HE 165/2007

Hallituksen esitys Eduskunnalle kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen hyväksymisestä ja kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehtyyn yleissopimukseen liittymisestä sekä laeiksi niiden lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että eduskunta hyväksyisi Strasbourgissa marraskuussa 1997 tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen kansalaisuudesta (kansalaisuusyleissopimus) ja hyväksyisi liittymisen New Yorkissa elokuussa 1961 tehtyyn yleissopimukseen kansalaisuudettomuuden vähentämisestä sekä antaisi suostumuksensa eräiden kansalaisuusyleissopimuksen nojalla annettavien varaumien tekemiseen.

Kansalaisuusyleissopimuksessa määritellään kansalaisuutta koskevat periaatteet ja määräykset sekä monikansalaisten asevelvollisuutta koskevat määräykset. Johtavia periaatteita ovat jokaisen oikeus kansalaisuuteen ja kansalaisuudettomuuden välttäminen. Yleissopimus sisältää syrjinnän kiellon. Yleissopimuksessa on myös määräyksiä kansalaisuuden saamisesta, menettämisestä, takaisin saamisesta, monikansalaisuudesta ja kansalaisuuteen liittyvistä menettelyistä.

Sopimusvaltioiden on kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen mukaan pääsääntöisesti annettava kansalaisuus alueellaan syntyneelle henkilölle, joka ei saa muun valtion kansalaisuutta. Sopimusvaltion on annettava kansalaisuus myös kysymyksessä olevan valtion kansalaisen lapselle, joka ei saa muun valtion kansalaisuutta. Kansalaisuuden menettäminen tai kansalaisuudesta luopuminen ei saa pääsääntöisesti johtaa siihen, että henkilöstä tulisi kansalaisuudeton. Yleissopimus sisältää kiellon kansalaisuuden pois ottamisesta henkilöltä tai henkilöryhmältä rodun, etnisen, uskonnollisen tai poliittisen syyn perusteella. Lisäksi yleissopimus sisältää alueluovutustilanteita, yleissopimuksen eräiden määräysten takautuvaa soveltamista sekä sen tulkintaa tai soveltamista koskevien erimielisyyksien ratkaisumenettelyä koskevia määräyksiä.

Vuonna 2003 voimaan tulleen kansalaisuuslain säännökset vastaavat sekä kansalaisuusyleissopimuksessa että kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyssä yleissopimuksessa olevia määräyksiä.

Kansalaisuusyleissopimus tuli kansainvälisesti voimaan maaliskuussa 2000. Suomen osalta sopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jolloin Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan. Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tuli kansainvälisesti voimaan joulukuussa 1975. Suomen osalta yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä liittymiskirjan tallettamisesta Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

Esitykseen sisältyvät lakiehdotukset sopimusten lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta. Ne ovat tarkoitetut tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksilla säädettävinä ajankohtina samanaikaisesti kyseessä olevien sopimusten voimaantulon kanssa.


ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ  
SISÄLLYS
YLEISPERUSTELUT
1 JOHDANTO
2 NYKYTILA
2.1 Kansainvälinen kehitys
2.2 Suomen lainsäädäntö
3 ESITYKSEN TAVOITTEET JA KESKEISET EHDOTUKSET
3.1 Tavoitteet
3.2 Keskeiset ehdotukset
4 ESITYKSEN VAIKUTUKSET
5 ASIAN VALMISTELU
6 MUITA ESITYKSEEN VAIKUTTAVIA SEIKKOJA
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1 Yleissopimusten sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön
1.1 Eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta
1.2 Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä
2 Lakiehdotusten perustelut
2.1 Laki kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
2.2 Laki kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
3 Voimaantulo
4 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys
4.1 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus
4.2 Käsittelyjärjestys
LAKIEHDOTUKSET
1. Laki kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
2. Laki kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta
SOPIMUSTEKSTIT

YLEISPERUSTELUT

1 Johdanto

Esityksen tarkoituksena on saattaa Strasbourgissa 6 päivänä marraskuuta 1997 tehty eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta, jäljempänä kansalaisuusyleissopimus, ja New Yorkissa 30 päivänä elokuuta 1961 tehty yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä voimaan Suomessa.

Kansalaisuusyleissopimus sisältää kansalaisuutta koskevia periaatteita ja määräyksiä sekä monikansalaisten asevelvollisuutta koskevia määräyksiä. Kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyssä yleissopimuksessa on tärkeänä periaatteena jokaisen oikeus kansalaisuuteen ja kansalaisuudettomuuden välttäminen.

Kansalaisuusyleissopimuksen sopimuspuolia ovat Alankomaat, Albania, Bulgaria, Islanti, Itävalta, Makedonia, Moldova, Portugali, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Tanska, Tsekin tasavalta, Ukraina ja Unkari. Kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen sopimuspuolia ovat Alankomaat, Albania, Armenia, Australia, Azerbaidzhan, Bolivia, Bosnia-Hertsegovina, Costa Rica, Guatemala, Irlanti, Itävalta, Kanada, Kiribati, Latvia, Lesotho, Liberia, Libya, Niger, Norja, Romania, Ruanda, Ruotsi, Saksa, Senegal, Slovakia, Swasimaa, Tanska, Tshad, Tsekin tasavalta, Tunisia, Uruguay, Uusi-Seelanti ja Yhdistynyt Kuningaskunta. Kansalaisuusyleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000 ja yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä 13 päivänä joulukuuta 1975.

Yleissopimukset ovat tämän esityksen liitteenä.

2 Nykytila
2.1 Kansainvälinen kehitys

Yhdistyneet Kansakunnat on useissa yhteyksissä pyrkinyt edistämään yksilön oikeutta kansalaisuuteen ja vähentämään kansalaisuudettomuustapauksia. Vuoden 1948 ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen mukaan jokaisella on oikeus kansalaisuuteen, eikä keneltäkään saa mielivaltaisesti riistää kansalaisuutta eikä evätä oikeutta kansalaisuuden vaihtamiseen. Useat ihmisoikeussopimukset, joiden sopimuspuolena Suomikin on, sisältävät kansalaisuutta koskevia määräyksiä. Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (SopS 7-8/1976) mukaan jokaisella lapsella on oikeus saada kansalaisuus. Tätä periaatetta korostetaan myös lapsen oikeuksia koskevassa yleissopimuksessa (SopS 59-60/1991). Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskevassa yleissopimuksessa (SopS 67-68/1986) määrätään, että sopimusvaltioiden tulee myöntää naisille yhtäläiset oikeudet kuin miehille saada, muuttaa ja säilyttää kansalaisuutensa. Erityisesti niiden tulee varmistaa, ettei avioliitto ulkomaalaisen kanssa eikä aviomiehen kansalaisuuden muuttuminen avioliiton aikana automaattisesti muuta vaimon kansalaisuutta, tee hänestä valtiotonta tai pakota häntä vastaanottamaan miehensä kansalaisuutta. Sopimusvaltioiden tulee myöntää naisille yhtäläiset oikeudet kuin miehille heidän lastensa kansalaisuuteen nähden. Myös yleissopimuksessa avioliitossa olevan naisen kansalaisuudesta (SopS 32/1968) tavoitellaan naisten ja miesten tasa-arvoisuutta kansalaisuusasioissa. Kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevassa yleissopimuksessa (SopS 37/1970) sopimusvaltiot ovat sitoutuneet takaamaan kaikille rotuun, ihonväriin tai kansalliseen tai etniseen alkuperään katsomatta oikeuden kansalaisuuteen. Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan välillä on lisäksi tehty pohjoismainen sopimus eräiden kansalaisuutta koskevien määräysten voimaansaattamisesta, jäljempänä Pohjoismainen kansalaisuussopimus (SopS 61/2003). Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehtiin New Yorkissa 30 päivänä elokuuta 1961. Euroopan neuvoston ministerikomitean sijaiskokous hyväksyi 14 päivänä toukokuuta 1997 eurooppalaisen yleissopimuksen kansalaisuudesta. Yleissopimus avattiin allekirjoitettavaksi ministerikomitean 101. istunnossa 6 päivänä marraskuuta 1997.

2.2 Suomen lainsäädäntö

Kansalaisuutta koskevista asioista säädetään perustuslaissa, kansalaisuuslaissa (359/2003) ja valtioneuvoston asetuksessa kansalaisuudesta (799/2004). Perustuslain 5 §:n mukaan Suomen kansalaisuus saadaan syntymän ja vanhempien kansalaisuuden perusteella sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Kansalaisuus voidaan myöntää laissa säädetyin edellytyksin myös ilmoituksen tai hakemuksen perusteella. Suomen kansalaisuudesta voidaan vapauttaa vain laissa säädetyillä perusteilla ja sillä edellytyksellä, että henkilöllä on tai hän saa toisen valtion kansalaisuuden. Suomen kansalaisuuslaissa noudatetaan periytymisperiaatetta (jus sanguinis), jota kansalaisuudettomuustapausten välttämiseksi täydentää syntymämaaperiaate (jus soli).

Suomessa harkittiin kansalaisuusyleissopimuksen hyväksymistä vuonna 1997. Tuolloin katsottiin, että sopimuksen hyväksyminen olisi vaatinut varaumien tekemistä tiettyihin sopimuksen artikloihin. Vuonna 1997 Suomessa oli voimassa kansalaisuuslaki (401/1968, muut. 584/1984 ja 155/1995). Toimivalta kansalaisuushakemusten ratkaisemisessa oli hallitusmuodon (94/1919) 31 §:n mukaan tasavallan presidentillä. Kansalaisuusilmoitukset ratkaisi Ulkomaalaisvirasto. Sopimuksen hyväksyminen olisi edellyttänyt varaumien tekemistä 6 artiklan 1 a kappaleeseen, 7 artiklan 2 kappaleeseen ja 12 artiklaan. Tuolloin voimassa olleen kansalaisuuslainsäädännön mukaan Suomen kansalaisen miehen avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi sai Suomen kansalaisuuden joko vanhempiensa myöhemmin solmiman avioliiton perusteella tai ilmoitusmenettelyllä. Pelkkä isyyden vahvistaminen ei riittänyt Suomen kansalaisuuden saamiseen. Varauman tarve poistui tältä osin nykyisen kansalaisuuslain voimaantulon yhteydessä. Kansalaisuuslain 9 §:n 1 momentin 2 b kohdan mukaan Suomessa avioliiton ulkopuolella syntyvä Suomen kansalaisen miehen lapsi saa Suomen kansalaisuuden isyyden vahvistamisen perusteella. Toinen varauman tarve liittyi sopimuksen 7 artiklan 2 kappaleeseen. Lapsi saattoi aikaisemman kansalaisuuslainsäädännön nojalla menettää tietyissä tilanteissa Suomen kansalaisuutensa hänen vanhempansa saadessa vieraan valtion kansalaisuuden, jos hänelle ei jäänyt huoltajaa, joka on Suomen kansalainen. Merkitystä Suomen kansalaisuuden menettämisen kannalta oli lapsen huoltosuhteella, ei sinänsä vanhemmuudella. Mahdollisen varauman tarve on poistunut uuden kansalaisuuslain myötä. Kolmas selkeä varauman tarve liittyi aikaisemmin muutoksenhakuoikeuden puuttumiseen kansalaisuusasioissa. Tasavallan presidentin päätökseen ei saanut hakea muutosta. Kansalaisuuspäätöksiin tuli muutoksenhakuoikeus 15 päivästä elokuuta 1998 lukien, kun kansalaisuuslain muutos (481/1998) tuli voimaan. Samassa yhteydessä toimivalta kansalaisuusasioissa siirtyi kokonaisuudessaan Ulkomaalaisvirastolle.

Suomen kansalaisuuden on 1 päivästä heinäkuuta 1968 lukien saanut syntyessään Suomessa syntyvä lapsi, jos hän ei syntyessään saa vieraan valtion kansalaisuutta. Periytymisperiaatetta täydentävä syntymämaaperiaate oli mainittu jo kumotun kansalaisuuslain (401/1968) 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa ja se on mainittu nykyisen kansalaisuuslain 9 §:n 1 momentin 4 kohdassa. Tältä osin liittymiseen kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehtyyn yleissopimukseen ei ole ollut estettä. Sen sijaan sopimukseen liittyminen olisi edellyttänyt aikaisemmin muutosta kansalaisuuslakiin Suomen kansalaisen miehen avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen osalta. Suomen kansalaisen miehen ulkomailla avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ei saanut Suomen kansalaisuutta muutoin kuin vanhempiensa myöhemmin solmiman avioliiton perusteella tai ilmoitusmenettelyllä. Suomen lainsäädäntö ei aukottomasti taannut kansalaisuuden myöntämistä lapselle, joka ei voinut saada syntymävaltionsa kansalaisuutta ja jäi täten kansalaisuudettomaksi. Näin ollen Suomen aikaisempi kansalaisuuslainsäädäntö oli ristiriidassa sopimuksen määräysten kanssa. Ristiriita on poistunut nykyisen kansalaisuuslain myötä.

Suomen voimassa oleva kansalaisuuslainsäädäntö vastaa kansalaisuusyleissopimuksessa ja kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyssä yleissopimuksessa olevia määräyksiä.

Kansalaisuusyleissopimus sisältää asevelvollisuuden suorittamista koskevia määräyksiä. Suomessa asevelvollisuuden suorittamisesta ja siitä vapauttamisesta säädetään asevelvollisuuslaissa (452/1950). Hallitus on antanut eduskunnalle esityksen uudeksi asevelvollisuuslaiksi (HE 37/2007 vp). Sekä voimassa olevassa asevelvollisuuslaissa että lakiehdotuksessa on säännös, jonka mukaan asevelvollisuudesta on asevelvollisuuslaissa säädetyn lisäksi voimassa, mitä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista johtuu.

3 Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset
3.1 Tavoitteet

Esityksen tavoitteena on, että Suomi hyväksyy kansalaisuusyleissopimuksen ja liittyy kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehtyyn yleissopimukseen. Ensiksi mainitun yleissopimuksen hyväksymiskirjat talletetaan Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan ja jälkimmäisen liittymiskirjat Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

Kansalaisuusyleissopimukseen liittyvän valtion osalta sopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jolloin Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan. Kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehty yleissopimus tulee siihen liittyvän valtion osalta voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä liittymiskirjan tallettamisesta Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

Esitykseen sisältyvät lakiehdotukset sopimusten lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta on tarkoitettu tulemaan voimaan samanaikaisesti kyseessä olevan sopimuksen kanssa.

