18.8.2017

Espoon käräjäoikeuden tuomio 8.4.2016

Syyttäjän syytteen johdosta käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 27.7. - 29.8.2015 harjoittanut ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa. Hän oli liittynyt niin sanottuun Uber-palveluun 27.7.2015 ja kuljettanut sen kautta kyydin tilanneita henkilöitä korvausta vastaan. Hän oli kuljetuksista ansainnut yhteensä noin 3 000 euroa.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta 20 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3 000 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Kalske-Haikonen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 21.9.2016

A:n valituksen johdosta hovioikeus lausui seuraavaa:

Kysymyksenasettelu

A oli ajanut 27.7.-29.8.2015 henkilöautollaan Uber-sovelluksen kautta tietoonsa saamia henkilökuljetuksia korvausta vastaan. A ei ollut tuntenut entuudestaan kuljetettavia henkilöitä eikä hänellä ollut ollut taksilupaa.

Hovioikeudessa oli ensinnäkin kysymys siitä, oliko syytteessä kuvattua menettelyä pidettävä sellaisena taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena henkilöautolla, mikä oli edellyttänyt lain 4 §:n mukaan taksilupaa. Mikäli tunnusmerkistön katsottiin asiassa täyttyvän, oli vielä arvioitava, oliko A vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdyksen perusteella.

Toiseksi hovioikeudessa oli kysymys siitä, tuliko menetettävä hyöty määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan vai tuliko se laskea ajoista saadun palkkion ja erinäisten kulujen erotuksena eli nettohyötyperiaatteen mukaan. Toissijaisesti oli kysymys siitä, tuliko menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistaa.

Uber-kuljetukset

Hovioikeus totesi, että Uber on monikansallinen teknologiayhtiö, joka on kehittänyt älypuhelinsovelluksen. Suomessa sovellus on ollut vuoden 2014 syksystä lähtien käytössä pääkaupunkiseudulla. Kuljettajilla ja asiakkailla on ollut omat Uber-sovelluksensa. Sovelluksen kautta kyytiä tarvitseva henkilö on voinut tilata kyydin ja kyytejä ajava henkilö saa sovelluksen kautta puolestaan tiedon kyytiä tarvitsevasta ja tämän sijainnista. Sovelluksen kautta kuljettaja on saanut tiedon aina häntä lähinnä olevasta asiakkaasta ja kuljettaja on voinut hyväksyä tai hylätä pyynnön. Jos kuljettaja ei ole vastannut riittävän ajoissa kyytiä koskevaan pyyntöön tai on hylännyt tällaisen pyynnön, sovellus on siirtänyt pyynnön asiakasta seuraavaksi lähimpänä olleelle kuljettajalle.

A tai muutkaan Uber-sovellusta käyttäneet kuljettajat eivät ole olleet Uberiin työsuhteessa, vaan heistä on käytetty nimitystä partnerikuljettaja. Uber on antanut partnerikuljettajille oikeuden käyttää Uberin kuljettajille tarkoitettua sovellusta, kun taas asiakkaat ovat voineet ladata oman sovelluksensa älypuhelimeensa. Uber on muun muassa edellyttänyt partnerikuljettajiltaan ajokorttia, enintään kymmenen vuotta vanhaa autoa, tiettyjä Trafin asiakirjoja sekä voimassa olevaa vakuutusta. Yhtiö on järjestänyt kuljettajille lyhyen perehdytyksen.

Asiakkaat ovat maksaneet kuljetusten palkkiot sovellukseen syöttämiensä luottokorttitietojen avulla Uberille. Yhtiö on pidättänyt palkkiosta itselleen 20 prosentin osuuden ja tilittänyt loput 80 prosenttia kuljettajalle. Asiakkaan kuljetuksestaan maksama palkkio on perustunut sekä aika- että kilometriperusteiseen veloitusperusteeseen vähimmäisveloituksen ollessa kuitenkin 4 euroa.

Onko kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetusta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta

A oli vedonnut siihen, että Uber-kuljetuksessa ei ollut ollut kysymys ammattimaisesta henkilöiden kuljettamisesta, vaan kimppakyyteihin tai naapuriapuun verrattavasta toiminnasta, sillä yksittäisestä kyydistä maksettu korvaus oli ollut vähäinen.

Taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaan se, joka harjoittaa ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksilupaa, on tuomittava luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Taksiliikennelain 4 §:n 1 momentin mukaan ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa. Lain 3 §:n mukaan ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan elinkeinon harjoittamisen tai toimeentulon hankkimisen taikka muun tulonhankkimisen tarkoituksessa harjoitettua henkilöiden kuljettamista tiellä henkilöautolla korvausta vastaan päätoimisesti taikka sivutoimimisesti tai muuten toisen elinkeinon ohella. Ammattimaiseen henkilöiden kuljettamiseen rinnastetaan kuljetus korvausta vastaan, jos kuljetusta edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla.

Taksiliikennelain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 38/2006 vp s. 19 ja 35) mukaan lupavaatimuksen säilyttäminen oli perusteltua asiakkaan turvallisuuden kannalta. Luvanvaraisuuden tavoitteena oli myös turvata taksipalvelujen hyvä laatu koko maassa. Ammattimaisen liikenteen käsite ymmärrettäisiin laajasti siten, että siihen sisältyisi varsinaisen elinkeinotoiminnan ohella myös muu ansiotarkoituksessa harjoitettu henkilöiden kuljetus. Myös sivutoiminen ja toisen elinkeinon yhteydessä harjoitettu henkilöiden kuljetus korvausta vastaan katsottaisiin liikennelupaa edellyttäväksi. Valvonnan mahdollistamiseksi liikennelupaa edellytettäisiin tietyissä olosuhteissa myös silloin, kun toiminta ei täytä ammattimaisuuden tunnusmerkkejä. Tällaiseksi lupaa edellyttäväksi toiminnaksi katsottaisiin yksikin henkilöiden kuljetus korvausta vastaan silloin, kun kuljetuksen suorittamista edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla. Taksipalvelujen tarjoaminen internet-sivuilla katsottaisiin puolestaan ammattimaisuuteen viittaavaksi menettelyksi. Kyytien odottelu ja niiden tarjoaminen kenelle tahansa osoittaa suunnitelmallisuutta, joka on tunnusomaista ansiotarkoituksessa harjoitetulle toiminnalle.

Perustuslakivaliokunnan lausunnon (PeVL 31/2006 vp) mukaan taksiliikenteen harjoittamisen luvanvaraisuus ja säännökset luvan myöntämisen henkilökohtaisista edellytyksistä eivät muodostuneet perustuslaissa turvatun elinkeinovapauden kannalta ongelmallisiksi. Myöskään Euroopan unionin oikeudesta ei seurannut sellaisia, nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksellisiä rajoituksia tai vaatimuksia, jotka tulisi ottaa huomioon taksiliikennelain luvanvaraisuuden ja ammattimaisuuden käsitteitä tulkittaessa.

A oli ilmoittanut ansainneensa 27.7. - 29.8.2015 iltaisin ja viikonloppuisin ajamillaan Uber-kuljetuksilla noin 2 800 - 2 900 euroa. A:n menettelyn ammattimaisuutta arvioitaessa keskeistä oli, että hän oli kuljettanut autollaan itselleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä korvausta vastaan. Kuka tahansa Uber-sovelluksen käyttäjä oli voinut tilata A:lta kyydin, ja asiakkaat olivat valikoituneet sattumanvaraisesti läheisimmän sijainnin perusteella. Kyytien tilaaminen ja ajaminen perustuivat sovelluksen kautta tapahtuvaan kyydin tilaamiseen, mikä osoitti toiminnan laajuutta ja ansaintatarkoitusta. A oli ansainnut noin kuukauden mittaisen ajanjakson aikana lähes 3 000 euroa. Tämä osoitti kyytejä olleen paljon ja tuki johtopäätöstä siitä, että toimintaa oli harjoitettu nimenomaan ansaintatarkoituksessa. Toiminnan ammattimaisuutta arvioitaessa merkitystä ei voitu antaa sille, että yksittäisestä kyydistä saatu korvaus oli voinut olla vähäinen. Merkitystä ei voitu antaa myöskään sille, että maksu ei ollut tapahtunut asiakkaalta suoraan kuljettajalle, vaan sovelluksen kautta Uberille asiakkaan luottokortilta ja Uber oli tilittänyt kuljettajan osuuden tämän tilille.

Hovioikeus katsoi, että A:n menettelyssä oli ollut kysymys ammattimaisesta ja siten taksilupaa edellyttävästä toiminnasta. Koska A:lla ei ollut ollut taksilupaa, hänen menettelyssään oli kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaisesta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta.

