteeritulehdukseen liittyen ei ollut tapahtunut hoitovirhettä eikä näiltä osin kysymyksessä ole ollut potilasvahinko.

C:n kotiuttaminen ja tapahtumat sen jälkeen

Todistajina kuullut HS ja TJ ovat lausuneet, että stafylokokkibakteeri voi hoidon jälkeenkin jäädä potilaan elimistöön. Bakteerikantaa ei välttämättä saada kokonaan antibiooteilla hävitetyksi. HS on katsonut, että lisähoidosta ei olisi tässä mielessä ollut hyötyä. TJ on pitänyt todennäköisenä, että C:n tapauksessa bakteeri oli koteloitunut arpikudokseen, missä vastustuskyky oli heikentynyt. Antibiootit eivät tehoa kuolleeseen kudokseen kovinkaan hyvin, eikä koteloituneeseen stafylokokkibakteeriin hoidon jatkaminenkaan olisi tehonnut. Myös AJ on katsonut, että bakteeri oli saattanut pesiytyä C:n aivoihin, koska aivoissa oli tapahtunut jo tuhoa ja vastustuskyky oli ollut siten heikompi.

Käräjäoikeuden perusteluissa kerrottujen asiantuntijoiden mukaan aivokalvontulehdus etenee nopeasti tunneissa tai päivissä. Todistaja JP on lausunut, että aivokalvontulehdus on dramaattisesti etenevä tauti eikä se etene piilevänä. Myös AJ on torjunut näkemyksen, että korvatulehdusoireet olisivat johtuneet aivokalvontulehduksesta. Hänen mukaansa ei ole mahdollista, että C:llä olisi ollut meningiitti koko kesäkuun.

Sairauskertomuksen mukaan C:n CRP-arvo on 4.7.1991 häntä sairaalaan tuotaessa ollut vain 9. Samana iltana CRP oli noussut 20:een ja lapsen yleistilaan nähden yllättäen oli löydetty meningiitti. Edellä lausuttuun nähden on luultavaa, että aivokalvontulehdus oli tuolloin alkuvaiheessa.

Näillä ja käräjäoikeuden lausumilla perusteilla C:n kotiuttaminen ja korvatulehdusdiagnoosi ovat olleet perusteltuja ja meningiitin hoito on ollut asianmukaista. Kysymyksessä ei ole ollut hoitovirhe eikä siten myöskään potilasvahinko.

Oikeudenkäyntikulut

C:n velvoittaminen korvaamaan Potilasvakuutuskeskuksen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa kokonaisuudessaan olisi oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys huomioon ottaen ilmeisen kohtuutonta, joten C:n korvattavaksi tulee vain osa vaaditusta oikeudenkäyntikulujen määrästä.

Tampereen käräjäoikeus on 2.7.2003 antamallaan päätöksellä myöntänyt C:lle oikeusavun oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden lisäksi vakuutuksen enimmäiskorvausmäärän ylittävään osuuteen määräyksin, että asianajaja ML:n avustajanmääräys koskee myös sanottuun osuuteen kuuluvia toimenpiteitä. ML:lle on samalla määrätty valtion varoista suoritettavaksi oikeusavun perusteella käräjäoikeuden osalta 7.817,87 euroa, mikä määrä asian lopputulos huomioon ottaen on määrätty jäämään valtion vahingoksi. Hovioikeus hyväksyy ML:n hovioikeuden osalta laskuttamat tuntimäärät asian laatuun nähden kohtuullisina.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiolauselmaa ei muuteta.

C velvoitetaan suorittamaan Potilasvakuutuskeskukselle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa kohtuulliseksi harkitut 8.800 euroa. Siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut tämän korvauksen tuomitsemispäivästä, sille on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaan.

Valtion varoista maksetaan asianajaja ML:lle C:n vakuutuksen enimmäismäärän ylittävään osuuteen kohdistuvista toimenpiteistä hovioikeuden osalta palkkiona 4.567 euroa ja arvonlisäveron osuutena 1.004,74 euroa eli yhteensä 5.571,74 euroa, mikä määrä jää valtion vahingoksi.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ovat ratkaisseet:

hovioikeudenlaamanni Simo Simola
hovioikeudenneuvos Allan Ahnger
hovioikeudenneuvos Hannu Rimmanen

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimman oikeuden ratkaisu 29.11.2005 : Ei valituslupaa

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.