3.2 Keskeiset ehdotukset

Kansalaisuusyleissopimuksen tarkoituksena on edistää kansalaisuutta koskevien oikeusperiaatteiden asteittaista kehitystä ja niiden saattamista osaksi valtionsisäistä lainsäädäntöä. Pyrkimyksenä on luoda puitteet hyvälle hallinnolle kansalaisuusasioissa. Sopimuksessa korostetaan jokaisen oikeutta kansalaisuuteen ja kielletään kansalaisuuden mielivaltainen pois ottaminen. Sopimus sisältää syrjinnän kiellon. Yksi sopimuksen keskeisiä periaatteita on kansalaisuudettomuuden estäminen ja vähentäminen.

Kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen tarkoituksena on turvata kaikille henkilöille jonkin valtion kansalaisuus. Sopimusvaltion on pääsääntöisesti annettava kansalaisuus alueellaan syntyneelle henkilölle ja kansalaisensa muuallakin syntyneelle lapselle, mikäli hän muuten jäisi kansalaisuudettomaksi. Yleissopimuksella pyritään myös estämään se, että henkilö tulisi kansalaisuudettomaksi, jos hän siviilisäädyn tai siviiliaseman muuttumisen tai muun seikan johdosta menettää sopimusvaltion kansalaisuuden. Henkilöä ei tule vapauttaa oman ilmoituksensa perusteella tai vastoin tahtoaan sopimusvaltion kansalaisuudesta, mikäli seurauksena olisi kansalaisuudettomuus. Kansalaisuutta ei saa ottaa pois rodun, etnisen, uskonnollisen tai poliittisen syyn perusteella. Sopimusvaltioiden tulee huolehtia myös valtioseuraantotapauksissa tai muutoin vastaanottaessaan tai luovuttaessaan aluetta siitä, etteivät alueen kansalaiset jää kansalaisuudettomiksi.

4 Esityksen vaikutukset

Molemmat yleissopimukset sisältävät pääosin määräyksiä asioista, joista on Suomessa säädetty kansalaisuuslaissa. Määräykset sisältävät kansalaisuuden saamiseen ja sen menettämiseen liittyviä periaatteita ja menettelytapoja.

Hallituksen esityksessä kansalaisuuslaiksi (HE 235/2002 vp) todetaan, että esityksen hyväksyminen mahdollistaisi Suomen osalta eurooppalaisen kansalaisuusyleissopimuksen hyväksymisen ja liittymisen kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehtyyn yleissopimukseen ilman varaumia. Yleissopimusten hyväksyminen ei edellytä kansalaisuuslain muutoksia. Yleissopimuksiin sisältyvästä syrjinnän kiellosta säädetään Suomessa perustuslain 6 §:ssä. Yleissopimukset eivät vaikuta viranomaisten toimintaan eivätkä aiheuta lisäkustannuksia.

Sekä voimassa olevassa asevelvollisuuslaissa että ehdotuksessa uudeksi asevelvollisuuslaiksi on säännös, jonka mukaan asevelvollisuudesta on asevelvollisuuslaissa säädetyn lisäksi voimassa, mitä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista johtuu. Suomen liityttyä tässä tarkoitettuihin sopimuksiin sopimusten määräykset täydentävät Suomen asevelvollisuuslainsäädäntöä sopimusvaltioiden kansalaisten asevelvollisuuden osalta.

Kansalaisuusyleissopimuksen hyväksyminen vähentäisi jonkin verran varusmiespalveluksesta vapautumista koskevien hakemusten määrää, koska nykyistä suurempi osa asevelvollisista vapautettaisiin varusmiespalveluksen suorittamisesta suoraan kansalaisuusyleissopimuksen perusteella. Ulkomaalaisvirasto on vuosittain määrittänyt Pääesikunnan pyynnöstä noin 100 asevelvollisuusikäisen henkilön kansalaisuusaseman. Sopimuksiin liittymisellä ei olisi merkittävää vaikutusta Ulkomaalaisvirastossa tehtävien kansalaisuusaseman määrittämisten määrään.

Taulukko: Varusmiespalveluksesta vapautumista koskevien hakemusten määrä

2002 2003 2004 2005 2006

223 261 352 400 442

Taulukko: Kansalaisuusaseman määrittämiset Ulkomaalaisvirastossa (kpl)

2002 2003 2004 2005 2006

2548 1378 990 987 1348

5 Asian valmistelu

Euroopan neuvosto hyväksyi kansalaisuusyleissopimuksen 6 päivänä marraskuuta 1997. Suomi oli yksi sopimuksen tuolloin allekirjoittaneista valtioista. Yleissopimuksen sopimuspuolina on 16 valtiota: Alankomaat, Albania, Bulgaria, Islanti, Itävalta, Makedonia, Moldova, Portugali, Romania, Ruotsi, Saksa, Slovakia, Tanska, Tsekin tasavalta, Ukraina ja Unkari.

Suomi osallistui Genevessä vuonna 1959 pidettyyn yleissopimusta kansalaisuudettomuuden vähentämisestä valmistelleeseen konferenssiin huomioitsijana. New Yorkissa järjestetyssä jatkokonferenssissa Suomella oli täysivaltainen edustaja. Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokous hyväksyi yleissopimuksen kansalaisuudettomuuden vähentämisestä 30 päivänä elokuuta 1961. Yleissopimuksen sopimuspuolina on 33 valtiota: Alankomaat, Albania, Armenia, Australia, Azerbaidzhan, Bolivia, Bosnia- Hertsegovina, Costa Rica, Guatemala, Irlanti, Itävalta, Kanada, Kiribati, Latvia, Lesotho, Liberia, Libya, Niger, Norja, Romania, Ruanda, Ruotsi, Saksa, Senegal, Slovakia, Swasimaa, Tanska, Tshad, Tsekin tasavalta, Tunisia, Uruguay, Uusi-Seelanti ja Yhdistynyt Kuningaskunta.

Hallituksen esitys on valmisteltu sisäasiainministeriössä. Siitä ovat antaneet lausuntonsa oikeusministeriö, ulkoasiainministeriö, puolustusministeriö, työministeriö, valtiovarainministeriö ja Ulkomaalaisvirasto.

6 Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Hallituksen esitys uudeksi asevelvollisuuslaiksi (HE 37/2007 vp) annettiin eduskunnalle 15 päivänä kesäkuuta 2007. Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi asevelvollisuuslaki, joka korvaisi vuoden 1950 asevelvollisuuslain. Asevelvollisuuslain uudistuksen tavoitteena on saattaa asevelvollisuuslaki perustuslain vaatimukset täyttäväksi ja myös muutoin entistä ajanmukaisemmaksi ja toimivammaksi. Ulkosuomalaisten ja toisen valtion kansalaisten asevelvollisuusasioihin ehdotetaan nykyistä joustavampia menettelytapoja. Ulkomailla asuva ei olisi velvollinen tulemaan kutsuntaan henkilökohtaisesti, vaan hän voisi hoitaa asian lähettämällä kirjallisen selvityksen palveluskelpoisuudestaan. Ulkomailla pitkään asunut, jolla olisi lisäksi muun valtion kansalaisuus, ei olisi velvollinen tulemaan kutsuntaan, eikä palvelukseen rauhan aikana. Käytössä olisi myös mahdollisuus myöntää vapautus hakemuksesta, kuten nykyisinkin. Lakiehdotuksessa on säännös, jonka mukaan asevelvollisuuden suorittamisesta on lisäksi voimassa, mitä siitä Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa määrätään. Tässä hallituksen esityksessä ehdotetaan, että Suomi tekisi eurooppalaiseen yleissopimukseen kansalaisuudesta varaumia ja antaisi selityksen, joiden sisältö on kytketty tiettyihin asevelvollisuuslakiehdotuksen sisältämiin säännöksiin. On siksi tärkeää, että tätä hallituksen esitystä ei hyväksytä aikaisemmin kuin asevelvollisuuslakia koskeva esitys.

Siviilipalveluksesta säädetään siviilipalveluslaissa (1723/1991). Laissa on säännökset siviilipalveluksesta vapauttamisesta ulkomaan kansalaisuuden perusteella. Myös siviilipalveluslain uudistaminen on vireillä. Siviilipalveluslakityöryhmä antoi mietintönsä 16 päivänä lokakuuta 2006. Työryhmän ehdotukset ovat monikansalaisten siviilipalveluksen suorittamista koskevien säännösten osalta samankaltaisia kuin asevelvollisuuslakiin ehdotetun muutokset. Hallituksen esitys siviilipalveluslaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 140/2007 vp) annettiin eduskunnalle 24 päivänä lokakuuta 2007.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1 Yleissopimusten sisältö ja suhde Suomen lainsäädäntöön
1.1 Eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta

Eurooppalainen yleissopimus kansalaisuudesta on jaettu kymmeneen lukuun: I luku Yleiset asiat (artikla 1-2), II luku Kansalaisuutta koskevat yleiset periaatteet (artikla 3-5), III luku Kansalaisuutta koskevat määräykset (artikla 6-9), IV luku Kansalaisuuteen liittyvät menettelyt (artikla 10-13), V luku Monikansalaisuus (artikla 14-17), VI luku Valtioseuraanto ja kansalaisuus (artikla 18-20), VII luku Asevelvollisuus monikansalaisuustapauksissa (artikla 21-22), VIII luku Sopimusvaltioiden välinen yhteistyö (artikla 23-24), IX luku Yleissopimuksen soveltaminen (artikla 25-26) ja X luku Loppumääräykset (artikla 27-32).

I luku

Yleiset asiat

1 artikla.Yleissopimuksen tavoite. Artiklassa todetaan, että sopimuksessa asetetaan luonnollisten henkilöiden kansalaisuutta koskevat periaatteet ja määräykset, samoin kuin monikansalaisten asevelvollisuutta koskevat määräykset, joiden kanssa kansallisten lainsäädäntöjen tulee olla yhdenmukaisia.

2 artikla.Määritelmät. Artikla sisältää sopimuksessa käytettyjen termien määritelmät. Määritelmät eivät ole ristiriidassa kansalaisuuslain kanssa. Kansalaisuudella tarkoitetaan yleissopimuksessa henkilön ja valtion välistä oikeudellista suhdetta. Kansalaisuus ei osoita henkilön etnistä alkuperää. Kansalaisuuslain 2 §:ssä kansalaisuus on määritelty yksilön ja valtion väliseksi lainsäädännölliseksi siteeksi, joka määrittää yksilön aseman valtiossa ja jolla määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia. Monikansalaisuus tarkoittaa artiklan mukaan sitä, että samalla henkilöllä on samanaikaisesti kaksi tai useampia kansalaisuuksia. Monikansalaisuuden käsitettä ei ole määritelty kansalaisuuslaissa, koska sen sisältöä on pidetty itsestään selvänä. Lapsi on artiklan mukaan alle 18-vuotias henkilö, ellei lapsi häneen sovellettavan lainsäädännön mukaan tule täysi-ikäiseksi aikaisemmin. Kansalaisuuslain 2 §:n mukaan lapsi on alle 18-vuotias naimaton henkilö. Valtionsisäisellä lainsäädännöllä tarkoitetaan yleissopimuksessa kaikkia kansallisen oikeusjärjestelmän määräyksiä perustuslaista tapaoikeuteen ja oikeuskäytäntöön.

II luku

Kansalaisuutta koskevat yleiset periaatteet

3 artikla.Valtion toimivalta. Artiklassa todetaan, että kukin valtio määrittelee lainsäädännössään, ketkä ovat sen kansalaisia. Muiden valtioiden tulee hyväksyä tämä lainsäädäntö sikäli kuin se on yhdenmukainen kansainvälisten sopimusten, kansainvälisen tapaoikeuden ja yleisesti hyväksyttyjen kansalaisuutta koskevien oikeusperiaatteiden kanssa. Perustuslain 5 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisuus saadaan syntymän ja vanhempien kansalaisuuden perusteella sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Kansalaisuus voidaan myöntää laissa säädetyin edellytyksin myös ilmoituksen tai hakemuksen perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen kansalaisuudesta voidaan vapauttaa vain laissa säädetyillä perusteilla ja sillä edellytyksellä, että henkilöllä on tai hän saa toisen valtion kansalaisuuden. Kansalaisuuslaissa säädetään, millä perusteilla Suomen kansalaisuus saadaan tai menetetään.

4 artikla.Periaatteet. Artiklassa määritellään ne periaatteet, joita sopimusvaltioiden kansalaisuutta koskevien määräysten tulee noudattaa. Näitä ovat jokaisen oikeus kansalaisuuteen, kansalaisuudettomuuden välttäminen ja kielto ottaa mielivaltaisesti kansalaisuus pois. Artiklassa todetaan myös, että avioliitto tai sen purkautuminen tai aviopuolison kansalaisuuden muuttuminen eivät saa vaikuttaa automaattisesti toisen puolison kansalaisuuteen. Perustuslain 2 §:n mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Perustuslain 5 §:n 2 momentin mukaan Suomen kansalaisuudesta voidaan vapauttaa vain laissa säädetyillä perusteilla ja sillä edellytyksellä, että henkilöllä on tai hän saa toisen valtion kansalaisuuden. Kansalaisuuslaissa on omaksuttu periytymisperiaate, jonka mukaan lapsen Suomen kansalaisuus perustuu pääsääntöisesti lapsen vanhemman Suomen kansalaisuuteen. Suomen kansalaisen lapsella on oikeus Suomen kansalaisuuteen joko suoraan lain nojalla tai ilmoitusmenettelyllä. Periytymisperiaatetta täydentää syntymämaaperiaate, joka takaa Suomessa syntyneelle lapselle Suomen kansalaisuuden, jos lapsi muuten jäisi kansalaisuudettomaksi. Suomen kansalaisen ulkomaalaisella ottolapsella on oikeus ottovanhempansa Suomen kansalaisuuteen joko suoraan lain nojalla tai ilmoitusmenettelyllä. Kansalaisuuslaissa suhtaudutaan kielteisesti kansalaisuudettomuuteen. Suomen kansalaisuutta ei voi menettää eikä siitä voi hakemuksesta vapautua, jos seurauksena olisi kansalaisuudettomuus. Kansalaisuuslain 4 §:n mukaan kansalaisuuslain säännöksiä kansalaisuuden menettämisestä ja kansalaisuudesta vapautumisesta ei saa soveltaa, jos henkilöstä niiden soveltamisen seurauksena tulisi kansalaisuudeton. Kansalaisuus voidaan menettää vain laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä. Päätös, jolla kansalaisuus todetaan menetetyksi, kuten muutkin kansalaisuutta koskevat päätökset, ovat kansalaisuuslain 41 §:n mukaan valituskelpoisia. Avioliiton solmiminen, avioero tai se, että toisen puolison kansalaisuus muuttuu, ei vaikuta toisen puolison Suomen kansalaisuuteen.