Kieltoerehdys

A oli esittänyt, että hänen oli joka tapauksessa katsottava rikoslain kieltoerehdystä koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla erehtyneen pitämään tekoaan sallittuna ja hänet oli sen vuoksi jätettävä rangaistukseen tuomitsematta.

Kieltoerehdystä sääntelevän rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi.

Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 106 - 107) kieltoerehdyksen todetaan liittyvän ennen muuta tilanteisiin, joissa rangaistavuuden rajat määräytyvät rikoslain ulkopuolisen, muun aineellisen lainsäädännön perusteella. Jokaisen tulee kuitenkin lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityismääräyksistä. Pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei riitä väärän käsityksen asiasta muodostaneen tekijän vastuusta vapautumiseen, vaan edellytyksenä on, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia. Tieto normien sisällöstä tulee hankkia ensi sijassa virallislähteistä eikä muissa lähteissä annettu väärä tieto voi juuri johtaa anteeksiannettavaan menettelyyn.

Luvattoman taksiliikenteen harjoittamista koskeva rangaistussäännös sai sisältönsä taksiliikennelain 28 §:n 1 momentista sekä lain 3 ja 4 §:n tulkinnasta. Lain 3 §:ssä oli ilmaistu, mitä ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan. Lain 4 §:stä ilmeni, että ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa, ja lisäksi ne poikkeukset, joissa lupaa ei tarvita. Lisäksi lain esitöissä oli lueteltu erinäisiä seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon ammattimaisuutta arvioitaessa. Perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan (PeVL 31/2006 vp) todennut, että luvanvaraisuuden ala on mainituissa säännöksissä määritelty riittävän täsmällisesti.

A ei ollut edes väittänyt yrittäneensä selvittää taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettua ammattimaisuuden käsitettä. Sitä vastoin A oli ulkomaalaisuutensa ohella vedonnut siihen, että ammattimaisuuden käsite oli niin epäselvä, ettei hän olisi ylipäätään voinut saada viranomaisilta tietoa lain sisällöstä. Tätä hän oli perustellut sillä, ettei taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin tulkinnasta ollut oikeuskäytäntöä ja että liikenne- ja viestintäministeriön liikennekaariluonnoksessa ammattimaisuuden käsitteen oli todettu olevan epäselvä.

Hovioikeus katsoi, että perehtymällä taksiliikennelain sisältöön A:lla olisi ollut perusteltu aihe olettaa, että hänen menettelynsä voidaan katsoa taksiliikennelain 3 §:n nojalla ammattimaiseksi ja siten taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla rangaistavaksi. A:n ulkomaalaisuus tai se, että Uberin tarjoamassa perehdytyksessä ei asiaan ollut suoraan otettu kantaa, eivät hovioikeuden näkemyksen mukaan muodostaneet perustetta rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdyksen soveltamiselle. Pikemminkin perehdytyksessä avoimeksi jäänyt kysymys toiminnan lainmukaisuudesta olisi antanut aiheen selvittää menettelyn luvanvaraisuutta Suomessa. Liikennekaariluonnoksesta ei voitu tehdä sellaista johtopäätöstä, että voimassa oleva lainsäädäntö olisi kysymyksessä olevan Uber-kuljetuksen kannalta sisällöltään epäselvä. Luonnoksessa ei myöskään otettu suoraan kantaa taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksen sisältöön tai tulkintaan. Mikäli tekijä soveltaa säännöksiä virheellisesti tiedossaan oleviin tosiasioihin, ei tätä voitu pitää vastuuvapauden tuottavana kieltoerehdyksenä. A:n väittämää erehtymistä menettelynsä luvanvaraisuudesta ei voitu pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

Syyksilukeminen

A oli syyllistynyt menettelyllään käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Syyksilukemisen osalta aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ollut.

Rangaistus

Luvattoman kuljetustoiminnan kesto ja siitä saatujen tulojen määrä huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut pidettävä vähäisenä. Kieltoerehdystä koskevista perusteluista ilmenevät seikat huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut myöskään pidettävä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaisia perusteita jättää A rangaistukseen tuomitsematta.

Käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa 20 päiväsakon sakkorangaistusta ei voitu pitää liian ankarana eikä rangaistusta ollut siten aihetta alentaa.

