Turun HO 15.12.2006 2678

Vahingonkorvaus, «Lojaliteettiperiaate»

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

HOVIOIKEUSKÄSITTELY

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

RAUMAN KÄRÄJÄOIKEUS TUOMIO 19.12.2003

Kantaja

Oy B Ltd

A

Vastaaja

Pankki

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asia

Vahingonkorvaus

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Kohta 1:

Kantajien vaatimukset ja perusteet

Oy B Ltd ja A ovat vaatineet, että käräjäoikeus velvoittaa Pankin maksamaan yhtiölle vahingonkorvausta pankin vakuutena olleen, Oy B Ltd:n omistaman aluksen realisoimisessa yhtiölle aiheuttamasta vahingosta 302.738,27 euroa (1.800.000 markkaa) 16 prosentin viivästyskorkoineen 9.6.1994 alkaen.

Peruste:

Pankki on vakuutenaan olleen aluksen realisoinnin yhteydessä rikkonut pantinantajaa, aluksen omistajaa kohtaan olevan lojaliteettivelvollisuutensa huutamalla omasta hakemuksestaan pidetyssä julkisessa huutokaupassa aluksen 600.000 markalla tilanteessa, jossa pankilla on ollut tiedossa alukselle ostaja, joka on ollut valmis maksamaan aluksesta huomattavasti korkeamman kauppahinnan ja jolle pankki on välittömästi saatuaan omistusoikeuden alukseen myynyt aluksen 2.400.000 markan kauppahinnasta.

Kun pankki huutaessaan aluksen itselleen 600.000 markalla on tiennyt saavansa sen myytyä välittömästi eteenpäin 2,4 miljoonalla markalla, ovat pankin puolesta toimineet tietoisesti aiheuttaneet asiakkaalleen Oy B Ltd:lle 1,8 miljoonan markan määräisen vahingon. Samassa yhteydessä pankki on kuitannut saman suuruisen myyntivoiton. Joka tapauksessa pankki on aluksen itselleen huutaessaan tiennyt aluksen käyvän arvon olevan moninkertainen pakkohuutokauppahintaan nähden. Esillä olevissa olosuhteissa pankin toimintaa on pidettävä hyvän pankkitavan vastaisena ja erityisesti pankki on toimillaan rikkonut asiakasta kohtaan olevaa lojaaliteettivelvollisuuttaan.

Pankki myi aluksen saksalaiselle ostajalle heti, kun pankki sai kaupunginvoudilta virallisen kauppakirjan aluksen ostamisesta julkisessa huutokaupassa. Aluksen myyntiä koskeva päätös on tehty Pankin johtokunnan kokouksessa 30.6.1994.

Pakkohuutokaupan seurauksena pankki kuittasi Oy B Ltd:ltä olevien saataviensa korkoja yhteensä ainoastaan 298.632,25 markalla. Mikäli alus olisi suoraan myyty pankin etsimälle ostajalle olisi Oy B Ltd:n velalle kertynyt 1.800.000 markkaa suurempi lyhennys.

Pankille on sen omien toimenpiteiden johdosta kertynyt pakkohuutokaupassa vain 600.000 markkaa, kun huolellisten toimenpiteiden johdosta olisi kertynyt 1,8 miljoonaa markkaa enemmän.

Pankilla on pantinhaltijana ollut huolenpitovelvollisuus aluksesta kauppakaaren 10 luvun 4 §:n perusteella, ja pankki on tämän huolenpitovelvollisuutensa laiminlyönyt.

Lojaliteettivelvollisuus liittyy sopimussuhteeseen, joka kantajayhtiön osalta perustuu luottosopimukseen ja panttaussopimukseen sekä A:n osalta takaussitoumukseen. Kysymyksessä on siten sopimussuhteeseen perustuva vahingonkorvaus.

Kantajat ovat sinänsä myöntäneet, ettei pankki ole perinyt aktiivisesti/ulosoton kautta kantajilta saatavia vuoden 1994 jälkeen.

Viivästyskoron alkamispäivä on pakkohuutokaupan päivämäärä. Pankin saataville on laskettu viivästyskorkoa koko ajalta, ja jos velka olisi tullut maksetuksi 9.6.1994, viivästyskorot olisivat jääneet kertymättä.

Vastaajan vastaus ja perusteet

Vastaaja on kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään.

Vastaaja on kiistänyt rikkoneensa lojaliteettivelvollisuuttaan pantinantajaa kohtaan. Vastaajalla ei ollut 9.6.1994, jolloin Oulun kaupunginvouti toimitti aluksen julkisen pakkohuutokaupan, jossa Pankki korkeimman tarjouksen tehneenä osti aluksen, ostotarjousta aluksesta eikä sillä muutoinkaan ollut tietoa ostotarjouksesta. Vielä vastaaja on kiistänyt, että aluksen käypä arvo pakkohuutokaupparealisaatiossa olisi ollut enemmän kuin vastaajan pakkohuutokaupassa tekemä korkein ostotarjous 600.000 markkaa.

Vastaajapankki pyrki jo ennen pakkohuutokauppaa aktiivisesti löytämään alukselle ostajan, jolloin kauppahinta olisi välitys- ym. mahdollisten kulujen jälkeen kokonaan tullut käytetyksi Oy B Ltd:n pankille olevien velkojen kattamiseen. Vastaajapankki on toiminut lojaalisti ja velallisyhtiön intressit huomioon ottaen tässä tilanteessa. Koska ostajia ei kuitenkaan ennen pakkohuutokauppaa ilmaantunut, oli Pankki pakkohuutokaupassa tilanteessa, jossa sen oli huudettava alus itselleen.

Vastaaja myi meklarin välityksellä aluksen X -nimiselle saksalaisyhtiölle 6.7.1994 kauppahintaan 2,4 miljoonaa markkaa, josta kaupasta vastaaja on maksanut välityskomissiota 200.000 markkaa sekä lisäksi muita pienempiä kulueriä mm. aluksen hoidosta ja säilytyksestä. Vastaajalle nettokauppahintana kertyi 2.140.000 markkaa. Ostotarjous oli saatu 16.6.1994 ja tieto ostajaehdokkaasta ja tarjouksesta sitä ennen puhelimitse meklarilta.

Aluksesta ei ole ollut perusteltu sen paremmin pantinhaltijan huolellisuusvelvoitteen kuin liiketaloudellisin perustein maksaa enempää kuin vastaajapankin maksama kauppahinta. Kukaan muu taho ei pakkohuutokaupassa ollut valmis maksamaan aluksesta mitään, ja pankilla olisi ollut mahdollisuus huutaa alus itselleen pakkohuutokauppakulujen ja HS:n etuoikeudella olevien saatavien määrään eli 55.409,36 markkaan. Sitä se ei kuitenkaan tehnyt, vaan huolellisuus- ja lojaliteettivelvollisuutensa täyttäen huusi aluksen 600.000 markalla.

Pakkohuutokauppa on lainvoimainen eikä A tai Oy B Ltd ole valittanut pakkohuutokaupasta.