5 artikla.Syrjinnän kielto. Artikla sisältää syrjinnän kiellon. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltion kansalaisuutta koskeviin määräyksiin ei saa sisältyä eroja tai käytäntöjä, jotka merkitsevät sukupuoleen, uskontoon, alkuperään, ihonväriin tai kansalliseen tai etniseen alkuperään perustuvaa syrjintää. Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltion tulee kohdella kaikkia kansalaisiaan yhdenvertaisesti siihen katsomatta, ovatko he saaneet kansalaisuuden syntymän perusteella tai myöhemmin. Sopimuksen perustelumuistiossa todetaan artiklan 1 kappaleen osalta, että kansalaisuuden käsitteen luonteen vuoksi valtioilta edellytetään tiettyjen kriteerien asettamista omien kansalaistensa määrittelyssä. Tästä johtuen tietyissä tapauksissa suotuisampi kohtelu voi olla oikeutettua. Valtiot voivat kohdella suotuisammin tiettyjen toisten valtioiden kansalaisia. Tämä ei ole syrjintää kansallisen alkuperän perusteella, vaan suotuisampaa kohtelua kansalaisuuden perusteella. Saman artiklan 2 kappaleen perusteluissa todetaan, että kappaleen muotoilulla viitataan siihen, että kyseessä on julistuksenomainen ilmaisu eikä pakottava säännös, jota on noudatettava kaikissa tapauksissa.

Perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kansalaisuuslaissa on säännöksiä Pohjoismaiden kansalaisten muita suotuisammasta kohtelusta tietyissä kansalaisuuden saamista koskevissa menettelyissä. Kansalaisuuslain 30 §:n mukaan Islannin, Norjan, Ruotsin tai Tanskan 18 vuotta täyttänyt kansalainen saa Suomen kansalaisuuden, jos hän on saanut muun Pohjoismaan kansalaisuuden muulla tavoin kuin kansalaistamalla, jos hänen varsinainen asuntonsa ja kotinsa on ja on ollut Suomessa viimeksi kuluneet kuusi vuotta ja jos häntä ei ole tänä aikana tuomittu vapausrangaistukseen. Pohjoismaiden kansalaisten erityiskohtelu perustuu pohjoismaiseen kansalaisuussopimukseen. Kansalaistaminen tarkoittaa kansalaisuuden saamista hakemuksesta. Pohjoismaan kansalaisuuden syntyessään saaneet ovat siis tältä osin eri asemassa kuin ne, jotka ovat saaneet sen hakemuksen perusteella.

III luku

Kansalaisuutta koskevat määräykset

6 artikla.Kansalaisuuden saaminen. Artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltioiden on säädettävä lainsäädännössään, että tietyt ryhmät saavat sopimusvaltion kansalaisuuden suoraan lain nojalla. Näitä ovat lapset, joiden vanhemmalla on kyseisen sopimusvaltion kansalaisuus ja löytölapset, jotka muutoin olisivat kansalaisuudettomia. Sopimusvaltioiden lainsäädännössä voi kuitenkin olla ulkomailla syntyneitä lapsia koskevia poikkeuksia. Kukin sopimusvaltio voi myös määrätä, että lapsi, jonka suhde vanhempiinsa perustuu tunnustamiseen, oikeuden päätökseen tai muuhun siihen verrattavaan menettelyyn, saa kansalaisuuden valtionsisäisessä lainsäädännössä määritellyn menettelyn kautta. Kansalaisuuslain 9 §:n mukaan lapsi saa syntyessään aina Suomen kansalaisuuden, jos hänen äitinsä on Suomen kansalainen. Jos lapsen isä on Suomen kansalainen, lapsi saa syntyessään Suomen kansalaisuuden, jos isä on avioliitossa lapsen äidin kanssa tai lapsi on syntynyt Suomessa ja isyys on vahvistettu. Ulkomailla syntynyt lapsi, jonka isä on Suomen kansalainen ja jonka isyys on vahvistettu, saa Suomen kansalaisuuden ilmoitusmenettelyllä. Kansalaisuuslain 12 §:n 1 momentin mukaan löytölasta, joka tavataan tässä maassa, pidetään Suomen kansalaisena niin kauan kuin häntä ei ole todettu vieraan valtion kansalaiseksi.

Artiklan 2 kappaleen mukaan kansalaisuus tulee myöntää sopimusvaltion alueella syntyville lapsille, jos he eivät saa syntyessään toisen valtion kansalaisuutta. Kansalaisuuslain 9 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lapsi saa Suomen kansalaisuuden syntyessään, jos hän syntyy Suomessa eikä saa syntyessään minkään vieraan valtion kansalaisuutta, eikä hänellä ole syntymänsä perusteella edes toissijaisesti oikeutta saada vieraan valtion kansalaisuutta.

Artiklan 3 kappaleessa määrätään, että laillisesti sopimusvaltion alueella asuville tulee säätää mahdollisuus kansalaistamiseen. Edellytetty asumisaika ei saa ylittää kymmentä (10) vuotta. Kansalaisuuslain 13 §:n mukainen asumisaikaedellytys on pääsääntöisesti kuusi (6) vuotta.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltion tulee helpottaa tiettyjen henkilöryhmien kansalaisuuden saamista. Näitä ovat sopimusvaltion kansalaisten puolisot ja lapset, henkilöt, jotka ovat syntyneet sopimusvaltion alueella ja oleskelevat siellä laillisesti, kansalaisuudettomat henkilöt ja pakolaisaseman saaneet, jotka asuvat laillisesti sopimusvaltiossa sekä henkilöt, jotka ovat ennen kuin ovat täyttäneet 18 vuotta asuneet tietyn ajan laillisesti sopimusvaltion alueella. Viimeksi mainituissa tapauksissa sopimusvaltiossa asutuksi vaadittava aika määritellään kansallisessa lainsäädännössä. Suomen kansalaisen puolisolta edellytetty asumisaika kansalaisuuden saamiseksi hakemusmenettelyllä on kansalaisuuslain 22 §:n mukaan neljä vuotta, samoin lain 20 §:n nojalla pakolaisten ja tahtomattaan kansalaisuudettomien osalta. Suomen kansalaisen lapsen kansalaistamisen edellytyksiä on helpotettu asumisajan ja kielitaitovaatimuksen osalta kansalaisuuslain 24 §:ssä. Samoin alaikäisen henkilön Suomen kansalaisuuden saamista kanssahakijana huoltajansa kanssa on helpotettu 23 §:ssä. Suomessa syntyneet nuoret henkilöt voivat saada kansalaisuuden ilmoitusmenettelyllä kansalaisuuslain 28 §:n 2 momentin mukaisesti.

7 artikla.Kansalaisuuden menettäminen suoraan lain nojalla tai sopimusvaltion aloitteesta. Artiklassa on määräykset siitä, missä tapauksissa valtio voi säätää kansalaisuuden menettämisestä suoraan lain nojalla tai valtion aloitteesta. Artiklan 1 kappaleen mukaan näin voi olla, jos henkilö saa vapaaehtoisesti toisen valtion kansalaisuuden tai jos hän on saanut sopimusvaltion kansalaisuuden toimimalla petollisesti, antamalla vääriä tietoja tai salaamalla olennaisen seikan. Kansalaisuuden voi säätää menetettäväksi myös, jos henkilö on palvellut vapaaehtoisesti toisen valtion puolustusvoimissa tai jos henkilön käyttäytyminen vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja. Kansalaisuuden voi menettää myös, jos sopimusvaltion ja sen ulkomailla asuvan kansalaisen välillä ei ole todellista yhteyttä. Alaikäisen ollessa kyseessä kansalaisuuden menetys voi tapahtua silloin kun edellytykset, joilla kansalaisuus oli saatu, eivät enää täyty. Sama koskee tapauksia, joissa adoptiolapsella on tai hän saa vanhempansa kansalaisuuden. Kansalaisuuslain 33 §:n mukaan Ulkomaalaisvirasto voi määräajassa päättää Suomen kansalaisuuden menettämisestä, jos henkilö on antanut väärän tai harhaanjohtavan tiedon, jonka tunteminen olisi johtanut kansalaisuuden epäämiseen tai salannut tiedon, joka olisi vaikuttanut samalla tavalla. Kansalaisuuslain 34 §:n mukaan kansalaisuuden menettää suoraan lain nojalla 22 vuotta täyttäessään ulkomailla asuva Suomen kansalainen, jolla ei ole riittävää yhteyttä Suomeen. Kansalaisuuslain 32 §:n mukaan Ulkomaalaisvirasto voi määräajassa päättää Suomen kansalaisuuden menettämisestä, jos kansalaisuus on saatu isän Suomen kansalaisuuden perusteella ja isyys on sittemmin kumottu.

Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltio voi säätää, että kansalaisuuden menettävien vanhempien lapset menettävät myös kansalaisuutensa, paitsi jos vanhemman kansalaisuuden menettämisen syynä on palvelu vieraan valtion puolustusvoimissa tai tämän käyttäytyminen, joka vakavasti vaarantaa sopimusvaltion elintärkeitä etuja. Lapsi ei saa menettää sopimusvaltion kansalaisuutta, jos toinen vanhemmista säilyttää sen. Kansalaisuuslain 33 §:n 2 ja 3 momentin mukaan Ulkomaalaisvirasto voi tietyin edellytyksin tehdä päätöksen lapsen kansalaisuuden menettämisestä. Tämä voi tapahtua, jos toisen henkilön kansalaisuus on ollut edellytyksenä lapsen kansalaisuuden saamiselle tai jos lapsi on saanut kansalaisuuden yhdessä toisen henkilön kanssa ja kyseinen henkilö on saanut kansalaisuuden vääriä tietoja antamalla tai tietoja salaamalla. Päätöksenteossa otetaan huomioon lapsen ikä ja siteet Suomeen. Lapsi ei kuitenkaan menetä kansalaisuuttaan, jos hänen vanhempansa on Suomen kansalainen.

Artiklan 3 kappaleessa todetaan, että kansalaisuuden menettäminen ei saa johtaa kansalaisuudettomuuteen muissa tapauksissa kuin silloin, kun kansalaisuus on saatu petollisesti, vääriä tietoja antamalla tai tietoja salaamalla. Kansalaisuuslain 4 §:n mukaan lain säännöksiä ei saa soveltaa, jos henkilöstä sen seurauksena tulisi kansalaisuudeton.

8 artikla.Kansalaisuuden menettäminen yksilön aloitteesta. Artiklassa määrätään, että sopimusvaltion tulee sallia kansalaisuudesta vapautuminen yksilön aloitteesta, mikäli hänestä ei sen seurauksena tule kansalaisuudetonta. Sopimusvaltio voi kuitenkin säätää, että kansalaisuudesta voivat vapautua vain sen ulkomailla asuvat kansalaiset.

Kansalaisuuslain 35 §:n mukaan Suomen kansalaisuudesta voi vapautua hakemuksesta, jos hakija on myös vieraan valtion kansalainen tai jos hän haluaa tulla vieraan valtion kansalaiseksi. Hakemuksessa on ilmoitettava syy, minkä vuoksi hakija haluaa vapautua Suomen kansalaisuudesta. Hakemusta ei hyväksytä, jos hakijalla on Suomessa kotikunta ja jos vapautumisen tarkoituksena on Suomen kansalaisuuteen liittyvän velvollisuuden välttäminen. Jos hakija ei vielä hakemusta ratkaistaessa ole vieraan valtion kansalainen, hänet voidaan vapauttaa Suomen kansalaisuudesta vain päätöksellä, jonka voimaantulon edellytyksenä on, että hakija toimittaa päätöksessä mainitussa määräajassa selvityksen vieraan valtion kansalaisuuden saamisesta. Kun selvitys vieraan valtion kansalaisuuden saamisesta on esitetty, annetaan todistus ehdon täyttymisestä. Edellytyksenä vapautumiselle on myös kansalaisuuslain 4 §:n mukaan, ettei se johda kansalaisuudettomuuteen.

9 artikla.Kansalaisuuden takaisinsaaminen. Sopimusvaltion tulee helpottaa sen alueella laillisesti asuvien entisten kansalaistensa kansalaisuuden takaisinsaamista. Kansalaisuuslain 21 §:n mukaan entiselle Suomen kansalaiselle voidaan myöntää Suomen kansalaisuus hakemuksesta muiden kansalaistamisen edellytysten täyttyessä, jos hän on asunut Suomessa viimeksi kuluneet kaksi vuotta. Lain 29 §:n 1 momentin mukaan entinen Suomen kansalainen saa Suomen kansalaisuuden ilmoituksesta, jos hän on asunut Suomessa yhteensä vähintään 10 vuotta, joista vähintään kaksi vuotta keskeytyksettä ennen ilmoituksen tekemistä. Entinen Suomen kansalainen saa lain 29 §:n 2 momentin mukaan Suomen kansalaisuuden ilmoituksesta, jos hän on menettänyt kansalaisuutensa Suomeen olevan riittämättömän yhteyden perusteella, eikä ole saanut tietoa menettelystä kansalaisuuden säilyttämiseksi. Kansalaisuuslain 60 §:ssä säädetään 5 vuoden siirtymäajasta, jonka kuluessa aikaisemmin voimassa olleen kansalaisuuslainsäädännön nojalla kansalaisuutensa menettäneet voivat saada kansalaisuutensa takaisin ilmoitusmenettelyllä. Kansalaisuuden saaminen viimeksi mainitulla perusteella ei edellytä Suomessa asumista.

IV luku

Kansalaisuuteen liittyvät menettelyt

10 artikla.Hakemusten käsittely. Sopimusvaltion tulee artiklan mukaan varmistaa, että kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen, menettämiseen, takaisinsaamiseen ja todistamiseen liittyvät hakemukset käsitellään kohtuullisessa ajassa. Yleissopimuksessa ei määritellä, mitä on pidettävä kohtuullisena aikana.

