Helsingin HO 29.11.2005 3854

Luottokorttiyhtiön vastuu - yleisluottokortin käyttö - KSL 7:4.2 mukainen hyödykesidonnainen luotto

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

HELSINGIN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 9.6.2004

RIIDATTOMAT SEIKAT

A tilasi 27.7.1999 yhdysvaltalaiselta C-nimiseltä yritykseltä esitteen perusteella koiranhoitotarvikkeita. A maksoi ostoksen luottokortilla. Kauppasumma veloitettiin kantajalta luottokorttiyhtiö B:n laskulla 31.8.1999.

Myyjä ei kantajan huomautuksista ja tiedusteluista huolimatta toimittanut tilattuja tuotteita.

A esitti vaatimuksen B:lle maaliskuussa 2001.

SOVELLETTAVAT SÄÄNNÖKSET

Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan kuluttajalla, jolla on oikeus pidättyä maksusta taikka saada hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muu rahasuoritus myyjältä tai palveluksen suorittajalta tämän sopimusrikkomuksen johdosta, on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen. Luotonantaja ei ole kuitenkaan velvollinen maksamaan kuluttajalle enempää kuin on tältä saanut maksuina.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:n 2 momentissa säädetään, että saman luvun 13 §:ää sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 2 §:n 3 kohdan mukaan hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella.

KANNE

Vaatimukset

A on vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan A:lle 449,90 euroa korkolain mukaisine viivästyskorkoineen 31.8.1999 lukien.

Lisäksi A on vaatinut, että B velvoitetaan korvaamaan valtiolle oikeudenkäyntimaksu 160 euroa ja kuluttaja-asiamiehen palkkio 4.536 euroa, molemmat laillisine korkoineen.

Perusteet

Luotonantajan vastuu
B on myöntänyt A:lle luottokortin. Myyjäliike on hyväksynyt luottokortin maksuvälineeksi ja A on maksanut ostokset sillä. B on laskuttanut ostoksen A:lta. A on sopimussuhteessa vain myyjäliikkeen ja B:n kanssa. Näiden seikkojen perusteella on selvää, että B on rahoittajan asemassa suhteessa A:han.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n mukaista luotonantajan vastuuta on lain esitöissä perusteltu sillä, että niissä tilanteissa, joissa ostajan saama luotto on seuraus myyjän ja ulkopuolisen rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä, ostajan asema myyjän suoritusvirheen johdosta on samanlainen siitä riippumatta, kuka rahoitusjärjestelyn osapuolista muodollisesti on velkojana (HE 88/1985 s. 8). Hallituksen esityksen yleis- ja yksityiskohtaisissa perusteluissa viitataan nimenomaan luottokorttiluottoihin (HE 88/1985 s. 3 ja 29).

Säännöksellä pyritään vaikuttamaan myyjäliikkeiden liiketoimintaa tervehdyttävästi. Ulkopuolisten rahoittajien olisi entistä tärkeämpää toimia yhteistyössä vain sellaisten yritysten kanssa, jotka hoitavat liiketoimintansa tyydyttävästi (HE 88/1985 s. 9). Luotonantajalla on mahdollisuus varmistua maksunsaajasta ja sen menettelytavoista. Luottokorttiyhtiöt ovat myös käytännössä käyttäneet hyväkseen mahdollisuutta valikoida myyjäliikkeet, joiden kanssa luottoyhtiö tekee sopimukset. Näin on pyritty viestittämään kuluttajalle myyjäliikkeen täyttävän tietyt luotettavuuden kriteerit. Siten voidaan katsoa, että myös laajakäyttöisten luottokorttien osalta luottoyhtiöillä on mahdollisuus ja jopa lojaliteettiperiaatteeseen perustuva velvollisuus varmistua sopimuskumppaneinaan toimivien myyjäliikkeiden toimintatavoista. Koska kyseinen järjestely ohjaa luottokortin haltijoita tekemään kaupan sellaisen myyjän kanssa, joka on tehnyt B:n kanssa sopimuksen maksutavan käytöstä, on luotonantajan vastuu perusteltu.

