FINLEX ® - Hallituksen esitykset: HE 277/2009

Olet tässä: Finlex » Hallituksen esitykset » 2009 » HE 277/2009

Hallituksen esitykset

Hallituksen esitysten tietokanta sisältää hallituksen esitysten tekstit suomeksi vuoden 1992 alusta alkaen. Lisäksi saatavissa ovat suomeksi ja ruotsiksi ulkoasultaan painetun näköiset hallituksen esitysten pdf-tiedostot vuoden 2001 alusta alkaen. Saatavilla on myös luettelo vireillä olevista, eduskunnalle annetuista hallituksen esityksistä.

Pikahaku

Haku tekstistä esim. mielenos* ja naamio*. Haku HE:n numerolla esim. 113/2004. Erikseen tarkempi haku ja vireillä olevien esitysten haku.

HE 277/2009

Hallituksen esitys Eduskunnalle vesilainsäädännön uudistamiseksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksen tarkoituksena on hallitusohjelman mukaisesti vesilainsäädännön uudistaminen. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi vesilaki ja tehtäväksi muuhun lainsäädäntöön tästä johtuvat muutokset.

Uudistuksella pyritään tehostamaan vesitalousasioiden käsittelyä sekä selkeyttämään vesilain ja muun ympäristön käyttöä koskevan lainsäädännön välistä suhdetta.

Vesilain mukaiset yleiskäyttöoikeudet säilyisivät entisellään. Vesitaloushankkeiden luvanvaraisuutta ja lupaharkintaa koskeviin säännöksiin ehdotetaan tehtäväksi vähäisiä tarkistuksia. Tarkistuksilla pyritään myös edistämään vesistöjen kunnostushankkeita. Pienten vesitaloushankkeiden ennakkovalvontaa ehdotetaan tehostettavaksi ilmoitusmenettelyn käyttöalaa laajentamalla.

Vesivoiman hyödyntämistä koskevat säännökset säilyisivät pääosin ennallaan. Veden ottamista koskevaan sääntelyyn ei ehdoteta tehtäväksi merkittäviä muutoksia. Veden ottamista koskevaa etusijajärjestystä ehdotetaan kuitenkin tarkistettavaksi siten, että se korostaa paikallisten vedenottamistarpeiden ensisijaisuutta. Vedenottamoiden suoja-aluejärjestelmän käyttöä ehdotetaan laajennettavaksi.

Vesioikeudellisia yhteisöjä koskevia säännöksiä ehdotetaan yhtenäistettäväksi. Viranomaisjärjestelmään ei ehdoteta tehtäväksi tarkistuksia.

Katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta ehdotetaan luovuttavaksi. Vesilain mukaiset menettelyt säilyisivät muutoin pääosin nykyisenlaisina.

Vesitalouslupien jälkikäteistä tarkistamista ehdotetaan helpotettavaksi. Lakiin esitetään lisäksi sisällytettäväksi mahdollisuutta määrätä vesitalouslupa raukeamaan.

Lait ehdotetaan tulemaan voimaan puolen vuoden kuluttua niiden vahvistamisesta.

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ  1
SISÄLLYS  2
YLEISPERUSTELUT  6
1  JOHDANTO  6
2  NYKYTILA  6
2.1 Lainsäädäntö ja käytäntö  6
2.1.1 Yleistä  6
2.1.2 Vesilaki 6
2.1.2.1 Taustaa  6
2.1.2.2 Vesilain muutokset 7
2.1.2.3 Vesilain keskeinen sisältö  10
Vesilain rakenne  10
Viranomaisjärjestelmä  10
Yleiskielto- ja luvantarvejärjestelmä  10
Lupajärjestelmän perusteet 11
Lupaharkinta  11
Lupamääräykset 11
Pakkotoimet 11
Korvausjärjestelmä  12
Menettely vesitalousasioissa  12
Valvonta ja hallintopakko  12
2.1.3 Ympäristönsuojelulaki 13
2.1.4 Laki vesienhoidon järjestämisestä  13
2.1.5 Vesihuoltolaki 14
2.1.6 Terveydensuojelulaki 14
2.1.7 Luonnonsuojelulaki 14
2.1.8 Maankäyttö- ja rakennuslaki 15
2.1.9 Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta  16
2.1.10 Saamelaisten oikeudet 16
2.2 Euroopan yhteisön lainsäädäntö  17
2.3 Vesilainsäädäntö eri maissa  17
2.3.1 Ruotsi 17
2.3.2 Saksa  18
2.3.3 Ranska  19
2.4 Kansainväliset sopimukset 20
2.4.1 Itämeren suojelusopimus  20
2.4.2 Euroopan talouskomission rajavesistösopimus  20
2.4.3 Kahdenväliset rajavesistösopimukset 21
2.5 Nykytilan arviointi 22
3  ESITYKSEN TAVOITTEET JA KESKEISET EHDOTUKSET  25
3.1 Tavoitteet ja toteuttamisvaihtoehdot 25
3.2 Keskeiset ehdotukset 27
Vesilaki 27
Muu lainsäädäntö  30
4  ESITYKSEN VAIKUTUKSET  31
4.1 Taloudelliset vaikutukset 31
4.2 Vaikutukset viranomaisten toimintaan  32
4.3 Ympäristövaikutukset 33
4.4 Yhteiskunnalliset vaikutukset 33
5  ASIAN VALMISTELU  34
5.1 Valmistelun vaiheet ja valmisteluaineisto  34
Vesilakitoimikunta  34
Vesilakityöryhmä  36
Lakiehdotusten viimeistely  37
5.2 Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen  37
Lausunnonantajat 37
Yleisiä huomautuksia  38
Yksityiskohtaisia huomautuksia  39
Vesilain lupaharkinta  39
6  RIIPPUVUUS MUISTA ESITYKSISTÄ  40
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT  41
1  LAKIEHDOTUSTEN PERUSTELUT  41
1.1 Vesilaki 41
1 luku Yleiset säännökset 41
2 luku Yleiset oikeudet, velvollisuudet ja rajoitukset 45
3 luku Luvanvaraiset vesitaloushankkeet 57
4 luku Veden ottaminen  77
5 luku Ojitus  89
6 luku Keskivedenkorkeuden pysyvä muuttaminen  107
7 luku Vesistön säännöstely  114
8 luku Vesivoiman hyödyntäminen  119
9 luku Puutavaran uitto  124
10 luku Kulkuväylät ja muut vesiliikennealueet 132
11 luku Hakemusmenettely  138
12 luku Vesioikeudellinen yhteisö  150
13 luku Korvaukset 156
14 luku Valvonta ja hallintopakko  168
15 luku Muutoksenhaku ja päätöksen täytäntöönpano  175
16 luku Rangaistussäännökset 179
17 luku Kiinteistöoikeudellisia säännöksiä  181
18 luku Erinäisiä säännöksiä  185
19 luku Voimaantulo  191
1.2 Ympäristönsuojelulaki 196
1.3 Maankäyttö- ja rakennuslaki 200
1.4 Laki vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä  201
1.5 Laki Suomen talousvyöhykkeestä  203
1.6 Luotsauslaki 203
1.7 Laki peruskuivatustoiminnan tukemisesta  203
1.8 Luonnonsuojelulaki 204
1.9 Vesiliikennelaki 204
1.10 Maastoliikennelaki 204
1.11 Kiinteistönmuodostamislaki 205
1.12 Laki Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta  205
1.13 Patoturvallisuuslaki 205
1.14 Kalastuslaki 205
1.15 Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta  205
1.16 Laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista annetun lain 2 ja 3 §:n kumoamisesta  205
2  TARKEMMAT SÄÄNNÖKSET JA MÄÄRÄYKSET  205
3  VOIMAANTULO  207
4  SUHDE PERUSTUSLAKIIN JA SÄÄTÄMISJÄRJESTYS  207
Omaisuuden suoja  207
Yleiskäyttö  207
Vesitaloushankkeen edellyttämät käyttöoikeudet 208
Vastuu ympäristöstä  209
Kansalaisten osallistuminen  210
Oikeusturva  210
Kotirauha  211
Siirtymäsäännökset 211
Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate  212
Laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista  212
LAKIEHDOTUKSET  215
1. Vesilaki 215
2. Laki ympäristönsuojelulain muuttamisesta  283
3. Laki maankäyttö- ja rakennuslain muuttamisesta  288
4. Laki vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä annetun lain muuttamisesta
5. Laki Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 3 ja 12 §:n muuttamisesta  292
6. Laki luotsauslain 5 §:n muuttamisesta  292
7. Laki peruskuivatustoiminnan tukemisesta annetun lain muuttamisesta  293
8. Laki luonnonsuojelulain 53 ja 57 a §:n muuttamisesta  295
9. Laki vesiliikennelain 4 ja 19 §:n muuttamisesta  296
10. Laki maastoliikennelain 4 §:n muuttamisesta  296
11. Laki kiinteistönmuodostamislain muuttamisesta  297
12. Laki Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta annetun lain 2 ja 4 §:n muuttamisesta
13. Laki patoturvallisuuslain 3 §:n muuttamisesta  299
14. Laki kalastuslain muuttamisesta  299
15. Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta annetun lain 1 ja 4 §:n muuttamisesta  300
16. Laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista annetun lain 2 ja 3 §:n kumoamisesta
LIITE  302
RINNAKKAISTEKSTI 302
2. Laki ympäristönsuojelulain muuttamisesta  302
3. Laki maankäyttö- ja rakennuslain muuttamisesta  312
4. Laki vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä annetun lain muuttamisesta  314
5. Laki Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain 3 ja 12 §:n muuttamisesta  320
6. Laki luotsauslain 5 §:n muuttamisesta  321
7. Laki peruskuivatustoiminnan tukemisesta annetun lain muuttamisesta  322
8. Laki luonnonsuojelulain 53 ja 57 a §:n muuttamisesta  325
9. Laki vesiliikennelain 4 ja 19 §:n muuttamisesta  327
10. Laki maastoliikennelain 4 §:n muuttamisesta  328
11. Laki kiinteistönmuodostamislain muuttamisesta  329
12. Laki Neuvostoliiton kanssa Saimaan ja Vuoksen juoksutussäännöstä tehdyn sopimuksen eräiden määräysten hyväksymisestä sekä sopimuksen soveltamisesta annetun lain 2 ja 4 §:n muuttamisesta
13. Laki patoturvallisuuslain 3 §:n muuttamisesta  332
14. Laki kalastuslain muuttamisesta  333
15. Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta annetun lain 1 ja 4 §:n muuttamisesta  334

YLEISPERUSTELUT

1 Johdanto

Vesilaki (264/1961) tuli voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1962. Lakia on muutettu useaan otteeseen osittaisuudistuksin. Osa laista on kuitenkin edelleen alkuperäisessä muodossaan. Viimeisin suuri muutos vesilakiin tehtiin ympäristönsuojelulain (86/2000) säätämisen yhteydessä, kun vesien pilaantumisen torjuntaa koskeva sääntely siirrettiin vesilaista ympäristönsuojelulakiin. Muutos korosti vesilain luonnetta vesivaroja ja vesiympäristön käyttöä koskevana ja eri intressejä yhteen sovittavana yleisenä vesitalouslakina. Useista osittaisuudistuksista johtuen vesilaki on muuttunut osin hajanaiseksi ja vaikeaselkoiseksi. Lisäksi vesien ja vesivarojen käyttöön kohdistuvat odotukset, yhteiskunnalliset arvostukset sekä kansallinen ja ylikansallinen sääntelyjärjestelmä ovat vesilain voimassaolon aikana muuttuneet olennaisesti.

Vesilain uudistamista puoltavat siten useat syyt. Lain keskeisiä periaatteita ja soveltamisalaa ei ole tarpeen olennaisesti muuttaa. Lain ajantasaistamiseksi tarpeelliset uudistukset ovat kuitenkin niin merkittäviä, ettei niiden toteuttaminen osittaisuudistuksella ole mahdollista tai ainakaan tarkoituksenmukaista. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan säädettäväksi kokonaan uusi laki, joka korvaisi nykyisen vesilain. Uudistuksen taustalla ovat aineellisten tarkistamistarpeiden lisäksi pyrkimys selkeämpään sääntelyyn.

2 Nykytila

2.1 Lainsäädäntö ja käytäntö

2.1.1 Yleistä

Vesilaki muodostaa keskeisen vesien ja vesivarojen käyttöä ja siihen kohdistuvia oikeuksia jäsentävän normiston, joka sisältää aineellisten säännösten lisäksi vesiasioiden käsittelyä koskevat säännökset. Ympäristönsuojelulaissa (86/2000) säädetään pinta- ja pohjavesien suojelemisesta pilaantumista aiheuttavalta toiminnalta. Laki vesienhoidon järjestämisestä (1299/2004) sisältää säännökset vesien tilan luokittelusta ja suunnittelujärjestelmästä, jolla pyritään parantamaan pinta- ja pohjavesien tilaa.

Muita vesiasioissa merkityksellisiä säädöksiä ovat vesihuoltolaki (119/2001), joka sääntelee vesihuoltoa ja vesihuoltolaitostoimintaa, terveydensuojelulaki (763/1994), jossa säädetään talousveden ja uimaveden laadusta, luonnonsuojelulaki (1096/1996), joka sisältää säännökset vesiluontotyyppien ja vedessä elävien lajien suojelusta, sekä patoturvallisuuslaki (494/2009). Maankäyttö- ja rakennuslaki (132/1999) sisältää säännöksiä kuivatusvesien johtamisesta. Eräisiin vesitaloushankkeisiin sovelletaan lisäksi ympäristövaikutusten arviointimenettelystä annettua lakia (468/1994). Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta (383/2009) saattaa eräissä tilanteissa tulla myös vesiasioissa sovellettavaksi.

2.1.2 Vesilaki

2.1.2.1 Taustaa

Suomen nykyisen vesioikeudellisen järjestelmän juuret ulottuvat Ruotsin keskiaikaiseen lainsäädäntöön. Varhaiselle sääntelylle oli tunnusomaista oikeudenalan jakautuminen kahtaalle. Hyötyisään vesioikeuteen lukeutuivat kaikki vesiluonnonvaran hyödyntämistavat, kun taas suojaavan vesioikeuden piiriin kuuluivat haitallisen veden poistamiseen tähtäävät hankkeet. Vuoden 1734 laki sisälsi runsaasti vesien käyttöä koskevia säännöksiä, joita kehitettiin edelleen vuoden 1868 asetuksessa vedenjohdoista ja vesilaitoksista. Vuoden 1902 vesioikeuslaki sisälsi jo selkeän yleiskieltoihin perustuvan lupajärjestelmän.

Vesioikeuslain uudistamista alettiin valmistella jo 1910-luvulla. Vuonna 1919 asetetussa komiteassa, eri virastoissa ja lainvalmistelukunnassa suoritettujen esivalmistelujen jälkeen asetettiin vuonna 1928 vesioikeuslakikomitea. Tämä niin sanottu Hällforsin komitea julkaisi vuonna 1939 ehdotuksen uudeksi vesioikeuslaiksi laajoine perusteluineen (KM 1939:3). Vuonna 1951 asetettiin uusi komitea, joka sai tehtäväkseen tämän ehdotuksen tarkastamisen. Puheenjohtajansa mukaan Piipposen vesilakikomiteaksi kutsuttu komitea julkaisi oman ehdotuksensa uudeksi vesilaiksi vuonna 1958 (KM 1958:97). Ehdotus poikkesi useissa kohdin oleellisesti Hällforsin komitean ehdotuksesta. Pääasiallisesti Piipposen vesilakikomitean ehdotuksen mukainen lakiesitys annettiin eduskunnalle 1959 (HE 64/1959 vp).

Nykyinen vesilaki tuli voimaan 1 päivänä huhtikuuta 1962. Samanaikaisesti tuli voimaan lakia täydentävä vesiasetus (282/1962). Vesilain kanssa samaan aikaan annettiin laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista (266/1961). Laki säädettiin valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä tavalla. Sen tarkoituksena oli muun muassa valtuuden antaminen vesilain säätämiseen sellaisten vesilain nojalla vesien käyttöä varten myönnettävien, toisen omaisuuteen kohdistuvien lunastus- ja käyttöoikeuksien osalta, joiden antaminen merkitsi perustuslain säätämisjärjestystä vaativaa poikkeamista hallitusmuodon 6 §:n säännöksestä.

2.1.2.2 Vesilain muutokset

Vesilakia on muutettu useaan otteeseen. Osa muutoksista on ollut luonteeltaan teknisiä, muusta lainsäädännöstä johtuvia terminologisia tarkistuksia.

Lailla 453/1963 vesilakiin lisättiin niin sanotut katastrofisäännökset. Lailla 605/1982 pyrittiin lisäämään yhteiskunnan mahdollisuuksia estää ja vähentää poikkeuksellisista tulvista maataloudelle ja vesistöjen rannoilla asuville aiheutuvia vahinkoja. Samalla rajoitettiin valtion korvausvastuuta vaarantorjuntatoimista.

Lailla 606/1982 muutettiin vesilain 2 luvun 26 §:n niin sanottua työlupaa koskevia säännöksiä. Muutoksen jälkeen töidenaloittamisluvan voi saada aikaisintaan silloin, kun vesioikeus on antanut varsinaisessa lupa-asiassa päätöksen. Lisäksi säännöksiä töidenaloittamisluvan myöntämisedellytyksistä ja sen kohteena olevista töistä ja toimenpiteistä selvennettiin ja täsmennettiin. Hankkeen vaikutusalueella asuvien oikeusturvan parantamiseksi säädettiin mahdollisuus muutoksenhakuun töidenaloittamislupaa koskevaan päätökseen. Muutoksenhakumahdollisuus ei kuitenkaan koske korvauksia. Muutoksenhakuviranomainen voi määrätä töiden jatkamisen keskeytettäväksi tai rajoitettavaksi. Vahingonkärsijöiden asemaa parannettiin myös mahdollistamalla ennakkokorvausten suorittaminen jo töidenaloittamislupapäätöksen yhteydessä.

Lailla 467/1987 vesilakiin tehtiin lukuisia muun muassa vesiensuojelua, korvauksia ja velvoitteita, vesistön virkistyskäyttöä, muutoksenhakujärjestelmää ja asiantuntemuksen lisäämistä koskevia muutoksia. Vesiensuojelun tehostamiseksi tarkistettiin vesistön muuttamis- ja pilaamiskieltoa sekä tiukennettiin lupien myöntämisedellytyksiä. Virkistyskäyttöetua koskeva maininta lisättiin eräisiin keskeisiin vesilain säännöksiin. Lisäksi järvenlaskuhankkeita koskevien lupien myöntämisedellytyksiä tiukennettiin. Yleiskalastusoikeuden perusteella kalastavan ammattikalastajan korvausoikeudellista asemaa parannettiin. Kalanhoitovelvoitetta koskevia perussäännöksiä yhdenmukaistettiin. Vesiensuojelumaksuina kerättyjen varojen käyttö rajoitettiin vesiensuojeluun, erityisesti kunnostustyöstä johtuviin menoihin. Kalanhoitomaksua, vesiensuojelumaksua ja säännöstelymaksua koskevia säännöksiä muutettiin niin, että kustannustason nousu tulee otetuksi huomioon.

Lisäksi lailla 467/1987 muodostettiin vesiylioikeudesta itsenäinen ylioikeus kaikkia vesiasioita varten. Samalla purettiin vesilain kaksijakoinen muutoksenhakujärjestelmä. Vesiylioikeus oli yleensä viimeinen muutoksenhakuaste. Sen päätöksistä voitiin valittaa ainoastaan valitusluvan perusteella joko korkeimpaan hallinto-oikeuteen tai korkeimpaan oikeuteen. Korkein hallinto-oikeus käsitteli hakemusasioissa tehdyt valitukset niihin liittyvine korvauskysymyksineen.

Samassa yhteydessä säädettiin lisäksi menettelystä, jossa lupaa koskevan hakemusasian käsittelyn yhteydessä voidaan esittää myös vanhojen vahinkojen korvaamista koskeva vaatimus. Jos hakemusasia on ratkaistu luvan osalta erikseen ja korvauskysymykset siirretty myöhemmin käsiteltäviksi, korvausvaatimus vanhoista vahingoista voidaan tehdä myös myöhemmässä käsittelyssä.

Lupamenettelyä koskevia säännöksiä muutettiin siten, että laajan vesihankkeen vaikutusalueen asukkaat saivat paremmat mahdollisuudet esittää mielipiteensä hankkeesta katselmustoimituksessa ja vesioikeudessa.

Lailla 468/1987 muutettiin vesilain 18 ja 21 luvun katselmuskustannuksia koskevia säännöksiä siten, että hakijan suoritettavaksi määrättävät kustannuserät rajattiin ja yksilöitiin aiempaa täsmällisemmin, menettelyä tarkistettiin ja oikeusturvaa parannettiin erityisesti edunmenetystä kärsineen hakijan osalta. Lisäksi lain lopputarkastusta koskevaa säännöstöä täydennettiin kustannusten suorittamisen osalta.

Lailla 453/1988 muutettiin vesilain 19 ja 21 lukua vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä annetussa laissa (451/1988) tarkoitetun tilusjärjestelyn ja ojituksen yhteensovittamiseksi.

Lailla 308/1990 muutettiin vesilain mukaista katselmustoimitusta koskevia säännöksiä siten, että vesioikeus voi määrätä katselmustoimituksen pidettäväksi ainoastaan laajoissa hakemusasioissa. Katselmustoimitusmenettelyä yksinkertaistettiin siten, että siihen sisältyy aikaisempaa vähemmän menettelyvaiheita. Vesioikeuden ja katselmustoimituksen välistä yhteistyötä lisättiin. Lailla myös järjestettiin uusi menettely, jossa vesioikeus voi eräissä erityistilanteissa määrätä suoritettavaksi lisätutkimuksen jostakin hakemusasian ratkaisemiseen vaikuttavasta osakysymyksestä, joka on ilmennyt asianosaisten kuulemisen jälkeen. Menettelyä kutsutaan selvitysmenettelyksi.

Lailla 629/1991 vesilakia muutettiin siten, että uusien vesistön säännöstelyyn annettavien lupien ehdot tulevat määräajoin tarkistettaviksi. Ojitushankkeissa tapahtuva purojen perkaaminen saatettiin muun vesirakentamisen tapaan luvanvaraiseksi. Luvanvaraisuus on tapauskohtaista ja perustuu hankkeen haitallisiin vaikutuksiin. Merenkulun turvalaitteiden, kuten viittojen, merkkien ja loistojen sijoittamista toisen maalle koskevat säännökset uudistettiin siten, ettei alueen omistaja joudu erikseen hakemaan korvauksia. Sijoittaminen omistajan tietämättä ei enää ole mahdollista. Eräitä valtioneuvoston yleisistunnon tehtäviä siirrettiin asianomaisille ministeriöille. Kuntien ympäristönsuojelulautakunnille annettiin asianosaisen puhevalta hakemusasioissa. Lisäksi tehtiin eräitä vähäisempiä yksittäisten säännösten tarkistuksia.

Lailla 646/1992 vesilakia muutettiin siten, että julkisen kulkuväylän määräämisestä päättää Merenkulkuhallituksen sijasta vesioikeus. Samalla selvennettiin mahdollisuuksia saada korvausta väylästä ja sen käyttämisestä johtuvista vahingoista. Kunnan ympäristönsuojelulautakunnan valtuuksia valvonta- ja pakkokeinoasioissa lisättiin ja menettelyä eräissä lautakunnalle kuuluvissa asioissa tarkistettiin. Virka-apua koskeviin säännöksiin tehtiin eräitä uhkasakkolain (1113/1990) voimaantulosta johtuvia muutoksia. Eräät sanonnaltaan epäselvät tai puutteelliset säännökset saatettiin vastaamaan vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Toimivaltaa vesijohdon sijoittamista koskevissa asioissa tarkistettiin tapauksissa, joissa johto kulkee useiden kuntien alueella. Pohjaveden muuttamiskiellon ja vesistön muuttamiskiellon välistä suhdetta sekä pohjaveden muuttamiskiellosta poikkeamiseen annetun luvan oikeusvoimaa tarkistettiin. Vesikirjaa koskevat säännökset uudistettiin. Eräitä käytännössä kankeiksi osoittautuneita muutoksenhakusäännöksiä yksinkertaistettiin. Vesilain ja vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä annetun lain välistä suhdetta ojitusasioissa selvennettiin. Lakiin lisättiin säännökset tiedottamisesta järjestäytymättömän yhteisalueen osakaskunnalle siltä osin kuin kysymys on ympäristönsuojelulautakunnassa käsiteltävistä asioista tai ojitustoimituksesta.

Lailla 87/1993 vesilakia muutettiin osana kansallisen lainsäädännön sopeuttamista Euroopan yhteisöjen oikeuteen Euroopan talousalueesta tehdyssä sopimuksessa edellytetyllä tavalla. Lailla pantiin täytäntöön 13 vesialan direktiiviä ja lisäksi neljä muuta ympäristödirektiiviä, jotka koskevat osittain vesiensuojelua. Muutoksen myötä tulivat vesilain tapauskohtaisen päätöksentekojärjestelmän lisäksi noudatettaviksi direktiiveissä säädetyt kiinteät rajoitukset ja muut määräykset.

Lailla 653/1993 vesilakiin tehdyistä muutoksista merkittävin koskee vesien suojelun ennakkotoimenpidejärjestelmän perustana olevaa valtuutussäännöstä. Muutoksella mahdollistettiin aikaisempaa paremmin ennakkotoimenpidejärjestelmän kehittäminen asetusteitse.

Lailla 1015/1993 muutettiin vesilain eräitä oikeudenkäyntimenettelyä koskevia säännöksiä. Muutos liittyi oikeudenkäymiskaaren oikeudenkäyntiä riita-asioissa yleisissä alioikeuksissa koskevien säännösten uudistamiseen.

Lailla 553/1994 vesilakiin tehtiin erinäisiä muutoksia, jotka koskivat muun muassa lupamenettelyn keventämistä, korvausten samanaikaisuuden lieventämistä, kalataloudellisia velvoitteita koskevia säännöksiä samoin kuin luvan edellytyksiä, määräaikoja ja ilmoitusvelvollisuutta. Lakiin lisättiin myös mahdollisuus tarkistaa epätarkoituksenmukaisiksi osoittautuneita säännöstelymääräyksiä myös ennen vuotta 1991 annettujen lupien osalta. Myös vesilain korkosäännökset uudistettiin samassa yhteydessä.

Lailla 471/1995 vesilakiin lisättiin valtuutussäännös Euroopan yhteisöjen neuvoston direktiivin 91/676/ETY vesien suojelemisesta maataloudesta peräisin olevien nitraattien aiheuttamalta pilaantumiselta täytäntöönpanemiseksi.

Lailla 1347/1995 Euroopan talousalueesta tehtyyn sopimukseen kytkeytyviä valtuutussäännöksiä muutettiin siten, että ne vastaavat Euroopan unionin jäsenyyden vaatimuksia. Vesistöön uitosta jääneiden, haittaa aiheuttavien uppopuiden poistamista helpotettiin. Pohjavettä koskeviin säännöksiin tehtiin eräitä tarkistuksia. Lisäksi tehtiin eräitä lähinnä teknisiä tarkistuksia menettelyn yksinkertaistamiseksi tai vesilain muuttamiseksi vastaamaan muuttunutta muuta lainsäädäntöä.

Lailla 590/1996 järjestettiin lainkäyttömenettelyä hallintoasioissa koskevan hallintolainkäyttölain ja vesilain suhde.

Lailla 1105/1996 vesilakiin lisättiin muun muassa säännökset eräiden pienvesien turvaamiseksi vesistön muuttamiskiellon alaisilta toimenpiteiltä ja pienten purojen suojelun tehostamiseksi. Muutokset liittyivät luonnonsuojelulain kokonaisuudistukseen.

Lailla 1063/1999 vesilakiin liitettiin valtuutussäännös EY:n neuvoston niin sanotun kalavesidirektiivin täytäntöön panemiseksi.

Lukuisista muutoksista huolimatta vesilain perusrakenne säilyi kuitenkin jokseenkin ennallaan aina vuonna 2000 tapahtuneeseen vesi- ja ympäristönsuojelulainsäädännön kokonaisuudistukseen saakka. Vesi- ja ympäristönsuojelulainsäädännön kokonaisuudistuksen myötä vesien pilaantumisen torjuntaa koskeva sääntely siirrettiin lailla 88/2000 vesilaista uuteen ympäristönsuojelulakiin muiden ympäristön pilaantumisen torjuntaa koskevien säännösten kanssa. Jätevesien johtamista ja muuta pilaantumista koskeva sääntely sijoitettiin ympäristönsuojelulakiin, ja näitä koskevat säännökset vesilain 1 ja 10 luvuissa kumottiin. Vesilain kielto- ja lupajärjestelmää tarkistettiin. Vesilaki jäi vesitalousasioiden yleislaiksi, jolla kuitenkin on useita läheisiä yhteyksiä pilaantumisen sääntelyyn. Vesilain päätöksentekojärjestelmää muutettiin niin, ettei vesitalousasioita koskeva päätöksenteko eriydy liikaa ympäristön pilaantumisasioista. Päätöksenteko vesitalousasioissa siirrettiin lakkautetuilta vesioikeuksilta perustetuille ympäristölupavirastoille, jotka ovat hallintoviranomaisia. Vesilain menettelysäännökset muutettiin hallinnolliselle viranomaiselle soveltuviksi ja niitä lähennettiin ympäristönsuojelulain vastaaviin säännöksiin. Rikosasiat ja siviilioikeudelliset korvausasiat siirrettiin käräjäoikeuden käsiteltäväksi. Muutoksenhakua koskevia vesilain säännöksiä lähennettiin vastaaviin ympäristönsuojelulain säännöksiin. Niin sanottu puhevaltaleikkuri poistettiin ja valituslupajärjestelmästä luovuttiin. Valitusoikeutta laajennettiin siten, että ympäristölupaviraston antamaan päätökseen saavat hakea muutosta asianosaisten ja viranomaisten lisäksi myös eräät yhteisöt.

Vesilakia tarkistettiin myös yhteisaluelain tarkistamisen yhteydessä lailla 689/2000, vesihuoltolain säätämisen yhteydessä lailla 121/2001, hallintolain säätämisen yhteydessä lailla 1030/2003, talousvyöhykelain säätämisen yhteydessä lailla 1062/2004, vesienhoidon järjestämisestä annetun lain säätämisen yhteydessä lailla 1301/2004 ja hallintolainkäyttölain muuttamisen yhteydessä lailla 732/2005.

Vesilain hallintopakkosäännöksiä tarkistettiin lailla 386/2009. Uudistus liittyy ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/35/EY kansalliseen täytäntöönpanoon.

2.1.2.3 Vesilain keskeinen sisältö

Vesilain rakenne

Vesilaki jakautuu 22 lukuun. Lain 1 luvussa on yleisiä säännöksiä ja määritelmiä. Lisäksi luvussa on säännökset vesien käytön yleisistä rajoituksista, yleiskäytöstä ja muista toisen alueeseen kohdistuvista oikeuksista. Lain 2 luku sisältää yleiset säännökset rakentamisesta vesistöön. Nämä koskevat kaikkia vesilain tarkoittamia vesirakennushankkeita ja muodostavat vesirakentamisen sääntelyä koskevan oikeudellisen perustan.

Lain 3—10 luvut sisältävät hanketyyppejä koskevat erityissäännökset. Lain 3 luku sisältää säännökset vesivoiman hyväksikäytöstä, 4 luku kulkuväylistä ja muista vesiliikennealueista, 5 luku puutavaran uitosta, 6 luku ojituksesta, 7 luku vesistön järjestelystä, 8 luku vesistön säännöstelystä, 9 luku veden johtamisesta nesteenä käytettäväksi ja pohjaveden ottamisesta ja 10 luku jäteveden johtamisesta.

Vesilain mukaisista hankkeista johtuvien vahinkojen korvaamista koskevat säännökset ovat 11 luvussa, 12 luvussa erinäiset säännökset ja 13 luvussa rangaistussäännökset. Vesiasioita käsiteltäessä noudatettavaa menettelyä sekä valvontaa koskevat säännökset sisältyvät 14—21 lukuihin. Lain 14 luku sisältää viranomaisia koskevat yleiset säännökset ja 16 luku säännökset hakemusasioiden käsittelystä aluehallintovirastossa. Lain 17 luvussa säädetään muutoksenhausta, 18 luvussa katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta ja 19 luvussa ojitustoimituksesta. Lain 20 luvussa ovat säännökset kunnan ympäristönsuojeluviranomaisesta. Lain 21 luku sisältää erityisiä määräyksiä muun muassa hallintopakon käytöstä. Lain 22 luvussa ovat siirtymä- ja voimaantulosäännökset.

Viranomaisjärjestelmä

Valtion aluehallinnon uudistuksen jälkeen vesilain mukaisia vesitalousasioita käsittelevät aluehallintovirastot (31.12.2009 saakka ympäristölupavirastot), kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset ja ojitustoimitukset. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset (31.12.2009 saakka alueelliset ympäristökeskukset) toimivat vesitalousasioissa kuntien ympäristönsuojeluviranomaisten ohella yleisen edun valvojina sekä vesiasioiden yleisinä valvontaviranomaisina. Yleistä kalatalousetua vesitalousasioissa valvovat kuitenkin ne elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten vastuualueet, joille kalatalousasiat kuuluvat (31.12.2009 saakka työ- ja elinkeinokeskusten kalatalousyksiköt).

Vesiasioihin voidaan katsoa kuuluvan myös erinäiset riita- ja rikosasiat. Merkittävä osa vesioikeudellisista riita-asioista käsitellään niihin kytkeytyvien julkisoikeudellisten liityntöjen vuoksi vesilain mukaisissa lupaviranomaisissa hakemusasioina. Rikosasioiden osalta toimivalta kuuluu yleisille tuomioistuimille. Muutoksenhaku vesiasioissa annetuista lupaviranomaisten päätöksistä on keskitetty Vaasan hallinto-oikeuteen, jonka päätöksiin voidaan hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Yleiskielto- ja luvantarvejärjestelmä

Huomattava osa vesienkäytöstä, kuten vesistössä liikkuminen, talousveden ammentaminen ja eräät vähäiset vesitaloushankkeet kuuluvat ns. yleiskäytön piiriin, joka ei edellytä viranomaislupaa. Näille käyttömuodoille on tunnusomaista niiden haitattomuus muille vesienkäyttäjille. Yleiskäytön rajoja määrittää osaltaan vesioikeudellisen sääntelyn perustan muodostava yleiskieltojärjestelmä. Yleiskieltojärjestelmän piiriin kuuluvat vesistön sulkeminen (1 luvun 12—13 §), vesistön muuttaminen (1 luvun 15 §), niin sanottu pienten vesien muuttaminen (1 luvun 17 §) ja pohjaveden muuttaminen (1 luvun 18 §). Vesistön ja pohjavesiesiintymän pilaantumisen torjunta kuuluvat ympäristönsuojelulain alaan. Mikäli hankkeesta aiheutuu yleiskieltojärjestelmän kieltämiä seurauksia, edellyttää hankkeen toteuttaminen vesioikeudellista lupaa. Lisäksi eräät hanketyypit (vesivoimalaitos, erilaisten siltojen ja johtojen rakentaminen) ovat vesilain nojalla luvanvaraisia niiden vaikutuksista riippumatta.

Lupajärjestelmän perusteet

Keskeisin vesioikeudelliseen lupamenettelyyn liittyvä julkisoikeudellinen tehtävä on hankkeen toteuttamisedellytysten ja –tavan ratkaiseminen, eli lupamenettelyssä huomioon otettavien julkis- ja yksityisoikeudellisten intressien yhteensovittaminen. Vesioikeudellisen hankkeen toteuttaminen ulottaa vaikutuksensa usein sijoituspaikkaansa huomattavasti laajemmalle alueelle ja samalla toisten oikeudenhaltijoiden etupiireihin. Lupamenettelyssä ovatkin lähes poikkeuksetta ratkaistavina myös hankkeen toteuttamisesta aiheutuvat, hankkeesta vastaavan ja yksittäisten oikeudenhaltijoiden väliset yksityisoikeuden alaan kuuluvat oikeussuhteet, joihin tyypillisesti liittyvät korvaukset hankkeen aiheuttamista edunmenetyksistä.

Lupaharkinta

Vesilain mukainen lupaharkinta on oikeusharkintaa. Lupaharkinnan ytimen ja keskeisen sisällön muodostaa intressivertailusäännöstö (2 luvun 6 §:n 2 momentti), joskin vesilain mukainen vesitalouslupa voidaan myöntää myös hankkeen hyötyisyyden (2 luvun 6 §:n 1 momentti) tai eräiden hankkeiden osalta haitattomuuden perusteella (2 luvun 6 §:n 3 momentti). Intressivertailusäännösten mukaan luvan myöntämisen edellytyksenä on, että hankkeesta saatava hyöty on siitä johtuvaan vahinkoon, haittaan ja muuhun edunmenetykseen verrattuna huomattava. Lupaharkintaan sisältyy niin sanotun ehdottoman luvanmyöntämisesteen tutkinta (2 luvun 5 §). Säännöksen turvaamat oikeushyvät nauttivat kvalifioitua oikeussuojaa. Vaikka luvan myöntämisen edellytykset muutoin olisivat olemassa, estää näiden oikeuksien loukkaaminen luvan myöntämisen.

Intressivertailussa hankkeesta johtuvana hyötynä pidetään 2 luvun 11 §:n mukaan hankkeen tuottamien yleisten etujen lisäksi maa- tai vesialueen taikka muun omaisuuden tuottavuuden parantumisesta tai omaisuuden hyödyksikäyttöä vaikeuttavan esteen tai haitan poistamisesta aiheutuvaa omaisuuden käyttöarvon lisääntymistä ja muutakin yrityksen toteuttamisesta välittömästi saatavaa etua. Hankkeesta johtuvana vahinkona, haittana ja muuna edunmenetyksenä otetaan huomioon sekä yleistä etua koskevat että hankkeeseen osallistumattoman henkilön omaisuudelle aiheutettavat sanotunlaiset seuraukset. Intressivertailussa otetaan huomioon myös sellaiset vaikutukset, jotka ovat vaikeasti rahamääräisesti arvioitavissa. Intressivertailu on säilynyt erinäisistä tarkistuksista huolimatta keskeisiltä osiltaan ennallaan. Sen sijaan säännöksen soveltamiskäytäntö on vesilain alkuajoista muuttunut olennaisesti ympäristöarvoja ja ei-rahallisia arvoja painottavaan suuntaan.

Lupamääräykset

Hankkeen lupaharkintaan liittyy olennaisena osana lupamääräysten asettaminen. Vesitaloushankkeet on toteutettava siten, että ilman kustannusten kohtuutonta lisääntymistä vältettävissä olevat haitat on minimoitava (2 luvun 3 §). Jos vesitaloushanke hakemuksen mukaisesti toteutettuna ei täytä mainittua vaatimusta, on lupaviranomaisen lupaan liitettävin määräyksin muodottava tarpeellisessa määrin hanketta.

Lupamääräysten käyttöalaa ei ole rajattu ainoastaan tietyntyyppisten vaikutusten ehkäisemiseksi, vaan niitä voidaan antaa kaikkien vesilain suojaamien oikeushyvien turvaamiseksi. Tyypillisesti lupamääräykset ovat koskeneet hankkeen toteuttamistapaa, vedenkorkeutta, juoksutusmääriä, hankkeen vaikutusten tarkkailua, vesiväylillä kulkemisen turvaamista, kalastukselle aiheutuvien haittojen kompensointia ja aikaisemmin myös vesistöön johdettavien jätevesien laadulle asetettavia vaatimuksia.

Pakkotoimet

Vesitaloushankkeen toteuttaminen edellyttää useissa tapauksissa sellaisten alueiden käyttöä, joita hankkeen toteuttaja ei omista. Jos hakija ei vapaaehtoisin sopimuksin ole saanut tarpeellisia käyttöoikeuksia mainittuihin alueisiin, voi lupaviranomainen laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä perustaa hakijalle tarvittavat oikeudet.

Pakkotoimioikeuden perustamisen edellytyksenä on vesioikeudellisen rakentamisluvan lisäksi, että tarvittava alue suurimmalta osaltaan kuuluu hakijalle joko omistusoikeuden tai pysyvän käyttöoikeuden perusteella (2 luvun 7 §:n 1 momentti). Jos hanke on yleisen tarpeen edellyttämä, on pakkotoimioikeus 2 luvun 8 §:n nojalla perustettavissa siinäkin tapauksessa, että 2 luvun 7 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset puuttuvat.

Korvausjärjestelmä

Vesitaloushankkeesta aiheutuva vahinko, haitta tai edunmenetys on hankkeen toteuttajan korvattava. Vesilain korvausjärjestelmän piiriin kuuluvat lähes kaikki lainmukaisista hankkeista aiheutuneet edunmenetykset. Tyypillisesti korvauksia on määrätty muun muassa lunastus- ja käyttöoikeuksien perustamisesta, kalatalousvahingoista, virkistyskäyttömahdollisuuksien heikentymisestä aiheutuvasta kiinteistön arvon alentumisesta tai vettymisvahingoista. Vesitalousasioissa noudetaan korvausten määräämisen osalta virallisperiaatetta. Lupaviranomaisen on myöntäessään vesitaloushankkeelle luvan samalla määrättävä, onko tiedossa olevasta eli ennakoitavasta vahingosta, haitasta ja muusta edunmenetyksestä suoritettava ja mihin määrään korvausta.

Menettely vesitalousasioissa

Menettely vesitalousasioissa on hallintomenettelyä. Asian vireillepano tapahtuu toimivaltaiselle viranomaiselle toimitettavalla hakemuksella, jonka tulee sisältää asian ratkaisemisen edellyttämä selvitys. Jos hakemus on puutteellinen, voi viranomainen tarvittaessa varata hakijalle mahdollisuuden täydentää hakemustaan.

Asian käsittelyjärjestys määräytyy asian laajuuden perusteella. Pienimuotoiset hankkeet voidaan käsitellä yksivaiheisessa kuulutusmenettelyssä. Tällöin hakemus annetaan tiedoksi kuulutuksella, johon liitetään ilmoitus muistutusten ja vaatimusten tekemistä koskevasta menettelystä. Kuulutus saatetaan yleisesti nähtäväksi aluehallintovirastossa ja vaikutusalueen kunnissa vähintään 30 päivän ajaksi. Hakemus liitteineen pidetään nähtävillä kuulutuksessa mainitussa paikassa. Kappale kuulutusta on toimitettava erikseen niille, joiden etuun tai oikeuteen hanke saattaa erityisesti vaikuttaa. Vesiasioissa asianosaispuhevaltaa käyttävät myös viranomaiset, joiden tehtävänä on valvoa yleistä etua. Lisäksi muillakin kuin asianosaisilla on mahdollisuus esittää mielipiteensä hankkeen johdosta lupaviranomaiselle. Lupaviraston on päätöksen antamisen yhteydessä ilmoitettava paitsi luparatkaisun sisältö, myös lausuttava asiassa tehdyistä muistutuksista ja vaatimuksista.

Laajat hankkeet käsitellään yleensä kaksivaiheisessa menettelyssä. Jos hankkeen vaikutusten ja siitä aiheutuvien edunmenetysten yksityiskohtainen selvittäminen havaitaan välttämättömäksi eikä tarvittavaa selvitystä voida saada kuulutusmenettelyssä, määrätään asia katselmustoimituksessa tai asian laadun niin mahdollistaessa, katselmustoimitusta yksinkertaisemmassa selvitysmenettelyssä käsiteltäväksi. Katselmustoimituksen tarkoituksena on asianosaisten kuulemisen ja suunnitelmien teknisen tarkastamisen pohjalta laatia ratkaisuehdotus aluehallintovirastolle asian jatkokäsittelyä varten. Katselmustoimituksen tultua suoritetuksi asian käsittely jatkuu aluehallintovirastossa.

Valvonta ja hallintopakko

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset valvovat vesilain noudattamista. Valvontaviranomaiset voivat tarvittaessa tarkistaa laitteita ja rakennelmia sekä suorittaa tarpeellisia tutkimuksia. Valvontaviranomaiset voivat kehottaa velvoitteiden laiminlyöjää lopettamaan lainvastaisen menettelyn, panna vireille aluehallintovirastossa hallintopakkomenettelyn tai tarvittaessa ilmoittaa asiasta poliisille esitutkintamenettelyn käynnistämiseksi.

Hallintopakkomenettely voidaan saattaa vireille paitsi valvontaviranomaisen, myös yksityisen haitankärsijän hakemuksella. Aluehallintovirasto voi hakemuksesta kieltää laiminlyöjää jatkamasta lainvastaista menettelyä tai muutoin määrätä oikaistavaksi sen, mitä oikeudettomasti on tehty tai laiminlyöty. Määräyksen noudattamisen tehosteeksi voidaan asettaa uhkasakko tai uhka, että tekemättä jätetty toimenpide suoritetaan laiminlyöjän kustannuksella tai että toiminta keskeytetään.

2.1.3 Ympäristönsuojelulaki

Ympäristönsuojelulaki on ympäristön pilaantumisen torjunnan yleislaki ja se sisältää säännökset myös vesien suojelusta. Ympäristönsuojelulaki sisältää säännökset muun muassa ympäristönsuojelua koskevista yleisistä periaatteista, velvollisuuksista ja kielloista, ympäristönsuojelun ennakkovalvontajärjestelmistä sekä pilaantuneen maaperän ja pohjaveden puhdistamisesta.

Vesilakiin sisältyneet pinta- ja pohjavesien pilaantumisen torjuntaa koskevat säännökset sisältyvät nykyään ympäristönsuojelulakiin. Ympäristönsuojelulain 8 §:ään sisältyvä pohjaveden pilaamiskielto vastaa pääosin aiempaa vesilain 1 luvun 22 §:ää. Säännöksen mukaan on kiellettyä panna tai johtaa ainetta tai energiaa sellaiseen paikkaan tai käsitellä niin, että tästä voi aiheutua pykälässä mainittuja seurauksia. Tällaisia seurauksia ovat pohjaveden käyminen terveydelle vaaralliseksi tai muu olennainen huonontuminen tärkeällä tai muulla vedenhankintakäyttöön soveltuvalla pohjavesialueella, toisen kiinteistöllä olevan pohjaveden käyminen terveydelle vaaralliseksi tai kelpaamattomaksi tarkoitukseen, johon sitä voisi käyttää sekä muu yleistä tai yksityistä etua loukkaava pohjaveden laadun muutos. Kiellettyä pohjaveden pilaamista on myös asetuksella erikseen säädettävät toimenpiteet tai vaarallisten aineiden ja yhdisteiden päästäminen pohjaveteen. Tämä asetus voi koskea vain sellaisia toimenpiteitä, joita tarkoitetaan asianomaisessa Euroopan yhteisön direktiivissä.

Vesistön ja pienvesien pilaamiskieltoa vastaavat säännökset ovat ympäristölupaa koskevassa ympäristönsuojelulain 28 §:ssä. Säännöksen 2 momentin mukaan vesistön pilaantumista aiheuttava toiminta samoin kuin sellainen jätevesien johtaminen, josta voi aiheutua vesilain 1 luvun 2 §:ssä tarkoitetun uoman tai altaan pilaantumista, edellyttää ympäristölupaa. Lupaa tällaisille hankkeille ei voida myöntää muun muassa, jos toiminnasta aiheutuisi terveyshaittaa, merkittävää muuta ympäristön pilaantumista, pohjaveden pilaantumista taikka erityisten luonnonolosuhteiden huonontumista taikka vedenhankinnan tai yleiseltä kannalta tärkeän muun käyttömahdollisuuden vaarantumista toiminnan vaikutusalueella.

Ympäristönsuojelulain nojalla valtioneuvosto voi myös asetuksella säätää muun muassa päästöistä ympäristöön tai yleiseen viemäriin, päästöjen rajoittamisesta sekä päästörajojen valvonnasta sekä terveydelle tai ympäristölle vaarallisten aineiden ympäristöön tai yleiseen viemäriin päästämisen rajoittamisesta tai kieltämisestä. Kunnanvaltuusto voi lisäksi antaa lain täytäntöön panemiseksi tarpeellisia paikallisista olosuhteista johtuvia ympäristönsuojelumääräyksiä. Määräykset voivat koskea muun muassa toimia, rajoituksia ja rakennelmia, joilla ehkäistään päästöjä tai niiden haitallisia vaikutuksia, toimintojen sijoittumisen ympäristönsuojelullisia edellytyksiä asemakaava-alueen ulkopuolella tai alueita, joilla ympäristön erityisen pilaantumisvaaran vuoksi on kielletty jäteveden johtaminen maahan, vesistöön tai vesilain 1 luvun 2 §:n mukaiseen uomaan.

2.1.4 Laki vesienhoidon järjestämisestä

Euroopan neuvoston direktiivi 2000/60/EY vesipolitiikan puitteista on pantu kansallisesti täytäntöön vesienhoidon järjestämisestä annetulla lailla (1299/2004). Vesienhoidon järjestämisen yleisenä tavoitteena on suojella, parantaa ja ennallistaa vesiä niin, ettei pintavesien ja pohjavesien tila heikkene ja että niiden tila on vähintään hyvä.

Laki vesienhoidon järjestämisestä sisältää säännökset vesien tilan luokittelusta, vesienhoidon suunnittelujärjestelmästä ja siihen liittyvistä viranomaisjärjestelyistä sekä vesienhoidon suunnittelussa asetettavista ympäristötavoitteista. Vesienhoidon suunnittelujärjestelmää täydentävät valtioneuvoston asetus vesienhoidon järjestämisestä (1040/2006), valtioneuvoston asetus vesiympäristölle haitallisista aineista (1022/2006) ja valtioneuvoston asetus vesienhoitoalueista (1303/2004).

Jokaiselle vesienhoitoalueelle on laadittava vesienhoitosuunnitelma. Suunnitelma ja siihen liittyvä toimenpideohjelma pannaan täytäntöön muun ympäristölainsäädännön keinoin. Nykyisen vesilain mukaisen lupaharkinnan osalta lakien välinen suhde on järjestetty siten, että vesienhoidon järjestämisestä annetun lain tarkoittamassa vesienhoitosuunnitelmassa esitetty tulee ottaa huomioon vesilain mukaisessa intressivertailussa huomioon otettavaa hyötyä määritettäessä.

2.1.5 Vesihuoltolaki

Vesihuoltolaki sääntelee vesihuollon järjestämistä ja vesihuoltolaitosten toimintaa. Lain soveltamisalaan kuuluvat kaikki yhdyskunnan vesihuollosta huolehtivat laitokset.

Lain säännökset vesihuollon maksuista perustuvat kustannusten kattamisen periaatteeseen. Lain tarkoittamia kustannuksia olisivat myös mahdolliset ympäristön- ja terveydensuojelusta, luonnonvarojen käytöstä ja mahdollisista maankäytön rajoituksista aiheutuvat kustannukset, jotka tulisi siis ottaa maksuissa huomioon. Näin myös vedenotosta aiheutuvat kustannukset voidaan lain mukaan sisällyttää vesihuollosta perittäviin maksuihin.

Varsinainen vedenhankinta ei kuulu vesihuoltolain vaan vesilain soveltamisalaan. Myös lain soveltamisalaan kuuluvat vesihuoltolaitokset tarvitsevat vedenotolleen vesilain mukaisen luvan. Vesihuoltolaissa on kuitenkin asetettu vesihuoltolaitokselle ja sille vettä toimittavalle velvollisuus tarkkailla käyttämänsä raakaveden määrää ja laatua sekä veden hävikkiä laitoksen verkostossa. Tällä on pantu täytäntöön sekä raakavesidirektiivin (75/440/ETY) että vesipolitiikan puitedirektiivin mukaiset tarkkailuvelvoitteet. Raakaveden tarkkailuvelvoitteella pyritään osaltaan myös turvaaman vedenhankinnan kannalta tärkeiden pinta- ja pohjavesien laadun pysyminen hyvänä.

2.1.6 Terveydensuojelulaki

Terveydensuojelulaki sisältää säännöksiä talousvettä toimittavista laitoksista sekä talousveden laadusta ja valvonnasta. Euroopan yhteisön juomavesidirektiivi (80/778/ETY) on pantu täytäntöön terveydensuojelulain nojalla annetuilla asetuksilla.

Terveydensuojelulain mukaan talousvetenä käytettävän veden on oltava terveydelle haitatonta ja muutoinkin sanottuun tarkoitukseen soveltuvaa. Vedenottamo ja vesilaitos on suunniteltava, sijoitettava, rakennettava ja hoidettava siten, että talousvesi täyttää terveydelliset laatuvaatimukset. Aluehallintovirasto (31.12.2009 saakka lääninhallitus) voi hakemuksesta myöntää määräajaksi poikkeuksen laatuvaatimusten täyttämisestä.

Kunnan terveydensuojeluviranomainen valvoo vesilaitoksen toimittaman veden laatua. Vesilaitoksen on tehtävä ilmoitus kunnan terveydensuojeluviranomaiselle ennen toiminnan aloittamista taikka veden laadun kannalta olennaisiin muutoksiin ryhtymistä. Kunnan terveydensuojeluviranomaisella on oikeus antaa talousveden käsittelystä ja käytöstä määräyksiä, jos nämä ovat tarpeen veden laadun kannalta taikka terveyshaittojen ehkäisemiseksi. Jäteveden johtaminen ja puhdistus sekä viemärin suunnittelu, sijoittaminen, rakentaminen ja kunnossapito on tehtävä siten, ettei niistä aiheudu terveyshaittaa.

2.1.7 Luonnonsuojelulaki

Luonnonsuojelulailla (1096/1996) pyritään muun muassa ylläpitämään luonnon monimuotoisuutta, vaalimaan luonnonkauneutta ja maisema-arvoja sekä tukemaan luonnonvarojen ja luontoympäristön kestävää käyttöä. Lailla on pantu täytäntöön neuvoston direktiivi 79/409/ETY luonnonvaraisten lintujen suojelusta ja neuvoston direktiivi 92/43/ETY luontotyyppien ja luonnonvaraisen eläimistön ja kasviston suojelusta.

Luonnonsuojelulaki koskee myös vesiluonnon monimuotoisuutta. Luonnonsuojelulain säännökset voivat kohdistua myös vesialueille ja koskea vesilain soveltamisalaan kuuluvia toimenpiteitä. Siltä osin, kun näin tapahtuu, on luonnonsuojelulakia ja siihen perustuvaa suojelua noudatettava vesilain mukaista lupa-asiaa ratkaistaessa ja muuta viranomaispäätöstä tehtäessä. Tästä on nimenomainen viittaussäännös vesilain 1 luvun 23 c §:ssä. On toisaalta huomattava, että luonnonsuojelulain säännökset koskevat myös sellaisia vesitaloushankkeita, jotka eivät ole luvanvaraisia vesilain nojalla.

Viittaussäännöksen kautta vesilain mukaisessa päätöksenteossa huomioon otettavaksi saattavat tulla ensinnäkin luonnonsuojelulain nojalla perustetut luonnonsuojelualueet, eli luonnonpuistot, kansallispuistot ja muut luonnonsuojelualueet. Jos luonnonsuojelualueeseen on sisällytetty vesialueita tai vesilain soveltamisalaan kuuluva toimenpide muutoin toteutetaan luonnonsuojelualueella, vesilain mukaista lupaa ei voida myöntää hankkeelle vastoin luonnonsuojelualueen rauhoitussäännöksiä tai -määräyksiä. Luonnonsuojelualueen ulkopuolisia toimenpiteitä tämä ei kuitenkaan koske, sillä rauhoitussäännökset eivät ulotu suojelualueen ulkopuolelle.

Luonnonsuojelualueiden lisäksi vesilain näkökulmasta merkityksellisiä suojelutoimenpiteitä ovat ennen kaikkea luontotyyppien ja lajien esiintymispaikkojen suojelusäännökset. Luontotyyppien osalta merkittävää on, että luonnonsuojelulaissa ei ole säännöksiä varsinaisesta vesiluontotyyppien suojelusta, vaan luonnonsuojelulain säätämisen yhteydessä näitä koskevat säännökset sisällytettiin vesilain 1 luvun 15 a §:ään ja 17 a §:ään. Tästä huolimatta luonnonsuojelulainkin luontotyyppien suojelusäännökset, ennen kaikkea luonnontilaisten hiekkarantojen ja merenrantaniittyjen osalta, saattavat koskea vesilain soveltamisalaan kuuluvia toimenpiteitä. Luontotyyppien suojelun voimaantulo edellyttää elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen päätöstä. Sama koskee erityisesti suojeltavien lajien esiintymispaikkoja, kun taas luontodirektiivin liitteessä IV (a) lueteltujen lajien selvästi havaittavat lisääntymis- ja levähdyspaikat on suojeltu suoraan lain nojalla. Monet erityisesti suojeltavat lajit ja luontodirektiivin liitteessä IV (a) luetellut lajit elävät vesiluonnossa ja vesilain soveltamisalaan kuuluvat toimenpiteet saattavat vaikuttaa niiden esiintymispaikkoihin. Tällöin ne on myös otettava huomioon vesilain mukaisessa lupaharkinnassa.

Oman luonnonsuojelulakiin perustuvan erityiskysymyksensä vesilain mukaisessa päätöksentekojärjestelmässä muodostaa Natura 2000 -suojelualueverkosto, josta säädetään luonnonsuojelulain 10 luvussa. Näitä säännöksiä sovelletaan itsenäisesti kaikkeen toimintaan, joka toteutetaan Natura 2000 –alueilla tai joiden vaikutukset voivat tällaiselle alueelle ulottua. Kaikkien Natura 2000 –alueen luonnonarvoja todennäköisesti merkittävästi heikentävien hankkeiden ja suunnitelmien vaikutukset on arvioitava asianmukaisesti. Jos arviointi osoittaa, että hanke merkittävästi heikentää niitä luonnonarvoja, joita varten alue on Natura 2000 -verkostoon sisällytetty, viranomainen ei saa myöntää hankkeelle lupaa. Tämä luonnonsuojelulain 66 §:n kielto koskee myös vesilain mukaista lupaharkintaa. Tämä tarkoittaa sitä, että vesilain mukaista lupaa ei tällaisia seurauksia aiheuttavalle hankkeelle voida myöntää, ellei valtioneuvosto ole myöntänyt sille poikkeuslupaa luonnonsuojelulain 66 §:n nojalla.

2.1.8 Maankäyttö- ja rakennuslaki

Maankäyttö- ja rakennuslaissa (132/1999) säädetään alueiden suunnittelusta, rakentamisesta ja käytöstä. Lain soveltamisala ulottuu maa-alueiden lisäksi myös vesialueisiin. Lain mukaisessa alueidenkäytön suunnittelussa voidaan käsitellä vesialueita siinä laajuudessa kuin tämä on tarpeen alueidenkäytön suunnittelun tavoitteiden taikka kaavojen sisältövaatimusten kannalta. Vesialueilla on myös noudatettava lain rakentamista koskevia säännöksiä.

Maankäyttö- ja rakennuslain mukaisilla kaavoilla ja vesilailla on eri merkitys sääntelyjärjestelmässä, eikä niitä ole tarkoitettu toisiaan syrjäyttäväksi. Vaikka maankäyttö- ja rakennuslain 2 §:n 1 momentin mukaan laki kattaa myös vesialueita koskevan suunnittelun, kaavoitukselliset vaikutukset vesialueisiin rajoittuvat pääsääntöisesti kuitenkin tilanteisiin, joissa vesialueella tehtävät toimet vaikuttavat maa-alueiden käyttöön, maisemaan tai luonnonarvoihin. Lisäksi uudenlaiset toiminnot, kuten tuulivoimalat, saattavat ulottaa kaavoituksen vaikutuksia laajemminkin vesialueille. Kaavoitus ei luonteensa vuoksi kuitenkaan sovi laajemmin varsinaiseksi vesienkäytön suunnitteluvälineiksi. Kaavat sopivat kyllä eri toimintojen sijoituspaikan osoittavina myös vesioikeudellisen lupaharkinnan pohjaksi, mutta eri toimintojen vaikutuksia tai sijoittumista ei kaavoissa voida ennakoida tai sitovasti ratkaista. On selvää, ettei edes yksityiskohtaisessa asemakaavassa voida säännellä kaikkia asioita, joita vesilain lupajärjestelmässä on otettava huomioon.

Maankäyttö- ja rakennuslain säätämisen yhteydessä lain suhde vesilakiin pyrittiin järjestämään vallinneen käytännön mukaiseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset kaavat ja kaavamääräykset eivät suoranaisesti sido vesilain lupaharkintaa, kaavojen vaikutukset ulottuvat lupaharkintaan. Tästä säädetään vesilain 2 luvun 4 §:ssä, jonka mukaan lupaharkinnassa on otettava huomioon asemakaava sekä maakuntakaavan ja yleiskaavan oikeusvaikutukset.

Säännöksen on katsottu estävän esimerkiksi luvan myöntämisen asemakaavassa vesialueeksi osoitetun alueen kuivattamiseen tai täyttämiseen. Samoin on katsottu, ettei luvan myöntäminen saisi merkitä asemakaavassa loma-asutukseen osoitetun alueen muuttumista käyttökelvottomaksi esimerkiksi rantaviivan siirtymisen vuoksi. Huomioonottamisvelvollisuus ulottuu olemassa olevien kaavojen lisäksi valmisteilla oleviin kaavoihin. Luvan myöntäminen ei saisi merkittävästi vaikeuttaa laadittavana olevan tai sellaisen kaavan laatimista, jonka laatimisesta on tehty päätös.

2.1.9 Laki eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta

Eräiden ympäristölle aiheutuneiden vahinkojen korjaamisesta annetulla lailla (383/2009) on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2004/35/EY ympäristövastuusta ympäristövahinkojen ehkäisemisen ja korjaamisen osalta. Ympäristövastuudirektiivi velvoittaa jäsenvaltiot säätämään toimenpiteistä, joilla ympäristölle ja luonnon monimuotoisuudelle aiheutuvat merkittävät vahingot ehkäistään ja korjataan. Ympäristövahingoilla tarkoitetaan direktiivissä suojeltaville lajeille ja luontotyypeille sekä vesille ja maaperälle aiheutuvia merkittäviä haitallisia vaikutuksia.

Laki eräiden ympäristölle aiheutuvien vahinkojen korjaamisesta sisältää säännökset suojelluille lajeille ja luontotyypeille sekä vesille aiheutuvien merkittävien haitallisten vaikutusten korjaamiseksi tarvittavista toimenpiteistä ja toimenpiteiden kustannusvastuusta. Korjaamistoimenpiteiden tavoitteena on ensisijaisesti palauttaa ympäristö tilaan, jossa se olisi, jollei haittoja aiheuttanutta vahinkotapahtumaa olisi sattunut. Jollei tämä olisi mahdollista, tulisi luonnonvaroille aiheutuneen haitan korjaamiseksi tehdä muita täydentäviä ja korvaavia toimenpiteitä tarvittaessa myös muualla kuin vahingon tapahtumapaikalla. Toimenpiteiden kustannuksista vastaisi pääsääntöisesti haitan aiheuttanut toiminnanharjoittaja. Kustannusvastuuta voitaisiin kuitenkin kohtuullistaa laissa säädetyin edellytyksin.

Eräiden ympäristölle aiheutuvien vahinkojen korjaamisesta annetun lain säätämisen yhteydessä vesilakiin lisättiin säännökset, joiden nojalla merkittävää vesistön pilaantumista tai muuta merkittävää haittaa vesistölle tai pohjavedelle taikka luontovahingon aiheuttanut voidaan velvoittaa korjaamaan aiheuttamansa vahingon.

2.1.10 Saamelaisten oikeudet

Suomi on liittynyt kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (SopS 7—8/1976) ja sopimuksen määräykset on saatettu kansallisesti voimaan. Yleissopimuksen 27 artiklan mukaan valtioissa, joissa on kansallisia, uskonnollisia tai kielellisiä vähemmistöjä, tällaisiin vähemmistöihin kuuluvilta henkilöiltä ei saa kieltää oikeutta yhdessä muiden ryhmänsä jäsenten kanssa nauttia omasta kulttuuristaan, tunnustaa ja harjoittaa omaa uskontoaan tai käyttää omaa kieltään. Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuskomitea on mainittua artiklaa koskevissa ratkaisuissaan kiinnittänyt huomiota saamelaisten oikeuteen nauttia omasta kulttuuristaan muiden ryhmänsä jäsenten kanssa. Saamelaisten kulttuurin harjoittamisen muodoksi on tunnustettu erityisesti poronhoito, kalastus ja metsästys.

Perustuslain 17 §:n 3 momentin mukaan saamelaisilla alkuperäiskansana oikeus on ylläpitää ja kehittää omaa kieltään ja kulttuuriaan. Lisäksi saamelaisilla on perustuslain 121 §:n 4 momentin mukaan saamelaisten kotiseutualueella kieltään ja kulttuuriaan koskeva itsehallinto sen mukaan kuin lailla säädetään.

Saamelaiskäräjistä annetun lain (974/1995) 6 §:n mukaan saamelaiskäräjät edustaa saamelaisia tehtäviinsä kuuluvissa asioissa kansallisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä. Saamelaiskäräjistä annetun lain 9 §:n mukaan viranomaiset neuvottelevat saamelaiskäräjien kanssa kaikista laajakantoisista ja merkittävistä toimenpiteistä, jotka voivat välittömästi ja erityisellä tavalla vaikuttaa saamelaisten asemaan alkuperäiskansana. Nämä voivat koskea muun muassa yhdyskuntasuunnittelua, valtionmaan, suojelualueiden ja erämaa-alueiden hoitoa, käyttöä, vuokrausta ja luovutusta, kaivoskivennäisten valtausta ja kaivospiirin perustamista tarkoittavia lupahakemuksia tai muuta vastaavaa saamelaisten kieleen, kulttuuriin tai heidän asemaansa alkuperäiskansana vaikuttavaa asiaa. Neuvotteluvelvoitteen täyttämiseksi asianomaisen viranomaisen on varattava saamelaiskäräjille tilaisuus tulla kuulluksi ja neuvotella asiasta.

2.2 Euroopan yhteisön lainsäädäntö

Euroopan yhteisö on antanut useita vesien käyttöön vaikuttavia säädöksiä. Nämä ovat sisältäneet muun muassa laatuvaatimuksia erilaisiin käyttötarkoituksiin soveltuville vesille, asettaneet rajoituksia erilaisille jätevesipäästöille sekä kieltäneet tietyntyyppisten aineiden päästämisen pohjaveteen ja maaperään.

Vesipolitiikan puitedirektiivi korvasi tai tulee korvaamaan suuren joukon aikaisempia Euroopan yhteisön antamia vesien käyttöä koskevia direktiivejä. Direktiivi sisältää säännökset vesien tilaan kohdistuvista laadullisista vaatimuksista ja ohjausmekanismeista, joilla pyritään varmistamaan tilatavoitteiden saavuttaminen.

Vesipolitiikan puitedirektiivin tarkoituksena on yhteisön pinta- ja pohjavesien suojeleminen. Direktiivin ensisijaisina tavoitteina 1 artiklassa mainitaan vesiekosysteemien ja niistä riippuvaisten maaekosysteemien ja kosteikkojen huononemisen estäminen, suojeleminen ja parantaminen, kestävän vedenkäytön edistäminen sekä tulvien ja kuivien kausien vaikutusten lieventäminen. Täyttämällä nämä ensisijaiset tavoitteet direktiivillä pyritään myös välillisesti vaikuttamaan vesivarojen laadullisesti ja määrällisesti riittävään saantiin, alue- ja merivesien suojeluun, asiaan liittyvien kansainvälisten sopimusten tavoitteiden saavuttamiseen sekä vaarallisten aineiden päästöjen asteittaiseen vähentämiseen.

Direktiivin 3 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot määrittelemään alueellaan olevat vesistöalueet ja jakamaan ne vesipiireihin, tarvittaessa yhteistyössä toisen jäsenvaltion tai jopa yhteisön ulkopuolisen valtion kanssa. Suomessa vesipiirejä kutsutaan vesienhoitoalueiksi. Aluejaottelun tulee perustua maantieteellisiin ja hydrologisiin seikkoihin, mutta hallinnollisesti järkevien yksiköiden muodostamiseksi pienet vesistöalueet voidaan tarvittaessa yhdistää suuriin vesistöalueisiin tai läheisiin pieniin vesistöalueisiin yhdeksi vesipiiriksi. Koska pohjavesiesiintymät eivät aina noudata tietyn vesistöalueen rajoja, tulee ne direktiivin mukaan liittää lähimpään tai soveltuvimpaan vesienhoitoalueeseen.

Vesistöalueen ominaispiirteet ja ihmisen toiminnan vaikutukset vesistöön tulee selvittää vesienhoitoalueittain, tehdä alueen veden käytöstä taloudellinen erittely (5 art.) ja laatia suojeltavista alueista rekisteri (6 art.). Lisäksi juomavedenottoon tarkoitetut vedet tulee määritellä (7 art.) ja laatia ohjelmia pinta- ja pohjaveden laadun sekä suojeltavien alueiden seurantaa varten (8 art.). Näiden selvitysten pohjalta jäsenvaltioiden on laadittava jokaiselle vesipiirille toimenpideohjelma tai –ohjelmia (11 art.), jotka toteuttamalla ympäristötavoitteet voidaan saavuttaa. Toimenpideohjelman lisäksi kullekin vesienhoitoalueelle laaditaan hoitosuunnitelma (13 art.), josta kaikki edellä mainitut tiedot käyvät ilmi tiivistetyssä muodossa. Niillä vesistöalueilla, jotka ulottuvat maasta toiseen, jäsenvaltioiden on yhteen sovitettava toimenpiteet erityisesti ympäristötavoitteiden saavuttamiseksi koko vesienhoitoalueella, jollainen on muodostettava valtioiden välisistä rajoista riippumatta.

2.3 Vesilainsäädäntö eri maissa

2.3.1 Ruotsi

Ruotsissa vesienkäyttöä koskeva sääntely sisältyy ympäristökaareen (miljöbalk, 1998:811) ja sitä täydentävään vesitalouslakiin (lag om vattenverksamhet, 1998:812). Sääntelyn taustalla on ympäristökaaren säätämisen yhteydessä kumottu vuoden 1983 vesilaki (vattenlag, 1983:291), jonka keskeisiä säännöksiä ja periaatteita ei uudistuksen yhteydessä ollut tarkoitus muuttaa. Lähtökohtana on vesien yksityisomistus, oikeastaan yksityishallinta (rådighet).

Ympäristökaaren 11 luvussa säädetään muun muassa vesienkäytön yleisistä edellytyksistä, käsitteistä ja luvanvaraisuudesta. Luvun keskeiset säännökset ovat 6—8 §:ssä. Vesilain 2 luvun 6 §:n 2 momenttia vastaava intressivertailusäännös on ympäristökaaren 11 luvun 6 §:n 1 momentissa. Ympäristökaaren intressivertailusäännöstä sovelletaan laajaan asiaryhmään. Ympäristökaaren 11 luvun 7 §:ää, jonka mukaan hanke on toteutettava vaikeuttamatta tulevaisuudessa ehkä toteutettavaa toista yleisen tai yksityisen edun kannalta merkittävää hanketta, vastaavaa säännöstä ei vesilaissa ole. Ympäristökaaren 11 luvun 8 § koskee kalastuksen ja kalakannan huomioon ottamista vesitaloushankkeessa. Vesitaloushankkeiden luvanvaraisuus määräytyy ympäristökaaren 11 luvun 9—16 §:n mukaisesti. Säännökset ovat suhteellisen yksityiskohtaisia. Hankkeen luvanvaraisuus määräytyy ympäristökaaren mukaan tulkitsemalla sen joustavia säännöksiä. Keskeisimmät luvanhakuvelvollisuudesta vapautetut toiminnat on säännelty 11 luvun 11 ja 12 §:ssä. Ympäristökaaren 11 luvun 13 §:ssä ovat säännökset ojituksesta ja muusta maankuivatuksesta.

Ympäristökaaren viranomaisjärjestelmään kuuluu hallintoviranomaisten lisäksi tuomioistuimia. Lisäksi maan hallitus käsittelee eräitä suurehkoja ympäristölupa-asioita. Hallitus ei kuitenkaan anna lupapäätöstä, vaan suoritettuaan hankkeen sallittavuutta koskevan harkinnan palauttaa asian luvan ja lupamääräysten antamista varten asianomaiselle lupaviranomaiselle. Hallitus on toimivaltainen myös silloin, kun lupaviranomainen ympäristökaaren 2 luvun 9 ja 10 §:n perusteella poikkeuksellisesti sallii merkittäviä ja haitallisia seurauksia aiheuttavan toiminnan. Kuivatusasioissa lupaviranomaisena on myös lääninhallitus. Tuomioistuimina ympäristökaaren mukaisissa asioissa ovat kuuden käräjäoikeuden yhteydessä toimivat ympäristöoikeudet. Muutoksenhakuasteina toimivat Svean hovioikeuden yhteydessä oleva ympäristöylioikeus ja korkein oikeus. Niin ympäristöoikeuden kuin ympäristöylioikeudenkin päätöksestä valittaminen edellyttää valituslupaa.

Vesitalouslaissa säädetään vesien vallinnasta, yhteisöistä ja erinäisistä käyttömuodoista. Vesitalouslaki on suhteessa ympäristökaareen liitännäinen säädös, mistä johtuen ympäristökaaren säännökset ovat soveltuvin osin voimassa vesihankkeita toteutettaessa ja niistä päätettäessä.

Vesipolitiikan puitedirektiivi on pantu täytäntöön siten, että maa on jaettu viiteen vesipiiriin (vattendistrikt). Jokaisen vesipiirin alueelta on nimetty lääninhallitus vesiviranomaiseksi, joka valvoo direktiivin ympäristötavoitteiden saavuttamista sekä vastaa hoitosuunnitelmista ja toimenpideohjelmista samoin kuin muista direktiivissä edellytetyistä analyyseista ja selvityksistä.

