Kouvolan HO 23.09.2004 -

Todistelu, Telekuuntelu

RATKAISUN KESKEINEN SISÄLTÖ

Käsittelyratkaisu:

Prosessiväite

A, B ja C vaativat, että asiassa ei oteta todisteena huomioon käräjäoikeuden tuomiosta ilmeneviä äänitallenteita A:n käymistä puhelinkeskusteluista. A, B ja C perustelivat vaatimustaan pakkokeinolain 5a luvun 13 §:llä. A:n, B:n ja C:n mukaan puhelinkeskusteluja ei voida käyttää todisteena tässä asiassa, koska puhelinkuuntelulupaa ei oltu annettu kohdissa 14 - 18 tarkoitettujen rikosten tutkintaa varten. Äänitallenteet sisältävät lisäksi myös sellaista aineistoa, joka on teknisistä syistä välittynyt televerkkoon jo ennen varsinaisen puhelinkeskustelun aloittamista, kun soittaja on odottanut puheluunsa vastattavan. Ainakaan näiltä osin kysymys ei ole sellaisesta aineistosta, jota voitaisiin käyttää asiassa todisteena.

A, B ja C pyysivät väitteestään ratkaisua ennen asian käsittelyn jatkamista.

Vastaus

Syyttäjä kiisti vaatimuksen. Syyttäjä perusteli kantaansa sillä, että pakkokeinolain 5a luvun 13 §:ssä ei säädetä puhelinkuuntelulla saadun tiedon käyttämisestä. Nimenomaista todisteen käyttökieltoa ei ole. Pakkokeinolaista annetussa hallituksen esityksessä on pohdittu asiaa ja oikeuskäytännössä sekä -kirjallisuudessa vastaavanlaisten keskustelujen käyttö todisteena on hyväksytty. Näin myös siltä osin kuin keskustelu on tallentunut ennen puheluun vastaamista.

Väitteen kohteena olevat luvat

Todettiin olevan riidatonta, että Lappeenrannan käräjäoikeus on antanut kaksi A:ta koskevaa telekuuntelu- ja valvontalupaa (KäO:n päätös 20.8.2003 nro 03/1134, luvan voimassaoloaika telekuuntelun osalta 20.8. - 19.9.2003 ja televalvonnan osalta 1.6. - 19.9.2003 sekä KäO:n päätös 3.9.2003 nro 03/1237, luvan voimassaoloaika telekuuntelun osalta 3.9. - 3.10.2003 ja televalvonnan osalta 19.8. - 3.10.2003 ) epäillyn törkeän huumausainerikoksen tutkintaa varten. Niin ikään on riidatonta, että nyt kysymyksessä olevat äänitallenteet ovat syntyneet edellä sanottujen lupien nojalla suoritetusta kuuntelusta.

PÄÄTÖS

Pakkokeinolain 5a luvun 13 §:ssä (27.6.2003/646) säädetään ylimääräisen tiedon säilyttämisestä. Pykälän mukaan telekuuntelulla tai teknisellä kuuntelulla saatu ylimääräinen tieto, joka ei liity rikokseen tai joka koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa varten telekuuntelua tai teknistä kuuntelua koskeva lupa tai päätös on annettu, on hävitettävä sen jälkeen, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä. Tieto saadaan kuitenkin säilyttää ja tieto tallettaa poliisin henkilörekistereistä annetussa laissa (509/1995) tarkoitettuihin esitutkintaviranomaisten rekistereihin, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa saadaan käyttää telekuuntelua tai teknistä kuuntelua, taikka tietoa tarvitaan rikoslain 15 luvun 10 §:ssä tarkoitetun rikoksen estämiseen. Tiedot, joita ei ole hävitettävä, on säilytettävä vielä viiden vuoden ajan siitä, kun asia on lainvoimaisesti ratkaistu tai jätetty sillensä.

Laissa ei ole suoranaista kieltoa tallenteen käyttämisestä todisteena, jos telekuuntelulla saatu tieto koskee muuta rikosta kuin sitä, jonka tutkintaa telekuuntelulupa koskee.

Hallituksen esityksessä laeiksi esitutkintalain ja pakkokeinolain sekä eräiden näihin liittyvien lakien muuttamisesta (HE 52/2002 vp. s. 27 - 28 ) on pohdittu ylimääräisen tiedon käyttöä todisteena oikeudenkäynnissä. Hallituksen esityksessä on todettu, että kun ylimääräisen tiedon käyttöä ei ole nimenomaisella yleisellä säännöksellä kielletty, on käyttö lähtökohtaisesti sallittu. Tämä on lainsäätäjän tietoinen ratkaisu, jota on perusteltu pakkokeinolain 5 a luvun 13 §:n esitöissä (HE 22/1994). Sääntelyä ei ole ehdotettu muutettavaksi.

Edelleen hallituksen esityksessä 52/2002 on todettu, että todistusoikeutemme peruslähtökohtana on vapaan todistelun ja todistusharkinnan periaate, jonka yleisesti katsotaan luovan parhaat edellytykset totuuden selvittämiseen oikeudenkäynnissä. Ylimääräistä tietoa koskeva käyttökielto tarkoittaisi merkittävää poikkeusta kyseisestä periaatteesta ja olisi oikeusjärjestelmällemme muutoinkin vieras.

