Finlex

Hallituksen esitys Eduskunnalle lastensuojelulaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan säädettäväksi uusi lastensuojelulaki. Lain tarkoituksena on turvata lapsen oikeuksien ja edun huomioon ottaminen lastensuojelua toteutettaessa sekä lapsen ja hänen perheensä tarvitsemat tukitoimet ja palvelut. Lailla pyrittäisiin edistämään viranomaisten välistä yhteistyötä lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämisessä sekä lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun toteuttamisessa. Lisäksi tarkoituksena on parantaa lapsen ja vanhempien tai huoltajien oikeusturvaa erityisesti lastensuojeluun liittyvässä päätöksenteossa.

Lain yleisiin säännöksiin sisältyisi kaikkea lastensuojelun toimintaa ohjaavia periaatteita, joissa otettaisiin erityisesti huomioon lastensuojelun kannalta keskeiset perus- ja ihmisoikeudet. Keskeiset periaatteet ehdotetaan säilytettäväksi pääpiirteissään ennallaan. Uutena lastensuojelun toimintamuotona määriteltäisiin ehkäisevä lastensuojelu.

Lastensuojelun järjestämistä koskevista kunnan velvoitteista säädettäisiin laissa nykyistä yksityiskohtaisemmin. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyvät tehtävät sekä lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun järjestäminen tulisi kuvata koko kunnan tasolla laadittavassa lastensuojelun suunnitelmassa.

Lapsen osallisuuden vahvistamiseksi lapsen mielipiteen selvittämistä, kuulemista ja puhevallan käyttöä koskevia säännöksiä selkiytettäisiin. Lisäksi lakiin otettaisiin lapselle määrättävää edunvalvojaa koskeva säännös. Säännösten tavoitteena on varmistaa, että jokaisella lapsella on mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin.

Esitykseen sisältyy myös lastensuojelussa sovellettavia menettelytapoja koskevia säännöksiä, jotka nykyisin ovat pääosin hallintokäytännön varassa. Laissa säädettäisiin lastensuojelun asiakkuuden alkamisesta ja siihen liittyvästä määräaikaan sidotusta lastensuojelutarpeen selvityksestä. Lastensuojelun asiakkaana olevalle lapselle ja hänen perheelleen tulisi laatia yhdessä asianomaisten kanssa heidän tuen tarpeeseensa perustuva asiakassuunnitelma, joka tarkistettaisiin määräajoin. Uutena keinona selvittää lapsen tuen tarve tilanteissa, joissa huoltajat sitä vastustavat, ehdotetaan mahdollisuutta hakea lupaa hallinto-oikeudelta lapsen tutkimiseen. Lakiin sisältyisi myös lapsen läheisverkoston kartoittamista koskeva uusi säännös.

Huostaanottoa, lapsen kiireellistä sijoitusta ja huostaanotetun lapsen huoltoa koskevia säännöksiä täsmennettäisiin. Myös sijaishuoltoa ja jälkihuoltoa koskevia säännöksiä täsmennettäisiin. Lastensuojelulaitoksissa hoidettavien lasten määrää ja henkilöstömitoitusta ajanmukaistettaisiin. Sijaishuollon valvonnan tehostamiseksi valvontaan liittyvästä tiedonkulusta säädettäisiin lastensuojelulaissa.

Ehdotetulla lailla muutettaisiin lastensuojelua koskevaa päätöksentekojärjestelmää. Päätöksenteossa tarvittava asiantuntemus ja puolueettomuus pyrittäisiin varmistamaan ja parantamaan näin lapsen ja vanhempien tai huoltajien oikeusturvaa. Tahdonvastaisia huostaanottoasioita koskevat päätökset tehtäisiin ensivaiheessa hallinto-oikeudessa kunnan sosiaalihuollosta vastaavan johtavan viranhaltijan hakemuksesta. Myös huostaanoton valmisteluun liittyvistä menettelyistä ja käytettävissä olevasta asiantuntemuksesta säädettäisiin nykyistä tarkemmin. Suostumukseen perustuvista ja kiireellisistä toimenpiteistä päätös tehtäisiin kunnassa viranhaltijatasolla, jonka jälkeen oikeusturvan kannalta erityisen merkittävissä asioissa olisi suora muutoksenhakuoikeus hallinto-oikeuteen.

Marraskuun 1 päivänä 2006 voimaan tulevat sijaishuollossa sovellettavia rajoituksia ja lastensuojelulaitoksissa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset sisällytettäisiin ehdotettuun lakiin asiallisesti muuttumattomina, lukuun ottamatta ehdotetusta uudesta päätöksentekojärjestelmästä johtuvia muutoksia.

Esityksessä ehdotetaan myös muutettavaksi tarpeellisilta osin kansanterveyslakia ja erikoissairaanhoitolakia, opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annettua lakia sekä nimilakia.

Esitys liittyy valtion talousarvioon. Lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 2008 lukuun ottamatta lakia opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain muuttamisesta, jonka on tarkoitus tulla voimaan 1 päivänä elokuuta 2008.

---

SISÄLLYSLUETTELO
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
2. Nykytila
   2.1 	Lainsäädäntö ja käytäntö
   2.1.1 	Lastensuojelulaki ja eräät siihen läheisesti liittyvät lait
   Lastensuojelun tavoitteet
   Lastensuojelun järjestäminen
   Kasvuolojen kehittäminen ja kasvatuksen tukeminen
   Lastensuojelun toimintamuodot ja periaatteet
   Huoltosuunnitelma
   Lapsen edun selvittäminen ja lapsen puhevalta
   Avohuollon tukitoimet
   Huostaanotto ja kiireellinen huostaanotto
   Huostaanotetun lapsen huolto
   Huostassapidon lakkaaminen
   Sijaishuolto ja lapsen asema sijaishuollossa
   Perhehoito
   Laitoshuolto
   Rajoitustoimenpiteet laitoshuollossa
   Jälkihuolto
   Lastensuojeluilmoitus
   Yksityisesti sijoitettujen lasten hoidon valvonta
   Lastensuojelun maksut sekä käyttö- ja itsenäistymisvarat
   Päätöksenteko ja muutoksenhaku lastensuojeluasioissa
   Valvonta
   2.1.2 	Perus- ja ihmisoikeudet
   Perustuslaki
   Ihmisoikeussopimukset
   2.1.3 	Lastensuojelun tila ja kehitys
   Lasten kasvuolot
   Lastensuojelun palvelujärjestelmä
   Henkilöstö
   Hallinto-oikeuksissa käsitellyt lastensuojeluasiat
   2.2 	Kansainvälinen kehitys ja ulkomaiden lainsäädäntö
   2.2.1 	Ulkomaiden lainsäädäntö
   Ruotsi
   Norja
   Tanska
   Islanti
   2.2.2 	Haagin lasten suojelua koskeva yleissopimus
   2.3 	Nykytilan arviointi
3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset
   3.1 	Tavoitteet
   3.2 	Keskeiset ehdotukset
   Lastensuojelulain rakenne
   Yleiset säännökset
   Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen
   Lastensuojelun järjestäminen
   Lapsen osallisuus
   Asiakkuuden alkaminen ja lastensuojelutarpeen selvitys
   Menettelysäännöksiä
   Avohuollon tukitoimet
   Lapsen kiireellinen sijoitus
   Huostaanotto
   Sijaishuolto
   Rajoitukset sijaishuollossa
   Jälkihuolto
   Valvontaa koskevat säännökset
   Päätöksenteko lastensuojeluasioissa
   Hallintotuomioistuinkäsittelyä koskevat säännökset
   Muutoksenhaku
4. Esityksen vaikutukset
   4.1 	Taloudelliset vaikutukset
   4.1.1 	Taloudelliset vaikutukset kunnissa
   Yleistä
   Avohuollossa lastensuojelutarpeen selvitys määräajassa
   Laitoshuollon henkilöstö- ja paikkamitoitukset
   Jälkihuoltovelvoitteen laajentaminen
   Itsenäistymisvarat
   Lapsen edunvalvonnan kustannukset
   Yhteenveto kustannusvaikutuksista kunnissa
   Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain muutoksen vaikutukset kunnissa
   4.1.2 	Vaikutukset valtion menoihin
   Vaikutus kuntien valtionosuuksiin
   Muut kustannusvaikutukset
   Vaikutukset hallintolainkäytön kannalta
   4.1.3 	Yritysvaikutukset
   4.1.4 	Vaikutukset kotitalouksiin
   4.2 	Vaikutukset viranomaisten toimintaan
   4.2.1 	Vaikutukset viranomaisten väliseen yhteistyöhön
   4.2.2 	 Vaikutukset kuntien ja hallintotuomioistuinten toimintaan
   4.2.3 	Vaikutukset lääninhallitusten tehtäviin
   4.3 	Yhteiskunnalliset vaikutukset
5. Asian valmistelu
   5.1 	Valmisteluvaiheet ja –aineisto
   5.2 	Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen
6. Riippuvuus muista esityksistä
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Lakiehdotusten perustelut
   1.1 Lastensuojelulaki
   1.2 	Laki kansanterveyslain muuttamisesta
   1.3 	Laki erikoissairaanhoitolain muuttamisesta
   1.4 	Laki opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain muutta 	misesta
   1.5 	Laki nimilain muuttamisesta
2. Tarkemmat säännökset ja määräykset
3. Voimaantulo
4. Suhde perustuslakiin ja säätämisjärjestys
   4.1 Yleistä
   4.2 Esityksen kannalta keskeisimmät perusoikeusäännökset
   4.3 Lakiehdotuksen yksittäisten pykäläehdotusten tarkastelua
LAKIEHDOTUKSET
   Lastensuojelulaki
   Laki kansanterveyslain muuttamisesta
   Laki erikoissairaanhoitolain muuttamisesta
   Laki opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain 50 §:n muutta-misesta 
   Laki nimilain muuttamisesta
LIITE
RINNAKKAISTEKSTIT
   Laki kansanterveyslain muuttamisesta
   Laki erikoissairaanhoitolain muuttamisesta
   Lakiopetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain 50 §:n muuttamisesta
   Laki nimilain muuttamisesta

YLEISPERUSTELUT

1 Johdanto

Nykyinen lastensuojelulaki (683/1983) tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 1984. Lakiin on tehty lukuisia muutoksia. Vuoden 1991 alusta tuli voimaan lastensuojelulain osittaisuudistus, jonka yhteydessä muutettiin ja täsmennettiin muun muassa lain oppilashuoltoa, avohuollon tukitoimia ja jälkihuoltoa koskevia säännöksiä. Maaliskuussa 1999 tulivat voimaan lastensuojelulakiin sisällytetyt lastensuojelun suurten kustannusten tasausjärjestelmää koskevat säännökset. Tasausjärjestelmää koskevat säännökset kumottiin vuoden 2006 alusta lukien, jolloin vastaava valtion määräraha siirrettiin osaksi kuntien laskennallista sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuusjärjestelmää. Uusin lastensuojelulain muutos (L 583/2006) koskee lapsen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa ja sen rajoittamista sijaishuollossa sekä lastensuojelun laitoshuollossa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä, joita koskevat uudistetut ja täsmennetyt säännökset tulevat voimaan 1 päivänä marraskuuta 2006.

Huolimatta lukuisista osittaisuudistuksista kuluneen kahden vuosikymmenen monet lainsäädännölliset ja yhteiskunnalliset muutokset ovat tehneet lastensuojelulaista rakenteeltaan ja painoalueiltaan vanhentuneen ja aiheuttaneet tarvetta uudistaa lastensuojelulaki kokonaisuudessaan.

Erityisesti vuoden 1995 perusoikeusuudistus ja vuoden 2000 maaliskuun alusta voimaan tullut perustuslaki (731/1999) sekä Suomessa vuonna 1991 voimaan saatettu Yhdistyneitten kansakuntien yleissopimus lapsen oikeuksista (SopS 59—60/1991), jäljempänä lapsen oikeuksien yleissopimus, edellyttävät lastensuojelulain säännösten uudelleen arvioimista ja täsmentämistä. Lainsäädäntöympäristö on muuttunut myös useiden sosiaalihuollon keskeisten lakien kuten sosiaalihuoltolain (710/1982) muutosten ja uusien lakien kuten sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (812/2000); jäljempänä sosiaalihuollon asiakaslaki, yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain (603/1996) sekä perhehoitajain (312/1992) säätämisen myötä. Myös hallintoa ja tuomioistuinmenettelyä koskevien yleislakien muutokset, muun muassa hallintolain (434/2003), viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999; jäljempänä julkisuuslaki), henkilötietolain (523/1999) ja hallintolainkäyttölain (586/1996) voimaan tulo, vaikuttavat lastensuojelulain soveltamiseen ja aiheuttavat tarvetta selkiyttää lainsäädäntöä.

Lastensuojelun asiakkaiden määrä on viimeisen kymmenen vuoden aikana lähes kaksinkertaistunut. Lastensuojelun avohuollon piirissä olevien lasten tai nuorten määrä on noussut Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen, jäljempänä Stakes, tilastojen mukaan vuoden 1995 noin 30 000:sta lapsesta tai nuoresta vuonna 2005 jo lähes 60 000:een. Samanaikaisesti kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä on noussut noin 11 000:sta noin 15 000 lapseen tai nuoreen. Kuntakohtaiset erot lastensuojelun palveluiden saatavuudessa ja sisällössä ovat varsin suuria. Erityisesti avohuollon lastensuojelutyöhön varatut resurssit ovat yleisesti riittämättömiä ja ongelmana on työntekijöiden vaihtuvuus. Viime vuosina lastensuojelun sijaishuollon kustannukset ovat nousseet merkittävästi. Myös hallinto-oikeuksissa käsiteltyjen lastensuojelua koskevien valitusasioiden määrä on kasvanut.

Pääministeri Vanhasen hallitusohjelman mukaisesti kuluvana hallituskautena uudistetaan lastensuojelulakia ja vahvistetaan lastensuojelutyötä sekä varmistetaan lastensuojelun sijaishuollon laadullinen ja määrällinen kehittäminen valtakunnallisesti. Lisäksi hallitusohjelmassa korostetaan yhteistyötä eri yhteiskunnan toimijoiden välillä vanhempien kasvatusvastuun ja tukiverkkojen vahvistamiseksi sekä edellytetään valtion ja kuntien yhdessä turvaavan lasten ja nuorten kasvuedellytyksiä muun muassa edistämällä moniammatillisia ja varhaiseen puuttumiseen perustuvia toimintatapoja.

Lastensuojelulain uudistaminen on aloitettu edellä mainituista lapsen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa ja sen rajoittamista sijaishuollossa sekä lastensuojelun laitoshuollossa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevista säännöksistä, joita koskeva hallituksen esitys (HE 225/2004 vp) annettiin eduskunnalle lokakuussa 2004. Tasavallan presidentti vahvisti lain 29 päivänä kesäkuuta 2006 ja se tulee voimaan 1 päivänä marraskuuta 2006. Muilta osin lastensuojelulain kokonaisuudistusta on valmisteltu osana sosiaali- ja terveysministeriön toimeenpanemaa Sosiaalialan kehittämishanketta ja erityisesti siihen sisältyvää Lastensuojelun kehittämisohjelmaa. Lastensuojelun kehittämisohjelma toteutetaan vuosien 2004–2007 aikana. Kehittämisohjelman tavoitteena on parantaa lasten ja nuorten asemaa ja turvata heidän hyvinvointiaan laatimalla yhteistyössä kuntien, järjestöjen ja yksityisten palveluntuottajien kanssa ohjelma, joka pitkäkestoisesti ohjaa lastensuojelutyön kehittämistä. Tarkoituksena on kohentaa lastensuojelun toimintaedellytyksiä ja työntekijöiden erityisosaamista sekä luoda koko maahan alueellisesti toimiva lastensuojelun palvelujärjestelmä, joka turvaa muun muassa lasten tarvitsemien erityispalvelujen saatavuuden. Kehittämisohjelmassa kootaan ja käytetään hyväksi jo olemassa olevat kehittämis- ja tutkimustyön tulokset, jotka pyritään vakiinnuttamaan osaksi lastensuojelun perustyötä.

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 5 päivänä tammikuuta 2005 lastensuojelulain kokonaisuudistuksen valmistelua varten työryhmän, jäljempänä Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä. Työryhmän tavoitteena oli selkiyttää ja uudistaa lastensuojelulakia siten, että lastensuojelu toimii asiakaslähtöisesti ja lastensuojelua toteutettaessa vältetään tilanteet, joissa lapsen etu jää huomioon ottamatta. Lisäksi tavoitteena oli uudistaa laki niin, että sen toimeenpanossa esiintyy mahdollisimman vähän ristiriitoja ja tulkintaongelmia. Tähän liittyen työryhmän tuli valmistella lastensuojelulakiin mahdollisesti tarvittavat periaatteelliset muutokset ja ratkaista muun muassa päätöksentekotahoa, lapsen ja vanhempien oikeuksien välisiä ristiriitatilanteita, kunnan järjestämisvelvollisuutta sekä laissa käytettyjä käsitteitä koskevat kysymykset.

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä otti työssään huomioon Lastensuojelun kehittämisohjelman kautta saadun tiedon lastensuojelun nykytilasta ja ongelmista sekä kehittämisohjelman piirissä syntyneet lainsäädäntöä koskevat kehittämisehdotukset. Tämän lisäksi työryhmä kuuli keväällä 2005 laajan joukon lastensuojelun asiantuntijoita. Työryhmä hyödynsi myös aiempien lastensuojelulain uudistamiseen liittyvien työryhmien ehdotuksia ja työryhmämuistioita, joista keskeisimpiä ovat Lapsioikeudellista päätöksentekomenettelyä selvittänyt toimikunta (Komiteanmietintö 1995:12) ja Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmä (Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2001:29). Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä luovutti muistionsa (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2006:25) sosiaali- ja terveysministeriölle 16 päivänä toukokuuta 2006. Työryhmä päätyi ehdottamaan kokonaan uuden lastensuojelulain säätämistä.

Esitys uudeksi lastensuojelulaiksi perustuu Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksiin ja niistä saatuun lausuntopalautteeseen. Esitys on valmisteltu sosiaali- ja terveysministeriössä virkatyönä.

2 Nykytila

2.1 Lainsäädäntö ja käytäntö

2.1.1 Lastensuojelulaki ja eräät siihen läheisesti liittyvät lait

Lastensuojelun tavoitteet

Lastensuojelulain 1 §:n mukaan lapsella on oikeus turvalliseen ja virikkeitä antavaan kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä etusija erityiseen suojeluun. Lain 2 §:n mukaan lastensuojelun tarkoituksena on turvata lapsen edellä mainitut oikeudet vaikuttamalla yleisiin kasvuoloihin, tukemalla huoltajia lasten kasvatuksessa sekä toteuttamalla perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua. Tavoitteena on, että lapsi saa kaikissa olosuhteissa sellaisen huollon kuin lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa (361/1983), jäljempänä lapsenhuoltolaki, on säädetty.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen (HE 13/1983 vp) perustelujen mukaan lastensuojelulaissa pyritään erityisesti painottamaan sitä, että lapsella on yksilölliset oikeudet syntymästään lähtien. Toisen lakiin kirjatun lapsen asemaa yhteiskunnassa koskevan periaatteen mukaan lapsella on etusija erityiseen suojeluun. Tämän kannanoton suojelu- ja auttamisjärjestykseen on katsottu olevan tarpeen yleiseksi tulkintaohjeeksi niitä tilanteita varten, joissa lasten ja aikuisten edut ovat ristiriidassa keskenään.

Lastensuojelulaki ja lapsenhuoltolaki muodostavat kiinteästi toisiinsa liittyvän osan lapsilainsäädäntöämme. Lapsenhuoltolaki sisältää lapsen ja hänen vanhempiensa tai muiden huoltajiensa yksityisoikeudellisia suhteita koskevat säännökset. Lain 1 §:n mukaan lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.

Lastensuojelun ensisijaisena tehtävänä on huoltajien kasvatusmahdollisuuksien tukeminen. Lastensuojelun tulee kuitenkin vastata lapsen edun ja oikeuksien toteutumisesta silloinkin, kun lapsen vanhempi tai huoltaja ei jostakin syystä kykene niistä huolehtimaan tai kun lapsi omalla käyttäytymisellään vakavasti vaarantaa terveyttään tai kehitystään. Lastensuojelua on toteutettava siten, että lapselle voidaan kaikissa olosuhteissa turvata lapsenhuoltolaissa tarkoitettu huolto.

Lastensuojelu koostuu lastensuojelulain perusteella rakenteellisista, ennalta ehkäisevistä ja yksilöön kohdistuvista avohuollollisista tukitoimenpiteistä sekä huostaanottoon perustuvista sijaishuollon toimenpiteistä, joita voidaan ääritilanteissa toteuttaa asiakkaan tahdosta riippumatta. Mahdollista sijaishuoltoa seuraavat jälkihuoltoon kuuluvat toimenpiteet.

Lastensuojelulaissa lapsena pidetään alle 18-vuotiasta ja nuorena alle 21-vuotiasta henkilöä (3 §). Lastensuojelun avohuollon ja jälkihuollon tukitoimenpiteet koskevat alle 21-vuotiaita lapsia ja nuoria. Sen sijaan huostaanotto ja sijaishuolto ovat ainoastaan alle 18-vuotiaisiin lapsiin kohdistuvia toimenpiteitä.

Lastensuojelun järjestäminen

Lastensuojelun järjestäminen on kunnalle kuuluva tehtävä. Lastensuojelulain mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että lastensuojelu järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää (lain 4 §:n 1 momentti). Lainkohdan perustelujen mukaan tämä tarkoittaa, että kunnan tulee ehkäisevänä lastensuojeluna kehittää lasten kasvuoloja sekä turvata perhe- ja yksilökohtaisena lastensuojeluna lapsen huolto kaikissa olosuhteissa.

Kunnan järjestämisvelvollisuutta täsmennetään lastensuojeluasetuksessa (1010/1983), jonka mukaan perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua järjestäessään kunnan on huolehdittava siitä, että palveluja on tarvittavassa laajuudessa saatavissa niinä vuorokauden aikoina, joina niitä tarvitaan (asetuksen 2 §:n 2 momentti). Sosiaalilautakunnan on lastensuojelua järjestäessään oltava tarvittaessa yhteistyössä kunnan ja sen osa-alueiden eri toimintayksiköiden ja viranhaltijoiden samoin kuin muiden kuntien ja kuntainliittojen sekä muiden palveluja järjestävien yhteisöjen ja laitosten kanssa riittävien palvelujen ja asiantuntemuksen turvaamiseksi kunnassa (asetuksen 2 §:n 1 momentti).

Lastensuojelulaissa säädetään sosiaalilautakunnan hyväksymistä yleisistä perusteista ja ohjeista lautakunnan alaisen lastensuojelun järjestämiseksi ja kehittämiseksi (lain 4 §:n 2 momentti). Lainkohdan perusteluissa todetaan, että sosiaalilautakunnan vahvistamien yleisten perusteiden ja ohjeiden avulla lastensuojelua voidaan kehittää tavoitteellisesti. Niillä luodaan suuntaviivat ja toimintaohjeet siitä, miten lasten, nuorten ja lapsiperheiden ongelmiin kunnassa varaudutaan, kuinka ongelmien ilmaantuessa menetellään ja mistä tarvittavat perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun palvelut hankitaan. Yleisten perusteiden ja ohjeiden laatimisen tavoitteena on myös korostaa periaatetta, jonka mukaan lastensuojelun tulee pyrkiä havaitsemaan sosiaaliset ongelmat mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja pyrkiä selvittämään ongelmia yhteistyössä muiden viranomaisten, yhteisöjen ja asukkaiden kanssa. Sosiaalilautakunta voi hyödyntää vahvistamiaan yleisiä perusteita ja ohjeita myös kuntasuunnitelman laatimisessa.

Sosiaalilautakunnan vahvistamien yleisten perusteiden ja ohjeiden sisällöstä säädetään tarkemmin lastensuojeluasetuksessa (1 §). Niistä tulee käydä ilmi, miten kunnassa 1) kehitetään lasten ja nuorten kasvuoloja sekä tuetaan kasvatusta; 2) järjestetään perhe- ja yksilökohtainen lastensuojelu, kuten avohuollon tukitoimet, perhehoito, laitoshuolto, sekä jälkihuolto; 3) järjestetään lapsenhuoltolaissa sosiaalilautakunnalle säädetyt tehtävät; sekä 4) järjestetään lastensuojelulain 44 §:n 1 momentissa tarkoitettua kokeilu- ja kehittämistoimintaa.

Kunnan on tarpeen mukaan järjestettävä kokeilu- ja kehittämistoimintaa lasten ja nuorten kasvuolojen sekä perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun kehittämiseksi (44 §). Edellä mainittu velvoite täydentää lastensuojelun osalta sosiaalihuoltolain 13 §:n sisältyvää velvoitetta, jonka mukaan sosiaalihuoltoon kuuluvina tehtävinä kunnan on huolehdittava sen sisältöisinä ja siinä laajuudessa kuin kulloinkin säädetään sosiaalihuoltoa ja muuta sosiaaliturvaa koskevan koulutus-, tutkimus-, kokeilu- ja kehittämistoiminnan järjestämisestä (1 momentin 6 kohta).

Kunnan järjestämään lastensuojelulain mukaiseen toimintaan sovelletaan sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annettua lakia (lastensuojelulain 5 §). Sosiaalihuoltolain 5 §:n 2 momentin mukaan kunta voi huolehtia sosiaalihuollon järjestämisestä siten kuin edellä mainitun lain 4 §:ssä säädetään. Siten kunta voi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon alaan kuuluvat tehtävät hoitamalla toiminnan itse, sopimuksin yhdessä muun kunnan tai muiden kuntien kanssa, olemalla jäsenenä toimintaa hoitavassa kuntayhtymässä, hankkimalla palveluja valtiolta, toiselta kunnalta, kuntayhtymältä tai muulta julkiselta taikka yksityiseltä palvelujen tuottajalta taikka antamalla palvelunkäyttäjälle palvelusetelin. Hankittaessa palveluja yksityiseltä palvelujen tuottajalta kunnan tai kuntayhtymän on varmistuttava siitä, että hankittavat palvelut vastaavat sitä tasoa, jota edellytetään vastaavalta kunnalliselta toiminnalta.

Kuntalain (365/1995) kuntien yhteistoiminnan muotoja koskevan 76 §:n mukaan kunnat voivat, paitsi muuta, myös sopia, että kunnalle tai sen viranomaiselle laissa säädetty tehtävä, jossa toimivaltaa voidaan siirtää viranhaltijalle, annetaan virkavastuulla toisen kunnan viranhaltijan hoidettavaksi.

Muuhun kuin kuntien itse tuottamiin lastensuojelun palveluihin sovelletaan lakia julkisista hankinnoista (1505/1992), jonka mukaan kunnan ulkopuolelta hankittavat palvelut on yleensä kilpailutettava. Lakia ollaan parhaillaan uudistamassa. Uutta hankintalakia koskeva hallituksen esitys (HE 50/2006 vp) annettiin eduskunnan käsiteltäväksi keväällä 2006.

Lastensuojelulain 45 §:ssä säädetään perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun järjestämisestä vastuussa olevasta kunnasta osin sosiaalihuoltolain yleisistä sosiaalihuollon järjestämisvastuuta koskevista säännöksistä poiketen. Lastensuojelulain mukaan avohuollon tukitoimien järjestämisestä vastaa lapsen kotikunta, mutta sijaishuollon ja jälkihuollon osalta lastensuojelun järjestämisvastuussa on kunta, jossa huostaanottamisen ja sijaishuoltoon sijoittamisen tarve on syntynyt (45 §:n 1 momentti).

Edellä mainitussa lastensuojelun järjestämisvastuussa olevaa kuntaa koskevassa säännöksessä viitataan sosiaalihuoltolain 42 §:n 2 momenttiin, joka lastensuojelussa koskee perhehoitoa ja laitoshuoltoa. Mainitun säännöksen mukaan hakemus korvauksen saamiseksi toisen kunnan asukkaalle järjestetystä laitoshuollosta on pantava vireille hallinto-oikeudessa kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun laitoshuoltoa on alettu antamaan. Jollei hakemusta panna vireille sanotussa määräajassa, menettää kunta oikeuden saada korvausta laitoshuollosta, jonka se on antanut ennen hakemuksen vireille panoa, ja jota asianomainen kunta ei ole kirjallisesti suostunut korvaamaan.

Edellä mainitussa lastensuojelulain 45 §:ssä säädetään myös palvelujen järjestämisestä kotikuntansa ulkopuolelle sijoitetulle lapselle (5 momentti). Kunnan, jossa lapsi tai nuori on avohuollon tukitoimena tai sijaishuoltoon sijoitettuna tai jälkihuollossa, on järjestettävä yhteistyössä lastensuojelun järjestämisvastuussa olevan kunnan kanssa lapselle tai nuorelle hänen huollon tai hoidon tarpeensa edellyttämät palvelut ja tukitoimet, joista aiheutuvat kustannukset kunta on oikeutettu perimään järjestämisvastuussa olevalta kunnalta. Kyseinen säännös lisättiin lastensuojelulakiin vuonna 1990. Sen perusteluissa (HE 177/1989 vp) todetaan, että säännöksen mukaan oleskelukunnan tulee järjestää tarvittavat palvelut kuntaan sijoitetulle lapselle yhtäläisin perustein kuin kunnassa kirjoilla olevalle lapselle.

Kuntien väliset riitaisuudet lastensuojelun järjestämisestä ja kustannusvastuusta ovat yleistyneet. Korkeimman hallinto-oikeuden julkaistuja ratkaisuja ei ole annettu siitä, milloin 45 §:n 1 momentissa tarkoitettu huostaanoton ja sijaishuollon tarve syntyy ja mitkä tekijät tämän arviointiin vaikuttavat. Lastensuojelulain 45 §:n 5 momentin tulkinnassa on ilmennyt ongelmia säännöksessä edellytetyn kuntien yhteistyön toteuttamisessa. Säännöksessä mainitun yhteistyön palvelujen järjestämisessä on tulkittu oikeuskäytännössä (KHO 28.10.2004 t 2741) merkitsevän sitä, että lapsen sijoittaneen kunnan tulee ilmoittaa päätöksestään sijoittaa lapsi kyseessä olevalle toiselle kunnalle. Oikeuskäytäntö ei ole yksiselitteistä sen suhteen, tarvitaanko palvelujen järjestämiseen lapsen oleskelukunnassa lapsen sijoittaneen kunnan suostumus, jota ilman kunnalta ei voitaisi periä lapsen palvelujen järjestämisestä aiheutuvia kustannuksia.

Tulkintaongelmia on esiintynyt myös kuntien toiselle kunnalle korvaamien palvelujen ja tukitoimien sisällöstä sekä korvaamisessa noudatettavaa määräaikaa koskevan säännöksen osalta. Käytännössä toisen kunnan alueelle sijoitettu lapsi ei ole välttämättä saanut esimerkiksi tarvitsemiaan terveydenhuollon palveluja, erityisesti erikoissairaanhoidon palveluja.

Edellä mainittu lastensuojelulain kuntien välistä järjestämisvastuuta koskeva säännös ei koske perusopetusta, vaan esi- ja perusopetuksen järjestämisvastuusta säädetään lastensuojelulaista poikkeavasti perusopetusta koskevassa lainsäädännössä. Oppivelvollisuusikäisen lapsen perusopetuksen ja oppivelvollisuutta edeltävän esiopetuksen järjestämisvelvollisuus on perusopetuslain (628/1998) 4 §:n 1 momentin mukaan sillä kunnalla, jossa lapsi asuu. Opetuksen järjestämisvelvollisuutta ei ole kytketty lapsen kotikuntalain (201/1994) mukaiseen kotikuntaan, vaan lapsen asuinkuntaan.

Lastensuojelulain nojalla toisen kunnan alueelle sijoitetun lapsen perusopetuslain mukaisen opetuksen järjestämisvelvollisuus siirtyy sijoituskunnalle eli lapsen tosiasialliselle asuinkunnalle. Kunnalla esi- ja perusopetuksen järjestäjänä on velvollisuus järjestää opetus alueellaan asuville lapsille yhdenvertaisin perustein. Siten lastensuojelulain mukaan sijoitetut lapset kuuluvat sijoituskuntansa opetusjärjestelmän piiriin samoin perustein kuin muutkin kunnassa asuvat lapset. Oppivelvollisuusikäisellä on oikeus perusopetuslain mukaiseen opetukseen, mutta jos hän ei siihen huoltajiensa tahdon perusteella osallistu, oppilaan asuinkunnalla on velvollisuus valvoa hänen oppivelvollisuutensa suorittamisen edistymistä.

Opetuksen järjestämisestä aiheutuvista kustannuksista vastaavat opetuksen järjestävä kunta ja valtio. Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain (635/1998) mukaisen kunnan valtionosuuden peruste määräytyy laskentapäivän (20.9.) oppilasmäärän perusteella. Esimerkiksi sijoituksen perusteella kuntaan muuttanut lapsi lasketaan sen kunnan oppilasmäärään, jonka oppilaana hän on edellä mainittuna laskentapäivänä. Jos lapsi muuttaa kuntaan laskentapäivän jälkeen, lasta ei lasketa tämän kunnan valtionosuuden perusteen mukaiseen oppilasmäärään kyseisenä vuonna.

Kunnan lastensuojelulain nojalla toiseen kuntaan sijoittaman lapsen opetuksesta aiheutuneiden kustannusten jaosta kuntien välillä ei ole säädetty lukuun ottamatta lastensuojelulain 29 §:ssä tarkoitetuissa koulukodeissa annettavaa koulukotiopetusta sekä sairaalaopetusta. Koulukodissa opetusta saavan oppilaan kotikunnan maksuosuus määräytyy opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain 50 §:n 2 momentin mukaisesti. Mainitun säännöksen perusteella koulukodissa opetusta saavan oppilaan kotikuntalain mukainen kotikunta on velvollinen maksamaan oppilaasta koulukotiopetuksen järjestäjälle maksuosuuden, joka lasketaan kertomalla niiden koulun työpäivien määrä, joina oppilaalle on annettu opetusta, opetuksen järjestäjälle opetuksesta koulun työpäivää kohden aiheutuvilla keskimääräisillä todellisilla vuosikustannuksilla. Maksuosuudesta vähennetään mainitusta oppilaasta opetuksen järjestäjälle lasketun valtionosuuden perusteen mukainen osuus ja valtion koulukodin osalta vastaavalla tavalla laskettu valtionosuuden perustetta vastaava osuus. Sairaalassa potilaana olevan oppilaan kotikunnan maksuosuudesta säädetään pääpiirteissään vastaavalla tavalla kuin koulukotiopetusta koskevasta kotikunnan maksuosuudesta.

Jos toiseen kuntaan sijoitetun lapsen lastensuojelulain mukainen sijoituspaikka on muu kuin koulukoti, lapsen kotikunnalla ei ole lakisääteistä velvollisuutta korvata sijoituskunnalle sijoittamansa lapsen opetuksesta aiheutuneita kustannuksia. Kuntien välillä tapahtuva kustannusten korvaaminen on mahdollista kuntien välisen sopimuksen perusteella.

Lastensuojelulain 45 §:ssä säädetään myös lastensuojelun järjestämisestä eräissä kansainvälisiä liittymiä omaavissa tilanteissa, joissa muiden säännösten perusteella ei löydy järjestämisvastuussa olevaa kuntaa (mainitun pykälän 2, 3 ja 4 momentti). Kyseessä olevat säännökset uudistettiin ja osittain lisättiin lakiin 1 päivänä maaliskuuta 2005 voimaan tulleella lailla (1158/2004). Uudistus liittyi tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2201/2003, niin kutsutun Bryssel IIa-asetus, soveltamiseen Suomessa.

Kasvuolojen kehittäminen ja kasvatuksen tukeminen

Lastensuojelulain 2 luvussa säädetään kasvuolojen kehittämisestä ja kasvatuksen tukemisesta. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lasten kasvuolojen kehittämisellä tarkoitetaan toimia, jotka välittömästi tai välillisesti parantavat ja kehittävät lasten elinympäristöä ja muita kasvuoloja. Lasten kasvuoloihin vaikuttaminen on katsottu ennen kaikkea eri viranomaisten ja yhteisöjen yhteistyöalueeksi. Kasvatuksen tukemisella tarkoitetaan laajasti ottaen kaikkia sellaisia eri viranomaisten yhteistyöhön perustuvia toimia, joilla pyritään kehittämään lapsiperheiden ja heidän välittömän arkiympäristönsä mahdollisuuksia edistää lasten suotuisaa kasvua ja kehitystä. Lastensuojelun kannalta on ensisijaisen tärkeätä, että yleiset kaikille tarkoitetut palvelut tukevat lasten kasvatusta. Ongelmien syntymistä voidaan ehkäistä, kun lastensuojelun tarve voidaan havaita mahdollisimman varhain.

Sosiaalilautakunnan ja kunnan muiden viranomaisten on seurattava ja kehitettävä lasten ja nuorten kasvuoloja sekä poistettava kasvuolojen epäkohtia ja ehkäistävä niiden syntymistä (6 §:n 1 momentti). Edellä mainitun hallituksen esityksen mukaan säännöksellä on tarkoitus korostaa sosiaalihuoltolakiin sisältyvää (13 §:n 2 momentti) kunnan yleistä sosiaalisten olosuhteiden kehittämistä koskevaa velvoitetta erityisesti lasten kasvuolojen kehittämisen kannalta. Sosiaalilautakunnan on myös välitettävä tietoa lasten ja nuorten kasvuoloista ja sosiaalisista ongelmista sekä annettava asiantuntija-apua muille viranomaisille samoin kuin kunnan asukkaille ja kunnassa toimiville yhteisöille (lastensuojelulain 6 §:n 2 momentti).

Lastensuojelulain 7 §:ssä säädetään palvelujen kehittämisestä ja kasvatuksen tukemisesta. Kunnan on sosiaali- ja terveydenhuoltoa, koulutointa sekä muita lapsille, nuorille ja lapsiperheille tarkoitettuja palveluja kehittäessään pidettävä huolta myös siitä, että näiden palvelujen avulla tuetaan huoltajia lasten kasvatuksessa ja kyetään saamaan selville lasten, nuorten ja lapsiperheiden erityisen tuen tarve. Palveluja kehitettäessä on kiinnitettävä erityistä huomiota lasten ja nuorten tarpeisiin ja toivomuksiin (mainitun pykälän 1 momentti).

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksen tarkoituksena on, että kaikki ne toimipisteet, joissa luontevasti muutoinkin tavataan lapsia ja lapsiperheitä, voisivat toimia myös huoltajien tukena lapsen kasvatuksessa. Palvelujen kehittämisen tavoitteena on myös, että niillä kyetään havaitsemaan milloin lapsi, nuori tai lapsiperhe on erityisen tuen tarpeessa. Säännöksellä pyritään lisäämään muun muassa äitiys- ja lastenneuvoloissa, päivähoidossa ja koulussa toimivien henkilöiden valmiutta ohjata apua tarvitsevia käyttämään erityispalveluja. Edelleen hallituksen esityksen mukaan säännöksellä pyritään edistämään lasten ja nuorten kannalta mielekästä, heidän kasvuaan ja kehitystään tukevaa toimintaa.

Kun aikuiselle annetaan sosiaali- ja terveydenhuollon, kuten päihdehuolto- ja mielenterveyspalveluja, on otettava huomioon myös hänen huollossaan olevan lapsen hoidon ja tuen tarve (7 §:n 3 momentti). Tällöin on tarpeen selvittää, tarvitsevatko palveluiden saajan hoidossa tai huollossa olevat lapset myös apua ja tukea. Säännöksellä korostetaan lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan aikuispalveluiden ja lastensuojelun yhteistyön tärkeyttä ja perhekeskeisen työskentelyn merkitystä.

Koulun sosiaalisen ja psyykkisen oppilashuollon tehostamiseksi lastensuojelulakiin lisättiin vuonna 1990 koulukuraattoreja ja koulupsykologeja koskevat säännökset (7 §:n 2 momentti). Kunnan tulee järjestää kunnan koululaitoksen piirissä oleville oppilaille riittävä tuki ja ohjaus sekä muut tarpeelliset toimet koulunkäyntiin ja oppilaiden kehitykseen liittyvien sosiaalisten ja psyykkisten vaikeuksien poistamiseksi sekä koulun ja kotien välisen yhteistyön kehittämiseksi. Tätä tehtävää varten kunnassa voi olla koulupsykologin ja koulukuraattorin virkoja. Koulupsykologin ja koulukuraattorien toiminnasta ja tehtävistä säädetään tarkemmin lastensuojeluasetuksessa (2 a §).

Lastensuojelun toimintamuodot ja periaatteet

Perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun toimintamuotoja ovat avohuollon tukitoimet, lapsen huostaanotto ja sijaishuolto sekä jälkihuolto (lastensuojelulain 8 §).

Lastensuojelulaissa säädetään perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa noudatettavista keskeisistä periaatteista, joiden tarkoituksena on ohjata sosiaalitoimen käytännön ratkaisuja. Perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu sekä tuettava lapsen vanhempien ja muiden lasta hoitavien henkilöiden kasvatusmahdollisuuksia lapselle suotuisten kasvuolojen vakiinnuttamiseksi (9 §:n 1 momentti). Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lapsen edun turvaaminen on lastensuojelun tärkein periaate. Lapsen etu tulee turvata ensisijaisesti siten, että lapsen vanhempia tai muita huoltajia autetaan ymmärtämään lapsen sekä fyysisiä, psyykkisiä että sosiaalisia tarpeita. Erityisen tärkeätä on turvata lapselle jatkuvat, läheiset ihmissuhteet, joissa hän voi tuntea olevansa toivottu, hyväksytty ja rakastettu. Lapsen edun toteutuminen edellyttää, että häntä hoitavilla aikuisilla on myönteinen asenne lapseen sekä riittävästi tietoja ja taitoja lasten kasvatukseen.

Perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua tulisi järjestää ensisijaisesti avohuollon tukitoimin, mikäli se on myös lapsen edun mukaista. Sen sijaan silloin, kun sijaishuolto on tarpeen ja se on lapsen edun mukainen, se on järjestettävä viivytyksettä (9 §:n 2 momentti).

Perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on toimittava mahdollisimman hienovaraisesti sekä siten, ettei toimenpiteillä aiheuteta vahinkoa lapsen suotuisalle kehitykselle (9 §:n 3 momentti). Hallituksen esityksen mukaan kyseisen säännöksen tarkoituksena on korostaa sitä, että sosiaalityölle on luotava riittävät mahdollisuudet toteuttaa perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua siten, ettei toimenpiteillä aiheuteta vahinkoa lapsen suotuisalle kehitykselle ja siten, että säilytetään mahdollisuus jatkotyöskentelyyn perheen kanssa.

Lastensuojeluun kuuluvien asioiden ratkaiseminen edellyttää usein monipuolista ja laaja-alaista asiantuntemusta. Lastensuojelulakiin sisältyy nimenomaisia asiantuntija-apuun oikeuttavia tai sen käyttämiseen velvoittavia säännöksiä (17 §:n 1 momentti, 42 § ja 11 §:n 2 momentti).

Sosiaalilautakunnan on ennen päätöstä lapsen huostaanotosta, sijaishuoltoon sijoittamisesta ja huostassapidon lopettamista tarvittaessa kuultava lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoita (17 §:n 1 momentti).

Kunta voi asettaa lastensuojelun järjestämisen ja toteuttamisen tueksi sosiaalihuollon edustajista, lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoista sekä muista eri alojen asiantuntijoista koostuvan lastensuojelun tukiryhmän (42 §). Tukiryhmän tehtävänä on avustaa sosiaalilautakuntaa perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun järjestämisessä sekä antaa lausuntoja lapsen huoltoa, huostaanottoa ja sijaishuoltoa koskevista asioista. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan tukiryhmän avulla voidaan kehittää sekä perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun päätöksenteon valmistelua että lastensuojelun palveluja ja tukitoimia, mitkä osaltaan lisäävät asiakkaiden oikeusturvaa.

Lastensuojelulain 11 §:n 2 momentissa velvoitetaan terveydenhuollon viranomaiset antamaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa asiantuntija-apua ja tarvittaessa järjestämään lapsen hoidon. Lastensuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että sosiaalilautakunnan yhteistyö terveydenhuollon viranomaisten kanssa on usein välttämätöntä lapsen etujen ja tarpeiden turvaamiseksi. Silloin, kun lapsen hoito ja kasvatus edellyttävät samanaikaisesti terveydenhuollon ja sosiaalihuollon palveluja, olisi tämä turvattava lapselle yhteistyössä. Yhteistyön tarve korostuu hallituksen esityksen mukaan esimerkiksi tilanteessa, jossa lapsi tulee perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun piiriin mielenterveydellisistä syistä.

Kun lapselle järjestetään edellä mainitun lastensuojelulain 11 §:n 2 momentin mukaisesti yhteistyössä terveydenhuollon viranomaisten kanssa hoito vakavan mielenterveyden häiriön perusteella, hoidon tulee tapahtua lapsille tai perheille tarkoitetussa mahdollisimman kodinomaisessa ja lapsen kuntoutumisen vaatimat edellytykset täyttävässä perheessä, perhekodissa tai hoitoyksikössä (lastensuojeluasetuksen 5 §:n 2 momentti).

Vuonna 1990 lastensuojelulakiin lisättiin terveydenhuollon viranomaisille velvollisuus tarvittaessa järjestää välttämättömät palvelut raskaana olevien naisten erityiseksi suojelemiseksi (11 §:n 2 momentti). Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksellä on pyritty turvaamaan odottavalle äidille välttämättömät sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut ja ehkäisemään siten lapsen mahdollista vammautumista sikiökaudella. Koska äitiys- ja lastenneuvolatoiminta on järjestetty terveydenhuollon toimesta, säännöksessä tarkoitetun tehtävän hoitaminen kuuluu ensisijaisesti terveydenhuollon piiriin. Säännöksen tehtävänä on tarjota riittävän varhainen tuki esimerkiksi odottavan äidin päihdeongelman poistamiseksi ja siitä aiheutuvien haittojen ehkäisemiseksi. Tuen tarpeen voi synnyttää myös puutteellinen asuminen tai kyvyttömyys tai mahdollisuuksien puute huolehtia omasta ja syntymättömän lapsen hyvinvoinnista, jolloin viranomaisilta edellytetään yli sektorirajojen menevää yhteistyötä. Edelleen hallituksen esityksen mukaan kysymyksessä on avohuollon tukitoimi, johon ei voida ryhtyä asiakkaan tahdon vastaisesti.

Huoltosuunnitelma

Yleinen palvelu- ja hoitosuunnitelman laatimiseen sosiaalihuollossa velvoittava säännös sisältyy sosiaalihuollon asiakaslain 7 §:ään. Pykälän 1 momentti velvoittaa suunnitelman laatimiseen aina, jollei kyseessä ole tilapäinen neuvonta tai ohjaus taikka jollei suunnitelman laatiminen ole muutoin ilmeisen tarpeetonta. Pykälän 2 momentin mukaan suunnitelma laaditaan yhteisymmärryksessä asiakkaan kanssa sekä, lapsen ollessa kyseessä, lain 10 §:ssä tarkoitetussa lapsen ja hänen huoltajansa välisessä eturistiriitatilanteessa, jossa lapselle on määrätty edunvalvoja, lapsen ja hänen laillisen edustajansa taikka lapsen ja hänen omaisensa tai muun läheisensä kanssa. Jos lapselle on määrätty edunvalvoja lain 10 §:n 3 momentissa tarkoitetussa lapsen ja hänen huoltajansa välisessä eturistiriitatilanteessa, tämä osallistuu suunnitelman laatimiseen.

Perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa tehtävästä huoltosuunnitelmasta säädetään lastensuojelulain 11 §:n 1 momentissa. Perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on kussakin tapauksessa tehtävä huoltosuunnitelma, jollei kysymyksessä ole tilapäinen neuvonta ja ohjaus. Huoltosuunnitelma on tarkistettava tarpeen mukaan.

Lastensuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä korostetaan huoltosuunnitelman tekemisen erityistä tärkeyttä tavoitteellisen ja suunnitelmallisen sosiaalityön toteuttamiseksi. Huoltosuunnitelman tarkoituksena on kokonaisvaltaisesti arvioida lapsen ja hänen perheensä tilanne sekä turvata riittävän pitkäjänteinen tuki asiakkaalle. Suunnitelmassa tulee selvittää lapsen etu ja arvioida eri toimenpiteiden todennäköiset vaikutukset lapsen kehitykseen ja kasvuun. Huoltosuunnitelman laadinnan tulisi olla prosessi, jossa asianomaiset sosiaalityöntekijän avustuksella ja tuella tarkastelevat ongelmallista elämäntilannettaan ja pohtivat vaihtoehtoisia keinoja myönteisten muutosten aikaansaamiseksi. Huoltosuunnitelman mukaisesti voidaan tarkoituksenmukaisella, lapsen edun turvaavalla tavalla suunnitella ja järjestää tarvittavia ja riittäviä palveluja ja tukitoimia lapselle ja perheelle. Koska lapsen kohdalla saattaa olla kysymys hyvinkin pitkäaikaisesta lastensuojelutoimenpiteiden tarpeesta, on huoltosuunnitelmaa tarkistettava ja täydennettävä tarpeen mukaan. Huoltosuunnitelman tekemiseen ja sen tarkistamiseen velvoittavan sääntelyn tarkoituksena on turvata osaltaan lain 9 §:ssä tarkoitettu lapsen edun toteutuminen.

Tarkemmat säännökset huoltosuunnitelman tekemiseen osallistuvista tahoista ja sen sisällöstä sisältyvät lastensuojeluasetukseen (4 §). Huoltosuunnitelma laaditaan yhdessä asianomaisten kanssa. Huoltosuunnitelmaan kirjataan ne olosuhteet ja asiat, joihin pyritään vaikuttamaan sekä keinot ja arvioitu aika, jonka kuluessa tavoitteet pyritään toteuttamaan. Suunnitelmasta on myös käytävä ilmi, kuinka usein suunnitelma on tarkistettava. Huostaan otettua tai avohuollon tukitoimena sijoitettua lasta koskevaan huoltosuunnitelmaan kirjataan lisäksi sijoituksen tarkoitus ja tavoitteet, erityisen tuen ja avun järjestäminen lapselle, hänen vanhemmilleen ja häntä hoitaville ja kasvattaville henkilöille sekä se, miten yhteistoiminta ja yhteydenpito lapsen vanhempien ja muiden hänelle läheisten henkilöiden kanssa toteutetaan ja se, miten jälkihuolto toteutetaan. Huoltosuunnitelmaa täydennetään tarvittaessa erillisellä hoito- ja kasvatussuunnitelmalla.

Myös edellä mainitussa 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevissa lapsen yhteydenpitoa läheisiinsä ja sen rajoittamista sijaishuollossa sekä lastensuojelulaitoksissa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevissa uusissa lastensuojelulain säännöksissä korostetaan huoltosuunnitelmaa merkitystä lapsen edun toteuttamisen välineenä. Huoltosuunnitelma on luonteeltaan suunnitelmallisen lastensuojelutyön apuväline, ei muutoksenhakukelpoinen yksilöhuoltoa koskeva päätös, jolla ratkaistaisiin perheen tai lapsen oikeuksia, etuuksia tai velvollisuuksia.

Lapsen edun selvittäminen ja lapsen puhevalta

Lastensuojelulain 10, 14, 17 ja 35 pykäliin sekä 1 päivänä marraskuuta voimaan tuleviin 25 ja 35 a pykäliin sisältyy erityissäännöksiä lapsen edun selvittämisestä, lapsen ja hänen läheistensä kuulemisesta, puhevallan käytöstä ja valitusoikeudesta. Lisäksi sosiaalihuollon asiakaslain 10 ja 11 §:ssä on alaikäisiä koskevia erityissäännöksiä. Muilta osin myös lastensuojeluasioissa oikeus tulla kuulluksi, puhevallan käyttö ja valitusoikeus määräytyvät yleisten asianosaisuutta koskevien säännösten mukaan. Holhoustoimesta annetun lain (442/1999) mukaan alle 18-vuotias on alaikäinen eli vajaavaltainen. Alaikäisen puhevallan käytöstä hänen henkilöään koskevissa asioissa säädetään lapsenhuoltolaissa (4 §), hallintolaissa (14 §), oikeudenkäymiskaaressa (4/1734, 12 luvun 1—2 §) sekä hallintolainkäyttölaissa (17—19 §). Hallintolain, hallintolainkäyttölain sekä oikeudenkäymiskaaren mukaan 15 vuotta täyttäneellä henkilöllä on huoltajan tai muun laillisen edustajan ohella oikeus käyttää puhevaltaa henkilöään koskevassa asiassa.

Lastensuojelulain 10 §:ssä ja 17 §:n 1 momentissa säädetään lapsen edun ja mielipiteen selvittämisestä sekä lapsen itsensä kuulemisesta.

Lastensuojelulain 10 §:n 1 momentin mukaan lapsen etua selvitettäessä on otettava huomioon lapsen omat toivomukset ja mielipide, perehdyttävä lapsen kasvuoloihin sekä arvioitava, miten eri lastensuojelutoimenpiteet todennäköisesti vaikuttavat lapsen kehitykseen. Myös sosiaalihuollon asiakaslain 10 §:n 1 momentin mukaan sosiaalihuoltoa toteutettaessa alaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lapsen tahdon ja mielipiteiden selvittäminen voidaan suorittaa muun muassa havainnoimalla lapsen käyttäytymistä. Jo pientä lasta voidaan havainnoida hänelle tärkeiden ihmisten seurassa. Kouluikää lähestyvien ja tätä vanhempien lasten toivomuksia ja mielipidettä voidaan puolestaan selvittää keskustelemalla lapsen kanssa. Lapsen edun selvittämisen tulee tapahtua erityisen huolellisesti ja hienovaraisesti. Se on välttämätöntä aina, kun se on lapsen ikään ja kehitystasoon nähden mahdollista. Lapsen edun selvittäminen ei tarkoita sitä, että ratkaisu jätettäisiin lapsen tehtäväksi. Lapsen huollon ja hoidon järjestäminen on aina aikuisen vastuulla.

Lastensuojelulain 17 §:n 1 momentin mukaan toimielimen on ennen päätöstä lapsen huostaanotosta, sijaishuoltoon sijoittamisesta ja huostassapidon lopettamisesta aina, kun se on lapsen ikä ja kehitystaso huomioon ottaen mahdollista, selvitettävä lapsen omat toivomukset ja mielipide esillä olevista ratkaisuista. Lapsen mielipiteen selvittäminen tulee tämän perusteella ulottaa koskemaan jo varsin nuorta lasta.

Lapsen kuulemisesta säädetään lastensuojelulain 10 §:n 2 momentissa, jonka mukaan lastensuojeluasiassa on 12 vuotta täyttäneelle lapselle varattava tilaisuus tulla kuulluksi siten kuin kuulemisesta hallintolain 34 §:ssä säädetään. Lisäksi lastensuojelulain 17 §:n 1 momentin mukaan toimielimen on ennen päätöstä lapsen huostaanotosta, sijaishuoltoon sijoittamisesta ja huostassapidon lopettamisesta varattava 12 vuotta täyttäneelle lapselle tilaisuus tulla kuulluksi siten kuin kuulemisesta hallintolain 34 §:ssä säädetään.

Hallintolain 34 §:n mukaan asianosaiselle on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus lausua mielipiteensä asiasta sekä antaa selityksensä sellaisista vaatimuksista ja selvityksistä, jotka saattavat vaikuttaa asian ratkaisuun. Kuulemisen toteuttamiseksi asianosaisella on oikeus tutustua kaikkiin asiakirjoihin, jotka ovat vaikuttaneet tai ovat voineet vaikuttaa asian ratkaisuun (hallintolain 36 §).

Pienen lapsen mielipiteen selvittämisellä ja varttuneemman lapsen kuulemisella on korostunut asema lapsilainsäädännössä ja lasta koskevassa päätöksenteossa. Esimerkiksi lapsenhuoltolaissa lapsen kuulemista on säännelty tarkasti. Lapsen mielipide on selvitettävä hienovaraisesti ja ottaen huomioon lapsen kehitysaste sekä siten, että tästä ei aiheudu haittaa lapsen ja hänen vanhempiensa välisille suhteille (lapsenhuoltolain 11 §). Lasta tulisi kuulla sekä vanhempansa seurassa että siten, että kumpikaan lapsen vanhemmista ei olisi läsnä, jotta lapsen todellinen tahto tulisi riittävän luotettavasti esiin. Käytännössä lapsen huoltoon ja tapaamisoikeuteen liittyvissä asioissa ristiriitaisissa tilanteissa lasta kuullaan yleensä sosiaaliviranomaisten selvitysmenettelyn aikana. Sen sijaan tuomioistuimessa lasta kuullaan henkilökohtaisesti vain silloin, kun se on painavista syistä välttämätöntä asian ratkaisemisen kannalta. Lisäksi edellytetään, että lapsi suostuu kuulemiseen ja että on ilmeistä, että kuulemisesta ei aiheudu hänelle haittaa (lapsenhuoltolain 15 §:n 2 momentti).

Lapsen mielipiteen selvittämistä ja kuulemista koskevien säännösten mukaan kaiken ikäisillä lapsilla on oikeus saada näkemyksensä otetuksi huomioon lastensuojeluasiassa. Sen sijaan lapsen oikeus käyttää itsenäisesti puhevaltaansa on sidottu ikärajoihin. Lastensuojelulain 10 §:n 2 momentin mukaan pääsääntöisesti vasta 15-vuotiaalla lapsella on huoltajan ohella oikeus käyttää puhevaltaa häntä itseään koskevassa lastensuojeluasiassa. Tästä on kuitenkin lukuisia poikkeuksia, kuten samassa säännöksessä 12 vuotta täyttäneelle lapselle säädetty oikeus vaatia 13 §:ssä tarkoitettuja sosiaalipalveluja ja muita tukitoimia sekä 35 §:n 1 momentissa säädetty oikeus hakea muutosta 13 §:n 1 momentissa tarkoitettuja taloudellista tukea ja asuntoa koskevista päätöksistä. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on lastensuojelulain 35 §:n nojalla muutoksenhakuoikeus huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista sekä huostassa pidon lakkaamista koskevassa asiassa. Lapsella, joka on täyttänyt 12 vuotta, on myös oikeus kieltää avohuollon tukitoimena tehtävä sijoitus, joka kohdistuu yksin häneen (14 §). Kun 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa huostaanottoa tai siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista, tulee sosiaalilautakunnan alistaa päätös hallinto-oikeuden vahvistettavaksi (17 §:n 2 momentti). Marraskuun 1 päivänä 2006 voimaan tulevan lastensuojelulain 25 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan lapsen yhteydenpitoa läheisiinsä voidaan rajoittaa 12 vuotta täyttäneen lapsen tai tätä nuoremmankin riittävän kehittyneeksi katsotun lapsen vastustaessa yhteydenpitoa ja 35 a §:n 2 momentin mukaan 12 vuotta täyttänyt lapsi saa myös hakea muutosta yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen.

Lapsenhuoltolain 4 §:n mukaan lapsen huoltajat päättävät lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista ottaen huomioon mitä sanotun lain 1 §:ssä on säädetty lapsen huollon sisällöstä. Huoltaja myös edustaa lasta tämän henkilöä koskevissa asioissa, jollei laissa toisin ole säädetty.

Alaikäisen lakimääräisinä edustajina toimivat edellä mainitun lapsenhuoltolain 4 §:n ja holhoustoimilain 4 §:n 1 momentin mukaisesti yleensä hänen huoltajansa. Alaikäinen lapsi voi olla kuitenkin monesta eri syystä vailla laillista edustajaa. Mikäli lapsi on jäänyt huoltajan kuoleman johdosta vaille huoltajaa, on sosiaalilautakunnan lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun asetuksen (556/1994), jäljempänä lapsenhuoltoasetus, 11 §:n mukaan neuvoteltava asiasta lapselle läheisten henkilöiden kanssa ja tarvittaessa tehtävä tuomioistuimelle hakemus huoltajan määräämisestä lapselle. Mikäli tällaista huoltajaa ei ole löydettävissä ja määrättävissä, on lapselle haettava edunvalvojan määräämistä. Usein tällöin toteutuvat myös huostaanoton edellytykset, jolloin sosiaalilautakunnalla on lastensuojelulain 16 §:n mukaan velvollisuus ottaa lapsi huostaan ja järjestää hänelle sijaishuolto. Edunvalvojan määräämistä voivat hakea holhoustoimilain 7 ja 91 §:n mukaan holhousviranomainen tai holhoustoimilain 72 §:n mukaisesti sosiaalihuoltolain 6 §:ssä tarkoitettu toimielin.

Myös lapsen puhevallan käytössä häntä avustavat ensisijaisesti hänen vanhempansa tai muut huoltajansa. Vanhemman tai muun huoltajan mahdollisuutta avustaa lasta saattaa kuitenkin joissakin lastensuojeluasioissa rajoittaa hänen ja lapsen välillä vallitseva etujen ilmeinen ristiriita, mikä vaarantaa vanhemman tai muun huoltajan puolueettomuuden. Vuoden 1990 lastensuojelulain muutoksen yhteydessä lastensuojelulakiin lisättiin säännös, jonka mukaan lapsen edun toteutumisen valvominen lastensuojeluasiassa kuuluu lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle (10 §:n 3 momentti). Lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on velvollisuus avustaa virkansa puolesta lasta ja ohjata hänet tarvittaessa saamaan riittävää apua. Tämä velvollisuus koskee tilanteita, joissa on kyse lapsen kuulemisesta tai muusta hänen puhevaltansa käyttämisestä. Lainkohdan perusteluissa lastensuojelulain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä korostetaan, että sosiaalityöntekijällä on velvollisuus avustaa lasta silloinkin, kun hän on lapsen kanssa oleellisesti eri mieltä lastensuojelutoimien tarpeellisuudesta tai muusta asioiden hoidosta. Jos näkemysero koskee päätöksiä lapsen oikeudellisesta asemasta tai niistä tehtäviä valituksia, sosiaalityöntekijän olisi ohjattava lapsi kunnallisen oikeusavustajan tai muun lainkäyttöön perehtyneen asiantuntijan puoleen.

Lapsella voi myös joissakin lastensuojelutilanteissa olla erillisen edunvalvojan tarve, jos huoltajan ei voida katsoa voivan puolueettomasti valvoa lapsen etua. Vuoden 2001 alussa voimaan tulleessa sosiaalihuollon asiakaslaissa on pyritty suojaamaan alaikäisen asemaa tällaisissa tilanteissa suhteessa huoltajaansa. Mainitun lain 10 §:n 3 momentissa on säädetty sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen velvollisuudesta viran puolesta hakea alaikäiselle edunvalvoja hänen henkilöään koskevassa yksittäisessä sosiaalihuollon asiassa silloin, kun on olemassa perusteltu syy olettaa, että huoltaja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua. Lisäedellytyksenä on, että edunvalvojan määrääminen on tärkeää alaikäisen edun turvaamiseksi. Näissä tapauksissa sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle syntyy velvollisuus tehdä oma-aloitteisesti ilmoitus maistraatille tai hakemus käräjäoikeudelle edunvalvojan määräämiseksi. Säännös koskee kaikkia sosiaalihuollon asioita, mukaan lukien oikeusprosesseja.

Edellä mainitun sosiaalihuollon asiakaslain säännöksen mukaan lapselle voidaan määrätä edunvalvoja vain sellaisissa tapauksissa, joissa objektiivisesti arvioiden on aihetta olettaa, että huoltaja ei voi puolueettomasti valvoa lapsen etua. Sosiaalihuollon asiakaslain esitöiden mukaan (HE 137/1999 vp, HaVL 7/2000 vp, StVM 18/2000 vp) eturistiriitaa ei voi syntyä pelkästään sillä perusteella, että lapsi ja huoltaja ovat eri mieltä jostakin kysymyksestä. Eturistiriitaa ei myöskään osoita se, että huoltajalla ja sosiaaliviranomaisella on eriäviä käsityksiä lapsen edusta esimerkiksi huostaanottoa koskevassa asiassa. Sen sijaan laillisen edustajan puolueettomuuden voi olettaa vaarantuvan säännöksessä tarkoitetulla tavalla ainakin silloin, kun sosiaalihuoltoa koskevassa asiassa alaikäisen vastapuolena on huoltaja itse taikka hänen puolisonsa tai muu hänelle läheinen henkilö. Puolueettomuus saattaa vaarantua myös esimerkiksi silloin, kun huoltajan tai hänelle läheisen henkilön epäillään tai todetaan pahoinpidelleen lasta tai käyttäneen tätä seksuaalisesti hyväkseen. Lisäksi tilanteissa, joissa vastapuoliksi saattaisivat joutua perheen lapset keskenään, vaarantuu mitä ilmeisimmin myös huoltajan puolueettomuus. Esimerkkinä eturistiriitatilanteesta mainitaan lain esitöissä myös sellaiset huoltajuus- ja tapaamiskiistat sekä lastensuojelutilanteet, joissa vanhemmat käyttävät tiedotusvälineitä omien oikeuksiensa puolustamiseksi tavalla, joka loukkaa lapsen kunniaa ja yksityisyyden suojaa.

Oikeuskäytännön (KKO:2004:44) mukaan ratkaisevaa edunvalvojan määräämiselle lastensuojeluasiassa ei ole edunvalvojan nauttima lapsen vanhempien luottamus vaan edunvalvojan edellytykset valvoa lapsen etua.

Myös hallintotuomioistuimilla on mahdollisuus määrätä lapselle edunvalvoja lastensuojeluasioiden käsittelyn yhteydessä. Holhoustoimilain muutoksen yhteydessä lisättiin hallintolainkäyttölakiin joulukuun alusta 1999 voimaan tullut 19 a §, jonka mukaan tuomioistuin voi määrätä viran puolesta edunvalvojan tuomioistuimessa vireillä olevan asian oikeudenkäyntiä varten silloin, kun asianosainen ei sairauden, henkisen toiminnan häiriintymisen, heikentyneen terveydentilan tai muun vastaavan syyn vuoksi itse kykene etuaan valvomaan. Oikeuskäytännössä on tulkittu mainitun muun vastaavan syyn kattavan edunvalvojan määräämisen viran puolesta myös henkilölle, joka ei nuoren ikänsä vuoksi kykene valvomaan etuaan oikeudenkäynnissä. Säännöstä ei kuitenkaan ole tarkoitettu sovellettavaksi niissä tilanteissa, joissa lapsella on jo edunvalvoja eli edunvalvojana toimiva huoltaja, mutta tämä on tehtävässään esteellinen.

Eduskunnalle keväällä 2006 annetussa hallituksen esityksessä laeiksi edunvalvontavaltuutuksesta sekä holhoustoimesta annetun lain ja eräiden muiden lakien muuttamisesta (HE 52/2006 vp) ehdotetaan edellä mainitun hallintolainkäyttölain säännöksen muuttamista. Esityksen mukaan hallinto-oikeus voisi määrätä myös varsinaisen edunvalvojan esteellisyyden vuoksi edunvalvojalle sijaisen. Muutoksen toteutuessa edunvalvojaa ei siten olisi tarpeen hakea yleisestä tuomioistuimista, vaan hallintotuomioistuin voisi näissä tilanteissa itse määrätä lapselle edunvalvojan.

Mikäli lapselle määrätään edunvalvoja, edunvalvoja käyttää puhevaltaa huoltajan puolesta. Edunvalvojan määräämisellä ei voida ohittaa huoltajan oikeuksia asianosaisena. Jos on kyse esimerkiksi huostaanotosta tai sijaishuoltoon määräämisestä, huoltajalla ja pääsääntöisesti myös huollosta erotetulla vanhemmalla on oikeus tulla kuulluksi hallintolain 34 §:n mukaisesti ja saada viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 11 §:n mukaisesti tiedot siten kuin asianosaisen asemassa oleva ne saa. Jos lapselle määrätyn edunvalvojan tehtäviin kuuluu päättää lasta koskevista tiedoista, huoltajaa koskevat samat salassapitovelvoitteet kuin muitakin sosiaalihuollon asiakkaita tai asiasianosaisia, eikä hänellä siten ole oikeutta päättää lapsen tietojen luovuttamisesta ulkopuolisille. Tällaisessa tilanteissa huoltajaa sekä hänen edustajaansa ja avustajaansa koskevat edellä mainitun julkisuuslain 23 §:ssä asianosaiselle säädetty sekä sosiaalihuollon asiakaslain 15 §:ssä tarkoitettu vaitiolovelvollisuus ja tietojen hyväksikäyttökielto.

Sosiaalihuollon asiakaslain 11 §:n 3 momentin mukaan alaikäinen myös voi, ottaen huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa sekä asian laatu, painavasta syystä kieltää antamasta itseään koskevia tietoja huoltajalleen tai muulle lailliselle edustajalleen. Edellytyksenä kuitenkin on, ettei kielto ole selvästi alaikäisen edun vastaista. Sosiaalihuollon asiakaslakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksellä halutaan korostaa alaikäisen asiakkaan itsemääräämisoikeuden toteutumista myös sosiaalihuollon toimintakäytännöissä. Säännökseen ei ole asetettu mitään ikärajaa, mutta selvää on, että lapsen tulee olla riittävän kehittynyt ja kypsä perustelemaan kiellon tarpeen ja ymmärtämään sen merkityksen. Selvästi alaikäisen edun vastaisia saattaisivat perustelujen mukaan olla tilanteet, joissa alaikäisen kieltäessä itseään koskevien tietojen antamisen hänen hoitonsa ja huoltonsa järjestämisestä vastuussa olevat huoltajat eivät tietojen puutteen vuoksi osaisi ryhtyä lapsen edun mukaisiin tarpeellisiksi arvioituihin toimenpiteisiin hänen hoitonsa ja huoltonsa turvaamiseksi.

Avohuollon tukitoimet

Lastensuojelun keskeinen periaate on lapsen vanhempien ja muiden huoltajien tukeminen lapsen kasvatuksessa. Tämä merkitsee avohuollon tukitoimien, kuten vanhempien kasvatuskyvyn ja -mahdollisuuksien vahvistamisen ensisijaisuutta suhteessa huostaanottoon ja sijaishuoltoon, edellyttäen, että tukitoimet ovat lastensuojelulain tarkoittamalla tavalla lapsen edun kannalta riittäviä.

Lastensuojelulain 12 §:n mukaan sosiaalilautakunnan on ryhdyttävä avohuollon tukitoimiin viipymättä, jos kasvuolot vaarantavat tai eivät turvaa lapsen tai nuoren terveyttä tai kehitystä tai jos lapsi tai nuori käyttäytymisellään vaarantaa terveyttään tai kehitystään.

Avohuollon tukitoimia ovat lastensuojelulain 13 §:n tarkoittamat sosiaalipalvelut ja muut tukitoimet sekä lain 14 §:n mukainen perhehoito ja laitoshuolto avohuollon tukitoimena. Avohuollon tukitoimien käyttö harkitaan kussakin yksittäistapauksessa erikseen lapsen ja perheen yksilöllisten tarpeiden mukaan. Avohuollon tukitoimet ovat suostumusperusteisia ja niitä toteutetaan yhteistyössä lapsen tai nuoren sekä lapsen vanhempien tai muiden lasta hoitavien henkilöiden kanssa (13 §:n 3 momentti). Suostumus vaaditaan huoltajalta ja joissakin tapauksissa (lain 10 §:n 2 momentti, 13 §:n 1 momentti ja 14 §) 12 vuotta täyttäneeltä lapselta.

