Finlex

Hallituksen esitys Eduskunnalle laiksi ulosottolain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa koskevat ulosottolain säännökset uudistettaisiin. Esityksen tarkoituksena on kehittää heikossa taloudellisessa asemassa olevien velallisten vähimmäissuojaa, parantaa yritystoiminnan jatkamisen edellytyksiä ulosotossa ja kehittää huuto-kauppaan nähden vaihtoehtoisia myyntimuotoja. Lisäksi esityksessä korostetaan velallisen omatoimisuutta sekä perinnän toteuttamista erilaisin pehmein keinoin, kuten maksusuunnitelmien ja maksusopimusten avulla. Uudistus muodostaa ulosottolain kokonaisuudistuksen kolmannen vaiheen.

Palkan ja muun toistuvaistulon ulosmittauksessa säännönmukainen ulosmittauksen määrä olisi nykyiseen tapaan kolmasosa nettotulosta. Pienistä tuloista ulosmittaus toimitetaan nykyisin suojaosuuden perusteella laskettavan säännön mukaan, joka on mainittua säännönmukaista ulosmittausta lievempi. Esityksessä ehdotetaan, että lievemmän ulosmittauksen käyttöä laajennettaisiin. Aiempaa useammalla pienituloisella velallisella ulosmittauksen määrä olisi vähemmän kuin kolmannes nettopalkasta. Toisaalta ehdotetaan, että suurituloisilta voitaisiin ulosmitata säännönmukaista määrää suurempi osuus, kuitenkin enintään puolet nettotulon määrästä. Mainittua ulosmittauksen tiukennusta ryhdyttäisiin soveltamaan kolmen vuoden siirtymäajan jälkeen.

Lisäksi pienituloinen velallinen saisi pitää yli vuoden jatkuneessa toistuvaistulon ulosmittauksessa itsellään kahden kuukauden tulon.

Yritystoiminnan edellytyksiä turvattaisiin eri keinoin. Yrityksen toimintaa voitaisiin tietyin edellytyksin jatkaa, vaikka yrityksen varasto on ulosmitattu. Ulosmittaus koskisi kulloinkin varastossa olevaa omaisuutta. Elinkeinotulon suoja koskee nykyisin vain luonnollisia henkilöitä. Esityksen mukaan suoja laajennettaisiin myös yhtiöihin ja muihin yhteisöihin. Tulon ulosmittauksen määrää saataisiin rajoittaa, jos toiminta voi siten jatkua eikä lievennys ole olennaisesti velkojan edun vastainen.

Yhteisesti omistettu esine voitaisiin esityksen mukaan ulosmitata kokonaan tietyillä ehdoilla. Ulosottomies voisi myydä yhteisomistusesineen ja jakaa kauppahinnan omistajien kesken. Nykyisin yhteisomistussuhteen purkaminen edellyttää tuomioistuinkäsittelyä. Vakituista asuntoa ei kuitenkaan voitaisi myydä ulosottotoimin ilman yhteisomistajan suostumusta.

Kuolinpesän osuuden ulosmittausta koskevia säännöksiä uudistettaisiin. Nykyisin ulosottovelkojat joutuvat itse toimimaan kuolinpesässä, jos velallisen pesäosuus on ulosmitattu. Esityksessä ehdotetaan, että velkojan sijasta ulosottomies huolehtisi siitä, että pesä tulee selvitetyksi ja perintö jaetuksi. Velallisella ei olisi oikeutta luopua pesäosuudestaan enää ulosmittauksen jälkeen. Tämä vastaa nykyistä sääntelyä.

Huutokauppaostajan oikeusasemaa ei ole nykyisessä ulosottolaissa juurikaan säännelty. Esitykseen sisältyvät säännökset ostajan oikeusasemasta muun muassa omistusoikeuden ja hallinnan siirtymisen sekä tavaran virheen osalta.

Esityksessä ehdotetaan, että huutokauppamenettelyä koskevia säännöksiä yhtenäistetään eri omaisuuslajien myynnissä ja yksinkertaistetaan menettelyä. Muun muassa turhaa kuuluttamista vähennettäisiin. Kaikkea arvokasta omaisuutta suojattaisiin vähimmäishintasäännöksellä selvään alihintaan myynniltä.

Huutokauppaan nähden vaihtoehtoiseksi myyntimuodoksi tulisi vapaa myynti, joka voitaisiin toteuttaa tilannekohtaisesti joustavalla tavalla esimerkiksi ulosottomiehen, kiinteistönvälittäjän tai asianosaisten toimin. Pääsääntöisesti vapaa myynti edellyttäisi asianosaisten suostumusta. Erityistilanteissa vapaan myynnin voidaan odottaa tuottavan huutokauppaa korkeamman myyntihinnan. Toisaalta tavanomaisen omaisuuden myynnissä huutokauppa tuottaa kokemusten mukaan keskimäärin suhteellisen hyvän tuloksen.

Tilityssäännösten mukaan kertymä kohdennettaisiin ensin saatavan korolle, sitten pääomalle ja viimeksi kuluille. Muutoksenhakijan oikeusturvaa parannettaisiin ottamalla lakiin uusi keskeytyssäännös.

Pienistä kertymistä perittäviä taulukkomaksuja alennettaisiin hiukan. Ulosottomaksuista annettua lakia muutettaisiin niin, että yli kolme vuotta jatkuneessa toistuvaistulon ulosmittauksessa taulukkomaksun perintä lakkaisi.

Lisäksi ulosottolakiin ehdotetut muutokset aiheuttaisivat tarkistuksia perintökaaren säännöksiin. Myös autokiinnityslakiin ja osamaksukaupasta annettuun lakiin tehtäisiin vähäiset tarkistukset.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan aikaisintaan puolen vuoden kuluttua niiden hyväksymisestä ja vahvistamisesta.

---

SISÄLLYSLUETTELO
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
   1.1. Yleistä
   1.2. Ulosoton keskeisiä tilastolukuja ja –tietoja
2. Nykytila
   2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö
        Yleistä
        Maksukehotus ja maksusuunnitelma
        Palkan, eläkkeen ja muun toistuvaistulon ulosmittaus
        Elinkeinotulon ja -omaisuuden suoja
        Yhteisomistus- ja pesäosuuden ulosmittaus
        Myyntitavat
        Vähimmäishinta ja alin tarjous
        Ostajan oikeussuoja
        Muutoksenhaun ja tilityksen suhde
        Ulosottomaksut
   2.2. Lainsäädäntö eräissä muissa maissa
        Yleistä
        Ruotsi
        Norja
        Tanska
        Saksa
   2.3. Nykytilan arviointi
        Yleistä
        Ulosmittaus
        Myynti ja muu rahaksi muuttaminen
        Tilitys
        Ulosottomaksut
3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset
   3.1. Yleistä
   3.2. Ulosmittaus
        Maksuaika ja maksusuunnitelma
        Palkka, eläke ja muu toistuvaistulo
        Yritystoiminta
        Yhteisomistus
        Kuolinpesän osuus
   3.3. Ulosmitatun omaisuuden myynti
        Myyntitavat
        Vähimmäishinta ja alin hyväksyttävä tarjous
        Ostajan oikeusasema
   3.4. Varojen jako ja tilitys
   3.5. Ulosottomaksut
4. Esityksen vaikutukset
   4.1. Taloudelliset vaikutukset
        Uudistuksen vaikutukset valtion talouteen
        Uudistuksen vaikutukset kotitalouksien, kansalaisten ja elinkeinoelämän asemaan
   4.2. Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset
5. Asian valmistelu
6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Lakiehdotusten perustelut
   1.1. Ulosottolaki
        1 luku. 	Yleiset säännökset
        4 luku. 	Ulosmittaus
        5 luku. 	Myynti
        6 luku. 	Jako ja tilitys
        8 luku. 	Ulosottoasiain kuluista
        10 luku. 	Muutoksenhaku ulosottomiehen menettelyyn
   1.2. Laki ulosottomaksuista
   1.3. Perintökaari
        19 luku. 	Pesänselvittäjästä ja testamentin toimeenpanijasta
        21 luku. 	Kuolleen henkilön ja pesän velasta
        23 luku. 	Perinnönjaosta
   1.4. Autokiinnityslaki
   1.5. Osamaksukaupasta annettu laki
2. Tarkemmat säännökset ja määräykset
3. Voimaantulo
4. Säätämisjärjestys
LAKIEHDOTUKSET
   ulosottolain muuttamisesta
   ulosottomaksuista annetun lain muuttamisesta
   perintökaaren muuttamisesta
   autokiinnityslain 22 §:n 2 momentin kumoamisesta
   osamaksukaupasta annetun lain 18 §:n muuttamisesta
LIITE
RINNAKKAISTEKSTIT
   ulosottomaksuista annetun lain muuttamisesta
   perintökaaren muuttamisesta
   osamaksukaupasta annetun lain 18 §:n muuttamisesta

YLEISPERUSTELUT

1. Johdanto

1.1. Yleistä

Vuodelta 1895 olevaa ulosottolakia (37/1895) uudistetaan laajoin osittaisuudistuksin. Kokonaisuudistuksen ensimmäinen vaihe toteutettiin paikallishallintouudistuksen yhteydessä, jolloin uudistettiin ulosoton viranomaisorganisaatio ja muutoksenhaku. Siinä yhteydessä ulosotonhaltijalaitos lakkautettiin ja sille kuuluneet tehtävät siirrettiin muille viranomaisille. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annettu laki (619/1996) uudistettiin kokonaan. Uudistukset tulivat voimaan joulukuun alussa 1996.

Tämän jälkeen vuosina 1997 ja 1999 toteutettiin useita pienempiä uudistuksia. Niissä yhtäältä tehostettiin ulosottoa silloin, kun velallinen pyrkii epäasianmukaisin keinoin välttämään täytäntöönpanoa. Toisaalta laajennettiin velallisen erottamisetua ja otettiin käyttöön niin sanottu vapaakuukausijärjestelmä palkan ja eläkkeen ulosmittauksessa. Lapsen elatusavun perintää koskeva uudistus tuli voimaan vuoden 1999 alusta. Siinä elatusavulle säädettiin muun muassa aiempaa laajempi etuoikeus, viivästyskorko ja viiden vuoden vanhentumisaika.

Sakkojen sekä eräiden menettämisseuraamusten ja valtiolle tuomittujen korvausten täytäntöönpano on uudistettu erikseen. Sakon täytäntöönpanosta annettu laki (672/2002), jäljempänä sakkotäytäntöönpanolaki, tuli voimaan 1 päivänä lokakuuta 2002.

Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen toinen vaihe hyväksyttiin vuonna 2003. Sitä koskevat lait ja asetukset (679—692/2003) tulivat voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2004. Tuolloin uudistuivat ulosottolain ulosottoperusteita koskevat säännökset sekä eri täytäntöönpanon muodoille yhteiset menettelysäännökset. Edelliset otettiin ulosottolain uuteen 2 lukuun ja jälkimmäiset uuteen 3 lukuun. Uudistus sisälsi ulosottomenettelyn perusrakenteisiin ulottuvia muutoksia, kuten ulosottoperusteen määräaikaisuuden sekä velalliskohtaisen ja valtakunnallisen ulosottoasioiden käsittelyn. Uuteen 6 a lukuun otettiin muun kuin maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa koskevat säännökset. Lukuun sisältyvät muun muassa häätösäännökset.

Tämä esitys muodostaa ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen kolmannen vaiheen. Esityksessä ehdotetaan uudistettaviksi maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa eli omaisuuden ulosmittausta ja myyntiä sekä varojen jakoa ja tilitystä koskevat ulosottolain 4—6 luvun säännökset.

Esitys sisältää useita merkittäviä uudistusehdotuksia, joiden yleisenä tavoitteena on tehokas, mutta kohtuullinen ulosotto, jossa eri osapuolten oikeusturvasta huolehditaan. Ulosoton aiemmissa uudistuksissa velallisen suojan painopiste on ollut yksityishenkilöiden aseman parantamisessa. Myös tähän esitykseen sisältyy uudistuksia, jotka parantavat velallisina olevien yksityishenkilöiden taloudellista vähimmäissuojaa. Palkasta tai eläkkeestä ulosottoon menevän määrän laskentatapaa muutettaisiin velallisen eduksi. Lisäksi esityksessä korostetaan yritystoiminnan jatkuvuuden suojaamista. On yritystoiminnan harjoittajan itsensä, yrityksen työntekijöiden ja koko yhteiskunnan kannalta tärkeää, että yritystoimintaan kohdistuva ulosotto toimii kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla, jossa pyritään löytämään tasapaino yhtäältä tehokkaan perinnän ja toisaalta yritystoiminnan jatkuvuuden välillä.

Esityksessä lisättäisiin ulosoton joustavuutta ottamalla ulosottolakiin säännökset ulosmittaukseen nähden vaihtoehtoisista perintätavoista, kuten maksusuunnitelmasta ja –sopimuksesta. Näitä säännöksiä voitaisiin soveltaa myös yritysvelallisiin. Ulosottoa tehostettaisiin yhteisomistustilanteissa. Ulosmitatun omaisuuden myyntitavat tulisivat nykyistä joustavammiksi ja kohtuuttoman alhaiseen hintaan myynti pyrittäisiin estämään myös arvokkaan irtaimen omaisuuden myynnissä. Ostajan ja muiden tahojen oikeusturvaa koskevia säännöksiä selkeytettäisiin ja kehitettäisiin.

Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistusta on tarkoitus jatkaa tämän esityksen jälkeen annettavalla neljännen vaiheen esityksellä. Se sisältää verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain (367/1961), jäljempänä veroulosottolaki, uudistamisen. Uudistettaviksi tulevat samassa yhteydessä myös vielä uudistamatta olevat ulosottolain 7 ja 8 luku. Edellinen koskee turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanoa ja jälkimmäinen ulosottoasian kuluja. Tässä kokonaisuudistuksen viimeisessä vaiheessa tulee lisäksi mahdolliseksi tarkistaa aiemmin toteutuneita uudistuksia sekä laatia toteutuneiden osauudistusten pohjalta kokonaan uusi ulosottosäädös.

1.2. Ulosoton keskeisiä tilastolukuja ja –tietoja

Ulosottolaitos hoitaa vuosittain valtavia asiamääriä. Vuonna 2003 ulosottoon saapui yhteensä yli 2,61 miljoonaa ulosottoasiaa, joiden yhteinen rahamäärä oli noin 3,0 miljardia euroa. Vuoden aikana oli vireillä yhteensä noin 4,19 miljoonaa ulosottoasiaa. Asiamäärät vähentyivät vuoden 2002 tilanteeseen verrattuna 2,3 prosentilla ja rahamäärissä mitattuna 11,5 prosentilla. Asiamäärät ovat suuruudestaan huolimatta tuntuvasti alemmalla tasolla kuin taloudellisen laman jälkeen 1990-luvun alussa. Asiamäärien huippuvuosi oli 1993, jolloin ulosottoon saapui noin 3,48 miljoonaa asiaa ja 4,9 miljardia euroa.

Ulosottovelallisia oli vuoden 2003 lopussa 306 700, joka oli 24 000 vähemmän kuin edellisenä vuonna.

Velallinen todettiin vuonna 2003 varattomaksi tai tuntemattomaksi noin miljoonassa asiassa. Rahatilitysten yhteismäärä oli yli 612 miljoonaa euroa. Palkan ulosmittauksia toimitettiin kaikkiaan 164 000, ja maksukieltoja oli vireillä vuoden lopussa 56 000. Eläkkeen ulosmittauksia toimitettiin kaikkiaan 29 000, ja niitä koskevia maksukieltoja oli vuoden lopussa vireillä 17 000. Elinkeinotulon ulosmittauksen osalta vastaavat luvut olivat 6 500 ja 1 100.

Veronpalautuksia ulosmitataan runsaasti vuosittain. Vuonna 2003 ulosmitattiin noin 206 000 veronpalautusta. Muun omaisuuden ulosmittaukset ovat kokonaisasiamääriin nähden tuntuvasti harvinaisempia: irtaimen omaisuuden ulosmittauksia oli 19 000 ja kiinteistön ulosmittauksia 4 700. Pakkohuutokauppoja järjestettiin vuonna 2003 seuraavasti: asunto-osakkeiden huutokauppoja 100, muun irtaimen huutokauppoja 610 ja kiinteistön huutokauppoja 310. Lisäksi 120 kiinteistön pakkohuutokauppaa raukesi. Osamaksukaupan tilityspöytäkirjoja ulosottomiehet laativat vuonna 2003 yli 1 300 kappaletta.

2. Nykytila

2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö

Yleistä

Ulosottolakia on uudistettu useaan otteeseen eri vuosikymmenten aikana. Nykyisin ainoastaan vähäinen osa ulosottolain säännöksistä on alkuperäisessä muodossaan. Merkittävä osa säännöksistä uudistui 1 päivänä maaliskuuta 2004, kun ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen toista vaihetta koskevat lait tulivat voimaan.

Mainitun uudistuksen jälkeen ulosottolain yleisiä säännöksiä koskevassa 1 luvussa säädetään lain soveltamisalasta, ulosottoviranomaisista ja ulosottotoimen hallinnosta, esteellisyydestä ja asianmukaisuuden vaatimuksesta sekä ulosottorekisteristä ja sen julkisuudesta. Lain uudessa 2 luvussa säädetään ulosottoperusteista. Maksuvelvoitteen täytäntöönpanon kannalta merkittäviä ovat ulosoton enimmäiskestoa koskevat luvun 24—26 §, joiden mukaan luonnollisen henkilön maksuvelvoitetta koskevaa ulosottoperustetta voidaan periä ulosotossa enintään 15 vuotta tai eräissä tapauksissa 20 vuotta. Uudessa laajassa 3 luvussa ovat kaikkia täytäntöönpanolajeja koskevat yleiset menettelysäännökset. Luvussa säädetään muun muassa velalliselle annettavista ilmoituksista, ulosottomiehen päätöksenteosta, tietojensaannista ja tiedoksiannosta.

Tämä esitys koskee maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa, joka on käytännössä ylivoimaisesti merkittävin täytäntöönpanolaji. Maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta ovat säännökset ulosottolain 4—6 luvussa. Lain 4 luvussa säädetään velallisen omaisuuden ulosmittauksesta. Luvun palkan ulosmittausta koskevat säännökset uudistettiin vuonna 1973. Toistuvaistulon ulosmittausta koskevia säännöksiä on uudistettu myös 1980-luvulla. Ansaintaeläkkeet tulivat ulosmittauskelpoisiksi vuonna 1990.

Vuonna 1997 on uudistettu 4 luvun velallisen erottamisetua koskevat säännökset ja otettu käyttöön vapaakuukausijärjestelmä palkan, eläkkeen ja muun toistuvaistulon ulosmittauksessa. Ulosottoa tehostavia säännöksiä on ulosoton välttelemisen estämiseksi lisätty 4 lukuun vuosina 1997 ja 1999. Säännökset koskevat perusteettomien luontoisetujen ja kohtuullisen palkan arvioimista sekä keinotekoisen varallisuusjärjestelyn sivuuttamista.

Ulosmitatun omaisuuden rahaksi muuttamisesta säädetään lain 5 luvussa. Suurehkoja uudistuksia lukuun on tehty vuosina 1973 ja 1984. Kiinteistöpanttioikeuteen ja kiinteistön pakkohuutokauppaan liittyviä merkittäviä muutoksia on tehty maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995. Kertyneiden verojen jakamisesta ja tilityksestä säädetään lain 6 luvussa. Myös mainittua lukua on uudistettu useaan otteeseen.

Uudessa 6 a luvussa säädetään muun kuin maksuvelvoitteen eli häädön, luovutusvelvoitteen sekä teetto- ja kieltotuomion täytäntöönpanosta. Turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanoa koskeva ulosottolain 7 luku uudistettiin alioikeusuudistuksen yhteydessä vuonna 1991. Ulosottoasian kuluja koskeva 8 luku on vielä kokonaisuutena uudistamatta, mutta valtaosa sen pykälistä on eri vaiheissa tarkistettu. Ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa vuonna 1996 uudistetuissa ulosottolain 9 ja 10 luvussa säädetään itseoikaisusta, täytäntöönpanoriidasta ja täytäntöönpanon keskeyttämisestä sekä muutoksenhausta. Uudessa 11 luvussa on lisäksi erinäisiä säännöksiä.

Kokonaisuudistuksen toiseen vaiheeseen liittyen annettiin uusi valtioneuvoston asetus ulosottomenettelystä (680/2003).

Ulosottolain ja ulosottoasetuksen (37/1896) säännösten lisäksi vakiintuneella ulosottotavalla on ollut tuntuva merkitys ulosotossa. Kun ulosottolaissa ei ole ollut säännöksiä edes kaikista keskeisistä kysymyksistä, ulosottomiehet ovat joutuneet luomaan käytäntöjä itse. Ulosottolaissa ei esimerkiksi ole säännöksiä siitä, millä tavalla peritään velalliselta ulosmitattu saatava sen jälkeen, kun maksukielto on annettu.

Maksukehotus ja maksusuunnitelma

Voimassa olevan 4 luvun mukaan asian tultua vireille velallisen omaisuutta ulosmitataan hakijan saatavan suorittamiseksi. Laissa ei ole säännöksiä velalliselle annettavasta maksukehotuksesta eikä myöskään maksuajasta. Ulosottokäytännössä velalliselle vakiintuneesti annetaan maksukehotus ja myös maksuaikaa on tietyin edellytyksin voitu myöntää. Uuden 3 luvun 33 §:n mukaan velalliselle annettavaan vireilletuloilmoitukseen merkitäänkin muun muassa maksukehotus ja kehotus ottaa tarvittaessa yhteyttä ulosottomieheen.

Myöskään maksusuunnitelmista ei ole säännöksiä ulosottolaissa. Ulosottokäytännössä on laadittu niin sanottuja maksusopimuksia, joiden mukaisesti velalliset ovat itse suorittaneet hakijan saatavaa ulosottoon. Maksusopimuksia on käytetty lähinnä palkan ulosmittauksen tai ulosmitatun omaisuuden myymisen vaihtoehtona. Ulosottokäytäntö on kuitenkin ollut epäyhtenäinen näiltä osin.

Palkan, eläkkeen ja muun toistuvaistulon ulosmittaus

Palkalla tarkoitetaan ulosottolaissa sen 4 luvun 6 b §:n mukaan laajasti kaikenlaista työstä saatavaa korvausta luontoisedut mukaan luettuina. Palkkaa koskevia säännöksiä sovelletaan luvun 7 §:n mukaan myös työeläkkeeseen, sairauspäivärahaan, äitiys-, isyys- ja vanhempainrahaan sekä muihin toimeentuloetuuksiin, jollei niiden ulosmittausta ole laissa kielletty. Palkan sijasta maksettavat ulosmittauskelvottomatkin toimeentuloetuudet, kuten kansaneläke ja työttömän peruspäiväraha, otetaan huomioon laskettaessa velallisen kokonaistulojen määrää. Kokonaan ulosoton ulkopuolelle jäävät eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla määrättyyn tarkoitukseen suoritettava avustus tai kustannusten korvaus, kuten toimeentulotuki, asumistuki ja lapsilisä, sekä korvaus henkilövahingosta. Palkka ja muu toistuvaistulo ulosmitataan antamalla työnantajalle tai muulle tulon maksajalle maksukielto.

Palkasta ja muusta toistuvaistulosta ulosmitattava määrä lasketaan nettomäärästä eli ennakonpidätyksen jälkeen jäävästä määrästä. Ulosottolain 4 luvun 6 §:n mukaan säännöllisesti maksettavasta palkasta velalliselle on aina jätettävä vähintään niin paljon kuin velallinen tarvitsee seuraavaan palkanmaksupäivään asti omaan elatukseensa sekä hänen elatuksensa varassa olevien aviopuolison ja lasten elatukseen. Tämä suojaosuus on siitä annetun asetuksen (1031/1989) mukaan nykyisin velallisen osalta 18 euroa ja perheenjäsenen osalta 6,56 euroa päivää kohti. Kuukaudessa suojaosuus velallisen osalta on 540 euroa. Jos velallisen elatuksen varassa on lisäksi esimerkiksi kaksi perheenjäsentä, suojaosuus on yhteensä 933,60 euroa kuukaudessa. Suojaosuuden määriin tehdään indeksikorotus, kun indeksi on muuttunut vähintään viisi prosenttia.

Kun velallisen nettopalkka ylittää suojaosuuden, nettopalkasta saadaan ulosmitata kolme neljäsosaa siitä palkan osasta, joka ylittää suojaosuuden. Kun nettopalkka ylittää tietyn tulorajan, noudatetaan edellä mainitun tulorajaulosmittauksen sijasta laskusääntöä, jonka mukaan koko nettopalkasta ulosmitataan yksi kolmasosa. Tämä on tulorajaa korkeammissa tuloluokissa velallisen kannalta edullisempi laskusääntö. Tuloraja on yksin elävän velallisen osalta 972 euroa kuukaudessa. Jos velallisen elatuksen varassa on lisäksi esimerkiksi kaksi perheenjäsentä, tuloraja on 1 680,48 euroa. Kolmasosasääntöä sovelletaan, vaikka velallisen palkka olisi hyvinkin suuri. Epäsäännöllisesti maksettavasta palkasta voidaan ulosmitata yksi kolmasosa kustakin palkkaerästä.

Ulosottomies voi 4 luvun 6 a §:n mukaan tietyin edellytyksin myöntää velalliselle helpotuksia palkan ja muun toistuvaistulon ulosmittauksessa tämän yksilöllisten olosuhteiden perusteella. Jos velallisen maksukyky on sairauden, työttömyyden tai muun erityisen syyn vuoksi olennaisesti vähentynyt, ulosmittaamatta jätettävä palkan osa voidaan määrätä edellä mainittuja sääntöjä suuremmaksi. Vuodesta 1997 lähtien on ollut käytössä vapaakuukausijärjestelmä. Sen jälkeen kun palkan ulosmittaus on jatkunut yhden vuoden, ulosottomiehen on velallisen pyynnöstä keskeytettävä ulosmittaus enintään kolmen kuukauden ajaksi vuodessa, jos velallisen palkka ylittää vain jonkin verran suojaosuuden, jos velallisen välttämättömät elinkustannukset ovat korkeat tai jos keskeyttämiseen on jokin muu erityinen syy.

Elatusavun perimiseksi palkasta voidaan ulosmitata mainittuja määriä enemmänkin eikä vapaakuukausia voida antaa. Suojaosuutta ei kuitenkaan saa ulosmitata.

Elinkeinotulon ja -omaisuuden suoja

Ulosottolain 4 luvun 8 a §:n mukaan yksityisen elinkeinonharjoittajan urakkasopimuksen tai muun vastaavan sopimuksen perusteella saamasta elinkeinotulosta on jätettävä ulosmittaamatta pääsääntöisesti viisi kuudesosaa. Rajoituksella pyritään turvaamaan yksityisen ammatin- tai elinkeinonharjoittajan toiminnan jatkuminen ulosotosta huolimatta.

Luonnollinen henkilö saa lisäksi 4 luvun 5 §:n mukaan erottaa ulosmittauksesta tarpeelliset työvälineet sekä tietyin edellytyksin työvälineisiin rinnastettavat esineet ja tarvittavat eläimet. Luvun 4 §:n mukaan irtaimistosta on se, mitä velallinen elinkeinoonsa kipeimmin tarvitsee, viimeksi ulosmitattava. Uuden 1 luvun 19 §:n yleisen asianmukaisuuden vaatimuksen mukaan vastaajalle ei saa aiheuttaa suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaatii.

Yhteisomistus- ja pesäosuuden ulosmittaus

Jos velallinen omistaa määräosan kiinteistöstä tai irtaimesta omaisuudesta, velallisen osuus omaisuudesta voidaan ulosmitata ja myydä. Ulosottomies ei voi ulosmitata koko yhteistä omaisuutta, koska sivullisen osuutta ei saa ulosmitata velallisen velasta. Velallisen osuuden ostajan asiaksi jää hakea mahdollista yhteisomistussuhteen purkamista eräistä yhteisomistussuhteista annetun lain (180/1958), jäljempänä yhteisomistuslaki, mukaan. Asiasta ei ole ulosottolaissa erityissäännöksiä.

Jos velallinen on kuolinpesän osakas, hänen pesäosuutensa voidaan ulosottolain 4 luvun 11 §:n mukaan ulosmitata. Pesäosuutta ei kuitenkaan saa myydä, vaan velkojalla on oikeus saada suoritus siitä omaisuudesta, joka velallisen osalle tulee pesänjaossa. Ulosmittausvelkoja voi perintökaaren 19 luvun 2 §:n mukaan hakea pesän luovuttamista pesänselvittäjän hallintoon. Ulosmittausvelkojalla on perintökaaren 23 luvun 12 §:n mukaan oikeus myös vaatia perinnönjakoa, jonka toimittaa pesänjakaja. Velkojalla on oikeus moittia jakoa kanteella.

Ulosottolain 4 luvun 11 a §:n mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei voida ulosmitata, jos velallinen perittävän kuoleman jälkeen ennen ulosmittausta luopuu oikeudestaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisesti. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan luopuminen on tehtävä kirjallisesti ja ennen perinnön vastaanottamista.

Myyntitavat

Ulosmitattu kiinteistö ja irtain omaisuus myydään ulosottolain 5 luvun 1 §:n mukaan julkisella huutokaupalla eli niin sanotulla pakkohuutokaupalla. Ulosottomies saa antaa irtaimen omaisuuden myymisen luotettavan huutokaupantoimittajan tehtäväksi.

Mainitun luvun 2 §:n mukaan kulta- ja hopeaesineet voidaan kuitenkin myydä vapaamuotoisesti. Luvun 3 §:n mukaan julkisen kaupankäynnin kohteena olevat arvopaperit ja arvo-osuudet saadaan myydä arvopaperinvälittäjän välityksellä. Lain 4 luvun 18 §:n mukaan välittäjän tai optioyhteisön on välittömästi muutettava ulosmitattu vakioitu optio tai termiini rahaksi asianomaisilla johdannaistoimilla. Ulosottokäytännössä muunkinlaista irtainta omaisuutta on tiettävästi joskus myyty asianosaisten suostumuksella muutoin kuin julkisella huutokaupalla.

Vähimmäishinta ja alin tarjous

Ulosottolaista puuttuu yleinen säännös, jossa kiellettäisiin ulosmitatun omaisuuden myynti alle käyvän hinnan. Vähimmäishintasuoja koskee kuitenkin kiinteistön myyntiä 5 luvun 41 §:n 3 momentin mukaan. Säännös lisättiin ulosottolakiin maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995. Mainitun säännöksen mukaan tarjousta ei saa hyväksyä, jos huutokaupan toimittaja arvioi, että se selvästi alittaa kiinteistön käyvän huutokauppa-arvon paikkakunnalla ja että korkeampi hinta voidaan ilmeisesti saada uudessa huutokaupassa. Uudessa huutokaupassa tehty tarjous on hylättävä vain, jos se alittaa kiinteistön käyvän huutokauppa-arvon niin olennaisesti, että myyntiä olisi pidettävä kohtuuttomana. Säännöstä sovelletaan luvun 8 §:n 2 momentin mukaan myös silloin, kun myytävänä on huoneiston hallintaan oikeuttava asunto- tai kiinteistöosakeyhtiön osake.

Lain 5 luvun 2 §:n mukaan kulta- ja hopeaesineitä ei saa myydä alle metalliarvon. Mainitun luvun 3 §:n mukaan julkisen kaupankäynnin kohteena olevia arvopapereita ja arvo-osuuksia ei saa myydä huutokaupalla alle myyntipäivää lähinnä edeltäneen julkistetun ostonoteerauksen.

Kiinteistön huutokaupassa hyväksyttävään kauppahintaan vaikuttaa myös alimman hyväksyttävän tarjouksen järjestelmä eli peittämisperiaate. Lain 5 luvun 28 §:n mukaan tarjouksen pitää olla suurempi niiden saamisten ja kulujen yhteenlaskettua määrää, jotka on kauppahinnasta suoritettava paremmalla etuoikeudella kuin hakijan saatava. Tarkoituksena on suojata hakijaa paremmalla sijalla olevia velkojia. Irtaimen omaisuuden myynnissä ei noudateta alimman hyväksyttävän tarjouksen järjestelmää. Käteispantinhaltijalla on kuitenkin vahva suoja, koska 4 luvun 12 §:n mukaan vakuusesineen myyminen toimitetaan säilyttämällä pantinhaltijan oikeus, eikä tämä ole velvollinen antamaan panttia hallustaan ilman täyttä lunastusta.

Ostajan oikeussuoja

Ulosottolaissa ei ole säännöksiä ulosottotoimin myydyn kiinteistön tai irtaimen omaisuuden niin sanotusta tosiasiallisesta virheestä. Omaisuus on yleensä katsottu myydyksi sellaisena kuin se on. On epäselvää, milloin omaisuudessa voidaan katsoa olevan tosiasiallinen virhe ja mitkä ovat virheen seuraamukset. Vapaaehtoisia kauppoja koskevia periaatteita ei voida ainakaan suoraan soveltaa pakkomyyntiin.

Lain 5 luvun 50 §:ssä säädetään kiinteistön huutokaupan vaikutuksesta sivullisen oikeuteen. Kun ostaja on täyttänyt maksuvelvollisuutensa ja huutokauppa on saanut lainvoiman, myyty kiinteistö ei vastaa saamisista, jotka eivät ole siirtyneet ostajan vastattaviksi. Ostajaa vastaan ei myöskään tällöin voida esittää väitettä paremmasta oikeudesta kiinteistöön tai sen ainesosaan tai tarpeistoon. Kauppa ei kuitenkaan jää pysyväksi, jos kiinteistö on joutunut pois oikealta omistajalta maakaaren 13 luvun 5 §:ssä tarkoitetusta syystä. Kiinteistön oikealla omistajalla tai ostajalla, jonka oikeus kiinteistöön ei jää pysyväksi, on oikeus saada korvaus valtion varoista niin kuin maakaaren 13 luvun 6—8 §:ssä säädetään.

Ulosottolaissa ei ole säännöksiä ostajan saantosuojasta irtaimen omaisuuden myynnissä. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että tällöin voitaisiin soveltaa yleisiä siviilioikeudellisia periaatteita, mutta kysymys on epäselvä.

Muutoksenhaun ja tilityksen suhde

Ulosottolain 10 luvun 8 §:n mukaan ulosottovalitus ei keskeytä täytäntöönpanoa, ellei laissa toisin säädetä tai tuomioistuin toisin määrää. Luvun 1 §:n 2 momentin mukaan sen jälkeen kun kertyneiden rahavarojen lopputilitys on tehty ja varat lähetetty hakijalle, voidaan valittaa ainoastaan lopputilityksessä olevasta virheestä. Ulosottovalitusta ei siten yleensä voida tutkia, jollei tuomioistuin ole keskeyttänyt täytäntöönpanoa, vaan ulosottomies on jo ehtinyt tilittää varat.

Ulosottomaksut

Valtiolle suoritettavista ulosottomaksuista säädetään ulosottomaksuista annetussa laissa ja asetuksessa (34 ja 35/1995), jäljempänä ulosottomaksulaki ja ulosottomaksuasetus. Ulosottomaksuja peritään sekä velalliselta että velkojalta. Velkoja suorittaa käsittelymaksun mahdollisine lisäosineen sekä kertyneeltä osalta tilitysmaksun. Näitä maksuja koskevat uudet säännökset tulivat voimaan maaliskuun alussa 2004.

Velallinen joutuu suorittamaan kertyneistä määristä taulukkomaksun. Taulukkomaksu on 7 euroa, kun kertymä on enintään 67 euroa. Jos kertymä ylittää tämän, mutta on enintään 165 euroa, taulukkomaksu on 12 euroa. Taulukkomaksu nousee kertymän suuruuden mukaisesti aina 185 euroon saakka. Pääosa ulosoton maksukertymistä kertyy kahdesta alimmasta taulukkomaksuluokasta.

2.2. Lainsäädäntö eräissä muissa maissa

Yleistä

Täytäntöönpanoa koskevat säännökset ovat sidoksissa asianomaisen valtion ulosotto-organisaatioon. Eräissä Euroopan maissa tuomioistuinten asema on keskeinen myös täytäntöönpanossa, ja toisissa maissa täytäntöönpanoa hoitavat yksityiset toimijat.

Ruotsi

Palkan ulosmittaus. Palkan ulosmittauksella voidaan Ruotsin ulosottokaaren (utsökningsbalken, jäljempänä UB) 7 luvun mukaan periä kaikenlaisia saatavia. Varsinaisen palkan lisäksi voidaan ulosmitata muut vastaavat korvaukset työsuorituksista, kuten ylityö- ja lomakorvaukset. Korvauksen laskentatavalla ei ole merkitystä. Lisäksi voidaan ulosmitata toistuvat vastikkeet immateriaalioikeuksien käytöstä tai liikkeen luovutuksesta.

Ulosmittaus voidaan kohdistaa myös eläkkeisiin ja elinkorkoihin. Samoin erilaiset sosiaaliturvakorvaukset kuuluvat yleensä ulosoton piiriin. Tällaisia ovat esimerkiksi sairauspäiväraha, vanhempainrahaetuudet, kuntoutusraha, työttömyyskorvaukset sekä korvaukset varusmiehille. Ulosmitata ei kuitenkaan voida sellaisia sosiaaliturvaetuuksia, jotka maksetaan korvauksena joistakin kuluista, eikä luotoksi annettuja korvauksia. Muuta opintotukea paitsi aikuisopintorahaa ei saa ulosmitata. Ulosmittaamatta jätetään myös tarveharkintaiset korvaukset.

Palkasta voidaan ulosmitata se osa, joka ylittää velallisen ja hänen perheensä elatukseen tarvittavan määrän.

Velalliselle jäävä suojaosuus (förbehållsbelopp) määritellään niin sanottujen tavanomaisten kustannusten (normalbelopp) avulla. Vuonna 2002 määrä oli yksin asuvalla velallisella 4 006 kruunua kuukaudessa. Yhdessä asuvilla puolisoilla määrä oli 6 618 kruunua ja jokaisen lapsen osalta kuuden vuoden ikään asti 2 125 kruunua. Kuutta vuotta vanhempien lasten osalta määrä oli 2 446 kruunua. Näihin määriin kuuluvat kaikki tavalliset elinkustannukset paitsi asumiskulut, jotka lasketaan erikseen ja otetaan velalliselle jäävän määrän lisäyksenä huomioon. Asumiskuluilla tarkoitetaan nettokuluja eli kuluja sen jälkeen, kun mahdollinen asumistuki on niistä vähennetty.

Ulosottoviranomaisena toimiva kruununvoutiviranomainen (kronofogdemyndighet) voi myöntää lykkäystä palkan ulosmittauksessa, jos hakija tai velallinen sitä pyytää (UB 7 luvun 11 §). Velallisen pyytämänä lykkäys on mahdollinen vain, jos hakija siihen suostuu tai jos siihen on erityisiä syitä, esimerkiksi sairaus tai onnettomuus. Lykkäyksen on yleensä oltava lyhytaikainen.

Pesäosuuden ulosmittaus. Pesäosuus ulosmitataan oikeutena, ja kuolinpesälle annetaan tiedoksi kielto jakaa jäämistöä velalliselle. Tiedoksianto toimitetaan pesänselvittäjälle tai, jos tätä ei ole määrätty, sille osakkaalle, joka tosiasiallisesti hallitsee jäämistöä. Muussa tapauksessa tiedoksianto toimitetaan jokaiselle osakkaalle.

Ulosmitattu pesäosuus voidaan myydä oikeutena pakkohuutokaupalla. Jos pesäosuus myydään, osuuden ostaja tulee kuolinpesän osakkaaksi velallisen sijasta. UB 8 luvun 6 §:n mukaan perinnönjaon loppuunsaattamista tulee kuitenkin odottaa osuuden myymisen sijasta, jollei odotus johda velkojalle kohtuuttomaan viivästykseen. Käytännössä perinnönjaon toimittamista odotetaan osuuden yleensä heikon myyntituloksen vuoksi.