2.3.2 Saksa

Saksassa vesienkäytön sääntely jakautuu perustuslain nojalla liittovaltiotason (Bund) ja osavaltiotason (Länder) sääntelyyn. Sisällöllisesti kummallakin tasolla on ollut voimassa kaikkea vesien käyttöä sääntelevä vesilainsäädäntö, joka kattaa myös jätevesiä koskevan sääntelyn. Liittovaltiotasoisen sääntelyn perusteet ja sisältö omaksuttiin pitkälti edeltävästä Saksan valtakunnan osavaltioiden, erityisesti Preussin vesilainsäädännöstä. Perustuslaista johtuen liittovaltion toimivalta säännellä vesienkäyttöä yksityiskohtaisesti on rajallinen. Tästä syystä keskeinen liittovaltion vesitalouslaki (Wasserhaushaltsgesetz, jäljempänä WHG) vuodelta 1957 on laajuudestaan huolimatta luonteeltaan puitelaki, joka jättää osavaltioille runsaasti itsenäistä säädösvaltaa. Kullakin osavaltiolla on oma vesilakinsa (Wassergesetz). Nämä sisältävät puitelaista johtuen samankaltaisia rakenteita, mutta myös toisistaan poikkeavia vesienkäytön sääntelyä koskevia ratkaisuja.

Vesitalouslain soveltamisalaan kuuluvat virtaavan veden vesistöt, pohjavesi ja rannikkovedet. Pieniä vesiä ja lähteitä koskeva sääntely jää pilaamisen torjuntaa lukuun ottamatta osavaltioiden sääntelyn varaan. Tärkeitä vesiliikenneväyliä koskee liikennekäytön osalta liittovaltiotason erityissäädös (Bundeswasserstraßengesetz, 1990), jonka rinnalla sovelletaan täydentävästi vesitalouslain säännöksiä. Vesiväyliä voidaan käyttää rajoitetusti muihin tarkoituksiin.

Vesitalouslaissa ei säännellä vesiin kohdistuvan omistus- tai hallintaoikeuden sisältöä, vaan tässä suhteessa osavaltioilla on oikeus ylläpitää toisistaan osin poikkeavia järjestelmiä. Vesitalouslaissa säädetään kuitenkin sanotuissa rajoissa omistajankäytön ja jokamiehenkäytön eli yleiskäytön sallittavuudesta. Omistajankäyttö on ilman lupaa sallittu tietyissä vaikutuksiltaan vähäisissä käyttötarkoituksissa (WHG 24 §). Myös rannanomistajalla voi olla vastaavanlaista käyttövaltaa.

Vesien omistussuhteet jakautuvat osavaltioiden tasolla kahteen ryhmään. Esimerkiksi Nordrhein—Westfalenin vesilaissa (1979) on lueteltu osavaltion omistukseen kuuluvat merkittävät vesistöt. Muut, toisen luokan vesistöt kuuluvat yksityisen omistusoikeuden piiriin. Omistusoikeuden sisältö on kaikissa tapauksissa luonteeltaan yksityisoikeudellinen. Toisen luokan mukaiset vedet kuuluvat keskiviivaperiaatteen mukaan kiinteistöihin, joiden kohdalla ne ovat. Sama pätee omistusoikeuden sisällön kannalta pohjavesiin niin pitkälle kuin ne ovat omistajan tai haltijan käytettävissä. Omistajia ja haltijoita koskevat pääsääntöisesti yleiset vesienkäytön sääntelystä johtuvat rajoitukset perustuslaista johtuvan omaisuuden sosiaalisen sidonnaisuuden periaatteen mukaisesti. Jokamiehenkäyttö (Gemeingebrauch) merkitsee jokaiselle kuuluvaa oikeutta osavaltiolain osoittamassa laajuudessa käyttää pintavesiä. Suomen lain tapaan yleiskäyttö merkitsee omistajan tai haltijan kieltovallan rajoittamista. Yleiskäytön muotoja ovat osavaltiolakien mukaan muun muassa uiminen, vedenotto, pienillä aluksilla liikkuminen ja vesi- tai jääurheilu. Järjestetty vesiliikenne ei kuulu yleiskäyttöön.

Liittovaltion vesitalouslaki sisältää vesienkäytön yleiset perusteet, jotka koskevat erityisesti vesienkäytön turvallisuutta ja toiminnanharjoittajien huolellisuusvelvoitteita. Säännöstä on tarkistettu vastaamaan vesipolitiikan puitedirektiivin tavoitevaatimuksia ja ekologisia kriteerejä. Vesiasioita käsitteleviä viranomaisia ja toimielimiä on liittovaltion, osavaltioiden ja kuntien tasolla. Liittovaltiotasolla vesienkäytön alasta vastaa ympäristöministeriö (Bundesministerium für Umwelt, Naturschutz und Reaktorsicherheit). Myös muilla ministeriöillä on sektorikohtaista toimivaltaa, etenkin vesiliikenneväylistä vastaavalla liikenneministeriöllä. Osavaltiotaso on vesiasioista päätettäessä keskeisessä asemassa. Lainsäätäjien ja viranomaisten toimintaa ohjaa puitelakina liittovaltion vesitalouslaki. Pääsääntöisesti liittovaltion viranomaisilla ei kuitenkaan ole sisältöön yltävää päätösvaltaa osavaltioiden vesiasioissa.

Vesitalouslain ennakkovalvontakeinona on lupa, joita on kahdentyyppisiä (Erlaubnis ja Bewilligung). Lisäksi vesitalouslaissa säädetään vesitaloudellisista suunnitelmista, joita ovat puitesuunnitelmat (wasserwirtschaftlicher Rahmenplan) ja pääasiassa suojelutarkoituksia toteuttavat taloussuunnitelmat (Bewirtschaftungsplan). Vesiensuojelualueiden (Wasserschutzgebiet) käyttöyhteys ja vyöhykejako muistuttavat suomalaista suoja-aluejärjestelmää. Vesiensuojelualueet perustetaan yleensä yleisen tarpeen vaatiessa säädöksin, käytännössä asetuksella.

2.3.3 Ranska

Ranskan vesienkäytön sääntelyn juuret ovat Napoleonin ajan kodifikaatioissa (Code Civil ja Code Rural). Oikeuskehitykseen on vaikuttanut julkisen vallan etusijaan perustunut vesioikeudellinen järjestelmä. Kodifikaatioiden avulla säänneltiin vesienkäytön kannalta etenkin omistusoikeuden sisältöä, vesialueiden käyttösuhteita ja keskinäisten käyttöperusteiden paremmuutta ja suojaa. Merkittävää muutosta julkisoikeudellisen valvonnan suuntaan merkitsi vuonna 1964 säädetty laki julkisista vesistä ja vesien pilaantumisen ehkäisystä. Vesilaki säädettiin vuonna 1992 (loi sur l´eau, 3.1.1992).

Ranskan vesistöt jakautuvat ensin hallinnollisesti kahteen ryhmään, julkisiin (eaux domaniales) ja ei-julkisiin (eaux non do-maniales). Julkiset vedet määriteltiin alunperin yleisen liikenne- tai uittotarpeen perusteella julkisen hallintovallan piiriin kuuluviksi, mutta vuoden 1964 lain myötä julkiseksi vedeksi voitiin määrätä muutakin tarvetta, esimerkiksi maataloutta tai virkistyskäyttöä palveleva vesistö. Julkisia vesiä voi olla valtion ja kunnan tasolla. Yksityisille voidaan perustaa oikeuksia myös julkisiin vesiin.

Ei-julkiset vedet jakautuvat virtaavan ja ei-virtaavan veden vesiin. Jälkimmäiset (lammikot, lähteet ym.) kuuluvat pääsääntöisesti ainesosina siihen kiinteistöön, jonka alueella ne sijaitsevat ollen siten yksityisomistuksen kohteena. Virtaavan veden uoma kuuluu rajoittuviin kiinteistöihin, mutta itse vesiaineeseen näillä on vain käyttöoikeus. Näiden vesien omistusoikeus ei siten kokonaisuutena tuota haltijalleen täyttä määräysvaltaa, eikä omistajan tai haltijan käyttö saa haitata muiden oikeutettujen vastaavaa käyttöä. Pohjavesivarat eivät sellaisinaan kuulu alueen omistajalle, vaan hänen tulee saada omalle käytölleen julkisoikeudellinen peruste, joka kylläkin saattaa olla suojattu muita tarvitsijoita vastaan. Ei-julkisten vesien käyttö muuhun kuin moottoriajoneuvoilla tapahtuvaan liikkumiseen on yleensä sallittu eräänlaisena yleiskäyttönä.

Vuoden 1992 laissa edellytetään vesipiirikohtaisten vesistösuunnitelmien laatimista. Niitä on kahdentasoisia, koko vesipiirin kattavia suunnitelmia (SDAGE, schéma directeur d´aménagement et de gestion des eaux) ja paikallisia suunnitelmia (SAGE, schéma d´aménagement et de gestion des eaux). Vahvistettavat suunnitelmat ovat rinnastettavissa oikeusvaikutuksiltaan kaavoihin ja ne on otettava muun muassa lupa-asioita käsiteltäessä huomioon. Toisaalta usein luvanvaraisten toimintojen ehdot johtuvat suunnitelmien mukaisesti annetusta alemmantasoisesta normistosta, joka koskee esimerkiksi päästöjä ja muita ympäristöllisiä tai vesitaloudellisia seikkoja. Kaavoitusta ja vesistösuunnitelmia koordinoidaan viranomaisten yhteistyöllä ja lausunnoilla.

Toimintojen ohjauksessa keskeisessä asemassa on ympäristövaikutusten arviointi, josta on annettu kansalliset säännökset vuonna 1977. Yksilöllisesti valmisteltu kaavamääräys (plan d´occupation des sols) voi tehdä arvioinnin tarpeettomaksi. Vesilaissa säädetään toimintojen luvanvaraisuudesta ja ilmoituksenvaraisuudesta.

2.4 Kansainväliset sopimukset

2.4.1 Itämeren suojelusopimus

Helsingissä 9.4.1992 allekirjoitettu Itämeren alueen merellisen ympäristön suojelusopimus (SopS 2/2000) tuli voimaan 17.1.2000. Sopimus korvasi sitä edeltäneen vuoden 1974 suojelusopimuksen. Uuden Itämeren ympäristönsuojelusopimuksen allekirjoittivat kaikki Itämeren yhdeksän rantavaltiota ja EY:n komissio.

Uuden sopimuksen tavoitteena on Itämeren suojelun tehostaminen. Sopimusaluetta laajennettiin siten, että se käsittää aluemerien lisäksi maiden sisäiset aluevedet rantaviivaan asti. Maalta peräisin olevan pilaantumisen ehkäisemisvelvoite koskee myös toimia koko Itämeren valuma-alueella.

Sopimuspuolet sitoutuvat ehkäisemään Itämeren alueen pilaantumista käyttämällä parasta käytettävissä olevaa tekniikkaa (BAT) pistekuormituslähteisiin ja ympäristön kannalta parasta käytäntöä (BEP) kaikkiin kuormituslähteisiin. Parasta käyttökelpoista tekniikkaa määriteltäessä tulee ottaa huomioon muun muassa muut vertailukelpoiset tekniikat, torjuttavien päästöjen laatu ja määrä sekä varovaisuusperiaate. Perusperiaatteena sopimuksessa on myös aiheuttamisperiaate. Sopimuksessa on myös ympäristövaikutusten arviointimenettelystä (YVA) määräyksiä, joissa edellytetään sopimuspuolten keskinäistä ja komission kanssa tapahtuvaa yhteistyötä, milloin YVA ylikansallisen tai kansainvälisen oikeuden vaatimuksesta tulee suoritettavaksi.

Sopimuspuolet sitoutuvat lisäksi yhdessä ja erikseen edistämään luonnonsuojelua, luonnon, sen eliöstön ja elinympäristöjen monimuotoisuuden säilyttämistä sekä Itämeren luonnonvarojen kestävää käyttöä.

2.4.2 Euroopan talouskomission rajavesistösopimus

YK:n alaisen Euroopan talouskomission (ECE) jäsenmaat laativat Helsingissä vuonna 1992 maasta toiseen ulottuvien vesistöjen ja kansainvälisten järvien suojelua ja käyttöä koskevan yleissopimuksen (SopS 71/1996). Sopimuksen ovat allekirjoittaneet 22 Euroopan maata ja Euroopan yhteisö. Sopimuksen tavoitteena on maasta toiseen ulottuvien ympäristövaikutusten ehkäiseminen, rajoittaminen ja vähentäminen ja rajavesistöjen tasapuolisen käytön varmistaminen.

Kaikkia sopimuspuolia sitovat muun muassa määräykset jätevesipäästöjen ennakkolupamenettelystä, parhaan käyttökelpoisen tekniikan (BAT) ja ympäristön kannalta parhaan käytännön (BEP) soveltamisesta ja ympäristövaikutusten arvioinnista. Sopimuksessa on myös määräyksiä seurannasta, yhteistyöstä tutkimus- ja kehityshankkeissa ja raportoinnista. Sopimuksen pohjalta on laadittu erillinen vesi- ja terveyspöytäkirja sekä tulvantorjuntasuositukset.

Euroopan talouskomission rajavesistösopimuksen määräykset ovat suurelta osin samansisältöisiä kuin vuoden 1992 Itämeren suojelusopimuksen määräykset, eikä niillä siten Suomessa ole ollut juurikaan itsenäistä merkitystä. Lisäksi valtioiden kahdenväliset sopimukset tulevat aina ensisijaisesti sovellettaviksi, ja Suomi on tehnyt rajavesistöjä koskevat sopimukset kaikkien rajanaapuriensa kanssa. Euroopan talouskomission rajavesistösopimuksen tavoitteena onkin, että rantavaltiot tekevät keskenään kahden- tai monenvälisiä sopimuksia määritelläkseen maasta toiseen ulottuvien vaikutusten ehkäisemiseen, rajoittamiseen ja vähentämiseen liittyvät keskinäiset suhteensa.

2.4.3 Kahdenväliset rajavesistösopimukset

Useissa kansainvälisissä sopimuksissa kirjattujen periaatteiden mukaisesti Suomi on pyrkinyt sopimaan rajanaapureittensa kanssa yhteisten rajavesistöjensä käytön periaatteista. Suomi on tehnyt rajavesistösopimuksen Neuvostoliiton kanssa vuonna 1965 (SopS 25/1965), Ruotsin kanssa vuonna 1971 (SopS 54/1971) ja viimeksi Norjan kanssa vuonna 1980 (SopS 32/1981).

Suomen ja Venäjän välisen rajavesistösopimuksen mukaan sopimuspuolen on ilmoitettava ennakolta sellaisista toimenpiteistä rajavesistöissä, joilla on sopimuksen 2 artiklan muuttamiskiellon tai 4 artiklan pilaamiskiellon vastaisia seurauksia. Sopimuspuolet voivat päättää, että asia on saatettava rajavesistöjen käyttökomissiolle ratkaistavaksi tai lausunnon antamista varten. Käytännössä lausuntojen antaminen kansallisille lupaviranomaisille on osa komission normaalia toimintaa, mutta ratkaistavaksi asioita ei ole komissioon saatettu. Muuttamis- tai pilaamiskiellosta poikkeamista koskevien asioiden lisäksi komissio tutkii ja käsittelee muitakin rajavesistöjen hyväksikäyttöä koskevia asioita joko sopimuspuolten antaman tehtävän perusteella tai useimmiten omasta aloitteestaan. Komissio on muun muassa vahvistanut rajavesistöjen veden laadun tarkkailua koskevat määräykset, tehnyt sopimuksen Vuoksen vesivoiman käytöstä (SopS 21/1973), antanut määräyksiä kalastuksen vuoksi tarpeellisesta Simpeleen säännöstelystä ja valmistellut Saimaan ja Vuoksen säännöstelyä koskevan sopimuksen (SopS 91/1991).

Suomen Ruotsin kanssa tekemää rajajokisopimusta sovelletaan rajajoissa tapahtuvaan rakentamiseen, säännöstelyyn ja jätevesipäästöön riippumatta siitä, ulottuvatko toimenpiteen vaikutukset toisen sopimuspuolen alueelle. Muihin toimenpiteisiin rajajoissa sopimusta sovelletaan vain, mikäli toimenpiteellä saattaa olla vaikutuksia toisessa valtiossa. Lisäksi sopimuksessa on yleisiä määräyksiä korvausten maksamisesta ja vahvistamisesta, lupamenettelystä sopimuksella perustetussa rajajokikomissiossa sekä sopimuksen valvonnasta ja rangaistuskeinoista. Korvauskysymyksissä sovelletaan sen valtion lakia, jossa menetys, vahinko tai haitta syntyy. Muilta osin sopimuksen määräykset korvaavat Suomen ja Ruotsin ympäristö- ja vesilainsäädännön vastaavat määräykset sopimuksen soveltamisalueeseen kuuluvilla rajajoilla. Vesilakia sovelletaan siten rajajoilla vain rajajokisopimusta täydentävästi, ja lupaviranomaisena on vesitaloushankkeissa aluehallintoviraston sijasta suomalais-ruotsalainen rajajokikomissio. Suomen ja Ruotsin välillä on neuvoteltu uusi rajajokisopimus, jolla on tarkoitus korvata vuoden 1971 rajajokisopimus. Asiaa koskeva lakiehdotus on tällä hetkellä eduskunnan käsiteltävänä (HE 264/2009 vp).

Suomen ja Norjan välisessä sopimuksessa suomalais-norjalaisesta rajavesistökomissiosta on määrätty, että komission tulee tehdä esityksiä ja aloitteita sekä antaa lausuntoja asioista, jotka koskevat Suomen ja Norjan välisten rajavesistöjen hoitoa, niiden tilan ja veden laadun seurantaa, kalastusoloja, veden pilaantumisen ehkäisemistä, rajavesistöön rakentamista ja vesistön säännöstelyä tai muita vastaavia asioita. Komissio voi myös tehdä aloitteita rajavesistökomissiota koskevan sopimuksen tai jonkin muun Suomen ja Norjan välisen sopimuksen muuttamiseksi. Suomalais-norjalaisella rajavesistökomissiolla ei ole päätösvaltaa yksittäistä vesistöhanketta koskevassa asiassa eikä määräysvaltaa muihin tahoihin nähden. Kansallisilla viranomaisilla on kuitenkin velvollisuus informoida komissiota vireillä olevista lupahakemuksista ja hankkeista.

2.5 Nykytilan arviointi

Yleistä. Vesilain voimaantulon jälkeen yhteiskunnassa ja vesivarojen käytössä on tapahtunut olennaisia muutoksia, joiden vuoksi vesilain säännöksiä ei voida pitää kaikilta osin ajanmukaisina. Esimerkiksi puutavaran uiton korostunut sääntelyllinen asema vesilaissa ei vastaa uiton tosiasiallista nykyistä merkitystä. Toisaalta vesilain luvanvaraisuuden piiriä, lupaharkintaa ja lupamääräysten asettamista koskevat säännökset ovat edelleen perusteiltaan asianmukaisia. Vesilain joustavat normit ovat mahdollistaneet sen, että lain soveltamiskäytännössä on voitu ottaa huomioon yhteiskunnan muuttuneita näkemyksiä ja sellaisia arvoja, joiden merkitystä lain säätämisajankohtana ei välttämättä pidetty kovinkaan suurina. Ennen kaikkea ympäristöarvojen kasvanut merkitys on heijastunut myös vesilain mukaiseen lupakäytäntöön esimerkiksi yleisen edun käsitteen tulkinnan kautta. Useat lakiin sittemmin kirjatut ympäristönäkökohtien huomioon ottamista merkitsevät muutokset oli jo aiemmin omaksuttu oikeuskäytännössä.

Vaikka joustavuus ja sen mahdollistamat tulkinta- ja soveltamiskäytännön kehittyminen ovat vähentäneet tarvetta lainmuutoksiin, tilannetta ei voida pitää tyydyttävänä. Lain soveltaminen edellyttää varsin perusteellista oikeuskäytännön ja sen kehityksen tuntemusta. Myös oikeusvarmuus ja luparatkaisujen ennakoitavuus edellyttävät voimassaolevan tulkinta- ja soveltamiskäytännön vahvistamista lakitekstissä.

Oikeuskäytäntö lukuisine eri oikeusasteiden ratkaisuineen on myös selkeyttänyt ja täsmentänyt vesilain sisältöä, mutta sekään ei ole pystynyt poistamaan lain vaikeaselkoisuutta. Vaikeaselkoisuus ei aiheudu pelkästään lain poikkeuksellisen laajasta soveltamisalasta, vaan myös kasuistisesta säätämistekniikasta lukuisine sisäisine viittauksineen samoin kuin vanhakantaisista sanamuodoista. Vesilain ymmärrettävyyttä ja luettavuutta ovat vaikeuttaneet myös monet osittaisuudistukset, jotka ovat rikkoneet lain alkuperäistä kokonaisuutta ja joiden jäljiltä laki on paikoin hajanainen. Merkittävin näistä uudistuksista on ollut jätevesiasioiden ja vesien pilaantumista koskevien säännösten siirtäminen vesilaista ympäristönsuojelulakiin, minkä jälkeen vesilaki on luonteeltaan aikaisempaa korostuneemmin vesitaloushankkeiden toteuttamista sääntelevä laki. Osittaisuudistusten jälkeen vesilain rakennetta ei ole uudistettu, eikä vesilain järjestelmää ole missään vaiheessa tarkasteltu systemaattisesti kokonaisuutena, mitä on pidettävä selvänä puutteena.

Myös lainsäädäntöympäristö on olennaisesti muuttunut vesilain säätämisen jälkeen. Käytännössä koko vesilain soveltamisalaa sivuava keskeinen lainsäädäntö on uudistettu lain voimaantulon jälkeen. Uudempia lakeja ovat ennen kaikkea maa-aineslaki, luonnonsuojelulaki, ympäristönsuojelulaki, vesihuoltolaki sekä maankäyttö- ja rakennuslaki. Nämä samoin kuin monet muut lait on otettava huomioon myös vesilain mukaisissa hankkeissa, joten niiden säätäminen on väistämättä vaikuttanut myös vesilain soveltamiseen. Lakien väliset suhteet on muodollisesti järjestetty tarpeellisilla viittaussäännöksillä, mutta asialliselta kannalta vesilain ja muun lainsäädännön välistä suhdetta ei muuta lainsäädäntöä koskevien uudistusten yhteydessä aina ole perusteellisesti pohdittu. Näin vesilain ja muiden lakien välinen suhde ei kaikilta osin ole riittävän selvä.

Myös Euroopan yhteisön vesilainsäädännön toimeenpanemiseksi tarpeelliset vesilain tarkistukset on tehty erillisinä eikä ohjausjärjestelmien keskinäistä yhteensopivuutta ole arvioitu. Toisaalta Euroopan yhteisön lainsäädännön kansallisen täytäntöönpanon edellyttämät muutokset vesilainsäädäntöön ovat olleet vähäisiä.

Vedenhankinta. Hyvälaatuisen talousveden hankinnan ja toimivan vesihuoltotoiminnan merkitys on korostunut 2000-luvulla. Julkisuudessa vedenhankintaa koskevissa keskusteluissa on sivuttu myös taloudellisessa hyötymistarkoituksessa toteutettavia veden ottamishankkeita (vesikauppa). Keskustelu on kohdentunut muutamiin yksittäisiin hankkeisiin. Nämä on koettu epäoikeudenmukaisiksi erityisesti sen vuoksi, että ottaminen ei edellytä minkäänlaista kytkentää vesialueen omistukseen tai hallintaan. Maanomistajalla ei myöskään ole oikeutta saada korvausta alueeltaan otetusta vesiaineesta. Eurooppalaisittain arvioituna Suomessa ja lähialueilla on verraten runsaat vesivarat, eikä suurimittakaavaisia vesikauppahankkeita voida tällä hetkellä tai lähitulevaisuudessa pitää todennäköisinä. Taloudellisessa hyötymistarkoituksessa tapahtuvat pintaveden ottamishankkeet ovat satunnaisia. Pohjaveden ottamisessa taas kyse on lähinnä veden pullotuksesta, mikä ei luonteeltaan poikkea esimerkiksi virvoitusjuomien valmistuksesta. Tässä mielessä vesikauppa rinnastuu muuhun elinkeinotoimintaan. Vesilaissa hankkeen punninta jää käytännössä intressivertailusäännösten varaan, sillä veden ottamisen etusijajärjestystä koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi vain niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa samanaikaisesti on vireillä eri lupahakemuksia. Sääntelyä tarkistettaessa tulee kiinnittää huomiota paikallisten ja alueellisten vedenhankintatarpeiden tyydyttämiseen.

Ruoppaus. Virkistyskäyttöedellytysten parantamistarkoituksessa toteutettavien pienimuotoisten ruoppaushankkeiden määrä on lisääntynyt 1990- ja 2000-luvuilla. Hankkeet toteutetaan nykyään tyypillisesti konevoimaa apuna käyttäen. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että hankkeet ja niiden vaikutukset ovat aiempaa suurempia. Useissa tapauksissa alueella toteutetaan samanaikaisesti useita pienimuotoisia hankkeita, jolloin niiden yhteisvaikutukset saattavat ilmetä paikallisesti pidemmän aikaa. Suuri merkitys on kuitenkin hankkeen toteuttamistavalla ja -ajankohdalla.

Nykyisen vesilain 1 luvun 30 §:n mukaan ruoppaushankkeesta, joka ei ole merkitykseltään vähäinen, on tehtävä ilmoitus valvontaviranomaiselle sekä vesialueen omistajille. Säännöksen soveltamista ja hankkeen luvanvaraisuutta koskevat käytännöt vaihtelevat valvontaviranomaisittain.

Ojitus. Suomen viljelyksessä oleva peltopinta-ala oli vuonna 2000 tehdyn maatalouslaskennan mukaan noin 2,2 miljoonaa hehtaaria. Tästä alasta oli salaojitettu 1,3 miljoonaa hehtaaria ja avo-ojissa runsaat 600 000 hehtaaria. Vaikka kuivatusta tarvitseva peltopinta-ala on ainakin kertaalleen peruskuivatettu, riittää ojitustarvetta edelleen. Aidosti uusia ojitushankkeita ei enää juuri ole, vaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille tulevat ojitustoimitushakemukset koskevat jo yhteen tai useampaan kertaan kaivettujen ojien peruskunnostushankkeita. Näissä hankkeissa maanomistusolot ja maankäyttömuodot ovat kuitenkin muuttuneet niin paljon, että ne on useimmiten käsiteltävä ojitustoimituksissa samalla tavalla kuin uudisojituksetkin.

Muu maankuivatus. Suhtautuminen maankuivatusta varten tehtävään vedenkorkeuden pysyvään laskuun on olennaisesti muuttunut vesilain säätämisen jälkeen. Lähtökohtaisesti pysyvä laskeminen voi, ottaen huomioon tällaisen hankkeen yhteydessä huomioon otettavat eri intressit, tulla nykyaikana kysymykseen vain hyvin poikkeuksellisesti. Osoituksena tiukentuneesta suhtautumisesta ovat myös vesilakiin tehdyt pysyvän laskemisen edellytyksiä koskevat tiukennukset, jotka jatkoivat jo vesioikeuslain viitoittamaa kehityssuuntaa. Käytännössäkään lupaa vedenkorkeuden pysyväksi laskemiseksi ei liene enää edes haettu ainakaan 1980-luvun lopulla tai sen jälkeen muuten kuin tulvantorjuntaan liittyen. Myös monilla aiemmin toteutetuilla laskuhankkeilla tavoitellut hyödyt ovat useissa tapauksissa jääneet saavuttamatta.

Vedenkorkeuden nostaminen. Vedenkorkeuden nosto voi liittyä voimatalouteen, vedenhankintaan tai mihin tahansa vesitaloushankkeeseen. Nykyisin kovin paine kohdistuu kuitenkin vesistöjen kunnostamiseen. Arviolta kaksi kolmannesta vedenkorkeuden nostoista on viime vuosina tehty vesistön tilan ja kalaston elinolojen parantamiseksi. Juuri kunnostustarkoitusta varten tehtävissä nostohankkeissa vesilain säännöksiä on pidetty liian tiukkoina. Syynä tähän on osittain se, että vesilaki ei sisällä vedenkorkeuden pysyvää nostamista koskevia erityissäännöksiä, vaan näihin hankkeisiin sovelletaan vesirakentamista koskevia yleissäännöksiä. Tilanne on epäjohdonmukainen, koska vedenpinnan pysyvä laskeminen on edelleen erityissääntelyn piirissä, vaikka näillä hankkeilla ei ole enää entisenkaltaista yhteiskunnallista merkitystä.

Erityissäännösten puute ja nostoja koskeva oikeuskäytäntö ovat vaikeuttaneet nostohankkeiden toteuttamista. Hankkeen toteuttajalta on edellytetty vesilain 2 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla pysyvää käyttöoikeutta vähintään puoleen veden alle jäävään alueeseen. Pelkkää maanomistajan kirjallista suostumusta ei ole pidetty riittävänä. Tämä on käytännössä vaikeuttanut sellaisten nostohankkeiden toteuttamista, joita ei voida pitää yleisen tarpeen vaatimana vesilain tarkoittamassa mielessä. Joidenkin kunnostushankkeiden yhteydessä on ongelmallisena pidetty myös sitä, että hankkeesta hyötyä saavia ei ole mahdollista velvoittaa osallistumaan hankkeen kustannuksiin.

Vesivoiman hyödyntäminen. Selvitysten mukaan Suomen koko vesivoiman määrä on 5,1 gigawattia, josta on rakennettu noin 3 gigawattia. Taloudellisesti rakennuskelpoisen vesivoiman määräksi on arvioitu noin 0,9 gigawattia. Tästä vesivoimasta noin 0,6 gigawattia on suljettu voimalaitosrakentamisen ulkopuolelle suojelulainsäädännöllä. Tällä hetkellä vesivoiman lisärakentaminen kohdistuu tyypillisesti olemassa olevien vesivoimalaitosten tehonnostohankkeisiin tai uusien voimalaitosten rakentamiseen jo rakennetuille jokiosuuksille. Kokonaan uusien virtavesistöjen tai niiden osien valjastaminen voimalaitostuotantoon on harvinaista.

Vesivoima on uusiutuva energialähde, jonka rakentamismahdollisuudet on syytä tulevaisuudessakin taata. Sähköntuotannon edistämisestä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön sisämarkkinoilla annettu direktiivi 2001/77/EY sisältää maakohtaiset suositukset uusiutuvilla energialähteillä tuotetun sähkön osuudesta. Yksittäisiä energialähteitä ei kuitenkaan ole Suomessa tarkoitus direktiivin perusteella erityisesti nostaa esille.

Uitto. Uiton ja sitä koskevan sääntelyn tosiasiallinen merkitys muihin vesienkäyttömuotoihin verrattuna on vähentynyt. Uittoa koskevan sääntelyn varsin perusteellinen uudistaminen on siten tarpeen. Kaikki toimitettava uitto on 1990-luvun alusta lähtien ollut nippu-uittoa. Paljon työvoimaa vaatineesta irtouitosta luovuttiin maassamme kokonaan vuonna 1991, jolloin Kemijoella uitettiin viimeisen kerran. Nykyisin harjoitettava, pääosin yleisillä kulkuväylillä tapahtuva nippu-uitto poikkeaa vaikutuksiltaan täysin irtouitosta, jota varten jokivesistöjä on Suomessa perattu ja rakennettu mittavassa määrin. Nippu-uitto on verrattavissa pikemminkin muuhun vesiliikenteeseen kuin aikaisempaan irtouittoon. Irtouiton lakattua tärkeimmät käynnissä olevaan uittoon liittyvät oikeudelliset kysymykset keskittyvät pudotuspaikkoihin. Näitä on Vuoksen ja Kymijoen vesistöalueella noin 70—80, minkä lisäksi alueella on vastaava määrä uiton tarvitsemia suojasatamia. Kaikkiaan vesilain 5 luvun sääntelyn piiriin kuuluu tällä hetkellä noin 150 uiton toimintapaikkaa.

Kulkuväylät ja muut vesiliikennealueet. Kulkuväyliä ja muita vesiliikennealueita koskevaan vesilain mukaiseen sääntelyyn ei kohdistu merkittäviä muutostarpeita. Yksityisten kulkuväylien merkitsemistä koskeva vesilain ja vesiliikennelain muutos on ollut liikenne- ja viestintäministeriössä jo pitkään vireillä. Lainmuutoksen tarkoituksena olisi säätää yksityisten kulkuväylien merkitsemisestä siten, ettei niitä voida sekoittaa julkisiin kulkuväyliin. Samalla yksityisen kulkuväylän pitäjälle annettaisiin oikeus sijoittaa väylämerkki toisen vesialueelle.

Luonnontilaiset purot. Vesilain soveltamiskäytännössä yksittäisenä ongelmana on ollut purojen luonnontilan vaarantuminen. Luonnontilaiset purot ovat omaleimaisia luontotyyppejä, joilla on tärkeä merkitys monen uhanalaisen lajin säilymiselle ja yleisemmin luonnon monimuotoisuudelle. Luonnontilaisia puroja on varsinkin Etelä-Suomessa erittäin vähän. Eri yhteyksissä tehtyjen selvitysten mukaan vain alle kaksi prosenttia kaikista puroista on säilynyt kokonaan luonnontilaisena. Pienvesiä koskeva sääntely on luonnonsuojelulain säätämisen yhteydessä omaksutun lainsäädäntöratkaisun mukaan jakautunut vesilain ja metsälain (1093/1996) kesken. Vesilain sääntely kohdistuu ensisijaisesti uomaan, kun taas uoman lähiympäristö kuuluu metsälain soveltamisalaan. Vesilain erityiset luontotyyppisäännökset koskevat noroja, kun taas purot kuuluvat vesistön muuttamiskiellon piiriin.

Eri näkökulmista asiaa tarkastelevat säädökset eivät välttämättä ota riittävällä tavalla huomioon puroluontotyyppiä kokonaisuutena. Nykyinen sääntely on myös soveltamiskäytännössä osoittautunut ongelmalliseksi, sillä rajanveto eri lakien soveltamisalojen ja tehtävien kesken on jäänyt epäselväksi. Vesilakia ei myöskään aina sovelleta asianmukaisesti metsälain mukaisissa toimenpiteissä. Myös valvonnan näkökulmasta kahteen eri lakiin perustuva sääntely on ongelmallinen, eikä purojen säilymisen kannalta keskeisten säännösten noudattamista valvota riittävästi. Tähän on monia syitä, mukaan lukien valvontaan käytettävien resurssien rajallisuus ja vesilain säännösten huono tuntemus. Purojen säilymistä vaarantavia toimenpiteitä ei myöskään aina mielletä vesilain perusteella luvanvaraisiksi hankkeiksi.

Vesioikeudelliset menettelyt. Katselmustoimituksen ja lopputarkastuksen käyttöalat ovat vesilain soveltamiskäytännössä osin laajentuneet alkuperäisten tehtäviensä ulkopuolella. Vesilain soveltamisen alkupuolella vesitalousasioiden lupahakemukset saattoivat olla varsin puutteellisia. Tällöin katselmustoimitusta ryhdyttiin käyttämään lupahakemuksen kehittämiseen. Menettely on hakijan ja asianosaisten näkökulmasta edullinen ja sen lopputuloksena saatu selvitys helpottaa varsinaisen lupaviranomaisen työtä. Menettelyn ongelmana on kuitenkin se, että tällöin toimitusmiehet asiallisesti ottaen hoitavat hakijalle kuuluvia velvollisuuksia. Lisäksi asian käsittely tosiasiallisesti siirtyy lupaviranomaisen muodollisen prosessinjohdon alaisuudesta toimitusmiehille. Lisäksi asia on voinut viipyä katselmustoimituksissa pitkänkin aikaa, mikä on pidentänyt asian kokonaiskäsittelyaikaa.

Lopputarkastuksissa puolestaan on käsitelty verraten paljon hankkeen toteuttamiseen liittyviä korvausasioita. Vaikka menettely on erityisesti haitankärsijöiden näkökulmasta ollut edullinen, ovat nämä asiat luonteeltaan itsenäisiä hakemusasioita, joita varten on oma menettelynsä.

3 Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

3.1 Tavoitteet ja toteuttamisvaihtoehdot

Uudistuksen tavoitteena on ajanmukaistaa vesilainsäädäntö vastaamaan niitä muutoksia, joita vesilain säätämisen jälkeen on tapahtunut vesivarojen käytössä, kansallisessa ja yhteisölainsäädännössä sekä yhteiskunnassa yleisesti. Lisäksi uudistuksella pyritään tehostamaan vesiasioiden käsittelyä.

Lain ajantasaistamiseksi tarpeelliset uudistukset ovat niin merkittäviä, ettei niiden toteuttaminen ole osauudistuksella mahdollista tai tarkoituksenmukaista. Säännösten aineellisen tarkistamisen lisäksi sääntelyä tulee selkeyttää ja sen ymmärrettävyyttä parantaa. Vesilain sääntelyn kasuistisuutta tulee vähentää ja sisäistä viittaustekniikkaa yksinkertaistaa. Myös lain systematiikkaa ja rakennetta on lukuisten osittaisuudistusten jälkeen uudistettava.

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi vesilaki, joka korvaisi osittain edelleen alkuperäisessä muodossa olevan vuoden 1961 vesilain. Uusi laki rakentuisi voimassa olevan vesilain perusperiaatteille. Lain soveltamisalaa ja keskeisiä soveltamisperiaatteita ei ole tarkoitus muuttaa laajemmin kuin on tarpeen uudistuksen tavoitteiden saavuttamiseksi.

Merkittävin rakenteellinen muutos uudessa laissa olisi vesitaloushankkeita koskevan sääntelyn yhdenmukaistaminen. Tämä tehtäisiin kokoamalla vesitaloushankkeita koskevat yhteiset säännökset entistä selvemmin yhteen. Yhteiset säännökset perustuisivat vesitaloushankkeita koskeville ajanmukaistetuille vesilain periaatteille, jotka nykyisin sisältyvät vesilain rakentamista koskeviin säännöksiin ja hanketyyppikohtaisiin lukuihin.

Toinen merkittävä muutos olisi vesitaloushankkeen luvanvaraisuutta koskevan sääntelyn selkeyttäminen purkamalla vesilain kieltokeskeinen rakenne niin, että nykyiset yleiskiellot muotoiltaisiin entistä selvemmin lupakynnyksiksi. Luvanvaraisuuskynnys kuitenkin säilyisi pääosin nykyisellään.

Uudessa laissa vesitaloushankkeet olisivat lähtökohtaisesti samassa asemassa. Hankkeen tarkoituksesta riippumatta toteuttamisedellytykset sekä luvanvaraisuus että luvan myöntämisedellytykset ratkeaisivat viime kädessä hankkeen vaikutusten perusteella. Esimerkiksi hankkeen yleiseltä kannalta hyödyllisenä tai tarpeellisena pidetty tarkoitus otettaisiin huomioon intressivertailussa hanketta puoltavana tekijänä. Mitä suurempana hankkeen hyötyjä pidetään, sitä painavampia syitä tarvittaisiin luvan epäämiseksi. Tästä lähtökohdasta poikkeaminen luopumalla kokonaisvaltaisesta arvioinnista ja harkinnasta joidenkin sinänsä hyödyllisenä pidettävien hankkeiden osalta olisi vesilain tavoitteiden vastaista ja saattaisi vaarantaa lain suojaamia intressejä. Vesivarojen ja vesiympäristön erilaisten käyttötapojen yhteensovittaminen ei ole mahdollista, jos toteuttamisedellytyksiä tarkastellaan kapeasti vain yhden käyttötavan tai hanketyypin näkökulmasta.

Menettelyn yksinkertaistamiseksi on esitetty lupamenettelyn korvaamista vesilaissa ilmoitusmenettelyllä. Käytännössä ilmoitusmenettelyn käyttöala vesitaloushankkeiden toteuttamisessa jäisi kuitenkin varsin suppeaksi muun muassa sen vuoksi, että vesitaloushankkeessa on tavallisesti useita intressitahoja eikä kyse ole vain toteuttajan ja valvontaviranomaisen välisestä suhteesta. Ilmoitusmenettely on myös toteuttajan näkökulmasta ongelmallinen sen vuoksi, että se ei tarjoa myönnetyn luvan kaltaista oikeutta hankkeen toteuttamiseen. Ennakkoilmoitus rajattaisiinkin uudessa laissa ainoastaan tietojen rekisteröintiä palvelevaan tietojen toimittamiseen. Tämän mukainen ennakkotiedon antaminen koskisi uudessa laissa muuta kuin luvanvaraista ruoppausta, maa-ainesten ottamista vesistön pohjasta, pinta- ja pohjaveden ottamista ja ojitusta. Menettelyn yksinkertaistamiseen pyrittäisiin ensisijaisesti sillä, että uudenkin lain menettelysäännökset mahdollistaisivat lupaprosessin mukauttamisen asian luonteen mukaan.

Luonnontilaisten purojen turvaaminen edellyttää, että niiden luontoarvot otetaan huomioon vesilain soveltamiskäytännössä. Käytännössä purojen luonnontilan vaarantavia toimenpiteitä ei ole osattu mieltää lupaa edellyttäväksi vesitaloushankkeeksi, eikä hankkeille ole sen vuoksi aina haettu lupaa. Vesilain näkökulmasta olennaista on, että luvantarvesääntely kattaa kaiken sellaisen lain soveltamisalaan kuuluvan toiminnan, joka vaarantaa purojen luonnontilaisuuden säilymisen. Kun purot vesistön osana kuuluvat vesilain muuttamiskiellon piiriin ja tämä lähtökohta säilyisi uudessakin laissa, purojen muuttamista koskevaa aineellista sääntelyä ei ole tarpeen muuttaa. Asian merkityksen korostamiseksi ja sääntelyn selkeyttämiseksi purojen luonnontilan vaarantuminen kuitenkin lisättäisiin vesitaloushankkeen luvanvaraisuutta määrittäviin säännöksiin.

Nykyisten säännösten noudattamatta jättämisestä ja valvonnan puutteellisuudesta aiheutuvia ongelmia ei kuitenkaan voida korjata lisäämällä säännöksiä. Tämän vuoksi on tärkeää toisaalta lisätä sääntelyn tuntemusta toiminnanharjoittajien keskuudessa, toisaalta selventää valvontaviranomaisten välistä tehtävänjakoa ja huolehtia riittävistä valvontaresursseista.

Ennalta arvioiden ehdotetut muutokset selkeyttäisivät puron luonnontilan muuttamisen luvanvaraisuutta koskevia säännöksiä. Tarkistukset eivät kuitenkaan poista yleisempää sääntelyn jakautumisesta eri lakeihin aiheutuvaa ongelmaa. Vesilakiin ja metsälakiin perustuva sääntely ei mahdollista luonnontilaisten purojen kokonaistarkastelua luontotyyppinä, mikä lähestyttäessä asiaa purojen säilymisen kannalta olisi tärkeää. Luonnonvaran käyttöä sääntelevän vesilain pääasiallisiin tehtäviin ei kuulu kohdesuojelun kaltainen luontotyyppisuojelu, joka ympäristön käyttöä ohjaavassa lainsäädännössä on lähinnä luonnonsuojelulainsäädännön tehtävä. Kun ongelma ei lopulta rajaudu vesilakiin ja sen soveltamiseen, sitä ei voida pelkästään vesilain uudistamisen yhteydessä ratkaista. Kestävän ratkaisun löytämiseksi tarvitaan kokonaisvaltaisempaa tarkastelua eri lakien välisistä suhteista ja tehtävistä luontotyyppien suojelua koskevassa sääntelyssä.

3.2 Keskeiset ehdotukset

Vesilaki

Nykyinen vesilaki ehdotetaan kumottavaksi ja sen tilalle säädettäväksi uusi vesilaki. Lain nimeämiseen voimassa olevan lain tavoin liittyy väärinkäsitysten vaara varsinkin siirtymäkauden ajan. Vesilaki on kuitenkin nimenä yksinkertainen, selkeä ja kattava. Vaikka vesilaki nykyään sääntelee pääosin vesitaloushankkeita ja niiden toteuttamista, lain nimeäminen vesitalouslaiksi saattaa perusteettomasti korostaa vesitaloushankkeiden toteuttamiseen liittyviä teknistaloudellisia näkökohtia. Lain nimeäminen vesienkäyttölaiksi puolestaan korostaisi tarpeettomasti vesien käyttöön liittyviä näkökohtia, minkä vuoksi uusi laki ehdotetaan nimettäväksi nykyisen lain tapaan.

Uusi laki rakentuisi voimassa olevan vesilain perusperiaatteille, eikä lain soveltamisalaa tai keskeisiä soveltamisperiaatteita muutettaisi olennaisesti. Myös määritelmien osalta uusi laki perustuu vesilain perinteisiin käsitteisiin, joita kuitenkin täsmennettäisiin tarpeellisilta osin. Käytetyt käsitteet poikkeavat eräiltä osin vesienhoidon järjestämistä koskevassa sääntelyssä käytetyistä käsitteistä. Käsitteillä on kuitenkin vesilain sääntelyjärjestelmässä oma merkityssisältönsä, minkä vuoksi käsitejärjestelmän yhtenäistäminen muuttaisi sääntelyjärjestelmän aineellista sisältöä.

Uuden vesilain 1—2 luvut sisältäisivät lain soveltamisalaan kuuluvaa toimintaa koskevat yleiset säännökset. Säännökset koskisivat sekä luvanvaraisia vesitaloushankkeita että luvanvaraisuuskynnyksen alle jäävää toimintaa.

Lain 1 luvussa olisivat yleiset säännökset muun muassa lain tarkoituksesta, soveltamisalasta, määritelmistä ja viranomaisista.

Lain 2 lukuun sisältyisivät yleiset säännökset vesiin ja vesienkäyttöön liittyvistä velvollisuuksista, oikeuksista ja rajoituksista. Omistusta ja hallintaa sekä pakkotoimia koskevien säännösten lisäksi näihin kuuluisivat muun muassa yleiskäyttöoikeuksia koskevat säännökset, pienvesien suojelua koskevat säännökset ja yleissäännös siitä, mitä vesitaloushankkeen toteuttamisessa on otettava huomioon.

Lain 3 luvussa olisivat yleiset säännökset luvanvaraisista vesitaloushankkeista. Näitä säännöksiä sovellettaisiin lähtökohtaisesti kaikkiin lain mukaisiin vesitaloushankkeisiin, jolloin erillisiä viittaussäännöksiä ei hankekohtaisen sääntelyn yhteydessä enää tarvittaisi. Luvussa säädettäisiin muun muassa vesitaloushankkeen luvanvaraisuudesta, lupaharkinnasta, lupamääräyksistä ja niiden tarkistamisesta sekä luvan määräämisestä raukeamaan.

Luvanvaraisuutta koskeva sääntely perustuisi vesilain nykyisiin yleiskieltoihin. Luvussa olisi säännös, jonka mukaan vesitaloushankkeella on oltava lupaviranomaisen lupa silloin, kun siitä aiheutuu nykyisin sulkemis- ja muuttamiskielloissa yksilöityjä seurauksia. Tätä yleistä luvanvaraisuutta koskevaa säännöstä täydennettäisiin luettelolla hankkeista, jotka seurauksista riippumatta aina tarvitsevat lupaviranomaisen luvan. Luettelo perustuisi nykyisiin vesilain eri luvuissa oleviin säännöksiin luvanvaraisista hankkeista täydennettynä eräillä hankkeilla, joiden saattamista aina luvanvaraiseksi on pidetty tarpeellisena. Pääsääntöisesti luvantarve kuitenkin edelleen kytkeytyisi hankkeen vaikutuksiin, eikä uuteen lakiin otettaisi ympäristönsuojelulain ja -asetuksen kaltaista yksityiskohtaista luetteloa luvanvaraisista hankkeista.

Yleisiä, kaikkia vesitaloushanketta koskevia säännöksiä täydennettäisiin eri hanketyyppejä koskevin erityissäännöksin, jotka sisältyisivät lain 4—10 lukuihin. Näistä 4 luku koskisi veden ottamista, 5 luku ojitusta, 6 luku keskivedenkorkeuden pysyvää muuttamista, 7 luku vesistön säännöstelyä, 8 luku vesivoiman hyödyntämistä, 9 luku puutavaran uittoa ja 10 luku kulkuväyliä ja muita vesiliikennealueita. Ehdotetuissa 4—10 luvuissa säädettäisiin kunkin hankkeen kannalta tarpeellisista täydennyksistä ja poikkeuksista yleisiin säännöksiin.

Lain 4 luku sisältäisi vedenhankintaa koskevan sääntelyn. Vedenhankinnalla tarkoitettaisiin sitä osaa veden ottamisesta, joka tapahtuu nykyisen vesilain terminologian mukaisesti nesteenä käyttämistä varten. Veden ottaminen olisi yleiskäsite, joka pitäisi sisällään myös muuta tarkoitusta varten tapahtuvan veden johtamisen. Vesistönäkökulmasta ei ole merkitystä sillä, mitä tarkoitusta varten vettä otetaan. Tästä syystä luvussa viitattaisiin vedenhankinnan sijasta paremmin toimintaa kuvaavaan veden ottamiseen. Yleisterminä veden ottaminen kattaisi sekä pinta- että pohjaveden ottamisen.

Lain 4 luvussa on otettu huomioon vesikaupan sääntelyn edellyttämät tarpeet. Sääntelyllä pyritään varmistamaan se, että sen paremmin kaupallisessa tarkoituksessa tapahtuva vedenotto kuin muut vedensiirtohankkeet eivät voi vaarantaa paikallisia vedenottotarpeita eivätkä yhdyskunnan vesihuoltoa palvelevaa vedenottoa. Tämä perustuisi lakiin otettavaan yleiseen etusijajärjestykseen, joka nykyisestä sääntelystä poiketen koskisi myös tulevia vedenottotarpeita. Etusijajärjestyksessä viimeisellä sijalla olisi veden siirto paikkakunnan ulkopuolelle muuta tarkoitusta kuin yhdyskunnan vesihuoltoa varten. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että vedensiirtohankkeelle voitaisiin myöntää lupa vain, jos samalla varmistetaan, että vettä riittää muihin käyttötarpeisiin oton kohteena olevalla paikkakunnalla.

Lain 5 luku sisältäisi ojitusta koskevat erityissäännökset. Ojitus vesitaloudellisena hankkeena poikkeaa monessa suhteessa muista vesitaloushankkeista, mikä ilmenee myös erityissääntelyn tarpeesta. Ojitus on leimallisesti kiinteistötaloudellinen hanke, johon liittyy maanomistajien keskinäisten oikeussuhteiden järjestelyä.

Uudet säännökset perustuisivat nykyisen vesilain 6 lukuun, mutta säännöksiä täsmennettäisiin nykyisten säännösten soveltamisessa ilmenneiden tulkintaongelmien korjaamiseksi. Luvussa kiinnitettäisiin erityisesti huomiota vesilain ja maankäyttö- ja rakennuslain kiinteistöjen kuivatusta koskevien säännösten sekä ympäristönsuojelulain jätevesiä koskevan sääntelyn välisten suhteiden selkeyttämiseen. Osa nykyisen vesilain 6 luvun pykälistä on uudistettu lailla (948/1996) peruskuivatustoiminnan tukemisesta annetun lain (947/1996) säätämisen yhteydessä. Näiltä osin pykälissä ei ole ilmennyt tarkistustarvetta. Luku sisältäisi myös nykyisen vesilain 19 luvussa olevan ojitustoimitusta koskevan sääntelyn. Säännösten mukaan toimitusten käyttöala supistuisi eräiltä osin. Myös rajanvetoa toimituksen ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen ratkaistavien asioiden välillä selkeytettäisiin. Ojituksesta aiheutuvien edunmenetysten korvaamista koskevaa sääntelyä tarkistettaisiin siten, että ojitus rinnastuisi tältä osin jatkossa muihin vesitaloushankkeisiin ja edunmenetysten korvaamiseen sovellettaisiin 13 luvun yleisiä säännöksiä.

Lain 6 luku sisältäisi nykyisin vesilain 7 luvussa säänneltyä järjestelyä eli vedenkorkeuden pysyvää alentamista sekä lisäksi vedenkorkeuden pysyvää nostamista koskevat säännökset. Järjestelyn käsitteestä luovuttaisiin ja luvussa puhuttaisiin selvyyden vuoksi keskivedenkorkeuden pysyvästä muuttamisesta, joka voi tapahtua vedenkorkeutta alentamalla tai nostamalla. Järjestelyn käsitteeseen sisältyneisiin rantojen pengerryksiin sovellettaisiin jatkossa pääosin lain yleisiä säännöksiä.

Luku sisältäisi toisaalta yleisiä vedenkorkeuden muuttamista koskevia säännöksiä, toisaalta pelkästään alentamista tai nostamista koskevia erityissäännöksiä. Erityissäännökset ovat välttämättömiä sen vuoksi, että lasku- ja nostohankkeiden toteuttamisedellytykset poikkeavat toisistaan. Hankkeissa on eroja lisäksi käyttöoikeuksia, kustannusten jakoa ja yhteisöjä koskevassa sääntelyssä.

Vedenkorkeuden laskemista koskeva erityissääntely ehdotetaan edelleen säilytettäväksi vesilaissa, vaikka tarve perinteiseen maatalouden intressissä tapahtuvaan laskuun (kuivattamiseen) onkin vähentynyt. Tarve laskuhankkeisiin voi tulla ajankohtaiseksi esimerkiksi tulvantorjunnan yhteydessä ja mahdollisesti myös ympäristölle aiheutuvien haittojen torjumiseksi. Myös muille pienille laskuhankkeille saattaa edelleen olla tarvetta.

Laskua ja nostoa koskevan sääntelyn epäsuhtaisuuden korjaamiseksi lukuun otettaisiin erityissäännökset myös nostohankkeista, joiden merkitys on korostunut vesistöjen lisääntyneen virkistyskäytön ja sitä palvelevien kunnostusten myötä. Näiden mukaan myös muut kuin yleiseltä kannalta tärkeää tarkoitusta varten tarpeelliset hankkeet voitaisiin toteuttaa enemmistön suostumuksella ilman pysyvää käyttöoikeutta. Säännösten mukaan kirjallinen suostumus vaadittaisiin vähintään kolmea neljännestä veden alle jäävän maa-alueen pinta-alasta edustavien kiinteistöjen omistajilta. Yleiseltä kannalta tarpeelliset lasku- ja nostohankkeet voitaisiin jatkossakin toteuttaa kannatuksesta riippumatta. Luvussa olisi myös nimenomainen säännös, jonka mukaan nostohankkeesta hyötyä saavat voitaisiin velvoittaa osallistumaan hankkeen kustannuksiin. Nykyisessä laissa vastaavaa säännöstä ei nostohankkeiden osalta ole.

Lasku- ja nostohankkeiden toteuttamista koskevaa sääntely yhdenmukaistettaisiin niin, että jatkossa myös nostohankkeiden toteuttamista varten tulisi perustaa vesioikeudellinen yhteisö aina, kun hakijoita on enemmän kuin yksi. Tällä pyritään varmistamaan se, että aina löytyisi taho, joka vastaa lupaan liittyvistä pitkäaikaisista velvoitteista.

Lain 7 luku koskisi säännöstelyä. Vedenkorkeuden jatkuvaa muuntelua tarkoittava säännöstely poikkeaa vedenkorkeuden pysyvää muuttamista tarkoittavista nostoista ja laskuista. Säännöstelyä koskevat säännökset on jatkossakin syytä pitää omana kokonaisuutenaan eikä niitä ole tarkoituksenmukaista yhdistää 6 luvun säännösten kanssa. Muun muassa käyttöoikeuskysymykset liittyvät vesilaissa voimakkaammin pysyvään muuttamiseen kuin säännöstelyyn.

Säännöstelyn käsite ja siten myös luvun soveltamisala säilyisi pääosin nykyisellään. Myös sääntelyn sisältö vastaisi asiasisällöltään pääosin nykyisen vesilain 8 lukua. Merkittävin yksittäinen muutos olisi säännöstelymaksusta luopuminen.

Lain 8 luku sisältäisi säännökset vesivoiman hyödyntämisestä. Luku vastaisi asiasisällöltään pitkälti nykyisen vesilain 3 lukua, sillä sääntelyä koskevia merkittäviä uudistustarpeita ei ole esiintynyt. Vesilain mukaista sääntelyä on pidetty riittävänä myös sähköntuotannon edistämisestä uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön sisämarkkinoilla annetun direktiivin 2001/77/EY kannalta.

Lain 9 luvussa oleva uittoa koskeva sääntely uudistuisi merkittävästi nykyiseen vesilakiin verrattuna. Sääntelyä ajanmukaistetaan ja karsitaan huomattavasti vastamaan uiton ja sitä koskevan sääntelyn tosiasiallista merkitystä. Yleisellä tasolla merkittävin muutos on luopuminen uittosäännöistä. Vaikka uittosäännössä ei muodollisesti ole ollut kyse luvasta, koska sillä pikemminkin rajoitetaan uittajan oikeuksia kuin luodaan uusia, ovat nykyiset uittosäännöt käytännössä kokoelma uiton toimintapaikkoihin liittyviä vesilain mukaisia rakentamislupia. Sääntelyn selkeyttämiseksi ja yhdenmukaistamiseksi muiden käyttötarkoitusten sääntelyn kanssa uittosääntö korvattaisiin uudessa laissa toimintapaikkakohtaisilla luvilla. Uusia säännöksiä sovellettaisiin uusiin hankkeisiin, mutta niillä ei puututtaisi voimassa oleviin uittosääntöihin. Vanhojen edelleen käytössä olevien uittosääntöjen voimaan jääminen varmistettaisiin siirtymäsäännöksillä. Myös uittajan oikeuksia ja uiton toteuttamista koskevia säännöksiä ajanmukaistettaisiin ja täsmennettäisiin.

Lain 10 luku koskisi kulkuväyliä ja muita vesiliikennealueita. Säännökset vastaisivat pitkälti nykyisen vesilain 4 lukua. Merkittävin yksittäinen muutos olisi lukuun sisällytettävä yleinen säännös väylän normaalista käytöstä aiheutuvien vahinkojen korjaamisesta. Nykyisessä laissa vastaavaa säännöstä ei ole, mutta käytännössä Liikennevirasto (31.12.2009 saakka Merenkulkulaitos) on korjannut vapaaehtoisesti tällaisia vahinkoja, kuten rantojen sortumia.

Lain 11 luvussa olisivat menettelysäännökset. Vesiasioiden käsittely on hallintomenettelyä ja niihin sovelletaan hallintolain hallintomenettelyä koskevia säännöksiä. Hallintolain säännökset eivät kuitenkaan kaikilta osin kata vesiasioiden käsittelystä johtuvia erityistarpeita, minkä vuoksi lukuun ehdotetaan sisällytettäväksi tarpeelliset täydentävät säännökset.

Säännöksiä sovelletaan kaikentyyppisiin ja kaikenlaajuisiin vesiasioihin. Säännökset on kuitenkin kirjoitettu niin, että ne mahdollistavat riittävän joustavuuden menettelyn sopeuttamiseksi käsiteltävänä olevan asian laajuuden ja luonteen mukaan.

Menettelysäännösten peruslähtökohtana on, että prosessinjohto on kaikissa tilanteissa lupaviranomaisella. Uuteen lakiin ei otettaisi vesilain 18 luvussa säädettyä katselmustoimitusta. Katselmustoimitukseen määrättyjä asioita on viime aikoina ollut koko maassa vuosittain vajaasta kymmenestä runsaaseen 20:een. Katselmustoimitukseen määrättyjen asioiden käsittelyä ovat viivästyttäneet resurssien puute ja osin myös esteellisyysongelmat elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa. Käsittelyaikojen pituus on oikeusturvan kannalta kestämätön. Jotta käsittelyajat saataisiin lyhyemmiksi, lupa-asia tulisi voida käsitellä keskitetysti. Tämän vuoksi vastuun hakemusasian käsittelystä ja sen etenemisestä tulisi aina olla lupaviranomaisella. Erillinen katselmustoimitus on tähän nähden epätarkoituksenmukainen ratkaisu. Asian ratkaisu viivästyy perusteettomasti jo sen vuoksi, että katselmustoimitukseen määrättyä asiaa käsitellään jo lupamenettelyvaiheessa tosiasiassa kahteen kertaan.

Lain 12 luvussa olisivat yleiset säännökset vesioikeudellisista yhteisöistä. Säännöksiä sovellettaisiin kaikkiin hankkeisiin, joissa hankkeen toteuttamista varten on perustettava yhteisö. Hankekohtaisissa erityisluvuissa yhteisöistä säädettäisiin vain siltä osin kuin yleisiä 12 luvun säännöksiä on tarpeen täydentää tai niistä poiketa.

Lain 13 luku sisältäisi vesilain korvaussäännökset, jotka nykyään ovat pääosin vesilain 11 luvussa. Vuoden 1961 vesilain korvaussäännöksiä on tarkistettu useaan otteeseen, ja korvaussääntely on yleisesti ottaen ajanmukaista. Korvaussääntelyyn ja sen systematiikkaan ei sen vuoksi ehdoteta tehtäväksi merkittäviä asiallisia muutoksia. Vesistössä kulkemisesta aiheutuneen edunmenetyksen korvaaminen perustuisi kuitenkin nykyisen ankaran vastuun sijasta vahingon aiheuttajan tuottamusvastuuseen.

Vesilain korvaussääntely on sääntelytilanteiden moninaisuudesta johtuen kuitenkin moniulotteista ja säännökset vaikeaselkoisia, mikä vaikeuttaa sääntelyjärjestelmän hahmottamista. Säännökset on sen vuoksi pyritty laatimaan helpommin ymmärrettävään muotoon ja ryhmittelemään ne selkeämmiksi kokonaisuuksiksi.

Lain 14 lukuun koottaisiin laillisuusvalvontaa koskevat säännökset. Laillisuusvalvontasäännösten sijoittaminen omaan lukuun korostaa sääntelyn erillisyyttä hankesääntelystä ja sitä koskevasta ohjauksesta. Vesilain 21 luvussa nykyisin olevat laillisuusvalvontaa koskevat säännökset ovat suhteellisen uusia. Pykäliin ei näin ollen ole tarvetta tehdä suuria muutoksia, mutta niiden yhdenmukaisuus ympäristönsuojelulain vastaavien säännösten kanssa on pyritty varmistamaan. Yksittäisistä muutoksista merkittävin on valvontaviranomaisille ehdotettava oikeus toiminnan keskeyttämiseen eräiden hankkeiden osalta. Lukuun sisältyy myös valvonta-asian vireillepano-oikeutta koskeva säännös.

Lain 15 luvussa olisivat muutoksenhakua ja päätöksen täytäntöönpanoa koskevat säännökset. Luku sisältäisi oikaisumenettelyä koskevat uudet säännökset, joita sovellettaisiin haettaessa muutosta eräisiin valtion valvontaviranomaisen ja kalatalousviranomaisen hyväksymiin lupavelvoitteen toimeenpanoa koskeviin suunnitelmiin.

Lain 16 luvussa olisivat rangaistussäännökset. Luku vastaisi pitkälti vesilain nykyistä 13 lukua. Säännöksiä kuitenkin yksinkertaistettaisiin ja niihin tehtäisiin sellaiset muutokset, jotka ovat tarpeen säännösten yhteensovittamiseksi uuden lain systematiikkaan ja terminologiaan.

Lain 17 lukuun koottaisiin kiinteistöoikeudelliset säännökset, jotka nykyisin pääosin ovat 12 luvussa.

Lain 18 lukuun koottaisiin erinäisiä säännöksiä lähinnä nykyisistä vesilain 12 ja 21 luvuista.

Lain 19 luvussa olisivat siirtymäsäännökset. Siirtymäsäännökset perustuisivat nykyisessä vesilaissa omaksuttuun lähtökohtaan, jonka mukaan vanhoihin hankkeisiin ja lupiin sovellettaisiin aiempaa lainsäädäntöä. Tästä olisi kuitenkin useita poikkeuksia.

Muu lainsäädäntö

Vesilain yhteydessä ehdotetaan muutettavaksi 15 muuta lakia. Suurin osa muutoksista on luonteeltaan teknisluontoisia ja niiden tarkoituksena on pysyttää nykyinen sääntelytila. Merkittävimmät aineelliset muutokset kohdistuvat ympäristösuojelulakiin, minkä lisäksi myös vesilain ja maankäyttö- ja rakennuslain välisessä suhteessa tapahtuisi asiallisia muutoksia.

Vesilain ja ympäristönsuojelulain välistä soveltamisalaa vesistön pilaantumista koskevissa asioissa ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että sellaisiin vesitaloushankkeisiin, jotka tarvitsevat luvan toimintaansa yksinomaan niistä aiheutuvan pilaantumisvaikutuksen perusteella (nykyisen vesilain 1 luvun 19 §), sovellettaisiin jatkossa ympäristönsuojelulakia. Samalla myös ruoppausmassaa koskeva asetuksenantovaltuus ehdotetaan siirrettäväksi vesilaista ympäristönsuojelulakiin. Toinen asiallisesti merkittävä uudistus koskee nykyisen vesilain 10 luvussa olevasta jäteveden johtamista koskevasta sääntelystä luopumista. Jäteveden johtamiseen sovellettaisiin jatkossa vesilain ojitusta koskevia säännöksiä sekä ympäristönsuojelulakiin sijoitettavia jäteveden johtamista koskevia erityissäännöksiä.

Maankäyttö- ja rakennuslain ja vesilain välistä soveltamisalaa ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että maankuivattamista ja vedenjohtamista koskevaan sääntelyyn sisältyvät päällekkäisyydet poistetaan. Vedenjohdon, ojan tai näitä varten tarpeellisten laitteiden sijoittamiseen toisen alueelle sovellettaisiin lähtökohtaisesti maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:n säännöksiä. Sen sijaan muita vesilain 5 luvun säännöksiä esimerkiksi hyödyn jakautumisen, kunnossapitovastuun sekä riitojen ratkaisemisen osalta sovellettaisiin myös asemakaava-alueilla.

4 Esityksen vaikutukset

4.1 Taloudelliset vaikutukset

Esityksestä aiheutuvat menot voidaan kattaa valtion talousarvioiden ja kehyspäätösten puitteissa.

Katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta luopuminen vapauttaa resursseja arviolta 2,5—3 henkilötyövuoden verran. Tämä saattaa kuitenkin lisätä lupaviranomaisten työmäärää lupamenettelyssä, erityisen selvityksen hankkimismenettelyyn ohjattavien asioiden määrää ja erillisten korvausasioiden määrää. Nämä lisäävät lupaviranomaisten ja valtion valvontaviranomaisten työtehtäviä arviolta 1,5—2 henkilötyövuoden verran.

Uudistus lisäisi lupaa edellyttävien ruoppaushankkeiden määrää ennalta arvioiden 100—200 hankkeen verran. Osa nykyään aluehallintovirastoissa ratkaistavista putkien ja johtojen sijoittamista koskevista asioista ratkaistaisiin jatkossa kunnissa. Näiden muutosten arvioidaan kokonaisuutena lisäävän vesilaissa tarkoitettujen lupaviranomaisten ja valvontaviranomaisten tehtäviä 1—2 henkilötyövuoden verran.

Ehdotus laajentaisi ilmoitusmenettelyn käyttöalaa pienten vesitaloushankkeiden ennakkovalvonnassa. Ilmoitusten käsittelemisen arvioidaan lisäävän vesilaissa tarkoitettujen valvontaviranomaisten tehtäviä 0,5—1 henkilötyövuoden verran.

Ehdotuksen mukaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voisi hyväksyä vesitalouslupaan liittyvän tarkkailusuunnitelman aluehallintoviraston lupapäätökseen liittämän määräyksen perusteella. Järjestelyn ei arvioida sanottavasti lisäävän elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten tehtäviä.

Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen kalatalousasioita hoitavan vastuualueen (kalatalousviranomainen) tehtävänä olisi hyväksyä kalatalousvelvoitteiden toteuttamissuunnitelmat ja vahvistaa kalatalousmaksujen käyttösuunnitelmat. Kalatalousvelvoitteiden toteuttamissuunnitelmien hyväksymisestä ja kalatalousmaksujen käyttösuunnitelmien vahvistamisesta arvioidaan aiheutuvan kalatalousviranomaisille lisätehtäviä noin 0,5 henkilötyövuoden verran.

Ehdotukseen sisältyvät säännökset nykyistä laajemmasta vesioikeudellisten päätösten tietojen merkitsemisestä ympäristönsuojelun tietojärjestelmään lisäisivät vesilain mukaisten lupa- ja valvontaviranomaisten tehtäviä noin 0,5 henkilötyövuoden verran.

Muutoksenhakumenettelyssä tapahtuvien muutosten vaikutukset Vaasan hallinto-oikeuden ja korkeimman hallinto-oikeuden toimintaan arvioidaan olevan niin vähäiset, että niillä ei olisi vaikutusta tuomioistuinten resursointiin.

Katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta luopuminen asettaisi hankkeesta vastaaville nykyistä laajemman vastuun hakemusasiakirjoista ja hankkeen vaikutusten selvittämisestä. Vastaavasti ilmoitusvelvollisuuden käyttöalan laajentaminen kasvattaisi hankkeesta vastaaville aiheutuvia kustannuksia. Lisäksi haitankärsijöiden vastuu oikeuksiensa valvomisessa laajentuu osin nykytilaan verrattuna. Näiden kustannusten määrää ei ole mahdollista ennalta arvioida.

Uudistus edellyttää ympäristönsuojelun tietojärjestelmän tarkistamista ja vesiyhteisörekisterin perustamista. Uudistus edellyttää lisäksi koulutuksen järjestämistä vesiasioita lupa- ja valvontaviranomaisissa käsitteleville virkamiehille sekä vesiasioiden käsittelyssä tarpeellisten kirjallisten ja sähköisten lomakkeiden tarkistamista. Näistä arvioidaan aiheutuvan yhteensä noin 150.000 euron kertaluonteiset kustannukset.

4.2 Vaikutukset viranomaisten toimintaan

Vesilain mukainen viranomaisjärjestelmä ja viranomaisten välinen toimivallan jako vesiasioissa säilyisi pääosin nykyisenlaisena. Vesilain mukaisia asioita ratkaistaisiin lupaviranomaisessa, ojitustoimituksessa ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa. Rikosasiat ja eräät siviilioikeudelliset vahingonkorvausasiat ratkaistaisiin nykyiseen tapaan käräjäoikeudessa.

Vesilain mukaiset laillisuusvalvontatehtävät kuuluisivat edelleen valtion valvontaviranomaisille ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisille, joilla olisi rinnakkainen toimivalta näissä asioissa. Nämä viranomaiset voisivat käyttää yleistä etua koskevaa puhevaltaa vesiasioissa. Vastaavasti muilla valtion viranomaisilla olisi asianosaisen puhevalta vesiasiassa omalla alallaan.

Ilmoituksenvaraisia toimintoja koskevat ilmoitukset toimitettaisiin valtion valvontaviranomaiselle. Resurssien tehokkaan hyödyntämisen näkökulmasta olisi järkevää, että valtion valvontaviranomainen ja kunnan ympäristönsuojeluviranomainen sopisivat keskenään valvontavastuun jaosta. Ilmoitusvelvollisten hankkeiden piirin laajentaminen lisää viranomaisissa käsiteltävien asioiden määrää. Tämä ei kuitenkaan tuo viranomaisten ratkaistavaksi uudentyyppisiä asioita, eikä siitä aiheudu uudentyyppisen lisäasiantuntemuksen tarvetta.

Valvontaviranomaisilla olisi toimivalta keskeyttää ilmeisen lainvastainen toiminta ehdotuksen 14 luvun 11 §:n nojalla. Toimivaltuus antaa nykyiseen sääntelyyn verrattuna paremmat mahdollisuudet puuttua nopeasti ilmeisen lainvastaisiin toimenpiteisiin. Toimivaltuus ei ennalta arvioiden lisää viranomaisen tehtävien määrää.

Vesilain mukaiseen lupaan liittyvän tarkkailusuunnitelman vahvistaminen valtion valvontaviranomaisessa ei nykykäytäntö huomioon ottaen muuttaisi merkittävästi nykyistä tehtävänjakoa lupaviranomaisen ja valtion valvontaviranomaisen välillä.

Ehdotuksen mukaan kalatalousviranomaisten tehtävänä olisi hyväksyä kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmat ja vahvistaa kalatalousmaksun käyttösuunnitelmat. Uudistus ei toisi kokonaan uudentyyppistä tehtävää kalatalousviranomaisten hoidettavaksi, koska elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset tällä hetkellä hyväksyvät kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmia ja vahvistavat kalatalousmaksun käyttösuunnitelmia. Ehdotettujen säännösten ei arvioida lisäävän merkittävästi resurssien tarvetta elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa.

Nykyään vesilain 1 luvun 19 §:n nojalla vesioikeudellista lupaa edellyttävien hankkeiden luvanvaraisuutta arvioitaisiin jatkossa ympäristönsuojelulain 28 §:n valossa ja niitä koskevat asiat käsiteltäisiin ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestyksessä. Lupaviranomaisena toimisi tällöinkin aluehallintovirasto. Muutoksella ei olisi resurssitaloudellisia vaikutuksia.

Nykyisen vesilain 6 luvun 2 §:n mukaan ojitukseen, josta aiheutuu ympäristönsuojelulain 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua pilaantumista vesialueella, on tältä osin hankittava lupaviranomaisen lupa. Ehdotuksen mukaan tällainen asia käsiteltäisiin jatkossa kokonaisuudessaan lupaviranomaisessa. Tämä lisäisi lupaviranomaisen ja vähentäisi ojitustoimituksen toimivaltaa ojitusasioissa. Muutos kasvattaisi lupaviranomaisen työmäärää ja vähentäisi saman verran ojitustoimitusten työvoiman tarvetta.

Katselmustoimituksilla on aikanaan ollut huomattava merkitys suurten hankkeiden vaikutusten ja siitä aiheutuvien edunmenetysten yksityiskohtaisen selvittämisen kannalta. Hakemusasioiden laadun parantamisen myötä katselmustoimituksen merkitys hankkeen toteuttamistavan muokkaajana on vähentynyt, mutta edelleen katselmustoimituksella on ollut suuri merkitys aluehallintovirastossa tapahtuvan ratkaisuharkinnan valmisteluvaiheena. Uudistuksen myötä tilanne muuttuisi siten, että hankkeesta vastaavan tulisi laatia entistä yksityiskohtaisemmat suunnitelmat hankkeen toteuttamiseksi. On kuitenkin todennäköistä, että osa katselmustoimituksessa tehdystä hankkeen lupaedellytyksiä ja lupamääräyksiä koskevasta arvioinnista tehtäisiin lupaviranomaisessa.