Kantajien vaatimus on hylättävä myös ennenaikaisena, koska Oy B Ltd:lle ja A:lle ei ole voinut syntyä vahinkoa, ennen kuin ne ovat suorittaneet jotakin pankille. Vuoden 1994 jälkeen pankki ei ole kantajilta saatavia perinyt.

Vastaajan väitetty vahingonkorvausvastuu voi perustua ainoastaan vahingonkorvauslain säännöksiin. Kysymyksessä on puhdas varallisuusvahinko ja välillinen vahinko, joka ei voi tulla korvattavaksi vahingonkorvauslain perusteella. Tämä koskee kaikkia kannevaatimuksia, joissa on kysymys vahingonkorvauksesta.

Kauppakaaren 10 luku 1 § ja aluskiinnityslain 38 § huomioon ottaen, ex analogia, ensisijainen huolenpitovastuu aluksesta on omistajalla ja aluksen päälliköllä. Kauppakaaren 10 luvun 4 § ei sovellu nyt kysymyksessä olevaan asiaan.

Kohtien 1 ja 4 vaatimukset ovat päällekkäisiä, arvonalennuksesta johtuva vahinko ei voi kohdistua Oy B Ltd:hen aluksen entisenä omistajana.

Viivästyskoron alkamispäivä voi olla aikaisintaan haasteen tiedoksiantopäivä.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

KÄRÄJÄOIKEUDEN RATKAISU

Perustelut

Tapahtumienkulku

Oy B Ltd on 7.12.1992 asetettu konkurssiin Rauman raastuvanoikeuden ratkaisulla. Konkurssipesän väliaikaisiksi pesänhoitajiksi on määrätty varatuomari PV Raumalta ja asianajaja IS Oulusta.

Oy B Ltd:n omistama alus on jäätynyt 25.1.1993 Oulun satamassa.

Pankki on 5.3.1993 tehnyt täytäntöönpanohakemuksen Oulun kaupunginvoudille, joka on määrännyt alusta koskevan pakkohuutokaupan toimitettavaksi 19.4.1993.

Oy B Ltd on 15.4.1993 jättänyt yrityssaneerausta koskevan hakemuksen Porin raastuvanoikeuteen, joka on 16.4.1993 antanut väliaikaisen ulosmittaus- ja täytäntöönpanokiellon. Porin raastuvanoikeus on 4.6.1993 antamallaan päätöksellä määrännyt yrityssaneerausmenettelyn alkamaan, ja selvittäjäksi on määrätty varatuomari G.

Porin käräjäoikeus on 10.5.1994 antamallaan päätöksellä määrännyt yhtiön saneerausmenettelyn lakkaamaan.

Pankki on 11.5.1994 tehnyt alusta koskevan täytäntöönpanohakemuksen Oulun kaupunginvoudille, joka on määrännyt pakkohuutokaupan toimitettavaksi 9.6.1994.

Aluksen pakkohuutokauppa on toimitettu 9.6.1994, ja pankki on huutanut aluksen itselleen 600.000 markalla.

Memorandum of Agreement -niminen asiakirja, jossa pankki ja X -niminen saksalainen yhtiö ovat sopineet aluksen myymisestä viimeksi mainitulle 2,4 miljoonalla markalla, on päivätty 17.6.1994. Pankki on allekirjoittanut kauppaan liittyvän Bill of Sale -nimisen asiakirjan 6.7.1994.

Kohta 1

Asiassa on kysymys siitä, onko pankilla huutaessaan aluksen pakkohuutokaupasta edellä selostetuin tavoin ollut tieto ostajasta, joka on ollut välittömästi valmis ostamaan aluksen pankilta 2,4 miljoonalla markalla.

Kuten teoksessa Saarnilehto (toim.), Varallisuusoikeuden kantavat periaatteet, Helsinki 2000, sivulla 141 todetaan, sinänsä lojaliteettivelvollisuuden rikkomisesta ei voi seurata vahingonkorvausvelvollisuutta muulloin kuin neuvottelulojaliteetin rikkomisen yhteydessä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 1985 II 29 ilmenevällä tavalla pantinhaltija voi kuitenkin joutua vahingonkorvausvastuuseen nyt kysymyksessä olevaa muistuttavassa tilanteessa laiminlyödessään huolenpitovelvollisuutensa. Toisaalta oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan «lojaliteettiperiaatteesta» seuraa panttivelkojalle ja pantinomistajalle velvollisuuksia, jotka merkitsevät tietynasteista huolenpitovelvollisuutta (Havansi, Esinevakuusoikeudet, Jyväskylä 1992, s. 308).

Todistaja L, joka oli toiminut yhtiön markkinointipäällikkönä, on kertonut, että vuoden 1994 keväällä R X -nimisestä saksalaisvarustamosta oli soittanut todistajalle ja pyytänyt A:ta kertomaan, mitä laivalle oli tapahtunut ja missä kunnossa se oli. Kun A ei ollut pyyntöön suostunut, todistaja oli tavannut saksalaisyhtiön edustajia, mukaan lukien mainitun R:n, Oulussa eräässä hotellissa. Tämä oli tapahtunut todistajan muistaman mukaan ennen toukokuun puoliväliä ja joka tapauksessa ennen kesäkuista pakkohuutokauppaa. Todistaja ei ollut ilmoittanut pankille saksalaisten käynnistä, koska hänen käsityksensä mukaan pankilla oli ollut siitä tieto.

Todistaja, laivameklari T on kertonut, että vuoden 1994 keväällä hänellä oli ollut tieto, että alus seisoo Oulun satamassa ja että laivalle oli aiheutunut jäätymisvaurioita. Tieto siitä oli ollut julkinen, eikä todistaja ollut sitä varsinaisesti mistään saanut. Todistaja oli halunnut tarkistaa, oliko alus mahdollisesti myytävänä, kuten meklareilla yleisesti vastaavanlaisissa tilanteissa oli tapana, ja tuossa tarkoituksessa hän oli yrittänyt ottaa yhteyttä A:han. Kun hän ei ollut tavoittanut A:ta, hän oli ottanut yhteyttä Pankkiin, jonka oli jo aikaisemmalta ajalta tiennyt olevan yhtiön rahoittajapankki, ja 31.3.1994 lähettänyt pankille telefaksilla ehdollisen ostotarjouksen muun ostajan kuin X -nimisen yhtiön puolesta. Pankin taholta ei ollut vastattu ostotarjoukseen, eikä yhteydenotto ollut johtanut muihin toimiin. Todistaja oli vielä 14.6.1994 lähettänyt telefaksilla uuden tiedustelun pankin toimitusjohtajalle K:lle, mutta tuohonkaan telefaksiin pankki ei ollut vastannut.