Perustuslain 21 §:n 1 momentissa säädetään, että jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä. Hallintolain (434/2003) 23 §:n mukaan asia on käsiteltävä ilman aiheetonta viivästystä, ja viranomaisen on esitettävä asianosaiselle tämän pyynnöstä arvio päätöksen antamisajankohdasta sekä vastattava käsittelyn etenemistä koskeviin tiedusteluihin. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöksiä käsittelyaikojen pituudesta. Kansalaisuushakemusten käsittelyajat ovat olleet Suomessa melko pitkiä hakemusten ruuhkautumisen vuoksi. Tilanne on kuitenkin viime vuosina parantunut. Kaikkien kansalaisuushakemusten keskimääräinen käsittelyaika oli vuoden 2007 lopulla 600 vuorokautta (niin kutsutut selvät hakemukset 450, muut 1000 vuorokautta). Kansalaisuusilmoitusten keskimääräinen käsittelyaika on ollut noin kaksi kuukautta.

11 artikla.Päätökset. Sopimusvaltioiden tulee varmistaa, että kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen, menettämiseen, takaisinsaamiseen ja todistamiseen liittyvät päätökset sisältävät kirjalliset perustelut.

Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus saada perusteltu päätös turvataan lailla. Hallintolain 43 §:n mukaan hallintopäätös on annettava kirjallisesti. Hallintolain 45 §:n mukaan päätös on perusteltava. Perustelut voidaan 2 momentin 4 kohdan mukaan jättää esittämättä, jos päätöksellä hyväksytään vaatimus, joka ei koske toista asianosaista eikä muilla ole oikeutta hakea päätökseen muutosta. Ulkomaalaisvirasto antaa päätöksensä perusteluineen kirjallisesti. Myönteistä päätöstä ei kansalaisuuslain 50 §:n nojalla tarvitse perustella. Milloin päätös on vain osittain myönteinen taikka milloin lasta koskeva myönteinen päätös on tehty vastoin toisen huoltajan tai lapsen tahtoa, päätös perustellaan. Kielteiset päätökset perustellaan aina.

12 artikla.Oikeus muutoksenhakuun. Artiklassa määrätään, että kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen, menettämiseen, takaisinsaamiseen ja todistamiseen liittyvät päätökset tulee voida saattaa hallintotuomioistuimen tai yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta turvataan lailla. Kansalaisuuslain 41 ja 42 §:n mukaan Ulkomaalaisviraston päätöksestä voidaan valittaa toimivaltaiseen hallinto-oikeuteen ja hallinto-oikeuden päätöksestä korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Valitusoikeus hallinto-oikeuden päätöksestä on myös Ulkomaalaisvirastolla siltä osin kuin hallinto-oikeuden päätöksellä on kumottu Ulkomaalaisviraston päätös tai muutettu sitä.

13 artikla.Maksut. Artiklan mukaan kansalaisuuden saamiseen, säilyttämiseen, menettämiseen, takaisinsaamiseen ja todistamiseen liittyvien maksujen tulee olla kohtuullisia. Valitusmahdollisuuteen liittyvät maksut eivät saa olla esteenä tämän mahdollisuuden käyttämiselle.

Suomessa viranomaisten perimien maksujen perusteista säädetään valtion maksuperustelaissa (150/1992). Ulkomaalaisviraston käsittelymaksuista säädetään Ulkomaalaisviraston suoritteiden maksullisuudesta annetussa sisäasiainministeriön asetuksessa (1164/2006). Valtion maksuperustelain tavoitteena on, että maksun suuruus vastaa suoritteen tuottamisesta valtiolle aiheutuvien kokonaiskustannusten määrää eli niin sanottua omakustannusarvoa. Kansalaisuushakemusten ja -ilmoitusten käsittelystä ei kuitenkaan peritä täyttä omakustannusarvoa, vaan on päädytty alennettuihin suoritteisiin. Hakemus Suomen kansalaisuuden saamiseksi tai siitä vapautumiseksi maksaa 400 euroa. Kansalaisuushakemuksen käsittelyn omakustannushinta oli vuonna 2007 Ulkomaalaisvirastossa 648 euroa. Kansalaisuusilmoituksen käsittelymaksu on 240 euroa. Jos hakija on alaikäinen tai hän on ollut Ruotsissa, Norjassa tai Tanskassa sotalapsena, kansalaisuusilmoituksen käsittelymaksu on alennettu 100 euroon. Maksua ei peritä lainkaan kansalaisuushakemuksesta ja ilmoituksesta lapsesta, joka on mukana vanhempansa hakemuksessa. Maksua kansalaisuusilmoituksesta ei peritä henkilöltä, joka osoittaa osallistuneensa palvelukseen kutsuttuna, määrättynä tai vapaaehtoisena Suomen armeijassa vuosina 1939-1945 käytyihin Suomen sotiin. Kansalaisuusilmoituksen omakustannushinta oli 373 euroa vuonna 2007. Muutoksenhakutuomioistuimet perivät valituksen käsittelystä maksun. Käsittelymaksu hallinto-oikeudessa on 82 euroa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa 204 euroa. Maksujen periminen perustuu tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annettuun lakiin (701/1993). Tuomioistuinten perimien maksujen suuruus tarkistetaan kolmen vuoden välein valtioneuvoston asetuksella.

V luku

Monikansalaisuus

14 artikla.Monikansalaisuustapaukset suoraan lain nojalla. Artiklassa on määräyksiä monikansalaisuudesta. Sopimusvaltioiden on sallittava, että lapset, jotka saavat syntyessään automaattisesti useamman kansalaisuuden, säilyttävät nämä kansalaisuudet. Samoin tulee sallia sopimusvaltion kansalaisuuden säilyminen silloin, kun henkilö saa toisen valtion kansalaisuuden automaattisesti avioliiton kautta.

Kansalaisuuslaissa suhtaudutaan monikansalaisuuteen myönteisesti. Ulkomaalainen, joka haluaa saada Suomen kansalaisuuden, voi säilyttää senhetkisen kansalaisuutensa, mikäli senhetkinen kansalaisuusvaltio tämän sallii. Suomen kansalainen, joka saa tai haluaa hankkia vieraan valtion kansalaisuuden, ei menetä Suomen kansalaisuuttaan, mikäli kyseinen vieras valtio ei edellytä Suomen kansalaisuudesta luopumista.

15 artikla.Muut mahdolliset monikansalaisuustapaukset. Sopimusvaltio voi artiklan mukaan määritellä lainsäädännössään, säilyttääkö sopimusvaltion kansalainen, joka saa toisen valtion kansalaisuuden tai jolla on toisen valtion kansalaisuus, sopimusvaltion kansalaisuuden. Sopimusvaltio voi myös määritellä, edellyttääkö sopimusvaltion kansalaisuuden saaminen tai säilyttäminen toisen valtion kansalaisuudesta vapautumista tai sen menettämistä. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöksiä, joiden mukaan toisen valtion kansalaisuuden saava menettäisi Suomen kansalaisuuden. Se ei myöskään sisällä säännöstä, jonka mukaan Suomen kansalaisuuden saaminen tai säilyttäminen edellyttäisi muusta kansalaisuudesta luopumista tai sen menettämistä.

16 artikla.Aikaisemman kansalaisuuden säilyttäminen. Artiklassa määrätään, että sopimusvaltio ei saa asettaa toisen valtion kansalaisuudesta vapautumista tai sen menettämistä sopimusvaltion kansalaisuuden saamisen tai säilyttämisen ehdoksi, jos tämä ei ole mahdollista tai sitä ei voida kohtuudella edellyttää. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöstä, jonka mukaan Suomen kansalaisuuden saaminen tai säilyttäminen edellyttäisi muusta kansalaisuudesta luopumista tai sen menettämistä.

17 artikla.Monikansalaisuuteen liittyvät oikeudet ja velvollisuudet. Artiklassa säädetään monikansalaisuuteen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista. Sopimusvaltion kansalaisilla, joilla on toisen valtion kansalaisuus, on asuinvaltiossaan samat oikeudet ja velvollisuudet kuin sopimusvaltion muilla kansalaisilla. Tämä ei kuitenkaan vaikuta diplomaatti- tai konsuliedustustojen antamaa suojelua koskevaan kansainväliseen oikeuteen eikä kansainvälisen yksityisoikeuden määräysten soveltamiseen.

Suomen kansalaisella, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus, on samat oikeudet ja velvollisuudet kuin niillä Suomen kansalaisilla, joilla on vain Suomen kansalaisuus. Suomessa perusoikeudet kuuluvat perustuslain 2 luvun mukaisesti kaikille Suomen oikeudenkäyttöpiirissä oleskeleville henkilöille.

VI luku

Valtioseuraanto ja kansalaisuus

18 artikla.Periaatteet. Artikla sisältää valtioseuraantotilanteissa noudatettavat periaatteet. Sopimusvaltion tulee kunnioittaa oikeusperiaatteita, ihmisoikeuksia ja yleissopimuksen periaatteita erityisesti kansalaisuudettomuuden välttämiseksi. Valtioseuraantotapauksissa on kansalaisuuden myöntämisessä tai säilyttämisessä otettava huomioon asianomaisen henkilön oma tahto, todellinen yhteys valtioon, asuinpaikka ja alueellinen alkuperä. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöksiä valtioseuraantotilanteista. Hyväksymällä sopimuksen sen valtioseuraantotapauksia koskevat määräykset ja periaatteet tulevat myös Suomessa sovellettaviksi.

19 artikla.Ratkaisu kansainvälisen sopimuksen avulla. Sopimusvaltiot pyrkivät artiklan mukaan sääntelemään kansalaisuuteen liittyviä asioita valtioseuraantotilanteissa keskinäisin sopimuksin ja tarpeen mukaan sopimuksin muiden valtioiden kanssa. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöksiä valtioseuraantotilanteista. Liittymällä sopimukseen sen valtioseuraantotapauksia koskevat periaatteet tulevat myös Suomea sitoviksi.

20 artikla.Ei-kansalaisia koskevat periaatteet. Artiklassa määrätään, että edeltäjävaltion kansalaisilla, jotka asuvat alueella, jonka hallinto siirtyy seuraajavaltiolle ja joilla ei ole tämän valtion kansalaisuutta, on oikeus jäädä tähän valtioon. Näitä henkilöitä on kohdeltava tasavertaisesti seuraajavaltion kansalaisten kanssa sosiaalisten ja taloudellisten oikeuksien osalta. Sopimusvaltio voi kuitenkin olla palkkaamatta tällaisia henkilöitä julkisiin tehtäviin, joihin liittyy itsenäisen toimivallan käyttöä. Perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Perustuslain 9 §:n mukaan ulkomaalaisen oikeudesta tulla Suomeen ja oleskella maassa säädetään lailla. Ulkomaalaislaissa (301/2004) ei ole säännöksiä valtioseuraantotilanteista. Liittymällä sopimukseen sen valtioseuraantotapauksia koskevat periaatteet tulevat myös Suomea sitoviksi.

VII luku

Asevelvollisuus monikansalaisuustapauksissa

21 artikla.Asevelvollisuuden suorittaminen. Artiklassa käsitellään asevelvollisuuden suorittamista monikansalaisuustapauksissa. Artiklan 1 kappaleen mukaan henkilön, jolla on useamman sopimusvaltion kansalaisuus, edellytetään suorittavan asevelvollisuuden ainoastaan yhdessä sopimusvaltiossa.

Asevelvollisuuslain (452/1950) mukaan Suomen kansalaiseksi otettu ulkomaalainen ja henkilö, jolla on Suomen kansalaisuuden lisäksi jonkin toisen valtion kansalaisuus, voidaan tietyin edellytyksin vapauttaa asevelvollisuuden suorittamisesta. Lain 45 §:n 3 momentin (muut. 1260/1992) mukaan Suomen kansalaiseksi otetun ulkomaan kansalaisen, joka on siinä maassa suorittanut asevelvollisen rauhanaikaisen palvelusvelvollisuuden tai osan siitä, voi pääesikunta hakemuksesta vapauttaa kokonaan tai osittain varusmiespalveluksesta rauhan aikana. Samoin edellytyksin voi pääesikunta hakemuksesta vapauttaa kokonaan tai osittain varusmiespalveluksesta rauhan aikana Suomen kansalaisen, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus. Pääesikunta voi näistä edellytyksistä riippumatta lisäksi erityisestä syystä hakemuksesta vapauttaa varusmiespalveluksesta Suomen kansalaisen, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus, jos asianomaisen varsinainen asunto ja koti ei ole Suomessa eikä hänellä ole tosiasiallisia siteitä Suomeen. Lainkohdassa todetaan myös, että sellaisen henkilön asevelvollisuudesta, jolla on Suomen kansalaisuuden lisäksi toisen valtion kansalaisuus, on voimassa, mitä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista johtuu. Asevelvollisuuslain soveltamisesta annetun asetuksen (63/1951, muut. 1361/1988) 114 §:n 2 momentin mukaan Suomen kansalainen, jolla on myös toisen maan kansalaisuus, on vapautettava varusmiespalveluksesta rauhan aikana, mikäli hän on suorittanut toisessa maassa rauhanaikaisen palvelusvelvollisuutensa tai ollut tällaisessa palveluksessa vähintään kuusi kuukautta.