Asianosaisten kuulemisessa tapahtuvat muutokset nopeuttaisivat menettelyä muutoksenhakuvaiheessa ja lyhentäisivät asian käsittelyaikaa. Haettaessa muutosta hallintopakkoasiassa annettuun lupaviranomaisen päätökseen asianosaisten kuulemisen toimittaisi nykyisestä poiketen Vaasan hallinto-oikeus. Haettaessa muutosta Vaasan hallinto-oikeuden päätökseen korkeimmalta hallinto-oikeudelta asianosaisten kuulemisen suorittaisi korkein hallinto-oikeus. Uudistukset selkeyttäisivät tuomioistuinten prosessinjohdollista asemaa muutoksenhaussa. Vaasan hallinto-oikeuden järjestämien kuulemisten määrässä ei tapahtuisi sanottavia muutoksia, mutta korkeimman hallinto-oikeuden järjestämien kuulemisten määrä lisääntyisi.

4.3 Ympäristövaikutukset

Vesitaloushankkeiden toteuttamisedellytykset säilyisivät uudistuksessa pitkälti nykyisellään, minkä vuoksi uudistuksella ei arvioida olevan merkittäviä muutoksia nykytilaan verrattuna. Tästä poikkeuksen muodostavat vähäistä suuremmat ruoppaushankkeet, joille tulisi aina hakea lupa. Muutoksen voidaan arvioida vaikuttavan myönteisesti vesiympäristön tilaan. Lisäksi säännönmukainen luvanvaraisuus saattaa ohjata hankkeiden toteuttamistapaa pienimuotoisempaan suuntaan.

Vesilain ja ympäristönsuojelulain välinen suhde muuttuisi nykyiseen verrattuna siten, että ympäristönsuojelulain pilaantumisen torjuntaa koskevien lupamääräysten asettamista koskevia säännöksiä sovellettaisiin kaikissa vesilain mukaisissa lupa-asioissa. Tämä saattaa eräissä tapauksissa parantaa ympäristönsuojelun tasoa.

Uudistuksessa ehdotettu, pienimuotoisia ruoppauksia ja ojituksia koskeva ilmoitusvelvollisuus tehostaa lain ennakkovalvontaa. Viranomaisen ennakkovalvonnan ja neuvontatoiminnan myötä pienten vesitaloushankkeiden toteuttamistapa tulee todennäköisesti kehittymään ympäristölle ystävällisempään suuntaan, mikä puolestaan vähentää ympäristölle ja viereisille kiinteistöille aiheutuvien haittojen määrää.

Ehdotuksen mukaan lupa pienelle vesitaloushankkeelle voidaan myöntää hankkeen vaikutusten vähäisyyden perusteella. Nykyiseen vesilain 2 luvun 6 §:n 1 momenttiin liittyvästä tarpeellisuusvaatimuksesta luopuminen saattaa lisätä jonkin verran pienten vesitaloushankkeiden määrää. Muutoksen vaikutukset yleisille tai yksityisille eduille ovat kuitenkin merkityksettömät, koska säännöksen nojalla voidaan myöntää lupa ainoastaan vähäisille hankkeille.

Ehdotus antaisi nykyiseen vesilakiin verrattuna osin laajemmat mahdollisuudet puuttua jälkikäteen vesitaloushankkeisiin niistä aiheutuvien haitallisten vaikutusten vähentämiseksi. Tämä antaa mahdollisuuden yksittäistapauksissa ympäristön tilan parantamiseen.

Vesilain ja maankäyttö- ja rakennuslain säännösten päällekkäisyyden poistaminen, jotka koskevat ojitusta ja veden johtamiseen liittyvien laitteiden ja rakennelmien sijoittamista, ei ennalta arvioiden vaikuta ympäristön tilaan.

Ehdotetut keskivedenkorkeuden muuttamista koskevat säännökset helpottaisivat osin nykytilaan verrattuna vesistöjen kunnostushankkeiden toteuttamista ja näiden virkistyskäyttömahdollisuuksien parantamista.

4.4 Yhteiskunnalliset vaikutukset

Uudistus laajentaisi asianosaisten kelpoisuutta vesioikeudellisten prosessien vireillepanoon ja siten parantaisi kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia ympäristöä koskevissa asioissa. Niinikään vesistöjen virkistyskäyttöedellytysten parantamiseen tähtäävien hankkeiden menettelyiden yksinkertaistaminen saattaa lisätä kansalaisten kiinnostusta ja aktiivisuutta lähiympäristön tilan parantamiseen.

Uudistus parantaisi vesioikeudellisten yhteisöjen toimintaedellytyksiä. Tämä tehostaa olemassa olevien yhteisöjen toimintaa sekä mahdollisesti lisää perustettavien yhteisöjen määrää.

Katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta luopuminen muuttaa hankkeesta vastaavien ja asianosaisten välistä asetelmaa nykyiseen sääntelyjärjestelmään verrattuna. Hankkeesta vastaavat joutuvat jatkossa esittämään nykyistä yksityiskohtaisempia selvityksiä hankkeen vaikutuksista yleisille ja yksityisille eduille. Tämä tulee lisäämään hankkeesta vastaavan vastattavaksi tulevien kustannusten määrää.

Haitankärsijöiden tulee ryhtyä valvomaan nykyistä aktiivisemmin oikeuksiaan vesitalousasioissa. Muutoksen vaikutusta haitankärsijöiden asemaan on kuitenkin hankala ennakolta arvioida. Vesilain mukaista lupaa tai oikeutta myönnettäessä lupaviranomaisen on viran puolesta selvitettävä hankkeesta aiheutuvat edunmenetykset sekä määrättävä niistä korvaus. Näyttötaakka lupamenettelyssä näistä edunmenetyksistä on vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan hankkeesta vastaavalla.

Vesitaloushanketta koskevassa lupapäätöksessä hankkeesta vastaava voidaan velvoittaa päätöksessä määrätyn ajan kuluessa panemaan lupaviranomaisessa vireille hakemuksen lupamääräysten tarkistamista tai toiminnasta aiheutuvien edunmenetysten korvaamiseksi. Näissä tilanteissa korvauskysymykset on käsitelty pääsääntöisesti viran puolesta. Asianosaisten asema tällaisessa menettelyssä on useimmiten ollut varsin vahva, kun näyttötaakan on yleensä katsottu kuuluvan hankkeesta vastaavalle. Lisäksi erillisissä korvausasioissa on nykyisen vesilain soveltamiskäytännössä ilman nimenomaisen säännöksen tukea noudatettu vaihtelevasti virallisperiaatetta sekä katsottu hankkeesta vastaavalla useissa tilanteissa olevan näyttövelvollisuus aiheutuneista vahingoista. Tätä käytäntöä ei ole tarkoitettu muuttaa tässä yhteydessä.

Nykyään ojitustoimituksissa ojitussuunnitelmat on usein laadittu toimitusmiesten toimesta. Uudistus siirtäisi vastuuta ojitussuunnitelmien laadinnasta selkeämmin ojitushankkeesta vastaaville.

5 Asian valmistelu

5.1 Valmistelun vaiheet ja valmisteluaineisto

Vesilakitoimikunta

Oikeusministeriö asetti maa- ja metsätalousministeriötä ja ympäristöministeriötä kuultuaan 22.3.2000 toimikunnan selvittämään vesilakiin (264/1961) liittyviä uudistustarpeita ja tekemään tarpeelliseksi katsomansa ehdotukset lain uudistamiseksi (OM:0191:00/06/06/2000). Toimikunnassa olivat edustettuina oikeusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, ympäristöministeriö, ympäristölupavirastot, Teollisuuden ja Työnantajain Keskusliitto, Suomen Kuntaliitto, Maa- ja Metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK r.y. ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Toimikunnan pysyvät asiantuntijat olivat korkeimmasta hallinto-oikeudesta, Vaasan hallinto-oikeudesta, alueellisesta ympäristökeskuksesta, Helsingin yliopistosta ja Energia-alan Keskusliitto FINERGY:stä. Toimikunnan perustamassa kolmessa jaostossa olivat lisäksi edustettuina Metsähallitus, Suomen ympäristökeskus, korkein oikeus, Vesi- ja viemärilaitosyhdistys sekä Järvi-Suomen Uittoyhdistys.

Toimikunnan tuli kiinnittää työssään erityistä huomiota vesivarojen käytössä tapahtuneista muutoksista aiheutuvaan tarpeeseen tarkistaa vesilain eri lukujen säännöksiä. Huomiota tuli lisäksi kiinnittää uusimman kansainvälisen vesioikeuden periaatteiden sekä Euroopan yhteisön uusimman lainsäädännön ja ohjausjärjestelmien sovittamiseen Suomen vesilainsäädäntöön ja vesitaloushankkeiden lupaharkinnan yhtenäistämismahdollisuuksiin sekä vanhojen vesitaloushankkeiden lupien tarkistamisen edellytyksiin, vesitaloushankkeiden toteutus- ja ylläpitokustannusten jakamiseen, vesioikeudellisten yhteisöjen sääntelyn ajanmukaistamiseen, lain rakenteellisiin ja säädösteknisiin uudistamistarpeisiin, vesiasian käsittelystä perittävien maksujen uudistamistarpeisiin, sekä yhteiskunnan ja talouden muutoksista aiheutuvaan mahdolliseen tarpeeseen muutoin tarkistaa vesivarojen käytön sääntelyä.

Toimikunta kuuli työnsä aikana kauppa- ja teollisuusministeriötä, liikenne- ja viestintäministeriötä, Merenkulkulaitosta, tiehallintoa ja ympäristöministeriön alueidenkäytön osastoa sekä asiantuntijoita Suomen ympäristökeskuksesta, alueellisista ympäristökeskuksista, Kemijoki Oy:stä ja Turun yliopistosta.

Toimikunnan mietintö (Komiteanmietintö 2004:2) valmistui 16 päivänä kesäkuuta 2004. Toimikunta esitti vesilainsäädännön uudistamista kokonaisuudessaan ja uuden vesilain säätämistä. Ehdotus rakentui voimassa olevan vesilain perusperiaatteille. Mietintö sisälsi hallituksen esityksen muotoon laaditun ehdotuksen vesilain uudistamiseksi. Ajanpuutteen vuoksi toimikunta ei laatinut luonnosta vesiasetukseksi ja muuhun lainsäädäntöön tehtäviksi muutoksiksi. Mietintöön sisältyi kaksi eriävää mielipidettä.

Perusperiaatteena ehdotusta laadittaessa oli lain soveltamisalaan kuuluvien vesitaloushankkeiden sääntelyn yhdenmukaisuus. Kaikille vesitaloushankkeille yhteinen sääntely on sijoitettu lain alkuun yleisiksi säännöksiksi. Nämä on laadittu ottamalla huomioon nykyisen vesilain rakentamista koskevat yleiset säännökset ja periaatteet, hankekohtaiset säännökset sekä yhteiskunnallisissa arvostuksissa tapahtuneet muutokset, kansainvälisessä vesioikeudessa tapahtunut kehitys sekä Euroopan yhteisön lainsäädännöstä johtuvat velvoitteet.

Yleiset vesienkäyttöoikeudet ehdotettiin pysytettäväksi pitkälti nykyisellään. Vesilain nykyiset rangaistussäännökset, hallintopakkomenettely sekä vesiliikennelain (463/1996) säännökset vesillä liikkujan yleisistä velvollisuuksista eivät ole osoittautuneet riittäviksi häiriön estämisessä, minkä vuoksi toimikunta piti tarpeellisena, että jatkovalmistelussa täsmennettäisiin rikoslain kotirauhaa koskevia säännöksiä.

Vesitaloushankkeiden luvanvaraisuutta koskevaa sääntelyä toimikunta esitti selkeytettäväksi purkamalla vesilain kieltokeskeinen rakenne ja muotoilemalla yleiskiellot nykyistä selvemmin lupakynnykseksi. Lupaharkintaa koskeva sääntely, joka siis perustuu hankkeen hyötyjen ja haittojen vertailuun, säilyisi pitkälti entisenkaltaisena. Toimikunnan enemmistö päätyi kuitenkin esittämään valtioneuvostolle mahdollisuutta myöntää poikkeus ehdottomasta luvanmyöntämisesteestä yleisen edun kannalta tärkeälle hankkeelle.

Kalatalousvelvoitteiden ja -maksujen toimeenpanoa koskevien epäselvyyksien poistamiseksi toimikunta ehdotti vesilakiin sisällytettäväksi säännökset kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmasta ja kalatalousmaksun käyttösuunnitelmasta. Kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelma olisi yksityiskohtainen suunnitelma kalatalousvelvoitteen mukaisten toimenpiteiden toteuttamisesta. Kalatalousmaksun käyttösuunnitelma taas olisi työ- ja elinkeinokeskuksen laatima suunnitelma, jossa yksilöitäisiin ne toimenpiteet, joihin kalatalousmaksu käytettäisiin. Molempien suunnitelmien hyväksymisessä noudatettaisiin hallintolakia ja niihin haettaisiin muutosta tekemällä oikaisuvaatimus ympäristölupavirastolle.

Nykyiseen vesilakiin ei sisälly säännöksiä keskenään kilpailevien vedenottamistarpeiden tyydyttämisestä, vaan asia on ratkaistu lupaharkinnassa. Toimikunta esitti lakiin sisällytettäväksi säännöstä eri vedenottotarpeiden keskinäisestä etusijajärjestyksestä, jossa etusijalla ovat paikalliset vedenottotarpeet. Vedenottamistoimintaan liittyvää suoja-aluesääntelyä toimikunta esitti tarkistettavaksi siten, että suoja-alue voitaisiin tietyin edellytyksin perustaa luvanhakijan aloitteesta riippumatta.

Ojitushankkeiden ennakkovalvonta on osoittautunut eräiltä osin ongelmalliseksi tiedonkulun puutteellisuudesta johtuen. Toimikunta esitti sen vuoksi, että muista kuin vähäisistä ojitushankkeista tulisi tehdä ilmoitus alueelliselle ympäristökeskukselle.

Maankuivatusta koskeva sääntely säilyisi pääpiirteissään ennallaan. Lisääntyvien vesistöjen kunnostushankkeisiin usein kytkeytyvää vedenkorkeuden nostamista helpotettaisiin. Yleiseltä kannalta tarpeelliset lasku- ja nostohankkeet voitaisiin jatkossakin toteuttaa kannatuksesta riippumatta. Esityksen mukaan myös muut kuin yleiseltä kannalta tärkeää tarkoitusta varten tarpeelliset kunnostus- ja muut vedennostohankkeet voitaisiin toteuttaa enemmistön suostumuksella ilman pysyvää käyttöoikeutta.

Vesivoiman hyväksikäyttöä koskeva sääntely on tarkoitus pysyttää pääosin entisenkaltaisena. Toimikunta esitti kuitenkin sääntelyn muuttamista joustavammaksi siten, että vesivoimahankkeen luvanvaraisuus perustuisi selkeästi hankkeen vaikutusten haitallisuuteen.

Toimikunta esitti luovuttavaksi katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta. Katselmustoimitus lupamenettelyyn nähden itsenäisenä menettelynä on käynyt osin tarpeettomaksi ja asian käsittelyä viivästyttäväksi. Toimikunta piti kuitenkin tarpeellisena nykyisen selvitysmenettelyn kaltaisen menettelyn mahdollisuutta, mikäli asian käsittelyn kestäessä osoittautuu tarpeelliseksi hankkia erityistä selvitystä jonkin kysymyksen osalta. Myös lopputarkastus on käynyt alkuperäiseen tarkoitukseensa nähden tarpeettomaksi, minkä vuoksi toimikunta esitti siitä luopumista. Tämä kuitenkin korostaa jälkivalvonnan merkitystä.

Toimikunnan ehdottamat uuden vesilain siirtymäsäännökset perustuvat nykyisessä vesilaissa omaksuttuun lähtökohtaan, jonka mukaan vanhoihin hankkeisiin ja lupiin sovelletaan pääsääntöisesti aiempaa lainsäädäntöä. Eräät uuden lain säännökset koskisivat myös vanhoja hankkeita. Vanhoille laitoksille voitaisiin asettaa tarkkailuvelvoitteita sekä tarkistaa vedenkorkeutta ja -juoksua koskevia lupamääräyksiä. Myös vanhat epäselvät luvat voitaisiin ehdotuksen mukaan korvata uuden lain mukaisella luvalla. Samassa yhteydessä voitaisiin antaa yleisen tai yksityisen edun turvaamiseksi tarpeellisia uusia lupamääräyksiä hankkeesta aiheutuvien haittojen välttämisestä. Uutena säännöksenä lakiin otettaisiin myös niin sanottuja isännättömiä hankkeita koskeva mahdollisuus lakkauttaa aikaisemmin annettu lupa tai oikeus, jos luvan tai oikeuden haltijaa ei enää ole.

Vedennostohankkeiden myötä jäisi osakaskunnan vesialueen ja uuden rantaviivan väliin käytännössä usein kaistale yksityistä vesialuetta. Toimikunta piti tätä ei-toivottavana kehityssuuntauksena kalastusoikeuksien, vesialueen käytön ja hoidon sekä kiinteistöjärjestelmän näkökulmasta, minkä vuoksi toimikunta esitti säädettäväksi tilusjärjestelyn suorittamisen säätämistä pakolliseksi eräissä tilanteissa.

Toimikunta esitti vielä jatkovalmistelussa kiinnitettäväksi huomiota ehdottomaan luvanmyöntämisesteeseen kytkeytyvään valtioneuvoston poikkeuslupaan liittyviin menettelyllisiin kysymyksiin, luonnontilaisten purojen suojeluun, aikaisemman lainsäädännön nojalla annettujen lupien nykyistä laajempaan tarkistamismahdollisuuteen, kalataloudellisiin kompensaatiotoimiin ja alueellisten ympäristökeskusten sekä työ- ja elinkeinokeskusten asemaan vesioikeudellisissa hankkeissa.

Vesilain yhteydessä säädettiin perustuslain säätämisjärjestyksessä erillinen laki eräistä vesien käyttämistä varten myönnettävistä oikeuksista (266/1961, jäljempänä valtuuslaki). Syynä tähän oli se, että eräiden vesilain nojalla myönnettävien käyttö- ja lunastusoikeuksien katsottiin merkitsevän poikkeusta hallitusmuodon 6 §:n turvaamasta omaisuudensuojasta. Valtuuslaista johtuen vesilaki voitiin säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Toimikunnan ehdotuksessa käyttöoikeus- ja lunastussäännökset säilyisivät pääpiirteissään nykyisenkaltaisina. Toimikunta katsoi, että valtuuslain säännökset huomioon ottaen uusi vesilaki voidaan säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä.

Vesilakityöryhmä

Oikeusministeriö asetti 1.6.2005 työryhmän valmistelemaan vesilain uudistamiseen kuuluvia asiakokonaisuuksia, jotka kesäkuussa 2004 mietintönsä jättäneen vesilakitoimikunnan mukaan (Komiteanmietintö 2004:2) edellyttivät jatkovalmistelua.

Vesilakityöryhmän tehtävänä oli valmistella vesilain kokonaisuudistuksen vaatimat muutokset muuhun lainsäädäntöön, laatia luonnos vesiasetukseksi sekä valmistella tarpeelliseksi katsomansa muut muutokset lainsäädäntöön toimeksiannossa yksilöityjen asiakokonaisuuksien osalta. Nämä koskivat menettelyä valtioneuvoston poikkeuslupa-asiassa, vesilain korvaussäännösten muodollista ja teknistä uudistamista, luonnontilaisten purojen suojelua, voimassa olevien lupien tarkistamista ja kalatalousvelvoitteita ja –maksuja. Työryhmä jätti mietintönsä oikeusministeriölle kesäkuussa 2006 (Oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2006:13). Mietintöön sisältyi kaksi eriävää mielipidettä ja yksi täydentävä lausuma.

Vesilakityöryhmän työ pohjautui vesilakitoimikunnan mietintöön ja siihen sisältyvään ehdotukseen uudeksi vesilaiksi. Työryhmän tehtävänä oli tarkastella ehdotusta ja tehdä siihen tarkistuksia vain toimeksiantonsa edellyttämässä laajuudessa. Näin ollen työryhmä ei ottanut laajemmin kantaa vesilakitoimikunnan mietintöön ja siitä annettuihin lausuntoihin. Työryhmän säädös- ja perusteluehdotukset laadittiin täydennyksinä ja muutoksina toimikunnan mietintöön sisältyvään luonnokseen hallituksen esitykseksi. Työryhmän mietintöön sisältyi luonnos vesiasetukseksi.

Työryhmä ehdotti poikkeuslupamenettelyä tarkistettavaksi siten, että poikkeusasia käsiteltäisiin valtioneuvostossa ennen kuin lupa-asia olisi lopullisesti ratkaistu ympäristölupavirastossa. Luonnontilaisten purojen suojelua koskevaa sääntelyä työryhmä ehdotti tarkistettavaksi siten, että purojen luonnontilaisuutta vaarantavien hankkeiden luvanvaraisuutta korostettaisiin nimenomaisella säännöksellä. Työryhmä ehdotti kalataloudellisia kompensaatiokeinoja koskevaa sääntelyä tarkistettavaksi siten, että kalatalousvelvoite ja -maksu olisivat keskenään samanarvoisessa asemassa. Voimassa olevien vesitalouslupien tarkistamista koskevaa sääntelyä esitettiin vesilakitoimikunnan ehdotukseen nähden osin laajennettavaksi. Työryhmän ehdotuksen mukaan vesitaloushankkeelle myönnetty lupa voitaisiin määrätä raukeamaan, jos hanke olisi menettänyt merkityksensä tai jos hankkeesta vastaavaa tahoa ei voitaisi enää osoittaa. Vesilakitoimikunnan ehdottamiin korvaussäännöksiin työryhmä ehdotti tehtäväksi eräitä tarkistuksia.

Muun lainsäädännön osalta työryhmä katsoi, että vesilainsäädännön uudistaminen edellyttää aineellisia muutoksia lähinnä ympäristönsuojelulakiin sekä maankäyttö- ja rakennuslakiin. Työryhmän ympäristönsuojelulakiin ehdottamat muutokset koskivat ennen kaikkea jäteveden johtamista, jonka osalta pyrittiin selkeyttämään vesilain ja ympäristönsuojelulain välistä suhdetta. Maankäyttö- ja rakennuslakiin ehdotettavien muutosten tarkoituksena oli selkeyttää sen ja vesilain välistä suhdetta yhdyskuntateknisten laitteiden sijoittamisen osalta. Muun lainsäädännön osalta muutostarpeet rajoittuivat pääosin viittaussäännösten tarkistamiseen.

Lakiehdotusten viimeistely

Lausuntopalautteen huomioon ottaminen ja ehdotuksen viimeistely on suoritettu virkatyönä, johon ovat osallistuneet oikeusministeriön, maa- ja metsätalousministeriön ja ympäristöministeriön virkamiehet.

Oikeusministeriö on lisäksi järjestänyt tammikuussa 2009 tilaisuuden, jossa on esitelty vesilainsäädännön uudistamista koskevaa ehdotusta hallituksen esitykseksi. Ehdotuksessa on otettu huomioon lausuntopalaute ja viimeistelyn aikana esiin nousseet kysymykset. Samassa yhteydessä eri tahoille on varattu vielä tilaisuus esittää hallituksen esitystä koskevia huomautuksia.

5.2 Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen

Lausunnonantajat

Oikeusministeriö on pyytänyt lausunnot vesilakitoimikunnan ja vesilakityöryhmän mietinnöistä yli sadalta viranomaiselta ja yhteisöltä. Vesilakitoimikunnan mietinnöstä annettiin 83 lausuntoa ja vesilakityöryhmän mietinnöstä 80 lausuntoa. Annetuista lausunnoista on koostettu lausuntotiivistelmät (Oikeusministeriön lausuntoja ja selvityksiä 2005:20 ja 2006:26). Nämä ovat saatavissa sähköisessä muodossa oikeusministeriön internet-sivustolta. Vuoden 2009 tammikuussa esitellystä ehdotuksesta vesilainsäädännön uudistamiseksi oikeusministeriölle jätettiin vielä 47 muistutusta.

Vesilakitoimikunnan mietinnöstä lausunnon antoivat sisäasianministeriö, puolustusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, liikenne- ja viestintäministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö, korkein hallinto-oikeus, Vaasan hallinto-oikeus, Suomen ympäristökeskus, Merenkulkulaitos, Tiehallinto, Maanmittauslaitos, Merentutkimuslaitos, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Museovirasto, Metsätalouden kehittämiskeskus, ympäristölupavirastot, alueelliset ympäristökeskukset, työvoima- ja elinkeinokeskuksista Uudenmaan, Satakunnan, Hämeen, Pirkanmaan, Kaakkois-Suomen, Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin työvoima- ja elinkeinokeskukset, Luonnonvarainneuvosto, Suomen kuntaliitto, Lapin liitto, Päijät-Hämeen liitto, Varsinais-Suomen liitto, Kuusamon kaupunki, Kuopion kaupunki, Padasjoen kunta, Säkylän kunta, Pernajan kunta, Helsingin kaupunki, Teknillinen korkeakoulu, Elinkeinoelämän keskusliitto, Energia-alan keskusliitto ry, Suomen Satamaliitto, Vesi- ja viemärilaitosyhdistys, Suomen vesiyhdistys r.y., Svenska lantbruksproducenternas centralförbund r.f., Suomen luonnonsuojeluliitto ry, Natur och Miljö r.f., Kalatalouden keskusliitto, Suomen Ympäristöoikeustieteen Seura ry, Suomen Kalankasvattajaliitto ry, Suomen Vapaa-ajan kalastajien Keskusjärjestö, Suomen Veneilyliitto ry, Suomen Kanoottiliitto ry, Suomen Ammattiliittojen keskusjärjestö r.y., Suomen Lakimiesliitto ry, Suomen Asianajajaliitto, Ympäristöasiantuntijoiden keskusliitto ry, Ympäristönsuojelun viranhaltijat ry, Suomen Rakennusinsinöörien Liitto r.y., Tekniikan Akateemisten Liitto, Järvi-Suomen Uittoyhdistys, Pääkaupunkiseudun Vesi Oy, Turun Seudun Vesi Oy, Metsäteollisuus ry, metsäkeskuksia edustava metsäkeskus, Pohjois-Suomen neuvottelukunta, Pohjois-Suomen vesivaliokunta, Ådran, Bredsundsträsket jämte bigrenar dikningsbolag ja Söderfjärdens torrläggningsföretag.

Vesilakityöryhmän mietinnöstä lausunnon antoivat puolustusministeriö, maa- ja metsätalousministeriö, liikenne- ja viestintäministeriö, kauppa- ja teollisuusministeriö, sosiaali- ja terveysministeriö, ympäristöministeriö, korkein hallinto-oikeus, Vaasan hallinto-oikeus, Suomen ympäristökeskus, Merenkulkulaitos, Merentutkimuslaitos, Tiehallinto, Maanmittauslaitos, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos, Museovirasto, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapio, ympäristölupavirastot, alueellisista ympäristökeskuksista Uudenmaan, Lounais-Suomen, Hämeen, Pirkanmaan, Etelä-Savon, Pohjois-Savon, Pohjois-Karjalan, Keski-Suomen, Länsi-Suomen ja Pohjois-Pohjanmaan ympäristökeskukset, työvoima- ja elinkeinokeskuksista Uudenmaan, Hämeen, Pirkanmaan, Kaakkois-Suomen, Etelä-Savon, Keski-Suomen, Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin työvoima- ja elinkeinokeskukset, saamelaiskäräjät, Luonnonvarainneuvosto, Suomen kuntaliitto, Lapin liitto, Päijät-Hämeen liitto, Varsinais-Suomen liitto, Kymenlaakson liitto, Kuusamon kaupunki, Kuopion kaupunki, Padasjoen kunta, Säkylän kunta, Pernajan kunta, Helsingin kaupunki, Helsingin yliopiston oikeustieteellinen tiedekunta, Elinkeinoelämän keskusliitto, Energiateollisuus ry, Suomen Satamaliitto, Vesi- ja viemärilaitosyhdistys, Maa- ja Metsätaloustuottajain Keskusjärjestö MTK r.y., Metsäteollisuus ry, Svenska lantbruksproducenternas centralförbund r.f., Suomen Vakuutusyhtiöiden Keskusliitto ry, Suomen luonnonsuojeluliitto ry, Natur och Miljö r.f., Kalatalouden Keskusliitto, Suomen Ympäristöoikeustieteen Seura ry, Suomen Kalankasvattajaliitto ry, Suomen Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö, Suomen Kanoottiliitto ry, Suomen Latu ry, Suomen Ammattiliittojen keskusjärjestö r.y., Suomen Asianajajaliitto, Ympäristöasiantuntijoiden keskusliitto ry, Ympäristönsuojeluviranhaltijat ry, Tekniikan Akateemisten Liitto, Suunnittelu- ja konsulttitoimistojen liitto SKOL ry, Järvi-Suomen Uittoyhdistys, Pääkaupunkiseudun Vesi Oy, Turun Seudun Vesi Oy, Helsingin Vesi, Oulun Vesi, Söderfjärdens torrläggningsföretag, Yrkeshögskolan Sydväst ja Ålands redarförening r.f.

Yleisiä huomautuksia

Lausunnonantajat ovat suhtautuneet yleisellä tasolla myönteisesti toimikunnan ja työryhmän ehdotuksiin vesilainsäädännön uudistamiseksi. Ehdotuksia on pääsääntöisesti pidetty nykyiseen sääntelyyn verrattuna selkeämpinä uudistuneen rakenteensa ja yhtenäisemmän lainkirjoitustapansa vuoksi. Hanketyyppikohtaisesta sääntelystä siirtymistä soveltamisalaltaan yleisempään sääntelyyn on pidetty onnistuneena ratkaisuna. Niinikään päällekkäisten sääntelyjärjestelmien karsimiseen on yleisesti suhtauduttu myönteisesti.

Eräissä lausunnoissa ehdotettua sääntelyjärjestelmää on edelleen pidetty yksityiskohtaisena ja osin vaikeaselkoisena. Eräiden lausunnonantajien mukaan järjestelmää olisi tullut uudistaa syvällisemmin. Toisaalta eräissä lausunnoissa esitetään ehdotettua sääntelyä edelleen täsmennettäväksi. Jatkovalmistelussa sääntelyjärjestelmää on pyritty edelleen selkeyttämään sekä kirjoittamaan yksittäiset säännökset tarkkarajaisemmiksi.

Eräiden lausuntojen mukaan ehdotettu vesilaki painottuu vesiympäristön ja vesivarojen hoitamiseen antaen vähemmän painoarvoa ympäristöllisille ja ekologisia vesitaloushankkeita edistäville näkökohdille. Vesilain perusrakenne on jatkovalmistelussa säilytetty toimikunnan mietinnön mukaisena. Vesilain tavoitteena on erilaisten vesien tilaa ja vesien käyttöä koskevien intressien yhteensovittaminen oikeusjärjestelmästä tulevat reunaedellytykset huomioon ottavalla tavalla. Vesilailla pyritään luomaan edellytykset erilaisten hankkeiden toteuttamiselle, edistämättä kuitenkaan erityisesti mitään yksittäistä vesienkäyttömuotoa tai hanketyyppiä. Ympäristönsuojelulliset ja luonnonsuojelulliset reunaedellytykset sekä omaisuudensuojaa koskevat näkökohdat on otettava huomioon kaikentyyppisessä vesienkäytössä. Vastaavasti vesilaki mahdollistaa erilaisten ekologisten vesitaloushankkeiden toteuttamisen.

Yksityiskohtaisia huomautuksia

Useat lausunnonantajat ovat pitäneet luonnontilaisia puroja koskevaa sääntelyä puutteellisena ja esittäneet niitä koskevan sääntelyn tiukentamista.

Vesistöjen kunnostushankkeita koskevia säännösehdotuksia on pidetty pääosin hyvinä, mutta samalla on kiinnitetty huomiota maanomistajien aseman turvaamiseen keskivedenkorkeuden nostamiseen tähtäävien hankkeiden yhteydessä. Jatkovalmistelussa kiinteistöoikeudelliset säännökset sisältävään 17 lukuun on tehty useita tätä koskevia tarkistuksia.

Vesilain ja muun lainsäädännön välisen soveltamisalan täsmentämistä koskevia ehdotuksia on pidetty pääasiallisesti perusteltuina. Useissa lausunnoissa on kuitenkin ehdotettu vesilain ja muun lainsäädännön, erityisesti ympäristönsuojelulain ja maankäyttö- ja rakennuslain välisen suhteen täsmällisempää järjestämistä. Jatkovalmistelussa vesilain ja muun lainsäädännön välistä soveltamisalaa järjestäviin säännöksiin on tehty useita soveltamisalaa täsmentäviä tarkistuksia.

Eräät lausunnonantajat ovat pitäneet vesilain korvausjärjestelmää tarpeettoman yksityiskohtaisena, minkä vuoksi järjestelmää olisi tullut uudistaa ehdotettua laajemmin. Nykyistä korvausjärjestelmää on kuitenkin pidetty pääosin toimivana, eikä sen perusteiden laaja-alaisempaa tarkistamista ole pidetty vesilakitoimikunnan mietinnössä tarpeellisena. Jatkovalmistelussa sääntelyä on kuitenkin pyritty selkeyttämään.

Eräät lausunnonantajat katsovat katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta luopumisen heikentävän asianosaisten oikeussuojaa. Vesilakia koskevassa soveltamis- ja oikeuskäytännössä katselmustoimituksessa ja lopputarkastuksessa käsiteltävien asioiden laatu ja tarkastelutapa on laventunut tavalla, joka on turvannut asioiden yksityiskohtaisen käsittelyn sekä helpottanut asian käsittelyä lupaviranomaisessa. Samalla katselmustoimituksesta ja lopputarkastuksesta on muodostunut käytännössä varsin itsenäinen menettely varsinaisen vesioikeudellisen menettelyn sisään. Tämä on hämärtänyt lupaviranomaisen prosessinjohdollista asemaa sekä pidentänyt osin tarpeettomasti vesioikeudellisen asian käsittelyn kestoaikaa.

Eräiden lausuntojen mukaan vanhoja vesioikeudellisia lupia tulisi voida tarkistaa jälkikäteen ehdotettua laajemmin ja helpommin. Jatkovalmistelussa lainvoiman saaneisiin lupiin puuttumisen mahdollisuuksia on laajennettu toimikunnan ehdotukseen verrattuna. Yksityisoikeudellisia etuuksia suovat luparatkaisut kuuluvat sekä kansallisesti että ylikansallisesti tarkasteltuna omaisuudensuojan piiriin. Tämä ei estä jälkikäteistä puuttumista luparatkaisuihin, mutta asettaa tätä koskevia aineellisia ja menettelyllisiä vaatimuksia.

Lausunnoissa on kiinnitetty huomiota myös valvontaviranomaisten välisen toimivallan jakoon ja kuntien ympäristönsuojeluviranomaisten resurssien riittävyyteen.

Vesilain lupaharkinta

Lausunnoissa on kannatettu ja vastustettu säännösehdotusta, jonka mukaan valtioneuvosto voisi hankkeen yhteiskunnallisen merkityksen vuoksi myöntää poikkeuksen vesilain ehdottomasta luvan myöntämisesteestä. Ehdotusta kannattavissa lausunnoissa nykyisen vesilain 2 luvun 5 §:n on, ottaen huomioon säännöstä koskevan oikeuskäytännön, katsottu voivan estää yhteiskunnan kokonaisedun kannalta tarpeellisten hankkeiden toteuttamisen. Ehdotusta vastustavissa lausunnoissa puolestaan ehdotuksen on katsottu soveltuvan huonosti vesilain oikeusharkintaiseen päätöksentekoon. Lisäksi lausunnoissa on kiinnitetty huomiota asian valtioneuvostossa tapahtuvan käsittelyn ja lupaviranomaisessa tapahtuvan käsittelyn välisen suhteen järjestämisen ongelmiin.

Jatkovalmistelussa on luonnosteltu useita vaihtoehtoja asian valtioneuvoston tapahtuvan käsittelyn ja lupaviranomaisessa tapahtuvan käsittelyn välisen suhteen järjestämiseksi. Jatkovalmistelussa on kuitenkin päädytty siihen, että nykyistä järjestelmää ei ole aihetta muuttaa, minkä vuoksi poikkeuksen myöntämistä koskevasta säännöksestä on luovuttu. Lakiin esitetään kuitenkin sisällytettäväksi säännös lupaviranomaisen velvollisuudesta pyytää valtioneuvostolta lausunto yhteiskunnan kannalta tärkeästä vesitaloushankkeesta.

6 Riippuvuus muista esityksistä

Eduskunnassa on vireillä hallituksen esitykset laiksi ympäristönsuojelulain muuttamisesta (HE 100/2009 vp) ja laiksi luotsauslain muuttamisesta (HE 251/2009 vp). Esityksissä ehdotetaan muutettavaksi osin samoja ympäristönsuojelulain ja luotsauslain säännöksiä kuin tässä esityksessä.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1 Lakiehdotusten perustelut

1.1 Vesilaki

1 luku Yleiset säännökset

1 §. Lain tavoite. Pykälään on kirjattu tavoitteet, joihin lain aineellisilla säännöksillä pyritään. Säännöstä ei ole tarkoitettu itsenäisesti sovellettavaksi, vaan se on tarkoitettu vesilain aineellisten säännösten soveltamisen ohjeeksi. Tavoitteet ovat keskenään yhdenvertaisia.

Lain tarkoituksena on turvata vesivarojen ja vesiympäristön tarkoituksenmukainen ja järkevä käyttö erilaiset intressit yhteensovittavalla tavalla. Vesivarojen ja vesiympäristön käyttö yleisenä tavoitteena kattaa kaikki lain soveltamisalaan kuuluvat käyttömuodot.

Vesivaroilla tarkoitettaisiin pintavesiä sekä maaperään varastoituneita pohjavesiä. Vesiympäristöllä tarkoitettaisiin voimassa olevan vesilain tavoin vesistön ja sen rantavyöhykkeen muodostamaa kokonaisuutta. Vesiympäristön käsitteen alaisuuteen kuuluisivat erilaiset ekologiset elementit, mutta myös vesiympäristön maisemakuva ja siihen kuuluvat rakennetut kohteet.

Vesivarojen käytön tulee olla yhteiskunnallisesti, taloudellisesti ja ekologisesti kestävää. Käytön tulee olla mahdollista taloudellisesti kannattavalla tavalla ja hyödyntämisen tuloksen tulee jakaantua tasapuolisesti. Vesivarojen käytön tulee olla monipuolista ja laajasti hyväksyttyä. Käytössä tulee ottaa huomioon vesivarojen uudistumiseen liittyvät näkökohdat, luonnon monimuotoisuus, ympäristön laatu ja tulevien sukupolvien tarpeet.

Vesilain tavoitteena on myös vesivaroista ja vesiympäristön käytöstä aiheutuvien erityyppisten haitallisten vaikutusten torjuminen. Haittaa voi aiheutua esimerkiksi tulvista, joilla tosin voi olla myös ekologisesti suotuisia vaikutuksia. Säännös kattaisi niin yleisille kuin yksityisille intresseille aiheutuvat haitat. Haitallisilla vaikutuksilla tarkoitetaan sekä vesiympäristössä että maa-alueella ilmeneviä kielteisiä seurauksia. Säännöksen tarkoittamia yleisille intresseille aiheutuvia haittoja olisivat esimerkiksi vesiluonnon toiminnan häiriintyminen, maisemakuvan haitallinen muutos tai luonnon ja sen monimuotoisuuden köyhtyminen. Yksityisille intresseille aiheutuva haitta voi ilmetä esimerkiksi vesiympäristön tai rantakiinteistön käytön vaikeutumisena.

Vesilain tavoitteena on lisäksi vesivarojen ja vesiympäristön tilan parantaminen. Vesiympäristön tilan parantamisella tarkoitetaan lain nojalla toteutettavia kunnostus- ja ennallistamishankkeita. Säännös ei velvoittaisi viranomaisia ryhtymään aktiivisiin vesivarojen ja vesiympäristön parantamiseen tähtääviin toimiin. Viranomaisilla ei olisi myöskään velvollisuutta ryhtyä yksittäiseen hankkeeseen kansalaisten tai yhteisön esittämän vaatimuksen perusteella. Säännöksestä ei myöskään ole tarkoitettu johdettavan yksittäiselle hankkeesta vastaavalle velvollisuutta edistää vesiympäristön tilaa enemmän kuin hankkeesta aiheutuvien haittojen ehkäiseminen edellyttää.

2 §. Lain soveltamisala ja suhde muuhun lainsäädäntöön. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lain soveltamisalasta, joka vastaisi asiallisesti nykyisen vesilain soveltamiskäytäntöä. Lain soveltamisala määräytyisi vesitalousasian määritelmän kautta, josta säädettäisiin 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa. Vesitalousasioihin kuuluisivat vesitaloushankkeiden lisäksi muu vesivarojen ja vesiympäristön käyttäminen ja hoitaminen. Vesitalousasian laajasta määrittelystä johtuen kaikentyyppiset vesiin ja vesivaroihin liittyvät hankkeet ja toimenpiteet kuuluisivat lain soveltamisalaan. Määrittelystä johtuen sääntelyn piiriin kuuluisivat myös maa-alueella toteuttavat hankkeet, mikäli näillä on vaikutuksia vesiympäristöön tai vesivaroihin taikka näiden käyttöön.

Laki olisi vesitalousasioiden yleislaki, joka sisältäisi säännökset erilaisten vesiympäristöön vaikuttavien rakentamistyyppisten hankkeiden toteuttamisen edellytyksistä. Vesitalousasia saattaa kuulua myös muun ympäristöoikeudellisen säädökseen soveltamisalaan. Tyypillisesti kyse on ympäristönsuojelulain (86/2000), vesihuoltolain (119/2001), patoturvallisuuslain (494/2009), terveydensuojelulain (763/1994) tai vesienhoidon järjestämisestä annetun lain (1299/2004) soveltamisalaan kuuluvasta hankkeesta. Hankkeen edellyttämien lupien ja muiden viranomaisratkaisujen tarve määräytyisi asianomaisten säädösten perusteella. Nämä säädökset ulottavat vaikutuksensa eri tavoin vesilain mukaiseen päätöksentekoon. Tästä säädetään yksityiskohtaisesti jäljempänä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lisäksi vesilain ja ympäristönsuojelulain välisestä suhteesta eräiden vesitalousasioiden osalta. Säännöksen mukaan sellaiseen vesistön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan vesitalousasiaan, joka ei edellytä tämän lain mukaista lupaa, sovelletaan, mitä ympäristönsuojelulaissa (86/2000) säädetään. Kyse on nykyisen vesilain 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetuista hankkeista. Näiden hankkeiden toteuttaminen edellyttää aluehallintoviraston lupaa niihin liittyvän ympäristönsuojelulaissa tarkoitetun pilaantumisvaaran perusteella, vaikka niistä ei aiheudu vesilain muuttamiskieltojen vastaisia seurauksia. Tällainen asia ratkaistaan nykyisin vesilain mukaisessa järjestyksessä, soveltaen siihen lisäksi vesilain 2 luvun 1 a §:n nojalla tiettyjä ympäristönsuojelulain säännöksiä.

Ehdotuksen mukaan näitä hankkeita koskevaa sääntelyä tarkistettaisiin siten, että tällaiset hankkeet käsiteltäisiin ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestyksessä. Ottaen huomioon nykyinen sääntelytila ja se, että kyse on vesilain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetusta vesitalousasiasta, pykälässä ehdotetaan selvyyden vuoksi säädettäväksi, että mainittuihin hankkeisiin sovelletaan ympäristönsuojelulain säännöksiä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin luonnonsuojelulain (1096/1996), muinaismuistolain (295/1963) sekä maankäyttö- ja rakennuslain (132/1999) säännösten suhteesta vesilain soveltamisalaan kuuluvaan toimintaan. Nämä lait, niiden nojalla annetut alemmanasteiset säädökset sekä näiden nojalla annetut määräykset ja päätökset tulee ottaa huomioon kaikentyyppisissä vesilain mukaisissa asioissa. Säännös olisi luonteeltaan viittaussäännös, jolloin momentissa yksilöityjen säädösten, määräysten ja päätösten yksityiskohtainen suhde vesilakiin määräytyisi mainittujen lakien oikeusvaikutuksia koskevien säännösten mukaisesti. Sääntely koskisi kaikkia hakemus- ja valvonta-asioita sekä sellaisia vesilaissa säänneltyjä toimenpiteitä, joiden toteuttaminen ei edellytä viranomaisen myötävaikutusta. Vesioikeudellista lupaa ei esimerkiksi voitaisi myöntää hankkeelle, joka loukkaisi luonnonsuojelualueen rauhoitussäännöksiä tai suojellun luontotyypin muuttamiskieltoa. Vastaavasti toiminnanharjoittaja ei voisi myöskään ryhtyä esimerkiksi lupaa edellyttämättömään 2 luvun 6 §:ssä tarkoitettuun vähäiseen ruoppaukseen, jos siitä aiheutuu luonnonsuojelulaissa kiellettyjä seurauksia.

Pykälän 3 momentissa lueteltaisiin vesitalousasioiden kannalta muut keskeiset säädökset. Nämä säädökset eivät tulisi tämän viittaussäännöksen perusteella välittömästi sovellettavaksi vesilain mukaisista asioista päätettäessä. Ne ulottavat kuitenkin vaikutuksensa välillisesti vesioikeudelliseen päätöksentekoon, minkä vuoksi säädökset on tarpeen mainita.

3 §. Määritelmät. Pykälässä määriteltäisiin vesilain keskeiset käsitteet. Muualle vesilakiin jäisi edelleen yksittäisiin hanketyyppeihin sidonnaisia määritelmiä, kuten 5 luvun 2 § ja 9 luvun 2 §. Tekniset ja merkitykseltään vähäisemmät määritelmät sijoitettaisiin alemmanasteisiin säädöksiin.

Määritelmät vastaavat pääosin vesilain nykyisiä määritelmiä. Muutoksia tai täsmennyksiä on tehty siltä osin kuin nykyisten määritelmien soveltamisessa on havaittu ongelmia. Määritelmät on pyritty laatimaan yleistajuisempaan muotoon muuttamatta kuitenkaan niiden asiasisältöä. Määritelmät on sovitettu vesienhoidon järjestämisestä annetun lain mukaisiin määritelmiin. Määritelmät eivät kuitenkaan ole kaikilta osin yhtenevät.

Vesitalousasian määritelmää ei sisälly nykyiseen vesilakiin. Vesitalousasialla tarkoitetaan yksittäisten hankkeiden lisäksi muita vesivarojen ja vesiympäristön käyttöön liittyviä toimenpiteitä niitä koskevasta ennakkovalvonnasta riippumatta. Vesitaloushanke määriteltäisiin erikseen 9 kohdassa. Vesitaloushankkeella ymmärretään yleensä toteuttamistavaltaan ja vaikutuksiltaan selkeästi yksilöitävissä olevaa toimintaa. Vesivarojen ja vesialueiden käyttö ja hoito saattavat sisältää yleisempiä tai monimuotoisempia toimia, joita ei ymmärretä samalla tavoin vesitalousasioiksi. Määritelmään sisällytettäisiin sen vuoksi tätä koskeva maininta.

Vesialueella tarkoitettaisiin veden muutoin kuin tilapäisesti peittämää aluetta. Määritelmä vastaisi nykyisen vesilain mukaista määritelmää. Vesialueen ulottuvuus määräytyisi hydrologisin perustein keskivedenkorkeuden mukaisesti. Tämä ei välttämättä vastaa vesialueen kiinteistöoikeudellista ulottuvuutta. Vesialue on eräs vesilain peruskäsitteistä, joiden varaan useat muut määritelmät sekä vesilain sääntelymekanismit rakentuvat. Määritelmän tarkistaminen ei sen vuoksi ole mahdollista ilman, että muutos vaikuttaisi muihin määritelmiin ja lain aineellisten säännösten soveltamiseen.

Vesistön käsitettä havainnollistettaisiin luettelemalla luontaisesti muodostuneita ja keinotekoisia vesimuodostumia. Vesistöinä pidettäisiin kaikkia luonnollisesti syntyneitä, pysyvästi vesipintaisia alueita tai uomia lukuun ottamatta ojaa, noroa ja lähdettä. Vesistön määritelmästä tulisi näin varsin kattava ja siihen sisältyisivät myös esimerkiksi vesistöön tai pohjaveteen hydrologisesti yhteydessä olevat, sorakuoppiin ja kaivosruoppeihin syntyneet lammikot. Keinotekoiset vesialueet kuten kanavat, tekojärvet tai tekolammikot ovat vesilain systematiikassa vesistöjä samoin edellytyksin kuin niiden luontaiset vastineet.

Tekolammikko on tekojärveä pienempi, kaivamalla tai muutoin aikaansaatu keinotekoinen avopintainen vesiesiintymä. Suuremmalla tekolammikolla saattaa olla sellaisia vaikutuksia alueen ympäristöön ja maankäyttöön, että sen tulisi kuulua vesioikeudellisen sääntelyn piiriin. Tekolammikko, joka on tehty patoamalla tai muutoin sulkemalla puro tai noro, tulisi katsoa vesistöksi. Sen sijaan vähäistä, vesistöstä tai norosta irrallaan olevaa tekolammikkoa ei tulisi pitää vesistönä.

Vesistön käsitteen ulkopuolelle jäisivät voimassaolevan vesilain tavoin vesistöä pienemmät vedet eli niin sanotut pienvedet. Tällaisia ovat norot, ojat ja lähteet.

Vesistöjen ja pienvesien välisen rajan määrittely on käytännössä osoittautunut paikoin hankalaksi. Erottelun merkitys liittyy nykyisessä laissa 1 luvun 15 §:n muuttamiskieltoon, joka ei koske pienvesiä. Uuden lain systematiikan mukaan ero liittyy vastaavasti 3 luvun 2 §:n luvantarvekynnykseen. Vesienhoidon järjestämisestä annetun lain mukainen pintavesimuodostuma kattaisi vesistöinä pidettävät vesialueet sekä eräin edellytyksin myös pienvedet.

Virtaavia vesistöjä ovat joki ja puro. Joen ja puron välinen rajanveto on nykyisessä laissa osoittautunut hankalaksi, erityisesti 1 luvun 5 §:n soutamiskriteerin osalta. Jokea koskevaa määritelmää ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että soutamiskriteeristä luovuttaisiin ja että uoman tyyppi määräytyisi ainoastaan valuma-alueen koon perusteella. Määritelmän mukaan jokena pidettäisiin sellaista virtavesistöä, jonka valuma-alue on vähintään sata neliökilometriä. Valuma-alueeltaan pienempi virtaavan veden vesistö olisi puro. Käytännössä sadan neliökilometrin valuma-alue vastaa yleensä yhden kuutiometrin virtaamaa sekunnissa. Keskivirtaama joudutaan käytännössä usein määrittämään valuma-alueen koon perusteella, minkä vuoksi määritelmä tulisi kiinnittää tähän ominaisuuteen. Joen muuttuneesta määritelmästä johtuen osa nykyään puroina pidetyistä vesistöistä saattaisivat jatkossa olla jokia.

Norona pidettäisiin puroa vähäisempää uomaa. Noron yläraja, joka määrittäisi samalla vesistöksi katsottavan puron alarajan, määräytyisi valuma-alueen laajuuden, veden virtaamisen ja uoman kalataloudellisen merkityksen perusteella. Kymmenen neliökilometrin valuma-alue merkitsee käytännössä melko vähäistä virtaamaa, johon nähden ei erityisiä käyttötarpeita yleensä ole, vaikkakin kalan kulkeminen on usein mahdollista. Jos uomassa virtaisi jatkuvasti vettä ja kulkisi merkittävässä määrin kalaa, se olisi määritelmän mukaan siis puro valuma-alueen koosta riippumatta. Määritelmän tarkistamisen vuoksi osa noroina pidetyistä uomista muuttuisi puroiksi, jolloin ne siirtyisivät vesistöjä koskevan sääntelyn piiriin.

Pohjaveden määritelmä olisi yhdenmukainen nykyisen vesilain ja ympäristönsuojelulain nykyisten määritelmien kanssa. Määritelmä olisi laajempi kuin vesienhoidon järjestämisestä annetussa laissa. Pohjaveden määritelmän rinnalla laissa käytettäisiin pohjavesiesiintymän käsitettä kuvaamaan pohjaveden ottamisen kohteena olevaa tai siihen soveltuvaa yhtenäistä pohjavesimuodostumaa. Tämän mukaisesti esiintymä määriteltäisiin yhtenäisenä vesimassana kyllästyneeseen vyöhykkeeseen varastoituneeksi pohjavedeksi. Käsite on suppeampi kuin vesienhoidon järjestämisestä annetussa laissa käytetty pohjavesimuodostuman käsite, mistä saattaa aiheutua käsitteellistä epävarmuutta. Sääntelyn kohteet ja tavoitteet huomioon ottaen yhdenmukaisten käsitteiden käyttäminen ei kuitenkaan ole tältä osin mahdollista.

Vesitaloushankkeella korvattaisiin nykyisessä vesilaissa käytetty yleiskieleen huonosti istuva yrityksen käsite. Vesitaloushanke kattaisi yleiskäytön piiriin kuuluvia toimintoja lukuun ottamatta kaikki vesi- ja maa-alueella toteutettavat toimenpiteet, joiden vaikutukset ulottuvat pinta- tai pohjaveteen tai muutoin vesiympäristöön, vesitalouteen tai vesialueen käyttöön laissa tarkemmin yksilöidyin tavoin.

Vesitaloushankkeen määritelmä ei ratkaisisi hankkeen luvanvaraisuutta. Sen sijaan esimerkiksi 2 luvun 7 §:n säännökset toiminnanharjoittajan yleisistä velvollisuuksista kytkeytyisivät välittömästi vesitaloushankkeen käsitteeseen.

Hankkeesta vastaavalla tarkoitettaisiin hankkeesta vastuussa olevaa toiminnanharjoittajaa. Yleensä tämä on luvanhakija tai –haltija. Niiden vesitaloushankkeiden osalta, jotka eivät edellytä lupaa, vastuu voisi kohdistua myös muuhun määritelmäkohdassa yksilöityyn tahoon.

Käytännössä on esiintynyt tilanteita, joissa hankkeen suunnittelusta, lupien hakemisesta ja hankkeen käytännön toteutuksesta on vastannut muu taho kuin se, jonka lukuun hanke toteutetaan. Näissä tilanteissa vastuun tulee ensisijaisesti kohdentua siihen, jonka lukuun ja hyväksi hanke toteutetaan. Tämä ei estä sitä, että hankkeen toteuttamisesta ja muista järjestelyistä huolehtii jokin toinen taho. Tällä ei myöskään ratkaistaisi sitä, miten vastuut mahdollisissa rikkomustilanteissa jakaantuisivat hankkeesta vastaavan ja hankkeen toteutuksesta vastanneen kesken.

Vesivoiman, vesivoimalaitoksen, yleisen kulkuväylän, yksityisen kulkuväylän ja erityisen käyttöön otetun alueen käsitteet olisivat yhdenmukaisia nykyisen vesilain vastaavien käsitteiden kanssa.

Vesihuoltolaitos määriteltäisiin vesihuoltolaissa käytetyn määritelmän mukaisesti. Vesihuoltolain 3 §:n 3 kohdan mukaan vesihuoltolaitoksella tarkoitetaan laitosta, joka huolehtii yhdyskunnan vesihuollosta. Vesihuollolla puolestaan tarkoitetaan saman pykälän 1 kohdan mukaan vedenhankintaa eli veden johtamista, käsittelyä ja toimittamista talousvetenä käytettäväksi sekä viemäröintiä eli jäteveden, huleveden ja perustusten kuivatusveden poisjohtamista ja käsittelyä.

Ruoppausmassalla tarkoitettaisiin vesialueen pohjasta irrotettua ja alkuperäiseltä paikaltaan siirrettyä ainesta, joka voi olla kiveä, soraa, louhetta tai vesiperäistä lietettä. Ruoppausmassa voi myös sisältää vesiympäristöön luontaisesti kuulumattomia esineitä tai aineita.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 1 luvun 7 a §:n tavoin kaloja ja kalastusta koskevien säännösten soveltamisesta nahkiaisiin ja rapuihin sekä niiden pyyntiin.

4 §. Aluevedet ja talousvyöhyke. Pykälässä säädettäisiin vesilain soveltamisesta merialueilla. Nykyisen vesilain tavoin vesistöä koskevia säännöksiä sovellettaisiin myös Suomen aluevesiin, joiden rajat määräytyvät Suomen aluevesien rajoista annetun lain (463/1956) mukaan.

Suomen talousvyöhykkeestä annetun lain (1058/2004) mukaan Suomen talousvyöhyke käsittää Suomen aluevesiin välittömästi liittyvän merialueen, jonka ulkoraja määräytyy Suomen vieraiden valtioiden kanssa tekemien sopimusten mukaisesti ja jonka ulkorajan sijainti osoitetaan valtioneuvoston asetuksella.

5 §. Vesialueen raja. Pykälässä säädettäisiin vesialueen rajan määräämisen perusteesta, joka vastaisi nykyisen vesilain 1 luvun 6 §:n säännöstä. Keskivedenkorkeuteen perustuva vesialueen ulottuvuuden määrittäminen on aiheuttanut käytännössä jonkin verran vaikeuksia. Ulottuvuuden määrittämiseen liittyviä tulkintaongelmia ei kuitenkaan voida ratkaista määräytymisperusteita muuttamalla, sillä määräytymisperusteen muuttaminen aiheuttaisi uudentyyppisiä ongelmia. Sääntely ehdotetaan sen vuoksi pysytettäväksi nykyisellään.

Säännöksen mukaan rajana maata vastaan pidetään keskivedenkorkeuden mukaista rantaviivaa. Jos vedenkorkeus tai vesi- ja maa-alueen keskinäinen asema muuttuu tai on muuttunut, määrättäisiin sanottu raja pykälän 2 momentin mukaan muutoksen jälkeisten vedenkorkeuksien perusteella. Useinkaan ei ole käytettävissä pitkäaikaista havaintosarjaa vedenkorkeuksista keskivedenkorkeuden määräämiseksi, jolloin rantaviivan määrääminen on perustettava kulloinkin saatavilla olevaan selvitykseen. Rajan määräisi 18 luvun 18 §:n nojalla hakemuksesta lupaviranomainen. Lisäksi lupaviranomainen voisi määrätä vesi- ja maa-alueen välisen rajan, milloin se säännöstelystä johtuvan vedenkorkeuksien vaihtelun vuoksi olisi käynyt epäselväksi.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin meren ja maa-alueen välisen rajan määräytymisestä, joka tapahtuisi Suomen aluevesien rajoista annetun lain (463/1956) 3 §:n mukaisesti.

6 §. Valtaväylä. Pykälä sisältäisi nykyisen vesilain 1 luvun 12 §:n 1, 2 ja 4 momentissa sekä 13 §:ssä olevat valtaväylää koskevat säännökset. Vesilain 1 luvun 12 §:n 3 momentissa oleva valtaväylän sulkemiskieltoa vastaava säännös sisältyisi 3 luvun 3 §:n luetteloon aina luvanvaraisista vesitaloushankkeista. Pykälän 1 momentin mukaan valtaväylä olisi nykyisen lain 1 luvun 12 §:n 1 momentin ja 13 §:n tavoin suoraan lain nojalla joessa sekä vesistöjen kapeikoissa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valtaväylän leveydestä, joka vastaisi nykyisen vesilain 1 luvun 12 §:n 2 momenttia.

Pykälän 3 momentin mukaan lupaviranomainen voisi hakemuksesta vahvistaa valtaväylän sijainnin ja leveyden. Tämä tulisi kyseeseen lähinnä tilanteessa, jossa 1 ja 2 momentin säännösten soveltamisesta olisi epäselvyyttä. Lupaviranomainen voisi myös tärkeiden syiden nojalla määrätä valtaväylän leveydestä tai sijainnista 1 ja 2 momentista poikkeavalla tavalla.

7 §. Viranomaiset. Pykälä ei sisältäisi varsinaisia säännöksiä viranomaisten tehtävistä, vaan näistä säädettäisiin muualla vesilaissa. Pykälä ei myöskään sisältäisi säännöksiä viranomaisten alueellisesta toimivallasta, vaan tämä määräytyisi siten kuin näistä erikseen säädetään.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vesilain mukaisena lupaviranomaisena toimivasta viranomaisesta, joka olisi nykyiseen tapaan aluehallintovirasto. Momentissa mainittaisiin myös muut vesilain mukaisia hakemusasioita ratkaisevat tahot, joita ovat kunnan ympäristönsuojeluviranomainen ja ojitustoimitus.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vesilain yleisistä valvontaviranomaisista. Valtion valvontaviranomaisina toimisivat nykyiseen tapaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukset ja kunnallisina valvontaviranomaisina kuntien ympäristönsuojeluviranomaiset.

Pykälän 3 momentin mukaan vesilain mukaisissa asioissa kalatalousviranomaisena toimisi se elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen vastuualue, jolle kalatalousasiat kuuluvat. Säännöksellä ei ratkaistaisi kalatalousasioissa toimivaltaista elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusta, vaan tämä määräytyisi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksista annetun lain (897/2009) ja sen nojalla annettujen alemmanasteisten säännösten perusteella.

Kalatalousviranomaisen tehtäviin kuuluisi yleisen kalatalousedun valvonta vesitalousasioissa sekä muut sille tässä laissa säädetyt tehtävät. Yleisen kalatalousedun valvonnalla tarkoitetaan kalakantojen turvaamiseen ja kalastuksen toimintaedellytyksiin liittyvän puhevallan käyttämistä. Yleisen kalatalousedun valvonta ei rajoita kalatalousalueiden, vesialueiden omistajien tai muiden haitankärsijöiden puhevaltaa. Vesilain mukainen laillisuusvalvonta kuuluisi 2 momentissa tarkoitetuille viranomaisille myös siltä osin kuin se koskee kalatalousasioita.

2 luku Yleiset oikeudet, velvollisuudet ja rajoitukset

1 §. Veden omistus ja vallinta. Pykälässä säädettäisiin vesiaineen omistamisen ja hallinnan ulottuvuudesta. Säännös vastaa asiasisällöltään vesilain nykyistä 1 luvun 8 §:ää.

Pääsäännön mukaan omistusoikeus voi kohdistua ainoastaan sellainen vesiaineeseen, jota omistaja konkreettisesti hallitsee. Pykälän 1 momentin mukaan tämä koskisi kaivossa ja vedenottamossa samoin kuin lähteessä ja tekolammikossa olevaa vettä. Muu avopintainen vesi tai pohjavesi ei sen sijaan voisi olla omistusoikeuden kohteena. Vesi on luonnonvarana jatkuvasti kiertokulussa, joten kiinteistön omistajan omistusoikeus ei voi sisältää kiinteistön muun ainesosan omistukseen verrattavaa oikeutta veteen.

Vesi- tai maa-alueen omistajalla olisi vesiaineeseen ainoastaan vallinnaksi kutsuttu erityislaatuinen hallintaoikeus. Vallintaoikeuden sisältöön vaikuttaisivat vesilaista johtuvien rajoitusten lisäksi vesiaineeseen kohdistuvat muille kuuluvat oikeudet. Vallinta on vesioikeudessa perinteisesti käytetty käsite, jota ei merkityssisältöä muuttamatta voida korvata paremmin yleiskieltä vastaavalla termillä. Vesilain soveltamiskäytännössä vallintatermi on myös vakiintunut, eikä se ole aiheuttanut tulkintavaikeuksia. Uuden termin omaksuminen sen sijaan todennäköisesti aiheuttaisi tulkintaongelmia.

Veden omistusta koskeva nykyisen vesilain säännös on ennen vesilain säätämistä omaksutun periaatteen mukainen. Vallinta tarkoittaa käytännössä ensisijaista käyttöoikeutta, johon liittyy myös rajoitettu määräysvalta. Vallinnan sisältö määräytyy tilannekohtaisesti ottaen huomioon erilaiset vesiaineeseen ja vesialueeseen kohdistuvat käyttöintressit. Vallinta ei merkitse, että vesi voisi olla esimerkiksi erikseen kiinteistön ainesosana kiinnityksen tai luovutuksen kohteena.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vesialueen omistajien oikeudesta veteen tilanteessa, jossa kiinteistöraja jakaa virtavesialueen virtaamissuunnassa kahtia ja vesialue kuuluu kahteen kiinteistöön tai kiinteistöjen yhteiseen alueeseen. Säännöksen mukaan tällaisessa tilanteessa kummankin puolen omistajalla on yhtä suuri oikeus uomassa virtaavaan veteen. Käytännössä säännöksellä on merkitystä lähinnä vesivoiman käytön kannalta. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 1 luvun 8 §:n 2 momenttia.

2 §. Eräät oikeudet ja velvollisuudet. Pykälän 1 momentissa ilmaistaisiin nykyisin vesilain 1 luvun 9 §:n 1 momentissa oleva pääsääntö, jonka mukaan vesilain mukaiset oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat alueen omistajalle. Säännöksen tarkoittamista oikeuksista ja velvollisuuksista säädetään muualla laissa. Säännöksen tarkoituksena on osoittaa, kenelle nämä oikeudet ja velvollisuudet kuuluvat. Nykyisen vesilain 1 luvun 9 §:n 2 momentti rinnastaa maa- ja vesialueen pysyvän hallitsijan omistajaan. Tätä säännöstä ei kuitenkaan tarpeettomana otettaisi uuteen vesilakiin. Lakiin ei myöskään otettaisi saman pykälän 3 momentissa olevaa säännöstä, jonka tarkoituksena on suojata alueen omistajaa vuokra-aikana tehdyiltä merkittäviltä muutoksilta. Säännös olisi tarpeeton, sillä omistajan ja vuokralaisen suhteesta säädetään maanvuokralaissa, jossa säädetään vuokralaisen käyttöoikeuteen kohdistuvista rajoituksista.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin yhteisen alueen osakkaan oikeudesta käyttää hyväksi yhteistä aluetta. Säännös vastaisi vesilain nykyistä 1 luvun 10 §:n 1 momenttia. Yhteisaluelain 28 a §:ssä säädetään yleisesti yhteisen alueen osakkaan käyttöoikeuksista. Säännöksen mukaan osakkaalla on oikeus käyttää yhteistä aluetta sen käyttötarkoitus huomioon ottaen hyväkseen sillä tavoin, ettei se estä muita osakkaita vastaavanlaisella tavalla käyttämästä aluetta hyväkseen. Osakaskunta voi kuitenkin päätöksellään tai säännöissään määrätä poikkeuksia tähän pääsääntöön.

Vesilain 1 luvun 10 §:n 2 momentissa nykyisin oleva säännös yhteisesti omistetun kiinteistön tai alueen omistajien oikeudesta pohjaveden käyttämiseen on siirretty 4 luvun 2 §:ään.

3 §. Vesistössä liikkuminen. Voimassaolevan vesilain tavoin lakiin sisällytettäisiin säännökset vesioikeudellisesta yleiskäytöstä. Yleiskäytöllä tarkoitetaan kaikille kuuluvaa oikeutta kulkea vesialueella sekä käyttää vesialuetta laissa säädetyin tavoin ilman vesialueen omistajan suostumusta.

Vesioikeudellisella yleiskäytöllä on huomattavan suuri merkitys erityisesti vesistöjen virkistyskäytön näkökulmasta. Yleiskäyttöoikeuksia koskevat säännökset koottaisiin luvun 3—6 §:ään. Vesilaissa käytetystä jaottelusta suuriin ja pieniin yleiskäyttöoikeuksiin luovuttaisiin, sillä jaottelu ei vastaa enää eri yleiskäyttöoikeuksien nykyistä merkitystä eikä sitä muutoinkaan voida pitää havainnollisena.

Yleiskäyttöoikeuksien lainsäädännöllisenä lähtökohtana on, että niiden käyttämisestä ei aiheudu vesialueen omistajalle tai haltijalle taikka muille intressitahoille vähäistä suurempaa haittaa. Käytännössä on esiintynyt tapauksia, jossa vesistössä kulkemisesta on aiheutunut nykyisen vesilain 1 luvun 24 §:n kieltämiä seurauksia. Vesistössä kulkemista on pidettävä siten tärkeänä vesistön käyttömuotona, että sen asianmukaisesta käytöstä aiheutuvaa vähäistä haittaa vesialueen omistajille, haltijoille ja muille vesienkäyttömuodoille on pidettävä hyväksyttävänä. Mikäli laissa määrätyt yleiskäytön rajat ylitetään, voidaan tähän puuttua jälkivalvonnan ja viime kädessä rikosoikeudellisin keinoin. Pykälässä säädettäisiin vesistössä liikkumisesta, joka on käytännössä tärkein yleiskäyttöoikeuden muoto. Pykälää sovellettaisiin vesistöjen lisäksi 3 momentin viittaussäännöksen myötä niin sanotuilla tulva-alueilla, eli 1 luvun 5 §:n mukaisen vesialueen rajan ulkopuolisilla alueilla silloin kun ne ovat veden peittämiä.

Nykyisessä laissa vesillä liikkumista laajasti ymmärrettynä koskevat vesilain 1 luvun 6 ja 24 § sekä puutavaran uittamisen osalta 5 luku. Näiden säännösten mukainen perinteisesti laaja oikeus kulkea vesistössä säilytettäisiin pääpiirteittäin nykyisellään ehdotetussa pykälässä.

Vesistössä liikkumisesta ei ehdotetun pykälän 1 momentin mukaan saa aiheutua tarpeetonta vahinkoa, haittaa tai muutakaan häiriötä. Säännös ilmaisee yleiskäyttöoikeuksiin yleisemmin liittyvän periaatteen, jonka mukaan yleiskäytön tulee tapahtua eri tahoille mahdollisimman vähän haittaa aiheuttavalla tavalla. Tämä vaatimus koskee kaikkia momentin luettelossa mainittuja vesistössä liikkumisen muotoja. Huomioon tulee ottaa vesiympäristölle, vesialueen omistajille, rannanomistajille ja muille vesillä liikkujille aiheutuvat haitat. Esimerkiksi veneen pidempiaikaista ankkurointia loma-asunnon uimarannan välittömään läheisyyteen ei voida pitää hyväksyttävänä.

Vesistössä kulkeminen yleiskäyttöoikeutena ei kuitenkaan syrjäytä muusta lainsäädännöstä johtuvia vaatimuksia, vaan sen tulee mukautua niihin. Yleiskäyttöoikeutta rajoittavat erityisesti luonnonsuojelua ja alueellisen koskemattomuuden turvaamista koskevasta lainsäädännöstä johtuvat rajoitukset.

Aluevalvontalain (755/2000) 4 luvun säännösten nojalla voidaan valtakunnan turvallisuuden ja aluevalvonnan järjestämisen kannalta tärkeitä alueita valtioneuvoston asetuksella säätää suoja-alueiksi, joilla liikkuminen ja muu toiminta on rajoitettua. Nämä rajoitukset voivat koskea mm. vesistössä kulkemista, kalastusta, sukeltamista sekä ankkurointia. Suoja-alueita on erityisesti puolustusvoimien linnakesaarten läheisyydessä. Puolustusvoimista annetun lain (551/2007) 2 luvun säännösten nojalla puolustusvoimilla on oikeus tilapäisesti käyttää muita kuin pysyvässä käytössä olevia kiinteistöjä. Puolustusvoimat voivat sotilaallisista syistä tai ulkopuolisten suojaamiseksi vaaroilta rajoittaa asiattomien oikeutta liikkua puolustusvoimien käytössä olevalla alueella.

Yksityisiä intressejä turvaavista säännöksistä merkittävimmin yleiskäyttöoikeutta rajaavat rikoslain kotirauhan suojaa koskevat säännökset. Kotirauhaa turvaavat rikoslain 24 luvun säännökset saattavat eräissä tilanteissa ulottaa kotirauhan turvaaman piirin sellaiselle vesialueelle, joka sijaitsee asunnon tai loma-asunnon välittömässä läheisyydessä ja olisi rinnastettavissa piha-alueeseen.

Vesistössä kulkemisesta säädettäisiin 1 momentin 1 kohdassa. Kulkemisella tarkoitettaisiin ennen muuta siirtymistä paikasta toiseen. Kulkemisen käsite pitää kuitenkin sisällään myös muut vesistössä liikkumisen muodot, joihin ei liity siirtymistarkoitusta, kuten esimerkiksi kalastamiseen liittyvä veneily, purjelautailu tai soutelu. Johdantolauseen kielto aiheuttaa tarpeetonta haittaa koskee myös näitä käyttömuotoja. Siten esimerkiksi loma-asunnon rannan läheisyydessä tapahtuva vesihiihto, vesiskootterilla tai moottorikelkalla edestakainen ajo ei täytä vaatimusta tarpeettoman haitan välttämisestä.

Vesistössä kulkevalla olisi 2 kohdan mukaan myös oikeus käyttää vesialuetta tilapäisenä ankkuroimispaikkana. Tilapäisyyden kestoa tulisi arvioida tapauskohtaisesti. Säännöksen sallima ankkurointi sellaisessa paikassa, jonka läheisyydessä ei sijaitse pysyvää tai loma-asutusta, voi olla pidempikestoisempaa kuin loma-asunnon ja siihen liittyvien vesialueelle sijoitettujen rakenteiden kuten laiturin tai kiviheitokkeen läheisyydessä. Ankkurointi yleiskäyttöoikeutena liittyy kiinteästi vesistössä kulkemiseen. Pitkäkestoisen, kuukausia tai jopa vuosia kestävän ankkuroinnin yhteys kulkemiseen on siten etäinen, että sen ei voida katsoa sisältyvän yleiskäyttöoikeuden piiriin. Tämä ei estä ankkuroitumista vesialueen omistajan suostumuksen perusteella.

Pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan puutavaran uitto sisältyisi jatkossakin vesilain mukaisiin yleiskäyttöoikeuksiin.