Vuonna 1990 edellä mainittuun 13 §:n 1 momenttiin lisättiin säännös, jonka tavoitteena on, ettei lastensuojelutoimiin jouduta turvautumaan tarpeettomasti pelkästään perheen taloudellisten tai asunto-ongelmien vuoksi. Säännöksen mukaan kunnan on viivytyksettä järjestettävä lapselle tai perheelle riittävä taloudellinen tuki sekä korjattava asumisoloihin liittyvät puutteet tai järjestettävä tarpeen mukainen asunto tilanteissa, joissa lastensuojelun tarve oleelliselta osin johtuu riittämättömästä toimeentulosta, puutteellisista asumisoloista tai asunnon puuttumisesta tai kun mainitut seikat ovat oleellisena esteenä lapsen ja perheen tai sellaisen itsenäistymässä olevan nuoren kuntoutumiselle, joka ennen 18-vuottaan on ollut lastensuojelun asiakkaana. Tätä kunnan velvollisuutta voidaan säännöksen sanamuodon perusteella pitää luonteeltaan ehdottomana siten, että näissä tilanteissa asiakkaalla on mainittuihin palveluihin ja tukitoimiin subjektiivinen oikeus. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan kunta ei ole tällöin toiminnassaan sidottu toimeentulotukea eikä asumista koskeviin yleisiin säännöksiin, vaan sitova velvoite on täytettävä viivytyksettä ja tuen on oltava riittävää puutteen poistamiseksi lastensuojelulain nojalla. Riittämätön toimeentulo tai puutteellinen asuminen ei ole missään tilanteessa peruste lapsen huostaanottamiselle. Itsenäistymässä olevalla nuorella, joka ennen 18-vuottaan on ollut lastensuojelun asiakkaana, tarkoitetaan niitä alle 21-vuotiaita henkilöitä, jotka ennen täysi-ikäisyyttään ovat olleet lastensuojelun palvelujen ja tukitoimen kohteena muutoin kuin tilapäisluonteisesti.

Lastensuojelulain 13 §:n 2 momentin mukaan avohuollon tukitoimia ovat ensinnäkin sosiaalihuoltolain mukaiset tukitoimet, esimerkiksi kasvatus- ja perheneuvonta, kotipalvelu ja päivähoito. Kunnan on sen lisäksi, mitä sosiaalihuoltolaissa säädetään, tarvittaessa järjestettävä lastensuojelun avohuollon tukitoimina tukihenkilö tai -perhe sekä riittävät terapiapalvelut, tuettava lasta tai nuorta koulunkäynnissä, ammatin ja asunnon hankinnassa, työhön sijoittumisessa, harrastuksissa ja muiden henkilökohtaisten tarpeiden tyydyttämisessä taloudellista ja muuta tukea antamalla sekä järjestettävä loma- ja virkistystoimintaa. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan luettelo on esimerkinomainen. Tukitoimia voidaan järjestää sen lisäksi esimerkiksi tehostettuna perhetyönä tai tukemalla perhettä tehostetusti sosiaalityöllä. Sosiaalilautakunnan olisi huolehdittava myös siitä, että kriisitilanteissa perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua tarvitsevalla on mahdollisuus välittömästi saada apua ja tukea.

Lastensuojelulain 14 §:ssä säädetään perhehoidosta ja laitoshuollosta avohuollon tukitoimena. Lapselle voidaan järjestää avohuollon tukitoimena perhehoitoa tai laitoshuoltoa yhdessä hänen vanhempansa, huoltajansa tai sen henkilön kanssa, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on. Kaksitoista vuotta täyttäneelle tätä hoitoa tai huoltoa voidaan järjestää myös yksin häneen kohdistuvana, jos hän itse sitä pyytää tai siihen suostuu. Alle 12-vuotiaalle lapselle sitä voidaan järjestää yksin lapseen kohdistuvana enintään kolmen kuukauden ajaksi, kun lapsen huolenpitoa ei muutoin voida järjestää hänen huoltajansa tai sen henkilön sairauden johdosta, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on, taikka muun vastaavan syyn tähden. Mainittua hoitoa tai huoltoa voidaan erityisestä syystä jatkaa enintään kolme kuukautta.

Lasten ja nuorten oikeusturvaa pyrittiin parantamaan vuoden 1990 lastensuojelulain muutosten yhteydessä, jolloin yhtenä muutoksena asetettiin aikarajat alle 12-vuotiaan lapsen sijoitukselle avohuollon tukitoimin. Lainmuutoksella pyrittiin palauttamaan 14 §:n säännös alkuperäiseen tarkoitukseensa. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksen alkuperäisenä tarkoituksena oli, että sijoitus avohuollon tukitoimena eli ilman huostaanottoa voidaan tehdä vain kuntoutustarkoituksessa ja tällöin koko perhettä tulisi mieluiten kuntouttaa yhdessä. Tästä tarkoituksesta huolimatta säännöstä sovellettiin käytännössä niin, että lasten sijoituksia yksin ilman vanhempia jatkettiin usein pitkään ratkaisematta lapsen tilannetta selkeästi.

Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan, kun kyse on alle 12-vuotiaasta lapsesta, ei lapsen sijoittaminen yksin edes lastensuojelullisin perustein kodin ulkopuolelle tule kyseessä olevan 14 §:n perusteella kysymykseen. Sijoitukseen voidaan kuitenkin ryhtyä enintään kolmen kuukauden ajaksi silloin, kun lapsen huolenpito yksityisin toimin estyy huoltajan tai sen henkilön sairauden johdosta, jonka hoidossa tai kasvatuksessa lapsi on, taikka muun vastaavan syyn tähden. Jos sairaus tai muu vastaava syy näyttää jatkuvan yli kolme kuukautta, on sosiaalilautakunnan ryhdyttävä tarvittaessa lastensuojelulain 16 §:n mukaisiin huostaanottotoimiin silloin, kun edellytykset siihen ovat olemassa. Säännöksessä mainittua kolmen kuukauden määräaikaa ei sovelleta silloin, kun pieni lapsi seuraa vanhempansa mukana hoitolaitokseen, vaan sijoitus saattaa tällöin tapahtua säännöksen ensimmäisen lauseen perusteella.

Perhehoidon tai laitoshuollon järjestäminen avohuollon tukitoimena eroaa huostaanotosta muun muassa siltä osin, että lapsen huollosta päättäminen säilyy kokonaisuudessaan lapsen huoltajalla. Huoltajan ohella sijoitukseen avohuollon tukitoimena yksin vaaditaan 12-vuotta täyttäneen lapsen suostumus. Jos lapsi peruu suostumuksensa sijoituksen kestäessä, on sijoitus avohuollon tukitoimena välittömästi lopetettava. Vastaava vaikutus on sillä, että huoltaja peruuttaa suostumuksensa, koska hänellä huoltajuutensa nojalla on valta päättää nuoren asumisesta ja oleskelusta.

Avohuollon tukitoimia koskevassa lastensuojelulain 4 luvussa säädetään myös lapsen edun valvonnasta koululautakunnassa, esitutkinnassa ja tuomioistuimessa (15 §). Säännöksen mukaan sosiaalilautakunnan edustajan on tarvittaessa oltava läsnä oppivelvollisen lapsen koulusta erottamista koskevaa asiaa koululautakunnassa käsiteltäessä. Sosiaalilautakunnan tulee myös olla edustettuna lapsen tekemäksi ilmoitetun rangaistavan teon esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä, jollei se ole ilmeisen tarpeetonta. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan läsnäolo on ilmeisen tarpeetonta esimerkiksi liikennerikkomuksia käsiteltäessä. Lautakunnan on edellä mainituissa tapauksissa erityisesti valvottava lapsen etua sekä mahdollisuuksien mukaan yhdessä huoltajien kanssa tuettava hänen kasvamistaan vastuullisuuteen.

Huostaanotto ja kiireellinen huostaanotto

Lastensuojelulain 16 §:ssä säädetään huostaanoton edellytyksistä. Säännöksen mukaan sosiaalilautakunnalla on velvollisuus ottaa lapsi huostaan ja järjestää hänelle sijaishuolto ensinnäkin, jos puutteet lapsen huolenpidossa tai muut kodin olosuhteet uhkaavat vakavasti vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä taikka jos lapsi vaarantaa vakavasti terveyttään tai kehitystään käyttämällä päihteitä, tekemällä muun kuin vähäisenä pidettävän rikollisen teon tai muulla niihin rinnastettavalla käyttäytymisellään. Lisäksi edellytetään, että 4 luvussa tarkoitetut avohuollon tukitoimet eivät ole tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia taikka ne ovat osoittautuneet riittämättömiksi sekä sitä, että sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista. Kaikkien edellä mainitun kolmen edellytyksen tulee täyttyä, jotta lapsi voidaan ottaa huostaan.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen perusteluissa on arvioitu huostaanoton edellytyksiä tarkemmin. Puutteet lapsen huolenpidossa tai kasvuolosuhteissa voivat ilmetä esimerkiksi lapsen terveyttä tai kehitystä vaarantavana puutteellisena turvallisuutena, lapsen fyysisen, sosiaalisen tai psyykkisen huolenpidon laiminlyöntinä tai suoranaisena lapsen pahoinpitelynä.

Lapsen oma käyttäytyminen voi osoittaa huostaanoton tarvetta esimerkiksi säännöksessä mainituissa tilanteissa, jotka liittyvät lapsen päihteiden käyttöön tai hänen tekemäänsä rikokseen. Arvion päihteiden käytön vaarasta lapsen terveydelle tai kehitykselle tulee perustua lapsen ikään, hänen käyttämänsä päihteen laatuun sekä käytön laajuuteen. Lapsen tekemää rikosta ja sen vaikutusta arvioitaessa tulee puolestaan erityisesti ottaa huomioon yksittäistapauksessa ilmenevät olosuhteet ja elämäntilanne. Hallituksen esityksen mukaan yleisenä perusteena voidaan pitää, että huostaanoton edellytyksen täyttäisi rikos, josta voi seurata ankarampi rangaistus kuin sakkoa tai kuusi kuukautta vankeutta. Jos rikos kuitenkin osoittaa vain vähäistä moitittavuutta, voidaan se tässä suhteessa katsoa vähäiseksi, vaikka mainittu yleinen peruste täyttyisikin.

Huostaanottopäätöksen yhteydessä tulee arvioida, ovatko avohuollon tukitoimet tarkoituksenmukaisia tai mahdollisia taikka ovatko ne osoittautuneet riittämättömiksi. Edeltävät avohuollon tukitoimet eivät kuitenkaan kaikissa tapauksissa ole välttämätön edellytys huostaanotolle. Hallituksen esityksen mukaan avohuollon tukitoimet eivät ole mahdollisia muun muassa silloin, kun lapsen huoltajat tai lapsi itse, jos hän on täyttänyt 15 vuotta, eivät suostu niihin tai lapsen huoltajia ei tavoiteta tai joku muu olosuhde estää toimenpiteiden toteutumisen. Perhe- tai laitoshoitoa ei voida avohuollon tukitoimena antaa vastoin huoltajan tai 12-vuotiaan lapsen tahtoa, jos sijoitus kohdistuu yksin 12 vuotta täyttäneeseen lapseen. Avohuollon tukitoimet eivät ole lapsen edun kannalta tarkoituksenmukaisia esimerkiksi silloin, kun sijaishuoltoa voidaan pitää lapsen edun kannalta parhaana ratkaisuna. Toimenpiteet ovat säännöksessä tarkoitetulla tavalla riittämättömiä silloin, kun niillä ei ole saatu aikaan tarvittavaa muutosta tilanteen korjaamiseksi.

Korkein hallinto-oikeus on ratkaisukäytännössään tulkinnut muun muassa sitä, milloin avohuollon tukitoimien ei voida katsoa osoittautuneen riittämättömiksi, tarkoituksenmukaisiksi tai muuten mahdollisiksi (KHO 28.12.2004 t 3391). Kyseisessä tapauksessa korkein hallinto-oikeus viittasi ratkaisun perusteena muun muassa lapsen edun ensisijaista huomioon ottamista kaikessa viranomaisten ja tuomioistuinten toiminnassa koskevaan lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artiklaan, asianmukaisen huomion kiinnittämistä jatkuvuuteen lapsen kasvatuksessa koskevaan 20 artiklaan ja siihen, että sopimus kieltää lapsen erottamisen vanhemmistaan ilman erityistä perustetta ja sallii tämän vain edellytyksin, että se on lapsen edun mukaista (9 artikla). Lisäksi korkein hallinto-oikeus viittasi Euroopan neuvoston ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (SopS 19/1990), jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus, 8 artiklaan ja sitä koskevaan soveltamiskäytäntöön. Tapauksessa perhetyöntekijöiden antama tuki ja ohjaus kotona ei ollut osoittautunut riittäväksi. Sosiaalilautakunta ei myöskään ollut asianmukaisesti selvittänyt mahdollisuutta muiden avohuollon tukitoimien käyttämiseen kuten lapsen vapaaehtoiseen sijoittamiseen perhehoitoon. Asiassa ei siten ollut riittävää selvitystä siitä, että avohuollon tukitoimet ovat lapsen kohdalla osoittautuneet riittämättömiksi tai etteivät ne olleet tarkoituksenmukaisia tai muuten mahdollisia.

Kolmanneksi lastensuojelulain 16 §:ssä edellytetään, että sijaishuollon arvioidaan olevan lapsen edun mukaista. Lapsen huostaanoton ja sijaishuoltoon sijoittamisen tarkoituksena tulee olla lapsen edun turvaaminen.

Pääkaupunkiseudun kunnissa huostaanoton edellytyksiä koskeneessa selvityksessä (Annina Myllärniemi: Huostaanottojen kriteerit pääkaupunkiseudulla, SOCCA ja Heikki Waris –instituutti 2005) todettiin, että lastensuojelutyötä tekevien sosiaalityöntekijöiden mukaan huomattava osa lapsen huostaanotoista tehdään liian myöhään. Huostaanoton kriteerit näyttivät myös olevan osin erilaiset pienten lasten ja murrosikäisten kohdalla. Pienillä lapsilla tukitoimia ja avohuollon sijoituksia käytettiin enemmän ennen huostaanottoa ja näyttöä huostaanoton tarpeesta kerättiin pitempään kuin murrosikäisillä. Murrosikäisten kohdalla lapsen tilanne saattoi tulla lastensuojelun tietoon vasta jo melko vaikeana esimerkiksi koulusta, poliisilta tai uupuneilta vanhemmilta. Avohuollon työskentely jäi tällöin vähäisemmäksi ja lyhytkestoisemmaksi ja huostaanottoon päädyttiin usein tilanteen kriisiytyessä vanhemman pyynnöstä. Lisäksi selvityksessä kävi ilmi, että huostaanottokäytännöt vaihtelevat eri pääkaupunkiseudun kaupungeissa esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon avohuollon sijoituksia tai kiireellisiä huostaanottoja tehdään ennen varsinaista huostaanottoa. Välillisesti huostaanottojen kriteereihin saattavat vaikuttaa myös sijaishuollon resurssit ja toimintatavat.

Lastensuojelulain 18 §:ssä säädetään kiireellisestä huostaanotosta. Säännöksen mukaan, jos lapsi on 16 §:ssä mainitusta syystä välittömässä vaarassa tai muutoin kiireellisen huostaanoton ja sijaishuollon tarpeessa, voidaan hänet ottaa sosiaalilautakunnan huostaan alistamatta päätöstä hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan kyseinen menettely voi tulla kyseeseen esimerkiksi silloin, kun lapsi on jätetty noutamatta päivähoidosta eikä hänen hoitoaan ole voitu muutoin järjestää. Lisäksi lapsen huoltajien raju päihteiden käyttö, perheväkivalta tai muut vastaavat tilanteet saattavat välittömästi vaarantaa lapsen turvallisuutta ja edellyttää siten kiireellistä päätöstä. Se voi tulla kysymykseen myös esimerkiksi silloin, kun lapsi vakavasti vaarantaa kehitystään rikollisella toiminnallaan ja epäsosiaalisen kierteen katkaisemiseksi välittömästi kiireellinen päätös on tarpeen.

Kiireellinen huostaanotto lakkaa viimeistään 14 päivässä päätöksen tekemisestä, jollei sitä sanottuna aikana oteta huostaanottoasiana käsiteltäväksi (lastensuojelulain 18 §:n 2 momentti). Eduskunnan oikeusasiamies on kiinnittänyt ratkaisukäytännössään (Päätös 22.6.2004 dnro 2014/4/02) huomiota päätöksen tekemiseen kiireellisen huostaanoton lopettamisesta tilanteissa, joissa sijaishuollon tarve päättyy ennen 18 §:n 2 momentissa mainitun 14 päivän kulumista. Kyseisestä säännöksestä ei käy yksiselitteisesti ilmi, lakkaako huostaanotto lapsen kotiuttamiseen. Huostaanotto siirtää osan huoltajan oikeuksista sosiaalilautakunnalle ja antaa sosiaalilautakunnalle melko laajat valtuudet päättää lapsen huolenpitoon liittyvistä asioista. Huostaanoton oikeusvaikutukset jatkuvat, vaikka lapsi sijoitetaan omaan kotiin tai huoltajalle. Tästä syystä huostaanoton jatkuminen tai lakkaaminen tulisi voida todeta yksiselitteisesti.

Lasten oikeusturvaa pyrittiin parantamaan vuonna 1990 täydentämällä kyseistä 18 §:ää aikarajoilla, joiden mukaan huostaanottoasia on käsiteltävä viivytyksettä ja viimeistään 30 päivän kuluessa kiireellisen huostaanoton tekemisestä tai muussa tapauksessa huostaanottopäätös raukeaa. Erittäin painavasta syystä voidaan määräaikaa jatkaa enintään 30 päivää. Erittäin painavana syynä kiireellisen huostaanoton jatkamiseen voidaan pitää sitä, että asian ratkaiseminen edellyttää erityisen laajaa selvitystyötä esimerkiksi, kun on syytä olettaa lapsen joutuneen pahoinpitelyn tai seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi tai kun asiassa kuultavien henkilöiden määrä on suuri (lastensuojeluasetuksen 13 §:n 2 momentti).

Lastensuojelulakia koskevassa hallituksen esityksessä painotetaan, että kiireellistä huostaanottoa koskevan säännöksen tarkoituksena ei ole se, että voitaisiin tehdä useita peräkkäisiä kiireellisiä ratkaisuja, vaan lapsen sijaishuolto on tarvittaessa järjestettävä 17 §:ssä tarkoitettuun huostaanottoon perustuen.

Huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista ja huostassa pidon lopettamista koskevaan päätöksentekoon liittyvästä kuulemisesta, tiedoksiannosta ja päätöksen alistamisesta säädetään lastensuojelulain 17 §:ssä. Mainitun pykälän 1 momentissa säädetään ensinnäkin lapsen toivomusten ja mielipiteen selvittämisestä sekä lapsen kuulemisesta, jolta osin säännöstä on selostettu edellä lapsen edun selvittämistä ja lapsen puhevaltaa koskevassa kohdassa. Sosiaalilautakunnan on huostaanottoa valmistellessaan varattava lapsen ohella vanhemmille, lapsen huoltajille sekä henkilölle, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tällöin on tai on välittömästi ennen asian valmistelua ollut, tilaisuus tulla kuulluksi siten kuin kuulemisesta hallintolain 34 §:ssä säädetään. Henkilölle, jota on edellä mainitulla tavalla kuultava, on myös annettava tiedoksi lapsen huostaanottamista, sijaishuoltoon sijoittamista tai huostassapidon lopettamista koskeva päätös siten kuin hallintolaissa todisteellisesta tiedoksiannosta säädetään. Lautakunnan on lisäksi tarvittaessa kuultava lapsen kasvun ja kehityksen asiantuntijoita.

Mainitun pykälän 2 momentissa säädetään huostaanottoa ja sijaishuoltoon sijoittamista koskevan päätöksen alistamisesta hallinto-oikeudelle. Jos 12 vuotta täyttänyt lapsi tai hänen huoltajansa vastustaa huostaanottamista tai siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista taikka jos mainitussa asiassa ei ole voitu suorittaa 1 momentin edellyttämää kuulemista, on päätös alistettava 30 päivän kuluessa hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Päätöstä ei kuitenkaan tule alistaa hallinto-oikeuden vahvistettavaksi, jos kuulemista ei ole voitu suorittaa sen johdosta, ettei kuultavan asuin- tai oleskelupaikkaa voida kohtuullisin toimenpitein selvittää tai jos lapsen ja kuultavan puuttuvan yhteydenpidon vuoksi kuulematta jättämistä voidaan pitää perusteltuna.

Lastensuojelulain 17 §:ää muutettiin vuonna 1990, jolloin luovuttiin aiemmasta yleisen asianosaiskäsitteen käytöstä lastensuojeluasioissa. Sen sijaan säännöksessä määritellään ne henkilöt, joita päätöksenteon yhteydessä on kuultava ja joille on selvitettävä heidän oikeutensa muutoksenhakuun, sekä toisaalta ne, joiden vastustus johtaa päätöksen alistamiseen hallinto-oikeudelle. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan kuultavien piiriä laajennettiin kattamaan ne henkilöt, joiden edusta, oikeudesta tai velvollisuudesta päätettävässä asiassa on kysymys, kuitenkin sillä rajoituksella, ettei kuulematta jättäminen johda asian alistamiseen hallinto-oikeudelle silloin, kun henkilö ei ole pitkähköön aikaan pitänyt yhteyttä lapseen tai hänen asuinpaikkaansa ei voida kohtuullisin toimenpitein selvittää. Jos henkilölle on varattu tilaisuus tulla kuulluksi eikä hän ole käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen, ei tämä aiheuta päätöksen alistamista hallinto-oikeudelle. Asiassa kuultavien piiri on haluttu saattaa laajaksi sen johdosta, että asiassa aina selvitettäisiin viran puolesta myös huollosta erotetun vanhemman taikka lapsesta muutoin huolta pitäneen henkilön mielipide siitä, voisiko hän mahdollisesti vastata lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaisuudessa. Henkilöllä, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on, tarkoitetaan kasvattivanhempaa lähinnä silloin, kun lapsi ensi kerran otetaan huostaan ja sijoitetaan sijaishuoltoon sekä sijaisvanhempaa lähinnä niissä tilanteissa, joissa lasta ollaan sijoittamassa toiseen sijaiskotiin taikka lakkauttamassa hänen huostassapitoaan. Henkilön kuulemisen ja päätöksen tiedoksiantamisen tulee tapahtua siten, ettei asiakassuhteen luottamuksellisuus siitä vaarannu eikä lapsen vanhemman tai muun henkilön salassa pidettävä tieto välity muille.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan, kun huostaanottoa koskeva päätös tehdään, on samalla tehtävä päätös lapsen sijoittamisesta. Sijaishuoltoon sijoittamisella tarkoitetaan myös myöhemmin tehtäviä, huoltosuunnitelmaan perustuvia lapsen sijoituspaikan muutosta koskevia päätöksiä.

Lastensuojelulain 17 §:n 3 momentin mukaan, saman pykälän 2 momentissa tarkoitetusta valtion koulukotiin tai siihen rinnastettavaan yksityiseen lastensuojelulaitokseen sijoittamista koskevasta päätöksestään on hallinto-oikeuden ilmoitettava kiireellisesti sosiaali- ja terveysministeriölle. Kyseistä säännöstä ei enää käytännössä sovelleta.

Huostaanottoa ja sijaishuoltoon sijoittamista koskevan päätöksen valmistelusta säädetään lastensuojeluasetuksen 3 §:ssä. Lastensuojelun tehtävissä toimiva sosiaalityöntekijä valmistelee kyseiset asiat lasten huoltoon perehtyneen toisen työntekijän kanssa. Sosiaalityöntekijä voi kuitenkin valmistella asian yksin, jos asian kiireellisyys sitä edellyttää tai jos yhteistyö erityisestä syystä on ilmeisen tarpeetonta.

Lastensuojeluasetuksen 14 §:n mukaan huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista, huostassapitämisen lakkaamista, yhteydenpidon rajoittamista ja eristämistä koskevassa asiassa tehtävä päätös on laadittava sosiaali- ja terveysministeriön vahvistaman kaavan mukaisesti.

Huostaanottoa koskevia Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuja selostetaan jäljempänä kohdassa 2.1.2 Perus- ja ihmisoikeussopimukset.

Huostaanotetun lapsen huolto

Lastensuojelulain 19 §:ssä säädetään huostaanotetun lapsen huollosta. Kun lapsi on otettu sosiaalilautakunnan huostaan, sosiaalilautakunnalla on huostaanoton tarkoituksen toteuttamiseksi oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, valvonnasta ja muusta huolenpidosta sekä olinpaikasta. Sosiaalilautakunnan tulee kuitenkin pyrkiä yhteistoimintaan lapsen vanhempien ja muiden huoltajien kanssa. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan sosiaalilautakunnalle kuuluvan päätösvallan laajuus määräytyy huostaanoton tarkoituksen toteuttamisen perusteella. Ristiriitatilanteissa on harkittava tapaus tapaukselta onko kysymys huostaanoton tarkoituksen toteuttamiseen vaikuttavista asioista ja tältä pohjalta päätettävä, kuuluuko asia sosiaalilautakunnan vai vanhempien päätettäviin.

Huostaanotto ei lakkauta lakimääräisten tai määrättyjen huoltajien huoltajuutta. Huostaanotetun lapsen huoltajat edustavat lasta tämän henkilöä koskevissa asioissa, jollei laissa ole toisin säädetty tai lapselle ole määrätty edunvalvojaa. Siten huostaanotosta huolimatta lapsen huoltajilla on oikeus päättää esimerkiksi lapsen uskontokunnasta samassa laajuudessa kuin ennen huostaanottoa. Myös lapsen nimestä päättäminen kuuluu yksinomaan lapsen huoltajille. Sosiaalilautakunnalla ei ole myöskään oikeutta käyttää puhevaltaa huostaan otetun lapsen kansallisuutta koskevassa asiassa. Sitä vastoin sosiaalilautakunnalla on passilain (671/2006) mukaan oikeus käyttää puhevaltaa huostaan otetun lapsen passia koskevassa asiassa (mainitun lain 7 §:n 2 momentti).

Lastensuojelulain mukaan sosiaalilautakunta tai laitoksen johtaja päättää myös huostaanotetun lapsen ja tämän vanhempien ja muiden lapselle läheisten henkilöiden välisestä yhteydenpidosta siten kuin lain 24 ja 25 §:ssä tarkemmin säädetään (19 §:n 2 momentti). Huostaanoton aikana esimerkiksi lapsen tapaamista koskevaa asiaa ei siten voida ottaa käsiteltäväksi yleisessä tuomioistuimessa. Sen sijaan myös huostassapidon aikana yleinen tuomioistuin voi päättää lapsenhuoltolain ja holhoustoimilain mukaisesti siitä, kenelle lapsen huolto ja holhous, nykyisin edunvalvonta, on uskottava (lastensuojelulain 19 §:n 3 momentti).

Lapsenhuoltolain 9 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi uskoa lapsen huollon vanhempien ohella tai sijasta yhdelle tai useammalle henkilölle, joka on antanut tähän suostumuksensa. Saman pykälän 2 momentin mukaan, jos vanhemmat tai toinen heistä on huoltaja, tuomioistuin voi uskoa lapsen huollon vanhempien sijasta yhdelle tai useammalle henkilölle vain, jos siihen on lapsen kannalta erittäin painavia syitä.

Lapsenhuoltoasetuksen 11 §:n mukaan, kun lapsi on pysyvästi muiden kuin huoltajiensa taikka huoltajansa hoidettavana, sosiaalilautakunnan tulee ryhtyä toimenpiteisiin lapsen huollon järjestämiseksi vanhempien välisellä sopimuksella tai tuomioistuimen päätöksellä, jos tätä on lapsen edun kannalta pidettävä aiheellisena. Asiaa harkitessaan sosiaalilautakunnan on erityisesti otettava huomioon lapsen omat toivomukset ja mielipide sekä lapsen ja hänen vanhempiensa tai muiden huoltajien välinen suhde.

Huoltajina tai oheishuoltajina voivat tulla kyseeseen esimerkiksi lapsen sukulaiset tai muut lapselle läheiset henkilöt. Huoltajaksi voidaan määrätä siten joissakin tilanteissa myös esimerkiksi lasta pitkään perhehoitajalaissa tarkoitetun toimeksiantosopimuksen perusteella hoitanut perhehoitaja.

Lastensuojeluasetuksen mukaan henkilölle, jolle on uskottu lapsen huolto lapsen vanhempien ohella tai sijasta ja jonka luona lapsi asuu, tulee tarvittaessa turvata perhehoitajalain 4 §:n 1 ja 2 momentissa mainitut edellytykset lapsen hoitamiseksi ja kasvattamiseksi (asetuksen 7 §).

Huostassapidon lakkaaminen

Lastensuojelulain 20 §:ssä säädetään huostassapidon lakkaamisesta. Sosiaalilautakunnan on lopetettava huostassapito, kun 16 §:n mukaista huostassapidon ja sijaishuollon tarvetta ei enää ole, jollei lopettaminen ole selvästi vastoin lapsen etua. Lapsen etua harkittaessa on otettava huomioon sijaishuollon kestoaika, lapsen ja sijaishuoltoa antavan välillä vallitsevan suhteen laatu sekä lapsen ja hänen vanhempiensa välinen kanssakäyminen. Huostassapito lakkaa, kun lapsi täyttää 18 vuotta tai solmii avioliiton.

Huostaanottopäätös on siten voimassa toistaiseksi. Huostaanoton lopettamista tulee aina erikseen harkita lastensuojelulain 20 ja 9 §:n mukaisesti lapsen edun kannalta. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan, kun lapsi on sijoitettu sijaishuoltoon, on myös lapsen huoltajia pyrittävä tukemaan heidän tilanteensa edellyttämällä tavalla, jotta lapsi voisi palata huoltajiensa luokse. Mikäli huoltajan elämäntilanteessa ei kuitenkaan kohtuullisessa ajassa tapahdu lapsen edun mukaisia muutoksia, tulee pyrkiä vakiinnuttamaan lapsen olosuhteet. Kun lapsi on jo sitoutunut uuteen ympäristöönsä ja hänen kasvuolosuhteensa ovat vakiintuneet, huostassapitoa ei voida lopettaa pelkästään sillä perusteella, että lapsen huoltajien olot ovat parantuneet. Huostassapidon lopettaminen samoin kuin siihen ryhtyminen on viime kädessä ratkaistava lapsen edun mukaisesti.

Lastensuojelulain 21 §:n mukaan päätös huostaanotosta raukeaa, jollei sitä ole pantu täytäntöön kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun päätös on saanut lainvoiman. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan, jos täytäntöönpanoon ei ole katsottu olevan syytä ryhtyä välittömästi huostaanottoa koskevan päätöksen tultua lainvoimaiseksi, voidaan olettaa, että sijaishuollon tarvetta ei enää ole.

Korkein hallinto-oikeus (KHO 11.05.1999 t 1070) on tulkinnut huostaanoton rauenneeksi myös tilanteessa, jossa lapset olivat jatkuvasti sijoitettuna kotiinsa yli kahden vuoden ajan. Lasten huostaanottoa koskevat päätökset olivat näissä olosuhteissa jääneet tosiasiallisesti täytäntöön panematta ja siten rauenneet. Kuitenkin, jos lautakunta on huostaanottoa koskevan päätöksensä jälkeen ja viimeistään kolmen kuukauden kuluessa huostaanottopäätöksen lainvoimaiseksi tulosta poliisille osoitetulla virka-apupyynnön esittämisellä, sijaiskodin hankkimisella tai muulla sellaisella toimella ryhtynyt huostaanoton täytäntöönpanoon, huostaanottoa ja sijaishuoltoa koskeva lainvoimaiseksi tullut päätös ei raukea lastensuojelulain 21 §:n nojalla, vaikka lapsi olisi pakoillut tai häntä olisi piiloteltu yli kolme kuukautta huostaanottopäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeen (KHO 12.4.2006 t 874).

Sijaishuolto ja lapsen asema sijaishuollossa

Lastensuojelulain 6 luvussa säädetään sijaishuollosta ja jälkihuollosta. Lastensuojelulain 22 §:n mukaan lapsen sijaishuollolla tarkoitetaan lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Sijaishuoltoon voidaan sijoittaa vain sosiaalilautakunnan huostaanottama lapsi. Sijaishuolto voidaan järjestää perhehoitona tai laitoshuoltona taikka muulla tarkoituksenmukaisella tavalla. Alle 12-vuotiaan lapsen saa sijoittaa koulukotiin tai muuhun siihen rinnastettavaan yksityiseen lastensuojelulaitokseen vain yhdessä hänen vanhempansa, huoltajan tai sen henkilön kanssa, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksessä mainitulla muulla tarkoituksenmukaisella hoidolla tarkoitetaan esimerkiksi tuettua asumista tai sitä, että sijaishuollossa olevan lapsen perheelle annetaan mahdollisuus asua laitoksessa, johon lapsi on sijoitettu. Säännöksessä ei ole rajattu sijaishuollon toteuttamista vain perhe- tai laitoshoitoon, vaan siinä pyritään edistämään myös muiden lapsen tarpeisiin vastaavien toteuttamistapojen käyttöä. Alle 12-vuotiaiden lasten sijoittamisen koulukotiin kieltävä säännös lisättiin mainittuun säännökseen lastensuojelulain muutosten yhteydessä vuonna 1990. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan koulukotiin alle 12-vuotiaana otetut lapset ovat yleensä varsin häiriintyneitä. Säännöksen tarkoituksena on järjestää kyseisten lasten huolto ja kuntoutus paremmin lapsen edun turvaavalla tavalla hänelle koulukotia tutummassa ja hänen vapauksiaan vähemmän rajoittavassa kasvuympäristössä. Koulukotisijoituksen tarve tulisi pyrkiä korvaamaan muilla toimenpiteillä.

Lapsi voidaan sijoittaa väliaikaisesti myös vanhempiensa tai muiden huoltajiensa hoidettavaksi ja kasvatettavaksi (lastensuojelulain 22 §:n 3 momentti). Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännös mahdollistaa huostaanotetun lapsen sijoittamisen toisen vanhempansa luokse. Myös huostaanotetun lapsen huoltoa koskevan 19 §:n perusteluissa todetaan, että huostaanotettu lapsi voidaan tilapäisesti sijoittaa vanhempiensa tai toisen vanhempansa luokse. Kun lapsen paluuta takaisin vanhempiensa luokse valmistellaan, sijoitetaan lapsi usein takaisin perheeseensä ilman, että huostassapito lopetetaan. Hallituksen esityksen mukaan lapsi voidaan myös sijoittaa huostassapidon ajaksi toisen vanhempansa luokse, esimerkiksi silloin, kun lapsen vanhemmat eivät kärjistyneessä avioerotilanteessa pääse yksimielisyyteen lapsen huollosta.

Lastensuojeluasetuksen mukaan huostaanoton valmistelleen lastensuojelun tehtävissä toimivan sosiaalityöntekijän ja lapsen hoidosta ja kasvatuksesta sijaishuollossa vastaavan työntekijän tulee olla yhteistyössä sijaishuoltoon sijoitetun lapsen ja hänen vanhempiensa kanssa näiden tarvitseman huollon jatkuvuuden turvaamiseksi (asetuksen 5 §:n 3 momentti).

Sijaishuoltoon sijoitetun lapsen huoltoon liittyvissä kysymyksissä on kuultava henkilöä tai henkilöitä, joiden kanssa sosiaalilautakunta on tehnyt lapsen perhehoidosta sopimuksen tai laitoksen johtajaa, jollei kuuleminen ole asian ratkaisun kannalta tarpeetonta (lastensuojelulain 23 §). Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksen tarkoituksena on korostaa lapsen hoidosta käytännössä vastaavien henkilöiden merkitystä sijaishuoltoon sijoitetun lapsen huoltoa koskevissa asioissa, koska he lapsen hoidosta ja kasvatuksesta huolehtivina henkilöinä tietävät niistä lapsen tarpeista, jotka on otettava huomioon harkittaessa mahdollisia muutoksia lapsen huoltosuunnitelmaan. Kuuleminen on tarpeetonta esimerkiksi silloin, kun päätetään periä korvaus sijaishuollosta aiheutuneista kustannuksista lapsen vanhemmilta.

Lastensuojelulain 24 §:ssä säädetään sijaishuollossa olevan lapsen oikeudesta jatkuviin ja turvallisiin ihmissuhteisiin sekä oikeudesta pitää yhteyttä hänelle läheisiin henkilöihin. Sijaishuollossa lapselle on turvattava hänen kehityksensä kannalta tärkeät, jatkuvat ja turvalliset ihmissuhteet. Lapsella on oikeus tavata vanhempiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä sekä pitää heihin yhteyttä. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksen tarkoituksena on korostaa sijaishuollossa olevan lapsen kasvuolojen vakiintumisen merkitystä. Lapsen asema sijaishuollossa on liian usein turvaton siksi, että lapsen sijoituspaikka saattaa vaihtua lukuisia kertoja lapsen kehityksen tärkeimpien vuosien aikana.

Edellä mainittujen marraskuun 1 päivänä 2006 voimaan tulevien lastensuojelulain muutosten yhteydessä myös 24 §:ssä mainittuja yhteydenpidon tapoja täsmennetään. Muutetun 24 §:n 1 momentin mukaan lapsella on oikeus tavata vanhempiaan ja muita hänelle läheisiä henkilöitä vastaanottamalla vieraita tai vierailemalla sijaishuoltopaikan ulkopuolella sekä pitää heihin muuten yhteyttä käyttämällä puhelinta tai lähettämällä ja vastaanottamalla kirjeitä tai niihin rinnastettavia muita luottamuksellisia viestejä taikka muita lähetyksiä.

Sosiaalilautakunnan on tuettava ja autettava lapsen ja hänen vanhempiensa sekä lapsen ja muiden hänelle läheisten henkilöiden yhteydenpitoa (24 §:n 2 momentti). Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan kyse on nimenomaan sijaishuollossa olevan lapsen oikeudesta tavata hänelle läheisiä henkilöitä ja pitää heihin yhteyttä. Lapselle tärkeitä henkilöitä voivat olla paitsi hänen vanhempansa ja sukulaisensa myös esimerkiksi lastenkodin lähikasvattaja, tukihenkilö tai muu läheinen henkilö. Sosiaalilautakunnan on tarpeen mukaan tuettava ja autettava lapsen, hänen vanhempiensa sekä muiden lapselle läheisten henkilöiden yhteydenpitoa esimerkiksi osallistumalla matkakustannuksiin, järjestämällä majoituspalveluita ja tarjoamalla myös muuta käytännön apua.

Lastensuojeluasetuksen 5 §:n 1 momentin mukaan lapsen hoito ja huolto on järjestettävä ja lasta kohdeltava siten, että hänen yksityisyyttään kunnioitetaan. Lapsen hoito ja huolto on lisäksi järjestettävä niin, että sijoituspaikan etäisyys ei ole este yhteydenpidolle hänelle tärkeisiin henkilöihin.

Lastensuojelulain 25 §:ssä säädetään yhteydenpidon rajoittamisesta. Tarkemmat säännökset sisältyvät lastensuojeluasetuksen 9 §:ään. Yhteydenpidon rajoittamista koskevia säännöksiä täsmennettiin ja nostettiin asetuksesta lain tasolle edellä mainittujen lastensuojelulain muutosten yhteydessä, jotka tulevat voimaan marraskuun 1 päivänä 2006. Muutetun lastensuojelulain 25 §:n 1 momentin mukaan sijaishuollossa olevan lapsen oikeutta pitää yhteyttä vanhempiinsa tai muihin hänelle läheisiin henkilöihin saadaan päätöksellä rajoittaa, jos yhteydenpidosta ei ole voitu huoltosuunnitelmassa tai erityisestä syystä muutoin sopia lapsen ja hänen vanhempiensa tai muiden läheistensä kanssa. Lisäksi säännöksessä mainitaan rajoittamisen edellytyksinä, että 1) yhteydenpito vaarantaa lapsen sijaishuollon tarkoituksen toteuttamisen ja rajoittaminen on lapsen hoidon ja kasvatuksen kannalta välttämätöntä; tai 2) yhteydenpidosta on vaaraa lapsen hengelle, terveydelle, kehitykselle tai turvallisuudelle; tai 3) rajoittaminen on välttämätöntä vanhempien tai perheen muiden lasten, perhekodin tai laitoksen muiden lasten tai henkilöstön turvallisuuden vuoksi; taikka 4) 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa yhteydenpitoa. Sama koskee myös 12 vuotta nuorempaa lasta, jos hän on niin kehittynyt, että hänen tahtoonsa voidaan kiinnittää huomiota.

Kyseisen pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitetuin edellytyksin saadaan 1) rajoittaa lapsen oikeutta tavata vanhempiaan tai muita läheisiään, 2) rajoittaa lapsen oikeutta pitää yhteyttä läheisiinsä puhelimitse tai muita yhteydenpitolaitteita tai välineitä käyttäen, 3) lukea ja pidättää lapsen lähettämä tai hänelle osoitettu yksittäinen kirje tai siihen rinnastettava muu luottamuksellinen viesti tai tarkastaa ja pidättää muu lähetys sekä 4) ottaa rajoituksen ajaksi sijaishuoltopaikan haltuun lapsen hallussa olevat yhteydenpitoon käytettävät laitteet ja välineet tai rajoittaa niiden käyttöä. Edelleen 3 momentin mukaan 1 momentissa mainituin edellytyksin voidaan lapsen olinpaikka huostassapidon aikana jättää ilmaisematta vanhemmille tai huoltajille. Pykälän 4 momentin mukaan pykälän 1–3 momentissa tarkoitettua yhteydenpidon rajoittamista voidaan käyttää vain siinä määrin, kuin kussakin tapauksessa on laissa säädetyn tarkoituksen saavuttamiseksi välttämätöntä. Pidätetyt kirjeet tai muut luottamukselliset viestit on säilytettävä erillään muista lasta koskevista asiakirjoista siten, että ne ovat vain 25 a §:n 2 momentissa tarkoitettujen tahojen luettavissa.

Edellä mainitun uudistuksen yhteydessä lastensuojelulakiin lisättiin myös uusi 25 a §, jossa säädetään yhteydenpidon rajoittamista koskevasta päätöksestä. Sanotun 25 a §:n 1 momentin mukaan pykälän 1–3 momentissa tarkoitetusta yhteydenpidon rajoittamisesta on tehtävä päätös, jonka tulee olla määräaikainen, enintään yksi vuosi kerrallaan. Päätöksessä on mainittava rajoituksen syy, henkilöt joihin rajoitus kohdistuu, millaista yhteydenpitoa rajoitus koskee ja missä laajuudessa rajoitus toteutetaan. Pykälän 2 momentin mukaan yhteydenpidon rajoittamisesta tekee päätöksen sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentissa tarkoitettu toimielin. Lyhytaikaisesta, enintään 30 vuorokautta kestävästä 25 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetusta rajoittamisesta voi kuitenkin päättää myös lastensuojelulaitoksen johtaja. Jos rajoittamista on tarpeen jatkaa tai se on alun perin tarpeen määrätä 30 vuorokautta pidemmäksi, päättää asiasta toimielin. Yhteydenpidon rajoitus on poistettava heti, kun se ei enää ole 25 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tarpeellinen.

Lastensuojelulain 26 §:ssä velvoitetaan sosiaalilautakunta omasta aloitteestaan selvittämään sijaishuollossa olevalle lapselle hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaan asiakirjojen ja muun aineiston perusteella, miksi hänet on otettu huostaan sekä selostamaan niitä toimia, joihin hänen asiassaan on ryhdytty tai joihin aiotaan ryhtyä. Lapselle ei saa antaa sellaisia tietoja, jotka vaarantavat hänen kehitystään tai ovat vastoin erittäin tärkeää yksityistä etua.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan sijaishuoltoon päädyttäessä on lapsen kanssa riittävästi keskusteltava niistä tekijöistä, jotka ovat sijaishuollon tarpeen aiheuttaneet. Avoimuus vaikeissakin asioissa on osoittautunut parhaaksi menettelytavaksi. Kun lapsi tuntee taustaansa ja elämäänsä vaikuttaneita tekijöitä, tukee se hänen identiteettinsä syntymistä ja lisää myös hänen kykyään hallita elämäänsä. Lapsen elämäntilanteen syitä selvitettäessä on meneteltävä hienotunteisesti ja tahdikkaasti. Selvitystä annettaessa on otettava huomioon lapsen ikä ja hänen kehitystasonsa sekä hänen suhteensa hänelle läheisiin ihmisiin. Sellaiset tiedot, jotka vaarantavat lapsen kehitystä tai ovat vastoin erittäin tärkeää yksityistä etua, on jätettävä antamatta. Lapsen kehitystä vaarantavia tiedot voivat olla muun muassa silloin, kun on oletettavissa, ettei lapsi ole kyllin kehittynyt kyetäkseen vastaanottamaan tietoja tapahtumista, jotka ovat syvästi järkyttäneet hänen elämäänsä. Tietojen antaminen on vastoin erittäin tärkeää yksityistä etua silloin, kun voidaan olettaa lapsen tietojen antamisen seurauksena suhtautuvan väkivaltaisesti hänen elämäänsä vaikuttaneisiin henkilöihin.

Edellä mainittua säännöstä täydentää sosiaalihuollon asiakaslain tietojen antamista asiakkaalle koskeva 11 §, jonka mukaan asiakkaan oikeus saada tieto asiakasta itseään koskevasta asiakirjasta määräytyy siten kuin viranomaisen toiminnan julkisuudesta annetun lain 3 luvussa säädetään. Mainitun lain 11 §:ssä säädetään asianosaisen oikeudesta tiedonsaantiin. Kyseisen 11 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan asianosaisella ei ole oikeutta saada tietoa asiakirjasta, josta tiedon antaminen olisi vastoin erittäin tärkeää yleistä etua taikka lapsen etua tai muuta erittäin tärkeätä yksityistä etua.

Edellä mainittujen lastensuojelulain muutosten yhteydessä lain 26 §:ään lisättiin 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tuleva uusi 3 momentti, jonka mukaan lapselle on järjestettävä riittävä mahdollisuus henkilökohtaiseen keskusteluun häntä itseään ja sijaishuollon toteuttamista koskevista asioista 10 §:n 3 momentissa tarkoitetun lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän kanssa huoltosuunnitelmaan tarkemmin kirjattavalla tavalla.

Perhehoito

Lastensuojelulain perhehoitoa koskevat säännökset (27—28 §) kumottiin perhehoitajalain säätämisen yhteydessä. Perhehoidosta säädetään sosiaalihuoltolaissa, perhehoitajalaissa sekä perhehoitajalle maksettavasta palkkiosta ja korvauksesta annetussa asetuksessa (420/1992). Mainittu asetus on tarkoitus kumota vuoden 2007 alusta lukien ja siirtää kyseiset säännökset osin muutettuina perhehoitajalain 2 ja 3 §:ään (HE 134/2006 vp).

Sosiaalihuoltolain 25 §:n mukaan perhehoidolla tarkoitetaan henkilön hoidon, kasvatuksen tai muun ympärivuorokautisen huolenpidon järjestämistä hänen oman kotinsa ulkopuolella yksityiskodissa. Perhehoidon tavoitteena on antaa perhehoidossa olevalle henkilölle mahdollisuus perheenomaiseen hoitoon ja läheisiin ihmissuhteisiin sekä edistää hänen perusturvallisuuttaan ja sosiaalista kehitystään. Perhehoitoa annetaan henkilölle, jonka hoitoa, kasvatusta tai muuta huolenpitoa ei voida tarkoituksenmukaisesti järjestää hänen omassa kodissaan tai muita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita hyväksi käyttäen ja jonka ei katsota olevan laitoshuollon tarpeessa.

Sosiaalihuoltolain 26 §:n mukaan perhekodilla tarkoitetaan lääninhallituksen luvan saanutta tai perhehoitajalaissa tarkoitettua kunnan tai kuntayhtymän hyväksymää yksityiskotia, jossa annetaan perhehoitoa. Perhehoitoa annetaan siten lähinnä perhehoitajalain tarkoittaman toimeksiantosopimuksen perusteella tai ostopalveluperiaatteella. Toimeksiantosopimussuhteinen perhehoito perustuu sosiaalilautakunnan ja perhehoitajan väliseen sopimukseen perhehoitoa koskevista seikoista. Ostopalvelutilanteissa kunta sopii perhehoidon järjestämisestä sellaisen yksityisen palveluntuottajan kanssa, jolle lääninhallitus on myöntänyt toimiluvan. Toimiluvan myöntämisedellytyksistä ja palvelujen valvonnasta säädetään yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetussa laissa.

Sosiaalihuoltolain 26 a §:n 1 momentin mukaan perhekodissa voidaan samanaikaisesti hoitaa enintään neljää henkilöä hoitajan kanssa samassa taloudessa asuvat alle kouluikäiset lapset ja muut erityistä hoitoa tai huolenpitoa vaativat henkilöt mukaan luettuina, jollei kyse ole hoidon antamisesta sisaruksille tai saman perheen jäsenille. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan perhekodissa samanaikaisesti hoidettavien henkilöiden määrä voi kuitenkin olla enintään seitsemän, jos perhekodissa annettavasta hoidosta, kasvatuksesta tai muusta huolenpidosta vastaa vähintään kaksi hoitopaikassa asuvaa henkilöä, joista ainakin toisella on perhehoitajalain 1 §:n 3 momentissa (tehtävään soveltuva koulutus ja riittävä kokemus hoito- ja kasvatustehtävistä) ja toisella sanotun pykälän 2 momentissa (koulutuksen, kokemuksen tai henkilökohtaisten ominaisuuksien perusteella sopiva antamaan perhehoitoa) säädetty kelpoisuus.

Yllä mainituista perhehoidon kelpoisuuksia koskevista säännöksistä ilmenee, että perhehoitoa antaville henkilöille ei ole asetettu ammatillisen tutkinnon vaatimusta.

Laitoshuolto

Lastensuojelun laitoshuoltoa koskevat säännökset sisältyvät lastensuojelulain sijaishuollon järjestämistä ja jälkihuoltoa koskevaan 6 lukuun, sen 29—33 §:ään. Pykälien 31 ja 32 § sisältöä selostetaan jäljempänä kohdassa rajoitustoimenpiteet laitoshuollossa. Säännöksistä 29—30 §:ssä säädetään laitoshuollon järjestämisestä ja toteuttamisesta ja 33 §:ssä yksityisen lastensuojelulaitoksen perustamisesta. Lain laitoshoitoa koskevia säännöksiä sovelletaan myös yksityisiin lastensuojelulaitoksiin. Tämä ilmenee lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen perusteluista.

Edellä mainitun hallituksen esityksen mukaan hyvin järjestettyä laitoshoitoa voidaan usein pitää parhaana ratkaisuna lapsen sijaishuollon järjestämiseksi silloin, kun lapsen sijoitus on väliaikainen, ja kun laitoshoitoon liittyy kiinteästi työskentely lapsen vanhempien kanssa ja tiivis yhteydenpito lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Vaikka perhehoito on lapsen pysyväisluontoisessa sijoituksessa yleensä tavoiteltavin ratkaisu, ei lapsen sijoittaminen perhehoitoon ole aina mahdollista, esimerkiksi lapsen erityisen vaikeahoitoisuuden vuoksi. Laitoshoito on usein tarkoituksenmukaisin ratkaisu myös sijaishuollon tarpeessa olevalle murrosikäiselle lapselle.

Lastensuojelulain 29 §:n mukaan lastensuojelulaitoksia, joissa voidaan järjestää lapsen sijaishuoltoa ja laitoshuoltoa tukitoimena ovat lastenkodit, nuorisokodit ja koulukodit sekä muut näihin rinnastettavat lastensuojelulaitokset. Lapsen kasvatuksessa ja kasvuolojen järjestämisessä on lastensuojelulain 30 §:n 1 momentin mukaan noudatettava, mitä lapsenhuoltolain 1 §:ssä on säädetty. Laitoksessa annetun huollon sisältö määräytyy siten lapsenhuoltolain nojalla.

Lastensuojelulaitosten toiminnan yleisistä edellytyksistä säädetään lastensuojelulain 30 §:n 2 momentissa. Säännöksen mukaan laitoksessa on oltava riittävät ja asianmukaiset toimitilat ja toimintavälineet sekä tarpeellinen määrä sosiaalihuollon ammatillista ja muuta henkilöstöä. Laitoksen hoitopaikkojen ja sosiaalihuollon ammatillisten henkilöstön määrästä säädetään asetuksella.

Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan laitoksen toimitilojen voidaan katsoa olevan riittävät ja asianmukaiset silloin, kun laitoksessa asuvalla lapsella on mahdollisuus riittävään yksityisyyteen. Lapsella on oltava mahdollisuus rauhalliseen yksinoloon ja oman identiteetin kannalta välttämättömään omaan alueeseen. Laitoksessa on lisäksi oltava tilat yhteistä käyttöä varten. Tavoitteena tulisi olla tilava, normaaliympäristössä sijaitseva perheasunto, jossa kodinomaisuus ja viihtyvyys on turvattu.

Lastensuojeluasetuksen 8 §:n 1 momentin mukaan lastensuojelulaitoksessa on yksi tai useampi asuinyksikkö. Useampiyksikköisen laitoksen yksiköt voivat toimia erillisinä. Asuinyksikössä saadaan hoitaa yhdessä enintään kahdeksaa lasta tai nuorta ja samaan rakennusryhmään sijoitettuna enintään 24 lasta tai nuorta. Kiireellisissä tapauksissa asuinyksikössä tai laitoksessa voidaan lyhytaikaisesti hoitaa useampaakin lasta tai nuorta. Pykälän 2 momentin mukaan lastensuojelulaitoksessa tulee asuinyksikköä kohden olla lasten ja nuorten tarvitsemaan huoltoon sekä hoitoon nähden riittävä henkilökunta, kuitenkin vähintään viisi hoito- ja kasvatustehtävissä toimivaa työntekijää. Pykälän 3 ja 4 momenteissa säädetään mahdollisuuksista poiketa pykälän säännöksistä lääninhallituksen luvalla.

Lastensuojelulaitoksia ylläpitävät lähinnä valtio, kunnat tai yksityiset yhteisöt.

Yksityisen lastensuojelulaitoksen perustamiseen, laajentamiseen ja toiminnan olennaiseen muuttamiseen antaa luvan lääninhallitus (lastensuojelulain 33 §). Toimiluvan myöntämisen edellytyksistä ja yksityisten laitosten muusta valvonnasta säädetään yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetussa laissa.

Kunnallisten lastensuojelulaitosten henkilöstön kelpoisuusehdoista säädetään sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetussa laissa (272/2005). Yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain 3 §:n 2 momentin nojalla samoja kelpoisuusvaatimuksia sovelletaan myös yksityisten laitosten henkilöstöön. Valtion koulukotien henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista säädetään valtion koulukodeista annetussa asetuksessa (769/1978), jäljempänä koulukotiasetus.

Rajoitustoimenpiteet laitoshuollossa

Lastensuojelulaitokseen sijoitettuun huostaanotettuun lapseen kohdistettavia pakotteita ja rajoituksia tai erityisiä rajoituksia koskevia lastensuojelulain säännöksiä täsmennettiin edellä mainitulla 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevalla lastensuojelulain muutoksella.

Edellä mainittua lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen (HE 225/2004 vp) mukaan uusi sääntely koskee erityisesti rajoituksia koskevan toimivallan käytön edellytyksiä ja valvontaa sekä näiden rajoitusten kohteeksi joutuvien henkilöiden oikeusturvaa. Varsin yksityiskohtaisen sääntelyn tavoitteena on lastensuojelun asiakkaiden, erityisesti lapsen, sekä lastensuojelun työntekijöiden oikeusturvan parantaminen saattamalla lastensuojelulaki rajoitustoimivallan täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden osalta nykyistä paremmin vastaamaan voimassa olevaa perus- ja ihmisoikeussääntelyä. Tavoitteena on samalla myös selkeyttää rajanvetoa lapsen kasvatukseen kuuluvien rajojen ja lastensuojelulaissa säänneltävien rajoitusten välillä. Säännöksillä myös pyritään saattamaan sijaishuoltoon sijoitetut lapset keskenään yhdenvertaisempaan asemaan siitä riippumatta, missä päin maata he ovat sijoitettuina.

Voimassa olevan lain käsitteet pakote ja rajoitus korvataan käsitteellä rajoitustoimenpide. Rajoitustoimenpiteitä ovat aineiden ja esineiden haltuunotto (1 marraskuuta 2006 voimaan tuleva lastensuojelulain 31 §), henkilöntarkastus ja henkilönkatsastus (31 a §), omaisuuden ja lähetysten tarkastaminen ja lähetysten luovuttamatta jättäminen (31 b §), kiinnipitäminen (31 c §), liikkumisvapauden rajoittaminen (32 §), eristäminen (32 a §) ja erityinen huolenpito (32 b—d §). Näistä kokonaan uusia ovat henkilönkatsastus, lähetysten luovuttamatta jättäminen, kiinnipitäminen ja erityinen huolenpito. Rajoitustoimenpiteiden keskeisenä tavoitteena on osaltaan pyrkiä turvaamaan huostaanoton tarkoituksen toteutuminen ja samalla lapsen itsensä tai toisen henkilön suojaaminen. Lastensuojelulakiin lisätään myös rajoitustoimenpiteiden käyttämisen yleisiä edellytyksiä koskeva säännös (30 a §), rajoitustoimenpiteiden kirjaamista sekä vaikutusta huoltosuunnitelmaan koskeva säännös (32 e §) sekä lääninhallituksen valvontaa (32 f §) ja muutoksenhakua (35 a §) koskevat säännökset.

Jälkihuolto

Lastensuojelulain 34 §:ssä säädetään sosiaalilautakunnan velvollisuudesta tukea huostaanoton päätyttyä lasta, nuorta ja hänestä huolehtivia aikuisia. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan sijaishuollon päättymisen jälkeen sosiaalilautakunnan on aina järjestettävä lapselle tai nuorelle jälkihuolto tukemalla sijaishuollossa ollutta lasta tai nuorta sekä hänen vanhempiaan ja huoltajiaan sekä henkilöä, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tai nuori on, siten kuin perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun toimintamuotoja ja periaatteita koskevassa lastensuojelulain 3 luvussa, avohuollon tukitoimia koskevissa 13 ja 14 §:ssä ja ihmissuhteita ja yhteydenpitoa koskevassa 24 §:ssä on säädetty. Tämä velvollisuus jälkihuollon järjestämiseen päättyy, kun nuori täyttää 21 vuotta.

Jälkihuolto on siten toteutettava suunnitelmallisesti lapsen edun mukaisesti ja lapsen tai nuoren omat toivomukset ja mielipide huomioiden. Jälkihuolto toteutetaan 13 ja 14 §:ssä säädetyin avohuollon tukitoimin. Jälkihuoltovelvollisuuden piiriin kuuluu myös sosiaalilautakunnan velvollisuus aktiivisesti auttaa ja tukea lapsen tai nuoren yhteydenpitoa vanhempiinsa ja muihin hänelle läheisiin henkilöihin lastensuojelulain 24 §:ssä säädetyin tavoin.

Lastensuojelulain 34 §:n 2 momentin mukaan sosiaalilautakunta voi maksaa lapsen ylläpidosta ja hoidosta aiheutuvaa korvausta perhehoitosopimuksen tehneille henkilöille sekä tukea lapsen hoitoa ja kasvatusta muutoinkin myös sen jälkeen, kun lapsen huolto on vanhempien sijasta uskottu perhehoitosopimuksen tehneille henkilöille. Sosiaalilautakunnan tulee, ennen kuin se tekee hakemuksen tai antaa tuomioistuimelle selvityksen lapsen huollon siirtämisestä perhehoitosopimuksen tehneille henkilöille, sopia heidän kanssaan tässä momentissa mainituista tukitoimista ja korvauksesta.

Jälkihuollon tarkoituksena on lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan turvata nuoren aiemman sijaishuollon kantavuus ja varmistaa riittävän pitkäjänteisesti se, ettei nuori ajaudu liian varhain lopetetun tuen vuoksi yhteiskunnan muun huolto- ja hoitokoneiston varaan. Hyvin toteutettu jälkihuolto on myös ehkäisevää lastensuojelutyötä. Hallituksen esityksen mukaan jälkihuollolla on pyrittävä tukemaan sijaishuollossa ollutta lasta tai nuorta samalla tavoin, kuin vanhemmat tavanomaisesti tukevat ja avustavat aikuistuvia ja itsenäistyviä lapsiaan. Jälkihuolto ei merkitse nuoren holhoamista vaan hänen itsenäistymisensä tukemista. Mikäli lapsi palaa huoltajiensa luo, on sosiaalilautakunnan tuettava häntä ja hänen perhettään sopeutumaan tilanteeseen sekä seurattava lapsen ja hänen perheensä olojen kehittymistä.

Jälkihuoltoa koskeva 34 § uudistettiin lastensuojelulain muutoksen yhteydessä vuonna 1990. Tällöin tarkoituksena oli lisätä säännöksen velvoittavuutta korostamalla, että sijaishuollossa olleelle lapselle tai nuorelle on aina järjestettävä jälkihuolto. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan edellytyksenä ei ole, että lapsi tai nuori on edelleen sijaishuollon päättymisen jälkeen lain 12 §:n tarkoittamien välittömien avohuollon tukitoimenpiteiden tarpeessa. Säännöksen sanamuoto ja hallituksen esityksen perustelut tukevat tulkintaa, että jälkihuolto on turvattu lapselle subjektiivisena oikeutena.

Oikeuskäytännössä jälkihuoltovelvollisuuden on joissain tapauksissa katsottu katkeavan, jos lastensuojelun tarpeesta on kulunut useita vuosia. Jälkihuollon kustannusten korvaamista koskevan korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun (KHO 12.1.1995 t 36) mukaan huostaanoton lopettaminen useita vuosia aiemmin ja muut seikat huomioon ottaen tapauksessa ei enää ollut kyseessä sellainen jälkihuoltona annettu tuki, jonka lapsen aikanaan huostaan ottanut kunta olisi ollut velvoitettu korvaamaan toiselle kunnalle.

Jälkihuoltovelvoite ei sellaisenaan koske lastensuojelulain 14 §:n mukaisena avohuollon tukitoimena tapahtuvaa perhehoitoa tai laitoshuoltoa. Lastensuojelulain 13 §:n 1 momentissa velvoitetaan kuitenkin tukemaan myös avohuollon tukitoimena sijoitettuina olleita nuoria täysi-ikäisyyden jälkeenkin. Kyseisen säännöksen mukaan kunnan on viivytyksettä järjestettävä riittävä taloudellinen tuki sekä korjattava asumisoloihin liittyvät puutteet tai järjestettävä tarpeen mukainen asunto, jos mainitut seikat ovat esteenä sellaisen itsenäistymässä olevan nuoren kuntoutumiselle, joka ennen 18-vuottaan on ollut lastensuojelun asiakkaana. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan itsenäistymässä olevalla nuorella tarkoitetaan niitä alle 21-vuotiaita henkilöitä, jotka ennen täysi-ikäisyyttään ovat olleet lastensuojelun palvelujen ja tukitoimien kohteena muutoin kuin tilapäisluonteisesti.

Edellä mainitun lastensuojelulain uudistuksen yhteydessä vuonna 1990 34 §:ään lisättiin nykyinen 2 momentti, joka koskee perhehoitajien tukemista myös lapsen huollon siirron jälkeen. Poikkeustilanteissa lapsen edun mukaista saattaa olla siirtää lapsen huolto vanhempien sijasta sijaisvanhemmille. Tällainen huollon siirto merkitsee, että huostassa pitämisen perusteita ei enää ole olemassa ja että huostassa pitäminen tulee lakkauttaa. Normaalisti huostassa pitämisen lakkauttaminen merkitsee myös sijaishuoltokorvausten lakkaamista. Tämä on käytännössä estänyt huollon siirrot silloinkin, kun ne olisivat olleet lapsen edun mukaisia. Lastensuojelulain muuttamista koskevan hallituksen esityksen mukaan säännöksen tarkoituksena on velvoittaa kulukorvauksen maksamiseen sekä muun tarpeellisen tuen antamiseen lapsen huollon saaneelle sijaisperheelle sekä näiden jatkamisen vielä jälkihuoltona aina lapsen 21 ikävuoteen asti. Sijaishuoltoon liittyvää palkkiota sen sijaan ei näissä tilanteissa enää edellytetä maksettavaksi. Sosiaalilautakunnan on sovittava sijaisvanhempien kanssa mainittujen korvausten ja tukimuotojen jatkamisesta tai muuttamisesta lapsen huollon siirtyessä sijaisvanhemmille, jotta mahdolliset muutokset eivät tulisi viimeksi mainituille yllätyksenä.

Lastensuojeluilmoitus

Lastensuojelulaki velvoittaa antamaan sosiaalihuollon viranomaisille tietoja paitsi sosiaalihuollon asiakaslain 20 ja 22 §:n 2 momentin mukaisesti myös aktiivisesti ja oma-aloitteisesti lastensuojelulain ilmoitusvelvollisuutta koskevassa 40 §:ssä säädetyin perustein. Kyseisen säännöksen mukaan sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutoimen, poliisitoimen ja seurakunnan palveluksessa tai luottamustoimessa olevan henkilön on tehtävä viipymättä lastensuojeluilmoitus sosiaalilautakunnalle silloin, kun henkilö on virkaa tai tointa hoitaessaan saanut tietää ilmeisestä perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta (mainitun pykälän 1 momentti). Myös muu henkilö voi tehdä tällaisen ilmoituksen (2 momentti).

Ilmoitusvelvollisuuden tarkoituksena ja tavoitteena on lapsiin kohdistuvien laiminlyöntien, vaarojen, heitteillejättöjen ja vastaavien tilanteiden mahdollisimman varhainen havaitseminen. Säännöstä on tulkittu siten, että ilmoitusvelvollisuus syrjäyttää säännöksessä mainittujen viranomaisen salassapitovelvollisuuden.

Eduskunnan oikeusasiamies kiinnitti perheväkivaltaa koskevassa erilliskertomuksessaan (Lapsi, perheväkivalta ja viranomaisten vastuu, K1/2006 vp) huomiota ilmoitusvelvollisuutta koskevan säännöksen tulkinnassa esiintyneisiin ongelmiin. Tarpeetonta tulkinnanvaraisuutta liittyy muun muassa siihen, milloin lasten parissa työskentelevä henkilö ylipäätään on velvollinen tekemään lastensuojeluilmoituksen sosiaaliviranomaiselle. Säännöksestä ei myöskään ilmene, voidaanko ilmoitus tehdä salassapitosäännösten estämättä.

Lisäksi eduskunnan oikeusasiamies kiinnitti edellä mainitussa yhteydessä myös huomiota siihen, että lastensuojeluilmoituksista ja niiden aiheuttamista toimenpiteistä ei kerätä riittävästi tietoa. Esimerkiksi lastensuojelun tarpeen seuraamiseksi tällaiset tiedot olisivat kuitenkin tarpeen.

Eduskunnan oikeusasiamies esitti edellä mainitussa erilliskertomuksessaan, että lapsen oikeusturvan toteutumisen kannalta olisi aiheellista harkita, olisiko syytä säätää sosiaaliviranomaisille joissakin tilanteissa myös velvollisuus ilmoittaa poliisille rikosepäilystä, joka koskee lapseen kohdistunutta väkivaltarikosta tai seksuaalista hyväksikäyttöä. Eduskunnan oikeusasiamies viittasi kannanottonsa yhteydessä sosiaalihuollon asiakaslain 18 §:n säännökseen, joka mahdollistaa sosiaalihuollon viranomaisille tietojen luovuttamisen oma-aloitteisestikin laissa säädetyissä tilanteissa ja edellytyksillä. Oikeusasiamies piti mainittua säännöstä kohtuuttoman hankalana soveltaa ja katsoi, että säännöstä voitaisiin muokata säätämällä esimerkiksi sosiaalihuoltoviranomaisille salassapitovelvollisuudesta riippumaton oikeus ilmoittaa poliisille ne rikosepäilyt, jotka koskevat lapsiin kohdistuvia väkivaltarikoksia tai seksuaalista hyväksikäyttöä.

Edellä mainittua eduskunnan oikeusasiamiehen erilliskertomusta käsitellessään eduskunnan lakivaliokunta (LaVL 9/2006 vp) ja perustuslakivaliokunta (PeVM 7/2006 vp) katsoivat, että sosiaaliviranomaisille tulisi ainakin vakavimmissa tapauksissa säätää velvollisuus ilmoittaa poliisille lapseen kohdistuneen väkivaltarikoksen tai seksuaalisen hyväksikäytön epäilystä.

Stakesin julkaisemassa oppaassa Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen, asiantuntijaryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle (Stakes/Oppaita 55, Helsinki 2003) on suositusluonteisena ohjeena todettu, että sosiaalitoimi ilmoittaisi poliisille perustellut epäilyt lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä sellaiset pahoinpitelyepäilyt, joissa lapselle on aiheutunut vammoja.

Sosiaalihuollon asiakaslain 18 §:ssä säädetään salassa pidettävien tietojen antamisesta asiakkaan suostumuksesta riippumatta eräissä tilanteissa. Säännöksen 2 momentin mukaan sosiaalihuollon järjestäjän tai toteuttajan on annettava asiakkaan suostumuksesta riippumatta tietoja salassa pidettävästä asiakirjasta poliisille, jos kysymys on sellaisesta törkeästä rikoksesta, jonka enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Säännöksen mukaisesti tiedot on annettava poliisin niitä pyytäessä. Harkintaoikeutta ei tällöin sosiaalihuollon viranomaisella ole siitä, voiko se antaa tiedot vai ei. Säännös ei sanamuotonsa mukaan velvoita oma-aloitteiseen tietojen antamiseen kuten tutkintapyynnön tekemiseen poliisille, mutta säännös mahdollistaa sosiaalihuollon viranomaisille myös tietojen oma-aloitteisen luovuttamisen.

Sosiaalihuollon asiakaslain 18 §:n 3 momentin mukaan salassa pidettävästä asiakirjasta saa antaa oma-aloitteisestikin tiedon, kun epäillään edellä 2 momentissa tarkoitettua rikosta taikka silloin, kun epäillään jonkun syyllistyneen vähäisempäänkin rikokseen, jos sosiaalihuollon järjestäjä ja toteuttaja arvioi tietojen luovuttamisen olevan välttämätöntä lapsen edun taikka erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun vuoksi. Säännöksen 3 momentissa on siten suoraan mahdollistettu sosiaalihuollon viranomaisille tietojen oma-aloitteinen luovuttaminen poliisille kaikissa tilanteissa, mikäli tiedon luovuttamisen edellytyksenä oleva välttämättömyys lapsen edun taikka erittäin tärkeän yleisen tai yksityisen edun kannalta täyttyy.

Voimassa lainsäädäntö mahdollistaa esimerkiksi lapseen kohdistuneiden rikosten osalta tietojen luovuttamisen ja siten myös tutkintapyynnön tekemisen poliisille. Mainitut sosiaalihuollon asiakaslain säännökset tunnetaan kuitenkin mitä ilmeisimmin huonosti kunnissa. Tähän kiinnitti huomiota myös eduskunnan oikeusasiamies edellä mainitussa erilliskertomuksessaan.

Yksityisesti sijoitettujen lasten hoidon valvonta

Lastensuojelulaissa säädetään myös yksityisesti sijoitetun lapsen hoidon valvonnasta (41 §). Edellä mainittu sijoitus avohuollon tukitoimena eroaa yksityisestä sijoituksesta siinä, että yksityisessä sijoituksessa sijoituspaikan valitsee ja sijoittamisesta päättää lapsen huoltaja taikka lapsi itse huoltajan suostumuksella. Lapsen sijoittaminen on tällöin lapsen huoltajien ja lapsen hoitoonsa ottaneen henkilön välinen yksityisoikeudellinen sopimus.