Jollei pesäosuutta myydä huutokaupalla, velallinen säilyttää osakasaseman kuolinpesässä. Osakas ei kuitenkaan UB 4 luvun 29 §:n mukaan voi enää ulosmittauksen jälkeen määrätä osuudestaan tai jäämistövarallisuudesta siten, että se vaarantaisi velkojan oikeutta.

Pesäosuuden ulosmittauksen oikeusvaikutukset ulottuvat perinnönjaossa velallisen osalle tulevaan omaisuuteen, joka myydään tarvittaessa ulosottomenettelyssä. Jos ainoa perillinen luovuttaa kuolinpesän pesänselvittäjän hallintoon, jäämistöesineitä ei voida ulosmitata ennen pesänselvittäjän hallinnon lakkaamista. Jos ainoa osakas selvittää pesän yksityisesti, jäämistöesineitä ei voida ulosmitata ennen perukirjan rekisteröintiä.

Kruununvoutiviranomainen voi hakea pesänselvittäjää tai -jakajaa perinnönjaon aikaansaamiseksi. Kruununvoutiviranomaisella on myös katsottu olevan oikeus vaatia ositusta lesken ja kuolleen puolison välillä, jos kuolleen puolison perillisen tai testamentinsaajan oikeus kuolinpesässä on ulosmitattu. Viranomainen voi myös hyväksyä osakkaiden sopimusjaon, mikäli se on velkojan edun mukaista, mutta viranomaisella ei ole oikeutta moittia pesänjakajan suorittamaa jakoa tai vastata moitekanteeseen. Lisäksi viranomaisella on oikeus testamentin tiedoksi antamiseen kuolinpesän muille osakkaille, jos ulosmittaus koskee testamentinsaajan oikeutta.

Perillinen voi perintökaaren (ärvdabalken) mukaan luopua velkojiaan sitovasti perinnöstään perittävän eläessä ilmoittamalla siitä kirjallisesti perittävälle tai hyväksymällä testamentin (17 luvun 2 §). Velkojalla tai kruununvoutiviranomaisella ei ole oikeutta moittia testamenttia, vaikka se loukkaisi lakiosaa (7 luvun 7 § ja 14 luvun 6 §). Perillinen voi luopua oikeudestaan tai luovuttaa oikeutensa perittävän jäämistöön tehokkaasti myös perittävän kuoleman jälkeen, jos se tapahtuu ennen pesäosuuden ulosmittausta. Jotta pesäosuuden luovutus olisi tehokas osakkaan velkojia kohtaan, luovutuksesta tulee tehdä ilmoitus kuolinpesälle ennen ulosmittausta. Myös perinnöstä luopumisesta on ilmoitettava kuolinpesälle ennen pesäosuuden ulosmittausta, jotta luopuminen olisi tehokas. Ilmoitus voidaan myös ottaa perukirjaan.

Myyntitavat. Ulosmitattu irtain omaisuus myydään Ruotsissa joko julkisella huutokaupalla tai vapaamuotoisesti (under hand, UB 9 luvun 1 §). Kruununvoutiviranomaisen tulee valita myyntimuoto, joka tuottaa taloudellisesti tuottavimman lopputuloksen. Viranomainen voi antaa myynnin toimittamisen jollekulle muulle, esimerkiksi arvopaperipörssille, huutokauppayritykselle tai asianajajalle.

Irtain omaisuus on myytävä vapaamuotoisesti, jos on todennäköistä, että siten saadaan korkeampi kauppahinta, ja tällainen myynti on muutoinkin tarkoituksenmukaista (9 luvun 8 ja 9 §). Ennen vapaamuotoista myyntiä pyydetään mahdollisilta ostajilta tarjouksia. Yleensä tarjouksia pyydetään lehdessä julkaistavan kuulutuksen avulla, mutta muutkin tavat ovat mahdollisia. Jos hyväksyttävää tarjousta ei tehdä, järjestetään pääsääntöisesti julkinen huutokauppa. Huutokauppaa ei kuitenkaan järjestetä, jos aiemmin on jo pidetty huutokauppa, paitsi jos voidaan olettaa, että myynti voi toteutua kohtuullisessa ajassa. Myös hakija voi pyytää, että huutokaupan järjestämisestä luovutaan.

Rekisteröity alus, alusrakennelma, ilma-alus ja kiinnitetyt aluksen osat myydään julkisella huutokaupalla. Vapaamuotoinen myynti ei ole sallittu.

Ulosmitattu kiinteistö myydään pääsääntöisesti julkisella huutokaupalla (UB 12 luvun 1 §). Myös vapaamuotoinen myynti on mahdollista, jos tällaisen myynnin arvioidaan olevan tarkoituksenmukaisempi. Lisäksi edellytetään, että kiinteistöön kohdistuvat saatavat ja oikeudet on luotettavasti selvitetty (12 luvun 57 §). Vapaamuotoisen myynnin tarkoituksenmukaisuutta arvioitaessa kiinnitetään erityistä huomiota edellytyksiin saada sillä tavoin korkeampi myyntihinta. Yhteiskiinnitettyjä kiinteistöjä ei kuitenkaan saa myydä vapaamuotoisesti. Vuosina 1996—1999 vapaamuotoisesti myytyjen kiinteistöjen osuus kaikista ulosottotoimin myydyistä kiinteistöistä oli vaihtelevasti 14—33 prosenttia.

Norja

Palkan ulosmittaus. Norjassa velallisen palkka ja siihen rinnastettava tulo voidaan ulosmitata etuoikeuslain mukaisesti (dekningsloven, 2 luvun 7 §). Palkaksi katsotaan ylityökorvaukset, jos ne ovat melko vakinaisia. Varsinaisen palkan lisäksi voidaan ulosmitata muu korvaus työstä, esimerkiksi asianajajan saama korvaus, samoin patentin tai tekijänoikeuden käytöstä maksettava korvaus. Ulosmittaus voidaan kohdistaa myös eläkkeeseen, elinkorkoon, syytinkiin, velalliselle maksettavaan elatusapuun sekä korvaukseen ruumiinvammasta taikka terveyden tai huoltajan menetyksestä. Myös muun muassa varat, jotka on julkisella keräyksellä kerätty velalliselle, voidaan ulosmitata.

Tarveharkintaista sosiaaliturvaetuutta ei oikeuskirjallisuuden mukaan yleensä voida ulosmitata, koska tällainen etuus ei voi ylittää kohtuullisia elinkustannuksia, jotka puolestaan kuuluvat velallisen suojaosuuteen. Muutoin sosiaaliturvaetuudet saadaan ulosmitata. Sosiaaliturvaetuudet otetaan huomioon laskettaessa velallisen tuloja.

Palkan ulosmittausta ei saa toimittaa, jos velallinen maksaa velkojaan maksukykyään vastaavasti eikä epäasianmukaisesti suosi ketään velkojista. Ulosmittaus saadaan kuitenkin tällöinkin toimittaa, jos perittävänä on laissa säädetystä elatusvelvollisuudesta johtuva saatava, korvaussaatava rikoksella aiheutetusta vahingosta, sakko taikka vero tai julkinen maksu (etuoikeuslain 2 luvun 8 §).

Velallisen nettotuloista voidaan ulosmitata vain se osuus, joka ylittää velallisen ja hänen perheensä kohtuulliset elinkustannukset. Kohtuullisten elinkustannusten määrä vahvistetaan tapauskohtaisesti. Suuntaa antavina on pidetty sosiaaliavun määriä. Niitä on tosin usein pidetty liian pieninä etenkin, jos ulosotto kestää useamman vuoden.

Pesäosuuden ulosmittaus. Ulosottokäytännöllä on korostunut merkitys pesäosuuden ulosmittauksessa. Ulosmittaus tapahtuu täytäntöönpanolain (tvangsfullbyrdelsesloven, jäljempänä tvfbl, 7 luvun 20 §) mukaisesti siten, että ulosottomies toimittaa pesäosuuden ulosmittausta koskevan pöytäkirjan kappaleen välittömästi rekisteröitäväksi julkiseen rekisteriin (Løsøreregister). Rekisterimerkinnän seurauksena velkojalle syntyy ulosmittauspanttioikeus pesäosuuteen (panttilaki, lov om pant, 5 luvun 10 §).

Velallinen ei menetä pesäosuuden ulosmittauksen seurauksena osakasasemaa kuolinpesässä eikä vastaavasti velkoja tai ulosottomies saa osakkaan oikeuksia. Ulosottomiehellä on laaja harkintavalta valita realisointitapa pesäosuuden ulosmittauksessa (tvfbl 10 luvun 13 §). Hakijaa on kuultava asiasta. Pesäosuuden ulosmittauksesta kuolinpesälle annetaan maksukielto. Laissa ei kielletä pesäosuuden pakkomyyntiä, mutta käytännössä osuuksia ei myydä.

Osakkailla ja ulosmittausvelkojalla on oikeus saada kuolinpesä virallisselvitykseen, kunhan tämä tapahtuu ennen yksityisen pesänselvityksen ja jaon loppuunsaattamista (pesänjakolaki, lov om skifte, 84 §). Ulosmittausvelkojalla on myös oikeus vaatia perinnönjakoa mainitun lain 60 §:n nojalla. Perinnönjako voidaan toimittaa sopimusjakona, jos kaikki osapuolet siihen suostuvat ja sen edellytykset muutoin ovat olemassa.

Maksu ulosmittausvelkojalle suoritetaan siitä omaisuudesta, joka tulee velallisen osalle perinnönjaossa. Omaisuus voidaan tarvittaessa myydä ulosottotoimin velkojan pesäosuuteen saaman ulosmittauspanttioikeuden perusteella. Jako-omaisuuteen kohdistuvassa ulosmittauksessa noudatetaan kyseistä omaisuuslajia koskevia täytäntöönpanolain säännöksiä.

Perillinen tai testamentinsaaja voi perittävän eläessä velkojiaan sitovasti luopua oikeudestaan perittävän jäämistöön joko kokonaan tai osittain. Luopuminen edellyttää perintölain 45 §:n mukaan ilmoitusta perittävälle. Erityistä muotosäännöstä luopumiselle ei ole. Perinnöstä on mahdollista luopua myös perittävän kuoleman jälkeen perintölain 74 §:n mukaan. Tällöin jäämistö jaetaan siten kuin perillinen olisi kuollut ennen perittävää. Luopuminen on mahdollista, kunnes pesä on lopullisesti jaettu. Ilmoitus luopumisesta tulee toimittaa kanssaperillisille, mahdolliselle pesänselvittäjälle tai alioikeudelle. Luopumisilmoitus ensiksi kuolleen puolison jälkeen voidaan antaa myös leskelle, jos hän hallitsee jäämistöä jakamattomana. Perinnöstä voidaan luopua velkojiin nähden tehokkaasti kunnes pesäosuuden ulosmittauksen synnyttämä ulosmittauspanttioikeus estää sen.

Myyntitavat. Tvfbl 8 luvun mukaan irtainten esineiden tai niiden murto-osien pakkomyynti tulee toimittaa tavalla, jonka oletetaan tuottavan parhaan tuloksen. Ulosottomies voi siirtää myynnin toimittamisen välittäjälle (medhjelper). Ulosottomies voi myös itse myydä esineen vapaamuotoisesti. Kolmantena vaihtoehtona on ulosottomiehen järjestämä julkinen huutokauppa. Lain tarkoituksena on, että ulosottomies pyrkii käyttämään omaisuuden myynnissä tavanomaisia myyntikanavia, joita vapaaehtoisissakin kaupoissa käytetään.

Niin sanotun myyntipantin (salgspant) haltija voi turvautua myös täytäntöönpanolain 9 luvussa säädettyyn tilbakelevering-menettelyyn. Velkoja saa tässä menettelyssä omistusoikeuden esineeseen sen sijaan, että saisi maksun esineen myynnistä saaduista varoista. Yleensä pantinhaltija on ollut esineen aikaisempi omistaja (myyjä), mutta myös luotonantaja voi olla myyntipantin haltija.

Arvopaperit ja vastaavat myydään tvfbl 10 luvun mukaan pääsääntöisesti arvopaperinvälittäjän kautta. Erityistapauksessa ulosottomies voi päättää, että myynti toimitetaan muulla tavoin. Asunnon vuokraoikeuden (adkomstdokumet til leierett til bolig) osalta tuomioistuin päättää, myydäänkö vuokraoikeus välittäjän avulla vai järjestetäänkö julkinen huutokauppa (tvfbl 12 luku).

Kiinteän omaisuuden sekä rekisteröidyn aluksen ja ilma-aluksen osalta tuomioistuin päättää, myykö omaisuuden välittäjä vai järjestetäänkö julkinen huutokauppa (tvfbl 11 luku). Myyntitavan valinnalla pyritään parhaan taloudellisen tuloksen saavuttamiseen. Tuomioistuin myös päättää, ottaako välittäjä maksun vastaan ja tilittää varat velkojille vai tekeekö tuomioistuin nämä toimet itse. Välittäjä hoitaa myyntitehtäväänsä pääsääntöisesti samoin kuin vapaaehtoisissa kaupoissa. Huutokauppaan päätyessään tuomioistuimen on ratkaistava, järjestääkö se itse huutokaupan vai kuuluuko tehtävä ulosottomiehelle.

Sen sijaan, että mainittu rekisteröity omaisuus myytäisiin, tuomioistuin voi määrätä omaisuuden niin sanotusta pakkokäytöstä (tvangsbruk). Pantinhaltija saa tällöin ottaa omaisuuden hallintaansa oikeuden määräämäksi ajaksi. Myös omaisuuden tuotto kuuluu pantinhaltijalle. Jos useampi pantinhaltija pyytää pakkokäytön vahvistamista, pakkokäyttöoikeuden saa velkoja, jonka saatava on parhaalla etusijalla.

Tanska

Palkan ulosmittaus. Velallisen palkan ulosmittaus (udlæg) on Tanskassa periaatteessa mahdollista vain rajoitetusti. Oikeudenkäyntilain (Retsplejelov, jäljempänä RPL) 511 §:n mukaan maksamattomaan palkkaan tai muuhun korvaukseen työstä ei voida kohdistaa ulosmittausta ennen kuin on kulunut seitsemän päivää sen ajan päättymisestä, jona palkka on ansaittu. Säännöksen tavoite ei kuitenkaan toteudu, jos työnantaja maksaa palkan velallisen pankkitilille. Säännös koskee varsinaisen palkan lisäksi myös esimerkiksi provisiota, tantieemia ja lisäpalkkiota sekä maksamatonta lomakorvausta.

Eläkettä taikka julkisyhteisön tai säätiön tai muun vastaavan maksamaa avustusta, esimerkiksi lapsilisää tai asumistukea, ei saa ulosmitata. Myöskään työttömyysavustus taikka lapselle tai aviopuolisolle tuleva elatusapu ei ole ulosmittauskelpoista.

Eräiden julkisoikeudellisten saatavien perimiseksi voidaan kuitenkin toimittaa palkanpidätys (lønindeholdelse). Palkanpidätyksellä voidaan periä muun muassa erilaisia verosaatavia, maksamatonta opintolainaa, takaisinmaksettavaa raha-apua ja kunnallisia päivähoitomaksuja. Myös lapselle tai puolisolle maksettavaa elatusapua voidaan periä palkanpidätyksellä, samoin kuin sakkoja ja oikeudenkäyntikuluja. Palkanpidätys voidaan kohdistaa myös eläkkeeseen ja erilaisiin avustuksiin, esimerkiksi opintotukeen ja raha-apuun. Palkanpidätyksen laajentamista myös yksityisoikeudellisten saatavien perintään on harkittu.

Luonnolliselta henkilöltä ei saa ulosmitata varoja, jotka ovat välttämättömiä velallisen ja hänen perheensä vaatimattoman asunnon ja elintason säilyttämiseksi (RPL 509 §). Elintason arvioinnissa otetaan huomioon yleinen kehitys yhteiskunnassa.

Mainittu säännös koskee myös palkanpidätystä. Palkasta voidaan pidättää verojen ja julkisten maksujen perimiseksi korkeintaan 20 prosenttia nettopalkasta, jollei velallinen suostu suurempaan pidätykseen. Elatusapujen perinnässä prosentuaalisista ylärajaa ei ole. Jollei palkanpidätysmäärä ole yli 15 prosenttia nettopalkasta, katsotaan erottamisedun vaatimusten täyttyvän. Jos taas määrä kohoaa sen yli, viranomaisen on jokaisessa tapauksessa varmistettava, että velalliselle jää välttämättömät varat elämiseen.

Pesäosuuden ulosmittaus. Lainsäädäntö pesäosuuden ulosmittauksesta on Tanskassa melko hajanaista ja niukkaa, joten oikeuskäytäntö on korostuneessa asemassa. Osuutta tulevasta kuolinpesästä ei voida ulosmitata ennen perittävän kuolemaa (perintölaki, arvelov, 30 § ja RPL 508 §). Perittävän kuoleman jälkeen pesäosuuden ulosmittaus toimitetaan niin sanottuna ennakoivana ulosmittauksena (foreløbigt udlæg), jossa noudatetaan soveltuvin osin saatavan ulosmittausta koskevia säännöksiä. Osuutta ei saa ilman velallisen suostumusta myydä pakkohuutokaupalla ennen kuin tämä voisi vaatia perinnönjakoa (RPL 542 §). Pesäosuuksia ei käytännössä juurikaan myydä.

Ennakoivalla ulosmittauksella ei ole julkivarmistavaa vaikutusta, joten ulosmittauksesta pyritään aina toimittamaan tiedoksianto kuolinpesälle. Tiedoksianto voidaan toimittaa pesänselvittäjälle, jos kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnassa, ja muussa tapauksessa osakkaiden nimeämälle kuolinpesän yhteyshenkilölle (kuolinpesän jakolaki, lov om skifte af dødsboer, 25 §).

Velallinen ei menetä osakasasemaansa kuolinpesässä pesäosuuden ulosmittauksen seurauksena eikä velkojasta tule osakasta pesään. Velkojalla ei myöskään ole oikeutta saada kuolinpesää virallisselvitykseen. Pesäosuuden ulosmittausta koskevan tiedoksiannon jälkeen velallisella ei kuitenkaan ole oikeutta määrätä pesäosuudestaan tai jäämistön omaisuudesta velkojaan nähden tehokkaasti, jos se heikentää mahdollisuutta saada suoritus saatavalle.

Perinnönjaossa velallisen osalle tulevaan omaisuuteen kohdistetaan, ennakoivan ulosmittauksen etuoikeus säilyttäen, tarvittavilta osin lopullinen ulosmittaus (endeligt udlæg), jossa noudatetaan kyseisen omaisuuden ulosmittausta koskevia säännöksiä. Vallitseva käytäntö onkin muotoutunut kaksivaiheiseksi. Kuitenkin silloin, kun velallinen on yksinperijä, jäämistöomaisuutta voidaan ulosmitata suoraan. Omaisuutta ei tällöinkään saa realisoida ennen pesänselvityksen päättymistä.

Perillinen voi luopua perinnöstä perittävän eläessä velkojia sitovasti (perintölain 30 ja 31 §). Luopuminen on saatettava perittävän tietoon. Erityisiä muotosäännöksiä ei ole, mutta luopuminen tapahtuu käytännössä yleensä todisteellisesti. Perinnöstä luopuminen on mahdollista myös perittävän kuoleman jälkeen. Jotta luopuminen olisi tehokas, sen tulee tapahtua ennen alioikeuden päätöstä pesän yksityis- tai virallisselvityksestä, ja siitä on ilmoitettava kanssaperillisille, väliaikaiselle pesänselvittäjälle tai alioikeudelle.

Myyntitavat. Irtaimen omaisuuden myynnin toimittaa voutioikeuden (fogedret) pyynnöstä yleensä tehtävään nimitetty huutokaupantoimittaja (auktionsleder), joka on usein asianajaja. Voutioikeuden tulee kuitenkin itse toimittaa myynti, kun myytävänä on rekisteröity alus tai ilma-alus. Myöskään osakkeiden, velkakirjojen tai muiden vastaavien saatavien myyntiä ei voida siirtää huutokaupantoimittajalle.

Irtain omaisuus myydään huutokaupassa. Pörssinoteeratut arvopaperit myydään kuitenkin arvopaperinvälittäjän avulla. Muut sellaiset osakkeet, joilla on kurssi auktorisoidulla markkinapaikalla, voidaan oikeuden määräyksestä myydä välittäjän avulla.

Voutioikeus voi määrätä asiantuntijan hoitamaan kiinteistön myynnin. Asiantuntija tulee yleensä määrätä, jos velallinen, velkoja tai muu oikeudenhaltija sitä pyytää. Asiantuntijan tehtävänä on pyrkiä myymään kiinteistö vapaasti. Asiantuntijalla on neljän viikon määräaika, jota voidaan erityisestä syystä pidentää. Kiinteistöä markkinoidaan kuten vapaaehtoisissa kaupoissa. Kiinteistö voidaan myydä vapaasti vain, jos kauppahinnasta saadaan täysi suoritus myyntikustannuksille ja kaikille oikeudenhaltijoille taikka jos ne oikeudenhaltijat, jotka eivät saa täyttä suoritusta, suostuvat myyntiin. Jollei vapaa myynti onnistu, asiantuntija avustaa voutioikeutta huutokaupan valmistelussa.

Saksa

Palkan ulosmittaus. Saksassa voidaan pääsääntöisesti ulosmitata kaikenlainen palkkatulo sen laskentatavasta riippumatta. Tietyt tulot on kuitenkin rajattu ulosmittauksen ulkopuolelle (siviiliprosessilaki, Zivilprozessordnung, jäljempänä ZPO, 850 a §). Tällaisia ovat esimerkiksi puolet lisätyötunneista maksettavista tuloista, vaarallisen ja likaisen työn lisät, korkeintaan 500 euron suuruiset joulurahat, opintoavustukset sekä avioliittoon ja lapsen syntymään liittyvät avustukset.

Eräät tulot saadaan ulosmitata vain silloin, kun velallisen muusta irtaimesta omaisuudesta ei todennäköisesti saada velkojille riittävää suoritusta (ZPO 850 b §). Lisäksi edellytetään, että näiden tulojen ulosmittaus on kohtuullista yksittäistapauksessa. Mainittuja tuloja ovat muun muassa sairauden tai vamman vuoksi maksettavat eläkkeet sekä leskille, orvoille ja sairaille maksettavat avustukset samoin kuin alle 3 579 euron suuruiset henkivakuutuskorvaukset, jotka maksetaan vakuutuksenottajan kuoleman johdosta.

Erilaiset toistuvasti maksettavat sosiaalietuudet voidaan pääsääntöisesti ulosmitata palkan tavoin (sosiaalilaki, Sozialgesetzbuch I, 54 §). Tosin lapsenhoitoavustus ja äitiysraha tietyin edellytyksin sekä sairaudesta tai vammasta aiheutuvien lisäkulujen korvaukset on rajattu ulosmittauksen ulkopuolelle. Lapsilisän ulosmittaus on mahdollista vain kyseisen lapsen elatusta koskevan saatavan suorittamiseksi.

Kertaeränä maksettavat sosiaalietuudet saadaan ulosmitata vain, jos niiden ulosmittaamista voidaan yksittäistapauksessa pitää kohtuullisena. Arvioinnissa otetaan erityisesti huomioon edunsaajan taloudellinen tilanne, etuuden suuruus ja syy etuuden maksamiseen.

Määrä, joka voidaan ulosmitata velallisen nettotuloista, riippuu velallisen tulojen määrästä sekä velallisen elatuksen varassa olevien henkilöiden lukumäärästä. Kulloinkin ulosmitattavissa oleva määrä käy ilmi erityisistä taulukoista.

Velallisen hakemuksesta voidaan jättää ulosmittaamatta taulukosta ilmenevää osuutta suurempi määrä, jos velalliselle ei jäisi riittävästi varoja välttämättömään elatukseen (ZPO 850 f §). Myös velallisen henkilökohtaisista tai ammatillisista syistä johtuvat erityistarpeet tai laaja elatusvastuu voivat oikeuttaa suurempaan määrään. Toisaalta jos perittävänä on tahalliseen kiellettyyn tekoon perustuva saatava, velkojan hakemuksesta voidaan ulosmitata taulukon mukaista suurempi määrä. Velalliselle on kuitenkin jätettävä hänen oman elatuksensa ja lakisääteisten elatusvastuiden kattamiseen tarvittava välttämätön osuus tuloista.

Ulosmittauksen määrää koskeva taulukko päättyy 2 851 euron nettokuukausituloon. Tällöin ulosmitataan velalliselta, jolla ei ole huollettavia, 1 344 euroa eli 47 prosenttia nettotulosta. Jos velallisella on kaksi huollettavaa, esimerkiksi 4 000 euron nettotulosta ulosmitataan 1 700 euroa eli 42 prosenttia. Mainitut määrät ovat säännönmukaisia ulosmittausmääriä, joita voidaan edellä mainittujen syiden perusteella pienentää.

Velallisen suojaa on rajoitettu silloin, kun perittävänä on elatussaatava. Eräistä ulosmittauksen ulkopuolelle muutoin jäävistä tuloista voidaan tällöin ulosmitata puolet niiden määrästä. Myöskään taulukon mukaisia suojaosuuksia ei tällöin noudateta. Velalliselle on kuitenkin jätettävä välttämätön osa.

2.3. Nykytilan arviointi

Yleistä

Maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa koskevat ulosottolain 4—6 luku ovat merkittäviltä osiltaan vanhentuneet, ja ne on syytä uudistaa kokonaan. Luvut ovat lukuisten erillisuudistusten jälkeen hajanaisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Nykyisessä sääntelyssä ei kuitenkaan ole nähtävissä sellaisia perustavanlaatuisia ongelmia, että sääntelyn lähtökohtia olisi tarpeen muuttaa. Myös ulosottolain nykyistä lukurakennetta voidaan pitää tarkoituksenmukaisena ja selkeänä.

Ulosmittaus

Ulosmittausta koskevasta nykyisestä 4 luvusta puuttuvat säännökset ulosmittaukseen nähden vaihtoehtoisista perintäkeinoista. Tällaisia keinoja, kuten maksukehotus, maksuajan myöntäminen ja maksusuunnitelma, on otettu käyttöön ulosottokäytännössä. Tämä on yleensä sekä velallisen että velkojan edun mukaista. Erityisesti asianosaisten oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden vuoksi on kuitenkin syytä säätää tällaisista perintäkeinoista nimenomaisesti ulosottolaissa.

Palkan, eläkkeen ja muun toistuvaistulon ulosmittausta koskevat 4 luvun säännökset ovat pääosin ajan tasalla. Ulosmittauskelpoisten etuuksien piiri on suhteellisen laaja ja hyväksyttävästi rajattu. Velallisen suojaosuus lasketaan ulosottomenettelyn edellyttämällä tavalla suhteellisen kaavamaisesti, ja toisaalta velallisen yksilölliset olosuhteet otetaan huomioon myönnettäessä velalliselle tapauskohtaisia helpotuksia.

Toistuvaistulon ulosmittausta koskevia säännöksiä on kuitenkin eräiltä osin tarpeen kehittää. Ulosmittauksen suhteellinen määrä ei nykyisin riittävästi määräydy velallisen tulojen mukaisesti. Ulosmittauksen määrä on suhteellisen suuri silloin, kun velallisen tulot juuri ylittävät suojaosuuden, mutta suhteellisen pieni silloin, kun velallisella on suuret tulot. Erityisen ankaraksi ulosmittaus on muodostunut niin sanotun tulorajan kohdalla. Tulorajaa on käsitelty edellä jaksossa 2.1. Tulorajan alittavissa tuloluokissa noudatetaan normaalia lievempää laskusääntöä, jolloin velalliselle jää käyttönsä suojaosuuden lisäksi vähintään neljäsosa suojaosuuden ylittävästä nettotulosta. Tulorajan ylittävistä tuloista ulosmittaus toimitetaan normaalimääräisenä kolmasosasäännön perusteella. Näissä tuloluokissa velalliset eivät kuitenkaan yleensä enää saa ulosoton ulkopuolelle jääviä sosiaalietuuksia, kuten asumistukea. Lopputuloksena saattaa olla, että velalliselle jää käyttöönsä vähemmän varoja kuin velalliselle, joka on lievennetyn tulorajaulosmittauksen piirissä. Lisäksi käytännön ongelmana on ollut, että työnantajien on toisinaan ollut hankala laskea palkasta ulosottoon menevää osuutta.

Vuonna 1997 käyttöön otettu vapaakuukausijärjestelmä on pääosin osoittautunut onnistuneeksi. Yksi ongelma on kuitenkin ollut se, että vapaakuukausia voidaan myöntää vasta, kun palkan tai muun toistuvaistulon ulosmittaus on jatkunut vuoden ajan. Ulosmittausta ei siten ole voitu lykätä esimerkiksi silloin, kun pitkään työttömänä ollut velallinen on työllistynyt. Lykkäysmahdollisuus olisi velallisen kannalta kohtuullinen, ja se olisi myös omiaan kannustamaan työllistymiseen. Vapaakuukausien myöntämistä koskeva käytäntö ei myöskään ole ollut kovin yhdenmukaista.

Nykyisissä säännöksissä ei ole riittävästi korostettu velallisen yritystoiminnan suojaa. Rajoitukset elinkeinotulon ulosmittauksessa koskevat vain luonnollista henkilöä. Jos sen sijaan velallinen harjoittaa elinkeinotoimintaa, esimerkiksi maatilataloutta yhtiömuodossa, yhtiön saama tulo ulosmitataan kokonaan. Velalliset ovat siten melko muodollisten seikkojen perusteella eriarvoisessa asemassa.

Ulosotto on nykyisellään varsin tehotonta silloin, kun velallinen omistaa määräosan jostakin omaisuudesta tai kun hän on kuolinpesän osakas. Puutteena on, ettei yhteisomistussuhdetta voida purkaa ulosottomenettelyssä. Näin ollen velallisen omistusosuus joudutaan myymään sellaisenaan, jolloin myyntitulos jää yleensä huonoksi. Kuolinpesän osuuden ulosmittauksessa ongelmana on erityisesti se, että nykyiset säännökset edellyttävät ulosmittausvelkojan itsensä olevan aktiivinen kuolinpesän selvityksessä ja perinnönjaossa. Toimivallan tulisi olla ulosottomiehellä.

Myynti ja muu rahaksi muuttaminen

Saatavan ulosmittaus toimitetaan antamalla maksukielto sille, jolta velallisella on saatava. Ulosottomiehellä ei yleensä ole perintäkeinoja, jollei suoritusvelvollinen suostu maksamaan ulosmitattua saatavaa maksukiellon mukaisesti. Ulosmitatun saatavan perimisestä olisi tarpeen säätää ulosottolaissa.

Lain 5 luvussa myyntitapa tarpeettomasti rajoitetaan julkiseen huutokauppaan. Laissa pitäisi sallia omaisuuden myynti myös erilaisilla vapailla myyntitavoilla. Ulosottomiehen pitäisi voida käyttää sitä myyntimuotoa, joka tuottaa kulloinkin parhaan tuloksen. Julkinen huutokauppa on kuitenkin edelleenkin pääosin hyvä myyntitapa. Kaikissa myyntimuodoissa on huolehdittava asianosaisten, sivullisten ja ostajan oikeusturvasta.

Ongelmallisena voidaan pitää sitä, että 5 luvun nykyinen säännös hyväksyttävästä vähimmäishinnasta koskee vain kiinteistöä sekä asunto- tai kiinteistöosakeyhtiön osakkeita. Vähimmäishintasuoja tulisi ulottaa kaikenlaiseen arvokkaaseen omaisuuteen. Tämä on periaatteellisesti tärkeää, vaikkei ulosmitattua omaisuutta tiettävästi olekaan laajasti myyty alle käyvän arvon.

Muun kuin kiinnityskelpoisen irtaimen omaisuuden, esimerkiksi asunto-osakeyhtiön osakkeiden ulosmittauksessa voidaan pitää jossakin määrin ongelmallisena käteispantinhaltijan tarpeettomankin vahvaa suojaa. Pantinhaltijan oikeus pitää panttiesine hallussaan ja hänen oikeutensa säilyttäminen myynnissä vaikeuttavat panttiesineen rahaksi muuttoa.

Ostajan oikeusasema on epäselvä ulosottomyynnissä. Ostajan pitäisi myös irtaimen omaisuuden myynnissä voida luottaa siihen, ettei ulosottomiehen myymää omaisuutta rasita sivullisen oikeus, josta ostaja ei ole tiennyt. Nykyisellään epäselvää on myös se, milloin ulosottotoimin myydyssä kiinteässä tai irtaimessa omaisuudessa katsotaan olevan tosiasiallinen virhe ja mitkä ovat virheen seuraamukset. Epävarmuus ostajan suojasta saattaa heikentää omaisuudesta saatavaa kauppahintaa.

Tilitys

Käytännössä ongelmia on aiheuttanut kertyneiden varojen kohdentaminen saman velkojan eri saataville tai saman saatavan eri osille. Ulosottomies ja velkoja ovat toisinaan kohdistaneet suoritukset eri tavoin eikä kumpikaan kohdennus ole välttämättä vastannut sitä, mitä velallinen on ymmärtänyt maksaneensa.

Vallitseva sääntö siitä, että kertyneiden varojen lopullinen tilitys yleensä estää ulosottovalituksen tutkimisen, on perusteltu. Tilitettyjä varoja ei tule periä takaisin velkojalta, vaan tämän on voitava luottaa siihen, että hän saa pitää ulosottomiehen tilittämät varat. Etenkin elatusapujen periminen takaisin olisi kohtuutonta.

Asianmukainen keino estää etenkin sivullisen oikeudenmenetyksiä on se, että muutoksenhakutuomioistuin tarvittaessa keskeyttää varojen tilityksen. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, jos varat on jo ehditty tilittää. Joskus oikeudenmenetyksiä on tästä syystä sattunut, joten muutoksenhakijan oikeusturva ei ole kaikin osin riittävä.

Ulosottomaksut

Nykyisin ulosottomaksut kohdistuvat ankarana etenkin pienituloisimpiin velallisiin. Velallisen maksettavaksi kuuluva taulukkomaksu peritään jokaisesta kertyneestä erästä. Näin ollen ulosottomaksujen suhteellinen osuus nousee sitä korkeammaksi, mitä pienemmissä erissä suoritus kertyy. Tämä aiheuttaa liiallisen maksurasituksen etenkin pienen toistuvaistulon pitkäaikaisessa ulosmittauksessa.

3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

3.1. Yleistä

Esityksessä ehdotetaan uudistettaviksi ulosottolain säännökset, jotka koskevat maksuvelvoitteen täytäntöönpanoa eli ulosmittausta, myyntiä ja tilitystä. Maksuvelvoitteen täytäntöönpano on käytännössä selvästi tärkein täytäntöönpanon laji.

Esityksen yleisenä tavoitteena on tehokas mutta kohtuullinen ulosotto, jossa huolehditaan asianosaisten ja sivullisten perusoikeuksista ja oikeusturvasta. Se, että ulosotto on riittävän tehokasta, tuloksellista ja joutuisaa, palvelee velkojan oikeussuojaa ja ylläpitää samalla yleistä luottamusta oikeusjärjestyksen toimivuuteen. Toisaalta on huolehdittava velallisen taloudellisesta vähimmäisturvasta. Ulosottolainsäädännöllä on toteutettava velkojan perusoikeuksia siten, että samalla kunnioitetaan velallisen ja sivullisen perusoikeuksia. Yhdenvertaisuuden ja oikeusturvan vuoksi täytäntöönpanosta on säädettävä lailla, eikä menettelyä enää voida laajasti jättää ulosottokäytännön varaan. Ulosotto on pyrittävä toteuttamaan tavalla, jossa eri tahojen oikeusturvasta huolehditaan mahdollisuuksien mukaan ennakollisin oikeussuojakeinoin mutta tarvittaessa myös jälkikäteen.

Tuloksellisuuden ja joustavuuden lisäämiseksi ulosottolakiin otettaisiin nimenomaiset säännökset vapaaehtoisuuteen perustuvista perintäkeinoista, kuten maksuajasta ja maksusuunnitelmasta. Tällaisilla perintätavoilla pyritään edistämään velallisen omatoimisuutta sekä asianosaisten välistä sovinnollisuutta ulosotossa. Ne aiheuttavat velalliselle yleensä vähiten haittaa ja ovat näin ollen myös suhteellisuusperiaatteen mukaisia.

Merkittävä uudistus ulosoton kohtuullisuuden toteuttamiseksi on ulosoton enimmäisaika, jota koskevat säännökset tulivat voimaan 1 päivänä maaliskuuta 2004. Lain 2 luvun 24—26 §:n mukaan luonnollista henkilöä koskeva ulosotto voi kestää tilanteesta riippuen joko 15 tai 20 vuotta laskettuna lopullisen ulosottoperusteen antamisesta. Säännöksiä sovelletaan osin taannehtivasti. Ajallisen rajoittamisen lisäksi ulosoton on oltava myös määrällisesti kohtuullista velallisen ja hänen perheensä kannalta.

Ehdotetuilla ulosmittaussäännöksillä pyritään tehokkaaseen mutta määrältään kohtuulliseen ulosottoon. Erityisesti palkan, eläkkeen tai muun toistuvaistulon ulosmittausta koskevilla säännöksillä turvataan velalliselle ja hänen perheelleen kohtuullinen toimeentulo. Jokaisella on oikeus perustoimeentulon turvaan myös silloin, kun häneen kohdistuu ulosotto. Velallisen vakituinen asunto olisi ulosmittausjärjestyksessä viimeisellä sijalla.

Yksi tämän uudistuksen keskeisistä tavoitteista on ulosoton joustavuus silloin, kun velallisena on elinkeinonharjoittaja tai toimiva liikeyritys. Tarkoituksena on erityisesti vähentää sen tekijän merkitystä, toimiiko velallinen yhtiömuodossa vai luonnollisena henkilönä. Ulosmittaussäännöksissä korostettaisiin tavoitetta turvata velallisen yritystoiminnan jatkuminen ulosotosta huolimatta. Ulosottomenettelyn ensisijaisena tavoitteena ei kuitenkaan ole velallisen yritystoiminnan tervehdyttäminen, vaan sitä varten käytettävissä on yrityssaneerausmenettely. Kysymys on pikemminkin siitä, että pyritään löytämään keinot toimittaa ulosotto tavalla, joka aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa velallisen yritystoiminnalle. Velkojalla on joka tapauksessa yleensä mahdollisuus hakea yritys tarvittaessa konkurssiin sen toiminnan päättämiseksi.

Ulosmitatun omaisuuden myyntiä koskevien ehdotusten tavoitteena on erityisesti hyvän myyntituloksen saavuttaminen kussakin tapauksessa. Hyvä myyntitulos on sekä velallisen että velkojien edun mukaista. Säännökset olisivat nykyistä joustavampia ja niissä sallittaisiin erilaiset myyntitavat. Arvokasta omaisuutta ei saisi myydä alle käyvän hinnan. Myyntitavasta riippumatta myynnissä huolehdittaisiin asianosaisten oikeusturvasta. Lisäksi uusilla säännöksillä selkeytettäisiin ja parannettaisiin ostajan oikeusturvaa.

Kertyneiden varojen jakoa ja tilitystä koskevien säännösten tavoitteena on erityisesti parantaa velallisen oikeusturvaa ja selkeyttä suoritusten kohdentamisessa. Muutoksenhakijan oikeusturvasta huolehdittaisiin aiempaa tehokkaammin keskeytyssäännöksiä uudistamalla.

Ulosottomaksujen osalta ehdotuksessa pyritään siihen, että maksurasitus jakautuisi aiempaa oikeudenmukaisemmin. Nykyisin ulosottomaksut kohdistuvat ankarana etenkin pienituloisimpiin velallisiin pitkäaikaisessa ulosmittauksessa. Uudistuksella pienituloiset velalliset vapautettaisiin taulukkomaksuista kolmen vuoden perinnän jälkeen.