Menetettävä rikoshyöty

Lausumillaan perusteilla hovioikeus katsoi A:n kuljetuksista saamien palkkioiden määräksi 2 800 euroa.

Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on pykälän 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Menettämisseuraamusta voidaan luvun 10 §:ssä säädetyin edellytyksin kohtuullistaa. Rikoslain 10 luvun 2 §:n hyödyn menettämistä koskevaa säännöstä oli muutettu lailla 356/2016. Uusi säännös ei kuitenkaan johtanut lievempään lopputulokseen, joten sovellettavaksi tuli tekoajankohtana voimassa ollut säännös.

Laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten hyöty on laskettava. Esitöistä ilmeni kuitenkin, että menetettäväksi on lähtökohtaisesti tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Silti esitöissä oli todettu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. Toisaalta laittomassa alkoholikaupassa hyöty olisi myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska tällainen hankintakustannus ei ole aiheutunut rikollisesta toiminnasta (HE 80/2000 vp s. 15 - 16 ja 21 - 22).

Ennakkoratkaisuissaan KKO 2004:73 ja KKO 2007:1 Korkein oikeus oli huumausainerikosten tuottamaa taloudellista hyötyä arvioidessaan katsonut, että nettohyötyperiaatetta oli syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Ratkaisussa KKO 2005:71 parituksesta saatua rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vähennyksenä otettiin huomioon sellaiset välittömät asunnon hoitokulut, jotka aiheutuvat asunnon omistajalle muissakin kuin rikokseen liittyvissä tilanteissa. Alkoholin laitonta välittämistä koskevassa ratkaisussaan KKO 2011:61 Korkein oikeus on katsonut, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus, kun alkoholin ostaminen Alko Oy:n vähittäismyynnistä ei sinänsä ollut rangaistava teko.

A:n palkkiot oli kokonaisuudessaan saatu lainvastaisella toiminnalla. Lähtökohtaisesti tällöin ei tule tehtäväksi sellaisia vähennyksiä, joita laillisen liiketoiminnan yhteydessä on mahdollista tehdä (ks. KKO 2004:73 ja KKO 2007:1). Asiassa oli kuitenkin vielä arvioitava, tuleeko kuljetuksista saaduista palkkioista tehdä A:n vaatimat vähennykset ottaen huomioon, ettei menettämisseuraamuksella tule olla rangaistuksellisia tavoitteita.

Auton pääoma-, polttoaine- ja huoltokulujen sekä ajoneuvoveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A oli käyttänyt kuljetuksissa omistamaansa autoa ja katsonut, että rikoshyödystä tulisi vähentää auton pääomakulut, käyttökustannuksina polttoaine- ja huoltokulut sekä ajoneuvoveron osuus.

Hovioikeus totesi, että menettämisseuraamuksella pyritään siihen, että rikokseen syyllistyminen ei olisi tekijälle kannattavaa. Toisaalta tarkoituksena ei ole, että rikoshyödyn menettäminen muodostuisi miltään osin rangaistuksen luonteiseksi. Menettämisseuraamus oli siten tarkoitettu koskemaan vain todellista nettohyötyä. Kuitenkin sekä lain esitöiden että Korkeimman oikeuden asiaa koskevan ennakkoratkaisukäytännön perusteella voitiin todeta, että itse rikolliseen toimintaan liittyviä rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voida vähentää menetettävästä hyödystä.

Polttoaineen ostaminen ei ollut sinänsä rangaistava teko. Tämä puoltaisi sitä, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on vain nettohyöty eli palkkioiden ja polttoaineen hankintahinnan välinen erotus. Polttoainekulut olivat kuitenkin liittyneet suoraan rikoksen eli luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen täytäntöönpanoon. A ei olisi voinut toteuttaa kuljetuksia ilman polttoainetta. Hovioikeus katsoi, ettei polttoainekuluja tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvon omistaja oli vastuussa ajoneuvoverosta siitä riippumatta, käyttääkö hän ajoneuvoa omiin yksityisajoihinsa vai luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Ajoneuvovero oli siten tavanomainen ajoneuvon omistajalle aiheutuva kustannus. Tällaista kustannusta tai edes osaa siitä ei voitu vähentää saadusta palkkiosta. A oli lisäksi ilmoittanut hankkineensa puheena olevan ajoneuvonsa alun alkaen nimenomaan Uber-kuljetuksia varten. Tällaisessa tilanteessa ajoneuvoveron maksusta aiheutuneita kuluja voitiin pitää rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvina kustannuksina, eikä tämänkään perusteella niitä tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvoon kohdistuvissa pääoma- ja huoltokuluissa oli puolestaan kysymys omaisuuden ostamiseen tai kunnostukseen liittyvistä kuluista, joiden tarkoituksena oli lisätä omaisuutta tai korjaustoimenpiteiden avulla säilyttää tai korottaa sen arvoa. Hovioikeus katsoi, että nämä kustannukset eivät liittyneet rikoksella saatuun hyötyyn eikä niitä siten voitu vähentää palkkioista. Pääomakulujen vähentäminen olisi johtanut myös siihen, että rikollisella toiminnalla pystyttäisiin rahoittamaan ajoneuvon hankkiminen ja sen ylläpitäminen.

Ansiotuloveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A:n toiminta oli katsottu taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseksi. Toiminnasta saatu ansiotulo oli edellä todetuin tavoin kokonaisuudessaan rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2005:17 oikeusohjeesta ilmeni, että kun rikoshyöty tuomitaan kokonaisuudessaan valtiolle menetettäväksi, ei tekijälle jää sellaista tuloa, jonka perusteella ylipäänsä voitaisiin määrätä veroa. Näin ollen A:n maksamia veroja tai niiden arvioitua määrää ei voitu tällaisessa tilanteessa ottaa huomioon laskettaessa valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrää.

Hovioikeus totesi, että verovelvollisen mahdollisuus hakea oikaisua verotukseensa oli tavanomainen verotuksellinen toimenpide, eikä siinä ollut kysymys rangaistuksen luontoisesta menettelystä.

Hovioikeus katsoi, että A:n valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrä oli kertynyttä todellista ansiotuloa vastaavat 2 800 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

A oli vaatinut, että hänen taloudellisen tilanteensa ja muun elämäntilanteensa johdosta menettämisseuraamusta kohtuullistetaan. A oli ilmoittanut, että hän aloittaisi syksyllä opinnot ja että hänen kuukausittaiset tulonsa olivat noin 600 euroa. Lisäksi A oli vedonnut siihen, ettei asiassa ollut ollut kysymys laajamittaisesta toiminnasta eikä hänen menettelyään voitu vireillä oleva liikennekaariluonnos huomioon ottaen pitää kovinkaan moitittavana.

Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan menettämisseuraamusta voidaan kohtuullistaa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Hovioikeus katsoi, etteivät A:n esittämät perusteet olleet sellaisia, jotka antaisivat aiheen menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen.

Lopputulos

Hovioikeus alensi menettämisseuraamuksen määrän 2 800 euroon. Muilta osin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Petri Leskinen ja Arja Mäki.

Perustelut

Syyksilukeminen ja rangaistus

1. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut niiltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että hovioikeuden tuomiossa selostettu A:n menettely täyttää luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen tunnusmerkistön ja että A:ta ei ole vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdystä koskevan säännöksen perusteella. Aihetta A:lle tuomitun sakkorangaistuksen alentamiseen ei ole.

Kysymyksenasettelu menettämisseuraamuksen osalta

2. Hovioikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä hänen luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta saamiensa palkkioiden määrän kokonaisuudessaan. Palkkioiden kokonaismääräksi hovioikeus on katsonut 2 800 euroa.

3. A on valituksessaan katsonut, että menetetyksi voidaan tuomita vain rikoksen tuottama nettohyöty. Muutoin menettämisseuraamuksesta tulee asiassa luonteeltaan rangaistus. Sen vuoksi sanotusta palkkioiden kokonaismäärästä on hänen mukaansa vähennettävä kysymyksessä olevista kuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut. Lisäksi tulee vähentää rikoksen tekoaikaa vastaava osuus auton pääomakustannuksista, ajoneuvoverosta ja huoltokustannuksista. Vielä palkkioista on A:n mukaan vähennettävä hänen niistä maksamansa tulovero.

4. Syyttäjä on vastauksessaan pitänyt hovioikeuden tuomiota oikeana.

Sovellettava säännös ja sen esityöt

5. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Säännöstä on muutettu lailla 356/2016, joka on tullut voimaan 1.9.2016. Uuden säännöksen mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan muun muassa rikoksella välittömästi saatua omaisuutta. Korkein oikeus toteaa, ettei uuden säännöksen soveltaminen johtaisi lievempään lopputulokseen kuin tekoaikana voimassa olleen säännöksen soveltaminen. Menettämisseuraamuksen tuomitsemista on näin ollen arvioitava tekoaikana voimassa olleen säännöksen perusteella.

6. Menettämisseuraamuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneen hallituksen esityksen yleisperusteluissa on todettu, että rikokseen perustuvana seuraamuksena konfiskaatio tulee kysymykseen nimenomaan turvaamistoimenpiteenä, joten menettämisseuraamusta ei pidä käyttää rangaistuksen luonteisena seuraamuksena (HE 80/2000 vp s. 15).

7. Rikoslain 10 luvun 2 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa hyötyä olisi vain myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska edellä mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta. Sitä vastoin vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. (HE 80/2000 vp s. 21)

Korkeimman oikeuden aikaisemmat ennakkopäätökset

8. Asiassa sovellettava hyödyn menettämistä koskeva säännös on tullut voimaan 1.1.2002. Jäljempänä selostettavalla tavalla osassa sen jälkeen annetuista Korkeimman oikeuden ratkaisuista on poikettu siitä esitöiden mukaisesta lähtökohdasta, jonka mukaan menetettäväksi olisi tuomittava vain todellinen nettohyöty. Osassa ratkaisuista tätä lähtökohtaa on noudatettu.

9. Ratkaisu KKO 2004:73 koski lääkerikosta, jossa oli kysymys laittomasti maahan tuotujen lääkevalmisteiden myymisestä samalla hinnalla, jonka myyjä oli itse niistä maksanut. Ratkaisun perustelujen mukaan (kohta 12) rikoshyödyn menettämistä koskevia säännöksiä oli perusteltua tulkita niin, että rikoksen tekemisestä rikoksentekijälle aiheutuneet kulut on aina jätettävä rikoksentekijän itsensä vastattaviksi. Perusteluissa viitattiin tältä osin myös ratkaisuun KKO 1999:89. Perusteluissa todettiin, että nettohyötyperiaatetta on siten rikoshyötyä laskettaessa syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Korkein oikeus päätyi kyseisessä tapauksessa siihen, että rikoksen tekijälleen tuottamaa ja valtiolle menetettävää taloudellista hyötyä laskettaessa ei ollut otettava vähennyksenä huomioon lääkevalmisteiden hankintahintaa.

10. Ratkaisussa KKO 2005:71 oli kysymys paritusrikoksen tuottaman hyödyn laskemisesta. Vastaajan omistama asunto oli ollut tietyn ajanjakson vuokrattuna prostituoiduille. Menetettäväksi tuomittavaa rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vastaajan prostituoiduilta saamasta vuokratulosta vähennettiin asunnon hoitokulut, mutta ei asuntoon kohdistuneesta lainasta aiheutuneita korkoja ja kuluja.

11. Ratkaisun KKO 2007:1 kohteena olleessa tapauksessa vastaaja oli myynyt lukuisissa erissä huumausainetta ja tuomittu rangaistukseen törkeästä huumausainerikoksesta. Korkein oikeus katsoi, että edellä selostetusta ratkaisusta KKO 2004:73 ilmenevät rikoshyödyn laskemisperiaatteet soveltuvat myös tapauksiin, joissa on kysymys laittomasti hankittujen huumausaineiden myymisestä. Näin ollen Korkein oikeus päätyi siihen, että tuomittaessa menetetyksi huumausainerikoksen tuottama taloudellinen hyöty huumausaineen myyjä menettää saamansa myyntivoiton lisäksi huumausaineen hankintaan käyttämiensä varojen arvon. Tästä lähtökohdasta huolimatta menettämisseuraamusta määrättäessä oli ensisijaisesti pyrittävä selvittämään hyödyn todellinen määrä. Saman rikoksentekijän peräkkäisissä kaupoissa myyntihintojen yhteenlaskeminen saattaa johtaa hyödyn moninkertaiseen menettämiseen. Kun toiminnan rahoituksesta ei ollut esitettävissä selvitystä, menettämisseuraamuksen kertautuminen oli pyrittävä estämään arvioimalla rikoksen tuottama kokonaishyöty.

12. Ratkaisussa KKO 2011:61 oli kyse asiasta, jossa vastaaja oli laittomasti myynyt 4 000 pulloa alkoholiliikkeestä hankittuja alkoholijuomia. Ottaen huomioon, että alkoholin ostaminen alkoholiliikkeestä ei sinänsä ole rangaistava teko, Korkein oikeus katsoi, että menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus.