Maksaminen luottokortilla edellyttää myyjän ja luottoyhtiön välistä sopimusta. Luottokorttiyhtiöt tekevät sopimukset myyjäliikkeiden kanssa eikä myyjällä ole mahdollisuutta liittyä luottojärjestelmään ilman luotonantajan kanssa tekemäänsä sopimusta. Koska kortin käytettävyys liikkeessä perustuu luotonantajan ja myyjäliikkeen sopimukseen, on kuluttajan saama luotto seurausta myyjän ja rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä.

Kulutusluotolla, jonka käyttötavan kuluttaja voi itse määrätä, tarkoitetaan vuonna 1994 tapahtuneen kuluttajansuojalain muutoksen myötä lain piiriin tulleita pankkien ja muiden luottolaitosten myöntämiä luottoja. Tällaiset luotot jäävät kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n soveltamisalan ulkopuolelle.

Reklamointi

A on vedonnut lain ja käytännön elämän edellyttämässä kohtuullisessa ajassa sekä myyjän että luotonantajan vastuuseen asiassa.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ssä ei ole asetettu määräaikaa vaatimuksen esittämiselle luotonantajalle.

Luottokortin käyttöehtojen 9 kohdan mukaan laskusta on huomautettava mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 14 päivän kuluessa sen saapumisesta. Kyseisellä sopimusehdolla voidaan rajoittaa ainoastaan kuluttajan oikeutta tehdä laskua koskevia huomautuksia välittömästi havaittavissa olevista laskutusvirheistä. Ehdolla ei voida rajoittaa kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ään perustuvaa oikeutta esittää väitteitä riidanalaisen kulutushyödykesopimuksen rahoittanutta luotonantajaa kohtaan.

Vaikka luotonantajan vastuu on rinnakkainen myyjän vastuun kanssa, joutuu ostaja selvittämään ensin myyjän suhtautumisen virheen korjaamisvaatimukseen. A on reklamoinut asiasta myyjälle ja pyrkinyt saamaan tältä hyvityksen. Kun oli käynyt todennäköiseksi, että myyjä ei lähetä tilattua tavaraa eikä palauta maksua, A selvitti oikeudellista asemaansa Kuluttajavirastoon lähetetyllä tiedustelulla ja sai tietää oikeudestaan kohdistaa vaatimus luotonantajaan. A reklamoi asiasta B:lle heti kun tuli todennäköiseksi, että myyjä ei tule lähettämään tilattuja tuotteita tai palauttamaan kauppahintaa ja kun oli saanut tiedon luotonantajan vastuusta asiassa.

B:n ja asiakkaan välisessä sopimuksessa ei ole kohtaa, jonka mukaan asiakas voi vaatia kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n perusteella korvausta B:ltä. B:n vastuusta ei mainita myöskään missään muussa asiakkaalle annettavassa materiaalissa. Kun B kiistää oikeuden olemassaolon, se ei voi edellyttää, että asiakkaan tulisi osata vedota tähän oikeuteen määräajassa.

VASTAUS

B on kiistänyt kanteen.

Vaatimukset
B on vaatinut, että kanne hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan B:n arvonlisäverottomat oikeudenkäyntikulut 5.935 euroa laillisine viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua ratkaisupäivästä lukien.

Perusteet

Hyödykesidonnaisuus

Luottokorttia ei myönnetty A:lle nimenomaisesti kyseisten koiranhoitotuotteiden kauppaa varten eli lain edellyttämä hyödykesidonnaisuuden edellytys puuttuu.