Pykälän 1 momentin 4 kohtaan sisällytettäisiin nykyisin vesilain 1 luvun 27 §:ssä oleva oikeus uimiseen toisen vesialueella. Lain nykyinen oikeuteen liittyvä kielto kulkea oikeudetta toisen maalla ja aiheuttaa häiriötä eivät pykälän johdantolause huomioon ottaen olisi tarpeellisia. Käytännössä kulkeminen toisen alueen kautta rantaan voi olla oikeudetonta lähinnä juuri kotirauhan piiriin kuuluvalla alueella.

Pykälän 1 momentin 5 kohdassa olisi vesilain nykyistä 1 luvun 24 §:n 3 momenttia vastaava säännös kulkemista tai uittoa haittaavien irtainten esineiden tilapäisestä siirtämisestä.

Pykälän 2 momentti laajentaisi säännöksen soveltamisen myös vesialueen rajan ulkopuolella oleville alueille näiden ollessa veden peittämiä.

Muuhun lainsäädäntöön sisältyy useita säännöksiä, jotka koskevat vesistössä liikkumista. Vesistössä kulkeminen yleiskäyttöoikeutena ei rajoita tällaisen sääntelyn soveltamista. Tietyntyyppisten tapahtumien järjestäminen saattaa edellyttää vesiliikennelain (463/1996) mukaista lupaa. Vesiliikennelain 15 § mahdollistaa myös alueellisten rajoitusten asettamisen tietyllä vesialueella, jos se harkitaan tarpeelliseksi liikenteen, ympäristön, kalastuksen tai muun elinkeinon suojaamiseksi taikka yleisen luonnonvirkistyskäytön tai muun yleisen edun vuoksi. Maastoliikennelain 8 §:n nojalla voidaan määrätä alueellisia kieltoja tai rajoituksia moottorikäyttöisen ajoneuvon käyttämiseen jääpeitteisellä vesialueella. Liikenteestä kanavassa ja yleisellä talvitiellä on voimassa, mitä siitä erikseen säädetään. Kulkemisesta väylän ulkopuolella olevan merkityn pyydyksen yli tai sivuitse säädetään kalastuslaissa (286/1982).

4 §. Veden ottaminen. Nykyisessä vesilaissa oikeutta veden ammentamiseen tai ottamiseen säännellään 1 luvun 27 §:ssä ja 9 luvussa. Pykälä perustuu 1 luvun 27 §:n mukaiseen ammentamisoikeuteen. Ammentamisen sijasta laissa käytettäisiin yleisempää ilmausta ottaminen, joka ilmentää paremmin säännöksen tarkoittamaa toimintaa. Terminologisesta tarkistuksesta huolimatta säännöksen asiasisältöä ei ole tarkoitus muuttaa.

Yleiskäyttöoikeutta laajemmasta vedenottamisesta säädettäisiin vedenhankintaluvussa. Selvyyden vuoksi tästä on lisätty maininta 1 momentin loppuun. Säännöksellä olisi läheinen yhteys erityisesti 4 luvun 3 §:ään, joka koskisi myös vedenottajan ja vesialueen omistajan välistä suhdetta. Sanottu nykyisen vesilain 9 luvun 1 §:n vedenottamisoikeuteen perustuva lainkohta on sijoitettu veden ottamista koskevaan lukuun, koska tätä ei voida kaikilta osin rinnastaa yleiskäyttöoikeuksiin. Pykälän 1 momentin säännös ei määrittäisi vedenoton luvantarvetta, vaan koskisi muiden yleiskäyttösäännösten tavoin käyttäjän ja omistajan välistä suhdetta. Vedenoton luvanvaraisuus perustuisi 3 luvun 2 ja 3 §:ään.

Pykälän 2 momentissa olisi ottamisoikeuteen liittyvä haitattomuusvaatimus. Säännös suojaisi paitsi vesialueen omistajaa, myös muita tahoja, joiden oikeuksiin 1 momentin mukainen ottaminen voi vaikuttaa.

5 §. Rakennelman sijoittaminen toisen vesialueelle. Pykälässä säädettäisiin nykyisen vesilain 1 luvun 28 §:ään perustuvasta yleiskäyttöoikeudesta. Oikeus rakennelman sijoittamiseen ja pitämiseen ehdotetun pykälän nojalla olisi sellaisella rannan omistajalla, joka ei omistaisi vesialuetta tai olisi sen osakas.

Säännös ei koskisi vesialueen omistajaa tai osakasta, jolla on oikeus sijoittaa omistamalleen vesialueelle hänen käyttöään palvelevia laitteita ja rakennelmia, ellei tämä edellyttäisi vesilain 3 luvun 2 tai 3 §:n nojalla lupaa. Mikäli kyseessä on yhteinen vesialue, rajaa alueen käyttämistä koskeva yhteisaluelain (758/1989) 28 a §:n säännös osakkaan oikeutta käyttää aluetta hyväkseen.

Oikeuden perusteet säilyisivät nykyisellään. Kysymys olisi edelleen rannan omistajan tai haltijan mahdollisuudesta rajoitetusti käyttää rannan edustalla olevaa vesialuetta tiettyihin tarkoituksiin. Rannan omistajaan tai haltijaan ei rinnastettaisi esimerkiksi rasitteenhaltijaa. Tämä koskisi sekä rantaan ulottuvan tieoikeuden että venevalkamarasitteen haltijaa.

Pykälän tarkoittama oikeus käsittäisi nykyiseen tapaan veneen kiinnityspaalun ja -poijun asentamisen sekä laiturin, venevajan tai muun vastaavan rakennelman tekemisen. Oikeutta rajoittaisivat pykälässä mainitut edellytykset yksityisestä tarpeesta ja haitattomuudesta. Pykälään ei sisältyisi hankkeen toteuttamistapaa koskevia säännöksiä. Yleiset vesitaloushankkeen toteuttamistapaa koskevat 2 luvun 7 §:n säännökset koskevat kuitenkin myös tällaisia hankkeita. Säännös ei antaisi oikeutta sijoittaa rakennelmaa erityiseen käyttöön otetulle alueelle, kuten uimarannalle tai satama-alueelle.

Säännös edellyttää lähtökohtaisesti kiinteistön rajoittumisesta vesialueeseen. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, ettei merkitykseltään vähäinen vesijättökaistale vaikuta oikeuteen, jos kaistale ei mahdollista itsenäistä maankäyttöä. Tätä käytäntöä ei ole tarkoitus uudella lailla muuttaa.

Muiden yleiskäyttöoikeuksien tavoin säännös koskisi ainoastaan vesialueen omistajan ja rannanomistajan välistä suhdetta, eikä sillä ole vaikutusta toimenpiteen luvanvaraisuuteen. Kuten säännöksessä nimenomaisesti mainitaan, sitä ei sovellettaisi vesilain mukaan luvanvaraisiin toimenpiteisiin. Luvanvaraisten toimenpiteiden tarvitsemat käyttöoikeudet ratkaistaisiin aina luvan yhteydessä, eikä niiden edellyttämä käyttöoikeus voi perustua tähän säännökseen. Viittaus luvantarvesäännöksiin korvaisi nykyisen viittauksen yleiskieltoihin. On myös huomattava, että säännöksen tarkoittama toimenpide, joka ei vesilain mukaan ole luvanvarainen, saattaa edellyttää muun lain mukaista lupaa. Säännös ei esimerkiksi syrjäyttäisi maankäyttö- ja rakennuslain mukaista lupaa, vaan luvantarve tältä osin ratkaistaan itsenäisesti.

Pykälään ei sisältyisi erillistä korvaussäännöstä, vaan siihen liittyvästä korvausvelvollisuudesta säädettäisiin lain 13 luvussa.

6 §. Haitan poistaminen ja ruoppausmassan sijoittaminen. Pykälässä säädettäisiin pienimuotoisten ja vaikutuksiltaan vähäisten vesistön käyttöä vaikeuttavien haittojen poistamisen sekä ruoppausmassan sijoittamisen edellytyksistä. Sääntely perustuisi nykyisen vesilain 1 luvun 30 §:ään ja 4 luvun 6 §:ään. Nykyiseen lakiin sisältyvät viittaukset yleiskieltoihin korvattaisiin viittauksella hankkeen luvanvaraisuuden perusteisiin, josta säädetään 3 luvun 2 ja 3 §:ssä. Erillistä säännöstä toimenpiteestä aiheutuvan vahingon korvattavuudesta ei pykälään ole tarpeen sisällyttää, koska tästä säädetään 13 luvun 1 §:ssä.

Kiinteistön edustalla olevien ranta-alueiden ruoppaukset ja niihin liittyvät massojen läjittämiset vesialueelle ovat merkittävästi yleistyneet ja laajentuneet. Vesialueen ruoppaaminen ja ruoppausmassojen läjittäminen voi aiheuttaa samentumista ja siten heikentää veden laatua sekä vaikeuttaa alueen virkistyskäyttöä. Yleensä ruoppaukset sijoittuvat runsaan kasvillisuuden peittämiin mataliin ranta- ja vesialueisiin, jotka ovat tärkeitä myös kalastolle, linnustolle ja pohjaeläimille. Laaja ruoppaus tai usean kiinteistön edustalla tehty pienehkö ruoppaus voi aiheuttaa pysyvän haitan kasvillisuudelle ja eliöstölle. Matalat, kasvillisuuden peittämät rantavyöhykkeet pidättävät osan maalta huuhtoutuvista rehevöittävistä aineista ja niiden säilyminen on tärkeää myös vesiensuojelun kannalta.

Ruoppausten vaikutusten arvioimiseksi vesilaissa on tarpeen säätää yleinen ilmoitusvelvollisuus ruoppauksista. Ilmoitusten perusteella viranomainen voi arvioida olosuhteet ja toimenpiteen vaikutukset ja tarvittaessa voi edellyttää luvan hakemista. Tämän lisäksi ruoppausten ja vesialueelle tehtävien massojen läjitysten aiheuttamien haittojen vähentämiseksi on lisäksi tarpeen säätää selkeä raja, jota suuremmille toimenpiteille on aina haettava lupa. Tästä säädettäisiin 3 luvun 3 §:ssä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vesialueen ruoppauksen sekä ruoppausmassan vesialueelle läjittämisen edellytyksistä. Säännöksen mukainen toimenpide voitaisiin tehdä toisenkin vesialueella. Ruoppauksen luvanvaraisuus jäisi tapauskohtaisesti ratkaistavaksi. Ruoppausmassan sijoittaminen ei antaisi oikeutta muuttaa vesialuetta pysyvästi maa-alueeksi. Jos sijoittamisesta aiheutuisi tällainen seuraus, olisi hankkeelle lähtökohtaisesti haettava vesioikeudellinen lupa.

Vesilain yleiset säännökset hankkeiden toteuttamistavasta (ehdotuksen 2 luvun 7 §) koskisivat myös tässä pykälässä tarkoitettuja toimenpiteitä niiden luvanvaraisuudesta riippumatta. Hankkeiden toteuttamisessa tulisi lisäksi ottaa huomioon kunnan ympäristönsuojelumääräykset siltä osin kuin niihin sisältyy hanketta koskevia määräyksiä.

Nykyisen vesilain 1 luvun 30 §:n 2 momentissa viitataan 4 luvun 6 §:ään, jossa säädetään ruoppausmassan sijoittamisesta. Ehdotuksen mukaan pykälän 1 momentissa säädettäisiin ruoppausmassan sijoittamisesta. Uudessa laissa 4 luvun 6 §:ää vastaava sääntely sijoitettaisiin siten, että 1 momentissa säädettäisiin ruoppausmassan sijoittamisesta vesialueelle ja 2 momentissa sijoittamisesta maa-alueelle.

Sijoittamisen luvanvaraisuudesta säädettäisiin lain 3 luvussa muiden vesitaloushankkeiden tapaan. Sijoittaminen olisi luvanvaraista, jos siitä aiheutuisi 3 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja seurauksia. Lisäksi sijoittaminen Suomen aluevesille olisi luvanvaraista seurauksista riippumatta 3 luvun 3 §:n nojalla. Lupaa edellyttävässä ruoppauksessa oikeus sijoittamiseen toisen vesialueelle tulisi ratkaista luvan yhteydessä. Jos ruoppaus on edellyttänyt aluehallintoviraston lupaa, ei massoja voida sijoittaa ehdotetun 1 momentin perusteella toisen vesialueelle.

Pykälän 2 momentin säännös poikkeaisi nykyisestä laista siten, että ruoppausmassan toisen maalle sijoittamiseen tulisi aina olla maanomistajan suostumus tai lupaviranomaisen myöntämä oikeus. Nykyisen lain mukaan vähäinen määrä voidaan ilman suostumusta tai lupaviranomaisen lupaa sijoittaa muualle kuin viljelyskäytössä tai erityisessä käytössä olevalle alueelle. Lupaviranomainen voisi myöntää oikeuden, jos ruoppausmassan sijoittamisesta ei aiheutuisi alueen käytölle sanottavaa haittaa. Ruoppausmassan sijoittamiseen ei saisi myöntää myöskään oikeutta, jos massan sijoittamiseen tulisi hakea ympäristölupaa. Ympäristöluvan tarpeesta säädetään ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentissa ja ympäristönsuojeluasetuksen 4 §:ssä. Jos ruoppauksesta aiheutuisi mainitussa lainkohdassa tarkoitettuja haitallisia seurauksia, olisi asia käsiteltävä ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestyksessä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin toimenpiteeseen liittyvästä ilmoittamisvelvollisuudesta. Pykälän 1 momentissa tarkoitetusta toimenpiteestä tulisi ilmoittaa vesialueen omistajalle sekä valtion valvontaviranomaiselle. Toimenpiteeseen liittyvä ilmoitusvelvollisuus valtion valvontaviranomaiselle koskisi myös omalla vesialueella toteutettuja toimenpiteitä.

Ilmoitusvelvollisuutta koskeva sääntely muuttuisi verrattuna nykyiseen lakiin, jossa ilmoitusvelvollisuus koskee muita kuin vähäisiä toimenpiteitä. Rajaus on aiheuttanut soveltamisongelmia, eikä yhtenäistä soveltamiskäytäntöä ole muodostunut. Myös ruoppauksen mittasuhteet ovat muuttuneet vesilain säätämisen jälkeen, mikä on osaltaan johtanut siihen, että entistä mittavampia toimenpiteitä on saatettu pitää vähäisenä.

Ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvat kaikki haitan poistamiseen tähtäävät ruoppaukset ja ruoppausmassojen läjittämiseksi katsottavat toimenpiteet. Säännöksessä tarkoitettuna ruoppauksena ei kuitenkaan tulisi pitää yksittäisten kivien siirtelyä tai muita samantyyppisiä, vaikutuksiltaan merkityksettömiä toimia. Kaivinkoneella tai muulla työkoneella tehtävistä toimenpiteistä tulisi tehdä aina ilmoitus.

Jos tässä pykälässä tarkoitettu ruoppaus tai läjitys suoritetaan toisen vesialueella, on toimenpiteestä ilmoitettava alueen omistajalle. Pykälässä ei säädettäisi tarkemmin ilmoituksen tekotavasta, joka siis jäisi ilmoittajan päätettäväksi. Jos toimenpide kohdistuu yhteisalueeseen, ilmoituksen tekemiseen sovellettaisiin yhteisaluelain 26 §:n säännöstä. Järjestäytyneelle osakaskunnalle ilmoitus toimitettaisiin hoitokunnan jäsenelle tai toimitsijalle. Järjestäytymättömälle yhteisalueen osakaskunnalle ilmoitus voitaisiin toimittaa yhteisaluelain 26 §:n 3 momentin mukaisesti haasteen tiedoksiantomenettelyä noudattaen tai lähettämällä ilmoitus osakaskunnan tiedossa oleville osakkaille.

Nykyisen lain mukaan viranomaisille tehtävä ilmoitus annetaan joko kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle tai elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle sen mukaan kuin asetuksella säädetään. Vesiasetuksen 85 a §:n mukaan ilmoitus kuitenkin tehdään aina elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle. Ehdotuksen mukaan ilmoitus tehtäisiin aina valtion valvontaviranomaiselle. Ilmoitusvelvollisuudesta säädettäisiin 2 luvun 15 §:ssä, johon 3 momentissa viitattaisiin.

7 §. Yleiset velvollisuudet vesivarojen ja vesialueiden käytössä. Pykälässä säädettäisiin vesitaloushankkeen toteuttamista koskevista yleisistä periaatteista. Nykyisen vesilain 2 luvun 3 §:ään perustuva säännös ilmaisee yleisen vesitaloushankkeen toteuttamista koskevan haittojen minimoinnin vaatimuksen. Säännös koskisi nykyisen vesilain 2 luvun 3 §:n tavoin kaikentyyppisiä hankkeita sekä vesialueen käyttöä. Periaatteet olisi siten otettava huomioon luvanvaraisissa ja lupakynnyksen alapuolelle jäävissä hankkeissa, yleiskäyttöoikeuksiin perustuvissa toimenpiteissä ja muussa vesialueiden ja vesivarojen käytössä ja hoidossa. Lain yksittäisiä hanketyyppejä koskeviin aineellisoikeudellisiin säännöksiin sisältyy lisäksi hankkeen toteuttamistapaa koskevia säännöksiä, jotka täydentävät 7 §:n vaatimuksia.

Sisällöllisesti pykälää on yksinkertaistettu verrattuna nykyiseen vesilain 2 luvun 3 §:ään. Siinä ei enää yksityiskohtaisesti luetella vältettäviä seurauksia, vaan viitataan yleisesti yleisen ja yksityisen edun loukkausten välttämiseen. Tällä ei ole tarkoitettu supistaa säännöksen soveltamisalaa, vaan säännös kattaa kaikki nykyisen vesilain 2 luvun 3 §:ssä luetellut seuraukset ja muut yleisen tai yksityisen edun loukkaukset. Tarkoituksena ei myöskään ole muuttaa säännöksen soveltamiskäytäntöä. Vesioikeudelliseen lupaan liitettävät määräykset voitaisiin perustaa nykyisen vesilain 2 luvun 3 §:n tavoin hankkeen toteuttamistapaa koskevan säännöksen vaatimuksiin. Selvyyden vuoksi tästä otettaisiin nimenomainen maininta lupamääräysten antamista koskevaan 3 luvun 10 §:ään.

Säännös sisältäisi myös nykyisen vesilain 2 luvun 22 a §:ään sisältyvän velvollisuuden ehkäistä kalojen kulkeutumista vettä käyttävään laitokseen. Tämä merkitsisi käytännössä sitä, että luvanhaltijan tulisi tässä tarkoituksessa asentaa laitoksen veden johtamista palvelevaan uomaan tai laitteistoon välppäaita tai muu tarkoituksenmukainen laite.

8 §. Saamelaisten oikeudet. Nykyiseen vesilakiin ei sisälly nimenomaista säännöstä saamelaisille kuuluvien oikeuksien huomioon ottamisesta vesirakentamisessa. Lupaharkintaa koskeva vesilain 2 luvun 6 § ja hankkeen toteuttamistapaa koskeva vesilain 2 luvun 3 § antavat kuitenkin suojaa myös näille oikeuksille. Vastaavasti myös ehdotetussa uudessa vesilaissa lupaharkintaa ja hankkeen toteuttamistapaa koskevat säännökset muodostaisivat keskeisen osan saamelaisten oikeuksia turvaavasta sääntelystä.

Saamelaisten kotiseutualueella toteuttavalla tai sinne vaikutuksensa ulottavalla vesitaloushankkeella saattaa olla saamelaisille alkuperäiskansana kuuluviin oikeuksiin kohdistuvia vaikutuksia. Tällaiset vaikutukset tulee selvittää lupahakemusvaiheessa ja ottaa huomioon vesilain mukaisessa lupaharkinnassa. Lisäksi saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvat oikeudet välittyvät vesilain mukaiseen päätöksentekoon myös maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen alueidenkäytön suunnittelujärjestelmän kautta siten kuin ehdotuksen 1 luvun 2 §:ssä ja 3 luvun 5 §:ssä säädetään. Tarvittaessa lupaan tulee liittää tarpeelliset määräykset haitallisten vaikutusten ehkäisemiseksi.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi lisäksi nimenomainen säännös saamelaisten oikeuksien huomioon ottamisesta vesirakentamisessa. Säännös koskisi hankkeita, jotka joko sijoittuvat tai joiden vaikutukset ulottuvat saamelaisten kotiseutualueelle. Nämä hankkeet olisi toteutettava siten, että ne eivät heikennä vähäistä suuremmassa määrin saamelaisten mahdollisuuksia käyttää heille alkuperäiskansana kuuluvia, perustuslaissa turvattuja oikeuksia ylläpitää ja kehittää kulttuuriaan sekä harjoittaa perinteisiä elinkeinojaan.

Säännös ohjaisi ennen kaikkea hankkeen suunnittelua ja toteuttamistavan valintaa siten, että siitä ei aiheutuisi lainkohdassa tarkoitettuja seurauksia. Huomioon tulisi tällöin ottaa alueen olosuhteet sekä muut alueella toteutettavat hankkeet. Viimekädessä säännöksen merkitys ilmenisi tapauskohtaisesti lupaharkinnassa viranomaisen lupapäätökseen liittäminä määräyksinä.

Säännös suojaisi osaltaan saamelaisille alkuperäiskansana kuuluvia, kollektiivisiksi luonnehdittavia oikeuksia. Perustuslain tapaan säännös antaa suojaa saamelaiselle kulttuurimuodolle. Säännös koskisi siten tyypillisesti sellaisia vesitaloushankkeita, joiden vaikutukset ulottuvat moniin saamelaisiin. Toisaalta hanke voi joissakin tapauksissa olla saamelaisen kulttuurimuodon ja siten ehdotetun heikentämiskiellon kannalta merkityksellinen silloinkin, kun se vaikuttaa esimerkiksi vain yhden saamelaisperheen elinolosuhteisiin.

9 §. Rakennelman kunnossapito ja poistaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vesistöön tehdyn rakennelman omistajan velvollisuudesta pitää rakennelma kunnossa. Asiallisesti samansisältöinen säännös on nykyisin vesilain 2 luvun 31 §:n 1 momentissa.

Kunnossapitovelvollisuus olisi nykyisen vesilain tavoin rakennelman omistajalla, joka yleensä on myös luvanhaltija. Säännöksen soveltamisala koskisi kaikkia rakennelmia, joiden kunnossapidon laiminlyönnistä aiheutuisi 1 momentin mukaisia seurauksia. Säännökseen piiriin kuuluisivat siten kaikentyyppiset ja -kokoiset rakennelmat aina pienistä laitureista suuriin voimalaitospatoihin. Patorakennelmien kunnossapidosta säädetään myös patoturvallisuuslaissa. Kunnossapitovelvollisuutta täydentäisi lain 14 luvun 9 §:n 1 momentin säännös rakennelmista, joiden omistajaa ei hankaluudetta saada selville.

Pykälän 2 ja 3 momentissa säädettäisiin vesilain 2 luvun 31 §:n 2 ja 3 momentin tavoin vedenkorkeuteen ja vedenjuoksuun vaikuttavan rakennelman poistamisesta. Lähtökohtana on, että toiminnanharjoittajan tulisi voida halutessaan luopua hankkeesta. Jos vesitaloushankkeen toteuttamisesta on kulunut pitkän aikaa, on hankkeen vaikutusympäristö saattanut mukautua muuttuneeseen tilanteeseen. Tällaisessa tilanteessa hankkeesta luopumista arvioitaessa tulisi huomiota kiinnittää tästä aiheutuviin vaikutuksiin vesiympäristöön sekä asianosaisille.

Pykälän 2 momentin mukaan vedenkorkeuteen tai vedenjuoksuun vaikuttavan rakennelman poistaminen edellyttäisi lupaviranomaisen lupaa. Lupaa ei tulisi myöntää, jos se merkittävästi loukkaa yleistä tai yksityistä etua. Säännös täsmentäisi luvan myöntämisen edellytyksiä verrattuna nykyisen vesilain 2 luvun 31 §:n 2 momenttiin. Poistamislupaan on otettava rakentamisluvan tavoin tarpeelliset määräykset yksityisten ja yleisten etujen turvaamisesta.

10 §. Veden juoksun muuttaminen norossa ja ojassa. Pykälään sisältyisi vesilain nykyistä 1 luvun 17 §:n 1 momenttia vastaava kielto muuttaa vähäisen uoman vedenjuoksua alapuolella olevan vahingoksi. Saman pykälän 2 momentissa oleva kielto sisältyisi luvanvaraisia hankkeita koskevan 3 luvun 2 §:n 3 momenttiin.

Säännös koskisi vesistöä pienempiä uomia eli noroa ja ojaa. Noron, ojan tai altaan omistaja ei saisi estää tai muuttaa veden vapaata juoksua uomassa alapuolella olevan vahingoksi ilman tämän suostumusta. Alapuolella olevan suostumus ei kuitenkaan olisi tarpeen, jos uoman tai altaan omistajan oma käyttötarve vaatisi hankkeen toteuttamista. Jos alempana oleva ottaa uomasta vettä kiinteistökohtaista talouttaan varten, ei ylempänä oleva saisi toimillaan vaikuttaa vedenjuoksuun siten, että alempana olevan kiinteistökohtaista taloutta varten tarvittavan veden saanti estyy.

Uuden lain terminologian mukaisesti talousveden sijasta momentissa viitattaisiin kiinteistökohtaista taloutta varten tapahtuvaan veden ottamiseen. Pykälällä suojattaisiin alapuolella olevan oikeuksia. Hänen antamansa suostumus hankkeelle poistaisi kiellon voimassaolon. On kuitenkin huomattava, että säännös ei anna oikeutta veden ottamiseen, josta säädettäisiin muualla vesilaissa. Uoman sulkemista koskeva asia saattaa tulla esille myös ojituksen yhteydessä. Uoman sulkemista koskevat säännökset eivät syrjäyttäisi ojitusta koskevia 5 luvun säännöksiä.

11 §. Eräiden vesiluontotyyppien suojelu. Luonnonsuojelulain säätämisen yhteydessä vesilakiin lisättiin lailla 1105/1996 säännökset eräiden vesiluontotyyppien suojelusta. Syynä tähän oli se, että kyseiset luontotyypit kuuluivat jo ennestään vesilain soveltamisalaan ja suurimman uhka luontotyypeille muodostavat vesilain soveltamisalaan kuuluvat hankkeet.

Vesilain 1 luvun 15 a ja 17 a § kieltävät säännöksissä yksilöityjen luontotyyppien luonnontilaa vaarantavat toimenpiteet. Lupaviranomainen voi kuitenkin myöntää poikkeuksen näistä kielloista, mikäli luontotyyppien suojelutavoitteet eivät vaarannu. Vesiluontotyyppien suojelua ja niistä poikkeamista koskevat säännökset ehdotetaan edelleen pidettäväksi erillään yleisistä lupaharkintakriteereistä. Säännökset on koottu ehdotettuun pykälään, mutta asiallisesti ne vastaisivat vesilain nykyisiä säännöksiä.

Pykälän 1 momentti sisältäisi sanonnallisesti muokattuna nykyisin vesilain 1 luvun 15 a §:n 1 momentissa ja 1 luvun 17 a §:n 1 momentissa olevat kiellot, joiden soveltamisala säilyisi ennallaan. Tästä poikkeuksen muodostaisivat kuitenkin norot, joiden osalta säännöksen soveltamisala 1 luvun 3 §:n mukaisen uuden määritelmän vuoksi saattaa käytännössä jonkin verran muuttua. Muutos ei kuitenkaan vaarantaisi suojelutavoitteita, koska aiemmin norona pidetty uoma olisi purona yleisen luvanvaraisuutta koskevan sääntelyn piirissä.

Luonnontilaisilla puroilla on suuri merkitys luonnon monimuotoisuutta ylläpitävänä luontotyyppinä. Vesilain luontotyyppisäännös koskisi nykyisen lain tavoin virtaavista pienvesistä vain noroja. Noroja koskeva erityissäännös on tarpeen sen vuoksi, että ne jäävät vesilain vesistöjä koskevan säännösten ulkopuolelle. Säännöksen soveltamisalaa ei laajennettaisi puroihin, sillä vesilain järjestelmässä purot ovat vesistöjä ja näin ollen niitä koskevat muutokset kuuluvat 3 luvun 2 §:ssä säädetyn vesitaloushankkeen luvanvaraisuuden piiriin, kuten ehdotuksessa selvästi säädettäisiin. Käytännössä 3 luvun 2 §:n mukainen luvantarvekynnys olisi purojen osalta pitkälti yhdenmukainen noroja koskevan poikkeusluvan tarpeen kanssa. Tämä huomioon ottaen norojen luonnontilan arviointia koskevat periaatteet koskevat soveltuvin osin myös ehdotetun 3 luvun 2 §:n 1 momentin 8 kohdan soveltamista.

Käsite luonnontila on ymmärrettävä samalla tavalla kuin nykyisen vesilain 1 luvun 15 a ja 17 a §:ssä. Ensisijaisesti kysymys on luontotyypeistä, joiden olennaiset ominaispiirteet eivät ole muuttuneet muokkauksen seurauksena. Käsitettä ei kuitenkaan ole tulkittava ahtaasti niin, että se kattaisi vain täysin ihmistoiminnan vaikutuksen ulkopuolelle jääneet kohteet. Ensinnäkin vähäiset olennaisiin ominaispiirteisiin vaikuttamattomat muutokset ovat mahdollisia ilman, että luonnontilaa pidetään palautumattomana. Toisaalta luonnontila on saattanut palautua muutosten jälkeen pitkäaikaisen luonnollisen kehityksen tai ennallistamistoimenpiteiden seurauksena. Säännös ei sen sijaan koske tilanteita, joissa luontotyypille olennaiset ominaispiirteet on pysyvästi menetetty.

Luonnontilaisuuden käsite vesilaissa vastaisi pitkälti sitä, mitä metsälain 10 §:ssä tarkoitetaan luonnontilan kaltaisella tilalla. Metsäasetuksen (1200/1996) 8 §:n mukaan elinympäristöä nimittäin pidetään luonnontilaisen kaltaisena, jos sen biologisen monimuotoisuuden kannalta olennaiset ominaispiirteet ovat säilyneet aikaisemmasta ihmisen toiminnasta huolimatta tai elinympäristöä on käsitelty metsälain nojalla annettujen määräysten mukaisesti. Näkökulma on vesilaissa kuitenkin osittain toinen, sillä esimerkiksi metsälain mukaisia pienvesien lähiympäristöjä voidaan pitää luonnontilaisen kaltaisena, vaikka itse uoma ei vesilain tarkoittamalla tavalla olisikaan luonnontilainen veden laadun huonontumisen tai virtaussuhteiden muuttumisen vuoksi.

Säännöksen taustalla on nykyisen vesilain muuttamiskielto, mikä on otettava huomioon säännöksen tulkinnassa. Säännös esimerkiksi rajoittuu itse uomaan, eikä se koske laajemmin uoman lähiympäristön käyttöä, jota säännellään muun muassa metsälaissa. Säännös myös viittaa fyysiseen muuttamiseen, eikä se koske pilaamisesta aiheutuvaa veden laadullista muuttamista. Pilaantumista aiheuttavia toimintoja säännellään ympäristönsuojelulaissa ja ojituksen osalta ehdotetun lain 5 luvun 3 §:ssä. Muilta osin luonnontilan vaarantumista on arvioitava suhteessa luontotyypin olennaisiin ominaispiirteisiin vastaavasti kuin luonnontilaisuuden arvioinnissa. Esimerkiksi noron luonnontilan voitaisiin katsoa vaarantuvan silloin, kun purotaimenen nousu lisääntymisalueelleen estyisi norossa tehtävän toimenpiteen takia. Vastaavasta vaikutuksesta purossa voisi puolestaan seurata luvantarvekynnyksen ylittyminen 3 luvun 2 §:n nojalla.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin poikkeamisesta 1 momentin kielloista yhdenmukaisesti vesilain 1 luvun 15 a §:n 2 momentin ja 1 luvun 17 a §:n 2 momentin kanssa. Poikkeamisen edellytyksenä olisi edelleen se, etteivät kysymyksessä olevan luontotyypin suojelutavoitteet sen vuoksi vaarannu. Suojelutavoitteiden vaarantumista tulkittaisiin samalla tavoin kuin luonnonsuojelulain 31 §:ssä. Lupa-asian yhteydessä kysymys poikkeuksen myöntämisestä tutkittaisiin jatkossakin viran puolesta.

12 §. Oikeus toisen alueeseen. Vesilain yleiset pakkotoimioikeuksia koskevat säännökset sijoitettaisiin 12 ja 13 §:ään. Vesilain pakkotoimisäännökset ovat toimineet hyvin, eikä asiallisesti merkittäviin muutoksiin ole tarvetta. Säännökset koskisivat kaikkia vesitaloushankkeita. Pakkotoimien perustamista koskevia hanketyyppisidonnaisia erityissäännöksiä sisältyisi lisäksi edelleen ojitusta, keskivedenkorkeuden pysyvää muuttamista, vesivoiman hyödyntämistä, uittoa ja kulkuväylien perustamista koskeviin lukuihin. Pakkotoimen perustamiseen liittyvästä korvausvelvollisuudesta säädettäisiin 13 luvun 1 §:n 2 kohdassa. Käyttöoikeuksia koskevia säännöksiä olisi myös kiinteistöoikeudellisia säännöksiä koskevassa 17 luvussa, erityisesti sen 7—9 §:ssä.

Käyttöoikeuden perustamista koskevassa sääntelyssä lähtökohtana on, että käyttöoikeuden perustamisella puututaan toisen suojattuun oikeusasemaan mahdollisimman lievästi. Oikeus voidaan myöntää vain siihen alueeseen ja siinä laajuudessa kuin se on välttämätöntä vesitaloushankkeen toteuttamiseksi. Säännöksen sanamuodosta huolimatta käyttöoikeuden perustaminen on oikeusharkintaista. Jos käyttöoikeuden perustamisen edellytykset ovat käsillä, on käyttöoikeus perustettava. Käyttöoikeuden perustamista koskeva arviointi ei ole sidoksissa hakijan tai muun tahon esittämään vaatimukseen, vaan kysymys käyttöoikeuden perustamisesta on tutkittava ja ratkaistava viran puolesta.

Pykälän 1 momentin luettelossa yksilöitäisiin tarkoitukset, joita varten käyttöoikeus voitaisiin myöntää. Luettelo on tyhjentävä. Luettelo vastaisi asiasisällöltään nykyisen vesilain 2 luvun 7 §:n 1 momentissa lueteltuja käyttötarkoituksia.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeuden myöntämisen rajoituksista sekä käyttöoikeuden tarkoitussidonnaisuudesta ja pysyvyydestä. Käyttöoikeuden tarkoituksena on mahdollistaa vesitaloushankkeen toteuttaminen, minkä vuoksi oikeutta tulee käyttää ainoastaan siihen tarkoitukseen, jota varten se on perustettu. Vesitalousluvat ovat pääsääntöisesti pysyviä, minkä vuoksi myös käyttöoikeuden tulee lähtökohtaisesti olla pysyvä. Pykälän 2 momentin mukaan käyttöoikeus voitaisiin kuitenkin erityisestä syystä myöntää myös määräaikaisena. Tällainen erityinen syy voisi olla lähinnä käyttöoikeuteen liittyvien lupamääräysten määräaikaisuus. Lain 17 luvun 7 §:n mukaan käyttöoikeudet pysyisivät voimassa myös niiden kohteena olevan omaisuuden luovutuksen yhteydessä.

Pääsääntöisesti käyttöoikeudet perustetaan lupa-asian yhteydessä, jolloin oikeuden antaminen ei edellytä erillistä hakemusta. Tietyissä tilanteissa perustaminen olisi kuitenkin mahdollista lupapäätöksen jälkeen, jolloin perustaminen tehdään erillisestä hakemuksesta. Erillinen käyttöoikeushakemus voi tulla kyseeseen esimerkiksi haettaessa jälkikäteen oikeutta, jota ei lupahakemuksen yhteydessä osattu ennakoida tarvittavan. Tällainen tilanne olisi kuitenkin harvinainen, sillä hakijan oikeus alueeseen tulisi 3 luvun 4 §:n mukaan selvittää luvan myöntämisen yhteydessä.

Käyttöoikeuden perustamista koskevan asian ratkaisisi lupaviranomainen. Oikeuden perustamisesta olisi määrättävä korvaus siten 13 luvussa säädetään. Lakiehdotuksen 13 luvun 11 §:n mukaan edunmenetyksestä on määrättävä täysi korvaus.

13 §. Oikeuden myöntämisen edellytykset. Pykälässä säädettäisiin 12 §:ssä säädetyn oikeuden myöntämisen edellytyksistä. Pykälä perustuisi nykyisen vesilain 2 luvun 7 ja 8 §:ään. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin vesilain 2 luvun 7 §:n 1 momenttiin nykyisin sisältyvästä pääsäännöstä. Oikeus voidaan myöntää, mikäli vesitalouslupa voitaisiin myöntää 3 luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla ja hakija hallitsee yli puolta tarkoitukseen tarvittavasta alueesta. Milloin kysymys on yhteisestä alueesta, ei toimenpiteen kohteeksi joutuva alue saa sanottavasti ylittää hakijan osuutta vastaavaa osaa kyseisestä alueesta.

Hallintavaatimuksen osalta myös uudessa laissa edellytettäisiin pysyvää käyttöoikeutta. Lain soveltamiskäytäntöä on varsinkin vesistöjen kunnostushankkeissa pidetty liian tiukkana ja sen jopa katsottu estävän tarpeellisena pidettävien hankkeiden toteuttamista. Tämän vuoksi 6 luvun 5 ja 6 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi erikseen vesialueen omistajien ja veden alle jäävän alueen omistajien suostumusten merkityksestä keskivedenkorkeuden muuttamishankkeissa. Mainittujen säännösten mukaan vedennosto- ja laskuhankkeiden edellyttämät käyttöoikeudet voitaisiin myöntää kirjallisten suostumusten perusteella ilman pysyvää käyttöoikeutta. Kun lisäksi otetaan huomioon, että yleisen tarpeen vaatimat hankkeet voidaan toteuttaa ilman hallintavaatimusta, ei hallintavaatimuksesta ole aiheellista luopua laajemmin.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin poikkeuksesta 1 momentin mukaiseen hallintavaatimukseen. Säännös perustuisi vesilain nykyiseen 2 luvun 7 §:n 2 momenttiin. Momentissa yksilöidyt oikeudet voitaisiin myöntää, vaikka hakija ei ennestään hallitsisi osaakaan kohteena olevasta alueesta. Lain 3 luvun 4 §:n 1 momentissa säädettyjen edellytysten tulisi kuitenkin myös tällöin täyttyä. Tämän momentin nojalla perustettaville oikeuksille on tunnusomaista niiden vähäisyys.

Säännöksen nojalla oikeus voitaisiin ensinnäkin myöntää vähäisen rakennelmaan tekemiseen vesistöön, jos tämä voi tapahtua vesistöä huomattavasti muuttamatta. Oikeus voitaisiin lisäksi nykyiseen tapaan myöntää veden nostamiseen tilapäisesti toisen alueelle, perkaustyöhön, vähäiseen uoman oikaisuun tai leventämiseen sekä maan läjittämiseen muulle kuin erityiseen käyttöön olevalle alueelle.

Vähäisyys-kriteeri viittaa tarvittavan käyttöoikeuden, ei hankkeen vaikutusten laajuuteen. Vesistön muuttamisella ei tässä yhteydessä tarkoiteta lain 3 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja vaikutuksia, vaan rakenteiden sijoittamisesta johtuvaa vesiympäristön fyysistä muutosta. Vähäisiä rakennelmia ei uudessa laissa yksilöitäisi, mutta tällä ei ole tarkoitus muuttaa säännöksen soveltamisalaa. Säännöstä voitaisiin jatkossakin soveltaa vähäiseksi katsottavien patojen, siltojen, laiturien, pumppulaitosten, johtojen ja kaapeleiden käyttöoikeuksien perustamiseen. Myös yksittäisen tuulivoimalaitoksen perustan, joka ei edellytä suurta aluetta, vaatima käyttöoikeus voisi olla perustettavissa tämän säännöksen nojalla.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin yleisen tarpeen edellyttämää vesitaloushanketta varten tarpeellisten oikeuksien perustamisesta. Tällaisessa tilanteessa oikeudet tulisi voida perustaa 1 ja 2 momentissa säädetyistä edellytyksistä riippumatta, mikäli luvan myöntämisen edellytykset muutoin ovat käsillä.

14 §. Oikeus toisen rakennelmaan. Nykyisen vesilain 2 luvun 9, 10 ja 32 § sisältävät säännöksiä toiselle kuuluvan rakennelman poistamisesta, muuttamisesta ja käyttämisestä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 2 luvun 9 §:ää vastaavasti oikeuden antamisesta toiselle kuuluvaan rakennukseen, laitokseen tai muuhun rakennelmaan. Oikeuden sisältönä voisi olla kohteen käyttäminen hyväksi, sen muuttaminen tai viime kädessä poistaminen. Oikeus voitaisiin antaa, jos se ei sisältyisi 12 ja 13 §:n nojalla myönnettyyn oikeuteen.

Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi nykyisen vesilain 2 luvun 10 §:ää vastaava säännös, joka koskee käyttöoikeuden kohteeksi joutuvan rakennuksen omistajan oikeutta huolehtia rakennuksen poistamisesta ja muuttamisesta sekä saada korvausta näistä toimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi nykyisen vesilain 2 luvun 32 §:ää vastaava säännös, joka koskee käyttöoikeuden haltijan oikeutta lunastaa itselleen kyseinen rakennus tilanteessa, jossa omistaja haluaisi poistaa sen.

15 §. Ilmoittamisvelvollisuus. Pykälässä säädettäisiin eräitä lupakynnyksen alapuolelle jääviä vesitaloushankkeita koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. Ilmoitus tulisi toimittaa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle kirjallisesti 30 vuorokautta ennen toimenpiteeseen ryhtymistä.

Säännöksen tehtävänä on toimia ennakkovalvonnan apuvälineenä siten, että valvontaviranomaisilla on lain valvonnan kannalta riittävät tiedot alueella toteuttavista hankkeista. Pykälän mukainen ilmoitusvelvollisuus olisi tarkoitettu ainoastaan tiedon välittämistä palvelevaksi menettelyksi. Laajempaa käyttöä varsinaiselle ilmoitusmenettelylle ei vesitalousasioissa voida antaa muun muassa sen vuoksi, että vesitalousasiassa on harvoin kyse yksinomaan hankkeesta vastaavan ja valvontaviranomaisen välisestä suhteesta. Vesitaloushankkeen vaikutukset ulottuvat usein useampien intressitahojen suojattuun etupiiriin, jonka vuoksi vesitalousasioissa on tyypillisesti useita asianosaisia. Ilmoitusmenettely soveltuu huonosti tämäntyyppisissä tilanteissa asianosaisten välisten oikeussuhteiden järjestämiseen.

Ilmoitusmenettely olisi myös hankkeen toteuttajan oikeusturvan kannalta ongelmallinen sen vuoksi, että se ei tarjoa myönnetyn luvan kaltaista oikeutta hankkeen toteuttamiseen. Näiden syiden vuoksi menettelyä ei voida käyttää esimerkiksi korvaamaan lupamenettelyä yksinkertaisimmissakaan asioissa. Menettelyn tehostamiseen pyrittäisiin ensisijaisesti sillä, että uudenkin lain menettelysäännökset mahdollistaisivat lupaprosessin sopeutumisen asian luonteen mukaan.

Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen tulisi vesilain mukaisena valvontaviranomaisena niinikään olla tietoinen ilmoitusvelvollisuuden piiriin kuuluvista pienimuotoisista hankkeista. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen välinen työnjako valvonta-asioissa vaihtelee keskuksittain. Tarkoituksena on, että nykyinen käytäntö voi mahdollisuuksien mukaan edelleen jatkua.

Ilmoitus ei tavallisesti edellyttäisi toimenpiteitä valvontaviranomaiselta. Ilmoitus antaisi kuitenkin valvontaviranomaiselle mahdollisuuden ryhtyä toimenpiteisiin, jos se katsoo hankkeen edellyttävän lain mukaista lupaa tai olevan muulla tavoin lain vastainen. Valvontaviranomainen voisi tällöin antaa ilmoituksen tekijälle toimenpiteen suorittamista koskevia ohjeita, jotka eivät olisi ilmoituksen tekijää sitovia. Ilmoituksen tekeminen ei perustaisi hakijalle suojatumpaa oikeusasemaa kuin hänellä muutoin olisi.

Ilmoitusvelvollisuus koskisi pykälän 1 momentin luettelon 1 kohdan mukaan 6 §:n 1 momentin mukaista haitan poistamista. Tätä tarkasteltiin edellä 6 §:n yhteydessä. Luettelon 2 kohdan mukaan ilmoitusvelvollisuus koskisi myös kaikkea maa-ainesten ottamista vesistön pohjasta, joka ei edellytä aluehallintoviraston lupaa. Lain 3 luvun 3 §:n 1 momentin 9 kohdan mukaan maa-ainesten ottaminen vesialueen pohjasta olisi aina luvanvaraista, jos kyse olisi muusta kuin tavanomaiseen kotitarvekäyttöön tapahtuvasta ottamisesta. Toisaalta myös kotitarvekäyttöön tapahtuva ottaminen olisi luvanvaraista 3 luvun 2 §:n nojalla, jos siitä aiheutuu pykälässä tarkoitettuja seurauksia. Nykyisessä laissa maa-ainesten ottamista koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta säädetään 12 luvun 16 §:ssä ja vesiasetuksen 85 §:ssä.

Luettelon 3 kohta koskisi veden ottamista. Säännös liittyy vesipolitiikan puitedirektiivin mukaisiin ennakkovalvonta- ja seurantavelvoitteisiin. Direktiivi muun muassa edellyttää sellaisten vesimuodostumien yksilöintiä, joista otetaan vettä ihmisten käyttöön enemmän kuin keskimäärin 10 m³ päivässä tai yli viidenkymmenen ihmisen tarpeisiin sekä sellaisten vesimuodostumien seurantaa, joista otetaan vettä keskimäärin yli 100 m³ päivässä. Lupamenettely olisi turhan raskas menettely pelkästään näiden velvoitteiden toteuttamiseksi. Näin vedenoton luvanvaraisuus määritettäisiin uudessakin vesilaissa lain omien tavoitteiden näkökulmasta. Tämä kuitenkin edellyttää, että direktiivin velvoitteiden toteutuminen muun kuin luvanvaraisen ottamisen osalta varmistetaan erikseen. Viranomaiset saisivat ilmoitusmenettelyn kautta tarvittavat tiedot direktiivin seuranta-, raportointi- ja inventointivelvoitteiden täyttämiseksi.

Vedenottoa koskevan ilmoitusvelvollisuuden kannalta on merkittävä terveydensuojelulain nojalla annettu sosiaali- ja terveysministeriön asetus 461/2000 talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista. Asetuksen mukaiset valvonta- ja muut velvoitteet koskevat vettä, jota toimitetaan talousvetenä käytettäväksi vähintään 10 m³ päivässä taikka vähintään 50 henkilön tarpeisiin. Terveysviranomaiset toimittavat ottamista koskevat tiedot elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille vesipolitiikan puitedirektiivin mukaista raportointia varten.

Sosiaali- ja terveysministeriön asetus ja vedenoton luvanvaraisuutta koskeva uuden lain 3 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohta eivät kuitenkaan sellaisenaan riitä varmistamaan direktiivin mukaisen seurantavelvoitteen toteutumista. Tämän vuoksi sääntelyä täydennettäisiin luettelon 3 kohdan säännöksellä, jolla saatettaisiin ilmoitusvelvollisuuden piiriin pinta- ja pohjaveden 100 m³/vrk ylittävä ottaminen, jos tämä ei edellytä lupaviranomaisen lupaa. Luvanvaraista ottaminen olisi aina kun se tapahtuisi vesihuoltolaitoksen tarpeita varten tai otettavan pohjaveden määrä ylittäisi 250 m³/vrk. Myös vähäisempi ottaminen voi olla luvanvaraista 3 luvun 2 §:n nojalla vaikutustensa vuoksi.

Pykälän 2 momentissa täsmennettäisiin toiminnanharjoittajan ilmoitusvelvollisuuden sisältöä. Ilmoitusten asianmukainen ja joutuisa käsittely edellyttää, että ilmoitus sisältää hankkeen asianmukaisuuden arvioimiseksi tarpeelliset tiedot. Tällaisia tietoja olisivat muun muassa tiedot hankkeesta ja sen toteuttamisajankohdasta, hankkeen sijoittumisesta ja toteuttamistavasta sekä alueen kiinteistöjaotuksesta. Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi valtuus valtioneuvostolle antaa asetuksella tätä koskevia tarkempia säännöksiä.

Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan lisäksi sisällytettäväksi 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuja hankkeita koskeva erityissäännös. Säännöksen mukaan toiminnanharjoittajan tulisi ilmoittaa valvontaviranomaiselle myös muista hänen tiedossaan olevista, hankkeen vaikutusalueella vireillä olevista hankkeista. Käytännössä on esiintynyt paljon tilanteita, jossa samalla alueella on lyhyen ajan sisällä toteutettu useita ruoppauksia tai muita pienimuotoisia hankkeita. Yksittäisen hankkeen vaikutukset ovat vähäiset, mutta hankkeiden yhteisvaikutukset ovat saattaneet muodostua merkittäviksikin.

Tällaisessa tilanteessa selkein ratkaisu olisi, jos hakijat hakisivat yhdessä vesitalouslupaa, joka sisältäisi kaikkien hakijoiden toimenpiteet. Vesilain valvontaviranomainen ei kuitenkaan voisi tässä pykälässä tarkoitetun ilmoituksen perusteella velvoittaa heitä tähän. Viranomaisen tulisi tällaisessa tilanteessa neuvomalla pyrkiä vaikuttamaan hankkeiden toteuttamistapaan siten, että niiden haitalliset vaikutukset jäävät mahdollisimman vähäisiksi.

3 luku Luvanvaraiset vesitaloushankkeet

1 §. Soveltamisala. Lain 3 luvussa säädettäisiin vesitaloushankkeen luvanvaraisuudesta, luvan myöntämisen edellytyksistä, lupamääräyksistä ja niiden tarkistamisesta sekä vesitalousluvan raukeamisesta. Hanketyyppejä koskevissa 4—10 luvuissa säädettäisiin kyseistä hanketyyppiä koskevista täydentävistä säännöksistä sekä mahdollisista poikkeuksista 3 luvun säännöksiin.

2 §. Vesitaloushankkeen yleinen luvanvaraisuus. Vesitaloushankkeen luvanvaraisuudesta säädettäisiin 2 ja 3 §:ssä. Luvanvaraisuuden selventämiseksi vesilain nykyiset yleiskiellot on kirjoitettu selkeämmin lupakynnyksiksi. Luvanvaraisuutta koskevien säännösten uudelleenkirjoittamisella on pyritty vähentämään nykyisen vesilain luvantarpeen määrittelyyn liittyvää tapauskohtaisuutta. Vesilain mukaisen lupakynnyksen täsmälliseksi osoittamiseksi sekä vesilain ja ympäristönsuojelulain välisen suhteen täsmälliseksi määrittämiseksi tätä periaatetta ei kuitenkaan kaikilta osin katsottu voitavan noudattaa.

Ehdotettu sääntely vastaisi asiallisesti ottaen nykyisen vesilain 1 luvun 15 §:n vesistön muuttamiskieltoa ja 18 §:n pohjaveden muuttamiskieltoa eikä hankkeen luvanvaraisuudessa tapahtuisi tältä osin muutoksia. Sen sijaan niitä pilaamisvaikutuksia aiheuttavia vesitaloushankkeita, joista säädetään nykyisen vesilain 1 luvun 19 §:ssä, koskevaa sääntelyä ehdotetaan tarkistettavaksi. Mainitun säännöksen nojalla vesitaloushanke, joka aiheuttaa ympäristönsuojelulain 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua pilaantumista tai sen vaaraa päästötyyppisen vaikutuksensa perusteella, edellyttää vesilain mukaista lupaa. Lakiin ei ehdoteta sisällytettäväksi tätä vastaavaa säännöstä. Jatkossa tällaiset hankkeet, jos ne eivät edellyttäisi 2 tai 3 §:n nojalla vesilain mukaista lupaa, käsiteltäisiin ympäristölupa-asioina ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestyksessä. Tällaisen hankkeen lupaharkintaan ja lupamääräysten asettamiseen sovellettaisiin ympäristönsuojelulain säännöksiä. Tyypillisesti tällä perusteella lupaa edellyttävä hanke olisi pilaantuneita maa-aineksia sisältävän alueen ruoppaus.

Pykälä sisältäisi vesitaloushankkeiden yleisen luvantarvekynnyksen, joka perustuu hankkeen vaikutuksiin. Vesitaloushankkeen yleistä luvanvaraisuutta koskeva lupatunnusmerkistö olisi edelleen kaksiosainen. Hankkeen luvanvaraisuus edellyttäisi 1 momentin johdantokappaleessa yksilöityä muutosta ja 1 momentin luettelossa yksilöityä yleiseen etuun kohdistuvaa tai pykälän 2 momentissa yksilöityä yksityiseen etuun kohdistuvaa haitallista seurausta. Luvantarpeen laukaiseva muutos voisi kohdistua vesistön asemaan, syvyyteen, vedenkorkeuteen, virtaamaan, rantaan, vesiympäristöä tai pohjaveteen. Vesitaloushankkeen luvanvaraisuuden kannalta ei ole merkitystä sillä, toteutetaanko hanke vesi- vai maa-alueella.

Pykälän 1 momentin 1 kohta sisältäisi nykyisen vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 2 kohdassa olevan tulvan vaaraa ja yleistä vedenvähyyttä koskevan säännöksen. Loppuosa lainkohdasta on siirretty momentin 2 kohtaan, johon koottaisiin luvanvaraisuuden synnyttävät luonnolle aiheutuvat vahingot. Toisin kuin nykyisessä säännöksessä luvanvaraisuus koskisi vesiluonnon sijasta yleisesti luonnolle ja sen toiminnalle aiheutuvia vahinkoja. Nykyistä säännöstä täydennettäisiin myös uudella säännöksellä vesistön ja pohjavesiesiintymän tilan huonontumisesta.

Momentin 3 kohdassa säädettäisiin maisemaan, viihtyisyyteen, kulttuuriarvoihin ja virkistyskäyttöön liittyvien etujen suojaamisesta. Säännös vastaisi vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 3 kohtaa, josta kuitenkin vedenotolle aiheutuvat vaikutukset on siirretty 5 kohtaan. Terveyshaitasta säädettäisiin 4 kohdassa yhdenmukaisesti vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 5 kohdan kanssa.

Momentin 5 kohtaan koottaisiin vedenotolle aiheutuvat vaikutukset. Säännös sisältäisi vesilain 1 luvun 18 §:ssä nykyisin olevan pohjaveden muuttamiskiellon täydennettynä vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 3 kohdassa olevalla vedenhankintaa koskevalla säännöksellä. Talousvedellä tarkoitettaisiin ihmisten käyttöön tarkoitettua vettä siten kuin siitä terveydensuojelulaissa (763/1994) säädetään. Säännös koskisi yleistä vedenottamisintressiä. Yksityiselle vedenotolle aiheutuvista seurauksista säädettäisiin 2 momentissa.

Momentin 6 kohta sisältäisi kalastukselle aiheutuvat vaikutukset vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 1 kohdasta täydennettynä kalakannoille aiheutuvilla vaikutuksilla. Tällaisena vahinkona tai haittana pidettäisiin esimerkiksi eläintautien leviämistä.

Momentin 7 kohta perustuisi vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 4 kohdan vesiliikennettä ja uittoa koskeviin vaikutuksiin. Vesistön sulkemiskielto 1 luvun 12—14 §:stä on siirretty uudessa laissa 3 §:n aina luvanvaraisten hankkeiden luetteloon.

Momentin 8 kohtaan lisättäisiin selventävä maininta siitä, että puron uoman luonnontilan vaarantaminen aina synnyttäisi luvantarpeen. Säännös pohjautuu vesilain nykyiseen muuttamiskieltoon, joten sen soveltamisala on määriteltävä tästä lähtökohdasta käsin vastaavasti kuin luonnontilaisten norojen osalta edellä 2 luvun 11 §:n yhteydessä on esitetty. Säännös ensinnäkin koskisi vain itse uomaa, ei laajemmin uoman lähiympäristön käyttöä. Tätä koskevia säännöksiä on muun muassa metsälaissa. Toiseksi säännös viittaa fyysiseen muuttamiseen, eikä koske pilaamisesta aiheutuvaa veden laadullista muuttamista. Pilaantumista aiheuttavia toimintoja säännellään ympäristönsuojelulaissa ja ojituksen osalta ehdotetun lain 5 luvun 3 §:ssä. Näillä rajauksilla säännös kattaa kaikki toimenpiteet, joita on pidettävä vesitaloushankkeena ehdotetun lain 1 luvun 3 §:n 1 momentin 9 kohdan määritelmän mukaan. Tyypillisiä säännöksen tarkoittamia toimenpiteitä ovat ojitus, patoaminen ja perkaaminen.

Käsite luonnontila on ymmärrettävä samalla tavalla kuin ehdotetun lain 2 luvun 11 §:ssä ja sen edeltäjissä nykyisen vesilain 1 luvun 15 a ja 17 a §:ssä. Näin se, mitä edellä 2 luvun 11 §:n yhteydessä on esitetty luonnontilasta ja sen arvioinnista, säännöksen suhteesta metsälakiin sekä luonnontilan vaarantumisesta, koskee aiemmin mainitulla tavalla soveltuvin osin myös puroja nyt käsillä olevan säännöksen kautta. Säännös ei edellytä sitä, että koko puron olisi oltava luonnontilainen, vaan luvantarve syntyy myös, jos toimenpide vaikuttaa kuvatulla tavalla puron luonnontilaiseen osaan. Lisäksi vesitaloushanke saattaa edellyttää lupaa muiden pykälässä yksilöityjen vaikutuksien perusteella.

Luettelon 9 kohdan perusteella myös muu vastaava yleiselle edulle aiheutuva seuraus voi synnyttää luvantarpeen. Vastaava yleissäännös on nykyisen vesilain 1 luvun 15 §:n 1 momentin 6 kohdassa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin luvanvaraisiksi hankkeet, joiden aiheuttama muutos aiheuttaa haittaa tai vahinkoa yksityisille eduille. Talousveden sijasta momentissa viitattaisiin yleisesti veden saantiin, jolloin myös teollisuuden vedenhankinta kuuluisi säännöksen piiriin. Yleisen tarpeen mukaisesta vedenottamisintressistä puolestaan säädettäisiin 1 momentin 5 kohdassa.

Jos hanke ei samalla aiheuttaisi 1 momentin mukaisia seurauksia ja vahinko tai haitta aiheutuisi vain yksityiselle, tämän suostumus poistaisi luvantarpeen. Tällainen nykyisin vesilain 1 luvun 15 §:n 4 momentissa oleva sopimismahdollisuus on käytännössä osoittautunut toimivaksi ja olisi sen vuoksi säilytettävä sellaisenaan uudessakin laissa. Näyttökysymysten selkeyttämiseksi säännöstä kuitenkin täsmennettäisiin niin, että suostumus tulisi antaa kirjallisena. Hankkeesta vastaavan tulisi säilyttää suostumus ja toimittaa se tiedoksi valvontaviranomaiselle. Tällöin valvontaviranomaisella olisi tieto luvantarpeen poistavasta suostumuksesta. Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus voisi kuitenkin ryhtyä tarvittaessa valvonnallisiin toimenpiteisiin, mikäli hanke edellyttää vesilain mukaista lupaa muulla perusteella.

Suostumuksen toimittaminen ei luo hankkeesta vastaavalle oikeudellisesti suojatumpaa asemaa kuin hänellä muutoin olisi. Hakija ei siten voisi pätevästi vedota valvontaviranomaisen passiivisuuteen, mikäli hankkeen myöhemmin todetaankin edellyttävää lupaa. Haitankärsijän suostumus poistaa ainoastaan 2 momentin mukaisen luvantarve-edellytyksen, joten luvantarve saattaa aiheutua 1 momentin mukaisten seurausten tai 3 §:n perusteella. Pykälässä ei olisi nimenomaista säännöstä siitä, että suostumus sitoisi esimerkiksi kiinteistönluovutustilanteissa suostumuksen kohteena olevan yksityisen edun uutta haltijaa. Suostumukseen perustuvan oikeuden pysyvyys voisi tulla myöhemmin viranomaisessa tutkittavaksi. Sopimukseen perustuvan oikeuden suojaamiseksi annettavasta luvasta säädettäisiin 17 luvun 9 §:ssä.

Pykälän 3 momentin 1 kohdan perusteella vesilain mukainen lupa olisi tarpeen myös sellaiseen noron tai ojan taikka niiden veden juoksun muuttamiseen, josta aiheutuu vahinkoa toisen maalle, eikä asianomainen ole antanut toimenpiteelle suostumustaan. Jos kyse on ojituksesta, sovellettaisiin asiaan 5 luvun säännöksiä. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 1 luvun 17 §:n 2 momenttia. Saman pykälän 1 momentissa olevaa säännöstä vastaava sääntely sisältyisi ehdotuksen 2 luvun 10 §:ään.

Ehdotetussa 3 momentin 2 kohdassa säädettäisiin vesialueelle tehtävän rakennelman käytön immissioperusteisesta luvanvaraisuudesta. Lupa tulisi hakea myös sellaiseen vesialueelle tehtävän rakennelman käyttöön, josta aiheutuu häiriötä toisen kiinteistön käytölle eikä asianomainen ole antanut tähän suostumustaan. Jos asianomainen hyväksyy toimenpiteen, ei hanke edellytä lupaa naapuruusoikeudellisten vaikutuksiensa perusteella.

Nykyiseen vesilakiin ei sisälly vastaavaa säännöstä. Säännöksessä tarkoitettua häiriötä on kuitenkin katsottu voitavan pitää sellaisena luvanvaraisuuden synnyttävänä vesiympäristön muutoksena, jota tarkoitetaan 1 luvun 15 §:n 1 momentin johdantokappaleessa. Tarkistuksella pyritään tältä osin selkeyttämään lainsäädäntöä, kun häiriön aiheuttaminen itsessään säädettäisiin luvanvaraisuuden kriteeriksi.

Vesitaloushankkeiden yhteydessä rakennelman käytöstä aiheutuvana immissiona tulee kysymykseen erityisesti melu lähinnä uiton toimintapaikoissa ja laiturihankkeissa. Voimassa olevissa uittosäännöissä onkin annettu rajoituksia toiminnalle melun takia. Uiton toimintapaikka olisi kuitenkin 3 §:n nojalla aina luvanvarainen.

Häiriöperusteista luvanvaraisuutta koskeva säännös on tarpeen myös siksi, että vesitaloushankkeiden kohdalla voi tulla pohdittavaksi ympäristöluvan tarve, jos mahdolliseen meluhaittaan ei vesilaissa otettaisi lainkaan kantaa. Luvanvaraisuuden perustana ei ole itse rakennelma ja sen vaikutukset, vaan rakennelman häiriötä aiheuttava käyttö.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin hankkeen muuttamisen luvanvaraisuudesta, joka kytkeytyisi samoihin vaikutuksiin, jotka uusien hankkeiden osalta synnyttävät luvantarpeen. Lisäksi on otettava huomioon, että muutos saattaisi olla luvanvarainen, jos se itsessään täyttäisi aina luvanvaraiseksi säädetyn hankkeen tunnusmerkit. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi vesivoimalaitoksen rakentaminen olemassa olevaan patoon tai muuhun rakennelmaan.

Muutostilanteessa luvantarvetta arvioitaisiin suhteessa olemassa olevaan lupaan ja sen ehtoihin. Näin luvantarve kytkeytyisi sellaisiin vaikutuksiin, joita luvassa ei ole otettu huomioon. Luvassa huomioon otettujen vaikutusten lisääntymisessä puolestaan olisi kyse luvan ehtojen ja lupamääräysten noudattamisesta, ei hankkeen muuttamisesta. Siltä osin kuin luvanvaraisuus perustuu yksityiselle edulle aiheutuvaan loukkaukseen, edunhaltijan suostumus poistaisi muutostilanteissakin luvantarpeen. Suostumuksen nojalla ei kuitenkaan voitaisi poiketa lupaehdoista tai -määräyksistä.

3 §. Aina luvanvaraiset vesitaloushankkeet. Yleistä luvanvaraisuutta koskevia säännöksiä täydennettäisiin 3 §:n luettelolla hankkeista, jotka seurauksista riippumatta tarvitsevat aina vesilain mukaisen luvan. Aina luvanvaraisten hankkeiden luetteloon sisällytettäisiin myös valtaväylän sulkemiseen johtavat, nykyisin sulkemiskiellon kattamat hankkeet. Uusilla säännöksillä ei ole tarkoitus laajentaa tai supistaa nykyisin luvanvaraisten hankkeiden piiriä, vaan selventää sääntelyä.

Aina luvanvaraisten hankkeiden luettelo ei rajaisi hankkeen vaikutuksiin perustuvan luvanvaraisuussäännöksen soveltamisalaa. Esimerkiksi ruoppaus saattaa edellyttää 3 luvun 2 §:n nojalla lupaa, vaikka se olisi 3 §:n 1 momentin 7 kohdassa mainittua 500 kuutiometriä pienempi.

Pykälän 1 momentissa oleva luettelo perustuisi nykyisiin vesilain eri luvuissa oleviin säännöksiin aina luvanvaraisista hankkeista. Luetteloa on lisäksi täydennetty eräillä hankkeilla, joiden on vesilain soveltamiskäytännössä katsottu yleensä edellyttävän lupaa tai joiden saattaminen aina luvanvaraiseksi on katsottu muusta syystä tarpeelliseksi. Luettelo on tarkoitettu tyhjentäväksi, eikä lakiin ehdoteta sisällytettäväksi valtuutta säätää hankkeen säännönmukaisesta luvanvaraisuudesta asetuksella.

Pykälän 1 momentin 1 kohdassa oleva säännös perustuisi vesilain 1 luvun 12 §:n 3 momentissa nykyisin olevaan vesistön sulkemiskieltoon ja koskee sekä pysyviä että tilapäisiä esteitä. Vesilain 1 luvun 13 ja 14 §:ssä säädetyt laajennukset valtaväylän sulkemiskieltoon on sisällytetty uudessa laissa 1 luvun 6 §:n 1 momenttiin. Mainitun lainkohdan mukaan laissa valtaväylästä säädetty koskisi myös sellaista vesistössä olevaa salmea tai kapeikkoa, jossa säännöllisesti harjoitetaan liikennettä tai jossa kala yleensä kulkee. Nykyisen sulkemiskiellon tapaan säännös koskisi kaikenlaisia toimenpiteitä, joiden seurauksena väylässä kulkeminen estyy tai vaikeutuu säännöksessä tarkoitetulla tavalla. Seuraus voisi aiheutua myös esimerkiksi vaijereiden tai laitteiden sijoittamisesta väylän yläpuolelle.

Luettelon 2 kohdassa säädettäisiin vedenoton luvanvaraisuudesta. Säännöksen mukaan pintaveden ottaminen olisi seurauksista riippumatta luvanvaraista silloin, kun se tapahtuu vesihuoltolaitoksen tarpeisiin tai vesihuoltolaitokselle vettä toimittavan tarpeisiin taikka siirrettäväksi muualla käytettäväksi. Muilta osin pintaveden ottamisen luvanvaraisuus perustuisi 2 §:n säännöksiin ja riippuisi ottamisen vaikutuksista. Syynä tähän on se, että pintaveden ottamisen osalta yksiselitteisten määrällisten kriteerien asettaminen ei ole helppoa muun muassa sen vuoksi, että ottamisen vaikutukset riippuvat olennaisesti siitä, mistä vettä otetaan. Esimerkiksi otettaessa vettä joesta jo suhteellisen pienellä määrällä voi olla huomattavasti suurempia vaikutuksia kuin otettaessa vettä järvestä.

Vesihuoltolaitoksen tarpeisiin tapahtuva vedenotto olisi aina luvanvaraista riippumatta siitä, otetaanko pinta- vai pohjavettä. Taustalla ovat yhdyskunnan vesihuoltoa koskevat yleiseen etuun liittyvät näkökohdat. Nämä puoltavat ottamisen saattamista ennakkovalvonnan piiriin erityisesti niiden riskien vuoksi, joita liittyy pintaveden käyttämiseen talousveden valmistamiseen. Vesihuolto on myös yleisesti hyödyllisen välttämättömyyspalvelun hoitamista, joten sen valvontaan liittyvä yleinen intressi on tavallista suurempi. Yhdyskunnan vesihuollon turvaamisen näkökulmasta tärkeää on myös luvan luoma oikeusasema. Lisäksi on huomattava, että ottaminen saattaisi muutenkin edellyttää lupaa sen vaatimien käyttöoikeuksien vuoksi.

Luvanvaraisuus ulotettaisiin yhdenmukaisesti myös veden siirtämiseen muualle. Tällä tarkoitettaisiin muun muassa ottamista, joka tapahtuu kaupallista tarkoitusta varten, kuten veden myyntiä tai pullotetun veden valmistusta varten. Näin vesikauppaan liittyvä vedenotto olisi aina luvanvaraista.

Muilta osin pohjaveden oton luvanvaraisuus kytkeytyisi pykälässä nykyiseen tapaan otettavan veden määrään. Lupakynnys olisi nykyisen lain tapaan 250 m³/vrk. Luvanvaraisuus kytkeytyisi kuitenkin suoraan otettavaan määrään, eikä siten nykyisen lain tapaan ottamon kapasiteettiin. Toisaalta on huomattava, että toiminnalle voidaan myöntää lupa, vaikka luvantarvekynnys ei ylittyisikään. Lupaan liittyvän suojafunktion vuoksi ottajan intressissä saattaa olla luvan hakeminen myös muulle kuin luvanvaraiselle ottamiselle.

Varsinaisen veden ottamisen lisäksi momentin 2 kohdassa säädettäisiin yhdenmukaisesti nykyisen vesilain 9 luvun 7 §:n kanssa luvanvaraiseksi myös muut toimenpiteet, joiden seurauksena pohjavesiesiintymästä poistuu pohjavettä vähintään 250 m³/vrk. Myös näiltä osin on huomattava, että luvanvaraisuus saattaa 2 §:n nojalla syntyä vaikka seurauksena olisi pienemmän vesimäärän poistuminen.

Sekä pintaveden että pohjaveden ottamista koskevaa säännöstä täydentävästä ilmoittamisvelvollisuudesta säädettäisiin 2 luvun 15 §:ssä sekä sosiaali- ja terveysministeriön asetuksessa 461/2000 talousveden laatuvaatimuksista ja valvontatutkimuksista.

Luettelon 3 kohdassa säädettäisiin veden imeyttäminen maahan tekopohjaveden tekoa tai pohjaveden laadun parantamista varten luvanvaraiseksi vastaavasti kuin nykyisen vesilain 9 luvun 16 §:n 2 momentissa.

Luettelon 4 kohdan säännös vastaa nykyistä vesilain 2 luvun 2 §:n 2 momenttia.

Luettelon 5 kohdassa säädettäisiin aina luvanvaraiseksi maa-alueen muuttaminen pysyvästi vesialueeksi vesistön vedenkorkeutta nostamalla. Tällaisen toimenpiteen luvanvaraisuus on välttämätöntä jo kiinteistöoikeudellisen tilan selvyyden vuoksi. Erityissäännökset vedenkorkeuden pysyvästä nostamisesta olisivat lain 6 luvussa.

Luettelon 6 kohdassa säädettäisiin vesilain nykyisen 3 luvun 2 §:n 1 momentin tavoin voimalaitoksen rakentaminen aina luvanvaraiseksi. Vesivoimalaitoksen määritelmän kautta säännöksen ulkopuolelle kuitenkin jäisivät vesistöä pienempiin uomiin rakennettavat voimalaitokset, joiden luvanvaraisuus ratkeaisi 2 §:n 3 momentin ja 2 luvun 10 §:n nojalla vaikutusten perusteella.

Luettelon 7 kohdan nojalla lupaa edellyttäisi ruoppaushanke, jossa ruopattavan massan määrä ylittää 500 kuutiometriä. Säännös ei koskisi julkisten kulkuväylien kunnossapitoa, vaan näihin hankkeisiin sisältyvien ruoppausten luvanvaraisuus ratkeaisi niiden vaikutusten perusteella 2 §:n nojalla. Ruoppausten luvanvaraisuus koskisi sisävesi- ja merialueita. Oikeuskäytännössä omaksutun kannan mukaan ruoppaamista koskevan luvan yhteydessä on ratkaistava myös ruopattavan massan sijoittaminen. Tätä käytännössä omaksuttu periaatetta ei ole tarkoitus tässä yhteydessä muuttaa.

Luettelon 8 kohdassa olevan Suomen aluevesillä tapahtuvan ruoppausmassojen sijoittamisen luvanvaraisuuden taustalla on vuonna 1992 solmitun Itämeren suojelusopimuksen täytäntöönpano. Vastaava säännös on nykyisen vesilain 4 luvun 6 §:ssä, jossa luvanvaraisuuden ulkopuolelle on rajattu merkityksettömän pienen määrän sijoittaminen.

Luettelon 9 kohdan säännöksen tarkoituksena on saattaa kaupallisessa tarkoituksessa tapahtuva maa-ainesten ottaminen luvanvaraiseksi. Tällaiset lupa-asiat tulisivat kaikki lupaviranomaisen ratkaistavaksi ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivalta maa-aineslain nojalla rajautuisi pois. Säännöksen soveltamisala on yhdenmukaistettu maa-aineslain kanssa sen vuoksi, että muussa tapauksessa luvanvaraisuuskynnyksen alle jäävä ottaminen edellyttäisi kuitenkin maa-aineslain mukaista lupaa. Tämän vuoksi säännöksen ulkopuolelle on rajattu oma tavanomaiseen kotitarvekäyttöön tapahtuva ottaminen. Säännös on tarkoitettu vastaamaan soveltuvin osin maa-aineslain 4 §:n 2 momenttia. Kotitarveottaminen ei edellytä sen paremmin maa-aineslain kuin vesilain mukaistakaan lupaa, ellei vesilain 3 luvun 2 §:stä muuta johdu.