Jos yksityinen sijoitus tapahtuu sosiaalilautakunnan tietämättä, on siitä viipymättä ilmoitettava sosiaalilautakunnalle. Ilmoituksen on velvollinen tekemään sekä lapsen huoltaja että henkilö, jonka hoitoon lapsi on sijoitettu. Ilmoituksen saatuaan sosiaalilautakunnan on selvitettävä sopiiko yksityiskoti olosuhteiltaan lapsen hoitoon ja kasvatukseen, kykeneekö lapsen luokseen ottanut henkilö huolehtimaan lapsesta sekä onko sijoitus lapsen edun mukainen. Jos yksityiskoti tai siinä annettu hoito ja kasvatus todetaan sopimattomaksi tai puutteelliseksi, sosiaalilautakunnan on yritettävä saada aikaan korjaus. Jollei korjausta saada aikaan, lautakunta voi kieltää lapsen pitämisen tässä yksityiskodissa. Lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lautakunnan on tällöin huolehdittava, että lapsen huolto järjestetään hänen etunsa ja tarpeidensa mukaan. Lautakunnan on tarvittaessa otettava lapsi huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto.

Lastensuojeluasetukseen 17 §:ään sisältyy täydentäviä säännöksiä muun muassa yksityisestä sijoituksesta tehtävän ilmoituksen sisällöstä ja lapsen hoitoonsa ottaneen henkilön tukemisesta. Sosiaalilautakunnan on selvitettävä lapsen hoitoonsa ottaneelle henkilölle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä tuettava hoitajaa järjestämällä tarpeelliset tukitoimet lapsen hoidon ja kasvatuksen edistämiseksi ottaen erityisesti huomioon, mitä lastensuojelulaissa säädetään avohuollon tukitoimista. Sosiaalilautakunnan on myös pidettävä luetteloa yksityisesti sijoitetuista lapsista.

Lastensuojelun maksut sekä käyttö- ja itsenäistymisvarat

Lastensuojelulain mukaan perhe- ja yksilökohtaisesta lastensuojelusta voidaan periä maksuja siten kuin sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetussa laissa (734/1992), jäljempänä asiakasmaksulaki, säädetään (lastensuojelulain 46 §:n 1 momentti).

Lastensuojelulaissa tarkoitettu lasten ja nuorten huolto on asiakasmaksulain 4 §:n 4 kohdan nojalla maksutonta. Asiakasmaksulain 7 §:n 1 momentin mukaan avohuollon tukitoimena, sijaishuoltona tai jälkihuoltona lapselle annetusta perhehoidosta tai laitoshuollosta taikka asumispalveluista aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi voidaan kuitenkin lapsen vanhemmilta periä maksu. Maksun perimisen edellytyksenä on, että se on perusteltua asianomaisten toimeentulon edellytykset ja huollolliset näkökohdat huomioon ottaen. Maksu saa määrältään olla enintään lapsen elatuksesta annetun lain (704/1975) 1—3 §:n perusteella määräytyvän elatusavun suuruinen. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annetun asetuksen (912/1992), jäljempänä asiakasmaksuasetus, 20 §:n nojalla lapsen vanhemmilta asiakasmaksulain 7 §:n 1 momentin mukaan perittävä maksu jaetaan heidän kesken maksukyvyn mukaan.

Kunta voi myös maksua vahvistamatta periä ja nostaa lapselle tulevat elatusavut siltä ajalta, jolloin lapsi saa edellä tarkoitettua perhehoitoa, laitoshuoltoa tai asumispalveluja (asiakasmaksulain 7 §:n 2 momentti). Elatusavut voidaan käyttää perhehoidosta, laitoshuollosta tai asumispalveluista aiheutuvien kustannusten korvaamiseksi. Lastensuojelulaissa tarkoitetuista perhehoidosta tai laitoshuollosta taikka asumispalveluista aiheutuneiden kustannusten korvaamiseksi voidaan periä 4 §:n 4 kohdasta poiketen kohtuulliseksi katsottava maksu myös muista lapsen tai nuoren 14 §:n mukaisista tuloista, korvauksista tai saamisista (asiakasmaksulain 7 §:n 3 momentti). Asiakasmaksuasetuksen 20 §:n 2 momentin mukaan edellä mainitusta lastensuojelulain mukaisena avohuollon tukitoimena, sijaishuoltona tai jälkihuoltona järjestetystä perhehoidosta, laitoshuollosta tai asumispalveluista lapsen tai nuoren tuloista perittävä maksu voi olla enintään 1 070 euroa kuukaudessa. Perittävä maksu ei saa kuitenkaan ylittää palvelun tuottamisesta aiheutuvia kustannuksia.

Lastensuojelulain 46 §:n 2 momentissa säädetään kodin ulkopuolelle sijoitetulle lapselle tai nuorelle annettavista käyttövaroista ja itsenäistymisvaroista. Mainitun säännöksen mukaan, kun lapsen tai nuoren hoito ja kasvatus on järjestetty avohuollon tukitoimia, sijaishuoltoa tai jälkihuoltoa koskevien säännösten mukaisesti kodin ulkopuolella, on hänen opintojaan, harrastuksiaan ja henkilökohtaisia tarpeitaan varten annettava käyttövaroja sekä itsenäistymistä varten varattava riittävä määrä varoja siten kuin asetuksella tarkemmin säädetään.

Tarkemmat säännökset itsenäistymisvaroista sisältyvät lastensuojeluasetuksen 6 e §:ään. Kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen tai nuoren itsenäistymistä varten on kalenterikuukausittain varattava määrä, joka vastaa vähintään 30 prosenttia hänen asiakasmaksulain 14 §:ssä tarkoitetuista tuloistaan, korvauksistaan tai saamisistaan. Määrää laskettaessa ei lapsilisää kuitenkaan oteta huomioon. Jollei lapsella tai nuorella ole asiakasmaksulain 14 §:ssä tarkoitettuja tuloja, korvauksia tai saamisia taikka jos ne ovat riittämättömät, hänelle on annettava kunnan varoista hänen itsenäistymistään varten tarpeelliset varat, kuitenkin enintään määrä, joka on yhtä suuri kuin perhehoitajalle maksettavasta palkkiosta ja korvauksesta annetun asetuksen 3 §:ssä tarkoitettu käynnistämiskorvauksen enimmäismäärä. Vuonna 2006 kyseinen enimmäismäärä on 2 440 euroa.

Lastensuojeluasetuksen 6 c §:ssä säädetään käyttövaroista. Lapselle tai nuorelle on hänen omaan käyttöönsä annettava kalenterikuukaudessa käyttövaroja iästä ja kasvuympäristöstä riippuen seuraavasti:

1) alle 15-vuotiaalle lapselle määrä, joka vastaa hänen yksilöllistä tarvettaan; ja

2) 15 vuotta täyttäneelle lapselle tai nuorelle vähintään määrä, joka vastaa yhtä kolmasosaa lapsen elatuksen turvaamisesta annetun lain (122/77) 8 §:ssä, nykyisin elatusturvalain (671/1998) 7 §:ssä, säädetystä yhdelle lapselle suoritettavan korkeamman elatustuen määrästä. Käyttövaroja ei anneta aikana, jona lapsi tai nuori kykenee itse itsensä elättämään. Mainittu 15 vuotta täyttäneen lapsen käyttövarojen vähimmäismäärä on siten vuonna 2006 noin 40 euroa kuukaudessa.

Päätöksenteko ja muutoksenhaku lastensuojeluasioissa

Lastensuojelulaissa on erityissäännöksiä muun muassa lastensuojeluasioita koskevien päätösten alistamisesta hallinto-oikeudelle, valitusoikeudesta ja valitusmenettelystä. Tämän lisäksi päätöksenteossa ja muutoksenhaussa noudatetaan sosiaalihuoltolain ja -asetuksen (607/1983), hallintolain, hallintolainkäyttölain sekä hallintotuomioistuimia koskevien lakien yleisiä säännöksiä.

Sosiaalihuoltolain mukaan sosiaalihuollon toimeenpanoon kuuluvista tehtävistä huolehtii kunnan määräämä monijäseninen toimielin, jonka on huolehdittava niistä tehtävistä, jotka muissa laeissa säädetään sosiaalilautakunnan tehtäväksi (6 §:n 1 momentti). Toimielimen tehtävänä on myös edustaa kuntaa, valvoa sen oikeutta ja käyttää puhevaltaa sosiaalihuollon yksilöllistä toimeenpanoa koskevissa asioissa ja tehdä sen puolesta näissä asioissa sopimukset ja muut oikeustoimet (6 §:n 3 momentti). Lähtökohtaisesti päätösvalta lastensuojelun yksilöhuollossa on siten sosiaalilautakunnalla.

Sosiaalihuoltolain mukaan toimielimen päätösvaltaa voidaan johtosäännöllä siirtää toimielimen alaisille viranhaltijoille henkilön tahdosta riippumatonta huoltoa koskevia päätöksiä lukuun ottamatta (12 §:n 1 momentti). Toimielimen määräämällä sosiaalityöntekijän ammatillisen kelpoisuuden omaavalla viranhaltijalla on oikeus toimielimen vahvistamien perusteiden ja yleisten ohjeiden mukaisesti toimielimen puolesta päättää kiireellisissä tapauksissa tahdosta riippumattoman huollon antamisesta ja siihen liittyvistä muista toimenpiteistä ja näissä tapauksissa käyttää toimielimen puhevaltaa itse tai asiamiehen välityksellä (12 §:n 2 momentti).

Siten sosiaalilautakunnan tehtävään määräämä sosiaalityöntekijän kelpoisuuden omaava viranhaltija voi tehdä muun muassa kiireellistä huostaanottoa (lastensuojelulain 18 §) koskevat päätökset ja päätökset huostaanotosta sekä sijaishuoltoon sijoittamisesta (16 §) silloin, kun lapsi ja huoltaja eivät vastusta päätöstä. Lastensuojelupäätöksistä tahdonvastaista huostaanottoa ja siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista (16 ja 17 §) koskevaa päätösvaltaa ei edellä mainitun sosiaalihuoltolain 12 §:n 1 momentin mukaan voida delegoida viranhaltijalle, vaan sosiaalilautakunnan on aina ensimmäisenä asteena ratkaistava nämä asiat.

Kuntalain mukaan kunnan ylemmät toimielimet voivat yleisesti ottaa käsiteltäväkseen alaistensa lautakuntien, jaostojen ja viranomaisten käsittelemät asiat, jotka on määrätty kuntalain perusteella niiden toimivaltaan. Ylemmän toimielimen käsiteltäväksi ei kuitenkaan saa ottaa yksilöön kohdistuvia opetustoimen, terveydenhuollon tai sosiaalitoimen asioita (kuntalain 51 §). Siten yksilöön kohdistuvat lastensuojelupäätökset tekee aina kunnassa tähän tehtävään johtosäännössä määrätty toimielin tai sen alainen viranhaltija.

Sosiaalilautakunnan alaisen viranhaltijan päätökseen ei voi hakea muutosta valittamalla. Jos asianosainen on tyytymätön viranhaltijan päätökseen, on hänellä kuitenkin oikeus saattaa asia oikaisumenettelyssä lautakunnan käsiteltäväksi vaatimalla sitä hallintolain mukaisesti 14 päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saatuaan (sosiaalihuoltolain 45 § ja -asetuksen 16 §). Sosiaalilautakunnan on tällöin käsiteltävä asia kiireellisenä.

Sosiaalilautakunnan päätöksestä voi valittaa hallinto-oikeuteen. Lautakunnan päätöksiä koskevat sosiaalihuoltolain 7 luvun muutoksenhakusäännöt. Sosiaalihuoltolain 46 §:n mukaan sosiaalilautakunnan päätökseen haetaan muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista.

Lastensuojeluasiassa tehtyihin hallinto-oikeuden päätöksiin voi useimmissa tilanteissa hakea muutosta valittamalla edelleen korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Lastensuojelulain 35 §:n mukaan muutoksenhausta on soveltuvin osin voimassa, mitä sosiaalihuoltolain 7 luvussa on säädetty. Lastensuojelulain erityissäännökset syrjäyttävät nämä yleissäännökset seuraavasti.

Lastensuojelulain 35 §:n 1 momentin mukaan 12 vuotta täyttänyt lapsi saa hakea muutosta lastensuojelulain 13 §:n 1 momentissa tarkoitetussa taloudellista tukea tai asumista koskevassa asiassa. Saman pykälän 2 momentin mukaan muutosta lapsen huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista sekä huostassapidon lakkaamista koskevassa asiassa saavat hakea 12 vuotta täyttänyt lapsi, hänen vanhempansa, hänen huoltajansa sekä henkilö, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi on tai on välittömästi ennen asian valmistelua ollut.

Lastensuojelulain 17 §:n 2 momentin mukaan sosiaalilautakunnan tekemä päätös huostaanottamisesta tai sijaishuoltoon sijoittamisesta on alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi 30 päivässä, jos 12 vuotta täyttänyt lapsi itse tai hänen huoltajansa vastustaa toimenpidettä tai jos asiassa ei ole voitu suorittaa saman pykälän 1 momentin mukaista kuulemista. Päätöstä ei kuitenkaan tule alistaa hallinto-oikeuden vahvistettavaksi eräissä poikkeustilanteissa, joissa kuulemista ei ole voitu suorittaa. Lastensuojelulain 36 §:n mukaan 17 §:n 2 momentin mukaiseen päätökseen saa hakea muutosta 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista hallinto-oikeudelta. Valitus voidaan antaa tuona aikana myös sosiaalilautakunnalle, jonka tulee toimittaa se 14 päivän kuluessa hallinto-oikeudelle ja liittää siihen oma lausuntonsa. Alistus ja valitus tulee tällöin käsitellä ja ratkaista yhdessä.

Lastensuojelulain 37 §:n 1 momentissa säädetään muutoksenhausta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Hallinto-oikeuden lastensuojelulain nojalla antamaan päätöksen lapsen huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista ja huostassa pitämisen lakkaamista sekä 13 §:n 1 momentissa säädetyssä asumista koskevassa asiassa saa hakea valittamalla muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta siten kuin hallintolainkäyttölaissa on säädetty.

Lastensuojelulain 37 §:n 2 momentissa on yleinen lastensuojelun yksilöhuoltoon liittyviä päätöksiä koskeva valituskielto, jonka mukaan muuhun kuin 1 momentissa säädettyyn hallinto-oikeuden tämän lain nojalla antamaan perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua koskevaan päätökseen ei saa valittamalla hakea muutosta. Muutoksenhakurajoitukset eivät estä ylimääräistä muutoksenhakua, kuten purkuhakemusta, korkeimpaan hallinto-oikeuteen.

Edellä mainittujen lapsen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa sijaishuollon aikana ja sen rajoittamista sekä lastensuojelulaitoksissa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevien lastensuojelulain muutosten yhteydessä lakiin otettiin uusi säännös rajoitustoimenpiteitä koskevasta muutoksenhausta (35 a §). Säännöksen mukaan päätökseen, joka koskee yhteydenpidon rajoittamista tai rajoitustoimenpiteitä saa hakea muutosta. Yksityisen laitoksen eli muun henkilön kuin sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetun toimielimen alaisen viranhaltijan päätökseen haetaan muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen. Valitus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta. Muutoksenhausta on muutoin voimassa, mitä hallintolainkäyttölaissa säädetään. Yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen saa hakea muutosta 12 vuotta täyttänyt lapsi sekä päätöksen kohteena olevan lapsen vanhempi, huoltaja tai muu henkilö, jonka yhteydenpitoa lapseen päätöksellä on rajoitettu. Lisäksi 37 §:n 1 momenttiin lisättiin valitusoikeus korkeimpaan hallinto-oikeuteen yhteydenpidon rajoittamista koskevista päätöksistä.

Lainvoimaa vailla olevan päätöksen täytäntöönpanosta säädetään lastensuojelulain 38 §:ssä. Lapsen huostaanottoa ja sijaishuoltoa koskeva päätös voidaan alistuksesta tai muutoksenhausta huolimatta panna täytäntöön, jos täytäntöönpanoa ei voida lapsen terveyttä tai kehitystä vaarantamatta siirtää ja viranomainen on määrännyt päätöksen heti täytäntöönpantavaksi. Alistus- ja muutoksenhakuviranomainen voi kieltää päätöksen täytäntöönpanon tai määrätä sen keskeytettäväksi, kun alistus on tehty tai muutosta on haettu. Edellä mainitun lastensuojelulain muutoksen yhteydessä kyseessä olevaan pykälään lisättiin uusi säännös, jonka mukaan yhteydenpidon rajoittamista sekä rajoitustoimenpiteitä koskeva päätös voidaan panna täytäntöön heti muutoksenhausta huolimatta.

Päätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta koskevat yleissäännökset sisältyvät lisäksi sosiaalihuoltolain 47 §:ään ja hallintolainkäyttölain 31 §:ään.

Kunnan lastensuojeluviranomaisten valmistelema ja monijäsenisessä toimielimessä tehtävä tahdonvastainen lastensuojelupäätös tulee hallinto-oikeudelle käsiteltäväksi joko alistuksen tai muutoksenhaun perusteella. Lastensuojelulain 39 §:n mukaisesti perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua koskevat alistus- ja muutoksenhakuasiat on käsiteltävä kiireellisinä.

Hallinto-oikeudessa sovelletaan niin sanottua tutkintaperiaatetta. Hallinto-oikeuden on tarvittaessa hankittava lisäselvityksiä ja kuultava henkilökohtaisesti lausunnonantajia ja asiaa valmistelleita viranomaisia. Lisäksi hallinto-oikeus voi asian selvittämistä varten toimittaa suullisen käsittelyn.

Lapsen huostaanottoa, sijaishuoltoon sijoittamista, huostassapitämisen lakkaamista tai yhteydenpidon rajoittamista koskevien asioiden käsittelyyn ja ratkaisemiseen hallinto-oikeudessa osallistuu hallinto-oikeuslain (430/1999) 7 ja 8 §:n mukainen asiantuntijajäsen. Asiantuntijajäsenen on oltava ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut, lastensuojeluun hyvin perehtynyt henkilö. Asiantuntijajäsen on tärkeä tuomioistuimen asiantuntemuksen turvaamisen, ratkaisuaineiston arvioimisen ja suullisessa käsittelyssä myös prosessinjohdon kannalta.

Valvonta

Sosiaalihuoltolain 3 §:n mukaan sosiaalihuollon yleinen suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle. Läänin alueella sosiaalihuollon suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluvat lääninhallitukselle.

Kuntalain 8 §:n 2 momentin mukaan lääninhallitus voi kantelun perusteella tutkia, onko kunta toiminut voimassa olevien lakien mukaan. Lääninhallitusten käyttämiä ohjauskeinoja ovat huomion kiinnittäminen tiettyyn epäkohtaan, huomautus ja vakava huomautus. Lisäksi lääninhallitus voi lääninhallituslain (22/1997) 8 §:n nojalla käyttää päätöstensä tehosteina uhkasakkoa, teettämisuhkaa tai keskeyttämisuhkaa. Lääninhallitus voi määrätä uhkasakon myös kuntien valtionosuuslain (1147/1996) 24 §:n ja sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain 42 §:n nojalla, jos kunta, kuntayhtymä tai muu toiminnan ylläpitäjä on valtionosuustehtäviä järjestäessään jättänyt noudattamatta laissa tai lain nojalla säädetyn tai määrätyn velvoitteen.

Sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annetun lain 4 §:n 1 momentin mukaan kunta voi järjestää sosiaali- ja terveydenhuollon alaan kuuluvat tehtävät hoitamalla toiminnan itse, sopimuksin yhdessä muun kunnan taikka muiden kuntien kanssa, olemalla jäsenenä toimintaa hoitavassa kuntayhtymässä tai hankkimalla palveluja valtiolta, toiselta kunnalta, kuntayhtymältä tai muulta julkiselta taikka yksityiseltä palvelujen tuottajalta. Pykälän 3 momentin mukaan, hankittaessa palveluja 1 momentissa tarkoitetulta yksityiseltä palvelujen tuottajalta kunnan ja kuntayhtymän on varmistuttava siitä, että hankittavat palvelut vastaavat sitä tasoa, jota edellytetään vastaavalta kunnalliselta toiminnalta.

Kunnan tai kuntayhtymän sosiaalihuollon ammatilliselta henkilöstöltä vaadittavista kelpoisuuksista säädetään sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetussa laissa.

Yksityisten sosiaalipalvelujen valvontaa koskevat säännökset sisältyvät yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettuun lakiin, joka tuli voimaan vuoden 1997 alusta. Lakia sovelletaan lastensuojelulakia täydentävänä sekä yksityisiin niin sanottuihin ostopalveluperhekoteihin että lastensuojelulaitoksiin. Lakia ei sovelleta perhehoitajalaissa tarkoitettuun toimeksiantosopimussuhteiseen perhehoitoon (valvontalain 1 §).

Yksityisiä sosiaalipalveluja tuottavalla toimintayksiköllä tulee olla nimettynä palveluista vastaava henkilö, joka vastaa siitä, että toimintayksikkö ja palvelut täyttävät niille asetetut vaatimukset (valvontalain 4 §:n 1 momentti). Ympärivuorokautista palvelutoimintaa harjoittavan yksityisen palveluntuottajan, kuten yksityisen perhekodin, on ennen toiminnan aloittamista ja olennaista muuttamista saatava lääninhallituksen lupa. Yksityiselle lastensuojelulaitokselle lupa myönnetään lastensuojelulain 33 §:n perusteella lastensuojelulain ja -asetuksen sekä yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain toimintaedellytysten täyttyessä. Palveluista vastaava henkilö tulee nimetä lupamenettelyn yhteydessä (valvontalain 4 ja 5 §).

Yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain mukaisen toimiluvan myöntämisen edellytyksenä on, että lain 3 §:ssä säädetyt toimintaedellytykset täyttyvät (valvontalain 5 §). Mainitun 3 §:n 1 momentin mukaan toimintayksikön tulee olla terveydellisiltä ja muilta olosuhteiltaan siellä annettavalle hoidolle, kasvatukselle ja muulle huolenpidolle sopiva. Henkilöstön lukumäärän tulee olla riittävä palvelujen tarpeeseen ja hoidettavien lukumäärään nähden. Pykälän 2 momentin mukaan toimintayksikössä tulee olla riittävät ja asianmukaiset toimitilat ja toimintavälineet sekä toiminnan edellyttämä henkilöstö. Henkilöstön on täytettävä samat kelpoisuudet kuin mitä kunnan tai kuntayhtymän sosiaalihuollon ammatilliselta henkilöstöltä vastaavissa tehtävissä vaaditaan. Siltä osin kuin lakia sovelletaan perhehoitoon, perhekodin henkilöstön on kuitenkin täytettävä perhehoitajalain 1 §:n 2 ja 3 momentin ja sosiaalihuoltolain 26 a §:n 2 momentissa säädetty kelpoisuus. Kuten sanotuista säännöksestä ilmenee, ei perhehoitajalakiin sisälly ammatillisen tutkinnon vaatimusta. Yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain 3 §:n 4 momentin mukaan palvelujen on perustuttava sopimukseen tai hallintopäätökseen, johon tarvittaessa liittyy yhdessä asiakkaan tai hänen edustajansa kanssa laadittu palvelu-, hoito-, huolto-, kuntoutus tai muu vastaava suunnitelma.

Yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain 8 §:n mukaan lakiin perustuvan toiminnan yleinen ohjaus ja valvonta kuuluu sosiaali- ja terveysministeriölle. Laissa tarkoitettujen palvelujen valvonta puolestaan kuuluu asianomaiselle lääninhallitukselle sekä sille kunnalle, jossa palveluja annetaan (sijaintikunta). Kunnassa valvontaviranomaisena toimii sosiaalihuollosta vastaava toimielin tai sen määräämä viranhaltija. Lain 9 §:n mukaan valvontaviranomaisen on toimittava yhteistyössä yksityisen sosiaalipalvelujen tuottajan kanssa järjestettäessä palvelujen tuottamisessa tarpeellista ohjausta, neuvontaa ja seurantaa.

Lastensuojelulain 19 §:n perusteella sosiaalilautakunnalla on huostaanoton tarkoituksen toteuttamiseksi oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, valvonnasta ja muusta huolenpidosta sekä olinpaikasta. Jokaisen sijoitetun lapsen sijaishuoltopaikassaan saamaa yksilöllistä huoltoa ja lapsen edun toteutumista valvoo siten aina suoraan lastensuojelulain nojalla myös lapsen sijoittaneen kunnan sosiaalilautakunta (sijoittajakunta).

Sijoittajakunnan on muun muassa varmistuttava siitä, että yksityinen lastensuojelulaitos, johon se aikoo sijoittaa huostaan ottamansa lapsen, on saanut asianmukaisen toimiluvan. Sijoittajakunnalla on myös vastuu siitä, että sijoitettava lapsi sijoitetaan oikeaan hoitopaikkaan ja sen on myös varmistettava yksityisessä lastensuojelulaitoksessa tarjottavien palvelujen saatavuus ja laatu. Nimenomaan sijoittajakunnan on varmistettava, että huostaanotettu lapsi saa lastensuojelulain 2 ja 30 §:ssä edellytetyin tavoin kaikissa olosuhteissa sellaisen huollon, kuin lapsenhuoltolain 1 §:ssä säädetään.

Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on käsitellyt sijoittajakunnan ja lääninhallituksen valvontavastuiden suhdetta yksityisen lastensuojelulaitoksen (Kuttulan perheyhteisö) valvontaa koskevassa 13 päivänä lokakuuta 2000 antamassaan päätöksessä (Dnro 779/2/98 ja 1897/4/98). Apulaisoikeusasiamiehen käsityksen mukaan edellä mainittu sijoittajakunnan vastuu ei vähennä lääninhallituksen vastuuta siitä, että se harkitessaan yksityisen lastensuojelulaitoksen perustamis- tai laajentamisluvan myöntämistä, tutkii etukäteen huolellisesti täyttyvätkö kyseisen laitoksen toimintaedellytykset, hoitopaikkojen ja henkilöstön määrää sekä henkilöstön kelpoisuutta koskevat edellytykset mukaan lukien, ja valvoo jälkikäteen, että nämä toimintaedellytykset täyttyvät jatkuvasti laitoksen toiminnan aikana. Lastensuojelulaitoksiin tehtyjen tarkastuskäyntien tarkoituksena on nimenomaan sen selvittäminen, täyttääkö yksityinen lastensuojelulaitos lastensuojelulaissa ja yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetussa laissa sen toiminnalle asetetut edellytykset. Hallintolain 39 §:n mukaisesti tarkastuksesta on viipymättä laadittava tarkastuskertomus, josta tulee käydä ilmi tarkastuksen kulku ja tarkastajan tekemät keskeiset havainnot. Tarkastuskertomus on annettava tiedoksi tarkastuksessa läsnäoloon oikeutetulle asianosaiselle.

Sijaintikunnalla on yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain 12 §:n nojalla paitsi itsenäinen tarkastusoikeus myös velvollisuus lääninhallituksen pyynnöstä tarkastaa toimintayksikkö. Kuten eduskunnan apulaisoikeusasiamies edellä mainitussa päätöksessään toteaa, ovat lääninhallitus ja sijaintikunta rinnakkain valvontavelvollisia, siten kuitenkin, että valvonta on ensisijaisesti lääninhallituksen vastuulla kun taas sijaintikunnalla kuuluu laitoksen toimintaedellytysten jälkikäteinen valvonta lääninhallituksen ohella.

Jos yksityinen sosiaalipalvelujen tuottaja ei ole täyttänyt luvanhakuvelvollisuuttaan tai jos laissa tarkoitettujen sosiaalipalvelujen antamisessa havaitaan puutteellisuuksia tai epäkohtia, lääninhallituksen on annettava määräys lupavelvollisuuden täyttämisestä tai puutteellisuuksien korjaamisesta taikka epäkohtien poistamisesta sekä samalla asetettava määräaika, jonka kuluessa tarpeelliset toimenpiteet on suoritettava. Lääninhallituksella on oikeus velvoittaa asianomainen noudattamaan määräystä sakon uhalla tai uhalla, että palvelutoiminta keskeytetään taikka että toimintayksikön tai sen osan käyttö kielletään (valvontalain 16 §).

Jos toiminnan järjestämisessä on menetelty yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesti, lääninhallituksella on oikeus keskeyttää toiminta kokonaan tai osittain taikka kieltää toimintayksikön tai sen osan käyttö, kunnes puutteellisuus on korjattu tai epäkohta poistettu. Jos rikkomus on olennainen, lääninhallitus voi myös peruuttaa ympärivuorokautiseen sosiaalipalvelujen antamiseen myöntämänsä luvan (valvontalain 7—18 §).

Valtion koulukotien valvontaa koskeva säännös sisältyy koulukotiasetuksen 3 §:n 1 momenttiin. Säännöksen mukaan laitosten toiminnan yleinen johto ja valvonta kuuluu Stakesille.

Lastensuojeluasetuksen 16 §:n mukaan lääninhallituksen on seurattava lastensuojelulaitoksen toimintaa ja valvottava erityisten rajoitusten käyttöä. Edellä mainitun muun muassa lastensuojelun rajoitustoimenpiteitä koskevan lastensuojelulain muutoksen yhteydessä kyseinen säännös lisättiin lastensuojelulain uuteen 32 f §:ään. Lääninhallitusten tulee paitsi yksittäisten kantelujen perusteella myös oma-aloitteisesti selvittää esimerkiksi pakotteiden ja rajoitusten asianmukaisuutta. Selvittämiskeinona voidaan käyttää myös lääninhallitusten valvontakäyntejä lastensuojelulaitoksiin. Uuden, 1 marraskuuta voimaan tulevan 32 f §:n mukaan lääninhallitus voi valvontaa toteuttaessaan varata lapselle tilaisuuden luottamukselliseen keskusteluun lääninhallituksen edustajan kanssa.

Valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävänä on valvoa lakien noudattamista julkisissa tehtävissä riippumatta siitä, missä organisaatiossa näitä tehtäviä hoidetaan. Perustuslain 108 ja 109 §:n mukaan heidän velvollisuudekseen on erikseen säädetty valvoa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. Oikeuskansleri ja oikeusasiamies voivat ryhtyä valvontatoimiin paitsi kantelun perusteella myös oma-aloitteisesti. Oikeuskansleri ja oikeusasiamies voivat suorittaa tarkastuksia valvontaansa kuuluvissa viranomaisissa tai muissa toimintayksiköissä. Laillisuusvalvojien käytössä olevista reaktiokeinoista on säädetty valtioneuvoston oikeuskanslerista ja eduskunnan oikeusasiamiehestä annetuissa laeissa (193/2000 ja 197/2002). Jos virkamies tai muu julkista tehtävää hoitava on menetellyt lainvastaisesti tai jättänyt velvollisuutensa täyttämättä, hänelle voidaan antaa huomautus, jollei syytteen nostamiseen ole aihetta. Lisäksi laillisuusvalvojat voivat kiinnittää valvottavien huomiota lain tai hyvän hallintotavan vaatimuksiin tai perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista edistäviin näkökohtiin.

2.1.2 Perus- ja ihmisoikeudet

Perustuslaki

Suomen perustuslaki tuli voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2000. Perustuslailla kumottiin muun muassa vuoden 1919 Suomen Hallitusmuoto siihen myöhemmin tehtyine muutoksineen. Perustuslakiin sisällytettiin asiallisesti muuttumattomina hallitusmuotoon vuoden 1995 elokuun alusta voimaan tulleen perusoikeusuudistuksen (laki Suomen hallitusmuodon muuttamisesta, 969/1995) yhteydessä sisällytetyt perusoikeussäännökset.

Perusoikeusuudistukseen johtaneen perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamista koskevan hallituksen esityksen (HE 309/1993 vp) mukaan uudistuksella pyrittiin, paitsi muuhun, lähentämään sisällöllisesti toisiinsa kotimaista perusoikeusjärjestelmää ja kansainvälisiä ihmisoikeusvelvoitteita. Uudistuksen tärkeimpänä tavoitteena oli laajentaa ja vahvistaa yksilön oikeuksien perustuslaintasoista turvaa. Uudistuksella pyrittiin parantamaan yksilön oikeusturvaa niin perinteisten vapausoikeuksien kuin taloudellisten, sosiaalisten ja sivistyksellisten oikeuksien alalla sekä luomaan edellytykset ihmisten lisääntyville vaikutusmahdollisuuksille itseään ja ympäristöään koskevissa asioissa. Uudistuksen tavoitteena oli myös lisätä perusoikeuksien suoraa sovellettavuutta tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa.

Perusoikeudella tarkoitetaan perustuslaissa säädettyä yksilölle kuuluvaa oikeutta. Lastensuojelulain kannalta erityisesti huomioitavia perusoikeuksia ovat yhdenvertaisuus (6 §), oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7 §), liikkumisvapaus (9 §) yksityiselämän suoja (10 §), omaisuuden suoja (15 §), sivistykselliset oikeudet, erityisesti oikeus perusopetukseen (16 §), oikeus sosiaaliturvaan (19 §), oikeusturva (21 §) ja perusoikeuksien turvaaminen (22 §). Muita keskeisiä säännöksiä ovat valtiosääntö (1 §), kansanvaltaisuus ja oikeusvaltioperiaate (2 §), asetuksen antaminen ja lainsäädäntövallan siirtäminen (80 §), valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävät (108 ja 109 §), vastuu virkatoimista (118 §), kunnallinen ja muu alueellinen itsehallinto (121 §) sekä hallintotehtävän antaminen muulle kuin viranomaiselle (124 §).

Perustuslain 1 §:ssä todetaan, että Suomen valtiosääntö on vahvistettu perustuslaissa. Valtiosääntö turvaa ihmisarvon loukkaamattomuuden ja yksilön vapauden ja oikeudet sekä edistää oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa (2 momentti). Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.

Perustuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Pykälän 2 momentin mukaan ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa muihin nähden eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Pykälän 3 momenttiin sisältyy lisäksi erityinen lapsia koskeva säännös, jonka mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä ja heidän tulee saada vaikuttaa kehitystään vastaavasti itseään koskeviin asioihin. Pykälän 4 momentti sääntelee sukupuolten tasa-arvon edistämistä.

Perustuslain 7 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus elämään sekä henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Pykälän 2 momentin mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä muutenkaan kohdella ihmisarvoa loukkaavasti. Pykälän 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Vapaudenmenetyksen laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla.

Perustuslain 9 §:n 1 momentin mukaan Suomen kansalaisella ja maassa laillisesti oleskelevalla ulkomaalaisella on vapaus liikkua maassa ja valita asuinpaikkansa.

Perustuslain 10 §:n 1 momentin mukaan jokaisen yksityiselämä, kunnia ja kotirauha on turvattu. Pykälän 2 momentin mukaan kirjeen, puhelun ja muun luottamuksellisen viestin salaisuus on loukkaamaton. Pykälän 3 momentin mukaan lailla voidaan säätää perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä. Lailla voidaan säätää lisäksi välttämättömistä rajoituksista viestin salaisuuteen muun muassa vapaudenmenetyksen aikana.

Perustuslain 15 §:n 1 momentin mukaan jokaisen omaisuus on turvattu. Pykälän 2 momentti sääntelee omaisuuden pakkolunastusta.

Perustuslain 16 §:ssä turvataan muiden sivistyksellisten oikeuksien ohella jokaisen oikeus maksuttomaan perusopetukseen.

Perustuslain oikeutta sosiaaliturvaan koskeva 19 § vastaa asiallisesti hallitusmuodon aikaisempaa sosiaalisia oikeuksia koskevaa 15 a §:ää. Säännös lisättiin perusoikeuksien joukkoon uutena vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä. Pykälän 1 momentti on muista perusoikeuksista poiketen kirjoitettu subjektiivisen oikeuden muotoon. Säännöksen mukaan jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon. Pykälän 3 momentti puolestaan velvoittaa julkista valtaa turvaamaan, sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään, jokaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja edistämään väestön terveyttä. Julkisen vallan on myös tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Pykälän 2 ja 4 momentit sääntelevät perustoimeentulon turvaamista ja asumista.

Perustuslain 21 § sisältää oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä ja hyvän hallinnon takeita koskevan perussäännöksen. Pykälän 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Jokaisella on myös oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentin mukaan käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet tulee turvata lailla. Pykälä vastaa asiallisesti hallitusmuodon aikaisempaa 16 §:ää. Perusoikeusuudistukseen johtaneen hallituksen esityksen perustelujen mukaan hallitusmuodon 16 §:n käsitteellä muu riippumaton lainkäyttöelin tarkoitetaan yllä mainittujen ihmisoikeusmääräysten asettamat oikeussuojavaatimukset täyttävää toimielintä ja käsittelyprosessia. Edelleen perusteluissa todetaan, että hallitusmuodon 16 §:ää läheisesti vastaavia säännöksiä ovat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklan 1 kappaleen määräykset oikeudesta oikeudenkäyntiin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa tapauksissa tulkinnut Euroopan ihmisoikeussopimuksen edellä mainitun säännöksen koskevan myös hallintoviranomaisten päätöksiä.

Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan tehtävänä on turvata perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Perustuslain 80 §:n 1 momentin mukaan tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja ministeriö voivat antaa asetuksen perustuslaissa tai muussa laissa säädetyn valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muuten kuuluvat lain alaan. Jos asetuksen antajasta ei ole erikseen säädetty, asetuksen antaa valtioneuvosto.

Perustuslain 108 ja 109 §:n perusteella valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen tehtävänä on valvoa lain noudattamista julkisissa tehtävissä riippumatta siitä, missä organisaatiossa näitä tehtäviä hoidetaan. Säännöksissä heidän velvollisuudekseen on erikseen säädetty valvoa perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutumista. Laillisuusvalvojien käytössä olevista reaktiokeinoista on säädetty valtioneuvoston oikeuskanslerista ja eduskunnan oikeusasiamiehestä annetuissa laeissa.

Perustuslain 118 §:ään sisältyvät virkavastuuta koskevat säännökset. Säännökset täydentävät perustuslain 2 §:n 3 momenttia, jonka mukaan kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava lakia. Sanotun 118 §:n 1 momentissa säädetään virkamiehen vastuusta omien virkatoimiensa lainmukaisuudesta ja 2 momentissa esittelijänvastuusta. Perustuslakia koskevan hallituksen esityksen perusteluissa (hallituksen esitys eduskunnalle uudeksi Suomen Hallitusmuodoksi, HE 1/1998 vp) todetun mukaisesti säännösten tarkoittama virkamiesten ja esittelijöiden vastuu toteutuisi muussa lainsäädännössä olevien säännösten kautta. Sovellettaviksi voisivat tulla muun muassa rikoslain 40 luvun virkarikossäännökset. Perustuslain 118 §:n 3 momentissa säädetään rikosoikeudellisesta ja vahingonkorvausoikeudellisesta vastuusta julkista tehtävää hoidettaessa. Säännöksen mukaan jokaisella, joka on kärsinyt oikeudenloukkauksen tai vahinkoa virkamiehen tai muun julkista tehtävää hoitavan henkilön lainvastaisen toimenpiteen tai laiminlyönnin vuoksi, on oikeus vaatia tämän tuomitsemista rangaistukseen sekä vahingonkorvausta julkisyhteisöltä taikka virkamieheltä tai muulta julkista tehtävää hoitavalta sen mukaan kuin lailla tarkemmin säädetään. Yksilön oikeus ei siis riipu siitä, onko tehtävää hoitanut virkamies tai viranomaiskoneiston ulkopuolinen. Rikosoikeudelliseen virkavastuuseen sovelletaan rikoslain 40 lukua. Vahingonkorvausvastuuseen ja sen jakaantumiseen toisaalta työnantajan ja julkisyhteisön ja toisaalta työntekijän ja virkamiehen välillä sovelletaan vahingonkorvauslakia (412/1974).

Perustuslain 121 §:n mukaan kuntien hallinnon yleisistä perusteista ja kunnille annettavista tehtävistä säädetään lailla (2 momentti).

Perustuslain 124 §:n mukaan julkinen hallintotehtävä voidaan antaa muulle kuin viranomaiselle vain lailla tai lain nojalla ja vain, jos se on tarpeen tehtävän tarkoituksenmukaiseksi hoitamiseksi eikä vaaranna perusoikeuksia, oikeusturvaa tai hyvän hallinnon vaatimuksia. Merkittävää julkisen vallan käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan kuitenkin antaa vain viranomaiselle.

Ihmisoikeussopimukset

Seuraavassa selostetaan muutamia lasten ja nuorten oikeuksien kannalta keskeisimpiä Suomea sitovia kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia.

Edellä aiemmin jo mainittu lapsen oikeuksien yleissopimus tuli voimaan Suomessa vuonna 1991. Sopimuksen keskeinen sisältö ja tavoitteet on tiivistetty kolmeen ydinkäsitteeseen, provision, protection ja participation, jotka velvoittavat turvaamaan lapsille ja nuorille 1) osuuden yhteiskunnan voimavaroista (provision), 2) oikeuden suojeluun ja huolenpitoon (protection), ja 3) oikeuden osallistua itseään koskevaan päätöksentekoon ja yhteiskuntaelämään (participation).

Sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toiminnassa, jotka koskettavat lapsia on sopimuksen perusteella ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Sopimusvaltiot sitoutuvat takaamaan lapselle hänen hyvinvoinnilleen välttämättömän suojelun ja huolenpidon ottaen huomioon hänen vanhempiensa, laillisten huoltajiensa tai muiden hänestä oikeudellisessa vastuussa olevien henkilöiden oikeudet ja velvollisuudet. Tähän pyrkiessään sopimusvaltiot ryhtyvät kaikkiin tarpeellisiin lainsäädäntö- ja hallintotoimiin (2 kappale). Artiklan 3 kappaleen mukaan sopimusvaltiot takaavat, että lasten huolenpidosta ja suojelusta vastaavat laitokset ja palvelut noudattavat toimivaltaisten viranomaisten antamia määräyksiä, jotka koskevat erityisesti turvallisuutta, terveyttä, henkilökunnan määrää ja soveltuvuutta sekä henkilökunnan riittävää valvontaa.

Sopimuksen 4 artikla velvoittaa sopimusvaltiot ryhtymään kaikkiin tarpeellisiin lainsäädännöllisiin, hallinnollisiin ja muihin toimiin tässä yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien toteuttamiseksi.

Sopimuksen 6 artiklan mukaan sopimusvaltiot tunnustavat, että jokaisella on synnynnäinen oikeus elämään ja takaavat lapselle henkiinjäämisen ja kehittymisen edellytykset mahdollisimman täysimääräisesti.

Sopimuksen 9 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat, ettei lasta eroteta vanhemmistaan heidän tahtonsa vastaisesti paitsi, kun toimivaltaiset viranomaiset, joiden päätökset voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittaviksi, toteavat soveltuvien lakien ja menettelytapojen mukaisesti sen olevan lapsen edun mukaista (1 kappale). Kaikille asianosaisille on annettava mahdollisuus 1 kappaleessa tarkoitetuissa toimissa osallistua asian käsittelyyn ja tuoda siinä julki näkökantansa (2 kappale). Sopimusvaltiot kunnioittavat vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista (3 kappale).

Sopimuksen 12 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko itse tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.

Sopimuksen 16 artiklan mukaan lapsen yksityisyyteen, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon ei saa puuttua mielivaltaisesti tai laittomasti eikä hänen kunniaansa tai mainettansa saa laittomasti halventaa.

Sopimuksen 20 artiklan 1 kappaleen mukaan lapselle, joka on tilapäisesti tai pysyvästi vailla perheen turvaa tai jonka edun mukaista ei ole antaa hänen pysyä perhepiirissä, on oikeus valtion antamaan erityiseen suojeluun ja tukeen.

Sopimuksen 19 artiklassa säädetään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen perustamisesta. Tuomioistuin toimii pysyvästi.

Sopimuksen 24 artiklassa (1 kappale) sopimusvaltiot tunnustavat, että lapsella on oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta sekä sairauksien hoitamiseen ja kuntoutukseen tarkoitetuista palveluista. Sopimusvaltiot pyrkivät varmistamaan, ettei yksikään lapsi joudu luopumaan oikeudesta nauttia tällaisista terveyspalveluista.

Sopimuksen 25 artikla edellyttää muun muassa sijaishuollossa olevien lasten hoidon ja olosuhteiden valvontaa. Sen mukaan sopimusvaltiot tunnustavat lapselle, jonka toimivaltaiset viranomaiset ovat sijoittaneet hänen huoltonsa järjestämiseksi, hänen suojelemisekseen tai hänen ruumiillisen tai henkisen terveytensä hoitoa varten, oikeuden hänelle annetun hoidon ja hänen sijoitukseensa liittyvien muiden olosuhteiden ajoittaiseen tarkistamiseen.

Sopimuksen 28 artiklan 1 kappaleen mukaan sopimusvaltiot tunnustavat jokaisen lapsen oikeuden saada opetusta.

Sopimuksen 37 artikla koskee erityisesti lapsiin kohdistuvaa vapaudenriistoa. Artiklan a kohdan mukaan sopimusvaltiot takaavat, että lasta ei kiduteta, eikä kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Artiklan b kohdan mukaan lapselta ei saa riistää hänen vapauttaan laittomasti tai mielivaltaisesti. Artiklan c kohdan mukaan vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta on kohdeltava inhimillisesti ja kunnioittaen synnynnäistä ihmisarvoa ottaen huomioon hänen ikäistensä tarpeet. Jokaisella lapsella on oikeus pitää yhteyttä perheeseensä kirjeitse ja vierailukäynnein, paitsi poikkeuksellisissa olosuhteissa.

Muiden kansainvälisten sopimusten tavoin lapsen oikeuksien yleissopimuksen keskeiset periaatteet ja tavoitteet on huomioitava esimerkiksi talousarvioita laadittaessa, etuus- ja palvelujärjestelmiä uudistettaessa, lakien valmistelussa ja säätämisessä. Periaatteet velvoittavat myös niitä, jotka palveluyksiköissä, hallinnossa ja tuomioistuimessa tekevät lasta koskevia päätöksiä.

Lapsen oikeuksien sopimuksen toteutumista seurataan määräaikaisraportoinnilla (44 artiklan 1 kappale). Suomi on antanut YK:n lapsen oikeuksien komitealle kolme määräaikaisraporttia (vuosina 1995, 1998 ja 2003). Komitea on antanut näiden pohjalta Suomelle kolmet loppupäätelmät eli niin kutsutut suositukset (vuosina 1996, 2000 ja 2005).

Lasten tasa-arvoinen pääsy palveluihin ja palveluiden laatu asuinkunnasta riippumatta on ollut komitean huolenaiheena kaikissa päätelmissä vuodesta 1996 alkaen. Komitea on kehottanut Suomea kiinnittämään huomiota kuntien taloudellisesta tilasta johtuvaan eriarvoisuuden kasvuun lastensuojelu- ja perhepalvelujen saatavuudessa ja laadussa. Lisäksi vuonna 2005 komitea kiinnitti huomiota lapsia koskevien tilastotietojen kokoamisen puutteisiin. Erityisesti komitea korostaa kaikkien haavoittuvimpiin lapsiryhmiin kuuluvien lasten elinolojen seurantaa.

Puutteet lapsen edun periaatteen soveltamisessa ovat tulleet esille sekä vuoden 2000 että 2005 päätelmissä. Lapsen etua tulisi arvioida sekä lainsäädännön valmistelussa, hallinnollisessa päätöksenteossa että erilaisissa hankkeissa, ohjelmissa ja palveluissa, joilla on vaikutuksia lapsiin. Lapsen etua tulisi arvioida yksittäisessä lasta koskevissa julkisen vallan päätöksissä, mutta myös yleisemmällä tasolla tulisi arvioida päätösten vaikutusta lapsiin. Eri hallinnonaloilla tehtävässä kehittämistyössä ja koulutuksessa tulisi tuoda esille, mitä asioita lapsen etua arvioitaessa tulee ottaa huomioon.

Lapsen mielipiteen kuulemisesta muun muassa oikeudenkäyntien yhteydessä komitea on antanut Suomelle huomautuksen kahteen otteeseen. Komitea korostaa 15 vuotta nuoremman lapsen oikeutta ilmaista mielipiteensä myös suoraan tuomarille silloin kun oikeudenkäynnissä tai hallintomenettelyssä tehdään lapseen vaikuttavia päätöksiä esimerkiksi huoltajuutta tai lastensuojelua koskevissa asioissa.

Lapsen oikeuksien komitea on nostanut Suomea koskevissa loppupäätelmissään esille myös lapsiin kohdistuvan väkivallan ja seksuaalisen hyväksikäytön yhtenä suurimmista esteistä lapsen oikeuksien täysimääräiselle toteutumiselle. Uusimmissa päätelmissään komitea suosittaa Suomelle muun muassa toimia, joilla kannustetaan ilmoittamaan lapsen hyväksikäytöstä ja asettamaan syylliset henkilöt syytteeseen sekä väkivallan uhriksi joutuneiden lasten hoidon järjestämistä.

Huostaanotettujen ja perheen ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrän kasvu on ollut komitean huomion kohteena sekä vuonna 2000 että 2005. Vuonna 2005 komitea suositti hallitusta kiinnittämään huomiota sijaishuollon lisääntymisen syihin. Lisäksi komitea suositti vanhempien tukemisen lisäämistä sekä huomion kiinnittämistä laitoksissa asuvien lasten hoitoryhmien kokoon ja yksilölliseen hoitoon. Lisäksi komitea piti tärkeänä, ettei lapsen sijaishuollolla vaikuteta haitallisesti vanhemman ja lapsen väliseen suhteeseen. Vuoden 2005 suosituksissa komitea esitti huolensa myös siitä, että lapset sijoitetaan usein sijaishuoltoon ottamatta tarpeeksi huomioon heidän mielipidettään. Komitea katsoi myös, että viranomaiset eivät aina riittävästi tue ensisijaisen tärkeänä pidettävää vanhemman ja lapsen välisten yhteyksien säilymistä.

Jo aiemmin mainittuun Euroopan ihmisoikeussopimukseen Suomi liittyi vuonna 1990. Sopimus on muiden kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ohella viitoittanut tietä perusoikeusuudistuksellemme. Sopimus toi yleiseen tietoisuuteen moniin ihmisoikeussopimuksiin liittyvän kansainvälisen valvontajärjestelmän sekä suomalaisten tuomioistuinten mahdollisuuden soveltaa päätöstensä perusteina Suomen ratifioimia ja siten maamme oman oikeusjärjestyksen osaksi tulleita sopimusmääräyksiä.

Ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kohdella epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla.

Sopimuksen 5 artikla sisältää yksityiskohtaiset vapaudenriiston hyväksyttäviä perusteita ja laillisuutta koskevaa tuomioistuinkontrollia koskevat säännökset. Artiklan mukaan jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Vapaudenriisto on kuitenkin mahdollinen muun muassa tapauksissa, joissa alaikäiseltä riistetään vapaus lain nojalla hänen kasvatuksensa valvomiseksi tai hänet pidätetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkittavaksi (5 artiklan 1 kappaleen d kohta) taikka henkilöltä riistetään vapaus lain nojalla tartuntataudin leviämisen estämiseksi tai hänen huumeiden käyttönsä tai irtolaisuuden vuoksi (5 artiklan 1 kappaleen e kohta). Vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle on ilmoitettava vapaudenriiston perusteet (5 artikla 2 kappale). Jokaisella, jolta on riistetty hänen vapautensa pidättämällä tai muuten, on oikeus vaatia tuomioistuimessa, että hänen vapaudenriistonsa laillisuus tutkitaan viipymättä ja että hänet vapautetaan, mikäli toimenpide ei ole laillinen (5 artiklan 4 kappale). Sanotun 5 artiklan 5 kappale sisältää sopimusvaltioita sitovan velvoitteen vahingonkorvaukseen henkilölle, joka on pidätetty tai jonka vapaus on muuten riistetty tämän artiklan määräysten vastaisesti.

Sopimuksen 6 artiklan 1 kappale sisältää oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin koskevan säännöksen, jonka mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa muun muassa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan tai velvollisuuksistaan.

Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien tai vapauksien turvaamiseksi. Vaikka 8 artikla etupäässä suojaakin yksilön vapauspiiriä viranomaisten taholta tulevaa puuttumista vastaan, on tämän artiklan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä katsottu edellyttävän myös valtiolta aktiivisia toimenpiteitä artiklan tarkoittamien oikeuksien turvaamiseksi myös yksityisten taholta tulevaa puuttumista vastaan.

Sopimuksen 13 artikla sisältää oikeutta tehokkaaseen oikeussuojakeinoon koskevan säännöksen. Sen mukaan jokaisella, jonka sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen toteutumista sopimusvaltioissa turvaa valitusmenettely. Epäillyt ihmisoikeusrikkomukset voidaan saattaa joko yksilön (34 artikla) tai valtion (33 artikla) vireille panemina Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käsiteltäviksi. Sen tuomiot ovat osapuolina olevia jäsenvaltioita sitovia. Euroopan Neuvoston ministerikomitea valvoo tuomioiden täytäntöönpanoa (46 artikla).

Lastensuojelun kannalta erityisen merkittäväksi on osoittautunut edellä mainittu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla. Kyseinen artikla korostaa perhe-elämän suojaa, johon puuttumista lapsen huostaanotto ilman asianomaisten suostumusta merkitsee. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on 8 artiklan soveltamista koskevassa käytännössään korostanut sitä, että vanhempien ja lasten yhdessäolo kuuluu keskeisenä osana perhe-elämään ja että perheen hajottaminen muodostaa hyvin vakavan puuttumisen perhe-elämän suojaan. Siten sellaisen toimenpiteen on perustuttava lapsen etuun sekä muun ohella riittävän painaviin ja päteviin syihin. (Couillard Maugery v. Ranska 1.7.2004). Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin jättänyt yksittäistapauksissa huostaanoton edellytysten toteutumisen arvioinnin kansallisten viranomaisten tehtäväksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään korostanut huostaanoton väliaikaista luonnetta ja toimeenpanoa siten, että tavoitteena on vanhemman ja lapsen jälleenyhdistäminen (K.A. v. Suomi 14.1.2003, K. ja T. v. Suomi 12.7.2001). Ihmisoikeustuomioistuin on myös edellyttänyt huostaanoton edellytysten tarkistamista määräajoin. Toisaalta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on korostettu sitä, että huostaanoton väliaikaisesta luonteesta huolimatta on ratkaisuissa löydettävä oikeudenmukainen tasapaino huostassapitoon perustuvan lapsen edun ja jälleenyhdistämiseen perustuvan vanhemman edun välillä (T. v. Suomi 19.3.2002, L.B v. Suomi 21.5.2002). Lapsen etu saattaa siten syrjäyttää vanhemman edun. Näin erityisesti silloin, kun lapsi on ollut pitkään perhehoidossa ja palaaminen biologisten vanhempien luokse ei enää olisi tosiasiallisen tilanteen pysyttämiseen perustuvan lapsen edun mukaista.

Vaikka kansallisilla viranomaisilla on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen mukaan väljä harkintamarginaali harkitessaan lapsen huostaanoton tarpeellisuutta, tiukemmin on suhtauduttava lisärajoituksiin, esimerkiksi tapaamisoikeutta koskevin rajoituksiin (R. v. Suomi 30.5.2006). Näihin lisärajoituksiin saattaa liittyä vaara vanhemman ja lapsen välisen suhteen tosiasiallisesta katkeamisesta. Toisaalta kuitenkin aina on löydettävä tasapaino perheen jälleenyhdistämisen ja lapsen edun välillä. Tapaamisoikeuden rajoitukset voivat olla perusteltuja ottaen huomioon lapsen edun, jolla aina on ratkaiseva merkitys (Fakhy v. Sveitsi 1.3.2005).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myös arvioinut kiireelliseen huostaanottoon liittyvää menettelyä (edellä mainittu K. ja T. v. Suomi 12.7.2001). Käsillä oleva tapaus koski sitä, oliko kansallisilla viranomaisilla ollut perusteita kahden lapsen pikaiseen erottamiseen valittajien huostasta ilman aiempaa yhteydenottoa tai neuvottelua. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan tilanteen kiireellisyyden vuoksi ei aina ole mahdollista ottaa lapsen huoltajia mukaan menettelyyn, jossa huostaanotosta päätetään. Se ei välttämättä ole edes toivottavaa, jos huoltajia pidetään välittömänä uhkana lapselle, koska etukäteisvaroitus voisi tehdä päätöksen tehottomaksi. Kyseisessä tapauksessa viranomaisilla oli ollut perusteita katsoa, että lasten äidille huostaanotosta etukäteen annettu ilmoitus olisi hänen heikkoon henkiseen terveyteensä nähden mitä todennäköisimmin aiheuttanut vaaraa hänelle itselleen ja lapsille. Ihmisoikeustuomioistuin piti perusteltuna myös arviota siitä, ettei isä olisi yksinään kyennyt tulemaan toimeen henkisesti sairaan äidin, syntyväksi odotetun lapsen ja toisen lapsen kanssa. Myöskään ei olisi ollut realistista, ottaen huomioon valittajien läheisen suhteen ja tietojen keskinäisen vaihtamisen todennäköisyyden, ottaa mukaan päätöksentekomenettelyyn pelkästään isää. Kuitenkin lapsen huostaanotto syntymishetkellä oli erittäin kova toimenpide. Oli oltava poikkeuksellisen pakottavia perusteita, jotta lapsi voitiin erottaa fyysisesti äidistään vastoin tämän tahtoa välittömästi syntymän jälkeen päätöksen perustuttua menettelyyn, johon äitiä ja hänen kumppaniaan ei ollut otettu osallisiksi. Viranomaiset olivat tienneet odotettavissa olevasta syntymästä ja äidin henkisistä vaikeuksista, joten tilanne ei ollut kiireellinen siinä mielessä, että se olisi ollut ennalta-arvaamaton. Tapauksessa ei ollut ilmennyt, että viranomaiset olisivat harkinneet muita keinoja, joilla lasta olisi syntymänsä jälkeen voitu suojella siltä vaaralta, että hänen äitinsä vahingoittaisi häntä fyysisesti. Vaikka oli saattanut olla välttämätöntä ryhtyä joihinkin varotoimiin lapsen suojelua varten, kiireellistä huostaanottoa ei voitu siten pitää välttämättömänä demokraattisessa yhteiskunnassa. Toisen lapsen kohdalla tilannetta oli arvioitava toisin. Viranomaisilla oli ollut päteviä perusteita epäillä äidin kykyä huolehtia perheestään normaaliin tapaan edes syntyvän lapsen isän avulla välittömästi kolmannen lapsen syntymän jälkeen.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään ottanut kantaa myös tilanteisiin, joissa viranomaisten on mahdotonta päästä vanhempien kanssa hyvään yhteistyöhön (L v. Suomi 27.4.2000, E ja S v. Suomi 7.9.2000, T.K. v. Suomi 13.9.2001, N.V. ja A.P. v. Suomi 13.9.2001). Tapauksissa T.K. sekä N.V. ja A.P. oli kyse lapsen ja vanhemman välisestä yhteydenpidon rajoituksesta. Jälkimmäisessä tapauksessa oli lisäksi kyse vastasyntyneen kiireellisestä huostaan-otosta ja huostaanotettujen lasten olinpaikan salaamisesta vanhemmilta. Tuomioistuin piti molempia valituksia ilmeisen perusteettomina eikä ottanut niitä tutkittaviksi. Molemmissa päätöksissä tuomioistuimen perusteluina olivat vanhempien yhteistyöhaluttomuus, haluttomuus ottaa tarjottua apua vastaan, neuvotteluista poisjäänti ja sopimusten rikkominen. Jälkimmäisessä tapauksessa (N.V. ja A.P) merkittävää oli tuomioistuimen mukaan myös se, että vanhemmat olivat toistuvasti kadonneet ja ottaneet vanhemman lapsen mukaansa, vaikka lapsesta oli tehty sijaishuoltopäätös. Tämä oikeutti viranomaiset salaamaan lasten sijaishuoltopaikan vanhemmilta. Tämä tulkinta osoittaa, että vaikka ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan velvoite perheen jälleenyhdistämistavoitteeseen ja keskinäisen suhteen ylläpitämiseen on vahva, ei tätä velvoitetta tarvitse ylläpitää lapsen kustannuksella. Kyseinen säännös ei anna vanhemmalle oikeutta vaarantaa lapsen terveyttä tai kehitystä.

Merkityksellisiä niin lainvalmistelussa kuin viranomaisissa ja tuomioistuimissa ovat myös YK:ssa laaditut taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 6/1976) ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus (SopS 8/1976). Ensiksi mainitussa sopimuksessa korostetaan muun muassa 10 artiklassa perheelle annettavaa yhteiskunnan suojelua ja apua. Jälkimmäisen sopimuksen 7 artiklan mukaan ketään ei saa kohdella tai rangaista julmalla, epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Sopimuksen 9 artikla määrittää muun muassa oikeuden vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Keneltäkään ei saa riistää hänen vapauttaan paitsi laissa säädetyillä perusteilla ja sen määräämässä järjestyksessä. Lisäksi edellytetään mahdollisuutta vaatia, että vapaudenriiston laillisuus tutkitaan tuomioistuimessa. Sopimuksen 10 artiklan mukaan kaikkia henkilöitä, joilta on riistetty heidän vapautensa, on kohdeltava inhimillisesti ja kunnioitettava ihmisen synnynnäistä arvoa. Sopimuksen 17 artiklan mukaan kenenkään yksityiselämään, perheeseen, kotiin tai kirjeenvaihtoon ei saa mielivaltaisesti tai laittomasti puuttua eikä suorittaa hänen kunniaansa tai mainettaan loukkaavia hyökkäyksiä. Jokaisella on oikeus lain suojaan tällaista puuttumista tai tällaista hyökkäystä vastaan.

Euroopan neuvoston jäsenmaiden laatimaan Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan ja sen korvaavaan Suomessa 1 päivänä elokuuta 2002 voimaan tulleeseen uudistettuun Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan (SopS 80/2002) sisältyy myös lasten ja nuorten oikeuksiin liittyviä säännöksiä. Sosiaalisen peruskirjan tarkoituksena on turvata ja edistää sosiaalisia oikeuksia Euroopassa asettamalla vähimmäisvaatimukset sopimusvaltioiden lainsäädännölle ja käytännölle. Peruskirja ei perusta yksilölle välittömiä oikeuksia, eikä peruskirjan valvonnassa tunneta yksilövalitusta. Sosiaalisen peruskirjan valvonta perustuu sopimusvaltioiden määräajoin laatimiin raportteihin peruskirjan täytäntöönpanosta ja soveltamisesta. Jäsenvaltioiden raportit tutkitaan Euroopan neuvoston alaisessa Sosiaalisten oikeuksien komiteassa, joka antaa oikeudellisen arvion siitä, täyttääkö jäsenvaltio peruskirjan vaatimukset. Viime kädessä Euroopan neuvoston ministerikomitea päättää sopimusvaltiolle annettavasta suosituksesta, jos se katsoo, että sopimusvaltio ei täytä peruskirjan vaatimuksia.

Uudistettuun sosiaaliseen peruskirjaan sisältyy muun muassa lasten ja nuorten oikeutta sosiaaliseen, oikeudelliseen ja taloudelliseen suojeluun koskeva 17 artikla, joka sisältää myös lastensuojelua koskevia velvoitteita (erityisesti artiklan kohta 1 c). Mainitun artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat ryhtymään muun muassa kaikkiin tarvittaviin toimiin, joiden tarkoituksena on taata valtion taholta suojelu ja erityinen apu lapsille ja nuorille, jotka väliaikaisesti tai pysyvästi eivät saa perheensä tukea. Lastensuojelun tulee muiden lapsille tarkoitettujen instituutioiden tavoin toiminnoiltaan tähdätä lapsen persoonallisuuden sekä fyysisten ja psyykkisten ominaisuuksien tasapainoiseen kehittämiseen.

Edellä mainitun Sosiaalisten oikeuksien komitean 17 artiklan 1 c kohtaa koskevassa suosituskäytännössä korostetaan muun muassa sitä, että vanhempien huoltajan oikeuksien rajoittamisen tulee perustua laissa säädettyihin perusteisiin ja rajoittaminen tulee kysymykseen vain siinä määrin, joka on välttämätöntä lapsen suojelemiseksi ja lapsen edun kannalta sekä perheen kuntouttamiseksi. Lapsen pitkäaikaisen perheen ulkopuolisen hoidon tulee tapahtua ensisijaisesti lapsen kasvatukseen sopivassa sijaisperheessä ja laitoksissa vain silloin, kun se on välttämätöntä. Laitoksissa asuvien lasten perusoikeudet kuten oikeus koskemattomuuteen ja yksityisyyteen, omistusoikeus ja oikeus yhteydenpitoon lapselle läheisiin henkilöihin täytyy turvata asianmukaisesti. Kansallisessa lainsäädännössä tulee turvata mahdollisuus valittaa vanhempien oikeuksia, huostaanottoa tai yhteydenpidon rajoittamista koskevista päätöksistä. Lisäksi lainsäädännössä tulee turvata menettely, jonka mukaisesti voidaan kannella tai valittaa hoidosta ja kohtelusta laitoksissa. Lastensuojelujärjestelmän ja erityisesti siihen kuuluvien laitosten valvonnan tulee olla riittävää.

Suomen antamia raportteja sopimuksen täytäntöönpanosta koskevissa päätelmissään Sosiaalisten oikeuksien komitea on kiinnittänyt huomiota muun muassa laitoksiin sijoitettujen lasten fyysisen, henkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin tukemiseen ja laitosyksiköiden kodinomaisuuteen. Suomen vuoden 2005 raportista antamissaan päätelmissä komitea pyysi lisätietoa erityisesti laitoshoidossa ja perhehoidossa olevien lasten määristä, sijaisperheiden valintakriteereistä, koulutuksesta, valvonnasta ja sijaisperheille annetusta tuesta sekä lasten mahdollisuudesta valittaa tai kannella laitosten toiminnasta.

2.1.3 Lastensuojelun tila ja kehitys

Seuraava lastensuojelun nykytilan kuvaus perustuu Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän muistioon ja Stakesin vuoden 2005 lastensuojelutilastoihin.

Lasten kasvuolot

Valtaosa suomalaisista lapsista ja nuorista voi hyvin, kenties paremmin kuin mikään muu aikaisempi sukupolvi. Samanaikaisesti Suomessa on jatkuvasti kasvava lasten ja nuorten joukko, jolla on yhä monimuotoisempia ongelmia. Kehityksen taustatekijät ovat moninaiset. 1990-luvun alkupuolen taloudellisen laman seuraukset ovat yhä näkyvissä. Sekä lapsiperheiden taloudellisen tilanteen kehityksellä että yhteiskunnallisen ilmapiirin ja palvelujen muutoksella lienee osuutensa nykytilanteeseen.

Lapsiperheiden taloudellinen tilanne. Eri väestöryhmien tuloerot suurenivat 1990-luvun lopulla, mikä näkyi köyhyysasteen ja lapsiköyhyysasteen nopeana kasvuna. Lapsiperheiden suhteellinen osuus lisääntyi alimmissa tuloluokissa. Tuloerojen polarisaatiokehitys näkyy sekä lapsiperheiden keskinäisessä tulokehityksessä että etenkin suhteessa lapsettomiin talouksiin.

Köyhyysaste on kasvanut lasten parissa nopeammin kuin koko väestössä. Vuodesta 1995 lapsiköyhyysaste on lähes kaksi ja puolikertaistunut, viidestä prosentista kahteentoista. Vuonna 2000 alle 18-vuotiaista lapsista 10,6 prosenttia eli pienituloisissa (60 % mediaanitulosta) kotitalouksissa ja vuonna 2004 vastaava luku oli 12,1 prosenttia, joka tarkoittaa 134 000 lasta.

Perhetyypeittäin tarkasteltuna suurimmassa köyhyysriskissä ovat yksinhuoltajataloudet, pienten lasten perheet sekä monilapsiset perheet. Kun köyhyysaste on kahden vanhemman lapsiperheissä 9 prosenttia, on se yksinhuoltajatalouksissa huomattavasti korkeampi, 23 prosenttia. Köyhyysaste on korkea myös yli kolmen lapsen lapsiperheissä (23 %) sekä perheissä, joissa on alle kolmivuotias lapsi (18 %).

Perhepoliittisten tulonsiirtojen kehitys on vaikuttanut epäsuotuisasti lapsiperheiden toimeentuloon. Tulonsiirtojen reaalinen arvo lapsiperheiden kulutusyksikköä kohti on laskenut 10 prosenttia laman jälkeen, mikä on heikentänyt erityisesti pienituloisten lapsiperheiden toimeentuloa. Lapsilisän reaalinen arvo on laskenut, ja lapsen syntymää edeltävien ansiotulojen pienuuden tai puuttumisen vuoksi keskimäärin maksetut ansiosidonnaiset vanhempainpäivärahat ovat pienentyneet. Muutoksilla on suuri merkitys lapsiperheiden toimeentulolle, koska lähes puolet lapsiperheiden saamista tulonsiirroista on perhepoliittisia tulonsiirtoja.

Yksinhuoltajatalouksilla sekä pienten lasten perheillä muita heikompi tulokehitys liittyy ennen kaikkea ansiotulojen heikkoon kehitykseen. Yksinhuoltajien kohdalla ansiotulot laskivat 6 prosenttia vuosina 1990—2002. Lapsilisien reaaliarvojen vähennys ja verovähennysten poisto laskivat yksinhuoltajatalouksien tuloja 11,5 prosentilla. Asumistuessa ja elatustuessa on tapahtunut kasvua, mutta niiden muutos on ollut seurausta asumis- ja elatusmenojen suurenemisesta. Toimeentulotukea saaneissa perheissä oli 105 106 lasta vuonna 2004, ja 48 prosenttia heistä asuu yksinhuoltajan kotitaloudessa. Näihin kuuluu aikaisempaa enemmän monilapsisia perheitä. Kaikkiaan 27 prosenttia yksinhuoltajaperheistä sai toimeentulotukea vuonna 2004.

Verotuksen rakennetta on muutettu siten, että lähes kaikista perhepoliittisista verovähennyksistä on luovuttu. Muutoksella tavoiteltiin järjestelmän yksinkertaistamista ja läpinäkyvyyden lisäämistä. Uudistuksessa verovähennysten lapsiperheille tuottama hyöty siirrettiin suorana tukena maksettaviin lapsilisiin. Siirto ei kuitenkaan tapahtunut täysimääräisenä.

Verotuksen painopisteen siirtyminen välilliseen verotukseen on lisännyt lapsiperheiden maksamia veroja enemmän kuin lapsettomien kotitalouksien. Kulutusmenojen kasvu perhekoon suurenemisen myötä vaikuttaa eniten suurten lapsiperheiden toimeentuloon.

Työttömyys on lapsiperheissäkin köyhyyden tärkeä selittäjä, mutta ei ainoa. Köyhyysrajan alittaneista lapsiperheistä lähes puolessa olivat työikäiset olleet töissä vähintäänkin puolet vuodesta, joka viidennessä perheessä koko vuoden. Muihin köyhiin verrattuna lapsiperheissä tehdään paljon enemmän työtä. Toimeentulon riittämättömyyteen syynä on usein pätkätöiden, osa-aikaisuuden ja matalapalkkaisuuden yhdistelmä. Vanhempien koulutustaso on köyhissä perheissä usein alhainen. Osittain lapsiperheiden pienituloisuutta selittää pitkän koulutuksen, perhevapaiden ja epävakaan työmarkkinasuhteen yhdistelmä. Se tuotti etenkin 1990-luvun loppupuolella suuren joukon vähimmäispäivärahan varassa eläviä äitiys- ja vanhempainvapaalla olevia.