Uudistuksen lakiteknisenä tavoitteena on sääntelyn selkeyttäminen. Ulosottolain rakenne säilyisi entisellään. Lain 4 lukuun otettaisiin nykyiseen tapaan ulosmittausta koskevat säännökset. Luvussa säädettäisiin myös muun muassa ulosmitatun saatavan perimisestä suoritusvelvolliselta. Lain 5 luvussa säädettäisiin ulosmitatun omaisuuden myynnistä. Lain 6 luku koskisi kertyneiden varojen jakamista ja tilitystä kuten nykyisinkin.

Ulosottolain kokonaisuudistuksessa omaksutun tekniikan mukaisesti lukujen pykälät on pyritty laatimaan suhteellisen lyhyiksi, mikä on toisaalta lisännyt pykälien määrää. Luvuissa on käytetty sekä lukujen väliotsikointia että pykälien otsikointia, jotta säännökset löytyisivät nykyistä helpommin. Säännösten tapauskohtaisuutta ja yksityiskohtaisuutta on pyritty vähentämään erityisesti siten, että lukuihin on otettu eri omaisuuslajeja koskevia yhteisiä säännöksiä, joista on tehty eri omaisuuslajien osalta vain välttämättömät poikkeukset.

Tämän esityksen toteutumisen jälkeen ulosottolaista on uudistamatta enää 7 ja 8 luku. Ne on tarkoitus uudistaa ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen viimeisessä eli neljännessä vaiheessa yhdessä veroulosottolain kanssa.

3.2. Ulosmittaus

Seuraavissa alajaksoissa tarkastellaan sitä, millä keinoilla edellisessä jaksossa mainitut tavoitteet pyritään saavuttamaan. Ehdotusten taloudellisia vaikutuksia tarkastellaan jäljempänä jaksossa 4.1.

Maksuaika ja maksusuunnitelma

Lain 4 lukuun ehdotetaan otettaviksi nimenomaiset säännökset ulosmittauksen vaihtoehdoista. Ne perustuvat siihen, että velallinen suorittaa omatoimisesti hakijan saatavaa ulosottoon. Tällaisten vapaaehtoisuuteen perustuvien perintäkeinojen käyttö on yleensä velallisen edun mukaista. Niissä kajotaan mahdollisimman vähän ulosottotoimin velallisen määräämisvaltaan. Asianmukaisesti käytettyinä keinot eivät myöskään loukkaa velkojan maksunsaantioikeutta tai aiheuta velalliselle säännönmukaiseen menettelyyn verrattuna liiallista taloudellista kuormitusta. Vapaaehtoisilla keinoilla voidaan edistää vastaajan omatoimisuutta ja asianosaisten välistä sovinnollisuutta, kuten uudessa 1 luvun 19 §:ssä edellytetään. Käytännön yhdenmukaisuuden sekä asianosaisten oikeusturvan ja myös ulosottomiehen virkavastuun vuoksi keinoista on tarpeen säätää nimenomaisesti ulosottolaissa.

Ulosottolain uuden 3 luvun 33 §:n mukaan velalliselle annettavaan vireilletuloilmoitukseen merkitään muun muassa maksukehotus. Lain 4 lukuun otettaisiin säännökset tällaisesta maksukehotuksesta. Maksukehotuksessa asetettaisiin määräpäivä, jolloin velallisen on viimeistään suoritettava hakijan saatava ulosottomiehelle. Väliaikaistoimi tai tarvittaessa veronpalautuksen ulosmittaus voitaisiin kuitenkin toimittaa ennen määräpäivää.

Jollei velallinen suorita hakijan saatavaa asetettuun määräpäivään mennessä, toimitettaisiin ulosmittaus. Ulosottomies saisi kuitenkin erityisestä syystä myöntää maksukykyiselle velalliselle pyynnöstä maksuaikaa enintään kolme kuukautta, lukuun ottamatta lapsen elatusapusaatavaa. Tarvittaessa voitaisiin toimittaa turvaava ulosmittaus.

Lain 4 lukuun otettaisiin myös säännökset maksusuunnitelmasta ja maksusopimuksesta. Maksusuunnitelma tarkoittaisi ulosottomiehen ja velallisen laatimaa suunnitelmaa, jonka mukaisesti velallinen lyhentää omatoimisesti hakijan saatavaa ulosottoon. Maksusuunnitelmaa voitaisiin käyttää palkan tai elinkeinotulon ulosmittauksen vaihtoehtona. Maksusuunnitelman mukaiset lyhennykset vastaisivat ulosottolain mukaista ulosmittauksen määrää. Ulosottomies ei voi ilman hakijan suostumusta antaa velalliselle lakiin perustumattomia helpotuksia.

Maksusopimuksella puolestaan tarkoitettaisiin velallisen ja velkojien välistä sopimusta, ja sillä voidaan poiketa lakisääteisestä ulosmittauksesta. Palkan tai elinkeinotulon ulosmittaus toimitettaisiin tällaisen sopimuksen perusteella, jos sopimus voidaan toteuttaa ulosottomenettelyssä eikä sopimusta voida pitää kohtuuttomana. Sopia voitaisiin ulosmittauksen määrästä tai rajoittaa hakijan saatavaa tai ulosmittauksen kestoa taikka sopia siitä, miten varat kohdennetaan hakijan saatavalle. Turvaava ulosmittaus olisi mahdollinen. Säännöksillä voitaisiin edistää vapaaehtoisia velkajärjestelyjä myös ulosotossa. Maksusopimuksia tosin vaikeuttaa se, että ulosotto on erillistäytäntöönpanoa, joten ulosottoon voi tulla uusia velkoja. Ne saattavat pudottaa pohjan tehdyltä sopimukselta.

Maksusuunnitelman tai -sopimuksen avulla voitaisiin myös lykätä ulosmitatun omaisuuden myyntiä. Jos velallinen suorittaa hakijan saatavan suunnitelman tai sopimuksen mukaisesti, voitaisiin omaisuuden myynti kokonaan välttää.

Palkka, eläke ja muu toistuvaistulo

Palkan, eläkkeen ja muun palkkaan rinnastettavan toistuvaistulon ulosmittausta koskeva sääntely ehdotetaan säilytettäväksi olennaisin osin nykyisellään, koska laajoja epäkohtia ei ole tullut ilmi. Ulosmittauskelpoisten etuuksien piiriä ei muutettaisi. Jäljempänä puhuttaessa palkasta tarkoitetaan myös ansioeläkettä ja muuta ulosottolaissa palkkaan rinnastettua toistuvaistuloa.

Viime vuosina on keskusteltu erityisesti siitä, tulisiko velallisen asumiskustannukset ottaa yksilöllisesti huomioon palkan ulosmittauksen suojaosuudessa. Tällaista muutosta ei kuitenkaan ehdoteta. Suojaosuus on voitava laskea ulosotossa yksinkertaisella tavalla. Sen sijaan esityksessä korostetaan sitä vuonna 1997 hyväksyttyä periaatetta, että asumiskustannukset otetaan vapaakuukausien muodossa huomioon. Yhtenä vapaakuukausien myöntämisperusteena mainittaisiin nyt nimenomaisesti korkeat välttämättömät asumiskustannukset. Silloin kun velallinen saa asumistukea, hänen asumiskulunsa muodostuvat asumistuen omavastuuosuudesta ja korvaamatta jäävistä asumiskustannuksista. Asumistuki olisi edelleen ulosmittauskelvoton, eikä sitä otettaisi huomioon laskettaessa velallisen kokonaistuloja.

Palkan ulosmittauksen määrään ehdotetaan tehtäväksi eräitä muutoksia velallisen eduksi. Velalliselle itselleen laskettavaa suojaosuutta korotettaisiin nykyisestä 18 eurosta 19 euroon päivää kohti eli kuukaudessa 30 euroa. Korotus on aiheellinen jo kertyneen indeksikorotustarpeen ottamiseksi huomioon, kun suojaosuuden määrä säädetään laissa. Elinkustannusindeksin muutos lokakuusta 2000 lokakuuhun 2004 oli 4,6 prosenttia. Velallisen suojaosuutta korotettaisiin myös velallisen elatuksen varassa olevan perheenjäsenen osalta 6,56 eurosta 7 euroon päivää kohti. Korotus olisi siten henkilöltä 44 senttiä päivää kohti eli 13,20 euroa kuukaudessa. Suojaosuudessa myös otettaisiin huomioon velallisen elatuksen varassa oleva avopuoliso, mitä puoltavat yhteiskunnassa ja muussa lainsäädännössä tapahtuneet muutokset. Velallisen elatuksen varassa olevana pidettäisiin perheenjäsentä, jonka saama tulo ei ylitä velallisen itsensä osalta laskettavaa suojaosuutta. Tämä olisi velalliselle nykyistä edullisempi sääntö.

Suojaosuuden korotusta merkittävämpi vaikutus olisi ehdotetuilla säännöksillä, jotka koskevat ulosmittaamatta jätettävää tulon osaa. Ulosmittauksen kokonaisvaikutus on suhteellisen ankara niissä tuloluokissa, jotka jonkin verran ylittävät suojaosuuden määrän. Näissä tuloryhmissä velalliset eivät saa samassa laajuudessa ulosoton ulkopuolelle jääviä sosiaalietuuksia kuin kaikkein alhaisimmissa tuloluokissa. Näin ollen velalliselle jäävä kokonaistulo saattaa ulosmittauksen jälkeen jäädä hyvinkin pieneksi.

Nykyistä sääntelyä voidaan toisaalta pitää melko lievänä suurituloisimpia velallisia kohtaan. Hyvinkin suurista nettotuloista ulosmitataan vain kolmasosa. Nykyisin on ulosottovelallisia, joilla on suuret tulot ja samalla usein suuret velat. Voidaan pitää epäoikeudenmukaisena, että velkojien hyväksi koituu suuristakin nettotuloista vain kolmannes. Samalla kuitenkin ulosoton määräaikaisuus koskee myös näitä velallisia. Ulosotossa suhteellisen hyvätuloinen velallinen saa pitää tuntuvasti suuremman osan tulosta itsellään kuin velkajärjestelyssä. Velkajärjestelyssä velallisen on käytettävä koko maksuvaransa, toisin sanoen tulojen ja välttämättömien menojen erotus velkojensa maksamiseen. Toisaalta kun ulosotto saattaa yhtäjaksoisesti kestää 15 vuotta, voidaan pitää kohtuuttomana, jos nettopalkasta ulosmitattaisiin suurimmissakaan tuloryhmissä yli puolet. Tämä ei myöskään olisi omiaan kannustamaan velallista lisätulojen hankkimiseen, vaan päinvastoin saattaisi lisätä harmaata taloutta ja ulosoton kiertämistä eri keinoin.

Mainituista syistä ehdotetaan, että pienituloiselle velalliselle jätettävää määrää jonkin verran lisättäisiin ja toisaalta suurituloiselle jätettävää määrää pienennettäisiin. Suurissa tuloluokissa otettaisiin käyttöön progressiivinen ulosmittausmäärän laskemistapa. Palkat jaettaisiin ulosmittauksen määrän laskemisessa kolmeen ryhmään.

Ensinnäkin kun velallisen nettopalkka on hänen suojaosuuttaan suurempi, mutta enintään kaksi kertaa suojaosuuden määrä, suojaosuuden ylittävästä palkan osasta jätettäisiin ulosmittaamatta kolmasosa. Tämä olisi velalliselle edullisempi kuin nykyinen sääntö, jonka mukaan ulosmittaamatta jätetään neljäsosa suojaosuuden ylittävästä määrästä. Esimerkiksi yksin elävän velallisen osalta säännönmukaista lievemmän ulosmittauksen sääntö tulisi sovellettavaksi, kun hänen nettokuukausipalkkansa on enintään 1 140 euroa. Jos velallisen elatuksen varassa on puoliso ja kaksi lasta, sääntöä sovellettaisiin, jos velallisen nettotulo on enintään 2 400 euroa kuukaudessa. Nykyisin mainitut rajat ovat 972 euroa ja 2 034,72 euroa.

Mainitulla laskusäännön muutoksella helpotettaisiin erityisesti niiden velallisten asemaa, joilla on suhteellisen alhainen tulotaso, mutta jotka eivät juurikaan saa ulosoton ulkopuolelle jääviä sosiaalietuuksia, kuten asumistukea. Aiemmin tehdyissä selvityksissä on todettu, että juuri tämä velallisryhmä on taloudellisessa ahdingossa. Uudistus samalla madaltaisi kannustinloukkua nostamalla rajaa, jonka jälkeen ulosmittaus muuttuu ankarammaksi 1/3:n ulosmittaukseksi. Suhdeluvun muuttaminen ei johtaisi siihen, että velallisia jouduttaisiin toteamaan ulosotossa varattomiksi ja velkojille annettaisiin estetodistus. Lievennys sen sijaan pidentäisi jonkin verran perintäaikaa. Taloudellisia vaikutuksia tarkastellaan jaksossa 4.1.

Toiseksi kun velallisen nettopalkka on suurempi kuin kaksi kertaa hänen suojaosuutensa määrä, mutta enintään neljä kertaa suojaosuus, ulosmittaamatta jätettäisiin kaksi kolmasosaa palkasta. Tämä vastaa nykyistä pääsääntöä, jonka mukaan nettopalkasta ulosmitataan kolmannes. Muutoksena olisi se, että tämän säännön piiriin siirryttäisiin vasta nykyistä suuremman palkan kohdalla. Nykyisin tulorajana on 1,8 kertaa suojaosuuden määrä. Muutos lieventäisi ulosmittausta erityisesti niissä tuloryhmissä, joissa sosiaalisten tukien määrä on vähäinen, mutta velallisen palkkataso on silti suhteellisen alhainen.

Kolmanneksi kun velallisen nettopalkka on suurempi kuin neljä kertaa hänen suojaosuutensa, ulosmittaamatta jätettäisiin valtioneuvoston asetuksella säädetty määrä, kuitenkin vähintään puolet palkasta. Sääntö koskisi vain suurituloisimpia velallisia. Esimerkiksi yksin elävän velallisen nettotulojen olisi oltava kuukaudessa yli 2 280 euroa, ja sellaisen velallisen, jonka elatuksen varassa on kolme perheenjäsentä, yli 4 800 euroa. Näiden suurimpien palkkojen ulosmittauksessa otettaisiin käyttöön valtioneuvoston asetuksella säädettävä progressiivinen asteikko. Sen mukaan ulosmitattava määrä nousisi suhteellisen suurin välein yhdestä kolmasosasta aina puoleen nettopalkasta. Kohtuuttomien tilanteiden välttämiseksi kuitenkin ehdotetaan, että ankarampaan ulosmittaukseen siirryttäisiin vasta kolme vuotta lain voimaantulon jälkeen.

Palkasta ulosottoon pidätettävän määrän laskeminen on toisinaan ollut käytännössä työnantajille vaikeaa. Näitä ongelmia vähennettäisiin siten, että työnantaja voisi laskea määrän yksinkertaisesti tätä varten laaditun taulukon avulla. Lisäksi korostettaisiin ulosottomiehen velvollisuutta neuvoa tarvittaessa palkan maksajaa.

Palkan ulosmittauksesta myönnettäviin helpotuksiin ehdotetaan eräitä velallisten asemaa parantavia uudistuksia. Jos velallinen on ollut pitkään työttömänä ja sitten työllistyy, palkan ulosmittausta voitaisiin lykätä enintään neljä kuukautta, jollei hakijan maksunsaanti olennaisesti vaarannu. Tämä olisi velallisen kannalta kohtuullista ja kannustaisi työllistymään.

Vapaakuukausijärjestelmää selkeytettäisiin. Vapaakuukausien määrästä säädettäisiin aiempaa tarkemmin. Tulorajaulosmittauksen piirissä olevalla velallisella olisi oikeus saada vuoden jatkuneen ulosmittauksen jälkeen vuosittain kaksi vapaakuukautta. Nämä vapaakuukaudet annettaisiin velalliselle viran puolesta. Muutoin velallisella olisi oikeus nykyiseen tapaan pyynnöstä saada säädetyillä perusteilla yhdestä kolmeen vapaakuukautta.

Säännöksiä tarkennettaisiin siltä osin kuin ne koskevat palkan ulosmittauksen määrää perittäessä lapselle maksettavaa elatusapua. Lapselle maksettavan juoksevan elatusavun perinnässä säännönmukainen ulosmittauksen määrä saataisiin ylittää, kuten nykyisinkin. Velalliselle voitaisiin myöntää vapaakuukausia mutta vain erityisen painavasta syystä. Sen sijaan palkan ulosmittausta ei voitaisi lykätä edeltäneen työttömyyden perusteella.

Yritystoiminta

Ehdotuksessa suojattaisiin eri tavoin velallisen yritystoiminnan jatkuvuutta. Maksuaikaa koskevia säännöksiä sovellettaisiin myös yhtiömuodossa toimiviin velallisiin. Ulosmittausjärjestystä koskevissa säännöksissä asetettaisiin yritystoiminnassa tarvittavat tuotantovälineet takasijalle.

Elinkeinotulon suoja laajennettaisiin koskemaan kaikenlaista yksityisen elinkeinonharjoittajan saamaa tuloa. Ulosmittauksen määrää saataisiin rajoittaa, jos se mahdollistaa toiminnan jatkamisen eikä ole olennaisesti hakijan edun vastaista. Sama mahdollisuus ulotettaisiin myös liiketoimintaa harjoittavaan yhtiöön tai muuhun yhteisöön. Yhtiön muodolla tai koolla ei olisi merkitystä. Nykyisin yhtiön saama tulo on ulosmitattu kokonaisuudessaan.

Joustavuuden lisäämiseksi ehdotetaan, että myös maksusuunnitelma ja -sopimus olisivat käytettävissä yhtiöitä koskevassa ulosotossa. Ulosotto voitaisiin siten toimittaa vapaaehtoisuuden pohjalta taikka velallisyhtiön ja velkojien välisen maksusopimuksen mukaisesti.

Yhteisomistus

Lain 4 lukuun otettaisiin säännökset ulosmittauksesta yhteisomistustilanteissa niiden käytännön merkittävyyden vuoksi. Kuten nykyisinkin, velalliselle kuuluva osuus määräosin omistetusta irtaimesta tai kiinteästä omaisuudesta voitaisiin ulosmitata. Ulosottomiehen tulisi ensisijaisesti erottaa fyysisesti velallisen osuus tai käynnistää omaisuuden jakomenettely, lähinnä tilan halkominen.

Yhteisesti omistettu omaisuus on usein sellaista, ettei velallisen osuutta voida siitä erottaa tai omaisuutta jakaa, joten velallisen omistusosuus joudutaan myymään sellaisenaan. Tällaista omaisuutta ovat esimerkiksi yksittäinen irtain esine ja huoneiston hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet. Velallisen omistusosuuden myyminen tuottaa kuitenkin yleensä huonon myyntituloksen. Muita halukkaita ostajia osuudelle kuin toinen yhteisomistaja ei välttämättä löydy, ja kauppahinta jää hyvin alhaiseksi.

Tämän vuoksi ehdotetaan, että ulosottomies voisi nykytilasta poiketen tietyin edellytyksin ulosmitata koko yhteisomistusesineen. Koko esineen ulosmittaus on perusteltua sekä hakijan että velallisen kannalta, koska siten saadaan yleensä velallisen osalle huomattavasti parempi hinta kuin pelkän velallisen osuuden myynnistä.

Muiden yhteisomistajien kannalta koko esineen ulosmittauksella olisi olennainen merkitys. Ehdotus olisi merkittävä poikkeus siitä lähtökohdasta, ettei sivulliselle kuuluvaa omaisuutta saa ulosmitata velallisen velasta. Tämän vuoksi koko esineen ulosmittauksen edellytykset rajattaisiin tarkoin laissa. Toisaalta muutos nykytilaan ei olisi tosiasiallisesti merkittävä, koska osuuden ostaja voi yleensä joka tapauksessa käynnistää yhteisomistuslain mukaisen menettelyn tuomioistuimessa yhteisomistussuhteen purkamiseksi. Säännökset merkitsisivät, että yhteisomistussuhde purkautuisi ulosottomiehen toimin.

Koko yhteisomistusesineen ulosmittaus edellyttäisi, että esineen myynti todennäköisesti tuottaa velallisen osalle huomattavasti korkeamman kertymän kuin osuuden myynti. Edellytyksenä olisi myös, ettei hakijan saatava todennäköisesti kerry osuuden myynnistä. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti edellytettäisiin lisäksi, ettei ulosmittauksen merkitys ole selvässä epäsuhteessa siitä aiheutuvaan haittaan nähden. Esine saataisiin kuitenkin ulosmitata, jos kaikki yhteisomistajat siihen suostuvat. Kirjattu hallinnan jakamista koskeva sopimus estäisi koko kiinteistön eli esimerkiksi paritalokiinteistön ulosmittauksen.

Muita yhteisomistajia suojattaisiin myös myyntivaiheessa. Ulosottomiehen tulisi aina ensin varata muille yhteisomistajille tilaisuus ostaa velallisen määräosa ulosmitatusta yhteisomistusesineestä.

Jollei myynti muille yhteisomistajille onnistu, ulosottomies saisi myydä koko esineen. Kauppahinnan olisi vastattava käypää hintaa ja alimman hyväksyttävän tarjouksen olisi peityttävä. Kertymä jaettaisiin yhteisomistajille määräosuuksien suhteessa, ja kulut maksettaisiin velallisen osuudesta.

Vakituista asuntoa kuitenkin suojattaisiin erityisesti. Jos toinen yhteisomistaja käyttää yhteisesti omistettuja tiloja vakituisena asuntonaan, ulosottomies ei saisi myydä niitä ilman hänen suostumustaan. Ulosottomies saisi sen sijaan käynnistää yhteisomistuslain mukaisen myyntimenettelyn tuomioistuimessa yhteisomistussuhteen purkamiseksi.

Säännökset koskisivat myös lain voimaan tullessa olemassa olevia yhteisomistussuhteita. Ehdotusta on käsitelty säätämisjärjestyksen kannalta jäljempänä yksityiskohtaisten perustelujen jaksossa 4.

Kuolinpesän osuus

Ehdotuksessa säilytettäisiin mahdollisuus velallisen kuolinpesän osuuden ulosmittaukseen. Kuten nykyisinkin, ulosmitattua pesäosuutta ei myytäisi, vaan suoritus otettaisiin siitä omaisuudesta, joka tulee velalliselle perinnönjaossa.

Velallinen voisi nykyiseen tapaan luopua perinnöstä perittävän eläessä. Luopuminen olisi mahdollista myös perittävän kuoleman jälkeen, kunhan luopuminen tapahtuu ennen ulosmittausta.

Nykyisin ongelmana on toisinaan se, että velallinen väittää luopuneensa perinnöstä ennen ulosmittausta, mutta luopumista on syytä epäillä tekaistuksi. Luopumiselle asetettavia vaatimuksia ehdotetaan tiukennettavaksi. Velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saisi ulosmitata, jos velallinen näyttää, että hän on tallettanut luopumisilmoituksen maistraattiin tai antanut luopumisilmoituksen tiedoksi kuolinpesälle.

Tämän esityksen pohjana olleen ehdotuksen mukaan ulosmittaus olisi kohdistunut puoleen velallisen pesäosuudelle tulevan omaisuuden arvosta. Tällä pyrittiin saavuttamaan kompromissi velallisen ja velkojan eri suuntaisten intressien välillä. Mainittua ehdotusta kuitenkin kritisoitiin voimakkaasti lausuntokierroksella, joten siitä luovuttiin.

Nykyisin ongelmana on, että säännökset edellyttävät ulosmittausvelkojan itsensä olevan aktiivinen kuolinpesän selvittämisessä ja perinnönjaossa. Ulosoton tuloksellisuuden ja ulosoton virallisperiaatteen toteuttamiseksi toimivalta ehdotetaan siirrettäväksi ulosottomiehelle. Pesää koskisi kielto vähentää pesän varallisuutta. Pesän osakkaat joutuisivat hankkimaan ulosottomiehen suostumuksen luovutus- ja määräämistoimiin. Mainitut rajoitukset eivät koskisi muun muassa hautaus- ja perunkirjoitustoimia tai pesän selvitystä. Ulosottomies saisi tarvittaessa hakea pesänselvittäjän ja pesänjakajan määräämistä. Mahdollisen perinnönjaon moitekanteen nostaisi kuitenkin velkoja. Ulosottomiehen luvalla ja hakijan suostumuksella voitaisiin toimittaa sopimusjako. Nykyisin jaon toimittaa pesänjakaja, jos osakkaan osuus on ulosmitattu.

3.3. Ulosmitatun omaisuuden myynti

Myyntitavat

Ulosmitattu omaisuus on nykyisen 5 luvun mukaan myytävä lähes aina julkisella huutokaupalla. Omaisuuden myyntimuodon pitäisi nykyistä enemmän määräytyä sen mukaan, mikä on kulloinkin tosiasiallisesti paras myyntitapa. Markkinat määräävät sen, millä tavoin erilaisesta omaisuudesta saadaan paras kauppahinta. On myös otettava huomioon myynnin aiheuttamat kustannukset sekä myynnin vaatima aika ja muut resurssit. Kaikissa myyntitavoissa on huolehdittava siitä, ettei eri tahojen oikeusturvaa loukata.

Mainituista syistä ehdotetaan, että ulosmitattu omaisuus voitaisiin tietyin edellytyksin myydä julkisen huutokaupan sijasta vapaasti. Pääsääntönä kuitenkin säilyisi se, että ulosmitattu omaisuus myydään ulosottomiehen toimittamalla julkisella huutokaupalla. Sitä kutsuttaisiin laissa yksinkertaisesti huutokaupaksi. Muuta kuin ulosottomiehen toimittamaa huutokauppaa, kuten toimeksiantomyyntiä ja vähittäin myyntiä, nimitettäisiin vapaaksi myynniksi.

Uuden 5 luvun alkuun otettaisiin yleinen säännös, jonka mukaan ulosottomiehen tulee pyrkiä myynnissä hyvään tulokseen. Myyntitavan valinnassa tulisi ottaa huomioon saatavissa oleva kauppahinta, myyntikustannukset ja myynnin vaatima aika. On sekä velkojien että velallisen edun mukaista, että omaisuudesta saadaan hyvä nettokauppahinta.

Huutokauppa säilyisi pääsääntöisenä myyntitapana, koska sillä saavutetaan käytännön kokemusten ja selvitysten mukaan yleensä varsin hyvä hintataso kustannustehokkaalla tavalla. Lisäksi huutokaupan julkisuus takaa hyvän kontrolloitavuuden. Huutokaupan toimittamista kuitenkin kehitettäisiin ja nykyaikaistettaisiin. Sääntelyä myös yksinkertaistettaisiin siten, että 5 lukuun otettaisiin eri omaisuuslajeja koskevia yhteisiä säännöksiä huutokaupasta. Eri omaisuuslajien osalta säädettäisiin vain välttämättömistä erityispiirteistä.

Vapaata myyntiä koskevat säännökset otettaisiin 5 luvun loppuun. Omaisuuden vapaa myynti voisi olla kolmen tyyppistä. Ensinnäkin ulosottomies voisi nykyiseen tapaan antaa irtaimen omaisuuden huutokaupalla myytäväksi yksityiselle huutokaupan toimittajalle. Tällainen huutokauppa rinnastuisi pitkälti ulosottomiehen toimittamaan huutokauppaan.

Toiseksi ulosottomies voisi itse toimittaa vapaan myynnin eli myydä omaisuuden muutoin kuin huutokaupalla. Ulosottomies saisi myydä irtaimen tai kiinteän omaisuuden vapaasti velallisen ja asianomaisten velkojien suostumuksella. Myynti olisi mahdollinen ilman suostumustakin, jos panttioikeudet turvataan ja kauppahinta vastaa käypää hintaa tai jos myynti tuottaa korkeamman kauppahinnan kuin edeltänyt huutokauppayritys.

Kolmantena mahdollisuutena olisi muun kuin ulosottomiehen toimittama vapaa myynti. Irtaimen tai kiinteän omaisuuden vapaa myynti voitaisiin antaa ulkopuolisen, pantinhaltijan tai jopa velallisen tehtäväksi asianomaisten suostumuksella. Jos omaisuudella on päivän hinta, omaisuus saataisiin myydä siihen hintaan sellaisen omaisuuden myynnissä käytetyllä tavanomaisella ja luotettavalla tavalla. Muun kuin ulosottomiehen toimittama vapaa myynti rinnastuisi vastaavaan yksityiseen kauppaan.

Ulosottomyynnit säilyttäisivät kuitenkin nykyisen asemansa osana lainkäyttötoimintaa. Tarkoitus ei esimerkiksi ole, että ulosottomyynneistä ryhdyttäisiin perimään arvonlisäveroa.

Vähimmäishinta ja alin hyväksyttävä tarjous

Voimassa olevan 5 luvun säännös, jolla pyritään estämään ulosmitatun omaisuuden myyminen alle käyvän huutokauppa-arvon, koskee vain kiinteistöjä ja huoneiston hallintaan oikeuttavia osakkeita.

Vähimmäishintasuojaa ehdotetaan laajennettavaksi, vaikkei ole tullut ilmi, että ulosmitattua omaisuutta olisi laajamittaisesti myyty selvästi alle käyvän hinnan. Yksittäistapauksissa näin on kuitenkin saattanut käydä. On tärkeää, ettei ulosottomyynneissä hukata velallisen varallisuusarvoja edes yksittäistapauksissa. Uudet vähimmäishintasäännökset koskisivat kiinteistön ja kaikenlaisen arvokkaan irtaimen omaisuuden myyntiä. Tätä laajempi suoja ei ole tarpeen ja aiheuttaisi käytännössä merkittävää hankaluutta. Vähimmäishintasuojaa koskevassa uudessa säännöksessä olisi otettava huomioon myös mahdollisuudet myydä omaisuus huutokaupan sijasta vapaasti.

Ulosottomies ei saisi hyväksyä korkeinta tarjousta huutokaupassa, jos hän arvioi, että tarjous alittaa selvästi omaisuuden käyvän hinnan paikkakunnalla ja että aiheutuvat lisäkulut huomioon ottaen korkeampi kertymä voidaan saada uudessa myynnissä. Tarjousta ei myöskään saisi hyväksyä, jos se alittaa pörssinoteerauksen, jalometallin arvon tai muun vastaavan päivän hinnan silloin, kun myydään tällaista omaisuutta.

Jollei huutokaupassa tehtyä tarjousta hyväksytä, ulosottomies järjestäisi uuden huutokaupan tai vapaan myynnin. Jos omaisuus jää myymättä toisellakin kerralla, ulosmittaus peruutettaisiin. Vastaava vähimmäishintasuoja koskisi myös sellaista vapaata myyntiä, joka toimitetaan ilman asianomaisten suostumusta.

Kiinteistön myynnin lisäksi alimman hyväksyttävän tarjouksen järjestelmä eli peittämisperiaate otettaisiin käyttöön myös käteispantin ja siihen rinnastuvan vakuuden myynnissä. Tavoitteena on parantaa mahdollisuuksia realisoida pantattu irtain omaisuus ulosottotoimin. Alimman hyväksyttävän tarjouksen tulisi peittää vakuusoikeuden haltijan saatava etuoikeutetulta määrältä. Vakuusoikeus vastaavasti raukeaisi myynnissä.

Ostajan oikeusasema

Ostajan oikeusasema ulosottomyynnissä on nykyisin epäselvä. Voimassa olevasta 5 luvusta puuttuvat lähes kokonaan tätä koskevat säännökset. Tästä syystä uuden 5 luvun alkuun otettaisiin ostajan oikeusturvan parantamiseksi yleisiä huutokauppaehtoja koskevat säännökset. Ostajan aseman selkeys on myös omiaan parantamaan omaisuudesta saatavaa kauppahintaa. Yleisiä huutokauppaehtoja noudatettaisiin huutokaupan lisäksi soveltuvin osin myös sellaisessa vapaassa myynnissä, joka ei rinnastu yksityiseen kauppaan.

Yleisissä huutokauppaehdoissa säädettäisiin muun muassa omistusoikeuden siirtymisestä sekä omaisuuden hallinnasta ja käytöstä samoin kuin omaisuuden ainesosista, tarpeistosta ja tuotosta. Keskeisiä olisivat erityisesti säännökset, jotka koskevat oikeudellista ja tosiasiallista virhettä myydyssä omaisuudessa.

Ulosottomenettelyssä ulosottomiehen tehtävänä on selvittää myytävään omaisuuteen kohdistuvat saatavat ja muut oikeudet. Ostajan on vastaavasti voitava luottaa siihen, ettei viranomaisen myymää omaisuutta rasita sivullisen oikeus, josta ostaja ei ole tiennyt. Lakiin otettaisiinkin nimenomainen säännös siitä, että ostaja tai myyty omaisuus sen laadusta riippumatta eivät vastaa muista kuin niistä saatavista ja oikeuksista, joiden siirtymisestä vastattavakseen ostaja on sopinut taikka joiden on ilmoitettu pysyvän voimassa tai siirtyvän ostajan vastattavaksi myynnissä. Vastuista ilmoittamisesta ostajaehdokkaille säädettäisiin aiempaa tarkemmin.

Lukuun otettaisiin myös säännös ostajan saantosuojasta, joka koskisi ulosottotoimin myytyä omaisuutta sen laadusta riippumatta. Sen jälkeen kun omistusoikeus on siirtynyt ostajalle, ostajaa vastaan ei voitaisi esittää väitettä paremmasta oikeudesta myynnin kohteeseen, paitsi jos ostaja tiesi paremmasta oikeudesta. Oikealla omistajalla tai muulla oikeuden haltijalla, joka näiden säännösten vuoksi on menettänyt oikeutensa, olisi tietyin edellytyksin oikeus saada vahingonkorvaus valtion varoista.

Tosiasiallisen virheen osalta lähtökohtana säilyisi se, että ulosmitattu omaisuus myydään sellaisena kuin se on. Mainittu sääntö koskisi aina tavanomaista irtainta omaisuutta, sillä sen osalta ulosottolaitoksella ei ole mahdollisuutta selvittää omaisuuden kuntoa. Vastaavasti ostajalle ei voida antaa suojaa, vaan riski olisi ostajalla. Tästä mahdollisesti aiheutuvalla alhaisemmalla hintatasolla ei myöskään ole suurta taloudellista merkitystä myytävän omaisuuden arvo huomioon ottaen.

Sen sijaan lakiin otettaisiin säännökset tosiasiallisesta virheestä ja sen seuraamuksista kiinteistön ja arvokkaan irtaimen omaisuuden myynnissä. Tällaisessa omaisuudessa olisi virhe, jos ulosottomies on antanut omaisuudesta kauppaan oletettavasti vaikuttaneen olennaisen virheellisen tiedon tai laiminlyönyt antaa olennaisen tiedon taikka jos omaisuus on huomattavasti huonommassa kunnossa kuin ostajalla on ollut perusteltua aihetta edellyttää. Tähän liittyisi ulosottomiehen velvollisuus tarkastaa omaisuuden kunto ja selvittää sen arvo.

Jos omaisuudessa on edellä tarkoitettu virhe, ostajalla olisi oikeus vaatia hinnanalennusta tai myynnin kumoamista valittamalla myynnistä. Tuomioistuin saisi kumota myynnin, jos myynnin jääminen voimaan olisi ostajan kannalta kohtuutonta. Virheeseen vetoamista rajoittaa kuitenkin se, että myynti tulee varsin pian lainvoimaiseksi. Jossakin määrin ostajan oikeusturvaa parantaisi ehdotettu mahdollisuus saada kertyneiden varojen tilitys keskeytymään.

3.4. Varojen jako ja tilitys

Kertyneiden varojen jakoa ja tilitystä koskeviin säännöksiin ei ehdoteta merkittäviä muutoksia. Velkojien saatavien keskinäinen etuoikeus määräytyy ulosotossa velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain (1578/1992), jäljempänä maksunsaantilaki, mukaisesti. Kyseiseen lakiin ei ehdoteta muutoksia.

Velallisen oikeusturvan vuoksi kohdentamisjärjestyksestä varojen jaossa ehdotetaan otettavaksi nimenomaiset säännökset uuteen 6 lukuun. Ulosottomiehen olisi ehdotettujen säännösten mukaan kohdennettava varat ensin kunkin saatavan korolle, sen jälkeen pääomalle ja viimeksi kuluille. Tämä vastaa kauppakaaresta ilmeneviä periaatteita. Maksujen kohdentaminen koron sijasta ensin pääomalle on sellainen velkajärjestelykeino, josta ulosottomies ei voisi päättää. Lisäksi vaihtuva pääoma tekisi koron laskemisen erittäin hankalaksi. Velallinen ja velkoja voisivat kuitenkin keskenään sopia siitä, että maksut kohdennetaan ensin pääomalle.

Jos samalla velkojalla on useita saatavia, joilla on sama etuoikeus, niille tullut kertymä kohdennettaisiin ensin vanhimmalle saatavalle. Velkoja voisi kuitenkin pyytää muuta kohdennusta. Velallisella olisi puolestaan valintaoikeus silloin, kun hän on omatoimisesti suorittanut saatavaa ulosottoon maksukehotuksen tai maksuaikaa saatuaan.

Lakiin otettaisiin lisäksi nimenomainen säännös siitä, että ulosottomiehen suorittama kohdennus sitoo asianosaisia eikä velkoja saa kohdentaa saamiaan varoja siitä poikkeavasti.

Sen jälkeen kun rahavarojen lopputilitys on tehty, ulosottovalitusta ei yleensä voida tutkia. Muutoksenhakijan oikeusturvan parantamiseksi 6 lukuun otettaisiin säännös tilityksen lyhytaikaisesta keskeyttämisestä. Ulosottomiehen olisi keskeytettävä tilitys muun muassa, jos joku hakee tai ilmoittaa hakevansa muutosta tilitykseen vaikuttavaan toimeen taikka sivullinen väittää, että ulosmittaus loukkaa hänen oikeuttaan. Keskeyttämistä voitaisiin käyttää myös silloin, on myydyssä omaisuudessa on tosiasiallinen virhe. Ulosottomies saisi jatkaa tilitystä välittömästi vain, jollei asianomaisella selvästi ole muutoksenhakuoikeutta tai muutosvaatimus on selvästi perusteeton. Tilitys olisi keskeytyneenä kolme viikkoa, jollei pidempään keskeytysaikaan ole erityistä syytä. Tarkoitus on, että muutoksenhakija saa näin tilaisuuden esittää keskeytyspyynnön tuomioistuimelle. Sen sijaan tilitykselle ei ehdoteta yleistä kiinteää odotusaikaa, koska kertyneiden varojen seisottaminen virkavarojen tilillä olisi valtaosassa asioista tarpeetonta.

3.5. Ulosottomaksut

Ulosottomaksulain mukaan velallisen on suoritettava rahasaamisen perimisestä valtiolle taulukkomaksu. Maksun suuruus määrätään ulosottomaksuasetuksessa. Ongelmana on ollut se, että taulukkomaksu peritään saman suuruisena siitä riippumatta, kuinka kauan perintä kestää. Pitkäkestoisessa palkan, eläkkeen tai muun toistuvaistulon ulosmittauksessa velallisen valtiolle suorittamien taulukkomakujen määrä saattaa nousta hyvinkin suureksi.

Tästä syystä ehdotetaan, että sen jälkeen, kun velalliselta on peritty kolme vuotta kestäneessä toistuvaistulon ulosmittauksessa taulukkomaksuja yhteensä 27 kuukauden ajalta, taulukkomaksun perintä toistuvaistulosta lakkaisi. Jos toistuvaistulon ulosmittaus päättyy ja jatkuu uudestaan ennen kuin vuosi on kulunut maksuttoman ulosmittauksen päättymisestä, taulukkomaksua ei perittäisi uudessakaan asiassa. Jos yli vuosi on kulunut, maksua perittäisiin vuosi. Ulosoton tietojärjestelmän avulla seurattaisiin taulukkomaksujen perintää.