13. Rikoksentekijän saaman todellisen nettohyödyn on katsottu olleen menettämisseuraamuksen määräämisen lähtökohtana myös ratkaisuissa KKO 2015:74 ja KKO 2016:85.

Korkeimman oikeuden arviointi ratkaisuperusteiden osalta

14. Lain esitöistä ilmenevän tarkoituksen mukaisesti rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momenttia (875/2001) tulkittaessa voidaan lähtökohtana pitää sitä, että menetettäväksi tulisi pääsääntöisesti määrätä vain todellinen nettohyöty. Tätä lähtökohtaa noudattamalla voidaan turvata sen tavoitteen toteutuminen, että menettämisseuraamus ei muodostu rangaistuksen luonteiseksi seuraamukseksi. Edellä kohdassa 7 selostetulla tavalla esitöissä on kuitenkin toisaalta lausuttu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia. Tämä poikkeus ei saa tukea säännöksen sanamuodosta eikä se ole kaikissa tapauksissa ennakoitavalla ja yhdenmukaisella tavalla sovellettavissa.

15. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2004:73, KKO 2007:1 ja KKO 2011:61 on kaikissa ollut kysymys siitä, oliko menettämisseuraamusta määrättäessä laittomasti myydyn hyödykkeen myyntihinnasta vähennettävä sen ostohinta. Ratkaisujen perustelujen mukaan ostohintaa ei ole hyväksytty vähennykseksi silloin, kun hyödykkeen hankkiminen itsessään on ollut lainvastaista. Myös ratkaisussa KKO 2005:71 on vähennettäviksi hyväksytty asunnon hoitokulut, joiden maksaminen on sinänsä ollut laillista.

16. Korkein oikeus katsoo, että lain sanamuodon, esitöiden sekä Korkeimman oikeuden aikaisempien ennakkopäätösten perusteella ei ole perusteltua tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, jonka mukaan rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voitaisi milloinkaan ottaa vähennyksenä huomioon menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Perustellumpana voidaan pitää tulkintaa, jonka mukaan tällaisetkin kustannukset voidaan pääsääntöisesti vähentää, jos niiden aiheutumiseen ei sinänsä liity rangaistavaa menettelyä.

Arviointi tässä tapauksessa

17. Polttoaineen ostaminen henkilöautoon ei sinänsä ole rangaistava teko. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:n suorittamista laittomista henkilökuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut on vähennettävä hänen saamistaan palkkioista menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Samalla perusteella palkkioista tulee vähentää myös kysymyksessä olevia kuljetuksia vastaava arvionvarainen osuus sellaisista henkilöauton huoltamisesta aiheutuvista säännönmukaisista kustannuksista, joiden syntyminen riippuu siitä, kuinka paljon autolla ajetaan.

18. Auton hankkimisesta aiheutuneiden pääomakustannusten ja autosta suoritettavan ajoneuvoveron määrä ei sitä vastoin ole riippunut siitä, kuinka paljon A on ajanut laittomia kuljetuksia. Jos nämä kustannukset hyväksyttäisiin osaksikaan vähennettäviksi, A voisi rikollisella toiminnalla rahoittaa ajoneuvon hankkimisesta ja omistamisesta aiheutuvia kiinteitä kustannuksia. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että pääomakustannuksia ja ajoneuvoveroa ei voida ottaa vähennyksinä huomioon. Hovioikeuden tuomiossa lausutuin tavoin ratkaisusta KKO 2005:17 ilmenee, että tuomittaessa rikoksen tuottama hyöty menetetyksi rikoksentekijälle ei jää sellaista tuloa, josta tulisi määrätä veroa. Tästä syystä tuloveron määrää ei vähennetä menetettäväksi tuomittavasta rikoksen tuottamasta taloudellisesta hyödystä.

19. Asiassa ei ole esitetty selvitystä A:lle aiheutuneiden polttoaine- ja huoltokulujen määrästä eikä edes hänen ajamastaan kilometrimäärästä. Selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi vähennettävien kustannusten määräksi neljäsosan A:n saamista palkkioista eli 700 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

20. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että A:lle tuomittua menettämisseuraamusta ei ole aihetta kohtuullistaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu menettämisseuraamus alennetaan 2 100 euroon.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Pia Haga.