Yleisen ylimääräisen tiedon käyttökiellon puuttuminen ei tarkoita sitä, että tiedon käyttö oikeudenkäynnissä todisteena olisi aina sallittua, sillä tuomioistuin voi ilman laissa olevaa säännöstäkin asettaa yksittäistapauksessa käyttökiellon. Ratkaisu on tehtävä punnitsemalla kiellolla suojattavia arvoja ja tavoitteita, oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tavoitetta, todisteen merkitystä ja pyrkimystä aineellisen totuuden selvittämiseen. Käyttökiellon jättämistä tuomioistuimen tapauskohtaisen harkinnan varaan ilman lain tukea perustellaan hallituksen esityksessä 52/2002 sillä, että erilaiset etuudet paremmin huomioonottava lopputulos saavutetaan tapauskohtaisella harkinnalla paremmin kuin laissa säädettävällä yleisellä käyttökiellolla.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tähänastisen ratkaisukäytännön perusteella lainvastaisesti hankitun todistusaineiston kohtelu ja sallittavuus rikosprosessissa on jossain määrin avoin kysymys, johon ei ole yksiselitteistä vastausta. Ratkaisevaa tuomioistuimen käytännössä on ollut prosessin oikeudenmukaisuus kokonaisuudessaan. Esimerkiksi tapauksen Schenk v. Sveitsi (12.7.1988 A 140), jossa tosin oli kysymys yksityishenkilön suorittamasta todisteiden lainvastaisesta hankinnasta, perusteluista voidaan päätellä, että lainvastaisesti hankitun todistusaineiston hyödyntäminen ei sinänsä ole Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan eikä myöskään perusoikeuksien vastaista, jos menettely kokonaisuudessaan täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Edellä sanotussa tapauksessa Schenk v. Sveitsi asian ratkaisu perustui lainvastaisesti hankitun todisteen lisäksi myös muuhun todistusaineistoon.

Suomalaista korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä nimenomaan telekuuntelulla saadun ylimääräisen tiedon käytöstä todisteena ei ole. Korkein oikeus on kuitenkin antanut muita todisteen käyttökieltoa koskevia ratkaisuja. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa 1995:66 ja 2000:71 on keskeinen merkitys annettu vastaajan oikeudelle kuulustella todistajaa eli oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksille. Tässä oikeudenkäynnissä henkilökohtaisesti läsnä olevilla vastaajilla on mahdollisuus kiistää tallenteiden oikeellisuus ja kuulustuttaa todistajia puolustajiensa avustuksella.

Hovioikeus katsoo, että pakkokeinolain 5a luvun 13 §:stä ilmenevän rajoituksen tarkoituksena on suojata ihmisten tavanomaista yksityiselämää liian laajalta kuuntelun käytöltä. Tällaisista tavanomaiseen yksityiselämään liittyvistä keskusteluista ei tallenteissa ole kysymys. Telekuunteluluvat ovat sinänsä olleet laillisia. Luvat on annettu, koska A:ta on epäilty törkeästä huumausainerikoksesta. Vaikka A:lle ei ole vaadittu rangaistusta huumausainerikoksen törkeästä tekomuodosta, syytekohdissa 14 - 18 ja 22 on kyse vakavasta rikoskokonaisuudesta, jolla on ollut yhteys telekuunteluluvan perusteena olleisiin rikosepäilyihin. Telekuuntelutallenteet eivät myöskään ole ainoa näyttö syytekohtien 14 - 18 ja 22 tueksi, niiden todenperäisyyttä ei sinänsä ole kiistetty ja tallenteet eivät myöskään liity sivullisiin henkilöihin.

Lisäksi A:n osalta on otettava huomioon se, että A on syytekohdan 22 yhteydessä hyväksynyt kysymyksessä olevan äänitallenteen käytön todisteena ja vedonnut siihen myös omana todisteenaan. A ei siten voi vedota todisteeseen vain silloin, kun katsoo sen oman etunsa mukaiseksi, ja vastustaa tallenteen käyttämistä todisteena silloin, kun katsoo sen oman etunsa vastaiseksi.

Teknisistä syistä telekuuntelun aloittamishetkeksi on valittu puhelimen "lähetä"-näppäimen painaminen. Tämä on täytynyt olla myös lainsäätäjän tiedossa eduskuntakäsittelyssä lakia hyväksyttäessä. Hovioikeus katsoo, että telekuuntelulupa koskee myös sellaista tietoa, joka välittyy jo ennen puheluun vastaamista.

Edellä sanotuilla perusteilla hovioikeus hyväksyy kysymyksessä olevien äänitallenteiden käytön todisteena.

Asian ratkaisseet hovioikeuden jäsenet:

Juha-Matti Murto, Satu Salmi, Pirjo Yli-Kokkila
Esittelijä: Anne Hallavainio

Lainvoimaisuustiedot:

Korkeimman oikeuden ratkaisu 27.4.2005: Ei valituslupaa

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.