Luettelon 10 kohtaan sisältyvän uiton toimintapaikan luvanvaraisuutta koskeva sääntely perustuisi siihen, että uudessa laissa ei enää säädettäisi uittosäännöstä. Itse uittoa ei laissa kuitenkaan säädetä luvanvaraiseksi, sillä se perustuisi yleiskäyttöoikeuteen, josta säädettäisiin 2 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdassa. Uiton harjoittamisessa on kuitenkin otettava huomioon 2 luvun 7 ja 8 §:n mukaiset yleiset velvoitteet. Uiton harjoittamisesta ja toimintapaikoista säädettäisiin tarkemmin uuden lain 9 luvussa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin hankkeen muuttamisen luvanvaraisuudesta. Ehdotuksen mukaan lupa tarvittaisiin myös 1 momentissa tarkoitetun luvan saaneen laitoksen, rakennelman tai sen käytön muuttamiseen, jos muutos loukkaa yleisiä tai yksityisiä etuja. Kun pykälän tarkoittamat hankkeet ovat vaikutuksista riippumatta luvanvaraisia, luvantarvetta ei muutostilanteissa voida kytkeä 2 §:n tavoin muutosten vaikutuksiin. Lähtökohtana on, että kaikki muutokset, joita luvassa ei ole otettu huomioon, edellyttävät luvan muuttamista. Säännöksen mukaan lupaa ei kuitenkaan edellytettäisi niin sanotuilta haitattomilta muutoksilta, eli muutoksilta, jotka eivät vaikuta yleisiin tai yksityisiin etuihin. Aina luvanvaraisten hankkeiden osalta hankkeen muutoksen luvantarvetta arvioitaisiin siis suhteessa lupaan ja lupamääräyksiin sekä muutoksesta johtuvaan yleisen tai yksityisen edun loukkaukseen. Esimerkiksi jo aikaisemmin rakennetun vesivoimalaitoksen tulva- ja pohjapatoihin saattaa olla sijoitettavissa hyötysuhteen parantamiseksi lisäkoneistoja, jotka eivät aiheuta haittaa. Tällaiset tekniset ratkaisut, joilla olemassa olevia toimintoja voidaan tehostaa ympäristövaikutuksia muuttamatta, eivät välttämättä edellytä uutta lupaa. Edellytyksenä olisi myös, ettei tällainen muutos ole luvan tai lupamääräysten vastainen. Lupamääräysten muuttamisesta luvanhaltijan hakemuksesta säädettäisiin erikseen 3 luvun 23 §:ssä.

4 §. Luvan myöntämisen yleiset edellytykset. Luvan myöntämisen yleisiä edellytyksiä koskeva pykälä muodostaisi vesioikeudellisen päätöksenteon ytimen. Säännös perustuu nykyisiin vesilain intressivertailua ja luvan myöntämisen esteitä koskeviin säännöksiin. Vesilain mukaisessa lupaharkinnassa huomioon tulee ottaa lisäksi yleiset vesitaloushankkeen toteuttamista koskevat 2 luvun 7 ja 8 §:n säännökset, hankekohtaiset erityissäännökset ja 1 luvun 2 §:n nojalla muusta lainsäädännöstä tulevat vaatimukset. Lupa-asian käsittelyssä noudatettavasta menettelystä säädettäisiin vesilain 11 luvussa. Menettelyyn liittyy muun muassa mainitun luvun 6 §:n 1 momentin säännös, jonka mukaan lupaviranomaisen tulee pyytää valtioneuvostolta lausuntoa, jos hakemus koskee yhteiskunnallisesti tärkeää hanketta.

Vesilain mukainen lupaharkinta olisi edelleen oikeusharkintaista päätöksentekoa. Jos luvan myöntämisedellytykset täyttyvät, aluehallintoviraston on myönnettävä hankkeelle lupa. Toisaalta lupaa ei voida myöntää, jos kaikki edellytykset eivät täyty. Tästä olisi nimenomainen säännös 11 luvun 17 §:n 2 momentissa.

Voimassa olevan vesilain 2 luvun 6 §:n hyötyjen ja haittojen vertailun perusteet säilyisivät asiallisesti samansisältöisinä. Sääntelyn rakenne muuttuisi voimassa olevaan vesilain 2 luvun 5—6 §:ään verrattuna siten, että säännökset kirjattaisiin yhteen pykälään. Pykälän 1 momentti sisältäisi nykyisen vesilain 2 luvun 6 §:n haitattomuus- ja intressivertailuedellytykset. Ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskevat säännökset sijoitettaisiin pykälän 2 momenttiin.

Uudessa laissa selvennettäisiin intressivertailun ja ehdottoman luvanmyöntämisesteiden suhdetta lupaharkinnassa siten, että ehdottomat luvanmyöntämisesteet tulisivat harkittavaksi vasta, jos luvanmyöntämisedellytysten on muuten todettu olevan olemassa. Tämä poikkeaa nykyisestä vakiintuneesta soveltamiskäytännöstä, jossa ensin todetaan, onko ehdoton luvanmyöntämiseste käsillä ja vasta sen jälkeen verrataan hankkeesta aiheutuvia edunmenetyksiä siitä saataviin etuihin. Muutoksella korostettaisiin ehdottoman luvanmyöntämisesteen viimesijaisuutta lupaharkinnassa.

Pykälän 1 momenttiin sisällytettäisiin nykyisen vesilain 2 luvun 6 §:n 1 ja 2 momentin säännökset luvan myöntämisedellytyksistä. Lupa hankkeelle voitaisiin myöntää joko hankkeen vähäisyyden tai intressivertailun perusteella. Vaikutuksiltaan vähäisiä hankkeita koskeva säännös perustuisi vesilain nykyiseen 2 luvun 6 §:n 1 momenttiin. Sen nojalla voitaisiin lupa myöntää hankkeelle, joka ei sanottavasti loukkaa yleistä tai yksityistä etua. Nykyisessä laissa olevaa hyödyllisyyden vaatimusta ei lakiin sisältyisi, vaan hankkeen hyödyllisyyden arviointi jäisi näiltä osin luvan hakijan harkittavaksi. Muutoin säännöksen soveltamisalaa ei laajennettaisi, vaan se jäisi suppeaksi ja koskisi pääasiassa vähäisiä hankkeita. Säännöksen soveltamisen kannalta ratkaisevaa ei kuitenkaan olisi hankkeen koko, vaan haitattomuusvaatimuksen täyttyminen on varmistettava pientenkin hankkeiden osalta.

Käytännössä vähänkin merkittävämpien hankkeiden lupaharkinta perustuisi intressivertailuun, jonka mukaan luvan myöntäminen edellyttää, että hankkeen hyödyt ovat huomattavat verrattuna siitä aiheutuviin menetyksiin. Säännös viittaa yleisesti kaikkiin hankkeen hyötyihin ja menetyksiin. Niiden arvioinnista säädettäisiin erikseen yleisten ja yksityisten hyötyjen ja menetysten osalta 6 ja 7 §:ssä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 2 luvun 5 §:n mukaisista niin sanotuista ehdottomista luvanmyöntämisesteistä. Säännöksen tarkoituksena on asettaa yläraja vesitaloushankkeen hyväksyttäville seurauksille. Jos tämä raja ylittyy, hankkeelle ei voida myöntää lupaa, olivatpa sen hyödyt kuinka suuret tahansa. Vesilain 2 luvun 5 § on tarkoitettu viimesijaiseksi pykälässä yksilöityjä oikeushyviä suojaavaksi säännökseksi. Oikeuskäytännössä vesitaloushankkeen lupahakemus on hylätty ainoastaan kerran vesilain ehdottoman luvanmyöntämisesteen perusteella (KHO 2002:86).

Vesilain ehdotonta luvanmyöntämisestettä puoltavia ja sitä vastustavia perusteita voidaan esittää useita. Vesilain ehdottoman luvanmyöntämisesteen tarpeellisuutta uudessa vesilaissa voidaan arvioida kriittisesti muun ohella siitä näkökulmasta, että asianmukaisesti suoritetun intressivertailun pitäisi johtaa vastaavaan lopputulokseen. Ehdottoman luvanmyöntämisesteen sisällyttämistä uuteen lakiin taas puoltaa esimerkiksi se, että tällöin nykyisen vesilain 2 luvun 5 §:n suojaamien intressien painoarvoa ei ole tarpeen ryhtyä arvioimaan intressivertailussa nykyisestä poikkeavasti. Vastaavasti vesilain ehdottoman luvanmyöntämisesteen sisällyttämistä vesilakiin voidaan pitää tarpeellisena säännöksen yleisestävän ja suurhankkeiden yleistä toteuttamistapaa ohjaavan vaikutuksen sekä vesilain lupaharkinnan rakenteen vuoksi.

Ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskevaan säännökseen ei ehdoteta tehtäväksi merkittäviä tarkistuksia, vaan säännöksen tehtävänä olisi jatkossakin muodostaa lainkohdassa yksilöityjen oikeushyvien ehdoton suoja. Sen soveltamiskynnystä ei ole syytä laskea alkuperäisestä muun muassa sen vuoksi, että sen tarkoittamat asiat sisältyvät intressivertailuun yleisen edun loukkauksina ja tulevat jo tätä kautta mukaan lupaharkintaan.

Säännöksen asiallinen sisältö vastaisi pääpiirteittäin nykyistä vesilakia. Pykälän 2 momentin mukaan rakentamiseen ei saisi myöntää lupaa, jos rakentaminen vaarantaa yleistä terveydentilaa tai turvallisuutta, aiheuttaa huomattavia vahingollisia muutoksia ympäristön luonnonsuhteissa tai vesiluonnossa ja sen toiminnassa taikka suuresti huonontaa paikkakunnan asutus- tai elinkeino-oloja. Nykyisen 2 luvun 5 §:n suojaamien intressien sisällyttäminen ehdotonta luvanmyöntämisestettä koskevaan säännökseen on edelleen perusteltua, vaikka esimerkiksi pilaamisasiat on siirretty vesilaista ympäristönsuojelulakiin.

Nykyoloissa vähintään yhtä tärkeänä pidettävä intressi on yleinen turvallisuus, jota säännös ei nykymuodossaan koske. Pykälään ehdotetaan tehtäväksi tätä koskeva lisäys. Tällä on myös liityntä vesipolitiikan puitedirektiiviin, mutta säännöksen soveltamisala on laajempi. Ympäristön luonnonsuhteet nimittäin kattaa käsitteenä useita eri näkökulmia vesivarataloudesta lähtien ja on siten laajempi kuin direktiivissä tarkoitettu vesien ekologinen hyvä tila.

Pykälän 3 momentissa edellytettäisiin, että hakijalla on tai hän saa käyttöoikeudet hankkeen toteuttamiseksi tarvittaviin alueisiin tai että käyttöoikeuksien hankkimistavasta esitetään asianmukainen selvitys. Säännöksen mukaan käyttöoikeudet voivat olla hakijalla lupaa haettaessa tai ne myönnetään luvan yhteydessä siten kuin 2 luvussa säädetään. Lupa voitaisiin myöntää myös silloin, kun hakijan tarkoituksena on hankkia käyttöoikeudet joko muun lain mukaisessa viranomaismenettelyssä tai yksityisoikeudellisin sopimuksin. Hakija voisi saada tarvitsemansa oikeudet esimerkiksi yksityistietoimituksessa taikka alueen omistajan kanssa tehtävällä vuokrasopimuksella. Luvan myöntäminen ei edellyttäisi, että oikeuden perustamista tarkoittava menettely olisi toisessa viranomaisessa vireillä lupaa haettaessa tai että yksityisoikeudellisen sopimuksen ehdot olisivat lupaa haettaessa tiedossa. Hakijan olisi kuitenkin esitettävä hankkeen laadun ja tarvittavien alueiden luonteesta riippuen asianmukainen selvitys siitä, millä tavoin oikeus alueisiin on tarkoitus järjestää. Tällöin lupa voitaisiin myöntää ehdollisena.

Luvan mukaista hanketta voitaisiin ryhtyä toteuttamaan vasta, kun luvan saaja on hankkinut oikeudet tarvitsemiinsa alueisiin. Luvan voimassaoloaikaa ei toisaalta tarvitsisi sitoa esimerkiksi aluetta koskevan vuokrasopimuksen mukaiseen vuokra-aikaan. Lupakautta lyhyempi vuokra-aika ei vähentäisi luvan oikeudellista varmuutta ottaen huomioon, että myös toistaiseksi taikka koko lupakauden pituisen määräajan voimassa oleva sopimus voidaan purkaa tai irtisanoa normaalein sopimusoikeudellisin perustein kesken lupakauden.

Alueen käyttöön ottamisella tarkoitetaan maa- tai vesialueen varaamista hanketta palvelevaan tarkoitukseen. Hankkeen laadusta riippuen alueen käyttöön ottaminen voisi esimerkiksi muuttaa alueen maankäyttömuotoa maa-alueesta vesialueeksi. Säännös on tarkoitettu vastaamaan vallitsevaa tulkintaa siitä, mitä tarkoitetaan käyttöön otettavalla alueella. Tämän mukaisesti käyttöön otettavalla alueella tarkoitetaan esimerkiksi vedennostohankkeissa veden alle jääviä maa-alueita, ei sen sijaan hankkeen vaikutusten kohteena olevia vesialueita.

5 §. Suhde maankäytön suunnitteluun. Pykälässä säädettäisiin nykyisen vesilain 2 luvun 4 §:ää vastaavasti maankäyttösuunnitelmien huomioon ottamisesta vesioikeudellisessa lupaharkinnassa. Vahvimmat oikeusvaikutukset olisi asemakaavalla. Myös maakunta- ja yleiskaavat tulisi ottaa huomioon vesioikeudellisessa lupaharkinnassa. Niillä ei kuitenkaan olisi lupaharkintaa sitovaa vaikutusta, vaan niiden oikeusvaikutukset määräytyisivät maankäyttö- ja rakennuslain mukaisesti. Tämä ei heikentäisi näiden ohjausvaikutusta, sillä kaavoissa ei niiden yleispiirteisyydestä johtuen ole välttämättä kiinnitetty riittävällä tarkkuudella huomiota vesioikeudellisessa lupaharkinnassa relevantteihin seikkoihin ja vesienkäytön tarpeisiin.

Ehdotetun pykälän viimeisessä virkkeessä säädettäisiin vesioikeudellisen päätöksenteon suhteesta tulevaan kaavoitukseen. Säännöksen mukaan lupa ei saisi merkittävästi vaikeuttaa vireillä olevan kaavan laatimista. Säännöksellä ei viitata yleisesti tulevaan kaavoitukseen, vaan sillä tarkoitetaan tilanteita, joissa kaava on laadittavana tai päätös kaavan laatimisesta on tehty. Vaikeutuminen jäisi aina tapauskohtaisesti ratkaistavaksi. Tällainen tilanne voisi olla kyseessä esimerkiksi silloin, jos hakemuksen tarkoittama toiminta poikkeaisi olennaisesti alueelle suunnitellusta käyttötarkoituksesta.

6 §. Yleisten hyötyjen ja menetysten arvioiminen. Lupaharkinnan intressivertailun sisällöstä säädettäisiin yleisten etujen arviointia koskevassa 6 §:ssä ja yksityisten etujen arviointia koskevassa 7 §:ssä. Pykälät perustuvat nykyiseen vesilain 2 luvun 11 §:ään.

Ehdotetussa pykälän 1 momentissa nykyisen 2 luvun 11 §:n 3 momenttiin sisältyvä säännös rahamääräisesti vaikeasti määritettävien hyötyjen ja haittojen punninnasta nostettaisiin keskeiseksi yleisten hyötyjen ja menetysten arviointia koskevaksi säännökseksi. Muutos vastaisi nykyisen säännöksen soveltamiskäytäntöä. Hankkeen hyödyt ja menetykset arvioitaisiin jatkossa ensisijaisesti yleiseltä kannalta, mutta myös rahamääräinen arviointi olisi mahdollista siltä osin kuin hyödyn tai menetyksen suuruus voidaan määrittää rahassa.

Säännöstä on 4 §:n tavoin sanonnallisesti tarkistettu siten, että intressivertailun vastaparina mainitaan yleisesti menetykset. Menetyksellä tarkoitettaisiin yksityisoikeudellisten vahinkojen, haittojen ja muiden edunmenetysten lisäksi yleisille intresseille aiheutuneita ei-toivottavia, vaikeasti rahamääräisesti määritettävissä olevia seurauksia. Uudessa laissa sääntelyä tarkistettaisiin niin, että edunmenetyksellä tarkoitettaisiin yksityisoikeudellisia vahinkoja, haittoja ja muita edunmenetyksiä.

Yleisiä etuja, joille aiheutuneita hyötyjä ja menetyksiä tulee lupaharkinnassa arvioida, ei kirjattaisi niiden moninaisuuden vuoksi lakiin. Tällaisia yleisiä etuja olisivat esimerkiksi liikenneinfrastruktuuri, vesihuolto tai luonnonsuojelu. Erilaisten huomioon otettavien intressien piiri on laajentunut nykyisen vesilain säätämisen jälkeen. Tarkoituksena on, että säännös jatkossakin mukautuisi joustavasti kulloisiinkin käsityksiin yleisestä edusta. Tässä arvioinnissa sosiaalisilla, terveydellisillä ja ympäristöllisillä näkökohdilla olisi sama painoarvo.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vesienhoidon järjestämisestä annetun lain mukaisten hoitosuunnitelmien huomioon ottamisesta lupaharkinnassa. Säännöksen mukaan vesienhoitosuunnitelmissa olevia tietoja vesien tilasta ja käytöstä käytettäisiin hyväksi arvioitaessa hankkeesta yleiselle edulle aiheutuvia vaikutuksia lupaharkinnassa 4 §:n mukaisesti. Tavallisesti kyse olisi hankkeen haitoista, mutta esimerkiksi vesistön kunnostushankkeissa hoitosuunnitelmien tietoja voitaisiin käyttää hyväksi myös hankkeen hyötyjen arvioinnissa.

7 §. Yksityisten hyötyjen ja menetysten arvioiminen. Pykälässä säädettäisiin intressivertailussa huomioon otettavista yksityisistä hyödyistä ja menetyksistä. Intressivertailun tarkoituksena on ottaa huomioon mahdollisimman laajalti kaikki hankkeen hyödyt ja menetykset, joten pykälän tarkoittamat yksityiset edut on ymmärrettävä laajasti. Säännös kattaisi asiallisesti nykyisen 2 luvun 11 §:n tavoin luonteeltaan yksityisoikeudelliset hyödyt ja menetykset, jotka eivät ole edellä 6 §:ssä tarkoitettu yleisiä hyötyjä ja menetyksiä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin huomioon otettavista yksityisistä hyödyistä vesilain nykyisen 2 luvun 11 §:n 1 momentin mukaisesti. Käytettävyyden parantumisella viitataan muun muassa virkistyskäyttömahdollisuuksien paranemiseen, josta esimerkkinä voidaan mainita niin sanottujen kesämökkijärvien kunnostukset.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin arvioinnissa huomioon otettavista yksityisistä menetyksistä. Säännös käsittää asiasisällöltään vesilain 2 luvun 11 §:n 2 momentissa nykyisin luetellut yksityiset menetykset. Säännös on luettavuuden parantamiseksi jaettu alakohtiin.

Kohta 1 koskisi hankkeen toteuttamiseksi tarpeellisia lunastus- ja käyttöoikeuksia. Kohta 2 vastaisi vesilain muutoksella 750/1996 tehtyä lisäystä, joka koskee sovittuja korvauksia ja vapaaehtoisesti hankittuja alueita. Näiden osalta arvioinnissa ei kuitenkaan otettaisi huomioon korvausten puolitoistakertaisuutta, vaikka tämä korvauksen määrää arvioitaessa tulisi 13 luvun 11 §:n 4 momentin mukaan muuten sovellettavaksi. Vapaaehtoisesti hankitut alueet arvostettaisiin siten niiden käyvän hinnan mukaisesti ilman 13 luvun 8 §:n 4 momentin mukaista korostusta. Tältä osin ei ole tarkoitus muuttaa nykyistä käytäntöä, vaikka tästä ei nimenomaista säännöstä pykälään nykyiseen tapaan sisällytettäisikään. Kohdan 3 mukaan menetyksinä huomioon otettaisiin muut hankkeeseen osallistumattomille tahoille aiheutuneet menetykset.

Hankkeen toteuttamiskustannuksia ei otettaisi intressivertailussa huomioon menetyksinä.

8 §. Luvan voimassaolo. Vesioikeudellisille luville ominaista on perinteisesti ollut niiden pysyvyys. Nykyinen vesilaki lähtee siitä, että luvat ovat voimassa toistaiseksi, eikä laki tunne määräaikaisia lupia. Lainvoimaisiin lupiin puuttuminen on ollut mahdollista vain rajoitetusti.

Poikkeuksen vahvasta pysyvyyssuojasta ovat kuitenkin muodostaneet säännöstelyä koskevat luvat ja pilaamisluvat. Pilaamislupia koskeva sääntely siirrettiin vuoden 2000 ympäristönsuojelu- ja vesilainsäädännön uudistuksen yhteydessä ympäristönsuojelulakiin. Vesilakiin on sisältynyt säännöksiä, joiden nojalla säännöstelyä ja pilaamista koskeviin lainvoimaisiin luparatkaisuihin on voitu jälkikäteen puuttua.

Pilaamissääntelyn pohjalta oikeuskäytännössä myös kehittyi määräaikaisia lupia koskeva käytäntö 1980-luvulle tultaessa. Määräaikaisten lupien lisäksi on myönnetty toistaiseksi voimassa olevia lupia, joissa lupaehdot on määrätty tarkistettavaksi määräajoin. Tätä käytäntöä on sittemmin noudatettu muissakin asioissa, erityisesti vedenottoluvissa.

Mahdollisuus luvan myöntämiseen määräaikaisena on oikeuskäytännössä tapahtuneen kehityksen seuraus, joka ei perustu nimenomaiseen säännökseen. Uudessa laissa tämä asianmukaisena pidettävä käytäntö säilytettäisiin ja tätä koskeva mahdollisuus luvan myöntämiseen määräaikaisena kirjattaisiin pykälän 1 momenttiin. Vastaava mahdollisuus sisältyy muun muassa ympäristönsuojelulakiin ja terveydensuojelulakiin.

Määräaikaisen luvan mahdollisuutta koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus muuttaa pääsääntöä, jonka mukaan lupa tulisi myöntää toistaiseksi voimassaolevana. Tämän vuoksi pykälässä säädettäisiin, että lupa tulisi antaa määräaikaisena, jos erityiset syyt sitä vaativat. Tällaisia syitä voisivat olla luvan hakeminen määräaikaisena, hankkeen määräaikainen luonne sekä se, että luvan myöntämiselle toistaiseksi ei ole edellytyksiä esimerkiksi hankkeen vaikutuksia koskevan epävarmuuden vuoksi. Viimeksi mainitussa tilanteessa on kuitenkin otettava huomioon mahdollisuus määrätä toistaiseksi voimassaolevan luvan lupamääräykset tarkistettaviksi siten kuin 20 §:ssä säädetään samoin kuin 21 §:n säännökset lainvoimaisen luvan lupamääräysten tarkistamisesta.

Pykälän 2 momentissa olisi nykyisen vesilain 2 luvun 12 §:ää vastaava säännös hankkeeseen ryhtymisen määräajasta, jonka tarkoituksena estää lupien hakeminen ennalta varastoon. Tämä tapahtuisi siten, että lupapäätöksessä olisi määrättävä aika, jonka kuluessa hanke on toteutettava tai aloitettava. Toistaiseksi voimassa olevissa luvissa olisi määrättävä joko aika, jonka kuluessa hanke on toteutettava tai toteuttaminen aloitettava. Se, kumpi määräaika asetetaan, riippuisi hankkeen luonteesta. Kerralla valmiiksi tuleville hankkeille tulisi määrätä toteuttamisaika, kun taas määräys aloittamisajankohdasta tulisi kysymykseen esimerkiksi jatkuvaluonteisissa hankkeissa. Nykyisen lain tavoin enimmäisajat hankkeen toteuttamiselle olisivat kymmenen vuotta ja töiden aloittamiselle neljä vuotta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lupapäätöksessä 2 momentin mukaan asetetun määräajan pidentämisestä. Lupaviranomaisen on määräaikaa pidentäessään tarkistettava lupamääräysten ajanmukaisuus. Määräajan pidentämistä koskeva mahdollisuus sisältyy nykyisin vesilain 2 luvun 12 §:n 1 ja 2 momenttiin. Nykyisissä säännöksissä on kuitenkin asetettu enimmäisaika pidentämiselle. Hankkeen toteuttamiselle tämä on kohtuullisena pidettävä aika ja rakentamistöiden aloittamiselle kolme vuotta. Ilman nimenomaista säännöstäkin on katsottu olevan selvää, ettei toteuttamiselle tai siihen ryhtymiselle annettava lisäaika voisi olla pidempi kuin 2 momentissa tarkoitettu varsinainen määräaika.

9 §. Luvan raukeaminen. Pykälän 1 momentti ilmaisisi määräaikaista lupaa koskevan pääsäännön, jonka mukaan luvan voimassaolo lakkaa määräajan päättyessä. Lupapäätöksessä voidaan kuitenkin poiketa tästä pääsäännöstä ja määrätä esimerkiksi, että määräajaksi myönnettyä lupaa on mahdollisuus jatkaa riittävän ajoissa tehtävällä uudella lupahakemuksella. Tällöin lupaan perustuvaa toimintaa voidaan jatkaa, kunnes uusi hakemus on ratkaistu, jos lupahakemus on tehty luvassa määrätyn mukaisesti.

Pykälän 2 momentti koskisi toistaiseksi voimassaolevaa lupaa. Koska tällaiset luvat on tarkoitettu pysyviksi, raukeaminen voisi perustua ainoastaan hankkeen toteuttamista määräajassa koskevaan laiminlyöntiin. Säännös ei rajoittaisi luvanhaltijan oikeutta hakea luvan raukeamista.

Pykälän 3 momentti liittyisi 2 momentissa tarkoitettuun raukeamiseen. Säännöksen mukaan toistaiseksi voimassa olevan luvan rauetessa raukeavat myös lupaan liittyvät käyttöoikeudet. Sama koskisi lunastusoikeutta, mutta ei sellaista omaisuutta, joka tällaisen oikeuden nojalla on jo siirtynyt luvanhaltijalle. Määräaikaisen luvan osalta vastaavaa säännöstä ei tarvita, sillä luvan määräaikaisuuden vaikutus käyttöoikeuksiin otetaan huomioon jo lupapäätöksessä. Lupapäätöksessä voidaan esimerkiksi 2 luvun 12 §:n 2 momentin nojalla määrätä, että määräaikaisen luvan yhteydessä myös käyttöoikeudet ovat määräaikaisia.

10 §. Yleiset lupamääräykset. Lupamääräykset ovat kiinteässä yhteydessä lupaharkintaan. Niitä ei ole mahdollista pitää erossa toisistaan, sillä lupamääräyksillä voidaan luoda puuttuvia luvan myöntämisedellytyksiä. Pykälässä säädettäisiin niistä seikoista, joista lupamääräyksiä voidaan antaa.

Ehdotettu pykälä toimisi yleissäännöksenä lupapäätöksessä annettaville lupamääräyksille. Pykälän 1 momentin kolmikohtaisessa luettelossa lueteltaisiin ne seikat, joita koskevat määräykset olisi liitettävä kaikkiin vesitalouslupiin. Ensimmäisenä kohtana mainittaisiin hankkeen toteuttamistapa. Säännöksessä viitattaisiin tältä osin 2 luvun 7 ja 8 §:ään. Tällä kirjattaisiin lakiin vesilain soveltamiskäytännössä muodostunut tulkintakäytäntö, jonka mukaan lupapäätökseen on nykyisen vesilain 2 luvun 3 §:n yleissäännöksen perusteella liitetty määräyksiä hankkeesta aiheutuvien haittojen vähentämisestä. Pykälässä säädettäisiin nimenomaisesti, että lupaan on sisällytettävä tarpeelliset määräykset haittojen välttämisestä. Vastaavasti kuin luvan myöntämisen edellytysten harkinnan osalta, lupamääräyksiä asetettaessa saatetaan joutua arvioimaan saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittamisen turvaamisen tarvetta sekä asettamaan tätä koskevia lupamääräyksiä.

Luettelon 2 kohdassa säädettäisiin maisemoinnista ja muusta työn jälkien poistamisesta sekä 3 kohdassa vesistön ja pohjavesiesiintymän puhdistautumiskyvyn säilyttämiseksi tarpeellisia toimenpiteitä ja laitteita koskevien lupamääräysten antamisesta. Säännökset vastaisivat hankkeen jälkien poistamista koskevan nykyisen vesilain 2 luvun 15 §:ää sekä vesistön puhdistautumiskyvyn turvaamista koskevaa 2 luvun 23 §:ää. Vesistön puhdistautumiskyvyn lisäksi pykälässä kuitenkin mainittaisiin myös pohjavesiesiintymän puhdistautumiskyky.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin vedenkorkeuteen ja vedenjuoksuun vaikuttavia hankkeita koskevista erityisistä määräyksistä. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 2 luvun 14 §:ää. Lupamääräyksillä varmistetaan luvan myöntämisedellytysten täyttyminen, eikä lupaan tule sen vuoksi liittää toimintaa tätä tarkoitusta yksityiskohtaisemmin muotoavia määräyksiä. Tämä ympäristöasioissa yleisesti noudatettu periaate todettaisiin nimenomaisesti tässä momentissa. Nykyistä säännöstä täsmennettäisiin niin, että siinä tarkoitetut lupamääräykset on annettava vain tarvittaessa.

Pykälän 3 momentin mukaan kaikissa lupaa edellyttävissä vesitaloushankkeissa tulisi ottaa huomioon myös vesistön pilaantuminen tai sen vaara. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi pumpattaessa kuivatusvesiä tai ruopattaessa pilaantuneita sedimenttejä. Tällöin ei haettaisi erillistä ympäristölupaa ympäristönsuojelulain 28 §:n 2 momentin 1 kohtaan ehdotettavan uuden rajauksen vuoksi. Sellainen vesitaloushanke, joka ei vesistövaikutustensa perusteella edellyttäisi vesilain mukaista lupaa, mutta josta saattaisi aiheutua ympäristön pilaantumisen vaaraa, käsiteltäisiin ympäristönsuojelulain mukaisessa menettelyssä. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi pienimuotoinen saastuneita sedimenttejä sisältävä ruoppaus.

Säännöksen mukaan pilaantumista aiheuttavalle vesitaloushankkeelle olisi annettava tarpeelliset lupamääräykset pilaantumisen ehkäisemisestä noudattaen, mitä ympäristönsuojelulaissa säädetään lupamääräysten antamisesta. Ympäristönsuojelulain soveltamista ei kytkettäisi voimassa olevan vesilain 1 luvun 19 §:n tavoin tietyntyyppisiin hankkeisiin, vaan säännös olisi soveltamisalaltaan yleinen eli kaikkia luvanvaraisia vesitaloushankkeita koskeva. Ehdotuksen mukaan ympäristönsuojelulain sovellettavaksi tulevien säännösten piiri supistuisi nykyiseen sääntelyyn verrattuna. Vesilain mukaisessa lupamenettelyssä ei siten sovellettaisi enää ympäristönsuojelulain lupaharkintaa ja luvan voimassaoloa koskevia 41—42, 55, 57 ja 58 §:n säännöksiä.

Vesilain mukaan lupaa haettaessa on yksilöitävä hankkeen käyttötarkoitus. Yleensä tilanne on sellainen, että tästä ei vallitse epäselvyyttä. Kuitenkin tilanteissa, jossa hankkeen tuottamaa hyötyä saatetaan käyttää hyväksi erilaisiin tarkoituksiin, saattaa olla tarpeen luvassa määrätä sen tuottaman oikeuden käyttötarkoituksesta. Tyypillisesti kyse voisi olla esimerkiksi vedenottamisoikeuden sitomisesta tietyn yhdyskunnan vesihuoltotarpeen tyydyttämiseksi. Pykälän 4 momenttiin sisällytettäisiin tätä koskeva säännös, jonka soveltamisalaa ei rajattaisi ainoastaan tietyntyyppisiin hankkeisiin.

11 §. Tarkkailuvelvoite. Pykälä sisältäisi yleisen säännöksen vesitaloushankkeen ja sen vaikutusten tarkkailusta. Säännös olisi pääosin samansisältöinen kuin ympäristönsuojelulain 46 §. Tarkkailuvelvollisuus voitaisiin toteuttaa esimerkiksi omana tarkkailuna tai yhteistarkkailuna usean toiminnanharjoittajan yhteistyönä. Yhteistarkkailu voisi koostua vesilain ja ympäristönsuojelulain mukaisista velvoitetarkkailuista. Yhteistarkkailusta päätettäisiin kuitenkin erikseen kunkin toiminnanharjoittajan osalta. Tarkkailuvelvoitteen toteuttaminen osana yhteistarkkailua voitaisiin vahvistaa lupapäätöksessä tai tarkkailusuunnitelmassa.

Pykälän 1 momentti olisi yleinen tarkkailua koskeva säännös. Vaikutusten tarkkailu kattaisi vedenjuoksun ja vedenkorkeuden tarkkailun. Tarkkailuvelvoitetta annettaessa tulisi ottaa huomioon vesienhoidon järjestämisestä annetun lain 9 §:n mukainen seurantaohjelma ja siinä todetut tarkkailun tarpeet. Tämä voisi koskea muun muassa tarkkailtavia tekijöitä. Velvoitteet eivät kuitenkaan perustuisi seurantaohjelmaan, vaan ne tulisi määrätä vesilain omista lähtökohdista ja kyseessä olevan hankkeen ympäristövaikutuksista lähtien.

Lupaviranomainen voisi pykälän 1 momentin nojalla velvoittaa eri luvanhaltijat tarkkailemaan yhdessä hankkeiden vaikutuksia. Yhteistarkkailu on useissa tilanteissa toimivampi ratkaisu kuin useat luvanhaltijakohtaiset tarkkailuvelvoitteet. Yhteistarkkailupäätökseen voitaisiin sisällyttää nykyiseen tapaan myös ympäristönsuojelulain mukaisia toimintoja koskevat tarkkailut.

Oikeuskäytännössä on esiintynyt epäselvyyttä sen suhteen, sisältääkö velvollisuus tarkkailla oikeuden suorittaa tarkkailun edellyttämiä toimenpiteitä kuten teknisten laitteistojen sijoittaminen tai koekalastus toisen alueelle. Asian selkeyttämiseksi pykälän 1 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi tätä koskeva nimenomainen säännös, jonka mukaan tarkkailua koskevassa päätöksessä voidaan antaa oikeus suorittaa tarkkailua koskevat toimenpiteet toisen alueella. Tarkkailusta aiheutuvat edunmenetykset on korvattava siten kuin 13 luvussa säädetään.

Tarkoituksena on, että tarkkailuvelvoitteet määrätään mahdollisimman yksityiskohtaisesti lupapäätöksessä. Lupapäätöksessä ei kuitenkaan välttämättä voida määrätä yksityiskohtaisesti velvoitteen sisällöstä esimerkiksi sen vuoksi, että hankkeen vaikutusten laajuutta tai kohdetta ei päätöstä annettaessa osata riittävällä tarkkuudella ennakoida. Jotta tällaisessa tilanteessa velvoitteen sisällön tarkentaminen ei aina edellyttäisi lupapäätöksen muuttamista, 2 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta jättää hankkeen vaikutuksia koskevan tarkkailuvelvoitteen toteuttamisen yksityiskohdat vahvistettavaksi erityisellä tarkkailusuunnitelmalla. Luvanhaltija voitaisiin velvoittaa luvassa esittämään suunnitelma lupaviranomaiselle tai sen määräämälle viranomaiselle. Tarkkailusuunnitelman hyväksyisi pääsääntöisesti lupaviranomainen. Se voisi kuitenkin päättää, että suunnitelman hyväksyy esimerkiksi valtion valvontaviranomainen tai kalatalouteen liittyvän tarkkailun osalta kalatalousviranomainen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin yhteistarkkailua tai hyväksyttyä tarkkailusuunnitelmaa koskevan päätöksen muuttamisesta. Ehdotuksen mukaan päätöstä voidaan tarvittaessa muuttaa luvan voimassaolosta huolimatta. Asia voisi tulla vireille tarkkailusta päättäneen viranomaisen omasta aloitteesta tai luvanhaltijan, valvontaviranomaisen, yleistä etua valvovan viranomaisen, kunnan tai haittaa kärsivän asianosaisen vaatimuksesta. Yhteistarkkailua koskevaa päätöstä olisi muutettava aina, jos yhteistarkkailuun on määrätty osallistumaan uusi luvanhaltija. Tarkkailun muuttamista koskevan asian ratkaisisi tarkkailua koskevan päätöksen tehnyt viranomainen.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin vesienhoidon järjestämisestä annetussa laissa tarkoitetun vesien tilaa koskevan seurantaohjelman huomioon ottamisesta tarkkailuvelvoitteen määräämisen yhteydessä.

12 §. Tarkkailuvelvoitteen määrääminen. Pykälässä säädettäisiin yhteistarkkailua tai erillistä tarkkailusuunnitelmaa koskevan asian käsittelystä. Päätöstä tehtäessä olisi noudatettava soveltuvin osin hallintolain säännöksiä, ellei asia ratkaistaisi lupa-asian yhteydessä. Päätöksen antamisessa ja siitä tiedottamisessa noudatettaisiin vesilain 11 luvun 22 §:n säännöksiä.

13 §. Kulkuyhteydet. Pykälässä säädettäisiin liikenteelle aiheutuvan haitan välttämiseksi ja kulkuyhteyksien järjestämiseksi tarpeellisten lupamääräysten antamisesta. Pykälän 1 momentti vastaisi asiasisällöltään vesilain nykyistä 2 luvun 16 §:ää. Pykälän 2 momenttiin sisältyisivät uiton turvaamiseksi edelleen tarpeelliset säännökset, jotka sisältyvät nykyiseen vesilain 2 luvun 18—21 §:ään. Pykälän 3 momentti vastaisi vesilain nykyistä 2 luvun 17 §:ää. Säännöksen tyypillinen soveltamistilanne on vene- tai jääyhteydestä riippuvaisen kulkuyhteyden katkeaminen saareen.

14 §. Kalatalousvelvoite ja kalatalousmaksu. Pykälään koottaisiin säännökset kalatalousvelvoitteesta ja kalatalousmaksusta. Nykyisin nämä säännökset sisältyvät vesilain 2 luvun 22, 22 b ja 22 c §:ään. Kalatalousmaksusta ja -velvoitteesta säädettäisiin samassa pykälässä, koska nämä liittyvät toisiinsa ja lupapäätöksessä joudutaan niiden käyttöä arvioimaan samanaikaisesti. Säännöstä täydentäisivät 15 §:ään sisällytettävät uudet säännökset kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmasta ja kalatalousmaksun käyttösuunnitelmasta. Kalatalousvelvoitteen ja kalatalousmaksun tarkistamisesta säädettäisiin 21 §:ssä. Nykyisen vesilain 2 luvun 22 a §:n kaltaista erityissäännöstä kalojen kulkeutumisen estämisestä vettä käyttävään laitokseen ei ole tarpeen enää sisällyttää lakiin, koska tämä velvollisuus johtuisi jo hankkeen yleistä toteuttamistapaa koskevan 2 luvun 7 §:n vaatimuksista. Sitä koskevat lupamääräykset annetaan tämän luvun yleisten lupamääräysten antamista koskevan 10 §:n nojalla.

Kalatalousvelvoitteen ja -maksun antamista koskeva sääntely säilyisi uudessa laissa pääperiaatteiltaan nykyisellään. Säännöksen tarkoituksena on 1 momentin mukaan ehkäistä kalastolle ja yleiselle sekä yksityiselle kalatalousintressille syntyviä vahinkoja ja haittoja toimenpidevelvoitteella tai -maksulla. Velvoitteiden tausta on kalanhoidollinen, mutta kalatalousvelvoitteet ja -maksut vähentävät osaltaan myös hankkeesta vastaavan suoritettavaksi osoitettuja korvauksia.

Vesilain soveltamiskäytännössä kalatalousvelvoitteiden ja kalatalousmaksun määräämisen välinen suhde on vaihdellut eri aikoina. Vuonna 2002 voimassa oli kaikkiaan noin 700 vesilain tai ympäristönsuojelulain nojalla annettua lupaa, jossa oli asetettu istutus- tai maksuvelvoitteita. Istutusvelvoitteita oli kaikkiaan 292 luvassa ja vuosittaiselta arvoltaan ne olivat ilman arvonlisäveroa yhteensä 6,9 miljoonaa euroa. Kalatalousmaksuja oli määrätty 414 ja vuosittaiselta yhteisarvoltaan ne olivat ilman arvonlisäveroa yhteensä 1,7 miljoonaa euroa.

Kalatalousvelvoitetta ja -maksua koskevaa sääntelyä ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että toimenpidevelvoite ja maksu olisivat nykyistä selvemmin tasa-arvoisia vaihtoehtoja. Tästä säädettäisiin pykälän 2 momentissa, jonka mukaan velvoite tai maksu taikka näiden yhdistelmä voitaisiin määrätä tapauskohtaisesti joustavasti kulloistenkin tilanteiden ja olosuhteiden mukaisesti mahdollisimman tarkoituksenmukaisella tavalla. Huomioon otettaisiin nykyiseen tapaan hankkeen ja sen vaikutusten laatu, muut haitta-alueella toteutettavat hoitotoimenpiteet ja kalastuksen järjestely. Esimerkiksi pienet velvoitteet on useimmiten tarkoituksenmukaisinta määrätä maksuina. Nykyisen käytännön mukaan lupakäsittelyssä on kompensaatiokeinoksi valittu kalatalousvelvoite tai kalatalousmaksu tapauskohtaisesti. Säännöksessä ei tehtäisi jyrkkää eroa kalatalousvelvoitteen ja –maksun välillä, vaan näitä voitaisiin tarvittaessa käyttää nykyiseen tapaan rinnakkain.

Säännöksessä mainittu kalastuksen järjestely kattaa muun muassa kalastuslain mukaiset kalastusalueen käyttö- ja hoitosuunnitelmat, joiden mukaiset kalavarojen hoitoa ja käyttöä koskevat yleiset suuntaviivat viranomaisten on kalastuslain 82 §:n mukaan otettava huomioon. Momentti sisältäisi nykyisen lain tavoin kalatalousvelvoitteen sisältöä koskevan rajauksen, jonka tarkoituksena on suhteuttaa toimenpiteestä aiheutuvat kustannukset siitä saataviin hyötyihin.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin tarkemmin kalatalousvelvoitteen määräämisestä. Nykyisen vesilain 2 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan toimenpiteenä voi olla kalanistutus, kalatie tai muu toimenpide tai näiden yhdistelmä. Säännöksen soveltamiskäytäntö on suosinut istutusvelvoitetta, vaikka useassa tapauksessa muut kalalannan hoitotoimenpiteet — kuten elinympäristöjen ja lisääntymisalueiden hoito — olisivat tarkoituksenmukaisempia. Tätä ei voida pitää asianmukaisena, vaan hoitotoimenpiteiden tulee olla keskenään samanarvoisessa asemassa. Hoitotoimenpiteen tai hoitotoimenpiteiden yhdistelmän tulee olla tapauskohtaisesti valittavissa siten, että käytettävissä olevilla resursseilla saavutetaan suurin hyöty.

Kalatalousmaksun käyttämisestä säädettäisiin pykälän 4 momentissa. Maksu voitaisiin käyttää nykyiseen tapaan samanlaisiin toimenpiteisiin, joita voidaan määrätä toteutettavaksi velvoitteena. Maksua voitaisiin käyttää esimerkiksi poikasistutusten sekä elinympäristöjen hoito- ja kunnostustoimenpiteiden suunnitteluun ja toteuttamiseen. Nykyisessä laissa ei ole mainittu nimenomaisesti suunnittelukuluja kalatalousmaksun käyttökohteena. Jos lupapäätöksen ei ole sisältynyt tätä koskevaa määräystä, on ollut epäselvää, voidaanko kalatalousmaksua käyttää mainitun kulun kattamiseksi. Tilanteen selkeyttämiseksi säännökseen ehdotetaan lisättäväksi tätä koskeva maininta. Säännökseen ehdotetaan myös lisättäväksi maininta mahdollisuudesta käyttää kalatalousmaksua toimenpiteiden tuloksellisuuden seurantaan. Maksua ei voitaisi käyttää yleisempään tarkkailu- tai seurantavelvoitteen toteuttamiseen.

Aluehallintovirasto voi nykyisen vesilain 2 luvun 22 §:n 3 momentin nojalla antaa maksunsaajalle määräyksiä maksun käytöstä. Tätä mahdollisuutta ei ole juurikaan käytetty, mutta mahdollisuus määräysten antamiseen tulisi säilyttää uudessakin vesilaissa. Säännöksen nojalla lupapäätökseen voitaisiin esimerkiksi ottaa määräys siitä, että maksua voidaan käyttää kalaston hoitotoimien suunnittelukuluihin.

15 §. Kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelma ja kalatalousmaksun käyttösuunnitelma. Kalatalousvelvoitteiden ja –maksujen uudistamistarpeita on selvitetty maa- ja metsätalousministeriön asettamassa Kalataloudellisten istutus- ja maksuvelvoitteiden toimeenpanoa ohjeistavassa työryhmässä. Työryhmän raportissa (MMM, työryhmämuistio 2003:12) suurimpana lainsäädännöllisenä ongelmana pidettiin kalatalousvelvoitteiden ja kalatalousmaksujen toimeenpanoa koskevien menettelyjen sääntelemättömyyttä.

Käytännössä luvanhaltija laatii kalatalousvelvoitteen toteuttamista varten istutussuunnitelman. Kalatalousviranomainen puolestaan laatii kalatalousmaksulle käyttösuunnitelman, jonka perusteella maa- ja metsätalousministeriö osoittaa kalatalousmaksuista kertyneet varat kalatalousviranomaisen käyttöön. Lakiin ei sisälly näitä suunnitelmia koskevia säännöksiä, minkä vuoksi on syntynyt epäselvyyttä muun muassa niiden hyväksymismenettelystä ja muutoksenhausta. Tilanteen selkiinnyttämiseksi lakiin ehdotetaan sisällytettäväksi säännökset kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmasta ja kalatalousmaksun käyttösuunnitelmasta. Säännöksillä vahvistettaisiin nykyinen käytäntö.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin kalatalousvelvoitteen toteuttamissuunnitelmasta. Säännöksen mukaan hankkeesta vastaavan olisi laadittava suunnitelma ja esitettävä se kalatalousviranomaisen hyväksyttäväksi. Suunnitelmassa esitettäisiin velvoitteen toteuttamisen yksityiskohdat siltä osin kuin asiaa ei ole ratkaistu jo lupapäätöksessä. Kun toimenpidevelvoitteen toteutus sisältää istutuksia, toteuttamissuunnitelmaan sisällytettäisiin tiedot muun muassa istukkaiden lajista, kannasta, iästä, koosta ja kappalemäärästä samoin kuin istutuspaikoista, istutusajankohdasta ja istutuksen dokumentoinnista. Vaikka suunnitelman laatiminen olisi pakollista, tämä ei kuitenkaan tarkoittaisi, etteikö toteuttamisen yksityiskohdista voitaisi päättää jo lupapäätöksessä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kalatalousmaksun käyttösuunnitelmasta. Suunnitelman vahvistaisi maksun käyttämisestä vastaava viranomainen eli kalatalousviranomainen. Kalatalousviranomainen voisi laatia suunnitelman itse tai antaa sen ulkopuolisen tahon laadittavaksi. Kalatalousmaksun käyttösuunnitelmassa esitettäisiin yksityiskohtaisesti toimenpiteet, joihin maksu käytetään. Jos lupapäätökseen sisältyisi määräyksiä maksun käyttämisestä, ei suunnitelmassa ole tältä osin tarpeen lausua kuin informatiivisesti. Suunnitelmaa ei tarvitsisi laatia erikseen jokaista kalatalousmaksua varten, vaan säännös mahdollistaisi yhteisen suunnitelman laatimisen saman vesialueen haittojen ehkäisemiseksi määrättyjen kalatalousmaksujen käytöstä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin 1 ja 2 momentissa tarkoitettujen suunnitelmien hyväksymismenettelystä ja vahvistamismenettelystä. Asian käsittelyyn sovellettaisiin hallintolakia, jolloin muun muassa asianosaisten kuulemisessa noudatettaisiin hallintolain säännöksiä. Tätä kautta muun muassa vesialueen omistajalla olisi mahdollisuus vaikuttaa kalatalousvelvoitteen ja -maksun toteuttamiseen. Pykälässä tarkoitettuihin päätöksiin haettaisiin muutosta lain 15 luvun 1 §:n mukaan lupaviranomaiselle tehtävällä oikaisuvaatimuksella.

16 §. Valmistelulupa. Hankkeeseen voidaan pääsääntöisesti ryhtyä vasta kun lupapäätös on saanut lainvoiman. Erinäisistä syistä johtuen vesilaissa on kuitenkin pidetty tarpeellisena, että hankkeen toteuttamiseen on laissa säädettyjen edellytysten käsillä ollessa voitu ryhtyä vireillä olevasta muutoksenhausta huolimatta. Tätä mahdollisuutta voidaan käyttää esimerkiksi niissä tilanteissa, joissa lupapäätöksestä tehtävät valitukset kohdistuvat lähinnä erillisiin korvauskysymyksiin, mutta uhkaavat kuitenkin viivästyttää koko hanketta.

Töiden ennenaikaista aloittamista koskevat säännökset ehdotetaan sijoitettavaksi 16 ja 17 §:ään. Nykyisessä vesilaissa käytetyn töidenaloittamisluvan sijasta uudessa laissa käytettäisiin termiä valmistelulupa. Muutos korostaa tätä koskevan päätöksen merkitystä hankkeen toteuttamisen aloittamisen sallivana ratkaisuna.

Valmistelulupaa koskevan säännöksen käyttöala on tarkoitus säilyttää uudessa laissa pääosin nykyisellään. Valmisteluluvalla ei kuitenkaan tulisi sallia hankkeen toteuttamista niin pitkälle, että varsinaista toimintaa voitaisiin ryhtyä harjoittamaan. Säännöksen soveltamisalaa ei ole rajattu, joten valmistelulupa voidaan myöntää kaikentyyppisille ja –kokoisille hankkeille, mikäli valmisteluluvan myöntämisen edellytykset muutoin ovat käsillä. Valmistelevat toimet voivat sisältää hankkeen toteuttamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin kuten maanrakennustöihin ja rakenteiden pystyttämiseen ryhtymistä.

On myös huomattava, että vesilain mukaisissa hankkeissa voitaisiin muutoinkin ryhtyä sellaisiin hanketta valmisteleviin toimenpiteisiin, jotka eivät ylitä luvantarvekynnystä. Toisaalta riidattomissa hankkeissa odotusaika olisi vain valitusajan pituinen eli 30 vuorokautta.

Valmistelulupaa koskevassa päätöksessä olisi yksilöitävä tarpeellisilta osin siihen sisältyvät toimenpiteet. Vastaava säännös on nykyisin vesilain 2 luvun 26 §:n 2 momentissa. Jos valmisteleviin toimenpiteisiin on tarkoitus käyttää toisen aluetta, on tästä määrättävä luvassa tai toimenpiteeseen on saatava oikeudenhaltijoiden suostumus. Vastaava säännös on nykyisin vesilain 2 luvun 26 §:n 4 momentissa.

Valmisteluluvan myöntämisen edellytyksenä on toimenpiteiden ennenaikaista aloittamista puoltava perusteltu syy. Vesilain 2 luvun 26 §:n 1 momentissa nykyisin mainitut hankkeen pitkäkestoisuus, töiden lykkääntymisen vahingollisuus ja hankkeen vähäisyys tulevat useimmiten kyseeseen säännöksen edellyttäminä perusteluina syinä, mutta myös muut vastaavat syyt voisivat tulla kysymykseen.

Pykälän 2 momentin 1 ja 2 kohdassa säädettäisiin luvan myöntämisen haitattomuus- ja ennallistettavuusedellytyksistä. Momentin 1 kohdan mukaan toimenpiteestä ei saisi aiheutua huomattavaa haittaa vesien käytölle tai luonnolle ja sen toiminnalle. Vaatimusta täydentäisi 2 kohdassa oleva ennallistettavuuden vaatimus. Säännöksen mukaan valmisteluluvan perusteella voitaisiin tehdä ainoastaan sellaisia toimenpiteitä, joiden suorittamisen jälkeen olisi mahdollista palauttaa olot entisen veroiseksi. Säännös olisi yhdenmukainen nykyisen vesilain 2 luvun 26 §:n 2 momentissa olevan säännöksen kanssa.

Valmistelulupa tulisi 1 momentin mukaan myöntää lähtökohtaisesti varsinaisen luparatkaisun yhteydessä. Valmistelulupaa ei tulisi eriyttää varsinaisesta hankeluvan käsittelystä. Käytännön kokemukset ovat osoittaneet erilliseen lupamenettelyyn liittyvän vaikeuksia ja erillinen päätös edellyttäisi joka tapauksessa erillistä kuulemista ja muutoksenhakua. Tämän vuoksi kysymys valmisteluluvasta tulisi ratkaista varsinaisen lupapäätöksen yhteydessä.

Pykälän 3 momentin mukaan valmistelulupa voitaisiin kuitenkin myöntää 1—2 momentin edellytysten täyttyessä lisäksi valitusajan kuluessa tai 14 päivän kuluessa valitusajan päättymisestä erikseen tehdystä hakemuksesta. Säännös on tarpeen sen vuoksi, että valmisteluluvan tarve saattaa ilmetä vasta päätöksenteon jälkeen, kun riidattomana pidettyyn päätökseen haetaankin muutosta.

Valmistelulupaa koskevasta hakemuksesta tulisi kuulla valvontaviranomaisia ja lupapäätökseen muutosta hakeneita. Erillistä valmistelulupaa koskeva asia tulisi käsitellä viivytyksettä, ja myönnetystä valmisteluluvasta tulisi ilmoittaa välittömästi hallinto-oikeudelle ja muutosta hakeneille. Pääasiaan muutosta hakeneet voisivat hallinto-oikeudessa esittää valmistelulupapäätöstä koskevia vaatimuksia ilman erillistä valitusta.

17 §. Valmistelulupaa koskeva päätös. Pykälän 1 momentin mukaan valmisteluluvassa olisi nykyiseen tapaan muu kuin julkisoikeudellinen hakija velvoitettava asettamaan hyväksyttävä vakuus. Vakuuden tarkoituksena on kattaa toimenpiteestä aiheutuvat vahingot, haitat ja kustannukset niissä tilanteissa, joissa varsinaista lupaa ei hankkeelle myönnetä tai hanke joudutaan toteuttamaan hakemuksesta poikkeavassa muodossa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin korvausten suorittamisesta ja 3 momentissa päätöksen täytäntöönpanosta muutoksenhausta huolimatta. Säännökset vastaisivat nykyisen vesilain 2 luvun 26 §:n 5—6 momenttia.

18 §. Valmistumisilmoitus. Pykälässä säädettäisiin hankkeesta vastaavan velvollisuudesta tehdä ilmoitus hankkeen valmistumisesta lupaviranomaiselle ja valtion valvontaviranomaiselle. Velvollisuus ilmoituksen tekemiseen olisi hankkeesta vastaavalla. Mikäli vesihanketta koskeva lupa tai oikeus on siirretty toiselle, kuuluisi tämä velvollisuus uudelle hankkeesta vastaavalle.

Velvollisuus tehdä valmistusilmoitus johtuisi suoraan laista. Useimmiten vesitaloushanketta koskevaan päätökseen olisi kuitenkin selvyyden vuoksi syytä liittää tätä koskeva määräys. Päätöksessä olisi aina yksilöitävä se valvontaviranomainen, jolle valmistumisilmoitus toimitetaan.

Kerralla valmiiksi tulevista hankkeista ilmoitus tehtäisiin hankkeen valmistuttua, kun taas jatkuvaluonteisissa hankkeissa ilmoitus tehtäisiin hankkeeseen liittyvän rakennelman käyttöönotosta. Jälkimmäinen tilanne koskisi esimerkiksi säännöstelyhankkeita, joissa ilmoitus olisi tehtävä hankkeeseen kuuluvan padon käyttöönottamisesta. Valmistumisilmoituksen tekemisestä säädetään nykyisin vesilain 2 luvun 12 §:n 3 momentissa ja 16 luvun 30 §:n 1 momentissa.

19 §. Hankkeen keskeyttäminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta saattaa loppuun sellaiset hankkeet, joilla puututaan vedenkorkeuksiin. Tällaisia hankkeita olisivat 6 luvun mukainen keskivedenkorkeuden pysyvä muuttaminen ja 7 luvun mukainen säännöstely. Vastaavasta velvollisuudesta säädetään nykyisin vesilain 7 luvun 14 ja 8 luvun 23 §:ssä. Muissa vesitaloushankkeissa hankkeen kesken jättämisellä ei ole samanlaisia vaikutuksia kuin keskivedenkorkeuksiin vaikuttavilla hankkeilla, minkä vuoksi säännöksen soveltamisalaa ei ehdoteta laajennettavaksi nykyisestä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta sallia myös keskivedenkorkeuden pysyvää muuttamista ja säännöstelyä tarkoittava hanke keskeytettäväksi. Luvan myöntämisen edellytyksenä on tällöin, että hankkeen keskeyttäminen ei merkittävästi loukkaa yleistä tai yksityistä etua.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta liittää hankkeen keskeyttämistä koskevaan päätökseen tarpeelliset määräykset vahinkojen ja haittojen estämiseksi sekä hankkeesta vastaavan velvoittamiseksi korvaamaan hankkeen keskeyttämisestä aiheutuvat vahingot.

20 §. Lupamääräysten määräaikainen tarkistaminen. Olosuhteiden muutokset, ympäristön tilaa ja toimintaa koskevan tiedon lisääntyminen sekä muut syyt saattavat johtaa siihen, että vesitaloushankkeelle annettua lupaa on tarkistettava. Luvan tarkistaminen voidaan toteuttaa useilla eri tavoilla. Lupa voidaan esimerkiksi alunperin antaa määräaikaisena, lupaan liitetään mahdollisesti määräys panna tiettyyn ajankohtaan mennessä vireille hakemus lupamääräysten tarkistamiseksi tai lupa voidaan laissa säädettyjen edellytysten käsillä ollessa avata lupamääräysten tarkistamiseksi.

Uudessa laissa luvan tarkistamista koskevat säännökset sijoitettaisiin 3 luvun 20—23 §:ään. Nämä säännökset sisältäisivät erilaisia tarkistamistilanteita. Luvun 20 §:ssä säädettäisiin mahdollisuudesta määrätä jo lupapäätöksessä tietyt lupamääräykset tarkistettavaksi määräajassa. Säännös vähentäisi osaltaan tarvetta myöntää lupa määräaikaisena tilanteissa, joissa hankkeen vaikutuksista ollaan epävarmoja. Luvun 21 §:ssä säädettäisiin viranomaisten mahdollisuudesta puuttua lupamääräyksiin tilanteessa, jossa lupaan ei sisälly 20 §:n mukaista määräystä. Kalatalousvelvoitteiden- ja -määräysten tarkistamisesta säädettäisiin 22 §:ssä ja omistaja-aloitteisesta lupamääräysten tarkistamisesta 23 §:ssä.

Luvan tarkistamisen kannalta vesitaloushankkeet voidaan jakaa kertaluonteisiin ja jatkuvaluonteisiin hankkeisiin. Ensin mainitulle hankkeelle on tunnusomaista, että hankkeen vaikutukset ympäristöön ja suojattaville oikeushyville eivät ole vuorovaikutteisia. Esimerkkeinä tällaisista kertaluonteisista hankkeista voidaan mainita sillat, laiturit tai vesialueen ruoppaukset. Jatkuvaluonteisille hankkeille on puolestaan on tunnusomaista, että hankkeen dynaamisella ohjaamisella voidaan säännellä hankkeen ympäristövaikutuksia ja että ympäristössä tapahtuneiden muutosten tulisi vaikuttaa hankkeen ohjaamiseen. Tällaisia hanketyyppejä ovat esimerkiksi säännöstely ja veden ottaminen.

Uuden lain säännökset on kirjoitettu kuitenkin yleiseen muotoon sen vuoksi, että tällaisia hankkeita voi olla vaikea yksilöidä ennakkoon laissa. Vaikka tarkistamistarve koskee käytännössä lähinnä säännöstelyä ja vedenhankintaa, säännöksiä voidaan tarvittaessa soveltaa kaikkiin vesitaloushankkeisiin. Säännökset koskisivat vain uusia lupia. Säännösten soveltamisesta aikaisemman lainsäädännön nojalla myönnettyihin lupiin säädettäisiin siirtymäsäännöksillä.

Pykälässä säädettäisiin sekä mahdollisuudesta määrätä lupamääräykset tarkistettaviksi määräajassa että tarkistamisessa noudatettavasta menettelystä. Säännös on laadittu nykyisen vesilain 8 luvun 10 a §:n pohjalta niin, että pykälän tarkistamissäännös on tarkistettuna ulotettu koskemaan kaikkia vesitaloushankkeita. Säännöstä ei kuitenkaan sovellettaisi kaikkiin lupamääräyksiin, vaan ainoastaan vesiympäristöä ja sen käyttöä koskeviin määräyksiin. Näidenkään osalta tarkoituksena ei ole luoda tarkistamisesta automaattista, vaan säännös on tarkoitettu sovellettavaksi vain sellaisiin tilanteisiin, jotka luonteensa puolesta tarkistamista edellyttävät. Tämä on otettu huomioon rajaamalla soveltamista niin, että määräys tarkistamisesta voidaan antaa vain, jos tämä on tarpeen hankkeesta aiheutuvien merkittävien haittojen välttämiseksi.

Kun lupamääräys määrätään pykälän 1 momentin nojalla tarkistettavaksi, lupapäätöksessä olisi yksilöitävä mihin mennessä määräysten ajantasaisuus on saatettava aluehallintoviraston tutkittavaksi ja mitä selvityksiä tässä yhteydessä on esitettävä. Tästä säädettäisiin 2 momentissa.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin asian käsittelyssä noudatettavasta menettelystä. Lupamääräysten tarkistamista koskeva tilanne on monessa suhteessa verrattavissa luvan muuttamista koskevaan tilanteeseen, minkä vuoksi asian käsittelyssä tulisi noudattaa soveltuvin osin lupa-asiaa koskevia säännöksiä. Tämä koskisi paitsi menettelyä, myös määräysten tarkistamista. Määräyksiä voitaisiin näin tarkistaa samoilla edellytyksillä, kuin uusia määräyksiä voidaan luvan yhteydessä antaa. Tarkistaminen olisi toisin sanoen mahdollista, jos hanke ei tarkistamisajankohtana arvioituna muutoin täyttäisi lain mukaisia edellytyksiä.

Ehdotetussa 3 momentissa säädettäisiin myös päätöksen mukaisen määräajan laiminlyömin seurauksista. Säännöksen mukaista raukeamisuhkaa on pidettävä toimivampana järjestelynä kuin esimerkiksi pakkokeinoihin perustuva luvan hakemiseen velvoittaminen, joka on käytännössä osoittautunut ongelmalliseksi.

21 §. Lupamääräysten muu tarkistaminen ja uusien määräysten antaminen. Pykälä tulisi sovellettavaksi silloin, kun hankkeen toteuttamisesta aiheutuu haitallisia vaikutuksia, joita lupamääräyksiä annettaessa ei ole ennakoitu. Säännöstä sovellettaisiin myös, jos turvallisuussyyt tätä edellyttäisivät. Tarvetta pykälän tarkoittamaan tarkistamiseen vähentäisivät 8 §:n mukainen mahdollisuus myöntää lupa määräaikaisena samoin kuin 20 §:n mukainen mahdollisuus määrätä lupamääräykset tarkistettaviksi määräajassa. Ehdotettu pykälä perustuisi vesilain nykyiseen 2 luvun 27 ja 28 §:ään. Nykyisenkaltainen tarkistamismahdollisuus on tarpeen jatkossakin, mutta uusien säännösten vuoksi nyt käsillä olevan pykälän mukaista tarkistamismahdollisuutta ei ole tarpeen laajentaa nykyisestä.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukainen lupamääräysten tarkistaminen tai uusien määräysten antaminen tulisi kysymykseen tilanteissa, joissa hankkeesta aiheutuvia haitallisia vaikutuksia ei lupamääräyksiä annettaessa ole osattu ennakoida. Säännös vastaa vesilain nykyistä 2 luvun 27 §:n 1 momentissa olevaa säännöstä haitan ehkäisemisestä. Nykyisen lain tavoin säännöksen tarkoittama hakemus olisi tehtävä kymmenen vuoden kuluessa hankkeen valmistumisesta tai käyttöönottoa koskevan ilmoituksen tekemisestä. Tästä säädettäisiin 2 momentissa.

Pykälän 1 momentin 2 kohdassa säädettäisiin olosuhteiden muutoksiin perustuvasta tarkistamistarpeesta, josta nykyisessä laissa säädetään 2 luvun 28 §:n 1 momentissa. Lupaan sisältyvien määräysten tarkistaminen tai uusien määräysten antaminen on sekä 1 että 2 kohdan mukaan mahdollista vain, jos haitallisia vaikutuksia ei muutoin voida riittävästi vähentää. Säännöstä täydentäisi 3 kohdassa oleva turvallisuussyihin perustuva tarkistaminen, josta nykyisin säädetään 2 luvun 28 §:n 2 momentissa. Lupamääräysten tarkistamisen edellytyksenä 2 ja 3 kohdan perusteella on, ettei tämä saa sanottavasti vähentää hankkeesta saatavaa hyötyä. Tästä säädettäisiin pykälän 3 momentissa. Sääntely vastaisi tältä osin olemassa olevaa sääntelyä. Samassa momentissa säädettäisiin myös tarkistamiseen liittyvästä korvausvelvollisuudesta, josta nykyisin on säännös 2 luvun 28 §:n 1 momentissa.

Pykälän tarkoittama tarkistaminen edellyttäisi lupaviranomaiselle tehtävää hakemusta. Hakemuksen voisi 4 momentin mukaan tehdä asianosainen, valvontaviranomainen tai muu asiassa yleistä etua valvova viranomainen. Asia olisi käsiteltävä soveltuvin osin kuin lupahakemus. Tämä koskisi paitsi menettelyä, myös määräysten tarkistamista ja uusien määräysten antamista. Määräyksiä voitaisiin tarkistaa tai uusia määräyksiä antaa samoilla edellytyksillä kuin uusia määräyksiä voidaan luvan yhteydessä antaa. Edellytyksenä on tällöin, että hanke ei tarkistamisajankohtana arvioituna muuten täyttäisi lain mukaisia edellytyksiä.

22 §. Kalatalousvelvoitetta tai -maksua koskevien määräysten tarkistaminen. Pykälä sisältäisi nykyisin vesilain 2 luvun 22 §:n 4 momentissa ja 22 b §:ssä olevat kalatalousvelvoitteiden tarkistamista koskevat säännökset. Yhdenmukaisesti nykyisten säännösten kanssa kalatalousvelvoitetta tai -maksua voitaisiin pykälän 1 momentin nojalla tarkistaa, jos olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet. Velvoitetta voitaisiin lisäksi tarkistaa, jos se on osoittautunut kalataloudellisesti epätarkoituksenmukaiseksi.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta periä vuotuinen kalatalousmaksu suoraan lain nojalla kustannustason nousua vastaava määrä korotettuna.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin mahdollisuudesta saattaa 2 momentissa tarkoitettu, riitaiseksi muuttunut asia hakemuksella lupaviranomaisen ratkaistavaksi. Hakemuksen voisi tehdä hankkeesta vastaava tai kalatalousviranomainen. Momenttiin sisällytettäisiin lisäksi nykyisen vesilain 2 luvun 22 b §:n 2 momenttia vastaava säännös liikaa maksetun kalatalousmaksun palauttamisesta.

23 §. Lupamääräysten muuttaminen luvanhaltijan hakemuksesta. Pykälään ehdotetaan sisällytettäväksi vesilain 16 luvun 32 §:ää vastaava mahdollisuus muuttaa lupaa luvanhaltijan aloitteesta. Vaikka säännös on käytännössä ymmärretty lähinnä menettelysäännökseksi, uudessa laissa se sijoitettaisiin muiden luvan tarkistamista koskevien säännösten yhteyteen. Nykyistä säännöstä on käytännössä sovellettu lähinnä vähäisiin muutoksiin, eikä tätä lähtökohtaa ole tarkoitus muuttaa. Säännöstä on kuitenkin täsmennetty niin, että vähäinen toisen edun loukkaaminen ei estäisi sen soveltamista. Asian käsittelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin lupahakemuksen käsittelyä koskevia säännöksiä.

24 §. Luvan määrääminen raukeamaan. Luvan voimassaoloaikaa koskevana lähtökohtana olisi nykyisen vesilain tavoin, että muu kuin määräajaksi myönnetty lupa vesitaloushankkeelle olisi voimassa pysyvästi. Jälkikäteinen puuttuminen lupaan esimerkiksi uusia lupamääräyksiä antamalla olisi mahdollista vain laissa erityisesti säädetyin edellytyksin. Tällainen luvan tarkistaminen on myös yleensä riittävä keino luvan ajan tasalla pitämiseksi tai luvan myöntämisen jälkeen mahdollisesti ilmenevien eturistiriitojen ratkaisemiseksi.

Käytännössä on kuitenkin ilmennyt tilanteita, joissa myös itse luvan voimassaoloon olisi tarpeen voida puuttua vesistön käyttöön liittyvien muiden etujen turvaamiseksi. Tämän vuoksi uuteen vesilakiin ehdotetaan otettavaksi säännökset siitä, että lupaviranomainen voisi tietyin edellytyksin määrätä voimassa olevan vesitalousluvan raukeamaan. Koska luvan määrääminen raukeamaan viranomaisen tai muun ulkopuolisen aloitteesta merkitsisi lähtökohtaisesti syvällekäyvää puuttumista luvanhaltijan oikeudellisesti suojattuihin etuihin, on tämä mahdollisuus rajattava niihin tilanteisiin, joissa painavat syyt tätä edellyttävät. Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lupa voitaisiin määrätä raukeamaan, jos luvanhaltijaa ei enää olisi. Kyse olisi tällöin niin sanotusta isännättömästä hankkeesta. Käytännössä esiintyy myös tilanteita, joissa aikanaan myönnetystä luvasta ja edelleen olemassa olevasta luvanhaltijasta voidaan esittää ainakin viitteellistä näyttöä, mutta lupaa ei enää pystytä jäljittämään tai luvan nykyistä haltijaa ei muusta syystä pystytä varmuudella selvittämään. Tämän vuoksi edellä sanottuihin isännättömiin hankkeisiin rinnastettaisiin myös tällaiset tilanteet, joissa luvanhaltijaa ei voida hankaluudetta selvittää. Mahdollisuus määrätä lupa raukeamaan täydentäisi ehdotettua 14 luvun 9 §:ää, joka koskee rakennelmasta aiheutuvan haitan tai vaaran poistamista silloin, kun rakennelman omistajaa tai siitä muutoin vastaavaa ei voida hankaluudetta saada selville. Tällöin olisi tarkoituksenmukaista, että rakennelmaa koskeva lupa voitaisiin samalla määrätä raukeamaan.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan luvan voimassaoloon voitaisiin puuttua myös luvanhaltijan tahdon vastaisesti. Lupaviranomainen voisi tällöin määrätä luvan raukeamaan sillä perusteella, että hanke olisi menettänyt alkuperäisen merkityksensä. Merkityksen menettämisen arvioinnissa lähtökohtana olisi se tarkoitus, jota varten hanke olisi toteutettu ja jonka perusteella lupa hankkeeseen olisi alun perin myönnetty. Merkityksen arviointi ei voisi perustua ulkopuolisiin, hankkeesta riippumattomiin seikkoihin. Näin ollen luvan mukaista tarkoitustaan edelleen palvelevan hankkeen merkitys ei voisi tulla uudelleen arvioitavaksi esimerkiksi vaikutusalueen haitankärsijöiden vaatimuksesta, ei myöskään vesienkäytön yleisten ja ehkä ajan myötä muuttuvien arvostusten perusteella. Hankkeen toteuttamisella lupamääräysten vastaisesti ei myöskään olisi mitään yhteyttä hankkeen alkuperäisen merkityksen ja sen säilymisen arviointiin.

Merkityksen menettämistä voitaisiin arvioida muun muassa sen perusteella, tuottaako hanke edelleen olennaisin osin luvan myöntämisen perusteena ollutta tai sitä vastaavaa hyötyä. Arvioinnin täytyisi perustua objektiivisesti todennettaviin seikkoihin. Perusteena voisi olla esimerkiksi hankkeen toteuttamiseksi välttämättömän rakenteen kuten padon tai penkereen vaurioituminen siten, että hankkeen alkuperäinen tarkoitus ei enää toteutuisi. Perusteena voisi olla myös esimerkiksi hankkeen hyötyalueen käyttötarkoituksen muuttuminen niin, että hankkeesta saatava hyöty olisi olennaisesti vähentynyt siitä, mitä lupaa myönnettäessä on edellytetty. Tällöin lupa voitaisiin myös määrätä raukeamaan vain tällaisen alueen osalta.

Vaurioituneet rakenteet voisivat olla myös voimassa olevien lupamääräysten vastaisia. Valvontaviranomainen joutuisi tällöin harkitsemaan hallintopakkomenettelyn käynnistämistä rakennelmien kuntoon saattamiseksi. Jos kyse olisi edellä sanotuin tavoin alkuperäisen merkityksensä menettäneestä hankkeesta, viranomaisella olisi kuitenkin hallintopakkomenettelyn vireille panemisen sijasta tai sen vaihtoehtona mahdollisuus hakea luvan määräämistä raukeamaan ja tähän mahdollisesti liittyviä määräyksiä rakenteiden poistamiseksi.

Luvan määrääminen raukeamaan edellä sanotuissa tilanteissa voisi olla myös luvanhaltijan edun mukaista. Rakenteiden kunnostaminen tai muiden velvoitteiden täyttäminen voisivat tulla luvanhaltijalle kohtuuttoman kalliiksi esimerkiksi hankkeesta nyttemmin saatavaan hyötyyn verrattuna. Myös tämän vuoksi kunnostamisvelvoitteen vaihtoehtona olisi mahdollisuus määrätä lupa raukeamaan ja rakenteet poistettaviksi.