Hallituksen esitys uudeksi asevelvollisuuslaiksi (HE 37/2007 vp) annettiin eduskunnalle 15 päivänä kesäkuuta 2007. Hallituksen esityksessä toisen valtion kansalaisen asevelvollisuusasioihin ehdotetaan nykyistä joustavampia menettelytapoja. Lakiehdotuksen 3 §:n 4 momentin mukaan asevelvollisuuden suorittamisesta on voimassa, mitä siitä Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa määrätään. Lakiehdotuksen 74 §:n mukaan Suomen kansalaiseksi otettu toisen valtion kansalainen, jolla on tai on ollut myös toisen valtion kansalaisuus, vapautetaan hakemuksesta varusmiespalveluksen suorittamisesta rauhan aikana, jos asianomainen on sanotussa valtiossa suorittanut asevelvollisen rauhanaikaiseen palvelusvelvollisuuteen kuuluvaa palvelusta vähintään neljä kuukautta. Lakiehdotuksen 76 §:n mukaan Suomen kansalainen, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus, vapautetaan hakemuksesta varusmiespalveluksen suorittamisesta rauhan aikana, jos asianomaisen asuinpaikka ei ole Suomessa ja hän osoittaa, että hänen tosiasialliset siteensä perheen, opiskelun, toimeentulon taikka muiden henkilökohtaisten asioiden osalta ovat muualle kuin Suomeen. Päätös voidaan peruuttaa ja asianomainen määrätä varusmiespalvelukseen, jos vapauttamisen edellytyksissä on tapahtunut olennainen muutos sen vuoksi, että asevelvollinen on ennen sen vuoden loppua, jona hän täyttää 30 vuotta, muuttanut asumaan Suomeen. Edellä mainittuja säännöksiä täydentää lakiehdotuksen 75 §, jonka mukaan asevelvollisella ei ole velvollisuutta tulla kutsuntaan eikä varusmiespalvelukseen, jos hänellä on myös toisen valtion kansalaisuus ja hänen asuinpaikkansa on viimeiset seitsemän vuotta ollut muualla kuin Suomessa. Asevelvollinen voidaan kuitenkin määrätä palvelukseen, jos hän muuttaa Suomeen ennen sen vuoden loppua, jona hän täyttää 30 vuotta.

Artiklan 2 kappaleen mukaan 1 kappaleen soveltamistavoista voidaan sopia sopimusvaltioiden välisin erityissopimuksin. Suomi on mukana asevelvollisuuden ja kansalaisuuden välisestä suhteesta tehdyssä pohjoismaisessa sopimuksessa (SopS 44/1968). Lisäksi Suomella on kahdenväliset sopimukset Amerikan yhdysvaltojen (SopS 25/1939) ja Argentiinan kanssa (SopS 43/1963).

Artiklan 3 kappaleen mukaan, jollei valtioiden välisessä sopimuksessa muuten määrätä, asevelvollisuus suoritetaan pääsääntöisesti asuinvaltiossa. Tästä voidaan kuitenkin poiketa tietyin edellytyksin.

Artiklan 3 kappaleen a kohdan mukaan henkilö voi 19 ikävuoteen asti suorittaa missä tahansa sopimusvaltiossa vapaaehtoisesti asevelvollisuuden, mutta palveluksen tulee kestää vähintään yhtä pitkän ajan kuin varusmiespalvelus asuinvaltiossa. Kuten edellä on selostettu, asevelvollisuuslakiehdotuksen 74 §:n mukaan toisessa valtiossa suoritetun palveluksen edellytetään kestävän vähintään neljä kuukautta. Asevelvollisuuslain 5 §:n (muut. 19/1998) mukaan varusmiespalvelusaika on vähintään 180 päivää. Uudeksi asevelvollisuuslaiksi annetun hallituksen esityksen 37 §:n mukaan varusmiespalvelusaika on miehistön tehtäviin koulutettavilla 180 päivää. Yleissopimuksen 26 artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta niiden valtionsisäisen lainsäädännön ja sitovien kansainvälisten asiakirjojen määräyksiin, jotka jo ovat voimassa tai tulevat mahdollisesti voimaan ja joiden nojalla yksilöille annetaan tai annettaisiin paremmat oikeudet kansalaisuusasioissa. Asevelvollisuuslaissa ei ole artiklan 3 kappaleen a kohdan kaltaista ikärajaa, eikä sellaisen säätämistä pidetä tarpeellisena.

Artiklan 3 kappaleen b kohdan mukaan henkilö, joka asuu sopimusvaltiossa, jonka kansalainen hän ei ole tai sellaisen valtion alueella, joka ei ole sopimusvaltio, voi suorittaa varusmiespalveluksen minkä tahansa sellaisen sopimusvaltion alueella, jonka kansalainen hän on.

Artiklan 3 kappaleen c kohdassa todetaan, että a ja b kohdissa mainituin tavoin asevelvollisuuden suorittaneen henkilön katsotaan suorittaneen asevelvollisuuden myös muun sopimusvaltion osalta, jonka kansalainen asianomainen on.

Asevelvollisuuslain soveltamisesta annetun asetuksen 114 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaiseksi otettu ulkomaan kansalainen, joka ei ole täyttänyt eikä sinä vuonna täytä 30 vuotta, joka on ennen Suomen kansalaiseksi tuloaan suorittanut siinä maassa rauhanaikaisen varusmiespalvelusvelvollisuuden tai ollut tällaisessa palveluksessa vähintään kuusi kuukautta, on pyynnöstä vapautettava varusmiespalveluksesta rauhan aikana. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen kansalainen, jolla on myös toisen maan kansalaisuus, on samoin edellytyksin pyynnöstä vapautettava varusmiespalveluksesta rauhan aikana. Pykälän 3 momentin mukaan Suomen kansalainen, jolla on myös toisen maan kansalaisuus, ja jonka varsinainen asunto ja koti ei ole Suomessa, voidaan vapauttaa rauhan aikana varusmiespalveluksesta, jos asianomainen todistettavasti osoittaa, että hänen tosiasialliset perhe- ja muu henkilökohtaiset siteensä ovat muualla kuin Suomessa. Uutta asevelvollisuuslakia koskevan lakiehdotuksen 74 §:n mukaan Suomen kansalaiseksi otettu toisen valtion kansalainen sekä Suomen kansalainen, jolla on tai on ollut myös toisen valtion kansalaisuus, vapautetaan hakemuksesta varusmiespalveluksen suorittamisesta rauhan aikana, jos asianomainen on sanotussa valtiossa suorittanut asevelvollisen rauhanaikaiseen palvelusvelvollisuuteen kuuluvaa palvelusta vähintään neljä kuukautta.

Artiklan 3 kappaleen d kohdan mukaan henkilöiden, jotka ovat ennen yleissopimuksen voimaantuloa niiden valtioiden välillä, joiden kansalaisia he ovat, suorittaneet asevelvollisuuden yhdessä sopimusvaltiossa, katsotaan suorittaneen asevelvollisuuden myös muun sellaisen sopimusvaltion osalta, jonka kansalaisia he ovat.

Artiklan 3 kappaleen e kohdan mukaan varusmiespalveluksensa jossakin sopimusvaltiossa suorittaneet, jotka muuttavat varusmiespalveluksen suorittamisen jälkeen toiseen sellaiseen sopimusvaltioon, jonka kansalaisia he ovat, ovat velvoitettuja palvelemaan reservissä ainoastaan jälkimmäisessä sopimusvaltiossa. Asevelvollisuuslain 45 §:n 3 momentissa todetaan, että sellaisen henkilön asevelvollisuudesta, jolla on Suomen kansalaisuuden lisäksi toisen valtion kansalaisuus, on voimassa, mitä Suomea velvoittavista kansainvälisistä sopimuksista johtuu. Samantapainen säännös on myös uudeksi asevelvollisuuslaiksi annetussa hallituksen esityksessä. Hallituksen esityksessä on myös erityinen säännös kertausharjoituksen peruuttamisesta. Ehdotetun 33 §:n mukaan aluetoimisto voi peruuttaa kertausharjoitukseen osallistumista koskevan määräyksen, jos harjoitukseen määrätty asuu pysyvästi ulkomailla eikä määräyksen antajalla ole ollut tästä tietoa määräystä annettaessa.

Artiklan 3 kappaleen f kohdassa todetaan, että artiklan soveltaminen ei vaikuta millään tavalla asianomaisen henkilön kansalaisuuteen. Asevelvollisuuden suorittaminen toisessa valtiossa ei ole peruste kansalaisuuden menettämiselle kansalaisuuslain mukaan. Artiklan 3 kappaleen g kohdan mukaan artiklaan perustuvat velvoitteet eivät sido sopimusvaltiota silloin, kun sen asevoimat pannaan liikekannalle. Jos sotilaallista valmiutta kohotetaan Suomessa, joudutaan asevelvollisia todennäköisesti kutsumaan ylimääräiseen palvelukseen jo ennen varsinaista liikekannallepanoa asevelvollisuuslain 7 a §:n (muut. 19/1998) mukaisesti. Hallituksen esityksessä uudeksi asevelvollisuuslaiksi ylimääräistä palvelusta koskevat säännökset ovat 9 luvussa. Ylimääräisen palveluksen tarkoituksena on normaaliolojen vakavissa häiriötilanteissa tai poikkeusoloissa kohottaa ja ylläpitää puolustusvalmiutta ja harjoittaa joukkokokonaisuuksia niille suunnitellussa kokoonpanossa niin, että joukko voidaan tarvittaessa määrätä liikekannallepanon aikaiseen palvelukseen. Ylimääräisellä palveluksella ei tarkoiteta Suomen asevelvollisuuslain mukaisia kertausharjoituksia. Artiklan tämän kohdan osalta ehdotetaan tehtäväksi 29 artiklan sallima varauma, jonka mukaan 21 artiklaan perustuvat velvoitteet eivät sido Suomea määrättäessä joukkoja ylimääräiseen palvelukseen asevelvollisuuslain nojalla.

22 artikla.Asevelvollisuudesta vapauttaminen tai vaihtoehtoinen siviilipalvelus. Artiklassa on säännökset asevelvollisuudesta vapauttamisesta tai vaihtoehtoisesta siviilipalveluksesta.

Artiklan a kohdan mukaan 21 artiklan 3 kappaleen c kohtaa sovelletaan henkilöihin, jotka on vapautettu asevelvollisuudesta tai jotka ovat suorittaneet vaihtoehtoisen siviilipalveluksen. Asevelvollinen voidaan asevelvollisuuslain 45 §:n 3 momentin mukaan vapauttaa hakemuksesta varusmiespalveluksesta rauhan aikana kokonaan tai osittain, jos hän on suorittanut toisessa valtiossa asevelvollisen rauhanaikaisen palvelusvelvollisuuden tai osan siitä. Lainkohdan perusteella varusmiespalveluksesta voidaan vapauttaa myös henkilö, joka on suorittanut vaihtoehtoisen siviilipalveluksen muualla kuin Suomessa. Asevelvollisuuslaissa ei sen sijaan ole säännöstä, jonka mukaan varusmiespalveluksesta voitaisiin vapauttaa sen perusteella, että henkilö on vapautettu asevelvollisuudesta toisessa valtiossa. Suomi haluaa jatkossakin, että varusmiespalveluksesta vapauttaminen tapahtuu asevelvollisuuslaissa mainituin perustein. Tämän artiklan osalta ehdotetaan tehtäväksi 29 artiklan sallima varauma, jonka mukaan toisessa sopimusvaltiossa varusmiespalveluksesta vapautetun ei katsota suorittaneen varusmiespalvelusta Suomessa, vaan vapautus tapahtuu ehdotetun asevelvollisuuslain 74 ja 76 §:ssä olevien säännösten perusteella. Siviilipalveluslain 11 §:n mukaan siviilipalveluskeskus voi hakemuksesta vapauttaa kokonaan tai osittain siviilipalveluksen suorittamisesta siviilipalvelusvelvollisen Suomen kansalaisen, jolla on ollut tai jolla Suomen kansalaisuuden lisäksi on toisen valtion kansalaisuus ja joka on suorittanut toisessa valtiossa siviilipalvelusta tai varusmiespalvelusta vastaavaa palvelusta.

Artiklan b kohdan mukaan henkilöiden, jotka ovat sellaisen sopimusvaltion kansalaisia, jossa ei ole pakollista varusmiespalvelusta, katsotaan suorittaneen asevelvollisuutensa, kun heidän asuinpaikkansa on kyseisen sopimusvaltion alueella. Heidän ei kuitenkaan katsota suorittaneen asevelvollisuuttaan sellaisen sopimusvaltion tai sellaisten sopimusvaltioiden osalta, joiden kansalaisia he myös ovat ja joissa asepalvelus vaaditaan, ellei mainittu asuinpaikka ole ollut sama tiettyyn ikään saakka, jonka kukin sopimusvaltio ilmoittaa allekirjoittaessaan yleissopimuksen tai tallettaessaan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa. Suomessa varusmiespalvelus suoritetaan asevelvollisuuslain mukaan pääsääntöisesti 19-30 vuoden iässä. Voimassa olevan lain mukaan varusmiespalvelukseen voi hakeutua vapaaehtoisena jo 18-vuotiaana. Asevelvollisuuslain 45 §:n 3 momentin ja asevelvollisuuslain soveltamisesta annetun asetuksen 114 §:n 3 momentin mukaan sellainen Suomen kansalainen, jolla on myös toisen maan kansalaisuus ja jonka varsinainen asunto ja koti ei ole Suomessa, voidaan vapauttaa varusmiespalveluksesta rauhan aikana, jos asianomainen todistettavasti osoittaa, että hänen tosiasialliset perhe- ja muut henkilökohtaiset siteensä ovat muualla kuin Suomessa.

Hallituksen esityksessä uudeksi asevelvollisuuslaiksi, sen 76 §:ssä, ehdotetaan, että varusmiespalveluksesta vapautettaisiin hakemuksesta Suomen kansalainen, jolla on myös toisen valtion kansalaisuus, jos hänen asuinpaikkansa ei ole Suomessa ja hän osoittaa, että hänen tosiasialliset siteensä perheen, opiskelun, toimeentulo taikka muiden henkilökohtaisten asioiden osalta ovat muualle kuin Suomeen. Jos kuitenkin asevelvollinen muuttaa Suomeen ennen sen vuoden loppua, jona hän täyttää 30 vuotta, päätös voidaan peruuttaa ja asianomainen määrätä varusmiespalvelukseen. Lakiehdotuksen 75 §:n mukaan asevelvollisella ei ole velvollisuutta tulla kutsuntaan eikä varusmiespalvelukseen, jos hänellä on myös toisen valtion kansalaisuus ja hänen asuinpaikkansa on viimeiset seitsemän vuotta ollut muualla kuin Suomessa. Asevelvollinen voidaan kuitenkin määrätä palvelukseen, jos hän muuttaa Suomeen ennen sen vuoden loppua, jona hän täyttää 30 vuotta. Edellä esitetyn johdosta ehdotetaan, että Suomi ilmoittaa tallettaessaan yleissopimuksen hyväksymiskirjansa, että artiklan 22 b kohdassa mainittu ikäraja on Suomessa 30 vuotta.