Toimeentulovaikeudet koettelevat parisuhdetta ja vanhemmuutta. Taloudellinen niukkuus synnyttää paineita, jotka osaltaan vähentävät vanhempien kykyä huolehtia lapsistaan. Väestötasolla köyhyyden seurauksista on havaittu, että lasten terveys on huonompi ja koulumenestys heikompi kuin muilla. Lastensuojelun tarpeella ja perheen toimeentulolla on yhteyksiä, mutta ne eivät ole suoraviivaisia. Kaikki köyhät perheet eivät tarvitse lastensuojelua. Lisäksi myös taloudellisesti hyvin toimeentulevat perheet saattavat olla pulassa etenkin nuorten kuohuntavaiheessa. Lastensuojelun tarve syntyykin usein monien erilaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta.

Ennaltaehkäisevä toiminta. Lastensuojelun ennaltaehkäisevä toiminta on kärsinyt viime vuosina kuntien säästötoimenpiteiden seurauksena. Ennaltaehkäisevän toiminnan tukipilareita ovat äitiys- ja lastenneuvolatoiminta, lasten päivähoito, kasvatus- ja perheneuvonta sekä oppilashuolto. Lapsen kehitykselle luodaan edellytykset jo sikiöaikana. Äitiysneuvolat ovat menestyksellisesti vaikuttaneet siihen, että Suomi on ollut äiti- ja imeväiskuolleisuuden suhteen maailman parhaimpien maiden joukossa jo vuosikausia, samoin keskosuuden ja syntyneiden pienipainoisuuden osalta. Raskaana olevista naisista noin 95 prosenttia käy terveystarkastuksessa ennen neljännen raskauskuukauden päättymistä. Vuosittaisia käyntejä on noin miljoona. Kävijämäärät ovat kuitenkin kymmenessä vuodessa vähentyneet syntyvyyden laskun myötä. Lisäksi osa kunnista on vähentänyt neuvolakäyntien määrää. Lastenneuvoloiden käyttöaste on edelleen korkea, joskin käyntien määrä on kymmenessä vuodessa laskenut varsin paljon, osittain lasten vähenemisen vuoksi. Vuonna 1994 käyntejä oli 1 602 713; vuonna 2004 enää vain 1 260 974.

Kasvatus- ja perheneuvoloiden kuntainliittoja purettiin 1990-luvun alkupuolella, jolloin hoitohenkilöstön määrä supistui 9 prosenttia. Samanaikaisesti kuitenkin perheiden palvelujen tarve lisääntyi lamaan liittyen, jolloin perheneuvonnan piiriin pääseminen vaikeutui. Asiakkaiden määrä 1980-luvulla oli vielä alle 50 000 vuodessa, mutta nousi 1990-luvun lopulla korkeimmillaan 73 400 asiakkaaseen, josta se on hieman laskenut. Vuonna 2004 asiakkaita oli 71 359. Tutkimuspaineiden lisääntyessä hoitokäynnit ja ennaltaehkäisevä työ ovat vähentyneet, mikä ei ole tarkoituksenmukainen suuntaus. Viime vuosina kunnat ovat jälleen lisänneet henkilöstöä perheneuvoloihin, mutta resursointi on edelleen liian vähäistä suhteessa asiakkaiden tarpeisiin.

Lastensuojelulain muutoksessa 1990 kunnille annettiin tehtäväksi järjestää oppilaille riittävä tuki ja ohjaus koulunkäyntiin ja kehitykseen liittyvien ongelmien poistamiseksi ja koulun ja kotien välisen yhteistyön kehittämiseksi. Tätä tehtävää varten kunnissa voi olla koulupsykologin ja -kuraattorin virkoja. Psykososiaalisen oppilashuollon hallinnointi jätettiin kuntien itsensä päätettäväksi ja ohjausvastuu jäi avoimeksi. Tästä on seurannut varsin kirjava käytäntö siten, että palvelut on järjestetty osittain koulutoimeen, osittain sosiaalitoimeen, ja jonkin verran virkoja on myös terveydenhuollossa. Tämä todennäköisesti on hidastanut psykososiaalisen oppilashuollon kehittymistä, koska oppilashuoltohenkilöstöä on vain osassa kuntia.

Kouluterveydenhuollon resurssit ovat heikentyneet, kun koululääkärit ovat vähentäneet työpanostaan kouluissa, ja osa kouluterveydenhoitajista on siirretty terveyskeskuksiin. Tällöin kouluterveydenhoitajat eivät enää ole yhtä helposti lasten saavutettavissa kuin jos työtilat ovat koulurakennuksessa. Tämä saattaa johtaa siihen, että lapset eivät saa apua ongelmissaan. 2000-luvulla kunnissa on jonkin verran tehostettu koulun oppilashuoltoa, mutta resurssit ovat edelleen niukat. Koulujen iltapäivätoiminta ja erilaiset kerhot ovat olleet vähennysten kohteina.

Leikkausten vaikutus lastensuojelutarpeeseen. On oletettavissa, että ennaltaehkäisevän työn leikkaukset heijastuvat varsin suoraan lastensuojelutarpeen nousuun ja sijaishuollon lisääntymiseen. Lähes kaikissa lasten palveluissa tarpeet ylittävät huomattavasti niihin osoitetut resurssit. Lasten arjen turvallisuus on kokonaisuudessaankin huonontunut muun muassa siten, että päivähoidossa ja koulussa on suurennettu ryhmäkokoja. Aikuiskontaktien määrällä ja laadulla on selkeä yhteys lapsen oireisiin. Suuret lapsiryhmät vähentävät myös mahdollisuuksia ongelmien varhaiseen havaitsemiseen ja niiden nopeaan käsittelyyn.

Lastensuojelutarpeen taustatekijät

Lastensuojelutilastoista poistettiin jo 1980-luvulla asiakkuuden syytiedot. Muuttuneen lainsäädännön hengessä niitä pidettiin tulkinnanvaraisina ja yksityisyyttä loukkaavina. Näin ollen lastensuojelutarvetta synnyttävien tekijöiden osalta joudutaan turvautumaan kuntakohtaisiin tiedostoihin ja erillisselvityksiin. Myös hallinto-oikeuksien ratkaisuista ilmenevät yleisimmät huostaanoton taustalla olevat tekijät.

Pienten lasten lastensuojelutarpeen taustalla on ollut yhä useammin vanhempien päihteiden väärinkäyttö. Erityisesti äitien päihdeongelmat ovat olleet kasvussa. Sekä vanhemmilla että nuorilla esiintyy sekakäyttöä, jolloin alkoholia, erilaisia huumeita ja lääkkeitä käytetään samanaikaisesti. Niihin yhdistynyt rikollisuus ja aggressiivisuus muodostavat lapselle uhkaavan ja turvattoman arjen.

Isompien lasten kohdalla selkein lisäys on ollut nuorten omien päihdeongelmien määrässä. Niihin liittyy usein myös rikollisuus.

Mielenterveysongelmat ovat nousseet yhä näkyvämmiksi. Yhä useammin huostaanottoa on edeltänyt lapsen psykiatrinen tutkimus- ja hoitojakso tai vanhemman psyykkinen sairaus tai molemmat näistä. Myös yhä useammat nuoret tulevat koulukotiin psykiatrisen hoito- ja tutkimusjakson jälkeen.

Hallinto-oikeuden ratkaisuihin kirjattuja syitä käsiteltävänä olevan lastensuojeluasian taustalla vuosina 1999 - 2004 (lasten määrä)

Ratkaisun taustasyy                  1999   2000   2001   2002   2003   2004

vanhempien päihteiden väärinkäyttö    138    183    191    209    251    242

nuoren päihteiden väärinkäyttö         49     73     78     71     78     66

vanhemman psyykkinen sairaus           43     28     24     30     67     58

lapsen psyykkinen sairaus/

häiriökäyttäytyminen                   47     39     56     93    130    107

seksuaalinen hyväksikäyttö             11      5      9     12     23     32

muu syy vanhemman                      66     71     41     61     97    109

muu syy lapsen                         11      6      3      8      6      4

syy ei selvinnyt                       28     51      4     16     46     43

Tarja Heino & Raija Rantamäki & Seppo Sallila: Hallinto-oikeuksien ratkaisut lastensuojeluasioissa 2000-2004 . Stakes. Työpapereita 14/2006

Yhä enemmän lastensuojeluun joudutaan turvautumaan myös, koska vanhemmat ovat avuttomia kasvatustehtävässään. Lapsen arki on kaoottista eikä turvaa antavia rutiineja ole riittävästi. Vanhemmat saattavat tarvita tukevaa ohjausta ja neuvontaa näissä asioissa. Lastensuojelun asiakkaaksi onkin tullut uusia ryhmiä. Syinä voivat olla myös vaikeudet perheen vuorovaikutuksessa tai perhe-elämän kaoottisuus. Huostaanotetut lapset tulevat keskimääräistä useammin yksinhuoltajaperheistä

Esimerkiksi Tampereella vuoden 2005 aikana uusien lastensuojeluasiakkaiden lastensuojelun tarpeen taustalla oli tehtyjen lastensuojeluilmoitusten perusteella useimmiten vanhempien päihteidenkäyttö (166), perheväkivalta (113), muut vanhemmista johtuvat syyt (96), lapsen hoidon laiminlyönti (65), perheristiriidat (59), lapsen pahoinpitely (50) ja lapsen päihteiden käyttö tai muut lapsesta johtuvat syyt (111).

Lastensuojelun palvelujärjestelmä

Lastensuojelun palvelujärjestelmän toimivuus ja ongelmat vaihtelevat sekä alueittain maan eri osien välillä että kunnittain. Saatavuuden ja laadun vertailua vaikeuttaa se, että myös lastensuojelun tarve vaihtelee eri alueilla. Palvelujen tarve on yleisesti ottaen sitä suurempi, mitä kaupunkimaisemmasta asutuksesta on kysymys. Kaupungin koon kasvaessa tavallisesti myös lastensuojelun tarve kasvaa, jolloin tarvittaisiin sekä enemmän että monimuotoisempia palveluja. Pienten kuntien ongelmana on myös käytettävissä olevien palvelujen niukkuus ja puute lastensuojelun erityisosaamisesta.

Lastensuojelun palvelujärjestelmän kysymyksiä on kartoitettu ja selvitetty muun muassa osana sosiaalihuollon valtakunnalliset erityispalvelut -hanketta (VEP) ja Lastensuojelun kehittämisohjelmaa. Seudullisen yhteistoiminnan tarve on todettu välttämättömäksi, ja rakenteita sen luomiseksi on haettu monin tavoin. Useat lastensuojelun erityispalvelut edellyttävät laajaa asukaspohjaa voidakseen toimia tehokkaasti ja taloudellisesti.

Palvelujärjestelmän ohjaaminen, toiminnan seuranta ja arviointi sekä johtaminen vaativat niin ikään uusia ratkaisuja. Lastensuojelun kehittämisohjelmassa on selvitetty, että lapsipoliittisia ohjelmia on tehty useissa kunnissa, mutta lain mukaiset lastensuojelun yleiset perusteet ja ohjeet ovat vanhentuneet tai niitä ei ole lainkaan valtaosassa kuntia.

Avohuolto. Lastensuojelun piirissä olleiden lasten ja nuorten määrä on viime vuosina kasvanut tuntuvasti. 1990-luvulla avohuollon asiakkaiden määrä lähes kaksinkertaistui, ja kehitys on uudella vuosituhannella jatkunut samansuuntaisena. Vuonna 2005 lastensuojelun avohuollon asiakkaana oli lähes 60 000 lasta ja nuorta eli 5,4 prosenttia alle 18-vuotiaista.

Lastensuojelun avohuollon asiakkaina olleet lapset ja nuoret vuosina 1995—2005

Avohuollon piirissä lapsia ja nuoria

Vuosi

 1995  	30 686

 1996  	33 269

 1997  	35 809

 1998  	39 666

 1999  	43 679

 2000  	49 351 *)

 2001  	49 610

 2002  	54 333

 2003  	56 393

 2004  	59 912

 2005  	59 101

(* Espoon mukaantulo avohuollon asiakkaisiin v. 2000 nosti vuosimuutosta)

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Kuntien väliset erot lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevien lasten suhteellisessa määrässä ovat huomattavia (0,1 %— 14,7 %). Lastensuojelun avohuollon asiakasmäärien vaihtelut ovat ilmeisiä myös maakuntien välillä. Keski-Suomessa näyttäisi avohuollon toiminta olevan tilastojen perusteella runsasta. Sen sijaan Pohjanmaalla tilastoitua asiakkuutta on vähemmän. Alueellinen eriarvoistuminen ja palvelujen kirjo on lisääntynyt.

Samanaikaisesti kun palvelutarpeet ovat kasvaneet, lastensuojelun työntekijöiden määrä tai palvelujen tarjonta eivät kuitenkaan ole vastaavasti lisääntyneet. Lastensuojelutilaston mukaan lastensuojelun avohuollon asiakasmäärä kasvaa, mutta sosiaali- ja terveyspalveluja kuvaavan tietokannan mukaan erilaisten sosiaalipalvelujen kuten tukihenkilö- ja tukiperhetoiminnan, kotipalvelujen tai loma- ja virkistystoiminnan piirissä olevien määrä samanaikaisesti vähenee. Sekä sosiaalityön resurssit että tarjolla olevat kunnalliset lasten, nuorten ja lapsiperheiden tukipalvelut ovat ohentuneet. Toisaalta, kun yleiset palvelut kuten lapsiperheiden kotipalvelu ovat vähentyneet, on tilalle luotu ja lisätty harkinnanvaraisia ja erityiseen tarpeeseen kohdennettuja palveluja kuten lastensuojelun perhetyötä.

Avohuollon tukitoimien määrä vaihtelee suuresti maan eri puolilla. Stakesin syksyllä 2004 tekemän kuntakyselyn vastauksista ilmeni, että palvelujärjestelmässä on tapahtunut myös myönteisiä muutoksia. Kuntien mukaan perhetyötä on lisätty, työmenetelmät ovat muuttuneet, yhteistyö on lisääntynyt, varhainen puuttuminen riskitilanteisiin tehostunut ja verkostotyö lisääntynyt. Resurssiongelmat ovat kuitenkin varsin suuria.

Lastensuojelun avohuollon toteuttaminen on jäänyt paljolti sosiaalityöntekijöille. Avohuolto ei kuitenkaan voi toimia pelkästään sen varassa. Lapset ja perheet tarvitsevat muitakin palveluja päivähoidosta erityisopetukseen ja harrastuksiin.

Yksittäisistä lastensuojelun avohuollon tukitoimista pahimmin on kärsinyt lapsiperheiden saama kodinhoitoapu. Se on vähentynyt jatkuvasti 1990-luvun alusta lähtien. Kodinhoitoapua saaneiden lapsiperheiden määrä on vain neljännes siitä mitä se oli 1990-luvun alussa. Vuonna 1990 apua sai 52 300 lapsiperhettä, mutta vuonna 2004 enää 13 400. Nykyisin arkista kodinhoitoapua on hyvin vähän saatavilla, eikä se määrältään vastaa eri tavoin avuttomien ja uupuneiden huoltajien tarpeeseen.

Vapaaehtoisten auttajien kuten tukihenkilöiden saatavuus ja käyttö on myös vähentynyt. Esimerkiksi pelkästään Tampereella tukihenkilöä tai tukiperhettä jonotti vuoden 2005 lopussa 101 lasta eli noin 13 prosenttia asiakaslapsista. Osaltaan tilanne johtuu siitä, ettei kunnilla ole ollut riittäviä voimavaroja rekrytoida ja kouluttaa tukihenkilöitä.

Lastensuojelun avohuollosta ei ole saatavilla kustannustietoja. Kaikki kunnat eivät seuraa niitä systemaattisesti eikä valtakunnallista koontaa ole järjestetty.

Huostaanotto ja sijoitus kodin ulkopuolelle. Kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten ja nuorten määrät ovat lisääntyneet viime vuosina 2—5 prosentin vuosivauhtia. Vuonna 2005 oli sijoitettu 15 160 lasta ja nuorta, joka on noin yksi prosentti kaikista alle 18-vuotiaista. Näistä 9 162 lasta ja nuorta oli otettu huostaan, ja muut oli sijoitettu avohuollon tukitoimena tai jälkihuoltona. Uusien huostaanottojen määrä vuositasolla on kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa tuhannesta kahteen tuhanteen lapseen. Kiireellisten huostaanottojen osuus on kasvanut 10 prosenttiyksikköä.

Taulukko: Kodin ulkopuolelle sijoitetut lapset ja nuoret vuosina 1995 - 2005

Vuosi  Yhteensä  Sijoitettujen       Huostassa        Huostassa 

                 0-17 v. osuus                    tahdonvastaisesti

                 vastaavasta

                 ikäryhmästä, %

1995    10 950       0,8               6 384              960

1996    11 366       0,8               6 501            1 008

1997    11 828       0,9               6 777            1 053

1998    11 973       0,9               6 804            1 095

1999    12 286       0,9               6 937            1 154

2000    12 851       0,9               7 314            1 282

2001    13 509       1,0               7 489            1 322

2002    14 166       1,0               7 968            1 440

2003    14 357       1,0               8 372            1 559

2004    14 786       1,1               8 732            1 577

2005    15 160       1,1               9 162            1 781

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Kodin ulkopuolelle sijoitettujen ja huostaanotettujen lasten määrissä on suuria alueellisia eroja. Pohjanmaalla on vähiten sijoitettuja lapsia, väestöön suhteutettuna vain noin 0,4 prosenttia, kun Uusimaalla vastaava osuus on 1,4 prosenttia. Etelä-Karjalassa ja Päijät-Hämeessä on myös varsin korkeat sijoitusluvut. Ei kuitenkaan voida tarkkaan sanoa, missä määrin ne heijastavat varsinaisesti erilaisia huostaanottokäytäntöjä. Mahdollisia kuntien ja alueiden välisiä menettelyeroja tasoittaa todennäköisesti se, että tahdonvastaiset huostaanotot on alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

Yhä useampi huostaanotto tehdään pikkulapsi-iän jälkeen. Vuoden 1994 aikana tehdyistä uusista huostaanotoista 40 prosenttia kohdistui alle kouluikäisiin, vuonna 2005 heitä oli vain 28 prosenttia. Sen sijaan 12 vuotta täyttäneiden osuus on kasvanut 38 prosentista 51 prosenttiin.

Uudet huostaanotot vuosina 1994, 2004 ja

           1994    %    2004    %    2005    %

  0-6       436   40     635   30     667   28

 7-11       236   22     452   21     522   22

12-15       284   26     646   30     739   31

16-17       128   12     399   19     476   20

Yhteensä  1 084  100   2 132  100   2 404  100

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Uudet huostaanotot vuosina 1994, 2004 ja

Peruste                      1994    %    2004    %    2005    %

Kiireellinen huostaanotto     275   25     745   35     953   40

Huostaanotto                  654   60    1129   53    1066   44

Tahdonvast. huostaanotto      155   14     258   12     385   16

Yhteensä                     1084  100    2132  100    2404  100

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Avohuollon tukitoimena tapahtuva sijoitus on lapsen ensimmäisen sijoituksen perusteena yleisin, vaikka sen osuus on vähentynyt. Lapsen ensimmäisistä sijoituksista kaksi kolmesta tehdään edelleen avohuollon tukitoimena. Kiireellisten huostaanottojen osuus on kasvanut alle 20 prosentista 31 prosenttiin.

Lapsen ensimmäisen sijoituksen peruste vuonna 1994, 2004 ja

Peruste                      1994    %    2004    %    2005    %

Avohuollon tukitoimi        1 500   71    1874   62   1 803   58

Kiireellinen huostaanotto     381   18     849   28     971   31

Huostaanotto                  156    7     227    8     230    7

Tahdonvast. huostaanotto       20  1,0      44  1,5      68  2,2

Muu                            42  2,0       5  0,2      12  0,4

Summa                       2 099  100   2 999  100    3084  100

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Huostassa olevien lasten kasvatus ja hoito oman kodin ulkopuolella perustuu pääosin asianomaisten suostumukseen. Tahdonvastaisten huostaanottojen osuus on kuitenkin lisääntynyt. Vastoin jonkun asianomaisen tahtoa oli vuoden 2005 aikana huostassa 1 781 lasta eli lähes 20 prosenttia kaikista huostassa olevista lapsista, kun tahdonvastaisten huostaanottojen osuus vuonna 1995 oli 15 prosenttia. Vuonna 2005 tehdyistä uusista huostaanotoista tahdonvastaisia oli 16 prosenttia.

Vaikka huostaanotot ovat usein pitkäaikaisia, huostaanotto voidaan myös lakkauttaa ennen kuin lapsi täyttää 18 vuotta. Vuoden 2005 aikana lakkautettiin yhteensä 748 huostaanottoa. Näistä 447 on sellaisia, joissa huostaanotto lakkautettiin ennen kuin lapsi täytti 18 vuotta. Lapsista alle 16-vuotiaita oli 299.

Perhehoito. Sijaishuollon muodot ovat muuttuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Perhehoitoon sijoitettujen lasten määrä on kasvanut vuoteen 2002 asti ja sen jälkeen vähentynyt. Perhehoitajalaissa tarkoitettuun toimeksiantosopimukseen perustuvaan hoitoon eli niin kutsuttuihin sijaisperheisiin sijoitettuna on ollut vuosittain 5 500—5 900 lasta.

Lasten sijoitus yksityisperheisiin on vähentynyt useastakin eri syystä. Sijaisperheiden saatavuudessa ja käytössä on suuria alueellisia eroja. Halukkaiden perheiden määrä on jatkuvasti vähentynyt. Syyt ovat sekä taloudellisia, esimerkiksi pieneen asuntoon ei mahdu lapsia tai lapsesta maksettavat korvaukset ovat vaatimattomia, mutta myös psykologisia. Varsinkin isommat sijoitetut lapset ovat kokeneet kovia ja saattavat olla varsin häiriintyneitä. Tällaisen lapsen hoitaminen edellyttää jaksamista ja erityisosaamista. Myös lasten biologiset vanhemmat saattavat olla koettelevia ja häiritä perheen arkea. Kaikki kunnat eivät anna riittävää tukea sijaisperheille. Lisäksi lapsen sijoituksen väliaikaisuus tuottaa epävarmuutta sijoituksen jatkuvuudesta.

Sijaisperheiden rekrytointi, kouluttaminen ja kasvatustyössä tukeminen vaativat panostamista. Kunnilla on ollut hyvin erilaiset mahdollisuudet varata voimavaroja tähän työhön. Meneillään olevissa valtionavustushankkeissa on hyvällä menestyksellä hankittu uusia tuki- ja sijaisperheitä.

Sijaisperheiden saatavuudessa ja käytössä on kuitenkin edelleen suuria alueellisia eroja. Kuntakohtainen vaihtelu perhehoitoon sijoittamisessa on viidestä prosentista 90 prosenttiin ja alueellinen (maakunta tai pienempi alue) 30 prosentista 71 prosenttiin kaikista sijoituksista.

Ammatilliset perhekodit ja laitokset. Ammattimaisen sijaishoidon tarve on kasvanut. Suuretkin kaupungit ovat yhä enemmän joutuneet käyttämään omien laitostensa lisäksi yksityisiä palveluja. Viimeisten vuosien aikana myös valtion koulukotien käyttöaste on ollut korkea, kun sijaishoitoa tarvitsevien lasten ja nuorten ongelmat ovat vaikeutuneet. Laitoshoidon lisääntyminen tilastoissa johtuu tosin osittain myös siitä, että Suomessa lääninhallitukselta yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain mukaisen luvan saaneet ammatilliset perhekodit on laskettu laitoksiksi toisin kuin muissa Pohjoismaissa. Laitoshoidon tilastointia ollaan kuitenkin tältä osin muuttamassa.

Perheryhmäkoteihin, ammatillisiin perhekoteihin tai perheenomaisiin laitoksiin on sijoitettu yhä enemmän lapsia, vuonna 2005 yhteensä 2 400 lasta ja nuorta. Myös laitoshoidossa on viime vuosina ollut yhä enemmän lapsia, vuonna 2005 yli 4 700 lasta ja nuorta.

Lasten ja nuorten sijoituspaikat vuoden aikana 1995—2005

               1995    1996    1997    1998    1999    2000    2001    2002    2003    2004    2005

Perhe-        5 336   5 474   5 680   5 655   5 694   5 774   5 906   5 911   5 738   5 577   5 504

hoito 

Perhe-          814     948   1 115   1 281   1 256   1 530   1 789   1 984   2 172   2 315   2 442

ryhmäkoti,

amm.perheh.

tai vast.

Laitoshuolto  3 106   3 174   3 522   3 547   3 326   3 471   3 578   3 976   4 112   4 510   4 783

Muu           1 694   1 770   1 511   1 490   2 010   2 076   2 236   2 295   2 335   2 384   2 431

Yhteensä     10 950  11 366  11 828  11 973  12 286  12 851  13 509  14 166  14 357  14 786  15 160

SVT. Lastensuojelu. Stakes 22.9.2006

Ammatillisten perhekotien määrä kasvoi nopeasti 1990-luvulla, kun sijaishuollossa olevien lasten määrä lähti nousuun, ja kunnat olivat aikaisemmin lopettaneet omia lastenkotejaan. Ammatillisten perhekotien taso vaihtelee. Nykyisellään sijoittavilla kunnilla eikä lääninhallituksilla ole tarvittavia resursseja niiden riittävään valvontaan.

Lastensuojelun sijaishuollosta yksityiset palveluntuottajat hoitavat jo kaksi kolmasosaa. Ammatillisen perhekotitoiminnan ja toimeksiantosopimukseen perustuvan perhehoidon tuottavat käytännöllisesti katsoen kokonaan yksityiset henkilöt tai yhteisöt. Yksityisiä lastensuojelulaitoksia oli vuonna 2004 yhteensä 268, ammatillisia perhekoteja 116 ja toimeksiantosopimuksen tehneitä perhekoteja (sijaisperheitä) 3 482.

Laitoshuollon kustannukset ovat muutamassa vuodessa enemmän kuin kaksinkertaistuneet. Vuonna 2004 laitoshuolto maksoi jo lähes 300 miljoonaa euroa. Kustannuskehityksen suunnan voisi arvella olevan yhteydessä siihen, että avohuollossa ei ole riittänyt voimavaroja vastaamaan lasten tarpeeseen, jolloin erityispalvelujen kysyntä ja käyttö on lisääntynyt.

Lasten ja nuorten laitoshuollon käyttökustannukset 1997 – 2004 (euroiksi muutettuina)

    1997         1998         1999         2000         2001         2002         2003         2004

131 512 699  137 816 046  148 069 119  165 875 511  198 960 767  223 515 531  252 740 706  291 972 222

Sotka-tilastotietokanta, Tilastokeskus.

Jälkihuolto. Sijaishuoltoa seuraava jälkihuolto lisääntyi viime vuosikymmenellä, mutta ei enää 2000-luvulla siitä huolimatta, että sijoitettujen lasten ja nuorten määrä on kasvanut. Vuonna 2005 oli jälkihuollollisten avohuollon tukitoimien piirissä 3 200 asiakasta. Sijoitettuina jälkihuollossa oli yhteensä 2 354 lasta ja nuorta. Heistä suurin osa oli 18–20-vuotiaita. Jälkihuolto mielletäänkin usein vain itsenäistyviä nuoria koskevaksi, vaikka lastensuojelulain mukaan se on järjestettävä aina sijaishuollon päättymisen jälkeen.

Jälkihuoltokäytännöt ovat kirjavia. Jälkihuolto saattaa esimerkiksi tarkoittaa vain asunnon osoittamista nuorelle, mikä ei useinkaan ole riittävä toimenpide. Varsinkin jos nuori on ollut pitkään sijoitettuna laitokseen, häneltä saattavat puuttua arkipäivässä tarvittavat käytännön taidot.

Joillain alueilla jälkihuolto on hoidettu siten, että paikkakunnilta löytyy jälkihuoltokeskuksia, jälkihuollon asiakasohjausryhmiä, palveluohjaajia ja eriasteisia tuetun asumisen muotoja. Useimmissa kunnissa jälkihuoltotyö on kuitenkin edelleen yksittäisen sosiaalityöntekijän varassa ja toteutus on siten riippuvainen yhden työntekijän käytettävissä olevista resursseista. Sijoitettujen pienten lasten jälkihuoltoa esiintyy vähän. Epäyhtenäiset ja vaihtelevat toimintakäytännöt ilmenevät myös itsenäistyville nuorille annettavassa taloudellisessa tuessa.

Henkilöstö

Periaatteessa Suomessa on koulutettuja sosiaalityöntekijöitä varsin paljon, mutta lastensuojelu vaatii sellaista erityisosaamista, johon pelkkä peruskoulutus ei anna riittäviä valmiuksia. Lastensuojelu on vaikea erityisalue, jonka nykyinen työnkuva ja palkkaus eivät juuri houkuttele osaajia. Sosiaalityön resurssit ja osaaminen ovat paikoin hyvällä tasolla, mutta suuri osa nykyisistä lastensuojelun työntekijöistä on muodollisesti epäpäteviä. Monessa kunnassa ei ole yhtään pätevää lastensuojelun sosiaalityöntekijää. Tilanne on vaikeutunut viime vuosina.

Lastensuojelutyö on psyykkisesti raskasta. Siinä joudutaan kohtaamaan yhteiskunnan kaikkein surkeimpia ihmiskohtaloita. Varsinkaan lasten kaltoinkohtelu ei jätä edes ammattityöntekijöitä tunteettomaksi. Monesti vaikeuksissa olevat ihmiset kohdistavat tuntemansa katkeruuden sosiaalityöntekijöihin, jotka joutuvat edustamaan yhteiskuntaa ja sen kontrollijärjestelmiä.

Lastensuojelutyön resursoinnissa on ongelmia. Henkilöstöä ei ole riittävästi, ja työmenetelmät ja lastensuojelun käytettävissä olevat palvelut ovat osittain puutteellisia. Työn vaativuus ei näy palkkauksessa, eikä läheskään kaikkialla ole järjestetty työntekijöille riittävää ammatillista tukea esimerkiksi työnohjauksen avulla. Lastensuojelutyöntekijöiden vaihtuvuus on suuri, jolloin jäljelle jäävien työntekijöiden kuormitus kasvaa entisestään. Sosiaalityön johtotehtävissä olevien vaihtuvuus on myös suurta. Lastensuojelun johtamisessa on myös puutteita ja osaamattomuutta.

Jäljempänä kohdassa taloudelliset vaikutukset (4.1.1) kuvataan tarkemmin muun muassa henkilöstön määrää suhteessa lastensuojelun avohuollon asiakasmääriin sekä lastensuojelulaitoksissa hoidettaviin lapsiin.

Hallinto-oikeuksissa käsitellyt lastensuojeluasiat

Stakes kokoaa hallintotuomioistuimien lastensuojeluasioissa tekemiä ratkaisuja. Vuotta 2004 koskeva selvitys (Tarja Heino & Raija Rantamäki & Seppo Sallila: Hallinto-oikeuksien ratkaisut lastensuojeluasioissa 2000—2004. Stakes. Työpapereita 14/2006)kattaa noin 500 hallinto-oikeuksien ratkaisemaa asiaa, jotka koskivat 661 lasta. Ratkaisuista noin 400 koski lapsen huostaanottoa, ja ne kohdistuivat 550 lapseen. Kun kodin ulkopuolelle sijoitettuna oli yhteensä 14 704 lasta, hallinto-oikeuksiin tulee näin laskettuna 3,7 prosenttia sijoitettujen lasten asioista. Tahdonvastaisia lastensuojeluasioita käsitellään oikeusasteissa kaikkiin lastensuojeluasioihin nähden melko vähän. Korkeimmassa hallinto-oikeudessa on käsitelty noin sata huostaanottovalitusta vuosittain. Suunnilleen 15 prosenttia hallinto-oikeudessa käsiteltyjen lasten lastensuojeluasioista menee näin ollen korkeimpaan oikeuteen asti.

Noin joka kolmas kunta (36 % kunnista) asioi vuosittain hallinto-oikeuksien kanssa lastensuojeluasioissa. Asiakasmääriin suhteutettuna hallinto-oikeuteen tulee vähemmän juttuja kaupungeista kuin taajaan asutuista ja maaseutukunnista. Maaseutumaisista kunnista tulee suhteessa eniten alistus- ja valitusasioita hallinto-oikeuksiin. Vuonna 2004 hallinto-oikeuksien tekemistä päätöksistä 64 prosenttia koski kaupunkikuntia, 15 prosenttia taajaan asuttuja ja 21 prosenttia maaseutumaisia kuntia.

Selvityksen perustella näyttää siltä, että lapset, joiden asia menee hallinto-oikeuden käsittelyyn, ovat olleet yhä pitempään lastensuojelun asiakkaana. Pienten lasten huostaanoton taustalla on ollut yhä useammin vanhempien päihteiden väärinkäyttö; tähän perheen ongelmaan liittyviä asioita hallinto-oikeuksissa on ollut vuosittain 250. Toinen erityinen kehitystrendi liittyy sekä vanhempien että lasten ja nuorten psyykkiseen terveyteen. Yhä enemmän huostaanoton taustalla on ollut toisen tai molempien vanhempien psyykkinen sairaus. Myös huostaanottopäätöstä on edeltänyt lapsen psykiatrinen tutkimus- tai hoitojakso. Kolmanneksi, huomio kiinnittyy kasvavaan määrään tilanteita, joissa lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on kirjattu selvästi esiin päätöksen perusteluihin.

Lastensuojeluasioissa tehdyt hallinto-oikeuden ratkaisut kohdistuvat yhä useammin 12 vuotta täyttäneisiin lapsiin — ja yhä suhteellisesti vähemmän pieniin (0—3 v) lapsiin. Pienten lasten osuus on vähentynyt 30 prosentista 20 prosenttiin kymmenessä vuodessa. Vastaavasti 12 vuotta täyttäneiden osuus on kasvanut 23 prosentista 42 prosenttiin. Joka neljäs nuori on ollut asiakkaana lyhyen aikaa ja sijoitusprosessi on siten edennyt heidän kohdallaan nopeasti.

Suurin osa (82 %) hallinto-oikeuksien lastensuojeluasioista oli huostaanoton alistusasioita. Joka toiseen ratkaistavaan asiaan on sisältynyt valitus. Alistukseen liittyviä valituksia on ollut noin 30 prosenttia, ja pelkkien valitusten osuus on ollut lähes viidennes. Valituksista kaksi kolmasosaa kohdistuu huostaanottopäätökseen.

Alistus- ja valitusasioissa vanhemmat toimivat useimmiten muutoksenhakijoina. Myös lapset ovat aktivoituneet ilmaisemaan kantaansa viime vuosina. Yhteensä 160 lasta on vastustanut huostaanottoaan vuonna 2004, kun kymmenen vuotta sitten vain 55 lasta ilmaisi vastustuksensa. Samalla käsiteltävien asioiden kokonaismäärä on kuitenkin myös kasvanut. Viime vuosina noin 100 lasta on yksin saanut aikaan käsittelyn hallinto-oikeuksissa tilanteissa, joissa heidän vanhempansa eivät ole ilmaisseet vastustavansa huostaanottoa. Lisäksi yli 60 lasta on vanhempansa kanssa yhdessä vastustanut huostaanottoa.

Niitä 12—14-vuotiaita lapsia, jotka ilmaisivat vastustavansa huostaanottoa tai sijaishuoltoon sijoittamista koskevaa päätöstä joko yksin tai vanhempansa ohella, oli vuonna 2004 yhteensä 57. Tämän ikäisistä noin puolet (28) ilmaisivat tahtonsa yksinään ja puolet yhdessä vanhempansa kanssa. Suurin osa huostaanottoaan vastustavista lapsista oli täyttänyt 15 vuotta. He vastustivat huostaanottoa pääsääntöisesti yksin, sillä vain joka kolmannen asiassa vastustuksen ilmaisi myös lapsen vanhempi.

Hallinto-oikeudet vahvistavat useimmiten kunnan toimielimen tekemän alistusta koskevan päätöksen. Vuonna 1998 vahvistettiin 85 prosenttia alistetuista päätöksistä ja vuonna 2004 jo 95 prosenttia. Vuonna 1997 alle 70 prosenttia valituksista hylättiin, vuonna 2004 hylättiin yli 80 prosenttia valituksista.

Vaikka suurin osa hallinto-oikeuksissa tehtävistä päätöksistä tehdään edelleen kirjallisen aineiston perusteella, suullisten käsittelyiden osuus on vaihdellut, ja se on lisääntynyt vuosina 2003—2004. Tuolloin noin joka neljännessä asiassa järjestettiin suullinen kuuleminen, ja suullisia käsittelyjä oli toistasataa vuodessa. Hallinto-oikeuksittain on eroja siinä, kuinka paljon suullisia käsittelyjä järjestetään. Viiden viime vuoden aikana lastensuojeluasioissa on järjestetty 468 suullista käsittelyä. Aktiivisin hallinto-oikeus näyttää tässä suhteessa olleen Hämeenlinna. Siellä suullisia käsittelyjä on järjestetty muutama enemmän kuin Helsingissä, vaikka tapauksia on ollut Helsinkiä vähemmän. Kouvolassa suullisia käsittelyjä on järjestetty suhteellisen vähän.

Lastensuojeluasioiden käsittelyajat ovat pidentyneet. Kun vielä 1990-luvun puolivälissä yli puolet ratkaisuista tehtiin vähintään kolmen kuukauden kuluessa, vuonna 2000 siihen ylsi joka neljäs käsittely, ja vuonna 2004 vain joka viides. Käsittelyajat vaihtelevat sen mukaan, millainen asia on käsittelyssä. Jos on kysymys pelkästä alistusasiasta ilman siihen liitettyvää valitusta, se ratkaistaan keskimäärin nopeimmin: valtaosa (76 %) ratkaistaan alle puolessa vuodessa. Sen sijaan 43 prosenttia pelkistä valituksista ja 60 prosenttia alistusasioista, johon on liittyy valitus, ratkaistaan puolessa vuodessa. Jos ratkaistavana on valitus tai alistukseen liittyvä valitus, joka viides näistä vie vähintään 9 kuukautta.

Yhä useampi lastensuojelun asiakasperhe on saanut hallinto-oikeudessa maksuttoman oikeudenkäynnin. Maksuton oikeudenkäynti myönnettiin 51 perheen asiassa vuonna 1996 ja 116 perheen asiassa vuonna 2004.

2.2 Kansainvälinen kehitys ja ulkomaiden lainsäädäntö

2.2.1 Ulkomaiden lainsäädäntö

Ruotsi

Ruotsin vuonna 2002 voimaan tullut uusi sosiaalipalvelulaki (Socialtjänstlag) on luonteeltaan puitelaki, jossa säädetään muun sosiaalihuollon ohella myös lastensuojelusta. Lain pääperiaate on, että kaiken hoivan ja hoidon tulisi niin pitkälle kuin mahdollista tapahtua vapaaehtoisin toimenpitein. Tahdonvastaisia sijoituksia koskevat säännökset sisältyvät sosiaalipalvelulaista erilliseen vuonna 1982 voimaan tulleeseen ja vuonna 1990 muutettuun lakiin erityisistä määräyksistä nuorten hoidosta (Lagen med särskilda bestämmelser om vård av unga).

Ruotsin sosiaalipalvelulain mukaan lastensuojelun järjestämisestä vastaa kunta. Kunnat vastaavat myös sijaisperheistä ja lastensuojelulaitoksista. Kunnassa tulee olla lautakunta, joka huolehtii sosiaalihuollon tehtävistä. Kunnanvaltuusto päättää, kuinka monta poliittisesti valittua jäsentä sosiaalilautakunnassa tai vastaavassa lautakunnassa on oltava.

Alueellisella tasolla lääninhallitukset (Länsstyrelsen) valvovat ja ohjaavat sosiaalilautakuntien toimintaa. Lääninhallitukset hyväksyvät myös yksityiset lastensuojelulaitokset ja valvovat kaikkia sijaishuoltopaikkoja. Kunnan asukkaat voivat ottaa yhteyttä lääninhallitukseen ollessaan tyytymättömiä kunnan toimintaan omassa asiassaan. Lääninhallitukseen ei kuitenkaan voi valittaa yksittäisistä kunnan päätöksistä.

Alueellinen hallintotuomioistuin, lääninoikeus (Länsrätten) tekee sosiaalilautakunnan hakemuksesta päätökset lasten ja nuorten tahdonvastaisista sijoituksista ja käsittelee sosiaalilautakunnan päätöksistä tehtyjä valituksia.

Ruotsissa täsmennettiin vuonna 2003 lastensuojeluilmoitusta koskevia sosiaalipalvelulain säännöksiä. Vastaavat ilmoitusta koskevat säännökset lisättiin sosiaalipalvelulain ohella useisiin eri hallinnonaloja koskeviin lakeihin. Uusien säännösten mukaan ilmoituksen lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta voi tehdä kuka tahansa. Ilmoituksen tekemisen perusteeksi riittää, että ilmoituksen tekijä on saanut tietää jotakin, mikä voi merkitä, että lapsi olisi lastensuojelutoimenpiteiden tarpeessa. Ilmoituksen tekijän ei tarvitse olla varma siitä, että lapsi on lastensuojelun tarpeessa, vaan sosiaaliviranomaisten velvollisuus on selvittää tarkemmin lapsen tilanne ja mahdollinen lastensuojelun tarve. Yksityishenkilö voi tehdä lastensuojeluilmoituksen nimettömänä.

Viranomaiset, joiden toiminta koskee lapsia tai nuoria sekä muut terveyden- tai sairaanhoidon, oikeuspsykiatrian, sosiaalipalveluiden tai kriminaalihuollon viranomaiset ovat velvollisia heti ilmoittamaan, jos ne toiminnassaan ovat saaneet tietoonsa seikkoja, joiden perusteella voidaan olettaa lapsen olevan lastensuojelun tarpeessa. Ilmoitusvelvollisuus koskee edellä mainituissa viranomaisissa työskentelevien lisäksi lapsia tai nuoria koskevaa toimintaa harjoittavia yksityisiä ammatinharjoittajia ja muita terveyden- tai sairaanhoidossa tai sosiaalipalveluissa ammattimaisesti toimintaa harjoittavia. Sen sijaan perheneuvonnan osalta ilmoitusvelvollisuutta on rajattu siten, että se koskee ainoastaan tilanteita, joissa perheneuvonnassa toimivaa saa tietää, että lapsi joutuu kotonaan seksuaalisen hyväksikäytön tai psyykkisen tai fyysisen väkivallan kohteeksi. Viranomaisilla, virkamiehillä ja ammatinharjoittajilla, joilla on ilmoitusvelvollisuus, on myös velvollisuus antaa kaikki ne tiedot, joilla voi olla merkitystä sosiaaliviranomaisten selvittäessä lapsen tai nuoren tuen tarvetta. Ilmoitusvelvolliset ovat myös velvollisia todistamaan oikeudessa tietyissä lapsia koskevissa asioissa.

Ruotsin sosiaalipalvelulain mukaan sosiaaliviranomaisten on selvitettävä lastensuojelun tarve viipymättä saatuaan tietoonsa seikkoja, jotka saattaisivat johtaa lastensuojelutoimenpiteisiin. Sosiaaliviranomaiset saavat tällöin konsultoida asiantuntijoita ja muutoinkin olla yhteydessä lapsen tuen tarpeen selvittämiseksi tarpeellisiin tahoihin. Selvitys on suoritettava mahdollisimman pitkälle niin, ettei kenellekään sen kohteena olevalle aiheudu tarpeetonta vahinkoa tai vaivaa. Selvitys ei myöskään saa olla laajempi kuin mitä kyseessä olevat olosuhteet vaativat. Selvityksen tulos ja mahdolliseen jatkokäsittelyyn vaikuttavat asiat on kirjattava huolellisesti. Lastensuojelun tarpeen selvityksen on valmistuttava viimeistään neljän kuukauden kuluessa. Selvitystä ei saa lopettaa, vaikka perhe muuttaisi kunnasta toiseen. Tästä voidaan poiketa vain, jos se kunta, johon perhe muuttaa, ottaa vastuulleen selvityksen loppuun saattamisen.

Sosiaalipalvelulaissa ei mainita yksityiskohtaisesti, millaisia tukitoimenpiteitä kunta voi lastensuojelun tarpeessa oleville lapsille tai nuorille ja heidän perheilleen järjestää. Käytännössä tyypillisiä tukitoimenpiteitä ovat tukihenkilö tai -perhe, kotona tapahtuva perhetyö, lasta tai perhettä tukevat keskustelut, lasten tai nuorten ja vanhempien vertaisryhmätoiminta sekä nuorille suunnattu tukiasuminen, harjoittelu- tai opiskelupaikat ja vapaa-ajan toiminta. Viime vuosina lastensuojelussa on erityisesti pyritty tarjoamaan tukea nimenomaan lapsen kotona osin taloudellisten voimavarojen leikkausten seurauksena ja myös sen takia, että tutkimukset ovat osoittaneet huonoja tuloksia lasten sijoittamisesta sijaishuoltoon ja erityisesti laitoksiin.

Ruotsissa sosiaalilautakunnan tulee ensisijaisesti pyrkiä puuttumaan lapsen ongelmiin vanhempien ja lapsen suostumukseen perustuvilla toimilla. Tällöin voivat tulla kysymykseen joko kotiin tarjottavat tukitoimenpiteet tai vapaaehtoinen sijoitus kodin ulkopuolelle. Niiden edellytyksenä on, että lapsen huoltaja ja 15 vuotta täyttänyt lapsi suostuu toimenpiteeseen. Kodin olosuhteista tai lapsen käyttäytymisestä johtuvan sijoituksen yhteydessä sosiaalilautakunnan tulee laatia huoltosuunnitelma, jossa kuvataan lapseen kohdistuvat toimenpiteet. Huoltosuunnitelmaan tulee kirjata lapsen tarpeet, suoritettavien toimenpiteiden tavoitteet sekä kuka vastaa huoltosuunnitelman toteutuksesta. Huoltosuunnitelmaa voidaan tarvittaessa täydentää hoitosuunnitelmalla, jossa kuvataan miten toimet toteutetaan.

Jos sosiaalilautakunta ei pääse yhteisymmärrykseen huoltajan tai 15 vuotta täyttäneen lapsen kanssa lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, nuoren epäsuotuisan kehityksen estämiseksi sijoitus voidaan tehdä tahdonvastaisesti. Tahdonvastaisia sijoituksia koskevat säännökset sisältyvät edellä mainittuun lakiin erityisistä määräyksistä nuorten hoidosta (Lagen med särskilda bestämmelser om vård av unga). Lakia muutettiin viimeksi vuonna 2003 vahvistamalla lapsen näkökulmaa ja lapsen oikeuksia. Lain mukaisista toimenpiteistä päättää lääninoikeus.

Jotta edellä mainittua lakia erityisistä määräyksistä nuorten hoidosta voitaisiin soveltaa, seuraavien kolmen edellytyksen tulee täyttyä: 1) lapsen kodissa on epäkohtia (kotiympäristöön liittyvät ongelmat) tai nuori itse väärinkäyttää alkoholia tai huumeita taikka tekee rikoksia (nuoren käytökseen liittyvät ongelmat), 2) edellä mainitut syyt ovat ilmeinen riski nuoren terveydelle tai kehitykselle ja 3) lapsen tai nuoren tarvitsemaa tukea ei voida antaa vapaaehtoisin keinoin.

Tahdonvastaista sijoitusta kodin ulkopuolelle voidaan käyttää vain, jos sijoitus on lapsen edun mukainen. Kotiympäristön ja vanhempien ongelmien takia tehty tahdonvastainen sijoitus lakkaa viimeistään, kun nuori täyttää 18 vuotta. Lapsen tai nuoren omasta käytöksestä johtuva sijoitus on tehtävä ennen kuin nuori täyttää 20 vuotta ja se päättyy, kun nuori täyttää 21 vuotta.

Sosiaalilautakunta voi eräissä tapauksissa tehdä myös kiireellisen sijoituksen ilman asianosaisten suostumusta. Tällöin edellytetään, että lapsi tai nuori tarvitsee edellä mainitun, erityisistä määräyksistä nuorten hoidossa annetun lain mukaista hoitoa ja riski lapsen tai nuoren terveyden tai kehityksen vaarantumiseen on niin ilmeinen, ettei asiassa voida odottaa lääninoikeuden päätöstä. Lapsen tai nuoren kiireellinen sijoitus ei aina johda mainitun lain mukaiseen sijoitukseen. Jos sen yhteydessä kuitenkin havaitaan pidemmän sijoituksen tarve eikä sitä voida tehdä vanhempien tai 15 vuotta täyttäneen lapsen suostumuksella, sosiaalilautakunnan on neljän viikon kuluessa kiireellisen sijoituksen alkamisesta haettava lääninoikeuden päätöstä nuoren pitkäaikaisesta tahdonvastaisesta sijoituksesta.

Tuomioistuin päättää siten aina siitä, tuleeko erityisistä määräyksistä nuorten hoidossa annetun lain mukaista tukea antaa. Lain mukaisista toimenpiteistä päätettäessä sekä lapsella että huoltajalla on oikeus saada oikeudellinen avustaja.

Lasta koskevien toimenpiteiden yhteydessä lapsen mielipide on selvitettävä ja se tulee ottaa huomioon hänen ikänsä ja kypsyytensä edellyttämällä tavalla. Itsenäinen puhevallan käyttöoikeus on 15 vuotta täyttäneellä lapsella. Sitä nuorempia lapsia tulee kuulla, jos se on tarpeen asian selvittämiseksi ja kuulemisesta ei voida olettaa olevan vahinkoa lapselle. Tahdonvastaisesti huostaanotettu ja sijoitettu lapsi on edellä mainitusta huolimatta aina asianosainen, riippumatta lapsen iästä. Alaikäiselle lapselle voidaan nimetä oikeudellinen edustaja (offentligt biträde), joka voi käyttää alle 15-vuotiaan lapsen puhevaltaa. Edustajan nimeää asianomainen tuomioistuin. Sosiaalilautakunnassa käsiteltävissä asioissa edustajan nimeää lääninoikeus. Edustajan tehtävänä on valvoa huoltajasta riippumatta lapsen etua, neuvoa ja opastaa lasta sekä huolehtia, että kaikki tarvittavat selvitykset tehdään.

Sekä sosiaalipalvelulain että erityisistä määräyksistä nuorten hoidossa annetun lain mukaisen tuen tarkoituksena on, että lapsi voisi palata kotiin tai asettua asumaan omaan asuntoon. Sosiaalilautakunnan tulee seurata lapsen tai nuoren sijoitusta ja hänelle annettavia tukitoimenpiteitä sekä arvioida kuuden kuukauden välein tarvetta jatkaa niitä. Edellä mainittuja lakeja muutettiin vuonna 2003 lapsen tilanteen pysyvyyden parantamiseksi. Uusien säännösten mukaan sosiaalilautakunnan on lapsen oltua sijoitettuna samaan sijaisperheeseen kolmen vuoden ajan selvitettävä, olisiko lapsen edun mukaista siirtää lapsen huoltajuus sijaisvanhemmille. Vaikka huolto siirrettäisiin sijaisvanhemmille, saa kunta jatkaa korvauksen maksamista heille lapsen hoidosta.

Ruotsissa yleisimmin käytetty sijaishuoltomuoto on sijaisperhe. Sijaisperheellä tarkoitetaan perhettä, johon sosiaalilautakunta sijoittaa lapsen kasvatettavaksi ilman, että kyseessä on työsuhde. Sijaisperheiden lisäksi Ruotsissa on hoitokoteja ja laitoksia, jotka voivat olla joko yksityisiä tai kunnallisia. Yksityisen hoitokodin tai laitoksen perustamiseen ja ylläpitämiseen tarvitaan lääninhallituksen lupa. Hoitokoteihin ja laitoksiin lasketaan myös nuorille tarkoitetut erityiskodit, joissa on tarvittaessa mahdollisuus erityisen tarkkaan valvontaan tai suljetun hoidon järjestämiseen. Nuorten erityiskotien ylläpidosta vastaa laitoshoidon hallitus (Statens institutionsstyrelse, SiS).

Ruotsin sosiaalihuoltolaissa on ollut vuodesta 1999 lähtien velvoite tutkia aina lasta kodin ulkopuolelle sijoitettaessa mahdollisuudet sijoittaa lapsi sukulaisten tai muiden lapselle läheisten henkilöiden hoitoon. Lain mukaan on ensisijaisesti harkittava, voiko jokin lapsen sukulainen tai lapselle läheinen henkilö ottaa lapsen hoitoonsa, mutta lapsen etu tulee kuitenkin ottaa kaikissa tilanteissa erityisesti huomioon.

Ruotsin sosiaalipalvelulaissa säädetään myös yksityissijoituksista. Lapsen pysyväisluonteinen hoito ja kasvattaminen muussa kuin lapsen vanhempien tai huoltajien yksityiskodissa on kielletty ilman sosiaalilautakunnan lupaa tai päätöstä. Sosiaalilautakunta ei saa antaa lupaa yksityissijoitukselle ennen kuin kyseessä olevan kodin olosuhteet ja edellytykset hoitaa lasta on selvitetty. Jos selvitys koskee toisessa kunnassa olevaa kotia, on sosiaalilautakunnan neuvoteltava kyseisen kunnan kanssa ennen luvan myöntämistä. Sosiaalilautakunnan on yksityisesti sijoitettujen lasten osalta vaikutettava siihen, että lapsi saa hyvän hoidon ja kasvatuksen, suotuisat kasvuolosuhteet sekä sopivan koulutuksen ja annettava lapsen huoltajille tai lasta muuten hoitaville neuvoja, tukea ja muuta heidän tarvitsemaansa apua. Näistä velvoitteista vastaa sen kunnan sosiaalilautakunta, joka on antanut luvan yksityissijoitukseen.

Norja

Norjan nykyinen lastensuojelulaki (Lov om barneverntjenester) tuli voimaan vuoden 1993 alussa. Siinä on kiinnitetty aikaisempaa enemmän huomiota sekä yleiseen, kaikkia lapsia koskevaan ongelmien ehkäisyyn että yksittäiseen lapseen kohdistuviin ennaltaehkäiseviin toimiin. Kunnan lastensuojeluviranomaiset voivat puuttua yksittäisen lapsen tilanteeseen entistä aikaisemmin ennaltaehkäisevin keinoin. Lisäksi tahdonvastaisia sijoituksia koskevaa päätöksentekomenettelyä muutettiin perustamalla läänitasolle uusi päätöksenteosta vastaava viranomainen, läänin sosiaalilautakunta (fylkesnemnder).

Norjassa lastensuojelulain mukaisista tehtävistä ja palvelujen järjestämisestä vastaavat pääasiassa kunnat. Kunnan lastensuojeluviranomaiset tekevät päätöksiä, valmistelevat asioita läänin viranomaisten päätettäväksi sekä toteuttavat ja seuraavat lastensuojelutoimenpiteitä.

Lisäksi joitakin erikseen nimettyjä tehtäviä hoitavat valtion lastensuojeluviranomaiset. Lapsi- ja perheasioiden ministeriön (Barne- og likestillingsdepartementet) alaisena toimii lapsi-, nuoriso- ja perheasioiden keskusviranomainen (Barne-, ungdoms- og familieetaten), jonka tehtävänä on varmistaa koko maan alueella lasten, nuorten ja perheiden saamien palveluiden sekä muun tuen laatua. Keskusviranomainen koostuu viidestä alueellisesta hallintoviranomaisesta sekä keskusyksiköstä (Barne-, ungdoms- og familiedirektoratet). Alueellisen tason viranomaiset avustavat kuntia lasten sijoittamisessa kodin ulkopuolelle ja sijaisperheiden hankkimisessa sekä huolehtivat sijaisperheiden koulutuksesta ja ohjauksesta. He ovat myös vastuussa lastensuojelulain mukaisten yksityisten ja kunnallisten laitosten hyväksymisestä.

Alueellisella tasolla sijaitsevat myös maaherrat (fylkesmannen), joiden tehtävänä on valvoa lastensuojelutyötä kunnissa. Yhteensä 18 maaherraa varmistavat, että kunnat suorittavat lastensuojelulaissa mainitut tehtävät ja saavat siihen tarvitsemansa ohjauksen sekä opastuksen. Lisäksi he valvovat lastensuojelulaitoksia. Maaherra käsittelee myös kunnan lastensuojeluviranomaisten päätöksistä tehdyt valitukset, ei kuitenkaan valituksia sosiaalilautakunnan tekemistä päätöksistä.

Valtion alueellisena viranomaisena toimivat lisäksi edellä mainitut läänin sosiaalilautakunnat (fylkesnemnder), jotka ovat tuomioistuimen kaltaisia valtion hallintoviranomaisia. Ne päättävät muun muassa huostaanotoista ja lapsiin tai nuoriin kohdistuvista pakkotoimenpiteistä. Lautakuntia on yhteensä 12. Ne koostuvat puheenjohtajasta, joka on juristi, kahdesta asiantuntijajäsenestä ja kahdesta maallikosta. Lautakunnan päätöksistä voi valittaa yleiseen tuomioistuimeen.

Norjan lastensuojelulain keskeinen periaate on lapsen edun huomioon ottaminen. Toisaalta lastensuojelun tulee niin pitkälle kuin mahdollista edistää vanhempien mahdollisuuksia kasvattaa lapsiaan.

Laissa erotetaan toisistaan tukitoimenpiteet ja sijoitus kodin ulkopuolelle. Suurimmalle osalle lastensuojelun piirissä olevista perheistä tukitoimenpiteet ovat riittäviä. Lakiin ei sisälly tyhjentävää luetteloa tukitoimenpiteistä, mutta siinä mainitaan muutamia esimerkkejä kuten tukihenkilö, päivähoito ja kodinhoitoapu. Niiden lisäksi perheelle voidaan tarjota muun muassa vanhemmuutta tukevaa ohjausta tai perheterapiaa.

Tukitoimenpiteet perustuvat pääasiallisesti suostumukseen. Noin 80 prosenttia lastensuojelun piirissä olevista lapsista saavat tukitoimenpiteitä vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisiin tukitoimenpiteisiin sisältyy sekä kodissa suoritettavat tukitoimenpiteet että vapaaehtoiset sijoitukset kodin ulkopuolelle. Lapsen päivähoito tai muu päivätoiminta ja kodin olosuhteiden seuraaminen voidaan kuitenkin aloittaa ilman vanhempien suostumusta läänin sosiaalilautakunnan päätöksellä.

Ainoastaan, jos muut tukitoimet eivät ole riittäviä, voidaan lapsi tai nuori sijoittaa kodin ulkopuolelle. Lastensuojelulaissa on mainittu edellytykset, joiden perusteella sijoitus voi tapahtua. Lapsi tai nuori voidaan ensinnäkin sijoittaa kodin ulkopuolelle vapaaehtoisena tukitoimenpiteenä, jos hän kodin olosuhteiden tai muiden olosuhteiden takia tarvitsee erityistä tukea ja apua. Vapaaehtoista sijoitusta tulisi käyttää ensisijaisesti silloin, kun vanhemmat eivät tilapäisesti pysty huolehtimaan lapsen hoidosta. Tällaisissa tapauksissa lapsi voidaan sijoittaa sijaisperheeseen tai laitokseen taikka yhdessä vanhemman kanssa erilaisiin yksiköihin.

Jos lasta sijoitettaessa on todennäköistä, että vanhemmat eivät kykene huolehtimaan lapsesta pitkään aikaan, on selvitettävä huostaanoton edellytykset ja sijoitettava lapsi sijaishuoltoon. Norjassa tahdonvastaiset sijoitukset kodin ulkopuolelle jaetaan kotiympäristön ongelmista ja lapsen omasta käytöksestä johtuviin sijoituksiin.

Kodin olosuhteiden vuoksi huostaanotto voidaan tehdä vain, jos lapsen tilanne on vakava ja sitä ei voida korjata vapaaehtoisilla tukitoimenpiteillä. Koska lain tausta-ajatuksena on, että lapsen tulisi kasvaa biologisten vanhempien kanssa, huostaanotolle täytyy olla vahvat perusteet. Huostaanotto voidaan tehdä kotiympäristön ongelmien takia, jos 1) lapsen päivittäisessä hoidossa, suhteissa vanhempiin tai turvallisuudessa on lapsen ikään ja kehitystasoon nähden vakavia puutteita; 2) lapsen vanhemmat eivät pysty huolehtimaan siitä, että sairas, vammainen tai erityistä tukea tarvitseva lapsi saa tarvitsemansa hoitoa ja kuntoutusta; 3) lasta pahoinpidellään tai kaltoinkohdellaan muutoin kotona; taikka 4) lapsen terveys tai kehitys voi vakavasti vahingoittua, koska vanhemmat eivät kykene ottamaan tarvittavaa vastuuta lapsesta.

Huostaanottopäätöksen yhteydessä tulee aina tehdä suunnitelma lapsen ja vanhempien tapaamisista. Läänin sosiaalilautakunta voi päättää, että myös muulla henkilöllä kuin vanhemmalla on oikeus tavata lapsi. Toisaalta läänin sosiaalilautakunta voi päättää, että vanhemmilla ei ole lainkaan oikeutta tavata lasta, ja viime kädessä erottaa vanhemmat lapsen huoltajuudesta. Jos vanhemmat on erotettu lapsen huoltajuudesta, läänin sosiaalilautakunta voi lastensuojelulain mukaisesti antaa myös luvan lapsen adoptoimiseen. Lupa voidaan antaa, kun 1) vanhemmat ovat pysyväisluonteisesti kykenemättömiä hoitamaan lastaan tai lapsi on niin kiintynyt häntä hoitaviin ihmisiin ja asuinympäristöönsä, että hänen siirtäminen aiheuttaisi vakavia ongelmia; 2) adoptio on lapsen edun mukaista; ja 3) adoptiovanhemmuutta hakevat henkilöt ovat olleet lapsen sijaisvanhempia ja osoittaneet olevansa sopivia kasvattamaan lasta omana lapsenaan.

Lapsen omasta käyttäytymisestä johtuvasta syystä lapsi voidaan sijoittaa laitokseen tarkkailua, tutkimusta tai lyhytaikaista hoitoa varten joko lapsen ja vanhemman suostumuksella tai läänin sosiaalilautakunnan päätöksellä. Jos lapsi on täyttänyt 15 vuotta, on lapsen suostumus riittävä. Sijoituksen edellytyksenä on, että lapsella on vakavia käytöshäiriöitä, hän tekee esimerkiksi toistuvasti rikoksia tai käyttää jatkuvasti päihteitä. Lyhytaikainen sijoitus laitokseen voi kestää korkeintaan neljä viikkoa. Uudella päätöksellä sijoitusta voidaan jatkaa enintään toisella neljällä viikolla. Jos on todennäköistä, että lapsi tarvitsee pidempiaikaista hoitoa, voidaan hänet ilman omaa suostumustaan sijoittaa hoito- tai kuntoutuslaitokseen korkeintaan kahdeksitoista kuukaudeksi. Uudella päätöksellä sijoitusta voidaan jatkaa erityisissä tilanteissa korkeintaan toisella kahdellatoista kuukaudella.

Kun lapsi sijoitetaan laitokseen suostumuksen perusteella, voi laitos sijoituksen yhteydessä vaatia, että lapsi pidetään laitoksessa yhtäjaksoisesti kolme viikkoa. Jos sijoitusta on tarkoitus jatkaa yli kolme kuukautta, voidaan sijoituksen ehdoksi asettaa, että lapsi pidetään laitoksessa korkeintaan kolme viikkoa siitä, kun hänen suostumuksensa on nimenomaisesti peruutettu. Mikäli lapsi karkaa laitoksesta, mutta hänet palautetaan sinne kolmen viikon kuluessa, aika lasketaan alkavaksi siitä päivästä, kun hänet palautetaan laitokseen. Lapsen sijoitusta koskevan suostumuksen tulee olla kirjallinen ja se tulee toimittaa laitokselle viimeistään sijoituspäivänä. Ennen suostumuksen antamista lapselle tulee selvittää edellä mainitut mahdollisuudet asettaa sijoitusta koskevia ehtoja.

Norjan lastensuojelulaissa säädetään myös lyhytaikaisesta sijoituksesta kiireellisissä tilanteissa. Yleensä ainoastaan läänin sosiaalilautakunta voi tehdä sijoituspäätöksen ilman vanhempien suostumusta. Kun lapsi on sijoitettava nopeasti kodin ulkopuolelle erilaisissa kriisitilanteissa, väliaikaisen päätöksen lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle voi tehdä kunnan lastensuojelutoimen johtaja. Laissa on erikseen säännökset siitä, miten nopeasti tehty päätös on toimitettava läänin sosiaalilautakunnalle, jotta se ei raukeaisi.

Norjassa käytetään sijaishuoltopaikkoina sijaisperheitä ja laitoksia. Noin 80 prosenttia kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista asuu sijaisperheissä. Sijaisperhe on yleisin vaihtoehto tilanteissa, joissa lapsi on otettu huostaan. Sijaisperhe on perhe tai yksityiskoti, joka vastaanottaa ja kasvattaa huostaanotettuja tai tukitoimena sijoitettuja lapsia. Lastensuojelulaitoksia pidetään Norjassa lapsen väliaikaisena sijoituspaikkana kodin, sijaisperheen ja oman asunnon välillä. Laitossijoitusta voidaan käyttää lyhytaikaisissa sijoituksissa tai jos nuori ei halua asua uuden perheen kanssa. Syynä laitossijoitukselle voi olla myös se, ettei lapsi selviä tavallisessa perheessä.

Lastensuojeluviranomaisten tulisi aina sijoitusta valmistellessaan harkita, löytyisikö lapsen perheestä tai muusta lähiverkostosta sopivaa sijaisperhettä. Jos mahdollista, lapsen vanhemmille tulisi antaa mahdollisuus sanoa mielipiteensä sijaisperheen valinnasta. Myös vähintään seitsemän vuotta täyttänyttä lasta, joka pystyy muodostamaan oman mielipiteensä, tulee kuulla sijaisperheen valinnassa.

Sijaishuoltopaikkaa valittaessa tulee ottaa huomioon kyseessä olevan lapsen erityispiirteet, vakaiden ihmissuhteiden tarve, sijoituksen kesto ja mikäli se on toivottavaa, lapsen mahdollisuus pitää yhteyttä vanhempiinsa. Lapsi voidaan sijoittaa vain sellaiseen laitokseen, jolla on tarvittava ammattitaito ja resurssit lapsen auttamiseksi sijoituksen tarkoituksen edellyttämällä tavalla.

Lastensuojeluviranomaisten tulee jatkuvasti seurata lapsen sijoitusta ja arvioida lapsen tilanne uudelleen, kun sijoitus on kestänyt kuusi kuukautta. Jo sijoituksen kuluessa on suunniteltava sijoituksen päättymisen jälkeen tarvittavia tukimuotoja. Viimeistään kahden vuoden kuluttua laitossijoituksen alkamisesta ja hyvissä ajoin ennen kuin lapsi täyttää 18 vuotta, lastensuojeluviranomaisen tulisi yhdessä lapsen kanssa miettiä, jatketaanko sijoitusta vai tarjotaanko lapselle tai nuorelle muita tukitoimenpiteitä hänen täytettyään 18 vuotta.

Lastensuojelutoimenpiteet päättyvät nuoren täyttäessä 18 vuotta. Toimenpiteitä voidaan kuitenkin nuoren suostumuksella jatkaa 23 ikävuoteen saakka.

Norjan lastensuojelulain mukaan lapsille tulee taata oikeus osallistua päätöksentekoon. Lapsilla, jotka ovat täyttäneet seitsemän vuotta ja kykenevät muodostamaan oman kantansa, on oikeus tulla kuulluksi ennen päätöksentekoa itseään koskevista asioista. Lapsen mielipiteelle on annettava painoarvoa. Pääsääntöisesti 15 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus käyttää puhevaltaansa, jos hän on kyllin kypsä ymmärtämään käsiteltävänä olevan asian. Läänin sosiaalilautakunta voi myös myöntää alle 15-vuotiaalle oikeuden käyttää puhevaltaansa (partsrettigheter). Lapsen sijoittamista käytöshäiriöiden perusteella ja lapseen itseensä kohdistuvia toimenpiteitä koskevassa asiassa lapsi on aina katsottava asianosaiseksi. Sosiaalilautakunta voi nimetä lapselle lapsen puhevaltaa käyttävän edustajan (talsperson) käsittelemissäänasioissa.

Norjan lastensuojelulaissa on myös säännös lapsen tutkimuksesta ja hoidosta vastoin vanhempien tahtoa. Jos on syytä epäillä, että lapsella on hengenvaarallinen sairaus tai muu vakava sairaus tai vamma, ja vanhemmat eivät pysty huolehtimaan siitä, että lapsi tutkitaan tai että lapsi pääsee hoitoon, läänin sosiaalilautakunta voi päättää, että lastensuojeluviranomainen lääkärin avustuksella tutkii lapsen tai että lapsi viedään sairaalaan tutkittavaksi. Läänin sosiaalilautakunta voi myös päättää, että kyseessä oleva sairaus hoidetaan sairaalassa tai kotona lääkärin ohjeiden mukaisesti.

Tanska

Tanskassa lastensuojelua koskevat säännökset sisältyvät sosiaalipalvelulakiin (Lov om social service) sekä lakiin oikeussuojasta ja hallinnosta sosiaaliasioissa (Lov om retssikerhed og administration på det sociale område). Lait tulivat voimaan heinäkuussa 1998.

Sosiaalipalvelulakia edeltävän lain, vuodelta 1976 peräisin olleen sosiaaliapulain (Lov om social bistand) lastensuojelua koskevat säännökset uudistettiin perusteellisesti jo vuonna 1993. Tuolloin tavoitteena oli erityisesti parantaa lapsen ja vanhempien oikeusturvaa. Uudistuksen myötä lakiin lisättiin useita lapsen kanssa työskentelyä koskevia säännöksiä. Uusien säännösten mukaan ennen lapsen sijoittamista kodin ulkopuolelle on tehtävä huolellinen tilanneselvitys ja valmisteltava huoltosuunnitelma. Sijoituksen kestäessä vanhemmilla ja lapsella on oikeus pitää yhteyttä ja viettää aikaa yhdessä. Tahdonvastaisia sijoituksia koskevaa päätöksentekoa varten perustettiin kunnan hallinnosta erillinen, itsenäinen viranomainen (Børn og unge -udvalget). Lisäksi säädettiin mahdollisuudesta tukea taloudellisesti nuoren oleskelua sisäoppilaitoksessa ja jatkokoulutuksessa ilman, että kyseessä olisi varsinainen lastensuojelun sijoitus.

Sosiaalipalvelulain sekä lain oikeussuojasta ja hallinnosta sosiaaliasioissa säätämisen yhteydessä uudistettiin myös eräitä lastensuojelua koskevia säännöksiä. Uusien säännösten mukaan sosiaaliviranomaisten on lapsen tai nuoren tilannetta selvittäessään hyödynnettävä lapsen jo tuntevien eri ammattiryhmien edustajien kuten terveydenhoitajan tai opettajan asiantuntemusta ja otettava heidät mukaan lapsen tilanteen arviointiin. Lapsen tai nuoren sijoituksesta kodin ulkopuolella tehtävään suunnitelmaan tulee sisällyttää myös vanhempia koskevat toimenpiteet. Lisäksi ennen lapsen paluuta kotiin tai lapsen tullessa täysi-ikäiseksi tulee tehdä päätös siitä, millaista tukea ja ohjausta lapsi tarvitsee.

Tammikuussa 2001 tulivat voimaan sosiaalipalvelulain uudet säännökset, joissa painotetaan varhaisen puuttumisen ja pysyvien sijoitusten merkitystä sekä selkiytetään lapsen edun ensisijaisuutta tilanteissa, joissa lapsen ja vanhemman edut ovat ristiriidassa. Säännökset velvoittavat sosiaaliviranomaisia myös järjestämään kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen vanhemmille tukihenkilön. Lisäksi 18—22-vuotiaiden nuorten oikeutta lastensuojelun tukeen on lisätty.