Kuluttajan kannalta on perusteltua, että juuri nimenomaisen kulutushyödykkeen taikka palvelun ostoa varten luoton myöntänyt taho on vastuussa tavaran virheestä myyjän ohella silloin, kun jäljempänä siteerattu hallituksen esityksestä ilmenevä läheisyys vallitsee luotonantajan ja myyjäyrityksen välillä. Hyödykesidonnaisuutta koskeva lisäys kuluttajansuojalain 7 lukuun on tehty tarkoittamaan tilanteita, jolloin kuluttajalle on tarjottu samalla ns. kulutusluottoa, jolla ostettava tuote maksettaisiin. Kulutusluoton myöntäjä on näissä tilanteissa sopimussuhteessa myyjään, joka useimmiten edustaakin sitä kaupantekotilaisuudessa. Tällöin vastuu on perusteltu.

Hyödykesidonnaisuus ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin sitä, että kyseinen luotto on sidoksissa sillä maksettuun hyödykkeeseen. A:n maksukortin käyttö ei voi täyttää näitä kriteereitä. A:n hakiessa maksukorttia ja sitä hänelle myönnettäessä ei ollut keskustelua C-yritykseltä ostettavista koiranhoitotuotteista.

A on itse voinut päättää, miten hän käyttää maksukorttia. Tällöin kortin käyttö ei voi olla hyödykesidonnaista.

Kortin käyttöä on myös käteisen rahan nostaminen kortilla automaatista ja tällä maksaminen. Tämä ei korttiyhtiön vastuun kannalta eroa tilanteesta, jossa tavara maksetaan kortilla. Rahalla maksettaessa olisi aivan yhtä keinotekoista väittää, että korttiyhtiö olisi vastuussa ostetun tavaran virheestä.

Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 § ei siten sovellu, koska kuluttaja on voinut itse määrätä "luoton" käyttötavan. Hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan tilannetta, jossa luotonantaja rahoittaa sopijakumppaninaan olevan myyjän tai palveluksensuorittajan tekemiä sopimuksia. B:n ei voida katsoa tässä tarkoituksessa rahoittaneen C-yrityksen kauppaa vaan antaneen A:lle maksuaikaa luottokortin maksuaikaominaisuuden perusteella. Muunlainen tulkinta hyödykesidonnaisuudesta vesittäisikin täysin tämän lainkohdan lisäämisen kuluttajansuojalakiin.

Luotonanto

Myyjäyhtiö on tehnyt sopimuksen luottokorttien vastaanottamisesta maksuvälineenä - ei B:n vaan - yhdysvaltalaisen ns. acquirer-pankin kanssa. Kyseinen pankki on taas sopimussuhteessa D:n kanssa vastaavalla tavalla kuin noin 20.000 pankkia ja luottolaitosta maailmanlaajuisesti. B:n ja C-yrityksen välillä ei olekaan lainsäätäjän tarkoittamaa liittymää tai läheisyyttä. Tämän vuoksi olisikin keinotekoista väittää, että A:n maksukortin käyttö olisi tilanne, jossa ostajan saama luotto on seuraus myyjän ja ulkopuolisen rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä. B:n olisikin mahdotonta olla sopimussuhteessa maailmanlaajuisesti kaikkien luottokortin maksuvälineenä hyväksyvien yli 20 miljoonan yrityksen kanssa niin läheisesti kuin lainsäätäjä tarkoittaa luotonantajan vastuuta perustellessaan.

Lain esitöissä tarkoitetaankin tilannetta, jossa esim. kodinkoneketju tarjoaa kodinelektroniikkaa ostavalle kuluttajalle ketjuun sopimussuhteessa olevan rahoitusyhtiön kulutusluottoa ostotapahtuman yhteydessä.

Muistutusvelvollisuus

Maksukortin käyttöehtojen mukaan "Muistutukset laskuista on tehtävä mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 14 päivän kuluessa laskun saapumisesta; suoraveloitusta käytettäessä kuitenkin viimeistään neljä arkipäivää ennen eräpäivää, jotta automaattiveloitusta ei suoritettaisi."