Kun taulukkomaksu peritään jokaisesta osasuorituksesta, saattaa maksujen määrä suhteessa kertymään nousta suhteettoman korkeaksi lyhytkestoisemmassakin ulosmittauksessa. Lakiin otettaisiin nimenomainen säännös siitä, että ulosottomies voi myöntää tällaisessa tilanteessa maksuvapauden. Nykyiseen tapaan myös muissa kohtuuttomissa tilanteissa maksuvapautus voitaisiin myöntää. Kahta alinta taulukkomaksua on tarkoitus alentaa asetuksen muutoksella.

4. Esityksen vaikutukset

4.1. Taloudelliset vaikutukset

Uudistuksen vaikutukset valtion talouteen

Uudistus vaikuttaa jossakin määrin ulosottomiesten työmäärään. Työmäärää saattavat lisätä esimerkiksi maksusuunnitelmien laatiminen ja huutokauppaan nähden vaihtoehtoiset myyntimuodot. Toisaalta ulosmittausta, myyntiä ja tilitystä koskevat säännökset on pyritty laatimaan tilannekohtaisen joustavuuden mukaisesti, joten vastaavasti työmäärissä on odotettavissa säästöäkin. Esimerkiksi turhaa kuuluttamista on pyritty karsimaan. Vaikutuksen kihlakunnanvoutien, avustavien ulosottomiesten ja toimistohenkilökunnan työmäärään arvioidaan olevan kokonaisuutena melko neutraali.

Myös ulosottomaksuja koskevien muutosten vaikutus olisi neutraali. Vuoden 2004 syyskuun alussa on tullut käyttöön uusi ulosoton maksulaji, tilitysmaksu. Tilitysmaksun tuotoksi on arvioitu 1,5 miljoonaa euroa vuodessa. Tästä määrästä ehdotetaan puolet ohjattavaksi kahden alimman taulukkomaksun lievennykseen ja puolet pitkäaikaisessa ulosottoperinnässä olleiden velallisten taulukkomaksujen helpottamiseen. Kahta alinta taulukkomaksua eli seitsemän euron ja 12 euron maksua alennettaisiin kumpaakin 0,50 euroa. Hyöty alentamisesta tulisi tasaisesti kaikille alimmissa tuloryhmissä oleville velallisille palkan, eläkkeen tai muun toistuvaistulon ulosmittauksessa.

Toinen puoli tilitysmaksun tuotosta kohdennettaisiin pitkäaikaisessa ulosotossa olevien velallisten aseman helpottamiseen. Oikeusministeriössä tehdyn selvityksen mukaan koko tarkastelujakson ajan 1.1.2002—31.3.2003 toistuvaistulon ulosmittauksen piirissä oli noin 36 000 velallista, joka on 35 prosenttia velallisten määrästä.

Pitkäaikaisessa ulosotossa olevien velallisten ulosottomaksurasitusta helpotettaisiin tuntuvasti. Sen jälkeen kun velalliselta on peritty toistuvaistulon ulosmittauksessa edeltäneen kolmen vuoden aikana taulukkomaksuja yhteensä 27 kuukauden ajalta, taulukkomaksun perintä toistuvaistulosta lakkaisi. Lisäksi kehitettäisiin ja laajennettaisiin ulosottomiehen mahdollisuutta myöntää yksittäistapauksellisia vapautuksia ulosottomaksuista silloin, kun maksujen määrä suhteessa kertymiin on suhteettoman suuri tai jos maksujen periminen olisi muusta syystä kohtuutonta.

Mainittujen uudistusten jälkeen ulosoton toiminnasta voidaan nykyiseen tapaan rahoittaa ulosottomaksuista saaduilla tuloilla noin 60 prosenttia toimintamenoista.

Uudistuksessa parannettaisiin alla todettavalla tavalla velallisen taloudellista vähimmäisturvaa erityisesti pitkäkestoisessa toistuvaistulon ulosmittauksessa. Uudistus vähentänee jossakin määrin ulosottovelallisten tarvetta toimeentulotukeen. Vähennyksen määrää ei pystytä arvioimaan, koska käytettävissä ei ole tutkimustietoa siitä, kuinka paljon juuri ulosotto aiheuttaa toimeentulotuen tarvetta. Ulosotto ei läheskään aina ole ainoa syy velallisen taloudelliseen ahdinkoon.

Uudistuksessa suojattaisiin huutokauppaostajaa oikeudelliselta virheeltä. Sen jälkeen kun omistusoikeus on siirtynyt ostajalle, hän voisi luottaa siihen, että hän saa pitää saamansa omaisuuden. Oikealla omistajalla tai muulla oikeudenhaltijalla olisi oikeus saada korvausta vahingostaan valtion varoista ulosottomiehen tuottamuksesta riippumatta. Korvausta maksettaisiin vahingonkorvauslain mukaisesti. Voidaan olettaa, että oikeudelliset virheet jäävät harvinaisiksi, erityisesti kiinteistöjen osalta, joissa lainhuuto yleensä osoittaa omistajan. Satunnaisia korvausvastuita saattaa kuitenkin syntyä vuosittain arviolta 50 000—100 000 euron määrästä. Menot katettaisiin oikeusministeriön hallinnonalalle budjetoiduista varoista.

Uudistuksen vaikutukset kotitalouksien, kansalaisten ja elinkeinoelämän asemaan

Toistuvaistulon ulosmittaus. Palkkaa, eläkettä ja muuta toistuvaistuloa koskevat lievennykset pienentäisivät jossakin määrin velkojien maksukertymiä ja vastaavasti helpottaisivat ulosottovelallisten asemaa. Esityksessä ehdotetaan, että velallisen suojaosuus korotettaisiin 18 eurosta 19 euroon indeksikorotustarvetta vastaavasti ja velallisen perheenjäsenen osalta laskettavaa suojaosuutta korotettaisiin 6,56 eurosta seitsemään euroon. Suojaosuudessa otettaisiin nykytilasta poiketen huomioon myös avopuoliso. Velalliselle nykyistä edullisempi sääntö olisi myös se, että velallisen elatuksen varassa olevana pidettäisiin perheenjäsentä, jonka saama tulo ei ylitä velallisen itsensä osalta laskettavaa suojaosuutta.

Niin sanottua tulorajaulosmittauksen laskusääntöä muutettaisiin pienituloisten velallisten eduksi. Esityksessä ehdotetaan, että sitä nettotulon osuutta, jonka velallinen saa pitää suoja-osuuden lisäksi, nostettaisiin 1/4:sta 1/3:aan. Samalla tämä nostaisi tulorajaa. Tuloraja on nykyisin 1,8 kertaa suojaosuuden määrä. Uudistuksen jälkeen tuloraja olisi kaksi kertaa suojaosuuden määrä.

Oikeusministeriön oikeushallinnon tietotekniikkakeskuksessa on tehty selvitys erilaisten lieventämisvaihtoehtojen vaikutuksista ulosoton kertymiin. Suojaosuuden korotusta ei ole laskelmissa otettu huomioon, koska kyseessä on pääosin indeksikorotustarpeesta johtuva tarkistus. Kuukausitasolla mainitun korotuksen vaikutus on perheenjäsentä kohden noin 13 euroa. Perheettömiä velallisia on lähes 75 prosenttia. Esimerkiksi velallisia, joilla on kolme huollettavaa, on vain 2,75 prosenttia velallisista. Tällaisten velallisten osalta suojaosuuden korotuksella on lähes 40 euron vaikutus kuukaudessa.

Alla olevien selvitysten pohjana oleva aineisto on koottu ajalta 1.1.2002—31.3.2003 ja siihen kuuluu yhteensä 100 800 velallista, joilta on saatu maksusuorituksia mainittuna aikana palkan tai eläkkeen ulosmittauksesta.

Tulorajaulosmittauksesta tulee lähes 60 prosenttia toistuvaistulon ulosmittausten kokonaiskertymistä. Yllä mainittu lievennys pienentäisi vuosittain palkan ja eläkkeen ulosmittauksista kertyvää 135 miljoonan euron määrää 11,1 prosenttia eli noin 8,7 miljoonaa euroa. Noin 60 prosenttia toistuvaistulon kertymistä tulee alle viisi vuotta kestävistä ulosmittauksista (velallisten osuus yli 70 prosenttia). Tässä ryhmässä menetys ei olisi lopullinen, vaan se pidentäisi ulosoton kestoa. Esimerkiksi tapauksessa, jossa toistuvaistulon ulosotto nykyisin kestää viisi kuukautta, uudistuksen jälkeen ulosotto kestäisi 6-7 kuukautta. Sen sijaan niissä tapauksissa, joissa toistuvaistulon ulosmittaus kestää yli viisi vuotta (noin 40 prosentissa kertymistä), menetys olisi ulosottoperusteen määräajan kulumisen vuoksi osin lopullinen. Lopullinen velkojien menetys silloin, kun suojaosuuden taso pidetään ennallaan ja tulorajaulosmittauksen suhdeluku muutetaan 1/4:sta 1/3:aan, olisi arviolta 2—3 miljoonaa euroa vuodessa.

Tulorajaulosmittauksen laskusäännön lieventäminen edellä mainitulla tavalla ei johtaisi siihen, että osa niistä velallisista, jotka nykyisten säännösten mukaan joutuvat ulosmittauksen kohteeksi, jäisi kokonaan ulosoton ulkopuolelle. Selvityksen pohjana ovat olleet ulosottokäytännöstä saadut tiedot, joiden mukaan palkan ulosmittauksessa kertymältä edellytetty vähimmäismäärä on keskimäärin noin 50 euroa kuukaudessa. Ehdotettu muutos aiheuttaisi sen, että tämä pienin kuukausittainen kertymä putoaisi noin 45 euroon.

Oikeusministeriössä selvitettiin myös muita toistuvaistulon ulosmittauksen lieventämisen vaihtoehtoja ja niiden taloudellisia vaikutuksia. Jos edellä tarkoitettua suhdelukua nostettaisiin 1/4:sta puoleen, velallinen saisi pitää vähintään puolet suojaosuuden ylittävästä nettotulon osasta. Pienin kuukausittainen kertymä putoaisi tällöin 50 eurosta 33 euroon. Tämä merkitsisi sitä, että tuntuva osa niistä 28 700 velallisesta, joilta nykyisin saatava kertymä on alle 100 euroa kuukaudessa, jouduttaisiin toteamaan varattomiksi. Velkojien kärsimä tappio nousisi huomattavan korkeaksi. Kertymien vähennys olisi noin 26 miljoonaa euroa vuodessa, josta suuri osa jäisi lopulliseksi menetykseksi.

Jo pieni suojaosuuden korottaminen laskee jyrkästi kertymiä. Vuoden 2001 alusta suojaosuutta korotettiin 3,9 prosentilla jälkeen jääneisyyden tasoittamiseksi. Yhdessä indeksikorotuksen kanssa korotus oli kymmenen prosenttia. Korotuksen jälkeen ulosoton suojaosuus tuli vertailukelpoiseksi sellaisen toimeentulotuen perusosan kanssa, jossa velallisen elätettävänä on alle kolme perheenjäsentä. Tasokorotuksen jälkeen suojaosuus kattaa lähes kaikilla ulosottovelallisilla toimeentulotuen perusosalla katettavat menot.

Vuonna 2005 voimassa oleva suojaosuus (540 euroa) on sama kuin kansaneläkkeen korkein määrä vuonna 2005 I kalleusryhmässä (498,21 euroa) lisättynä rintamalisällä (41,38 euroa), jotka ovat yhteensä 539, 59 euroa.

Pelkkä suojaosuuden korottaminen vähentäisi samalla tavalla kertymiä kaikissa tulorajaulosmittauksissa. Jos suojaosuuteen tehtäisiin viiden prosentin tasokorotus, kertymien vähennys olisi noin 8,2 miljoonaa euroa. Jos suojaosuutta korotettaisiin mainittu määrä, 50 euron vähimmäiskertymän määrä putoaisi alle 30 euroon. Tämä aiheuttaisi sen, että varattomiksi todettaisiin ainakin ne 9 000 velallista, joiden nettopalkka on nyt 600—700 euroa kuukaudessa. Osa myös tätä korkeampaa tuloa saavista velallisista jäisi ulosoton ulkopuolelle, koska on varsin tavallista, että alimmissa tuloryhmissä olevat velalliset saavat helpotusta ulosmittauksen määrään esimerkiksi sairauskulujen perusteella. Pienituloisten velallisten varattomaksi toteaminen ulosotossa saattaisi johtaa siihen, että alimpien tulonsaajaryhmien mahdollisuus saada luottoa ja rahoittaa hankintojaan vaikeutuisi tuntuvasti.

Vielä tuntuvampi kertymien lasku olisi, jos mainittuun suojaosuuden viiden prosentin tasokorotukseen yhdistettäisiin tulorajaulosmittauksen laskusäännön lievennys 1/4:sta 1/3:aan. Tällöin kokonaiskertymä pienentyisi noin 15 miljoonaa euroa vuodessa. Jos tulorajaulosmittauksen laskusääntö muutettaisiin 1/2:ksi ja suojaosuutta samalla korotettaisiin viisi prosenttia, kertymän pienentymä olisi peräti 34 miljoonaa euroa vuodessa. Lopullisen menetyksen osuus olisi näistä määristä tuntuva, koska suuri määrä velallisista todettaisiin varattomiksi ja samalla tulorajan lievennys pidentäisi perintäaikaa niin, ettei saatava kertyisi ulosottoperusteen voi-massaoloaikana.

On perustellumpaa, että tilannekohtaisia lievennysmahdollisuuksia laajennetaan kuin se, että ehdotetaan muutoksia, jotka olennaisesti alentavat velkojien saamia kertymiä.

Jotta helpotuksia voitaisiin kohdentaa erityisesti pitkäkestoiseen toistuvaistulon ulosmittaukseen, ehdotetaan tulorajaulosmittauksen lieventämisen lisäksi, että velalliset saisivat vapaakuukausia aiempaa automaattisemmin ja että ulosottoon menevän määrän tapauskohtaista alentamismahdollisuutta laajennettaisiin.

Ehdotuksen mukaan sen jälkeen, kun toistuvaistulon tulorajaulosmittaus on jatkunut vuoden, velallinen saisi automaattisesti vuosittain kaksi vapaakuukautta. Nykyisin vapaakuukausien määrä on tulorajaulosmittauksessakin harkinnallinen, ja niitä myönnetään vain velallisen pyynnöstä.

Pitkään työttömänä olleiden asemaa helpotettaisiin siten, että toistuvaistulon ulosmittauksen aloittamista voitaisiin lykätä enintään neljä kuukautta.

Lisäksi ehdotetaan, että velallisen mahdollisuutta saada lievennystä ulosottoon menevään osuuteen laajennettaisiin. Velallisen itse maksamat elatusavut voitaisiin ottaa huomioon ulosottopidätystä alentavana tekijänä. Nykyisin harkinnallista alennusta ulosmittaukseen saavien määrä on velallisista ja kertymistä laskettuna noin kymmenen prosenttia. Näin ollen hieman yli 30 000 velallista saa jo nykyisinkin harkinnallista lievennystä ulosmittauksen määrään esimerkiksi sairauskulujen perusteella. Lievennysten määrän voidaan elatusavun maksamisen perusteella arvioida nousevan muutamalla tuhannella. Merkittäviä lisävaikutuksia harkinnallisuuden laajennuksella ei arvioida olevan.

Edellä jaksossa 3.2 esitetyistä syistä ehdotetaan, että korkeaa palkkaa tai eläkettä saavien ulosmittausta jonkin verran kiristettäisiin. Korkeimmillaan ulosmittaus olisi puolet nettotulosta. Ehdotuksen mukaan silloin, kun velallisen nettopalkka ylittää neljä kertaa hänen suojaosuutensa määrän, siirryttäisiin säännönmukaisesta 1/3-ulosmittauksesta progressiivisesti ankarampaan ulosmittaukseen. Jos velallisen nettopalkka tai -eläke on yli 2 160 euroa kuukaudessa eikä velallisella ole huollettavia, ulosmittaus toimitettaisiin progressiivisen taulukon mukaisesti. Jos taas velallisella on huollettavanaan kaksi perheenjäsentä, siirryttäisiin ankarampaan ulosmittaukseen vasta, jos velallisen nettotulo ylittää 3 840 euroa.

Velallisia, joiden nettotulo ylittää 2 000 euroa, on noin 1,5 prosenttia (osuus kertymistä noin 6 prosenttia), ja velallisia, joiden nettotulo ylittää 3 000 euroa, on noin 0,3 prosenttia (osuus kertymistä noin 1,6 prosenttia). Velallisia, joilla ei ole lainkaan huollettavia, on 74 prosenttia. Näin ollen kiristys koskisi arviolta hieman yli yhtä prosenttia velallisista ja alle viittä prosenttia kertymistä. Kokonaisuuden kannalta kertymän lisäys ei siten olisi mainittava, mutta yksittäisille velkojille korotuksella saattaisi olla merkitystä. Siirtymäaika olisi ehdotuksen mukaan kolme vuotta, jona aikana noudatettaisiin nykyistä tulon kolmasosan ulosmittausta myös korkeimmissa tuloluokissa.

Velallisen erottamisetua koskevat säännökset on uudistettu vuonna 1997. Niihin ei ehdoteta muita merkittäviä muutoksia kuin se, että velallinen saisi pitää yhden kuukauden elantomenojen sijasta puolitoista kertaa suojaosuuden määrän. Tämä saattaa alentaa jonkin verran pankkitalletusten ulosmittauksista kertyvää määrää. Kertymän alentumisen ei kuitenkaan odoteta olevan tuntuvaa. Kun valtaosa ulosoton kertymistä kertyy maksukehotuksilla sekä veronpalautusten ja toistuvaistulon ulosmittauksista, pudotuksen voidaan arvioida jäävän alle 50 000 euron. Tilillä olevien varojen määrä on velallisen perusturvallisuuteen keskeisesti kuuluva seikka. Velalliselle on tärkeää, että pankkitilillä on yhden kuukauden perustoimeentulon lisäksi varoja esimerkiksi sairauden tai muun yllättävän tilanteen varalta.

Luonnollisen henkilön toistuvasta elinkeinotulosta ulosmitattaisiin nykyiseen tapaan säännönmukaisesti kuudesosa. Lähtökohtaisesti muu yritystoiminnasta saatava tulo voidaan ulosmitata kokonaan. Tämä vastaa nykytilaa. Ehdotuksen mukaan yritystoimintaa harjoittavalta luonnolliselta henkilöiltä tai yhtiöiltä ulosmitattavaa määrää voitaisiin kuitenkin rajoittaa, jos toiminta voi siten jatkua eikä lievennystä voida pitää olennaisesti hakijan edun vastaisena. Näin ollen velkojat eivät kärsisi ainakaan tuntuvia vahinkoja lieventämismahdollisuudesta. Tilanteesta riippuen jopa suurempi kertymä saattaa olla odotettavissa yrityksen tulon ulosmittauksesta kuin esimerkiksi varaston tai tuotantovälineiden kertakaikkisesta ulosmittauksesta. Viimeksi mainittu johtaa usein yrityksen konkurssiin, jolloin ulosoton kautta saadut suoritukset saattavat peräytyä takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (758/1991), jäljempänä takaisinsaantilaki, nojalla. Lisäksi konkurssi aiheuttaa työpaikkojen menetyksiä ja muita sivullisiin ulottuvia haitallisia seurauksia.

Yhteenvetona voidaan todeta, että ehdotettavat lievennykset velallisen taloudelliseen asemaan aiheuttaisivat toistuvaistulon ulosmittauksessa velkojille arviolta 3-4 miljoonan euron suuruusluokan lopullisen menetyksen vuosittain.

Työnantajille velallisen vähimmäissuojaa koskevien säännösten muutokset aiheuttaisivat kertakustannuksia ulosottopidätyksen atk-pohjaisten laskentaohjelmien uusimisen vuoksi. Toisaalta tietojärjestelmien käyttäminen ei olisi välttämätöntä, vaan ulosmittauksen määrä voitaisiin todeta taulukosta. Etenkin pienille työnantajille tämä merkitsisi huomattavaa järjestelmän yksinkertaistumista nykytilaan nähden. Nykyisin tulorajaulosmittauksen määrän laskeminen on suhteellisen monimutkaista ja virhealtista. Suojaosuuden indeksitarkistuksia tehtäisiin kohtuullisin väliajoin niin kuin valtioneuvoston asetuksella säädetään. Vuotuiset indeksitarkistukset aiheuttaisivat suhteettoman suuret kustannukset työnantajille.

Muu ulosmittaus ja myynti. Yhteisomistusesineen ja kuolinpesäosuuden ulosmittaukseen tehtävien muutosten voidaan odottaa jonkin verran nostavan ulosoton kertymiä. Koko yhteisomistusesineen myynnistä saadaan velallisen osuudelle suurempi kertymä kuin pelkän osuuden myymisestä. Kuolinpesästä velkojat saisivat kertymän nykyistä tehokkaammin, koska ulosottomies huolehtisi velkojien sijasta siitä, että pesä tulee selvitetyksi ja jaetuksi.

Vapaa myynti saattaa aiheuttaa tilanteesta riippuen suuremmat kustannukset kuin huutokauppa. Esimerkiksi käytettäessä kiinteistönvälittäjän palveluja välittäjän palkkio tulee ottaa huomioon yhtenä kustannuseränä myyntimuotoa valittaessa. Toisaalta vapaalla myynnillä omaisuus voidaan saada lähes kuluitta myydyksi silloin, kun asianosaiset itse hankkivat ostajan. Näin ollen ei ole odotettavissa myyntikulujen laajamittaista nousua.

4.2. Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset

Esitykseen ei liity välittömiä organisaatio- tai henkilöstövaikutuksia, eivätkä ehdotukset edellytä muutoksia ulosotto-organisaatioon. Ulosottohenkilöstön työmäärä lisääntynee jonkin verran muun muassa vaihtoehtoisten myyntitapojen vuoksi. Merkittävää lisätyövoiman tarvetta ei kuitenkaan ole nähtävissä. Uudistuksen toteuttaminen edellyttää koko ulosottohenkilöstön laajaa kouluttamista.

Ulosotto-organisaatioon ja henkilöstöön liittyviä kysymyksiä on tarkoitus ottaa arvioitaviksi ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen seuraavassa osauudistuksessa, joka on samalla kokonaisuudistuksen viimeinen vaihe.

Esitys ei vaikuta muiden viranomaisten organisaatioon tai henkilöstöön.

5. Asian valmistelu

Esitys muodostaa ulosottolainsäädännön kokonaisuudistuksen kolmannen vaiheen. Esitys on valmisteltu oikeusministeriössä. Valmisteluun on osallistunut myös oikeusministeriön nimeämiä ulosoton asiantuntijoita.

Esityksen taustalla ovat osaltaan Ulosotto 2000 -toimikunnan mietintö (komiteanmietintö 1998:2) sekä 16 päivänä marraskuuta 1999 valmistunut ulosoton kehittämisen kokonaissuunnitelma, joka koskee lähivuosien painopistealueita ulosottotoimen kehittämisessä lainsäädännön ja hallinnon osalta. Merkittäviä ovat myös oikeusministeriön oikeuspolitiikan strategiassa (Oikeuspolitiikan strategia ja kehitysnäkymiä vuosiksi 2003—2012) tehdyt maksukyvyttömyyslainsäädäntöä koskevat linjaukset.

Yritystoiminnan jatkuvuutta suojaavilla ehdotuksilla pyritään osaltaan toteuttamaan pääministeri Matti Vanhasen hallituksen yrittäjyyden politiikkaohjelmaa, jonka mukaan maksukyvyttömyyslainsäädäntöä kehitetään elinkelpoisten yritysten tarpeettomien konkurssien välttämiseksi.

Esitys pohjautuu 24 päivänä kesäkuuta 2003 valmistuneeseen ehdotukseen (Oikeusministeriö, Lausuntoja ja selvityksiä 2003:18). Ehdotuksesta varattiin noin 80 viranomaiselle, järjestölle ja yhteisölle tilaisuus lausunnon antamiseen. Lausunnoista on laadittu tiivistelmä (Lausuntoja ja selvityksiä 2004:1).

Lausunnonantajien yleisarviot ehdotuksesta olivat pääosin myönteisiä. Ehdotusta pidettiin tarpeellisena ja perusteltuna. Eräät lausunnonantajat nostivat kuitenkin yleisenä ongelmana esiin velkojien aseman ja ehdotuksen vaikutukset kansalaisten maksumoraaliin. Toisaalta jotkin lausunnonantajat pitivät toistuvaistulon ulosmittaukseen ehdotettuja helpotuksia pieni- ja keskituloisten velallisten kannalta riittämättöminä. Joustavuuden lisäämistä ulosotossa pidettiin hyvänä kehityssuuntana, joka kuitenkin asettaa viranomaistoiminnalle entistä korkeampia laatuvaatimuksia. Ulosottomiesten työmäärän katsottiin lisääntyvän. Lakiteknisesti ehdotusta pidettiin yleensä selkeänä.

Useat lausunnonantajat pitivät tarpeettomasti velallista ja verovelkojaa suosivana ehdotusta, jonka mukaan enintään puolet velallisen saamasta perintöosuudesta voitaisiin käyttää ulosottovelkojen maksamiseen. Lausuntopalautteen johdosta ehdotuksesta on esityksessä luovuttu.

Ehdotus mahdollisuudesta tietyin edellytyksin ulosmitata ja myydä koko yhteisomistusesine sai ristiriitaisen lausuntopalautteen. Eräät lausunnonantajat kannattivat ehdotusta, mutta jotkin pitivät sitä toisen yhteisomistajan omaisuuden suojan ja erityisesti asumisen perusturvan kannalta arveluttavana. Esityksessä ehdotus on säilytetty, mutta ulosmittauksen ja myynnin edellytyksiä on tiukennettu. Toiselle yhteisomistajalle varattaisiin aina ensin tilaisuus ostaa velallisen osuus omaisuudesta. Vakituinen asunto voitaisiin vastoin yhteisomistajan suostumusta myydä vain tuomioistuimen päätöksellä.

Moni lausunnonantaja piti liiallisena ehdotusta, jonka mukaan velallisen raha- ja pankkitilivaroja koskeva erottamisetu nostettaisiin kaksi kertaa suojaosuuden määrään. Tämän johdosta esityksessä ehdotetaan, että määrä olisi puolitoista kertaa suojaosuus.

Lausuntopalautteen johdosta myös ehdotetaan muun muassa, että elinkeinotulon suoja ulotettaisiin koskemaan kaikenlaisia liiketoimintaa harjoittavia yhtiöitä ja muita yhteisöjä. Ehdotuksen mukaan suoja olisi koskenut luonnollisen henkilön lisäksi vain tietynlaisia pienyhtiöitä.

6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Uusi konkurssilaki (120/2004) on tullut voimaan 1 päivänä syyskuuta 2004. Siinä säädetään muun muassa konkurssin alkamisen vaikutuksista ulosottoon nähden. Samassa yhteydessä ulosottolain 3 lukuun on otettu uusi 96 a § ulosottoasian vireilläolosta konkurssin alkamisen jälkeen.

Perintökaaren velkavastuusäännöstön muuttamisesta on annettu laki (783/2004), joka on tullut voimaan 1 päivänä marraskuuta 2004. Sen mukaan saatava, jota koskevan ulosottoperusteen täytäntöönpanokelpoisuus on ulosottolain nojalla päättynyt, on maksettava kuolinpesän varoista, mutta vasta viimesijaisena.

Luottotietolainsäädännön uudistus on vireillä oikeusministeriössä. Myös yrityssaneerauslain arviointi on käynnistynyt vuoden 2004 lopulla oikeusministeriössä.

Esityksessä on otettu huomioon Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen 29 päivänä huhtikuuta 2004 antama tuomio ennakkoratkaisuasiassa C-224/02 (Pusa), jossa oli kysymys toiseen jäsenvaltioon maksettavan tuloveron ottamisesta huomioon Suomesta saadun eläkkeen ulosmittauksessa.

Esitys on sopusoinnussa myös Euroopan neuvoston 9 päivänä syyskuuta 2003 hyväksymän, täytäntöönpanoa koskevan suosituksen Rec(2003)17 kanssa.

Oikeusministeriön syksyllä 2003 asettama työryhmä, jonka tehtävänä oli laatia velkahallintaohjelma, on jättänyt toimenpide-ehdotuksensa 10 päivänä kesäkuuta 2004. Sen laatiminen perustui pääministeri Matti Vanhasen hallituksen hallitusohjelmaan. Toimenpide-ehdotuksessa olevat ulosottoa koskevat ehdotukset on otettu huomioon tässä esityksessä.

Yli sata kansanedustajaa on tehnyt lakialoitteen velan vanhentumisesta annetun lain muuttamisesta (LA 133/2003 vp). Siinä ehdotetaan, että vaikeasti ylivelkaantuneiden asemaa helpotettaisiin säätämällä rahavelan lopullisesta vanhentumisesta.

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Lakiehdotusten perustelut

1.1. Ulosottolaki

1 luku. Yleiset säännökset

5 §. Ulosottomiehen yksinomainen toimivalta. Pykälässä säädetään toimista, jotka kuuluvat pääulosottomiehen eli kihlakunnanvoudin, nimismiehen tai Ahvenanmaan maakunnan maakunnanvoudin yksinomaiseen toimivaltaan. Avustavalla ulosottomiehellä ei ole toimivaltaa suorittaa pykälässä lueteltuja toimia, väliaikaistoimia lukuun ottamatta.

Pykälän 1 kohta koskee eräitä sellaisia päätöksiä, joiden on oikeusturvasyistä perusteltua kuulua ulosottomiehen itsensä toimivaltaan. Nykyisin keinotekoisen järjestelyn sivuuttamista koskeva päätöksenteko kuuluu ulosottomiehelle itselleen. Konkreettisen ulosmittauksen on sivuuttamispäätöksen nojalla toimivaltainen tekemään myös avustava ulosottomies. Asiamuutoksia ei ehdoteta. Kohtaan tehtäisiin vain tekninen muutos, joka johtuu siitä, että keinotekoista järjestelyä koskevan säännöksen pykälänumero muuttuisi 4 luvun 9 §:n 4 momentista luvun 14 §:ksi.

Vastaava tekninen muutos tehtäisiin viittaukseen, joka koskee ehdotetussa 4 luvun 46 §:n 2 momentissa tarkoitettua maksukieltoa silloin, kun velallinen saa liiallisesti luontoisetuja ulosoton välttämiseksi. Nykyisin vastaava säännös on 4 luvun 6 b §:n 3 momentissa.

Uutena säännöksenä ehdotetaan, että ulosottomiehen itsensä tulisi päättää 4 luvun 38 §:ssä tarkoitetun määräämiskiellon soveltamisesta. Yhteisön osuuden tai osakkeiden ulosmittaus ulottaisi mainitun pykälän mukaan välillisesti vaikutuksensa myös yhtiön omaisuuteen silloin, kun yhtiö on velallisen määräysvallassa. Velallinen ei saisi määrätä omaisuudesta tavanomaiseen liiketoimintaan kuulumattomalla tavalla niin, että ulosmitatun osuuden tai ulosmitattujen osakkeiden arvo tuntuvasti alentuu. Määräämiskielto seuraisi suoraan laista. Joskus saattaa kuitenkin olla epäselvää, onko jokin toimi tämän kiellon vastainen. Ratkaisun vaativuuden vuoksi ulosottomiehen itsensä olisi velallisen pyynnöstä tehtävä päätös asiasta.

Ehdotetun 4 luvun 73 ja 74 §:n mukaan olisi tietyin edellytyksin mahdollista ulosmitata koko yhteisomistusesine velalliselle kuuluvan osuuden sijasta. Oikeusturvasyistä on tärkeää, että tällainen keskeisesti sivullisen oikeutta koskeva päätös kuuluu ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan. Tästä otettaisiin säännös puheena olevaan kohtaan. Muulta osin kohta vastaa voimassa olevaa sääntelyä.

Pykälän 5 kohta koskee sellaisen omaisuuden myyntiä, joka on tai saattaa olla vakuusoikeuden kohteena. Kohtaan lisättäisiin toisen yhteisomistajan oikeusturvan vuoksi säännös, jonka mukaan ulosottomiehen tulee itse myydä 5 luvun 82 §:ssä tarkoitettu yhteisomistusesine. Kohta vastaa muutoin asiallisesti nykyistä. Kiinnityskelpoisten kulkuneuvojen osalta kohdassa käytettäisiin ehdotuksessa omaksuttua terminologiaa viittauksin ehdotettuun 4 luvun 3 §:ään.

Pykälän 6 kohdan mukaan ulosottomiehen itsensä tulisi jakaa 5 kohdassa mainitun omaisuuden kauppahinta. Lisäksi muunkinlaisen omaisuuden kauppahinnan jako kuuluisi ulosottomiehelle aina silloin, kun asianosaisluettelo on laadittu. Säännökset siitä, milloin asianosaisluettelo on laadittava irtaimen ja kiinteän omaisuuden myynnissä, olisivat 5 luvun 32 ja 44 §:ssä. Se, että myös irtaimen myynnissä on laadittu asianosaisluettelo, tarkoittaa yleensä sitä, että myynnissä on otettava huomioon kilpailevia vaateita. Etuoikeussäännösten soveltaminen edellyttää pääulosottomiehen ratkaisua. Nykyisin kohdassa mainittu erityinen jakomenettely korvattaisiin asianosaisluettelon ja siihen perustuvan jakoluettelon laatimisella.

Pykälän 7 kohta koskee maksu- tai palautusvelvollisuuden asettamista eräissä tapauksissa. Kohtaan tehtäisiin tekniset muutokset muuttuvien pykälänumeroiden johdosta. Viittaus 4 luvun 9 b §:ään, joka koskee kohtuullisen palkan arviointiin liittyvää maksuvelvoitetta, muutettaisiin viittaukseksi ehdotettuun 4 luvun 47 §:ään. Ostajan korvausvelvollisuutta koskeva viittaus 5 luvun nykyisiin säännöksiin muutettaisiin koskemaan ehdotettua 5 luvun 25 §:ää, johon koottaisiin eri omaisuuslajien osalta huutokauppaostajaa koskevat korvaussäännökset. Muulta osin kohta säilyisi muuttumattomana.

Ulosottomies saisi ehdotetun 4 luvun 35 §:n nojalla asettaa toimitsijan hoitamaan ulosmitattua omaisuutta, kantamaan tuloa tai korjaamaan sadon. Tästä päättäisi nykyiseen tapaan puheena olevan pykälän 8 kohdan mukaan ulosottomies itse. Toimitsijan osalta tehtäisiin uutta pykälänumeroa koskeva muutos, ja muulta osin kohta säilyisi ennallaan.

4 luku. Ulosmittaus

Ulosottolain 4 luvussa säädettäisiin nykyiseen tapaan omaisuuden ulosmittauksesta. Luvun alkuosaan otettaisiin säännökset, jotka koskevat lähtökohtaisesti kaikenlaatuisen omaisuuden ulosmittausta. Luvun loppuosassa olisivat palkkaa, elinkeinotuloa, saatavaa ja eräitä oikeuksia sekä yhteisomistusta ja kuolinpesää koskevat erityissäännökset.

Yleinen säännös ja määritelmiä

Luvun 1—4 §:ään otettaisiin yleinen säännös sekä määritelmäsäännöksiä. Luvun määritelmäsäännökset soveltuisivat koko ulosottolakiin, mutta ne otettaisiin puheena olevaan lukuun, jotta ne olisivat luontevassa asiayhteydessään. Määritelmäsäännöksiä on myös 1 luvun alussa.

1 §. Maksuvelvoitteen täytäntöönpano. Pykälään otettaisiin lähinnä lain systematiikkaa selventävä yleinen säännös maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta. Pykälä korvaisi nykyisen 4 luvun 1 §:n. Lain 1 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan maksuvelvoitteella tarkoitetaan velvoitetta raha- tai tavarasuoritukseen. Käytännössä maksuvelvoitteet ovat nykyaikana rahamääräisiä, ja lajiesinettä koskevat tavaramääräiset maksuvelvoitteet ovat hyvin harvinaisia. Täytäntöönpanosta, joka koskee irtaimen erityisesineen luovutusvelvoitetta, säädetään 6 a luvun 9—11 §:ssä.

Monissa tapauksissa velallisen omaisuuden ulosmittaus voidaan välttää, kun velallinen maksaa itse hakijan saatavan ulosottomiehelle. Maksukehotuksesta ja maksuajasta säädettäisiin luvun 5 ja 6 §:ssä.

Puheena olevan pykälän 1 momentista ilmenisi kokoavasti, että rahamääräinen maksuvelvoite pannaan täytäntöön ulosmittaamalla velallisen omaisuutta, minkä jälkeen täytäntöönpanossa edetään omaisuuden 5 luvun mukaiseen myyntiin, jos omaisuus on senlaatuista, että se edellyttää myymistä. Tämän jälkeen täytäntöönpanossa seuraa 6 luvun mukainen kertyneiden varojen jako ja tilitys.

Momentista ilmenisi samalla heti luvun alussa, että ulosmittaus voidaan kohdistaa vain velallisen omaisuuteen. Sivullisen asemesta ulosmittauksessa ja ulosmittauksen kohteesta muutoin säädettäisiin tarkemmin jäljempänä puheena olevassa luvussa.

Momentissa säädettäisiin, että velallisen omaisuutta ei saa ulosmitata enempää kuin on tarpeen hakijan saatavan suorittamiseksi. Tämä tarkoittaa niin sanottua liiallisen ulosmittauksen kieltoa. Kielto ilmentää osaltaan 1 luvun 19 §:ssä tarkoitettuun asianmukaisuuden vaatimukseen kuuluvaa suhteellisuusperiaatetta. Muista ulosmittauskielloista säädettäisiin jäljempänä puheena olevassa luvussa, muun muassa turhan ulosmittauksen kiellosta 16 §:ssä.

Toisaalta velallisen omaisuutta on ulosmitattava hakijan saatavan suorittamiseksi riittävä määrä. Jollei ulosmittauskelpoista omaisuutta löydy riittävästi, ulosotto päättyy 3 luvun 95 §:ssä tarkoitettuun varattomuusesteeseen.

Hakijan saatavalla tarkoitetaan lain 1 luvun 1 c §:n mukaan ulosottoperusteessa vahvistettua saatavan pääomaa, korkoa ja kuluja korkoineen taikka sitä osaa näistä, johon hakija on rajoittanut hakemuksensa. Arvioitaessa ulosmittauksen määrää on otettava huomioon paitsi omaisuudesta todennäköisesti saatava kauppahinta, myös omaisuudesta päältä päin maksettavat ulosottomaksut, täytäntöönpanokulut ja mahdolliset muut saatavat, joista omaisuus vastaa hakijaa paremmalla etuoikeudella. Ennen ulosmittausta omaisuus joudutaan yleensä arvioimaan alustavasti. Ulosottomies voi myös suorittaa 3 luvun 18 §:ssä tarkoitetun väliaikaistoimen täytäntöönpanon jatkumisen turvaamiseksi.

Se, kuinka tarkoin liiallisen ulosmittauksen kieltoa pystytään noudattamaan, riippuu myös ulosmittauksen kohteena olevan omaisuuden laadusta. Esimerkiksi rahavarojen ulosmittaus pystytään tarkoin rajoittamaan hakijan saatavan määrään. Sen sijaan muu omaisuus joudutaan ulosmittaamaan yleensä yhtenä kokonaisuutena. Liiallisen ulosmittauksen kielto ei estä ulosmittaamasta viime kädessä saatavaan nähden arvokastakin omaisuutta. Ulosmittausjärjestyksestä säädetään luvun 24 ja 25 §:ssä.

Pykälän 1 momentin mukaisesta pääsäännöstä, jonka mukaan ulosmittaus toimitetaan omaisuuden myymisen ja varojen tilittämisen tarkoituksessa, säädettäisiin poikkeus pykälän 2 momentissa. Ulosottomies saisi toimittaa erikseen säädetyissä tapauksissa ulosmittauksen ulosoton jatkumisen turvaamiseksi. Tällaista ulosmittausta kutsuttaisiin laissa turvaavaksi ulosmittaukseksi. Turvaavaan ulosmittaukseen sovellettaisiin tavanomaisia ulosmittausta ja sen edellytyksiä koskevia säännöksiä. Täytäntöönpano ei kuitenkaan yleensä jatkuisi omaisuuden myyntiin ja varojen tilitykseen. Muun muassa liiallisen ulosmittauksen kielto koskisi myös turvaavaa ulosmittausta.