Todistaja R, joka työskentelee varustamontarkastajana aluksen ostaneessa saksalaisessa X -varustamossa, on kertonut käyneensä yhtiön puolesta vuonna 1992 kaksi kertaa Oulussa katsomassa alusta jonkun meklaritoimiston, jonka nimeä hän ei ole muistanut, aloitteesta. Kauppaa ei ollut syntynyt, koska laivaan oli tehty paljon muutostöitä ja koska myyntihinta oli ollut liian korkea. Todistajan mukaan hän ei ollut ollut Suomessa vuoden 1994 keväällä, eikä hän ole tiennyt kenenkään muunkaan varustamon tai jonkin meklariliikkeen edustajan käyneen tuolloin Suomessa alusta katsomassa. X oli 10.6.1994 saanut tietää aluksen olevan myynnissä, ja todistaja on olettanut tiedon tulleen joko meklaritoimistolta tai tutulta varustamolta. X oli 10.6.1994 palkannut meklaritoimiston neuvottelemaan aluksen kaupasta, ja meklaritoimistolta oli tullut tieto, että alus on myynnissä 2,2 miljoonalla markalla. X oli 14.6.1994 meklaritoimiston kautta tehnyt pankille hintaehdotuksen mainitusta kauppahinnasta. Tarjous oli tehty näkemättä alusta, koska he olivat vuonna 1992 tapahtuneiden käyntien perusteella tienneet aluksen kunnon, ja koska alus tarkastettaisiin joka tapauksessa.

Todistaja, laivameklari D, joka on ostajan eli X -yhtiön puolesta neuvotellut kyseisestä kaupasta, on kertonut, ettei hän tai kukaan muukaan hänen edustamastaan meklariliike M GmbH:sta ole ollut ennen aluksen 9.6.1994 toimitettua pakkohuutokauppaa yhteydessä vastaajapankkiin, eivätkä he ole ennen mainittua päivää tehneet omissa nimissään tarjousta aluksesta. Todistajan asiakirjoissa on ensimmäinen merkintä X -yhtiön yhteydenotosta 10.6.1994, mutta todistajan mukaan on sinänsä mahdollista, että asiasta on keskusteltu jo 9.6.1994. Todistaja ei ole enää tarkkaan muistanut, olivatko he ottaneet yhteyttä ostajaehdokkaaseen vai päin vastoin, mutta on arvellut, että X oli ottanut heihin yhteyttä. Pankilta meklariliike Oy T Ab:n välityksellä joskus aikavälillä 10.-14.6.1994 suullisesti saatu hintaehdotus oli 14.6.1994 toimitettu X -yhtiölle. Oy T Ab:lle oli 17.6.1994 lähetetty telefaksi, jossa oli vahvistettu kauppahinnaksi 2,4 miljoonaa markkaa ja komissioksi 200.000 markkaa. Todistajan mukaan usein sovitaan laivan ostosta niin, että kauppasopimukseen tulee ehto, että laiva tarkastetaan myöhemmin. Standardisopimuksen kohdassa 4 on tällainen ehto, että laiva tarkastetaan vielä oston jälkeen. Todistajan mukaan tässä tapauksessa ostaja tunsi aluksen hyvin ennestään. Todistajan muistaman mukaan hän ei ollut neuvotteluhetkellä tiennyt aluksen jäätymisvaurioista tai sen poistamisesta GL-luokasta, vaan oli saanut tietää niistä vasta myöhemmin. Myyjää edustavalta meklariliikkeeltä todistaja oli 10.6.1994 saanut tietää, että myyjä oli ostanut aluksen pakkohuutokaupasta.

Todistaja, pankin aluksen kaupassa käyttämän meklariliike Oy T Ab:n palveluksessa oleva laivameklari F on kertonut, ettei pankin kanssa ollut käyty aluksen kauppaan liittyviä neuvotteluja 9.6.1994 tai sitä ennen. Todistajan mukaan ostajan käyttämästä meklaritoimistosta oli 16.6.1994 otettu häneen yhteyttä ja tehty aluksesta suullinen tarjous, minkä jälkeen hän oli samana päivänä ottanut puhelimitse yhteyttä vastaajapankkiin ja puhunut pankin edustajan S:n kanssa. Samana päivänä hän oli vielä lähettänyt vastaajan kirjallisena todisteena numero 10 olevan telefaksin pankkiin, ja 17.6.1994 hän oli faksannut vastaajan kirjallisena todisteena numero 12 olevan kirjeen pankkiin toimitusjohtaja K:lle.

Todistaja M, joka vuonna 1994 oli työskennellyt vastaajapankissa lakimiehenä työtehtävänään perintätehtävät, on kertonut huutaneensa aluksen pakkohuutokaupassa pankin puolesta pankin johdon antamien ohjeiden mukaan. Muita huutoja pakkohuutokaupassa ei ollut tehty. Todistajan tietämän mukaan 9.6.1994 tai sitä ennen ei pankin toimesta ollut oltu yhteydessä X -varustamoon tai F:ään.

Todistaja K, joka oli vuonna 1994 toiminut pankin toimitusjohtajana, luottotoimikunnan puheenjohtajana ja johtokunnan jäsenenä, ja todistaja N, joka oli tuolloinkin toiminut pankin varatoimitusjohtajana, ovat kummatkin kertoneet, ettei pankilla ollut ennen pakkohuutokauppaa tiedossa ostajaehdokasta tai aluksesta tehtyä ostotarjousta. Todistaja K on kertonut saaneensa tiedon X -varustamon tekemästä ostotarjouksesta ollessaan Kotkassa 16.-17.6.1994 , jolloin S oli soittanut todistajalle ja kertonut F:ltä puhelimitse tulleesta tarjouksesta.

Todistaja S, joka oli vuosina 1993 ja 1994 työskennellyt vastaajapankissa yrityspankin johtajana, on kertonut keskustelleensa puhelimessa F:n kanssa 16.6.1994 ja ottaneensa pankissa vastaan tämän samana päivänä lähettämän telefaksin, jossa oli ostotarjous aluksesta. Todistaja oli soittanut K:lle ja kertonut tarjouksesta, ja K:n reaktio oli ollut positiivinen. Mikään ei ollut viitannut siihen, että K olisi ennestään tiennyt tarjouksesta. Todistaja on kertonut, ettei ennen 9.6.1994 ollut ollut pankin puolesta yhteydessä saksalaiseen ostajaan, eikä todistaja ole tiennyt kenenkään muunkaan pankissa olleen tähän yhteydessä.

Edellä selostetusta näytöstä ilmenee, että L:ää lukuun ottamatta kaikki todistajat ovat kertoneet, ettei pankilla ollut ennen pakkohuutokauppaa tietoa X -yhtiön tekemästä ostotarjouksesta tai etteivät pankki ja mainittu yhtiö olleet olleet yhteydessä toisiinsa ennen pakkohuutokauppaa.

Todistaja R:n ja todistaja D:n kertomukset ovat ristiriidassa siltä osin kuin he ovat kertoneet 14.6.1994 tehdyn hintaehdotuksen tekijästä. Molemmat ovat kuitenkin kertoneet yhtäpitävästi siitä, että ennen aluksen pakkohuutokauppaa aluksen myymistä koskevia neuvotteluja ei ollut käyty pankin ja X -yhtiön välillä, eikä edellä selostetulla kertomusten ristiriitaisuudella siten ole asiassa merkitystä.