Tanskassa lastensuojelun järjestämisvastuu on paikallisella tasolla eli 271 kunnalla. Kunnanvaltuustolla, käytännössä kunnan hallinnolla, on yleinen vastuu huolehtia kunnassa lastensuojelun tarpeessa olevista lapsista ja alle 18-vuotiaista nuorista. Sosiaalipalvelulain mukaan kuntaan tulee perustaa poikkihallinnollinen asiantuntijaryhmä, jossa ovat edustettuna oikeudellinen, sosiaalinen, kasvatuksellinen, psykologinen sekä muu tarvittava asiantuntemus. Työryhmän tehtävänä on turvata kunnassa asuville lapsille riittävän varhainen tuki ja lasten tarvitseman tuen jatkuvuus.

Kunnanvaltuuston tai sen alaisten viranhaltijoiden tulee myös arvioida yksittäisten perheiden tilanne ja lapsen tai nuoren tuen tarve sekä päättää sen perusteella, ovatko sosiaalipalvelulain mukaiset toimenpiteet mahdollisia ja tuleeko niitä käyttää. Kuntien tehtäviin kuuluu myös sijaisperheiden hankkiminen ja hyväksyminen.

Alueellisella tasolla läänin viranomaiset tarjoavat lastensuojelun asiakkaana oleville ja vammaisille lapsille, nuorille sekä heidän vanhemmilleen maksutonta neuvontaa sekä järjestävät tutkimus- ja hoitopalveluja. Lisäksi läänin viranomaiset myöntävät luvan lasten ja nuorten sijaishuoltopaikoille sekä päättävät laitospaikkojen määrästä.

Tahdonvastaisista lastensuojelutoimenpiteistä päätetään edellä mainitussa kunnallisessa päätöksentekoelimessä (Børn og unge -udvalget), joka on kunnan hallintoon nähden itsenäinen hallintoviranomainen. Päätöksentekoelin koostuu kolmesta kunnanvaltuuston omasta keskuudestaan valitsemasta jäsenestä, yhdestä tuomarista ja yhdestä asiantuntijasta, jolla on joko kasvatustieteen tai psykologian asiantuntemusta.

Kunnan viranomaisten päätöksistä voi valittaa sosiaalikomitealle (Sociale naevn), joka on valtion läänitasolle sijoitettu hallintoviranomainen. Kunnallisen päätöksentekoelimen tekemistä tahdonvastaisia sijoituksia koskevista päätöksistä valitetaan kuitenkin suoraan valtiolliselle valitusviranomaiselle (Den sociale Ankestyrelser), joka on valtakunnallinen tuomioistuinta vastaava hallinnollinen viranomainen ja toimii ylimpänä hallinnollisena valitusviranomaisena sosiaaliasioissa. Sen päätöksistä voidaan edelleen valittaa Tanskan korkeimpaan oikeuteen (Landsret).

Kuntien ja läänien työnjako muuttuu Tanskassa tammikuussa 2007 voimaan tulevan kuntauudistuksen myötä, jolloin kuntakoko kasvaa. Sosiaalihuollon hallinto ja rahoitus siirtyy kokonaisuudessaan kuntien vastuulle. Myös lupien myöntäminen ja valvonta siirtyvät paikallisille viranomaisille. Kuntien viranomaiset vastaavat jatkossa myös aiemmin lääneille kuuluneista lastensuojeluun liittyneistä tehtävistä. Sen sijaan lääneille jää vastuu vammaisten lasten ja nuorten laitoksista.

Tanskan sosiaalipalvelulain valmistelussa on otettu huomioon YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen sisältämät velvoitteet. Sosiaalipalvelulain tavoitteena on taata erityisen tuen tarpeessa olevien lasten ja nuorten tarvitsema tuki, varmistaa parhaat mahdolliset olosuhteet lasten ja nuorten kasvatukselle ja tarjota erityisen tuen tarpeessa oleville lapsille ja nuorille muita lapsia ja nuoria vastaavat mahdollisuudet henkilökohtaiseen kehitykseen, kypsymiseen ja terveyteen. Sosiaalipalvelulaki koskee sekä lastensuojelun tukea tarvitsevia lapsia ja nuoria että vammaisia lapsia ja nuoria.

Sosiaalipalvelulain mukaan lasta tai nuorta tulee tukea varhaisessa vaiheessa ja riittävästi niin, että jo olemassa olevat tai vasta syntymässä olevat ongelmat lapsen kotona tai lähiympäristössä voidaan poistaa. Tuki tulee sovittaa yksittäisen lapsen tai nuoren ja hänen perheensä tilanteeseen ja erityisiin tarpeisiin, jotka arvioidaan aina kussakin yksittäisessä tapauksessa erikseen. Lapsen ongelmat tulee niin pitkälle kuin mahdollista ratkaista yhteistyössä perheen kanssa. Lapselle tai nuorelle tarjottavan tuen on oltava hänen etunsa mukaista. Lapsella tai nuorella on oltava vähintään yksi pysyvä ja riittävän läheinen aikuissuhde ja hänen on voitava kokea jatkuvuutta lapsuutensa ja nuoruutensa aikana.

Tanskassa velvollisuus tehdä lastensuojeluilmoitus koskee jokaista, joka on saanut tietoonsa seikkoja, joiden perusteella hän voi olettaa lapsen tai alle 18-vuotiaan nuoren olevan alttiina laiminlyönnille tai muutoin elävän olosuhteissa, jotka voivat vahingoittaa tätä. Viranomaisten ja muiden tehtävissään lapsiin tai nuoriin yhteydessä olevien henkilöiden ilmoitusvelvollisuus on vielä edellä mainittua laajempi. Heidän on ilmoitettava edellä mainitun lisäksi myös heidän tietoonsa tulleista muista lapsen tilannetta koskevista huolestuttavista seikoista. Sosiaaliviranomaisilla on myös velvollisuus ilmoittaa muuttotilanteissa perheen uuden asuinkunnan sosiaaliviranomaiselle sellaisen perheen muutosta, jossa vähintään yksi lapsista on erityisen tuen tarpeessa.

Sosiaalipalvelulaissa säädetään kunnan viranomaisen velvollisuudesta selvittää lapsen olosuhteet tilanteissa, joissa lapsella on havaittu erityisen tuen tarve. Selvitys tehdään yleensä huoltajan ja 15 vuotta täyttäneen lapsen suostumuksella, mutta jos lapsen terveys ja kehitys on ilmeisen vaarantunut, se voidaan tehdä myös ilman suostumusta lapsen ollessa sijoitettuna laitokseen tai esimerkiksi sairaalan psykiatrian osastolle. Selvityksen tulisi antaa kokonaiskuva lapsen tai nuoren kehityksestä, perheolosuhteista, koulunkäynnistä, terveydestä, vapaa-ajasta, ystävistä ja muista oleellisista olosuhteista sekä lapsen, perheen ja läheisverkoston ongelmista ja resursseista. Selvitystä tehtäessä tulee käyttää apuna tarvittavia asiantuntijoita. Selvitys ei saa olla laajempi kuin mikä on tarpeen ja se tulisi suorittaa niin hienovaraisesti kuin mahdollista. Selvityksen perusteella viranomaisten tulisi pystyä arvioimaan, onko lapsi tarpeen sijoittaa kodin ulkopuolelle. Samassa yhteydessä viranomaisten tulee arvioida, onko perheen muiden lasten olosuhteet syytä tutkia. Selvityksen tulee olla valmis viimeistään neljän kuukauden kuluttua siitä, kun lapsen erityisen tuen tarve on todettu.

Lastensuojeluviranomaisten on aina valittava kyseessä olevassa tilanteessa käytettäväksi soveltuvista toimenpiteitä vähiten rajoittava toimenpide. Toimenpiteet voivat olla luonteeltaan joko ehkäiseviä tai liittyä sijoitukseen kodin ulkopuolelle.

Ennaltaehkäisevät toimenpiteet voivat kohdistua joko suoraan lapseen tai nuoreen taikka koko perheeseen. Niitä ovat muun muassa neuvottelu lapsen tai nuoren olosuhteista sekä lapsen tai nuoren ohjaaminen päivätoimintaan, nuorisokerhoon, harjoitteluun, koulutukseen taikka vastaavaan toimintaan. Lapselle tai nuorelle voidaan myös osoittaa oma sosiaalityöntekijä, tukihenkilö taikka yhteyshenkilö. Tarvittaessa lapsi tai nuori voidaan sijoittaa väliaikaisesti asumaan laitokseen, sijaisperheeseen tai muuhun hyväksyttyyn sijoituspaikkaan vanhemman lepo- tai kuntoutustauon ajaksi. Koko perhe voidaan myös sijoittaa laitokseen, sijaisperheeseen tai muuhun läänin viranomaisten hyväksymään sijoituspaikkaan taikka asumispalveluun. Perheelle voidaan myös tarjota kodinhoidollista, kasvatuksellista tai muuta kotiin annettavaa tukea taikka perheterapiaa. Lisäksi ennaltaehkäisevänä tukitoimena voidaan tukea taloudellisesti niitä kustannuksia, jotka aiheutuvat muun muassa edellä mainituista toimenpiteistä tai muista huostaanoton ehkäisemiseksi tehdyistä toimista. Taloudellisesti voidaan tukea myös lapsen koulutusta sisäoppilaitoksessa tai osallistumista jatkokoulutukseen, jos huoltajalla ei ole varaa kustantaa niitä itse. Nuorelle voidaan myös järjestää harjoittelupaikka julkisen tai yksityisen työnantajan palveluksessa ja maksaa nuorelle harjoittelusta palkkaa.

Lasta on kuultava lastensuojelutoimenpiteistä päätettäessä, jollei sen arvioida olevan tarpeetonta kyseessä olevan lapsen tai nuoren ikään ja kehitystasoon nähden. 15 vuotta täyttäneet nuoret ovat asianosaisia heitä koskevissa asioissa ja heillä on huoltajansa kanssa rinnakkainen oikeus käyttää puhevaltaa.

Lapsen sijoitukset kodin ulkopuolelle jaetaan Tanskassa vapaaehtoisiin ja tahdonvastaisiin sijoituksiin. Lapsen vapaaehtoinen sijoitus tehdään huoltajan suostumuksella ja yhteistyössä huoltajan sekä sosiaaliviranomaisten kanssa. Vanhemmat voivat milloin tahansa peruuttaa suostumuksensa ja vaatia lapsen palauttamista kotiin. Sijoituksen yhteydessä edellä mainittu kunnallinen päätöksentekoviranomainen (Børn og unge-udvalget) voi kuitenkin päättää, ettei lasta palauteta kotiinsa enintään kuuden kuukauden määräajan aikana, vaikka vanhemmat sitä vaatisivat.

Lapsen sijaishuoltoon sijoittaminen ilman huoltajan suostumusta voi tapahtua ainoastaan silloin, kun on ilmeistä, että lapsen terveys tai kehitys vahingoittuu johtuen 1) lapsen puutteellisesta hoidosta tai kohtelusta; 2) väkivallasta tai muusta vakavasta kaltoin kohtelusta; 3) lapsen tai nuoren päihteiden käytöstä, rikollisesta käyttäytymisestä tai muista vakavista sosiaalisista ongelmista; tai 4) muista lapsen tai nuoren käyttäytymis- tai sopeutumisongelmista.

Päätöksen lapsen tai nuoren sijaishuoltoon sijoittamisesta tekee edellä mainittu kunnallinen päätöksentekoviranomainen. Kun päätös sijoittamisesta on tehty, lastensuojeluviranomaiset valitsevat lapselle huoltosuunnitelman mukaisen sijoituspaikan. Heidän on päätettävä sijoitusmuodosta sen mukaan, mikä parhaiten vastaa sijoituksen tarkoitusta.

Jos sijoitus on tehtävä niin nopeasti, että lapselle ei ehditä tehdä huoltosuunnitelmaa, lastensuojeluviranomaiset voivat päättää lapsen väliaikaisesta ja kiireellisestä sijoittamisesta. Jos sijoitus tapahtuu ilman vanhempien ja 15 vuotta täyttäneen nuoren suostumusta, tarvitaan sijoituksen tekemiseksi kunnallisen päätöksentekoviranomaisen puheenjohtajan ja hänen ollessa estyneenä varapuheenjohtajan tekemä ennakkopäätös.

Tanskassa sijaishuoltopaikat jaetaan kolmeen ryhmään. Yleisimmin sijoituksissa käytetään sijaisperheitä. Tavallisten sijaisperheiden lisäksi sijaisperhe-käsite sisältää myös asuntolatyyppiset sijoituspaikat, joissa nuorella on oma huone käytössään. Tämä edellyttää kuitenkin, että paikalliset viranomaiset ovat hyväksyneet nuoren käytössä olevat tilat ja kyseessä olevan asuntolan tai vastaavan tähän tarkoitukseen sopivaksi ja viranomaiset myös ohjaavat ja valvovat nuorta.

Sijaishuolto voidaan järjestää myös laitoksessa. Laitokset ovat tällä hetkellä läänien ylläpitämiä, mutta siirtyvät kuntien vastuulle tammikuussa 2007. Lainsäädännössä ei jaotella erilaisia laitoksia, mutta käytännössä jotkut niistä ovat erikoistuneet esimerkiksi kuulovammaisten, autististen tai vakavista käytöshäiriöistä kärsivien lasten hoitamiseen. Sen lisäksi on myös erityisiä suljettuja laitoksia tai osastoja, joissa ovet ja ikkunat pidetään jatkuvasti lukittuina. Sijoitus näihin laitoksiin muistuttaa hallinnollista vapaudenmenetystä.

Sijaisperheiden ja laitosten lisäksi Tanskassa on kolmas sijaishuoltomuoto, kasvatukselliset asumispalvelut. Asumispalvelut ovat yksityisesti järjestettyjä ja niiden perimät maksut perustuvat hyväksyttyyn talousarvioon. Sijoituspaikan yleisestä sopivuudesta ja sen hyväksymisestä vastaa sijaishuoltopaikan sijaintilääni. Asumispalvelut kattavat laajan joukon erilaisia sijoituspaikkoja pienistä ammatillisista perhekodeista suuriin laitosmaisiin paikkoihin, sisäoppilaitoksiin ja jatko-oppilaitoksiin.

Vuoden 2006 alussa Tanskassa tuli voimaan laaja sijaishuoltoa koskeva uudistus. Uudistuksessa on kiinnitetty erityistä huomiota työntekijöiltä vaadittavaan koulutukseen, sijaisperheiden kouluttamiseen, lapsen koulunkäyntiin, lapsen biologisen perheen ja läheisverkoston osallistumisen vahvistamiseen esimerkiksi läheisneuvonpidolla ja lapsen sijoittamisella lapselle läheisen perheeseen, työskentelyyn lapsen palatessa kotiin sijoituksen jälkeen sekä lapsen ja nuoren kuulemiseen ja muutoksenhakumahdollisuuteen.

Sekä ennaltaehkäisevät lastensuojelutoimenpiteet että sijoitukset lakkaavat Tanskassa nuoren täyttäessä 18 vuotta. Jos nuori on tällöin edelleen tuen tarpeessa, tukitoimenpiteitä tai sijoitusta voidaan nuoren suostumuksellaan jatkaa kunnes hän täyttää 23 vuotta.

Islanti

Islannin lastensuojelulaki (Barnaverndarlög) uudistettiin vuonna 2002. Lastensuojelujärjestelmä säilyi lähes entisellään lakiuudistuksen jälkeenkin, sillä uudet säännökset koskivat pääasiassa lastensuojelutyön sisältöä. Muun muassa menettelysäännöksiä täsmennettiin lasten ja vanhempien oikeusturvan takaamiseksi. Laissa myös korostettiin lapsen oikeuksia ja sitä, että lastensuojelun tulisi entistä enemmän keskittyä lapsen edun turvaamiseen. Lakiin otettiin säännökset lastensuojelutyön keskeisistä periaatteista, jotka perustuvat YK:n lapsen oikeuksien yleissopimukseen. Lastensuojeluasioita varten perustettiin itsenäinen valituslautakunta, joka käsittelee kuntien lastensuojelulautakuntien päätöksistä sekä valtion lastensuojeluviraston hallinnollisista päätöksistä tehtyjä valituksia. Tahdonvastaisia sijoituksia koskeva päätösvalta siirrettiin lastensuojelulautakunnalta lainkäyttöelimille. Lisäksi parannettiin asianosaisten osallistumis- ja valitusmahdollisuuksia. Laissa myös velvoitettiin kunnat tekemään lastensuojelun toimintasuunnitelma ja laajennettiin lastensuojelulautakuntien väestöpohjaa siten, että jokaista lautakuntaa kohden on oltava ainakin 1500 asukasta.

Islannissa päävastuu lastensuojelun järjestämisestä on kunnallisella tasolla lastensuojelulautakunnilla (Barnaverndarnefndir). Lastensuojelulautakunta koostuu kunnanvaltuuston nimittämästä viidestä jäsenestä. Koska lautakunnan tulee nykyään edustaa vähintään 1500 asukasta, pienten kuntien täytyy perustaa yhteinen lautakunta. Nykyisin Islannissa on 105 kuntaa ja yhteensä 35 lastensuojelulautakuntaa.

Lastensuojelulautakuntien pääasiallisia tehtäviä ovat 1) lasten kasvuolosuhteiden, käyttäytymisen ja kasvatuksen seuraaminen sekä lapsen tarvitseman tuen arviointi tilanteissa, joissa yksittäinen lapsi saattaa elää huonoissa olosuhteissa, altistua pahoinpitelylle tai kärsiä muista sosiaalisista ongelmista; 2) lastensuojelulain mukaisten toimenpiteitä toteuttaminen valitsemalla kulloinkin parhaiten soveltuva ja lapsen edun mukainen toimenpide; sekä 3) kunnanvaltuuston määräämät muut lapsia ja nuoria koskevat tehtävät.

Valtion lastensuojeluvalituslautakunta (Kærunefnd barnaverndarmála) toimii ensimmäisenä valitusasteena lastensuojelulain mukaisia tukitoimenpiteitä ja eräitä tahdonvastaisia toimenpiteitä kuten kodin valvontaa tai määräyksiä lapsen hoidosta koskevissa asioissa. Valituslautakunta koostuu kolmesta jäsenestä ja puheenjohtajasta, jolla on oltava alioikeuden tuomaria vastaava kelpoisuus. Valituslautakunnassa tulee olla lasten asioita koskevaa asiantuntemusta. Lautakunnan päätöksestä voi valittaa tuomioistuimeen. Alioikeus (Underretten) käsittelee valitukset, jotka koskevat lastensuojelulautakunnan päätöksen perusteella tehtyjä korkeintaan kaksi kuukautta kestäviä tahdonvastaisia sijoituksia. Korkein oikeus (Hæstarétt) käsittelee valitukset, jotka koskevat alioikeuden tekemiä päätöksiä tahdonvastaisten sijoitusten jatkamisesta.

Sosiaaliministeriö (Félagsmálaráðuneytið) on Islannin korkein viranomainen lastensuojeluasioissa. Hallinnollisista tehtävistä vastaa ministeriön puolesta valtion lastensuojeluvirasto (Barnaverndarstofa). Virasto ohjaa kuntien lastensuojelulautakuntia lastensuojelulain tulkinnassa ja lastensuojelun toteuttamisessa sekä järjestää lastensuojelua koskevaa opetusta ja ohjausta lautakunnille ja muille toimijoille. Valtion lastensuojeluvirasto myös valvoo lautakuntien toimintaa ja avustaa lautakuntia sijaisperheiden etsimisessä sekä hyväksymisessä. Lisäksi virasto johtaa valtion lastenkotien ja -laitosten toimintaa sekä myöntää luvat muille lastensuojelulain mukaista hoitoa tarjoaville henkilöille ja laitoksille. Valtion lastensuojeluvirasto vastaa myös valtiolle kuuluvista lastensuojelun erityistehtävistä kuten seksuaalisesti hyväksikäytetyille lapsille tarkoitetuista palveluista ja lasten sekä nuorten hoitokeskuksista.

Islannin lastensuojelulain mukaan lastensuojelun tarkoituksena on varmistaa, että lapset, jotka elävät epäsuotuisissa olosuhteissa tai vaarantavat terveyttään tai kehitystään, saavat tarvitsemansa avun. Jokaisella, jolla on syytä epäillä, että lapsi kasvaa epäsuotuisissa olosuhteissa, lasta laiminlyödään tai altistetaan väkivallalle taikka että lapsi itse vaarantaa terveytensä tai kehityksensä, on velvollisuus ilmoittaa tästä lastensuojelulautakunnalle. Ilmoitusvelvollisuus koskee samalla tavalla sekä yksityis- että ammattihenkilöitä.

Lastensuojelulautakunnan tulee pyrkiä toteuttamaan lastensuojelun periaatteita ja lain tarkoitusta auttamalla perheitä lasten kasvatuksessa sekä tarvittaessa käyttämällä lastensuojelulain mukaisia toimenpiteitä lapsen suojelemiseksi. Islannin lainsäädännössä erotetaan toisistaan kotiin annettavat tukitoimenpiteet ja sijoitukset kodin ulkopuolelle.

Lastensuojelulaissa on säännöksiä toimenpiteistä, joihin lautakunta voi ryhtyä saatuaan vanhempien suostumuksen. Tällaisia ovat vanhempien ohjaaminen lapsen kasvatuksessa, muun lainsäädännön mukaisten toimenpiteiden järjestäminen yhteistyössä kyseisten viranomaisten tai laitosten kanssa, lapselle sopiva tuki tai hoito sekä lapsen tai perheen tukihenkilö, henkilökohtainen neuvonantaja tai tukiperhe. Lisäksi lautakunta voi avustaa vanhempia tai raskaana olevaa naista saamaan hoitoa heidän sairauteensa, alkoholi- tai muuhun päihdeongelmaansa taikka muuhun henkilökohtaiseen ongelmaansa.

Jos suostumukseen perustuvat tukitoimet ovat osoittautuneet riittämättömiksi, lastensuojelulautakunta voi vastoin vanhempien suostumusta määrätä kodin valvonnasta tai lapsen olosuhteisiin ja hoitoon liittyvistä toimenpiteistä, jotka koskevat päivähoitoa, koulunkäyntiä, terveydenhuoltoa, tutkimuksia, hoitoa ja terapiaa. Lastensuojelulautakunta voi myös päättää, ettei lasta saa viedä maasta. Näiden toimenpiteiden tulee aina olla väliaikaisia ja kestää ainoastaan kulloinkin tarvittavan ajan. Lisäksi niiden tarpeellisuus tulee tarkistaa vähintään kuuden kuukauden välein. Lastensuojelulautakunnan antamasta määräyksestä on oikeus valittaa valtion lastensuojeluvalituslautakuntaan.

Lastensuojelulautakunta voi vanhempien suostumuksella ottaa lapsen huostaan ja sijoittaa hänet kodin ulkopuolelle. Jos vanhempien ja 15-vuotta täyttäneen lapsen kanssa ei päästä yhteisymmärrykseen lapsen sijoittamisesta kodin ulkopuolelle, lastensuojelulautakunta voi päättää lapsen sijoittamisesta tahdonvastaisesti kodin ulkopuolelle enintään kahdeksi kuukaudeksi. Jos lautakunta näkee tarpeelliseksi sijoittaa lapsi sijaisperheeseen, perhekotiin tai laitokseen pidemmäksi ajaksi kuin kahdeksi kuukaudeksi, sen tulee hakea tuomioistuimelta päätöstä, jonka perusteella lapsi voidaan sijoittaa enintään 12 kuukaudeksi.

Lastensuojelulautakunta voi hakea oikeuden päätöstä vanhempien erottamisesta lapsen huollosta. Perusteena voi olla, että 1) lapsen päivittäinen hoito, kasvatus tai vanhempien ja lapsen välinen suhde on vakavasti puutteellinen suhteessa lapsen ikään ja kypsyyteen; 2) sairaalle tai vammaiselle lapselle ei anneta sopivaa hoitoa, terapiaa tai opetusta; 3) lasta pahoinpidellään, käytetään seksuaalisesti hyväksi tai lapsi on kotonaan törkeän henkisen taikka ruumiillisen häirinnän tai nöyryytyksen kohteena; tai 4) lapsen psyykkinen tai henkinen terveys taikka kehitys vaarantuu, koska vanhemmat ovat selvästi sopimattomia huoltajiksi esimerkiksi huumeiden käytön, henkisen tasapainottomuuden tai heikkolahjaisuuden vuoksi taikka koska vanhempien käytös muutoin todennäköisesti vahingoittaa lasta.

Vanhempi voidaan erottaa huoltajuudesta ainoastaan, jos muita vähäisempiä keinoja ei voida käyttää tai niitä on käytetty ilman riittäviä tuloksia. Vanhemmat, jotka on erotettu huoltajuudesta, eivät ole lapsen sijoituksen aikana lasta koskevissa asioissa asianosaisia muutoin kuin lapsen tapaamista koskevissa asioissa.

Kiireellisissä tapauksissa lastensuojelulautakunnan puheenjohtaja tai kunnan viranhaltija voi päättää toimenpiteistä, myös tahdonvastaisesta sijoituksesta, vaikka päätösvalta muutoin kuuluisi lautakunnalle. Tapaukset, joissa on tehty sijoitus ilman asianosaisten suostumusta, tulee viedä lautakunnan käsiteltäväksi viikon sisällä ja sen tulee tällöin hyväksyä päätös seitsemän päivän kuluessa.

Lapsi sijoitetaan Islannissa yleensä sijaisperheeseen tai laitokseen. Näiden lisäksi lastensuojelulaissa on mainittu lyhytaikaista tai pitkäaikaista hoitoa antavina sijoituspaikkoina hoitolaitokset, lasten ja nuorten tuki- ja hätäkeskukset, kesäkodit ja kesäleirit. Kahta viimeksi mainittua käytetään tukitoimenpiteinä silloin, kun sijoituksen tarkoituksena on lapsen ja perheen lomanvietto ja virkistyminen. Valtion keskushallinto vastaa vakavista käytösongelmista kärsivien, huumeita käyttävien tai rikoksiin syyllistyneiden lasten ja nuorten hoitolaitoksista.

Islannin lastensuojelulain mukaan 15-vuotias lapsi on asianosainen suostumukseen perustuvaa sijoitusta, tahdonvastaista sijoitusta, vanhemman huoltajuudesta erottamista ja sijaishuollon aikaista tapaamisoikeutta koskevissa lastensuojeluasioissa. Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella on oikeus tulla kuulluksi häntä koskevassa lastensuojeluasiassa. Kaiken ikäisille lapsille tulee antaa mahdollisuus ilmaista näkemyksensä heitä koskevissa asioissa ikänsä ja kypsyytensä mukaisesti ja lapsen mielipiteet tulee ottaa huomioon päätöksenteossa. Lastensuojeluasian tullessa vireille kunnan lastensuojelulautakunnan tulee päättää, onko lapselle tarpeen määrätä puhemies (talsmann). Puhemies on yleensä määrättävä ennen suostumukseen perustuvaa sijoitusta, tahdonvastaista sijoitusta sekä oikeudenkäyntiä, joka koskee vanhemman erottamisesta huoltajuudesta, ellei lapsella ole oikeudellista avustajaa.

Jos alle 15-vuotias lapsi vastustaa suostumukseen perustuvaa sijoitusta, lapsella on mahdollisuus esittää näkemyksensä lastensuojelulautakunnalle puhemiehen avustuksella. Lapsen lisäksi sijoitukseen vaaditaan molempien yhteishuoltajina toimivien vanhempien suostumus, vaikka vanhemmat asuisivat erillään. Jos kuitenkin 15 vuotta täyttänyt lapsi itse suostuu avohuollon sijoitukseen, riittää sen vanhemman suostumus, jonka luona lapsi asuu. Toisenkin vanhemman mielipide on kuitenkin selvitettävä.

Islannissa lapsen tilanteen pysyvyyttä on pyritty turvaamaan lastensuojelulaissa muun muassa säätämällä mahdollisuudesta pysyvään huostaanottoon, huoltajuuden siirtämisellä sijaisvanhemmille ja määräajalla, jonka aikana ei voida hakea huoltajuutta koskevan päätöksen muuttamista.

Sijaishuolto voi siten olla joko pysyvää tai tilapäistä. Pysyvä sijaishoito jatkuu kunnes huoltajuus lain mukaan loppuu eli pääsääntöisesti lapsen tullessa täysikäiseksi. Sijaisvanhemmat määrätään yleensä lapsen huoltajiksi ellei lastensuojelulautakunnan mukaan joku muu järjestely palvele paremmin lapsen etua ja tarpeita. Sopimusta pysyvästä sijaishuollosta ei tule tehdä ennen kokeilujaksoa, joka voi kestää enintään vuoden. Jos vanhemmat on erotettu huoltajuudesta, vanhempi itse tai 15 vuotta täyttänyt lapsi voi hakea huoltajuuden palauttamista. Hakemus voidaan hyväksyä ainoastaan, jos huoltajuuden muuttaminen on perusteltu olosuhteiden muutoksen vuoksi, muutos ei häiritse lapsen kasvatuksen pysyvyyttä ja se on myös lapsen edun ja tarpeiden mukainen. Hakemus voidaan tehdä aikaisintaan 12 kuukauden kuluttua siitä, kun vanhemman huoltajuudesta erottamisesta on annettu lopullinen oikeuden määräys.

Lastensuojelutoimenpiteet päättyvät Islannissa nuoren täyttäessä 18 vuotta. Lastensuojelulautakunta voi kuitenkin nuoren suostumuksella jatkaa toimenpiteitä 20 vuoden ikään saakka.

2.2.2 Haagin lasten suojelua koskeva yleissopimus

Haagissa hyväksyttiin ja avattiin allekirjoitettavaksi 19 päivänä lokakuuta 1996 yleissopimus toimivallasta, sovellettavasta laista, tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä vanhempainvastuuseen ja lasten suojeluun liittyvissä asioissa, jäljempänä Haagin lastensuojelusopimus. Sopimuksen tavoitteena on parantaa lasten suojelua kansainvälisiä liittymiä sisältävissä tilanteissa.

Haagin lastensuojelusopimuksen tarkoituksena on määrittää valtio, jonka viranomaiset ovat toimivaltaisia ryhtymään toimenpiteisiin lapsen tai hänen omaisuutensa suojaamiseksi, sekä määrittää laki, jota viranomaisten on tällöin sovellettava. Sopimuksessa määrätään myös vanhempainvastuuseen sovellettavasta laista sekä lasten suojeluun liittyvien toimenpiteiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sopimusvaltioissa. Sopimuksessa on lisäksi määräyksiä sopimusvaltioiden viranomaisten välisestä yhteistyöstä sopimuksen tarkoituksen toteuttamiseksi.

Oikeusministeriö asetti marraskuussa 2004 Haagin lastensuojelusopimuksen voimaansaattamista valmistelevan työryhmän, jossa oli edustettuina oikeusministeriön lisäksi sosiaali- ja terveysministeriö. Työryhmä antoi hallituksen esityksen muotoon kirjoitetun mietintönsä elokuussa 2005 (Oikeusministeriön työryhmämietintöjä 2005:11). Työryhmän mietintöön sisältyy ehdotus laiksi Haagin lastensuojelusopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvien määräysten voimaansaattamisesta ja sopimuksen soveltamisesta. Samalla työryhmä ehdotti muutettavaksi lapsenhuoltolakia sekä lastensuojelulakia (45 §).

Haagin lastensuojelusopimuksen voimaansaattamista koskeva laki on tarkoitettu tulemaan voimaan tasavallan presidentin asetuksella ja muut lait valtioneuvoston asetuksella säädettävänä ajankohtana samanaikaisesti kuin Haagin lastensuojelusopimus tulee Suomen osalta voimaan. Sopimuksen ratifiointi kuuluu osittain Euroopan yhteisön ja osittain jäsenvaltioiden toimivaltaan. Euroopan yhteisössä ei ole toistaiseksi päätetty sopimuksen voimaansaattamisesta. Tästä syystä myöskään asiaa koskevaa hallituksen esitystä ei ole vielä annettu eduskunnalle.

2.3 Nykytilan arviointi

Vuonna 1984 voimaan tullut lastensuojelulaki oli aikanaan perusajatuksiltaan ja ratkaisuiltaan varsin moderni. Lain keskeiset periaatteet ovatkin kestäneet hyvin aikaa, vaikka sen säätämisen jälkeen yhteiskunta ja lainsäädäntöympäristö ovat monella tavalla muuttuneet.

Perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta suurin uudistamisen tarve on kohdistunut lastensuojelulain sijaishuollon aikaista yhteydenpidon rajoittamista ja lastensuojelulaitoksissa sovellettavia rajoituksia koskeviin säännöksiin. Lain uudistaminen onkin aloitettu kyseisistä säännöksistä, jotka tulevat uudistettuina voimaan 1 päivänä marraskuuta 2006.

Lisäksi on tarpeen tarkastella perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta erityisesti lapsen ja vanhempien oikeuksien toteutumista muun muassa menettelytapoja ja päätöksentekoprosessia koskevissa lastensuojelulain säännöksissä. Perustuslain perusoikeuksia koskevat velvoitteet lähtevät siitä, että julkisen vallan vastuulla on turvata erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien asema ja oikeudet. Tämä tulisi varmistaa nimenomaan lakitasolle otettavilla vahvoilla ja ehdottomilla velvoitteilla sekä täsmällisillä menettelyä ja päätösvallan käyttöä koskevilla ja muilla vastaavilla säännöksillä.

Voimassa oleva laki on varsin yleisluontoinen ja ainakin osin tästä johtuen lain tavoitteet eivät ole kaikilta osin toteutuneet. Voimassa olevalla lailla ei ole käytännössä onnistuttu turvaamaan lapsen ja vanhempien oikeuksien toteutumista. Laissa ei ole riittäviä keinoja turvata lapsen oikeutta huolenpitoon kaikissa tilanteissa. Myöskään ei ole kyllin selkeästi säädetty esimerkiksi lapsen ja vanhempien tukemisesta avohuollossa ja vanhempien tukemisesta ja kuntouttamisesta huostaanoton jälkeen lapsen kotiin palaamisen mahdollistamiseksi.

Lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ja heidän perheidensä yhdenvertaisuuden turvaamiseksi lastensuojelulaissa tulisi säätää nykyistä täsmällisemmin lastensuojelussa tarjottavien palvelujen ja tukitoimien sisällöstä ja työskentelyssä noudatettavista menettelytavoista. Tämä koskee koko lastensuojelun asiakasprosessia asiakkuuden alkamisesta aina jälkihuoltoon asti.

Myös Lastensuojelun kehittämisohjelman yhteydessä tehdyt selvitykset ja kehittämisehdotukset osoittavat, että lakitasolla on tarvetta selkiyttää ja uudistaa lastensuojelun työkäytäntöjä ja menettelysäännöksiä. Lastensuojeluun suunnattujen voimavarojen turvaamiseksi lakiin tarvittaisiin yksityiskohtaisempia säännöksiä palvelujen sisällöstä ja muun muassa henkilöstön määristä.

Seuraavassa arvioidaan lastensuojelulain uudistamistarpeita hieman yksityiskohtaisemmin.

Lastensuojelulaissa säädetään lapsen oikeuksista lähinnä lapsen oikeuksien yleissopimuksen sisältämiä velvoitteita vastaavasti. Lastensuojelun tavoitteita ja periaatteita koskevat säännökset vastaavat varsin hyvin nykyistä käsitystä lastensuojelusta sekä perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa asetettuja edellytyksiä. Niiden osalta täsmentämistarvetta on erityisesti huoltajien ensisijaista kasvatusvastuuta, lapsen oikeuksia suhteessa huoltajien oikeuksiin sekä lapsen osallisuutta koskevissa kysymyksissä.

Voimassa olevassa lastensuojelulaissa kunnan velvollisuudesta järjestää lastensuojelua säädetään varsin yleisluontoisesti. Kunnat ovat myös käytännössä suoriutuneet tehtävästään vaihtelevalla tavalla. Kuntien kesken erot esimerkiksi lastensuojelun palveluissa ja asiakasmäärissä ovat varsin suuret. Lastensuojelun asiakkaana olevat lapset ja perheet voivat siten olla eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä kunnassa he asuvat.

Vaikka lastensuojelun asiakasmäärät ovat kasvaneet, kuntien lastensuojelun palvelujärjestelmä on viime vuosina yleisesti heikentynyt ja ohentunut. Yleisenä ongelmana on henkilöstön riittämättömyys erityisesti avohuollon lastensuojelutyössä. Koska lastensuojelussa tehdään usein lapsen ja vanhempien oikeuksien sekä oikeusturvan kannalta hyvin merkittäviä päätöksiä, viimekädessä lapsen huostaanottamisesta ja sijoittamisesta sijaishuoltoon, lastensuojelutyön laadulle voidaan perustellusti asettaa erityisen tiukkoja vaatimuksia. Jotta lastensuojelun asiakkaiden oikeudet ja heidän tarvitsemansa palvelut ja muu tuki voitaisiin turvata, laissa olisi säädettävä nykyistä täsmällisemmin muun muassa palvelujen sisällöstä ja henkilöstön määrästä.

Lastensuojelussa tarvitaan myös nykyistä enemmän koko kunnan kattavaa toiminnan suunnittelua, jotta esimerkiksi ehkäisevä näkökulma voitaisiin ottaa nykyistä paremmin huomioon ja turvata lastensuojelussa tarvittava yhteistyö palvelujen järjestämisessä. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa tätä on tavoiteltu säätämällä sosiaalilautakunnan hyväksymistä yleisistä perusteista ja ohjeista. Käytännössä kunnat eivät ole kovinkaan yleisesti laatineet niitä. Yleisemmin kunnissa on laadittu lapsipoliittisia ohjelmia, joissa kuitenkin lastensuojelun osuus ja näkökulma on saattanut jäädä varsin ohueksi.

Lastensuojeluun liittyviä palveluja on usein tarkoituksenmukaista järjestää kuntien yhteistyönä, jolloin pystytään muun muassa kartuttamaan tarvittavaa erityisasiantuntemusta ja takaamaan palvelujen järjestämiseksi riittävä väestöpohja. Lastensuojelun palvelujärjestelmä ja erilaiset työtä tukevat rakenteet tulisi tämän vuoksi olla mahdollista rakentaa yhden kunnan sijasta myös seudullisesti usean kunnan yhteistyönä. Lastensuojelulaissa tulisi ottaa huomioon kuntien välisen yhteistyön mahdollisuus aina, kun se on tarkoituksenmukaista. Parhaillaan käynnissä olevan kunta- ja palvelurakennehankkeen yhteydessä ratkaistaneen myös lastensuojelun osalta, millaiset palvelujen järjestämisen rakenteet jatkossa ovat.

Julkisista hankinnoista annetun lain mukaan myös lastensuojelupalvelut on yleensä kilpailutettava silloin, kun kunta ei tuota niitä omana toimintanaan vaan hankkii ne ostopalveluna. Julkisia hankintoja koskevan lainsäädännön edellyttämän palvelujen kilpailuttamisen on katsottu sopivan erityisen huonosti sosiaalipalvelujen ja erityisesti lastensuojelun palvelujen luonteeseen. Tämän vuoksi esimerkiksi eräät lastensuojelujärjestöt ovat ehdottaneet lastensuojelulakiin lastensuojelupalvelujen hankintaa koskevia erityissäännöksiä. Kilpailuttamista koskevia erityissäännöksiä ei kuitenkaan ole tarkoituksenmukaista sisällyttää nimenomaan lastensuojelulakiin. Lastensuojelulaissa tulisi sen sijaan taata yleiset lastensuojelun laatuvaatimukset, jotka koskevat sekä julkisia että ostopalveluina hankittuja palveluita.

Voimassa olevan lastensuojelulain kuntien välistä vastuunjakoa lastensuojelun järjestämisessä koskevat säännökset (45 §) ovat edelleen perustaltaan oikeansuuntaisia. Säännökset edellyttävät kuitenkin selkiyttämistä, jotta lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen ja hänen perheensä tarvitsemat palvelut voitaisiin turvata kaikissa tilanteissa ja toisaalta välttää kuntien välisiä hallintoriita-asioita tuomioistuimissa. Erityisesti terveydenhuollon palvelujen järjestämisestä ja kustannusvastuusta tilanteissa, joissa lapsi on lastensuojelulain perusteella sijoitettuna toisen kunnan alueelle, tulisi säätää lastensuojelulain ohella kyseisen hallinnonalan omassa lainsäädännössä.

Apulaisoikeuskansleri on todennut huostaanotettujen lasten opetuksen järjestämistä koskevassa päätöksessään (5.9.2005, dnro 3/50/04), että toisen kunnan alueelle sijoitettujen lasten opetusta ei aina ole järjestetty lain edellyttämällä tavalla. Mainitun päätöksen mukaan huostaanotettujen ja kotikuntansa ulkopuolelle sijoitettujen lasten opetus on usein järjestetty myös kunnan koulujärjestelmän ulkopuolella niin kutsuttuna kotiopetuksena. Näissä tilanteissa opetuksessa on todettu olevan laadullisia ja määrällisiä puutteita, jotka vaarantavat kyseisten oppilaiden oikeuden opetukseen. Tämä johtuu muun muassa opetuksen järjestämistä ja kustannusten jakaantumista koskevista tulkintaerimielisyyksistä kuntien välillä.

Opetuksen järjestävän kunnan velvollisuus kattaa kaikki toisesta kunnasta sijoitetun lapsen opetuksen ja siihen liittyvien tukipalvelujen kustannukset on myös koettu epäoikeudenmukaiseksi. Eduskunnan hallintovaliokunta on kiinnittänyt sijoitettujen lasten perusopetuksen rahoitukseen huomiota valtionosuuslainsäädännön uudistamista koskevasta hallituksen esityksestä (HE 88/2005 vp) antamassaan mietinnössä (HaVM 24/2005 vp). Hallintovaliokunta edellytti, että asiaan kiinnitetään huomiota esimerkiksi lastensuojelulain uudistamisen yhteydessä. Valiokunnan mukaan käytännössä voi käydä esimerkiksi niin, että lapsen ensimmäisenä sijoitusvuonna lapsen kotikunta saa valtionosuuden, mutta asuinkunta joutuu kustantamaan osan lukuvuodesta lapsen opetuksen ja siihen liittyvät tukitoimet ilman valtionosuutta. Silloinkin, kun asuinkunta saa sijoitetusta lapsesta valtionosuuden, se ei saadun tiedon mukaan käytännössä välttämättä kata erityisopetusta tai paljon tukitoimia tarvitsevien lastensuojelulasten opetuksen kustannuksia. Myös sivistysvaliokunta on kiinnittänyt asiaan huomiota hallintovaliokunnalle antamassaan lausunnossa (SiVL 10/2005 vp).

Edellä mainituista syistä säännöksiä perusopetuksen kustannusten jakaantumisesta näissä tilanteissa olisi syytä muuttaa.

Voimassa olevassa lastensuojelulaissa lastensuojelu ymmärretään varsin laajasti. Lastensuojeluviranomaisten toteuttaman yksittäistä lasta ja perhettä koskevan lastensuojelun lisäksi laki koskee myös eri peruspalveluiden kuten terveydenhuollon, päivähoidon ja koulun piirissä toteutettavia ehkäiseviä toimia. Koska lastensuojeluviranomaiset eivät voi toteuttaa lasten hyvinvointia turvaavaa tehtäväänsä yksinään, erillään muusta kunnan palvelujärjestelmästä, muita hallinnonaloja koskevat velvoitteet lastensuojelulaissa ovat edelleen tarpeen. Laissa on kuitenkin tarvetta selkiyttää sitä, miltä osin lasten hyvinvoinnin turvaaminen on nimenomaan lastensuojeluviranomaisten tehtävä ja miltä osin se on kunnan muiden viranomaisten ja muiden toimijoiden yhteistyötä. Muiden hallinnonalojen työntekijät eivät nykyisin välttämättä tunne lastensuojelulain kyseisiä säännöksiä eivätkä miellä tekemäänsä työtä ehkäiseväksi lastensuojelutyöksi. Kuitenkin esimerkiksi erilaiset varhaisen puuttumisen muodot on omaksuttu laajasti lasten ja lapsiperheiden palvelujen piirissä.

Koulun oppilashuollon kehittämistä ja sitä koskevan lainsäädännön muutostarpeita pohdittiin sosiaali- ja terveysministeriön 15 päivänä joulukuuta 2004 asettamassa oppilashuoltoon liittyvän lainsäädännön uudistamistyöryhmässä, jäljempänä oppilashuoltotyöryhmä. Oppilashuoltotyöryhmän ehdotusten (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2006:33) mukaan pitemmän aikavälin tavoitteena tulisi olla yhtenäisen oppilas- ja opiskelijahuoltolain säätäminen. Ensivaiheessa työryhmä ehdotti oppilashuoltoa koskevia säännöksiä eri lakeihin. Työryhmän ehdotusten mukaisesti koulunkäynnin tukemista koskeva säännös olisi syytä säilyttää edelleen lastensuojelulaissa.

Aikuisia koskevissa palveluissa tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin heidän hoidossaan ja kasvatuksessaan olevien lasten tuen tarve. Sosiaali- ja terveyspalveluiden asiakkaana olevien henkilöiden lisäksi tämän velvoitteen tulisi koskea myös muun muassa vankilaan sijoitettuja vanhempia. Oman erityisen asiakasryhmän muodostavat päihteitä väärinkäyttävät äidit, jotka yleisesti synnyttävät useita kertoja. Heille räätälöity päihdekuntoutus ja eri sektoreiden yhteistyö olisivat omiaan suojaamaan syntyvää lasta. Tämän vuoksi raskaana olevien naisten tarvitseman tuen kuten päihdepalvelujen järjestämistä koskeva säännös olisi syytä säilyttää lastensuojelulaissa ja mahdollisesti myös muiden hallinnonalojen lakeja olisi syytä tältä osin täsmentää.

Lastensuojeluasioiden koko ajan mutkistuessa eri ammattialojen työntekijöiden yhteistyön tarve on kasvanut jatkuvasti. Muun muassa huostaanoton valmistelussa on tärkeää, että sosiaalityöntekijä saa nopeasti tarvitsemansa konsultaatiot, arvioinnit ja lausunnot yhteistyötahoilta. Käytännössä lastensuojelun sosiaalityöntekijät työstävät huostaanottoja melko yksin vailla riittävää moniammatillista ja kollegiaalista tukea. Joissakin kunnissa on perustettu sosiaalityöntekijöiden tueksi lastensuojelulain mukaisia arviointi- ja tukiryhmiä, joihin työntekijät voivat turvautua huostaanottoprosessissa. Tarvittava moniammatillinen tuki voidaan kuitenkin järjestää toimivasti myös muulla tavalla. Laissa tulisi säätää nykyistä velvoittavammin lastensuojelun toteuttamisessa tarvittavan asiantuntemuksen turvaamisesta.

Huoltosuunnitelma on lastensuojelun toteuttamisessa keskeinen työväline ja se on myös lapsen ja perheen oikeusturvan kannalta merkittävä asiakirja. Huoltosuunnitelmaa koskevat säännökset sisältyvät nykyisin pääosin lastensuojeluasetukseen. Eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunta edellytti hyväksyessään sijaishuollon aikaista lapsen yhteydenpitoa läheisiinsä ja sen rajoittamista sekä lastensuojelun laitoshuollon rajoitustoimenpiteitä koskevat lastensuojelulain muutokset (StVM 7/2006 vp), että ainakin huoltosuunnitelman sisällöstä ja sen laatimiseen osallistuvista asianosaisista tulisi säätää lain tasolla.

Huoltosuunnitelman lisäksi asianmukaisella asioiden kirjaamisella on erityisesti asiakkaan oikeusturvan kannalta olennainen merkitys. Kirjaaminen myös jäsentää lastensuojelutyötä ja edesauttaa työn jatkuvuutta työntekijöiden mahdollisesti vaihtuessa. Lastensuojelulaissa tulisikin säätää asiakastietojen asianmukaisesta kirjaamisesta. Sosiaalihuollon asiakirjojen salassapidosta ja luovuttamisesta säädetään sosiaalihuollon asiakaslaissa, mutta siihen ei sisälly säännöksiä esimerkiksi asiakirjojen sisällöstä.

Lapsen osallisuutta lastensuojelussa, muun muassa lapsen mielipiteen selvittämistä ja kuulemista olisi syytä korostaa säätämällä lastensuojelulaissa nykyistä selkeämmin niihin liittyvistä oikeuksista ja menettelyistä. Samoin tulisi uudistaa lapsen puhevallan käyttöä koskevat säännökset. Erityisesti 12 vuotta täyttäneen lapsen puhevallan käyttöä koskevat säännökset voimassa olevassa lastensuojelulaissa ovat varsin epäjohdonmukaisia. Niiden sisältö myös tunnetaan huonosti, minkä vuoksi lapsen mahdollisuus vaikuttaa itseään koskeviin päätöksiin ei käytännössä aina toteudu. Nuorempien lasten itsenäisen puhevallan käyttöön liittyy myös käytännössä useita ongelmia. Lapsi tarvitsee oikeuksiensa käyttämiseksi apua, mutta oikeudellisen avustajankaan avulla itsenäinen asian ajaminen esimerkiksi oikeudessa ei useinkaan tule näin nuorten lasten kohdalla kysymykseen. Lapsen kannalta hänen mielipiteensä selvittämisellä ja huomioon ottamisella ensivaiheen päätöksenteossa ja tarvittaessa uuden päätöksen tekemisellä on useinkin enemmän merkitystä kuin esimerkiksi muodollisella mahdollisuudella hakea muutosta jo tehtyyn päätökseen.

Lapsen edunvalvontaa hänen henkilöään koskevissa asioissa olisi syytä täsmentää lastensuojeluun liittyvissä tilanteissa. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa ei ole lapsen edunvalvontaa koskevia erityissäännöksiä. Alle 15-vuotiasta lasta edustaa siten lapsen huoltaja muun muassa lapsenhuoltolaissa säädettyjen yleisten säännösten nojalla. Myös esimerkiksi huostassa olevan lapsen huoltajalla on oikeus käyttää lapsen puhevaltaa. Sosiaalihuollon asiakaslain mukaan sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen on haettava lapselle edunvalvojan määräämistä tilanteissa, joissa huoltajan ei voida katsoa voivan puolueettomasti valvoa lapsen etua. Edunvalvojan määrääminen lapselle lastensuojeluasioissa on kuitenkin käytännössä harvinaista, osaltaan siksi, että kyseinen sosiaalihuollon asiakaslain säännös tunnetaan varsin huonosti. Myöskään lapsen edunvalvonnan organisoinnista ja kustannusvastuusta ei ole säädetty kuten ei yleisemminkään vastaavista kysymyksistä holhoustoimilain mukaisessa henkilöä koskevassa edunvalvonnassa. Todennäköisesti tästä johtuen sopivia edunvalvojia ei ole nykyisin saatavilla tarpeeksi. Edunvalvojasta aiheutuvista kustannuksista lastensuojeluasioissa vastaa käytännössä edunvalvojaa hakeva taho eli yleensä kunta.

Lastensuojelun työntekijän oikeudesta tavata lapsi tulisi selkeyden vuoksi säätää nykyistä tarkemmin. Lastensuojelulaissa säädetään lapsen mielipiteen selvittämisestä ja kuulemisesta sekä lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän velvollisuudesta valvoa lapsen etua. Käytännössä tämä edellyttää, että sosiaalityöntekijä tapaa lapsen henkilökohtaisesti ja perehtyy tällöin lapsen näkemyksiin ja toivomuksiin. Erityisesti avohuollon työskentelyssä lapsen tapaaminen perustuu lähtökohtaisesti huoltajan suostumukseen. Lapsen tilanteen selvittämiseksi lastensuojelun työntekijän on joissakin tilanteissa tavattava lapsi ilman huoltajan suostumusta ja jopa vastoin huoltajan tahtoa. Tämä perustuu viranomaisen velvollisuuteen selvittää lapsen sosiaalihuollon tarve. Sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi sosiaalihuollon viranomainen voi saada myös sosiaalihuollon asiakaslain mukaisesti virka-apua muilta viranomaisilta. Myös sosiaalihuoltolain mukainen poliisin virka-apu voi tulla kyseeseen lastensuojelussa tyypillisesti tilanteissa, joissa lastensuojeluilmoituksen jälkeen on päästävä sisälle asuntoon selvittämään lapsen tilannetta, mutta huoltajat vastustavat tätä.

Lastensuojelulaissa säädettyjen edellytysten täyttyessä kunta voi ottaa lapsen huostaan ja huolehtia esimerkiksi hänen psykiatrisen tuen tarpeen arvioinnista ja hoidosta huoltajien vastustuksesta huolimatta. Huostaanoton lisäksi lastensuojelulaissa tai lapsenhuoltolaissa ei nykyisin ole säännöksiä, joiden perusteella pienen lapsen hoidon tarve voitaisiin selvittää esimerkiksi lääketieteellisellä tutkimuksella silloin, kun hänen huoltajansa tätä vastustaa. Terveydenhuollon lainsäädännössä hoidon kannalta ratkaisevassa asemassa on riittävän kypsyyden omaavan lapsen oma suostumus. Lisäksi lapsen psyykkinen terveydentila voidaan mielenterveyslain (1116/1990) mukaan tutkia hänen vastustuksestaan riippumatta. Käytännössä ainakaan pienet lapset eivät kuitenkaan pääse terveydenhuollon tai mielenterveyspalvelujen piiriin ilman huoltajiensa myötävaikutusta.

Lapsen oikeutta suojeluun ja huolenpitoon ei pystytä turvaamaan kaikissa tilanteissa nykyisillä lastensuojelulain mukaisilla keinoilla tilanteissa, joissa vanhemmat kieltäytyvät lastensuojelun avohuollon tukitoimista ja lapsen tuen tarpeen selvittämisestä. Lapsen tilannetta ei päästä tällöin tarkemmin selvittämään, vaikka esimerkiksi neuvola tai koulu on tuonut esille huolensa lapsen tilanteesta ja lapsen tuen tarpeen. Tällöin sosiaaliviranomaiset eivät välttämättä voi edes varmistua mahdollisesta huostaanoton tarpeesta. Huostaanoton tekemiseksi sosiaaliviranomaisilla tulee jo olla varsin yksityiskohtaista tietoa lapsen tilanteesta. Erityisesti pienten lasten olosuhteet ja niihin liittyvät uhkat saattavat jäädä pitkäksikin aikaa vaille huomiota ja lapset ehtivät tästä syystä vaurioitua. Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä suurempi merkitys ajan kulumisella on lapsen kehitykselle. Vauvojen kohdalla muutama kuukausikin on pitkä aika. Lastensuojelun avohuollon tuen tulisi tavoittaa nykyistä nopeammin pienet lapset ja erityisesti vauvaperheet, jotta voitaisiin välttyä perheen tilanteen kärjistymiseltä ja lopulta huostaanotolta.

Lastensuojeluilmoitusta koskevaa sääntelyä tulisi täsmentää riittävän varhaisen viranomaisten yhteistyön aikaan saamiseksi. Säännöksen tulkinnassa on ilmennyt epäselvyyttä muun muassa siitä, syrjäyttääkö ilmoitusvelvollisuus säännöksessä mainittujen viranomaisen salassapitovelvollisuuden. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa ilmoitusvelvollisten piiri on määritelty mainitsemalla eri lasten ja lapsiperheiden kanssa työskenteleviä tahoja. Säännöksestä ei suoraan käy ilmi, koskeeko ilmoitusvelvollisuus myös esimerkiksi yksityistä terveydenhuoltoa. Lisäksi sen arvioiminen, milloin kyseessä on säännöksessä mainittu ilmeisen lastensuojelun tarpeessa oleva lapsi on muille kuin lastensuojelun ammattilaisille vaikeaa. Muiden viranomaisten lisäksi myös lastensuojelun viranomaisilla itsellään on ollut epäselvyyttä ilmoitusvelvollisuudesta tilanteissa, joissa lastensuojelun asiakkaan oleva lapsi muuttaa toiseen kuntaan.

Laissa ei myöskään nykyisin säädetä lastensuojeluilmoituksen kirjaamisesta eikä muutoinkaan lastensuojeluilmoituksen käsittelystä. Sosiaalilautakunnan toimintavelvollisuuden korostamiseksi lastensuojeluilmoituksen saapumisen jälkeen ja nykyisten käytäntöjen yhdenmukaistamiseksi laissa tulisi olla tätä koskevia menettelytapasäännöksiä.

Avohuollon sisällöstä ja toimintatavoista säädetään lastensuojelulaissa varsin niukasti. Sitä koskevat lähinnä pääosin perusteluteksteissä mainitut yleiset periaatteet ja säännökset avohuollon tukitoimista. Lastensuojelun avohuollon asiakkuus näyttäisi käytännössä yhä enemmän olevan sosiaalityön ja erilaisen perhetyön varassa. Lastensuojelulaissa mainitut avohuollon tukitoimet ja palvelut järjestetään kunnissa määrärahojen puitteissa. Alueellinen eriarvoistuminen ja palvelujen kirjo on lisääntynyt. Käytännössä avohuollon ensisijaisuuden toteutuminen edellyttää nykyistä täsmällisempää sääntelyä ja avohuollon resurssien turvaamista.

Avohuollon tukitoimena tapahtuvan sijoituksen määräajat, jotka koskevat alle 12-vuotiaita lapsia, ovat osoittautuneet liian joustamattomiksi. Tiukat aikarajat voivat johtaa useisiin sijoituksiin ja näin vaarantaa lapsen olosuhteiden vakautta ja ihmissuhteiden jatkuvuutta. Toisaalta määräaikojen puuttuminen yli 12-vuotiaiden kohdalla on johtanut ylipitkiin avohuollon sijoituksiin ja laitossijoituksiin ilman huostaanottoa tai selkeää tavoitteellista työskentelyä lapsen kotiinpaluun mahdollistamiseksi.

Avohuollon tukitoimena tapahtuvaa perhe- ja laitoshoitoa koskevassa säännöksessä ei ole otettu huomioon tilanteita, joissa 15 vuotta täyttänyt lapsi vaatii kyseistä toimenpidettä ja hänen huoltajansa kieltää toimenpiteen. Säännös jättää myös avoimeksi sen, miten suhtaudutaan tilanteeseen, jossa toinen huoltajista antaa suostumuksen sijoitukseen avohuollon tukitoimena, mutta toinen huoltajista kieltää sen. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi turvakotisijoituksessa.

Muun muassa lastensuojelulain uudistamiseen liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005 todettiin, että nykyinen huostaanoton edellytyksiä koskeva lain yleinen sanamuoto on kestänyt hyvin aikaa ja on edelleen perusteltu. Toisaalta osa kuultavista toi esille, että lapsen oikeus huostaanottoon tulisi määritellä tarkemmin, sillä käytännössä huostaanoton tekemistä voidaan nykyään pitkittää liian kauan.

Huostaanottokäytännöt vaihtelevat eri paikkakunnilla esimerkiksi sen suhteen, kuinka paljon avohuollon sijoituksia tai kiireellisiä huostaanottoja tehdään ennen varsinaista huostaanottoa. Välillisesti huostaanottojen kriteereihin saattavat vaikuttaa myös sijaishuollon resurssit ja toimintatavat. Voimassa oleva laki sisältää hyvin niukasti huostaanottomenettelyyn liittyviä säännöksiä, mikä saattaa osaltaan selittää eriytyneitä käytäntöjä. Huostaanottomenettelyyn liittyen lastensuojelulaissa on säädetty ainoastaan päätöksentekoon liittyvästä kuulemisesta, tiedoksiannosta ja päätöksen alistamisesta hallinto-oikeudelle. Huostaanottoprosessi tulisikin kuvata laissa nykyistä tarkemmin.

Lastensuojelulain uudistamiseen liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005 tuotiin esille myös kiireellisen huostaanoton käsitteen epätarkoituksenmukaisuus. Nimike kiireellinen huostaanotto ei anna oikeaa kuvaa kyseisen toimenpiteen luonteesta ja tarkoituksesta verrattuna varsinaiseen huostaanottoon.

Kiireellisen huostaanoton aikarajoja on yleisesti pidetty tarpeellisina, mutta ne ovat käytännössä osoittautuneet liian tiukoiksi lapsen ja myös vanhempien oikeusturvan kannalta. Kiireellisen huostaanoton jälkeen on yleensä perusteellisesti perehdyttävä lapsen ja perheen tilanteeseen, jotta voidaan arvioida perheen edellytykset tukea lapsen kasvua ja kehitystä. Kireä aikataulu saattaa estää luomasta arvioinnissa tarvittavan myönteisen yhteistyösuhteen vanhempien kanssa ja seurauksena voi olla tarpeeton tahdonvastainen huostaanotto. Puutteellinen tilanneselvitys saattaa myös johtaa siihen, että lapsi joudutaan palauttamaan epätyydyttäviin olosuhteisiin, jolloin usein seuraa toistuvia kiireellisiä huostaanottoja. Käytännössä määräajan riittävyyteen vaikuttaa myös se panostus, jolla akuutissa tilanteessa selvitetään lapsen ja perheen tilannetta ja tuetaan heitä. Sosiaalityöntekijällä tulee olla mahdollisuus paneutua keskittyneesti asiaan ja saada viivytyksettä tarvittavat konsultaatiot ja tukitoimet tilanteen hoitamiseksi.

Kiireelliseen huostaanottoon liittyvästä kuulemisesta ja siitä, milloin kuuleminen voidaan jättää suorittamatta, tulisi säätää laissa nykyistä tarkemmin. Päätöksen tekemistä kiireellisen huostaanoton lopettamisesta tilanteissa, joissa sijaishuollon tarve päättyy ennen laissa mainitun 14 päivän kulumista, tulisi korostaa laissa. Kyseisestä säännöksestä ei käy yksiselitteisesti ilmi, lakkaako huostaanotto tällöin lapsen kotiuttamiseen.

Lastensuojelulaki velvoittaa viranomaiset oma-aloitteisesti tarkistamaan huostaanoton edellytysten voimassa olon. Huostassapidon lopettamisen edellytysten tarkistaminen tapahtuu yleensä huoltosuunnitelmaneuvotteluiden yhteydessä. Käytännössä on kuitenkin esiintynyt tilanteita, joissa ei aktiivisesti työskennellä lapsen kotiuttamiseksi eikä huostassapidon lopettamisen edellytyksiä tarkisteta pitkiin aikoihin, ehkä vuosiin.

Toisaalta edellä mainituissa kuulemistilaisuuksissa tuotiin esille lapsen kannalta erittäin ongelmallisena tilanteet, joissa vanhempien toistuvat huostaanoton lakkauttamishakemukset sekä niiden käsittely sosiaaliviranomaisessa ja tuomioistuimessa estävät lapsen kiinnittymisen sijaishuoltopaikkaan, vaikka esimerkiksi vanhemman vaikean päihde- tai mielenterveysongelman vuoksi lapsen kotiuttaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Käytännössä ongelmana on myös lasten epätarkoituksenmukainen lyhytaikainen siirtely vanhempien ja sijaisperheen välillä, joka estää pysyvien ja turvallisten ihmissuhteiden kehittymisen. Voimassa oleva laki ei mahdollista riittävästi lapsen tilanteen rauhoittamista tällaisissa tilanteissa.

Lastensuojelulain mukaan huostaanotto päättyy lapsen tullessa täysi-ikäiseksi tai lapsen solmiessa avioliiton. Joissain tapauksissa ongelmana on ollut se, että alaikäisen lapsen solmimasta avioliitosta huolimatta lastensuojelun palvelujen ja sijaishuollon tarve olisi jatkunut. Tällöin lapseen ei kuitenkaan voida enää kohdistaa minkäänlaisia pakkotoimenpiteitä.

Huostaanottopäätöksen raukeamista koskevaan lastensuojelulain säännökseen liittyen ongelmana on ollut joissakin tapauksissa lapsen piilottaminen ennen kuin huostaanottopäätös on pantu täytäntöön. Myös jotkin muut lapsen tai nuoren taikka muun henkilön täytäntöönpanoa estävät toimet saattavat yksittäistapauksissa johtaa siihen, että huostaanottopäätöstä ei voida säännöksessä mainitun kolmen kuukauden aikana panna täytäntöön. Tältä osin säännöstä olisi syytä täsmentää.

Lastensuojelulain mukaan sosiaalilautakunnalle siirtyy huostaanoton jälkeen oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, valvonnasta ja muusta huolenpidosta sekä olinpaikasta. Vanhempien tai muiden huoltajien ja sosiaalilautakunnan vastuunjako huostassa olevan lapsen huollosta päättämisessä ei ole voimassa olevassa laissa kaikilta osin riittävän selkeästi säädetty. Nykyisten säännösten perusteella on esimerkiksi epäselvää, mikä merkitys huoltajan vastustuksella on esimerkiksi järjestettäessä huostaanotetulle lapselle tämän tarvitsemaa terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Lastensuojelulain säännös, jonka mukaan tuomioistuin voi päättää huostaanotetun lapsen huollosta, on edelleen tarpeen. Huollon siirrosta ja sen edellytyksistä säädetään lapsenhuoltolaissa ja –asetuksessa. Esimerkiksi säännöksen perusteluissa olisi tarpeen täsmentää niitä lastensuojelutilanteita, joissa sosiaaliviranomaiset voisivat tehdä hakemuksen huostaanotetun ja sijaishuollossa olevan lapsen huollon siirtämisestä.

Huostaanottopäätös ei millään tavalla vaikuta huoltajan asemaan lapsen edunvalvojana. Huostaanotosta huolimatta lapsen edunvalvojana toimivalla huoltajalla on oikeus käyttää lapsen puolesta puhevaltaa kaikissa lapsen omaisuutta koskevissa asioissa. Jos lapsi on esimerkiksi saanut perinnön isovanhemmiltaan, lapsen edunvalvojana toimivalla vanhemmalla voi tosiasiassa olla määrättävänään merkittävä lapselle kuuluva varallisuus. Lastensuojelulaissa on edelleen syytä säätää myös sosiaalilautakunnan oikeudesta panna vireille edunvalvojan määräämistä koskeva asia näissä tilanteissa, joissa edunvalvojan sijaisen määrääminen on tarpeen lapsen edun turvaamiseksi.

Lastensuojelulaissa ei ole erityissäännöksiä lapsen läheisverkoston kartoittamisesta, mutta käytännössä se voi sisältyä lapsen ja perheen kanssa tehtävään lastensuojelutyöhön. Lastensuojelulain uudistamiseen liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005 tuotiin esille, että nykyisin sen selvittäminen, missä määrin sukulaiset tai muut lapselle läheiset henkilöt voisivat ottaa vastuuta lapsen hoidosta esimerkiksi huostaanottotilanteissa, riippuu paljolti lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän työskentelytavoista.

Lastensuojelulaissa ei ole myöskään lapsen sukulaisten ja lapselle läheisten henkilöiden asemaa lapsen sijoituspaikkaa valittaessa koskevia säännöksiä. Sijaishuollon eri toteuttamistapoja ei aseteta voimassa olevassa lainsäädännössä mihinkään etusijajärjestykseen. Laissa ei myöskään oteta kantaa siihen, tuleeko lapsi sijoittaa sukulaisten vai ulkopuolisten tahojen hoidettavaksi. Lapsia koskevan lainsäädännön lähtökohtana on lapsen edun periaate. Tämä periaate sisältyy perustuslain ohella lukuisiin kansallisiin lakeihin ja Suomea sitoviin kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Sijaishuollon toteuttamistapa määräytyy kussakin yksittäistapauksessa lapsen edun mukaisesti siten, että valittu vaihtoehto parhaiten edistää lapsen tarpeita.

Muun muassa kansanedustajien lakialoitteissa (LA 13/2005 vp, LA 86/2003 vp) ja kirjallisissa kysymyksissä (KK 240/2005 vp, KK 71/2005 vp, KK 1048/2004 vp) on tuotu esille tarve täsmentää sukulaisten asemaa tilanteissa, joissa lapsi on jäänyt ilman huoltajaa tai lapsi ollaan lastensuojelutoimenpiteenä sijoittamassa kodin ulkopuolelle. Menettelytapojen yhdenmukaistamiseksi läheisverkoston kartoittamisesta olisi tarpeen säätää lastensuojelulaissa, vaikka läheisille ei voitaisi lapsen edun periaatteen mukaisesti säätää esimerkiksi etusijaa sijoituspaikan valinnassa. Lapsen sijoittamista koskeva asia tulisi aina ratkaista lapsen edun perusteella.

Mahdollisen huoltajuutta koskevan määräyksen ei pitäisi vaikuttaa lapsen oikeuteen saada lastensuojelun tukea. Tämän vuoksi olisi tarpeen säätää lakitasolla nykyistä lastensuojeluasetuksessa sijaitsevaa säännöstä vastaavasti lapsen huoltajaksi määrätyn henkilön oikeudesta perhehoitajalain mukaiseen tukeen.

Voimassa olevan lastensuojelulain yksityisesti sijoitettuja lapsia koskeva sääntely ei käytännössä ole toiminut siten, että kyseessä olevien lasten etu ja oikeudet tulisivat kaikissa tilanteissa riittävästi turvatuiksi. Lapsen kannalta ongelmalliseksi yksityinen sijoitus voi koitua esimerkiksi silloin, kun hän on vuoroin huoltajansa luona ja vuoroin niin kutsuttuna kasvattilapsena ilman, että hänen etuaan ja tarpeitaan olisi järjestelyissä otettu huomioon. Käytännössä on ilmennyt epäselvyyksiä joissakin tapauksissa jopa yksityissijoituksen suhteesta huostaanottoon. Sosiaaliviranomaiset ovat saattaneet hyväksyä yksityisen sijoituksen esimerkiksi isovanhemmille vaihtoehtona lapsen huostaanottamiselle. Yksityinen sijoitus ei kuitenkaan ilman erillistä huoltajamääräystä vaikuta lapsen huoltajuuteen, joten vanhempi on ollut edellä mainituissa tilanteissa edelleen oikeutettu päättämään lapsen huollosta ja halutessaan ottamaan lapsen takaisin luokseen asumaan.

Myöskään yksityistä sijoitusta koskevaa ilmoitusvelvollisuutta ei aina noudateta, josta johtuen sosiaaliviranomaisilla ei ole tietoa kunnan alueelle sijoitetuista lapsista. Käytännössä yksityisesti sijoitetuille lapsille ja heitä hoitaville henkilöille ei ole tarjottu myöskään riittävästi heidän tarvitsemaansa, esimerkiksi lastensuojelun avohuollon tukea.

Sijaishuollossa suurimmat ongelmat liittyvät lastensuojelulain uudistamiseen liittyvien kuulemistilaisuuksien sekä Lastensuojelun kehittämisohjelman sijaishuolto-osion raportin (Päivi Känkänen ja Sari Laaksonen: Selvitys sijaishuollon ja jälkihuollon nykytilasta ja kehittämistarpeista, 2006) mukaan lapsille sopivien sijaishuoltopaikkojen puutteeseen ja hoidon laadun takaamiseen. Näihin ei välttämättä pystytä vaikuttamaan pelkästään lastensuojelulain keinoin. Laissa tulisi kuitenkin korostaa lapselle sopivan sijaishuoltopaikan valintaa, jotta sijaishuoltopaikka ei määräytyisi käytännössä pelkästään sen perusteella, mitä paikkoja kunnalla sattuu sijoitusta tehtäessä olemaan vapaana ja käytettävissä. Lisäksi lakiin voitaisiin mahdollisesti tarvita täsmällisempiä säännöksiä laitoshoidon sisällöstä, lapsen osallisuudesta ja lapsen pysyvien aikuis- ja sisaruussuhteiden tai muiden läheissuhteiden vaalimisesta sijaishuollon aikana.