Kyseinen ehto etämyyntiä koskevana on sisällytetty maksukortin käyttöehtoihin nimenomaan kuluttajan intressissä. Mikäli kortinhaltija toimii ehtojen mukaisesti, voidaan ostotapahtuma palauttaa siten, että B olisi tässä tapauksessa ilmoittanut yhdysvaltalaiselle, C-yrityksen kanssa sopimuksen tehneelle pankille reklamaatiosta (ns. charge back), jolloin vahinko olisi jäänyt myyjän ja siihen sopimussuhteessa olevan pankin väliseksi.

Kysymyksessä on myös vahingon kärsineelle kuuluva vahinkojen minimoimisvelvollisuus, millä korttiehto on myös perusteltavissa.

Käytännössä tapahtuma on mahdollista palauttaa ja veloitus hyvittää kortinhaltijalle ilman menetyksiä vielä jonkin verran myöhemmässäkin vaiheessa ostopäivästä lukien. 14 päivän määräajalla varmistetaan, että palautusprosessi toteutuu kansainvälisessä järjestelmässä. A sen sijaan odotti lähes puolitoista vuotta laskun saapumisen jälkeen ennen kuin hän otti B:hen yhteyttä. Tällöin ei luonnollisestikaan ollut enää mahdollista menetellä yllä selvitetyllä tavalla.

Ei voi olla lainsäätäjän tahdon mukaista, että kortinhaltijalle ei voitaisi asettaa minkäänlaista toimimisvelvollisuutta ja korttiyhtiölle jätettäisiin vastuu menetyksestä, joka olisi voitu välttää korttiehtoja noudattamalla.

RIITAKYSYMYKSET

Onko tapauksessa kyse kuluttajansuojalain 7 luvussa tarkoitetusta hyödykesidonnaisesta luotosta?

Onko B toiminut kaupassa kuluttajansuojalain tarkoittamassa mielessä luotonantajana?

Onko A:lla ollut velvollisuus reklamoida myyjän virheestä B:lle määräajassa?

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Hyödykesidonnainen luotto
Kuluttajansuojalain 7 luvun 4 §:n 2 momentin säännös siitä, että saman luvun 13 §:ää sovelletaan vain hyödykesidonnaiseen luottoon, on lisätty lakiin 1.1.1994 voimaan tulleen lainmuutoksen yhteydessä. Lainmuutosta koskevasta hallituksen esityksestä HE 238/1992 ilmenee, että kuluttajansuojalain 7 luvun alkuperäinen soveltamisala on koskenut hyödykesidonnaisia luottoja (s. 2/33, 9/33) . Hyödykesidonnaisuuden määritelmä on sama kuin kulutusluoton määritelmä ennen muutosta voimassa olleessa kuluttajansuojalain 7 luvun 1 §:ssä (s. 16/33). 13 §:n soveltamisala vastaa muutoksen jälkeen säännöksen alkuperäistä soveltamisalaa (s. 17/33). Kysymyksessä olevalla rajoitussäännöksellä 13 §:n soveltamisalan ulkopuolelle on jätetty lainmuutoksen myötä sääntelyn piiriin tulleet pankkien ja muiden luottolaitosten myöntämät luotot.

Maininta "hyödykesidonnainen" voi pelkän sanamuodon perusteella tulkiten aiheuttaa epäselvyyttä, sillä luoton hyödykesidonnaisuus voidaan käsittää siten, että luoton pitäisi olla sidottu johonkin nimenomaiseen hyödykkeeseen. Tällä ei ole kuitenkaan ratkaisevaa merkitystä, koska hyödykesidonnaisuuden käsite on kuluttajansuojalain 7 luvun 2 §:n 3 kohdassa määritelty ja ratkaisu käsitteen sisällöstä on tehtävä tämän määritelmän pohjalta. Kuluttajansuojalain 7 luvun 2 §:n 3 kohdan mukaan hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja itse taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella.

Hallituksen esityksestä HE 88/1985 (s. 3, 8, 22 ja 29) käy ilmi, että kuluttajansuojalain 7 luvun alkuperäiseen soveltamisalaan ovat kuuluneet myös yleisluottokortit, jollainen muun muassa kyseessä oleva kortti on.