Todistaja L on kertonut asiasta edellä selostetulla, kannetta tukevalla tavalla. Aluksen myyjän ja ostajan edustajat ovat kuitenkin edellä selostetuin tavoin kertoneet, ettei myyntineuvotteluja ollut käyty ennen 9.6.1994 toimitettua pakkohuutokauppaa. Todistaja R on kertonut vastoin todistaja L:n kertomusta, ettei ollut ollut vuonna 1994 ennen pakkohuutokauppaa Suomessa alusta katsomassa. Näin ollen todistaja L:n kertomukselle ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä näyttöä arvioitaessa.

Kantajien vetoama kirjallinen todistelu ei osoita, että pankilla olisi aluksen ostaessaan ollut sille tiedossa jo uusi ostaja. Sen sijaan vastaajan vetoama kirjallinen todistelu tukee sitä väitettä, että pankin ja aluksen sittemmin ostaneen saksalaisyhtiön välillä on alettu käydä alusta koskevia sopimusneuvotteluja vasta pakkohuutokaupan jälkeen.

Edellä lausutun perusteella on jäänyt näyttämättä, että Pankki olisi ennen pakkohuutokauppaa tiennyt voivansa myydä aluksen välittömästi eteenpäin 2,4 miljoonalla markalla, eli että aluksen omistajaa Oy B Ltd:tä kohtaan olevaa huolenpitovelvollisuutta olisi rikottu.

Kantajat ovat kanteensa perusteeksi vedonneet myös siihen, että vastaaja on aluksen pakkohuutokaupassa huutaessaan tiennyt, että aluksen arvo on moninkertainen huutokauppahintaan nähden.

Alus on myyty pakkohuutokaupalla, jonka on toimittanut Oulun kaupunginvouti virassaan laissa säädettyä menettelyä noudattaen eli muun ohessa kuuluttamalla pakkohuutokaupasta virallisessa lehdessä ja sanomalehdessä. Myynti on toimitettu nostohuudoin, kunnes korkeampaa tarjousta ei enää tehdä. Korkeimman tarjouksen aluksesta on tehnyt Pankki, ja huuto on hyväksytty. Aluksen ostaminen pakkohuutokaupassa ei edellä selostetut seikat huomioon ottaen loukkaa aluksen omistajan etua, eikä osoita pankin rikkoneen tätä kohtaan olevaa huolenpitovelvollisuutta.

Kerrotuilla perusteilla kanne hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Kohdat 1 - - -

Kanne hylätään.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaisseet käräjäoikeuden jäsenet

Puheenjohtaja laamanni Pekka Tuomaala
Käräjätuomari Liisa-Maija Mikkonen
Käräjätuomari Tero Heiniluoma

TURUN HOVIOIKEUS TUOMIO 15.12.2006

RATKAISU, JOHON ON HAETTU MUUTOSTA

Rauman käräjäoikeus 19.12.2003 nro 2367
(liitteenä)

ASIA

Vahingonkorvaus

VALITTAJAT

Oy B Ltd
A

VASTAPUOLI

Pankki

VAATIMUKSET HOVIOIKEUDESSA

Valitus

Oy B Ltd (jäljempänä yhtiö) ja A ovat vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja toistaneet käräjäoikeuden tuomion kohdissa 1-6 selostetut vahingonkorvausvaatimuksensa. Lisäksi yhtiö ja A ovat vaatineet, että Pankki (jäljempänä pankki) velvoitetaan korvaamaan yhtiölle sen oikeudenkäyntikulut asiassa korkoineen ja A:lle asian selvittämisestä aiheutuneet kustannukset korkoineen. A on vielä vaatinut pankin velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa korkoineen sen varalta, että käräjäoikeuden ratkaisua hänelle myönnetyn maksuttoman oikeudenkäynnin määräämisestä lakkaamaan 3.11.2003 lukien ei muuteta.

Yhtiö ja A ovat kohdan 1 osalta lausuneet, että pankki on pantinsaajana laiminlyönyt sille sopimussuhteeseen ja kauppakaaren 10 luvun 4 §:ään perustuvan lojaliteettivelvollisuutensa yhtiötä ja A:ta kohtaan ja viitanneet perusteinaan käräjäoikeudessa esittämiinsä seikkoihin.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Vastaus

Pankki on vaatinut, että valitus hylätään perusteettomana ja että yhtiö ja A velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen. Pankki on viitannut vaatimuksensa tueksi käräjäoikeudessa esittämiinsä perusteisiin. Pankin menettelyä arvioitaessa on sen mukaan otettava huomioon myös se, että lojaliteettivelvollisuus sopimussuhteessa on molemminpuolista ja että velallinen oli kaikin tavoin pyrkinyt estämään aluksen myynnin ja pakkohuutokaupan. Joka tapauksessa korvausvaatimus on ennenaikainen, koska mitään vahinkoa ei ole syntynyt. Yhtiöltä ja A:lta ei ole peritty saatavia.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

HOVIOIKEUDEN RATKAISU

Pääasian perustelut

Kohta 1

Kanneperusteet

Yhtiön ja A:n vahingonkorvausvaatimus perustuu siihen, että pankki on rikkonut yhtiön osalta luotto- ja panttaussopimukseen ja A:n osalta takaussopimukseen perustuvan lojaliteettivelvollisuutensa, kun se on huutanut omasta hakemuksestaan toimitetussa julkisessa pakkohuutokaupassa yhtiön luottojen vakuutena olleen yhtiön omistaman aluksen itselleen 600.000 markalla tietoisena siitä, että X-niminen varustamo tulisi ostamaan aluksen pankilta 2.400.000 markalla tai ainakin tietoisena siitä, että aluksen käypä arvo oli moninkertainen pankin maksamaan hintaan nähden.

Lojaliteettivelvollisuudesta pantin realisaatiossa

Oikeuskirjallisuudessa lojaliteettivelvollisuus kuvataan sopijapuolen velvollisuudeksi ottaa omassa toiminnassaan kohtuuden mukaan huomioon myös toisen sopijapuolen edut ja valvoa niitä ilman, että omat oikeudet kohtuuttomasti vaarantuvat (Saarnilehto-Hemmo-Kartio: Oikeuden perusteokset Varallisuusoikeus WSOY Lakitieto 2001, s. 113). Lojaliteettivelvollisuus on voimassa sopimusoikeudessa yleisenä periaatteena ilman nimenomaista säännöstä tai sopimusehtoa. Lojaliteettivelvollisuus koskee siten myös luotto- ja panttaussopimusten osapuolia. Kuten oikeuskirjallisuudessa on esitetty, lojaliteettivelvollisuuden tarkempi sisältö, kuten myös sen noudattamatta jättämisen oikeusvaikutukset on arvioitava tapauskohtaisesti (Muukkonen: Sopimusoikeuden yleinen «lojaliteettiperiaate». Lakimies 7/1993 s. 1031-1034 ja 1048).