Turvaava ulosmittaus eroaa 3 luvun 18—20 §:ssä säännellystä väliaikaistoimesta, joka voidaan suorittaa tietyin edellytyksin silloin, kun ulosmittausta ei vielä voida toimittaa.

Turvaavan ulosmittauksen tarkoituksena olisi täytäntöönpanon mahdollisen jatkumisen turvaaminen. Sen toimittamisella voitaisiin estää velallista hävittämästä tai luovuttamasta ulosmitattua omaisuuttaan tai muuten käyttämästä määräysvaltaansa omaisuuteen.

Saatava, jonka perimiseksi turvaava ulosmittaus on toimitettu, saisi normaaliin tapaan jako-osan, jos kyseinen omaisuus ulosmitataan ja myydään muun saatavan suorittamiseksi.

Momentti ei antaisi ulosottomiehelle yleistä toimivaltaa toimittaa ulosmittaus ilman jatkotoimien tarkoitusta, vaan turvaavan ulosmittauksen tilanteista ja edellytyksistä säädettäisiin erikseen ulosottolaissa. Tällaisia säännöksiä on puheena olevan luvun maksuaikaa koskevassa 6 §:ssä sekä maksusuunnitelmaa ja maksusopimusta koskevassa 62 ja 63 §:ssä. Turvaavaa ulosmittausta voitaisiin käyttää yhdessä näiden vaihtoehtoisten perintäkeinojen kanssa. Esimerkiksi annettaessa velalliselle 6 §:n nojalla maksuaikaa voitaisiin samalla ulosmitata turvaavasti velallisen omaisuutta siltä varalta, ettei velallinen maksuaikaa saatuaankaan maksa hakijan saatavaa.

Myöskään turvaavalla ulosmittauksella ei saa aiheuttaa vastaajalle tai sivulliselle suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaatii. Olisi esimerkiksi usein perusteltua jättää turvaavasti ulosmitattu irtain esine velallisen haltuun ja käyttöön ehdotetun 31 ja 41 §:n mukaisesti.

Turvaava ulosmittaus olisi luonteeltaan väliaikainen. Esimerkiksi luvun 6 §:ssä tarkoitetussa tilanteessa turvaava ulosmittaus luonnollisesti peruutetaan, jos velallinen maksuaikaa saatuaan maksaa hakijan saatavan. Muussa tapauksessa täytäntöönpano jatkuisi maksuajan jälkeen normaaliin tapaan. Alun perin turvaavasti ulosmitattu omaisuus voitaisiin tällöin välittömästi myydä.

Jos maksuvelvoite on poikkeuksellisesti tavaramääräinen, se pantaisiin täytäntöön ulosmittaamalla kyseistä tavaraa velalliselta. Pykälän 3 momentista ilmenisi selventävästi se, ettei ulosottomies voi muuntaa ulosottoperusteessa asetettua tavaramääräistä maksuvelvoitetta rahamääräiseksi. Tavaramääräisen velvoitteen täytäntöönpanolle on este, jollei tuomitun lajista tavaraa löydetä tuomittua määrää. Jos sen sijaan ulosottoperusteessa on asetettu toissijainen rahamääräinen maksuvelvoite, tämä pannaan silloin täytäntöön.

2 §. Palkka. Pykälään otettaisiin käytännössä tärkeä määritelmäsäännös siitä, mitä ulosottolaissa tarkoitetaan palkalla. Pykälässä säädettäisiin myös siitä, mihin muihin etuuksiin palkkaa koskevia säännöksiä sovelletaan. Pykälä vastaa pääosin nykytilaa.

Pykälässä tarkoitettuun palkkaan ja muihin etuuksiin sovellettaisiin palkan ulosmittausta koskevia säännöksiä. Tämä merkitsee muun muassa, että etuuden ulosmittauksessa sovellettaisiin palkan ulosmittauksen määrällisiä rajoituksia, kun taas muunlainen saatava ulosmitataan yleensä kokonaan. Elinkeinon- tai ammatinharjoittajaa suojaisivat kuitenkin elinkeinotulon ulosmittausta koskevat määrälliset rajoitukset, joista säädettäisiin luvun 64 ja 65 §:ssä.

Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan palkalla tarkoitetaan kaikenlaista palkkaa, palkkiota, luontoisetua sekä muuta etuutta ja korvausta, joka saadaan työ- tai virkasuhteessa, samoin kuin ennakkoperintälain (1118/1996) 13 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua muuta etuutta. Säännös vastaa pääosin voimassa olevan 4 luvun 6 b §:n 1 momentin kahta ensimmäistä virkettä. Ulosottolain mukainen palkan käsite olisi edelleen laaja. Merkitystä ei olisi sillä, millä nimikkeellä palkkaa suoritetaan. Palkkaa on myös esimerkiksi provisiopalkka ja vuosilomakorvaus. Luontoisetujen arvon määrittämisestä säädettäisiin luvun 46 §:ssä.

Momenttiin otettaisiin uusi säännös siitä, että ulosottolaissa palkalla tarkoitetaan ennakkoperintälain 13 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua muutakin etuutta. Tulkinnanvaraisuuksien vähentämiseksi ja ulosottokäytännön helpottamiseksi on perusteltua, että palkan käsite ulosotossa pitkälti vastaa palkan käsitettä veron ennakkoperinnässä.

Ennakkoperintälain mainitun kohdan mukaan palkalla tarkoitetaan myös kokouspalkkiota, henkilökohtaista luento- ja esitelmäpalkkiota, hallintoelimen jäsenyydestä saatua palkkiota, toimitusjohtajan palkkiota, avoimen yhtiön ja kommandiittiyhtiön yhtiömiehen nostamaa palkkaa sekä luottamustoimesta saatua korvausta. Tällaiset palkkiot, etuudet ja korvaukset olisivat siten myös ulosottolaissa tarkoitettua palkkaa.

Tulopohjan laskemisesta silloin, kun palkasta ei toimiteta ennakonpidätystä, on erityissäännös ehdotetussa luvun 45 §:n 2 momentissa.

Momentin toisen virkkeen mukaan ulosmittaamatta jätettäisiin kohtuullinen korvaus matkakuluista, omien työvälineiden käyttämisestä ja muista työn suorittamisen edellyttämistä kustannuksista. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 6 b §:n 1 momentin viimeistä virkettä. Kohtuullisen tason ylittäviltä osin korvaus ulosmitattaisiin palkkana ehdotetun momentin ensimmäisen virkkeen nojalla. Kohtuullisuuden arvioinnissa voitaisiin pitää lähtökohtana verotuksessa hyväksyttyjä määriä.

Momenttiin otettaisiin lisäksi uusi säännös siitä, että työnantajan myöntämä etuus, jonka saaminen tai arvo perustuu pörssinoteeraukseen tai sattumanvaraiseen seikkaan, saadaan ulosmitata kokonaan. Säännöksellä tarkoitetaan lähinnä ulosmittauskelpoisia työsuhdeoptioita. Nykyisin on jossakin määrin epäselvää, sovelletaanko optioihin palkan ulosmittausta koskevia rajoituksia. Näillä rajoituksilla turvataan kuitenkin velallisen ja hänen perheensä vähimmäistoimeentuloa, eikä siten ole perusteltua, että rajoituksia sovellettaisiin myös optioihin, jotka saattavat olla määrältään hyvinkin huomattavia lisäpalkkioita. Ehdotettu säännös poikkeaa ennakkoperintälain 13 §:n 3 momentista, jonka mukaan palkaksi katsotaan myös muun muassa tuloverolain (1535/1992) 66 §:ssä tarkoitetut edut.

Työntekijän oman työn tulokseen sidottu palkkio, kuten provisio- tai bonuspalkka, olisi ulosottolaissa tarkoitettua palkkaa. Sen sijaan työntekijän omaan työhön nähden sattumanvaraiseen seikkaan, kuten koko työnantajayrityksen tulokseen, sidottu palkkio ulosmitattaisiin kokonaan.

Ulosottolaissa tarkoitettua palkkaa eivät olisi esimerkiksi yhtiön osakkaalleen maksamat osingot tai tämän nostama osakaslaina. Joskus tällainen tulo voisi olla elinkeinotuloa ehdotetun 65 §:n mukaisesti.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännökset palkkaa koskevien säännösten soveltamisesta eräisiin muihin etuuksiin ja korvauksiin. Momentin 1 kohdassa olisi nykyistä 4 luvun 7 §:n 1 momenttia asiallisesti vastaava säännös siitä, että palkkaa koskevia säännöksiä sovelletaan myös eläkkeeseen sekä sairauspäivärahaan ja muihin sellaisiin palkan sijasta maksettaviin toimeentuloetuuksiin ja korvauksiin, joiden ulosmittaamista ei ole laissa kielletty. Palkan tavoin ulosmitattaisiin ulosmittauskelpoinen eläke ja mainitut toimeentuloetuudet ja korvaukset. Ulosmittauskelpoisia ovat esimerkiksi työeläkkeet, ansiosidonnainen työttömyyspäiväraha sekä äitiys-, isyys- ja vanhempainraha.

Tietyn etuuden ulosmittaus on saatettu kieltää ulosottolaissa tai muussa lainsäädännössä. Ulosmittauskieltoja on muun muassa ehdotetussa luvun 19 §:ssä. Ulosmittauskelvottomia ovat esimerkiksi kansaneläke ja työttömän peruspäiväraha. Ulosmittauskelvottomatkin etuudet otettaisiin nykyiseen tapaan yleensä laskennallisesti huomioon palkan ulosmittauksen tulopohjassa. Tästä olisi säännös 45 §:n 1 momentissa.

Etuuden tai korvauksen täytyy olla palkan sijasta maksettava, jotta sen ulosmittaukseen sovellettaisiin palkan ulosmittausta koskevia säännöksiä. Tällainen on esimerkiksi korvaus, joka maksetaan tulojen vähentymisestä. Sen sijaan esimerkiksi velallisen vahinkovakuutuksen perusteella saama korvaus tietyn omaisuuden vahingoittumisesta ulosmitataan kokonaan. Eläkkeellä tarkoitettaisiin säännöksessä myös mahdollisesti elinkoron nimellä maksettavaa eläkettä.

Momentin 2 kohdan mukaan palkkaa koskevia säännöksiä sovellettaisiin myös korvaukseen, joka maksetaan luonnolliselle henkilölle patenttia koskevan oikeuden, tekijänoikeuden ja muun vastaavan immateriaalioikeuden luovutuksesta tai käyttämisestä. Säännös vastaa asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 6 c §:ssä olevaa säännöstä. Ulosmittauksen määrästä olisi erityissäännös 55 §:ssä.

Momentin 3 kohtaan otettaisiin uusi säännös siitä, että palkkaa koskevia säännöksiä sovelletaan myös apurahaan tai muihin vastaaviin varoihin, jotka julkisyhteisö tai yleishyödyllinen yhteisö tai säätiö on myöntänyt luonnolliselle henkilölle, jollei saaja osoita, että varat on myönnetty 19 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaiseen määrätarkoitukseen. Oletuksena olisi, että apuraha, stipendi tai vastaava on tarkoitettu saajansa elinkustannusten kattamiseen ja että se siten ulosmitataan kuten palkka. Velallinen voisi kuitenkin osoittaa, että varat on myönnetty säädettyyn määrätarkoitukseen, jolloin niitä ei saisi lainkaan ulosmitata. Tältä osin viitataan mainitun säännöksen perusteluihin.

Muun kuin julkisyhteisön tai yleishyödyllisen yhteisön tai säätiön myöntämät varat ulosmitattaisiin kokonaan, jollei niitä muutoin voitaisi pitää palkkana, esimerkiksi työnantajan stipendin nimellä myöntämänä palkanlisänä. Samoin ulosmitattaisiin kokonaan esimerkiksi jo tehdystä tieteellisestä tai taiteellisesta työstä saatu tunnustuspalkinto, jota ei ole tarkoitettu saajan tulevien elinkustannusten kattamiseen.

3 §. Alus ja kiinnityskelpoinen auto. Pykälään otettaisiin uudet määritelmäsäännökset siitä, mitä ulosottolaissa tarkoitetaan aluksella ja kiinnityskelpoisella autolla. Säännökset ovat tarpeen sääntelyn selkeyden vuoksi. Laissa on pyritty käyttämään lyhyitä käsitteitä. Säännökset eivät merkitsisi asiallista muutosta nykytilaan. Pykälässä tarkoitettuja kiinnityskelpoisia kuljetusvälineitä koskevat eräät erityissäännökset muun muassa ehdotetussa 5 luvussa.

Pykälän 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan aluksella tarkoitetaan aluskiinnityslaissa (211/1927) tarkoitettua alusta ja muuta aluskiinnityksen ja sen tuottaman panttioikeuden kohdetta. Aluskiinnityslain 23 §:n mukaan kiinnittää voidaan alusrekisteriin merkitty alus sekä myös alusrakennusrekisteriin merkitty rakenteilla oleva alus. Aluskiinnitys tuottaa aluskiinnityslain 30 §:n 1 momentin mukaan panttioikeuden paitsi alukseen ja sen tarpeistoon, myös rahtiin, haverimaksuun ja alukselle aiheutetun vahingon korvaukseen, jos nämä vielä ovat maksamatta tai päällikön tai aluksen asiamiehen hallussa. Muunlaisiin kuin alusrekisteriin tai alusrakennusrekisteriin merkittyihin aluksiin, kuten pienveneisiin, sovellettaisiin nykyiseen tapaan tavallista irtainta omaisuutta koskevia ulosottolain säännöksiä.

Pykälän 1 momentin toisen virkkeen mukaan mitä ulosottolaissa säädetään aluksesta, koskee myös kiinnityksestä ilma-aluksiin annetussa laissa (211/1928) tarkoitettua ilma-alusta ja muuta ilma-aluskiinnityksen ja sen tuottaman panttioikeuden kohdetta. Mainitun lain 1 §:n mukaan kiinnittää voidaan ilma-alus, joka on Suomessa rekisteröity tai merkitty ilma-alusrekisterin liitteeseen. Lain 4 §:n mukaan kiinnitys tuottaa panttioikeuden ilma-alukseen ja sen varusteisiin sekä vahingonkorvaukseen. Ilma-alusrekisteristä säädetään ilmailulain (281/1995) 2 luvussa.

Kiinnityskelpoisella autolla tarkoitetaan ulosottolaissa ehdotetun 2 momentin mukaan autokiinnityslaissa (810/1972) tarkoitettua autoa ja muuta autokiinnityksen ja sen tuottaman panttioikeuden kohdetta. Autokiinnityslain 1 §:n mukaan kiinnittää voidaan rekisteriin merkitty kuorma-auto ja linja-auto, kuorma-autoon kytkettäväksi hyväksytty perävaunu sekä erikoisauto, traktori, moottorityökone ja moottorikäyttöinen laite. Lain 5 §:n mukaan kiinnitys tuottaa panttioikeuden autoon ja sen tarpeistoon sekä vahingonkorvaukseen. Rekisteröinnistä säädetään ajoneuvojen rekisteröinnistä annetussa asetuksessa (1598/1995).

Momentissa tarkoitettuihin autoihin viitattaisiin ulosottolain säännöksissä käsitteellä kiinnityskelpoinen auto. Muunlaisiin autoihin, esimerkiksi henkilöautoihin, sovellettaisiin tavallista irtainta omaisuutta koskevia säännöksiä, kuten nykyisinkin.

Autokiinnityslain voimassa olevan 22 §:n 2 momentin mukaan mitä ulosottolaissa säädetään linja- ja kuorma-autosta sekä perävaunusta, koskee myös muita autokiinnityslain 1 §:ssä tarkoitettuja kiinnityksen kohteita. Ehdotettu ulosottolain säännös korvaisi mainitun säännöksen, joka ehdotetaan 4. lakiehdotuksessa tarpeettomana kumottavaksi.

4 §. Kiinteistöä koskevien säännösten soveltamisala. Pykälään otettaisiin määritelmäsäännös siitä, millaiseen omaisuuteen ulosottolain kiinteistöä koskevia säännöksiä sovelletaan. Mitä kiinteistöstä säädetään, koskisi myös kiinteistön määräalaa ja määräosaa sekä soveltuvin osin sellaista maanvuokraoikeutta tai muuta käyttöoikeutta, joka voidaan maakaaren (540/1995) 19 luvun 1 §:n mukaan kiinnittää. Tällaisen kiinteän omaisuuden ulosmittaamiseen ja myyntiin sovellettaisiin siten kiinteistöä koskevia ulosottolain säännöksiä. Ehdotettu pykälä vastaa asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 32 §:n 1 ja 2 momentissa olevia säännöksiä, jotka on uudistettu maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995.

Puheena olevassa pykälässä tai muuallakaan ulosottolaissa ei olisi yleistä kiinteistön määritelmää, jollaista ei ole myöskään nykyisessä ulosottolaissa eikä maakaaressa. Ulosottolaissa kiinteistön käsitettä käytetään sen tavanomaisessa kiinteistöoikeudellisessa merkityksessä. Kiinteistöjä ovat itsenäiset maanomistuksen yksiköt, jotka kiinteistörekisterilain (392/1985) 2 §:n mukaan merkitään kiinteistörekisteriin. Näistä ulosmittauksen kohteena ovat lähinnä tilat ja tontit.

Maakaaren 19 luvun 1 §:n mukaan kiinnitys saadaan vahvistaa maanvuokraoikeuteen ja muuhun toisen maahan kohdistuvaan määräaikaiseen käyttöoikeuteen, jos oikeus saadaan siirtää kolmannelle kiinteistön omistajaa kuulematta ja jos alueella on tai sille saadaan sopimuksen mukaan rakentaa oikeuden haltijalle kuuluvia rakennuksia tai laitteita. Kiinnityksen vahvistamisen edellytyksenä on, että käyttöoikeus on kirjattu. Merkitystä ei sen sijaan olisi sillä, onko käyttöoikeuteen kulloinkin vahvistettu panttioikeuskiinnitys.

Muihin kiinteistöön kohdistuviin erityisiin oikeuksiin, kuten soranotto-oikeuteen ja metsänhakkuuoikeuteen, sovellettaisiin ulosottolain irtainta omaisuutta koskevia säännöksiä, kuten nykyisinkin. Kiinteää omaisuutta eivät ole myöskään esimerkiksi sellaisen kiinteistöosakeyhtiön osakkeet, joka omistaa kiinteistön, eikä pesäosuus kuolinpesässä, johon kuuluu kiinteistö.

Maksukehotus ja maksuaika

Voimassa olevassa 4 luvussa ei ole säännöksiä maksukehotuksen tai maksuajan antamisesta velalliselle. Niitä koskevat käytännössä tärkeät säännökset ehdotetaan otettaviksi luvun 5 ja 6 §:ään. Maksusuunnitelmasta ja -sopimuksesta säädettäisiin jäljempänä 59—63 §:ssä.

5 §. Maksukehotus. Ennen muihin täytäntöönpanotoimiin ryhtymistä velalliselle on ulosottohakemuksen saapumisen jälkeen käytännössä vakiintuneesti annettu kehotus maksaa hakijan saatava. Velallinen saa näin tilaisuuden itse suorittaa hakijan saatavan ulosottomiehelle ilman ulosmittausta. Huomattava osa ulosottolaitoksen perimästä rahamäärästä kertyykin velallisten omista suorituksista.

Ulosottolain nykyisen 3 luvun 33 §:n mukaan vastaajalle on viipymättä annettava vireilletuloilmoitus, kun hakemus on saapunut vastaavalle ulosottomiehelle. Ilmoitusta ei kuitenkaan tarvitse antaa, jos vastaajan olinpaikkaa ei ole saatu selville tai on aihetta olettaa, että ilmoitus tuntuvasti vaikeuttaa täytäntöönpanoa. Vireilletuloilmoitukseen merkitään muun muassa maksukehotus.

Puheena olevassa pykälässä maksukehotuksesta säädettäisiin tarkemmin. Pykälän 1 momentissa ensinnäkin todettaisiin, että maksukehotuksen antamisesta säädetään mainitussa 3 luvun 33 §:ssä. Maksukehotusta ei siten annettaisi niissä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa vireilletuloilmoitustakaan ei anneta.

Maksukehotuksessa asetettaisiin määräpäivä, jolloin velallisen on viimeistään suoritettava hakijan saatava ulosottomiehelle. Maksulle varatun määräajan tulisi olla lyhyt, mutta kuitenkin riittävä siihen, että velallisella on mahdollisuus maksaa saatava. Määräaika voisi olla esimerkiksi yhdestä kolmeen viikkoa. Määräajan pituus jäisi ulosottokäytännön ja tarvittaessa ulosottomiehen tapauskohtaisen harkinnan varaan. Tarkoitus ei ole tältä osin muuttaa nykyistä käytäntöä.

Maksukehotuksen sisällöstä ei muutoin ole tarpeen säätää tarkemmin laissa. Velalliselle annettaisiin tiedot, jotka ovat tarpeen tilisiirtolomakkeella tai vastaavalla tavalla maksamista varten. Vireilletuloilmoitus ja maksukehotus tulostetaan käytännössä ulosoton tietojärjestelmästä. Vireilletuloilmoitukseen merkitään myös muun muassa tarpeelliset asianhallintatiedot, vastaava avustava ulosottomies, hänen yhteystietonsa sekä yhteydenottokehotus.

Maksukehotuksen antaminen merkitsee, että velalliselle varataan tilaisuus itse maksaa saatava, joten täytäntöönpanossa ei voida edetä ulosmittaukseen ennen asetettua määräpäivää. Jos on aihetta olettaa, että vireilletuloilmoitus maksukehotuksineen tuntuvasti vaikeuttaa täytäntöönpanoa, ilmoitusta ei lainkaan tarvitse antaa.

Väliaikaistoimen suorittaminen olisi kuitenkin momentin mukaan mahdollista ennen maksukehotuksen määräpäivää. Väliaikaistoimen edellytykset ja peruuttaminen määräytyvät 3 luvun 18—20 §:n mukaisesti.

Veronpalautusten ulosmittaus toimitetaan käytännössä automaattisen tietojenkäsittelyn avulla. Olisi käytännössä hyvin hankalaa, jollei veronpalautusta voitaisi ulosmitata velalliselle annettuna maksukehotuksen määräaikana. Velallisen kannalta ei juuri ole merkitystä sillä, maksaako hän hakijan saatavan itse ulosottomiehelle vai otetaanko suoritus hänelle tulevasta veronpalautuksesta. Tämän vuoksi momentissa säädettäisiin nimenomaisesti, että veronpalautuksen ulosmittaus saadaan tarvittaessa toimittaa ennen maksukehotuksessa asetettua määräpäivää. Jos velallinen maksaa saatavan veronpalautuksen ulosmittauksesta huolimatta, ylimääräinen suoritus palautetaan velalliselle, jollei sitä tarvita muiden ulosotossa olevien saatavien suoritukseksi.

Mainitun 3 luvun 33 §:n mukaan vireilletuloilmoitusta ja siihen sisältyvää maksukehotusta ei kaikissa tapauksissa tarvitse antaa velalliselle. Näitä tilanteita varten puheena olevan pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että jos maksukehotusta antamatta on ulosmitattu omaisuutta, joka on muutettava rahaksi, velalliselle tulee jälkikäteen varata tilaisuus suorittaa hakijan saatava. Nimenomaista säännöstä asiasta on pidetty tarpeellisena velallisen oikeusturvan vuoksi. Säännös täydentäisi 3 luvun 36 §:n 3 momentin ensimmäisessä virkkeessä olevaa säännöstä.

Velalliselle varattaisiin tilaisuus maksuun ennen ulosmitatun omaisuuden myyntiä. Jos omaisuus on senlaatuista, ettei se edellytä rahaksi muuttamista, jälkikäteistä tilaisuutta maksamiseen ei tarvitsisi varata. Maksutilaisuutta ei voitaisi varata silloin, kun velallisen olinpaikkaa ei ole saatu selville. Tilaisuus voitaisiin varata sopivalla tavalla, esimerkiksi ulosmittauksen jälki-ilmoituksen yhteydessä tai puhelimitse. Jos velallinen maksaa hakijan saatavan, ulosmittaus on luonnollisesti peruutettava.

Pykälän 3 momenttiin otettaisiin lisäksi säännös siitä, että jos velallinen maksaa saatavan viimeistään maksukehotuksessa asetettuna määräpäivänä, asian vireilletuloa ei merkitä 1 luvun 31 §:ssä tarkoitettuun todistukseen. Ei ole perusteltua, että asia merkittäisiin tällaiseen julkiseen todistukseen silloinkin, kun velallinen itse maksaa saatavan määräaikana. Saatavan aiempi maksamatta jääminen on saattanut aiheutua esimerkiksi unohduksesta. Se, ettei merkintää tehdä, kannustaa samalla velallista noudattamaan ulosoton maksukehotusta. Asiasta ilmoitettaisiin velalliselle vireilletuloilmoituksessa. Asian vireilletulo sen sijaan merkittäisiin mainittuun todistukseen, jos velallinen maksaa saatavan vasta ehdotetussa 6 §:ssä tarkoitettuna maksuaikana.

6 §. Maksuaika. Pykälään otettaisiin uudet säännökset maksuajan antamisesta velalliselle. Myös nykyisessä ulosottokäytännössä velalliselle on saatettu antaa jonkin verran maksuaikaa ulosottomiehen harkinnan perusteella.

Pykälän 1 momentista ilmenisi se lähtökohta, että jollei velallinen noudata 5 §:ssä tarkoitettua maksukehotusta, täytäntöönpanossa edetään ulosmittaukseen. Ulosotossa on lähtökohtaisesti siirryttävä pakottavien keinojen käyttöön, jollei velallinen suorita hakijan koko saatavaa maksukehotuksen saatuaan.

Kun maksukehotuksen määräajan jälkeen asiassa siirrytään ulosmittaukseen, siinä olisi noudatettava yleistä joutuisuusvaatimusta. Lain 3 luvun 21 §:n mukaan täytäntöönpanotoimitus on pidettävä ilman aiheetonta viivytystä. Täytäntöönpanoa saadaan kuitenkin lykätä, jos sitä voidaan pitää vastaajan edun mukaisena eikä lykkääminen aiheuta hakijalle vähäistä suurempaa haittaa. Tämän yleissäännöksen nojalla ulosottomies voisi jossakin määrin lykätä ulosmittausta, vaikka velalliselle ei annettaisikaan varsinaista maksuaikaa puheena olevan pykälän nojalla.

Momentissa mainituin edellytyksin ulosottomies saisi antaa velalliselle maksuaikaa yli maksukehotuksessa asetetun määräpäivän. Maksuaikaa annettaisiin erityisestä syystä velallisen pyynnöstä. Maksuaikaa koskeva pyyntö tulisi yleensä esittää ennen maksukehotuksessa asetettua määräpäivää. Pyyntö voitaisiin esittää myös määräpäivän jälkeen ennen ulosmittausta, mutta maksuajan antamiseen olisi tällöin yleensä syytä suhtautua pidättyvämmin.

Maksuaikaa annettaisiin vain erityisestä syystä. Voidaan lähteä siitä, että velallinen on yleensä jo ennen ulosottoasian vireilletuloa saanut riittävästi maksuaikaa. Erityinen syy voisi olla esimerkiksi velallisen sairastuminen tai työttömyysjakso.

Maksuajan antaminen lisäksi edellyttäisi, että velallista voidaan pitää maksuhaluisena ja maksukykyisenä, toisin sanoen että velallinen todennäköisesti suorittaa hakijan saatavan saadessaan maksuaikaa. Täytäntöönpanoa ei saisi viivyttää tarpeettomalla maksuajan myöntämisellä. Ulosottomieheltä ei kuitenkaan voida edellyttää velallisen maksukyvyn tarkkaa selvittämistä, vaan maksuaikaa annettaisiin ulosottomiehen käytettävissä olevan selvityksen perusteella.

Ulosottomies voisi antaa maksuaikaa enintään kolme kuukautta laskettuna maksukehotuksessa asetetusta määräpäivästä. Tämä enimmäisaika mahdollistaa merkittävän maksuajan antamisen velalliselle ilman, että kuitenkaan jouduttaisiin olennaisesti tinkimään täytäntöönpanon joutuisuuden vaatimuksesta.

Hakijan suostumuksella maksuaikaa voitaisiin antaa enemmänkin kuin kolme kuukautta. Hakija voisi ilmoittaa suostumuksensa esimerkiksi hakemuksessaan tai velallinen voisi esittää siitä selvityksen. Jos hakija suostuu maksuaikaan, ulosottomiehen tulisi se yleensä myöntää. Hakemuksen katsottaisiin kuitenkin raukeavan, jos hakija on suostunut yli kuuden kuukauden maksuaikaan. Muussa tapauksessa asiat voisivat jäädä tähän tilaan pitkäksi ajaksi. Jos maksuaikaa halutaan antaa mainittuja aikarajoja enemmän, tämä tulisi toteuttaa ehdotetun 59 tai 60 §:n mukaisen maksusuunnitelman tai -sopimuksen avulla.

Lain 3 luvun 32 §:n yleissäännöksen varaan jäisi se, milloin hakijaa tulee kuulla harkittaessa maksuajan antamista. Hakijalle tulisi varata tilaisuus tulla kuulluksi, jos asialla arvioidaan olevan hänelle huomattava merkitys.

Maksuaikaa voitaisiin antaa paitsi hakijan koko saatavalle myös sen osalle. Velallinen voisi esimerkiksi maksaa puolet saatavasta heti ja puolet kuukauden kuluttua.

Maksuaikana täytäntöönpanossa ei voitaisi edetä. Ulosottomies saisi kuitenkin tarvittaessa toimittaa mahdollista myöhempää täytäntöönpanoa turvaavan ulosmittauksen. Ulosmitata voitaisiin esimerkiksi velallisen henkilöauto siltä varalta, ettei velallinen maksakaan saatavaa maksuaikana. Turvaava ulosmittaus saattaa joskus olla tarpeen, jos velallisen todellinen maksuhalu tai -kyky on jossakin määrin epävarma, mutta maksuajan antamista pidetään kuitenkin perusteltuna. Mitä pidempi maksuaika velalliselle annetaan, sitä tarpeellisempi turvaava ulosmittaus saattaa olla.

Maksuajan antaminen lapselle tulevan elatusavun suorittamiseksi ei ole perusteltua, koska lapsi tarvitsee elatuksensa jatkuvasti. Tämän vuoksi pykälän 2 momentin mukaan ulosottomies ei saisi antaa maksuaikaa, jos perittävänä on lapsen elatusapu. Säännös koskisi sekä jatkuvasti erääntyvää että jo aiemmin erääntynyttä elatusapua. Ulosottomies ei voisi antaa velalliselle maksuaikaa myöskään siltä osin kuin peritään kunnan elatusturvalain (671/1998) mukaista takautumissaatavaa. Hakijan suostumuksella maksuaikaa voitaisiin kuitenkin myöntää.

Maksuajan antaminen on ulosmittauksen vaihtoehto. Pykälään ei otettaisi ehdotetun 5 §:n 3 momenttia vastaavaa säännöstä. Asian vireilletulosta tehtäisiin näin ollen merkintä 1 luvun 31 §:ssä tarkoitettuun todistukseen, vaikka velallinen maksaisi saatavan maksuaikana.

Pykälän 3 momentissa on muutoksenhakukielto. Voidaan lähetä siitä, että maksuajan saaminen vielä ulosottovaiheessa on poikkeuksellinen lisämahdollisuus. Vastaava muutoksenhakukielto on myös sakkotäytäntöönpanolain 18 §:n 1 momentissa.

7 §. Varojen kohdentaminen velallisen pyynnön mukaisesti. Pykälään ehdotetaan otettaviksi säännökset velallisen oikeudesta määrätä, minkä saatavan suoritukseksi hänen maksamansa varat käytetään. Vastaava varojen kohdennusta koskeva säännös on ehdotetun 6 luvun 2 §:ssä.

Vaikka velallisen yksi tai useampi muu velka on jo ulosotossa perittävänä, uutta asiaa koskeva vireilletuloilmoitus ja maksukehotus lähetettäisiin normaaliin tapaan velalliselle 3 luvun 33 §:n ja puheena olevan luvun ehdotetun 5 §:n mukaisesti. Velallinen saisi tällöin tilaisuuden suorittaa uuden velan. Maksun määräaika voisi olla tavanomaista lyhyempi. Vireilletuloilmoitukseen otettaisiin tarvittava informaatio siitä, miten velallinen voi pyytää maksunsa kohdentamista puheena olevan pykälän mukaisesti. Ennen määräpäivää voitaisiin tarvittaessa ulosmitata veronpalautus taikka suorittaa väliaikaistoimi, jos se on tarpeen uuden asian täytäntöönpanon jatkumisen turvaamiseksi.

Epäselvä on ollut kysymys siitä, onko velallisella maksajan niin sanottu valinta- eli optio-oikeus myös ulosotossa, toisin sanoen voiko velallinen valita, minkä ulosotossa perittävänä olevan velkansa hän ulosottomiehelle maksaa. Asiasta ei ole säännöstä voimassa olevassa ulosottolaissa. Kysymys on käytännössä tärkeä, koska velallinen saattaa eri syistä haluta maksaa juuri tietyn velkansa silloin, kun hänen suorituksensa ei riitä kaikkien ulosotossa olevien velkojen maksuun.

Oikeuskäytännössä on hyväksytty ulosottovelallisen velan maksaneen sivullisen valintaoikeus (KKO 2000:6). Ulosottokäytännössä myös velallisen itsensä valintaoikeus on ainakin joissakin tilanteissa hyväksytty. Oikeuskirjallisuudessa velallisen valintaoikeudesta on esitetty erilaisia näkemyksiä. Asian merkityksen vuoksi velallisen valintaoikeudesta ehdotetaan otettavaksi nimenomainen säännös puheena olevaan pykälään.

Ehdotuksen periaatteellisena lähtökohtana on, että ulosottomiehen on noudatettava säädettyä velkojan etuoikeusjärjestystä myös silloin, kun velallinen on itse tehnyt maksusuorituksen ulosottomiehelle maksukehotuksen tai maksuaikaa saatuaan. Velallisen suoritusta ei voida pitää varsinaisesti vapaaehtoisena, kun ulosottoasia on vireillä ja suoritus tehdään ulosmittauksen uhan alaisena ulosottomiehelle.

Toisaalta velallisen omatoimisuuden edistäminen ja käytännön tarpeet edellyttävät, että velalliselle annetaan tietyissä rajoissa valintaoikeus. Jollei valintaoikeutta lainkaan olisi, osa velallisten omista suorituksista jäisi ilmeisesti saamatta. Sääntely olisi myös helppo kiertää siten, että velallinen maksaisi velan suoraan velkojalle. Ehdotuksessa on pyritty tasapainoiseen ja riittävän joustavaan ratkaisuun näiden näkökohtien välillä.

Pykälässä säädetyin edellytyksin velallinen voisi pyytää maksunsa kohdentamista tietylle ulosotossa perittävänä olevalle velalle. Kohdennuspyyntö voitaisiin esittää vapaamuotoisesti. Pelkästään se, että velallinen käyttää tiettyä maksukehotuksen yhteydessä saamaansa tilisiirtolomaketta, ei vielä oikeuttaisi ulosottomiestä sivuuttamaan etuoikeusjärjestystä. Pyyntö täytyisi esittää maksun yhteydessä, eikä velallinen voisi enää myöhemmin määrätä siitä, kuka velkojista saa suorituksen.

Velallisen maksun kohdentaminen tämän pyytämällä tavalla edellyttäisi, ettei sillä loukata sellaisen hakijan oikeutta, jonka saatavalla on parempi etuoikeus. Velallinen ei siten yleensä voisi maksaa huonompisijaista saatavaa, esimerkiksi tavallista etuoikeudetonta velkaa, jos se vähentäisi kertymää parempisijaiselle saatavalle, kuten lapsen elatusapusaatavalle. Tämä olisi kuitenkin poikkeuksellisesti mahdollista, jos siihen on painava syy. Esimerkiksi maksamalla tietyn pienehkön saatavan velallinen saattaa kyetä jatkamaan keskeytyksettä työntekoaan tai elinkeinoaan, mikä on kaikkien velkojien etu. Myös silloin, kun parempisijainen saatava saataisiin joka tapauksessa muulla tavoin viipymättä täysimääräisesti perityksi, velallinen voisi valita, minkä saatavan hän maksaa.

Jos perinnässä on muita samalla etuoikeussijalla olevia saatavia, velallisen pyytämä kohdentaminen edellyttäisi, ettei se olennaisesti vaaranna muiden hakijoiden maksunsaantia. Velallinen voisi siten maksaa tietyn velan, vaikka muille samalla etuoikeussijalla oleville saataville tulisi jaettavaksi suhteellisesti pienempi osuus tai ne joutuisivat odottamaan suoritusta. Tämä ei kuitenkaan olisi sallittua, jos muiden hakijoiden maksunsaanti vaarantuu olennaisesti. Edellytys olisi arvioitava tapauskohtaisesti. Harkinnassa tulisi ottaa huomioon muun muassa velallisen suorituksen suuruus suhteessa häneltä todennäköisesti ulosmitattavissa oleviin varoihin. Määrältään huomattavaa maksua vastoin etuoikeusjärjestystä ei yleensä voitaisi hyväksyä. Sakon täytäntöönpanosta annetun lain 13 §:ssä säädetään, että kertyneet varat on ensin käytettävä vankeudeksi muunnettavissa olevan sakon maksamiseen ja aikajärjestyksessä.

Pykälä koskisi vain velallisen itsensä suorittamaa maksua ulosottomiehelle. Velallisella ei olisi valintaoikeutta silloin, kun suoritus on saatu ulosmittauksen kautta. Luvun ehdotetun 62 §:n 2 momentin mukaisesti puheena olevaa pykälää ei noudatettaisi myöskään silloin, kun suoritus on saatu velalliselta maksusuunnitelman tai -sopimuksen perusteella.

Puheena olevasta säännöksestä huolimatta velallinen voisi edelleen maksaa saatavan suoraan velkojalle. Tällöinkin velalliselta peritään taulukkomaksu.

Silloin, kun hakijoita on yksi, mutta tällä on useita saatavia perinnässä, velallisella olisi oikeus päättää, minkä saatavista hän maksaa. Sen sijaan 6 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta saatavan sisäisestä kohdentamisesta velallinen ei voisi määrätä edes silloin, kun hän on tehnyt itse suorituksen.

Pykälässä säädettäisiin vain velallisen valintaoikeudesta. Säännöstä ei sovellettaisi silloin, kun velallisen velan maksaa aidosti sivullinen.

Pykälässä säädettäisiin lisäksi selventävästi, että sen jälkeen kun velallinen on maksanut varat ulosottomiehelle 83 §:n mukaisesti, ne ovat muutoin samassa asemassa kuin ulosmitatut varat. Varoja koskisi siten heti maksun jälkeen 37 §:ssä tarkoitettu määräämiskielto.

Ulosmittauksen kohde ja sivullisen asema

Luvun 8—15 §:ään otettaisiin yleissäännös ulosmittauksen kohteeksi kelpaavasta omaisuudesta sekä sivullisen asemaa koskevat säännökset.

8 §. Ulosmittauksen kohde. Pykälään otettaisiin yleiset säännökset siitä, millainen omaisuus voi olla ulosmittauksen kohteena. Pykälän 1 momentti vastaa pääosin vakiintuneita ulosotto-oikeudellisia periaatteita, joista on perusteltua ottaa nimenomaiset säännökset ulosottolakiin.

Momentin ensimmäisestä virkkeestä ilmenee, että ulosmitata voidaan lähtökohtaisesti millainen omaisuus tahansa, joko konkreettinen esine eli kiinteistö tai irtain esine, taikka oikeus, esimerkiksi palkka tai immateriaalioikeus. Ulosmittaus voi normaalisti kohdistua vain velallisen omaisuuteen, mistä säädettäisiin tarkemmin 9 §:ssä.