B:n asema luotonantajana
A on ollut sopimussuhteessa toisaalta B:hen ja toisaalta yhdysvaltalaiseen myyjäyritykseen. B:n A:lle myöntämä luottokortti on mahdollistanut sen, että A on voinut tilata ja maksaa kysymyksessä olevat koiranhoitotarvikkeet. Tämä puolestaan on edellyttänyt luotonantajan ja myyjän välistä sopimusta tai muuta järjestelyä, jolla myyjäliike on saanut suorituksen myymistään tavaroista. Näin ollen A:n saama luotto on ollut seuraus myyjän ja rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä. B on toiminut kaupassa kuluttajansuojalain tarkoittamassa mielessä luotonantajana. Tämän asian ratkaisun kannalta merkitystä ei ole sillä, miten B:n omat oikeudet ja velvollisuudet kansainvälisessä luottokorttijärjestelmässä määräytyvät.

Reklamointi
Kuluttajansuojalaissa ei ole asetettu määräaikaa lain 7 luvun 13 §:n mukaisen vaatimuksen esittämiselle. Kuluttajansuojalain 7 luvun 20 §:n mukaan kuluttajalle mainitun luvun 10-19 §:n mukaan kuuluvia oikeuksia rajoittava ehto on tehoton.

Luottokortin käyttöehtojen kohta, jonka mukaan muistutukset laskuista on tehtävä mahdollisimman pian, kuitenkin viimeistään 14 päivän kuluessa laskun saapumisesta, tai se seikka, että luottokorttiyhtiöiden charge back -järjestelmän mukainen tapahtuman palautusmahdollisuus oli menetetty, eivät voi rajoittaa kuluttajan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ään perustuvaa oikeutta.

A:lle myönnetyn luottokortin korttiehdoissa ei ole ollut mainintaa asiakkaan kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n mukaisesta oikeudesta. A on saanut tiedon oikeuden olemassaolosta vasta kuluttajaviranomaiselta. Tähän nähden vaatimuksen esittämisaikaa on pidettävä myös kohtuullisena.

Edellä kerrotun perusteella reklamointi ei ole tapahtunut liian myöhään.

Oikeudenkäyntikulut
Kannetta on ajettu kuluttaja-asiamiehen toimesta. Koska B on hävinnyt asian, se on velvollinen korvaamaan valtiolle kuluttajan avustamisesta aiheutuneet kohtuulliset kustannukset. Oikeudenkäyntikuluvaatimus on määrältään riidaton.

Tuomiolauselma

B velvoitetaan suorittamaan A:lle 449,90 euroa viivästyskorkoineen 31.8.1999 lukien.

B velvoitetaan suorittamaan valtiolle oikeudenkäyntikulujen korvauksena 4.696 euroa viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua tuomion antamisesta lukien.

Viivästyskorko on seitsemän prosenttiyksikköä yli kulloinkin voimassa olevan korkolain mukaisen viitekoron.

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet:

Käräjätuomarit Merja Lahti, Heikki Paimio ja Pekka Jantunen

HELSINGIN HOVIOIKEUS TUOMIO 29.11.2005

VALITUS

B on vaatinut, että kanne hylätään ja A velvoitetaan korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut korkoineen, käräjäoikeudessa 5.935 eurolla ja hovioikeudessa 2.116,70 eurolla.

B ei ollut antanut A:lle hyödykesidonnaista luottoa, jolla tämä oli ostanut koiranhoitotuotteita yhdysvaltalaiselta yritykseltä. Siksi B:tä ei voitu pitää luotonantajana kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla. B:llä yleisluottokortin myöntäjänä ja yhdysvaltalaisella myyjällä ei ollut kuluttajansuojalaissa tarkoitettua sopimussuhdetta eikä kysymys ollut myöskään lain 7 luvun 2 §:n 3 kohdassa tarkoitetusta järjestelystä. Muussa tapauksessa B:llä olisi tällainen järjestely yli 20 miljoonan mitä erilaisempia tavaroita ja palveluita myyvän liikkeen kanssa ympäri maailmaa.