Tässä tapauksessa pankin lojaliteettivelvollisuuden sisältö ja sen mahdollinen laiminlyönti yhtiötä kohtaan tulee harkittavaksi ensisijaisesti pantinsaajan pantinantajaa kohtaan olevan lojaliteetin perusteella, koska velallinen eli yhtiö on riidan kohteena olevan realisoidun vakuuden antaja. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että panttivelkojan ja panttiomistajan on osoitettava toistensa oikeutettuja panttiliitännäisiä intressejä kohtaan lojaalisuutta ja että lojaliteettivaatimus ulottuu myös saatavan erääntymisen jälkeiseen selvitysvaiheeseen (Havansi: Esinevakuusoikeudet 1992, s. 308-309). Korkein oikeus on ratkaisussaan 1985-II-29 katsonut, että pankki on pantinhaltijana velvollinen mahdollisuuksiensa mukaan valvomaan pantin omistajan etua myös myydessään panttia saatavastaan. Mainitussa tapauksessa korkein oikeus katsoi pankin laiminlyöneen huolenpitovelvollisuutensa, kun se oli panttaussopimuksen nojalla toimituttamassaan vapaaehtoisessa panttihuutokaupassa ilman hyväksyttävää syytä sallinut panttina olleiden osakkeiden myynnin huomattavasti alle käyvän arvon, ja velvoittanut pankin korvaamaan pantinantajalle myyntituoton menetyksenä aiheuttamansa vahinko määrällä, joka vastasi panttihuutokaupassa osakkeiden käypänä arvona pidettävän arviomäärän ja huutokaupassa velallisen hyväksi kertyneen myyntituoton erotusta.

Pankki on valvonut yhtiön omistaman aluksen julkisessa pakkohuutokaupassa 9.6.1994 Oy B Ltd:ltä olevat määrältään korkoineen 3.359.576,20 markan suuruiset saatavansa pääomaltaan 1.500.000 markan haltijavelkakirjaan 21.11.1988 vahvistetun aluskiinnityksen tuottamin etuoikeuksin. Huutokauppa on toimitettu pankin hakemuksesta lain edellyttämällä tavalla viranomaisteitse ja nostohuudoin, kunnes korkeampaa tarjousta ei tehdä. Riidatonta on, ettei pankin tarjouksen lisäksi muita ostotarjouksia ollut tehty ja että pankki oli huutanut aluksen itselleen 600.000 markalla. Pankki on sittemmin kirjallisena todisteena esitetyn Bill of Sale -nimisen asiakirjan mukaan 6.7.1994 myynyt aluksen saksalaiselle X-nimiselle varustamolle 2.400.000 markan kauppahintaan.

Realisaatiossa saadun vastikkeen määrä on vaikuttanut välittömästi siihen, kuinka suuri maksuvelvollisuus yhtiölle velkasuhteen perusteella on jäänyt. Siten voidaan edellyttää, että pankki on ollut velvollinen pyrkimään myös yhtiön kannalta edulliseen lopputulokseen huutaessaan sanotussa tilanteessa pantin itselleen. Koska pankin maksama kauppahinta on ollut vain 25 prosenttia sen X:ltä aluksesta saamasta kauppahinnasta, on se laiminlyönyt lojaliteettivelvollisuutensa Oy B Ltd:tä kohtaan aluksen itselle sanottuun hintaan huutaessaan, mikäli sen tiedossa on tuolloin ollut, että X tulee ostamaan aluksen edellä sanottuun hintaan.

Lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönnistä omavelkaisen takauksen yhtiön luotoista antanutta A:ta kohtaan lausutaan jäljempänä.

Onko pankilla ollut alukselle ostaja pakkohuutokauppahetkellä ?

Tapahtuma-aikaisia havaintoja pankin toiminnasta aluksen pakkohuutokauppaan 9.6.1994 liittyen ovat tehneet tuolloin pankin toimitusjohtajana toiminut K ja varatoimitusjohtajana toiminut N, joiden vastuulle yhtiön luototukseen liittyvien asioiden hoitaminen pankissa on kuulunut, sekä pankkia huutokaupassa edustanut notariaattiosaston lakimiehenä toiminut M. Huutokaupan jälkeiseltä ajalta havaintoja on tehnyt lisäksi pankin yritysjohtajana toiminut S, joka on kertonut, etteivät yhtiön asiat kuuluneet hänen vastuulleen ja että hän oli joutunut N:n kesäloman, jonka N on ilmoittanut olleen 13.6.-15.7.1994, ja K:n työmatkan vuoksi osallistumaan alusta koskeviin kauppaneuvotteluihin.

K, N, M ja S ovat yhdenmukaisesti kertoneet, ettei pankin ja X:n välillä ollut ollut 9.6.1994 tai sitä ennen yhteydenpitoa ja ettei pankin tiedossa ollut huutokauppahetkellä alukselle ostajaa. K ja N ovat kertoneet, että pankki oli heti käräjäoikeuden määrättyä yhtiön yrityssaneerauksen lakkaamaan hakenut 10.4.1994 aluksen myymistä julkisella pakkohuutokaupalla. N on todennut, että huutokauppaan oli odotettu ostajia aikaisemman vuonna 1993 toimitettavaksi aiotun ja yrityssaneerauksen alkamisen johdosta peruuntuneen pakkohuutokaupan yhteydessä suoritetun markkinoinnin perusteella ja ettei pankki ollut halunnut ostaa alusta itselleen. K on kertonut, että M:lle oli annettu ohjeeksi aloittaa huutokauppa 600.000 markasta ja lopettaa 1.200.000 markkaan. N ja M ovat kertoneet, että M oli pankin pakkohuutokaupoissa noudattaman käytännön mukaisesti huutanut aluksen pankille alimpaan hyväksyttävissä olevaan hintaan, koska huutokaupassa ei ollut tehty yhtään alusta koskevaa tarjousta. N ja K ovat todenneet, että pankin tavoitteena oli huutokaupan jälkeen ollut myydä alus mahdollisimman nopeasti, koska aluksen ylläpitokustannukset olivat suuret.

R, joka on ollut tapahtuma-aikana X:n palveluksessa varustamontarkastajana ja toimessaan osallistunut alusta koskeviin kauppaneuvotteluihin, on niin ikään kertonut, ettei X:n ja pankin välillä ollut ollut yhteydenpitoa pakkohuutokauppapäivänä tai sitä ennen. Laivameklari D, joka on ollut X:ää kaupassa edustaneen meklariliike M GmbH:n palveluksessa, on samoin kertonut, ettei M GmbH taikka X olleet olleet yhteydessä pankkiin kaupan suhteen 9.6.1994 tai sitä ennen. Oy T Ab:n laivameklari F on niin ikään kertonut, ettei hänellä ollut ollut pankin toimeksiantoa myydä alusta ja ettei hän ollut ollut pankkiin yhteydessä aluksen kauppaan liittyen 9.6.1994 tai sitä ennen. F on kuitenkin häneltä asiasta uudelleen kysyttäessä todennut, ettei hän ole tarkastanut muistiinpanojaan huutokauppapäivää edeltävältä ajalta ja että mahdollista on, että hän olisi ollut asian johdosta pankkiin yhteydessä jo kertomaansa aikaisemmin.