Luvanhaltija voisi luonnollisesti myös itse hakea luvan määräämistä raukeamaan. Selvyyden vuoksi tästä otettaisiin oma säännöksensä 1 momentin 3 kohtaan.

Kun luvan määrääminen raukeamaan merkitsisi puuttumista luvanhaltijan oikeudellisesti suojattuihin etuihin, pykälän 2 momentin mukaan luvanhaltijalle olisi tämän vuoksi ennen luvan raukeamista varattava tilaisuus ryhtyä kunnostus- tai muihin toimiin, joiden avulla hankkeen alkuperäinen merkitys voitaisiin olennaisin osin palauttaa ja siten säilyttää lupa. Lupaviranomainen voisi samalla päätöksellä ensisijaisesti velvoittaa hankkeesta vastaava saattamaan rakennelman asianmukaiseen kuntoon ja toissijaisesti määrätä luvan raukeamisesta ja rakenteiden poistamisesta sen varalta, että kunnostamista ei suoritettaisi päätöksessä määrätyssä ajassa. Velvoitetta asetettaessa olisi toisaalta otettava huomioon, että myös rakenteiden kunnostaminen saattaisi edellyttää lupaa tai muuta viranomaispäätöstä. Näin olisi esimerkiksi ehdotetun 5 luvun 8 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tilanteessa, jossa ojan voitaisiin katsoa muuttuneen luonnontilaisen kaltaiseksi.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vireillepano-oikeudesta raukeamaan määräämistä koskevissa asioissa. Vireillepano-oikeus 1 momentin 1 ja 2 kohdissa tarkoitetuissa tilanteissa olisi hallintopakko-asioiden tapaan asianosaisella, eräillä viranomaisilla, kunnalla, jonka alueella hankkeen vaikutukset ilmenevät, ja eräillä yhteisöillä. Pykälässä viitattaisiin hallintopakkoasian vireillepano-oikeutta koskevaan 14 luvun 14 §:ään.

Edellä 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa hakemuksen voisi luvanhaltijan suostumuksella tehdä myös muu asianosainen. Tämä mahdollisuus olisi tarpeen, jos 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua objektiivista rauettamisperustetta ei olisi olemassa tai sen osoittaminen olisi vaikeaa, eikä luvanhaltijalla toisaalta olisi omaa intressiä hakea lupaa raukeamaan, koska prosessista mahdollisine rakenteiden poistamisineen koituisi enemmän kustannuksia kuin tilanteen jättämisestä ennalleen. Muulla asianosaisella saattaisi kuitenkin olla intressi saada lupa raukeamaan ja myös valmius vastata siihen liittyvistä kustannuksista.

25 §. Luvan raukeamista koskeva päätös. Pykälässä säädettäisiin luvan raukeamaan määräämistä koskevaan päätökseen liitettävistä määräyksistä. Säännös ei koskisi 9 §:ssä tarkoitettuja tilanteita, joissa raukeaminen perustuu välittömästi lakiin.

Luvan raukeamista koskevassa päätöksessä asetettaisiin tarpeen mukaan velvoite poistaa jäljellä olevat rakenteet vesistöstä. Tästä säädettäisiin 1 momentissa. Päätökseen olisi liitettävä tarpeelliset määräykset hankkeen toteuttamistavasta. Poistamisvelvoitteen asettamiseen sovellettaisiin hallintopakkoa koskevan 14 luvun mukaisia säännöksiä rikkomuksen tai laiminlyönnin oikaisemisesta, uhkasakon, teettämis- tai keskeyttämisuhan asettamisesta sekä teettämiskustannuksista.

Luvan määräämisestä raukeamaan ja erityisesti hankkeeseen kuuluneiden rakenteiden poistamisesta voisi aiheutua haittaa yleiselle edulle sekä muidenkin kuin luvanhaltijan yksityiselle edulle. Pykälän 2 momentin mukaan luvan raukeamista koskevassa päätöksessä voitaisiin tämän vuoksi myöntää hakijalle lupa rakenteiden pysyttämiseen alkuperäisen luvan raukeamisesta huolimatta. Rakenteet voisivat olla tarpeen esimerkiksi vallitsevien vedenkorkeuksien säilyttämiseksi. Lisäksi rakenteet saattaisivat olla tarpeen hakijalle, joka alkuperäisen luvan raukeamisen jälkeen voisi käyttää rakenteita hyväkseen vesistön uuden käyttötarkoituksen ja sitä varten mahdollisesti tarvittavan luvan edellyttämällä tavalla. Päätöksen yhteydessä olisi tämän vuoksi mahdollista jättää rakenteet tai osa niistä paikalleen luvan raukeamisesta huolimatta. Tällöin rakenteita koskeva uusi lupa voitaisiin myöntää ja rakenteiden omistus siirtää esimerkiksi vesialueen tai rannan omistajalle. Tarve tällaiseen järjestelyyn olisi yleensä tarpeen selvittää ennen asian vireillepanoa. Tällöin hakijaksi luvan raukeamaan määräämistä koskevassa asiassa ohjautuisi se taho, jolle jäljelle jäävät rakenteet ja niitä koskeva uusi lupa olisivat tarpeen.

Oletettavasti asia luvan määräämiseksi raukeamaan tulisi useimmiten vireille silloin, kun isännättömän tai alkuperäisen merkityksensä menettäneen hankkeen vaikutusalueella olisi syntynyt kilpailevaa vesistön käyttötarvetta, jota vanhaan lupaan liittyvät oikeudet estäisivät tai haittaisivat. Tällöin vanhan luvan määrääminen raukeamaan ja uuden vesienkäyttötavan luvittaminen olisi 2 momentin mukaisesti mahdollista yhdistää siten, että vanhojen rakenteiden hallinta sekä oikeus tai velvollisuus muuttaa, pitää kunnossa tai poistaa rakenteet määrättäisiin uudesta hankkeesta vastaavalle. Niissä tapauksissa, joissa vesistön kilpailevaa käyttötarvetta ja sen myötä mahdollista uutta vastuutahoa ei olisi, vanhan luvan raukeamaan määrääminen voisi estyä. Toisaalta kilpailevien käyttötarpeiden puuttuessa itse luvan rauettamiselle ei yleensä olisi varsinaista tarvetta.

Säännökset, joiden nojalla lupa voidaan määrätä raukeamaan, eivät asettaisi valvontaviranomaiselle velvollisuutta puuttua isännättömiin tai alkuperäisen merkityksensä menettäneisiin hankkeisiin. Jos puuttumiseen olisi viranomaisen kannalta erityinen syy, esimerkiksi tarve poistaa rappeutuneista patorakenteista aiheutuva turvallisuusriski tai kalan nousua haittaava este, viranomainen voisi hakea luvan määräämistä raukeamaan ja oikeutta ryhtyä haitan poistamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin. Toimenpiteestä ei useinkaan seuraisi myöhempää kunnossapitotarvetta ja -velvoitetta viranomaiselle. Jos tällainen tarve kuitenkin olisi olemassa, valvontaviranomaisen tulisi ottaa se etukäteen huomioon arvioidessaan sitä, onko isännättömään hankkeeseen tarpeen viranomaisen aloitteesta puuttua.

Rakenteiden pysyttäminen edellyttäisi rakenteiden omistuksen siirtämistä hakijalle. Isännättömissä hankkeissa, joissa luvanhaltija ja rakenteiden omistaja olisi lakannut olemasta tai omistajaa ei hankaluudetta saataisi selville, hakijalle voitaisiin 2 momentin mukaan myöntää oikeus lunastaa rakenteet vastikkeetta.

Pykälän 3 momentti vastaisi asiasisällöltään ehdotuksen 3 luvun 9 §:n 3 momenttia. Määrättäessä lupa raukeamaan, on samalla määrättävä myös sen toteuttamiseksi annetut käyttö- ja lunastusoikeudet raukeamaan. Jos omistusoikeus on kuitenkin siirtynyt luvanhaltijalle, ei luvan raukeamista koskevassa päätöksessä voitaisi määrätä omistusoikeudesta.

4 luku Veden ottaminen

1 §. Soveltamisala. Luku pitäisi sisällään veden ottamista koskevat erityiset säännökset, jotka nykyisin sisältyvät pääosin vesilain 9 lukuun. Säännökset täydentäisivät vesilain yleisiä, kaikkia vesitaloushankkeita koskevia säännöksiä. Veden ottamista koskevaan lukuun sisältyisi myös eräitä säännöksiä, jotka muodostaisivat poikkeuksen vesilain yleisistä säännöksistä. Veden ottamiseen liittyviä säännöksiä sisältyy vesilain lisäksi puolustusvoimista annettuun lakiin (551/2007) sekä valmiuslakiin (1080/1991), joiden soveltamisalaa ei vesilain säännöksillä ole tarkoitus rajata.

Veden ottamista koskevia säännöksiä sovellettaisiin pintaveden johtamiseen ja pohjaveden ottamiseen. Jos säännös koskisi ainoastaan pintavettä tai pohjavettä, ilmenisi tämä säännöksestä. Veden ottamisella tarkoitettaisiin talouskäyttöä ja muuta tarkoitusta varten tapahtuvaa veden johtamista sekä pohjaveden ottamista. Veden johtaminen vesivoiman hyödyntämiseksi ei olisi veden ottamista, vaan veden johtamiseen vesivoimalaitokseen energian tuottamiseksi sovellettaisiin 3 ja 8 luvun säännöksiä. Sen sijaan veden johtaminen energiantuotantolaitoksiin jäähdytysvedeksi kuuluisi veden ottamista koskevan sääntelyn piiriin.

Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin pintaveden ottaminen. Sillä tarkoitettaisiin veden ottamista vesistön lisäksi myös norosta, ojasta ja lähteestä. Viimeksi mainitut eivät ole vesistöjä, minkä vuoksi määritelmä ulottaisi veden ottamista koskevan sääntelyn myös näihin vesimuodostumiin. Pintaveden ottamisena käsiteltäisiin myös veden ottamista lähteestä, vaikka rajanveto pohjaveden ottamiseen ei tältä osin ole täysin yksiselitteinen.

Tekopohjaveden ottaminen ja sen vaikutukset eivät poikkea luontaisesti muodostuneen pohjaveden ottamisesta, eikä sääntelyn eriyttämiselle ole perusteita. Pohjavesiä koskeva sääntely olisi yhtenäinen siitä riippumatta, onko kyse ihmisen toiminnan seurauksena muodostuneesta pohjavedestä (tekopohjavesi) vaiko luontaisesti syntyneestä pohjavedestä. Selvyyden vuoksi pykälän 2 momentissa säädettäisiin nimenomaisesti, että tekopohjaveden ottamiseen sovellettaisiin pohjaveden ottamista koskevia säännöksiä.

Tekopohjaveden muodostaminen on luonteeltaan vesitaloushanke, johon sovellettaisiin vesilain yleisiä säännöksiä. Tekopohjavesilaitoksen lupapäätökseen on liitettävä tarpeelliset määräykset pohjaveden haitallisen muutoksen ehkäisemiseksi. Eräissä tilanteissa tekopohjaveden valmistamiseksi tarpeellinen laitos saattaa edellyttää myös ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa.

Pykälän 3 momentissa viitattaisiin vesihuoltolakiin vastaavasti kuin nykyisen vesilain 9 luvun 3 a §:ssä. Vesihuoltolain 36 §:n valtuussäännöksen perusteella voidaan valtioneuvoston asetuksella antaa tarkempia säännöksiä raakaveden laatuvaatimuksista. Voimassa olevat vaatimukset perustuvat valtioneuvoston päätökseen (366/1994) juomaveden valmistamiseen tarkoitetun pintaveden laatuvaatimuksista ja tarkkailusta. Nämä vaatimukset tulee ottaa huomioon veden ottamista koskevaa lupa-asiaa ratkaistaessa.

2 §. Veden ottaminen omalta alueelta. Pykälässä säädettäisiin alueen omistajan oikeudesta pinta- ja pohjaveden ottamiseen. Pykälän 1 momentti sisältäisi vesilain nykyisen 1 luvun 16 §:n kaltaisen säännöksen vesialueen omistajan oikeudesta ottaa pintavettä tavanomaista talouskäyttöä varten ilman lupaviranomaisen lupaa. Säännös rajaisi vesitaloushankkeen yleistä luvanvaraisuutta siltä osin kuin luvantarve perustuu 3 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettuun yksityisen edun loukkaukseen. Jos ottamisesta aiheutuisi 3 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettuja seurauksia, edellyttäisi ottaminen lupaviranomaisen lupaa. Poikkeus koskee ainoastaan hankkeen luvanvaraisuutta, ei vesilain muita säännöksiä. Alueen omistajan pintaveden ottaminen saattaa siten edellyttää 2 luvun 15 §:n mukaisen ilmoituksen tekemistä. Säännös ei myöskään vapauta vedenottajaa mahdollisesti aiheutuvien vahinkojen korvaamisvelvollisuudesta tai velvollisuudesta hankkia veden ottamiseen tarpeellisen laitteiden, johtojen ja rakennelmien sijoittamiseksi tarpeelliset käyttöoikeudet.

Voimassaolevan vesilain 1 luvun 16 § koskee koti- ja karjatalouteen sekä kotipuutarhan kasteluun käytettävää vettä. Maatalouden rakennemuutoksen myötä karjatalous on keskittymässä yhä suurempiin yksiköihin. Tämä toiminta vaikutuksineen ei vastaa sitä toimintaa, johon säännös on alkuperin tarkoitettu. Tämän vuoksi uudessa laissa käytettäisiin käsitettä tavanomainen kiinteistökohtainen käyttö, joka paremmin kuvaa nykyisen säännöksen alkuperäistä tarkoitusta eli kotitarveottamista. Otettava vesi tulisi käyttää kiinteistöllä ja käytön tulisi liittyä tavanomaiseen kiinteistökohtaiseen käyttöön, eli lähinnä koti- ja maatilatalouteen. Tavanomaisuus viittaa myös käytettävän veden määrään ja sisältää näin ottamista koskevan kohtuullisuusvaatimukseen. Säännös kattaisi nykyiseen tapaan myös puutarhan kasteluveden, mutta ei esimerkiksi peltojen kastelua yleisesti. Säännöksen piiriin ei myöskään voi kuulua kuin korkeintaan pienimuotoinen kaupallisesti harjoitettu toiminta. Säännös ei rajaa soveltamisalansa ulkopuolelle myöskään karjankasvatusta, mutta kiinteistökohtaisuuden vaatimus sulkee käytännössä merkittävämmät tuotantoyksiköt säännöksen soveltamisalan piiristä.

Jos ottaminen kohdistuu yhteisaluelain mukaiseen yhteiseen vesialueeseen, tarkoitettaisiin omistajalla yhteisen vesialueen osakaskuntaa. Yhteisen alueen osakkaan oikeus hyödyntää yhteistä aluetta määräytyisi yhteisaluelain säännösten mukaisesti. Osakkaan oikeutta rajoittaisi muun ohella yhteisaluelain 28 a §:n säännökset yhteisen alueen käyttämisestä.

Pykälän 2 momentissa olisi vesilain nykyiseen 1 luvun 16 §:n toiseen virkkeeseen sisältyvä säännös sovitettuna uuteen 1 momenttiin sekä täydennettynä nykyisin vesiasetuksen 37 §:ssä olevalla säännöksellä. Mahdollisuus määräysten antamiseen säilytettäisiin uudessa laissa, vaikka säännöstä ei ilmeisesti ole koskaan sovellettu. Pykälän mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi päätöksellään määrätä rajoituksia veden käyttämiseen, jos vettä ei riitä kaikille sitä 1 momentin mukaiseen käyttöön tarvitseville. Päätöksessä tulisi todeta, ovatko määräykset voimassa toistaiseksi vai määräajan. Päätöksen määräyksiä voitaisiin muuttaa olosuhteiden muututtua. Määräysten muuttamista koskeva asia tulisi vireille hakijan, määräyksistä haittaa kärsivän tai muun vettä tarvitsevan tahon hakemuksesta. Määräysten antamistoimivalta olisi edelleen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisella, jolle säännöksen tarkoittamat vesialueen omistussuhteisiin ja naapuruussuhteisiin läheisesti liittyvät asiat soveltuisivat paremmin kuin lupaviranomaiselle. Käytännössä 2 momentin säännöksen tarkoittama tilanne voi tulla kysymykseen lähinnä pienissä uomissa, joista vettä ei välttämättä riitä kaikille tarvitsijoille.

Pykälän 3 momentti sisältää nykyisin vesilain 1 luvun 18 §:n 3 momentissa olevan pohjaveden ottamista koskevan poikkeuksen täsmennettynä soveltamisalan ja käyttötarkoituksen osalta niin, että se on yhdenmukainen 1 momentin kanssa. Siten edellä pintaveden ottamisen osalta esitetty koskee soveltuvin osin myös pohjaveden ottamista. Vastaavasti kuin pintaveden ottamisen osalta, poikkeus koskisi ainoastaan 3 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitettua yksityisen edun loukkausta koskevaa luvantarvetta. Säännös mahdollistaisi nykyiseen tapaan kaivon tekemisen, vaikka tätä ei nimenomaisesti mainittaisi.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lisäksi yhteisesti omistetun alueen osaomistajan oikeudesta pohjaveden ottamiseen. Vastaava säännös on nykyisin vesilain 1 luvun 10 §:n 2 momentissa.

3 §. Pintaveden ottaminen toisen vesialueelta. Muiden kuin alueen omistajan oikeudesta ottaa vettä säädettäisiin pintavettä koskevassa 3 §:ssä ja pohjavettä koskevassa 4 §:ssä. Nämä koskisivat pienimuotoisia pintaveden ja pohjaveden ottamishankkeita, eikä niitä sovellettaisi lupaa 3 luvun 2 tai 3 §:n perusteella edellyttäviin hankkeisiin.

Julkisessa keskustelussa on esitetty, että alueen omistajan suostumus tulisi asettaa edellytykseksi kaupallista tarkoitusta varten tapahtuvalle vedenotolle. Tätä on perusteltu muun muassa sillä, että ottaja saa taloudellista hyötyä korvauksetta luonnonvaran hyödyntämisestä. Vesiaine poikkeaa kiinteistön muista ainesosista omistajan omistusoikeuden ulottuvuuden ja käyttövallan osalta. Tämä ilmenee nykyisen vesilain 1 luvun 8 §:stä, joka siirtyisi uuden vesilain 2 luvun 1 §:ään asiallisesti samansisältöisenä. Vesi- tai maa-alueen omistus ei luo siellä olevaan vesiaineeseen omistusoikeutta, vaan vallintaoikeuden. Vallintaoikeus perustaa alueen omistajalle tiettyjen käyttötarkoitusten osalta muita paremman oikeuden hyödyntää hänen alueellaan olevia vesivaroja. Vallintaoikeus ei sulje pois muiden oikeutta käyttää samoja vesivaroja, mutta se rajoittaa muiden tahojen käyttömahdollisuuksia vallintaan perustuvan vedenoton turvaamiseksi. Sen sijaan kaivossa tai ottamossa oleva vesiaine kuuluu ottajan omistusoikeuden piiriin.

Lisäksi alueen omistajan suostumus ottamiselle muodostuisi ongelmalliseksi sen vuoksi, että pintavesialueet ovat yleensä yhteisessä omistuksessa. Myös pohjavesialueella voi olla useita kiinteistöjä. Alueen omistajan suostumusta koskevaa vaatimusta voitaisiin kiertää siten, että ottaja hankkii osuuden yhteiseen alueeseen tai pienen alueen vesialueesta. Eri ottamismuotojen asettaminen sääntelyllisesti eri asemaan muussa kuin luvanvaraisessa ottamisessa on vaikeasti toteutettavissa.

Alueen omistajan suostumusta ei edellä mainittujen seikkojen vuoksi ehdoteta asettavaksi ottamisen edellytykseksi. Alueen omistajan oikeudet turvattaisiin lupaharkintaa ja etusijajärjestystä koskevilla säännöksillä. Alueen omistajalla olisi oikeus korvaukseen ottamisesta aiheutuvista haitoista. Korvausta ei maksettaisi otettavasta vedestä. Mahdollisuus lupien tarkistamiseen osaltaan myös turvaisi omistajan oikeuksia siten, että ottamisen edellytykset myös omistajan oikeuksien näkökulmasta voisivat tulla uudelleen harkittavaksi.

Pykälän 1 momentti perustuisi vesilain nykyiseen 9 luvun 1 §:ään. Säännöksessä olisi kyse veden ottamisen haitattomuuteen perustuvasta rajoitetusta käyttöoikeudesta. Veden ottaminen ei saisi aiheuttaa haittaa vallintaan tai lupaviranomaisen päätökseen perustuvalle veden ottamiselle. Ottamistoimintaa koskee vesilain 2 luvun 7 §:n yleinen säännös hankkeen toteuttamisesta mahdollisimman vähän haittaa aiheuttavalla tavalla.

Säännös voidaan nähdä eräänlaisena veden ottamista koskevan yleiskäyttöoikeuden (2 luvun 4 §) laajennuksena. Säännös ei vaikuttaisi hankkeen luvanvaraisuuteen muiden säännösten perusteella. Jos hankkeesta aiheutuisi 3 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja seurauksia, olisi siihen haettava lupa. Tässä momentissa tarkoitettu ottaminen kuuluisi 2 luvun 15 §:n mukaisen ilmoittamisvelvollisuuden piiriin, jos ottaminen ylittäisi lainkohdassa säädetyn ilmoittamiskynnyksen.

Oikeus ottaa pintavettä kytkeytyisi kiinteistön omistukseen tai hallintaan ja tarpeeseen ottaa vettä kiinteistökohtaista käyttöä varten. Vesilain käsitteistön selventämiseksi talousveden ottamisen sijasta pykälässä viitattaisiin 2 §:n tavoin tavanomaista kiinteistökohtaista käyttöä varten otettavaan veteen. Näin säännöksen perusteella ei esimerkiksi voida ottaa vettä toimitettavaksi muualla käytettäväksi. Ottamisoikeuden kytkeytyminen kiinteistökohtaiseen tarpeeseen rajaisi laajamittaisemmat ottamishankkeet säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle ja ohjaisi ne varsinaisen vesioikeudellisen lupamenettelyn piiriin.

Oikeus ottaa pintavettä ei anna oikeutta sijoittaa veden ottamiseen tarpeellisia laitteita toisen alueelle. Laitteiden sijoittamiseen tulisi siten hankkia alueen omistajan suostumus tai tarpeelliset oikeudet tulisi perustaa viranomaisen päätöksellä.

Aluehallintovirasto voisi pykälän 2 momentin nojalla antaa oikeuden veden ottamiseen niissä tilanteissa, joissa 1 momentissa säädetyt edellytykset eivät täyty. Tällainen tilanne voi olla käsillä esimerkiksi veden vähäisyyden, veden ottamisen käyttötarkoituksen tai hakijan henkilön vuoksi. Pykälään ei ehdoteta sisällytettäväksi erityisiä säännöksiä oikeuden myöntämisen edellytyksistä, jolloin 1 momentin kriteerit muodostaisivat ratkaisuharkinnan perustan. Arvioinnissa keskeiselle sijalle nousee veden riittävyyden arviointi. Lupaviranomainen voisi päätöksellään sovittaa yhteen vesiesiintymään kohdistuvia veden ottamistarpeita ja sallia myös sellaisen veden ottamisen, josta aiheutuu haittaa muille veden ottajille. Lupaviranomainen voisi veden ottamista koskevan päätöksen yhteydessä antaa hakijalle oikeuden sijoittaa ottamisen edellyttämät laitteet ja rakennelmat toisen alueelle.

4 §. Pohjaveden ottaminen toisen alueelta. Pykälässä säädettäisiin muuhun kuin alueen omistukseen ja aluehallintoviraston antamaan lupaan perustuvasta oikeudesta ottaa pohjavettä ja sijoittaa ottamisen edellyttämät laitteet ja rakennelmat toisen alueelle. Säännös perustuisi nykyisen vesilain 9 luvun 4 §:ään. Säännöstä ei sovellettaisi aluehallintoviraston lupaa edellyttävään veden ottamiseen. Oikeutta ei voitaisi myöntää, jos ottaminen edellyttäisi lupaa 3 luvun 2 tai 3 §:n perusteella. Luvanvaraiseen veden ottamiseen liittyvät ottamisen sallittavuutta sekä käyttöoikeuksien perustamista koskevat kysymykset ratkaistaisiin vesilain yleisiä säännöksiä soveltaen.

Pohjaveden ottaminen toisen alueelta olisi mahdollista joko alueen omistajan tai haltijan suostumuksen tai aluehallintoviraston myöntämän oikeuden perusteella. Jos oikeus myönnetään, tulee päätökseen liittää 6 §:n mukaisesti tarpeelliset määräykset.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeuden myöntämisen edellytyksistä. Oikeus ottaa pohjavettä voidaan myöntää tavanomaista kiinteistökohtaista käyttöä, yhdyskunnan vesihuoltoa tai muuta yleistä tarvetta tai sellaista teollista tai taloudellista toimintaa varten, jolle pohjaveden saaminen on erityisen tärkeää. Oikeutta ei voitaisi myöntää, jos tarve voidaan tyydyttää muulla tavalla. Säännös vastaisi asiallisesti nykyisen vesilain 9 luvun 4 §:n 1 ja 2 momentissa mainittuja käyttötarkoituksia.

Oikeuden antamisen edellytyksenä olisi, että vettä riittää edelleen alueen omistajan ja haltijan omiin tarpeisiin, alueella asuvien ja siellä sijaitsevien yritysten sekä sinne odotettavissa olevan asutuksen tarpeisiin eikä toimenpiteestä aiheudu näille kohtuutonta häiriötä tai haittaa.

Alueella ei tarkoiteta tässä yhteydessä yksinomaan kiinteistöjaotuksen mukaisen rekisteriyksikön välitöntä käyttötarvetta, vaan alueen omistajan ja haltijan omilla tarpeilla tarkoitetaan tässä yhteydessä kyseisen tahon omistamien kiinteistöjen muodostaman toiminnallisen ja taloudellisen kokonaisuuden tarpeita. Arvioinnissa huomioon otettaisiin alueen omistajan ja haltijan, alueella asuvien sekä sinne odotettavissa olevan asutuksen nykyiset ja tulevat tarpeet. Sen sijaan yritystoiminnan tarpeiden osalta huomioon otettaisiin ainoastaan alueella tällä hetkellä toimivat yritykset.

Veden riittävyyttä suuremmaksi ongelmaksi on usein osoittautunut ottamistoiminnan muuta maankäyttöä haittaava vaikutus. Sen vuoksi momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että ottamisesta ei saa aiheutua alueen oikeudenhaltijoille kohtuuttomaksi katsottavaa haittaa tai häiriötä.

Pykälään ei sisältyisi nykyisen vesilain 9 luvun 4 §:n 2 momentin kaltaista säännöstä, joka rajoittaa veden johtamista paikkakunnan ulkopuolelle paikkakunnan oman vesihuollon turvaamiseksi. Säännös olisi tarpeeton, sillä alueelliset veden ottamistarpeet on otettava huomioon oikeuden myöntämisedellytyksiä harkittaessa.

Nykyisen vesilain 9 luvun 4 §:n 3 momentissa oleva toisen ottamosta tapahtuvaa ottamista koskeva rajoitus säilytettäisiin myös uudessa laissa. Kaivossa tai vedenottamossa oleva vesi kuuluu kaivon tai vedenottamon omistajalle, eli se on eri asemassa kuin vesiesiintymässä oleva vesi. Toisen ottamosta vettä otettaessa nousisivat esiin myös terveydensuojelulliset kysymykset, vastuukysymykset ja veden riittävyys. Nämä saattaisivat muodostua ongelmalliseksi, jos myös toiselle voitaisiin antaa oikeus käyttää vedenottamoa. Tämän vuoksi veden ottaminen toisen kaivosta tai ottamosta edellyttäisi 3 momentin mukaan aina omistajan suostumusta. Tämä ei rajoittaisi aluehallintoviraston oikeutta antaa lupa oman ottamon tekemiseen.

Puolustusvoimien harjoitustarkoituksessa tapahtuvan tilapäisen pohjaveden ottamisen on katsottava rinnastuvan tässä pykälässä tarkoitettuun toimintaan. Pohjaveden ottamiseen käytettävän laitteiston sijoittamisesta ja pohjaveden ottamisesta tulisi sopia alueen omistajan kanssa. Mikäli asiasta ei sovita, voisi lupaviranomainen hakemuksesta antaa oikeuden tällaiseen toimintaan.

5 §. Veden ottamistarpeiden yhteensovittaminen. Pykälään ehdotetaan sisällytettäväksi säännökset eri veden ottamistarpeiden huomioon ottamisesta ja sovittamisesta yhteen osana veden ottamista koskevan päätöksen harkintaa. Säännösten tarkoituksena on varmistaa, että vettä riittää kaikille sitä tarvitseville.

Säännöksiä sovellettaisiin veden ottamista koskevissa lupa-asioissa. Säännökset täydentäisivät luvan myöntämisen edellytysharkintaa. Luvan antamisen edellytyksenä olisi siis 3 luvun 4 §:n edellytysten ohella veden ottamistarpeiden yhteensovittaminen. Vesilain mukaisessa lupaharkintatilanteessa olisi otettava huomioon muitakin tekijöitä kuin yhteensovittamisperiaate. Muiden tekijöiden, muun muassa hankkeen vaikutusten, vuoksi lopputulos harkinnassa voi myös olla toinen kuin mitä yhteensovittamisperiaate tai sitä täydentävä 2 momentin mukainen etusijajärjestys näyttäisi edellyttävän.

Yleistä periaatetta veden ottamistarpeiden yhteensovittamisesta täydentäisi 2 momentin säännös etusijajärjestyksen määräytymisen perusteista. Säännös tulisi sovellettavaksi, jos kaikkien vesiesiintymään kohdistuvien vedenottotarpeiden yhteensovittaminen ei ole mahdollista. Säännöksen esikuvana ovat olleet nykyisen vesilain 9 luvun 3 ja 9 §:n säännökset. Säännökset on kirjoitettu yleisemmin sovellettavissa olevaan muotoon siten, että arvioinnissa otettaisiin huomioon paitsi vireillä olevat kilpailevat hakemukset, myös ennakoitavissa olevat vesiesiintymään kohdistuvat ottamistarpeet.

Säännöksillä pyritään täsmentämään luvan myöntämisen edellytyksiä paikallisen vedensaannin ja muiden yhteiskunnan tärkeinä pitämien tarpeiden turvaamiseksi. Useimmiten säännösten merkitys konkretisoituisi lupamääräysten sisällössä, mutta ääritilanteessa se saattaisi jopa estää luvan myöntämisen kokonaan, jos hankkeen toteuttaminen estäisi etusijajärjestyksen mukaan tärkeämmän vedenottamishankkeen.

Etusijajärjestyksessä on otettu huomioon vesikaupan ja vedensiirtohankkeiden asema niin, että veden siirto muualla käytettäväksi olisi mahdollista vain, jos vettä riittäisi myös paikkakunnan vedenkäyttötarpeiden turvaamiseksi.

Etusijajärjestys rakentuisi seuraavien neljän kategorian varaan:

1) Perinteinen veden lähikäyttö. Kyse olisi tyypillisesti 4 luvun 2 ja 3 §:n mukaisesta veden ottamisesta kiinteistökohtaista käyttöä varten. Säännöksen tarkoittamat kiinteistöt voisivat myös kuulua vesihuoltolaitoksen verkoston piiriin. Säännös on rajattu suppeaksi sen vuoksi, että se syrjäyttää 2 kohdassa tarkoitetun yhdyskunnan vesihuollon.

2) Yhdyskunnan vesihuolto paikkakunnalla. Säännöksellä tarkoitettaisiin lähinnä vesihuoltolaissa säänneltyä vesihuoltoa. Asutuksen vesihuollon lisäksi yhdyskunnan vesihuolto kattaisi vesihuolloltaan asutukseen rinnastuvan elinkeinotoiminnan. Paikkakunnan käsitettä ei ole tässä yhteydessä tarkoitettu tulkittavaksi kunta- tai muiden hallinnollisten rajojen mukaisesti, vaan myös vesiesiintymän sijaintipaikan naapurikuntien yhdyskunnan vesihuollon tarpeet saattavat sijoittua tähän kategoriaan.

3) Veden muu käyttö paikkakunnalla ja yhdyskuntien vesihuolto paikkakunnan ulkopuolisilla alueilla. Veden muulla käytöllä paikkakunnalla ymmärrettäisiin esimerkiksi teollisuuden vedenkäyttöä. Paikkakunnallisten veden ottamistarpeiden ei lähtökohtaisesti tulisi vaarantua muiden kuin paikkakunnan vedenhankintatarpeiden vuoksi. Yhdyskuntien vesihuollossa on kuitenkin kysymys niin merkittävästä asiasta, että paikkakunnan muu vedenhankintatarve ja paikkakunnan ulkopuolisen yhdyskunnan vesihuoltotarve tulee asettaa keskenään tasavertaiseen asemaan. Tarkoituksena on, että sääntely ei tarpeettomasti vaaranna vesihuoltoa palvelevia vedensiirtohankkeita eikä kuntien yhteistä vedenhankintaa, jotka ovat tärkeitä vesihuollon järjestämiselle kuntien yhteistyönä. Mahdollinen paikkakunnallisen ja ulkopaikkakunnallisen vedenhankinnan intressiristiriitatilanne jäisi tapauskohtaisessa harkinnassa ratkaistavaksi.

4) Veden siirto paikkakunnan ulkopuolelle muuta tarkoitusta kuin yhdyskunnan vesihuoltoa varten. Tämä sisältäisi myös veden kaupallisen myynnin, ei kuitenkaan esimerkiksi paikkakunnalla tapahtuvaa pullottamista myyntiä varten, mikä kuuluu kategoriaan 3. Säännöksen tarkoituksena on varmistaa se, että vedensiirtohankkeet eivät vaaranna paikkakunnan vedenottotarpeita. Sen sijaan olosuhteissa, joissa vettä riittää myös paikallisiin tarpeisiin, vedensiirtohankkeille ei asetettaisi erityisiä rajoituksia. Niiden toteuttaminen toisin sanoen olisi mahdollista, jos veden ottamiselle laissa asetetut yleiset edellytykset muuten täyttyvät.

Ehdotettu etusijajärjestys tarkentaisi yleistä intressivertailua, koska eri käyttötarpeiden välisessä konfliktissa on usein kyse myös erilaisten yleisten etujen välisestä ristiriidasta. Etusijajärjestys ei kuitenkaan missään oloissa poistaisi tarvetta tarkastella hankkeen lupaedellytyksiä siten kuin 3 luvussa säädetään. Etusijajärjestys voisi lupahakemuksen käsittelyn lisäksi tulla sovellettavaksi luvan tarkistamisen yhteydessä. Etusijajärjestys ei myöskään ratkaisisi konfliktia kahden samaa käyttötarvetta palvelevan hankkeen välillä, vaan tällaiset tilanteet jouduttaisiin ratkaisemaan yleisen intressivertailun perusteella.

6 §. Veden ottamista koskeva päätös. Pykälä sisältäisi täydentävät säännökset veden ottamista koskevaan päätökseen liitettävistä määräyksistä. Veden ottamista koskevaan lupapäätökseen on 3 luvun säännösten mukaan liitettävä tarpeelliset lupamääräykset. Niinikään 3 §:ssä tarkoitettuun vähäiseen pintaveden ottamista sekä 4 §:ssä tarkoitettuun vähäiseen pohjaveden ottamista koskevaan päätökseen tulee 6 §:n 2 momentin viittaussäännöksen perusteella liittää tarpeelliset määräykset.

Veden ottamista koskevassa päätöksessä olisi aina määrättävä veden ottamisen tarkoitus, ottamispaikka ja otettava enimmäismäärä. Säännös vastaisi nykyistä käytäntöä. Veden käyttötarkoituksella ja otettavalla vesimäärällä on olennainen merkitys luvan tai oikeuden myöntämisedellytysten kannalta, minkä vuoksi nämä tulisi yksilöidä veden ottamista koskevassa päätöksessä. Nykyisessä laissa vedenottoluvan käyttötarkoitussidonnaisuus ilmenee välillisesti ainoastaan 9 luvun 22 §:stä. Käyttötarkoituksen muuttaminen edellyttäisi näin aina luvan muuttamista. Tällainen säännös on perusteltu muun muassa sen vuoksi, että käyttötarkoitus on voinut vaikuttaa lupaharkintaan 5 §:n kautta. Käyttötarkoituksen merkitys korostuu intressivertailun kautta muutoinkin vesilain lupaharkinnassa. Ottamisen enimmäismäärän yksilöimistapaa ei säännöksessä määriteltäisi, vaan lupaviranomainen voisi tapauskohtaisesti kulloisenkin tilanteen mukaan päättää yksilöimistavasta. Veden ottamispaikan sijoittumisella on suuri merkitys muiden asianosaisten oikeussuojan kannalta, minkä vuoksi ottamispaikan sijoittumisesta tulisi aina määrätä päätöksessä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin veden ottamislupiin tyypillisesti liitettävistä määräyksistä. Vedenottomäärien seuraaminen on vähäisiä veden ottamishankkeita lukuun ottamatta tarpeen hankkeen vaikutusten tarkkailemiseksi ja päätöksen lupamääräysten noudattamisen valvomiseksi.

Vesihuoltolaitosten vedenottamoiden lupapäätöksissä voi olla perusteltua sallia vedenhankinnan erityistilanteissa poiketa normaalioloissa noudatettavista lupamääräyksistä esimerkiksi otettavien vesimäärien tai käyttötarkoituksen osalta. Sallittuna toimenpiteenä voisi tulla kyseeseen esimerkiksi määräysten mukaisen enimmäisottomäärien ylittäminen tai veden toimittaminen toiselle vesihuoltolaitokselle yhdyskunnan vesihuollon turvaamiseksi.

Luvussa ei säädettäisi erikseen vedenottoluvan lupamääräysten tarkistamisesta, vaan tältä osin sovellettaisiin 3 luvun yleisiä säännöksiä. Näin myös vedenottolupa ja lupamääräykset annettaisiin pääsääntöisesti toistaiseksi voimassaolevina. Kuitenkin 3 luvun 8 tai 20 §:n mukaisissa tilanteissa määräaikainen lupa tai lupamääräysten määräaikainen tarkistaminen olisi mahdollista. Lupamääräysten määräaikainen tarkistaminen saattaisi tulla kysymykseen esimerkiksi silloin, kun tulevista vedenkäyttötarpeista ei lupapäätöstä annettaessa ole riittävästi tietoa eri tarpeiden yhteensovittamiseksi 5 §:n edellyttämällä tavalla. Yhdyskunnan vesihuoltoa palvelevaa vesihuoltoa koskevien lupien tai lupamääräysten määräaikaisuus tulisi kuitenkin kyseeseen vain poikkeustapauksissa. Vedenotto yhdyskunnan vesihuoltoa varten on pitkäkestoista toimintaa ja vaatii kalliita investointeja. Lupien tai lupamääräysten määräaikaisuus saattaisikin vaarantaa vesihuoltolaitoksen mahdollisuuksia huolehtia vesihuoltolaissa säädetyistä velvoitteistaan.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi uusi säännös veden ottamislupaa koskevien määräysten tarkistamisesta. Lupaan perustuva oikeus veden ottamiseen on luonteeltaan sellainen, että vesitalousluvan pysyvyyssuojaa koskevia periaatteita ei voida kaikilta osin soveltaa siihen. Vesivarojen järkevän käytön näkökulmasta ei voida pitää asianmukaisena, että veden ottamiseen aikaisemmin myönnetty lupa, joka sittemmin on menettänyt merkityksenä, voisi estää luvan myöntämisen samaan vesiesiintymään. Pykälään ehdotetaan sen vuoksi sisällytettäväksi säännökset, joiden nojalla aluehallintovirasto voisi veden ottamista koskevan päätöksen yhteydessä tarkistaa samaan vesiesiintymään kohdistuvan toisen veden ottamista koskevan päätöksen määräyksiä, jos veden ottamisen tarve on muutoin kuin ohimenevästi poistunut tai olennaisesti pienentynyt. Asian käsittelyssä olisi noudatettava soveltuvin osin, mitä 11 luvussa säädetään. Käytännössä asia käsiteltäisiin uutta vedenottamislupaa koskevan asian yhteydessä. Asia tulisi vireille uutta ottamislupaa hakevan tahon vaatimuksesta.

Säännöksellä olisi merkitystä lähinnä vanhojen veden ottamista koskevien lupien osalta. Uudemmissa veden ottamista koskevissa luvissa lupamääräysten tarkistamista koskevat velvoitteet johtavat käytännössä siihen, että luvanhaltija ei voi varata käyttöönsä vesiesiintymää.

7 §. Veden ottamista koskevan luvan voimassaolo. Vesilain yleiset hankkeen toteuttamisen määräaikaa koskevat säännökset estävät luvan hakemisen vastaisen varalle eli tulevaisuudessa mahdollisesti toteutettavaa hanketta varten. Hankkeen toteuttamisen määräaikaa koskevat säännökset ehdotetaan sijoitettavaksi lain 3 luvun 8 §:ään.

Hankkeen toteuttamisen määräaikaa koskevat säännökset ovat aiheuttaneet erinäisiä ongelmia yhdyskuntien vesihuollosta vastaaville laitoksille, joiden tulee varautua vesihuollon erityistilanteisiin. Laitoksilla tulee olla suunnitelma siitä, miten vesihuolto turvataan vedenhankinnan erityistilanteissa. Vesihuoltolaitokset ovat varautuneet häiriötilanteisiin eri tavoin. Eräät vesihuoltolaitokset ovat tehneet sopimuksia toisten vesihuoltolaitosten kanssa veden toimittamisesta häiriötilanteissa. Monet vesilaitokset ovat rakentaneet varavedenottamot, joita ei käytännössä käytetä muutoin kuin mainituissa erityistilanteissa.

Varavedenottamoiden erityisasemaa ei ole otettu huomioon nykyisessä vesilaissa. Vesihuoltolaitokset ovat menetelleet yleensä siten, että vesihuoltolaitos on hakenut lupaa vedenottamon rakentamiseen, jonka lupamääräyksissä on otettu huomioon laitoksen käyttötarkoitus varavedenottamona. Vesihuoltolaitos on päätöksen perusteella voinut rakentaa vedenottamon, mutta ottamosta otettavan veden määrä on lupamääräyksessä rajoitettu hyvin pieneksi. Kun laitos on haluttu ottaa käyttöön, on lupaa tullut muuttaa otettavan veden määrää koskevilta osiltaan. Sääntely on osoittautunut epätarkoituksenmukaiseksi, minkä vuoksi lakiin tulisi ottaa yhdyskuntien vesihuoltoa koskeva erityissäännös.

Pykälän mukaan yhdyskunnan häiriötöntä vesihuoltoa palvelevalle vedenottamishankkeelle voitaisiin myöntää lupa ilman 3 luvun 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua määräaikaa. Tarkoituksena on, että myönnettäessä lupa vedenottamon rakentamiseen ja veden ottamiseen voitaisiin lupamääräyksessä sallia arvioidun tarpeen mukainen veden ottaminen, mutta veden ottamista ei olisi tarpeen aloittaa 3 luvun 8 §:n 2 momentin tarkoittamassa ajassa. Poikkeusmahdollisuus koskisi ainoastaan luvassa sallitun vedenottamisen aloittamista, ei ottamon rakentamista. Säännös ei mahdollistaisi poikkeamista yleisistä lupaedellytyksiä tai lupamenettelyä koskevista säännöksistä muutoin kuin määräajan osalta. Poikkeus koskisi ainoastaan pykälässä tarkoitettuihin häiriötilanteisiin varautumista, eikä säännöstä voitaisi tätä laajemmin soveltaa vedenottoluvissa.

Tällaisen varavedenottamoa koskevan luvan antaminen ei saisi estää muiden samaan vesiesiintymään kohdistuvien tarpeiden tyydyttämistä. Aluehallintovirasto voisi myönnetyn vedenottamisluvan, jota ei siis ole otettu käyttöön, estämättä antaa luvan toiselle vedenottajalle saman vesiesiintymän hyödyntämiseen. Jo myönnetty vedenottamislupa tulisi kuitenkin ottaa huomioon lupamääräyksissä tarpeellisina veden ottamista koskevina rajoituksina. Lupia ei siten olisi jatkossakaan mahdollista hakea varastoon ja näin varata vesiesiintymää mahdollista tulevaa käyttötarvetta varten.

Ehdotettu säännös antaa mahdollisuuden poiketa 3 luvun 8 §:n 2 momentin pääsäännöstä. Vedenottoa koskevaan lupaan voitaisiin kuitenkin liittää luvan voimassaoloa koskeva määräys, jos luvan myöntämisen edellytysten pysyvää täyttymistä ei asiassa esitettyjen selvitysten perusteella ole mahdollista luotettavasti arvioida.

8 §. Vesijohdon ja laitteistojen sijoittaminen. Pykälässä säädettäisiin vesijohdon ja siihen liittyvien laitteistojen sijoittamisesta toisen alueelle. Veden johtamista palvelevien johtojen ja laitteiden sijoittamisesta säädetään nykyään vesilain 9 luvun 18 §:ssä sekä maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:ssä. Maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:ää voidaan sen 4 momentin mukaan soveltaa vesihuoltolaitoksen vesijohdon sijoittamiseen, vaikka tarvittava oikeus olisi perustettavissa myös vesilain säännösten nojalla. Vesilain mukaiset sijoittamisen edellytykset, menettely sijoittamiseen liittyvissä asioissa sekä korvauskysymysten käsittely poikkeavat eräiltä osin maankäyttö- ja rakennuslain vastaavista säännöksistä, mitä ei voida pitää sääntelyjärjestelmän systematiikan kannalta asianmukaisena ratkaisuna.

Sääntelyä ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että tarpeettomasta päällekkäisestä sääntelystä luovutaan. Vesijohdon ja siihen liittyvän laitteiston sijoittaminen toisen alueelle on asiallisesti ottaen ennen muuta alueen maankäyttöön liittyvä kysymys, minkä vuoksi sääntelyjärjestelmän lähtökohtana tulee olla niiden sijoittamisen ratkaiseminen maankäyttö- ja rakennuslain mukaisessa järjestyksessä. Uudessa laissa sääntelyn päällekkäisyys poistettaisiin ja lakien soveltamisalasta johtojen sijoittamisessa säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Tämä koskisi sekä 4 luvussa säänneltyjä vedenottoon liittyviä vesijohtoja että 5 luvussa säänneltyjä ojia. Uudessa laissa avonaista vesijohtoa käsiteltäisiin ojana, ja nyt käsillä oleva pykälä koskisi vain varsinaista vesijohtoa. Vesilain ja maankäyttö- ja rakennuslain soveltamisala määriteltäisiin 4 ja 5 luvussa kuitenkin eri tavalla. Päällekkäisyyden poistaminen maankäyttö- ja rakennuslain osalta edellyttäisi vastaavien rajausten lisäämistä maankäyttö- ja rakennuslakiin.

Usein tilanne on sellainen, että haettaessa lupaa veden ottamiseen haetaan samalla oikeutta sijoittaa veden siirtämiseen tarpeelliset johdot ja laitteet toisen maalle. Pääsäännön mukaisesti oikeus vedenjohdon sijoittamiseen tulisi kuitenkin hakea eri viranomaiselta, mitä ei voida pitää tarkoituksenmukaisena ratkaisuna. Sen vuoksi pykälän 1 momenttiin ehdotetaan otettavaksi säännös, jonka mukaan vesilain mukainen lupaviranomainen voisi antaa oikeuden vesijohdon ja siihen liittyvien laitteiden ja rakennelmien sijoittamiseen, jos hakija esittää tätä koskevan vaatimuksen veden ottamista koskevan asian yhteydessä. Säännös on tarpeen myös sen vuoksi, että eräissä tilanteissa veden johtamista koskevat järjestelyt liittyvät niin kiinteästi itse veden ottamista koskevaan asiaan, että niiden käsittelyn erottaminen saattaisi vaikeuttaa veden ottamista koskevan asian käsittelyä.

Erillisenä asiana vireille tullut vesijohdon ja siihen liittyvien laitteiden sijoittaminen ratkaistaisiin maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:n mukaisessa järjestyksessä, eli sitä ei voitaisi enää käsitellä lupaviranomaisessa. Tästä säädettäisiin pykälän 2 momentissa. Jos vesijohto sijoittuisi useamman kunnan alueelle, tulisi sijoittamisoikeutta hakea erikseen kultakin kunnalta. Vaikka tämä saattaa vaikuttaa hankalalta toiminnanharjoittajan kannalta, erikseen tapahtuvasta sijoittamisesta ei tulisi päättää kaukana kunnasta, missä paikallisia olosuhteita ei välttämättä tunneta riittävän hyvin. Toisaalta on otettava huomioon, että käytännössä suurin osa sijoittamisista tapahtuu sopimuksella.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin myös yleisestä periaatteesta, jonka mukaan johto on sijoitettava toisen alueelle niin, että siitä aiheutuva haitta jää mahdollisimman vähäiseksi. Tämä tulee ottaa huomioon ennen kaikkea sijoittamispaikkaa valittaessa. Pykälässä ei olisi erillistä säännöstä sijoittamisesta aiheutuvan edunmenetyksen korvaamisesta, sillä yleistä korvausvelvollisuutta koskevan 13 luvun 1 §:n 2 kohdan yleissäännös kattaa myös pykälän tarkoittamat tilanteet.

Vesijohdon sijoittaminen alueelle rajoittaisi alueen omistajan tai haltijan oikeutta käyttää aluettaan. Vesijohdon kohdalla olevaa aluetta ei saisi käyttää siten, että vesijohto saattaa vahingoittua tai sen kunnossapito kohtuuttomasta vaikeutuu. Säännös koskisi asianosaisten keskinäisellä sopimuksella tai viranomaisen päätöksellä sijoitettuja johtoja. Luvattomasti sijoitetut johdot eivät kuuluisi säännöksen suojan piiriin.

Vedenottajan ja maanomistajan tulisi pyrkiä sopimaan vesijohdon ja siihen liittyvien laitteiden sijoittamisesta. Tällöin johdon sijoittamista koskevaa asiaa ei olisi tarpeen käsitellä viranomaisessa. Maa- ja Metsätaloustuottajain Keskusliitto MTK r.y. ja Suomen Kuntaliitto ovat laatineet sopimusmallin johdon sijoittamista koskevaksi sopimukseksi. Sopimukseen perustuvan sijoittamisen ongelmana on oikeuden pysyvyys, sillä sitä ei kirjata kiinteistötietojärjestelmään. Lakiin ei ehdoteta lisättäväksi maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:n 2 momentin kaltaista säännöstä siitä, että johtojen sijoittamista koskeva sopimus sitoo myös kiinteistön uutta omistajaa. Sijoittamista varten voidaan aina perustaa rasite, minkä lisäksi 17 luvun 9 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi sopimukseen perustuvan oikeuden suojaamiseksi annettavasta luvasta. Toinen mahdollisuus sopimuksen aseman vahvistamiseksi on sen hyväksyttäminen viranomaisen päätöksellä. Jos asianosaiset niin haluaisivat, voitaisiin sopimus vahvistaa viranomaisen päätöksellä, jolloin siis viranomainen muodollisesti antaisi sopimuksen perusteella oikeuden vesijohdon ja laitteiden sijoittamiseen.

Pykälän 3 momentissa laajennettaisiin sijoittamista koskeva 1 momentti koskemaan maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:n tavoin vesijohtoon liittyviä vähäisiä laitteita ja rakennelmia. Lisäksi säännös mahdollistaisi viemärin sijoittamisen samaan kaivantoon vesijohdon kanssa, koska jäteveden johtamiseen liittyvät kysymykset saattavat tulla samanaikaisesti vesijohtojen sijoittamisen kanssa ratkaistavaksi. Tarkoituksenmukaista olisi, että vesijohdon sijoittamisesta päätettäessä voitaisiin samalla päättää viemäriputken sijoittamisesta samaan kaivantoon. Säännös mahdollistaisi myös muiden vedenottamis- tai jäteveden johtamistoimintaa palvelevien johtojen sijoittamisen samaan kaivantoon vesijohdon kanssa. Näin tällaisten samaa toimintaa välittömästi palvelevien johtojen sijoittamiselle ei tarvitsisi erikseen hakea maankäyttö- ja rakennuslain mukaista päätöstä silloin, kun ne sijoitetaan samanaikaisesti vesijohdon kanssa.

9 §. Veden ottamista koskevasta luvasta poikkeaminen. Säännös vastaa asiasisällöltään nykyisen vesilain 9 luvun 22 §:ää. Säännöstä on kuitenkin sanonnallisesti muokattu ottaen huomioon muun muassa valmiuslaki (1080/1991). Valmiuslain säännösten soveltaminen kytkeytyy poikkeusoloihin. Ehdotettu 9 § voisi tulla sovellettavaksi normaalioloissa, jos esimerkiksi toisen vesihuoltolaitoksen raakaveden toimittaminen häiriintyy jostain syystä. Vesihuollolla tarkoitetaan tässä yhteydessä myös haja-asutusalueiden vesihuoltoa. Muu painava syy voisi olla esimerkiksi elintarvikehuollon turvaaminen.

Pykälän 2 momentin mukaan luvan mukaisesta käyttötarkoituksesta poikkeamisesta olisi nykyiseen tapaan ilmoitettava valtion valvontaviranomaiselle.

10 §. Veden ottamisen rajoittaminen. Säännös perustuisi nykyisen vesilain 9 luvun 14 §:ään, jonka soveltamisalaa on laajennettu koskemaan pohjaveden lisäksi myös pintaveden ottamista. Säännöksen tarkoituksena on turvata vedensaanti silloin, kun sitä ei riitä kaikille tarvitseville pitkäaikaisen kuivuuden tai muun vastaavan poikkeuksellisen syyn vuoksi. Etusijajärjestyksen periaatteiden mukaisesti tällaisessa tilanteessa varmistettaisiin nykyisen lain tavoin, että muu vedenotto ei vaarantaisi tavanomaista kiinteistökohtaista käyttöä palvelevaa vedenottoa.

Vettä tarvitseva voisi tehdä lupaviranomaiselle hakemuksen toisen vedenottajan velvoittamiseksi rajoittamaan määräajaksi otettavan veden määrää. Rajoitus koskisi ennen kaikkea lupaan perustuvaa ottamista, mutta säännös voisi tulla sovellettavaksi myös muiden ottamishankkeiden osalta. Pykälän soveltamisalaa laajennettaisiin nykyisestä niin, että rajoittamista voitaisiin hakea myös yhdyskunnan vesihuoltoa varten tapahtuvan ottamisen turvaamiseksi. Tällaisessa tilanteessa hakijana voisi olla esimerkiksi vesihuoltolaitos.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin rajoittamiseen liittyvästä korvausvelvollisuudesta. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 9 luvun 14 §:ssä olevaa korvaussäännöstä. Korvausvelvollisuus koskisi kohtuutonta edunmenetystä ja siitä vastaisi 1 momentin mukaista määräystä hakenut. Lupaviranomainen voisi kuitenkin määrätä myös muut rajoituksesta olennaista hyötyä saavat osallistumaan korvausten maksamiseen, vaikka nämä eivät ole olleet hakijana. Korvauksen määräisi lupaviranomainen edunmenetyksen kärsineen hakemuksesta joko rajoituksen antamisen yhteydessä tai myöhemmin.

11 §. Vedenottamon suoja-alue. Suoja-alueen perustamisesta vedenottamoa varten säädetään nykyisen vesilain 9 luvun 19 ja 20 §:ssä. Suoja-alueisiin liittyvän vesilain ulkopuolisen lainsäädännön kehittyminen ei kokonaan ole poistanut tarvetta suoja-aluesääntelylle, vaan sääntely on edelleen tarpeen erityisesti pohjaveden ottamisen suojaksi. Suoja-alueita ei ole perustettu pintaveden ottamoiden suojaksi, mutta vedenhankinnan turvaamisen yhteiskunnallinen merkitys huomioon ottaen mahdollisuus suoja-alueiden perustamiseen myös pintaveden ottamisen turvaamiseksi tulee säilyttää. Suoja-alueiden perustaminen pintaveden ja pohjaveden ottamisen turvaamiseksi eivät poikkea niin merkittävästi toisistaan, että niitä varten olisi tarpeen laatia erilliset säännökset. Suoja-alueiden perustaminen pintaveden ottamisen turvaamiseksi voidaan järjestää viittaussäännöksellä.

Nykyisen lain aikana suoja-alueiden perustamismahdollisuutta ei ole juurikaan hyödynnetty. Tämä johtuu pääasiallisesti Suomen kehittyneestä ympäristönsuojelulainsäädännöstä. Useissa tilanteissa pohjaveden pilaamiskieltoa ja muuttamiskieltoa sekä maaperän pilaamiskieltoa on sellaisenaan pidetty riittävinä mekanismeina turvaamaan veden laatu. Toisena syynä on usein mainittu se, että nykyisen vesilain 9 luvun 19 §:n mukaan suoja-alue voidaan määrätä ainoastaan luvanhakijan hakemuksesta. Pohjavedenottamon suoja-alue voidaan tosin lupapäätöksen yhteydessä määrätä ilman hakemustakin, jos tämä harkitaan tärkeän tarpeen vaatimaksi terveydellisistä syistä tai muutoin pohjaveden puhtauden säilyttämiseksi. Käytännössä myöskään pohjavedenottamoiden suoja-alueita ei ole viime aikoina juurikaan perustettu.

Pohjavesien suojelua on pyritty toteuttamaan myös erilaisilla epävirallisilla pohjavesien suojelusuunnitelmilla. Näiden suunnitelmien on katsottu turvaavan riittävästi pohjavesien laadun, mikä on osaltaan vähentänyt tarvetta suoja-alueiden perustamiseen. Lakiin perustumattomina pohjavesien suojelusuunnitelmien laatimiskriteerit, sisältövaatimukset, laatimismenettely ja oikeusvaikutukset ovat epäselvät, minkä vuoksi niitä on pidetty ongelmallisina erityisesti maanomistajien oikeusaseman kannalta.

Veden ottamiseen käytettävien alueiden suojelua koskevaa sääntelyä on tarpeen selventää. Tarpeellisiksi katsotut rajoitukset tulisi toteuttaa suoja-aluesääntelyn puitteissa, joka tarjoaisi oikeudellisen perustan tarpeellisten käytönrajoitusten asettamiselle. Suoja-aluemääräyksillä voitaisiin yksilöidä ne toimenpiteet, joita pohjaveden pilaamis- ja muuttamiskiellot, suojelusuunnitelmat sekä vesilain säännökset huomioon ottaen on suoja-alueella rajoitettava. Menettelystä olisi sekin hyöty, että käytönrajoituksista mahdollisesti aiheutuvat korvauskysymykset voitaisiin käsitellä suoja-alueen perustamisen yhteydessä.

Suoja-alueen perustamista ei olisi rajattu tietyntyyppisiin hankkeisiin. Käytännössä suoja-alueen perustaminen tulisi kyseeseen useimmiten yhdyskuntien vedenottoa ja muuta laajamittaista vedenottoa palvelevissa hankkeissa. Tarkoituksena ei ole, että suoja-alue tulisi perustaa aina kun lupaviranomaiselle on esitetty tätä koskeva vaatimus, vaan ainoastaan niissä tilanteissa kun veden laadun tai vesiesiintymän antoisuuden turvaaminen sitä edellyttää. Veden laadun turvaamisella tarkoitetaan vedenhankintakäyttöön otetun raakavesiesiintymän säilymistä terveydellisesti turvallisena ja vedenhankintakäyttöön soveltuvana. Vesiesiintymän antoisuus puolestaan viittaa toimenpiteisiin, jotka saattavat heikentää vesiesiintymän määrällistä antoisuutta. Suoja-aluetta ei saisi määrätä laajemmaksi kuin veden laadun tai pohjavesiesiintymän turvaaminen veden ottamishankkeen näkökulmasta edellyttää.

Suoja-alue voitaisiin perustaa joko samanaikaisesti veden ottamista koskevan asian ratkaisemisen kanssa tai myöhemmin erikseen hakemuksen nojalla. Ratkaistaessa suoja-alueen perustamista koskeva asia samanaikaisesti veden ottamista koskevan asian kanssa ratkaisu voitaisiin joko sisällyttää veden ottamista koskevaan päätökseen tai suoja-alueen perustamisesta voitaisiin tehdä erillinen päätös. Päätöksen oikeusvaikutusten kannalta ei olisi merkitystä, missä muodossa päätös olisi tehty.

Nykyisen vesilain 9 luvun 19 §:n ja 20 §:n mukaan pintaveden ottamon suoja-alueen määräämistä voi esittää ainoastaan hakija. Pohjaveden ottamon suoja-alueen osalta esityksenteko-oikeutta ei ole rajattu. Suoja-alueen perustamista koskevan esityksen tekoon oikeutettujen piiriä ei ehdoteta rajattavaksi, jolloin suoja-alueen perustamista voisivat 1 momentin mukaan vaatia vedenottamon haltijan lisäksi valtion valvontaviranomainen sekä asianosaiset. Yleisen edun kannalta tarpeelliset suoja-aluemääräykset on voitava asettaa luvanhakijan aloitteesta riippumatta. Tämä koskee esimerkiksi yhdyskunnan vedenhankinnan turvaamiseksi tarpeellisia rajoituksia. Järjestelmän selkeys samoin kuin oikeusturvanäkökohdat puoltavat aloitteenteko-oikeuden antamista myös asianosaisille.

Lakiin ei esitetä sisällytettäväksi erityisiä säännöksiä suoja-alueen määräämistä koskevan asian selvittämisvelvollisuuden jakautumisesta. Lähtökohtaisesti vaatimuksen esittäjän tulisi esittää vaatimuksiaan tukeva selvitys, varsinkin jos suoja-alueen perustamista koskeva asia käsitellään vedenottamon perustamista koskevasta asiasta erillään. Jos suoja-alueen perustamista koskeva vaatimus esitetään veden ottamista koskevan asian yhteydessä, tulisi vedenottajan antaa lupaviranomaisen käyttöön sellainen hallussaan oleva aineisto, joka liittyy vedenottamista koskevan asian käsittelyyn mutta jolla voi olla merkitystä myös suoja-alueen määräämistä koskevan asian ratkaisemisen kannalta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin yhdenmukaisesti vesilain nykyisen 9 luvun 19 §:n 3 momentin kanssa suoja-alueen perustamista koskevan päätöksen noudattamisesta muutoksenhausta huolimatta. Tällä estettäisiin mahdollisuus käyttää muutoksenhakua määräysten voimaantulon lykkäämiseen.

12 §. Suoja-aluemääräykset. Pykälän mukaan suoja-aluepäätökseen on otettava tarpeelliset määräykset suojatoimenpiteistä, muista suoja-alueen käytön rajoituksista ja suoja-aluemääräysten noudattamisen valvonnasta. Määräyksillä ei tule rajoittaa toimintaa, joka ei vaaranna suoja-alueen perustamistarkoitusta. Määräykset eivät myöskään saa olla ankarampia kuin tavoitteen saavuttamiseksi on välttämätöntä. Määräysten sisältö voi siten vaihdella suoja-alueen eri osissa.

Suoja-aluemääräyksiä annettaessa voidaan ottaa huomioon mahdolliset alueelle laaditut pohjavesien suojelusuunnitelmat. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että määräyksillä yksilöidään ja vahvistetaan suunnitelmien vaikutukset suoja-alueen käyttöön. Näin suunnitelmien oikeusvaikutukset alueen käyttöön välittyisivät suoja-aluemääräysten kautta.

Suoja-aluemääräysten keskeisenä tarkoituksena on määrittää suoja-alueen maankäyttömahdollisuudet. Keskeinen osa määräyksiä on ottamisen vuoksi alueella kiellettyjen ja rajoitettujen toimenpiteiden yksilöinti. Tarkoituksenmukaista on, että määräyksiin kootaan myös muihin säännöksiin perustuvat alueen käytönrajoitukset. Näiltä osin kyse olisi kuitenkin rajoitusten toteamisesta, sillä varsinaiset oikeusvaikutukset perustuvat muihin säännöksiin.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin lisäksi suoja-aluemääräyksiin liittyvästä korvausvelvollisuudesta, joka vastaisi nykyisen vesilain 9 luvun 19 §:n 2 momenttia. Korvausvelvollisuuden piiriin eivät kuuluisi sellaiset edunmenetykset, jotka aiheutuvat voimassa olevasta lainsäädännöstä. Korvausvastuu voisi syntyä niistä edunmenetyksistä, jotka ovat aiheutuneet rajoituksista, jotka asettavat voimassa olevaan lainsäädäntöön nähden pidemmälle meneviä rajoituksia. Eräissä tilanteissa saattaa olla tulkinnanvaraista, johtuuko mahdollinen toiminnanrajoitus ja siitä aiheutuva edunmenetys lakiin perustuvasta velvollisuudesta vaiko suoja-aluemääräyksestä. Näissä tapauksissa ratkaisu jouduttaisiin tekemään tapauskohtaisesti. Esimerkiksi maaperän ja pohjaveden pilaamiskieltojen osalta suuntaviivoja toiminnan estymisen arvioinnin osalta voidaan hakea oikeuskäytännöstä.

Korvausvelvollisuuden kohdentumisen kannalta ei olisi merkitystä sillä, kuka suoja-alueen perustamista on vaatinut. Korvausvelvollisuus olisi vedenottamon omistajalla tai haltijalla. Suoja-alueen määrääminen on nähtävä osana veden ottamishankkeen kokonaisuutta. Suoja-alue on määrättävä, jos se on tarpeen toimintaedellytysten varmistamiseksi. Suoja-aluetta ei tule määrätä, jos toiminnan harjoittamisen turvaaminen ei sitä edellytä. Kyse ei ole hankkeesta vastaavan harkintavallan piiriin kuuluvasta seikasta siinä mielessä, että hankkeesta vastaava voisi päättää suoja-alueen perustamisen tarpeellisuudesta. Mahdolliset suoja-alueen perustamisesta johtuvat korvausvelvollisuudet ovat osa hankkeen toteuttamiskustannuksia. Vesihuoltolaitokset voivat sisällyttää nämä kustannukset vesihuollosta perittäviin maksuihin.

Pykälän 2 momentissa olisi vesilain nykyistä järjestelmää vastaava säännös suoja-aluemääräyksistä poikkeamisesta. Poikkeuksen määräyksistä myöntäisi tapauskohtaisesti hakemuksesta lupaviranomainen. Jos kyse kuitenkin olisi ympäristölupaa edellyttävästä toiminnasta, poikkeamisesta päätettäisiin ympäristölupapäätöksellä. Tästä säädettäisiin ympäristönsuojelulain 39 §:n 4 momentissa, johon momentissa viitattaisiin. Säännös vastaisi vesilain nykyistä 9 luvun 19 §:n 4 momenttia, jota on kuitenkin selvennetty vastaamaan paremmin alkuperäistä tarkoitusta ja ympäristönsuojelulain 39 §:n 4 momenttia. Säännöksen tarkoittamassa tapauksessa poikkeamisesta päättäisi toimivaltainen ympäristölupaviranomainen. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen ollessa lupaviranomainen sen tulee ympäristönsuojeluasetuksen 17 §:n 3 momentin nojalla pyytää lausunto elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselta ennen poikkeuksen myöntämistä.

Pykälän 3 momentin mukaan suoja-aluemääräysten tarkistamisessa noudatettaisiin lain 3 luvun 21 §:n säännöksiä lupamääräysten tarkistamisesta. Määräyksiä voitaisiin näin olleen tarkistaa ennakoimattomien vaikutusten tai olosuhteiden muutosten taikka turvallisuussyiden vuoksi.

13 §. Lunastusoikeus suoja-alueella. Pykälä perustuisi nykyisen vesilain 9 luvun 21 §:ään. Suoja-alueen perustamispäätös ja suoja-aluemääräykset eivät anna vedenottamon haltijalle tai omistajalle oikeutta alueen käyttämiseen. Veden ottamiseen tarpeellisten laitteiden ja rakenteiden sijoittaminen toisen alueelle edellyttää siten tarpeellisen käyttöoikeuden hankkimista, joka voi perustua asianosaisten väliseen sopimukseen tai viranomaisen päätökseen.

Käyttöoikeuden perustamisesta säädetään lupaa edellyttävien hankkeiden osalta 2 luvun 12 ja 13 §:ssä, lupakynnyksen alapuolelle jäävien hankkeiden osalta 4 luvun 3 ja 4 §:ssä. Veden johtamiseen tarpeellisten laitteiden ja rakennelmien sijoittamisesta säädetään 4 luvun 8 §:ssä ja maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:ssä. Käyttöoikeuden perustaminen ei kaikissa tilanteissa ole riittävä tai tarkoituksenmukainen ratkaisu, vaan eräissä tilanteissa hankkeesta vastaavalla tulisi olla oikeus lunastaa omaksi hankkeen toteuttamiseksi tarpeellisten laitteiden ja rakennelmien edellyttämät alueet. Tällainen tilanne saattaisi tulla kyseeseen lähinnä yhdyskunnan tai erityisen tärkeän vedenottamishankkeen yhteydessä. Hakijalle voidaan yleisen tarpeen vaatiessa antaa lupaa edellyttävien hankkeiden osalta oikeus vesilain 2 luvun 12 ja 13 §:n nojalla lunastaa omaksi hankkeen toteuttamisen edellyttämä alue. Merkittävyydestään huolimatta veden ottamishankkeiden ei voida kategorisesti katsoa täyttävän yleisen tarpeen vaatimusta, minkä vuoksi omaksi lunastamista koskeva erityissäännös on tarpeen. Lupaa omaksi lunastamiseen ei tulisi antaa, jos toiminnan harjoittamisen edellytykset voidaan turvata perustamalla hakijalle käyttöoikeus tarpeelliseen alueeseen. Käyttö- tai lunastusoikeuteen liittyvästä korvausvelvollisuudesta säädettäisiin 13 luvun 1 §:n yleissäännöksessä.

5 luku Ojitus

1 §. Soveltamisala. Luvun säännöksiä sovellettaisiin pykälässä määriteltyyn ojitukseen sekä ojan käyttämiseen ja sen kunnossapitoon. Ojituksen määritelmä vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 1 §:ää. Ojituksella tarkoitettaisiin siten maan kuivattamiseksi taikka muunlaisen alueen käyttöä haittaavan veden poistamiseksi suoritettavia 1 momentissa yksilöityjä toimenpiteitä.

Ojituksen alaan kuuluvia toimenpiteitä olisivat uuden ojan kaivamisen ohella olemassa olevan ojan, noron tai puron suurentaminen tai oikaiseminen. Lisäksi ojituksena pidettäisiin sellaisen noron tai puron perkaamista, johon ei sovellettaisi 6 luvun säännöksiä keskivedenkorkeuden muuttamista tarkoittavista hankkeista. Jos noron tai puron perkaamisesta aiheutuisi yläpuolella olevan järven keskivedenkorkeuden alenemista, tulisi hankkeeseen soveltaa 6 luvun säännöksiä. Ojan, noron tai puron suurentaminen kattaa niiden leventämisen ja syventämisen, joten olemassa olevan ojan kaikenlaiseen suurentamiseen sovellettaisiin tämän luvun ojitusta koskevia säännöksiä.

Ojitus ja vedenkorkeuden pysyvä laskeminen ovat muihin vesitaloushankkeisiin nähden leimallisesti kiinteistötaloudellisia hankkeita. Ojitus edellyttää verraten harvoin vesioikeudellista lupaa, eikä ojitushankkeita sen vuoksi yleensä käsitellä vesioikeudellisessa lupamenettelyssä. Lisäksi ojitusta koskeva normisto toteuttamisedellytyksineen sekä menettelymuotoineen on muita hanketyyppejä itsenäisempi suhteessa vesilain yleisiin rakentamista koskeviin säännöksiin. Toisaalta voimassa olevan vesilain ojitusta ja järjestelyä koskevat luvut ovat yhteydessä toisiinsa kuivatushyödyn määrittelyn ja yhtiösäännösten kautta.

Ojitusta koskevan sääntelyn eräänä lähtökohtana on kiinteistönomistajan oikeus ryhtyä toimenpiteisiin kiinteistön käyttöä haittaavan veden poistamiseksi. Tämä lähtökohta on siten vakiintunut, että lakiin ei ole tarpeen ottaa nykyisen vesilain 6 luvun 4 §:n 1 momentin kaltaista säännöstä kiinteistönomistajan tai -haltijan oikeudesta ryhtyä ojitukseen eli hänen kiinteistönsä tarkoituksenmukaista käyttöä haittaavan liiallisen veden poistamiseen.

Ojituksen rajaus järjestelyyn nähden on voimassa olevassa laissa osin tulkinnanvarainen. Tämä on sääntelyiden eroavaisuuksista johtuen aiheuttanut soveltamisongelmia etenkin luonnonsuojelun kannalta. Kun järjestely on hanketyyppinä lisäksi osin päällekkäinen ojituksen kanssa, järjestelystä itsenäisenä hanketyyppinä ehdotetaan luovuttavaksi. Uudessa laissa keskivedenkorkeuden pysyvästä muuttamisesta ja vesistön säännöstelystä säädettäisiin edelleen omissa luvuissaan, mutta aiemmin järjestelyn piiriin kuuluneet purojen perkaukset tai pengerrykset voisivat jatkossa sisältyä myös ojitushankkeeseen.

Ojitusta koskevalla sääntelyllä on vesistön järjestelyä koskevan sääntelyn lisäksi kiinteä yhteys jäteveden johtamista koskevan vesilain 10 luvun ja ympäristönsuojelulain säännöksiin. Jätevesien käsittelyn tehostumisen myötä nykyiseen 10 lukuun sisältyvät itsenäiset jäteveden johtamista koskevat säännökset ovat käyneet osin tarpeettomiksi. Jätevesien johtamista koskevat säännökset ehdotetaan sen vuoksi sijoitettavaksi ympäristönsuojelulakiin ja ojitusta koskevien säännösten yhteyteen. Pykälän 2 momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi tätä koskeva viittaus.