Artiklan c kohdan mukaan henkilöiden, jotka ovat sellaisen sopimusvaltion kansalaisia, jossa ei ole pakollista varusmiespalvelusta, katsotaan suorittaneen asevelvollisuutensa, kun he ovat vapaaehtoisesti suorittaneet varusmiespalvelusta tässä valtiossa tosiasiallisesti yhteensä vähintään yhtä pitkän ajan kuin varusmiespalvelus kestää siinä sopimusvaltiossa tai niissä sopimusvaltioissa, jonka kansalaisia he myös ovat, riippumatta siitä, missä he asuvat. Kuten aikaisemmin on todettu, asevelvollisuuslain soveltamisesta annetun asetuksen 114 §:n 2 momentin mukaan Suomen kansalainen, jolla on myös toisen maan kansalaisuus, on vapautettava varusmiespalveluksesta rauhan aikana, mikäli hän on suorittanut toisessa maassa rauhanaikaisen palvelusvelvollisuutensa tai ollut tällaisessa palveluksessa vähintään kuusi kuukautta. Uudeksi asevelvollisuuslaiksi annetun lakiehdotuksen 74 §:n mukaan Suomen kansalaiseksi otettu toisen valtion kansalainen sekä Suomen kansalainen, jolla on tai on ollut myös toisen valtion kansalaisuus, vapautetaan hakemuksesta varusmiespalveluksen suorittamisesta rauhan aikana, jos asianomainen on sanotussa valtiossa suorittanut asevelvollisen rauhanaikaiseen palvelusvelvollisuuteen kuuluvaa palvelusta vähintään neljä kuukautta.

VIII luku

Sopimusvaltioiden välinen yhteistyö

23 artikla.Sopimusvaltioiden välinen yhteistyö. Artiklassa käsitellään sopimusvaltioiden välistä yhteistyötä. Sopimusvaltioiden toimivaltaiset viranomaiset antavat Euroopan neuvoston pääsihteerille tietoja kansalaisuutta koskevasta lainsäädännöstään sekä yleissopimuksen soveltamisen edistymisestä. Sopimusvaltiot antavat mainittuja tietoja pyynnöstä myös toisilleen. Artiklassa edellytetään, että sopimusvaltiot käsittelevät keskenään ja muiden Euroopan neuvoston jäsenvaltioiden kanssa kaikkia kansalaisuusasioihin liittyviä ongelmia ja edistävät kansalaisuutta ja siihen liittyviä asioita koskevien oikeusperiaatteiden ja käytäntöjen kehitystä. Euroopan neuvoston kansalaisuuskomiteassa, jonka jäsen Suomikin on, käsiteltiin aikaisemmin artiklassa mainittuja asioita. Toiminta kattoi sopimusvaltioiden lisäksi Euroopan neuvoston jäsenvaltiot. Komitean toiminta on kuitenkin ainakin toistaiseksi lakkautettu. Pohjoismaiden kansalaisuusasioista vastaavat viranomaiset vaihtavat tietoja kansalaisuusasioista vuosittain pohjoismaisessa työryhmässä.

24 artikla.Tietojenvaihto. Artiklassa on määräys sopimusvaltioiden välisestä tietojenvaihdosta. Sopimusvaltio voi koska tahansa antaa selityksen, jonka mukaan se ilmoittaa muille samanlaisen selityksen antaneille sopimuspuolille tapauksista, joissa toisen sopimusvaltion kansalaiset ovat saaneet vapaaehtoisesti sen kansalaisuuden. Mikään valtio ei ole toistaiseksi tällaista selitystä antanut.

Henkilötietojen keräämisestä ja tallettamisesta ulkomaalaisrekisteriin sekä siihen talletettujen tietojen luovuttamisesta säädetään laissa ulkomaalaisrekisteristä (1270/1997). Ulkomaalaisrekisterin tietoja voidaan lain 2 §:n 4 momentin mukaan käyttää tilastojen kokoamiseen kansallisten ja kansainvälisten tarpeiden mukaan ottaen huomioon, mitä henkilötietolaissa (523/1999) säädetään henkilötietojen käsittelystä. Ulkomaalaisrekisteristä saa salassapitosäännösten estämättä luovuttaa lain 10 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan tietoja vieraan valtion viranomaiselle Suomen kansalaisuuden saaneista henkilöistä kansalaisuusaseman määrittämistä varten, jos se voi tapahtua henkilön turvallisuutta vaarantamatta.

Suomella ei tässä vaiheessa ole tarvetta 24 artiklan mukaisen selityksen antamiseen.

IX luku

Yleissopimuksen soveltaminen

25 artikla.Yleissopimuksen soveltamista koskevat selitykset. Artiklan mukaan sopimusvaltio voi allekirjoittaessaan yleissopimuksen tai tallettaessaan ratifioimis-, hyväksymis- tai liittymiskirjansa antaa selityksen, jonka mukaan se jättää asevelvollisuutta monikansalaisuustapauksissa koskevan VII luvun yleissopimuksen soveltamisen ulkopuolelle. Tämän luvun määräyksiä sovelletaan ainoastaan niiden sopimusvaltioiden välisiin suhteisiin, joiden osalta luku on voimassa. Sopimusvaltio voi koska tahansa ilmoittaa soveltavansa VII luvun määräyksiä. Ilmoitus on voimassa siitä päivästä lukien, kun Euroopan neuvoston pääsihteeri on vastaanottanut ilmoituksen.

Suomella ei ole tarvetta jättäytyä VII luvun soveltamisen ulkopuolelle. Suomen ehdotetaan kuitenkin tekevän edellä yleissopimuksen 21 ja 22 artiklan yhteydessä selitetyt varaumat yleissopimuksen VII luvun 21 artiklan g kohtaan sekä 22 artiklan a kohtaan. Lisäksi ehdotetaan, että Suomi antaisi 22 artiklan b kohtaa koskevan selityksen.

26 artikla.Tämän yleissopimuksen vaikutukset. Artiklan mukaan yleissopimuksen määräykset eivät vaikuta niihin kansallisen lainsäädännön määräyksiin tai sopimusvaltiota sitovien kansainvälisten asiakirjojen velvoitteisiin, joiden mukaan yksilöille annetaan paremmat oikeudet kansalaisuusasioissa. Yleissopimus ei vaikuta monikansalaisuuustapausten vähentämistä ja asevelvollisuutta monikansalaisuustapauksissa koskevan yleissopimuksen ja sen pöytäkirjojen soveltamiseen, eikä muiden sitovien kansainvälisten asiakirjojen soveltamiseen, mikäli nämä ovat yhdenmukaisia tämän yleissopimuksen kanssa.

Suomi ei ole liittynyt edellä mainittuun sopimukseen. Tanskan, Suomen, Islannin, Norjan ja Ruotsin kesken on tehty sopimus eräiden kansalaisuutta koskevien määräysten voimaansaattamisesta (SopS 60-61/2003). Sopimus sisältää määräyksiä, joiden mukaan toisen Pohjoismaan kansalaisen kansalaisuuden saamista toisessa Pohjoismaassa on helpotettu, ja toisessa Pohjoismaassa asuttu aika voidaan ottaa huomioon kansalaisuuden saamisen edellytyksenä olevaa asumisaikaa laskettaessa toisessa Pohjoismaassa. Sopimusta ollaan parhaillaan uudistamassa.

X luku

Loppumääräykset

27 artikla.Allekirjoittaminen ja voimaantulo. Artikla sisältää yleissopimuksen allekirjoittamista ja sen voimaantuloa koskevat määräykset. Yleissopimus on tullut tämän artiklan mukaisesti kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000. Yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä siitä, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jona Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan.

28 artikla.Yleissopimukseen liittyminen. Artiklassa on yleissopimukseen liittymistä koskevat määräykset.

29 artikla.Varaumat. Artiklan mukaan yleissopimuksen I (artikla 1 ja 2), II (artikla 3-5) ja VI (artikla 18-20) lukujen määräyksiin ei voi tehdä varaumia. Varaumista ja niihin liittyvästä kansallisesta lainsäädännöstä on ilmoitettava Euroopan neuvoston pääsihteerille. Valtio, joka tekee yhden tai useamman varauman, ilmoittaa pääsihteerille sen valtionsisäisen lainsäädännön asiaan liittyvän sisällön tai muut asiaan liittyvät tiedot.

Suomen ehdotetaan tekevän edellä yleissopimuksen 21 ja 22 artiklan yhteydessä selitetyt varaumat yleissopimuksen VII luvun 21 artiklan g kohtaan sekä 22 artiklan a kohtaan. Lisäksi ehdotetaan, että Suomi antaisi 22 artiklan b kohtaa koskevan selityksen.

30 artikla. Alueellinen määräys. Sopimusvaltio voi artiklan mukaan määrittää ne alueet, joihin yleissopimusta sovelletaan, ja se voi myöhemmin laajentaa sopimuksen soveltamisalaa Euroopan neuvoston pääsihteerille antamallaan selityksellä. Selitys voidaan peruuttaa.

Suomella ei ole tarvetta yleissopimuksen alueellista soveltamista koskevan selityksen antamiseen.

31 artikla.Irtisanominen. Artikla sisältää yleissopimuksen irtisanomista koskevan määräyksen. Yleissopimus tai sen VII luku voidaan irtisanoa koska tahansa. Irtisanominen tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta siitä, kun pääsihteeri on vastaanottanut ilmoituksen.

32 artikla.Pääsihteerin ilmoitukset. Artiklassa luetellaan Euroopan neuvoston pääsihteerin tästä yleissopimuksesta johtuvat ilmoitusvelvollisuudet.

1.2 Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä

1 artikla. Artiklan 1 kappaleessa käsitellään sopimusvaltion alueella syntyneitä lapsia, ja se sisältää perusperiaatteen, jonka mukaan sopimusvaltion on myönnettävä kansalaisuus alueellaan syntyneelle henkilölle, joka muutoin olisi kansalaisuudeton. Artiklan 1 kappaleen mukaan kansalaisuus voidaan myöntää joko suoraan lain nojalla lapsen syntyessä tai hakemuksen perusteella. Kun kansalaisuus myönnetään hakemuksesta, sopimusvaltio voi asettaa kansalaisuuden saamiseksi yhden tai useamman artiklan 2 kappaleessa luetellun ehdon. Tällaisia ehtoja ei artiklan 3 kappaleen mukaan saa asettaa sopimusvaltion alueella syntyneelle aviolapselle, jonka äiti on sopimusvaltion kansalainen ja josta muutoin tulisi kansalaisuudeton.

Artiklan 4 kappaleen mukaan sopimusvaltion on myönnettävä kansalaisuus kansalaisensa toisessa sopimusvaltiossa syntyvälle lapselle, jos tämä ei voi saada syntymävaltion kansalaisuutta sen vuoksi, että hän ei täytä syntymävaltion kansallisen lainsäädännön sopimuksen rajoissa asettamia hakemuksen tekemistä, ikää tai asumista koskevia ehtoja ja jäisi muuten kansalaisuudettomaksi. Artiklan 5 kappaleessa määritellään ehdot, joita voidaan asettaa 4 kappaleessa tarkoitetulle kansalaisuuden myöntämiselle. Ehdoksi voidaan asettaa, että hakemus tehdään ennen kuin hakija saavuttaa sopimusvaltion määräämän iän, joka on vähintään 23 vuotta. Ehtona voi myös olla, että henkilö on asunut sopimusvaltion alueella riittävän pitkään välittömästi ennen hakemuksen tekemistä. Tämä aika voi olla enintään kolme vuotta. Ehdoksi voidaan asettaa myös se, että henkilö on aina ollut kansalaisuudeton.

Kansalaisuuslain 9 §:n mukaan lapsi saa syntyessään syntymäpaikastaan riippumatta aina Suomen kansalaisuuden, jos hänen äitinsä on Suomen kansalainen. Jos lapsen isä on Suomen kansalainen, lapsi saa samoin syntymäpaikasta riippumatta Suomen kansalaisuuden, jos isä on avioliitossa lapsen äidin kanssa. Mikäli isä ei ole avioliitossa lapsen äidin kanssa, lapsi saa Suomen kansalaisuuden, jos lapsi syntyy Suomessa ja isyys on vahvistettu. Ulkomaalainen, joka ei saa 9 §:n nojalla Suomen kansalaisuutta, saa kansalaisuuslain 26 §:n nojalla ilmoituksesta Suomen kansalaisuuden, jos hänen syntyessään isä oli Suomen kansalainen ja hän syntyi Suomessa ja isyys vahvistettiin vasta hänen täytettyään 18 vuotta tai hän syntyi Suomen ulkopuolella ja isyys on vahvistettu.

Kansalaisuuslain 9 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lapsi saa Suomen kansalaisuuden syntyessään, jos hän syntyy Suomessa eikä saa syntyessään minkään vieraan valtion kansalaisuutta, eikä hänellä ole syntymänsä perusteella edes toissijaisesti oikeutta saada vieraan valtion kansalaisuutta. Kansalaisuuslain 9 §:n 2 momentissa on kansainvälistä suojelua saavien vanhempien Suomessa syntyviä lapsia koskeva erityissäännös. Säännöksen mukaan kansainvälistä suojelua Suomessa saavien vanhempien Suomessa syntyvä lapsi saa syntymäpaikan perusteella Suomen kansalaisuuden, jos vanhempien edellytettäisiin kääntyvän kansalaisuusvaltionsa viranomaisten puoleen saadakseen lapselle tämän kansalaisuuden.

2 artikla. Artikla sisältää oletussäännön löytölapsen vanhempien kansalaisuudesta ja lapsen syntymäpaikasta. Päinvastaisten todisteiden puuttuessa löytölapsen katsotaan syntyneen sen sopimusvaltion alueella, josta hänet on löydetty, ja hänen vanhempiensa katsotaan olleen tuon valtion kansalaisia. Kansalaisuuslain 12 §:n 1 momentin mukaan löytölasta, joka tavataan tässä maassa, pidetään Suomen kansalaisena niin kauan kuin häntä ei ole todettu vieraan valtion kansalaiseksi. Jos lapsi on todettu vieraan valtion kansalaiseksi vasta sen jälkeen, kun hän on täyttänyt 5 vuotta, lapsen Suomen kansalaisuus kuitenkin säilyy.