Yhtiö ja A ovat kiistäneet K:n, N:n, D:n ja R:n kertomusten uskottavuuden ja katsoneet, että pankin ja X:n välillä on täytynyt olla aluksen kauppaan liittyviä yhteydenottoja jo ennen pakkohuutokauppapäivää, vaikka pankki ei vielä tuolloin ollut voinut käydä alusta koskevia virallisia kauppaneuvotteluja. Tätä yhtiö ja A ovat perustelleet sillä, ettei ole uskottavaa, että X olisi 10.6.1994 saanut tietää aluksen kuuluvan pankille ja olevan kaupan muualta kuin pankilta. Lisäksi yhtiö ja A ovat perustelleet väitettään sillä, että yhtiön palveluksessa markkinointipäällikkönä ollut L oli tavannut R:n tämän aloitteesta keväällä 1994 Suomessa.

Keskeinen kysymys tapahtumienkulun ja edellä sanottujen kertomusten uskottavuuden arvioinnissa on, kenen toimesta ja milloin pankin ja X:n välinen aluksen kauppaan johtanut yhteydenpito on alkanut. Ajankohdaltaan ensimmäinen kauppaneuvotteluja koskeva asiassa esitetty kirjallinen todiste on Oy T Ab:n laivameklari F:n pankkiin S:lle 16.6.1994 lähettämä telefax, joka on lähetetty tiedoksi myös M GmbH:lle. Siinä F on viitaten aikaisempaan S:n kanssa käymäänsä puhelinkeskusteluun ilmoittanut saaneensa aluksen aikaisemmalta omistajalta X:ltä sitä koskevan 2.200.000 markan ostotarjouksen vähennettynä 200.000 markan komissiolla. F on käräjäoikeudessa kertonut, että M GmbH oli tehnyt suullisen ostotarjouksen aluksesta 16.6.1994 ja että hän oli sen saatuaan keskustellut S:n kanssa ja lähettänyt S:lle edellä sanotun telefaxin. F on hovioikeudessa kertonut tarkastaneensa muistiinpanonsa asian käräjäoikeuskäsittelyn jälkeen asianajaja MN:n pyynnöstä. Niistä oli ilmennyt, että hän oli M GmbH:n pyynnöstä soittanut S:lle jo 13.6.1994. F on todennut viitanneensa 16.6.1994 päivätyssä telefaxissa tuohon keskusteluun. S oli ilmoittanut aluksen hinnan olevan 2.200.000-2.300.000 markkaa, minkä tiedon F oli välittänyt M GmbH:lle. S on puolestaan sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa kertonut, että hän oli keskustellut ensimmäisen kerran F:n kanssa samana päivänä, jolloin ostotarjouksen sisältänyt telefax oli saapunut pankkiin eli 16.6.1994. S ja K ovat kertoneet yhdenmukaisesti, että S oli 16.6.1994 ilmoittanut puhelimitse työmatkalla olleelle K:lle ostotarjouksesta ja kysynyt, mitä tarjoukseen vastattaisiin. K on kertonut S:n ilmoittaneen, että F edellytti 200.000 markan komissiota ja että hän oli pyytänyt S:ää ilmoittamaan F:lle, että kauppa käy sillä edellytyksellä, että komissiota vastaan kauppahinta pitää nostaa 200.000 markalla. Kirjallisena todisteena on esitetty F:n 17.6.1994 päivätty K:lle osoitettu telefax, jossa F on ilmoittanut, että X on hyväksynyt kauppahinnaksi 2.400.000 markkaa bruttona, josta pankki suorittaa komissiona 200.000 markkaa. Telefaxin liitteenä K:lle on toimitettu 17.6.1994 päivätty aluksen kauppaehtoja koskeva Memorandum of Agreement niminen asiakirja hyväksyttäväksi ja allekirjoitettavaksi. Kirjallisena todisteena esitetyn Bill of Sale nimisen asiakirjan mukaan M on pankin edustajana allekirjoittanut lopullisen kauppakirjan 6.7.1994.

Asiassa on siten esitetty ristiriitaista selvitystä siitä, milloin F on ilmoittanut X:n ostotarjouksen S:lle. F:n kertomusta siitä, että tämä oli tapahtunut 13.6.1994, tukee se R:n ja F:n kuulemisen yhteydessä ilmennyt seikka, että M GmbH:sta oli 14.6.1994 lähetetty X:lle telefax, jonka mukaan alus oli myytävänä 2.200.000 tai 2.300.000 markan hintaan. F:n kertomus ajankohdasta on perustunut muistiinpanojen tarkastamiseen, kun taas S:n kertomus on ollut muistinvarainen. Näin ollen hovioikeus pitää F:n kertomusta ajankohdasta luottavampana selvityksenä ja katsoo sillä näytetyn, että F on esittänyt X:n ostotarjouksen S:lle puhelimitse 13.6.1994.

D:n kertomus siitä, että hän oli saanut 10.6.1994 Oy T Ab:sta tiedon siitä, että pankki oli huutanut aluksen itselleen, R:n kertomus siitä, että X oli 10.6.1994 saanut M GmbH:sta tiedon aluksen myytävänäolosta ja F:n kertomus siitä, että hän oli M GmbH:n yhteydenoton jälkeen 13.6.1994 tiedustellut S:ltä aluksen hintaa ja ilmoittanut S:ltä saamansa hinnan sen jälkeen M GmbH:lle sekä R:n ja F:n kuulemisen yhteydessä esitetty 14.6.1994 päivätty M GmbH:n X:lle osoittama telefax muodostavat johdonmukaisen ja uskottavan kuvauksen kauppaneuvottelujen alkamisesta.

Sen sijaan asiassa on esitetty ristiriitaista selvitystä siitä, kumman aloitteesta ja minä päivänä M GmbH ja X ovat ensimmäisen kerran olleet yhteydessä aluksen myyntiintuloon liittyen ja siten siitä, kenen aloitteesta M GmbH on 10.6.1994 ottanut alukseen liittyen yhteyttä Oy T Ab:iin. D on käräjäoikeudessa kertonut, että hän oli saanut Oy T Ab:sta 10.6.1994 tiedon siitä, että pankki oli ostanut aluksen huutokaupassa, ja toisaalta, että X olisi ottanut yhteyttä M GmbH:iin todistajan muistiinpanoihin merkityn mukaisesti 10.6.1994 tai mahdollisesti jo 9.6.1994. R on puolestaan kertonut, että M GmbH oli 10.6.1994 ilmoittanut X:lle aluksen olevan kaupan ensin puhelimitse ja sitten telefaxilla. R on kertonut merkinneensä puhelussa saamansa tiedon mukaan muistilapulle, joka on esitetty muuna oikeudenkäyntiaineistona hänen kuulemisensa yhteydessä, että alus oli huutokaupattu ja että keskiviikkona olisi saatavissa tietoa hinnasta. R ei ole enää hovioikeudessa pitänyt mahdollisena, että tieto aluksen myytävänäolosta olisi tullut tutulta varustamolta, vaan on edellä sanottuun puhelun perusteella laatimaansa muistilappuun viitaten pitänyt varmana, että tieto oli tullut M GmbH:sta. R on myös kertonut, että M GmbH:n tiedossa oli jo vuodesta 1992 lukien ollut, että X etsi ostettavaa laivaa.