A ei missään tapauksessa ollut reklamoinut B:tä kohtuullisessa ajassa siitä, kun myyjä ei ollut toimittanut tilattuja tuotteita. Luottokortin luottoehdoissa oli selvitetty 14 päivän muistutusaika. Mikäli kortinhaltija toimi ehtojen mukaisesti, ostotapahtuma voitiin palauttaa ns. charge back -menetelmän avulla kortinhaltijalle. Jos A olisi ollut yhteydessä B:hen korttiehtojen vaatimalla tavalla, vahingon syntyminen niin kortinhaltijalle kuin B:lle olisi voitu estää. A ei siten ollut myöskään noudattanut sopimusoikeudellista velvoitetta vahingon minimoimisesta. Sopimukseen perustuneen reklamointiajan ylittämistä ei voitu perustella sillä, että tieto valitusmahdollisuudesta oli saatu vasta määräajan kulumisen jälkeen.

Kanteen hyväksyminen aiheutti kestämättömän tilanteen B:lle. Yhtiöltä oli käräjäoikeuden julkisuuteen saatetun ratkaisun johdosta vaadittu korvauksia mitä erilaisimmista epäonnistuneista tuotteiden ja palveluiden ostoista. Kanteen hyväksyminen muodostuisi myös kuluttajille epäedulliseksi, koska luottokorttijärjestelmää jouduttaisiin muuttamaan kortin käyttöä rajoittavasti ja kustannuksia korottamalla.

VASTAUS

A on kiistänyt muutosvaatimukset ja vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 504 eurolla korkoineen.

Käräjäoikeuden tuomion lopputulos ei johtanut B:n kannalta kestämättömään lopputulokseen, sillä luotonantajana B:llä oli ollut velvollisuus olla yhteistyössä vain sellaisten yritysten kanssa, jotka hoitivat liiketoimintansa tyydyttävästi. Koska B luottokorttiyhteisönä ja taloudellisen hyödyn saajana ohjasi kortinhaltijoita käyttämään luottokorttia ostojen rahoittamiseen, oli perusteltua, että se myös kantoi riskin tilanteessa, jossa sen jäseneksi hyväksytty yritys ei noudattanut rehellisen kaupan periaatteita. Luotonantaja pystyi parhaiten puuttumaan sellaisen yrityksen menettelyyn, joka ei ollut noudattanut rehellisen kaupan periaatteita tai kuluttajan suojaksi säädettyjä määräyksiä. Luottokorttijärjestelmä kykeni rajoittamaan kustannusriskiä kontrolloimalla jäsenyrityksiään.

A oli ollut sopimussuhteessa vain myyjäliikkeen ja B:n kanssa. Myyjäliike oli hyväksynyt luottokortin maksuvälineeksi. Tästä syystä luottokortin myöntänyt B oli rahoittajan asemassa suhteessa A:han. Se, miten B oli järjestänyt luototukseen liittyvät maksu- ja luottojärjestelyt yhteistyökumppaneidensa kanssa ei ollut merkityksellinen seikka arvioitaessa A:n ja B:n välistä oikeussuhdetta. A:lle myönnetyn yleisluottokortin hyväksyminen maksuvälineeksi perustui B:n ja kansainvälisen luottokorttiyhteisön väliseen sopimukseen, jonka tarkemmat yksityiskohdat eivät olleet A:n tiedossa. B vastasi kuitenkin luottojärjestelyissä käyttämiensä yhteistyökumppanien toimista.

Käräjäoikeuden kanta reklamaatioajasta perustui lakiin eikä B voinut rajoittaa sitä vetoamalla charge back -järjestelmään. A oli reklamoinut B:tä heti kun tuli todennäköiseksi, että myyjä ei tullut lähettämään tuotteita tai palauttamaan kauppahintaa ja kun hän oli saanut tietää luotonantajan vastuusta asiassa.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n perusteella osapuolten tuli vastata joka tapauksessa itse oikeudenkäyntikuluistaan.