Lastensuojelulaitosten nimikkeitä koskevat säännökset lastensuojelulaissa (29 §) ja -asetuksessa (8 §) eivät vastaa nykyisin toiminnasta käytettyjä käsitteitä. Ne kaipaisivat selkiyttämistä ja ajanmukaistamista. Esimerkiksi tilastoista on nykyisin vaikea saada kokonaiskuvaa sijaishuoltopaikoista ja niihin sijoitetuista lapsista, sillä käytetyt toimintamuotojen nimikkeet eivät käytännössä vastaa toiminnan luonnetta. Toisaalta laitosten ja niiden toiminnan monimuotoisuuden vuoksi nimikkeistä säätäminen laissa ei välttämättä ole mahdollista eikä tarkoituksenmukaista.

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä ja aiemmin Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmä ehdotti täsmennyksiä muun muassa lastensuojelulaitosten toimitiloja, hoitopaikkojen määrää ja henkilöstöä sekä perhehoitoa koskeviin säännöksiin. Laitosten toiminnan edellytyksiä on pohtinut myös aiemmin sosiaali- ja terveysministeriön asettama Yksityisten sosiaalipalvelujen toimintaedellytyksiä pohtinut työryhmä, niin kutsuttu SOSPA-työryhmä, joka teki muun muassa useita toimitiloja koskevia ehdotuksia (Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 1998:17).

Voimassa olevan lastensuojeluasetuksen lastensuojelulaitoksissa hoidettavien lasten määrää ja henkilöstöä koskevat säännökset ovat peräisin 1980-luvulta. Ne vastaavat tarpeisiin, joita on perustaltaan tasapainoisilla lapsilla, jos he esimerkiksi huoltajan kuoleman tai muun vastaavan syyn vuoksi tarvitsevat kodinomaista hoitoa ja huolenpitoa. Kodin ulkopuolelle sijoitettavat lapset ja nuoret oireilevat kuitenkin nykyisin hyvin monin tavoin ja tarvitsevat apua muun muassa huume- ja muihin päihdeongelmiin, psykiatrisiin ongelmiin ja vakaviin käyttäytymishäiriöihin. Erilaiset lapset tarvitsevat erilaisia palveluja ja henkilöstöltä vaaditaankin hyvin laaja-alaista ammattitaitoa sekä kykyä työskentelyyn tilanteissa, joissa tuloksia on odotettavissa vasta pitkäjänteisen työskentelyn seurauksena. Tästä syystä lastensuojeluasetuksen säännökset laitosten lapsiryhmien enimmäiskoosta ja henkilöstömitoituksesta eivät vastaa nykyhetken tarpeita. Nykyiset asetuksen säännökset henkilöstömääristä eivät myöskään ole yksiselitteiset sen suhteen, ketkä kaikki lasketaan mukaan hoito- ja kasvatushenkilökuntaan, vaan säännöksiä tulkitaan monella tavalla.

Lastensuojelulaitoksessa yhdessä hoidettavan lapsiryhmän koko voi nykyisen lainsäädännön mukaan olla kahdeksan, poikkeustilanteissa ylikin. Tämä määrä on Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ja aiemmin Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmän mukaan selvästi liian suuri. Laitoksiin sijoitettujen lasten vaikeat ongelmat sekä näin suuressa lapsiryhmässä tiheänä toistuva lasten vaihtuvuus aiheuttavat paljon levottomuutta. Lapsen mahdollisuudet sopeutua vaihtuvaan ryhmään ja kuntoutua siinä heikkenevät olennaisesti ryhmäkoon kasvaessa.

Lasten sijaishuollossa saaman hoidon ja kasvatuksen laadun takaamiseksi lakiin tarvittaisiin laitos- ja asuinyksikkökohtaista paikkalukua koskevien säännösten lisäksi nykyvaatimusten mukaiset mitoitukset henkilöstön määrästä ja ammatillisista kelpoisuuksista.

Lastensuojelulain uudet säännökset lastensuojelulaitoksessa sijaishuollossa oleviin lapsiin sovellettavista rajoitustoimenpiteistä tulevat voimaan 1 päivänä marraskuuta 2006. Tässä yhteydessä on siten vielä liian aikaista arvioida säännösten toimivuutta käytännössä.

Kunnan velvollisuus järjestää jälkihuoltoa koskee nykyisin ainoastaan sijaishuollossa olleita lapsia. Kuitenkin myös avohuollon tukitoimena sijoitettu lapsi ja nuori sekä hänen perheensä tarvitsevat yleensä erilaisia tukitoimia sijoituksen päätyttyä. Avohuollon tukitoimena tehtävät sijoitukset voivat olla hyvin pitkiä, sillä lastensuojelulain mukaan on käytännössä mahdollista sijoittaa 12 vuotta täyttänyt lapsi kodin ulkopuolelle ilman huostaanottopäätöstä rajoittamattomaksi ajaksi. Näistä syistä jälkihuoltovelvoite olisi syytä ulottaa myös ainakin pitkäaikaisesti avohuollon tukitoimena sijoitettuina olleisiin lapsiin.

Lastensuojelulain uudistamiseen liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005 tuotiin esille tarve täsmentää sitä, koskeeko jälkihuolto myös hyvin pienenä sijoitettuna olleita lapsia, jotka eivät ennen täysi-ikäiseksi tuloaan ole enää ehkä vuosiin olleet lastensuojelutoimenpiteiden kohteena.

Jälkihuoltovelvoitteen ikärajaa on esitetty useissa yhteyksissä nostettavaksi nykyisestä 21 vuodesta. Muun muassa edellä mainitussa Lastensuojelun kehittämisohjelman sijaishuolto-osion raportissa ehdotetaan nuoren jälkihuolto-oikeuden ikärajan nostamista nykyisestä 21 ikävuodesta aina 25 ikävuoteen asti. Perusteena on tuotu esille muun muassa lastensuojelulasten muita lapsia hitaampi kypsyminen.

Jälkihuoltoikärajan nostamisen sijasta lapsen ja nuoren kannalta saattaisi olla enemmän merkitystä sillä, että jälkihuolto olisi nykyistä toimivampaa ja myös laissa sisällöltään selkeämmin määriteltyä huolenpitoa 21-vuotiaaksi asti. Puutteellisuudet jälkihuollossa ja jälkihuollon toimimattomuus ovat edelleenkin yleisiä. Jälkihuolto on nykyisin järjestetty hyvin vaihtelevin ja epäyhtenäisin toimintakäytännöin. Jälkihuollon järjestämisessä lähtökohtana tulisi olla nuoren yksilölliset tarpeet ja hänen elämäntilanteensa. Tästä lähtökohdasta huolimatta tietyt perusasiat tulisi taata jokaiselle nuorelle. Jotta jälkihuolto tukisi paremmin itsenäistymässä olevan nuoren tarpeita, tulisi laissa täsmentää jälkihuollon sisältöä.

Voimassa oleva lastensuojelulaki sisältää lastensuojelulaitosten valvontaa koskevia erityissäännöksiä. Muilta osin valvonnasta säädetään muualla lainsäädännössä kuten sosiaalihuoltolaissa ja yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetussa laissa. Lastensuojelua koskevista valvontavastuista ei ole säädetty kaikilta osin riittävän täsmällisesti. Epäselvyyttä on erityisesti eri valvontavastuussa olevien tahojen yhteistyön toteuttamisesta tilanteissa, joissa lapsi on sijoitettu kotikuntansa ulkopuolelle. Lisäksi valvontaa vaikeuttavat tiedon kulun ongelmat. Muun muassa apulaisoikeuskansleri on kiinnittänyt edellä mainitussa huostaanotettujen lasten perusopetuksen toteutumista koskevassa päätöksessään huomiota siihen, että kunnilla ei ole tietoa toisten kuntien alueelleen sijoittamista lapsista. Lastensuojelulaissa tulisi säätää tiedonkulusta näissä tilanteissa.

Lastensuojeluasioiden päätöksentekojärjestelmän on kokonaisuutena katsottu täyttävän muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa ja perustuslain 21 §:ssä tarkoitetut vaatimukset, sillä tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa luottamuselimen päätös on alistettava hallinto-oikeudelle ja muissa asioissa asianosaiset voivat saattaa päätökset muutoksenhakuna hallinto-oikeuden tutkittavaksi. Yksilön oikeusturvan kannalta voidaan kuitenkin pitää ongelmallisena sitä, että voimassa olevan lainsäädännön mukaan asioiden valmistelu, päätöksenteko ja toimeenpano kuuluvat lastensuojelussa samalle taholle eli kunnan toimielimelle ja toimivallan siirron myötä sen alaisille viranhaltijoille.

Luottamushenkilöistä koostuvien elimien käytöllä kunnan hallinnossa katsotaan edistettävän kansalaisten luottamusta hallintoon ja lainkäyttöön. Tämä tuo myös paikallistuntemusta ratkaisutoimintaan sekä lastensuojelun osalta korostaa paikallista yhteisvastuuta. Luottamuselimen ensisijainen tehtävä on kuitenkin kunnan toiminnan suuntaviivojen suunnittelu eikä yksittäistapausten ratkaiseminen. Sosiaalihuollosta vastaava kunnan toimielin sopii näin huonosti yksilön oikeuksia tai velvollisuuksia koskevien asioiden ratkaisijaksi.

Toimielimen asema yksittäisen tahdonvastaisen huostaanoton ratkaisijana on pulmallinen myös taloudellisten sidosten vuoksi. Sen on otettava huomioon kyseisen kunnan taloudelliset mahdollisuudet toteuttaa välttämättömäksi osoittautuneita lastensuojelutoimia. Vaikka huostaanoton edellytykset tapauksessa täyttyisivät, saatetaan taloudellisista syistä toisinaan päätyä toimenpiteistä luopumiseen.

Erityisesti tahdonvastaisella huostaanotolla puututaan lapsen edun vuoksi voimakkaasti vanhempien kasvatusoikeuteen ja perheen yksityisyyteen. Asianomaiset voivat kokea puuttumisen perhe-elämään varsin kielteisenä ja leimaavana. Tämän vuoksi on tärkeää, että yksilöiden oikeusturva ja päätöksenteon riittävä asiantuntemus varmistetaan etenkin tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa. Niin ikään on tärkeää, että päätöksentekijän koetaan olevan puolueeton ja riippumaton.

Lastensuojelua koskevan päätöksentekojärjestelmän uudistamista on pohtinut edellä mainittu vuonna 1995 mietintönsä luovuttanut Lapsioikeudellista päätöksentekomenettelyä selvittänyt toimikunta. Toimikunta päätyi ehdottamaan tahdonvastaisten huostaanottoasioiden ensivaiheen päätöksenteon siirtämistä nykyisistä lautakunnista hallinto-oikeuksiin ja muiden lastensuojeluasioiden päätöksenteon siirtämistä viranhaltijatasolle.

3 Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

3.1 Tavoitteet

Ehdotusten keskeisenä tavoitteena on turvata lapsen oikeuksien ja edun huomioon ottaminen lastensuojelua toteutettaessa. Tähän liittyen tavoitteena on varmistaa lapsen ja hänen perheensä tarvitsemat tukitoimet ja palvelut erityisesti lapsen hyvinvointia tai kehitystä uhkaavissa tilanteissa sekä vanhempien tukeminen myös huostaanoton jälkeen. Tavoitteena on turvata lastensuojelun asiakkaina olevien lasten ja heidän perheidensä yhdenvertaisuus riippumatta siitä, missä kunnassa he asuvat.

Perustuslain perusoikeuksia koskevat velvoitteet lähtevät siitä, että julkisen vallan vastuulla on turvata erityisen haavoittuvassa asemassa olevien ryhmien asema ja oikeudet. Tätä päämäärää pyritään edistämään nimenomaan lakitasolle otettavilla voimassa olevaa lakia täsmällisemmillä tukitoimien sisältöä, henkilöstömitoituksia, menettelyä ja päätösvallan käyttöä koskevilla sekä muilla vastaavilla säännöksillä. Mainittu koskee koko lastensuojelua asiakkuuden alkamisesta aina jälkihuoltoon asti.

Ehdotuksilla pyritään myös edistämään viranomaisten välistä yhteistyötä lasten kasvuolosuhteiden ja palvelujen kehittämisessä sekä yksittäistä lasta ja hänen perhettään koskevan lastensuojelun toteuttamisessa. Tavoitteena on myös ongelmiin puuttuminen entistä varhaisemmassa vaiheessa ja annetun tuen vaikuttavuuden parantaminen. Tähän tähtäävät muun muassa ilmoitusvelvollisuutta ja avohuollon sisältöä täsmentävät ja työskentelyn suunnitelmallisuutta korostavat säännökset.

Lisäksi ehdotusten tarkoituksena on parantaa lapsen ja vanhempien oikeusturvaa täsmentämällä menettelytapoja sekä erityisesti lastensuojeluun liittyvää päätöksentekoa ja muutoksenhakua koskevaa sääntelyä.

Edellä mainittujen tavoitteiden toteuttamiseksi uuden lastensuojelulain toimeenpanossa tulee kiinnittää erityistä huomiota ohjeistamiseen ja koulutukseen. Siinä voidaan hyödyntää Lastensuojelun kehittämisohjelmassa jo tehdyn ja tekeillä olevan kehittämistyön tuloksia.

Lastensuojelun kehittämisohjelmassa valmistellaan parhaillaan ehdotetun uuden lain mukaisia ja sitä täydentäviä lastensuojelun laatua koskevia valtakunnallisia linjauksia. Linjausten tarkoituksena on toimia lastensuojelupalvelujen ja niiden laadun tavoitteellisen kehittämisen välineenä. Lisäksi erityisesti käytännön lastensuojelutyön tukemiseksi Lastensuojelun kehittämisohjelmassa ollaan valmistelemassa internet-pohjaista Lastensuojelun käsikirjaa osaksi sosiaalihuollon ammattilaisille tarkoitettua Sosiaaliportti-verkkopalvelua. Lastensuojelun käsikirjaan sisällytettäisiin lainsäädännön lisäksi muun muassa lastensuojelutyön eri vaiheita koskevia niin kutsuttuja hyviä käytäntöjä.

3.2 Keskeiset ehdotukset

Lastensuojelulain rakenne

Ehdotetun uuden lastensuojelulain rakenteessa pyritään tuomaan nykyistä selkeämmin esille lastensuojelun työskentelyn eri vaiheet ja lastensuojeluprosessin eteneminen. Lisäksi säännöksiä on pyritty ryhmittelemään loogisesti yhteen kuuluviin kokonaisuuksiin. Lain alussa sijaitsisivat lastensuojelun yleisiä periaatteita koskevat säännökset sekä säännökset lasten ja nuorten hyvinvointia edistävistä toimista. Tämän jälkeen säädettäisiin lastensuojelun järjestämisestä. Yksittäistä lasta ja hänen perhettään koskevan lastensuojelun sääntely alkaisi lapsen osallisuutta koskevilla säännöksillä sekä kaikkea lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua koskevilla menettelysäännöksillä. Tämän jälkeen luvut etenisivät asiakkuuden alkamisesta jälkihuoltoon. Lain lopussa sijaitsisivat valvontaa sekä oikeudenkäyntimenettelyä ja muutoksenhakua koskevat säännökset.

Ehdotettu laki muodostuu siten yhteensä 17 luvusta, jotka ovat seuraavat:

1 luku.   Yleiset säännökset

2 luku.   Lasten ja nuorten hyvinvoinnin   edistäminen

3 luku.   Lastensuojelun järjestäminen 

4 luku.   Lapsen osallisuus

5 luku.   Lastensuojeluasiakkuuden alkaminen

6 luku.   Menettelysäännöksiä

7 luku.   Avohuolto

8 luku.   Lapsen kiireellinen sijoitus

9 luku.   Huostaanotto

10 luku.   Sijaishuolto

11 luku.   Rajoitukset sijaishuollossa

12 luku.   Jälkihuolto

13 luku.   Valvonta

14 luku.   Asian käsittely hallintotuomioistuimessa

15 luku.   Muutoksenhaku

16 luku.   Erinäiset säännökset

17 luku.   Voimaantulosäännökset.

Yleiset säännökset

Yleisiä säännöksiä koskevaan 1 lukuun ehdotetaan sisällytettäväksi ensinnäkin kaikkea lastensuojelun toimintaa koskevia periaatteita, joissa pyritään erityisesti ottamaan huomioon lastensuojelun kannalta keskeiset perus- ja ihmisoikeudet. Lisäksi lukuun sisältyy joitakin keskeisiä määritelmiä.

Lain tarkoituksena olisi turvata erityisesti lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaiset lapsen oikeudet turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun tilanteissa, joissa lapsen hyvinvointi uhkaa vaarantua.

Lastensuojelulaissa ehdotetaan tuotavaksi nykyistä selkeämmin esille huoltajan ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja hyvinvoinnista. Laissa korostettaisiin myös viranomaisten velvollisuutta varhaiseen puuttumiseen ja tukeen. Lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten tulee tukea vanhempia ja huoltajia heidän kasvatustehtävässään ja tarjota perheelle tarvittaessa erityistä tukea mahdollisimman varhain sekä ohjata lapsi ja perhe tarvittaessa lastensuojelun piiriin. Lastensuojelun on tuettava huoltajia, vanhempia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa järjestämällä tarvittavia palveluja ja tukitoimia. Jos nämä toimet eivät kuitenkaan riitä turvaamaan lapsen hyvinvointia, lastensuojelun on vastattava lapsen hyvinvoinnista viimekädessä sijoittamalla lapsi kodin ulkopuolelle tai ryhtymällä muihin toimenpiteisiin lapsen hoidon ja huollon järjestämiseksi.

Yksittäistä lasta ja hänen perhettään koskevia lastensuojelun toimintamuotoja, joista käytetään voimassa olevassa laissa käsitettä perhe- ja yksilökohtainen lastensuojelu, ehdotetaan kutsuttavaksi lapsi- ja perhekohtaiseksi lastensuojeluksi. Uusina lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun toimintamuotoina mainittaisiin nykyisten avohuollon tukitoimien, huostaanoton ja sijaishuollon sekä jälkihuollon lisäksi lastensuojelun asiakkuuden alussa tehtävä lastensuojelutarpeen selvitys ja nykyistä kiireellistä huostaanottoa vastaava toimenpide lapsen kiireellinen sijoitus.

Lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun lisäksi laissa ehdotetaan määriteltäväksi ehkäisevä lastensuojelu. Ehkäisevällä lastensuojelulla tarkoitettaisiin jäljempänä 2 luvussa tarkemmin säädettyjä lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen liittyviä tehtäviä kuten lasten ja nuorten kasvuolojen seuraamista ja kehittämistä sekä palvelujärjestelmän kehittämistä. Näiden ohella ehkäisevää lastensuojelua olisi lapsen ja perheen erityinen tukeminen kunnan peruspalveluiden piirissä silloin, kun lapsi ja perhe eivät ole lastensuojelun asiakkaina.

Lastensuojelun keskeiset periaatteet ehdotetaan säilytettäväksi pääpiirteissään ennallaan. Uutena periaatteena mainittaisiin pyrkiminen ongelmien ehkäisemiseen ja varhaiseen puuttumiseen. Lisäksi avohuollon tukitoimien ensisijaisuus ehdotetaan nimenomaisesti mainittavaksi myös keskeisenä periaatteena, jota täsmennettäisiin lapsen etua koskevilla näkökohdilla. Periaatteita koskevassa säännöksessä pyritään myös määrittelemään lastensuojelussa keskeistä lapsen edun käsitettä. Lapsen etua tulisi arvioida paljolti lapsenhuoltolain 1 §:n mukaisilla perusteilla, joita kuvattaisiin lastensuojelun näkökulmasta lastensuojelun periaatteita koskevassa säännöksessä.

Lapsen osallisuuden vahvistamiseksi lastensuojelussa lapsen mielipiteiden ja toivomusten huomioon ottamisesta sekä lapsen oikeudesta saada tietoa häntä itseään koskevassa lastensuojeluasiassa säädettäisiin myös lain yleisissä säännöksissä. Lapsen mielipiteen selvittämistä ja kuulemista koskevat yksityiskohtaisemmat säännökset sijaitsisivat jäljempänä luvussa Lapsen osallisuus.

Lisäksi yleisiin säännöksiin sisältyisi lapsen ja nuoren määritelmät, joiden mukaan lapsena pidetään alle 18-vuotiaita ja nuorina 18—20-vuotiaita.

Lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen

Lastensuojelulain 2 luvussa ehdotetaan säädettäväksi kunnan eri viranomaisia koskevista tehtävistä lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämisessä. Pääosin vastaavia velvoitteita sisältyy voimassa olevan lain kasvuolojen kehittämistä ja kasvatuksen tukemista koskevaan 2 lukuun. Kyseiset säännökset ovat edelleen lastensuojelulaissa tarpeen, koska lasten ja nuorten hyvinvointia ei voida turvata yksin lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun keinoin.

Lastensuojelulaissa pyritään selkiyttämään sitä, miltä osin lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen ja turvaaminen on nimenomaan kunnan lastensuojeluviranomaisten tehtävä ja miltä osin sen tulisi olla kunnan muiden viranomaisten tai muiden toimijoiden yhteistyötä. Ehkäisevää lastensuojelua toteutettaisiin erityisesti kunnan lapsille ja perheille suunnatuissa peruspalveluissa.

Lastensuojelulaki sisältäisi siten erityisesti kuntia koskevia säännöksiä lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämisestä eri hallinnonaloilla. Valtion osalta vastaavista tehtävistä lasten elinolojen kehittämisessä säädetään muualla lainsäädännössä. Esimerkiksi lapsiperheiden sosiaalipalvelujen ja lastensuojelun yleinen suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluu sosiaalihuoltolain mukaan sosiaali- ja terveysministeriölle osana sosiaalihuoltoa. Läänin alueella sosiaalihuollon suunnittelu, ohjaus ja valvonta kuuluvat lääninhallitukselle. Sosiaalihuollon asiantuntijavirastona toimii sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus, jonka tehtävänä on muun muassa seurata ja arvioida sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaa ja kehitystä, tuottaa ja hankkia alan kotimaista ja kansainvälistä tietoa ja osaamista sekä välittää sitä käyttäjille, ylläpitää alan tiedostoja ja rekistereitä sekä harjoittaa alan tutkimus- ja kehittämistoimintaa. Syyskuussa 2005 toimintansa aloittanut lapsiasiavaltuutettu vastaa osaltaan valtion tasolla eri sektoreiden toimintojen yhteensovittamisesta ja yleisen lapsipolitiikan linjaamisesta. Lapsiasiavaltuutetun tukena toimii lapsiasianeuvottelukunta, jonka tehtävänä on edistää lasten aseman ja oikeuksien kannalta tarpeellista viranomaisten ja muiden tahojen välistä yhteistyötä.

Ehdotettuun lakiin sisältyisi velvoite seurata kunnassa lasten ja nuorten hyvinvointia ja kehittää lasten ja nuorten kasvuoloja. Kasvuolojen kehittämisellä tarkoitettaisiin toimia, jotka välittömästi tai välillisesti parantavat ja kehittävät lasten elinympäristöä ja muita kasvuoloja. Kasvuoloihin vaikuttaminen olisi ennen kaikkea eri viranomaisten ja yhteisöjen yhteistyöalue.

Lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kannalta on ensisijaisen tärkeätä, että yleiset ja kaikille tarkoitetut palvelut tukevat lasten ja nuorten kasvatusta. Tämän vuoksi lakiin ehdotetaan voimassa olevaa lakia vastaavaa velvoitetta palvelujen kehittämiseen kasvatuksen tukemiseksi. Kasvatuksen tukemisella tarkoitettaisiin laajasti ottaen kaikkia sellaisia eri viranomaisten yhteistyöhön perustuvia toimia, joilla pyritään kehittämään lapsiperheiden ja heidän välittömän arkiympäristönsä mahdollisuuksia edistää lasten ja nuorten suotuisaa kasvua ja kehitystä. Tavoitteena olisi, että lasten ongelmat voitaisiin havaita mahdollisimman varhain ja tällöin antaa lapselle tai perheelle heidän tarvitsemaansa erityistä tukea.

Peruspalveluilla on merkittävä rooli lapsen erityisen tuen tarpeen havaitsemisessa ja myös siihen vastaamisessa yhteistyössä lastensuojelun kanssa. Esimerkiksi äitiys- ja lastenneuvolatoiminta ja päivähoitopalvelut ehkäisevät osaltaan lastensuojelun tarvetta ja niissä voidaan myös havaita tuen tarve varhain. Kouluterveydenhuolto on tärkeä lastensuojelun yhteistyökumppani, johon oppilaiden ja vanhempien on helppo turvautua. Myös mielenterveyspalvelut ja päihdehuollon palvelut ovat tärkeitä lastensuojelun yhteistyötahoja.

Oppilashuoltoa koskevan lainsäädännön uudistamistarpeita on valmisteltu edellä mainitussa oppilashuoltotyöryhmässä. Oppilashuoltotyöryhmän ehdotusten mukaisesti lastensuojelulaissa säädettäisiin edelleen voimassa olevaa lakia asiallisesti vastaavasti kunnan velvollisuudesta järjestää esi- ja perusopetuksen piirissä oleville oppilaille koulukuraattori- ja koulupsykologipalveluja koulunkäynnin tukemiseksi sekä kehitykseen liittyvien sosiaalisten ja psyykkisten vaikeuksien ehkäisemiseksi ja poistamiseksi.

Myös aikuisia koskevissa palveluissa tulisi ottaa huomioon nykyistä paremmin heidän hoidossaan ja kasvatuksessaan olevien lasten tuen tarve. Sosiaali- ja terveyspalveluiden kuten päihde- ja mielenterveyspalvelujen lisäksi tämä velvoite ehdotetaan laajennettavaksi muun muassa koskemaan tilanteita, joissa lapsen vanhempi tai muu huoltaja suorittaa vankeusrangaistusta.

Päihdeongelmat ovat merkittävä ja edelleen kasvava syy lastensuojelun tarpeeseen. Oman erityisen asiakasryhmän muodostavat päihteitä väärinkäyttävät raskaana olevat naiset. Sosiaali- ja terveyspalvelujen kiinteä yhteistyö ja erityisesti raskaana oleville naisille räätälöity päihdekuntoutus olisivat omiaan suojaamaan syntyvää lasta. Tämän vuoksi lastensuojelulaissa ehdotetaan selkiytettäväksi voimassa olevan lain velvoitetta raskaana olevien naisten erityisten palvelujen järjestämiseen syntyvien lasten suojaamiseksi. Palveluja voitaisiin edelleen järjestää lastensuojelulain nojalla ainoastaan raskaana olevan naisen suostumukseen perustuen.

Lastensuojelun järjestäminen

Lastensuojelulain 3 luvussa säädettäisiin lastensuojelun järjestämiseen liittyvistä velvoitteista, jotka koskevat erityisesti kuntia. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa kunnan velvollisuudesta järjestää lastensuojelua on säädetty varsin yleisluontoisesti. Jotta lastensuojelun asiakkaiden oikeudet ja heidän tarvitsemansa palvelut ja muu tuki voitaisiin turvata, kunnan velvollisuuksia lastensuojelun järjestämisessä pyrittäisiin täsmentämään. Laissa säädettäisiin nykyistä tarkemmin muun muassa palveluilta vaadittavasta laadusta, lastensuojelua koskevasta päätöksenteosta kunnassa, henkilöstöltä vaadittavista ammatillisista kelpoisuuksista ja eri alojen asiantuntemuksesta lastensuojelun tukena. Säännösten tavoitteena on, että lastensuojelun asiakkaana olevat lapset ja heidän perheensä olisivat yhdenvertaisessa asemassa riippumatta siitä, missä kunnassa he asuvat.

Lastensuojelun järjestämisvastuu säilyisi kunnalla. Lastensuojelussa tarvitaan nykyistä enemmän koko kunnan kattavaa toiminnan suunnittelua, jotta esimerkiksi ehkäisevä näkökulma voitaisiin ottaa nykyistä paremmin huomioon ja turvata tarvittava yhteistyö palvelujen järjestämisessä. Laissa ehdotetaan säädettäväksi koko kunnan tasolla hyväksyttävästä lastensuojelun suunnitelmasta, jossa kuvattaisiin lastensuojelun palveluiden järjestämisen ja niihin varattavien voimavarojen lisäksi myös kunnassa tehtävä ehkäisevä työ ja kehittämistoiminta sekä lastensuojeluun liittyvä viranomaisten välinen yhteistyö. Suunnitelman hyväksyisi kunnanvaltuusto. Suunnitelma voitaisiin laatia myös usean kunnan yhteistyönä, mikä mahdollistaisi seudullisen yhteistyön lastensuojelun palvelujärjestelmän rakentamisessa.

Lastensuojeluun liittyviä palveluja on usein tarkoituksenmukaista järjestää kuntien yhteistyönä, jolloin pystytään muun muassa kartuttamaan tarvittavaa erityisasiantuntemusta ja takaamaan palvelujen järjestämiseksi riittävä väestöpohja. Lastensuojelulaissa pyrittäisiin ottamaan huomioon kuntien välisen yhteistyön mahdollisuus silloin, kun se olisi tarkoituksenmukaista. Lastensuojelun palvelukokonaisuus ja erilaiset työtä tukevat rakenteet olisi mahdollista rakentaa yhden kunnan sijasta myös seudullisesti usean kunnan yhteistyönä. Parhaillaan käynnissä olevan kunta- ja palvelurakenneuudistuksen yhteydessä ratkaistaneen myös lastensuojelun osalta tarkemmin, millaiset palvelujen järjestämisen rakenteet jatkossa ovat.

Lastensuojelun järjestämistä koskevassa 3 luvussa säädettäisiin myös kunnallisesta päätöksenteosta eräissä lapsen ja perheen oikeusturvan kannalta erityisen merkittävissä lastensuojeluasioissa. Näissä asioissa päätöksenteko tapahtuisi kunnassa kaksiportaisesti siten, että päätöksentekijänä olisi kunnan johtosäännön mukaan määräytyvä sosiaalihuollon johtava viranhaltija tai hänen määräämänsä viranhaltija ja päätöksen valmistelusta vastaisi lastensuojelun sosiaalityöntekijä. Päätöksentekomallin tarkoituksena on ensinnäkin parantaa lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen ja hänen perheensä oikeusturvaa erottamalla valmistelu ja päätöksenteko toisistaan. Toisaalta tavoitteena on yhtenäistää ratkaisukäytäntöä kunnan sisällä ja turvata asiaa valmistelevalle työntekijälle johdon tuki näissä joskus hyvinkin vaikeissa ja ristiriitaisissa tilanteissa.

Lisäksi päätöksentekoon liittyen säädettäisiin lapsen asioista vastaavasta sosiaalityöntekijästä, jollainen tulisi nimetä jokaiselle lastensuojelun asiakkaana olevalle lapselle. Lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä olisi kokonaisvastuussa lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun toteuttamisesta, johon kuuluisi muun muassa lapsen ja perheen tuen tarpeen arviointi ja seuranta sekä pääosin tarvittaviin palveluihin ja tukitoimiin liittyvä päätöksenteko.

Lastensuojeluasioiden koko ajan monimutkaistuessa eri asiantuntemusta omaavien työntekijöiden yhteistyön tarve kasvaa jatkuvasti. Muun muassa huostaanoton valmistelussa on tärkeää, että sosiaalityöntekijä saa nopeasti tarvitsemansa konsultaatiot, arvioinnit ja lausunnot yhteistyötahoilta. Lastensuojelun toteuttamisessa tarvittavan asiantuntija-avun saaminen ja viranomaisten välinen yhteistyö pyritään varmistamaan velvoittamalla kunnat huolehtimaan siitä, että lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on käytössään lapsen kasvun ja kehityksen, terveydenhuollon, oikeudellista sekä muuta lastensuojelun toteuttamisessa tarvittavaa asiantuntemusta. Moniammatillisen asiantuntemuksen turvaamiseksi kunta tai useampi kunta yhdessä voisi perustaa lastensuojelun asiantuntijaryhmän. Näin eri alojen asiantuntemusta päästäisiin hyödyntämään lastensuojelussa ja siitä tulisi mahdollisesti nykyistä enemmän hallintokuntien yhteinen asia. Yhteistyön kautta voitaisiin parhaimmillaan lisätä työntekijöiden kykyä tunnistaa omissa ammattikäytännöissään lapsen ongelmia ja tarjota tukea nykyistä varhaisemmassa vaiheessa. Asiantuntijaryhmän sijasta tarvittava moniammatillinen tuki voitaisiin järjestää myös muulla toimivaksi osoittautuneella tavalla.

Lisäksi lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun toteuttamiseen liittyviä terveydenhuollon viranomaisten velvoitteita ehdotetaan täsmennettäväksi. Asiantuntija-avun antamisen lisäksi terveydenhuollon viranomaisten tulisi järjestää lastensuojelun yhteydessä tarvittavat lapsen tutkimukset ja hoito- ja terapiapalvelut. Erityisesti lasten tarvitsemat pahoinpitelyn tai seksuaalisen hyväksikäytön epäilyn selvittämiseen liittyvät palvelut ehdotetaan järjestettäväksi kiireellisinä.

Lastensuojelulain kuntien välistä vastuunjakoa lastensuojelun järjestämisessä koskevat säännökset ehdotetaan säilytettäväksi pääpiirteissään ennallaan. Säännöksiä pyritään kuitenkin selkiyttämään, jotta lastensuojelun asiakkaana olevan lapsen ja hänen perheensä tarvitsemat palvelut voitaisiin turvata kaikissa tilanteissa ja toisaalta välttää kuntien välisiä hallintoriita-asioita tuomioistuimissa. Lainsäädännön selkiyttämiseksi järjestämisvastuussa olevaa kuntaa koskeva säännös ehdotetaan myös jaettavaksi täysin kotimaisia ja toisaalta kansainvälisiä liittymiä omaavia tilanteita koskeviin erillisiin pykäliin.

Lastensuojelua järjestäisi edelleen pääsääntöisesti se kunta, jonka asukas lapsi tai nuori on. Kiireellisissä tapauksissa tai olosuhteiden muutoin niin vaatiessa kunnan olisi huolehdittava lastensuojelun järjestämisestä muullekin kunnassa oleskelevalle henkilölle kuin kunnan asukkaalle. Lapsen sijaishuollon järjestämisestä ja tästä aiheutuvista kustannuksista vastaisi se kunta, jossa lapsen huostaanottamisen ja sijaishuollon järjestämisen tarve on syntynyt. Säännöksen perusteluissa pyritään täsmentämään niitä seikkoja, joiden perusteella vastuussa oleva kunta määräytyy. Lisäksi ehdotetuilla säännöksillä asiakkuuden alkamisesta ja asiakassuunnitelmasta sekä kirjaamiskäytäntöjen yhdenmukaistamisella voitaneen vähentää tulkinnanvaraisuuksia.

Nykyisin hakemus korvauksen saamiseksi toiselta kunnalta muulle kuin omalle asukkaalle annetusta perhehoidosta tai laitoshuollosta on pantava vireille hallinto-oikeudessa kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kyseistä hoitoa tai huoltoa on alettu antaa. Kuuden kuukauden määräaika on suhteellisen lyhyt ottaen huomioon, että lastensuojelun ollessa kyseessä ennen tätä joudutaan palveluja järjestävän kunnan näkökulmasta selvittämään mikä on niin kutsuttu vastuussa oleva kunta ja mikä on kyseessä olevan kunnan kanta kustannusvastuukysymykseen. Tämän vuoksi ehdotetaan, että kyseistä määräaikaa ei enää sovellettaisi lastensuojeluun liittyvään perhe- tai laitoshuoltoon.

Kunnan, jossa lapsi tai nuori on avohuollon tukitoimena tai sijaishuoltoon sijoitettuna tai jälkihuollossa, olisi järjestettävä nykyiseen tapaan yhteistyössä lapsen sijoittaneen ja siten yleensä myös kustannusvastuussa olevan kunnan kanssa lapselle tai nuorelle hänen huollon tai hoidon tarpeensa edellyttämät palvelut ja tukitoimet. Niistä aiheutuvat kustannukset kunta on oikeutettu perimään kustannusvastuussa olevalta kunnalta. Lain perusteluissa pyritään selkiyttämään kuntien välistä yhteistyötä ja sitä, mitä säännöksessä mainituilla palveluilla tarkoitetaan.

Lastensuojelulain säätämisen yhteydessä myös kansanterveyslakiin (66/1972) ja erikoissairaanhoitolakiin (1062/1989) ehdotetaan lisättäväksi terveydenhuollon järjestämis- ja kustannusvastuuta näissä tilanteissa koskevat erityissäännökset.

Kotikuntansa ulkopuolelle sijoitettujen lasten opetuksen järjestämisen turvaamiseksi ehdotetaan muutettavaksi lastensuojelulain säätämisen yhteydessä myös perusopetuksen kustannusten korvaamista koskevia säännöksiä. Kunnat ovat kokeneet epäoikeudenmukaisena, että opetuksen kustannukset varsinkin paljon tukitoimia tarvitsevien lasten osalta jäävät valtionosuuden ylittävältä osalta rasittamaan sijoituskunnan taloutta. Ongelmana on ollut myös, että toisesta kunnasta sijoitetuille oppilaille ei ole järjestetty opetusta laissa edellytetyllä tavalla. Ehdotettujen uusien säännösten mukaan kotikuntalain mukaisella kotikunnalla olisi velvollisuus maksaa opetuksen järjestävälle kunnalle kotikunnan maksuosuutta, joka määräytyisi samoin periaattein kuin nykyisin säädetty koulukoti- ja sairaalaopetuksen aikainen kotikunnan maksuosuus.

Edellä mainittujen säännösten tarkoituksena on turvata, että lapsi saa tarvitsemansa palvelut myös silloin, kun hän on sijoitettuna kotikuntansa ulkopuolelle.

Lisäksi lastensuojelun järjestämiseen ehdotetaan sovellettavaksi kuten nykyisinkin sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelusta ja valtionosuudesta annettua lakia sekä sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuista annettua lakia.

Lapsen osallisuus

Lapsen mielipiteen selvittämistä, kuulemista, puhevallan käyttöä ja edunvalvontaa koskevilla 4 luvun säännöksillä pyritään turvaamaan lapsen osallisuus sekä lapsen ikätason ja kypsyyden mukainen vaikutusmahdollisuus häntä itseään koskevissa lastensuojeluasioissa. Säännöksiä on pyritty selkeyttämään ja täsmentämään, jotta lapselle kuuluvista oikeuksista ei olisi nykyiseen tapaan epäselvyyttä ja ne pystyttäisiin toteuttamaan täysimääräisesti myös käytännössä.

Ehdotetuilla lapsen osallisuutta koskevilla säännöksillä pyritään erityisesti edistämään kaiken ikäisten lasten näkemysten todellista huomioon ottamista lastensuojelua toteutettaessa. Pienelläkin lapsella tulisi siten voida olla tosiasiassa mahdollisuus ilmaista näkemyksensä häntä itseään koskevassa lastensuojeluasiassa. Tämän vuoksi kaikissa lastensuojelutoimenpiteissä olisi selvitettävä lapsen mielipiteet ja toivomukset riippumatta lapsen iästä. Lapsen mielipiteen selvittämisen ja kuulemisen tapa olisi valittava lapsen kehitystason mukaan. Esimerkiksi hyvin pienten lasten kohdalla tämä voi tarkoittaa havainnointia ja kouluikää lähestyvillä keskustelua. Lapsen näkemykset olisi myös otettava huomioon lapsen kypsyyden edellyttämällä tavalla.

Velvollisuutta selvittää lapsen mielipide päätöksenteon yhteydessä ehdotetaan korostettavaksi säännöksellä, jonka mukaan selvittämisen sisällöstä ja selvittämistavasta on tehtävä merkintä lasta koskeviin lastensuojeluasiakirjoihin. Lisäksi säädettäisiin erikseen niistä poikkeuksellisista tilanteista, joissa lapsen mielipide voitaisiin jättää selvittämättä. Lapsen näkemysten selvittämistä ja huomioon ottamista on tarkoitus edistää myös muun muassa korostamalla lapsilähtöisyyttä jäljempänä lastensuojelun menettelytapoja koskevissa säännöksissä.

Hallintolain mukaista kuulemista, jossa lapselle on varattava tilaisuus tutustua myös kaikkiin asiaan liittyviin asiakirjoihin, ehdotetaan nykyisestä sääntelystä poiketen vaadittavaksi pääsääntöisesti vasta 15 vuotta täyttäneen lapsen ollessa kyseessä. Poikkeuksena tästä 12 vuotta täyttänyttä lasta olisi kuultava hallintolain mukaisesti ennen päätöksiä, jotka ratkaisevasti vaikuttavat lapsen tulevaisuuteen ja joissa jo 12 vuotta täyttäneellä lapsella voidaan katsoa olevan erityinen itsenäinen vanhemmista poikkeava intressi. Tällaisia ovat päätökset huostaanotosta, sijaishuollosta, huostassapidon lakkaamisesta ja yhteydenpidosta sijaishuollon aikana.

Lapsen mielipiteen selvittämisen ja kuulemisen yhteydessä kaikenikäisille lapsille tulisi antaa tietoa heitä itseään koskevista suunnitelmista, toimenpiteistä ja niiden aikataulusta lapsen ikätason ja kypsyyden edellyttämällä tavalla. Vaikka eräissä lastensuojeluasioissa jo 12-vuotiaalla lapsella olisi nykyiseen tapaan oikeus nähdä asiaa koskevat asiakirjat hallintolain mukaisen kuulemisen yhteydessä, lapselle ei kuitenkaan saisi antaa tietoja, jotka ovat omiaan vahingoittamaan häntä. Selvyyden vuoksi tästä ehdotetaan säädettäväksi lapsen kuulemista koskevassa säännöksessä.

Lapsen puhevallan käytön osalta ehdotetaan säilytettäväksi voimassa olevaa lakia vastaavasti yleisenä puhevallan käytön ikärajana 15 vuotta. Siten 15-vuotiaalla lapsella olisi itsenäinen oikeus käyttää erikseen puhevaltaa itseään koskevassa lastensuojeluasiassa. Lapsen huoltajilla olisi tällöin rinnakkainen puhevalta.

Jo 12 vuotta täyttäneellä lapsella olisi oikeus käyttää erikseen puhevaltaansa huoltajan ohella kiireellistä sijoitusta, huostaanottoa, sijaishuoltoa, huostassapidon lakkaamista ja yhteydenpitoa koskevassa asiassa eli lähtökohtaisesti samoissa asioissa, joista häntä on edellä 20 §:n mukaisesti kuultava. Lapsen oikeuteen käyttää puhevaltaansa sisältyy muun muassa itsenäinen muutoksenhakuoikeus.

Lisäksi 12 vuotta täyttäneellä lapsella olisi voimassa olevaa lakia vastaava oikeus vaatia avohuollon tukitoimia, vaikka niiden osalta hänellä ei olisi muutoin oikeutta käyttää itsenäisesti puhevaltaansa.

Erityisesti itsenäistä puhevallan käyttöoikeutta vailla olevien lasten aseman turvaamiseksi lakiin ehdotetaan edellä mainittujen lapsen mielipiteen huomioon ottamista ja lapsen kanssa työskentelyä koskevien säännösten lisäksi otettavaksi erityissäännös edunvalvojan määräämisestä huoltajan sijaiseksi tilanteissa, joissa huoltajan ei voida katsoa voivan puolueettomasti edustaa lasta. Säännöksessä säädettäisiin edunvalvojan määräämisen edellytysten lisäksi siitä, kuka voisi hakea edunvalvojan määräämistä, sekä päätöksen tekevästä tahosta. Sosiaaliviranomaisen tai huoltajan tekemän edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksen lisäksi myös hallintotuomioistuimilla on mahdollisuus määrätä lapselle edunvalvoja niiden käsitellessä lastensuojeluasioita, jos lapsen huoltajan todetaan olevan esteellinen käyttämään lapsen puhevaltaa.

Lapsen edunvalvojien saatavuuden turvaamiseksi ehdotetaan säädettäväksi lapsen edunvalvonnan kustannusvastuusta. Lapselle lastensuojeluasioissa haettavan edunvalvojan palkkioista ja korvauksista vastaisi lastensuojelun järjestämisestä vastuussa oleva kunta.

Lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä olisi velvollisuus huolehtia siitä, että lapselle haetaan tarvittaessa edunvalvojaa. Erillisen edunvalvojan määrääminen ristiriitaisimmissa lastensuojeluasioissa helpottaisi myös sosiaalityöntekijän roolia lapsen edun valvojana ja yhteistyötä sekä vanhempien että lapsen kanssa.

Lastensuojelulaissa ehdotetaan säilytettäväksi voimassa olevan lastensuojelulain edun valvontaa koskeva säännös, jonka mukaan sosiaalilautakunnan edustajan on tarvittaessa oltava läsnä oppivelvollisen lapsen koulusta erottamista koskevaa asiaa koululautakunnassa käsiteltäessä. Vaikka koulun ja lastensuojelun yhteistyön lapsen tarvitseman tuen kartoittamisessa tulisi tarvittaessa alkaa jo tätä aikaisemmin, on säännös edelleen tarpeen lapsen edun turvaamiseksi näissä tilanteissa.

Samoin laissa ehdotetaan edelleen säädettäväksi sosiaaliviranomaisten velvollisuudesta valvoa lapsen etua esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä. Rikosten tutkinnassa ja oikeusprosessissa saattaa olla kyse hyvin pitkälle lapsen tulevaisuuteen vaikuttavista asioista. Sosiaaliviranomaisten läsnäolo alaikäisten tekemien rikosten ja alle 15-vuotiaiden tekemien rikollisiksi säädettyjen tekojen esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä edistää poliisin ja lastensuojeluviranomaisten yhteistyötä sekä lastensuojelullisten näkökulmien huomioon ottamista ja lapsen tarvitseman tuen järjestämistä näissä tilanteissa. Lapsen kasvamista vastuullisuuteen voidaan edistää näissä tilanteissa myös esimerkiksi rikosasioiden sovittelulla, johon kyseessä olevassa säännöksessä viitattaisiin. Rikosasioiden sovittelu on todettu toimivaksi keinoksi ehkäistä erityisesti nuorten tekemiä uusintarikoksia ja kasvattaa lapsia ja nuoria vastuullisuuteen. Sitä koskeva laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta (1015/2005) tuli voimaan vuoden 2006 alussa.

Asiakkuuden alkaminen ja lastensuojelutarpeen selvitys

Lastensuojelulain 5 lukuun ehdotetaan otettavaksi asiakkuuden alkamista ja lastensuojelutarpeen selvittämistä koskevat pääosin asiallisesti uudet säännökset.

Lapsen lastensuojelun tarve tulee yleensä lastensuojeluviranomaisten tietoon lapsen tai perheenjäsenen oman yhteydenoton tai lapsesta tehtävän lastensuojeluilmoituksen perusteella. Lastensuojeluilmoitusta koskevaa sääntelyä ehdotetaan selkiytettäväksi ja ilmoitusvelvollisten piiriä sekä ilmoitusvelvollisuuden alaa laajennettavaksi. Tarkoituksena on saada lastensuojeluun yhteyden ottamisen ja siitä alkavan viranomaisten välisen yhteistyön kynnys nykyistä matalammaksi, jotta lapsen tuen tarve voitaisiin selvittää ja tarvittava tuki tarjota nykyistä varhaisemmassa vaiheessa.

Voimassa olevassa lastensuojelulaissa ilmoitusvelvollisina tahoina mainitaan sosiaali- ja terveydenhuollon, koulutoimen, poliisitoimen ja seurakunnan palveluksessa tai luottamustoimessa olevat henkilöt. Näiden tahojen lisäksi ilmoitusvelvollisuus ulotettaisiin koskemaan myös nuorisotoimen palveluksessa tai luottamustoimessa olevia henkilöitä. Lisäksi seurakunnan lisäksi ilmoitusvelvollisuus koskisi muiden uskonnollisten yhdyskuntien palveluksessa tai luottamustoimessa olevia henkilöitä lukuun ottamatta papin rippisalaisuuden piiriin kuuluvia tietoja.

Voimassa olevan lain ilmoitusvelvollisuutta koskevasta säännöksestä ei suoraan käy ilmi, koskeeko ilmoitusvelvollisuus myös vastaavia yksityisiä toiminnanharjoittajia ja ammattihenkilöitä. Säännöksessä ehdotetaan tämän vuoksi erikseen lueteltavaksi edellä mainittujen tahojen lisäksi muun sosiaali- tai terveydenhuollon palvelujen tuottajan ja opetuksen järjestäjän palveluksessa olevat henkilöt sekä terveydenhuollon ammattihenkilöt. Lisäksi ilmoitusvelvollisuus ehdotetaan ulotettavaksi turvapaikanhakijoiden vastaanottotoimintaa tai hätäkeskustoimintaa harjoittavan yksikön palveluksessa oleviin henkilöihin niissäkin tapauksissa, joissa kyseinen toiminta ei ole edellä mainittujen tahojen kuten esimerkiksi sosiaali- tai terveydenhuollon toimesta järjestettyä.

Ilmoitusvelvollisten piiriä määriteltäessä on pyritty erityisesti kattamaan kaikki ne palvelut, joiden yhteydessä lastensuojelun tarpeen voidaan olettaa hyvin yleisesti tulevan esille.

Edellä mainittujen ilmoitusvelvollisten lisäksi myös muut henkilöt voisivat tehdä ilmoituksen, mutta heillä ei olisi siihen velvollisuutta.

Jotta lastensuojeluilmoitusta koskevan säännöksen tarkoitus ja tavoitteet toteutuisivat, sen velvoittavuutta ehdotetaan korostettavaksi ottamalla siihen nimenomainen maininta, jonka mukaan muussa laissa säädetty salassapitovelvollisuus ei estä lastensuojeluilmoituksen tekemistä.

Nykyisen ilmoitusvelvollisuutta koskevan säännöksen perusteella sen arvioiminen, milloin kyse on säännöksessä mainitusta ilmeisestä lastensuojelun tarpeessa olevasta lapsesta, on muille kuin lastensuojelutyöntekijöille vaikeaa. Sanamuotoa ehdotetaan täsmennettäväksi siten, että ilmoituksen voi tehdä havaittuaan tai saatuaan tietoonsa sellaisia seikkoja, joiden perusteella lapsen lastensuojelun tarve olisi syytä selvittää.

Muiden viranomaisten lisäksi myös lastensuojeluviranomaisilla itsellään on ollut epäselvyyttä ilmoitusvelvollisuudesta tilanteissa, joissa lastensuojelun asiakkaan oleva lapsi muuttaa toiseen kuntaan. Menettelystä näissä tilanteissa ehdotetaan säädettäväksi ilmoitusvelvollisuutta koskevassa säännöksessä.

Sen sijaan ilmoitusvelvollisuutta koskevaan säännökseen ei ehdoteta otettavaksi lastensuojeluviranomaisille velvollisuutta ilmoittaa kaikissa tilanteissa lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tai lapseen kohdistuneen väkivallan epäilystä poliisille ilman nykyistä sosiaalihuollon asiakaslain sisältämää harkintaoikeutta. Lastensuojelussa tällainen velvoite merkitsisi tosiasiassa lukuisten perusteettomien ja perustelemattomien tutkintapyyntöjen tekemistä poliisille. Varsinkin perheen sisäisissä seksuaalisen hyväksikäytön epäilyissä voi tällaisen epäilyn ilmoittaminen sosiaaliviranomaisille perustua lapsen vanhempien välisiin riitaisuuksiin ja joiden väitteiden motiivina voi olla esimerkiksi lapsia koskeva huoltoa koskeva riitaisuus. Ilmoitusvelvollisuuden rajaaminen vain kaikkein vakavimpiin rikoksiin ei poistaisi myöskään niitä ongelmia, joita sosiaalihuollon asiakaslain tulkinnassa on esiintynyt. Tarkoituksenmukaista olisi, että velvollisuudesta ilmoittaa poliisille rikosepäilyistä tietyissä tilanteissa säädettäisiin tarvittaessa nimenomaisesti sosiaalihuollon asiakaslaissa.

Voimassa olevassa lastensuojelulaissa ei säädetä lastensuojeluilmoituksen kirjaamisesta eikä muutoinkaan menettelystä lastensuojeluilmoituksen jälkeen. Nykyisten käytäntöjen yhdenmukaistamiseksi ja sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen toimintavelvollisuuden korostamiseksi lastensuojeluilmoituksen saapumisen jälkeen lakiin ehdotetaan säännöksiä lastensuojeluilmoituksen kirjaamisesta, lastensuojeluasian vireille tulosta ja asiakkuuden alkamisesta. Lapsen tai perheen oman hakemuksen tai lastensuojeluilmoituksen jälkeen mahdollinen kiireellisten lastensuojelutoimien tarve tulisi arvioida välittömästi. Niissäkin tapauksissa, joissa välittömät toimet eivät ole tarpeen, lapsen tilanne olisi huolellisesti arvioitava viimeistään kolmen kuukauden kuluessa ilmoituksesta tai muusta yhteydenotosta.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi kokonaan uusi säännös määräaikaan sidotusta lastensuojelutarpeen selvityksestä lastensuojeluasiakkuuden alkaessa. Ehdotettu sääntely pohjautuu Lastensuojelun kehittämisohjelman alkuarviointi ja avohuolto -osion ehdotuksiin (Mikko Oranen: Lastensuojelutarpeen selvitys. Alkuarviointi ja avohuolto-työryhmän väliraportti 2005). Lastensuojelun kehittämisohjelman kehittämisehdotuksissa on tuotu selkeästi esille tarve avohuollon työskentelyn jämäköittämiseen lastensuojelutarpeen selvitystä koskevilla säännöksillä. Selvityksellä pyritään vaikuttamaan siihen, että lapsi ja perhe saavat oikea-aikaista ja vaikuttavaa tukea. Lapsen suojelemisen suoranaiselta väkivallalta ja vakavilta laiminlyönneiltä lisäksi lastensuojelussa olisi jatkossa nykyistä enemmän kiinnitettävä huomiota lapsen kehityksellisiin tarpeisiin vastaamiseen oikea-aikaisella ja riittävällä tuella. Yleisesti tunnustetusti lastensuojelussa on ongelmana se, että eri syistä lapset ja heidän perheensä eivät saa tukea riittävän aikaisin. Ongelmien kärjistyessä saatetaan joutua lopulta turvautumaan sijoitukseen viimeistään murrosiässä, jolloin lapsi saattaa olla jo vakavasti vaurioitunut.

Lastensuojelun tarpeen selvittämisestä eli niin kutsutusta alkuarvioinnista on saatu lastensuojelutyön kentältä hyviä kokemuksia. Alkuarvioinnilla on pystytty systematisoimaan lastensuojelun avohuollon työskentelyä ja lapsen näkökulman huomioon ottamista siinä. Perusteellisen ja laajan arvioinnin avulla on mahdollista kohdentaa paremmin tukea ja palveluita. Myös lasten vanhemmat ovat suhtautuneet myönteisesti alkuvaiheen tilannearvion tekemiseen.

Lapsen oikeutta suojeluun ja huolenpitoon ei pystytä turvaamaan kaikissa tilanteissa nykyisillä lastensuojelulain mukaisilla keinoilla tilanteissa, joissa vanhemmat kieltäytyvät lastensuojelun avohuollon tukitoimista ja lapsen tuen tarpeen selvittämisestä. Lapsen tilannetta ei päästä tällöin tarkemmin selvittämään, vaikka esimerkiksi neuvola tai koulu on tuonut esille huolensa lapsen tilanteesta ja lapsen tuen tarpeen. Tällöin sosiaaliviranomaiset eivät välttämättä voi edes varmistua mahdollisesta huostaanoton tarpeesta. Huostaanoton tekemiseksi sosiaaliviranomaisilla tulee jo olla varsin yksityiskohtaista tietoa lapsen tilanteesta. Erityisesti pienten lasten olosuhteet ja niihin liittyvät uhkat saattavat jäädä pitkäksikin aikaa vaille huomiota ja lapset ehtivät tästä syystä vaurioitua. Mitä pienemmästä lapsesta on kysymys, sitä suurempi merkitys ajan kulumisella on lapsen kehitykselle. Vauvojen kohdalla muutama kuukausikin on pitkä aika. Lastensuojelun avohuollon tuen tulisi tavoittaa nykyistä nopeammin pienet lapset ja erityisesti vauvaperheet, jotta voitaisiin välttyä perheen tilanteen kärjistymiseltä ja lopulta huostaanotolta.

Lapsen tilanteen selvittämiseksi ja oikea-aikaisen tuen varmistamiseksi lastensuojelulakiin ehdotetaan uutena keinona hallinto-oikeudelle mahdollisuutta antaa sosiaaliviranomaisen hakemuksesta lupa lapsen lääketieteellisiin tai muun asiantuntijan tutkimuksiin lastensuojelun tarpeen selvittämiseksi. Vastaavasta määräyksestä on säädetty muun muassa Norjan, Islannin ja Iso-Britannian lainsäädännössä. Säännöksen tarkoituksena on estää lapsen vakava vaurioituminen tilanteissa, joissa huoltajan vastustuksesta johtuen lapsen tuen tarvetta ei muutoin voida selvittää. Säännös on tarkoitettu sovellettavaksi ainoastaan niissä verrattain harvalukuisissa tilanteissa, joissa esimerkiksi lastensuojeluilmoituksen perusteella todetusta ilmeisestä lapsen tuen tarpeesta huolimatta huoltajien kanssa ei päästä yhteisymmärrykseen avohuollon tukitoimina toteutettavasta tuesta, mutta toisaalta huostaanoton edellytysten täyttymisestä ei ole saatu riittävää selvitystä.

Menettelysäännöksiä

Lain 6 luvussa säädettäisiin lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua koskevista menettelytavoista.

Lastensuojelulaissa ehdotetaan täsmennettäväksi lastensuojelun työntekijän velvollisuutta tavata lapsi henkilökohtaisesti ja toisaalta työntekijän oikeutta tavata lapsi joissakin tilanteissa myös huoltajan vastustuksesta huolimatta. Säännöksellä pyritään edistämään lastensuojelussa lapsikeskeistä työskentelyotetta, johon kuuluu työskentelyä suoraan lapsen kanssa ja jossa lapsen ja hänen perheensä tilannetta sekä tuen tarvetta tarkastellaan erityisesti lapsen näkökulmasta. Säännöksen tarkoituksena on myös korostaa lapsen asemaa lastensuojelun asiakkaana ja lapsen omien näkemysten sekä lapsen tilanteen selvittämistä silloinkin, kun huoltaja ei lähtökohtaisesti suhtaudu myönteisesti lastensuojelun tarjoamaan tukeen. Pääsääntöisesti lapsen tapaamisten järjestämisessä tulisi kuitenkin pyrkiä yhteistyöhön huoltajan tai muun lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavan henkilön kanssa.

Voimassa olevan lain mukaista huoltosuunnitelmaa ehdotetaan kutsuttavaksi uudessa laissa ajanmukaisemmin asiakassuunnitelmaksi. Asiakassuunnitelmaa koskevat säännökset nostettaisiin asetuksesta kokonaisuudessaan lain tasolle. Laissa säädettäisiin asiakassuunnitelman sisällöstä, sen laatimiseen osallistuvista henkilöistä, suunnitelman seuraamisesta ja tarkistamisesta sekä niistä eri tilanteista, joissa suunnitelma olisi laadittava. Uutena asiana ehdotetaan velvollisuutta erillisen oman asiakassuunnitelman laatimiseen huostaanotetun lapsen vanhemmille ja huoltajille. Tällä halutaan korostaa vanhempien kuntouttamiseksi tarvittavan tuen ja palvelujen järjestämistä huostaanoton jälkeen ja heidän kanssaan työskentelyä lapsen kotiuttamisen mahdollistamiseksi.

Asiakassuunnitelma on lastensuojelun toteuttamisessa keskeinen työväline. Sen avulla suunnitellaan, arvioidaan ja seurataan lapsen sekä hänen perheensä tarvitsemaa tukea ja palveluja. Asiakassuunnitelma on myös lapsen ja hänen perheensä oikeusturvan kannalta merkittävä asiakirja, sillä siinä on mahdollista sopia esimerkiksi yhteydenpidosta sijaishuollon aikana, ellei yhteydenpitoa koskevan erimielisyyden vuoksi asiasta ole tehtävä erillistä päätöstä.

Lastensuojelulakiin ehdotetaan erityissäännöstä lastensuojelun toteuttamiseksi järjestettävistä neuvotteluista. Säännöksen tarkoituksena on täsmentää neuvotteluissa läsnä olevia henkilöitä, joista päättäisi viime kädessä lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, sekä erityisesti lapsen tuen tarpeen selvittämiseksi ja lapsen tarvitseman huolenpidon järjestämiseksi välttämättömien tietojen luovuttamista neuvotteluiden yhteydessä.

Lastensuojelulakiin ehdotetaan uutta säännöstä lapsen läheisverkoston kartoittamisesta ennen lapsen sijoittamista kodin ulkopuolelle. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa ei ole vastaavaa velvoitetta, mutta käytännössä läheisverkoston kartoittaminen voi sisältyä lapsen ja perheen kanssa tehtävään lastensuojelutyöhön. Säännöksen tarkoituksena on korostaa velvollisuutta selvittää lapselle läheisten henkilöiden mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan tai muutoin osallistua lapsen tukemiseen viimeistään silloin, kun valmistellaan sijoitusta kodin ulkopuolelle.

Sijoitus sukulais- tai läheisperheeseen voi tulla kysymykseen lastensuojelutoimenpiteiden yhteydessä esimerkiksi silloin, kun lapsi, huoltaja tai sukulainen itse ehdottaa lapsen asumista luonaan. Tällöin asumista voidaan tukea tarvittaessa lastensuojelun avohuollon tukitoimin. Lapsen sijoittaminen läheis- tai sukulaisperheeseen saattaa tulla kyseeseen myös huostaanoton yhteydessä etsittäessä lapselle sijaishuoltopaikkaa. Joissakin tilanteissa lapsen läheisverkostosta löytyy tällöin lapselle läheinen, huoltajaksi sopiva ja halukas henkilö, jonka luokse lapsi voi muuttaa asumaan. Jos lapsen tilanne saadaan näin riittävästi turvattua, huostaanotto ei ole välttämättä tarpeen tai se voidaan myöhemmin lopettaa.

Mahdollinen lapsen huollon siirtäminen lapselle läheiselle henkilölle ei vaikuttaisi lapsen oikeuteen saada lastensuojelun tukea. Tämän korostamiseksi lakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan henkilölle, jolle on uskottu lapsen huolto lapsen vanhempien ohella tai sijasta ja jonka luona lapsi asuu, tulee tarvittaessa turvata perhehoitajalain mukaiset edellytykset lapsen hoitamiseksi ja kasvattamiseksi. Vastaava säännös sisältyy nykyisin lastensuojeluasetukseen.

Laissa ei edellytettäisi, että lapsi tulisi sijoittaa ensisijaisesti sukulaisten tai muiden läheisten hoidettavaksi. Lapsia koskevan lainsäädännön lähtökohtana on lapsen edun periaate. Lapsen sijoituspaikan tulee määräytyä kussakin yksittäistapauksessa lapsen edun mukaisesti siten, että valittu vaihtoehto parhaiten edistää lapsen tarpeita. Lapsi on siten mahdollista sijoittaa sukulaisperheeseen, jos se on hänen etunsa mukaista.

Läheisverkoston kartoittaminen ja työskentely lapselle läheisten henkilöiden kanssa mahdollistaa myös sen, että sukulaiset kuten esimerkiksi isovanhemmat voivat olla osa lapsen tukiverkostoa, vaikka he eivät mahdollisesti eri syistä lopulta soveltuisikaan lapsen sijaisperheeksi. Läheisverkoston kartoittamisessa voidaan käyttää työmenetelmänä esimerkiksi niin kutsuttua läheisneuvonpitoa, jossa selvitetään lapsen, sisarusten, vanhempien ja läheisten, kuten sukulaisten, näkemykset ja mielipide lapsen tilanteesta.

Menettelysäännöksiä sisältävään lukuun ehdotetaan myös säännöstä asiakastietojen kirjaamisesta ja asiakasasiakirjojen ylläpidosta. Asiakassuunnitelman lisäksi asianmukaisella asioiden kirjaamisella on erityisesti asiakkaan oikeusturvan kannalta olennainen merkitys. Asianmukainen kirjaaminen myös jäsentää lastensuojelutyötä ja edesauttaa työn jatkuvuutta työntekijöiden mahdollisesti vaihtuessa. Sosiaalihuollon asiakirjojen salassapidosta ja luovuttamisesta säädetään sosiaalihuollon asiakaslaissa, mutta siihen ei sisälly säännöksiä esimerkiksi asiakirjojen sisällöstä. Sen sijaan esimerkiksi potilaan asemasta ja oikeuksista annetussa laissa (785/1992), jäljempänä potilaslaki, säädetään potilasasiakirjoihin merkittävistä tiedoista.

Avohuollon tukitoimet

Edellä mainittujen lastensuojelutyön sisältöä ja menettelyjä täsmentävien säännösten, jotka koskisivat myös avohuollon työskentelyä, lisäksi avohuollon tukitoimista säädettäisiin lain 7 luvussa.

Avohuollon tukitoimiin ryhtymisen edellytyksiä ja avohuollon tukitoimia koskevat säännökset vastaisivat asiallisesti pääpiirteissään nykyisen lain säännöksiä, mutta niitä on pyritty täsmentämään ja ajanmukaistamaan. Lain tavoitteena olevan avohuollon ensisijaisuuden toteutuminen edellyttää erityisesti avohuollon resurssien turvaamista, johon voitaneen osaltaan vaikuttaa myös edellä mainitussa koko kunnan tasolla tehtävässä suunnitelmassa lastensuojelun järjestämisestä.

Kunnan velvollisuutta ryhtyä lastensuojelun avohuollon tukitoimiin koskevassa säännöksessä säädettäisiin ensinnäkin tukitoimien edellytyksistä asiallisesti voimassa olevaa lakia vastaavasti. Lisäksi säädettäisiin tukitoimien tarkoituksesta ja niiden toteuttamisesta yhteistyössä lapsen ja huoltajien kanssa.

Lakiin ehdotetaan edelleen otettavaksi toimeentulon ja asumisen turvaamista koskeva säännös, jossa mainitut oikeudet olisivat luonteeltaan subjektiivisia oikeuksia. Lapsen ja perheen riittämättömään toimeentuloon tai puutteelliseen asumiseen liittyvät seikat tulisi siten korjata ensisijaisesti ennen muihin lastensuojelutoimenpiteisiin ryhtymistä. Lisäksi riittävä taloudellinen tuki ja asuminen olisi järjestettävä jälkihuoltoon oikeutetulle lapselle tai nuorelle, jos hänen kuntoutumisensa sitä edellyttää.

Avohuollon tukitoimia koskevaan säännökseen ehdotetaan lisättäväksi viittaus asiakassuunnitelmaan, jonka avulla lapsen ja perheen tarvitsemia tukitoimia ja palveluja voidaan yhdessä asiakkaiden kanssa suunnitella sekä myös seurata niiden riittävyyttä ja vaikuttavuutta. Avohuollon tukitoimien sisältö kuvattaisiin edelleen esimerkinomaisena luettelona, johon lisättäisiin voimassa olevassa laissa mainittujen tukitoimien lisäksi taloudellinen tuki lapsen läheisten ihmissuhteiden ylläpitämiseen, perhetyö ja koko perheen sijoittaminen yhdessä avohuollon tukitoimena sekä vertaisryhmätoiminta. Luettelolla ei olisi kuitenkaan tarkoitus rajata mahdollisia avohuollon tukikeinoja, vaan pikemminkin velvoittaa käyttämään ja etsimään yksittäistapauksessa kunkin lapsen ja perheen tilanteeseen sopivin ja mahdollinen tukimuotojen kokonaisuus.

Avohuollon tukitoimena tapahtuvaa lapsen sijoitusta kodin ulkopuolelle koskevaa säännöstä ehdotetaan täsmennettäväksi. Sijoituksen tulisi tapahtua asiakassuunnitelman mukaisesti ja olla luonteeltaan tuen tarvetta arvioivaa tai kuntouttavaa. Sijoituksesta päätettäessä tulisi aina arvioida sijoituksen tavoitteet ja arvioitu kesto.

Lapsi voitaisiin kyseisen säännöksen perusteella sijoittaa perhehoitoon tai laitoshuoltoon edelleen joko vanhempansa, huoltajansa tai muun hänen hoidostaan ja kasvatuksestaan vastaavan henkilön kanssa yhdessä tai yksin. Säännöksessä säädettäisiin voimassa olevaa lakia täsmällisemmin niistä edellytyksistä, joiden perusteella lapsi voidaan lyhytaikaisesti sijoittaa yksinään ilman vanhempaansa. Säännökseen ei kuitenkaan ehdoteta ehdotonta enimmäisaikarajaa lapsen sijoitukselle yksin. Nykyinen alle 12-vuotiaita lapsia koskeva aikaraja on osoittautunut liian joustamattomaksi. Se voi johtaa useisiin sijoituksiin ja näin vaarantaa lapsen olosuhteiden vakautta ja ihmissuhteiden jatkuvuutta. Sijoituksen jatkamisen edellytyksiä ja mahdollista huostaanoton tarvetta tulisi arvioida kolmen kuukauden kuluttua sijoituksen alkamisesta ja sen jälkeen kolmen kuukauden välein. Lisäksi säännöksessä mainittaisiin erityisesti, ettei avohuollon sijoitusta voida tehdä tilanteissa, joissa huostaanoton edellytykset täyttyvät.

Avohuollon tukitoimena tapahtuvaa sijoitusta koskevassa säännöksessä säädettäisiin myös tilanteista, joissa toinen huoltajista antaa suostumuksen avohuollon tukitoimeen, mutta toinen huoltajista kieltää sen. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi turvakotisijoituksessa. Edellä mainituissa tilanteissa asia pitäisi ratkaista lapsen kanssa asuvan huoltajan suostumuksen perusteella, jos sitä voidaan pitää lapsen edun mukaisena.

Lapsen kiireellinen sijoitus

Voimassa olevan lain kiireellistä huostaanottoa vastaavaa toimenpidettä ehdotetaan nimitettäväksi lapsen kiireelliseksi sijoitukseksi sen sisällöllisten ja menettelyllisten eroavaisuuksien korostamiseksi suhteessa huostaanottoon. Käsitteellä huostaanotto tarkoitettaisiin siten aina joko suostumukseen perustuvaa tai tahdonvastaista huostaanottoa.

Kiireellisen sijoituksen sisällöstä ja sitä koskevasta päätöksenteosta ehdotetaan säädettävän nykyistä tarkemmin. Kiireellisen sijoituksen aikana toimielin voisi päättää lapsen hoitoon ja kasvatukseen liittyvistä asioista ainoastaan sijoituksen tarkoitukseen edellyttämässä laajuudessa. Kiireellistä sijoitusta koskeva päätöksentekomenettely pysyisi pääpiirteissään nykyisen kaltaisena, sillä päätöksen voisi tehdä edelleen sosiaalityöntekijän ammatillisen kelpoisuuden omaava sosiaalityöntekijä. Erityisesti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön huomioon ottamiseksi lakiin ehdotetaan otettavaksi säännökset lapsen ja huoltajan mielipiteen selvittämisestä ennen päätöstä kiireellisestä sijoituksesta sekä niistä tilanteista, joissa mielipide voidaan jättää selvittämättä.

Nykyisiä kiireellistä sijoitusta koskevia määräaikoja ehdotetaan pidennettäväksi. Kiireellisen sijoituksen aikarajoja on yleisesti pidetty tarpeellisina, mutta ne ovat käytännössä osoittautuneet liian tiukoiksi lapsen ja myös vanhempien oikeusturvan kannalta. Kiireellisen sijoituksen jälkeen on yleensä perusteellisesti perehdyttävä lapsen ja perheen tilanteeseen, jotta voidaan arvioida perheen edellytykset tukea lapsen kasvua ja kehitystä. Kireä aikataulu saattaa estää luomasta arvioinnissa tarvittavan myönteisen yhteistyösuhteen vanhempien kanssa ja seurauksena voi olla tarpeettomasti tahdonvastainen huostaanotto. Puutteellinen tilanneselvitys saattaa myös johtaa siihen, että lapsi joudutaan palauttamaan epätyydyttäviin olosuhteisiin, jolloin usein seuraa toistuvia kiireellisiä sijoituksia.