Ulosmitattava omaisuus on voitava yksilöidä ulosmittauspäätöksessä. Esimerkiksi osuutta velallisen kaikesta omaisuudesta ei voida ulosmitata. Yksilöinti ei kuitenkaan aina edellytä omaisuuden näkemistä. Tästä on säännös jäljempänä 26 §:n 2 momentissa.

Ulosmitattavalla omaisuudella täytyy olla varallisuusarvoa. Muutoin hakijalle ei kertyisi suoritusta omaisuudesta. Vähäarvoisen omaisuuden ulosmittaus voi estyä luvun 16 §:ssä tarkoitetun turhan ulosmittauksen kiellon vuoksi.

Esine tai oikeus saattaa olla ulosmittauskelvoton nimenomaisen ulosmittauskiellon vuoksi. Ulosmittauskieltoja on paitsi ulosottolaissa, myös tietynlaista omaisuutta koskevissa erityislaeissa. Ulosmittauskielloista säädettäisiin puheena olevassa luvussa, muun muassa 19 §:ssä.

Momentin toisesta virkkeestä ilmenee, että esineen ulosmittaus kattaa myös sen ainesosat ja tarpeiston. Pääesineen ulosmittauksen piiriin kuuluvat siten myös siihen ainesosa- tai tarpeistosuhteessa olevat esineet. Ulosottolaissa ainesosien ja tarpeiston käsitteitä käytetään niiden tavanomaisessa esineoikeudellisessa merkityksessä. Esimerkiksi velallisen kiinteistön ulosmittaus kattaa myös kiinteistöllä olevat velallisen pysyvät rakennukset. Ehdotetusta 9 §:n 1 momentista ilmenee, että velalliselle kuuluvan pääesineen ainesosa tai tarpeistoesine voi tulla ulosmitatuksi velallisen velasta, vaikka se kuuluu sivulliselle. Ehdotetun 18 §:n 1 momentin mukaan ainesosia tai tarpeistoa ei pääsääntöisesti saa ulosmitata erikseen. Ainesosien ja tarpeiston myynnistä säädettäisiin 5 luvun 13 §:ssä.

Ulosmittaus kattaisi myös ulosmittauksen jälkeen erääntyvän tulon tai kertyvän muun tuoton. Esimerkiksi metsän kasvu kuuluisi kiinteistön ulosmittauksen piiriin, samoin kuin asunto-osakkeiden ulosmittauksen jälkeen kyseisestä huoneistosta erääntyvä vuokratulo. Tulon erääntymisajankohta on yleensä selkeä kriteeri. Ennen ulosmittausta kaadettu metsä voitaisiin ulosmitata erikseen irtaimena omaisuutena, samoin kuin jo erääntynyt, maksamatta oleva vuokrasaatava. Ehdotetun 18 §:n 1 momentin mukaan tulevaa tuottoa ei saisi ulosmitata erikseen. Tulon kantamisesta säädettäisiin 34 §:ssä. Ehdotetun 5 luvun 14 §:n mukaan myyntipäivän jälkeen erääntyvä tuotto kuuluu ostajalle.

Puheena olevassa momentissa säädettäisiin lisäksi nimenomaisesti, että ulosmittaus kattaa myös ulosmitatun omaisuuden sijaan tulevan omaisuuden (niin sanottu surrogaattiperiaate). Jos esimerkiksi ulosmitattu omaisuus tuhoutuu tulipalossa, ulosmittaus kattaisi omaisuuden palovakuutuksesta saatavan vakuutuskorvauksen.

Pykälän 2 momentti koskisi sitä, milloin velallisen vasta syntymässä oleva saatava sivulliselta voidaan ulosmitata. Voimassa olevassa 4 luvussa ei ole tätä koskevia säännöksiä. Sen sijaan erikseen on säännelty käytännössä tärkeä velallisen palkan tai elinkeinotulon eli tulevien palkka- tai elinkeinotuloerien ulosmittaus.

Ulosottokäytännössä on ollut epäselvää, kuinka aikaisessa vaiheessa velallisen tuleva saatava voidaan ulosmitata ja siten esimerkiksi estää saatavan panttaaminen toiselle velkojalle. Saatava, esimerkiksi laskusaatava, on katsottu voitavan ulosmitata ainakin silloin, kun se katsotaan siviilioikeudellisesti lopullisesti syntyneeksi tai ulosotto-oikeudellisesti niin sanotusti ansaituksi. Nämä ovat paitsi tulkinnanvaraisia, täytäntöönpanoa ajatellen myös usein varsin myöhäisiä ajankohtia.

Epäselvyyksien ja ongelmien vähentämiseksi puheena olevaan momenttiin otettaisiin nimenomainen säännös siitä, missä vaiheessa saatava, joka ei vielä ole lopullisesti syntynyt, voidaan ulosmitata. Säännös merkitsisi, että tällainen saatava voitaisiin ulosmitata nykyistä laajemmin. Säännös olisi joustava, koska käytännön tilanteet vaihtelevat. Ehdotetut edellytykset ovat kuitenkin riittäviä turvaamaan suoritusvelvollisen oikeusturvan. Hänen ei luonnollisesti tarvitsisi suorittaa saatavaa ennen kuin hänen suoritusvelvollisuutensa on tullut lopulliseksi. Saatavan periminen maksukehotuksella suoritusvelvolliselta edellyttäisi ehdotetun 67 §:n 1 momentin mukaan, ettei saatava ole riitainen tai epäselvä.

Puheena olevassa momentissa saatavalla tarkoitettaisiin velallisen saamisoikeutta sen eri kehitysvaiheissa. Saatava voitaisiin ulosmitata, vaikka velallisella ei vielä ole lopullista saamisoikeutta, ensinnäkin silloin, kun se perustuu sopimukseen, jossa saatava on riittävästi yksilöity. Riittävää siten olisi, että ulosottovelallisella on suoritusvelvollista sitova oikeus tulevaan, sopimuksessa perusteeltaan ja määrältään riittävän yksilöidysti määriteltyyn saatavaan. Esimerkiksi urakkasopimukseen perustuvat, myöhemmin syntyvät urakkasaatavaerät voitaisiin yleensä ulosmitata urakkasopimuksen solmimisen jälkeen. Toinen asia on, että saatavan lopullinen syntyminen edellyttää, että ulosottovelallinen täyttää urakkasopimuksen. Silloin kun saatava on elinkeinotuloa, ulosmittauksen määrää saataisiin rajoittaa ehdotetussa 65 §:ssä säädetyillä edellytyksillä. Puheena olevaa säännöstä voitaisiin tarvittaessa soveltaa myös silloin, kun saatava perustuu suoritusvelvollista yksipuolisesti velvoittavaan sitoumukseen.

Velallisen vielä lopullisesti syntymätön saatava voitaisiin ulosmitata toiseksi silloin, kun velallinen on vaatinut toiselta suoritusta sopimuksen tai lain perusteella. Saatava voisi siten tällöin perustua joko sitoumukseen tai suoraan lakiin. Riittävää olisi, että velallinen on vaatinut asianomaiselta suoritusta, jolloin se on yleensä riittävästi yksilöitynyt. Esimerkiksi julkista tukea koskeva saatava voitaisiin ulosmitata silloin, kun velallinen on hakenut kyseistä tukea, ilman että ulosottomiehen tarvitsisi odottaa päätöstä tuen myöntämisestä. Säännös soveltuisi myös esimerkiksi vakuutussopimukseen perustuvaan korvaussaatavaan, joka voitaisiin ulosmitata sen jälkeen, kun velallinen on hakenut korvausta vakuutusyhtiöltä. Tällöin saatava ei yleensä perustu sillä tavoin täsmälliseen sopimukseen, että se voitaisiin ulosmitata jo vakuutussopimuksen solmimisen ja vakuutustapahtuman sattumisen perusteella.

Säännös ei oikeuttaisi millaisen tahansa vielä syntymättömän saatavan ulosmittaamiseen. Esimerkiksi velallisen pankkitilille mahdollisesti myöhemmin tulevia yksilöimättömiä varoja ei voitaisi ulosmitata etukäteen.

Säännöksen tarkoituksena ei ole muuttaa oikeustilaa siinä suhteessa, milloin syntymässä oleva saatava voidaan pantata toiselle velkojalle.

9 §. Sivulliselle kuuluva omaisuus. Pykälä koskisi sivullisen omaisuuden ulosmittaamista velallisen velasta. Pykälän 1 momentti vastaa asiallisesti nykytilaa.

Momentista ilmenisi ensinnäkin se keskeinen sääntö, ettei sivullisen omaisuutta saa ulosmitata velallisen velasta, vaan ulosmittaus voidaan kohdistaa vain velallisen omaisuuteen. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 9 §:n 1 momentin alkua, jonka mukaan velallisen pesästä älköön ulosmitattako mitään, joka havaitaan toisen omaksi. Mainitun momentin loppuosaa vastaavaa yleissäännöstä ei ole tarpeen ottaa lakiin. Esimerkiksi vakuusoikeuden tai erityisen oikeuden haltijan asemasta säädettäisiin 44 §:ssä.

Sivullisella tarkoitettaisiin säännöksessä kaikkia muita henkilöitä kuin ulosottoperusteessa tarkoitettua velallista. Esimerkiksi puolison omaisuutta ei voida ulosmitata toisen puolison velasta.

Se, milloin omaisuus kuuluu sivulliselle ja milloin velalliselle, ratkeaa myös ulosotossa lähtökohtaisesti tavanomaisten siviilioikeudellisten sääntöjen mukaan. Sivullisen mahdollisen saannon velalliselta täytyy olla sopijapuolten välillä pätevä ja suhteessa ulosoton hakijaan tehokas. Ehdotetussa 14 §:ssä säädettäisiin niin sanotun keinotekoisen järjestelyn sivuuttamisesta ulosmittauksessa.

Ulosmitattavaa omaisuutta koskevat omistusoikeuskysymykset ratkaisee ulosottomenettelyssä attraktioperiaatteen mukaisesti lähtökohtaisesti ulosottomies. Ehdotetussa 10—13 §:ssä ovat säännökset näytöllisistä omistusoikeusoletuksista. Kysymys sivullisen omistusoikeudesta saattaa herätä tämän väitteen johdosta tai muusta syystä. Ulosottomenettelyssä ei aina pystytä tutkimaan näytöllisesti mutkikkaita omistusoikeusriitoja. Jos sivullinen on esittänyt omistusoikeudestaan todennäköisiä perusteita, mutta asia jää epäselväksi eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä, ulosottomies osoittaa 9 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla sivullisen nostamaan käräjäoikeudessa täytäntöönpanoriitakanteen. Sivullinen voi itse reagoida ulosmittaukseen vaatimalla itseoikaisua, hakemalla 10 luvun mukaisesti muutosta käräjäoikeudelta tai nostamalla omasta aloitteestaan täytäntöönpanoriitakanteen.

Sääntö siitä, ettei sivullisen omaisuutta saa ulosmitata, ei kuitenkaan ole täysin poikkeukseton. Momentista ilmenisi, että jos omaisuus ulosottoperusteen mukaan vastaa hakijan saatavasta, omaisuus voidaan ulosmitata, vaikka se kuuluisi sivulliselle. Säännöksellä tarkoitetaan niin sanottua hypoteekkituomiota, jolla saaminen on määrätty maksettavaksi sen vakuutena olevasta omaisuudesta hallinnattoman panttioikeuden perusteella. Tällainen tuomio voidaan panna täytäntöön myös omaisuuden mahdollista uutta omistajaa vastaan. Ehdotettu säännös vastaa kiinteistön osalta voimassa olevan 4 luvun 26 §:n 1 momentin viimeistä virkettä. Ehdotetussa 30 §:ssä kiinteistöä koskevaan hypoteekkituomioon liitetään nykyiseen tapaan välitön ulosmittausvaikutus. Hypoteekkituomio voi kohdistua myös alus-, ilma-alus- ja autokiinnityksen alaiseen omaisuuteen, kuitenkin ilman lakiin perustuvaa ulosmittausvaikutusta.

Nykyisen 4 luvun 26 §:n 3 momenttia vastaavaa säännöstä ei ole tarpeen ottaa ulosottolakiin. Kiinteistöstä sivulliselle luovutettu määräala tai määräosa on itsenäinen omistusoikeuden kohde, joten se ei seuraa velalliselle kuuluvaa kantakiinteistöä tai kiinteistön osaa sen ulosmittauksessa. Poikkeuksen muodostaa puheena olevassa momentissa tarkoitettu tilanne, jossa kiinteistö kokonaisuudessaan vastaa ulosottoperusteen mukaan hakijan saatavasta. Täytäntöönpantavana on silloin hypoteekkituomio, joka on saatu koko kiinteistöön kohdistuvan panttioikeuden nojalla. Tässä tapauksessa sivulliselle luovutettu määräala tai määräosa on tullut ulosmitatuksi 30 §:n 1 momentin nojalla. Jos kiinteistöstä on luovutettu määräala, myyntivaiheessa noudatettaisiin 5 luvun 67 §:ssä säädettyä myyntijärjestystä. Jos sen sijaan kiinteistöstä on luovutettu määräosa, kiinteistö myytäisiin pääsääntöisesti kokonaisena mainitun luvun 71 §:n nojalla.

Momentista ilmenisi lisäksi, että sivullisen omaisuus voi tulla ulosmitatuksi myös silloin, kun se kuuluu velalliselta ulosmitattuun esineeseen sen ainesosana tai tarpeistona. Eräissä tilanteissa ainesosa- tai tarpeistosuhde voi olla olemassa, vaikka pääesine ja ainesosa- tai tarpeistoesine kuuluvat eri henkilöille. Ehdotetusta 8 §:n 1 momentista ilmenee, että esineen ulosmittaus kattaa myös sen ainesosat ja tarpeiston.

Pykälän 2 momentissa olisi viittaus luvun 73 §:ään, jossa sallittaisiin ulosmittauksen kohdistaminen tietyin edellytyksin myös sivulliselle kuuluvaan osuuteen yhteisomistustilanteessa. Tällaisessa ulosmittauksessa ei olisi kysymys hakijan panttioikeuden toteuttamisesta, vaan yhteisomistussuhteen purkamisesta ulosottomenettelyssä.

Sivulliselle kuuluva omaisuus saattaa tulla täytäntöönpanon kohteeksi myös 3 luvun 84—91 §:ssä säädetyn takaisinsaannin kautta. Ulosottomies ei kuitenkaan voi ulosmitata sivullisen omaisuutta takaisinsaantiperusteen nojalla, vaan oikeustoimen voi peräyttää vain tuomioistuin.

10 §. Velallisen hallinnassa oleva irtain omaisuus. Ulosotto on summaarista menettelyä, minkä vuoksi ulosottolaissa on jo vanhastaan ollut ulosmittausta helpottavia säännöksiä niin sanotuista omistusoikeusoletuksista. Tällainen näytöllinen oletus antaa ulosottomiehelle toimivallan ulosmitata omaisuus tietyin edellytyksin, vaikka velallisen omistusoikeutta ei olisi täysin selvitetty.

Ulosmittaukseen oikeuttavia omistusoikeusoletuksia koskevat säännökset otettaisiin luvun 10—13 §:ään, joista 10—12 § koskevat irtainta omaisuutta ja 13 § kiinteää omaisuutta. Irtainta omaisuutta koskevat oletukset liitettäisiin vakiintuneeseen tapaan yleensä omaisuuden hallintaan, kiinteää omaisuutta koskevat lainhuutoon.

Mainittuja säännöksiä sovellettaisiin myös silloin, kun niissä tarkoitettuna sivullisena on velallisen aviopuoliso. Voimassa olevan 4 luvun 10 §:n 3 momentin kaltaista nimenomaista säännöstä asiasta ei ole pidetty tarpeellisena. Se, kuka on velallinen ja kuka sivullinen, on määritelty nykyisessä 1 luvun 1 b §:ssä. Puheena olevissa pykälissä tarkoitetut sivulliset ovat käytännössä yleensä juuri velallisen läheisiä.

Pykälässä ensinnäkin ilmaistaisiin omistusoikeusoletus, joka perustuu irtaimen omaisuuden hallintaan. Velallisen hallinnassa oleva irtain omaisuus saataisiin ulosmitata, jollei sivullinen osoita tai muutoin käy ilmi, että omaisuus kuuluu sivulliselle. Pykälän ensimmäinen virke vastaa asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 10 §:n 1 momentin ensimmäistä virkettä.

Vakiintuneita periaatteita noudatettaisiin sen kysymyksen osalta, milloin omaisuuden katsotaan olevan velallisen hallinnassa. Se, että omaisuus on velallisen hallinnassa, luo varsin vahvan oletuksen velallisen omistusoikeudesta. Omaisuutta ei kuitenkaan saisi ulosmitata, jos muista seikoista ilmenee, ettei velallinen omista omaisuutta, vaan se on hänen hallinnassaan esimerkiksi vuokrasopimuksen nojalla. Ulosottomies ei olisi velvollinen erikseen selvittämään velallisen hallinnassa olevan omaisuuden omistussuhteita, mutta ilmikäyvät seikat ulosottomiehen olisi otettava viran puolesta huomioon.

Jos sivullinen väittää omistavansa velallisen hallinnassa olevan irtaimen omaisuuden, väite ei estäisi ulosmittausta, ellei sivullinen pysty näyttämään omistusoikeuttaan. Jos väitteen tueksi on kuitenkin todennäköisiä perusteita, eikä selvitystä omistusoikeudesta voida hankkia ulosottomenettelyssä, ulosottomiehen on 9 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla osoitettava sivullinen nostamaan täytäntöönpanoriitakanne käräjäoikeudessa. Sivullinen voi normaaliin tapaan hakea muutosta ulosottomiehen ulosmittauspäätökseen tai nostaa omasta aloitteestaan täytäntöönpanoriitakanteen.

Pykälän mukaan oletuksen velallisen omistusoikeudesta loisi myös se, että irtain omaisuus on merkitty rekisteriin velallisen omaisuudeksi. Vastaavaa säännöstä ei ole nykyisessä laissa. Rekisterin täytyisi olla julkinen, mutta sen ei tarvitsisi nauttia niin sanottua julkista luotettavuutta.

Rekisteröintiin liittyvä omistusoletus koskisi sekä konkreettisia esineitä että muuta irtainta omaisuutta. Jos esimerkiksi henkilöauto on merkitty ajoneuvorekisteriin velallisen omaisuudeksi, se saataisiin ulosmitata, jollei sivullinen osoita tai muutoin käy ilmi, ettei velallinen tosiasiassa omista autoa. Omaisuus saataisiin ulosmitata rekisterimerkinnän nojalla ehdotetun 11 ja 12 §:n estämättä, vaikka omaisuuden hallinta olisi sivullisella. Toisaalta pelkästään se, että omaisuus on merkitty rekisteriin sivullisen omaisuudeksi, ei estä sellaisen omaisuuden ulosmittausta, joka on velallisen hallinnassa. Tällöin ulosottomies ei kuitenkaan voi toimia pelkästään omistusoletuksen varassa, vaan omistusoikeus on selvitettävä tarkemmin.

Jollei ulosmittausta voida perustaa omistusoikeutta koskevaan oletukseen, velallisen omistusoikeus täytyy selvittää ennen ulosmittausta. Jollei ulosmittausta voida heti toimittaa omistusta koskevan epäselvyyden johdosta, ulosottomies saa 3 luvun 18 §:n nojalla suorittaa väliaikaisen toimen, jos se on tarpeen täytäntöönpanon jatkumisen turvaamiseksi.

11 §. Yhteisessä hallinnassa oleva irtain omaisuus. Pykälään ehdotetaan otettavaksi uusi säännös omistusoikeusoletuksesta silloin, kun irtain omaisuus on velallisen ja sivullisen yhteisessä hallinnassa. Tällaisen omaisuuden katsottaisiin ulosmittauksessa kuuluvan heille yhtä suurin osuuksin, jollei sivullinen osoita tai muutoin käy ilmi, että omaisuus kuuluu yksin tai mainittua suuremmalla osuudella hänelle.

Säännös parantaisi sivullisen, esimerkiksi velallisen puolison oikeusturvaa yhteishallintatilanteessa. Yhteishallinnassa on yleensä muun muassa puolisoiden koti-irtaimisto. Siltä osin kuin koti-irtaimisto, kuten arvokas taulu, ei kuulu 21 §:ssä tarkoitettuun erottamisetuun, sen katsottaisiin lähtökohtaisesti kuuluvan puoliksi velalliselle ja hänen puolisolleen. Säännöksestä ilmenevää periaatetta voitaisiin soveltaa myös esimerkiksi puolisoiden kodin hallintaan oikeuttaviin asunto-osakeyhtiön osakkeisiin silloin, kun ne on siirretty kummallekin puolisolle. Yhteisomistusesineestä voitaisiin ulosmitata velalliselle kuuluva osuus ehdotetun 71 §:n mukaisesti tai joissakin tapauksissa myös koko esine ehdotetun 73 §:n mukaisesti.

Oletus yhteisomistuksesta yhtä suurin osuuksin väistyisi, jos esimerkiksi kauppakirjasta ilmenee, että omaisuus kuuluukin tosiasiassa joko velalliselle tai sivulliselle kokonaan tai että heidän omistusosuutensa eivät ole yhtä suuret. Jos sivullinen väittää, että omaisuus kuuluu yksin tai puolta suuremmalla osuudella hänelle, hänen olisi näytettävä väitteensä toteen. Muussa tapauksessa noudatettaisiin pykälän mukaista oletusta. Jos sivullisen väitteen tueksi on kuitenkin todennäköisiä perusteita, joita ei voida ulosottomenettelyssä selvittää, sivulliselle olisi annettava 9 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla osoitus täytäntöönpanoriitaan.

Ehdotettua yhteisomistusoletusta voidaan pitää jossakin määrin heikompana kuin 10 §:ssä tarkoitettua yksinomistusoletusta. Usein, erityisesti arvokkaan omaisuuden osalta, on syytä selvittää tarkemmin esimerkiksi puolisoiden omistussuhteet. Puolisoiden arvokkaan koti-irtaimiston osalta saattaa olla aiheellista suorittaa omaisuuden erottelu, ja kohdistaa sitten ulosmittaus vain velallisen omistamiin esineisiin eikä kaikkien esineiden puolikkaisiin. Tämä vastaa käytännön vakiintunutta toimintatapaa. Erottelussa tulisi toteuttaa velalliselle kuuluva osoittamisoikeus ehdotetun 25 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti.

Pykälää voitaisiin soveltaa myös silloin, kun yhteisomistajia on useampi kuin kaksi. Yhteisomistajien lukumäärästä riippumatta oletuksena olisi, että heidän omistusosuutensa ovat yhtä suuret.

12 §. Sivullisen hallinnassa oleva irtain omaisuus. Pykälään otettaisiin säännökset sivullisen hallinnassa olevan irtaimen omaisuuden ulosmittaamisesta. Pykälän 1 momentista ilmenisi nimenomaisesti se sinänsä selvä sääntö, että jos velallisen omistusoikeus on selvitetty, omaisuus saadaan ulosmitata, vaikka se olisi sivullisen hallinnassa.

Pykälän 2 momentti vastaa pääosin voimassa olevan 4 luvun 10 §:n 1 momentin toisessa ja viimeisessä virkkeessä olevia säännöksiä, jotka on otettu lakiin vuonna 1997. Sivullisen hallinnasta huolimatta irtain omaisuus saataisiin ulosmitata, vaikka velallisen omistusoikeutta ei ole täysin selvitetty, jos sille kuitenkin on todennäköisiä perusteita. Todennäköisyys olisi arvioitava kussakin tapauksessa esitettyjen väitteiden ja selvityksen sekä ulosottomiehen viran puolesta hankkiman selvityksen perusteella.

Oikeusturvasyistä sivulliselle olisi tällöin aina annettava osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseen. Täytäntöönpanoriitaosoituksesta seuraa täytäntöönpanon keskeytyminen 9 luvun 14 §:n 2 momentin mukaisesti.

Luvun 25 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tavanomaisesta ulosmittausjärjestyksestä saataisiin poiketa muun muassa, jos siten voidaan välttää riitaisen omaisuuden ulosmittaaminen tai ulosmittaus sivullisen haitaksi.

13 §. Lainhuudon merkitys. Pykälään otettaisiin säännökset kiinteää omaisuutta koskevasta omistusoikeusoletuksesta. Ehdotettu pykälä vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 26 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 32 §:n 2 momentissa olevia säännöksiä. Mainitut säännökset on uudistettu maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995.

Pykälän 1 momentin mukaan velallisella oleva lainhuuto saisi nykyiseen tapaan aikaan oletuksen siitä, että velallinen omistaa kiinteistön. Kiinteistö saataisiin tällöin ulosmitata, jollei muista seikoista, lähinnä vahvistetusta kiinteistön kauppakirjasta, käy ilmi, ettei velallinen omistakaan kiinteistöä. Sivullisen omistusoikeusväite ei estäisi ulosmittausta, ellei sivullinen voi osoittaa omistusoikeuttaan. Jos väitteen tueksi on kuitenkin todennäköisiä perusteita, joita ei ulosottomenettelyssä voida selvittää, olisi annettava osoitus täytäntöönpanoriitaan 9 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti.

Ehdotetun 8 §:n 1 momentin mukaan esineen ulosmittaus kattaa myös sen ainesosat ja tarpeiston. Toisinaan se, kuuluuko tietty esine velallisen kiinteistöön sen ainesosana tai tarpeistona, riippuu siitä, omistaako esineen velallinen vai sivullinen. Puheena olevan momentin mukaan lainhuudon luoma omistusoikeusoletus ulottuisi myös tällaiseen esineeseen. Jos sivullinen väittää omistavansa esineen, esimerkiksi kiinteistöllä olevan rakennuksen tai osan siitä, hänen täytyisi näyttää väitteensä toteen. Jos väitteen tueksi on esitetty todennäköisiä perusteita, eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä, annettaisiin osoitus täytäntöönpanoriitaan.

Puheena olevan pykälän 2 momentin mukaan maanvuokraoikeuden tai muun käyttöoikeuden kirjaus loisi lainhuutoa vastaavan oletuksen käyttöoikeuden kuulumisesta velalliselle.

14 §. Keinotekoinen järjestely. Vuonna 1999 lain 4 luvun 9 §:n 4 ja 5 momenttiin otettiin säännökset keinotekoisen järjestelyn sivuuttamisesta ulosmittauksessa. Säännökset mahdollistavat sen, että omaisuuden katsotaan tosiasiallisen tilanteen perusteella kuuluvan velalliselle, vaikka nimiperiaatteen mukainen muodollinen omistusoikeus onkin sivullisella. Ulosmittausta ei säännösten mukaan estä sellainen järjestely, jolle annettu oikeudellinen muoto ei vastaa asian varsinaista luonnetta tai tarkoitusta, ja muotoa ilmeisesti käytetään ulosoton välttämiseksi tai omaisuuden pitämiseksi velkojien ulottumattomissa. Kysymys ei tällöin ole velalliseen nähden itsenäisestä, aidosta sivullisen asemasta.

Säännökset ovat osoittautuneet käytännössä tarpeelliseksi keinoksi estää ulosoton kiertäminen. Säännösten yleisluonteinen kirjoitustapa on mahdollistanut niiden soveltamisen eri tyyppisiin keinotekoisiin järjestelyihin. Säännökset ovat toimineet pääosin hyvin, eikä merkittäviä lainsäädännön muuttamista edellyttäviä epäkohtia, esimerkiksi laajoja oikeusturvaongelmia, ole tullut esille. Rajanveto sen suhteen, millaiseen järjestelyyn säännöksiä voidaan soveltaa, tehdään viime kädessä oikeuskäytännössä. Ulosottomiehiltä edellytetään 3 luvun 28 ja 29 §:n mukaisen perustellun kirjallisen päätöksen tekemistä, ja sivullinen voi saattaa kysymyksen aina tuomioistuimen tutkittavaksi. Korkeimman oikeuden odotetaan antavan lähitulevaisuudessa lisää oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkoratkaisuja säännösten soveltamisesta.

Pykälään otettaisiin nykyisiä asiallisesti vastaavat säännökset keinotekoisen järjestelyn sivuuttamisesta ulosmittauksessa. Säännöksiin tehtäisiin lähinnä eräitä teknisluonteisia kielellisiä tarkistuksia. Tietojenantovelvollisuutta koskeva viittaussäännös muutettaisiin koskemaan uuden 3 luvun 64—68 §:ää.

Nykyisen säännöksen mukaan ulosottomiehen on ennen ulosmittausta varattava velalliselle ja sivulliselle sekä tarvittaessa hakijalle tilaisuus tulla kuulluksi, jos se täytäntöönpanoa haittaamatta käy päinsä. Erityisesti sivullisen oikeusturvan kannalta kuuleminen on tärkeää. Tämän vuoksi kuulemisvelvollisuutta ehdotetaan laajennettavaksi. Kuuleminen voitaisiin jättää toimittamatta vain, jos kuuleminen tuntuvasti vaikeuttaa täytäntöönpanoa. Tarkoituksena on, ettei asianomaisille tarvitsisi ilmoittaa ennen ulosmittausta sitä, että tietty järjestely on katsottu keinotekoiseksi, jos seurauksena todennäköisesti olisivat toimet täytäntöönpanon estämiseksi tai tuntuvaksi vaikeuttamiseksi. Ulosottomies voi kuulemisen järjestämiseksi kohdistaa omaisuuteen 3 luvun 18 §:ssä tarkoitetun väliaikaistoimen tai tarvittaessa itseoikaista ulosmittauksen.

Keinotekoista järjestelyä koskeva säännös poikkeaa 10—13 §:ään ehdotetuista omistusoikeusoletuksia koskevista säännöksistä muun muassa siinä, että jo todennäköisyysnäyttö sivullisen oikeuden loukkaamisesta estää ulosmittauksen.

Ehdotetun 1 luvun 5 §:n mukaan päätös keinotekoisen varallisuusjärjestelyn sivuuttamisesta kuuluisi edelleen pääulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan. Kysymys sivullisen oikeuden loukkaamisesta voidaan saattaa valitusasiana tai 9 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla täytäntöönpanoriitaan tuomioistuimen ratkaistavaksi. Viimeksi mainitusta ei ole pidetty enää tarpeellisena ottaa erillistä säännöstä pykälään.

15 §. Ehdollisesti saatu ja luovutettu omaisuus. Pykälään otettaisiin säännökset ulosmittauksesta silloin, kun omaisuutta on luovutettu ehdollisesti joko sivulliselta velalliselle tai velalliselta sivulliselle.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velallisen ehdollisesti saaman omaisuuden ulosmittaamisesta. Kauppa- tai muussa sopimuksessa voi olla lykkäävä omistuksenpidätysehto, jolla myyjä tai muu luovuttaja on pidättänyt omistusoikeuden itsellään, tai purkava takaisinottoehto, jolla myyjä on pidättänyt itsellään oikeuden ottaa esine takaisin, jos ostaja laiminlyö tietyn velvollisuutensa. Ehtoa käytetään yleensä maksamattoman kauppahinnan vakuutena. Lähinnä kiinteistön luovutuksessa ehto saattaa liittyä muuhunkin, esimerkiksi rakentamisvelvollisuuteen.

Nykyisen 4 luvun 27 §:n 1 momentin mukaan kiinteistö saadaan ulosmitata luovutuksensaajan velasta, vaikka kiinteistön luovutus tai sen voimassa pysyminen on sopimuksen mukaan ehdollinen. Ehto on 5 luvun 32 a §:n mukaisesti otettava huomioon huutokaupassa. Jos saanto purkautuu, ulosmittaus koskee velallisen oikeuksia kiinteistön luovuttajaa kohtaan. Säännökset on otettu lakiin vuonna 1995 maakaaren säätämisen yhteydessä.

Ulosottolaissa ei ole vastaavaa irtainta omaisuutta koskevaa säännöstä. Osamaksukaupasta annetussa laissa (91/1966), jäljempänä osamaksukauppalaki, on erityissäännös, joka koskee kyseisen lain soveltamisalaan kuuluvia tilanteita. Lain 18 §:n 1 momentin mukaan siitä huolimatta, että myyjä on pidättänyt itselleen omistusoikeuden esineeseen, esine saadaan ulosmitata ostajan muusta kuin osamaksukauppaan perustuvasta velasta.

Muissa tilanteissa ehdollisesti saadun irtaimen omaisuuden ulosmittauskelpoisuutta koskevat periaatteet ovat muotoutuneet oikeuskäytännössä (katso esimerkiksi Havansi, Erkki: Esinevakuusoikeudet, 2. painos, 1992, sivu 526). Takaisinottoehtoa ei ole oikeuskäytännössä yleensä pidetty tehokkaana ostajan ulosmittausvelkojaan nähden (KKO 1983 II 132). Omistuksenpidätysehdon on sen sijaan katsottu yleensä estävän omaisuuden ulosmittaamisen luovutuksensaajan velasta. Se oikeus, mikä ostajalla kauppasopimuksen mukaan on, on kuitenkin voitu ulosmitata.

Nyt ehdotetaan, että ulosottolain nykyisessä 4 luvun 27 §:n 1 momentissa oleva kiinteistöjä koskeva säännös laajennettaisiin myös irtaimeen omaisuuteen. Ehdotetun momentin mukaan omaisuus, jonka velallinen on sopimuksen mukaan saanut ehdollisesti, saataisiin ulosmitata. Myyjän tai muun luovuttajan oikeudesta huolehdittaisiin omaisuuden myynnissä.

Puheena oleva momentti on yleissäännös, joka koskisi irtainta ja kiinteää omaisuutta. Osamaksukauppalain 18 §:n 1 momenttiin jäisivät tilityksen toimittamista koskevat säännökset.

Ehdotettu momentti koskee omaisuutta, jonka velallinen on saanut sopimuksen mukaan ehdollisesti. Merkitystä ei olisi sillä, onko kyseessä omistuksenpidätysehto vai pelkkä takaisinottoehto. Nämä ehtotyypit on perusteltua rinnastaa, koska asiallista eroa niiden välillä ei yleensä ole. Ehdotus merkitsisi irtaimen omaisuuden osalta muutosta nykytilaan nähden. Takaisinottoehto tuottaisi myyjälle vastaavan suojan kuin omistuksenpidätysehto. Toisaalta vaikka myyjä olisi pidättänyt itsellään omistusoikeuden, se ei estäisi ulosmittausta ostajan velasta, ja myyjän oikeus otettaisiin myynnissä huomioon. Tämä helpottaisi omistuksenpidätysehdoin saadun irtaimen omaisuuden ulosmittaamista ja parantaisi myyntimahdollisuuksia. Kiinteän omaisuuden osalta ehdotus vastaa nykyisiä säännöksiä.

Ehdon täytyisi olla pätevä sopijapuolten välillä ja tehokas suhteessa ostajan tai muun luovutuksensaajan ulosmittausvelkojaan, jotta se otettaisiin ulosotossa huomioon. Esimerkiksi kiinteistön kaupassa purkava tai lykkäävä ehto ei ole maakaaren 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan sitova, ellei sitä ole otettu kauppakirjaan, eikä siltä osin kuin se on sovittu olemaan voimassa viittä vuotta pidemmän ajan.

Sellainen ehto, jota ei voida pitää luovutuksensaajan ulosmittausvelkojaa sitovana, jätettäisiin ulosotossa huomiotta. Irtaimen omaisuuden luovutuksessa ehto liittyy yleensä kauppahinnan maksamiseen, mutta toisinaan tällainenkin ehto voi olla tehoton. Ulosotossa olisi tässä suhteessa perusteltua soveltaa yleensä vastaavia periaatteita kuin konkurssissa. Konkurssilain 5 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan tehoton on omistuksenpidätys- tai takaisinottoehto, josta on sovittu vasta sen jälkeen, kun omaisuuden hallinta on luovutussopimuksen perusteella siirtynyt velalliselle. Ehto on tehoton myös, jos velallisella on ehdosta huolimatta oikeus luovuttaa omaisuus edelleen, liittää se muuhun omaisuuteen tai muutoin määrätä omaisuudesta omistajan tavoin.

Velallisen ehdollisesti saaman omaisuuden myynnistä ja luovuttajan oikeuden huomioon ottamisesta säädettäisiin 5 luvun 26 §:ssä. Jos ehtona on kauppahinnan maksaminen, omaisuus myytäisiin yleensä ehtoa säilyttämättä, ja myyjä saisi suorituksen kauppahinnasta. Muunlainen ehto yleensä säilytettäisiin myynnissä.

Momentissa säädettäisiin vielä, että jos velallisen saanto puretaan, ulosmittauksen katsotaan koskevan velallisen oikeuksia luovuttajaa kohtaan. Ehdotetun 5 luvun 26 §:n 3 momentin mukaan omaisuuden palauttaminen myyjälle edellyttäisi, että asianosaiset sopivat siitä. Tällöin ulosmittaus koskisi suoraan lain nojalla velallisen oikeuksia luovuttajaa kohtaan eli lähinnä palautettavaa kauppahintaa. Ulosottomiehen tulisi antaa luovuttajalle tätä koskeva maksukielto.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin velallisen ehdollisesti luovuttaman kiinteistön ulosmittaamisesta. Jos velallinen on luovuttanut sivulliselle kiinteistön ehdollisesti eikä hakijalla ole kiinteistöön panttioikeutta, ulosmitata saataisiin vain velallisen kauppahintasaatava ja muu oikeus luovutuksensaajaa kohtaan. Momentti vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 27 §:n 2 momenttia.

Ehdotettu momentti koskisi nykyiseen tapaan ainoastaan kiinteää omaisuutta. Kysymys siitä, voidaanko ehdollisesti luovutettu irtain omaisuus joissakin tapauksissa ulosmitata luovuttajan velasta, jäisi edelleen oikeuskäytännössä tapauksittain ratkaistavaksi. Irtainta omaisuutta koskevaa yleispätevää sääntöä on vaikea asettaa. Tällainen sääntö olisi myös altis väärinkäytölle, koska irtaimen luovutus on vapaamuotoinen eikä ehtojen voimassaoloaikaa ole rajoitettu.

Ulosmittauskiellot ja ulosmittausjärjestys

Luvun 16—25 §:ään otettaisiin ulosmittauskieltoja ja ulosmittausjärjestystä koskevat säännökset. Velallisen niin sanotusta erottamisedusta säädettäisiin 21—23 §:ssä ja muista ulosmittauskielloista 16—20 §:ssä. Ulosmittausjärjestystä koskisivat 24 ja 25 §. Lisäksi eräistä ulosmittauskielloista säädettäisiin muualla luvussa, esimerkiksi liiallisen ulosmittauksen kiellosta 1 §:ssä ja kiellosta ulosmitata sivullisen omaisuutta 9 §:ssä. Myös muualla lainsäädännössä on lukuisia ulosmittauskieltoja.

Ulosmittauskielto merkitsee poikkeusta ehdotetun 8 §:n mukaisesta lähtökohdasta, jonka mukaan kaikenlainen varallisuusarvoinen omaisuus voidaan ulosmitata. Ulosmittauskiellon säätäminen edellyttääkin riittäviä perusteita, esimerkiksi sosiaalisia syitä. Ulosottolain sisältämien kieltojen pääpiirteet säilytettäisiin. Muiden lakien ulosmittauskieltoihin ei ehdoteta muutoksia.

16 §. Turhan ulosmittauksen kielto. Pykälässä säädettäisiin niin sanotusta turhan ulosmittauksen kiellosta. Kiellon ajatuksena on, että olisi hyödytöntä ja velalliselle tarpeetonta haittaa aiheuttavaa ulosmitata omaisuus, josta ei kuitenkaan kertyisi riittävää suoritusta. Säännös ilmentää osaltaan lain 1 luvun 19 §:ssä tarkoitettua suhteellisuusperiaatetta.

Ehdotettu pykälä korvaisi nykyisen 4 luvun 15 §:n, jonka mukaan ratkaisevaa on se, saataisiinko omaisuudesta kertymää yli täytäntöönpanokulujen. Kielto on tarpeettoman suppea, ja sitä ehdotetaan laajennettavaksi velallisen eduksi.