3 artikla. Artiklassa määrätään yleissopimuksen mukaisten velvoitteiden määrittelemiseksi laivassa tai ilma-aluksessa syntyneen lapsen syntymäpaikaksi se valtio, jossa alus on rekisteröity (lippuvaltioperiaate). Kansalaisuuslain 8 §:n mukaan Suomessa syntymiseen rinnastetaan syntyminen suomalaisessa aluksessa tai ilma-aluksessa vieraan valtion alueella tai kansainvälisellä alueella.

4 artikla. Artiklassa käsitellään sopimusvaltion ulkopuolella syntyneitä lapsia. Artiklan mukaan sopimusvaltion on myönnettävä joko suoraan lain nojalla tai hakemuksen perusteella kansalaisuus henkilölle, joka ei ole syntynyt sopimusvaltion alueella, jos jompikumpi hänen vanhemmistaan oli hänen syntymähetkellään tuon valtion kansalainen. Jos syntyneen henkilön vanhemmat ovat eri valtioiden kansalaisia, kysymys siitä, kumman vanhemman mukaan kansalaisuus määräytyy, määritellään kansallisen lainsäädännön perusteella. Hakemuksesta myönnettävälle kansalaisuudelle sopimusvaltio voi asettaa vain yhden tai useamman artiklan 2 kappaleessa mainituista ehdoista. Kansalaisuuden myöntämiselle voidaan asettaa 1 artiklan kohdalla mainittujen ehtojen lisäksi ehdoksi se, että asianomaista henkilöä ei ole tuomittu kansallista turvallisuutta vastaan tehdystä rikoksesta.

Kansalaisuuslain 9 §:n mukaan lapsi saa syntyessään syntymäpaikastaan riippumatta aina Suomen kansalaisuuden, jos hänen äitinsä on Suomen kansalainen. Jos lapsen isä on Suomen kansalainen, lapsi saa ulkomailla syntyessäänkin Suomen kansalaisuuden, jos isä on avioliitossa lapsen äidin kanssa. Jos ulkomailla syntyneen lapsen isä ei ole avioliitossa lapsen äidin kanssa, lapsi saa Suomen kansalaisuuden ilmoitusmenettelyllä, jos isyys on vahvistettu.

5 artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan henkilö voi avioliiton solmimisen, purkautumisen, isyyden vahvistamisen, lapsen tunnustamisen tai lapseksi ottamisen vuoksi menettää sopimusvaltion kansalaisuuden ainoastaan, jos hän samalla saa toisen valtion kansalaisuuden. Artiklan 2 kappaleen mukaan avioliiton ulkopuolella syntyneelle, myöhemmin tunnustetulle lapselle on annettava myös mahdollisuus hakea takaisin kansalaisuus, jonka hän on tunnustamisen vuoksi menettänyt. Tällaista hakemusta koskevat ehdot eivät saa olla ankarammat kuin yleissopimuksen 1 artiklan 2 kappaleessa määrätyt ehdot.

Suomen kansalaisuuden menettämisestä säädetään kansalaisuuslain 5 luvussa. Suomen kansalainen ei menetä kansalaisuuttaan sopimuksen 5 artiklassa mainituilla perusteilla eli siviilisäädyn tai siviiliaseman muutoksen vuoksi. Lain 32 §:n mukaan isyyden kumoamisesta voi tietyin edellytyksin seurata päätös siitä, että lapsi menettää isänsä kansalaisuuden perusteella saamansa Suomen kansalaisuuden. Päätös kansalaisuuden menettämisestä tehdään lapsen tilanteen kokonaisvaltaisen tarkastelun perusteella. Arvioinnissa on otettava huomioon etenkin lapsen ikä ja siteet Suomeen. Lain 4 §:ssä kuitenkin säädetään, että lain säännöksiä kansalaisuuden menettämisestä ei saa soveltaa, jos henkilöstä niiden soveltamisen seurauksena tulisi kansalaisuudeton. Kansalaisuuden isyyden kumoamisen seurauksena menettänyt henkilö voi saada Suomen kansalaisuuden takaisin kansalaisuuslain 29 §:ssä säädetyin tavoin ilmoitusmenettelyllä.

6 artikla. Artiklassa määrätään, että sopimusvaltion kansalaisen puoliso tai lapset eivät voi menettää sopimusvaltion kansalaisuutta sillä perusteella, että tämä menettää sopimusvaltion kansalaisuuden, ellei puolisolla ja lapsilla ole toisen valtion kansalaisuutta tai elleivät he samalla saa toisen valtion kansalaisuutta.

Kansalaisuuslaissa aviopuolisoita kohdellaan yksilöllisesti kansalaisuuden saamisen ja menettämisen osalta. Puolison Suomen kansalaisuuden menettäminen ei vaikuta toisen puolison Suomen kansalaisuuteen. Lapsi voi kansalaisuuslain 33 §:n 2 momentin mukaan menettää kansalaisuutensa, jos hänen kansalaisuutensa saamisen edellytyksenä on ollut sellaisen henkilön kansalaisuus, joka on saanut kansalaisuutensa vääriä tietoja antamalla tai tietoja salaamalla, tai jos lapsi on saanut kansalaisuuden yhdessä tällaisen henkilön kanssa. Tällaisessakaan tapauksessa lapsi ei voi kansalaisuuslain 4 §:n nojalla menettää kansalaisuuttaan, jos hänestä sen seurauksena tulisi kansalaisuudeton.

7 artikla. Artiklan 1 kappaleen mukaan kansalaisuudesta vapautumisen ei tule johtaa kansalaisuuden menettämiseen, jollei asianomaisella henkilöllä ole toisen valtion kansalaisuutta tai jollei hän samalla saa toisen valtion kansalaisuutta. Säännön soveltaminen ei saa johtaa henkilön liikkumisvapauden, kotimaasta lähdön tai sinne palaamisen rajoittamiseen tai estää vainon kohteeksi joutunutta hakemasta turvapaikkaa muista maista. Artiklan 1 kappaleen a kohdan soveltaminen ei siis saa olla ristiriidassa YK:n yleismaailmallisen ihmisoikeuksien julistuksen periaatteiden kanssa. Artiklan 2 kappaleen mukaan sopimusvaltion kansalainen, joka hakee vieraan valtion kansalaisuutta, ei menetä kansalaisuuttaan, ellei hän saa toisen valtion kansalaisuutta tai vakuutusta siitä, että hän saa tämän toisen valtion kansalaisuuden.

Kappaleessa 3 määrätään, että sopimusvaltion kansalainen ei voi menettää kansalaisuuttaan maasta poistumisen, ulkomailla oleskelun, ilmoittautumisen laiminlyönnin tai muun samantapaisen syyn vuoksi, jos hänestä sen seurauksena tulisi kansalaisuudeton, jollei artiklan 4 ja 5 kappaleissa toisin määrätä. Kappaleen 4 mukaan kansalaisuuden voi menettää, jos henkilö oleskelee ulkomailla asianomaisen sopimusvaltion lainsäädännössä määritellyn ajan, joka on vähintään seitsemän peräkkäistä vuotta. Kappaleen 5 mukaan sopimusvaltio voi lainsäädännössään edellyttää, että sopimusvaltion ulkopuolella syntyneen sopimusvaltion kansalaisen kansalaisuuden säilyttäminen edellyttää, että henkilö ennen kuin on kulunut vuosi hänen täysi-ikäiseksi tulostaan, ilmoittautuu asianomaisille viranomaisille tai asuu sopimusvaltion alueella. Kappaleen 6 mukaan kansalaisuuden menettäminen ei saa johtaa kansalaisuudettomuuteen.

Kansalaisuuslain 35 §:n mukaan Suomen kansalaisuudesta voidaan hakemuksesta vapauttaa Suomen kansalainen, joka on myös vieraan valtion kansalainen tai joka haluaa tulla vieraan valtion kansalaiseksi. Jos hakija ei vielä hakemusta ratkaistaessa ole vieraan valtion kansalainen, hänet voidaan vapauttaa Suomen kansalaisuudesta vain päätöksellä, jonka voimaantulon edellytyksenä on, että hakija toimittaa päätöksessä mainitussa määräajassa selvityksen vieraan valtion kansalaisuuden saamisesta. Henkilöä ei siis voida vapauttaa Suomen kansalaisuudesta, jos hänestä sen seurauksena tulisi kansalaisuudeton. Suomen kansalainen voi tietyin edellytyksin menettää 22 vuotta täytettyään Suomen kansalaisuutensa kansalaisuuslain 34 §:n nojalla Suomeen olevan riittämättömän yhteyden vuoksi. Tämä on kuitenkin mahdollista vain, jos hänellä on toisen valtion kansalaisuus.

8 artikla. Henkilöltä ei voida artiklan mukaan ottaa kansalaisuutta pois, jos hänestä tulisi sen seurauksena kansalaisuudeton. Tämän pääsäännön estämättä henkilö voi kuitenkin menettää kansalaisuutensa vastoin tahtoaan 7 artiklassa ja 8 artiklan 3 kappaleessa luetelluissa tapauksissa. Sopimusvaltio voi yleissopimuksen ratifioidessaan tai siihen liittyessään määritellä pidättävänsä itsellään oikeuden päättää kansalaisuuden menettämisestä siitä huolimatta, että asianomaisesta henkilöstä tulisi kansalaisuudeton. Tämä on mahdollista esimerkiksi silloin, jos henkilö on käyttäytynyt tavalla, joka vakavasti vaarantaa valtion elintärkeitä etuja. Tällöin hänelle on varattava mahdollisuus asian saattamiseksi käsiteltäväksi tuomioistuimessa tai muussa riippumattomassa toimielimessä.

Kansalaisuuslain 33 §:n mukaan henkilö voi menettää hakemuksen tai ilmoituksen perusteella saamansa Suomen kansalaisuuden väärien tietojen antamisen tai tietojen salaamisen seurauksena. Edellytyksenä on, että tämän tiedon tunteminen olisi johtanut kansalaisuuden epäämiseen. Lain 4 §:n mukaan lakia ei kuitenkaan saa soveltaa, jos se johtaa henkilön kansalaisuudettomuuteen. Kansalaisuuslaissa ei ole poikkeuksia tästä periaatteesta, eikä Suomella ole tarvetta pidättää itsellään artiklan tarkoittamaa mahdollisuutta.

9 artikla. Artikla sisältää yleisen syrjintäkiellon kansalaisuuden menettämistä koskevissa asioissa. Sopimusvaltio ei voi ottaa henkilön tai henkilöryhmän kansalaisuutta pois rodun tai etnisten, uskonnollisten tai poliittisten syiden perusteella. Määräys on osittain samansisältöinen kaikkinaisen rotusyrjinnän poistamista koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 5 artiklan sisältämän määräyksen kanssa.

Perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Kansalaisuuden menettämisen perusteet on tyhjentävästi määritelty kansalaisuuslaissa, eivätkä artiklassa luetellut perusteet voi olla kansalaisuuden menettämisen syynä.

10 artikla. Sopimusvaltioiden tulee artiklan mukaan vastaanottaessaan tai luovuttaessaan valtion aluetta huolehtia siitä, että alueen asukkaista ei tule kansalaisuudettomia. Jos valtion alue luovutetaan valtiosopimuksella, tulee siihen sisällyttää määräykset, jotka turvaavat sen, että kukaan henkilö ei tule aluesiirron vuoksi kansalaisuudettomaksi. Tällaisten määräysten puuttuessa aluesiirrossa vastaanottavan valtion tulee antaa kansalaisuus sellaisille henkilöille, jotka tulisivat aluesiirron vuoksi kansalaisuudettomiksi.

Suomen kansalaisuuden menettämisestä säädetään tyhjentävästi kansalaisuuslaissa. Suomen valtion alueen siirto toiseen valtioon ei voisi olla perusteena kansalaisuuden menettämiselle. Kansalaisuuslaissa ei ole säännöksiä valtioseuraantotilanteista. Valtioseuraantoa koskevat määräykset ja periaatteet tulevat Suomea sitoviksi, kun Suomi liittyy sopimukseen.

11 artikla. Artiklassa edellytetään, että sopimusvaltiot edistävät sellaisen toimielimen perustamista Yhdistyneiden Kansakuntien yhteyteen, joka voisi tutkia tähän yleissopimukseen perustuvia yksityisten henkilöiden vaatimuksia ja jolta voidaan pyytää apua vaatimusten esittämiseksi sopimusvaltioiden asianomaisille viranomaisille. YK:n yleiskokous hyväksyi 10 päivänä joulukuuta 1974 päätöslauselman, jossa pyydettiin YK:n pakolaisasiain päävaltuutettua (UNHCR) huolehtimaan väliaikaisesti 11 artiklassa tarkoitetuista tehtävistä. UNHCR hoitaa tehtäviä edelleen, eikä erityistä toimielintä ole toistaiseksi pidetty tarpeellisena.

12 artikla. Artiklan mukaan yleissopimuksen 1 artiklan 1 kappaleen ja 4 artiklan 1 kappaleen määräyksiä sovelletaan myös ennen yleissopimuksen voimaantuloa syntyneisiin henkilöihin sellaisen sopimusvaltion osalta, joka ei myönnä kansalaisuutta lain perusteella lapsen syntyessä kyseisten yleissopimuksen kohtien perusteella. Yleissopimuksen 1 artiklan 4 kappaleen määräyksiä sovelletaan ennen yleissopimuksen voimaantuloa ja voimaantulon jälkeen syntyneisiin henkilöihin. Yleissopimuksen 2 artiklan määräyksiä sovelletaan ainoastaan löytölapsiin, jotka löydetään sopimusvaltion alueelta sen jälkeen, kun yleissopimus on tullut kyseisen valtion osalta voimaan.

Suomessa syntyvä lapsi saa syntyessään Suomen kansalaisuuden syntymäpaikan perusteella, jos hän ei syntyessään saa muun valtion kansalaisuutta. Suomen ulkopuolella syntyvä lapsi saa Suomen kansalaisuuden syntyessään, jos hänen äitinsä on Suomen kansalainen. Aviolapsi saa Suomen kansalaisuuden syntyessään myös, jos hänen isänsä on Suomen kansalainen. Jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella ja lapsen isä on Suomen kansalainen, saa lapsi Suomen kansalaisuuden ilmoitusmenettelyllä, jos isyys on vahvistettu. Näin ollen artiklassa tarkoitettu yleissopimuksen tiettyjen määräysten takautuva soveltaminen ei tule kyseeseen Suomessa.