Kiireellisen sijoituksen ehdotetaan siten olevan voimassa 30 vuorokautta, elleivät sen edellytykset lakkaa ennen tätä. Jos kiireellisen sijoituksen jälkeen valmisteltaisiin huostaanottoa, jota huoltaja ja lapsi vastustavat, olisi kysymys määräajan jatkamisesta tai huostaanottoa koskeva hakemus saatettava 30 vuorokauden kuluessa sijoituksen alkamisesta hallinto-oikeuden ratkaistavaksi. Hallinto-oikeus voisi jatkaa valmisteluaikaa korkeintaan 60 päivällä edellä mainitun 30 päivän määräajan päättymisestä. Sen jälkeen sijoitus raukeaisi, jollei hallinto-oikeudelle olisi tehty huostaanottoa koskevaa hakemusta.

Jos taas huoltaja tai 12 vuotta täyttänyt lapsi eivät vastustaisi huostaanottoa, raukeaisi kiireellinen sijoitus vasta 45 vuorokauden kuluessa sijoituksen alkamisesta, jollei viranhaltijan päätöstä huostaanotosta tai asian muuttuessa tahdonvastaiseksi hakemusta määräajan jatkamisesta taikka huostaanottoa koskevaa hakemusta ole mainittuna aikana tehty.

Kun kiireellisen sijoituksen edellytykset päättyisivät ennen edellä mainittujen määräaikojen kulumista loppuun, olisi sijoituksen lopettamisesta tehtävä erillinen päätös. Eduskunnan oikeusasiamies on kiinnittänyt ratkaisukäytännössään huomiota päätöksen tekemiseen näissä tilanteissa.

Huostaanotto

Voimassa olevan lastensuojelulain mukaan velvollisuuden huostaanoton tekemiseen voivat synnyttää lapsen puutteellinen huolenpito tai muut lapsen kehitystä vaarantavat kodin olosuhteet taikka lapsen omaan käyttäytymiseen liittyvät tekijät. Lisäksi tulee selvittää, mitä lastensuojelun avohuollon tukea perheelle tai lapselle on tarjottu ja miksi tai miten nämä keinot ovat osoittautuneet riittämättömiksi. Huostaanoton tulee myös aina olla lapsen edun mukainen.

Muun muassa lastensuojelulain uudistamiseen liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005 todettiin, että nykyinen huostaanoton edellytyksiä koskeva lain yleinen sanamuoto on kestänyt hyvin aikaa ja on edelleen perusteltu. Huostaanoton edellytykset ehdotetaankin säilytettäväksi pääpiirteissään asiallisesti nykyistä lastensuojelulakia vastaavina. Kodin olosuhteiden sijasta säännöksessä käytettäisiin laajempaa käsitettä kasvuolot ja lapsen edun arvioimisen osalta viitattaisiin lain yleisiin säännöksiin, joissa asiasta säädettäisiin nykyistä yksityiskohtaisemmin.

Voimassa oleva lastensuojelulaki sisältää hyvin niukalti huostaanottomenettelyyn liittyviä säännöksiä, mikä saattaa osaltaan selittää paikkakunnittain toisistaan poikkeavia käytäntöjä. Huostaanoton valmistelu ja huostaanottoprosessi muutoinkin ehdotetaan kuvattavaksi laissa nykyistä tarkemmin. Huostaanoton valmistelun tulisi tapahtua pääsääntöisesti kahden sosiaalityöntekijän parityönä ja tämän lisäksi valmistelussa tulisi olla käytettävissä tarvittavaa muuta asiantuntemusta. Lastensuojelun työntekijän oikeudesta saada huostaanoton valmistelussa tarvittavat lausunnot säädettäisiin sosiaalihuollon asiakaslakia täydentävästi lastensuojelulaissa. Huostaanoton valmistelun yhteydessä tulisi myös selvittää edellä mainitusti lapsen läheisverkoston mahdollisuudet ottaa lapsi luokseen asumaan tai muutoin osallistua lapsen tukemiseen.

Lisäksi asianosaisten kuulemista koskevia säännöksiä täsmennettäisiin. Ennen päätöstä lapsen huostaanotosta, sijaishuollosta ja huostassapidon lopettamisesta olisi lapsen ohella varattava tilaisuus tulla kuulluksi lapsen vanhemmille ja huoltajille. Henkilöä, jonka hoidossa ja kasvatuksessa lapsi tällöin on tai on välittömästi ennen asian valmistelua ollut, olisi kuultava nykyiseen tapaan hallintolain 34 §:n mukaisesti huostaanottoa ja siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista, sijaishuoltopaikan muuttamista sekä huostassapidon lopettamista koskevissa asioissa. Lisäksi ehdotetaan täsmennettäväksi niitä tilanteita, joissa kuulemista ei poikkeuksellisesti tarvitse suorittaa esimerkiksi sen johdosta, ettei kuultavan asuin- tai oleskelupaikkaa voida kohtuullisin toimenpitein selvittää tai jos lapsen ja kuultavan puuttuvan yhteydenpidon vuoksi kuulematta jättämistä voidaan pitää perusteltuna.

Huostaanottoa koskevan päätöksen tekisi tilanteissa, joissa 12 vuotta täyttänyt lapsi tai huoltaja eivät vastusta huostaanottoa tai siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista, kunnan sosiaalihuollon johtava viranhaltija lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän valmisteltua asian. Sama koskee sijaishuoltopaikan muuttamista ja huostassapidon lopettamista koskevaa päätöksentekoa. Sen sijaan tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa päätöksen tekisi hallinto-oikeus edellä mainitun viranhaltijan hakemuksesta ja lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän valmisteltua asian. Lastensuojelulaissa säädettäisiin myös hallinto-oikeudelle toimitettavan hakemuksen sisällöstä.

Lastensuojelulain huostaanotetun lapsen huoltoa koskevia säännöksiä ehdotetaan täsmennettäväksi. Vanhempien ja sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen vastuunjako huostassa olevan lapsen huollossa ei ole nykyisessä laissa kaikilta osin riittävän selkeästi säädetty. Voimassa olevan lastensuojelulain mukaan sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle siirtyy huostaanoton jälkeen oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, valvonnasta ja muusta huolenpidosta sekä olinpaikasta. Kyseisen säännöksen perusteella on epäselvää, mikä merkitys huoltajan vastustuksella on lapsen ollessa huostassa esimerkiksi järjestettäessä lapselle hänen tarvitsemaansa terveydenhuoltoa ja koulutusta.

Laissa ehdotetaan nykyiseen tapaan lueteltavaksi ne huoltajan oikeudet, jotka siirtyvät huostaanoton ajaksi sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle. Säännöksessä on pyritty tuomaan selkeämmin esille suhteellisuusperiaate, jonka mukaisesti toimielimelle siirtyisivät edellä mainituista huoltajan oikeuksista ainoastaan ne, jotka olisivat tarpeen huostaanoton tarkoituksen toteuttamiseksi. Säännöksessä mainittaisiin selvyyden vuoksi myös terveydenhuollosta ja koulutuksesta päättäminen. Sen sijaan huollon ydinalueeseen kuuluvat huoltajan oikeudet kuten oikeus päättää lapsen uskontokunnasta ja nimestä eivät edelleenkään voisi siirtyä toimielimelle. Huostaanotetun lapsen nimen muuttamiseen liittyvien käytännössä ilmenneiden ongelmatilanteiden välttämiseksi nimilakia ehdotetaan kuitenkin muutettavaksi lastensuojelulain säätämisen yhteydessä siten, että huostaan otetun lapsen nimeä muutettaessa maistraatin on pyydettävä asiasta lausunto sosiaalihuollosta vastaavalta toimielimeltä.

Ehdotettujen huostaanotetun lapsen huoltoa koskevien säännösten tarkoituksena on selkiyttää sääntelyä siten, että päätöksentekijästä erilaisissa lapsen huoltoon liittyvistä asioissa ei olisi epäselvyyttä ja päätöksenteko toteutuisi kussakin yksittäisessä tapauksessa lapsen edun mukaisesti.

Huostassapidon aikana lapsen huoltoa tai edunvalvontaa koskeva asia voitaisiin ratkaista kuten nykyisinkin yleisessä tuomioistuimessa lapsenhuoltolain ja holhoustoimesta annetun lain mukaisesti.

Lapsen huoltoa koskevan määräyksen antaminen voisi tulla nykyiseen tapaan kyseeseen esimerkiksi joissakin tapauksissa pitkään perhehoidossa olleen lapsen kohdalla. Sosiaalihuollosta vastaava toimielin voisi huollon siirron jälkeenkin jatkaa sijaisperheen tukemista taloudellisesti lapsen hoidossa ja kasvatuksessa. Koska huostaanottopäätös ei millään tavalla vaikuta huoltajan asemaan lapsen edunvalvojana taloudellisissa asioissa, lapsen edun turvaaminen saattaisi joskus edellyttää myös vanhemmista tai huoltajista erillisen edunvalvojan määräämistä lapselle. Lisäksi ehdotetaan voimassa olevaa lakia vastaavasti, että huostaan otetun lapsen huollosta ja edunvalvonnasta päätettäessä olisi pyrittävä yhteistyöhön vanhempien ja huoltajien kanssa.

Huostassapidon lopettamisen edellytykset ehdotetaan pääosin pidettäväksi vastaavina kuin voimassa olevassa laissa. Nykyisin laissa velvoitetaan viranomaiset oma-aloitteisesti tarkistamaan huostaanoton edellytysten voimassa olo (20 §). Käytännössä on kuitenkin esiintynyt tilanteita, joissa ei aktiivisesti työskennellä lapsen kotiuttamiseksi eikä huostassapidon lopettamisen edellytyksiä tarkisteta pitkiin aikoihin, ehkä vuosiin. Tästä syystä viranomaisten velvollisuutta huostaanoton edellytysten olemassaolon tarkistamiseen ehdotetaan korostettavaksi. Tarkistaminen tapahtuisi luontevasti asiakassuunnitelmaneuvotteluiden yhteydessä. Ehdotettujen säännösten mukaan asiakassuunnitelma tulisi tarkistaa tarvittaessa, kuitenkin vähintään kerran vuodessa. Tämän lisäksi asianosaiset voisivat oma-aloitteisesti hakea huostassapidon lopettamista, josta annettavaan päätökseen heillä olisi valitusoikeus hallinto-oikeuteen.

Toisaalta lain valmisteluun liittyvissä kuulemistilaisuuksissa tuotiin esille lapsen kannalta erittäin ongelmallisena tilanteet, joissa vanhempien toistuvat huostassapidon lakkauttamishakemukset sekä niiden käsittely sosiaaliviranomaisessa ja tuomioistuimessa estävät lapsen kiinnittymisen sijaishuoltopaikkaan, vaikka esimerkiksi vanhemman vaikean päihde- tai mielenterveysongelman vuoksi kotiuttaminen ei kuitenkaan tule kysymykseen. Voimassa oleva laki ei mahdollista riittävästi lapsen tilanteen rauhoittamista tällaisissa tilanteissa. Käytännössä ongelmana on myös ollut lasten epätarkoituksenmukainen lyhytaikainen siirtely vanhempien ja sijaisperheen välillä, joka on estänyt pysyvien ja turvallisten ihmissuhteiden kehittymisen.

Nimenomaan lapsen edun periaatteesta johtuen lastensuojelulaissa ei kuitenkaan säädettäisi mahdollisuutta esimerkiksi määräaikaiseen tai pysyvään huostaanottoon, vaan huostaanotto olisi edelleen aina voimassa toistaiseksi. Mikäli lapsen ollessa sijaishuollossa huoltajan elämäntilanteessa ei kohtuullisessa ajassa tapahdu lapsen edun mukaisia muutoksia, tulisi pyrkiä vakiinnuttamaan lapsen olosuhteet. Pohdittaessa huostassapidon lopettamista lapsen etua tulisi arvioida sekä lain yleisten säännösten että näitä tilanteita varten säädettyjen erityisten arviointikriteerien mukaisesti.

Joissakin lastensuojelutilanteissa lapsen etu voisi edellyttää adoptiota myös vanhempien vastustuksesta huolimatta. Lastensuojelulakiin ei kuitenkaan ehdoteta erityisiä adoptiota koskevia säännöksiä, vaan siltä osin sovellettaisiin lapseksiottamisesta annettua lakia.

Huostassapito lakkaisi viimeistään lapsen täyttäessä 18 vuotta. Nykyisen lastensuojelulain mukaan huostassapito päättyy myös lapsen solmiessa avioliiton. Joissain tapauksissa ongelmana on ollut se, että alaikäisen lapsen solmimasta avioliitosta huolimatta lastensuojelun palvelujen ja sijaishuollon tarve olisi jatkunut. Tällöin lapseen ei kuitenkaan voida enää kohdistaa minkäänlaisia pakkotoimenpiteitä. Tästä syystä kyseinen säännös ehdotetaan poistettavaksi.

Laissa säädettäisiin edelleen huostaanottopäätöksen raukeamisesta tietyissä tilanteissa. Käytännössä ongelmana on ollut joissakin tapauksissa lapsen piilottaminen ennen kuin huostaanottopäätös on pantu täytäntöön. Myös jotkin muut lapsen tai nuoren taikka muun henkilön täytäntöönpanoa estävät toimet ovat yksittäistapauksissa saattaneet johtaa siihen, että huostaanottopäätöstä ei ole voitu laissa mainitun kolmen kuukauden aikana panna täytäntöön. Säännöstä täsmennettäisiin siten, että huostaanottopäätös raukeaisi, jos sen täytäntöönpanoon ei ole ryhdytty kolmen kuukauden kuluessa siitä, kun päätös on tullut lainvoimaiseksi. Säännöksen perusteluissa täsmennettäisiin niitä toimia, joiden perusteella päätöksen täytäntöönpanon voidaan katsoa alkaneeksi ja jotka siten estävät huostaanottopäätöksen raukeamisen.

Sijaishuolto

Lapsen sijaishuollolla tarkoitettaisiin huostaanotetun tai kiireellisesti sijoitetun lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämistä kodin ulkopuolella. Poikkeuksellisesti huostaanotettu lapsi voitaisiin sijoittaa myös kotiin, mutta kotiin sijoittamisen edellytyksiä ehdotetaan täsmennettäväksi.

Lastensuojelulain valmisteluun liittyvien kuulemistilaisuuksien ja Lastensuojelun kehittämisohjelman kehittämisehdotusten mukaan sijaishuollossa suurimmat ongelmat näyttävät liittyvän lapsille sopivien sijaishuoltopaikkojen puutteeseen ja hoidon laadun takaamiseen. Näihin kysymyksiin ei välttämättä pystytä vaikuttamaan pelkästään lastensuojelulain keinoin. Lapselle sopivan sijaishuoltopaikan valintaa korostettaisiin kuitenkin myös lastensuojelulaissa, mitä koskeva uusi säännös ehdotetaan otettavaksi lakiin. Säännöksen tarkoituksena olisi kiinnittää huomiota lapsen tarpeisiin ja estää lapsen sijaishuoltopaikan valitseminen käytännössä pelkästään sen perusteella, mitä paikkoja kunnalla sattuu sijoitusta tehtäessä olemaan vapaana ja käytettävissä. Sijaishuoltopaikan valinnassa tulisi kiinnittää erityistä huomiota lapsen sisarussuhteiden ja muiden läheisten ihmissuhteiden sekä hoidon jatkuvuuteen. Lisäksi tulisi ottaa mahdollisuuksien mukaan huomioon lapsen kielellinen, kulttuurinen ja uskonnollinen tausta.

Sijaishuoltoon sijoittamisen yhteydessä lapsen terveydentila tulisi tutkia, jotta hänelle voitaisiin valita mahdollisimman sopiva sijaishuoltopaikka ja hänen tarvitsemansa hoito ja huolenpito sijaishuollon aikana voitaisiin nykyistä paremmin turvata.

Lakiin ehdotetaan pääosin voimassa olevaa lakia vastaavia säännöksiä lapsen läheissuhteiden vaalimisesta ja yhteydenpidosta sijaishuollon aikana. Lisäksi täsmennettäisiin muita lapsen asemaa sijaishuollossa koskevia säännöksiä kuten lapsen oikeutta tavata henkilökohtaisesti lapsen asioista vastaavaa sosiaalityöntekijää. Nykyisin pääasiassa lastensuojeluasetuksessa olevat säännökset lapselle annettavista käyttövaroista kodin ulkopuolisen sijoituksen aikana otettaisiin lakiin ja niitä täsmennettäisiin erityisesti lapsen oikeusturvan takaamiseksi.

Sijaishuolto voitaisiin edelleen järjestää joko perhehoitona tai laitoshuoltona. Lastensuojelulaissa säädettäisiin edelleen lastensuojelulaitosten toiminnan edellytyksistä. Perhehoidon osalta laissa viitattaisiin sitä koskevaan muuhun lainsäädäntöön, erityisesti sosiaalihuoltolain asianomaisiin säännöksiin sekä perhehoitajalakiin. Perhehoitoa koskevaa lainsäädäntöä ollaan uudistamassa, jossa yhteydessä myös mahdolliset lastensuojelun perhehoitoa koskevat muutokset on syytä valmistella ja tarvittaessa lisätä lastensuojelulain kyseiseen kohtaan. Kuten edellä on todettu, perhehoitajalain perhehoitajien palkkioita koskevia säännöksiä ehdotetaan muutettavaksi jo vuoden 2007 alusta. Uudistuksen tavoitteena on lisätä halukkuutta perhehoitajaksi ryhtymiseen.

Lastensuojelulaissa ei lueteltaisi tyhjentävästi lastensuojelulaitosten nimikkeitä, jotta erilaisen lasten ja nuorten kannalta tarkoituksenmukaisen toiminnan monimuotoisuutta ja toiminnan edelleen kehittämistä ei tarpeettomasti kahlittaisi. Nimikeluettelo laissa saattaisi vanhentua nopeasti. Nimikkeiden määrittelemisen sijasta sijaishuoltopaikkojen toiminnan edellytyksiä koskevissa säännöksissä viitattaisiin kulloinkin merkityksellisiin toiminnan piirteisiin, kuten lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien työntekijöiden asumiseen hoidettavien lasten kanssa.

Lasten sijaishuollossa saaman hoidon ja kasvatuksen laadun takaamiseksi lakiin ehdotetaan otettavaksi nykyaikaisten vaatimusten mukaiset vähimmäiskriteerit laitosten toimitiloista, laitoksissa sovellettavasta paikkaluvusta, henkilöstön määrästä ja koulutuksesta. Ehdotetut säännökset perustuvat suurelta osin Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ja aiemman Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmän ehdotuksiin, joita on kuitenkin muokattu kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista saatujen lausuntojen perusteella. Säännökset on pyritty saamaan käytännössä toimivammiksi ja kokonaisuutena paremmin lasten ja nuorten tarvitseman hoidon turvaaviksi.

Laitoshuollossa laitoksen paikkalukua, henkilöstön määrää ja henkilöstön koulutusta koskevista vaatimuksista säädettäisiin nykyisen asetuksen sijasta lastensuojelulaissa. Säännökset koskisivat kuten nykyisinkin sekä yksityisiä että julkisia kuten kunnan ylläpitämiä lastensuojelulaitoksia.

Lastensuojelulaitoksessa yhdessä hoidettavan lapsiryhmän koko voi nykyisen lainsäädännön mukaan olla kahdeksan, poikkeustilanteissa ylikin. Tämä määrä on selvästi liian suuri, sillä laitoksiin sijoitettujen lasten vaikeat ongelmat sekä näin suuressa lapsiryhmässä tiheänä toistuva lasten vaihtuvuus aiheuttavat paljon levottomuutta. Lapsen mahdollisuudet sopeutua vaihtuvaan ryhmään ja kuntoutua siinä heikkenevät olennaisesti ryhmäkoon kasvaessa. Edellä mainituista syistä laitosten laissa edellytettyä asuinyksikkökohtaista enimmäispaikkalukua ehdotetaan alennettavaksi. Siten laitoshuollossa lapsiryhmän enimmäiskoko olisi nykyisen kahdeksan sijasta seitsemän lasta asuinyksikköä kohden.

Poikkeuksena yhdessä saataisiin hoitaa useampaakin lasta silloin, kun lapset ovat laitoksessa yhdessä heidän hoidostaan ja kasvatuksestaan vastaavien vanhempien tai huoltajien kanssa.

Liian suurten laitosten muodostumisen estämiseksi yhdessä rakennuksessa saataisiin hoitaa enintään 24 lasta tai nuorta. Laitoksen toiminta voitaisiin siten järjestää esimerkiksi neljään kuuden lapsen tai nuoren asuinyksikköön, jos se olisi lasten ja nuorten hoidon järjestämisen kannalta tarkoituksenmukaista.

Lisäksi ehdotetaan asuinyksikköä kohden hoito- ja kasvatusvastuussa olevan henkilöstön vähimmäismäärää lisättäväksi. Hoito- ja kasvatustehtävissä toimivien työntekijöiden vähimmäismääräksi ehdotetaan nykyisen asetuksessa mainitun viiden sijasta seitsemää kokopäiväistä, välittömässä hoito- ja kasvatustehtävässä työskentelevää työntekijää, kun kyse on vuorotyölistojen mukaan työskentelevästä henkilökunnasta. Poikkeuksena tästä asuinyksikköä kohden tulisi olla vähintään kuusi hoito- ja kasvatustehtävissä toimivaa työntekijää, jos samassa rakennuksessa sijaitsee useampi kuin yksi asuinyksikkö. Käytännössä tämä määrä on minimi, jolla toiminta voidaan turvata, kun otetaan huomioon henkilökunnan vuosilomat, viikkovapaat, sairaslomat ja muut poissaolot.

Koska sijaishuoltoon sijoitetuilla lapsilla on nykyisin monesti takanaan useita sijoituksia kodin ulkopuolelle ja paljon muitakin traumatisoivia kokemuksia, heille on erityisen tärkeää, että sijaishuoltopaikan henkilöstöllä on työhönsä koulutukseen perustuvaa riittävää tietopohjaa ja että henkilöstö on riittävän kokenutta ja ammattitaitoista. Henkilöstön koulutusvaatimuksissa olisi otettava huomioon kunkin yksikön hoitama asiakaskunta. Lastensuojelulaitoksen hoito- ja kasvatustehtävistä vastaavan johtajan riittävä ammatillinen kelpoisuus määriteltäisiin lastensuojelulaissa.

Useat laitokset toimivat jo nykyisin vähintään ehdotettujen mitoitusten mukaisesti. Tästä huolimatta lastensuojelulaitosten paikka- ja henkilöstömitoitusta sekä henkilöstön kelpoisuuksia koskevien säännösten voimaan tuloon tarvitaan kohtuullinen siirtymäaika, joksi ehdotetaan kolmea vuotta. Muutoin sijaishuoltopaikkojen saanti saattaisi Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista saatujen lausuntojen perusteella ainakin aluksi muodostua vielä nykyistä suuremmaksi ongelmaksi. Pitkällä tähtäimellä tarkoituksena olisi ohjata sijaishuollon painopistettä laitoshuollosta perhehoitoon. Tällöin myös lasten sijoittamisessa tulisi ottaa huomioon lapsen hoidon tarve siten, että laitoshuoltoon sijoitettaisiin ainoastaan vaikeimmin hoidettavia lapsia.

Rajoitukset sijaishuollossa

Lastensuojelulain 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevat lapsen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa sijaishuollon aikana ja sen rajoittamista sekä lastensuojelulaitoksissa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevat säännökset ehdotetaan sisällytettäväksi lähes sellaisenaan uuteen lastensuojelulakiin.

Rajoitustoimenpiteitä koskeviin säännöksiin on tehty ainoastaan ehdotetusta uudesta lastensuojelun päätöksentekojärjestelmästä aiheutuvat muutokset.

Kyseisiä säännöksiä, lukuun ottamatta yhteydenpidon rajoittamista, sovellettaisiin edelleen ainoastaan laitoshuollossa oleviin huostaanotettuihin tai kiireellisesti sijoitettuihin lapsiin. Säännösten eduskuntakäsittelyn yhteydessä ehdotettiin ainakin rajattua mahdollisuutta rajoitustoimenpiteiden käyttämiseen myös perhehoidossa.

Rajoitustoimenpiteiden käytön mahdollinen laajentaminen perhehoitoon edellyttää perhehoitoa ja yksityisten sosiaalipalvelujen valvontaa koskevan lainsäädännön tarkentamista muun muassa henkilöstön ammatillisten kelpoisuuksien ja valvonnan osalta. Rajoitustoimivallan käytön mahdollistaminen esimerkiksi joissakin riittävät edellytykset täyttävissä ammatillisissa perhekodeissa voitaisiin tällöin kytkeä esimerkiksi lääninhallituksen tapauskohtaisesti antamaan yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain mukaiseen lupaan. Rajoitustoimivallan mahdollinen laajentaminen olisi siten tarkoituksenmukaista pohtia jatkossa perhehoitolainsäädännön ja yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain uudistamisen yhteydessä.

Jälkihuolto

Voimassa olevan lastensuojelulain mukaan kunnan velvollisuus järjestää jälkihuoltoa koskee ainoastaan sijaishuollossa olleita lapsia. Kuitenkin myös avohuollon tukitoimena sijoitettu lapsi ja nuori sekä hänen perheensä tarvitsevat yleensä erilaisia tukitoimia sijoituksen päätyttyä. Laissa ehdotetaankin laajennettavaksi jälkihuoltoon oikeutettujen lasten piiriä myös avohuollon tukitoimena sijoitettuina olleisiin lapsiin. Jälkihuoltoa voitaisiin järjestää myös muulle lastensuojelun asiakkaana olleelle nuorelle.

Voimassa olevan lain perusteella on epäselvää, koskeeko jälkihuolto myös hyvin pienenä sijoitettuna olleita lapsia, jotka eivät ennen täysi-ikäiseksi tuloaan ole enää ehkä vuosiin olleet lastensuojelutoimenpiteiden kohteena. Säännöksiä täsmennettäisiin tältä osin siten, että kunnan velvollisuus järjestää jälkihuoltoa päättyy viiden vuoden kuluttua siitä, kun lapsi on kodin ulkopuolisen sijoituksen jälkeen ollut viimeksi lastensuojelun asiakkaana.

Jälkihuollon ehdotetaan päättyvän nykyiseen tapaan nuoren täyttäessä 21 vuotta. Vaikka todennäköisesti joidenkin nuorten kohdalla jälkihuolto olisi tarpeen vielä yli 21-vuotiaana, sen ulottaminen kaikkiin alle 25-vuotiaisiin nykyisen kaltaisena subjektiivisena oikeutena ei ole perusteltua. Sen sijaan jälkihuollon tulisi olla nykyistä toimivampaa huolenpitoa 21-vuotiaaksi asti. Jälkihuollon päättyessä nuori tulisi tarvittaessa ohjata yleisten, kunnan asukkaille tarkoitettujen palvelujen piiriin.

Jälkihuollon järjestämisessä lähtökohtana tulisi olla nuoren yksilölliset tarpeet ja hänen elämäntilanteensa. Tästä lähtökohdasta huolimatta tietyt perusasiat tulisi taata jokaiselle nuorelle. Jotta jälkihuolto tukisi paremmin itsenäistymässä olevan nuoren tarpeita, laissa pyritään täsmentämään jälkihuollon sisältöä. Jälkihuollon tulisi perustua lapsen tai nuoren tuen tarpeen perusteella laadittuun asiakassuunnitelmaan. Jälkihuolto on nykyisin järjestetty hyvin vaihtelevin ja epäyhtenäisin toimintakäytännöin. Puutteellisuudet jälkihuollossa ja jälkihuollon toimimattomuus ovat edelleenkin yleisiä. Yhteiskunnan kannalta jälkihuolto on kuitenkin myös taloudellisesti järkevää, sillä on huomattavasti halvempaa tukea nuorta kunnolla muutaman vuoden ajan kuin syrjäytynyttä aikuista valtaosan loppuelämästään.

Jälkihuoltoa koskevassa 12 luvussa säädettäisiin myös lapselle tai nuorelle varattavista itsenäistymisvaroista ja niihin liittyvästä menettelystä nykyistä tarkemmin. Itsenäistymisvaroja koskevat säännökset nostettaisiin asetuksen tasolta kokonaisuudessaan lastensuojelulakiin.

Valvontaa koskevat säännökset

Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmä ehdotti lukuisia muutoksia ja täsmennyksiä lastensuojelun laitoshuollon sekä perhehoidon valvontaa koskevaan lainsäädäntöön. Osittain kyseisen työryhmän ehdotuksiin perustuen lastensuojelulakiin ehdotetaan otettavaksi erityissäännös perhehoitoon ja laitoshuoltoon sijoitettujen lasten hoidon sekä sijaishuoltopaikkojen toiminnan valvonnasta. Säännösten tarkoituksena olisi erityisesti varmistaa tarvittava tiedonkulku tilanteissa, joissa sijaishuoltopaikan toiminnassa havaitaan puutteita.

Lisäksi toisen kunnan alueelle sijoitetun lapsen hoidon valvonnan ja lapsen tarvitsemien palvelujen turvaamiseksi säädettäisiin sijoittajakunnalle velvollisuus ilmoittaa lapsen sijoittamisesta sijoituskunnalle. Sijoituskunnan sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen olisi pidettävä rekisteriä kunnan alueelle sijoitetuista lapsista.

Lastensuojelulakiin ehdotetaan tämän lisäksi sisällytettäväksi lähinnä voimassa olevaa lakia ja lastensuojelun sijaishuollossa sovellettavia rajoituksia ja laitoshuollossa sovellettavia rajoitustoimenpiteitä koskevia lastensuojelulain muutoksia vastaava säännös lääninhallitusten suorittamasta lastensuojelulaitosten valvonnasta. Säännökset koskisivat kaikkia lastensuojelulaitoksia riippumatta siitä, onko toiminta kunnan tai yksityisen tahon ylläpitämää.

Muilta osin valvonnasta säädettäisiin edelleen yleislaeissa, joita ovat erityisesti sosiaalihuoltolaki ja kuntalaki ja yksityisen toiminnan osalta yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettu laki.

Laissa säädettäisiin myös pääosin voimassa olevaa lastensuojelulakia vastaavasti yksityisesti sijoitettujen lasten hoidon valvonnasta. Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen tulisi tehdä sijoituksen hyväksymisestä päätös. Myös yksityisesti sijoitetuista lapsista tulisi pitää rekisteriä.

Päätöksenteko lastensuojeluasioissa

Nykyisen sosiaalihuollosta vastaaviin toimielimiin perustuvan lastensuojelun päätöksentekojärjestelmän ongelmat tulivat hyvin selkeästi esille lastensuojelulain valmisteluun liittyvissä kuulemistilaisuuksissa keväällä 2005. Useat kuultavista totesivat, että nykyinen päätöksentekomalli ei takaa lapsen ja perheen oikeusturvaa. Sosiaalihuollosta vastaavaa toimielintä ei yleisesti pidetty riittävän asiantuntevana tai puolueettomana päätöksentekijänä. Toimielin on luonteeltaan luottamuselin, eikä sen kokoonpanoon kuulu välttämättä yhtään lastensuojelun tai juridiikan asiantuntijaa. Tosin toimielimen kokoonpano päätöksentekijänä vaihtelee kunnittain ja ainakin suuremmissa kaupungeissa se voi toimia varsin hyvin esimerkiksi lastensuojeluasioihin perehtyneiden jaostojen ansiosta. Sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen kokonaisnäkemystä kunnan sosiaalihuollon palveluista sekä mahdollisuutta päättää myös resursseista pidettiin yhtäältä etuna päätöksenteossa, mutta nimenomaan kytköstä resursseista päättämiseen pidettiin toisaalta epäkohtana erityisesti yksilön oikeusturvan kannalta.

Kuulemistilaisuuksissa tuotiin päätöksentekojärjestelmän kehittämiseksi ratkaisuna esille muun muassa kunnan toimielimen asiantuntemuksen kehittäminen tai päätöksenteon siirtäminen joko viranhaltijatasolle tai kunnalliseen taikka seudulliseen asiantuntijaryhmään. Toisaalta ehdotettiin myös ensi vaiheen päätöksenteon siirtämistä ainakin tahdonvastaisissa lastensuojeluasioissa tuomioistuimeen, joko hallinto-oikeuteen tai käräjäoikeuteen. Myös erillisen perheoikeuden perustaminen sai kannatusta.

Edellä mainitun kunnallisen tai seudullisen asiantuntijaryhmän etuna mainittiin muun muassa se, että asiantuntijaryhmä takaisi lastensuojeluasioiden käsittelyssä erityisesti riittävän asiantuntemuksen. Keskustelua herätti se, olisiko asiantuntijaryhmä itsenäinen viranomainen. Asiantuntijaryhmän ongelmana tuotiin myös esille jääviyskysymykset. Vaikka päätöksenteko siirrettäisiin lautakunnalta asiantuntijaryhmälle, tahdonvastaiset päätökset tulisi edelleen viedä sen lisäksi riippumattoman tuomioistuimen käsiteltäväksi, jotta perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa asetetut vaatimukset täyttyisivät.

Käräjäoikeutta huostaanottoasioiden ensivaiheen päätöksentekotahona kannattaneiden kuultavien perusteena oli muun muassa siviilioikeudellisen oikeudenkäynnin selkeä asianosaisasetelma ja muutoinkin selkeästi säädetty oikeudenkäyntimenettely, joka turvaisi asianosaisten oikeusturvaa hallinto-oikeuksia paremmin myös lastensuojeluasioissa. Tämän lisäksi käräjäoikeuksissa oikeusturvaa takaavina seikkoina tuotiin esille valmisteluistunnot ja välitön suullinen käsittely, avoimuus näytön arvioinnissa ja valitusmahdollisuus hovioikeuteen. Käräjäoikeuden eduksi katsottiin myös nopeus, tiheä tuomioistuinverkko ja toisaalta mahdollisuus lapsiasioihin erikoistumiseen esimerkiksi hovioikeuspiireittäin. Käräjäoikeudet käsittelevät nykyisinkin eräitä lapsia koskevia asiaryhmiä kuten lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevia asioita. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa on oikeudenkäyntimenettelyä koskevia erityissäännöksiä, muun muassa muista siviiliasioista poikkeavasta tuomioistuimen selvittämisvelvollisuudesta.

Toisaalta kuultavat toivat esille käräjäoikeuksien päätöksentekoon liittyvinä ongelmina muun muassa käräjäoikeuksista puuttuvan lastensuojelun asiantuntemuksen, kokemattomuuden hallintoasioiden käsittelyssä, lastensuojeluviranomaisten aseman prosessissa ja mahdollisten asiantuntijajäsenten tarpeen.

Ensivaiheen päätöksenteon siirtäminen hallinto-oikeuteen sai kuultavilta eniten kannatusta. Myös muita vaihtoehtoja kannattaneista kuultavista usea piti hallinto-oikeutta mahdollisena vaihtoehtona ensisijaisesti esittämälleen muulle taholle.

Hallinto-oikeuden etuna päätöksentekotahona olisi kuultavien mukaan hallinto- ja lastensuojeluasioihin liittyvä asiantuntemus ja toisaalta tuomioistuimelle ominainen puolueettomuus. Hallinto-oikeuden kokoonpanoon kuuluu lastensuojelun asiantuntijajäseniä ja hallinto-oikeuksilla on pitkä kokemus lastensuojeluasioiden käsittelystä alistus- ja valitusasioina. Hallinto-oikeutta pidettiin myös nopeana ja käsittelyä nopeuttaisi entisestään se, että nykyinen lautakuntavaihe jäisi kokonaan pois.

Tahdonvastaisten huostaanottojen vieminen suoraan hallinto-oikeuden päätettäväksi selkiyttäisi oikeuskäsittelyä verrattuna nykyiseen alistusmenettelyyn. Asioiden valmistelun ja ratkaisutoiminnan erottaminen selkeästi toisistaan parantaisi yksilön oikeusturvaa ja voisi samalla helpottaa sosiaalityöntekijän työskentelyä perheen kanssa.

Koska hallinto-oikeudet ovat luonteeltaan valitustuomioistuimia, hallinto-oikeusprosessi soveltuu nykyisellään huonosti ensivaiheen päätöksentekoon. Hallintotuomioistuinjärjestelmän kaksiportaisuuden vuoksi korkein hallinto-oikeus olisi hallinto-oikeuden ensivaiheessa päättämissä asioissa ainoa valitusaste. Päätöksentekoon liittyen tarvittaisiin uusia ja täydentäviä säännöksiä ainakin vireillepano-oikeudesta ja oikeudenkäynnin vaiheista kuten valmisteluistunnosta ja suullisesta käsittelystä, näytöstä ja näytön hankkimisesta, tuomioistuimen toimivallasta antaa osapuolia sitovia määräyksiä ja päätösten pysyvyydestä, tuomioistuimen kokoonpanosta, oikeudenkäyntikuluista sekä oikeusavusta. Edellä mainituista seikoista olisi kuitenkin mahdollista ottaa lastensuojelulakiin tarvittavia erityissäännöksiä.

Muun muassa edellä mainitut kuulemistilaisuuksissa esitetyt näkökannat huomioon ottaen Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä ehdotti lastensuojeluasioita koskevan päätöksentekojärjestelmän uudistamista siten, että tahdonvastaisista huostaanottoasioista päätettäisiin ensivaiheessa hallinto-oikeudessa ja muissa lapsen ja perheen oikeusturvan kannalta erityisen merkittävissä asioissa päätöksenteko tapahtuisi kunnassa viranhaltijatasolla ja viranhaltijan päätöksestä olisi suora valitusoikeus hallinto-oikeuteen. Näitä asiaryhmiä ei siten enää vietäisi lainkaan sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen ratkaistaviksi. Ehdotettu päätöksentekomalli vastaa pääperiaatteiltaan myös edellä mainitun Lapsioikeudellista päätöksentekomenettelyä selvittäneen toimikunnan ehdotuksia.

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä päätyi tuomioistuimista hallinto-oikeuteen erityisesti siksi, että tuomioistuinkäsittely pysyisi näin kaikkien lastensuojeluasioiden osalla yhtenäisessä linjassa. Lastensuojelua koskevien asioiden tuomioistuinkäsittelyä ei olisi perustelua jakaa kahteen osaan yleisten riita- ja rikosoikeudellisia asioita käsittelevien käräjä-, hovi- ja korkeimman oikeuden sekä hallinto-oikeudellisia asioita käsittelevien hallinto-oikeuksien ja korkeimman hallinto-oikeuden kesken. Mikäli hallintoviranomaisilla säilytetään pääosa päätöksentekovaltaa ja siitä on muutoksenhakumahdollisuus tuomioistuimiin eli tässä tapauksessa hallintotuomioistuimiin, ei olisi perusteltua siirtää pelkästään huostaanottopäätösten tekemistä yleisten riita- ja rikosasioiden tuomioistuinten tehtäväkenttään. Lastensuojeluasioiden käsittelyn jakaminen kahden tuomioistuinlinjan kesken tekisi järjestelmästä sekavan ja epäilemättä syntyisi vaara siitä, että päätöksenteko muodostuisi epäyhtenäiseksi.

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotus uudesta päätöksentekomallista sai lausunnonantajilta laajan kannatuksen. Noin 80 lausunnonantajasta ainoastaan neljä ehdotti edelleen hallinto-oikeuden sijasta huostaanottoasioissa päätöksentekotahoksi käräjäoikeutta. Kahdessa lausunnossa kannatettiin nykyistä sosiaalihuollosta vastaavaan toimielimeen perustuvaa mallia tai asiantuntijaryhmämallin edelleen kehittämistä.

Edellä mainitun laajan kannatuksen vuoksi lakiin ehdotetaan otettavaksi työryhmän ehdotusten mukaiset päätöksentekoa ja hallintotuomioistuinkäsittelyä koskevat säännökset. Ehdotetun päätöksentekomallin uudistamisen tavoitteena on parantaa erityisesti lapsen ja perheen oikeusturvaa ja turvata lastensuojelua koskevassa päätöksenteossa tarvittava asiantuntemus.

Päätöksenteko niin kutsutuista tahdonvastaisista huostaanottoasioista, joissa huoltaja tai 12 vuotta täyttänyt lapsi vastustaa huostaanottoa ja siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista, ehdotetaan siirrettäväksi jo ensivaiheessa sosiaalihuollosta vastaavalta toimielimeltä hallinto-oikeudelle. Näissä asioissa lapsen ja perheen oikeusturva edellyttää asian käsittelemistä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa puolueettomassa tuomioistuimessa. Tahdonvastaiset huostaanottoasiat tulisivat hallinto-oikeudessa vireille kunnan viranhaltijan hakemuksesta.

Muissa lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua koskevissa asioissa ensivaiheen päätökset tehtäisiin kunnassa viranhaltijatasolla, mikä myös voimassa olevan lastensuojelulain mukaan on mahdollista toimielimen tekemän päätösvallan delegoinnin kautta. Päätöksenteon ohjaamisella sosiaalihuollosta vastaavan toimielimen sijasta laissa nimenomaisesti suoraan viranhaltijalle korostaisi asiantuntemuksen merkitystä yksilöä koskevassa päätöksenteossa. Lapsen ja perheen oikeusturvan kannalta erityisen merkittävinä pidetyissä asioissa päätöksenteko säädettäisiin kaksiportaiseksi, jolloin asian ratkaisisi eri viranhaltija kuin asian valmistellut viranhaltija. Näitä asioita olisivat huostaanottoasiat, joissa asianosaiset eivät vastusta huostaanottoa tai siihen liittyvää sijaishuoltoon sijoittamista, sijaishuoltopaikan muuttaminen sekä huostassapidon lopettaminen. Edellä mainituissa asioissa päätöksen tekisi kunnan sosiaalihuollon johtava viranhaltija tai hänen määräämänsä viranhaltija ammatillisen kelpoisuuden omaavan sosiaalityöntekijän valmisteltua asian. Asioiden valmistelusta parityönä ja tarvittavan muun asiantuntemuksen turvaamisesta valmistelussa säädettäisiin erikseen.

Lastensuojelulain 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevien säännösten mukaan rajoituksia koskeva päätöksenteko on mahdollista delegoida yksittäiselle viranhaltijalle lukuun ottamatta erityistä huolenpitoa koskevia päätöksiä, jotka tekisi aina toimielin. Myös näitä asioita koskeva päätöksenteko ehdotetaan muutettavaksi vastaamaan ehdotettua uutta päätöksentekomallia. Tällöin muista toimenpiteistä päättäisi lapsen asioista vastaava sosiaalityöntekijä, mutta erityisen huolenpidon aloittamisesta ja jatkamisesta päätöksen tekisi sosiaalihuollon johtava viranhaltija lapsen asioista vastaavan sosiaalityöntekijän valmisteltua asian. Lisäksi erityisen huolenpidon järjestämisen tulisi perustua kyseisessä säännöksessä mainittuun moniammatilliseen arvioon.

Kiireellinen sijoitus olisi toimenpiteen kiireellisen luonteen vuoksi edelleen mahdollista tehdä ammatillisen kelpoisuuden omaavan sosiaalityöntekijän päätöksellä, mutta asianosaisten vastustaessa sijoituksen jatkamista asia tulisi saattaa määräajassa hallinto-oikeuden ratkaistavaksi.

Oikeusturvanäkökohdista on perustelua siirtää ensivaiheen päätöksen tekeminen tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa hallintoviranomaiselta tuomioistuimelle. Mainittuihin asioihin liittyy erityinen oikeussuojan tarve. Perustuslain 21 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 momentin nojalla huostaanottoasiat on saatettava aina tuomioistuimen päätettäväksi, jos asianosaiset niin haluavat. Tästä syystä riippumatta siitä, mikä lastensuojelulaissa säädettäisiin päätöksentekotahoksi, ainakin riitaiset huostaanottoasiat olisi siten edelleen vietävä tuomioistuimen käsiteltäviksi.

Lastensuojeluun liittyy kuitenkin paljon muutakin kuin edellä mainittu tahdonvastaista huostaanottoa koskeva päätöksenteko. Vaikka näissä mitä erilaisimmissa asioissa viranomaisen ja asianosaisten näkemykset poikkeavat toisistaan, ei niiden ratkaisua kuitenkaan ole oikeussuojan saamiseksi tarpeen saattaa ensiasteena tuomioistuimen ratkaistavaksi. Tämä koskee esimerkiksi lapsen sijaishuoltopaikan muuttamista, yhteydenpidon rajoittamista tai rajoitustoimenpiteitä, jälkihuoltoon liittyviä kysymyksiä ja huostassapidon lakkauttamista. Jokaisen tällaisten asian saattaminen ensi asteena tuomioistuinkäsittelyyn olisi oikeusturvan kannalta ylimitoitettua. Siten on perustelua jakaa päätöksenteko lastensuojeluasioissa sellaisiin tilanteisiin, joissa ensiasteen päätöksentekijänä on tuomioistuin ja sellaisiin tilanteisiin, joissa ensiasteen päätöksentekijänä voi olla edelleenkin kunnallinen viranhaltija, mutta oikeusturvatakeena on valitusmahdollisuus tuomioistuimeen. Kunnan viranomaisilla on tarkoituksenmukaista säilyttää edelleenkin pääosa lastensuojelussa käytettävästä päätöksentekovallasta.

Hallintotuomioistuinkäsittelyä koskevat säännökset

Hallintotuomioistuimissa noudatettavat prosessi- ja muut menettelysäännökset sisältyvät pääosin hallintolainkäyttölakiin ja asianomaisia tuomioistuimia koskeviin lakeihin kuten hallinto-oikeuslakiin. Näiden yleisten säännösten lisäksi lastensuojelulain 14 lukuun ehdotetaan otettavaksi lastensuojeluasioiden hallintotuomioistuinkäsittelyä koskevia erityissäännöksiä.

Koska ensivaiheen päätöksen tekeminen tahdonvastaisissa huostaanottoasioissa poikkeaa menettelyltään olennaisesti valitusasioiden käsittelystä, hakemukseen perustuvien lastensuojeluasioiden käsittelyssä noudatettavasta menettelystä hallinto-oikeudessa tulisi säätää lastensuojelulaissa.

Hallinto-oikeus voisi antaa huostaanottoa koskevissa hakemusasioissa asian käsittelyä koskevia väliaikaisia määräyksiä. Määräysten tarkoituksena olisi asian valmisteluun tarvittavan ajan varaamisen lisäksi turvata erityisesti lapsen tilanne asian käsittelyn aikana. Lapsella, hänen huoltajillaan ja muilla asianosaisilla sekä toisaalta lastensuojeluviranomaisella voi olla hyvinkin erilaisia käsityksiä siitä, miten lapsen huolto ja kasvatus oikeudenkäynnin aikana on järjestettävä. Asian ollessa hallinto-oikeuden ratkaistavana ei ole perusteltua, että lastensuojeluviranomainen yksipuolisesti voisi oikeudenkäynnin aikana päättää sellaisista seikoista, jotka ovat erimielisyyden kohteena. Hallinto-oikeudelle ehdotetaan tästä syystä säännönmukaisesta hallintolainkäytöstä poikkeavia valtuuksia päättää väliaikaisin määräyksin lapsen olinpaikasta, hoidosta ja kasvatuksesta oikeudenkäynnin aikana.

Erityisesti hakemusasioissa hallinto-oikeuden tulisi tarvittaessa järjestää valmisteleva suullinen käsittely, joissa asianosaisten ja sosiaaliviranomaisten kanssa valmisteltaisiin asian tuomioistuinkäsittelyä muun muassa käymällä läpi asiassa riitaiset kysymykset ja niitä koskevan näytön hankkiminen. Hallinto-oikeus voisi toimittaa valmistelevan suullisen käsittelyn ja ratkaista edellä mainitun väliaikaista määräystä koskevan asian yhden tuomarin kokoonpanossa. Ehdotettujen säännösten tarkoituksena olisi joustavoittaa ja nopeuttaa hakemukseen perustuvan huostaanottoasian käsittelyä hallinto-oikeudessa.

Lisäksi lastensuojelulain 14 lukuun ehdotetaan kaikkia lastensuojeluasioiden hallintotuomioistuinkäsittelyä koskevia säännöksiä muun muassa lapsen kuulemisesta ja avustamisesta hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa sekä asioiden käsittelystä kiireellisenä. Nämä säännökset koskisivat sekä hakemus- että valitusasioiden käsittelyä hallintotuomioistuimissa. Säännösten tarkoituksena on turvata lapsen edun huomioon ottaminen asiaa käsiteltäessä.

Muutoksenhaku

Muutoksenhakua koskevassa 15 luvussa säädettäisiin ensinnäkin muutoksenhakuun oikeutetuista henkilöistä ja tähän liittyen lapsen puhevallan käyttämisestä tuomioistuimessa. Lastensuojeluasiat poikkeavat jossakin määrin toisistaan. Tästä johtuen on syytä erikseen arvioida, milloin eri tahoille on syytä avata muutoksenhakumahdollisuus.

Lapsen osalta asianosaisuus ja siihen liittyvä muutoksenhakuoikeus on aina itsestään selvää, koska lastensuojeluasiat koskevat yleensä aina lasta henkilökohtaisesti. Sen sijaan laissa tulee säätää, mistä iästä lähtien lapselle annetaan oikeus käyttää itsenäisesti puhevaltaansa ja hakea myös itsenäisesti muutosta. Huoltajasta tai muusta laillisesta edustajasta riippumattoman, erillisen puhevallan käyttämisoikeus muutoksenhaun yhteydessä ehdotetaan pääsääntöisesti annettavan 15 vuotta täyttäneelle lapselle. Kuitenkin niissä lapsen kannalta erityisen merkittävissä asioissa, joissa jo 12 vuotta täyttäneelle lapselle säädetään itsenäinen oikeus käyttää puhevaltaansa huoltajansa ohella, olisi myös vastaavasti 12 vuotta täyttäneellä lapsella itsenäinen muutoksenhakuoikeus huoltajansa ohella. Mainittuja asioita olisivat kiireellistä sijoitusta, huostaanottoa, sijaishuoltoa ja huostassapidon lopettamista sekä yhteydenpitoa koskevat asiat.

Lapsen oikeusturvan kannalta olisi merkittävää, että 12-vuotiaan ja sitä vanhemman lapsen huostaanoton vastustaminen aiheuttaa, että huostaanotosta päättäminen siirtyy hallinto-oikeuden hakemuskäsittelyyn. Näin ollen huostaanotto tulee ainakin yhden asteen tuomioistuinkäsittelyyn ilman, että lapsen täytyisi tehdä asiassa valitusta.

Lapselle voitaisiin lastensuojelulaissa säädetyillä edellytyksillä määrätä edunvalvoja käyttämään huoltajan sijasta lapsen puhevaltaa. Mikäli lapselle on määrätty edunvalvoja, hän edustaa lasta hallintomenettelyssä ja oikeudenkäynnissä lapsen iästä riippumatta. Hän voi myös lapsen puolesta päättää muutoksenhakuoikeuden käyttämisestä.

Tuomioistuin voisi myös lapsen edun sitä vaatiessa määrätä lapselle oikeuskäsittelyyn avustajan, vaikka sellaista ei nimenomaan olisi vaadittukaan.

Kaikki lastensuojelussa tehtävät muutoksenhakukelpoiset päätökset koskevat aina myös huoltajan etua ja oikeutta sillä tavoin, että hänelle on syytä säätää muutoksenhakuoikeus. Lastensuojeluasioissa annetut päätökset voivat useimmiten vaikuttaa myös lapsen huoltajuudesta erotetun vanhemman olosuhteisiin sillä tavoin, että päätöksien voidaan katsoa koskevan myös tällaisen vanhemman etua ja oikeutta. Muutoksenhakuoikeus on tästä syystä perusteltua säätää vanhemmille lukuun ottamatta avohuollon tukitoimena tapahtuvia sijoituksia, muun henkilön kuin vanhemman itsensä yhteydenpidon rajoittamista sekä muita rajoitustoimenpiteitä koskevia asioita. Näissä voidaan arvioida kysymyksen olevan sellaisista asioista, joissa ratkaisut eivät koske läheisesti pelkästään vanhemman asemassa olevan etua tai oikeutta eikä lapsenkaan edun voida arvella edellyttävän vanhemman muutoksenhakuoikeuden ulottamista niihin.

Ne henkilöt, joita yhteydenpidon rajoittaminen koskee, voisivat tehdä siitä valituksen. Valitusoikeudesta säädetään vastaavasti myös 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevissa lastensuojelulain säännöksissä.

Lapsen hoidosta ja kasvatuksesta voi tosiasiallisesti vastata muukin henkilö kuin lapsen huoltaja tai vanhempi. Lapsi voi ilman lastensuojelutoimenpiteitäkin asua muun henkilön kuin huoltajansa luona. Kysymyksessä olevalla henkilöllä ja lapsella saattaa olla erittäin kiinteä ja hyvä suhde, jonka tosiasiallisesta katkaisemisesta saattaisi olla kyse. Huostaanoton ja kiireellisen sijoituksen osalta muutoksenhakuoikeuden antaminen tällaiselle henkilölle on perusteltua lähinnä sen varmistamiseksi, että lapsen etu tulee huomioiduksi riittävällä painolla.

Myös sijaishuollossa olevan lapsen perhehoitajalle ehdotetaan Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista poiketen edelleen voimassa olevaa lakia vastaavasti muutoksenhakuoikeutta sijaishuoltopaikan muuttamista ja huostassapidon lakkaamista koskevissa asioissa. Muutoksenhakuoikeus koskisi ainoastaan perhehoitajalaissa tarkoitettuja perhehoitajia tai lapsen kanssa yhdessä yksityisen sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain mukaisen luvan saaneessa yksikössä asuvia työntekijöitä, joilla voidaan katsoa olevan läheinen suhde lapseen.

Muutoksenhakuun oikeutettujen henkilöiden lisäksi muutoksenhakua koskevissa säännöksissä säädettäisiin ehdotetun uuden päätöksentekojärjestelmän mukaisesti niistä asiaryhmistä, joissa muutosta haetaan suoraan hallinto-oikeudelta. Lapsen ja perheen oikeusturvan kannalta erityisen merkittävissä lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua koskevissa asioissa muutoksenhaku kunnan viranhaltijan tekemästä päätöksestä ohjattaisiin suoraan hallinto-oikeuteen. Tällaisia olisivat kiireellistä sijoitusta, huostaanottoa ja sijaishuoltoa, huostassapidon lakkaamista, yhteydenpidon rajoittamista ja rajoitustoimenpiteitä koskevat asiat. Näissä asioissa ei siten tarvitsisi tehdä ennen varsinaista muutoksenhakua sosiaalihuoltolain mukaista oikaisuvaatimusta sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle.

Muutoksenhakua koskevassa luvussa säädettäisiin pääosin voimassa olevaa lastensuojelulakia vastaavasti päätösten täytäntöönpanosta. Huostaanottoa ja sijaishuoltoon sijoittamista koskeva päätös voidaan nykyisinkin panna täytäntöön, jos täytäntöönpanon siirtäminen uhkaa lapsen terveyttä tai kehitystä. Jos hallinto-oikeus hyväksyy tahdonvastaista huostaanottoa koskevan hakemuksen, hallinto-oikeudella on oltava vastaava mahdollisuus määrätä päätös heti täytäntöönpantavaksi kuin viranhaltijoilla huostaanottopäätösten yhteydessä. Kiireellinen sijoitus on jo luonteeltaan sellainen toimenpide, että sen merkitys katoaisi kokonaan, jos sitä ei voitaisi panna täytäntöön ennen päätöksen lainvoimaiseksi tulemista. Samoin on asianlaita lain 11 luvussa tarkoitettujen rajoitustoimenpiteiden osalta.

Muutosta korkeimmalta hallinto-oikeudelta voisi hakea nykyiseen tapaan huostaanottoa ja sijaishuoltoa, huostassapidon lakkaamista ja ehdotetun 35 §:n mukaista asumisen turvaamista koskevissa asioissa sekä yksityistä sijoitusta koskevien säännösten mukaisesta kiellosta pitää lasta yksityiskodissa. Säännöksessä mainittaisiin 1 päivänä marraskuuta 2006 voimaan tulevien lastensuojelulain muutosten mukaisesti myös valitusoikeus yhteydenpitoa koskevista päätöksistä. Lisäksi säädettäisiin muutoksenhakuoikeus korkeimpaan hallinto-oikeuteen uusissa tuomioistuimelta haettavaa lupaa lapsen tutkimiseen koskevissa asioissa ja 35 §:n mukaisissa toimeentuloa koskevissa asioissa sekä jälkihuoltoa koskevissa asioissa. Lastensuojelulakiin ehdotetaan otettavaksi myös säännös siitä, että kuntien välisissä lastensuojelun järjestämis- ja kustannusvastuuta koskevissa asioissa hallinto-oikeuden päätöksistä voitaisiin hakea muutosta ilman valituslupamenettelyä.

Selvyyden vuoksi säännöksessä mainittaisiin myös hakemuksen tai päätöksen tehneen viranomaisen muutoksenhakuoikeudesta korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Säännöksessä pyrittäisiin myös täsmentämään niitä päätöksiä, joista ei ole muutoksenhakuoikeutta. Näitä olisivat erityisesti hallinto-oikeuden tekemät täytäntöönpanon keskeyttämistä sekä väliaikaista määräystä koskevat päätökset.

4 Esityksen vaikutukset

4.1 Taloudelliset vaikutukset

4.1.1 Taloudelliset vaikutukset kunnissa

Yleistä

Ehdotetussa uudessa lastensuojelulaissa on suurelta osin kyse kunnan järjestämisvelvollisuuden täsmentämisestä. Uudistukset pitäisi sen vuoksi toteuttaa pääosin nykyisten voimavarojen puitteissa. Eri tahojen Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista antamissa lausunnoissa kiinnitettiin erityistä huomiota siihen, että uudistuksesta aiheutuu kunnille merkittäviä kustannuksia, joita ei työryhmätyöskentelyn yhteydessä juurikaan oltu arvioitu.

Lain tavoitteena on suunnata lastensuojelutyön painopistettä avohuoltoon ja entistä varhaisempaan tukeen. Nykyisin suurimmat lastensuojelun kustannukset aiheutuvat lasten sijoituksesta kodin ulkopuolelle. Lapsen laitoshoito maksaa noin 40 000—150 000 euroa vuodessa riippuen sijoituspaikasta, jonka valintaan vaikuttaa erityisesti lapsen vaatima hoito. Mikäli lapselle ja perheelle pystyttäisiin ehdotusten tavoitteiden mukaisesti antamaan varhaisempaa tukea avohuollossa, voitaisiin esimerkiksi yhden lapsen vuosittaisen hoitomaksun hinnalla palkata 1—4 uutta lastensuojelun sosiaalityöntekijää.

Siten voidaan arvioida, että toteutuessaan uudistukset eivät lisäisi, vaan voisivat todennäköisemmin vähentää lastensuojelun kokonaiskustannuksia pitemmällä aikajänteellä.

Seuraavassa arvioidaan niitä kustannuksia, jotka aiheutuisivat kunnissa nimenomaan lastensuojelulakiin ehdotetuista uusista velvoitteista. Kustannusvaikutusten arviointia vaikeuttaa se, ettei lastensuojelua järjestetä kunnissa kaikilta osin voimassa olevankaan lastensuojelulain edellyttämällä tavalla. Tämän jälkeenjääneisyyden korjaamista ei voida katsoa lastensuojelulain uudistamisesta johtuvaksi lisäkustannukseksi.

Kustannusvaikutusten arviointi on tehty sosiaali- ja terveysministeriön, Stakesin sekä Kunnallisen työmarkkinalaitoksen asiantuntijoiden yhteistyönä.

Kustannusvaikutusten arvioinnissa on hyödynnetty muun muassa Stakesin lastensuojelutilastoja, lääninhallitusten suorittamasta peruspalvelujen arvioinnista saatuja tietoja, henkilöstötilastoja sekä lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista saatuja lausuntoja, erityisesti Helsingin kaupungin lausuntoa. Lisäksi sosiaali- ja terveysministeriö lähetti kustannusvaikutusten arviointia varten lääneille ja 19 otoskunnalle pikakyselyn, jonka avulla pyrittiin selvittämään nykyinen henkilöstö- ja mitoitustilanne lasten avohuollossa (sosiaalityöntekijöiden määrä) ja lastensuojelulaitoksissa (lasten ja henkilöstön määrä asuinyksikköä kohden) sekä lakiesityksen mahdolliset vaikutukset niihin. Tiedusteluun saatiin vastaukset 4 lääninhallitukselta ja 16 kunnasta. Kuntien vastauksia ei voitu lastensuojelulaitosten osalta kaikin osin käyttää kustannuslaskennassa niiden puutteellisuuden takia.

Avohuollossa lastensuojelutarpeen selvitys määräajassa

Lastensuojelun avohuollon asiakkaana olevien lasten määrä suhteessa sosiaalityöntekijöiden määrään on nykyisin huomattavan suuri. Nykyisillä henkilöstöresursseilla ei pystytä selviytymään voimassa olevankaan lastensuojelulain edellyttämistä tehtävistä. Kuitenkin jo voimassa oleva lainsäädäntö edellyttää muun muassa lapsen tilanteen arvioimista lastensuojeluilmoituksen jälkeen, asioiden kirjaamista ja huoltosuunnitelmien tekemistä.

Taulukko 1. Lastensuojelun toimenpiteiden piirissä olevat lapset/työntekijät eri lääneissä

          Lastensuojelun  Avohuollon        Lapsia ja   Lastensuojelun   Lapsia ja

          avohuollon      piirissä olevat   nuoria/     toimenpiteiden   nuoria/

          työntekijät     0-17-vuotiaat     työntekijä  piirissä olevat  työntekijä

                          lapset ja nuoret              kaikki lapset

                                                        ja nuoret

Etelä-Suomi    326           25 635           78,6          29 989          92

Länsi-Suomi    315           20 541           65,2          22 974          72,9

Itä-Suomi       51            6 711          131,6           7 698         150,9

Oulu           116            4 927           42,5           5 515          47,5

Lappi           39            1 923           49,3           2 215          56,8

Koko maa       847           59 737           70,5          68 391          80,7

(Lähteet: Lääninhallitusten kysely 2005, Sosiaali- ja terveydenhuollon tilastollinen vuosikirja 2005)

Uuden lastensuojelulain voimaan tullessa oletetaan ainakin alkuvaiheessa syntyvän lisäkustannuksia lähinnä suurimmissa kunnissa erityisesti määräaikaan sidotusta lastensuojelutarpeen selvittämisestä. Nimenomaan uudesta laista aiheutuviksi kustannuksiksi voidaan arvioida se henkilöstön lisäystarve, joka aiheutuu lastensuojelutarpeen selvittämisestä kolmen kuukauden kuluessa lastensuojeluilmoituksesta. Lisäksi uuden toimintamallin käyttöön ottamisesta aiheutuisi koulutus- ja ohjauskustannuksia.

Edellä mainittu velvoite aiheuttaisi kunnissa tarvetta lisätä sosiaalityöntekijöitä, vaikka osin velvoite voitaisiinkin toteuttaa työtä uudelleen organisoimalla. Kunnille tehdyn pikakyselyn perusteella näyttäisi siltä, että lastensuojelutarpeen selvitys tehtäisiin pienissä ja keskisuurissa kunnissa nykyisellä henkilöstöllä tarvittaessa työtä uudelleen organisoimalla. Sen sijaan suurimmissa kunnissa velvoitteesta aiheutuisi tarvetta lisätä avohuollon henkilöstöä johtuen asiakkaana olevien lasten suuresta määrästä. Valtakunnallisten kustannusten arviointia vaikeuttavat puutteellisten tietojen lisäksi suuret kuntakohtaiset erot uuden lakiesityksen mukanaan tuomissa avohuollon järjestelyissä ja henkilöstön lisätarpeessa. Esimerkiksi kunnissa, joissa alkuarvioinnista on jo kokemusta, on todettu, että se ei välttämättä ole lainkaan lisännyt kustannuksia, vaan päinvastoin tuonut jopa säästöjä. Kun lapsen ja perheen tilanteeseen on pysähdytty jo varhaisessa vaiheessa ja tarpeet on selvitetty huolella, on lasta ja perhettä voitu auttaa muullakin tavoin kuin lastensuojelun sosiaalityön keinoin. Lastensuojelun avohuollon asiakasmäärät ovat vähentyneet ja sen myötä myös resurssipaineet pienentyneet. Arvioinnin tekeminen on siten äärimmäisen hankalaa.

Henkilöstön lisätarvetta on arvioitu Stakesin vuotta 2005 koskevien lastensuojelutilastojen, sosiaali- ja terveysministeriön kesäkuussa 2006 kunnille lähetetyn pikakyselyn ja Helsingin kaupungin kesäkuussa 2006 Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän esityksestä antaman lausunnon perusteella. Otoskunnissa henkilöstön lisätarpeen arvioitiin olevan yhteensä 43 sosiaalityöntekijää. Valtakunnallinen lisäystarve on arvioitu korottamalla tätä lukua siinä suhteessa kuin koko maassa on lapsia enemmän avohuollollisten tukitoimien piirissä kuin otoskunnissa. Saatu arvioitu kokonaislisätarve on kerrottu yhdestä sosiaalityöntekijästä aiheutuvalla vuotuisella työvoimakustannuksella.

Laskelmien perusteella voidaan arvioida, että toteutuessaan lakiesitys aiheuttaisi 155 lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijän lisätarpeen. Tämä merkitsisi noin 6,2 miljoonan euron vuotuista lisäkustannusta kunnille. Yhden sosiaalityöntekijän työvoimakustannuksena on laskelmassa käytetty 40 000 euroa vuodessa.

Taulukko 2. Lakiesityksen arvioituja vaikutuksia avohuollon sosiaalityöntekijöiden lukumäärään kunnissa

Kunta                Väestö    Lastensuojelun avohuollollisten   Kunnalliset      Henkilöstölisäys 

                   31.12.2005  tukitoimien piirissä vuona 2005   lastensuojelun   kunnissa, kunnan

                                                                 sosiaali-        oma arvio

                                                                 työntekijät

                  Koko väestö    Lapsia       Nuori    Lapsia       Lkm                Lkm

                                alle 18-v.   18-20 v.   yht.

Yli 80 000 asukkaan kunnat

Helsinki *selitys   560 905       5 937       1 032    6 969        131                 17

Vantaa              187 281       2 803         238    3 041         76                 14

Oulu                128 962         724         107      831         32                 4

Yhteensä            877 148       9 464       1 377   10 841        239                 35

Yli 20 000 asukkaan kunnat

Vaasa                57 241         689          31      720         12            ei lisäystarvetta

Mikkeli              46 514         473          23      496         13                  3

Järvenpää            37 505         675          14      689          7                  1

Kokkola              36 267         852          40      892         11            ei lisäystarvetta

Savonlinna           27 239         231          14      245          4                  1

Iisalmi              22 482         492          17      509          4            ei lisäystarvetta

Kaarina              21 943         259          27      286          6            ei lisäystarvetta

Kuusankoski          20 247         224          40      264          4                  1

Yhteensä            269 438       3 895         206    4 101         61                  6

Alle 20 000 asukkaan kunnat

Kuusamo              17 113         125          10      135          5            ei lisäystarvetta

Kempele              14 475         142           8      150          4                  2

Joutseno             10 849          90          10      100          2            ei lisäystarvetta

Karjaa                8 956          35           1       36          1            ei lisäystarvetta

Yhteensä             51 393         392          29      421         12                  2

Kainuun maakunta     85 303         950          89    1 039         12            ei lisäystarvetta

Otoskunnat

yhteensä          1 283 282      14 701       1 701   16 402        323                 43

Koko maa

yhteensä          5 265 580      54 553       4 548   59 101         1 165 (arvio)     155 (arvio)

*) Helsingin osalta laskelmassa on käytetty Helsingin lausunnossaan lisähenkilöstön tarpeena mainitsemaa 17 sosiaalityöntekijää, jolloin sosiaalityöntekijällä olisi asiakkaana nykyisen keskimääräisen 45 lapsen sijasta keskimäärin 40 lasta. Tämän lisäksi Helsinki oli laskenut, että 35 asiakkaan mitoituksella sosiaalityöntekijöitä tarvittaisiin Helsingissä lisää 38. Lisäkustannus olisi tällöin kaksinkertainen 40 asiakkaan mitoitukseen verrattuna.

On kuitenkin muistettava se, että mikäli lapselle ja perheelle annetaan tulevaisuudessa entistä järjestelmällisemmin tukea avohuollossa, voisi sen olettaa pitkällä tähtäimellä näkyvän laitoshuollon tarpeen ja kustannusten vähenemisenä.

Laitoshuollon henkilöstö- ja paikkamitoitukset

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä ehdotti lastensuojelulaitosten hoito- ja kasvatustehtävissä toimivan henkilöstön määrää nostettavaksi voimassa olevan lastensuojeluasetuksen mukaisesta viidestä seitsemään asuinyksikköä kohden. Lisäksi työryhmä ehdotti lastensuojeluasetuksen mukaista lastensuojelulaitosten asuinyksikkökohtaista paikkalukua alennettavaksi kahdeksasta kuuteen. Säännöksiin ehdotettiin kolmen vuoden siirtymäaikaa.

Työryhmän ehdotuksista saatujen lausuntojen perusteella lain jatkovalmistelussa on päädytty ehdottamaan työryhmän ehdotuksista poiketen lastensuojelulaitoksen asuinyksikkökohtaiseksi lasten määräksi enintään seitsemää. Lastensuojelulaitoksen asuinyksikkökohtaiseksi hoito- ja kasvatustehtävissä toimivan henkilöstön määräksi ehdotetaan työryhmän ehdotusta vastaavasti vähintään seitsemää hoito- ja kasvatustehtävissä toimivaa työntekijää. Poikkeuksena tästä hoito- ja kasvatustehtävissä toimivien työntekijöiden määrän tulisi olla kuitenkin asuinyksikköä kohden vähintään kuusi silloin, kun samassa rakennuksessa sijaitsee useampi asuinyksikkö.

Lastensuojelulaitosten henkilöstö- ja paikkamitoituksia koskevista ehdotuksista aiheutuvien kustannusvaikutusten arviointia vaikeuttaa se, että nykytilanteesta ei ole saatavissa riittävän yksityiskohtaista ja koko maan kattavaa tilastotietoa. Osa lastensuojelulaitoksista toimii kuitenkin jo nykyisin ehdotettujen mitoitusten mukaisesti.

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdottamista laitoshuollon henkilöstö- ja paikkamitoitusten muuttamisesta aiheutuvia kustannuksia on arvioitu Stakesin vuotta 2005 koskevien lastensuojelutilastojen, sosiaali- ja terveysministeriön kesäkuussa 2006 kunnille ja lääneille lähetetyn pikakyselyn vastausten sekä Helsingin kaupungin Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista antamaa lausuntoa varten tehtyjen laskelmien avulla.

Lausunnossaan Helsingin kaupunki arvioi, että työryhmän ehdottama laitoshuollon mitoitus ja kelpoisuusvaatimukset merkitsisivät Helsingin omissa laitoksissa ainakin 50 lisävakanssin tarvetta. Vuositasolla kustannusvaikutus olisi Helsingin osalta noin 1,7 miljoonaa euroa.