2 §. Määritelmät. Pykälän 1 momentissa määriteltäisiin nykyistä vesilakia yksityiskohtaisemmin ojitussäännösten keskeisiä käsitteitä.

Kuivatusalueella tarkoitettaisiin kaikkia niitä maa-alueita, joille yhteinen ojitus tuottaa hyötyä. Kuivatusaluetta kutsutaan usein myös ojituksen hyötyalueeksi. Vastaava määritelmä sisältyy vesilain 6 luvun 13 §:n 3 momenttiin.

Ojituksesta saatavalla hyödyllä tarkoitettaisiin vastaavasti kuin vesilain 6 luvun 16 §:ssä maan käyttöarvon nousua siinä tarkoituksessa, johon maata käytetään tai olosuhteet huomioon ottaen voidaan lähinnä käyttää. Vuoden 1997 vesilain muutoksella hyödyn määritelmää muutettiin siten, että se soveltui aikaisempaa paremmin erilaisiin olosuhteisiin. Ensisijaisesti hyöty arvioidaan sen perusteella, mihin tarkoitukseen maata ojituksen jälkeen tosiasiallisesti tullaan käyttämään. Ellei jollakin alueella ole ojituksen jälkeen todettavissa selkeää käyttötarkoitusta, hyötynä pidetään maan käyttöarvon nousua siinä tarkoituksessa, johon maata olosuhteet huomioon ottaen voidaan lähinnä käyttää.

Hyödynsaajana pidettäisiin ojituksesta hyötyä saavan maan omistajaa. Ojituksesta aiheutuva hyöty kohdistuu ensi vaiheessa yksittäisiin kiinteistöihin esimerkiksi alueen kuivatustilanteen parantumisena, joka koituu kiinteistön omistajan hyväksi. Hyödynsaajalla ymmärrettäisiin jatkossa kiinteistön omistajatahoa. Sääntelyssä tapahtuisi terminologinen muutos, sillä nykyisessä vesilain terminologiassa hyödynsaajalla on asiayhteydestä riippuen voitu tarkoittaa hankkeesta hyötyvän kiinteistön lisäksi myös kiinteistön omistajaa. Muutoksella ei kuitenkaan olisi vaikutusta varsinaiseen hyödyn määrittämisen perusteisiin, joka tapahtuisi nykyisen vesilain tapaan kiinteistökohtaisesti. Esimerkiksi kiinteistön yhteisomistajia pidettäisiin siten jatkossakin yhtenä hyödynsaajana. Vastaavasti nykyisenkin vesilain soveltamiskäytännössä on katsottu, että taloudellisesti yhtenäisen tilakokonaisuuden muodostavien tilojen osalta hyötyä on tullut tarkastella tilakokonaisuuden näkökulmasta yksittäisten kiinteistöjen sijaan.

Yhteisellä ojituksella tarkoitettaisiin ojitusta, jonka kuivatusalue muodostuu eri maanomistajille kuuluvista useista kiinteistöistä. Merkittävästi muiden kiinteistöjen kuivatukseen vaikuttava oja olisi siten periaatteessa määritelmän perusteella yhteinen oja, vaikka käytännössä alkuperäinen ojitus ei välttämättä ole ollut yhteinen. Lähtökohtaisesti kiinteistöjen rajalla olevan ojan olisi aina katsottava hyödyttävän molempia siihen rajoittuvia kiinteistöjä, ellei olosuhteista muuta johdu. Yhteisen ojituksen määritelmä perustuisi nykyisen vesilain 6 luvun 13 §:n 1 momenttiin.

Aktiiviosakas olisi ojituksen hyödynsaaja, joka on vaatinut ojitusta, yhtynyt sellaiseen vaatimukseen tai lisähyödyn saamiseksi vaatinut muutosta ojitussuunnitelmaan.

Passiiviosakas olisi nykyisen vesilain 6 luvun 21 §:n mukaisesti ojituksen muu hyödynsaaja, joka ei ole vaatinut ojitusta tai yhtynyt sellaiseen vaatimukseen taikka lisähyödyn saamiseksi vaatinut muutosta ojitussuunnitelmaan. Passiiviosakas on aktiiviosakkaiden tavoin velvollinen osallistumaan ojituksen kustannuksiin, mutta muutoin hänen asemansa eroaa eräiltä osin aktiiviosakkaiden asemasta.

Ojan määritelmää ei ehdoteta sisällytettäväksi pykälään, koska ojan merkityssisältö ilmenee 1 §:n soveltamisalaa koskevasta säännöksestä. Mainitun säännöksen mukaan ojana pidettäisiin kaikkia maan kuivattamiseksi taikka muunlaisen alueen käyttöä haittaavan veden pois johtamiseksi tehtyjä avouomia tai putkia. Ojalla tarkoitettaisiin siten avo-ojan ja salaojan lisäksi sellaista viemäriä, jonka tarkoituksena on huleveden tai perustusten kuivatusveden johtaminen.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykyisen lain 6 luvun 35 §:n tavoin vesihuoltolaitoksen erityisasemasta hyödynsaajana silloin, kun vesihuoltolaitoksen viemäriä voidaan pitää luvun soveltamisalaan kuuluvana ojana. Jos vesihuoltolaitoksen viemärissä, jonka tarkoituksena on huleveden tai perustusten kuivatusveden johtaminen, johdettaisiin vettä vesihuoltolaitoksen viemäriverkoston ulkopuolelle, tulisi tällaista viemäriverkoston kattamaa aluetta käsitellä kuivatusalueen erillisenä osittelualueena. Hyödynsaajaksi katsottaisiin tältä osin vesihuoltolaitos eikä hyödynsaajina pidettäisi niitä yksittäisten kiinteistöjen omistajia, joita kyseinen viemäriverkosto palvelee.

3 §. Ojituksen luvanvaraisuus. Pykälässä säädettäisiin ojituksen sekä ojan käyttämisen ja kunnossapidon luvanvaraisuudesta. Ojan käyttämisen ja kunnossapidon mainitseminen pykälässä johtuu siitä, että ojitus käsitteenä on haluttu rajata 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla uuden ojan tekemiseen. Säännöksellä ei ole tarkoitettu muuttaa ojituksen luvanvaraisuutta koskevia säännöksiä.

Ehdotetun säännöksen mukaan vesilain mukainen lupa voisi olla ojitushankkeen toteuttamiseksi tarpeen joko hankkeen vesistöä pilaavan vaikutuksen (1 kohta) tai muuttavan vaikutuksen (2 kohta) perusteella. Luvanvaraisuus määräytyisi mainitussa kohdassa yksilöidyssä lainkohdassa määritellyn haitallisen seuraamuksen perusteella. Pykälän 1 kohta määrittäisi samalla vesilain ojitussäännöstön ja ympäristönsuojelulain pilaantumisen torjuntaa koskevan normiston välistä soveltamisalan rajaa.

Ojituksesta voi aiheutua vesistöön ympäristönsuojelulain kieltämien pilaantumisvaikutusten kaltaisia seurauksia, jolloin ojitukselta tulisi lähtökohtaisesti edellyttää ympäristölupaa. Ojitusasioihin liittyvät käyttöoikeuksia ja osallistumisvelvollisuutta koskevat kysymykset ovat kuitenkin senlaatuisia, ettei niiden käsittelyä ympäristönsuojelulain mukaisessa järjestelmässä ole pidettävä tarkoituksenmukaisena. Näiden hankkeiden sääntelyä vesilain järjestelmässä nykyisen vesilain tavoin on edelleen pidettävä perusteltuna. Menettelyyn sovellettaisiin siten vesilain aineellisia ja menettelyllisiä säännöksiä sekä soveltuvin osin ympäristönsuojelulain lupakynnystä ja lupamääräysten asettamista koskevia aineellisia säännöksiä.

Pykälän 1 kohta vastaisi nykyisen vesilain 1 luvun 19 §:n luvantarvesäännöstä ojitusta koskevilta osiltaan. Säännöksen tarkoittama pilaantumisseuraamus voisi ilmetä esimerkiksi kuivatusvesien johtamisesta aiheutuvana vastaanottavan vesistön ravinnekuormituksen lisääntymisenä tai happamilla sulfaattimailla vesistön happamoitumisena. Sen sijaan esimerkiksi samentumista tai kiintoaineen kulkeutumista kuivatusvesien mukana ei lähtökohtaisesti tulisi katsoa pilaantumiseksi.

Pykälän 2 kohdan viittaus 3 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun muutokseen tai seuraukseen vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 2 §:ää. Viittaus kattaisi nykyiseen tapaan 3 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettujen yleistä etua loukkaavien muutosten lisäksi 2 momentissa tarkoitetut yksityisen edun loukkaukset. Jos edunhaltija antaa hankkeelle suostumuksensa, ei lupa tällöin olisi tarpeen. Lupa ei myöskään olisi tarpeen, jos yksinomaan puron yläpuolisella alueella suoritettava ojitus aiheuttaisi virtaaman muuttumista purossa. Sen sijaan virtaaman estäminen kokonaan tai puron sulkeminen edellyttäisi aina lupaviranomaisen lupaa. Jos ojituksesta aiheutuu eräiden vesiluontotyyppien suojelua koskevassa 2 luvun 11 §:ssä tarkoitettuja seurauksia, hankkeelle on haettava tätä koskeva poikkeus siten kuin mainitun pykälän 2 momentissa säädetään.

4 §. Ojitustoimituksen tarpeellisuus. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin ojitusta koskeva asia on käsiteltävä ojitustoimituksessa. Nykyistä vesilakia säädettäessä ojitusta koskevien asioiden käsittelemistä lupamenettelyssä ei pidetty niiden luonteesta johtuen mielekkäänä. Niitä varten säädettiin oma menettely, jossa ojitusasioiden erityispiirteet voitiin ottaa huomioon hakemusmenettelyä joustavammin.

Ojitustoimitus on uudistuksen yhteydessä tarkoitus säilyttää omana menettelynään vesilaissa. Ojitustoimitusta koskevat säännökset ehdotetaan koottavaksi samaan lukuun ojitusta koskevien aineellisten säännösten kanssa. Pykälän säännökset ojitustoimituksen tarpeellisuudesta perustuisivat pitkälti vesilain 6 luvun 10 §:ään, mutta toimituksen käyttöala supistuisi eräiltä osin nykyiseen verrattuna.

Jos ojitushanke nykyisen vesilain mukaan edellyttää aluehallintoviraston lupaa, on hanke vesilain 6 luvun 10 §:n mukaan aina käsiteltävä myös ojitustoimituksessa. Käsittelyn jakautumista kahteen sinänsä tarkkarajaiseen menettelyyn ei voida pitää tarkoituksenmukaisena ratkaisuna. Sääntelyä ehdotetaan sen vuoksi tarkistettavaksi siten, että jos ojitusta koskeva asia joltakin osin 3 §:n nojalla edellyttäisi aluehallintoviraston lupaa, ratkaistaisiin ojitusta koskeva asia aluehallintovirastossa kokonaisuudessaan. Jos hankkeen toteuttaminen edellyttäisi vesilain 2 luvun 11 §:n nojalla poikkeusta, ei ojitusta koskevaa asiaa tämän vuoksi olisi käsiteltävä aluehallintovirastossa. Aluehallintoviraston lupaa edellyttävien ojitushankkeiden määrä on siinä määrin vähäinen, että uudistuksen ei arvioida sanottavasti lisäävän aluehallintovirastojen työmäärää.

Ojitustoimitus olisi 1 momentin 1 kohdan nojalla tarpeen, jos ojitukseen sisältyy tulva-alueen poistaminen tai pienentäminen taikka kun ojituksen johdosta vesien virtaamissuunta huomattavasti muuttuu. Säännös vastaisi tältä osin nykyisen vesilain 6 luvun 10 §:n 1 momentin 2 kohtaa lukuun ottamatta pienehkön järven kokonaan kuivattamista tarkoittavia hankkeita. Nämä ovat olleet käytännössä hyvin harvinaisia, minkä vuoksi ne ehdotetaan rajattavaksi ojituksen ja siten myös luvun soveltamisalan ulkopuolelle.

Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan ojitustoimitus olisi tarpeen tilanteissa, joissa ojitusta varten on tarpeen tehdä suojapenger tai pumppuasema toisen maalle. Lisäksi ojitustoimitus olisi tarpeen 1 momentin 3 kohdan nojalla, jos uusi oja olisi tehtävä maantien, rautatien, kaapelin, kaasuputken, vesijohdon, viemärin tai lämpöputken alitse eikä mainitun rakenteen omistaja olisi antanut suostumustaan hankkeeseen. Sanottu koskisi 2 momentin mukaan myös olemassa olevan uoman suurentamista. Säännös merkitsisi lain tasolla ojitustoimituksen käyttöalan laajennusta nykyiseen vesilakiin verrattuna. Kysymys olisi kuitenkin oikeuskäytännössä hyväksytyn tulkinnan kirjaamisesta lakiin, sillä oikeuskäytännössä ainakin yleisten kaapeleiden alitusten on katsottu erimielisyystilanteissa edellyttävän ojitustoimituksessa annettua päätöstä.

Pykälän 1 momentin 4 kohdan nojalla ojitustoimitus olisi tarpeen, jos sopimusta yhteisestä ojituksesta ei saada aikaan ja hyödynsaajia on vähintään kolme. Lähtökohtaisesti asia tulisi käsitellä ojitustoimituksessa, jos vähintään kolme hyödynsaajaa ilmoittaa itsensä sellaiseksi riippumatta siitä, miten ojituksesta saatava hyöty loppujen lopuksi jakautuu näiden hyödynsaajien kesken.

Yhteiseen ojitukseen, jossa erimielisiä hyödynsaajia on vain kaksi, ei yleensä sisälly kysymyksiä, joiden ratkaiseminen edellyttäisi asian käsittelyä ojitustoimituksessa. Tällainen asia tulisi ratkaista kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa. Edellytyksenä on tällöin se, että pykälässä mainittuja muita perusteita ojitustoimituksen pitämiselle ei olisi. Tämä saattaa lisätä kuntien ympäristönsuojeluviranomaisissa käsiteltävien ojitusasioiden määrää ja siten aiheuttaa esimerkiksi tarvetta lisäkoulutuksen järjestämiseen asioita hoitaville viranhaltijoille.

Pykälän 1 momentin 5 kohdassa säädettäisiin muista ojitustoimituksessa käsiteltävistä asioista, jotka erotuksena muihin luetelmakohtiin liittyisivät jo aiemmin päätettyyn ojitushankkeeseen. Näitä olisivat ojitustoimituksessa aikaisemmin päätetyn suunnitelman muuttamista sekä ojitusyhteisön perustamista ja purkamista sekä ojitusyhteisön jäsenten oikeuksia ja velvollisuuksia yhteisössä koskevat asiat. Säännös vastaisi tältä osin nykyisen vesilain 6 luvun 10 §:n 2 momenttia.

5 §. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivalta ojitusasiassa. Pykälässä säädettäisiin ojitusta koskevan erimielisyyden ratkaisemisesta silloin, kun asiaa ei olisi 3 tai 4 §:n nojalla käsiteltävä lupaviranomaisessa tai ojitustoimituksessa. Asianosaiset voisivat tällöin 1 momentin mukaan joko sopia asiasta tai saattaa erimielisyyden kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen käsiteltäväksi. Kunnan ympäristönsuojeluviranomainen käsittelisi erimielisyyden, joka johtuisi ojan tekemisestä toisen maalle tai toisen yksityisen tien poikki, ojan suunnan muuttamisesta, veden johtamisesta toisen maalla olevaan ojaan tai puroon tai muusta vastaavasta syystä. Kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen toimivaltaa koskeva säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 12 §:ää. Tarkempia säännöksiä ojituksesta toisen alueella sisältyisi luvun 9 §:ään.

Pykälän 2 momentin mukaan erimielisyyttä koskevan asian käsittelyssä kunnan ympäristönsuojeluviranomaisessa tulisi soveltuvin osin noudattaa 11 luvun hakemusasioiden käsittelyä koskevia yleisiä säännöksiä.

Pykälän 3 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi 1 momentissa tarkoitettua asiaa ratkaistessaan käyttää lain 14 luvussa säädettyä hallintopakkoa määrätessään mahdollisista oikaisutoimenpiteistä. Nykyisestä vesilaista poiketen kunnan ympäristönsuojeluviranomaisella olisi mahdollisuus käyttää antamansa kiellon tai määräyksen tehosteena teettämisuhan lisäksi myös uhkasakkoa. Mikäli oikaisutoimenpiteestä päätettäessä jouduttaisiin ratkaisemaan kysymys lupaviranomaisen luvan tarpeellisuudesta tai annetun luvan noudattamisesta, olisi asia siirrettävä lupaviranomaiselle ratkaistavaksi.

6 §. Ojituksesta ilmoittaminen. Pykälässä säädettäisiin ojitusta koskevan ilmoituksen tekemisestä valtion valvontaviranomaiselle. Ojituksella tarkoitettaisiin kaikkia 1 §:ssä ojitukseksi määriteltyjä toimenpiteitä.

Erityisesti metsäalueilla suoritettavien ojitusten valvonta on osoittautunut käytännössä puutteelliseksi, koska valvontaviranomaisille ei ole ollut tarpeen toimittaa tietoa hankkeista eikä valvontaviranomainen ole näin ollen voinut ennalta arvioida vesiluvan tarpeellisuutta. Epäkohtaa on pyritty korjaamaan siten, että useissa elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksissa on koottu tietoja alueella toteutettavista ojituksista muun muassa ojituksista tehtäviin ilmoituksiin perustuvien luetteloiden avulla. Käytäntö on kuitenkin eri puolilla maata vaihdellut, ja paikoin ojituksista tehdyt ilmoitukset on osoitettu kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille. Ehdotetun säännöksen tarkoituksena on tehostaa ennakkovalvonnan toimintaedellytyksiä ja yhtenäistää nykyisiä vaihtelevia käytäntöjä valvontaviranomaisen tiedonsaantia parantamalla.

Hankkeen luvanvaraisuuden arvioinnin lähtökohtana on hankkeen ympäristövaikutukset. Ojituksen vaikutusten asianmukainen arviointi edellyttäisi lisäksi valuma-aluekohtaista tarkastelua, jossa samalle ajanjaksolle suunniteltuja hankkeita voitaisiin tarkastella yhdessä. Kokonaistarkastelun mahdollistamiseksi elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten tulisi saada tieto suunnitelluista ojituksista hyvissä ajoin ennen niiden toteuttamista. Luvantarpeen ja yhteisvaikutusten tarkastelun varmistamiseksi pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta ilmoittaa muusta kuin vähäisestä ojituksesta vähintään 60 vuorokautta ennen siihen ryhtymistä. Vähäistä ojitusta, jota ilmoittamisvelvollisuus ei koskisi, voisi olla esimerkiksi vähäisen peltolohkon salaojitus, pienehkön metsäkappaleen ojitus tai rakennuspaikan kuivattamiseksi tarpeellisen ojan tekeminen omalle maalle. Vähäinen ojitus voisi siten kattaa vain pinta-alaltaan vähäisiä alueita.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ilmoituksen keskeisestä tietosisällöstä. Pykälä sisältäisi myös valtuutuksen säätää valtioneuvoston asetuksella tarkemmin ilmoituksen sisältövaatimuksista. Ilmoituksen perusteella tulisi olla mahdollista arvioida sekä hankkeen vesistövaikutuksia että sen asianmukaisuutta suhteessa vesilain hyödynsaajien keskinäisiä suhteita koskeviin säännöksiin.

Maantielaissa tarkoitetulle tienpitäjälle voidaan perustaa maantielain 24 §:n nojalla tiesuunnitelmassa oikeus laskuojan pitämiseen toisen maalla tai oikeus johtaa kuivatusvettä toisen ojaan tai puroon. Mainitun lainkohdan mukaan laskuojasta on muutoin voimassa, mitä vesilaissa säädetään ojituksesta. Vastaavansisältöinen säännös sisältyy ratalain 19 §:ään. Maantielain tai ratalain säännökset kuivatusvesien johtamisesta liittyvät maantien tai rautatien kuivatustarpeen järjestämiseen, eikä niillä voida järjestää yleisemmin alueen kuivatukseen liittyviä kysymyksiä. Maantien tai rautatien kuivatusvesien johtaminen laskuojaan saattaa aiheuttaa muutoksia vesien määrässä tai laadussa sekä kuivatusvesien johtamiseksi toteutettujen järjestelyiden uudelleen tarkastelemisen tarvetta toisaalla. Sen vuoksi myös tiesuunnitelmaan tai ratasuunnitelmaan perustuvista ojitushankkeista tulisi tehdä ilmoitus elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskukselle.

Pykälän 2 momentin mukaan valtion valvontaviranomaisen tulisi tarvittaessa kehottaa ojituksesta ilmoittanutta hakemaan lupaviranomaisen lupaa tai ojitustoimitusta. Koska ilmoittamisen tarkoituksena on yksinomaan tiedonkulun varmistaminen ja valvonnan tehostaminen, ei ilmoittamisella korvattaisi laissa säädettyjä muita menettelyjä. Ojituksesta ilmoittaminen vastaisi tältä osin 2 luvun 15 §:ssä säädettävää ilmoittamisvelvollisuutta.

7 §. Ojituksen toteuttaminen. Pykälän 1 momentti sisältäisi yleisen ojituksen toimittamistapaa koskevan säännöksen, joka vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 3 §:ää. Säännöksen tavoitteena on ohjata ojituksen suunnittelua ja toteuttamista siten, että ojituksesta ympäristölle sekä muille alueen maanomistajille aiheutuvat vahingot ja haitat jäisivät mahdollisimman vähäisiksi.

Pykälän 1 momentti sisältäisi informatiivisen viittauksen vesitaloushankkeen yleistä toteuttamistapaa koskevaan 2 luvun 7 §:ään, joka velvoittaa hankkeesta vastaavan toteuttamaan hankkeen mahdollisimman vähän haittaa aiheuttavalla, mutta hankkeen tavoite saavuttavalla tavalla. Ympäristölle aiheutuvien haittojen osalta tämä merkitsee sitä, että häiriöiden aiheuttamista erityisesti luontoarvoiltaan rikkaille alueille tulisi välttää. Ojitusta ei myöskään tule toteuttaa siten, että se aiheuttaisi kuivatusongelmia toisen alueella. Ojituksen toimittamistapaa koskevia säännöksiä sovellettaisiin uudisojitukseen ja uudelleen ojittamiseen sekä 8 §:n viittaussäännöksen perusteella myös ojan kunnossapitoon.

Pykälän 1 momentin loppuosa sisältäisi poikkeuksen yleisestä haitattomuusvaatimuksesta vähäisten vahinkojen osalta. Jos ojituksesta aiheutuva vahinko olisi huomattavasti pienempi kuin kustannus, joka aiheutuisi tällaisen vahingon estämisestä, voitaisiin tällaisen aiheuttaminen sallia. Tällöin ojittajan tulisi kuitenkin korvata aiheutunut edunmenetys.

Pykälän 2 momentissa säädetään kosteikkoalueen muodostamisesta ojituksen yhteydessä asianosaisten sopimuksella. Tarkoituksena on, että asianosaiset sopimuksen tehdessään sopisivat kaikista kosteikkoalueen perustamiseen liittyvistä kysymyksistä, mukaan lukien alueen perustamiseen liittyvien edunmenetysten korvaamisesta.

Kosteikkoalueen perustaminen asianosaisten yhteisellä sopimuksella olisi mahdollista ilman nimenomaista säännöstäkin. Lakiin kuitenkin lisättiin muutoksella 948/1997 tätä koskeva nimenomainen säännös asian merkityksen korostamiseksi. Säännöstä ehdotetaan nyt laajennettavaksi siten, että kosteikkoalueen perustaminen olisi mahdollista ojituksen kustannusten vähentämisen tai ympäristönsuojelun edistämisen lisäksi myös tulvasuojelutarkoituksessa. Tulvasuojelun lisääminen säännökseen on perusteltua sen vuoksi, että ojituksella vaikutetaan usein merkittävässä määrin ojitettavan alueen tulvanpidätyskykyyn ja lisätään tulvariskiä. Tarkoitus on, että esimerkiksi ojitustoimituksissa toimitusmiehet tarvittaessa tuovat esiin tämän mahdollisuuden ja pyrkivät saamaan sopimuksen osaksi vahvistettavaa ojitussuunnitelmaa. Silloin kosteikkoratkaisu tulisi riippumattomaksi alueiden kulloisistakin omistussuhteista.

Pykälän 3 momentin tarkoituksena on mahdollistaa kosteikkoalueen muodostamisen myös järjestäytymättömien osakaskuntien alueelle tietyin edellytyksin ilman, että ensin edellytettäisiin osakaskunnan järjestäytymistä.

8 §. Ojan kunnossapito ja käyttäminen. Pykälä sisältäisi ojan kunnossapitoa ja käyttämistä koskevat perussäännökset, jotka vastaisivat voimassa olevan vesilain 6 luvun 7 ja 32 §:ää. Pykälän 1 momentin mukaan ojan kunnossapitovastuu kuuluu hyödynsaajalle, tai milloin hyödynsaajia on useampia, heille yhteisesti. Mikäli ojituksesta johtuvien asioiden hoitamista varten on perustettu ojitusyhteisö, kuuluu kunnossapitovastuu yhteisölle. Kunnossapitovastuun sisältönä olisi ojien pitäminen niiden kuivatustehtävän edellyttämässä kunnossa ilman, että niistä aiheutuu vältettävissä olevia haittoja. Mittapuuna toimisi ojituksen toteuttamistapaa koskeva 7 §. Kunnossapidon laiminlyönti voitaisiin 5 §:n mukaan saattaa kunnan ympäristönsuojeluviranomaisen käsiteltäväksi. Tätä koskevan asian voisi panna vireille se, jonka etua tai oikeutta asia koskee.

Ojan kunnossapidon pitkään jatkunut laiminlyönti on saattanut johtaa tilanteeseen, jossa ojitettuun uomaan on kehittynyt uusi luonnontilaisen kaltainen tila. Tällaiseen muuttuneeseen uomaan saattaa sisältyä sellaisia luontoarvoja, joilla olisi merkitystä uoman ojittamista koskevan asian oikeudellisessa arvioinnissa, jos tämä tulisi uudelleen arvioitavaksi. Pykälän 1 momentissa säädetty ojan kunnossapitovastuu merkitsee samalla oikeutta ryhtyä ojan kunnossapidon edellyttämiin tarpeellisiin toimiin. Tämä ei kuitenkaan saa johtaa siihen, että kunnossapitovastuun laiminlyönnin seurauksena uomaan kehittyneet luontoarvot voitaisiin sivuuttaa aikanaan annetun oikeuden tai myönnetyn luvan perusteella. Ojan kunnossapitovelvollisuus ei siten välttämättä poistaisi tarvetta käsitellä asia viranomaisessa. Tämän selventämiseksi pykälän 2 momentissa ehdotetaan säädettäväksi, että tällaisen luonnontilaisen kaltaiseksi kehittyneen uoman kunnossapitoon ja käyttöön olisi sovellettava ojittamista koskevia säännöksiä.

Arvioitaessa momentissa tarkoitettua luonnontilaisuutta tulisi ojaa tarkastella kokonaisuutena. Lähtökohtaisesti luonnontilaisuuden arviointi voi tulla kyseeseen sellaisten ojien osalta, jotka on kaivettu hyödyntäen luonnontilaista uomaa eli puroa tai noroa. Laintasolla ei olosuhteiden vaihtelevuuden vuoksi ole mahdollista ottaa kantaa esimerkiksi siihen, kuinka pitkän ajan uoman on tullut kehittyä ilman kunnostustoimenpiteitä. Luontoarvojen arviointi jäisi siten tapauskohtaisesti harkittavaksi. Kysymys ojan luonnontilaisuudesta voisi nousta esiin useissa eri tilanteissa; tyypillisesti asia tulisi kyseeseen ojitussuunnitelman muuttamisen tai ojitusyhteisön purkautumisen yhteydessä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin putkessa kulkevan ojan ja viemärin rajoituksista alueen muulle käyttämiselle. Putkessa kulkevan ojan tai nykyisen vesilain 10 luvun mukaisen viemärin kohdalla olevaa maata ei saisi käyttää siten, että oja tai viemäri saattaa vahingoittua tai sen kunnossapito kohtuuttomasti vaikeutua. Säännös koskisi asianosaisten keskinäisellä sopimuksella tai viranomaisen päätöksellä sijoitettuja ojia ja viemäreitä. Luvattomasti tehdyt uomat ja rakenteet eivät kuuluisi säännöksen suojan piiriin.

9 §. Oikeus ojittaa toisen alueella. Pykälässä säädettäisiin ojituksen toteuttamiseksi tarpeellisen käyttöoikeuden perustamisesta ojittajalle toisen omistamaan maa- tai vesialueeseen. Ojituksen toteuttaminen hyödynsaajien omistuksessa tai hallinnassa olevia alueita hyödyntäen ei ole aina mahdollista, vaan veden johtaminen edellyttää toisinaan myös toisen alueen käyttämistä. Lisäksi ojituksen tarkoituksenmukainen toimittaminen saattaa edellyttää ojan kaivamista toisen omistamalle maalle. Säännöksen lähtökohtana on, että asianosaiset sopisivat tässä pykälässä tarkoitetuista käyttöoikeuksista. Mikäli asiasta ei sovittaisi, voisi viranomainen perustaa pykälässä tarkoitetun oikeuden hyödynsaajalle.

Pykälän 1 momentissa lueteltaisiin ne oikeudet, jotka hyödynsaajan hyväksi voidaan perustaa. Hyödynsaajalle voitaisiin antaa oikeus johtaa vettä toisen ojaan, tehdä oja toisen alueelle, sijoittaa ojitusta varten tarpeellinen suojapenger ja pumppuasema toisen alueelle tai ryhtyä puron tai noron perkaamiseen toisen alueella. Nykyisen vesilain 6 luvun 9 §:n 1 momentin kaltainen viittaus veden johtamisesta toisen maalla olevaan puroon ehdotetaan poistettavaksi, koska veden johtamista vesistöön ei ole mielekästä arvioida käyttöoikeuskysymyksenä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin oikeuden perustamisen edellytyksistä. Jotta käyttöoikeus voidaan perustaa, on ojitushankkeen toteuttamisen edellytysten oltava muutoin käsillä. Kaikkien ojitushankkeiden on siten täytettävä 2 luvun 7 ja 8 §:ssä sekä 5 luvun 7 §:ssä säädetyt vaatimukset. Lupaviranomaisen lupaa edellyttävien hankkeiden on täytettävä lisäksi 3 luvun 4 §:ssä säädetyt vaatimukset.

Käyttöoikeuden perustamisen edellytyksenä olisi, että toimi on tarpeen maan tarkoituksenmukaista kuivattamista varten tai toiselle kuuluvan alueen vahingollisen vettymisen tai muun edunmenetyksen välttämiseksi. Mikäli käyttöoikeuden sisältönä on oikeus johtaa vettä toisen putkiojaan, olisi edellytyksenä lisäksi se, että veden johtaminen muutoin pois ei olisi mahdollista ilman kohtuuttomia kustannuksia. Oikeuden perustamisen edellytykset vastaisivat nykyisen vesilain 6 luvun 4 §:ää ja 9 §:n 3 momenttia.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lisäksi käyttöoikeuskysymyksen ratkaisemiseen toimivaltaisesta viranomaisesta. Lupaviranomainen ja ojitustoimitus voisivat ratkaista tämän kysymyksen ojitusta koskevan asian yhteydessä, mutta muutoin asian ratkaisisi kunnan ympäristönsuojeluviranomainen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin vesilain ojan sijoittamista koskevan sääntelyn suhteesta veden johtamista ja ojittamista koskeviin maankäyttö- ja rakennuslain säännöksiin. Nykyisin maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:ää voidaan sen 4 momentin mukaan soveltaa vesihuoltolaitoksen vesijohdon ja viemärin sijoittamiseen, vaikka tarvittava oikeus olisi perustettavissa myös vesilain säännösten nojalla. Voimassa olevan vesilain 6 luvun 35 §:ssä todetaan puolestaan, että asemakaava-alueella ja vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella sovelletaan vesilain 6 luvun säännöksiä, jollei vesihuoltolaista tai maankäyttö- ja rakennuslaista muuta johdu. Asemakaava-alueella ja vesihuoltolaitoksen toiminta-alueella vesilaki ja maankäyttö- ja rakennuslaki voivat siis molemmat tulla sovellettaviksi ojan, viemärin tai vesijohdon sijoittamista koskevassa asiassa.

Vesilain ojan sijoittamista koskevan sääntelyn suhde maankäyttö- ja rakennuslain säännöksiin ehdotetaan järjestettäväksi siten, että asemakaava-alueella ojan sijoittaminen ratkaistaisiin lähtökohtaisesti maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:n mukaisesti. Säännös nojautuu edellytysharkintansa osalta maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:n yhdyskuntateknisten laitteiden sijoittamista koskeviin säännöksiin. Maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:n säännökset on laadittu erilaisten johtojen ja niihin liittyvien laitteiden ja rakenteiden sijoittamista silmällä pitäen. Kyse on tyypillisesti kahdenvälisestä rasitetyyppisestä järjestelystä. Ojan sijoittamiseen ja ojitukseen liittyvät oikeussuhteet saattavat olla huomattavasti moninaisempia, eikä näitä tilanteita voida ratkaista tyydyttävästi maankäyttö- ja rakennuslain 161 §:n säännöksin. Sen vuoksi maankäyttö- ja rakennuslain 161 a §:n soveltamisalaa ehdotetaan rajattavaksi pykälästä ilmenevällä tavalla.

10 §. Ojituksen toteuttaminen toisen alueella. Pykälässä säädettäisiin toisen alueella tapahtuvan ojituksen toteuttamistavasta. Pääsääntönä on, että ojituksessa on vältettävä tarpeettoman haitan aiheuttamista. Pykälän 1 momentin mukaan oja tulisi sijoittaa kiinteistön rajalle tai muutoin sellaiseen paikkaan, että siitä aiheutuu kiinteistön omistajalle mahdollisimman vähän haittaa. Ojien sijoittamista tulisi välttää erityiskäyttöön otetuille alueille sekä salaojitetuille alueille, joilla ojien sijoittamisesta kiinteistönomistajalle aiheutuvat haitat ovat suurimmillaan.

Momenttiin sisällytettäisiin myös säännös ojan ulottuvuudesta. Ojaan katsottaisiin kuuluvan uoman kummallakin puolella 1 metrin levyinen piennar, ellei sitä ole määrätty leveämmäksi tai maan laatu vaadi leveämpää piennarta. Pientareella tarkoitettaisiin maa-alueen omistajan käyttövallan ulkopuolelle jäävää aluetta, johon ojittajalla on käyttöoikeus. Säännös ei siis tältä osin koskisi maa-alueen omistajan itsensä ojaa eikä pykälässä tarkoitetulla pientareella ole yhteyttä maatalouden tukilainsäädännön mukaiseen suojavyöhykkeeseen. Pientareen leveys muutettaisiin nykyisen vesilain 6 luvun 4 §:ssä säädetystä 60 senttimetristä yhteen metriin, sillä käytännössä pientareen leveyttä harvoin voidaan määritellä edes kymmenien senttimetrien tarkkuudella.

Pykälän 2 momenttiin sisällytettäisiin nykyisin vesilain 6 luvun 5 §:ssä oleva säännös maanomistajan oikeudesta halutessaan käyttää ojasta nostettu maa hyväkseen. Jos omistaja ei halua käyttää maata hyväkseen, hankkeesta vastaavan olisi nykyiseen tapaan sijoitettava maa niin, ettei siitä aiheudu haittaa, tai vietävä se pois.

Pykälän 3 momenttiin ehdotetaan sijoitettavaksi selventävä säännös siitä, että laillisesti sijoitettua ojaa ei saa perusteettomasti tukkia tai muutoin estää veden juoksua siinä. Kielto kohdistuisi alueen maanomistajan lisäksi myös mahdollisiin kolmansiin osapuoliin. Momentissa säädettäisiin lisäksi alueen omistajan oikeudesta muuttaa omalla kustannuksellaan alueellaan sijaitsevan ojan asemaa tai suuntaa. Vastaava säännös on nykyisen vesilain 6 luvun 8 §:ssä. Oikeuden saamisen edellytyksenä on, että se ei vähennä ojasta saatavaa hyötyä eikä aiheuta sanottavaa lisäkustannusta ojituksen hyödynsaajalle. Maanomistaja voisi saada tässä tarkoitetun oikeuden käytännössä joko sopimuksen perusteella tai viranomaisen päätöksellä riippuen siitä missä menettelyssä oja hänen maalleen on aikanaan tehty. Sopimukseen perustuvaa tilannetta voitaisiin muuttaa uudella sopimuksella, mutta jos asia olisi ratkaistu viranomaisen antamalla päätöksellä, ei tätä voitaisi muuttaa asianosaisten välisellä sopimuksella.

11 §. Ojitusta koskevan oikeuden pysyvyys. Ojan tekeminen toisen maalle tai veden johtaminen toisen ojaan edellyttää tarpeellista käyttöoikeutta, joka voidaan saavuttaa joko ojittajan ja maanomistajan keskinäisellä sopimuksella tai viranomaisen tätä tarkoittavalla päätöksellä. Kiinteistönomistajien väliset sopimukset ovat ojitusasioissa varsin yleisiä. Sopimusten epäselvyydestä ja olosuhteiden muutoksista johtuen ojitusta koskevat riidat ovat niinikään yleisiä. Käyttöoikeuden pysyvyyden varmistamiseksi suhteessa rasitettujen kiinteistöjen myöhempiin omistajiin nähden ehdotetaan pykälän 1 momenttiin otettavaksi nykyisen vesilain 12 luvun 6 §:n 1 momenttia vastaava säännös. Oikeusvarmuuden edistämiseksi ja jälkikäteisten tulkintaepäselvyyksien välttämiseksi pykälässä ehdotetaan kuitenkin, että sopimus on laadittava kirjallisesti, jotta siihen voitaisiin pätevästi vedota ojituksesta hyötyä saavan ja rasitetun kiinteistön myöhempien omistajien välisissä oikeussuhteissa.

Pykälän 2 momentissa pysyvyyssuoja ulotettaisiin koskemaan myös sellaisia ojia, jotka on alun perin tehty kokonaan maanomistajan omalle maalle, mutta jotka kiinteistöjaotuksessa myöhemmin tapahtuneiden muutosten johdosta kohdistuvat useampien kiinteistöjen alueille.

Olosuhteiden muuttumisen myötä ojitusta koskevat ratkaisut saattavat käydä tarkoitustaan vastaamattomiksi. Ojitusasioiden luonteesta johtuen ojitusta koskeviin ratkaisuihin on katsottu voitavan puuttua helpommin kuin eräisiin muihin vesitalouslupiin. Hyödynsaajan asemaa turvaava pysyvyyssuoja ei estä puuttumista aiempiin ojitusta koskeviin päätöksiin tai sopimuksiin. Pykälään 3 momenttiin ehdotetaan otettavaksi selventävä säännös siitä, että ojitusta koskevalla viranomaisen päätöksellä voidaan tehdä muutoksia aikaisempiin päätöksiin tai muihin ojitusta koskeviin oikeussuhteisiin eli 1 momentissa tarkoitettuihin sopimuksiin.

12 §. Korvaus edunmenetyksestä. Pykälässä säädettäisiin ojituksesta ja sitä varten myönnettävästä käyttöoikeudesta aiheutuvien edunmenetysten korvaamisesta. Voimassa olevan vesilain 6 luvun 6 §:stä poiketen pykälässä säädettäisiin kaikkien edunmenetysten eikä vain vahinkojen korvaamisesta. Ojitus rinnastuisi edunmenetysten korvaamista koskevan sääntelyn osalta jatkossa muihin vesitaloushankkeisiin ja edunmenetysten korvaamiseen sovellettaisiin 13 luvun yleisiä säännöksiä. Pykälän 1 momenttiin sijoitettaisiin tätä koskeva viittaussäännös. Pykälän 2—4 momentteihin ehdotetaan sijoitettavaksi 13 lukua täydentävät säännökset ojituksesta ja ojan käytöstä aiheutuvien edunmenetysten korvaamisesta.

Maanomistajalla on 13 luvun säännösten mukaan oikeus saada korvausta alueesta, johon on perustettu käyttöoikeus tai jonka hän on joutunut luovuttamaan. Ojittaja olisi siten velvollinen suorittamaan korvausta ojaksi ja pientareeksi käytettävästä alueesta. Pykälän 2 momentissa rajattaisiin maanomistajan oikeutta saada korvausta alueeseen perustetusta käyttöoikeudesta niissä tilanteissa, joissa toiselle on myönnetty oikeus johtaa vettä hänen alueellaan olevaan puroon. Korvausta käyttöön otettavasta alueesta voisi saada vain siltä osin kuin purolle on tehty uusi uoma tai sen uomaa on huomattavasti laajennettu.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ojituksesta aiheutuvien kustannusten korvaamisesta silloin, kun vettä johdetaan toisen ojaan taikka toisen perkaamaan puroon. Hyödynsaajan tulee hyötynsä mukaisesti osallistua aiemmin suoritettujen ojitusten kustannuksiin. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 9 §:ää. Vettä johtava olisi velvollinen yhteisestä ojituksesta jäljempänä säädettyjen perusteiden mukaisesti suorittamaan korvausta ojan tekemisestä johtuneista kustannuksista. Sama koskisi osallistumista ojan tarvittavaan laajentamiseen ja vastaiseen kunnossapitoon. Säännöksellä ei olisi vaikutusta ojittajan velvollisuuteen maksaa pykälän 1 ja 2 momentin nojalla korvausta ojitusta varten tarpeellisesta käyttöoikeudesta.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin erikseen veden johtamisesta toisen putkiojaan aiheutuvasta kustannusvastuusta. Jos putkiojaa olisi suurennettava, kuuluisi vastuu tästä aiheutuvista kustannuksista sille, joka johtaa ojaan lisävettä. Putkiojan rakentamisesta ja kunnossapidosta aiheutuneiden kustannusten korvaamisesta olisi muutoin voimassa, mitä 2 momentissa säädetään.

13 §. Kulkuväylät ja johtolinjat. Pykälässä säädettäisiin eri tahojen rakentamis- ja kunnossapitovastuista tilanteessa, jossa ojitus edellyttää ojan tekemisestä maantien, yksityisen tien, rautatien, kaapelin tai kaasuputken kohdalla. Nykyisen vesilain 6 luvun 33 ja 34 §:ssä säädetään osapuolten vastuista tehtäessä oja maantien, rautatien, muun kiskoradan tai yksityisen tien alitse. Vastaavanlaisia ongelmia voi kuitenkin aiheutua ojan tekemisestä myös kaapeleiden ja kaasuputkien kohdalla, minkä vuoksi sääntelyn soveltamisalaa ehdotetaan tältä osin laajennettavaksi.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että ojittaja voi vaatia ojan tekemistä yleisen tien, rautatien, kaapelin tai kaasuputken alitse, kaapelin tai kaasuputken siirtämistä taikka tien poikki johtavan puron tai ojan suurentamista, milloin se on tarpeen ojituksen suorittamiseksi. Kaapelilla ja kaasuputkella tarkoitettaisiin tässä yhteydessä yleistä tarvetta palvelevia johtoa. Ojan sijoittamista kiinteistökohtaista tarvetta palvelevan johdon alueelle arvioitaisiin 9 §:n säännösten mukaisesti.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin rakentamis- ja kunnossapitovastuiden jakaantumisesta hankkeesta vastaavan ja infrastruktuurin omistajan kesken. Ojittajan olisi suoritettava kustannuksellaan edellä tarkoitettuun toimenpiteeseen liittyvä ojan kaivaminen tai vesiuoman suurentaminen. Infrastruktuurin omistaja puolestaan vastaisi sillan tai rummun tekemisestä ja kunnossapidosta taikka kaapelin tai kaasuputken siirtämisestä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin poikkeuksesta 2 momentissa tarkoitettuun infrastruktuurin omistajan vastuuseen. Infrastruktuurin omistajalla ei olisi velvollisuutta ryhtyä 2 momentissa yksilöityihin toimiin, jos näistä aiheutuvat kustannukset nousevat kohtuuttoman suuriksi ojituksesta saavutettavaan hyötyyn verrattuna. Infrastruktuurin omistaja olisi kuitenkin tällaisessa tilanteessa velvollinen korvaamaan tarpeellisena pidettävästä maan kuivattamisen estymisestä aiheutuvan edunmenetyksen. Korvausvelvollisuutta ei olisi, jos edunmenetys olisi korvattu jo aiemmin esimerkiksi infrastruktuurin sijoittamisen yhteydessä tie- tai lunastustoimituksessa.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin vastuiden jakautumisesta tehtäessä oja yksityisen tien kohdalle. Vastuu uuden sillan tai rummun tekemisestä tai olemassa olevien rakenteiden muuttamisesta kuuluisi ojituksesta vastaavalle. Sillan tai rummun kunnossapitäminen kuuluisi tienpitäjälle.

14 §. Toisen ojan käyttäminen muuhun kuin maan kuivattamiseen. Pykälässä säädettäisiin oikeudesta käyttää toisen ojaa veden johtamiseen muussa tarkoituksessa kuin maan kuivattamiseksi. Jäteveden käsite vesilain 10 luvussa on kattanut kaiken nesteenä käytetyn ja käytöstä poistettavan veden. Jäteveden johtamisesta säädetään edelleen tietyiltä osin vesilain 10 luvussa, vaikka jätevesistä aiheutuvan pilaamisen sääntely on pääosin siirretty vesilaista ympäristönsuojelulakiin. Sääntelyä ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että jäteveden ja viemärin käsitteistä säädettäisiin ympäristönsuojelulaissa ja ojituslukuun sisällytetään tarpeelliset jäteveden johtamista koskevat säännökset.

Pykälän 1 momentin mukaan kunnan ympäristönsuojeluviranomainen voisi antaa oikeuden johtaa vettä muussa kuin 9 §:n mukaisessa kuivatustarkoituksessa toisen ojaan, jos se veden tarkoituksenmukaisen johtamisen vuoksi on tarpeen eikä maanomistaja tai muu, jolla on oikeus ojan käyttämiseen, anna tähän suostumustaan. Jäteveden johtaminen saattaa edellyttää ympäristönsuojelulain 28 §:n nojalla myös ympäristölupaa. Jos asia liittyisi ympäristölupa-asiaan, oikeuden myöntäisi kuitenkin ympäristönsuojelulain 31 §:ssä tarkoitettu lupaviranomainen.

Jätevesien puhdistamisvaatimukset ovat jatkuvasti kiristyneet, minkä seurauksena jätevesien haitalliset vaikutukset ovat vähentyneet. Jätevedet sisältävät silti edelleen kuivatusvesiä enemmän haitallisia ainesosia, minkä vuoksi jätevesien johtamiselle on asetettava kuivatusvesien johtamiseen verrattuna pidemmälle menevät vaatimukset. Oikeuden antamisen yleisenä edellytyksenä olisi pykälän 2 momentin mukaan se, että jäteveden johtamisesta ei aiheutuisi kohtuutonta haittaa. Haittaa arvioitaisiin objektiivisesti ojan alueen omistajan ja muiden haitankärsijöiden kuten naapurikiinteistön omistajien näkökulmasta. Lisäksi ehdotetaan säädettäväksi, että jätevettä ei saisi ilman omistajan suostumusta johtaa ojassa, joka kulkee toiselle kuuluvan erityiseen käyttöön otetun alueen kautta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin jäteveden johtamisen toteuttamistavasta sekä ojan rakentamis- ja kunnossapitovastuusta. Jätevettä toisen ojaan johtava olisi velvollinen suorittamaan muun kuin kuivatusveden johtamisesta aiheutuvat ojan suurentamis-, kunnostamis- ja kunnossapitotyöt. Hanke tulisi toteuttaa siten, että veden johtamisesta ei aiheutuisi kohtuullisin kustannuksin vältettävää vahinkoa tai haittaa. Tarvittaessa 1 momentissa tarkoitettu viranomainen voisi antaa määräyksiä työn suorittamisesta.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin tilanteista, joissa 3 momentissa tarkoitetuista ojan kunnostamistoimenpiteistä aiheutuisi hyötyä muullekin kuin 1 momentin nojalla vettä toisen ojaan johtavalle. Tällaisen hyödynsaajan velvollisuudesta osallistua toimenpiteistä johtuviin kustannuksiin sekä menettelystä osallistumisesta määrättäessä olisi vastaavasti voimassa, mitä ojituksesta säädetään.

15 §. Ojitussuunnitelman laatiminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 6 luvun 11 §:n tavoin velvollisuudesta laatia ojitussuunnitelma. Ojitussuunnitelma olisi laadittava aina, kun asia on 3 §:n mukaan käsiteltävä aluehallintovirastossa tai 4 §:n mukaan ojitustoimituksessa. Lisäksi ojitussuunnitelma tulisi laatia muulloinkin, jos asian laatu tai laajuus sitä edellyttää. Tällaisia voisivat olla esimerkiksi happamilla sulfaattimailla tapahtuvat ojitukset, joissa kuivatusvesien johtamiseen on niiden happamuuden ja niiden mahdollisesti sisältämien metallien korkeiden pitoisuuden vuoksi kiinnitettävä erityistä huomiota.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ojitussuunnitelman keskeisestä sisällöstä. Ojitussuunnitelman tulee sisältää tiedot hankkeesta ja sen toteuttamistavasta, kuivatussyvyydestä, selvitys hankkeesta saatavasta hyödystä ja arvio hankkeen vaikutuksista. Ojitussuunnitelma on teknisluonteinen asiakirja, jonka vaatimuksista tulisi säätää yksityiskohtaisesti valtioneuvoston asetuksella. Valtuussäännöksen nojalla voitaisiin lisäksi antaa tarkempia säännöksiä kuivatussyvyyden määrittämisestä ja kuivatusalueen jakamisesta osittelualueisiin. Nykyisen vesilain 6 luvun 18 §:n mukainen säännös kuivatusalueen jakamisesta osittelualueisiin voitaisiin siten jatkossa sisällyttää uuden lain nojalla annettavaan valtioneuvoston asetukseen.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin lisäksi ojitussuunnitelmassa määriteltävästä kuivatussyvyydestä. Ojitussuunnitelmassa kuivatussyvyyttä määrättäessä olisi otettava huomioon maan laatu, kaltevuussuhteet ja kuivatustarve. Pykälässä ei säädettäisi kuivatussyvyydestä yhtä yksityiskohtaisesti kuin voimassa olevan vesilain 6 luvun 15 §:ssä, mutta lähtökohtana kuivatussyvyyden määrittämiselle olisi peltoalueella jatkossakin salaojitussyvyys.

Vastuu ojitussuunnitelman laatimisesta kuuluu pykälän 3 momentin mukaan ojituksen toteuttajalle, joka käytännössä olisi hankkeesta vastaava tai yhteisojituksessa ojitustoimitusta hakenut hyödynsaaja. Hakijoiden laatimien ojitussuunnitelmien taso on ollut vaihteleva ja toimitusinsinöörit ovat joutuneet täydentämään suunnitelmia lain vaatimusten täyttymiseksi. Pykälässä ehdotetaan sen vuoksi nimenomaisesti säädettäväksi, että lupaviranomaisen tai toimitusmiehen tulee tarkastaa hakijan laatima suunnitelma ja tehdä siihen tarpeelliset muutokset. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 19 luvun 2 §:n 2 momenttia.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lisäksi nykyisen vesilain 19 luvun 1 §:n 3 momentin tapaan viranomaisen velvollisuudesta hankkia viran puolesta ojitussuunnitelma. Lupaviranomaisen tai toimitusmiehen olisi huolehdittava ojitussuunnitelman hankkimisesta, jos ojitustoimituksessa olisi 1 momentin mukaan päätettävä ojitussuunnitelmasta eikä hakija tai muu hyödynsaaja ole esittänyt toimitusmiehelle tätä suunnitelmaa. Hakijan tulisi lähtökohtaisesti liittää ojitussuunnitelma toimitushakemuksen liitteeksi tai esittää se viimeistään toimituskokouksessa. Mikäli suunnitelmaa ei ole esitetty toimituskokouksessa, tulisi toimitusmiehen kehottaa hakijaa toimittamaan ojitussuunnitelma kohtuullisessa ajassa. Jos suunnitelmaa ei toimitettaisi, tulisi toimitusmiehen huolehtia suunnitelman hankkimisesta. Lupaviranomaisessa käsiteltävän asian osalta tämä merkitsisi sitä, että ojitussuunnitelman puuttuessa hakemuksesta lupaviranomaisen tulisi kehottaa hakijaa täydentämään hakemustaan. Jos hakija ei kehotuksesta huolimatta toimita ojitussuunnitelmaa, tulisi lupaviranomaisen hankkia tämä viran puolesta.

Ojitussuunnitelman hankkiminen on varsin usein jäänyt toimitusmiehen tehtäväksi. Menettely poikkeaa hankkeesta vastaavalta yleensä ympäristöasioissa edellytettävästä selvitysvelvollisuudesta, mutta ojitusasioiden laatu ja osapuolten asiantuntemus huomioon ottaen tällainen käytäntö ehdotetaan säilytettäväksi. Tapauskohtaisesti ratkaistavaksi jäisi, laatiiko viranomainen suunnitelman itse vai teetetäänkö suunnitelma ulkopuolisella asiantuntijalla. Suunnitelman laatimisen kustannuksista vastaisi kummassakin tapauksessa 39 §:n mukaan hakija.

16 §. Ojitussuunnitelman vahvistaminen. Pykälässä säädettäisiin ojitussuunnitelman vahvistamismenettelystä, ojitussuunnitelman oikeusvaikutuksista ja ojituksen toteuttamisen määräajasta. Ojitussuunnitelma voitaisiin nykyisestä laista poiketen vahvistaa joko ojitustoimituksessa tai lupaviranomaisessa.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ojitusasiassa vahvistettavista asiakirjoista. Aluehallintoviraston tai ojitustoimituksen tulisi vahvistaa ojitussuunnitelman lisäksi hankkeen kustannusarvio ja kustannusten osittelun sisältävä jakoluettelo.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ojitustoimituksessa ratkaistavassa asiassa päätökseen liitettävistä määräyksistä. Nämä koskisivat hankkeen toteuttamista, sen vaikutusten tarkkailua sekä hankkeen toteuttamisen määräaikaa. Lupaviranomaisessa ratkaistavaan ojitusasiaan nämä säännökset tulisivat sovellettavaksi 3 luvun säännösten perusteella.

Vahvistettu ojitussuunnitelma antaa hankkeesta vastaavalle oikeuden ryhtyä ojitukseen ja käyttää toisen aluetta tähän tarkoitukseen suunnitelman mukaisesti. Tästä säädettäisiin pykälän 3 momentissa. Ojitusta toimeenpantaessa saattaa kuitenkin käydä ilmi, että ojitus olisi tarkoituksenmukaista toteuttaa suunnitelmasta poikkeavalla tavalla esimerkiksi ympäristöllisten tai muiden haittojen vähentämiseksi. Sen vuoksi ojitusta toimeenpantaessa suunnitelmasta tulisi tarvittaessa voida vähäisessä määrin poiketa sitä muuttamatta, jos tämä ei merkittävästi vaikuttaisi kustannuksiin ja ojituksesta saatavaan hyötyyn.

17 §. Osallistuminen yhteiseen ojitukseen. Pykälässä säädettäisiin hyötyä saavan maanomistajan oikeudesta ja velvollisuudesta osallistua yhteiseen ojitukseen vastaavasti kuin vesilain 6 luvun 13 §:ssä. Hyödynsaajalla olisi pykälän 1 momentin mukaan aina oikeus osallistua ojitukseen ja vaatia ojituksen toteuttamista niin, että siitä ojituksen alkuperäistä tarkoitusta muuttamatta ja ilman kustannusten kohtuutonta lisääntymistä tulee suurin mahdollinen hyöty hänenkin maalleen.

Yhteistä ojitusta koskevien säännösten tarkoituksena on, että ojituksesta hyötyä saavat vastaavat tasapuolisesti hankkeesta aiheutuvista kustannuksista. Pykälän 2 momentin mukaan yhteisestä ojituksesta hyötyä saavat olisivat kenen tahansa hyödynsaajan vaatimuksesta velvollisia ottamaan osaa yhteiseen ojitukseen.

18 §. Ojitussuunnitelma yhteistä ojitusta varten. Pykälässä säädettäisiin ojitussuunnitelman laajuudesta yhteisessä ojituksessa. Pykälän 1 momentin mukaan ojitussuunnitelmaa ei tulisi vahvistaa laajempana kuin se on tarpeen ojituksen toimeenpanemiseksi aktiiviosakkaiden osalta. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 14 §:ää. Ojitussuunnitelman laajuus määräytyisi siis aktiiviosakkaiden ojitustarpeen mukaan. Yhteisessä ojituksessa tehtävä jako aktiivi- ja passiiviosakkaisiin vaikuttaa erityisesti osakkaiden oikeuteen esittää erilaisia vaatimuksia, mutta myös heihin kohdistuvaan maksuvelvollisuuteen.

Aktiiviosakas ei 2 momentin mukaan voisi enää ojitustoimituksen loppukokouksen jälkeen muuttua passiiviosakkaaksi luopumalla hankkeesta. Poikkeuksena tästä olisi tilanne, jossa kaikki aktiiviosakkaat luopuvat vaatimasta ojitusta. Nykyisen vesilain 6 luvun 14 §:n nojalla päätöstä ojitussuunnitelmasta ei saa myöskään tehdä, jos kaikki aktiiviosakkaat tekisivät yhteisestä ojituksesta sopimuksen kenenkään vaatimatta suunnitelmasta päättämistä. Tämä säännös on kuitenkin ollut osittain ristiriidassa nykyisen vesilain 6 luvun 11 §:n kanssa, minkä vuoksi se ehdotetaan poistettavaksi. Ojitussuunnitelman sisällöstä aktiiviosakkaat voisivat edelleen kuitenkin varsin vapaasti sopia haluamallaan tavalla.

19 §. Vastuu kustannuksista. Pykälässä säädettäisiin ojitus- ja kunnossapitokustannusten jakamisesta hyödynsaajien kesken. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 6 luvun 17 §:ää vastaavasti siitä, mitkä kaikki kustannukset luetaan ojituksen kustannuksiin. Näitä ovat menot hankkeen suunnittelemisesta, asian käsittelystä ja varojen hankkimisesta hankkeeseen, ojitusyhteisön asioiden hoidosta ojitustyön päättymiseen saakka, työn suorittamisesta sekä ojituksesta aiheutuvan edunmenetyksen korvaamisesta samoin kuin muut edellä sanottuihin rinnastettavat, ojituksesta aiheutuvat kustannukset.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kustannusten jaossa hyödynsaajien kesken noudatettavasta perusperiaatteesta vastaavasti kuin nykyisen vesilain 6 luvun 19 §:ssä. Jokainen ojituksen hyödynsaaja olisi velvollinen ottamaan osaa ojituskustannuksiin suhteellisesti sen hyödyn mukaan, jonka yhteinen ojitus tuottaa hänen maalleen. Hyödynsaajalle määrättävien kustannusten enimmäismäärästä eräissä tilanteissa säädettäisiin kuitenkin erikseen 21 §:ssä. Hyödynsaajan velvollisuus osallistua kustannusten kattamiseen voisi koskea kuitenkin vain niitä kustannuksia, jotka johtuvat kuivatusalueen tai osittelualueen maiden kuivattamisesta 15 §:n 2 momentissa tarkoitettuun kuivatussyvyyteen. Halutessaan hyödynsaajat voisivat sopia kustannusten jaosta myös toisin.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kunnossapitokustannusten jakamisesta hyödynsaajien kesken. Kunnossapitokustannukset voitaisiin erityisestä syystä jakaa toisin kuin varsinaiset ojituskustannukset. Tällainen erityinen syy voisi perustua olosuhteiden muuttumiseen tai hyödynjaossa myöhemmin havaittavaan epätarkkuuteen. Lisäksi hyödynsaaja tulisi vapauttaa osallistumisesta kunnossapitokustannuksiin, jos yhteinen oja uuden ojan tekemisen tai olosuhteiden muun muutoksen vuoksi tulisi hänelle kokonaan hyödyttömäksi.

Pykälän 4 momentissa säädettäisiin ojituskustannusten jakamisesta silloin, kun kuivatusalue olisi jaettu osittelualueisiin ja jonkin osittelualueen asema olisi sellainen, ettei yhteisen ojan tekeminen siihen olisi tarpeen toisen osittelualueen kuivattamista varten. Tällöin olisi erikseen ojituskustannuksia ositeltaessa määrättävä, miltä osin ja missä suhteessa tällaisen osittelualueen hyödynsaajat ovat velvollisia ottamaan osaa koko kuivatusalueen kustannuksiin.

20 §. Hyödynsaajien yhteisvastuu. Pykälässä säädettäisiin kustannusvastuun jakautumisesta siinä tilanteessa, että yksittäinen hyödynsaaja ei maksa hänelle kuuluvaa kustannusosuutta. Pykälän 1 momentin mukaan muut hyödynsaajat olisivat tällöin velvolliset suorittamaan sanotun osuuden ojituksesta saamansa hyödyn mukaisessa suhteessa.

Jos maksunsa laiminlyöneeltä sittemmin saataisiin perityksi hänen osuutensa, olisi varat tilitettävä osuuden aikanaan suorittaneille samassa suhteessa kuin he ovat vastanneet osuuden suorittamisesta. Ehdotettu säännös vastaisi voimassa olevan vesilain 6 luvun 19 §:n 2 momenttia.

21 §. Kustannusten enimmäismäärä. Pykälässä säädettäisiin hyödynsaajalle määrättävien kustannusten enimmäismäärästä eräissä tilanteissa. Säännös vastaisi asiallisesti nykyisen vesilain 6 luvun 21—23 §:ää.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin aktiiviosakkaan vastuun ylärajasta. Kun yhteisojituksen eräänä tavoitteena on tarjota hyödynsaajille kustannustehokas kuivatusratkaisu, ei voida pitää hyväksyttävänä, että yksittäisen osakkaan vastuu ojituksen kustannuksista voisi nousta suuremmaksi kuin hänen alueensa kuivattaminen erillisenä ojituksena tulisi maksamaan.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin passiiviosakkaalle määrättävien kustannusten enimmäismäärästä ja maksuajan pituudesta. Passiiviosakas olisi velvollinen ottamaan osaa ojituksen kustannuksiin enintään hänen maidensa ojituksesta saamaa hyötyä vastaavalla määrällä. Lisäksi passiiviosakkaalle voitaisiin ojitussuunnitelman vahvistamisen yhteydessä antaa viranomaisen päätöksellä enintään kymmenen vuoden pituinen määräaika kustannusosuutensa maksamiseen. Osakas olisi kuitenkin tällöin velvollinen suorittamaan maksamatta olevalle määrälle vuosittain korkoa, jonka suuruus määräytyisi korkolain (633/1982) 3 §:n 2 momentin mukaisesti.

22 §. Ojitusyhteisö. Pykälässä säädettäisiin siitä, milloin yhteistä ojitusta varten tulee perustaa 12 luvun mukainen vesioikeudellinen yhteisö eli ojitusyhteisö. Ojitusyhteisö vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 25 §:ssä tarkoitettua ojitusyhtiötä. Yhteisösääntelyn tarkoituksena on taata ojituksesta vastuullisen tahon säilyminen kiinteistöjen omistajanvaihdoksista huolimatta. Yhteisön jäsenyys perustuisi ojituksesta hyötyvän kiinteistön omistajuuteen.

Yhteisö tulisi perustaa, jos hyödynsaajia on vähintään kolme ja yksi tai useampi 1 momentissa luetelluista edellytyksistä täyttyy. Yhteisö tulisi perustaa, jos ojitus edellyttää lupaviranomaisen lupaa tai jos sopimusta yhteisestä ojituksesta ei saada aikaan. Sääntely muuttuisi voimassaolevaan vesilain säännöksiin verrattuna, joiden mukaan yhtiö voidaan perustaa jo kahden hyödynsaajan ojitushankkeissa. Yhteisön perustaminen kahden hyödynsaajan välille, jotka eivät keskenään pääse sopimukseen ojituksen toteuttamisesta, ei kuitenkaan yksinkertaista hyödynsaajien välisten erimielisyyksien ratkaisua. Tämän vuoksi ojitusyhteisön perustaminen rajattaisiin niihin tilanteisiin, joissa hyödynsaajia on vähintään kolme. Lisäksi yhteisö tulisi 3 kohdan mukaan perustaa myös silloin, jos joku hyödynsaajista vaatii yhteisön perustamista ja sitä on ojituksen toteuttamista, ojien kunnossapitoa tai muiden ojituksesta johtuvien asioiden hoitamista varten pidettävä tarpeellisena. Hyödynsaajat voisivat siten 3 kohdan nojalla vaatia yhteisön perustamista myös aikaisemmin toteutetun ojituksen kunnossapitoa varten.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin valvontaviranomaisen oikeudesta vaatia ojitusyhteisöä perustettavaksi. Valvontaviranomaisen oikeus vaatia ojitusyhtiön perustamista on nykyisen lain nojalla ollut jossain määrin epäselvä, minkä vuoksi säännöksiä ehdotetaan tältä osin selvennettäviksi. Valvontaviranomainen voisi vaatia ojitusyhteisön perustamista, milloin se olisi tarpeen ojituksesta johtuvien asioiden hoitamista varten ja 1 momentissa yhteisön perustamiselle säädetyt edellytykset täyttyisivät. Yhteisön perustaminen voisi olla tarpeen ojitukseen liittyvien vastuusuhteiden selkeyttämiseksi, yhteisön kunnossapito- ja muiden velvoitteiden asianmukaiseksi järjestämiseksi tai muiden erityisten syiden vuoksi.

23 §. Ojitusyhteisön jäsenet. Ojitusyhteisön jäseniä olisivat lain nojalla kaikki hyödynsaajat eli hyötyä saavien kiinteistöjen omistajat. Säännös vastaisi nykyisen vesilain mukaista käytäntöä.

Pykälän 2 momentissa säädetään yhteisöön myöhemmin hyväksyttävästä uudesta jäsenestä. Yhteisön tulisi kokouksen päätöksellä hyväksyä jäseneksi se, joka myöhemmin haluaa johtaa vettä ojitusyhteisön toimesta tehtyyn yhteiseen ojaan, jos hänen voidaan katsoa saavan ojituksesta hyötyä. Kokouksessa, jossa hänet hyväksytään yhteisön jäseneksi, olisi määrättävä hänen osuutensa ojituskustannuksista.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin kuivatusalueen kiinteistöjaotuksessa tapahtuneen muutoksen vaikutuksesta hyödynsaajien vastuusuhteisiin. Ehdotetun säännöksen mukaan kuivatusalueella suoritetussa kiinteistötoimituksessa muodostetun uuden kiinteistön omistajasta tulisi ojitusyhteisön jäsen siltä osin kuin kiinteistön aluetta sisältyy kuivatusalueeseen. Uuden omistajan jäsenyys ojitusyhteisössä sekä hänen osuutensa kustannuksista tulisi vahvistaa yhteisön kokouksessa. Säännös vastaisi vakiintunutta oikeuskäytäntöä.

24 §. Ojitusyhteisön perustaminen ja säännöt. Pykälässä säädettäisiin ojitusyhteisön perustamisesta. Ojitusyhteisö olisi perustettava ojitusasiaa ojitustoimituksessa tai aluehallintovirastossa käsiteltäessä, jolleivät jäsenet sopisi toisin. Viranomaisen olisi hyväksyttävä yhteisön säännöt, valittava ensimmäiset toimitsijat sekä määrättävä jäsenten osuudet ojituskustannuksista ja äänivallasta, jos nämä eivät sisälly ojitussuunnitelmaan.

Ojitusyhteisön perustamisesta vesiyhteisörekisteriin tehtävistä merkinnöistä säädettäisiin 12 luvussa. Ojitusyhteisö katsottaisiin syntyneeksi, kun se on merkitty vesiyhteisörekisteriin. Jo ennen rekisteriin merkitsemistä toimitsijat voisivat toimia yhteisön lukuun hyödynsaajien sopimukseen perustuvien tai ojitustoimituksessa hyväksyttyjen sääntöjen nojalla. Tällöin toimitsijat tulisivat ensi vaiheessa sopimusten osapuoliksi.

25 §. Päätöksenteko ojitusyhteisössä. Pykälässä säädettäisiin päätöksenteosta ojitusyhteisössä. Kullakin jäsenellä olisi yhteisössä 1 momentin mukaan sellainen äänivalta, joka vastaa ojitussuunnitelmassa hänen maksettavakseen määrätyn osuuden suhdetta ojituskustannuksiin. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 26 §:ää.

Päätökset kokouksessa tehtäisiin yksinkertaisella ääntenenemmistöllä. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kuitenkin hankkeen raukeamista koskevan päätöksen tekemiselle asettavista erityisedellytyksistä. Päätös raukeamisesta voitaisiin tehdä kokouksessa vain, jos kokouskutsussa olisi ilmoitettu asian käsiteltäväksi ottamisesta ja päätöstä kannattaisivat kaikki läsnä olevat aktiiviosakkaat.

26 §. Ojitusyhteisön purkautuminen. Tällä hetkellä on lukuisia ojitusyhtiöitä, joiden toiminta on käytännössä loppunut. Ojitusyhteisön purkautumista ei ole nykyisessä vesilaissa säännelty selkeästi. Lakiin ehdotetaan sen vuoksi lisättäväksi tätä koskevat säännökset.

Pykälän 1 momentti sisältäisi säännökset veden johtamiseen käytettyjen ojien tilasta. Tavoitteena on, että ojitushankkeessa käytetyt uomat saatettaisiin luonnontilaisen kaltaiseen tilaan. Keinotekoisten uomien osalta ei ole käytännössä mahdollista saavuttaa luonnontilaa, vaan tavoitteena tulisi olla sellainen luonnontilaisen kaltainen uoma, johon pyrkimistä olosuhteet huomioon ottaen voidaan pitää järkevänä. Jos ojat eivät kunnossapidon pitkäaikaisen laiminlyönnin seurauksena ole kehittyneet tällaiseen tilaan, tulisi ennen ojitusyhteisön purkautumista määrätä tämän tavoitetilan saavuttamiseksi tarpeellisista toimenpiteistä. Tällaisena toimenpiteenä voisi tulla kyseeseen esimerkiksi peratusta puronuomasta poistettujen kivien palauttaminen uomaan.

Ojitusyhteisön purkautumista koskeva asia olisi käsiteltävä ojitustoimituksessa. Asian käsittelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä 12 luvun 19 §:ssä säädettäisiin vesioikeudellisen yhteisön purkautumisesta. Yhteisön purkaminen ei 12 luvun 19 §:n mukaan tulisi kysymykseen niin kauan kuin yhteisöllä on vastuita. Ojitusyhteisön vastuut liittyvät keskeisesti ojien kunnossapitoon. Ojitusyhteisön vastuun ojista voidaan katsoa päättyvän, kun ojat ovat muuttuneet luonnontilaisen kaltaisiksi. Riittävänä voidaan pitää myös, jos toimenpitein on luotu edellytykset, että vedenjohtamiseen käytetyt uomat voivat ajan kuluessa kehittyä tällaisiksi.

27 §. Jäseniltä perittävät maksut. Pykälässä säädettäisiin ojitusyhteisön jäseniltä perittävistä maksuista nykyisen vesilain 6 luvun 29 ja 31 §:ää vastaavasti. Pykälän 1 momentin mukaan ojitusyhteisön jäsenen velvollisuus suorittaa ojituskustannusten kattamiseksi maksuja perustuisi yhteisön kokouksen päätökseen. Päätös perustuisi toimitsijoiden tai viranomaisen laatimaan tarkistettuun jakoluetteloon.

Toimitsijat olisivat pykälän 2 momentin perusteella velvolliset esittämään yhteisön kokouksen hyväksyttäväksi tarkistetun jakoluettelon, jossa hyödynsaajien maksuosuudet olisi yksilöity ottaen huomioon ojituksen toteuttamistavassa mahdollisesti tapahtuneet muutokset. Toimitsijat voisivat joko itse laatia tarkistetun luettelon tai teettää sen viranomaisella tai asiantuntijalla. Alustavaan jakoluetteloon perustuvaa kustannusten jako olisi oikaistava, jos ojituksesta jäsenille aiheutuvan hyödyn jakaantumisen havaittaisiin huomattavasti poikkeavan siitä arviosta, jonka mukaan jäsenten osuus yhteisössä aikaisemmin oli määrätty. Samoin olisi meneteltävä, jos ojitusyhteisöön hyväksyttäisiin uusi jäsen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ojitusyhteisöön hyväksyttävän uuden osakkaan velvollisuudesta osallistua ojituksen kustannuksiin. Nykyisen vesilain aikana on voinut käydä niin, että kiinteistötoimituksen kautta muodostuneen uuden kiinteistön omistaja on saanut tiedon ojitusyhtiön osakkuudesta vasta jakoluettelon mukaisen perinnän yhteydessä. Tätä ei voida pitää oikeusturvan kannalta hyväksyttävänä. Uuden osakkaan velvollisuus osallistua kustannuksiin alkaisi siitä hetkestä, kun yhteisön kokous on todennut hänen osakkuutensa yhteisöön. Jos samassa kokouksessa päätettäisiin myös maksuosuuksien suuruudesta, voitaisiin tällöin myös hänelle määrätä osuuttaan vastaava maksu. Tiedonkulun varmistamiseksi säännökseen ehdotetaan sisällytettäväksi nimenomainen säännös velvollisuudesta antaa kiinteistön uudelle omistajalle erikseen tieto sanotusta kokouksesta. Panttioikeudesta ennen kiinteistöjaotuksen muutosta maksettavaksi tulleiden kustannusten osalta säädettäisiin 30 §:ssä. Momenttiin ehdotetaan sisällytettäväksi tätä koskeva viittaussäännös.

Pykälän 4 momentin mukaan osakkaan maksuosuus voitaisiin periä yhteisön kokouksen hyväksymän jakoluettelon perusteella ja tarvittaessa 18 luvun 13 §:n nojalla siten kuin verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetussa laissa (706/2007) säädetään. Jos maksua ei joltakin jäseneltä saataisi perityksi, vastaisivat muut osakkaat maksun suorittamisesta siten kuin 20 §:ssä säädetään.