Ulosottomiehen olisi 1 momentin mukaan arvioitava, mitä omaisuudesta kertyisi hakijalle täytäntöönpanokulujen, ulosottomaksujen ja parempisijaisten saatavien vähentämisen ja oikeuksien huomioon ottamisen jälkeen. Myös hakijalle tulee riittää kertymää, koska ulosmittaus toimitetaan juuri hakijan saatavan perimiseksi eikä mahdollisten muiden saavien suorittamiseksi. Säännöksen nojalla estyisi kuluihin ja maksuihin nähden vähäarvoisen omaisuuden ulosmittaus. Ulosmittaus estyisi myös silloin, kun omaisuuteen kohdistuu arvoonsa nähden runsaasti saatavia tai oikeuksia, joilla on parempi etuoikeus kuin hakijan saatavalla. Säännöstä sovellettaisiin sekä kiinteään että irtaimeen omaisuuteen.

Hakijalle täytyisi kertyä omaisuudesta vähäistä suurempi määrä. Jos samalla etuoikeussijalla olevia hakijoita on useampia, ratkaiseva olisi hakijoille yhteensä kertyvä kokonaismäärä. Hakijakohtaisesta vähimmäiskertymästä säädettäisiin 17 §:ssä.

Turhan ulosmittauksen kiellolle ei voida yleisellä tasolla asettaa kiinteää euromääräistä rajaa, vaan tämä jäisi soveltamiskäytännön varaan. Määrän pitäisi yleensä olla selvästi suurempi kuin 17 §:ssä tarkoitettu vähimmäiskertymä. Huomioon tulisi yleensä ottaa hakijalle kertyvän suorituksen absoluuttinen määrä ilman, että se suhteutettaisiin hakijan saatavan suuruuteen. Ulosmitattavan omaisuuden laatu tulisi ottaa suhteellisuusperiaatteen mukaisesti huomioon. Esimerkiksi kiinteistön ulosmittaus edellyttäisi hakijalle selvästi suurempaa suoritusta kuin palkan ulosmittaus.

Turhan ulosmittauksen kieltoa arvioitaessa olisi otettava huomioon omaisuuden arvo ja muut olosuhteet. Omaisuudesta tulisi jo ennen ulosmittausta tehdä alustava arvio. Se voi olla varsin summaarinen etenkin nopeaa toimintaa edellyttävässä tilanteessa. Ulosottomies voisi joka tapauksessa suorittaa 3 luvun 18 §:ssä tarkoitetun väliaikaistoimen täytäntöönpanon jatkumisen turvaamiseksi. Vakuus- ja muut oikeudet otettaisiin huomioon siltä osin kuin ne ovat ulosottomiehen tiedossa. Ennen ulosmittausta esimerkiksi kiinteistön rasitustodistusta ei voida edellyttää aina hankittavaksi.

Jos velallinen saa suhteellisen pientä palkkaa tai eläkettä, ulosottoperintä voi kestää pitkään. Tällöin olisi perusteltua, että ulosottomies mahdollisuuksien mukaan edistäisi asianosaisten välisen sovintoratkaisun löytymistä 1 luvun 19 §:n mukaisesti. Asianosaiset voisivat esimerkiksi sopia kertasuorituksesta tai tehdä ehdotetussa 60 §:ssä tarkoitetun maksusopimuksen. Muun muassa Takuu-Säätiö tai sosiaalinen luototus saattaa olla tässä avuksi.

Käytännössä ongelmia saattaa aiheuttaa yrityskiinnityksen tuottama etuoikeus, jonka vuoksi ulosottoa hakevalle etuoikeudettomalle velkojalle ei välttämättä kerry suoritusta elinkeinonharjoittajan omaisuudesta. Maksunsaantilain 5 §:n mukaan ulosmittauksessa yrityskiinnityksen haltijan saatavalla on etuoikeus kiinnitettyyn omaisuuteen sen täydestä arvosta, konkurssissa sen sijaan 50 prosenttiin kiinnitetyn omaisuuden arvosta. Saattaisi olla aihetta erikseen harkita, onko tämä konkurssista poikkeava sääntö edelleen perusteltu.

Täytäntöönpanon edetessä ulosottomiehellä oleva tieto omaisuuden arvosta ja sitä rasittavista vastuista täsmentyy. Ulosmittauksen jälkeen ennen myyntiä omaisuus on arvioitava tarkemmin puheena olevan luvun 29 §:n ja 5 luvun 15 §:n mukaisesti sekä pantti- ja muut vastuut on selvitettävä. Tällöin saatetaan alustavasta arviosta poiketen havaita, ettei omaisuudesta kerrykään hakijalle vähäistä suurempaa suoritusta.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että jos ulosmittaus havaitaan turhaksi vasta omaisuutta myytäessä, ulosottomiehen tulee peruuttaa ulosmittaus itseoikaisuna, jos se on mahdollista. Turhan ulosmittauksen kielto olisi siten velallisen edun vuoksi otettava huomioon aina siihen saakka, kunnes omaisuus on myyty. Vastaavaa säännöstä ei ole nykyisessä 4 luvun 15 §:ssä. Ehdotettu säännös merkitsisi esimerkiksi, että vaikka kiinteistön huutokaupassa tarjous ylittäisi 5 luvun 23 §:ssä tarkoitetun vähimmäishinnan ja 54 §:ssä tarkoitetun alimman hyväksyttävän tarjouksen, ulosottomiehen olisi hylättävä tarjous ja peruutettava ulosmittaus, jollei hakijalle kuitenkaan kerry vähäistä suurempaa määrää. Kulut jätettäisiin tällöin yleensä valtion vahingoksi lain 8 luvun 9 §:n nojalla. Luonnollisesti on sitä parempi, mitä aikaisemmin ulosmittauksen tarpeettomuus havaitaan. Aina ulosmittauksen peruuttaminen ei kuitenkaan ole mahdollista, esimerkiksi silloin, kun ulosmitattu irtaimisto myydään erissä.

17 §. Kertymän vähimmäismäärä. Pykälässä säädettäisiin lisäulosmittauksen edellytyksenä olevasta kertymän vähimmäismäärästä.

Pykälän mukaan, jos omaisuutta on ulosmitattuna muun saatavan perimiseksi ja ulosottomies arvioi, ettei hakijan saatavalle kertyisi siitä omaisuudesta valtioneuvoston asetuksella säädettyä vähäistä määrää, omaisuutta ei ulosmitata hakijan saatavasta. Omaisuus kuitenkin ulosmitattaisiin, jos saatavan perimättä jäämistä voitaisiin pitää kohtuuttomana. Palkan ja muun toistuvaistulon ulosmittauksessa vähimmäismäärä laskettaisiin seuraavan kuuden kuukauden ajalta.

Ehdotettu pykälä vastaa asiallisesti vuonna 2003 säädettyä 4 luvun 15 §:n 2 momenttia. Siinä viitatussa ulosottomenettelystä annetussa valtioneuvon asetuksessa (680/2003) vähimmäismääräksi on säädetty 40 euroa. Säännösten muuttamiseen ei ole ilmennyt aihetta.

Hakijalle ei luonnollisesti anneta estetodistusta, jos hakijan saatavan suorittamiseksi voidaan ulosmitata riittävästi velallisen muuta omaisuutta. Estetodistuksen saaminen ei myöskään estä velkojaa hakemasta uudelleen ulosottoa.

Luvun 42 §:ssä säädettäisiin siitä, mihin saakka sama omaisuus on ulosmitattavissa myöhempien hakemusten perusteella.

18 §. Pirstomiskielto. Nykyisen, alkuperäisessä muodossaan olevan 4 luvun 29 §:n 1 momentin mukaan huoneistoa, talonasemaa, maata tai vesilaitosta taikka sen nautintaoikeutta ulosmitattaessa toista ei saa toisesta niin erottaa, että jäljelle jäävä tulee velalliselle hyödyttömäksi. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että mainittu säännös ilmentää yleistä periaatetta taloudellisten kokonaisuuksien säilyttämisestä. Esineestä ei siten saa ulosmitata osia ja usean esineen taloudellinen kokonaisuus tulee säilyttää ulosmittauksessa.

Ulosmittauksessa olisi nykytilaa vastaten sääntönä, että esineet ulosmitataan kokonaisena eikä niistä saa ulosmitata erikseen ainesosia tai tarpeistoa taikka tuottoa. Tämä on merkityksellistä velallisen kannalta, koska yleensä esine muodostaa pirstomattomana taloudellisen kokonaisuuden. Erikseen ulosmittaamisen kielto on merkityksellinen myös panttioikeuden tai muun vakuusoikeuden haltijan kannalta, koska se estää vakuuden arvon vähentämisen. Vastaavasti luvun ehdotetun 8 §:n mukaan omaisuuden ulosmittaus kattaa myös ainesosat, tarpeiston ja tulevan tuoton.

Joissakin tilanteissa ainesosien tai tarpeiston erikseen ulosmittaus on kuitenkin tarkoituksenmukaista ja mahdollistaa sen, että velallinen saa säilyttää muun osan itsellään. Erikseen ulosmittauksen sallimisella tavoitellaan samoja päämääriä kuin liiallisen ulosmittauksen kiellolla.

Pykälän 1 momentissa ilmaistaisiin ensin se pääsääntö, ettei irtaimesta tai kiinteästä omaisuudesta saa ulosmitata erikseen ainesosia, tarpeistoa tai tuottoa. Momentissa kuitenkin sallittaisiin se, että irtaimesta esineestä ulosmitataan erikseen ainesosia tai tarpeistoa. Edellytyksenä olisi, että velallinen ja ne velkojat, joiden oikeutta erikseen ulosmittaus koskee, siihen suostuvat. Koko esine olisi pidettävä ulosmitattuna, kunnes erottaminen on toimitettu. Tämä olisi eräänlainen tekninen ulosmittausvaihe. Sen tarkoituksena on pitää omaisuus ulosmittauksen oikeusvaikutusten eli lähinnä velallista koskevan määräämiskiellon alaisena ainesosien tai tarpeiston erottamiseen saakka. Muutoin olisi vaarana, että velallinen luovuttaa pääesineen, josta ulosmitattua osaa ei ole vielä irrotettu.

Ulosottomiehen olisi arvioitava, keiden oikeutta erikseen ulosmittaus koskee. Kaikkien vakuusvelkojien suostumus olisi tarpeen, koska erikseen ulosmittaus alentaa vakuusesineen arvoa eikä ulosmitatun ainesosan tai tarpeiston myynnissä asetettaisi alinta hyväksyttävää tarjousta. Sen sijaan sellainen muu velkoja, jolle etuoikeutta koskevien säännösten mukaan ei selvästikään olisi tulossa jako-osaa, ei voisi kieltää erillisulosmittausta.

Erikseen ulosmittauksen mahdollisuus ei koskisi omaisuudesta saatavaa tuloa tai muuta tuottoa. Selkeyden vuoksi on perusteltua, että tällöin ulosmitataan pääesine, jolloin ulosmittaus kattaa myös siitä saatavan tuoton. Jos hakijan saatava todennäköisesti kertyy kohtuullisessa ajassa ulosmitatun omaisuuden tuotosta, omaisuuden myyntiä voitaisiin lykätä luvun 34 §:n 3 momentin nojalla.

Ulosmitatusta kiinteistöstä ei olisi sallittua ulosmitata osia erikseen. Sen sijaan ulosmitatusta kiinteistöstä voitaisiin myydä määräala, ainesosia ja tarpeistoa erikseen niin kuin 5 luvun 65 §:ssä säädetään.

Irtaimesta esineestä erikseen ulosmitatut ainesosat ja tarpeisto myytäisiin 5 luvussa säädetyllä tavalla. Kauppahinta jaettaisiin 6 luvun 8 §:n nojalla kuten pääesineen kauppahinta olisi jaettu, jos se olisi myyty.

Jos velallisen irtain tai kiinteä omaisuus muodostaa kokonaisuuden, siitä ei saa pykälän 2 momentin mukaan ulosmitata osia siten, että jäljelle jäävä omaisuus tulee velalliselle hyödyttömäksi tai sen arvo laskee olennaisesti. Tällaiset osat voitaisiin kuitenkin jättää ulosmittaamatta velallisen suostumuksella. Momentin tarkoituksena on säilyttää kokonaisuus, joka muodostuu useasta esineoikeudellisesti itsenäisestä esineestä.

Useimmissa tapauksissa kokonaisuutena ulosmitattu omaisuus voitaisiin myös myydä kokonaisuutena. Myynnistä säädettäisiin irtaimen omaisuuden osalta 5 luvun 38 §:ssä ja kiinteistöjen osalta 62 §:ssä. Epäyhtenäinen vakuusrasitus saattaa kuitenkin joskus estää irtaimen omaisuuden myynnin kokonaisuutena, vaikka se olisi kokonaisuutena ulosmitattu. Oikeus voitaisiin myydä kiinteistön kanssa 5 luvun 66 §:ssä säädetyillä edellytyksillä.

19 §. Muita ulosmittauskieltoja. Pykälään otettaisiin säännökset eräistä ulosmittauskielloista. Tietynlaisen omaisuuden ulosmittaaminen voidaan kieltää myös muussa laissa. Tämä ilmenisi pykälän 1 momentin alusta, jonka mukaan sen lisäksi, mitä muualla laissa säädetään, ulosmitata ei saa momentissa lueteltua omaisuutta.

Momentin 1 kohtaan otettaisiin käytännössä tärkeä säännös eräitä etuuksia koskevasta ulosmittauskiellosta. Ulosmitata ei saisi avustusta tai kustannusten korvausta, joka on myönnetty eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla määrättyyn tarkoitukseen. Säännös vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 7 §:n 3 momentin ensimmäistä virkettä. Säännöksen nojalla ulosmittauskelvottomia ovat esimerkiksi toimeentulotuki, elatustuki, asumistuki ja lapsilisä. Tällaiset etuudet jäävät kokonaan ulosoton ulkopuolelle, eikä niitä ehdotetun 45 §:n 1 momentin mukaan oteta laskennallisesti huomioon palkan ulosmittauksen tulopohjassa. Ulosmittauskielto koskee etuuden ulosmittaamista etuudensaajan velasta, eikä esimerkiksi palveluntuottajalle maksettavan suorituksen ulosmittaamista tämän velasta.

Eläke- ja sosiaalilainsäädännössä on lisäksi lukuisia erityisiä ulosmittauskieltoja. Niiden nojalla ulosmittauskelvottomia ovat muun muassa yleensä kansaneläke kansaneläkelain (347/1956) 79 §:n nojalla sekä työttömän peruspäiväraha työttömyysturvalain (602/1984) 45 §:n nojalla. Vaikka eläke tai muu toimeentuloetuus on erityissäännöksen nojalla ulosmittauskelvoton, se otetaan huomioon palkan ulosmittauksen tulopohjassa ehdotetun 45 §:n 1 momentin mukaisesti, koska etuus maksetaan tällöin palkan sijasta eikä määrätarkoitukseen. Jos ulosmittauskieltoa ei ole, eläke tai muu palkan sijasta maksettava toimeentuloetuus ulosmitataan kuten palkka ehdotetun 2 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisesti.

Veronpalautussaatava voitaisiin ehdotettujen säännösten estämättä ulosmitata kokonaan, vaikka se olisi kertynyt ulosmittauskelvottomista etuuksista toimitetuista ennakonpidätyksistä. Tämä vastaa vakiintunutta ulosotto- ja oikeuskäytäntöä (KKO 1981 II 36). Veronalaiset etuudet on yleensä maksettu palkan sijasta, ja veronpalautus voidaan katsoa niistä kertyneeksi säästöksi. Ennakkoperintälain 3 §:n mukaan ennakonpidätyksen määrän on vastattava mahdollisimman tarkoin verovelvollisen maksettavaa verojen määrää. Verovelvollinen voi itse vaikuttaa ennakonpidätyksen suuruuteen. Lisäksi palkan ulosmittauksen määrällisiä rajoituksia olisi hyvin vaikea laskea jälkikäteen. Jos veronpalautus ulosmitataan, toistuvaistulon ulosmittauksessa voidaan vastaavasti antaa helpotusta luvun ehdotetun 51—53 §:n nojalla.

Momentin 2 kohdassa säädettäisiin kiellosta ulosmitata henkilövahingosta tai kärsimyksestä suoritettavaa korvausta. Ulosmitata ei saisi korvausta, joka suoritetaan kivusta, särystä tai muusta tilapäisestä haitasta, pysyvästä haitasta tai kärsimyksestä taikka sairaanhoitokustannuksista, hautauskustannuksista tai muista henkilövahingosta aiheutuneista kuluista. Kohta vastaa asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 7 §:n 3 momentin toista virkettä.

Kohdassa käytetään vastaavia käsitteitä kuin vuonna 2004 lailla 509/2004 muutetussa vahingonkorvauslaissa (412/1974). Kohdan tarkoituksena on, että ulosmittauskelvottomia olisivat kaikki henkilövahingosta suoritettavat korvaukset, lukuun ottamatta ansionmenetyksestä maksettavaa korvausta. Ulosmittauskelvottomia olisivat myös kärsimyksestä suoritettavat korvaukset. Merkitystä ei olisi sillä, onko korvauksen saaja itse henkilövahingon kärsinyt vai tämän läheinen. Mainitussa uudistuksessa muun muassa laajennettiin kärsimyksen korvattavuutta. On perusteltua, että ulosmittauskielto ulottuu yhtä laajalle kuin henkilövahinkojen ja kärsimyksen korvattavuus. Palkan sijasta maksettava ansionmenetyskorvaus ulosmitattaisiin ehdotetun 2 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla kuten palkka.

Momentin 3 kohdassa todettaisiin erikseen, ettei ulosmitata saa valtiolta saatua korvausta, joka suoritetaan vapauden menetyksen johdosta kärsimyksestä tai kuluista. Syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (422/1974) mukaan korvauksena maksetaan hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä. Kohtuullisena voidaan pitää, että myös tällainen kärsimys- ja kulukorvaus on ulosmittauskelvoton (katso myös KKO 1996:116). Korvaus ansionmenetyksestä sen sijaan olisi ulosmittauskelpoinen, ja se ulosmitattaisiin kuten palkka luvun 2 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisesti.

Momentin 4 kohdan mukaan ulosmitata ei saisi lapselle tulevaa elatusapua. Olisi lapsen edun vastaista, jos tälle välttämätön elatusapu voitaisiin ulosmitata. Ehdotus vastannee nykyistä ulosottokäytäntöä. Säännös tulee käytännössä harvoin sovellettavaksi, koska lapsi on harvoin ulosottovelallisena. Vastaavasti kohdassa säädettäisiin nimenomaisesti ulosmittauskelvottomaksi korvaus, joka suoritetaan elatusvelvollisen kuoleman johdosta. Säännös soveltuisi myös silloin, kun korvausta suoritetaan vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n nojalla sellaisen henkilön kuoleman johdosta, joka on muutoin huolehtinut lapsen elatuksesta. Puheena oleva kohta koskisi vain lapselle tulevaa elatusapua tai korvausta.

Omaisuuden ulosmittaus rinnastuu jossakin määrin omaisuuden luovutukseen, ja täytäntöönpano edellyttää yleensä omaisuuden myymistä. Ulosottolain nykyisessä 4 luvun 9 §:n 2 momentissa kielletäänkin luovutuskelvottoman omaisuuden ulosmittaaminen. Tämän korvaava säännös otettaisiin puheena olevan momentin 5 kohtaan. Sen mukaan ulosmitata ei saisi omaisuutta, jota lain mukaan ei saa luovuttaa.

Laissa oleva luovutuskielto merkitsisi siten samalla ulosmittauskieltoa. Tällainen luovutuskielto on esimerkiksi rikosvahinkolain (935/1973) 25 §:ssä. Omaisuus voitaisiin kuitenkin luovutuskiellosta huolimatta ulosmitata, jos niin poikkeuksellisesti erikseen säädetään.

Sen sijaan sopimukseen tai muuhun oikeustoimeen perustuva luovutuskielto ei estäisi omaisuuden ulosmittaamista. Omaisuus voitaisiin ulosmitata silloinkin, kun velallinen on saanut sen vastikkeetta lahjana tai testamentilla, jossa on määrätty, ettei velallinen saa luovuttaa omaisuutta. Ehdotus merkinnee irtaimen omaisuuden vastikkeettoman luovutuksen osalta muutosta nykyiseen oikeustilaan. Ehdotettuun nähden päinvastainen sääntö olisi altis yrityksille välttää epäasianmukaisesti ulosottoa. Omaisuutensa lahjoittamista tai testamenttaamista harkitseva henkilö voi yleensä ottaa huomioon saajan taloudellisen tilanteen ja riskin siitä, että omaisuus koituisikin saajan velkojien hyväksi. Joissakin tapauksissa lahjoitettava esine voi kuulua velallisen erottamisedun piiriin. Kiinteistöjen osalta maakaaren 2 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetään pätemättömäksi ehto, joka rajoittaa ostajan oikeutta luovuttaa kiinteistö edelleen.

Jos velallinen on saanut vain rajoitetun esineoikeuden, luovutuskielto sitoisi myös ulosmittausvelkojaa. Esimerkiksi velallisen vuokrasopimukseen perustuvaa käyttöoikeutta ei voitaisi ulosmitata, jos velallinen ei sopimuksen mukaan saa siirtää käyttöoikeutta edelleen ilman vuokranantajan suostumusta.

Ehdotus vastaa konkurssilain 5 luvun 3 §:n 3 momentin säännöstä.

Momentin 6 kohtaan otettaisiin uusi säännös tietynlaisia apurahoja ja vastaavia varoja koskevasta ulosmittauskiellosta. Kohdan mukaan ulosmitata ei saisi sellaisia varoja, jotka julkisyhteisö tai yleishyödyllinen yhteisö tai säätiö on myöntänyt luonnolliselle henkilölle käytettäväksi ehdotetussa 21 §:ssä tarkoitetun erottamisetuun kuuluvan omaisuuden hankkimiseen taikka opiskelun, tutkimuksen tai muun niihin verrattavan toiminnan aiheuttamiin kustannuksiin. Tällaisten varojen jäämistä ulosmittauksen ulkopuolelle voidaan pitää kaikkien osapuolten kannalta kohtuullisena.

Ulosmittauskielto koskisi vain luonnollisen henkilön saamia varoja. Varat olisi voitu tarkoittaa esimerkiksi taiteellisen työn aiheuttamiin matka-, työväline- tai materiaalikustannuksiin.

Momentin 7 kohdan mukaan ulosmittauskelvottomia olisivat vastaavasti varat, jotka on lain mukaisesti kerätty yleisöltä 6 kohdan mukaiseen tarkoitukseen. Rahankeräyslain (590/1980) 3 §:n mukaan rahankeräyslupaa ei tarvita yleisen kokouksen järjestäjän kokoukseen osallistuvien keskuudessa suorittamaan keräykseen eikä yksityisen henkilön merkkipäivään tai naapuriapuun liittyvään keräykseen. Rahankeräyslain uudistaminen on parhaillaan valmisteltavana.

Pykälän 2 momentista ilmenisi selventävästi, ettei 1 momentin 6 ja 7 kohdassa tarkoitettu ulosmittauskielto koske saajan yleisiin elinkustannuksiin tarkoitettuja varoja, esimerkiksi apurahaa, jonka turvin velallinen työskentelee vapaana ansiotyöstä. Tällainen apuraha tai vastaava etuus ulosmitattaisiin kuten palkka ehdotetun 2 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaisesti. Mainitusta säännöksestä ilmenee, että varojen saajan olisi tarvittaessa osoitettava ulosottomiehelle varojen käyttötarkoitus, esimerkiksi apurahapäätöksen tai apurahan hakuasiakirjojen avulla.

Jotta 6 kohdassa tarkoitetut varat olisivat ulosmittauskelvottomia, momentissa vielä edellytettäisiin, että saaja on tilintekovelvollinen myöntäjään nähden siitä, että hän käyttää varat tarkoitetulla tavalla.

20 §. Ulosmittauskieltojen voimassaolo. Pykälään ehdotetaan otettavaksi uudet säännökset ehdotetussa 19 §:ssä tarkoitettujen ulosmittauskieltojen ulottuvuudesta ja voimassaolosta. Nykyisessä 4 luvussa kysymystä koskee lähinnä 7 a §, jonka soveltamisala on rajoitettu. Ehdotetut säännökset parantaisivat jossakin määrin velallisen suojaa ja selventäisivät oikeustilaa.

Pykälässä säädettäisiin ensinnäkin kaikkien 19 §:ssä tarkoitettujen ulosmittauskieltojen osalta, että ulosmittauskielto on voimassa, jos velallinen on pitänyt mainitussa pykälässä tarkoitetut varat erillään tai voi esittää niitä koskevan kirjanpidon tai vastaavan selvityksen. Siten esimerkiksi asumistukea koskeva ulosmittauskielto olisi voimassa riippumatta siitä, onko tuki vasta myönnetty vai onko se jo maksettu velalliselle. Merkitystä ei myöskään olisi sillä, missä muodossa varat ovat, esimerkiksi velallisen pankkitilillä tai käteisenä rahana. Varojen täytyisi kuitenkin olla säännöksessä tarkoitetulla tavalla yksilöitävissä eikä sekoittuneena velallisen muihin varoihin. Ulosmittauskielto koskisi esimerkiksi velallisen erillisellä pankkitilillä olevia varoja, mutta myös samalla pankkitilillä olevia varoja, jos velallinen voi esittää varoja koskevan kirjanpidon tai vastaavan selvityksen. Selvitykselle ei tulisi asettaa liian suuria vaatimuksia, mutta siitä pitäisi ilmetä, miltä osin pankkitilillä jäljellä olevat varat ovat ulosmittauskelvottomia.

Pykälässä säädettäisiin mainitun yksilöitävyysvaatimuksen lisäksi pääsääntönä, että 19 §:ssä tarkoitetut ulosmittauskiellot ovat voimassa kaksi vuotta varojen haltuun saamisesta. Täten vältettäisiin se, että velallisella on määräämättömän ajan varoja, joita ei voida ulosmitata, mutta joita velallinen ei ajan kulumisen vuoksi ilmeisesti itsekään tarvitse ulosmittauskiellon perustelevalla tavalla. Kahden vuoden enimmäisaikaa voidaan pitää velallisen ja myös velkojien kannalta kohtuullisena. Kaikissa tapauksissa olisi lisäksi täytyttävä edellytys varojen yksilöitävyydestä. Enimmäisaika ei koskisi 19 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettua luovutuskelvotonta omaisuutta, koska luovutuskelvottomuus ei riipu tämän määräajan kulumisesta.

Pykälässä säädettäisiin lisäksi, että toistuvaissuorituksissa ulosmittauskielto koskee jäljellä olevaa maksukautta. Toistuvaissuorituksen, esimerkiksi asumistuen, tulevia maksueriä ei saisi ulosmitata eikä myöskään jo maksetusta erästä sitä osaa, joka koskee jäljellä olevaa maksukautta. Säästöön jääneet maksuerät tai niiden osat sen sijaan saataisiin ulosmitata siltä osin kuin niitä ei koske ehdotetun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettu erottamisetu. Säännös vastaa pääosin voimassa olevan 4 luvun 7 a §:ää.

Lapsen elatusavun ja vastaavan korvauksen ulosmittauskielto olisi pykälän mukaan voimassa niin kauan kuin elatuksen tarve on olemassa. Edellisen pykälän 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu ulosmittauskielto päättyisi siten yleensä silloin, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Vastaavasti varoja, jotka on esimerkiksi kerätty yleisöltä lapsen koulutuksesta aiheutuviin kustannuksiin, ei saisi ulosmitata niin kauan kuin koulutuksen tarve on olemassa.

21 §. Erottamisetu. Velallisen niin sanottua erottamisetua koskevat säännökset otettaisiin luvun 21—23 §:ään. Erottamisetu tarkoittaa sitä, että velallinen saa säilyttää tietyn omaisuuden ulosmittauksen ulkopuolella. Säännösten tarkoituksena on turvata velallisen ja hänen perheensä toimeentuloa ja kodin perusesineistöä. Ulosottomiehen on otettava erottamisetu viran puolesta huomioon.

Erottamisetua koskevat 4 luvun 5 §:n säännökset on uudistettu vuonna 1997. Säännöksiä ei ole tarpeen merkittävästi muuttaa, koska niiden soveltamiskäytännössä ei ole tullut esiin juurikaan epäkohtia.

Tarkoitus on, että erottamisetu nykyiseen tapaan koskee vain luonnollisia henkilöitä, kuten pykälän sanamuodostakin käy ilmi.

Pykälän 1 momentin 1—5 kohta vastaavat voimassa olevan pykälän 1 momentin 1—5 kohtaa.

Momentin 6 kohtaa ehdotetaan muutettavaksi asiallisesti nykyiseen nähden. Velallisen rahavaroista tai muusta vastaavasta omaisuudesta olisi erotettava puolitoistakertaa 48 §:ssä tarkoitetun suojaosuuden määrä kuukauden ajaksi. Nykyisin vastaavan kohdan mukaan ulosmittauksesta on erotettava määrä, joka on tarpeen velallisen ja hänen elatuksensa varassa olevien perheenjäsenten välttämätöntä toimeentuloa varten yhden kuukauden ajaksi. Säännös on aiheuttanut jonkin verran soveltamisongelmia ulosottokäytännössä, koska on ollut epäselvää, minkä suuruista määrää säännöksessä tarkkaan ottaen tarkoitetaan. Tämän vuoksi ehdotetaan, että määrä kytkettäisiin palkan ulosmittauksessa sovellettavaan suojaosuuteen, joka on täsmällinen euromäärä.

Erottamisetu olisi velallisen itsensä osalta 28,50 euroa ja hänen elatuksensa varassa olevan, 48 §:ssä tarkoitetun henkilön osalta 10,50 euroa päivässä. Kysymyksessä on pitkälti tekninen laskentaperusteen muutos eikä niinkään tasokorotus.

Säännöksessä säilytettäisiin edelleen se poikkeus, ettei erottamisetua ole siltä osin kuin velallisella on muita tuloja vastaava määrä. Velallisen tuloina otetaan tässä huomioon kaikki velallisen saamat ulosottokelpoiset ja ulosottokelvottomat tulot.

Momentin 7 kohdaksi ehdotetaan otettavaksi uusi erottamisetua koskeva säännös. Ulosmittauksesta tulisi erottaa myös sellainen lupa, etuus tai oikeus, jota momentin 1—5 kohdassa tarkoitetun omaisuuden käyttäminen tai hyödyntäminen edellyttää. Ei ole perusteltua, että velalliselta voitaisiin ulosmitata tällainen oikeus, jolloin ulosmittauksen seurauksena 1—5 kohdassa tarkoitettu erottamisetu tulisi velalliselle tosiasiallisesti merkityksettömäksi. Säännös koskisi käytännössä lähinnä erilaisia siirtokelpoisia elinkeinon harjoittamiseen liittyviä lupia. Jos esimerkiksi ulosmittauksesta erotetaan maatilataloutta harjoittavan velallisen maitokarja, erottamisetuun kuuluisi myös tätä vastaava niin sanottu maitokiintiö. Vastaavasti jos erotetaan taksiliikennettä harjoittavan velallisen taksiauto, taksilupakin kuuluisi erottamisetuun.

Lisäksi kohtaan otettaisiin uusi säännös siitä, että myöskään sellaista korvausta, joka on tullut erottamisetuun kuuluvan omaisuuden sijaan, ei saisi ulosmitata. Tämä tarkoittaa esimerkiksi tuhoutuneesta koti-irtaimistosta maksettavaa vakuutuskorvausta. Edellytyksenä sijaan tulleiden varojen erottamiselle olisi, että ne käytetään vastaavan omaisuuden hankkimiseen. Ulosottomiehen tulisi antaa velalliselle kohtuullinen aika korvaavan esineen hankkimiseen.

Sen lisäksi, mitä 1 momentissa säädetään, ulosmittauksesta tulisi 2 momentin mukaan erottaa myös muita esineitä, jos erottamista voidaan pitää hyväksyttävänä velallisen tai hänen perheenjäsenensä sairauden tai vamman perusteella. Säännös vastaa nykyistä 5 §:n 2 momentin ensimmäistä virkettä.

Momentissa säädettäisiin lisäksi selventävästi, että perheenjäsenen erottamisetu on voimassa myös kuolinpesässä. Ei ole perusteltua, että velallisen perheenjäsen menettäisi esimerkiksi tarvitsemiensa koulu- tai opiskelutarvikkeiden erottamisedun velallisen kuoleman vuoksi. Ehdotetut säännökset eivät vaikuttaisi perintökaaren mukaiseen perillisten toimeentulon turvaan.

Pykälän 3 momentin mukaan ulosmittauksesta ei saisi erottaa omaisuutta, johon hakijalla on panttioikeus tai jota hakija pitää pidätysoikeuden perusteella hallussaan (panttioikeus), kun peritään sitä saatavaa, jonka vakuutena omaisuus on. Hakijan pantti- tai pidätysoikeus menisi siten velallisen erottamisedun edelle. Momentti vastaa tältä osin asiallisesti voimassa olevan 4 luvun 5 §:n 2 momentin toista virkettä.

Lisäksi momentissa määriteltäisiin se, mitä ulosottolain uusissa säännöksissä tarkoitetaan käsitteellä panttioikeus. Säännökset, joissa säädetään panttioikeudesta, koskisivat myös pidätysoikeutta silloin, kun pidätysoikeuden haltijalla on pidätysoikeuden kohteena oleva esine hallussaan. Tällainen varsinainen pidätysoikeus on perusteltua rinnastaa ulosotossa panttioikeuteen. Merkitystä ei olisi sillä, onko pidätysoikeuden haltijalla myös oikeus myydä pidätysoikeuden kohde.

22 §. Korvaavan esineen hankkiminen. Pykälään otettaisiin nykyisiä säännöksiä pääosin vastaavat säännökset korvaavan esineen hankkimisesta silloin, kun velallisen työvälineisiin rinnastettavan esineen arvo ylittää asetuksella säädetyn määrän. Ulosottoasetuksen 31 §:n mukaan arvo on yleensä 2 500 euroa ja erityisestä syystä 4 200 euroa.

Pykälän 1 momentin mukaan, jos 21 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetun työvälineisiin rinnastettavan esineen arvo selvästi ylittää valtioneuvoston asetuksella säädetyn rahamäärän, esine saadaan ulosmitata ja myydä. Kauppahinnasta olisi kuitenkin palautettava velalliselle kyseisessä asetuksessa tarkoitettu rahamäärä korvaavan esineen hankkimiseksi. Momentti vastaa asiallisesti nykyistä luvun 5 §:n 3 momentin ensimmäistä virkettä.

Pykälän 2 momentin mukaan velalliselle on ennen myyntiä varattava tilaisuus tulla kuulluksi. Näin velallinen voi esittää selvitystä esimerkiksi syistä, joiden perusteella hän voisi erottaa 21 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla asetuksessa säädetyn korkeamman määrän. Velallisella on tilaisuus lausua myös esineen arvoon vaikuttavista seikoista. Tilaisuus tulla kuulluksi voitaisiin varata sopivalla tavalla, esimerkiksi puhelimitse.

Momentissa säädettäisiin lisäksi, että palautettavaa määrää koskeva päätös on annettava velalliselle tiedoksi. Momentti korvaisi voimassa olevan 5 §:n 3 momentin toisen virkkeen. Päätös olisi tehtävä ennen myyntiä. Päätös tulisi tehdä kirjallisesti ja myös perustella 3 luvun 28 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa. Päätös olisi annettava velalliselle tiedoksi, mutta tiedoksiantotavan ei tarvitsisi olla todisteellinen. Päätös voitaisiin antaa tiedoksi esimerkiksi ulosmittauksen jälki-ilmoituksen yhteydessä.

23 §. Erotetun esineen turvaava ulosmittaus. Pykälän nojalla voitaisiin turvaavasti ulosmitata ehdotetussa 21 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu omaisuus, jonka velallinen on saanut erottaa, jos ulosmittaaminen on esineen arvon, hukkaamisvaaran tai muun syyn vuoksi tarpeen. Ulosmitattua omaisuutta ei saisi myydä niin kauan kuin tuloa voidaan ulosmitata mainitussa kohdassa edellytetyllä tavalla. Pykälä vastaa asiallisesti nykyisen luvun 5 §:n 4 momentin kahta ensimmäistä virkettä.

Ehdotettuun pykälään ei sen sijaan otettaisi nykyistä vastaavia säännöksiä ulosmitatun esineen vaihtamisesta halvempaan. Ulosmitatun omaisuuden vaihtamisesta muuhun omaisuuteen otettaisiin sen sijaan yleissäännös luvun 39 §:ään. Mainittua säännöstä sovellettaisiin myös puheena olevassa pykälässä tarkoitettuun omaisuuteen.

24 §. Ulosmittausjärjestys. Luvun 24 ja 25 §:ään otettaisiin säännökset järjestyksestä, jossa velallisen omaisuutta ulosmitataan.

Nykyisessä 4 luvussa ulosmittausjärjestystä koskevat 2—4 §, jotka ovat yhä alkuperäisessä muodossaan. Niistä ilmenee muun muassa, että irtain omaisuus ulosmitataan yleensä ennen kiinteää omaisuutta. Vasta muun omaisuuden jälkeen ulosmitataan oikeus elinkorkoon tai henkivakuutussummaan, sekä omaisuus, joka voidaan myydä ainoastaan vaivoin tai polkuhintaan. Irtaimesta omaisuudesta ulosmitataan viimeiseksi se, mitä velallinen elinkeinoonsa tai muuten kipeimmin tarvitsee. Asianosaiset voivat yleensä sopia ulosmittausjärjestyksestä, ja velallisella on yksinkin yleensä mahdollisuus osoittaa tietty omaisuutensa ulosmitattavaksi. Luvun 13 §:stä ilmenee lisäksi, että ulosmittaus tulee ensisijaisesti kohdistaa muuhun kuin takavarikon tai muun turvaamistoimen kohteena olevaan omaisuuteen.

Ehdotetut säännökset ulosmittausjärjestyksestä olisivat joustavia, mikä on tarpeen käytännön tilanteiden vaihtelevuuden vuoksi. Sääntelyn päälinjat vastaisivat nykyistä oikeustilaa. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiin lähtökohtaisesta ulosmittausjärjestyksestä ja 25 §:ssä mahdollisuudesta poiketa tästä järjestyksestä. Säännökset koskisivat luonnollista henkilöä ja soveltuvin osin myös yhtiötä tai muuta oikeushenkilöä. Jollei ulosmittausta voida heti toimittaa sen vuoksi, että ulosmittausjärjestystä on vielä selvitettävä, ulosottomies saisi kohdistaa omaisuuteen 3 luvun 18—20 §:ssä tarkoitetun väliaikaistoimen täytäntöönpanon jatkumisen turvaamiseksi.

Eri omaisuuslajeista ensimmäisenä ulosmittausjärjestyksessä olisi pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan käteinen raha ja rahamääräinen saatava sekä palkka, eläke tai muu toistuvaistulo. Käytännössä ensimmäisenä voivat tulla ulosmitatuiksi lähinnä velallisen hallussa olevat varat tai veronpalautus. Vasta myöhemmin erääntyvän saatavan ulosmittaaminen merkitsisi usein, että suoritus hakijalle viivästyisi olennaisesti 25 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Palkka, eläke tai muu toistuvaistulo ovat käytännössä merkittäviä ulosmittauksen kohteita, jotka tulee lähtökohtaisesti ulosmitata ennen muuta irtainta omaisuutta.

Toisena ulosmittausjärjestyksessä olisi 2 kohdan mukaan muu kuin momentin muissa kohdissa tarkoitettu irtain omaisuus. Tällaista omaisuutta voi olla irtain esine tai oikeus, esimerkiksi auto, taulu tai arvo-osuus. Irtain omaisuus siten yleensä ulosmitattaisiin ennen kiinteää omaisuutta.

Kolmantena ulosmittausjärjestyksessä olisi kiinteä omaisuus, josta olisi säännös 3 kohdassa. Kiinteän omaisuuden määritelmä on luvun 4 §:ssä.