L on kertonut tavanneensa R:n tämän aloitteesta 11.4.-17.5.1994 välisenä aikana Oulussa Cumulus-hotellissa ja että mukana oli ollut kolme muuta miestä. Tapaamisen aikana oli keskusteltu aluksen kunnosta ja siitä, mitä korjauksia sille oli tehty. A on kertonut yhdenmukaisesti L:n kanssa, että L oli ilmoittanut R:n tavoitelleen häntä ja ettei hän ollut kiinnostunut tapaamaan R:ää. R on kertonut, ettei hän ollut ollut keväällä 1994 Suomessa. Sen sijaan R on pitänyt mahdollisena, että hän olisi tavannut L:n 19.6.1994 Oulussa, kun hän oli pankin kanssa tuolloin käynnissä oleviin kauppaneuvotteluihin liittyen tullut kolmen muun miehen kanssa tarkastamaan aluksen.

L:n ja R:n kertomukset R:n ja kolmen muun miehen käynnistä Oulussa vastaavat tapahtumakuvauksiltaan varsin pitkälle toisiaan. R on ollut ehdottoman varma käynnin ajankohdasta. L ei ole muistanut päivämäärää, vaan on eräiden työtehtäviensä takia mielestään poissulkevan vaikutuksen vuoksi sijoittanut tapahtumat mainitsemaansa aikaan. Kumpaakaan todistajaa kuultaessa ei ole tullut esiin seikkoja, joiden perusteella kertomusta olisi pidettävä epäluotettavana. L:n kertoma tapahtuma-ajan määrittely ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että hän on erehtynyt päättelyssään. L:n kertomuksella ei siten vastoin R:n kertomusta ole selvitetty, että R olisi ollut Oulussa ajalla 11.4. - 17.5.1994.

F, D ja R ovat edellä selostetuin tavoin esittäneet toisistaan osittain poikkeavia ja epävarmoja kertomuksia aluksen kauppaan liittyvistä tapahtumista. Niiden tai muita mainittuja todistajia kuultaessa esiin tulleiden seikkojen perusteella ei kenenkään heistä kertomusta voida nimetä epäluotettavaksi. Kertomusten perusteella ei käy riittävällä varmuudella selville, milloin pankin ja X:n välinen aluksen kauppaan johtanut yhteydenpito on alkanut.

Kaikkeen edellä kerrottuun nähden on jäänyt näyttämättä, että pankilla olisi ollut alukselle ostaja jo pakkohuutokauppahetkellä.

Pankin tietoisuus aluksen käyvästä arvosta pakkohuutokauppahetkellä 9.6.1994

Yhtiö ja A ovat perustaneet väitteensä lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönnistä toissijaisesti siihen, että pankki oli huutanut aluksen itselleen 600.000 markalla tietoisena siitä, että aluksen käypä arvo oli ollut huomattavasti korkeampi.

Edellä lojaliteettivelvollisuudesta lausutun perusteella pantinsaajan lojaliteettivelvollisuuteen kuuluu valvoa pantinantajan etua myös myydessään panttia saatavastaan. Yleisen elämänkokemuksen mukaan kauppahinta julkisessa pakkohuutokaupassa määräytyy vapailla markkinoilla muodostuvaa käypää arvoa alhaisemmaksi. Korkeimman oikeuden aikaisemmin selostetun tulkinnan mukaan pantinsaaja laiminlyö lojaliteettivelvollisuutensa pantinantajaa kohtaan, mikäli tämä ilman hyväksyttävää syytä sallii panttiesineen myynnin huomattavasti alle sen käyvän arvon. Lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönnistä voi vastaavasti olla kysymys, mikäli pantinsaaja ilman hyväksyttävää syytä hankkii panttiesineen itselleen heti ensimmäisessä julkisessa huutokaupassa huomattavasti alle sen käyvän arvon. Näin ollen toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, pelkästään se, että kyseinen huutokauppa on toimitettu laissa säädettyä menettelyä noudattaen nostohuudoin ja että pankki on tehnyt korkeimman tarjouksen, ei osoita pankin menetelleen pantinantajaa kohtaan lojaliteettivelvollisuuden edellyttämällä tavalla. Pankin menettelyn lojaliteettivelvollisuuden mukaisuutta arvioitaessa on kuitenkin muun ohessa merkitystä sillä seikalla, mikä aluksen käypä arvo on pankin tieten ollut huutokauppahetkellä ja onko se eronnut pankin maksamasta hinnasta niin huomattavasti, että kysymys on lojaliteettivelvollisuuden vastaisesta hankinnasta.

Asianosaiset eivät ole ottaneet markkamääräisesti kantaa siihen, mikä aluksen käypä arvo on ollut huutokauppahetkellä. Yhtiö ja A ovat esittäneet, että aluksen käypä arvo oli moninkertainen pankin maksamaan hintaan nähden. Pankki on puolestaan esittänyt, ettei sen aluksesta maksama hinta ollut alle käyvän arvon eikä ainakaan huomattavasti käypää arvoa alhaisempi.

N:n ja K:n yhdenmukaisilla kertomuksilla on näytetty, että pankki oli huutanut aluksen itselleen hintaan, joka oli ollut pankin hyväksymä lähtöhinta alukselle. Asiassa ei ole edes väitetty, että pankki olisi hankkinut tai että sen käytössä olisi muutoin ollut ulkopuolisen asiantuntijan antama lausunto aluksen huutokauppahetken mukaisesta käyvästä arvosta. Sen sijaan asianosaiset ovat puolin ja toisin vedonneet osoitukseksi aluksen käyvästä arvosta pakkohuutokauppaa edeltäneessä yhtiön yrityssaneerauksessa esitettyihin aluksen arvoa koskeviin lausumiin. Yhtiö ja A ovat esittäneet, että pankki oli kirjallisena todisteena esitetystä Porin käräjäoikeudelle osoitetusta 21.4.1994 päivätystä K:n ja N:n allekirjoittamasta lausumasta ilmenevällä tavalla ilmoittanut aluksen arvon olleen 3.280.000 markkaa. Pankki on puolestaan vedonnut siihen, että A ja L olivat kirjallisena todisteena esitetystä selvittäjän 8.11.1993 päivätyn pankille osoitetun kirjelmän liitteenä olevasta lausumasta ilmenevällä tavalla ilmoittaneet yrityssaneerauksessa aluksen käyvän arvon olleen 700.000 markkaa ja korjattuna 1.400.000 markkaa. G on kertonut, että saneerausmenettelyn edellytyksenä oli, että velallinen ja velkojat pääsevät yksimielisyyteen vakuusvelan määrästä ja että hän oli perustanut oman vakuusvelan määritykseen liittyvän käsityksensä siitä, että aluksen arvo oli 1.500.000 markkaa Kotkan telakalta hankkimiinsa arvioihin.

Kuten G on todennut, yrityssaneerauksessa velallisen tavoitteena on saada vakuusvelan määrä mahdollisimman alhaiseksi ja vakuusvelkojan mahdollisimman korkeaksi. Tähän nähden edellä sanotut yrityssaneerauksessa vakuusvelan määrittämisen yhteydessä esitetyt käsitykset aluksen arvosta eivät osoita, mikä aluksen käypä arvo on huutokauppahetkellä ollut. Samoin aluksen vakuutusarvo 700.000 markkaa tai Osuuspankkien Keskusliiton määrittämä vakuusarvo 600.000 markkaa eivät osoita, mikä aluksen käypä arvo on ollut. Nämä pankin lähtöhinnan määrittämisessä käyttämät perusteet osoittavat siten, ettei sen aluksesta maksama 600.000 markkaa ole perustunut arvioon käyvästä arvosta.