28 §. Ennakkomaksut. Ennakkomaksujen periminen perustuisi pykälän 1 momentin mukaan yhteisön kokouksessa tehtävään päätökseen. Ennakkomaksujen jakautumisessa osakkaiden kesken tulisi perusteena lähtökohtaisesti pitää alustavaa jakoluetteloa, mutta yhteisön kokous voisi päättää toisenlaisestakin maksujen määräytymisperusteesta. Ennakkomaksuvelvollisuuden piiriin kuuluisivat ainoastaan aktiiviosakkaat.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin osakkaan velvollisuudesta maksaa viivästyneelle ennakkomaksulle korkolain mukaista viivästyskorkoa. Yhteisön kokous voisi kuitenkin päättää alhaisemmasta korkokannasta.

29 §. Muilta hyödynsaajilta perittävät maksut. Pykälässä säädettäisiin muilta kuin ojitusyhteisön jäseniltä perittävistä maksuista. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 30 §:ää. Ojituksesta voi aiheutua hyötyä muullakin tavoin kuin kiinteistön kuivatustilanteen parantumisena. Ojitus saattaa esimerkiksi hyödyttää yksittäisen kiinteistönomistajan laitteiden käyttöä tai parantaa vedenottoa, lisätä vesivoimaa tai mahdollistaa tieyhteyden ojituksen yhteydessä tehtävää patoa myöten. Ojitusyhteisön jäsenyys perustuu ojituksesta koituvaan kuivatukselliseen hyötyyn, eivätkä muut hyödynsaajat sen vuoksi voisi olla yhteisön jäseniä.

Hyödynsaajien yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta ei voida kuitenkaan pitää asianmukaisena, että ojituksesta hyötyä saavien ei tulisi osallistua ojituksesta aiheutuvien kustannusten kattamiseen. Sen vuoksi pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että tällainen hyödynsaaja voitaisiin ojitusyhteisön vaatimuksesta velvoittaa osallistumaan ojituksen kustannuksiin. Ulkopuolisen hyödynsaajan maksun suuruuden tulisi määräytyä samanlaisin perustein kuin passiiviosakkaan. Tällainen hyödynsaaja tulisi voida velvoittaa maksamaan ojitusyhteisölle kohtuullinen ja enintään hänelle tulleen hyödyn arvoa vastaava summa.

Koska asiassa on kysymys muuhun kuin kuivatukseen perustuvasta hyödystä ja tapauskohtaisesta arvioinnista, tulisi hyödynsaajan velvollisuudesta osallistua ojituksen kustannuksiin päättää viranomaismenettelyssä. Luontevimmin tämäntyyppisen kysymyksen arviointi tapahtuisi ojitustoimituksessa, joka tulisi vireille ojitusyhteisön hakemuksesta. Maksuosuuden perimisestä olisi soveltuvin osin voimassa, mitä maksujen perimisestä yhteisön osakkaalta säädetään.

30 §. Kiinteistöpantti. Pykälässä säädettäisiin ojituksesta hyötyä saavaan kiinteistöön ojituskustannusten kattamiseksi kohdistuvasta panttioikeudesta ja siitä lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin tehtävistä merkinnöistä. Säännös vastaisi nykyisen vesilain 6 luvun 31 a §:ää.

Kiinteistöpanttioikeuden syntymisen edellytyksenä on, että maksuosuus ilmoitetaan kirjaamisviranomaiselle kirjattavaksi siten kuin maakaaren 20 luvussa säädetään. Pykälän 1 momentissa lueteltaisiin ne kustannukset, joiden maksamisen vakuudeksi ojitusyhteisö voisi saada kiinteistöpanttioikeuden. Hyödynsaajan kiinteistö olisi 1 momentin mukaan panttina 16 §:ään perustuvasta kustannusosuudesta, 29 §:n nojalla ojitustoimituksessa määrättävästä kustannusosuudesta sekä kunnossapitokustannusosuuksista ja muista ojitustoimituksen päättymisen jälkeen syntyvistä ojituksesta johtuvista kustannusosuuksista sekä niiden koroista.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin viranomaisten velvollisuudesta ilmoittaa 1 momentissa tarkoitetuista kustannusosuuksista kirjaamisviranomaiselle lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin merkitsemistä varten. Jos tähän ratkaisuun haettaisiin muutosta, tulisi päätöksen tehneen viranomaisen ilmoittaa tästä seikasta kirjaamisviranomaiselle. Päätöksen tehneen viranomaisen tulisi lisäksi toimittaa kirjaamisviranomaiselle tieto lainvoiman saaneesta ratkaisusta.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin yhteisön toimitsijoiden velvollisuudesta ilmoittaa kirjaamisviranomaiselle kustannusosuuksista, jotka perustuvat yhteisön kokouksessa tehtyyn päätökseen. Toimitsijoiden tulisi ilmoittaa myös myöhemmin pidetyssä kokouksessa hyväksytyt muutokset kustannusosuuksiin. Vastaavasti toimitsijoiden tulisi ilmoittaa 12 luvun 17 §:n mukaisen moitteen johdosta tehdyistä muutoksista kustannusosuuksiin.

31 §. Ojitustoimituksen vireilletulo. Pykälässä säädettäisiin ojitustoimituksen vireilletulosta vastaavasti kuin nykyisen vesilain 19 luvun 1 ja 2 §:ssä. Toimitusta tulisi 1 momentin mukaan hakea kirjallisesti valtion valvontaviranomaiselta. Valtion valvontaviranomaisen tulisi antaa määräys toimituksen suorittamiseen, mikäli 4 §:ssä säädetyt edellytykset ovat käsillä. Toimitus tulisi vireille toimitusmääräyksen antamisella.

Valtion valvontaviranomaisen on toimitusmääräyksessä määrättävä ojitustoimituksen suorittava toimitusmies, jonka tulee olla virkavastuulla toimiva toimihenkilö. Hän voisi olla valtion valvontaviranomaisen tai lupaviranomaisen palveluksessa oleva riittävän asiantuntemuksen omaava virkamies. Ojitustoimituksessa ratkaistavien asioiden luonne huomioon ottaen toimitusmies olisi tehtävässään itsenäinen ja riippumaton suhteessa määräyksen antaneeseen viranomaiseen ja varsinaiseen työnantajaansa nähden. Momenttiin ehdotetaan lisäksi sisällytettäväksi valtuus antaa valtioneuvoston asetuksella tarkempia säännöksiä toimitusmiehen pätevyysvaatimuksista.

Toimitusinsinööriä kutsuttaisiin jatkossa toimitusmieheksi. Toimitusinsinööri viittaa insinöörikoulutuksen suorittaneeseen henkilöön, mutta toimitusinsinöörinä on voinut toimia muunkin kuin insinöörikoulutuksen saanut henkilö. Toimitusmies tarkoittaisi jatkossa toimituksesta vastaavaksi nimettyä henkilöä eikä enää uskottua miestä.

Toimitusmiehen olisi 2 momentin mukaan yleensä kutsuttava kaksi uskottua miestä suorittamaan toimitusta. Uskotut miehet kutsuttaisiin kiinteistötoimituksia varten valituista uskotuista miehistä hankkeen vaikutusalueen kunnissa. Uskotuille miehille ei ehdoteta vesilaissa säädettäväksi erityisiä pätevyysvaatimuksia. Uskottuja miehiä kutsuttaessa tulisi mahdollisuuksien mukaan kiinnittää huomiota heidän perehtyneisyyteensä vesitalousasioihin.

Ojitustoimituksissa käsiteltävien ojitusten laajuus sekä käsiteltävien asioiden laatu voivat vaihdella huomattavasti. Tähän nähden ei voida pitää perusteltuna, että uskottuja miehiä olisi käytettävä aina kaikissa toimituksissa. Tämän vuoksi laissa ehdotetaan säädettäväksi, että uskottuja miehiä käytettäisiin jatkossa ainoastaan laajoissa tai uskottujen miesten asiantuntemusta muutoin edellyttävissä ojitushankkeissa. Uskottujen miesten käyttämisestä päättäisi toimitusmies. Asianosaisten sitä vaatiessa uskotut miehet tulisi kuitenkin aina määrätä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin nykyisen vesilain 19 luvun 3 §:n tavoin useita kuivatusalueita koskevien ojitusasioiden käsittelemisestä samassa ojitustoimituksessa. Ojitusasioiden yhdessä käsitteleminen saattaa tehostaa ojitusasioiden käsittelyä sekä parantaa niiden ympäristövaikutusten huomioon ottamisesta. Asioiden yhdessä käsittelemisestä ei kuitenkaan saa aiheutua ojituksen hyödynsaajille haittaa. Edellytyksenä asioiden yhdessä käsittelemiselle olisi sen vuoksi se, että siitä ei aiheudu viivytystä tai muuta haittaa.

32 §. Lupaviranomaisessa käsiteltävä ojitus. Pykälässä säädettäisiin toimitusmiehen velvollisuudesta ohjata ojituksesta vastaava hakemaan hankkeelle tarvittaessa lupaviranomaisen lupaa. Pykälä vastaisi pääosin nykyisen vesilain 19 luvun 5 §:ää. Kaikki lupaa edellyttävät hankkeet eivät kuitenkaan enää 4 §:n mukaan vaatisi ojitustoimitusta. Tämän vuoksi 1 momentissa viitattaisiin yleisemmin lupaviranomaisen lupaa edellyttäviin hankkeisiin.

Pykälän 2 momentin säädettäisiin luvanhakijan velvollisuudesta liittää lupahakemukseen toimituksessa laadittu tai siellä esitetty ehdotus ojitussuunnitelmaksi, jos asia saatetaan lupaviranomaisen ratkaistavaksi.

33 §. Toimituskokous. Toimituskokous on ojitustoimituksen päätöksentekomenettely, jossa on käsiteltävä kaikki ojitustoimitukseen kuuluvat asiat. Näitä ovat muun muassa päättäminen ojitussuunnitelmasta, hankkeen kustannusarviosta sekä kustannusosuuksien jakautumisesta.

Ojitusasian käsittelyssä lupaviranomaisessa noudatetaan lain 11 luvun hakemusmenettelyä koskevia säännöksiä, jotka eivät tunne toimituskokousta vastaavaa menettelyä. Mikäli asiaa ei saada riittävässä määrin selvitettyä kirjallisen menettelyn lisäksi tarkastuksin ja suullisen todistelun vastaanottamisella, tulisi lupaviranomaisen määrätä asiassa hankittavaksi erityistä selvitystä siten kuin 11 luvun 16 §:ssä säädetään.

Laissa ei säädettäisi enää erikseen alkukokouksesta. Ojitustoimituksessa voitaisiin tarpeen mukaan pitää toimituskokous tai erilliset toimitus- ja loppukokoukset. Ojitustoimituksessa olisi kuitenkin 1 momentin mukaan aina pidettävä toimituskokous. Jos kaikki toimituksessa käsiteltävät asiat voidaan käsitellä yhdessä kokouksessa, ei tarvetta erilliselle loppukokoukselle ole. Kokous tulisi pitää ojitettavan alueen läheisyydessä siten, että asianosaisilla on mahdollisuus saapua kokoukseen lausumaan käsityksensä asiasta. Kokousta voitaisiin tarvittaessa jatkaa eri paikoissa tai eri päivinä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toimitukseen kutsuttavista asianosaisista ja niistä viranomaisista, joille tulee varata tilaisuus lausunnon antamiseen ojitushankkeesta. Toimitusmiehen olisi kutsuttava toimituskokoukseen ne, joiden oikeutta tai etua ojitusasia saattaa koskea. Toimitusmiehen olisi lisäksi varattava valtion valvontaviranomaiselle, kalatalousviranomaiselle ja kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle tilaisuus lausunnon antamiseen. Jos hankkeen vaikutukset ulottuvat useamman kunnan alueelle, on tilaisuus varattava kunkin kunnan ympäristönsuojeluviranomaiselle.

34 §. Loppukokous. Pykälässä säädettäisiin erillisen loppukokouksen pitämisestä ojitustoimituksessa. Ojitustoimituksessa tulisi pitää kaksi erillistä kokousta samoin edellytyksin kuin nykyisen vesilain 19 luvun 4 ja 8 §:ssä säädetään.

Pykälän 1 momentin mukaan toimituskokouksen lisäksi erillinen loppukokous olisi pidettävä, jos toimituksessa on tarpeen päättää ojitussuunnitelmasta eikä hakemukseen sisälly asianmukaista suunnitelmaa tai kysymys on 4 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla vesioloihin vaikuttavasta ojituksesta.

Ojituksen toteuttaminen saattaa edellyttää lupaviranomaisen myöntämää poikkeusta 2 luvun 11 §:n eräiden vesiluontotyyppien suojelua koskevista säännöksistä. Ojitustoimituksessa ratkaistavat kysymykset huomioon ottaen hakijan olisi tarkoituksenmukaista hakea toiminnan edellyttämä poikkeus ennen ojitusta koskevan asian ratkaisemisesta ojitustoimituksessa. Tilanteiden erilaisuuden vuoksi laissa ei kuitenkaan ehdoteta säädettäväksi, että näissä tilanteissa olisi aina pidettävä erillinen loppukokous.

Pykälän 2 momentin mukaan loppukokous olisi pidettävä, kun toimitusmiesten ehdotus ojitussuunnitelmaksi on valmistunut. Muutoin loppukokouksen pitämiseen sovellettaisiin, mitä edellä 33 §:ssä säädettäisiin toimituskokouksesta.

35 §. Kokouksesta ilmoittaminen. Pykälässä säädettäisiin ojitustoimituksen toimitus- ja loppukokouksesta ilmoittamisesta vastaavasti kuin nykyisen vesilain 19 luvun 7 §:ssä. Kokouksista olisi 1 momentin mukaan julkisesti kuulutettava vähintään neljätoista päivää aikaisemmin niissä kunnissa, joiden alueella ojituksen vaikutukset ulottuvat. Samassa ajassa olisi lisäksi toimitettava kappale suunnitelmaa 33 §:n 2 momentissa tarkoitetuille viranomaisille ja asianomaiseen kuntaan yleisesti nähtävänä pidettäväksi. Ojitustoimituksen kokouksesta tulisi lisäksi ilmoittaa asianosaisille tiedossa olevalla postiosoitteella lähetetyllä kirjeellä.

Jos ojitusasia koskisi myös järjestäytymätöntä osakaskuntaa, noudatettaisiin osakaskunnalle tiedottamisessa lain 11 luvun yleisiä säännöksiä. Pykälän 2 momentti sisältäisi tätä koskevan viittaussäännöksen.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin poikkeamisesta 1 ja 2 momentissa säädetystä menettelystä merkitykseltään vähäisissä sekä sellaisissa ojitusasioissa, joissa säännönmukainen tiedoksianto ei asian luonteen vuoksi olisi tarpeen. Tällöin tieto kokouksista voitaisiin antaa muulla tavoin tai jättämällä kokonaan ilmoittamatta, jos asia ei vaikuta muiden oikeuteen tai etuun.

36 §. Päätös ojitusasiassa. Ojitustoimituksessa olisi toimituskokouksen tai loppukokouksen tultua pidetyksi annettava päätös. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ojitustoimituksessa annettavan päätöksen sisällöstä vastaavasti kuin voimassa olevan vesilain 19 luvun 9 §:n 1 momentissa. Päätöksen tulisi sisältää ojitussuunnitelma, ratkaisu tehdyistä muistutuksista ja vaatimuksista, tarvittavat määräykset ojituksen toimeenpanosta ja ojan kunnossapidosta, arvio ojituskustannuksista, laskelma kustannusten jakaantumisesta, määräykset ojituksesta aiheutuvien vahinkojen korvaamisesta ja laskelma ojitustoimituksen kustannuksista ja niiden korvaamisesta valtiolle.

Ojitushankkeen toteuttaminen saattaa edellyttää lupaviranomaisen 2 luvun 11 §:n nojalla myöntämää poikkeusta eräiden vesiluontotyyppien suojelusta. Sen vuoksi 2 momentissa säädettäisiin, että ojitustoimituksen päätöstä ei saa antaa ennen kuin lupaviranomainen on ratkaissut poikkeusta koskevan asian.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin lupaviranomaisessa ratkaistavan ojitusasian päätöksen sisällöstä. Lupaviranomaisen päätöksen tulee sisältää samat ratkaisut kuin ojitustoimituksessa annettavan päätöksen. Näiden lisäksi lupaviranomaisen päätökseen saattaa liittyä 2 luvun 11 §:ssä tarkoitettu poikkeus ja 3 luvun 2 §:n mukainen lupa. Näiden päätösten sisältövaatimuksista ja niihin liitettävistä määräyksistä on voimassa, mitä niistä muualla tässä laissa säädetään.

37 §. Ojitustoimituksen päätöksen antaminen. Pykälässä säädettäisiin ojitustoimituksen päätöksen antamiselle asetetusta määräajasta ja tiedon antamisesta päätöksestä vastaavasti kuin voimassa olevan vesilain 19 luvun 9 §:n 2 momentissa. Päätös olisi 1 momentin mukaan annettava 30 päivän kuluessa toimituskokouksesta tai loppukokouksesta, jollei valtion valvontaviranomainen erityisistä syistä pidennä tätä aikaa. Päätös, johon on hallintolain 47 §:n mukaan liitettävä valitusosoitus, annettaisiin valtion valvontaviranomaisen ilmoitustaululle asetettavassa kuulutuksessa mainittuna päivänä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin päätöstä koskevista erityistiedoksiannoista. Päätöksestä olisi ilmoitettava asianosaisille tiedossa olevalla postiosoitteella. Hakijalle päätös on toimitettava alkuperäisenä. Jäljennös päätöksestä olisi lähetettävä sitä pyytäneelle asianosaiselle sekä asianomaisten kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille, valtion valvontaviranomaiselle ja kalatalousviranomaiselle.

Jos ojitusasia on käsitelty lupaviranomaisessa hakemusasiana, noudatetaan päätöksen antamisessa ja tiedottamisessa 11 luvun säännöksiä.

38 §. Ojituksen johdosta suoritettava tilusjärjestely. Pykälässä säädettäisiin ojituksen johdosta suoritettavasta tilusjärjestelystä. Tilusjärjestelystä on säädetty tarkemmin vesistöhankkeiden johdosta suoritettavista tilusjärjestelyistä annetussa laissa (451/1988). Nykyisen vesilain 19 luvun 5 a §:n mukainen ojitustoimituksen ja tilusjärjestelyn suhde on käytännössä osoittautunut varsin hankalaksi, sillä säännöksen nojalla sama hanke on saattanut olla useita kertoja käsiteltävänä sekä ojitus- että tilusjärjestelytoimituksissa. Menettelyä ehdotetaan tarkistettavaksi siten, että se olisi yksinkertaisempi ja vastaisi lupaviranomaisissa yleisesti noudatettavaa käsittelyjärjestystä.

Ojitussuunnitelmasta päätetään 5 luvun 16 §:n mukaan ojitustoimituksessa tai lupamenettelyssä. Kun ojitussuunnitelma on saanut lainvoiman, päätöksentekijän tulisi ehdotuksen mukaan toimittaa se asianomaiselle maanmittaustoimistolle. Mikäli maanmittaustoimisto toteaa tilusjärjestelyn saattavan tulla kysymykseen, sen on annettava edellä mainitun tilusjärjestelyjä koskevan lain 4 §:n mukaisesti määräys tilusjärjestelytoimitukseen. Edellytykset tilusjärjestelyn suorittamiselle ratkaisevat toimitusmiehet tilusjärjestelyjä koskevan lain 1 ja 4 §:n mukaisesti.

Tilusjärjestelyn tarpeellisuutta, toimituksen edellytyksiä ja toimituksessa suoritettavia toimenpiteitä voitaisiin ryhtyä arvioimaan jo ojitushankkeen toteuttamisen aikana. Päätöksiä tilusjärjestelytoimenpiteistä ei kuitenkaan olisi syytä tehdä ennen ojitushankkeen valmistumista, jolloin vasta lopulta hankkeen yksityiskohtainen toteuttamistapa on tiedossa.

39 §. Ojitustoimituksen kustannukset. Pykälässä säädettäisiin ojitustoimituksesta valtiolle aiheutuneiden kustannusten perimisestä. Ojitustoimitusten kustannuksista vastaisi toimituksen hakija. Myös niissä tilanteissa, joissa ojitustoimitus on ollut tarpeen tien tai rakennelman alitse johtuvan putken sijoittamiseksi, vastaisi toimituksen hakija kustannuksista.

Pykälä vastaisi voimassa olevan vesilain 21 luvun 10 §:ää. Ojitustoimituksen kustannuksiin luettaisiin pykälän 1 momentin mukaan kokousten pitämisestä aiheutuneet kustannukset sekä uskotuille miehille ja avustavalle henkilöstölle suoritettavat palkkiot. Korvaus toimitusmiehen päiväraha- ja matkakustannuksista tulisi kuitenkin suorittaa valtion varoista.

Jos hakija on jättänyt ojitussuunnitelman hankkimisen lupaviranomaisen tai ojitustoimituksen tehtäväksi taikka jos hakijan tai muun hyödynsaajan esittämä suunnitelma vaatii huomattavaa täydentämistä, tulisi hakijan 2 momentin mukaan suorittaa myös siitä valtiolle aiheutuneet kustannukset. Maksun suuruuden perusteista säädettäisiin maa- ja metsätalousministeriön asetuksella valtion maksuperustelaissa (150/1992) säädettyjen perusteiden mukaisesti.

Toimitusmies voisi tarvittaessa vaatia suoritettavaksi ennakkomaksua ojitustoimituksen kustannuksista. Asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin 18 luvun 12 §:n 3 momentin säännöksiä.

6 luku Keskivedenkorkeuden pysyvä muuttaminen

1 §. Soveltamisala. Keskivedenkorkeuden pysyvään muuttamiseen liittyy muihin vesilain mukaisiin hanketyyppeihin nähden eräitä sääntelyllisiä erityispiirteitä. Keskivedenkorkeutta nostettaessa maa-aluetta muuttuu vesialueeksi ja keskivedenkorkeutta alennettaessa vesialuetta muuttuu maa-alueeksi. Molemmissa tilanteissa vesialueen raja on määrättävä vastaamaan muutoksen jälkeistä vedenkorkeutta.

Vedenkorkeuden muutos vaikuttaa vesialueen ja ranta-alueen käyttämiseen ja tapauskohtaisesti varsin laajaan asianosaisten joukkoon. Keskivedenkorkeuden pysyvästä muuttamisesta saattaa aiheutua paitsi hankkeen toteuttajalle myös muille tahoille hyötyä. Vesilakiin on vanhastaan sisältynyt säännökset tiettyjen hanketyyppien osalta osallistumisvastuusta, eli hyödynsaajan velvollisuudesta laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä osallistua hankkeesta aiheutuvien kustannusten kattamiseen.

Keskivedenkorkeuden pysyvää muuttamista koskevat vesitaloushankkeet ovat sellaisia, ettei niitä kyetä ohjaamaan yksinomaan vesilain yleisin säännöksin. Keskivedenkorkeuden muuttamista koskevaan lukuun ehdotetaan sen vuoksi sisällytettäväksi täydentävät säännökset hankkeen toteuttamisedellytyksistä.

Pykälässä määriteltäisiin luvun soveltamisalaksi järven tai lammen keskivedenkorkeuden pysyvä muuttaminen sitä alentamalla tai nostamalla. Keskivedenkorkeudella tarkoitettaisiin 1 luvun 5 §:n tavoin pitkän aikavälin laskennallista keskiarvoa.

Keskivedenkorkeuden nostamisena ei pidetä uuden vesialueen muodostamista kuten tekoaltaan tai lammikon rakentamista taikka uuden uoman tekemistä. Sen sijaan näin muodostetun vesistön myöhempään keskivedenkorkeuden pysyvään muuttamiseen sovellettaisiin tämän luvun säännöksiä.

Luvun soveltamisalan ulkopuolelle rajattaisiin hankkeet, joissa puututaan vedenkorkeuksiin muuttamatta keskivedenkorkeutta ja siirtämättä vesialueen rajaa. Monissa vesistön käyttöedellytyksien parantamiseen tähtäävissä vesitaloushankkeissa saatetaan pyrkiä muuttamaan vain keskiyli- ja keskialivedenkorkeuksia. Tällaiset hankkeet eivät siis kuuluisi luvun soveltamisalaan, vaikka ne toteuttamistavaltaan ja osin vaikutuksiltaankin muistuttavatkin keskivedenkorkeuden pysyvään muuttamiseen tähtääviä hankkeita. Tällaisiin hankkeisiin sovellettaisiin lain yleisiä säännöksiä kuten nykyisinkin, ellei kyse ole 7 luvun tarkoittamasta säännöstelystä. Vesilain yleisiä säännöksiä sovellettaisiin myös luvun soveltamisalaan kuuluviin hankkeisiin siltä osin kuin luvussa ei olisi toisin säädetty. Näin esimerkiksi 3 luvun luvanvaraisuutta ja lupaharkintaa koskeva sääntely tulisi sovellettavaksi myös keskivedenkorkeuden pysyvää muuttamista tarkoittaviin hankkeisiin.

Vesilain mukaisista hanketyypeistä ojituksella, säännöstelyllä ja vesivoiman hyödyntämisellä on osin samantyyppisiä vaikutuksia kuin keskivedenkorkeuden muuttamista tarkoittavilla hankkeilla. Näistä vesilain hanketyypeistä säädetään omissa luvuissaan, mikä todettaisiin selvyyden vuoksi pykälän 1 momentissa.

Soveltamisalamääritelmän mukaan luvun soveltamisalan ulkopuolelle jäisivät pengerryskuivatukset ja joen perkaukset. Nämä hankkeet kuuluvat järjestelyn käsitteen kautta nykyisen lain 7 luvun soveltamisalaan silloinkin, kun niiden yhteydessä ei alenneta keskivedenkorkeutta. Tällaisissa yleensä tulvasuojelua palvelevissa hankkeissa tulisi edelleen olla mahdollista velvoittaa kaikki hyödynsaajat osallistumaan hankkeeseen. Tämän vuoksi 2 momentissa säädettäisiin erikseen 7, 10 ja 11 §:n soveltamisesta myös sellaisiin rantojen pengerryksiin ja joen perkauksiin, joiden yhteydessä ei puututa keskivedenkorkeuteen.

2 §. Keskivedenkorkeuden alentamisesta tai nostamisesta saatava yksityinen hyöty. Pykälässä säädettäisiin yksityisen hyödyn määrittämisestä nosto- ja laskuhankkeissa. Säännös perustuisi nykyisin järjestelyssä muun muassa 7 luvun 3 ja 4 §:n viittaussäännösten kautta sovellettavaan vesilain 6 luvun 16 §:ään, jota on tarkistettu vastaamaan uusia säännöksiä.

Yksityisellä hyödyllä ei tarkoiteta tässä hankkeen lupaharkintaan liittyvässä intressivertailussa huomioon otettavia yksityisiä hyötyjä, vaan yksityisen hyödyn määrittäminen muodostaa perusteen käyttöoikeuksien perustamiselle ja kustannusten oikeudenmukaiselle jakautumiselle. Säännös ei määrittäisi hankkeen toteuttamisedellytyksiä eikä millään tavalla rajoittaisi intressivertailussa huomioon otettavia hyötyjä.

Yksityisenä hyötynä pidettäisiin vesialueen tai rantakiinteistön käyttöarvon nousua siinä tarkoituksessa, johon sitä käytetään tai olosuhteet huomioon ottaen voidaan lähinnä käyttää. Näin määriteltyä yksityistä hyötyä voisivat siten saada maa- tai vesialueen omistajat taikka yhteisen alueen osakkaat mukaan lukien hankkeesta mahdollisesti syntyvän vesijätön osakkaat. Säännöksen mukaisessa yksityisten hyötyjen arvioinnissa lähtökohtana olisi objektiivinen hyöty. Säännös ottaisi huomioon myös rantakiinteistön tai vesialueen käyttötarkoituksen muutokset, mutta vain rajallisesti. Hyötyjä arvioitaessa tulisi siten ottaa huomioon alueen arviointihetken mukainen käyttö sekä keskivedenkorkeuden muuttamista tarkoittavan hankkeen jälkeinen todennäköinen pääasiallinen käyttö. Tämä voisi tilanteesta riippuen olla esimerkiksi maa- tai metsätalous taikka virkistyskäyttö. Epävarmoja tulevaan käyttöön liittyviä odotuksia ei sen sijaan voitaisi ottaa hyötyjen arvioinnissa huomioon.

Kuivatushyötyjen arvioimista koskeva vesilain soveltamiskäytäntö on varsin vakiintunut. Keskivedenkorkeuden nostamista tarkoittavien hankkeiden hyötyjen arviointi on kehittynyt hankkeiden yleistymisen myötä, mutta soveltamiskäytäntö on edelleen jossain määrin vaihtelevaa. Maanmittauslaitos kehittää yleisesti kiinteistöjen arviointimenetelmiä ja on julkaissut oppaita sekä ranta-alueiden arvosta ja hinnanmuodostuksesta että virkistysarvosta.

3 §. Luvanhakija. Vesilaissa ei yleisesti ottaen asetettaisi rajoituksia sille, kuka voi hakea lain mukaista vesitalouslupaa. Pykälässä ehdotetaan kuitenkin säädettäväksi luvanhakukompetenssista keskivedenkorkeuden muuttamista tarkoittavissa hankkeissa. Erityisesti keskivedenkorkeuden nostohankkeissa on ajateltavissa, että hanketta lähtee ajamaan paikallinen asukasyhdistys tai muu tilapäinen yhteenliittymä, josta jäsenet voivat halutessaan vapaasti erota. Ääritapauksissa tämä voisi johtaa koko yhdistyksen purkautumiseen. Tämän vuoksi on tarpeellista varmistaa, että luvanhaltijaksi osoitetaan sellainen taho, joka pystyy vastaamaan hankkeista aiheutuvista velvoitteista myös tulevaisuudessa.

Hakijana voisi ensinnäkin olla hankkeesta yksityistä hyötyä saava eli käytännössä rantakiinteistön tai vesialueen omistaja taikka vesialueen yksittäinen osakas. Käytännössä yksittäinen kiinteistönomistaja tai vesialueen osakas voisi olla halukas toimimaan yksin hakijana ja ottamaan hankkeen kokonaan vastattavakseen lähinnä silloin, kun hänen omistamansa alue kattaisi huomattavan osan kyseessä olevan järven ranta-alueesta tai hänen osuutensa yhteiseen vesialueeseen olisi vastaavasti merkittävä.

Hakijana voisi olla myös osakaskunta tai hyödynsaajien tämän lain nojalla muodostama yhteisö. Tältä osin pykälä kytkeytyisi luvun 9 ja 10 §:ssä säädettyyn velvollisuuteen perustaa hanketta varten lain mukainen vesioikeudellinen yhteisö aina silloin, kun luvanhakijoita on useampi kuin yksi. Kytkemällä luvan hakeminen vesilain mukaiseen yhteisöön tai yhteisen vesialueen osakaskuntaan varmistettaisiin, että hankkeesta vastaavan yhteisön jäsenpohja on jatkuvasti riittävä hankkeesta aiheutuvien velvoitteiden hoitamista ajatellen. Pelkästään osakaskunnan varaan luvanhakua ei jätettäisi, koska monessa tapauksessa keskivedenkorkeuden nostamisesta hyötyä saavat rannanomistajat eivät ole osakaskunnan jäseniä. Osakaskunnan alue on myös usein suhteellisen laaja ja käsittää useita vesistöjä, jolloin hankkeen kohteena olevan vesistön merkitys voi olla osakaskunnan enemmistölle vähäinen. Nostettava vesialue saattaa myös kuulua usealle eri osakaskunnalle. Tämän vuoksi luvanhakijana voisi olla myös vesilain tarkoittama yhteisö.

Hakijana voisi pykälän mukaan olla myös asianomainen valtion viranomainen tai kunta. Yleensä lasku- ja nostohankkeiden toteutuksesta vastaavat yksityiset toimijat. Valtion toimiminen hakijana rajoittuisi niihin poikkeuksellisiin tilanteisiin, jossa hanke on yleisen edun vaatima. Koska valtiolla tai kunnalla kuitenkin saattaa joissain tilanteissa olla intressi osallistua hankkeisiin, ei niiden oikeutta luvanhakuun ole syytä erityisesti rajata. Kunnan viranomaisten toimivalta hakemusten tekemiseen perustuu kunnallisoikeudellisiin säädöksiin, eikä sitä ole tarpeen määritellä vesilaissa. On lisäksi huomattava, että luvanhakijan henkilö ei ratkaise sitä, onko hanketta pidettävä yleisen tarpeen mukaisena. Yleisen tarpeen edellyttämälle hankkeelle voidaan myöntää lupa, vaikka hakijana ei olisikaan julkisyhteisö.

4 §. Keskivedenkorkeuden muuttamisen erityiset edellytykset. Pykälässä säädettäisiin keskivedenkorkeuden lasku- ja nostohankkeiden erityisistä edellytyksistä, jotka siis täydentävät vesilain 3 luvun yleisiä luvan myöntämisedellytyksiä. Luvan myöntämisen erityisillä edellytyksillä turvattaisiin yksittäisten rantakiinteistöjen oikeuksia sekä yleisiä luonnonsuojelullisia intressejä. Erityiset edellytykset eivät koskisi yleisen tarpeen vaatimia hankkeita. Näissä hankkeissa omaisuudensuoja otetaan huomioon korvaus- ja lunastusmenettelyssä.

Pykälän 1 kohta liittyisi 5 §:n mukaiseen suostumusmenettelyyn, jolla helpotettaisiin nostohankkeiden toteuttamista. Yksityisiä etuja suojaava säännös on tarpeen tasapainottamaan lupaharkintatilannetta ja turvaamaan yksittäisten kiinteistönomistajien oikeuksia. Esimerkiksi laajasti kannatettu hanke saattaa olla yksittäisen kiinteistönomistajan näkökulmasta ei-toivottu, jos hänen kiinteistönsä alavuuden vuoksi muuttuisi huomattavan suurelta osin vesialueeksi. Lupaharkintaa ei voida sen vuoksi perustaa yksinomaan yleiseen intressivertailuun.

Vaikka vesitaloushankkeen toteuttajan velvollisuus korvata hankkeesta aiheutuvat haitat ohjaa osaltaan toteuttamaan hankkeet haittoja minimoivalla tavalla, tulee haittojen välttämistä koskevan periaatteen sisältyä myös luvan myöntämisedellytyksiin. Säännös muodostaisi luvanmyöntämisesteen, josta kuitenkin voitaisiin poiketa haitankärsijän suostumuksella. Lisäksi ehdotuksen 13 luvun 12 §:ään sisältyisi rannanomistajan asemaa turvaava, nykyisen vesilain 11 luvun 7 §:n kaltainen säännös koko kiinteistön lunastusvelvollisuudesta, jos jäljelle jäävän osan käyttämiselle aiheutuu hankkeesta huomattavaa pysyvää haittaa. Tämä huomioon ottaen käsillä olevaa säännöstä ei tulisi tulkita laajemmin kuin mitä perustuslain turvaaman omaisuudensuojan toteutuminen edellyttää, jotta se ei tarpeettomasti estäisi keskivedenkorkeuden nostohankkeita.

Säännöksellä pyritään turvaamaan ensisijaisesti ympärivuotista asuinkäyttöä tai vapaa-ajan käyttöä muiden intressien jäädessä otettavaksi huomioon säännönmukaisessa intressivertailussa.

Pykälän 2 kohdan erityisten luonnonsuojelullisten arvojen heikentämistä koskevan kiellon taustalla on voimassa olevan vesilain 7 luvun 3 §:n 2 momentin järven kokonaan kuivattamisen kielto. Kielto koskisi myös keskivedenkorkeuden nostohankkeita, joista saattaa aiheutua erityisten luonnonsuojeluarvojen tuhoutumista esimerkiksi arvokkaan kosteikon muuttuessa vesialueeksi. Kielto koskisi vain erityisiä luonnonsuojeluarvoja. Säännös ei koskisi pelkästään vesialueen erityisiä luonnonarvoja, vaan kattaisi myös ranta-alueiden erityiset luonnonarvot. Muiden luonnonsuojeluarvojen huomioon ottaminen hankkeen toteuttamisessa perustuisi lain yleisiin säännöksiin.

5 §. Alueen omistajien suostumus. Vesialueen omistajien suostumuksesta keskivedenkorkeuden laskemista tarkoittavaan hankkeeseen säädetään nykyisen vesilain 7 luvun 3 §:n 3 momentissa. Säännöksen mukaan muiden edellytysten lisäksi hankkeelle on saatava kirjallinen suostumus vesialueen omistajilta, jotka edustavat vähintään kahta kolmasosaa vesialueesta. Keskivedenkorkeuden nostamista tarkoittavia hankkeita koskevaa vastaavaa säännöstä vesilaissa ei nykyisin ole. Tämän vuoksi hankkeen toteuttajalta on nykyisin edellytetty vesilain 2 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla pysyvää käyttöoikeutta vähintään puoleen veden alle jäävään alueeseen. Kirjallista suostumusta ei ole pidetty riittävänä. Tämä on vaikeuttanut sellaisten nostohankkeiden toteuttamista, joita ei ole pidetty yleisen tarpeen vaatimana. Näissä tilanteissa hankkeiden toteuttaminen on käytännössä edellyttänyt hakijoiksi ilmoittautuneiden piirin laajentamista siten, että vesilain 2 luvun 7 §:n 1 momentin mukainen edellytys on täyttynyt.

Keskivedenkorkeuden nostamista koskevaa sääntelyä ja sitä koskevaa oikeuskäytäntöä on eri yhteyksissä arvosteltu tarpeettoman tiukaksi ja nostamishankkeiden toteuttamista vaikeuttavaksi. Tämä johtuu osin siitä, että keskivedenkorkeuden nostamista ei ole voimassaolevassa laissa asetettu keskivedenkorkeuden laskemisen tavoin erityisasemaan. Vedenkorkeuden nosto voi liittyä vesivoiman hyödyntämiseen, vedenhankintaan ja eräisiin muihinkin vesitaloushankkeisiin. Useimmiten keskivedenkorkeuden nostaminen liittyy vesistön kunnostamista koskevaan hankkeeseen. Arviolta kaksi kolmannesta vedenkorkeuden nostoista on viime vuosina tehty vesistön tilan ja kalaston elinolojen parantamiseksi. Pykälän 2 ja 3 momenteissa ehdotetut lainsäädännön muutokset mahdollistaisivat tarpeellisessa määrin järvien kunnostustarkoituksessa tehtävien keskivedenkorkeuden nostohankkeiden toteuttamisen.

Keskivedenkorkeuden laskuhankkeissa noudatetun kaltaisen järjestelyn omaksuminen myös nostoihin helpottaisi hankkeiden toteuttamista. Pelkästään tai pääasiallisesti yksityistä etua palvelevat hankkeet tulisi toteuttaa asianosaisten yhteisymmärryksessä. Laajasti kannatettujen ja yleistä merkitystä omaavien hankkeiden toteuttamisen ei kuitenkaan tulisi kaatua yksittäisten rannanomistajien vastustukseen. Edellä mainituin perustein pykälässä ehdotetaan säädettäväksi, että myös muut kuin yleiseltä kannalta tärkeää tarkoitusta varten tarpeelliset keskivedenkorkeuden muuttamista tarkoittavat hankkeet voitaisiin toteuttaa määräenemmistön suostumuksella. Määräenemmistövaatimus asetettaisiin kuitenkin varsin suureksi.

Alueen omistajien suostumuksesta säädettäisiin keskivedenkorkeuden lasku- ja nostohankkeiden osalta erikseen pykälän 1 ja 2 momentissa. Osuus laskettaisiin molemmissa tilanteissa alueiden pinta-alasta sen vuoksi, että pinta-alaperusteinen laskenta on yksinkertaisempaa ja selkeämpää kuin alueen jyvitettyyn arvoon perustuva laskenta. Nostohankkeissa vaihtoehtona 2 momentin mukaisille suostumuksille olisi hakijan omistusoikeus tai pysyvä käyttöoikeus enemmän kuin puoleen veden alle jääviin alueisiin.

Nykyisen vesilain vesistön järjestelyä koskevan 7 luvun 7 §:n 2 momentti syrjäyttää yhteisaluelain ja edellyttää, että kukin osakas päättää itsenäisesti osallistumisestaan hankkeeseen. Tällainen säännös ei ole yhteisaluelain päätöksentekojärjestelmän mukainen, minkä vuoksi siitä ehdotetaan luovuttavaksi. Yhteisen alueen osakaskunnan päätös tulisi tehdä yhteisaluelain 15 §:n 2 momentissa säädetyssä järjestyksessä. Yhteisomistuksessa olevan kiinteistön osalta noudatettaisiin mitä laissa eräistä yhteisomistussuhteista (180/1958) omistajien päätäntävallan käyttämisestä säädetään.

Pykälän 3 momentti sisältäisi poikkeuksen 1 ja 2 momentin vaatimuksiin silloin, kun kyse on 2 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitetusta yleisen tarpeen vaatimasta hankkeesta tai hankkeen tarkoitus on yleiseltä kannalta tärkeä. Tällaiset keskivedenkorkeuden lasku- ja nostohankkeet voitaisiin toteuttaa kannatuksesta riippumatta. Poikkeus koskisi vain edellä tarkoitettuja suostumuksia, ei hankkeen muita toteuttamisedellytyksiä.

Momentissa käytetty käsite "yleiseltä kannalta tärkeä tarkoitus" olisi jonkin verran laajempi kuin yleisen tarpeen käsite. Säännöksen tarkoittamia hankkeita tai yleistä tarkoitusta ei tyhjentävästi voida määritellä, vaan asia on ratkaistava tapauskohtaisesti. Säännöksessä on lueteltu esimerkkeinä eräitä hankkeita, joihin säännöstä voitaisiin soveltaa. Tällaisia ovat mm. tulvasuojelua tai yhdyskunnan vedenhankintaa, vesistön virkistyskäyttöä tai luonnonsuojelua palvelevat hankkeet. Virkistyskäyttöä palvelevilla hankkeilla tarkoitetaan yksittäisten kiinteistöjen omistajia yleisempiä, kuten esimerkiksi kunnan virkistyskäyttötarpeita. Rannanomistajien virkistysintressit kuuluisivat pääsääntöisesti 1 ja erityisesti 2 momentin soveltamisalaan.

6 §. Käyttöoikeus toisen alueeseen. Pykälässä säädettäisiin keskivedenkorkeuden nostamishankkeeseen liittyvästä käyttöoikeuden perustamisesta. Myönnettäessä lupa keskivedenkorkeuden nostamista tarkoittavalle hankkeelle tulee samassa yhteydessä perustaa hakijalle hankkeen toteuttamisen edellyttämät käyttöoikeudet. Käyttöoikeus tulee perustaa niihin veden alle jääviin alueisiin, joita hakija ei omista tai hänellä ei ennestään ole pysyvää käyttöoikeutta. Näitä alueita ovat alueet, joiden osalta kiinteistön omistaja on antanut suostumuksensa veden nostamiseksi sekä ne veden alle jäävät alueet, joiden omistajilta suostumusta ei ole saatu.

Keskivedenkorkeuden nostamista tarkoittavissa hankkeissa käyttöoikeuden perustaminen kytkeytyisi hankkeelle myönnettävään lupaan. Jos lupa hankkeelle myönnetään, saa hankkeesta vastaava samalla päätöksellä hankkeen toteuttamisen edellyttämän käyttöoikeuden toisen alueeseen. Käyttöoikeuden perustamisen edellytyksiä ei siten arvioitaisi 2 luvun 12 ja 13 §:n vaatimusten valossa. Erityissäännös ei heikentäisi käyttöoikeuden kohteena olevien kiinteistöjen omistajien oikeusasemaa, koska 4 ja 5 §:n keskivedenkorkeuden nostamishanketta koskevat luvan myöntämisedellytykset asettavat osin pidemmälle menevät vaatimukset käyttöoikeuden myöntämiselle kuin 2 luvun 12 ja 13 §. Muilta osin hankkeen toteuttamisen edellyttämien käyttöoikeuksien perustamiseen sovellettaisiin 2 luvun 12 ja 13 §:ää. Käyttöoikeuden perustamisesta määrättäisiin korvaus normaaliin tapaan.

7 §. Osallistuminen keskivedenkorkeuden alentamisen kustannuksiin. Nykyisen vesilain pääsäännön mukaan luvan hakija vastaa kaikista hankkeen kustannuksista. Tästä poiketen nykyisen vesilain 6, 7 ja 8 luvussa säädetään mahdollisuudesta laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä velvoittaa myös muut hankkeesta hyötyä saavat osallistumaan hankkeen kustannuksiin. Pykälässä säädettäisiin siitä, missä tilanteissa muut kuin luvan hakija voivat olla velvollisia osallistumaan keskivedenkorkeuden alentamista tarkoittavan hankkeen kustannuksiin.

Osallistumisesta keskivedenkorkeuden alentamisen kustannuksiin säädetään nykyisen vesilain 7 luvun 3 §:n 1 momentissa sekä 4 ja 8 §:ssä. Lupa hankkeelle voidaan myöntää, jos järjestelyhankkeen kannattajat edustavat yli puolta siitä saatavan yksityisen hyödyn arvosta. Tällöin hankkeesta hyötyä saavat ovat velvollisia ottamaan osaa hankkeen kustannuksiin. Ehdotetun pykälän 1 momentti vastaisi sisällöllisesti voimassaolevaa lakia.

Hyödyllä tarkoitettaisiin 2 §:ssä määriteltyä yksityistä hyötyä. Näin hyödynsaajina tulisivat kyseeseen maa-alueen tai vesijätön omistajat tai osakkaat laskuhankkeen vaikutusalueella. Käytännössä kyse voi olla osittain samoista henkilöistä, joiden suostumusta edellytetään 5 §:n 1 momentissa. Koska pykälän tarkoitus poikkeaa 5 §:stä, siinä käytettäisiin suostumuksen sijasta nykyisen lain mukaista termiä kannatus. Kannatus voisi ilmetä siten, että luvan hakijoina olisivat useat hyödynsaajat yhteisesti tai muulla tavalla todistettavasti.

Pykälän 2 momentissa viitattaisiin kustannusten jaon ja hyödynsaajan kiinteistöön kohdistuvan panttioikeuden osalta ojitusta koskeviin 5 luvun 19, 20 ja 30 §:ään. Elleivät hyödynsaajat sopisi toisin, tulisi hankkeen kustannukset siten jakaa suhteellisesti kullekin koituvan hyödyn mukaan.

Pykälän 3 momentti pohjautuisi nykyisen lain 7 luvun 12 §:n 1 momenttiin, jossa säädetään hankkeesta muuta etua kuin 2 §:ssä tarkoitettua yksityistä hyötyä saavan velvollisuudesta osallistua hankkeen kustannuksiin. Vastaava säännös sisältyisi myös ojitusta koskevan 5 luvun 29 §:ään. Nykyisestä laista poiketen säännöksen soveltamisala rajattaisiin keskivedenkorkeuden laskuhankkeissa vain niihin 1 momentissa tarkoitettuihin tapauksiin, joissa hankkeen kannattajat edustavat yli puolta hankkeesta saatavasta yksityisestä hyödystä. Lisäksi momentissa edellytettäisiin vastaavasti kuin nykyisessä laissa, että saadun edun tulisi olla huomattava. Nykyisen lain 7 luvun 12 §:n 2 ja 3 momentteja vastaavia säännöksiä ei tarpeettomina ehdoteta otettava uuteen lakiin. Ehdotetun momentin mukaan kustannuksiin osallistumisesta tulisi aina määrätä lupapäätöksen yhteydessä. Jos tällaista määräystä voisi hakea myöhemmin, se käytännössä merkitsisi sitä, että hankesuunnitelma on ollut puutteellinen.

8 §. Osallistuminen keskivedenkorkeuden nostamisen kustannuksiin. Pykälässä säädettäisiin muiden kuin hakijan velvollisuudesta osallistua keskivedenkorkeuden nostohankkeen kustannuksiin kertaluonteisena suorituksena. Nykyisessä laissa ei ole tältä osin säännöksiä eikä hankkeesta hyötyä saavia siten ole mahdollista velvoittaa osallistumaan kustannuksiin. Sen sijaan hankkeesta vesistön virkistyskäyttöarvon parantumisen kautta hyötyneille rantakiinteistöjen omistajille on tullut määrätä korvauksia veden alle jäävästä maa-alueesta.

Säännöksen nojalla keskivedenkorkeuden nostohankkeista seuraava kiinteistön arvonnousu voitaisiin ottaa huomioon joko velvoittamalla hakija osallistumaan keskivedenkorkeuden nostamisen kustannuksiin tai vähentämällä hänelle maksettavan korvauksen määrää enintään hankkeen hänelle tuottamaa hyötyä vastaavalla määrällä.

Hyötyä saavan osallistumisvelvollisuus olisi kertaluontoinen ja rajautuisi hankkeen toteuttamisen kustannuksiin. Hyötyä saava ei siten olisi samaan tapaan velvollinen osallistumaan hankkeeseen kuin ojituksessa tai keskivedenkorkeuden laskuhankkeissa 7 §:n 1 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Hyötyä saava ei siten olisi velvollinen esimerkiksi osallistumaan hankkeen toteuttamiseen ja kaikkien luvanhaltijalle kuuluvien velvoitteiden jakamiseen.

Osallistumisesta nostohankkeen kustannuksiin tulisi määrätä lupapäätöksen yhteydessä vastaavasti kuin 7 §:n 3 momentissa.

9 §. Keskivedenkorkeuden nostamista varten perustettava yhteisö. Vastaavasti kuten keskivedenkorkeuden laskemista koskevissa hankkeissa, myös keskivedenkorkeuden nostohankkeissa on tärkeää saada luvanhaltijaksi taho, joka edustaa hankkeen hyödynsaajien kollektiivista intressiä. Tällöin yksittäisten hyödynsaajien olosuhteissa tapahtuneet muutokset eivät välittömästi heijastuisi hankkeesta vastaavan toimintaan.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta perustaa yhteisenä hankkeena toteutettavaa keskivedenkorkeuden nostoa varten 12 luvun mukainen yhteisö. Yhteisö tulisi perustaa aina, kun luvanhakijoita on useampia kuin yksi. Yhteisö tulisi perustaa hankkeen lupakäsittelyn aikana. Tämän vuoksi 1 momentissa säädettäisiin, että aluehallintoviraston tulee vahvistaa yhteisön säännöt lupapäätöksellä. Vesioikeudellisen yhteisön tulisi siis pitää perustava kokous siten kuin 12 luvussa säädetään ja toimittaa yhteisön säännöt aluehallintovirastolle vahvistettavaksi ennen lupapäätöksen antamista.

Perustettava yhteisö olisi 12 luvun 2 §:n mukaan luvanhaltijana hankkeessa, jonka toteuttamista varten yhteisö on perustettu. Yhteisö vastaisi siten hankkeen toteuttamisesta, lupavelvoitteiden noudattamisesta ja rakennelmien kunnossapidosta.

Keskivedenkorkeuden laskuhankkeista poiketen voisi hyödynsaaja nostohankkeessa valita, haluaako hän liittyä pykälässä tarkoitetun yhteisön jäseneksi vai osallistua hankkeen toteuttamiskustannuksiin 8 §:n mukaisesti lupapäätöksessä määrättävällä summalla. Hyödynsaajalla olisi kuitenkin 2 momentin mukaan oikeus päästä jäseneksi yhteisöön, jolloin hän pääsee osallistumaan yhteisön päätöksentekoon lupamääräysten puitteissa. Samalla hyödynsaaja kuitenkin sitoutuisi hankkeen toteuttamisvastuuseen. Oikeus liittyä jäseneksi yhteisöön olisi nostohankkeissa myös muuta kuin 2 §:n mukaista yksityistä hyötyä saavilla.

Yksityinen hyöty on 2 §:ssä sidottu vesialueen tai rantakiinteistön käyttöarvoon, jolloin hyödynsaajaksi katsottaisiin kyseisen kiinteistön kulloinenkin omistaja. Kiinteistön luovutuksessa siihen liittyneet oikeudet ja velvollisuudet siirtyisivät 17 luvun 7 §:n mukaisesti luovutuksensaajalle mukaan lukien mahdolliset jäsenyydet vesilain mukaisissa yhteisöissä. Kiinteistöjaotuksen muuttuessa uuden kiinteistön omistaja olisi kuitenkin yhteisön jäsen vain siinä tapauksessa, että myös uuden kiinteistön aluetta sisältyy hankkeen hyötyalueeseen. Hyötyalueen jakautuminen muodostettavien uusien kiinteistöjen kesken määräisi myös kustannusosuuksien ja sitä kautta äänioikeuden jakautumisen yhteisössä, ellei tästä ole yhteisössä jäsenten kesken toisin sovittu.

10 §. Keskivedenkorkeuden alentamista varten perustettava yhteisö. Pykälässä säädettäisiin velvollisuudesta perustaa vesioikeudellinen yhteisö yhteisenä hankkeena toteutettavaa keskivedenkorkeuden alentamista varten. Nykyisen vesilain 7 luvun 9 § mahdollistaa yhteisen järjestelyhankkeen toteuttamisen kaikkien hyödynsaajien kirjallisen sopimuksen perusteella myös ilman järjestely-yhtiön perustamista. Aluehallintoviraston on vahvistettava sopimus, jonka sisällöstä on myös säädetty varsin yksityiskohtaisesti. Koska yhteisön perustaminen ei estä hyödynsaajia sopimasta esimerkiksi kustannusten jaosta haluamallaan tavalla ja yhteisöä voidaan pysyvyyden kannalta pitää ensisijaisena ratkaisuna, tulisi yhteisenä hankkeena toteutettavaa keskivedenkorkeuden alentamista varten aina perustaa 12 luvun mukainen vesioikeudellinen yhteisö. Tästä säädettäisiin pykälän 1 momentissa.

Pykälän 2 momentin mukaan keskivedenkorkeuden nostohankkeessa perustettua yhteisöä koskevia 9 §:n säännöksiä sovellettaisiin keskivedenkorkeuden alentamista varten perustettuun yhteisöön. Laskuyhteisön säännöt tulisi vahvistaa lupaviranomaisessa lupapäätöksen yhteydessä, ja niistä tulisi ilmoittaa hankkeen vaikutusalueen kuntien ympäristönsuojeluviranomaisille. Toisin kuin nostohankkeissa, keskivedenkorkeuden laskemista varten perustetussa yhteisössä hyödynsaajat olisivat velvollisia osallistumaan yhteisöön sen jäseninä silloin, kun kyse olisi 7 §:n 1 momentissa tarkoitetusta hankkeesta, jonka kannattajat edustavat yli puolta hankkeesta saatavan yksityisen hyödyn arvosta. Vastaava säännös sisältyy nykyisen vesilain 7 luvun 10 §:n 1 momenttiin. Yhteisön jäseninä hyödynsaajat vastaisivat hankkeen toteutuksesta ja ylläpidosta.

11 §. Päätöksenteko keskivedenkorkeuden alentamista varten perustetussa yhteisössä. Pykälän 1 momentti vastaisi nykyisen vesilain 7 luvun 11 §:n 2 momenttia, jonka mukaan kunkin jäsenen äänivalta vastaisi hänen kustannusosuuttaan. Kustannusten jakamisesta hyödynsaajien kesken olisi voimassa, mitä 7 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään. Pääsääntönä olisi, että kustannukset ja äänivalta jakautuisivat hankkeesta saatavan hyödyn mukaan. Hyödynsaajat voisivat kuitenkin halutessaan sopia toisinkin.

12 §. Maksujen periminen. Maksujen perimisen osalta noudatettaisiin soveltuvin osin ojitusyhteisöä koskevia 5 luvun 27—28 §:ää. Mainituissa pykälissä säädetään maksujen perinnässä noudatettavasta menettelystä ja mahdollisuudesta periä ennakkomaksuja.

7 luku Vesistön säännöstely

1 §. Soveltamisala. Vesistön säännöstely on hanketyyppi, jolle on tunnusomaista juoksutuksen jatkuva säätely kulloisenkin vesitilanteen mukaan. Säännöstelyn käsite ja luvun soveltamisala on tarkoitus säilyttää pääosin nykyisellään.

Säännöstelyn soveltamisala määräytyisi samaan tapaan kuin nykyisen vesilain 8 luvun 1 §:n 1 momentissa. Säännöstelynä pidetään muuta kuin vähäistä virtaaman ja veden korkeuden jatkuvaa säätelyä sekä veden jatkuvaa juoksuttamista vesistöstä tai sen osasta toiseen. Säännöstelyllä pyritään hallitsemaan vedenjuoksua sekä vedenkorkeutta, joka useimmiten tasoittaa vesistön luonnollisessa vedenjuoksussa ja vedenkorkeudessa tapahtuvia muutoksia. Nykyisen vesilain 8 luvun säännöksiä on sovellettu vaihtelevasti myös kalankasvatuksessa käytettyihin luonnonravintolammikoihin, joille on tunnusomaista ajoittain tapahtuva lammikon vedenpinnan voimakas alentuminen, osin jopa kuivaksi saakka. Vedenkorkeuden ja vedenjuoksutuksen säätelyn jatkuvuuden vaatimuksen myötä luonnonravintolammikoihin ei sovellettaisi enää säännöstelyä koskevia säännöksiä.

Nykyisen vesilain 8 luvun 1 §:n 1 momentissa oleva luettelo säännöstelyn tavoitteista on osin vanhentunut eikä siitä ilmene säännöstelyhankkeiden monitavoitteisuus. Lakiin ei ehdoteta sisällytettäväksi luetteloa tavoitteista, joihin säännöstelyllä pyritään. Vesitaloushankkeiden hyötyisyyden vaatimuksesta johtuen on selvää, että säännöstelyn tavoitteen tulee olla hyväksyttävä. Säännöstely voisi liittyä esimerkiksi vesivoiman hyödyntämiseen, vesiliikenteeseen, vedenhankintaan, vesiympäristön suojeluun, tulvasuojeluun, virkistyskäyttöön tai muuhun hyödylliseen tarkoitukseen.

Säännöstelyhankkeen vaikutukset saattavat olla osin samanlaisia kuin 6 luvussa säänneltyjen vedenkorkeuden pysyvää muuttamista koskevien hankkeiden. Säännöstelyhanketta koskevassa lupa-asiassa ratkaistaan kaikki hankkeeseen liittyvät kysymykset, minkä vuoksi 6 luvun mukainen luparatkaisu ei ole tarpeen säännöstelyluvan lisäksi.

Oikeus hakea lupaa säännöstelyyn määräytyisi lain yleisten säännösten perusteella. Nykyiseen lakiin sisältyvää erityistä luvanhakukompetenssia koskevaa säännöstä ei ole tarpeen ottaa uuteen lakiin, koska yleiset säännökset johtavat käytännössä samaan lopputulokseen. Vireillepano-oikeuteen liittyvästä hyödyn määrää koskevasta vaatimuksesta luopuminen ei ennalta arvioiden johda säännöstelyä koskevien hakemusten määrän lisääntymiseen tai oikeuden väärinkäyttämiseen.

Nykyisessä laissa valtion luvanhakukompetenssista on ollut tarpeen säätää erikseen, sillä valtiota ei ole voitu pitää säännöksessä tarkoitettuna hyödynsaajana, jolla on oikeus panna säännöstelyä koskeva asia vireille. Tästä säännöksestä ehdotetaan luovuttavaksi. Valtion oikeus hakea lupaa säännöstelyyn arvioitaisiin yleisten hakemusvaltuutta koskevien säännösten perusteella. Säännöstelystä ei välttämättä koidu valtiolle välitöntä hyötyä, mutta valtio voi saada välillistä hyötyä esimerkiksi tulvasuojelun muodossa. Valtiolla tulisi sen vuoksi olla näiden intressien sekä yleisen tarpeen edellyttäessä oikeus hakea lupaa säännöstelyyn.

Lukuun ei myöskään sisällytettäisi vesilain nykyistä 8 luvun 8 §:n säännöstä kilpailevista säännöstelyhankkeista. Samanaikaisesti vireillä olevia hankkeita koskevaa säännöstä ei ole käytännössä sovellettu, eikä sen soveltaminen tulevaisuudessakaan ole todennäköistä. Kun säännökseen vielä liittyy muutoksenhakua koskeva epäselvyys, se jätettäisiin pois uudesta laista. Toisensa poissulkevien samanaikaisesti vireillä olevien hankkeiden käsittely tapahtuisi siten lain yleisten säännösten ja periaatteiden mukaisesti.

2 §. Säännöstelyä koskevat lupamääräykset. Pykälä korvaisi nykyisen padotus- ja juoksutussääntöä koskevan vesilain 8 luvun 9 §:n. Padotus- ja juoksutussäännön käsitteestä luovuttaisiin ja sääntöihin sisältyneet määräykset annettaisiin lupamääräyksinä.

Pykälässä säädettäisiin, että säännöstelyä koskevaan lupaan tulee sisällyttää aina määräykset vedenjuoksutuksen järjestämisestä. Säännös täydentäisi 3 luvun yleisiä lupamääräysten antamista koskevia säännöksiä. Koska juoksutusta koskevat määräykset ovat olennainen osa säännöstelylupaa, tulisi lakiin sisällyttää tätä koskeva nimenomainen säännös. Myös vedenkorkeutta koskevat määräykset ovat yleensä tarpeen säännöstelyä koskevassa luvassa, mutta niiden tarpeellisuus voidaan ratkaista tapauskohtaisesti 3 luvun 10 §:n 2 momentin nojalla.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin voimassaolevia lupia koskevien määräysten muuttamisesta uuden hankkeen lupamääräysten vuoksi. Säännös korvaisi padotus- ja juoksutussäännön yhdistämistä koskevan vesilain nykyisen 8 luvun 9 §:n 2 momentin. Säännöksen tarkoituksena on sovittaa eri hankkeiden lupamääräykset toisiinsa. Kuten nykyisin, säännöksen tarkoittamaan tarkistamiseen liittyisi korvausvelvollisuus. Korvausvelvollisuuden osalta säännöksessä viitattaisiin 3 luvun 21 §:n 3 momentissa olevaan korvaussäännökseen. Myös tältä osin säännös vastaisi nykyistä lakia.

Nykyisen lain 8 luvun 25 §:n mukaan säännöstelystä yleiselle edulle aiheutuvia haittoja voidaan hyvittää lupapäätöksessä valtiolle suoritettavaksi määrättävällä säännöstelymaksulla. Nykyisin maksua ei kuitenkaan voida pitää tarpeellisena. Säännöstelymaksu otettiin lakiin tilanteessa, jossa oli tiedossa suuria säännöstelyhankkeita ja näistä arvioitiin aiheutuvan paikkakunnalle sellaisia laaja-alaisia haittoja, joita maksulla olisi voitu korvata. Käytännössä luvan myöntäminen tällaisia vaikutuksia aiheuttavalle hankkeelle tuskin on mahdollista, eikä maksun määrääminen näin ollen tule kysymykseen. Säännöstelymaksuja on määrätty vain muutamissa tapauksissa. Maksun käytännön merkitystä ovat vähentäneet muun muassa toimenpidevelvoitteet ja mahdollisuus tarkistaa lupaa ennakoimattomien vahinkojen vuoksi. Maksun taustalla olevia haittoja on myös torjuttu vapaaehtoisilla järjestelyillä. Kun vielä otetaan huomioon maksuun liittyneet tulkintaongelmat, säännöstelymaksusta tulisi luopua.

3 §. Rakennelman käyttäminen. Eräissä tilanteissa säännöstelyn toteuttaminen saattaa edellyttää olemassa olevien rakenteiden ja rakennelmien käyttämistä. Lakiehdotuksen 2 luvun 14 §:n nojalla vesitalousluvan hakijalle voidaan myöntää oikeus toiselle kuuluvan rakennelman poistamiseen, muuttamiseen tai käyttämiseen. Säännös koskee myös säännöstelyhankkeita.

Vesilain 2 luvun 14 §:n nojalla ei kuitenkaan voida omistajaa velvoittaa käyttämään rakennetta tai rakennelmaa säännöstelyn edellyttämällä tavalla, minkä vuoksi lakiin tulisi sisällyttää vesilain nykyistä 8 luvun 7 §:n 2 momenttia vastaava säännös. Säännöksen nojalla säännöstelyyn soveltuvan rakennelman kuten padon omistaja voitaisiin velvoittaa käyttämään rakennelmaa korvausta vastaan säännöstelyn edellyttämällä tavalla.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin käyttämisvelvoitteeseen liittyvästä korvausvelvollisuudesta. Pakkotoimioikeudesta johtuva edunmenetys olisi normaaliin tapaan korvattava. Rakennelman omistajan oikeusaseman parantamiseksi säännökseen lisättäisiin rakennelman omistajan oikeus vaatia korvauksen sijasta luvanhaltijaa lunastamaan rakennelma. Säännös ei antaisi luvanhaltijalle lunastusoikeutta, vaan lunastaminen edellyttäisi aina omistajan vaatimusta.

4 §. Kuulutushakemus. Pykälä perustuisi nykyisen vesilain 8 luvun 3 §:ään. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin luvanhakijan velvollisuudesta kuulutuksella ilmoittaa hankkeesta ja tarjota muille osallistumaan oikeutetuille hyödynsaajille mahdollisuutta osallistua säännöstelyyn. Julkinen kuulutus on tarpeen varmistamaan, että kaikki hyödynsaajat saavat tiedon hankkeesta. Kuulutus ei estä sitä, että hyödynsaajat kuulutuksen jälkeen sopivat hankkeen toteuttamisesta.

Velvollisuus tarjota osallistumismahdollisuutta olisi 1 momentin mukaan kaikilla muilla luvanhakijoilla kuin valtiolla. Valtion erityisasema ehdotetaan näin edelleen säilytettäväksi. Tämä tarkoittaisi käytännössä sitä, että muilla hyödynsaajilla ei ole oikeutta osallistua valtion vireille panemaan säännöstelyyn. Valtiolla olisi kuitenkin mahdollisuus tarjota osallistumista muille hyödynsaajille.

Säännöstelylukuun ei ehdoteta sisällytettäväksi nykyisen vesilain 8 luvun 2 §:n 2 momentin kaltaista hyödyn käsitteen määrittelyä. Määritelmä on tarpeeton sen vuoksi, että se ei millään tavalla rajaa hyötynä huomioon otettavia etuja. Näin hyödyllä tarkoitettaisiin 1 momentissa ja koko luvussa käytännössä samaa kuin nykyisessä laissa. Sen vuoksi säännöstelyä koskevan hyödyn arviointi voidaan perustaa 3 luvun yleisiin säännöksiin lupaharkinnassa huomioon otettavista hyödyistä.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin kuulutushakemuksen keskeisestä sisällöstä ja sen käsittelystä. Hakemukseen tulisi sisältyä hanketta koskeva suunnitelma, selvitys hankkeen piiriin kuuluvista hyödynsaajista, arvio hankkeen hyödyistä ja sen jakamisesta hyödynsaajien kesken sekä hankkeen kustannusarvio. Hankesuunnitelman sisällöstä säädetään 11 luvun 3 §:ssä. Suunnitelma-asiakirjojen tulisi jo tässä vaiheessa olla siten kattavat, että niistä ilmenee riittävällä tarkkuudella osallistumismenettelyyn oikeutetut eli hankkeesta merkittävää hyötyä saavat tahot. Arvio hankkeen hyödyistä ja kustannuksista sekä niiden jakaantumisesta ovat keskeisellä sijalla yksittäisen hyödynsaajan näkökulmasta arvioitaessa hankkeeseen osallistumista.

Kuulutushakemuksen käsittelyssä noudatettaisiin nykyisen vesilain 8 luvun 3 §:n 1 momentin mukaista menettelyä. Lupaviranomaisen tulisi hakemuksen saavuttua julkisella kuulutuksella kehottaa hyödynsaajia ilmoittamaan osallistumisestaan hankkeeseen. Säännöstely poikkeaa kuitenkin siinä määrin muista vesitaloushankkeista, että lupaviranomaisen tulisi tarkastaa hakemusasiakirjat ennen kuuluttamista. Tarkastuksella pyritään varmistamaan, että asiakirjat täyttävät niille asetetut vaatimukset ja että luvan myöntämisen edellytykset olisivat todennäköisesti käsillä. Jos suunnitelman perusteella on ilmeistä, ettei hankkeeseen voida myöntää lupaa, lupaviranomaisen on hylättävä hakemus. Tarkoituksena ei ole, että lupaviranomainen tässä vaiheessa ryhtyisi yksityiskohtaisesti arvioimaan hankkeen toteuttamisen edellytyksiä, vaan että menettelyä ei käynnistettäisi vajavaisten tai selkeästi perusteettomien hakemusten osalta. Muutosta hylkäämispäätökseen haettaisiin siinä järjestyksessä kuin 15 luvussa säädetään.

Pykälän 3 momentti vastaisi vesilain nykyistä 8 luvun 3 §:n 3 momenttia. Säännös koskisi tilannetta, jossa kuulutushakemusta ei ole tehty lupahakemuksen yhteydessä vaan erillisenä hakemuksena. Tällaisessa tilanteessa lupahakemus on tehtävä vuoden kuluessa kuulutusajan päättymisestä tai aluehallintoviraston erikseen määräämässä pidemmässä ajassa. Määräajan jälkeen lupahakemuksen tekemiseksi tarvitaan uusi kuulutushakemus. Säännöksellä ei olisi vaikutusta itse kuulutushakemuksen sisältöön ja sen käsittelyyn.

5 §. Osallistuminen säännöstelyhankkeeseen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin hyödynsaajan oikeudesta osallistua säännöstelyhankkeeseen. Pykälän 1 momentti vastaisi asiasisällöltään vesilain 8 luvun 4 §:ää. Ehdotuksen mukaan hyödynsaajalla olisi oikeus osallistua hankkeeseen, jos hänen saamansa hyöty on merkittävä. Hyödyn merkittävyyden arvioinnin osalta ei ole tarkoitus muuttaa vallitsevaa oikeustilaa. Oikeutta ei olisi sellaisilla hyödynsaajilla, joiden hyöty on vähäinen. Sääntelyn tarkoituksena on antaa niille säännöstelystä merkittävää hyötyä saaville tahoille, jotka saattavat joutua vastaamaan hankkeen kustannuksista vähäistä suuremmalla määrällä, mahdollisuus vaikuttaa hankkeen toteuttamistapaan osallistumalla hankkeeseen. Jos hyödynsaaja haluaa osallistua hankkeeseen, tulee hänen ilmoittaa siitä kirjallisesti aluehallintovirastolle kuulutuksessa määrätyn ajan puitteissa.

Jos hakijan lisäksi yksi tai useampia hyödynsaajia ilmoittaa osallistuvansa hankkeen toteuttamiseen, on hanketta varten 2 momentin mukaan perustettava säännöstely-yhteisö. Yhteisön perustamisessa noudatettaisiin 12 luvun säännöksiä. Perustamistoimenpiteistä vastaisi luvanhakija.

6 §. Säännöstely-yhteisö. Nykyisen vesilain 8 luvun 11 §:n mukaan säännöstelyn toimeenpanoa varten on perustettava säännöstely-yhtiö, jos hanke toteutetaan yhteishankkeena tai joku hyödynsaajista ilmoittaa osallistuvansa toisen vireille panemaan hankkeeseen. Käytännössä säännöstely-yhtiöitä on perustettu hyvin harvoin ja niiden sijasta on useimmiten pyritty vapaaehtoisiin järjestelyihin, kuten osakeyhtiön perustamiseen.

Säännöstely-yhtiötä koskeva sääntely ehdotetaan säilytettäväksi pääpiirteittäin nykyisellään. Lain terminologian mukaisesti yhtiön sijasta käytettäisiin kuitenkin säännöstely-yhteisön käsitettä. Säännöstely-yhteisöihin sovellettaisiin muiden yhteisöjen tavoin 12 luvun yleissäännöksiä, joita 7 luvun erityissäännökset täydentäisivät.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velvollisuudesta perustaa säännöstely-yhteisö, koska 12 luvun säännöksistä ei tätä velvollisuutta johdu. Nykyisen lain tavoin velvollisuus koskisi tilannetta, jossa useat hakevat lupaa yhdessä ja tilannetta, jossa 5 §:n 1 momentin mukaan hankkeeseen osallistumaan oikeutettu hyödynsaaja käyttää tätä oikeuttaan hyväksi. Säännös ei estäisi sitä, että luvanhakijat perustavat esimerkiksi osakeyhtiön, jonka nimissä lupaa haetaan. Jos kaikki osallistumaan halukkaat ovat osakkaana yhtiössä, ei yhteisöä tarvitse perustaa. Momentissa säädettäisiin selvyyden vuoksi myös, että yhteisön säännöt vahvistetaan lupapäätöksellä. Tällä varmistetaan se, että hankkeesta vastaava yhteisö on asianmukaisesti perustettu luvan tullessa voimaan.

Ehdotetun vesilain 11 luvun 17 §:n 3 momentin mukaan lupa annetaan yhteisölle, jos tällainen on perustettu hankkeen toteuttamista varten. Yhteisö vastaisi siten hankkeen toteuttamisesta, lupavelvoitteiden noudattamisesta ja rakennelmien kunnossapidosta. Nykyisen vesilain 8 luvun 12 §:n kaltaista erillistä säännöstä yhteisön velvollisuuksista ei laissa tarvittaisi.

7 §. Säännöstely-yhteisön jäsenet. Pykälä sisältäisi 12 luvun säännöksiä täydentävät säännökset vesioikeudellisen yhteisön jäsenyydestä. Pykälän 1 momentti vastaisi nykyisen vesilain 8 luvun 13 §:n 1 momenttia. Säännöksen mukaan yhteisön jäseniä olisivat kaikki luvanhakijat sekä ulkopuoliset hyödynsaajat, jotka ovat ilmoittaneet osallistumisestaan hankkeeseen 5 §:n mukaisesti tai jotka on hyväksytty jäseniksi myöhemmin. Nykyiseen tapaan momenttiin otettaisiin nimenomainen maininta siitä, että myös vesioikeudellinen yhteisö voi aluehallintoviraston harkinnan mukaan olla jäsenenä säännöstely-yhteisössä sillo