Helsingin lisäksi henkilöstömäärän lisäystä pystyivät arvioimaan Kuusankoski, Mikkeli, Oulu ja Vantaa. Otoskunnissa työryhmän ehdotuksista aiheutuva henkilöstön lisätarve arvioitiin yhteensä 71 työntekijäksi. Valtakunnallinen lisäystarve on arvioitu korottamalla tätä lukua siinä suhteessa kuin koko maassa on lapsia sijoitettu enemmän laitoksiin kuin otoskunnissa (kunnallisiin laitoksiin sijoitettujen lasten lukumäärää ei ollut saatavissa erikseen). Saatu tulos on kerrottu yhdestä laitoshuollon työntekijästä aiheutuvalla vuotuisella työvoimakustannuksella. Yhden laitoshuollon lisävakanssin työvoimakustannuksena on laskelmassa käytetty 32 000 euroa vuodessa.

Jos arvioidaan, että koko maassa vakansseja tarvittaisiin samassa suhteessa kuin tietoja antaneissa kunnissa, merkitsisivät työryhmän ehdotusten mukaiset mitoitukset kunnallisissa laitoksissa 240 henkilön lisäystä koko valtakunnan tasolla. Kustannuksia tästä aiheutuisi arviolta noin 7,7 miljoonaa euroa vuodessa.

Taulukko 3:   Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdottamasta

              laitoshuollon mitoituksesta aiheutuva lisähenkilöstön tarve

              kuntien omissa laitoksissa

              Sijoitukset kunnallisiin     Lisähenkilöstön

              ja yksityisiin laitoksiin     arvioitu tarve 

                    vuonna 2005                kunnissa

Helsinki               1 349                      50

Kuusankoski               30                     3-4

Mikkeli                   81                      -

Oulu                     303                       6

Vantaa                   399                      11

Yhteensä               2 162                      71

Koko maa               7 223                     237

Laitoshuollon ostopalveluissa työryhmän ehdottamasta henkilöstömitoitusten muutoksesta ja osastoryhmien pienentämisestä aiheutuvat kustannukset olisivat Helsingin kaupungin arvion mukaan noin 1,1 miljoonaa euroa, joka on 1,3 % Helsingin lastensuojelun budjetista. Jos koko maan kustannusten katsotaan jakaantuvan kunnan itse tuottamien ja ostopalveluna hankittujen laitospalvelujen osalta samassa suhteessa kuin Helsingin kustannusten, merkitsisi tämä ostopalveluissa noin 6,1 miljoonan euron vuotuista lisäkustannusta valtakunnan tasolla. Tältä osin on kuitenkin otettava huomioon, että Helsingin tilanne lasten laitoshuollon osalta poikkeaa monen muun kunnan tilanteesta. On esimerkiksi olettavaa, että ostopalvelujen määrä on suhteessa paljon suurempi pienissä kunnissa kuin suurissa kunnissa.

Lakiesityksen mukaisen henkilöstö- ja paikkamitoituksen (1 työntekijä hoidettavaa lasta kohden) kustannusvaikutukset kuntien laitoshenkilöstön palkkamenoihin ovat olennaisesti edellä mainittua työryhmän ehdotuksiin perustuvaa lukua alhaisemmat. Helsingin kaupungilta lakiesityksen mukaiset mitoitukset alentavat edellä arvioituja lisäkustannuksia Helsingin omissa laitoksissa 1,7 miljoonasta eurosta 0,6 miljoonaan euroon eli 65 prosentilla. Omissa laitoksissa olisi siten 50 lisävakanssin sijasta tarve 16 lisävakanssille. Laitoshuollon ostopalveluissa lakiesityksen mitoitus alentaisi lisäkustannuksia Helsingissä 1,1 miljoonasta eurosta 0,9 miljoonaan euroon eli 18 prosentilla työryhmän ehdotuksiin verrattuna. Ostopalvelulaitoksissa lakiesitys aiheuttaisi siten Helsingin arvioiden mukaan 27 lisätyöntekijän tarpeen.

Jos koko maan tasolla aiheutuvien lisäkustannusten oletetaan alenevan samassa suhteessa kuin Helsingissä, merkitsi tämä, että työryhmän ehdotuksiin verrattuna lakiesityksestä aiheutuvat lisäkustannukset alenisivat kunnallisissa laitoksissa 7,7 miljoonasta eurosta 2,7 miljoonaan euroon ja ostopalvelulaitoksissa 6,1 miljoonasta eurosta 5 miljoonaan euroon.

Laitoshuollon ostopalvelujen lisäkustannuksia voidaan laskea vaihtoehtoisella tavalla Stakesin Yksityiset sosiaalipalvelut –tilastojen perusteella. Kyseiseen tilastoon kerätään toimipaikkakohtaisesti muun muassa henkilökunta- ja asiakasmäärät. Näiden tietojen avulla voidaan laskea laitostason mitoitukset, mutta ei asuinyksikkökohtaisia mitoituksia.

Kaikkiaan vuoden 2005 lopussa oli toiminnassa 312 laitoshuolto-luvalla toimivaa yksityistä lastensuojelutoimipaikkaa (palveluala lasten ja nuorten laitoshoito). Niiden keskimääräinen mitoitus on 1,0 hoitajaa lasta kohden eli sama, jota ehdotetaan uuteen lakiin. Mitoitusta laskettaessa osa-aikaisten määrä kerrottiin 0,6:lla eikä työllistettyjä laskettu mukaan, koska heitä ei juurikaan ollut, joten heidän poisjättämisensä ei vaikuta keskimääräiseen mitoitukseen. Noin puolet laitosluvalla toimivista toimipaikoista ei täyttäisi työryhmän ehdottamaa mitoitusta (1,17 hoitajaa lasta kohden) ja neljäsosa laitoshoitoluvalla toimivista toimipaikoista ei täytä lakiin ehdotettua mitoitusta (1 hoitaja lasta kohden). Kun niiden mitoitukseksi ehdotetaan mainittua 1/1, tarvittaisiin yksityisiin laitoksiin yhteensä noin 200—300 työntekijää lisää. Mitoitukset vaihtelevat kuitenkin paljon ja osalla yksiköistä on jo nyt ehdotettua suurempi mitoitus.

Stakesin Yksityiset sosiaalipalvelut -tilastojen perusteella arvioitu lakiehdotuksesta aiheutuva henkilöstön lisätarve yksityisissä lastensuojelulaitoksissa olisi siten valtakunnan tasolla 200—300 työntekijää, joka merkitsisi 200 työntekijän mukaan laskettuna 6,4 miljoonan euron kustannuksia.

Laitosten henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia koskevien ehdotusten suhdetta nykytilanteeseen voidaan arvioida karkeasti tilastokeskuksen kuntasektorin palkkatilaston perusteella. Ehdotetussa säännöksessä määriteltäisiin erityisesti laitoksen hoito- ja kasvatustehtävistä vastaavan johtajan kelpoisuusvaatimukseksi vähintään soveltuva korkeakoulututkinto, jollaiseksi katsottaisiin myös ammattikorkeakoulututkinto.

Taulukko 4. Kuntien ja kuntayhtymien ylläpitämien lasten ja nuorten laitospalvelujen henkilöstö ammatin ja koulutuksen mukaan vuonna 2005

Lasten ja nuorten laitokset                    Ammatit koulutuksen mukaan

                  sosiaali   sosiaalialan  lähihoitaja   hoitoapulainen  muu erit.    muut   yhteensä

                 työntekijä   kasvattaja   tai vastaava  tai vastaava    asiantunt.  ammatit

                                                                         + johto

sos terv

kouluaste            5           220          185             10              5         25      450

sos terv

opistoaste + amk    65           520          120              0             45         80      830

sosionomi tai

vastaava            55            20            5                            15          5      100

yliopistokoulutus  	95            10            5                            40          0      150

muu koulutus

tai tunt  	        95           500          155            100              25       260     1 140

yhteensä           320           130         1270            470             110       370      2660

Ehdotettu henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia koskeva säännös vastaisi edellä mainittujen tietojen perusteella melko hyvin nykyistä lastensuojelulaitosten henkilöstörakennetta.

Jälkihuoltovelvoitteen laajentaminen

Jälkihuoltovelvoitteen laajentaminen avohuollon tukitoimenpiteenä sijoitettuna olleisiin lapsiin ja nuoriin olisi kunnille uusi velvoite, josta voidaan arvioida aiheutuvan kustannuksia. Lisäksi jälkihuoltoa voitaisiin järjestää tarvittaessa myös muille lastensuojelun asiakkaana olleille nuorille. Kustannusvaikutusten arviointia vaikeuttaa se, että jo voimassa olevan lastensuojelulain mukaan lastensuojelun asiakkaana olleella itsenäistymässä olevalla nuorella on subjektiivinen oikeus toimeentulon ja asumisen turvaamiseen, jos niiden puute on esteenä lapsen tai nuoren kuntoutumiselle.

Helsingin kaupungin arvion mukaan Helsingissä oli vuonna 2005 avohuollon sijoituksena sijoitettuja yli 16-vuotiaita nuoria noin 130. Jälkihuollon piiriin näistä nuorista tulisi arviolta puolet ja heistä vuositasolla nuorten tukiasumisen tarpeessa olisi kolmisenkymmentä nuorta. Tällöin lisäkustannukset tukiasumisesta ja siihen liittyvistä muista kustannuksista olisivat noin 330 000 euroa vuodessa. Muiden jälkihuollon tarpeessa olevien nuorten avohuollollisen tuen kustannukset olisivat arviolta 195 000 euroa vuodessa. Siten jälkihuollosta aiheutuvat lisäkustannukset olisivat Helsingissä arviolta yhteensä vähintään 525 000 euroa vuodessa.

Jos koko maan jälkihuollonkustannusten katsotaan jakaantuvan samassa suhteessa kuin Helsingin kustannukset, merkitsisi tämä tukiasumisen ja siihen liittyviin muihin kustannuksiin noin 2,7 miljoonan euroon vuotuista lisäystä sekä muiden jälkihuollon tarpeessa olevien nuorten avohuollon tuen kustannuksiin noin 1,7 miljoonan euron lisäystä. Yhteensä jälkihuollosta aiheutuisi siis arviolta 4,4 miljoonan euron vuotuinen lisäkustannus valtakunnan tasolla. Koko mainittua määrää ei edellä mainituista syistä voida kuitenkaan pitää uudesta laista johtuvana.

Itsenäistymisvarat

Ehdotetulla lapsen tai nuoren asiakasmaksulain 14 §:ssä tarkoitetuista jatkuvista tuloista ja korvauksista varattavien itsenäistymisvarojen määrän korottamisella 30 prosentista 40 prosenttiin ei olisi merkittäviä kustannusvaikutuksia kunnille. Esimerkiksi Helsingissä korotus koskisi noin 200 lasta tai nuorta ja siitä aiheutuisi arviolta 50 000 euron vuotuinen asiakasmaksutulojen vähennys.

Jos itsenäistymisvarojen lisäyksen katsotaan jakaantuvan samassa suhteessa kuin Helsingissä, merkitsisi tämä noin 270 000 euron vuotuista lisäystä koko maan tasolla.

Lapsen edunvalvonnan kustannukset

Lapselle lastensuojelulain perusteella määrättävän edunvalvojan kustannukset ehdotetaan säädettäväksi kunnan vastattavaksi. Kustannusvastuusta ei ole nykyisin säädetty, vaikka vastaava edunvalvojan hakemista koskeva velvoite sisältyy sosiaalihuollon asiakaslakiin. Edunvalvonnan kustannusvastuusta säätäminen aiheuttaisi arviolta hyvin pieniä lisäkustannuksia kunnille. Suuri osa edunvalvojista määrätään tuomioistuinprosessien yhteydessä, jolloin edunvalvojan toimiessa myös lapsen oikeusavustajana kustannukset korvataan valtion varoista.

Esimerkiksi Helsingin kaupungin arvion mukaan Helsingissä olisi vuosittain enintään kymmenen sellaista tapausta, jossa lapselle tulisi hakea lastensuojeluasiassa edunvalvojan sijainen. Asianajajan määräämisestä edunvalvojan sijaiseksi siltä osin, kun maksuton oikeusapu ei kattaisi edunvalvojan palkkiota ja kuluja, aiheutuisi siten kustannuksia arviolta noin 30 000 euroa vuodessa.

Jos edunvalvonnan kustannusten katsotaan jakaantuvan samassa suhteessa kuin Helsingissä, merkitsisi tämä noin 162 000 euron vuotuista lisäystä.

Yhteenveto kustannusvaikutuksista kunnissa

Lakiehdotuksen suurimmat kustannusvaikutukset aiheutuisivat laitoksissa asuinyksikköjen henkilöstö- ja paikkamitoitusten muutoksesta ja siitä johtuvasta henkilöstön lisätarpeesta sekä lisähenkilöstön palkkaamisesta avohuollon työhön. Lisäkustannuksia aiheutuisi myös jälkihuoltovelvoitteen laajentamisesta, vaikka sen osalta on erityisen vaikea arvioida nimenomaan uudesta laista johtuvia kustannuksia.

Vuoden 2004 kuntien talous- ja toimintatilaston mukaan lasten ja nuorten laitoshuollon käyttömenot olivat 292 miljoonaa euroa. Avohuollon käyttömenoja ei kuntien talous- ja toimintatilastosta ole erikseen saatavissa. Lastensuojelun kokonaismenoja ei siten ole saatavissa koko maan osalta. Helsingin lastensuojelun budjetti vuonna 2006 on 87 miljoonaa euroa. Avohuollon käyttömenot koko maan osalta on tässä arvioitu Helsingin avohuollon käyttömenojen suhteessa. Kun menoeriin vielä lisätään arvioidut vuoden 2004 jälkeen tulleet korotukset, saadaan arvioiduiksi lastensuojelun kokonaismenoiksi vuonna 2006 yhteensä 469 miljoonaa euroa. Tästä lasten ja nuorten laitoshuollon osuus olisi 312 miljoonaa euroa ja avohuollon osuus 157 miljoonaa euroa.

Helsingin kaupunki arvioi Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksista antamassaan lausunnossa, että kokonaiskustannuslisäys olisi Helsingissä noin 5 miljoonaa euroa vuodessa, mikä on 5,7 % Helsingin kaupungin vuoden 2006 lastensuojelun budjetista. Jos kustannukset jakaantuisivat koko maan osalta samassa suhteessa kuin Helsingissä, olisivat työryhmän ehdotukset merkinneet arviolta noin 27 miljoonan euron lisäystä lastensuojelun kokonaismenoihin. Näin karkeasti lakiesityksen kustannuksia ei voida kuitenkaan arvioida, sillä Helsingin arvioon sisältyy osittain kustannuksia, jotka eivät johdu ainoastaan ehdotetusta uudesta laista. Lisäksi on otettava huomioon Helsingin erityislaatuisuus maan suurimpana kaupunkina ja sen ja muun Suomen erilaiset lastensuojeluasiakkaiden määrät ja kustannusrakenne.

Käytettävissä olevien tietojen perusteella lakiesityksen arvioiduiksi kokonaiskustannuksiksi saatiin yhteensä 18,8—20,2 miljoonaa euroa. Tämä on noin 3,9—4,2 % arvioiduista lastensuojelun kokonaismenoista. Osa kustannuksista perustuu pelkästään Helsingin laskelmiin, koska valtakunnallisia tietoja ei ole ollut saatavissa. Arvioidut kokonaiskustannukset jakaantuvat seuraavasti.

Taulukko 5. Lakiesityksen aiheuttamat arvioidut kustannukset lastensuojelun kokonaismenoihin

                                         Miljoonaa    % lastensuojelun 

                                      euroa vuodessa  kokonaismenoista

Koulutetun lisähenkilöstön

palkkaaminen avohuollon työhön             6,2              1,3

Asuinyksikköjen henkilöstö- ja

paikkamitoitusten muutos,

josta *selitys 1                         7,7-9,1          1,6-1,9

- 	kunnan omissa laitoksissa              2,7              0,6

- 	ostopalveluissa *selitys 2           5,0-6,4          1,1-1,4

Jälkihuoltovelvoitteen

laajentaminen *selitys 3                   4,4              0,9

Itsenäistymisvarojen lisäys                0,3              0,06

Lapsen edunvalvonnan kustannukset          0,2              0,04

Yhteensä                                18,8-20,2         3,9-4,2

* 1 Säännöksissä kolmen vuoden siirtymäaika.

* 2 Laskettu kahdella eri tavalla, alempi Helsingin arvioon perustuen ja korkeampi tilastojen mukaan arvioidun 200 työntekijän lisätarpeen mukaan.

* 3 Koko kustannus ei johdu uudesta laista.

Kustannusvaikutuksissa ei ole arvioitu tilainvestointien lisäysten vaikutuksia, muun henkilöstön kuin avohuollon sosiaalityöntekijöiden ja asuinyksiköissä työskentelevän henkilöstön lisätarvetta eikä myöskään sijaistarpeen lisäystä tai lisäkoulutuksen tarvetta.

Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain muutoksen vaikutukset kunnissa

Esityksellä pyritään turvamaan kuntien taloudelliset mahdollisuudet turvata kaikkien alueellaan asuvien oppivelvollisuusikäisten lasten perusoikeus maksuttomaan perusopetukseen ja esiopetusikäisten oppilaiden oikeus maksuttomaan esiopetukseen lain edellyttämällä tavalla.

Stakesin tilastoista selviää kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten määrä. Vuotta 2005 koskevan tilaston mukaan kodin ulkopuolelle sijoitettuja 0—20-vuotiaita oli 15 066, joista 7—15-vuotiaita lapsia oli 6938. Kaikkiaan 7—15–vuotiaista lapsista 5093 oli sellaisia, joiden sijoituksista tai sen kustannuksista vastasi kaupunkimainen kunta, lopuista vastasi taajaan asuttu tai maaseutumainen kunta. Kodin ulkopuolelle sijoitetuista lapsista osa sijoitetaan kotikuntaansa ja osa kotikuntansa ulkopuolelle ja näitä lapsia ei ole tilastoissa eroteltu. Tästä johtuen käytettävissä olevien tietojen perusteella ei voida selvittää kotikuntansa ulkopuolelle sijoitettujen lasten opetuksen järjestämisestä aiheutuvia kustannuksia. Myöskään sellaista tietoa, josta selviäisi kustannustenjaosta sopineiden kuntien määrä, ei ole koottu.

Esitys ei vaikuta valtion ja kuntien väliseen kustannustenjakoon. Se ei myöskään lisää opetuksesta aiheutuvia kustannuksia valtakunnan tasolla, koska opetus ja siihen liittyvät lakisääteiset tukipalvelut tulee kaikille oppivelvollisuus- ja esiopetusikäisille järjestää. Sen sijaan esityksellä on vaikutusta kuntien väliseen kustannustenjakoon niissä tapauksissa, kun lapsia on sijoitettu kotikunnan ulkopuolelle ja kunnat eivät ole sopineet kustannustenjaosta.

4.1.2 Vaikutukset valtion menoihin

Vaikutus kuntien valtionosuuksiin

Edellä mainituista kuntien tehtävien lisäämisestä aiheutuisi vuositasolla 18,8—20,2 miljoonan euron kasvu kuntien menoihin. Valtionosuus lisääntyisi vuoden 2006 valtionosuusprosentilla laskettuna 6,3—6,7 miljoonaa euroa.

Muut kustannusvaikutukset

Muut kustannusvaikutukset koskevat erityisesti hallintotuomioistuimien henkilöstötarvetta ja valtion korvaaman oikeusavun kustannuksia. Lain vaikutuksia hallintotuomioistuinten henkilöstö- ja määrärahatarpeeseen arvioidaan erikseen jäljempänä.

Valtion korvaaman oikeusavun kustannuksiin saattaa aiheutua arviolta erittäin pieni lisäkustannus lapsen oikeudellisesta avustamisesta hallintotuomioistuimissa. Lapsen saama oikeusapu säädettäisiin lastensuojelulaissa maksuttomaksi niissä tapauksissa, joissa hallintotuomioistuin määrää oma-aloitteisesti lapselle oman oikeusavustajan lastensuojeluasian käsittelyyn.

Vaikutukset hallintolainkäytön kannalta

Lapsen huostaanottoa koskevat asiat ovat painoarvoltaan erittäin merkittäviä. Kun huostaanottoa koskevaa päätöksentekojärjestelmää virtaviivaistetaan siten, että jo ensiasteen päätöksen tekee hallintoviranomaisen sijasta tuomioistuin, tuomioistuimen työmäärä lisääntyy. Jotta virtaviivaistamisen tarkoitus saavutettaisiin, eli lopullisen ratkaisun saaminen huostaanottoasiassa nopeutuisi, on varmistettava, että hallinto-oikeuksilla on niiden lisääntyvään työmäärään nähden riittävät voimavarat. Tarve ei ole sama kaikissa hallinto-oikeuksissa, koska niiden ratkaistaviksi tulevien huostaanottoasioiden määrä vaihtelee. Helsingin hallinto-oikeus käsittelee niistä noin 30 %, Hämeenlinnan, Kuopion ja Turun hallinto-oikeudet kukin noin 15 % ja Kouvolan, Oulun, Vaasan ja Rovaniemen hallinto-oikeudet kukin vajaat 10 %.

Jos huostaanottoasioiden asianmukaisen käsittelyn vaatimia lisävoimavaroja ei saada, hallinto-oikeuksien on olennaisesti heikennettävä sitä tasoa, jolla ne tällä hetkellä hoitavat muita asiaryhmiään. Tämä puolestaan aiheuttaa vaikeuksia hallinnon oikeussuojajärjestelmän toiminnalle kokonaisuutena. Vaarana on oikeusturvan, yksilöiden hyvinvoinnin ja yritysten kilpailukyvyn heikkeneminen.

Diaaritietojen mukaan hallinto-oikeuksissa ratkaistiin vuonna 2005 noin tuhat huostaanottoasiaa. Näitä ratkaisuja ei ole ryhmitelty niin, että esimerkiksi saman perheen useampaa lasta koskevien asiakokonaisuuksien tai samaa perustetta koskevien alistusten ja valitusten tarkka määrä olisi tiedossa. Eräitä aikaisempia vuosia koskevan tutkimustiedon perusteella asiakokonaisuuksien määrä on kuitenkin edellä mainittua tuhatta asiaa vähäisempi, noin 350—500 vuodessa. Viimeisimpinä vuosina asiakokonaisuuksia on käsitelty eniten. Myös vuotta 2006 koskeva ennakkotieto on, että asiamäärät ovat edelleen kasvussa. Lainmuutoksen myötä asiamäärät saattavat jonkin verran kasvaa myös siksi, että hallinto-oikeuksien käsiteltäväksi tulee myös sellaisia hakemuksia, jotka nykyjärjestelmässä tulevat lautakuntavaiheessa hylätyiksi.

Tuomioistuinten käsittelyajat ovat viime aikoina saaneet enenevästi huomiota, etenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa ratkaisukäytännössä. Suomessa hallinto-oikeudet ovat pystyneet ratkaisemaan lähes 90% huostaanottoasioista alle 9 kuukaudessa. Tämä on verrattuna muihin lain mukaan kiireellisinä käsiteltäviin asiaryhmiin nähden kohtuullinen tulos. Keskimääräiset käsittelyajat ovat kuitenkin pidentyneet. Käsittelyajoissa on myös hallinto-oikeuskohtaisia eroja, mutta niiden ei ainakaan vielä voida katsoa vaarantavan oikeusturvan tasapuolista saatavuutta eri puolilla maata. Tilanne on kuitenkin se, että jatkossa hallinto-oikeudet eivät ilman resurssilisäyksiä tule kykenemään vastaamaan käsittelyaikojen lyhentämistä tai edes niiden nykyisellään pitämistä koskeviin vaatimuksiin, varsinkin kun ehdotetun lain mukaisen huostaanottohakemuksen käsittelymenettelyn on oltava ripeää ja joustavaa ja suullisia käsittelyjä tulee järjestää olennaisesti nykyistä enemmän.

Suurin työmäärän lisäys tulee aiheutumaan nimenomaan suullisten käsittelyjen lisääntymisestä. Aikaisempina vuosina suullisia käsittelyjä on järjestetty noin joka viidennessä asiakokonaisuudessa. Arvion mukaan esitetyn lain voimaantulon jälkeen suullisia käsittelyjä tullaan järjestämään noin neljässä viidestä asiakokonaisuudesta. Suullisten käsittelyjen määrän voidaan arvioida nousevan ainakin noin 300:lla. Myös eräät muut esitetyn lain uudistukset tulevat vaatimaan hallinto-oikeuksilta toimenpiteitä, joita niissä ei tällä hetkellä tehdä. Tällaisia toimenpiteitä ovat esimerkiksi väliaikaiset määräykset vireillä olevissa asioissa.

Asiamäärien lisääntymisen, suullisten käsittelyiden osuuden kasvun ja hallinto-oikeuksissa tehtyjen työmäärälaskelmien perusteella voidaan arvioida, että hallinto-oikeuksien työmäärä huostaanottoasioissa kasvaa 12—14 henkilötyövuodella. Määrärahalisäyksen tarve on tältä osin noin 970 000 euroa vuodessa.

Suullisten käsittelyiden olennainen lisääntyminen edellyttää ainakin Helsingissä lisäpanostusta myös toimitiloihin. Helsingin hallinto-oikeudella on tällä hetkellä käytössään kaksi istuntosalia suullisia käsittelyjä varten. Tämä ei jatkossa enää riitä, vaan voimavaroja on varattava myös kolmannen istuntosalin ja sen oheistilojen vuokraamista varten. Arvioitu määrärahalisäyksen tarve on tältä osin noin 35 000 euroa vuodessa.

Lakiehdotuksen taloudelliset vaikutukset hallintolainkäytön kannalta ovat siten yhteensä noin miljoona euroa vuodessa.

4.1.3 Yritysvaikutukset

Lastensuojelulaitosten toimintaedellytyksiä kuten henkilöstön ja hoidettavien lasten lukumäärää koskevia säännöksiä on tarkoitettu sovellettavan samoin perustein sekä kunnallisesti että yksityisenä toimintana järjestettyyn lastensuojelun laitoshuoltoon. Kyseisten säännösten voimaantuloon ehdotetaan kolmen vuoden siirtymäaikaa, jonka jälkeen laissa säädettyjen toimintaedellytysten tulee täyttyä kaikissa lastensuojelulaitoksissa. Siirtymäaika mahdollistaa toiminnan joustavan sopeuttamisen uusiin vaatimuksiin. Siirtymäaika mahdollistaa myös tiukennetuista vaatimuksista yksityisille yrityksille aiheutuvien kustannusten huomioon ottamisen kuntien kanssa tehtävissä ostopalvelusopimuksissa.

4.1.4 Vaikutukset kotitalouksiin

Ehdotetuilla säännöksillä pyritään varmistamaan lasten ja perheiden tarvitsema taloudellinen ja muu tuki tilanteissa, joissa lapsen kehitys tai terveys vaarantuu tai uhkaa vaarantua. Muun muassa toimeentulon ja asumisen turvaamista koskevilla lastensuojelulain säännöksillä pyritään vaikuttamaan siihen, että lapsen tai perheen lastensuojelun tarve ei johdu pelkästään riittämättömästä toimeentulosta, asunnon puuttumisesta tai asumiseen liittyvistä muista puutteista.

Taloudelliset seikat eivät saa olla myöskään esteenä kodin ulkopuolelle sijoitetun lapsen ja hänen läheistensä tapaamiselle, vaan laissa velvoitetaan kuntaa tukemaan lasta ja perhettä yhteydenpidossa tarvittaessa myös taloudellisesti.

Sijoitettuna olevan lapsen henkilökohtaisia tarpeita varten käytössä olevista varoista säädettäisiin nykyistä täsmällisemmin. Jälkihuollossa olevien nuorten taloudellista asemaa parantaisivat säännökset, joiden mukaan sijoitettuna olevan lapsen tai nuoren asiakasmaksulain mukaisista tuloista varataan entistä suurempi osuus lapsen tai nuoren itsenäistymisvaroihin.

Perhehoitajien taloudellista asemaa ja edellytyksiä huolehtia hoidossaan olevasta lapsesta pyritään parantamaan täsmentämällä säännöksiä, jotka koskevat perhehoitajan oikeutta korvauksiin ja palkkioon jälkihuollon aikana ja myös sen jälkeen, kun heille on siirretty lapsen huoltajuus.

4.2 Vaikutukset viranomaisten toimintaan

4.2.1 Vaikutukset viranomaisten väliseen yhteistyöhön

Ehdotetulla lailla pyritään parantamaan viranomaisten välistä yhteistyötä lasten, nuorten ja heidän perheidensä hyvinvointia edistävässä ja ongelmia ehkäisevässä työssä sekä lastensuojelun järjestämisessä. Tavoitteen toteutuessa viranomaisten välisistä tehtävien jaosta ei olisi nykyiseen tapaan epäselvyyttä, joka pahimmassa tapauksessa estää lapsen ja perheen avun tarpeen riittävän nopean havaitsemisen ja tarvittavien palvelujen saamisen. Erityisesti pyritään selkiyttämään ilmoitusvelvollisuutta ja lastensuojeluasiakkuuden alkuvaihetta koskevia säännöksiä, jotta tukea tarvitsevat lapset ja perheet tunnistettaisiin nykyistä varhaisemmin ja heille voitaisiin tarjota nimenomaan heidän tarpeitaan vastaavaa tukea.

4.2.2 Vaikutukset kuntien ja hallintotuo- mioistuinten toimintaan

Edellä kustannusvaikutuksia koskevassa kohdassa (4.1.) on kuvattu lain vaikutuksia kuntien ja hallintotuomioistuimien toimintaan.

4.2.3 Vaikutukset lääninhallitusten tehtäviin

Lastensuojelulakiin ei ehdoteta varsinaisesti uusia tehtäviä lääninhallituksille. Lääninhallitusten työmäärään vaikuttavat erityisesti laitoshuollossa sovellettavien rajoitustoimenpiteiden valvontaa koskevat lastensuojelulain säännökset, jotka eduskunta hyväksyi jo aiemmin keväällä 2006. Kyseiset säännökset tulevat voimaan 1 päivänä marraskuuta 2006.

Lääninhallitusten tehtävät lastensuojelun valvonnassa perustuisivat jatkossakin pääasiassa yleislainsäädäntöön kuten sosiaalihuoltolakiin, kuntalakiin, lääninhallituslakiin sekä yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annettuun lakiin. Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän ehdottamia uusia säännöksiä erityisesti perhehoidon valvonnasta ei otettaisi lastensuojelulakiin lukuun ottamatta säännöstä tietojen luovuttamisesta kuntien ja lääninhallituksen välillä kaikissa sijaishuoltopaikoissa havaituista epäkohdista ja puutteista. Lääninhallitusten tehtävien laajentaminen perhehoidon valvontaan jätettäisiin tässä vaiheessa toteuttamatta ja sen tarpeellisuutta olisi tarkoitus pohtia perhehoitolainsäädännön uudistamisen yhteydessä.

Lääninhallitusten työmäärää on jatkuvasti lisännyt yksityisen sosiaalipalvelujen määrän kasvu. Yksityisten lastensuojeluyksiköiden määrän kasvaessa lisääntyvät muun muassa yksityisten sosiaalipalvelujen valvontalain mukaiset muutoshakemukset koskien yksikön vastuuhenkilöä, paikkaluvun muutoksia ja toimintamuodon muutoksia. Myös valvontatehtävät yhdessä yksikön sijaintikunnan sosiaaliviranomaisen kanssa ovat lisääntyneet. Lisäksi toimintayksiköiden määrän kasvaessa lisääntyvät niiden toimintaa koskevat kanteluasiat. Lääninhallituksen valvontatehtävät ovat usein monimutkaisia, ajallista seurantaa vaativia ja useita tarkastuskäyntejä edellyttäviä. Ajallisesti yhden yksikön tarkastaminen vie vähintään kaksi päivää silloinkin, kun lisäseurannan tarvetta ei todeta olevan. Lääninhallitusten mukaan sopiva tarkastusmäärä olisi käynti toimintayksikössä joka toinen vuosi. Myös toimintayksiköt itse odottavat ja toivovat lääninhallituksen säännöllisiä tarkastuskäyntejä.

Yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnan tehostamista ja muita valvontaa sekä laajemmin koko ohjausjärjestelmää koskevan lainsäädännön muutostarpeita ei voida ratkaista yksin lastensuojelulain keinoin. Nämä kysymykset tulisi arvioida myöhemmin erikseen uudistettaessa yleisesti koko sosiaalihuollon valvontajärjestelmää ja erityisesti yksityisten sosiaalipalvelujen valvontalakia.

Lastensuojelulain uudistamisen myötä entistä yksityiskohtaisemman sääntelyn oletetaan osaltaan helpottavan valvontaviranomaisena toimivan lääninhallituksen työtä. Toisaalta lastensuojelulain uudistusten käytäntöön saattaminen vaatii lääninhallituksilta vuosien yhteistyötä lastensuojelussa työskentelevien viranomaisten, järjestöjen ja muiden sidosryhmien kesken. Lääninhallitusten rooli kokoavana valvonta- ja ohjausviranomaisena on merkittävä koko uudistuksen kannalta.

4.3 Yhteiskunnalliset vaikutukset

Ehdotetulla lailla pyritään parantamaan erityisesti haavoittuvassa asemassa olevien lasten, nuorten ja heidän perheittensä asemaa ja perusoikeuksiensa toteutumista. Lain yksityiskohtaisilla menettelyjä ja tukitoimia koskevilla säännöksillä edistetään tasa-arvoista kohtelua ja oikeutta tukeen riippumatta siitä, minkä kunnan alueella henkilöt asuvat.

Sijaishuollossa olevien lasten asemaa pyritään parantamaan muun muassa korostamalla oikeutta lapselle läheisiin ihmissuhteisiin, lisäämällä lapsista huolehtivien työntekijöiden määrää laadukkaamman hoidon ja huolenpidon varmistamiseksi ja täsmentämällä oikeutta käyttö- ja itsenäistymisvaroihin. Erityisesti itsenäistymässä olevien nuorten asemaa ja lastensuojelullisen tuen vaikuttavuutta pitemmällä tähtäimellä parannetaan korostamalla lasten tai nuorten oikeuttaan riittävään jälkihuollolliseen tukeen.

Haavoittuvassa asemassa olevien lasten ja nuorten aseman parantaminen ja varhaisemman tuen tarjoaminen heille parantaisi samalla myös yhteiskunnan muiden jäsenten elinoloja yhteiskunnallisten ongelmien kuten syrjäytymisen ja rikollisuuden vähentymisenä.

Lastensuojelulaitosten henkilöstöä koskevilla, erityisesti asuinyksikkökohtaisen henkilöstön vähimmäismäärän korottamista koskevalla säännöksellä olisi työllisyyttä edistävä vaikutus. Kelpoisuusvaatimusten korostaminen sosiaalityöntekijöiden osalta nostanee kyseisen ammatin arvostusta ja työvoimapulan vallitessa mahdollisesti palkkaustakin.

Esityksellä on myös eräitä vaikutuksia sukupuolten väliseen tasa-arvoon. Sosiaalitoimessa vuosina 2001-2005 vahvistetuissa lapsen huoltoa koskevissa sopimuksissa lapsen huolto oli sovittu noin seitsemän kertaa useammin yksin äidille kuin isälle. Isät ovat siis selvästi äitejä useammin sellaisen vanhemman asemassa, jolla ei ole lapsen huoltajuutta. Tämä on otettu huomioon muun muassa esityksen lastensuojelun periaatteita ja eri lastensuojelutilanteita koskevissa säännöksissä mainitsemalla myös huollosta erotetun vanhemman oikeudet ja velvollisuudet.

Kuten edellä on todettu yleiset syyt lastensuojelupalvelujen tarpeeseen ovat vanhempien mielenterveys- ja päihdeongelmat. Erityisesti äitien päihdeongelmat ovat olleet kasvussa ja niillä on todettu olevan merkitystä esimerkiksi lasten huostaanotoissa. Ehdotukseen on otettu nimenomainen säännös välttämättömien terveyden- ja sosiaalihuollon palvelujen järjestämisestä raskaana olevien naisten ja syntyvien lasten suojaamiseksi. Ehdotus vastaa osin voimassa olevaa lakia, mutta velvollisuus osoitetaan terveydenhuollon viranomaisten ohella sosiaalihuollon viranomaisille. Odottavien äitien tukeminen on erityisen tärkeää syntyvien lasten suojelun kannalta.

Äitien isiä suurempi osuus yksinhuoltajina tulisi ottaa huomioon myös naisten alkoholinkäyttöä ja siihen liittyviä ongelmia arvioitaessa sekä palveluja järjestettäessä. Lastensuojelun kannalta on kuitenkin merkitystä kummankin sukupuolen mahdollisuuksilla saada muun muassa päihdehuollon ja mielenterveyspalveluja.

Lastensuojelutarpeen taustalla on usein myös perheväkivaltaa. Suomessa tehdyn laajan kyselytutkimuksen mukaan joka viides parisuhteessa elävä suomalainen nainen on kokenut väkivaltaa tai sen uhkaa nykyisen puolisonsa taholta (Heiskanen & Piispa. Usko, toivo, hakkaus: kyselytutkimus miesten naisille tekemästä väkivallasta, 1998) Tilastokeskuksen kuolemansyytilastojen mukaan vuosina 1996-2003 keskimäärin 19 naista vuodessa menetti henkensä puolison tai kumppanin aiheuttaman väkivallan uhrina. Äitiys- ja lastenneuvolatutkimuksen mukaan 18 prosenttia naisista oli kokenut parisuhdeväkivaltaa tai sillä uhkaamista (Perttu Sirkka, Naisiin kohdistuva parisuhdeväkivalta ja sen seulonta äitiys- ja lastenneuvolassa, Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2004:6). Palveluja tulisi kuitenkin tarjota kaikille väkivallan osapuolille: kohteeksi joutuneille, todistajiksi joutuneille ja tekijöille.

Lastensuojelun työntekijät ovat suurimmaksi osaksi naisia. He saattavat joutua ammatissaan kokemaan myös fyysistä ja henkistä väkivaltaa sekä sen uhkaa. Ehdotetut huostaanoton ja sijaishuollon valmistelua koskevat säännökset parityöskentelystä ja valmistelutyön tukena olevasta asiantuntemuksesta parantavat osaltaan paitsi lastensuojelun asiakkaiden myös työntekijöiden asemaa ja oikeusturvaa.

5 Asian valmistelu

5.1 Valmisteluvaiheet ja –aineisto

Pääministeri Vanhasen hallitusohjelman mukaisesti kuluvana hallituskautena uudistetaan lastensuojelulakia ja vahvistetaan lastensuojelutyötä. Lastensuojelulaki on tarkoitus uudistaa osana Sosiaalialan kehittämishankkeeseen (www.sosiaalihanke.fi) sisältyvää Lastensuojelun kehittämisohjelmaa. Lastensuojelun kehittämisohjelma toteutetaan sosiaali- ja terveysministeriön johdolla vuosien 2004—2007 aikana. Kehittämisohjelman taustalla on pitkäkestoisen kehittämistyön ja lainsäädännön uudistamisen tarve.

Kehittämisohjelman tavoitteena on parantaa lasten ja nuorten asemaa ja turvata heidän hyvinvointiaan laatimalla yhteistyössä kuntien, järjestöjen ja yksityisten palveluntuottajien kanssa ohjelma, joka pitkäkestoisesti ohjaa lastensuojelutyön kehittämistä. Tarkoituksena on kohentaa lastensuojelun toimintaedellytyksiä ja työntekijöiden erityisosaamista sekä luoda koko maahan alueellisesti toimiva lastensuojelun palvelujärjestelmä, joka turvaa muun muassa lasten tarvitsemien erityispalvelujen saatavuuden. Kehittämisohjelmassa kootaan ja käytetään hyväksi jo olemassa olevat kehittämis- ja tutkimustyön tulokset, jotka pyritään vakiinnuttamaan osaksi lastensuojelun perustyötä.

Kehittämisohjelmassa lastensuojelun kokonaisuus on jaettu seitsemään osioon, joita ovat lapsipolitiikka, palvelujärjestelmä ja palveluketjut, alkuvaiheen työskentely ja avohuolto, huostaanotto, sijaishuolto ja jälkihuolto, lastensuojelun ydinkysymykset sekä lastensuojelulain uudistaminen. Vuoden 2005 aikana valmistuivat eri osioiden loppuraportit ja kehittämisehdotukset, jotka on julkaistu kehittämisohjelman verkkosivuilla (www.sosiaaliportti.fi >Sosiaalihanke >Lastensuojelun kehittämisohjelma >Aineistot).

Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 5 päivänä tammikuuta 2005 lastensuojelulain kokonaisuudistuksen valmistelua varten työryhmän. Työryhmässä olivat edustettuina sosiaali- ja terveysministeriö, Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes, oikeusministeriö, Oulun hallinto-oikeus, Länsi-Suomen lääninhallitus, Helsingin ja Vantaan kaupungit, lastensuojelujärjestöt sekä Suomen Kuntaliitto.

Työryhmän tavoitteeksi asetettiin selkiyttää ja uudistaa lastensuojelulakia siten, että lastensuojelu toimii asiakaslähtöisesti ja lastensuojelua toteutettaessa vältetään tilanteet, joissa lapsen etu jää huomioon ottamatta. Lisäksi tavoitteena oli uudistaa laki niin, että sen toimeenpanossa esiintyy mahdollisimman vähän ristiriitoja ja tulkintaongelmia.

Työryhmän tuli valmistella lastensuojelulakiin mahdollisesti tarvittavat periaatteelliset muutokset ja ratkaista ainakin seuraavat kysymykset:

1) päätöksentekotahot lastensuojelua koskevissa asioissa

2) lapsen edun huomioon ottaminen eri tilanteissa erityisesti suhteessa vanhempien oikeuksiin

3) lastensuojeluprosessin kuvaaminen laissa

4) kunnan järjestämisvelvollisuus suhteessa lapsen tai nuoren oikeuteen saada palveluja

5) laitoshuollon ja avohuollon välinen rajapinta

6) yksityisiä lastensuojelupalvelujen tarjoajia koskeva sääntely

7) lastensuojelulaissa käytettävät käsitteet sekä

8) muut tarvittavat lainsäädännölliset muutokset.

Esityksiä laatiessaan Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä otti toimeksiantonsa mukaisesti huomioon Lastensuojelun kehittämisohjelman kautta saadun tiedon lastensuojelun nykytilasta ja ongelmista sekä kehittämisohjelman piirissä syntyneet kehittämisehdotukset. Työryhmä järjesti lisäksi kevään 2005 aikana kaikkiaan seitsemän kuulemistilaisuutta, joissa oli kuultavana laaja joukko lastensuojelun asiantuntijoita. Työryhmä hyödynsi ehdotuksia laatiessaan myös lukuisten aiempien lastensuojelulain uudistamiseen liittyvien työryhmien ehdotuksia ja työryhmämuistioita. Näistä voidaan mainita erityisesti Lapsioikeudellista päätöksentekomenettelyä selvittänyt toimikunta (Komiteanmietintö 1995:12) ja Lastensuojelun yksityisten palvelujen valvontatyöryhmä (Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 2001:29).

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmä luovutti muistionsa (Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 2006:25) sosiaali- ja terveysministeriölle 16 päivänä toukokuuta 2006. Muistioon sisältyy ehdotus uudeksi lastensuojelulaiksi. Eduskunnan 29 päivänä maaliskuuta 2006 hyväksymät lastensuojelun rajoituksia ja rajoitustoimenpiteitä koskevat lastensuojelulain säännökset ehdotettiin sisällytettäväksi asiallisesti muuttumattomana uuteen lastensuojelulakiin.

Työryhmän muistiosta pyydettiin lausunnot noin 80:ltä eri viranomaistaholta tai järjestöltä.

Esitys pohjautuu edellä mainitun kokonaisuudistustyöryhmän ehdotuksiin ja niistä annettuihin lausuntoihin. Esitys on valmisteltu virkatyönä sosiaali- ja terveysministeriössä. Opetus- ja kulttuuritoimen rahoituksesta annetun lain muuttamista koskeva laki on valmisteltu yhteistyössä opetusministeriön kanssa ja nimilain muuttamista koskeva laki sekä erityisesti hallintotuomioistuimia koskevat lastensuojelulain säännökset yhteistyössä oikeusministeriön kanssa. Lakien kustannusvaikutusten arvioinnissa on hyödynnetty edellä mainittujen tahojen lisäksi muun muassa Stakesin ja Kunnallisen työmarkkinalaitoksen asiantuntemusta.

Esitystä on käsitelty kunnallistalouden ja hallinnon neuvottelukunnassa.

5.2 Lausunnot ja niiden huomioon ottaminen

Lastensuojelulain kokonaisuudistustyöryhmän muistiosta saatiin lausunnot sosiaali- ja terveysministeriön terveysosastolta ja tasa-arvoyksiköltä, oikeusministeriöltä, opetusministeriöltä, sisäasiainministeriön kunta- ja poliisiosastolta, valtiovarainministeriöltä, työministeriöltä, opetushallitukselta, lapsiasiavaltuutetun toimistosta, vähemmistövaltuutetun toimistosta, eduskunnan oikeusasiamieheltä, Sosiaalialan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakesilta, Suomen Kuntaliitolta, lääninhallituksilta, sosiaalialan osaamiskeskuksilta, hallinto-oikeuksilta, korkeimmalta oikeudelta, Helsingin hovioikeudelta, Mikkelin käräjäoikeudelta, Lastensuojelun keskusliitolta, Pelastakaa Lapset ry:ltä, Mannerheimin Lastensuojeluliitolta, Ensi- ja turvakotien liitto ry:ltä, Pesäpuu ry:ltä, Perhehoitoliitto ry:ltä, Nuorten Ystävät ry:ltä, SOS-lapsikylä ry:ltä, Yksityisten perhekotien ja lastensuojelulaitosten yhdistys Luja ry:ltä, Sukupuu ry:ltä, Pesue ry:ltä, Miessakit ry:ltä, Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry:ltä, Sosiaaliasiamiehet ry:ltä, Suomen Lastenlääkäriyhdistys ry:ltä, Suomen Psykologiliitolta, Julkisten ja hyvinvointialojen liitto JHL ry:ltä, Terveys- ja Sosiaalialan Yrittäjät Teso ry:ltä ja Sosiaalialan Työnantaja- ja Toimialaliitolta, Suomen Lakimiesliitolta, Suomen Asianajajaliitolta, Suomen Oikeusapulakimiehet ry:ltä, Ihmisoikeusliitolta, Helsingin oikeusaputoimistolta, Jyväskylän, Turun, Lapin ja Helsingin yliopistoilta, Lahden ammattikorkeakoululta ja Sosiaalialan ammattikorkeakoulutuksen verkostolta, Helsingin Diakonissalaitoksen Säätiöltä, Helsingin kaupungilta, Vantaan, Tampereen, Kuopion, Lahden ja Porin kaupunkien sekä Hauhon ja Mäntsälän kunnan sosiaalihuollosta vastaavilta toimielimiltä, Varsinais-Suomen lastensuojelun kuntayhtymältä, Kainuun maakunta -kuntayhtymältä ja Kirkkohallitukselta.

Lisäksi lakiehdotuksesta saatiin korkeimman hallinto-oikeuden lausunto virkamiesvalmistelun kuluessa.

Lastensuojelulain kokonaisuudistusta pidettiin lausunnoissa tarpeellisena ja ehdotettuja uudistuksen periaatteita yleisesti oikean suuntaisina.

Työryhmän ehdottamaa ennaltaehkäisevää lastensuojelua koskevaa määritelmää pidettiin liian suppeana erityisesti siksi, että se ei kattanut kasvuolojen kehittämisen kaltaista rakenteellista lastensuojelutyötä. Lapsiasiavaltuutetun ja lastensuojelujärjestöjen lausunnoissa lasten hyvinvoinnin turvaamista koskevia velvoitteita edellytettiin laajennettavaksi koskemaan kunnan ohella myös valtion toimia.

Ehkä laajinta kritiikkiä aiheuttivat työryhmän lapsen puhevaltaa koskevat ehdotukset, joiden mukaan itsenäinen puhevallan käyttöoikeus huoltajan ohella koskisi pääsääntöisesti vasta 15 vuotta täyttänyttä lasta. Tämän ei katsottu olevan linjassa lapsen perus- ja ihmisoikeutena turvatun osallisuuden ja yhdenvertaisen kohtelun vaatimusten kanssa.

Työryhmän ehdottamaa perhehoitajan valitusoikeuden poistamista ja aseman muuttamista ainoastaan kuultavaksi tahoksi sijaishuoltopaikan muuttamista ja huostassapidon lakkaamista koskevissa asioissa ei pidetty perusteltuna.

Lausunnonantajat kannattivat yleisesti ehdotettua päätöksentekojärjestelmää. Erityisesti hallinto-oikeus ensivaiheen päätöksentekotahona tahdonvastaisia huostaanottoja koskevissa asioissa sai laajan kannatuksen. Sitä kuitenkin vastusti korkein hallinto-oikeus poiketen esimerkiksi hallinto-oikeuksien ja oikeusministeriön kannasta. Neljä lausunnonantajatahoa piti parempana päätöksentekotahona huostaanottoasioissa yleistä tuomioistuinta eli käräjäoikeutta. Yksittäisissä lausunnoissa tuotiin päätöksentekotahona esille myös perheoikeus ja kunnan monijäseninen asiantuntijaelin.

Useat eri lausunnonantajatahot kiinnittivät huomiota ehdotusten kustannusvaikutuksiin, joita työryhmä ei ollut heidän mukaansa arvioinut riittävästi. Suurimmat kustannusvaikutukset arvioitiin aiheutuvan laitoshuollon henkilöstön määrää ja kelpoisuuksia sekä yhdessä hoidettavien lasten määrää koskevista säännöksistä. Liian tiukkoina pidettyjen mitoitusten ja kelpoisuusvaatimusten pelättiin nostavan laitoshuollon kustannuksia siinä määrin, että tämä veisi edellytyksiä lain tavoitteena olevalta avohuoltoon panostamiselta. Lisäksi sijoituspaikkojen tarjonta voisi vähentyä. Toisaalta ehdotuksia pidettiin laitoksessa olevan lapsen hoidon ja huolenpidon kannalta perusteltuina.

Lausunnoissa esitetyt näkökohdat pyrittiin ottamaan hallituksen esityksen jatkovalmistelussa huomioon. Lakiehdotusta ja sen perusteluja täsmennettiin monin tavoin.

6 Riippuvuus muista esityksistä

Lastensuojelulain uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä on pääosin kyse lastensuojelun sisällöllisestä uudistamisesta. Esityksen organisaatiovaikutukset koskevat erityisesti lastensuojelun päätöksentekojärjestelmää. Sen sijaan lastensuojelun järjestämisvelvollisuus ehdotetaan edelleen säilytettäväksi kunnilla. Hallitus antoi eduskunnalle 29 päivänä syyskuuta 2006 esityksen kunta- ja palvelurakenneuudistusta koskevasta laista (HE 155/2006 vp). Laissa säädettäisiin eräiden sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen järjestämisvastuusta osin voimassa olevasta lainsäädännöstä poiketen. Vaikka lastensuojelulaissa järjestämisvastuu olisi edelleen kunnalla, kuntien välinen yhteistyö on pyritty ottamaan huomioon myös ehdotetun lastensuojelulain niissä säännöksissä, joiden mu- kaiset velvoitteet on tarkoituksenmukaista hoitaa usean kunnan yhteistyönä. Esimerkiksi lastensuojelun suunnitelma voitaisiin siten tehdä myös usean kunnan yhteisenä.

Hallitus antoi eduskunnalle 19 päivänä lokakuuta 2006 esityksen kansanterveyslain 6 §:n ja sosiaalihuoltolain 6 §:n sekä eräiden niihin liittyvien lakien muuttamisesta (HE 235/2006 vp) siten, että vastuu sosiaalihuollon ja kansanterveystyön toimeenpanoon kuuluvista tehtävistä huolehtimisesta voitaisiin jakaa yhdelle tai useammalle kunnan määräämälle monijäsenisille toimielimelle. Esityksessä ehdotetaan lisäksi päivähoidon hallintokokeilua koskevia määräaikaisesti voimassa olevia säännöksiä kumottaviksi. Lait on tarkoitettu tulemaan voimaan vuoden 2007 alusta. Mainittu esitys saattaa vaikuttaa lastensuojelulaissa käytettyihin käsitteisiin siltä osin, kun laissa käytetään sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentissa tarkoitetusta monijäsenisestä toimielimestä käsitettä sosiaalihuollosta vastaava toimielin. Ehdotettuun lastensuojelulakiin sisältyy kuitenkin sosiaalihuollosta vastaavaa toimielintä koskeva määritelmä, jossa viitataan sosiaalihuoltolain 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuun toimielimeen. Siten valitun käsitteen käyttämisestä ei todennäköisesti aiheutuisi sekaannusta, vaikka sosiaalihuoltolakia muutettaisiin edellä mainitun esityksen mukaisella tavalla.

Lastensuojelulain käsittelyyn saattaa olla vaikutusta mahdollisella Haagin lasten suojelua koskevan yleissopimuksen voimaantulolla (selostettu tarkemmin kohdassa 2.2. Kansainvälinen kehitys ja ulkomaiden lainsäädäntö).

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Lakiehdotusten perustelut

1.1 Lastensuojelulaki

1 luku

Yleiset säännökset

1 §. Lain tarkoitus. Voimassa olevan lastensuojelulain 1 §:ssä säädetään lapsen oikeuksista. Lastensuojelulain voimaan tulon jälkeen lapsen oikeuksista on säädetty muun muassa perustuslaissa ja Suomessa voimaan tulleissa ihmisoikeussopimuksissa, erityisesti lapsen oikeuksien yleissopimuksessa. Siten lapsen oikeuksista ei ole enää tarpeen säätää erikseen lastensuojelulaissa.

Lain 1 §:ään sisältyisi säännös niistä tavoitteista, joihin lailla pyritään. Lain tarkoituksena olisi turvata lapsen oikeus turvalliseen kasvuympäristöön, tasapainoiseen ja monipuoliseen kehitykseen sekä erityiseen suojeluun. Mainittuja lapsen oikeuksia ei kuitenkaan voida turvata yksin lastensuojelulain keinoin, vaan niiden toteuttaminen on edelleen myös muuta lainsäädäntöä ja muita viranomaisia sekä laajemmin koko yhteiskuntaa koskeva tehtävä.

2 §. Vastuu lapsen hyvinvoinnista. Lapsenhuoltolaissa säädetään huoltajan velvollisuuksista lapsen kasvattajana. Pykälän 1 momentti sisältäisi viittauksen kyseiseen lakiin. Säännöksen tarkoituksena olisi korostaa vanhemman tai muun huoltajan ensisijaista velvollisuutta turvata lapselle lapsenhuoltolain mukaisesti tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi. Voimassa olevaan lastensuojelulakiin ei sisälly vastaavaa säännöstä, mutta vanhempien kasvatusvastuun ensisijaisuus on tuotu esille lain perusteluissa.

Lapsenhuoltolain 1 §:ssä määritellään lapsen huolto. Lapsen huollon tarkoituksena on turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huollon tulee turvata myönteiset ja läheiset ihmissuhteet erityisesti lapsen ja hänen vanhempiensa välillä. Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.

Ehdotetulla säännöksellä pyritään korostamaan lapsen oikeuksien yleissopimuksen 18 artiklan 1 kohdassa mainittua vanhempien tai huoltajien ensisijaisen kasvatusvastuun periaatetta myös lastensuojelussa. Kyseisen yleissopimuksen säännöksen mukaan sopimusvaltiot pyrkivät parhaansa mukaan takaamaan sen periaatteen tunnustamisen, että vanhemmat vastaavat yhteisesti lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Vanhemmilla tai tapauksesta riippuen laillisilla huoltajilla on ensisijainen vastuu lapsen kasvatuksesta ja kehityksestä. Lapsen edun on määrättävä heidän toimintaansa.

Pykälän 2 momentissa korostettaisiin lasten ja perheiden kanssa toimivien viranomaisten tehtäviin kuuluvaa velvollisuutta tukea vanhempia ja huoltajia kasvatustehtävässä. Perheille tulisi pyrkiä tarjoamaan tarpeellista apua riittävän varhain ja tarvittaessa lapsi ja perhe olisi ohjattava lastensuojelun piiriin.

Perustuslain 19 § 3 momentin mukaan julkisen vallan on tuettava perheen ja muiden lapsen huolenpidosta vastaavien mahdollisuuksia turvata lapsen hyvinvointi ja yksilöllinen kasvu. Myös lapsen oikeuksien yleissopimuksen 18 artiklan 2 kohdan mukaan yleissopimuksessa tunnustettujen oikeuksien takaamiseksi ja edistämiseksi sopimusvaltiot antavat vanhemmille ja muille laillisille huoltajille asianmukaista apua heidän hoitaessaan lastenkasvatustehtäväänsä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin ensinnäkin lastensuojelun velvollisuudesta tukea huoltajia, vanhempia ja muita lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavia henkilöitä lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa. Säännös vastaisi asiallisesti lähinnä voimassa olevan lastensuojelulain 2 §:n 1 momenttia ja 9 §:n 1 momenttia.

Voimassa olevan lastensuojelulain 2 §:n 1 momentin mukaan lastensuojelun tarkoituksena on turvata lapsen 1 §:ssä mainitut oikeudet vaikuttamalla yleisiin kasvuoloihin, tukemalla huoltajia lasten kasvatuksessa sekä toteuttamalla perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua.

Lastensuojelulain 9 §:n 1 momentin mukaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on, lapsen edun huomioon ottamisen lisäksi, tuettava lapsen vanhempien ja muiden lasta hoitavien henkilöiden kasvatusmahdollisuuksia lapselle suotuisten kasvuolojen vakiinnuttamiseksi. Perustelujen mukaan säännös ilmentää sosiaalihuollossa yleisemminkin hyväksyttyä normaalisuuden periaatetta. Periaatteen mukaisesti perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun tavoitteena on ensisijaisesti tukea huoltajia lasten kasvatuksessa. Tukiessaan huoltajia lasten kasvatuksessa sosiaalityöntekijän tehtävänä on edistää vanhempien kykyä ymmärtää lasten tarpeita ja vastata niihin. Ristiriitatilanteissakin yhteiskunnan väliintulon tulisi olla perheenjäsenten kehitystä edistävä, objektiivinen ja myönteinen.

Säännöksen sanamuotoa on täsmennetty siten, että siinä mainitaan lastensuojelun tuen tapahtuvan järjestämällä tarvittavia palveluja ja tukitoimia.

Lisäksi ehdotetussa 3 momentissa säädettäisiin lastensuojelun viimesijaisesta vastuusta lapsen hyvinvoinnin turvaamisessa. Säännös vastaisi asiallisesti lähinnä voimassa olevan lastensuojelulain 2 §:n 2 momenttia, jonka mukaan lastensuojelun tavoitteena on, että lapsi saa kaikissa olosuhteissa sellaisen hoidon ja kasvatuksen kuin lapsenhuoltolaissa on säädetty.

Lastensuojelun tehtävänä on lapsen oikeuksien kuten oikeuden tasapainoiseen kehitykseen, turvallisuuteen ja hyvinvointiin turvaaminen kaikissa tilanteissa, silloinkin kun vanhemmat eivät siihen syystä tai toisesta kykene. Jos esimerkiksi 2 luvussa mainitut lasten hyvinvointia edistävät toimet tai 7 luvussa mainitut avohuollon tukitoimet eivät riitä turvaamaan lapsen hyvinvointia, lastensuojelun on viimekädessä otettava lapsi huostaan ja järjestettävä hänelle sijaishuolto tai ryhdyttävä muihin toimenpiteisiin lapsen hoidon ja huollon järjestämiseksi. Tällöin kyseeseen voi siten tulla joissakin tapauksissa myös esimerkiksi huollon siirto.

3 §. Lastensuojelu. Pykälän tarkoituksena olisi täsmentää sitä, mitä lastensuojelulla tarkoitetaan. Pykälän 1 momentin mukaan lastensuojelulla tarkoitettaisiin ainoastaan lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua. Käsitteellä ehkäisevä lastensuojelu tarkoitettaisiin lain 2 luvun mukaisia lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämistä koskevia toimia.

Pykälän 2 momentti vastaisi asiallisesti lähinnä voimassa olevan lastensuojelulain perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun toimintamuotoja koskevaa 8 §:ää. Avohuollon tukitoimien, huostaanoton ja siihen liittyvän sijaishuollon sekä jälkihuollon lisäksi uutena lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun toimintamuotona mainittaisiin lastensuojelutarpeen selvitys ja lapsen kiireellinen sijoitus, joka vastaa nykyistä kiireellistä huostaanottoa. Lastensuojelutarpeen selvityksestä säädettäisiin tarkemmin jäljempänä 27 §:ssä ja kiireellisestä sijoituksesta 38 ja 39 §:ssä.

Pykälän 3 momentissa määriteltäisiin tarkemmin, mitä ehkäisevällä lastensuojelulla tarkoitetaan. Yleisten lasten ja nuorten kasvuolosuhteiden seuraamista ja kehittämistä sekä palvelujen kehittämistä koskevien toimien lisäksi ehkäisevää lastensuojelua olisi lapsen ja hänen perheensä erityinen tukeminen kunnan peruspalvelujen piirissä. Tällöin lapsen tai perheen ei edellytetä olevan lapsi- ja perhekohtaisen lastensuojelun asiakkaana. Ehkäisevästä lastensuojelusta vastaisivat erityisesti äitiys- ja lastenneuvolat ja muu terveydenhuolto, lasten päivähoito, koulu ja nuorisotyö.

4 §. Lastensuojelun keskeiset periaatteet. Pykälässä säädettäisiin lastensuojelun keskeisistä periaatteista. Asiallisesti osittain vastaavat säännökset sisältyvät voimassa olevan lastensuojelulain perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun periaatteita koskevaan 9 §:ään.

Lastensuojelulain 9 §:n 1 momentin mukaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on otettava ensisijaisesti huomioon lapsen etu sekä tuettava lapsen vanhempien ja muiden lasta hoitavien henkilöiden kasvatusmahdollisuuksia lapselle suotuisten kasvuolojen vakiinnuttamiseksi. Pykälän 2 momentin mukaan, kun sijaishuolto on tarpeen ja se on lapsen edun mukainen, se on järjestettävä viivytyksettä siten kuin 5 ja 6 luvussa tarkemmin säädetään. Pykälän 3 momentin mukaan perhe- ja yksilökohtaisessa lastensuojelussa on toimittava mahdollisimman hienovaraisesti sekä siten, ettei toimenpiteillä aiheuteta vahinkoa lapsen suotuisalle kehitykselle.

Ehdotetun pykälän 1 momentissa mainittaisiin ensinnäkin lastensuojelun keskeisenä periaatteena se, että lastensuojelutoimenpiteiden olisi edistettävä lapsen suotuisaa kehitystä ja hyvinvointia. Säännös vastaa asiallisesti lähinnä voimassa olevan lastensuojelulain 9 §:n 3 momenttia, jonka tarkoituksena lastensuojelulakia koskevan hallituksen esityksen mukaan on korostaa sitä, että sosiaalityölle on luotava riittävät mahdollisuudet toteuttaa perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua siten, ettei toimenpiteillä aiheuteta vahinkoa lapsen suotuisalle kehitykselle ja siten, että säilytetään mahdollisuus jatkotyöskentelyyn perheen kanssa. Ehdotetulla muutoksella säännöksen sanamuotoon pyritään osaltaan korostamaan toimenpiteiden ehkäisevää ja lapsen kehitystä edistävää tavoitetta.

Ehdotetun pykälän 1 momentin toisessa virkkeessä mainittaisiin voimassa olevaa lakia vastaavasti lastensuojelun keskeisenä periaatteena huoltajien, vanhempien ja muiden lapsen hoidosta ja kasvatuksesta vastaavien henkilöiden tukeminen lapsen kasvatuksessa ja huolenpidossa.

Momentin kolmanteen virkkeeseen sisältyisi asiallisesti uusi säännös, jonka mukaan lastensuojelun on pyrittävä ehkäisemään lapsen ja perheen ongelmia sekä puuttumaan riittävän varhain havaittuihin ongelmiin.

Ehdotetun pykälän 1 momentin viimeisessä virkkeessä säädettäisiin lastensuojelun kantavasta periaatteesta, jonka mukaan lastensuojelussa tulisi ottaa huomioon ensisijaisesti lapsen etu. Lapsen edun turvaaminen on lastensuojelun tärkein periaate.

Lapsen edun huomioon ottamisesta on säädetty lisäksi sosiaalihuollon asiakaslain 10 §:n 2 momentissa, jonka mukaan kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon toimissa, jotka koskevat alaikäistä, on ensisijaisesti otettava huomioon alaikäisen etu. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 3 artiklassa velvoitetaan ottamaan ensisijaisesti huomioon lapsen etu kaikissa julkisen tai yksityisen sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai lainsäädäntöelimien toimissa, jotka koskevat lapsia.

Lapsen edun arviointiperusteista lastensuojelussa ehdotetaan säädettäväksi tarkemmin pykälän 2 momentissa. Lapsen edun tulisi olla keskeinen arviointiperuste kaikissa lasta koskevissa lastensuojelutoimenpiteissä. Lapsen etua tulisi arvioida eri tilanteissa, sekä lapsen asuessa kotona että ollessa sijoitettuna kodin ulkopuolelle, erityisesti suhteessa lapsenhuoltolain 1 §:n mukaiseen huoltoon. Ehdotetun pykälän 2 momentin kohdat 1—5 koskisivat lapsenhuoltolain 1 §:ssä mainittuja seikkoja. Niiden lisäksi kohdassa 6 ehdotetaan mainittavaksi lapsen mahdollisuus osallistumiseen ja vaikuttamiseen omissa asioissaan sekä kohdassa 7 lapsen kielellisen, kulttuurisen ja uskonnollisen taustan huomioiminen. Myös näiden seikkojen huomioon ottamista lapsen etua arvioitaessa on syytä korostaa lapsen oikeuksien yleissopimuksen sisältämien lapsen oikeuksien toteuttamiseksi. Kaikilla säännöksessä mainituilla eri kohdilla tulisi olla merkitystä lapsen etua koskevaa kokonaisarviota tehtäessä.

Ehdotetun 3 momentin mukaan lastensuojelussa olisi toimittava mahdollisimman hienovaraisesti. Lisäksi säännöksessä mainittaisiin nimenomaisesti lastensuojelun keskeisenä periaatteena avohuollon tukitoimien ensisijaisuus, jollei niiden käyttö ole vastoin lapsen etua. Lastensuojelussa on suhteellisuusperiaatteen mukaisesti valittava käytettävissä olevista palvelujärjestelmän mahdollistamista keinoista se, joka parhaiten edesauttaa lapsen ja hänen perheensä ongelmien ratkaisua ja joka vähiten puuttuu perheen autonomiaan ja yksityisyyteen. Voimassa olevasta lastensuojelulaista avohuollon tukitoimien ensisijaisuutta koskeva periaate käy säädöstekstissä ilmi lähinnä vain huostaanoton edellytyksiä koskevasta 16 §:stä. Myös perhe- ja yksilökohtaisen lastensuojelun periaatteita koskevan 9 §:n perusteluissa mainitaan tämä periaate. Perusteluissa todetaan perhe- ja yksilökohtaista lastensuojelua järjestettävän ensisijaisesti avohuollon tukitoimin, mikäli se on myös lapsen edun mukaista.

Avohuollon ensisijaisuutta koskevalla periaatteella ei kuitenkaan ole tarkoitus estää sijaishuollon järjestämistä silloin, kun se on lapsen edun ja tarpeiden mukaista. Lastensuojelussa yleinen ongelma on, että eri syistä lapset eivät saa tukea riittävän aikaisin. Ongelmien kärjistyessä saatetaan lopulta joutua turvautumaan sijoitukseen viimeistään lapsen ollessa murrosiässä, jolloin lapsi saattaa olla jo vakavasti vaurioitunut. Tämän vuoksi ehdotetussa 3 momentissa säädettäisiin lapsen tarvitseman sijaishuollon järjestämisestä viivytyksettä. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan lain 9 §:n 2 momenttia.

5 §. Lapsen ja nuoren mielipide ja toivomukset. Pykälässä säädettäisiin lapsen ikää ja kehitystasoa vastaavan vaikutusmahdollisuuden turvaamisesta häntä itseään koskevissa lastensuojeluasioissa. Voimassa olevassa lastensuojelulaissa lähinnä vastaava säännös sisältyy lain 10 §:n 1 momenttiin, jonka mukaan lapsen etua selvitettäessä on otettava huomioon lapsen omat toivomukset ja mielipide, perehdyttävä lapsen kasvuoloihin sekä arvioitava, miten eri lastensuojelutoimet todennäköisesti vaikuttavat lapsen kehitykseen. Lapsen mielipiteen selvittämisestä ja huomioon ottamisesta on säädetty myös sosiaalihuollon asiakaslain 10 §:n 1 momentissa, jonka mukaan alaikäisen asiakkaan toivomukset ja mielipide on selvitettävä ja otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla.

Perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklan mukaa sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on annettava erityisesti mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa ja hallinnollisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.

Sosiaalihuollon asiakaslain 5 §:n mukaan sosiaalihuollon henkilöstön on selvitettävä asiakkaalle hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä erilaiset vaihtoehdot ja niiden vaikutukset samoin kuin muut seikat, joilla on merkitystä hänen asiassaan. Mainittu viranomaisille kuuluva velvollisuus tähtää asiakkaan oikeuteen saada ymmärrettävällä tavalla tietoja muun muassa palvelujärjestelmistä ja muista häntä koskevista seikoista, jotta hän pystyy muodostamaan oman käsityksensä asiasta.

Ehdotetulla säännöksellä korostettaisiin jokaisen lapsen perus- ja ihmisoikeutena turvatun osallistumisoikeuden toteuttamista lastensuojelussa lapsen iästä riippumatta. Lapsen ja nuoren mielipiteisiin ja toivomuksiin tulisi kiinnittää erityistä huomiota. Mitä varttuneemmasta ja kehittyneemmästä lapsesta on kyse, sitä suurempi merkitys on annettava lapsen itsemääräämisoikeuden toteutumiselle viranomaisen tehdessä lapsen itsemääräämisoikeuteen ja yksityisyyteen puuttuvia tai niihin liittyviä päätöksiä.

Mielipiteen esittämisen ohella lapselle tulisi turvata mahdollisuus saada riittävästi tietoa näkemystensä muodostamisen pohjaksi. Lapsen tulisi siten voida ikänsä ja kehitystasonsa edellyttämällä tavalla keskustella ja käsitellä kokemuksiaan esimerkiksi niistä asioista ja tapahtumista, joista lastensuojelun tarve johtuu. Viranomaisen on lapsen mielipidettä selvittäessään objektiivisella tavalla annettava tietoa lapselle hänen mielipiteenmuodostamistaan varten. Lapsen tulee voida muodostaa käsityksensä vapaasti siten, että hän tosiasiassa ymmärtää sen, mistä on kysymys ja mitkä ovat ajateltavissa olevat vaihtoehdot. Kyse on siten lapsen aidon mielipiteen selvittämisestä, joka on tehtävä lapsen itsemääräämisoikeutta ja hänen identiteettiään huomioivalla tavalla. Lapsella on aina myös oikeus tietää, missä asiassa hänen mielipidettään selvitetään ja mihin lapsen tai hänen perheensä asiaan mielipiteen selvittäminen liittyy.

Lapsen mielipiteen selvittämisestä ja lapsen kuulemisesta sekä niiden toteuttamistavoista säädettäisiin tarkemmin erityisesti ehdotetussa 20 §:ssä. Lapsen puhevallan käytöstä säädettäisiin ehdotetussa 21 §:ssä.

6 §. Lapsi ja nuori. Pykälä vastaisi osin voimassa olevan lastensuojelulain 3 §:ää. Säännöksen sanamuotoa on pyritty täsmentämään. Siten ehdotetussa laissa käytetään nimitystä lapsi, kun tarkoitetaan alle 18-vuotiaita ja nimitystä nuori, kun tarkoitetaan 18–20-vuotiaita.

2 luku

Laste