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Pääasia

Kuluttajansuojalain (KSL) 7 luvun 13 §:n 1 momentin (385/1986) mukaan kuluttajalla, jolla on oikeus pidättyä maksusta taikka saada hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muu rahasuoritus myyjältä tai palveluksen suorittajalta tämän sopimusrikkomuksen johdosta, on tämä oikeus myös sitä luotonantajaa kohtaan, joka on rahoittanut kaupan tai palveluksen. Luotonantaja ei ole kuitenkaan velvollinen maksamaan kuluttajalle enempää kuin on tältä saanut maksuina. KSL 7 luvun 4 §:n 2 momentin (85/1993) mukaan edellä mainittua luvun 13 §:ää sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon.

KSL 7 luvun 13 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 88/1985) on todettu, että kuluttajansuojan kannalta on perusteltua, että niissä tilanteissa, joissa ostajan saama luotto on seuraus myyjän ja ulkopuolisen rahoittajan välisestä asianomaisen myyjän myyntitoiminnan rahoittamista koskevasta järjestelystä, ostajan asema myyjän suoritusvirheen johdosta on samanlainen riippumatta, kuka rahoitusjärjestelyn osapuolista on muodollisesti velkojana. Tämän vuoksi mainitussa lain esityössä on katsottu, että jos kuluttajalla on myyjän sopimusrikkomuksen johdosta oikeus pidättyä maksusta, hän voi vedota tällaiseen oikeuteen myyjän lisäksi myös luotonantajaa vastaan. Samoin kuluttaja voi tällaisessa tapauksessa vaatia ulkopuoliselta luotonantajalta hinnan palautusta, vahingonkorvausta tai muuta rahasuoritusta.

Hovioikeus toteaa, että KSL 7 luvun 13 §:n ja sitä koskevan lain esityön (HE 88/1985) valossa A:lla näyttäisi olevan asiassa oikeus kannevaatimuksen mukaiseen luottokorttimaksun palautukseen luotonantajana toimineelta B:ltä myyjän riidattoman suoritusvirheen johdosta. KSL 7 luvun 4 §:n 2 momentilla on sittemmin rajattu mainitun KSL 7 luvun 13 §:n soveltamisalaa. Tästä syystä asiassa on tarkasteltava, mikä merkitys tehdyllä lainmuutoksella (85/1993) on tässä asiassa B:n KSL 7 luvun 13 §:n mukaisen vastuun kannalta.

KSL 7 luvun 4 §:ää koskevassa hallituksen esityksessä (HE 238/1992) on todettu, että hyödykesidonnaisella luotolla tarkoitetaan kulutushyödykkeen hankkimista varten myönnettävää kulutusluottoa, jonka antajana on myyjä tai palveluksen suorittaja taikka muu elinkeinonharjoittaja myyjän tai palveluksen suorittajan kanssa tekemänsä sopimuksen tai muun kuluttajien luotottamista koskevan järjestelyn perusteella. Hallituksen esityksen mukaan määritelmä on sama kuin kulutusluoton määritelmä KSL:ssa. KSL:n lisäyksellä on tarkoitettu rajoittaa 13 §:n soveltamisalaa siten, että sitä sovelletaan ainoastaan hyödykesidonnaiseen luottoon. Tarkoituksena on ollut tällöin suojata kuluttajaa tapauksissa, joissa kuluttajaan nähden ulkopuolinen luotonantaja rahoittaa sopijakumppaninaan olevan myyjän tai palveluksen suorittajan tekemiä sopimuksia. Tämän vuoksi KSL 7 luvun 13 §:n ei ole katsottu soveltuvan sellaiseen luottoon, jonka käyttötavan kuluttaja voi itse määrätä.