Yhtiö ja A ovat ilmoittaneet, että yhtiö oli maksanut aluksesta vuonna 1988 1.050.000 Saksan markkaa ja siten noin 2.242.500 markkaa. N on kertonut pyrkineensä selvittämään aluksen käypää arvoa ennen pankin hakemuksesta 19.4.1993 toimitettavaksi aiottua ja yhtiön yrityssaneerauksen alkamisen vuoksi peruuntunutta aluksen julkista pakkohuutokauppaa. N on kertonut tilanneensa tässä tarkoituksessa kirjallisena todisteena esitetystä 8.4.1993 päivätystä muistiostaan ilmenevän mukaisesti Oy N Ltd:ltä arviolausunnon aluksen markkina-arvosta. Todistaja KK on kertonut antaneensa sanotun kirjallisena todisteena esitetyn 8.4.1993 päivätyn arviolausunnon. Sen mukaan aluksen arvo luokitettuna ja silloisessa kunnossa on verrattuna muihin markkinoilla oleviin aluksiin ollut 2.250.000 markkaa. KK ei ole enää hovioikeudessa muistanut, oliko hän saanut ennen arviolausuntoa tietää alukselle tammikuussa 1993 tapahtuneen jäätymisen seurauksena tulleista vaurioista. Lausunnossa on kuitenkin todettu, ettei alusta ollut tarkastettu ja että arviossa on oletettu, että se oli hyvässä ja merikelpoisessa kunnossa.

KK:n arvio aluksen arvosta on ulkopuolisen alalla toimivan meklarin antama arvio aluksen arvosta 8.4.1993. Arvio on ollut pankin tiedossa 9.6.1994 eli runsaan vuoden kuluttua lausunnon antamisesta toimitetussa julkisessa pakkohuutokaupassa. Näin ollen ja muun aluksen käypää arvoa koskevan selvityksen puuttuessa lausunto muodostaa myös soveliaimman lähtökohdan sen arvioimiseksi, mitä pankki on pakkohuutokaupan aikaan tiennyt aluksen käyvästä arvosta. Kun lausunnossa ei kuitenkaan ole otettu huomioon alukselle tammikuussa 1993 aiheutuneita merkittäviä jäätymisvaurioita, pankki on voinut lähteä siitä, että aluksen arvo on 9.6.1994 ollut lausunnossa esitettyä alhaisempi. Toisaalta A:n, L:n ja G:n yhdenmukaisilla kertomuksilla on näytetty, että alus oli korjattu yhtiön yrityssaneerauksen aikana heinäkuussa 1993 välttämättömään, liikennöintikelpoiseen kuntoon ja saatu liikenteeseen heinäkuun 1993 lopulla. A:n kertomuksella ja kirjallisena todisteena esitetyllä G:n laatimalla 27.9.1993 päivätyllä yhtiön saneerausohjelmaehdotuksella on näytetty, että korjauskustannukset ovat olleet 233.507,56 markkaa. Asiassa ei ole väitetty eikä ilmennyt, että aluksen kunto olisi sen heinäkuussa 1993 tapahtuneen liikenteeseen tulon ja 9.6.1994 välisenä aikana muuttunut. Alukselle suoritetut korjaukset ovat tulleet pankin tietoon N:n edustettua pankkia yhtiön yrityssaneerauksessa velkojaintoimikunnassa. Pankin on siten täytynyt ottaa nämä seikat huomioon aluksen arvoa korottavina tekijöinä.

Lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönti yhtiötä kohtaan ja väitetty vahinko

Edellä aluksen käyvästä arvosta lausuttujen pankin tiedossa olleiden seikkojen perusteella pankin on huutaessaan aluksen itselleen 600.000 markalla täytynyt ymmärtää, että sen käypä arvo on objektiivisesti arvioiden ollut ainakin 2.000.000 markkaa. Pankin tietoisuutta aluksen arvosta tukee myös se, että T on 31.3.1994 välittänyt pankille alusta koskevan 1.000.000 Saksan markan ostotarjouksen. Pankin huutokaupassa maksama hinta on siten ollut vain noin 30 prosenttia siitä, minkä pankin on täytynyt edellä sanottujen seikkojen perusteella ymmärtää aluksen käyväksi arvoksi. Tämä pankin maksaman hinnan ja käyvän arvon olennainen ero huomioon ottaen on syntynyt tilanne, jossa pankin voitaisiin katsoa kanteessa sanotuin tavoin huutokaupassa menetellessään laiminlyöneen lojaliteettivelvollisuutensa pantinantajaa kohtaan. Asianosaiset ovat hovioikeuden pääkäsittelyssä ilmoittaneet, ettei pankki ole aluksen myynnin jälkeen perinyt yhtiöltä sen maksamatta olevia luottoja. Näin ollen on jäänyt näyttämättä, että yhtiölle olisi ainakaan tässä vaiheessa syntynyt pankin menettelystä vahinkoa.

Lojaliteettivelvollisuuden laiminlyönti A:ta kohtaan ja väitetty vahinko

Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että panttivelkojalla on tietynasteinen velvollisuus ottaa huomioon myös toissijaisten pantti-intressenttien, kuten panttauksesta tietoisen takaajan kohtuulliset edut, niin etteivät nämä kärsisi aiheettomia menetyksiä pantin faktisen kunnon tai oikeudellisen hyvyyden vaarantumistilanteissa. (Havansi: Esinevakuusoikeudet 1992, s. 360).

Panttiesineen realisaatiossa saatavan vastikkeen määrä voi välillisesti vaikuttaa samasta velasta omavelkaisen takauksen antaneen maksuvelvollisuuden määrään. Edellä oikeuskirjallisuudessa lausuttu puoltaa sitä, että pantin realisaatiossa panttivelkojalla voi olla lojaliteettivelvollisuuden tarkoittamia velvollisuuksia myös samasta velasta omavelkaiseen takaukseen antanutta kohtaan. Tässä tapauksessa A:n asema takaajana on ollut sellainen, että pankin menettelyä häntä kohtaan olisi arvioitava samoin kuin sen menettelyä yhtiötä kohtaan. A ei kuitenkaan ole esittänyt itsenäistä vahingonkorvausvaatimusta.

- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Tuomiolauselma

Muutokset käräjäoikeuden tuomiolauselmaan:

Kohta 1: Kanne hylätään ennenaikaisena.
- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -

Asian ratkaiseet hovioikeuden jäsenet:

hovioikeudenlaamanni Tapio Kilpi
hovioikeudenneuvos Markku Nieminen
hovioikeudenneuvos Eeva Perho

Valmistelija : viskaali Katja Mäki

Ratkaisu on yksimielinen.

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimman oikeuden ratkaisu 4.7.2007 : Ei valituslupaa

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.