13 artikla. Yleissopimuksen määräykset eivät artiklan mukaan vaikuta kansalliseen lainsäädäntöön tai sopimusvaltion kansainvälisiin velvoitteisiin, jotka sisältävät pidemmälle meneviä määräyksiä kansalaisuudettomuuden vähentämiseksi.

14 artikla. Yleissopimuksen tulkintaa ja soveltamista koskevat sopimuspuolten väliset riidat, joita ei voida muulla tavoin ratkaista, voidaan viedä artiklan mukaan kansainväliseen tuomioistuimeen. Suomi on tunnustanut kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan ipso facto ja ilman erityistä sopimusta päteväksi jokaiseen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden vastavuoroisuuden ehdoin (SopS 29/1958). Artiklan määräys ei näin ollen aseta Suomelle aikaisempia sitoumuksia pidemmälle meneviä velvoitteita.

15 artikla. Artikla sisältää määräykset sopimuksen soveltamisesta itsehallintoa vailla oleviin alueisiin, siirtomaihin ja muihin emävaltioon kuulumattomiin alueisiin, joiden kansainvälisistä suhteista sopimusvaltio vastaa.

16 artikla. Artikla sisältää yleissopimuksen allekirjoittamista, siihen liittymistä ja sen ratifioimista koskevat tavanomaiset määräykset.

17 artikla. Artiklan mukaan ainoastaan yleissopimuksen 11, 14 tai 15 artiklaan tehdyt varaumat ovat sallittuja. Suomella ei ole tarvetta varaumien tekemiseen.

18 artikla. Artikla sisältää yleissopimuksen voimaantuloa koskevat määräykset. Yleissopimus on tullut tämän artiklan mukaisesti kansainvälisesti voimaan 13 päivänä joulukuuta 1975. Yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä siitä, kun Suomi on tallettanut liittymiskirjansa Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

19 artikla. Artikla sisältää yleissopimuksen irtisanomista koskevan määräyksen. Yleissopimus voidaan irtisanoa koska tahansa. Irtisanominen tulee voimaan vuoden kuluttua siitä, kun pääsihteeri on vastaanottanut irtisanomisilmoituksen.

20 artikla. Artiklassa luetellaan Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin tästä yleissopimuksesta johtuvat ilmoitusvelvollisuudet.

21 artikla. Artikla sisältää tavanomaisen maininnan yleissopimuksen todistusvoimaisista teksteistä.

2 Lakiehdotusten perustelut
2.1 Laki kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää tavanomaisen blankettisäännöksen, jolla saatetaan voimaan lailla ne kyseessä olevan yleissopimuksen määräykset, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan. Sopimusten lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakiehdotusten 1 §:n mukaan lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset on yksilöity jäljempänä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta käsittelevässä jaksossa.

2 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että laki tulee voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

2.2 Laki kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

1 §. Pykälä sisältää tavanomaisen blankettisäännöksen, jolla saatetaan voimaan lailla ne kyseessä olevan yleissopimuksen määräykset, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan. Sopimusten lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakiehdotusten 1 §:n mukaan lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut. Lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset on yksilöity jäljempänä eduskunnan suostumuksen tarpeellisuutta käsittelevässä jaksossa.

2 §. Pykälä sisältää tavanomaisen voimaantulosäännöksen, jonka mukaan lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella. Tarkoituksena on, että laki tulee voimaan samanaikaisesti kuin yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

3 Voimaantulo

Kansalaisuusyleissopimus on tullut kansainvälisesti voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000. Yleissopimuksen hyväksyvän valtion osalta sopimus tulee voimaan seuraavan kuukauden ensimmäisenä päivänä, kun on kulunut kolme kuukautta päivästä, jolloin Suomi on tallettanut hyväksymiskirjansa Euroopan neuvoston pääsihteerin huostaan.

Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä on tullut kansainvälisesti voimaan 13 päivänä joulukuuta 1975. Yleissopimukseen liittyvän valtion osalta yleissopimus tulee voimaan yhdeksäntenäkymmenentenä päivänä liittymiskirjan tallettamisesta Yhdistyneiden Kansakuntien pääsihteerin huostaan.

Esitykseen sisältyvät lait on tarkoitettu tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksilla säädettävinä ajankohtina samaan aikaan, kun kyseessä oleva yleissopimus tulee Suomen osalta voimaan.

Yleissopimukset eivät sisällä määräyksiä, jotka kuuluvat Ahvenanmaan itsehallintolain (1144/1991) 18 §:n mukaan maakunnan lainsäädäntövaltaan.

4 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus ja käsittelyjärjestys
4.1 Eduskunnan suostumuksen tarpeellisuus

Perustuslain 94 §:n 1 momentin mukaisesti eduskunta hyväksyy sellaiset valtiosopimukset ja muut kansainväliset velvoitteet, jotka sisältävät lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä tai ovat muutoin merkitykseltään huomattavia taikka vaativat perustuslain mukaan muusta syystä eduskunnan suostumuksen. Muusta syystä eduskunnan hyväksymistä edellyttäviä määräyksiä ovat muun muassa eduskunnan budjettivaltaa sitovat kansainväliset velvoitteet. Tällaisina velvoitteina on käytännössä pidetty lähinnä sellaisia määräyksiä, joista aiheutuu valtiolle välittömiä menoja. Perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännön mukaan määräys luetaan lainsäädännön alaan kuuluvaksi jos 1) määräys koskee jonkin perustuslaissa turvatun perusoikeuden käyttämistä tai rajoittamista, 2) määräyksen tarkoittamasta asiasta on perustuslain mukaan säädettävä lailla, 3) määräys muutoin koskee yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteita, 4) määräyksen tarkoittamasta asiasta on jo voimassa lain säännöksiä taikka 5) siitä on Suomessa vallitsevan käsityksen mukaan säädettävä lailla. Kansainvälinen velvoite kuuluu lainsäädännön alaan siitä riippumatta, onko määräys ristiriidassa vai sopusoinnussa Suomessa lailla säädetyn säännöksen kanssa (PeVL 11 ja 12/2000 vp).

Molemmissa yleissopimuksissa on määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan ja edellyttävät eduskunnan suostumusta.

Kansalaisuusyleissopimuksen 2 artiklassa määritellään sopimuksessa käytetyt termit. Kansalaisuusyleissopimuksen 3 artiklan mukaan valtio määrittelee oman lainsäädäntönsä nojalla, ketkä ovat sen kansalaisia. Artikloissa 4 ja 5 on määräykset periaatteista, kuten syrjinnän kiellosta, joita tulee noudattaa kansalaisuutta koskevissa kansallisissa määräyksissä ja menettelyissä. Perustuslain 2 §:n mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin ja kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia. Perustuslain 5 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisuus saadaan syntymän ja vanhempien kansalaisuuden perusteella sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Kansalaisuus voidaan myöntää laissa säädetyin edellytyksin myös ilmoituksen tai hakemuksen perusteella. Pykälän 2 momentin mukaan Suomen kansalaisuudesta voidaan vapauttaa vain laissa säädetyillä perusteilla ja sillä edellytyksellä, että henkilöllä on tai hän saa toisen valtion kansalaisuuden. Perustuslain 6 §:n mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä, eikä ketään saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Sopimuksen 6-9 artiklojen sisältämät määräykset koskevat kansalaisuuden saamista, menettämistä ja takaisinsaamista, joista säädetään kansalaisuuslain 4, 9, 12, 13, 21-24, 29, 32-35 ja 60 §:ssä. Sopimus sisältää määräyksiä myös kansalaisuuteen liittyvistä menettelyistä, joista säädetään perustuslain 21 §:ssä, hallintolain 23, 24, 43 ja 45 §:ssä, kansalaisuuslain 41, 42 ja 50 §:ssä, sisäasiainministeriön asetuksessa Ulkomaalaisviraston suoritteiden maksullisuudesta ja tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetussa laissa. Sopimuksen monikansalaisuutta koskevat määräykset sisältävät periaatteita, joista säädetään kansalaisuuslaissa. Sopimuksen valtioseuraantoa ja kansalaisuutta koskevat 18-20 artiklat sisältävät velvoitteita, joista valtioseuraantotilanteessa tulisi säätää lailla. Sopimuksen 21 ja 22 artiklassa on myös asevelvollisuuden suorittamista koskevia määräyksiä. Asevelvollisuuden suorittamisesta säädetään asevelvollisuuslaissa.

Yleissopimus kansalaisuudettomuuden vähentämisestä, sen 1-10 ja 12 artiklat, sisältävät määräyksiä kansalaisuuden saamisesta, menettämisestä ja takaisin saamisesta, joista säädetään kansalaisuuslain 4, 8, 9, 12, 29 ja 32-35 §:ssä. Artiklaan 9 sisältyy periaate syrjinnän kiellosta, josta säädetään perustuslain 6 §:ssä. Yleissopimuksen valtioseuraantoa ja kansalaisuutta koskeva 10 artikla sisältää velvoitteita, joista valtioseuraantotilanteessa tulisi säätää lailla. Yleissopimuksen riitojen ratkaisua koskeva 14 artikla ei edellytä eduskunnan hyväksymistä, koska Suomi on tunnustanut kansainvälisen tuomioistuimen tuomiovallan ipso facto ja ilman erityistä sopimusta päteväksi jokaiseen saman velvoituksen hyväksyvään valtioon nähden vastavuoroisuuden ehdoin (SopS 29/1958).

Lainsäädännön alaan kuuluvat myös kaikki esityksessä ehdotetut varaumat. Perustuslakivaliokunta on pitänyt asianmukaisena, että eduskunta antaa nimenomaisella päätöksellään suostumuksensa myös eduskunnan toimivallan alaan kuuluvien sopimusmääräyksiä koskevien selitysten ja julistusten antamiseen (PeVL 2/1980 vp, PeVL 28/1997 ja PeVL 36/1997 vp). Lainsäädännön alaan kuuluvia määräyksiä koskevien varaumien ja muiden ilmoitusten tekeminen ja niiden peruuttaminen vaikuttavat blankettimuotoisen voimaansaattamislain välityksellä Suomessa lain tasolla voimassa olevan oikeuden sisältöön, joten tässä suhteessa varauman ja muun ilmoituksen tekeminen tai sellaisen peruuttaminen on asiallisesti lainsäädäntövallan käyttämistä. Eduskunnan suostumus tarvitaan kansalaisuusyleissopimuksen 29 artiklan mukaiseen varaumaan, jossa Suomi toteaa, että 21 artiklan 3 kappaleen g kohtaan perustuvat velvoitteet eivät sido Suomea määrättäessä joukkoja ylimääräiseen palvelukseen, ja 22 artiklan a kohdan koskevaan varaumaan, jonka mukaan monikansalaisuustapauksissa varusmiespalveluksesta vapauttaminen tapahtuu asevelvollisuuslaissa mainituin perustein. Eduskunnan suostumus tarvitaan myös Suomen ilmoitukseen, että kansalaisuusyleissopimuksen 22 artiklan b kohdassa tarkoitettu ikä on Suomessa 30 vuotta.

4.2 Käsittelyjärjestys

Yleissopimukset eivät sisällä määräyksiä, jotka koskisivat perustuslakia sen 94 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Yleissopimukset voidaan hallituksen käsityksen mukaan hyväksyä äänten enemmistöllä ja ehdotus niiden voimaansaattamislaeiksi voidaan hyväksyä tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

Edellä olevan perusteella sekä perustuslain 94 §:n mukaisesti esitetään, että

kunta hyväksyisi Strasbourgissa 6 päivänä marraskuuta 1997 kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen ja New Yorkissa 30 päivänä elokuuta 1961 kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen,

Eduskunta antaisi suostumuksensa siihen, että Suomi tekee kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen 21 artiklan 3 kappaleen g kohtaan varauman, jonka mukaan 21 artiklaan perustuvat velvoitteet eivät sido Suomea määrättäessä joukkoja asevelvollisuuslain nojalla ylimääräiseen palvelukseen, jolla tarkoitetaan normaaliolojen vakavassa häiriötilanteessa tai poikkeusoloissa määrättävää palvelusta, jonka tarkoituksena on kohottaa ja ylläpitää puolustusvalmiutta ja harjoittaa joukkokokonaisuuksia niille suunnitellussa kokoonpanossa niin, että joukko voidaan tarvittaessa määrätä liikekannallepanon aikaiseen palvelukseen,

Eduskunta antaisi suostumuksensa siihen, että Suomi tekee kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen 22 artiklan a kohtaan varauman, jonka mukaan toisessa sopimusvaltiossa varusmiespalveluksesta vapautetun ei katsota suorittaneen varusmiespalvelusta Suomessa. Henkilö voidaan kuitenkin vapauttaa varusmiespalveluksesta asevelvollisuuslain 74 tai 76 §:n nojalla,

Eduskunta antaisi suostumuksensa siihen, että Suomi ilmoittaa kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen 22 artiklan b kohdassa tarkoitetuksi iäksi 30 vuotta.

Koska yleissopimukset sisältävät määräyksiä, jotka kuuluvat lainsäädännön alaan, annetaan samalla Eduskunnan hyväksyttäviksi seuraavat lakiehdotukset:

Lakiehdotukset

1.

Laki kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

Strasbourgissa 6 päivänä marraskuuta 1997 kansalaisuudesta tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.


2.

Laki kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta

Eduskunnan päätöksen mukaisesti säädetään:

1 §

New Yorkissa 30 päivänä elokuuta 1961 kansalaisuudettomuuden vähentämisestä tehdyn yleissopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset ovat lakina voimassa sellaisina kuin Suomi on niihin sitoutunut.

2 §

Tämän lain voimaantulosta säädetään tasavallan presidentin asetuksella.


Helsingissä 21 päivänä joulukuuta 2007

Tasavallan Presidentti
TARJA HALONEN

Maahanmuutto- ja eurooppaministeri
Astrid Thors

Finlex ® on oikeusministeriön omistama oikeudellisen aineiston julkinen ja maksuton Internet-palvelu.
Finlexin sisällön tuottaa ja sitä ylläpitää Edita Publishing Oy. Oikeusministeriö tai Edita eivät vastaa tietokantojen sisällössä mahdollisesti esiintyvistä virheistä, niiden käytöstä käyttäjälle aiheutuvista välittömistä tai välillisistä vahingoista tai Internet-tietoverkossa esiintyvistä käyttökatkoista tai muista häiriöistä.