B on toiminut A:han nähden luotonantajana rahoittaessaan sopijakumppaninaan olleen C -yrityksen myyntitoimintaa. Kysymys on kuitenkin ollut yleisluottokortin käytöstä, jossa luoton käyttötarkoitus on ollut ennalta rajoittamaton ja siksi täysin kuluttajan itsensä määrättävissä. Sen vuoksi hovioikeus katsoo, että kysymys ei ole ollut KSL 7 luvussa tarkoitetusta hyödykesidonnaisesta luotosta. B ei siten ole korvausvelvollinen asiassa KSL 7 luvun 13 §:n nojalla. Koska muuta perustetta B:n vastuulle ei ole asiassa esitetty, kanne on hylättävä.

Oikeudenkäyntikulut

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n mukaan jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluistaan. Lainkohtaa koskevassa lain esityössä (HE 107/1998) korostetaan, että säännös on tarkoitettu poikkeussäännöksi ja että sen soveltamiskynnys on suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voisi olla tilanteessa, jossa jutun oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa ratkaisun lopputulos ei ole etukäteen ennustettavissa. Oikeudellisesta epäselvyydestä on puolestaan kysymys esimerkiksi silloin, kun kirjoitetussa laissa on aukko, ennakkoratkaisua ei ole eikä ole selvää kuinka riitaan liittyvä oikeuskysymys tulisi ratkaista. Samoin on asianlaita jos laki on tulkinnanvarainen eikä lain esitöistäkään riittävän selvästi käy ilmi lainsäätäjän tarkoitusta.

Edellä mainitulla tavalla pelkästään KSL 7 luvun 13 §:n ja sitä koskevan hallituksen esityksen (HE 88/1985) perusteella A:lla näyttäisi olevan asiassa oikeus kannevaatimuksen mukaiseen luottokorttimaksun palautukseen B:ltä. Vaikka KSL 7 luvun 4 §:n lainmuutoksen myötä pykälän soveltamisen edellytykseksi on tullut luoton hyödykesidonnaisuus, lainvalmistelutöissä (HE 238/1992) on todettu sanotusta 13 §:stä, että sen soveltamisala vastaa sen nykyistä soveltamisalaa. Lainvalmistelutöihin on siten jäänyt keskenään ristiriitaisia lausumia liittyen KSL 7 luvun 13 §:n soveltamisesta suhteessa lain 7 luvun 4 §:ään. Tähän nähden hovioikeus katsoo, että laki on asiaa koskevilta osin tulkinnanvarainen eikä lain esitöistäkään riittävän selvästi ole käynyt ristiriitaisten ilmausten vuoksi ilmi lainsäätäjän tarkoitusta. Tämän vuoksi oikeudenkäyntikulut asiassa jätetään kokonaisuudessaan asianosaisten vastattaviksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8a §:n nojalla.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. B vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle 449,90 euroa korkoineen ja valtiolle korvausta oikeudenkäyntikuluista 4.696 euroa korkoineen.

Asianosaiset saavat vastata itse oikeudenkäyntikuluistaan asiassa.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Raija Karppinen, Matti Rintala ja Petri Leskinen

Esittelijä Hannu Rantalainen

Lainvoimaisuustiedot:
KKO:n ratkaisu 2.2.2007 KKO:2007:6
Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

ERI MIELTÄ OLEVAN JÄSENEN LAUSUNTO ASIASSA S 04/2355

Hovioikeudenneuvos Matti Rintala:

Hyväksyn käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen. Tämän vuoksi en muuta käräjäoikeuden tuomiota, hylkään B:n hovioikeudessa esittämän oikeudenkäyntikuluvaatimuksen ja velvoitan B:n korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa 504 eurolla korkoineen. Äänestyksen johdosta velvollisena ottamaan kantaa oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuteen hovioikeudessa, ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Finlex ® är en offentlig och gratis internettjänst för rättsligt material som ägs av justitieministeriet.
Innehållet i Finlex produceras och upprätthålls av Edita Publishing Ab. Varken justitieministeriet eller Edita svarar för eventuella fel i innehållet i databaserna, för den omedelbara eller medelbara skada som orsakas av att felaktig information används eller för avbrott i användningen av eller andra störningar i Internet.