Momentin 4 kohdan mukaan viimeisenä ulosmitattaisiin omaisuus, jota velallinen tarvitsee vakituiseksi asunnokseen tai välttämätöntä toimentuloaan varten. Tällainen omaisuus voisi olla irtainta tai kiinteää.

Tällä tavoin suojattaisiin velallisen asuntoa ulosotossa, joskin asunto olisi sinänsä ulosmittauskelpoinen. Vastaavan suuntaisesti esimerkiksi yksityishenkilön velkajärjestelyssä velallisen omistusasunto luetaan velallisen perusturvaan, ja se pyritään säilyttämään velkajärjestelyssä.

Säännöksessä tarkoitettua omaisuutta voisivat olla esimerkiksi velallisen omistama kiinteistö tai asunto-osakeyhtiön osakkeet. Velallinen voisi omistaa nämä yksin tai yhdessä toisen henkilön, käytännössä yleensä puolisonsa kanssa. Kyseisen rakennuksen tai huoneiston olisi oltava velallisen vakituinen asunto. Siten esimerkiksi velallisen kesämökkikiinteistö ulosmitattaisiin ennen asunto-osakkeita, jotka oikeuttavat hallitsemaan velallisen vakituisena asuntonaan käyttämää huoneistoa.

Velallisen vakituinen asunto olisi viimeisenä ulosmittausjärjestyksessä asunnon arvosta riippumatta. Ehdotetun 25 §:n 3 momentin mukaan ilman velallisen suostumusta hänen vakituinen asuntonsa saataisiin ulosmitata ennen muuta omaisuutta vain painavasta syystä. Kuitenkin lopulta myös asunto voisi tulla ulosmitatuksi.

Kohdan mukaan viimeisenä järjestyksessä olisi myös omaisuus, jota velallinen tarvitsee välttämätöntä toimeentuloaan varten. Velallisen toimeentulolle välttämätöntä omaisuutta suojataan ensisijaisesti erottamisedulla. Sen ulkopuolelle jäävä velallisen toimeentulolle välttämätön esine olisi ulosmittausjärjestyksessä viimeisenä.

Ulosotossa on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan suojaamaan velallisen harjoittamaa liike- tai elinkeinotoimintaa siten, ettei toiminnalle aiheuteta suurempaa haittaa kuin täytäntöönpanon tarkoitus vaatii. On yleensä sekä velallisen että myös velkojan edun mukaista, että velallinen pystyy ulosotosta huolimatta jatkamaan toimintaansa ja hankkimaan tuloja, joista myös velkoja saa suorituksen. Liike- tai elinkeinotoiminnan tarpeeton päättyminen ulosoton vuoksi merkitsisi taloudellisten arvojen menetystä. Velkoja voi joka tapauksessa hakea elinkelvottoman yrityksen konkurssiin. Näistä syistä puheena olevaan kohtaan otettaisiin lisäksi säännös siitä, että viimeiseksi ulosmitataan velallisen liike- tai elinkeinotoiminnan jatkamiseksi välttämättömät tuotantovälineet.

Säännös koskisi sekä ammattia tai elinkeinoa harjoittavaa luonnollista henkilöä että liiketoimintaa harjoittavaa yhtiötä tai muuta oikeushenkilöä. Käytännössä säännöksellä olisi merkitystä erityisesti oikeushenkilöille, koska luonnollisen henkilön ammatti- tai elinkeinotoiminnalle välttämätöntä omaisuutta suojataan pitkälti jo erottamisetua koskevilla säännöksillä. Vastaavasti elinkeinotulon suoja koskisi ehdotetun 65 §:n mukaan myös oikeushenkilöitä.

Välttämättömillä tuotantovälineillä tarkoitetaan välineitä, joiden ulosmittaaminen merkitsisi oletettavasti toiminnan päättymistä. Tuotantovälineet tulisi ymmärtää suhteellisen laajasti. Välttämättömiä tuotantovälineitä voivat olla paitsi konkreettinen käyttöomaisuus, kuten koneet ja laitteet, myös rahoitusomaisuus siltä osin kuin sitä tarvitaan toiminnan jatkumiselle välttämättömien menojen suorittamiseen, sekä esimerkiksi toiminnalle välttämättömät immateriaalioikeudet. Vaihto-omaisuudesta säännös koskisi käytännössä lähinnä raaka-aineita ja valmistustarvikkeita. Esimerkiksi ennen yrityksen viimeisten kassavarojen ulosmittausta tulisi ulosmitata tavaroita, jotka eivät ole yrityksen toiminnan jatkamiselle välttämättömiä. Lopulta tilanne saattaa kuitenkin olla sellainen, että välttämättömätkin tuotantovälineet joudutaan ulosmittaamaan.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös ulosmittausjärjestyksestä kunkin 1 momentissa tarkoitetun omaisuusryhmän sisällä. Momentin mukaan jos omaisuutta on samalla sijalla ulosmittausjärjestyksessä, omaisuutta valittaisiin ulosmitattavaksi noudattaen, mitä ehdotetussa 25 §:ssä säädetään. Säännös mahdollistaisi joustavan valinnan tietyn omaisuusryhmän sisällä. Jos esimerkiksi velallisella on useampia ulosmittauskelpoisia irtaimia esineitä, kuten tauluja ja auto, ulosmittaus voitaisiin kohdistaa siihen esineeseen, jonka velallinen osoittaa ulosmitattavaksi tai joka on parhaiten myytävissä.

25 §. Ulosmittausjärjestyksestä poikkeaminen. Pykälään otettaisiin säännökset 24 §:ssä säädettävästä ulosmittausjärjestyksestä poikkeamisesta. Poikkeusten myötä ulosmittausjärjestys olisi joustava.

Pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa ulosottomiehellä olisi oikeus harkinnallisesti poiketa ulosmittausjärjestyksestä. Järjestyksestä ei poikettaisi, jos säännönmukaisen järjestyksen noudattaminen on siinä tilanteessa perustellumpaa. Velallisen vakituisen asunnon osalta ulosmittausjärjestyksestä voitaisiin poiketa vain rajoitetusti pykälän 3 momentin mukaisesti.

Puheena olevan momentin 1 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä saataisiin poiketa, jos asianosaiset niin sopivat. Laissa säilytettäisiin siten mahdollisuus ulosmittausjärjestyksestä poikkeamiseen hakijan ja velallisen välisin sopimuksin. Jos ulosmitattavaan omaisuuteen kohdistuu toisen velkojan vakuusoikeus, myös tämän suostumus tarvittaisiin. Ulosottomiehen tulisi yleensä noudattaa asianosaisten sopimusta, jollei lähinnä sivullisen suojan tarve muuta edellytä.

Momentin 2 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä saataisiin poiketa, jos siten voidaan välttää riitaisen omaisuuden ulosmittaaminen tai ulosmittaus sivullisen haitaksi. Ulosmittausjärjestyksestä poikkeaminen perustuu tällöin sivullisen suojan tarpeeseen. Ulosottomies voisi esimerkiksi ulosmitata kiinteää omaisuutta, jos on kiistanalaista, kuuluuko irtain omaisuus velalliselle. Samoin voitaisiin menetellä, jos irtaimeen omaisuuteen kohdistuu sellainen sivullisen käyttöoikeus, jota ei oteta huomioon myynnissä.

Ehdotetun 3 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä saadaan poiketa, jos omaisuus on jo aiemmin ulosmitattu. Voidaan lähteä siitä, ettei lisäulosmittausten yhteydessä tarvitse uudelleen selvittää ulosmittausjärjestystä. Järjestyksestä saataisiin kohdan mukaan poiketa myös, jos hakijan saatava voidaan siten suorittaa heikentämättä toisen velkojan maksunsaantia. Poikkeamisperusteena on tällaisessa tilanteessa toisen velkojan etu. Esimerkiksi jos velallisen palkka on ulosmitattu toisen velkojan saatavan perimiseksi, uuden hakijan saatavasta voitaisiin ulosmitata irtain esine, jos siten voidaan välttää toiselle velkojalle kertyvien suoritusten tuntuva pienentyminen. Vastaavasti se, että velallisen omaisuutta on takavarikossa toisen velkojan saatavasta, oikeuttaisi poikkeamaan ulosmittausjärjestyksestä. Aikaisemman ulosmittauksen tai turvaamistoimen vaikutuksesta säädettäisiin 42 ja 43 §:ssä.

Momentin 4 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä saataisiin poiketa, jos tietyn omaisuuden rahaksi muuttaminen on vaikeaa tai kertymä on todennäköisesti huono. Esimerkiksi erityislaatuisen, vaikeasti myytävän irtaimen omaisuuden sijasta voitaisiin ulosmitata kiinteää omaisuutta. Poikkeamisperuste olisi myös se, että omaisuudesta saataisiin todennäköisesti alhainen kauppahinta tai muuten riittämätön suoritus hakijalle, vaikka omaisuus sinänsä voitaisiinkin ulosmitata 16 §:ssä tarkoitetun turhan ulosmittauksen kiellon estämättä.

Ulosmittausjärjestyksestä voitaisiin kohdan mukaan poiketa myös, jos suoritus hakijalle viivästyisi muutoin olennaisesti. Jos esimerkiksi hakijan suuri saatava kertyisi velallisen pienestä palkasta vasta pitkän ajan kuluessa, palkan sijasta voitaisiin ulosmitata muuta irtainta omaisuutta. Muu kuin olennainen viivästys suorituksessa ei oikeuttaisi ulosmittausjärjestyksestä poikkeamista.

Poikkeamisperusteeksi kohdassa säädettäisiin myös ulosmittausjärjestyksen noudattamisesta aiheutuvat erityiset kustannukset tai muu tuntuva haitta hakijalle. Tilanne voisi olla esimerkiksi sellainen, että omaisuuden säilyttäminen tai myynti vaatisi kalliita erityisjärjestelyjä. Omaisuuden hukkaamisvaara voisi puolestaan oikeuttaa ulosmittaamaan suoraan vaikkapa irtainta omaisuutta. Kohdassa tarkoitetut poikkeamisperusteet liittyvät siten hakijan ja täytäntöönpanon intresseihin.

Momentin 5 kohdan mukaan ulosmittausjärjestyksestä saataisiin poiketa, jos velallinen osoittaa ulosmitattavaksi omaisuutta, eikä sen ulosmittaus ole vastoin 2—4 kohdassa säädettyä. Velallisella olisi siten oikeus valita ulosmitattava omaisuus, kuten nykyisinkin, ja ulosottomiehen tulisi lähtökohtaisesti noudattaa velallisen osoitusta. Osoitusoikeutta ei kuitenkaan olisi silloin, kun sen noudattaminen olisi vastoin momentin 2—4 kohdan säännöksiä, joilla suojataan sivullisen, toisen velkojan ja hakijan oikeutettua etua. Velallinen ei voisi osoittaa ulosmitattavaksi esimerkiksi riidanalaista tai vaikeasti realisoitavaa omaisuutta.

Velallisen osoitusoikeuden toteutuminen turvataan 3 luvun menettelysäännöksillä. Mainitun luvun 33 §:n 1 momentin mukaan velallisen osoitusoikeus merkitään velalliselle annettavaan vireilletuloilmoitukseen. Luvun 36 §:n 3 momentin mukaan velalliselle on ulosmittauksen jälki-ilmoituksen yhteydessä varattava tilaisuus osoittaa muuta omaisuutta ulosmitattavaksi, jollei hänelle ole poikkeuksellisesti annettu vireilletuloilmoitusta eikä ulosmittauksen ennakkoilmoitusta.

Hakijalla ei olisi oikeutta osoittaa tiettyä velallisen omaisuutta ulosmitattavaksi vastoin ulosmittausjärjestystä. Hakijan ja velallisen sopimuksin ulosmittausjärjestyksestä voitaisiin poiketa 1 kohdan mukaisesti. Hakemalla 3 luvun 104 §:ssä tarkoitettua suppeaa ulosottoa hakija voi rajoittaa täytäntöönpanon 24 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun omaisuuteen.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin erityissäännös, joka koskisi sitä tilannetta, että ulosoton hakijalla on vakuusoikeus velallisen omaisuuteen. Tällöin vakuusesine tulisi ulosmitata, jos muun omaisuuden ulosmittaaminen olennaisesti vaikeuttaisi toisen velkojan maksunsaantia. Säännös korvaisi nykyisessä 4 luvun 2 §:ssä olevat vastaavat säännökset.

Silloin, kun hakijalla on esimerkiksi panttioikeus velallisen kiinteistöön, kiinteistö tulisi ulosmitata, jos irtaimen omaisuuden ulosmittaaminen olennaisesti vaikeuttaisi toisen hakijan maksunsaantia. Vakuusesineen realisoinnissa vakuusoikeus tuottaa hakijalle hyvän aseman.

Pykälän 3 momentin mukainen velallisen vakituisen asunnon suoja koskisi myös sitä tilannetta, että hakijalla on vakuusoikeus velallisen asuntoon.

Jollei vastaajalle ole asetettu henkilökohtaista maksuvelvoitetta, vaan hakijalla on vastaajaa vastaan ainoastaan esinekohtainen hypoteekkituomio, sen nojalla voidaan luonnollisesti ulosmitata vain kyseinen esine.

Luvun 44 §:ssä säädettäisiin velkojan vakuusoikeuden vaikutuksesta silloin, kun vakuusesine ulosmitataan toisen velkojan hakemuksesta.

Ehdotetun 24 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan viimeisellä sijalla ulosmittausjärjestyksessä olisi velallisen vakituinen asunto. Puheena olevan pykälän 3 momenttiin otettaisiin säännös, joka rajoittaisi mahdollisuutta poiketa ulosmittausjärjestyksestä vakituisen asunnon osalta.

Momentin mukaan ilman velallisen suostumusta hänen vakituinen asuntonsa saataisiin ulosmitata ennen muuta omaisuutta vain painavasta syystä. Mainittu rajoitus koskisi kaikkia pykälän 1 ja 2 momentissa tarkoitettuja poikkeamistilanteita. Painava syy voisi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun muun omaisuuden ulosmittaus aiheuttaisi merkittävää haittaa sivulliselle taikka kun hakijalla on vakuusoikeus velallisen asuntoon, ja muun omaisuuden ulosmittaus estäisi toisen velkojan maksunsaannin.

Menettely ulosmittauksessa

Ulosmitattavaa omaisuutta koskevien yleisten säännösten jälkeen lukuun otettaisiin ulosmittausmenettelyä koskevat säännökset.

Nykyisessä 4 luvussa on toisistaan hieman poikkeavia menettelysäännöksiä, jotka koskevat eri omaisuuslajeja. Säännökset ovat lisäksi kasuistisia. Nyt ehdotetut pykälät koskisivat lähtökohtaisesti kaikenlaista omaisuutta. Pyrkimyksenä on, että säännöksiä voitaisiin soveltaa joustavasti erilaisissa tilanteissa.

Ehdotetusta 26 §:stä alkaen lukuun otettaisiin lähtökohtaisesti kaikkia omaisuuslajeja koskevat yleiset säännökset ulosmittausmenettelystä. Erityisiä menettelysäännöksiä, jotka koskevat muun muassa palkkaa, otettaisiin jäljemmäksi lukuun.

26 §. Ulosmittauspäätös ja kohteen yksilöinti. Pykälässä säädettäisiin ulosmittauspäätöksestä ja ulosmittauksen kohteen yksilöinnistä. Pykälän 1 momentin mukaan omaisuus ulosmitattaisiin ulosottomiehen tekemällä ulosmittauspäätöksellä. Päätöksestä olisi viipymättä laadittava asiakirja.

Ehdotus merkitsee muutosta nykyiseen sääntelyyn nähden. Voimassa olevan 4 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan ulosottomiehen on laadittava luettelo ulosmitatusta irtaimesta omaisuudesta. Luvun 21 §:n mukaan kiinteä omaisuus on julistettava ulosmittaustilaisuudessa ulosmitatuksi.

Ehdotetun momentin mukaan kaikenlaatuinen omaisuus ulosmitattaisiin ulosottomiehen tekemällä ulosmittauspäätöksellä. Ehdotetun 27 §:n 1 momentin mukaan ulosmittaus tulee tällöin voimaan velalliseen nähden.

Ulosmittaus edellyttää usein nopeaa päätöksentekoa, minkä vuoksi päätöksestä voitaisiin ensikädessä ilmoittaa suullisesti velalliselle ja mahdollisille sivullisille. Ulosmittauspäätös olisi lisäksi aina merkittävä asiakirjaan joko välittömästi päätöksen tekemisen yhteydessä tai viipymättä päätöksen tekemisen jälkeen.

Momentti liittyy nykyisiin 3 luvun 28—31 §:n yleisiin säännöksiin, jotka koskevat ulosottomiehen päätöstä. Niissä on siirrytty tarvittavassa laajuudessa kirjallisiin ja tarpeen mukaan perusteltuihin päätöksiin. Koska ulosmittaus on oikeusvaikutuksiltaan merkittävä päätös, se on syytä dokumentoida kirjallisesti.

Lain 3 luvun 28 §:n 3 momentin mukaisesti ulosmittauspäätös voitaisiin merkitä erilliseen päätösasiakirjaan taikka yksinkertaisessa asiassa pöytäkirjaan tai muuhun asiakirjaan. Jos ulosmittauksesta laaditaan erillinen asiakirja, vaatimus merkinnän tekemisestä viipymättä tarkoittaa enimmillään parin päivän aikaa. Tällöinkin ulosmittauspäätös olisi aiheellista alustavasti dokumentoida pääpiirteissään muuhun asiakirjaan tai tietojärjestelmään

Jos asia on epäselvä tai tulkinnanvarainen, ulosmittauspäätöksen tulisi olla 3 luvun 29 §:ssä tarkoitetulla tavalla perusteltu.

Ulosmittausmenettelyyn sovellettaisiin muutoinkin 3 luvun yleisiä menettelysäännöksiä, muun muassa ulosmittaustoimitukseen luvun 21—27 §:ää. Ulosmittaustoimituksessa olisi pidettävä pöytäkirjaa vain luvun 25 §:ssä tarkoitetuissa tilanteissa. Ulosmittauksen ennakkoilmoituksesta säädetään mainitun luvun 34 §:ssä ja jälki-ilmoituksesta 36 §:ssä. Ulosmittauspäätökseen liitettävästä valitusosoituksesta säädetään 10 luvun 11 §:ssä.

Ehdotetut ulosmittausmenettelyä koskevat säännökset koskisivat vastaavasti soveltuvin osin ulosmittauksen peruuttamista. Itseoikaisutilanteissa olisi noudatettava 9 luvun 1—5 §:n säännöksiä.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös, jonka mukaan ulosmitattu omaisuus on yksilöitävä ulosmittauspäätöksessä. Omaisuuden yksilöinti on välttämätöntä, jotta velallinen ja mahdolliset sivulliset tietävät, mikä omaisuus on ulosmitattu. Säännös ei merkitse asiallista muutosta nykytilaan. Ehdotetusta 8 §:stä ilmenee, että ulosmittauksen kohteeksi kelpaa vain omaisuus, joka voidaan yksilöidä.

Omaisuuden laadusta riippuu, millaiset tiedot ovat omaisuuden yksilöimiseksi tarpeen. Esimerkiksi kiinteistö tai muu rekisteröity omaisuus yksilöidään ensisijaisesti rekisteritunnuksen avulla. Muunlainen irtain esine täytyy yksilöidä lähinnä ulkoisten tunnusmerkkien ja palkka työsuhteen perusteella. Irtain omaisuus voidaan yksilöidä myös esimerkiksi siten, että ulosmitataan kaikki tietyssä varastotilassa olevat tavarat, ilman että yksilöidään kaikki yksittäiset esineet. Ulosmitattu omaisuus on tällöin luetteloitava ehdotetussa 29 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Ehdotetun 8 §:n 1 momentin mukaan ulosmittaus kattaa myös esineen ainesosat ja tarpeiston, jollei niitä 18 §:n nojalla ulosmitata erikseen. Ulosmittauspäätöksessä tulisi tarvittaessa, esimerkiksi ainesosien tai tarpeiston korkean arvon vuoksi, nimenomaisesti yksilöidä, mitkä esineet kuuluvat ulosmittauksen piiriin. Jos sivullinen on tehnyt väitteen omistusoikeudestaan ainesosiin tai tarpeistoon, sen johdosta on yleensä tehtävä perusteltu päätös 3 luvun 28 ja 29 §:n mukaisesti.

Momentissa säädettäisiin lisäksi, että irtain omaisuus voidaan ulosmitata, vaikka sen sijaintipaikkaa ei tunneta, jos omaisuus voidaan sitä näkemättä riittävästi yksilöidä. Säännös vastaa voimassa olevan 4 luvun 17 §:n 2 momenttia. Säännös mahdollistaa irtaimen esineen, esimerkiksi velallisen henkilöauton, ulosmittaamisen riippumatta siitä, missä esine on. Toinen asia on, että ulosmittauksen varmistaminen saattaa tällöin jäädä puutteelliseksi, koska ulosottomies ei voi ottaa esinettä haltuunsa ehdotetussa 31 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Vastaavasti voitaisiin ulosmitata esimerkiksi saatava tai muu oikeus, vaikka se perustuu muualla olevaan juoksevaan velkakirjaan tai siihen rinnastettavaan asiakirjaan, kunhan oikeus voidaan riittävästi yksilöidä. Ulosmittauksen voimaantulo suoritusvelvolliseen nähden kuitenkin edellyttäisi ehdotetun 27 §:n 2 momentin mukaisesti, että ulosottomies saa asiakirjan haltuunsa.

27 §. Ulosmittauksen voimaantulo ja maksukielto. Pykälässä säädettäisiin ulosmittauksen voimaantulosta sekä maksukiellosta saatavan tai muun oikeuden ulosmittauksessa. Ulosmittauksen voimaantulolla tarkoitetaan, että ulosmittauksen oikeusvaikutukset tulevat voimaan kyseiseen henkilöön nähden. Ulosmittauksen voimaantulon ajankohdasta on tarpeen ottaa nimenomaiset säännökset lakiin.

Pykälän 1 momentin mukaan omaisuuden ulosmittaus tulisi voimaan velalliseen nähden ulosmittauspäätöksellä. Velallinen menettäisi siten määräysvaltansa ulosmitattuun omaisuuteen ulosottomiehen ulosmittauspäätöksen tekemishetkellä tai 30 §:ssä tarkoitetun hypoteekkituomion julistamis- tai antamishetkellä. Merkitystä ei olisi sillä, onko esine velallisen vai sivullisen hallussa. Määräämiskiellon sisällöstä säädettäisiin 37 §:ssä.

Ulosmittaus tulisi voimaan velalliseen nähden ehdotetussa 26 §:ssä tarkoitetun ulosmittauspäätöksen tekemisellä riippumatta siitä, onko hän tuolloin tietoinen ulosmittauksesta vai saako hän tiedon vasta jälkikäteen. Jos velallinen tietämättään rikkoo määräämiskieltoa esimerkiksi luovuttamalla jo ulosmitatun esineen, hän ei syyllistyisi sellaiseen lainvastaiseen menettelyyn, josta voisi aiheutua hänelle esimerkiksi rangaistusseuraamuksia. Luovutustoimi olisi kuitenkin tehoton, mutta luovutuksensaaja voisi puolestaan saada vilpittömän mielen suojaa.

Ulosmittaus tulisi voimaan velalliseen nähden ulosmittauspäätöksellä myös silloin, kun ulosmitataan saatava tai muu oikeus. Velallinen ei saisi esimerkiksi luovuttaa saatavaa päätöksen jälkeen. Velallisen määräämiskielto koskisi myös suoritusvelvollisen velalliselle mahdollisesti päätöksen jälkeen maksamia varoja, jotka ovat tulleet ulosmitatun saatavan sijaan. Saatavan ulosmittauksen voimaantulosta suoritusvelvolliseen nähden säädettäisiin seuraavassa momentissa.

Ulosmittaus tulisi voimaan ulosmittauspäätöksellä, vaikka siihen haettaisiin muutosta. Ulosmittauksen oikeusvaikutukset päättyvät 9 luvun 18 §:n ja 10 luvun 8 §:n mukaisesti vasta, jos ulosottomies peruuttaa ulosmittauksen tuomioistuimen antaman peruuttamismääräyksen tai ulosmittauksen kumoamisen johdosta.

Momentti koskisi paitsi henkilökohtaisessa, myös pelkässä esinevastuussa olevaa velallista lain 1 luvun 1 b §:n 2 momentin mukaisesti. Jos taas ulosmitataan koko yhteisomistusesine, ulosmittaus tulisi voimaan myös toiseen yhteisomistajaan nähden ulosmittauspäätöksellä luvun 75 §:n 2 momentin mukaisesti. Jos sen sijaan ulosmitataan vain velallisen osuus yhteisomistusesineestä, määräämiskielto koskisi velallisen osuutta ja koko esinettä, muttei pelkkää sivullisen osuutta.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin yleissäännös maksukiellosta ja säädettäisiin ulosmittauksen voimaantulosta suoritusvelvolliseen nähden silloin, kun ulosmitataan velallisen saatava tai muu oikeus. Momentin mukaan saatavan ja muun oikeuden ulosmittaus tulee voimaan suoritusvelvolliseen nähden silloin, kun hän on saanut tiedoksi kirjallisen kiellon suorittaa saatavaa tai täyttää velvoitetta muulle kuin ulosottomiehelle (maksukielto). Maksukiellon saaja olisi velvollinen sitä heti noudattamaan.

Jos saatavasta on tavallinen velkakirja tai jollei siitä ole lainkaan velkakirjaa, ulosmittaus toteutettaisiin suoritusvelvolliseen nähden antamalla tälle kirjallinen maksukielto, kuten nykyisinkin. Vastaavasti toimitettaisiin muun, esimerkiksi luvun 69 §:ssä tarkoitetun oikeuden ulosmittaus. Momentti korvaisi nykyiset 4 luvun 18 §:n 1 ja 3 momentissa olevat säännökset. Kun ulosmitataan esimerkiksi velallisen palkka, maksukielto annetaan työnantajalle, ja kun ulosmitataan pankkitilillä olevat varat, maksukielto annetaan pankille. Maksukiellossa suoritusvelvollista kielletään suorittamasta saatavaa tai täyttämästä muuta velvoitetta muulle kuin ulosottomiehelle.

Maksukielto annettaisiin suoritusvelvolliselle tiedoksi 3 luvun 37—41 §:ssä säädetyllä tavalla. Maksukieltoa ei tarvitsisi antaa tiedoksi todisteellisesti, vaan tavallinen tiedoksianto olisi riittävä. Maksamatta jätetyn saatavan periminen maksukiellon saajalta kuitenkin edellyttäisi ehdotetun 68 §:n mukaan, että maksukielto on annettu todisteellisesti tiedoksi.

Maksukielto voitaisiin antaa tiedoksi myös sähköisesti niin kuin sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain (13/2003) 19 §:ssä säädetään. Mainitun pykälän mukaan asiakirja voidaan antaa tiedoksi asianomaiselle sähköisenä viestinä hänen ilmoittamallaan tavalla. Vastoin vastaanottajan tahtoa tiedoksiantoa ei siten voitaisi toimittaa sähköisesti.

Palkan ulosmittauksessa maksukiellon saaja olisi ehdotetun 56 §:n 3 momentin mukaan velvollinen ulosottomiehen pyynnöstä ilmoittamaan 3 luvun 38 §:ssä tarkoitetun tiedoksianto-osoitteen. Halutessaan maksukiellon saaja voisi ilmoittaa tiedoksianto-osoitteekseen postiosoitteen lisäksi sähköisen osoitteen.

Saatavan ja muun oikeuden ulosmittaus tulisi voimaan suoritusvelvolliseen nähden silloin, kun hän on saanut maksukiellon tiedoksi. Pelkkä ulosmittauspäätös ei siten aiheuttaisi oikeusvaikutuksia suoritusvelvolliseen nähden. Maksukiellon saaja olisi velvollinen heti noudattamaan tiedoksi saamaansa maksukieltoa. Ehdotetun 58 §:n 1 momentin mukaan valtioneuvoston asetuksella voitaisiin kuitenkin tarvittaessa säätää ajasta, jonka kuluessa palkan pidätys on toimitettava.

Maksukehotuksesta ja maksamatta jätetyn saatavan perimisestä maksukiellon saajalta säädettäisiin 67 ja 68 §:ssä. Saatavan tai palkan maksaminen vastoin maksukieltoa on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 10 §:ssä.

Momentissa olisi lisäksi erityissäännös ulosmittauksen voimaantulosta suoritusvelvolliseen nähden silloin, kun ulosmitattu saatava perustuu juoksevaan velkakirjaan. Tällöin ulosmittaus tulisi häneen nähden voimaan vasta, kun ulosottomies on maksukiellon antamisen lisäksi saanut velkakirjan haltuunsa. Säännös korvaisi nykyisen 4 luvun 16 §:ssä olevan säännöksen ulosmittauksesta, joka kohdistuu juoksevaan velkakirjaan perustuvaan saatavaan tai muuhun oikeuteen, "joka on vissin asiakirjan varassa". Suoritusvelvollisen oikeusturva edellyttää, että hän on velvollinen maksamaan tällaisen saatavan ulosottomiehelle vain, jos tällä on juokseva velkakirja hallussaan. Tämä vastaa myös velkakirjalain (622/1947) 21 §:stä ilmenevää periaatetta. Ehdotettua säännöstä sovellettaisiin myös sellaisiin muihin sitoumuksiin, jotka voidaan mainitussa suhteessa rinnastaa juoksevaan velkakirjaan, käytännössä lähinnä tällaiseen pankkitalletuksen vastakirjaan.

Myös juoksevaan velkakirjaan perustuvan saatavan ulosmittaus tulisi pykälän 1 momentin mukaisesti voimaan velalliseen nähden jo ulosmittauspäätöksellä. Ehdotetun 36 §:n mukaisena varmistustoimena saattaa olla aiheellista ilmoittaa velalliselle erikseen saatavaa koskevasta määräämiskiellosta silloin, kun ulosottomies ei ole voinut antaa suoritusvelvolliselle maksukieltoa tai saanut juoksevaa velkakirjaa haltuunsa. Ehdotetun 32 §:n mukaan ulosottomies saisi tietyin edellytyksin hakea juoksevan velkakirjan tai muun asiakirjan kuolettamista.

Pykälän 3 momentin mukaan maksukiellon teknisestä sisällöstä otettaisiin yksityiskohtaisemmat määräykset valtioneuvoston asetukseen.

28 §. Jatkuva maksukielto ja maksukielto ulkomaille. Pykälän 1 momentin mukaan maksukielto voitaisiin antaa nykyiseen tapaan jatkuvana silloin, kun ulosmittaus koskee velallisen palkkaa taikka toistuvaa elinkeinotuloa tai muuta vastaisuudessa erääntyvää tuloa, toisin sanoen toistuvaistuloa. Ulosmittaus tulisi kunkin erän osalta voimaan silloin, kun kyseinen erä on 83 §:n mukaisesti suoritettu ulosottomiehelle. Momentti vastaa viimeksi mainitulta osin asiallisesti nykyistä 4 luvun 18 b §:n 4 momenttia. Maksukiellosta palkan ulosmittauksessa otettaisiin lisäksi erityissäännöksiä puheena olevan luvun 56—58 §:ään.

Käytännössä epätietoisuutta on herättänyt kysymys siitä, voiko ulosottomies antaa maksukiellon ulkomailla olevalle työnantajalle tai muulle suoritusvelvolliselle, kuten ulkomaiselle pankille. Suomalaisella ulosottomiehellä ei lähtökohtaisesti ole toimivaltaa suorittaa täytäntöönpanotoimia Suomen ulkopuolella. Tämän vuoksi suoritusvelvollista sitovaa maksukieltoa ei yleensä voida antaa ulkomaille, eikä ulosottomies ainakaan voi periä mahdollisesti maksamatta jätettyä saatavaa ulkomailta. Näistä syistä pykälän 2 momentissa säädettäisiin väljästi, että ulosottomies voi lähettää maksukieltoa vastaavan pyynnön myös ulkomailla olevalle suoritusvelvolliselle. Jäisi riippumaan kyseisen valtion lainsäädännöstä ja maksukiellon saajan toimista, mitä vaikutuksia maksukiellolla on. Ehdotettua säännöstä ei sovellettaisi, jos Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista tai velvoitteista johtuu muuta.

29 §. Arviointi ja luettelointi. Pykälään otettaisiin säännökset ulosmitatun omaisuuden arvioinnista ja luetteloinnista. Pykälä korvaisi voimassa olevan 4 luvun 14 §:n 1 momentin ja 21 §:n.

Ulosmitattu omaisuus olisi pykälän mukaan arvioitava ja luetteloitava ulosmittauspäätöksessä. Ulosmitatun omaisuuden arviointi on tarpeen, jotta tiedetään, minkä suuruinen kauppahinta omaisuudesta todennäköisesti saadaan. Omaisuudesta on tehtävä alustava arvio jo ennen ulosmittausta. Tätä edellyttää 16 §:ssä tarkoitettu turhan ulosmittauksen kielto. Puheena olevassa pykälässä tarkoitetun arvion tulee perustua riittävään selvitykseen. Jos ulosmittaus havaitaan vasta tällöin turhaksi, se on peruutettava itseoikaisuna. Viimeksi mainittu arvio olisi merkittävä ulosmittauspäätökseen. Kiinteistön ja arvokkaan irtaimen omaisuuden käyvän arvon selvittämisestä vielä ennen myyntiä säädettäisiin 5 luvun 15 §:ssä. Arvio on tarpeen mainitun luvun 23 §:ssä tarkoitetun vähimmäishinnan määrittämiseksi.

Ulosmitattua omaisuutta ei luonnollisesti tarvitse arvioida silloin, kun se on käteistä rahaa tai rahamääräinen, esimerkiksi kun on ulosmitattu pankkitilillä olevia varoja. Velallisen muunlaisen saatavan osalta saatetaan joutua arvioimaan, kuinka paljon saatavasta todennäköisesti kertyy suoritusvelvolliselta.

Myyntiä edellyttävä omaisuus olisi arvioitava sen mukaan, mikä kauppahinta omaisuudesta todennäköisesti saadaan, kun se myydään ehdotetun 5 luvun mukaisesti. Myös myyntiajankohtaan mennessä odotettavissa olevat arvonmuutokset tulisi pyrkiä ennakoimaan. Omaisuus arvioitaisiin niin sanottuun bruttoarvoon. Turhan ulosmittauksen kiellon vuoksi bruttoarvosta olisi toisaalta vähennettävä tulevat täytäntöönpanokulut, ulosottomaksut ja saatavat, joista omaisuus vastaa.

Ulosmitattu omaisuus olisi myös luetteloitava ulosmittauspäätöksessä. Jos on ulosmitattu esimerkiksi kiinteistö tai yksittäinen irtain esine, sen yksilöinti ulosmittauspäätöksessä ehdotetussa 26 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla luonnollisesti riittäisi. Erillinen luettelointi on tarpeen lähinnä silloin, kun on ulosmitattu runsaasti irtaimia esineitä, esimerkiksi velallisen tavaravarasto, joka on yksilöity kokonaisuutena.

Omaisuutta ei pykälän mukaan tarvitsisi arvioida eikä luetteloida silloin, kun mainitut toimet on jo suoritettu aiemman ulosmittauksen tai turvaamistoimen täytäntöönpanon yhteydessä. Omaisuuden arviota olisi kuitenkin tarvittaessa tarkistettava, esimerkiksi jos omaisuuden arvo on olennaisesti noussut tai laskenut aiemman arvion tekemisen jälkeen.

Pykälän mukaan runsaslukuiset vähäarvoiset esineet saataisiin arvioida kokonaisuutena ja luetteloida pääpiirteisesti. Jos on ulosmitattu esimerkiksi erä tietynlaisia suhteellisen vähäarvoisia varaosia tai vaatekappaleita, riittävää olisi kirjata niiden arvioitu yhteenlaskettu lukumäärä ja yhteisarvo.

Ulosmitatun omaisuuden luetteloinnissa saataisiin pykälän mukaan käyttää teknisiä tallennusmenetelmiä. Tavaravarasto voitaisiin esimerkiksi valokuvata tai videoida, jolloin ulosmittauspäätöksessä voitaisiin viitata tähän tallenteeseen.

Lisäksi ulosmitatun omaisuuden arvioinnissa saataisiin tarvittaessa käyttää asiantuntijaa. Asiantuntijan käyttö saattaa olla tarpeen esimerkiksi metsäkiinteistön tai arvotaulun arvioinnissa. Myös tässä tarkoitettuun asiantuntijaan sovellettaisiin 3 luvun 108 §:n säännöksiä.

30 §. Kiinteistön ulosmittaus tuomiolla. Täytäntöönpanossa on erityisasemassa hypoteekkituomio, jossa saatava on määrätty maksettavaksi sen vakuutena olevasta kiinteistöstä. Voimassa olevan 4 luvun 22 §:n mukaan kiinteistö katsotaan tällaisen tuomion antamisella välittömästi ulosmitatuksi. Kiinteistön ulosmittaustila seuraa siten suoraan laista. Muuta omaisuutta koskevaan hypoteekkituomioon ei sen sijaan liity tällaista välitöntä ulosmittausvaikutusta, vaan ulosottomiehen on ulosmitattava omaisuus velkojan ulosottohakemuksen johdosta.

Pykälään otettaisiin nykyistä sääntelyä asiallisesti vastaavat säännökset kiinteistön ulosmittauksesta hypoteekkituomiolla. Luvun ehdotetussa 4 §:ssä on kiinteistöä koskeva määritelmäsäännös.

Pykälän 1 momentin mukaan, jos tuomiossa määrätään saatava maksettavaksi sen vakuutena olevasta kiinteistöstä, katsotaan kyseinen kiinteistö välittömästi ulosmitatuksi. Tuomioistuimen tulisi heti ilmoittaa tuomiosta kiinteistön sijaintipaikan ulosottomiehelle tai tallettaa tuomiosta tieto ulosoton tietojärjestelmään sekä tehdä ilmoitus kirjaamisviranomaiselle.

Momentin ensimmäinen virke vastaa eräin kielellisin tarkistuksin voimassa olevan 4 luvun 22 §:n 1 momenttia. Momentin toinen virke vastaa pääosin mainitun pykälän 2 momenttia. On tärkeätä, että tuomioistuin ilmoittaa antamastaan tai julistamastaan hypoteekkituomiosta välittömästi, mitä korostettaisiin säännöksessä korvaamalla sana "viipymättä" ilmaisulla "heti". Koska ulosoton oikeuspaikkasäännöksistä on 3 luvun uudistamisen yhteydessä luovuttu, säännöksessä puhuttaisiin "asianomaisen" ulosottomiehen sijasta "kiinteistön sijaintipaikan" ulosottomiehestä. Tämä huolehtisi tiedon tallettamisesta ulosoton tietojärjestelmään. Ulosottomiehelle tehtävän ilmoituksen sijasta tuomioistuin voisi tallettaa tiedon tuomiosta suoraan ulosoton tietojärjestelmään. Tämän mahdollisuuden käyttäminen edellyttäisi kuitenkin, että siihen on tekniset valmiudet.

Ehdotettu 2 momentti vastaa pääosin voimassa olevan 4 luvun 22 §:n 3 momenttia. Kannetta ajaneen velkojan tulisi hakea ulosottomieheltä 1 momentissa tarkoitetun kiinteistön myyntiä kuten ulosottohakemuksesta säädetään 3 luvussa. Jollei velkoja ole hakenut myyntiä, ulosottomiehen olisi peruutettava ulosmittaus velallisen pyynnöstä, jos tämä osoittaa, että on kulunut vähintään kuusi kuukautta siitä, kun tuomio on tullut häneen nähden lainvoimaiseksi. Momentissa säädettäisiin lisäksi, että ulosottomiehen tulee ilmoittaa peruuttamispyynnöstä velkojalle ja ulosmittauksen peruuttamisesta kirjaamisviranomaiselle.

Momentin ensimmäisessä virkkeessä olevaan säännökseen tehtävät muutokset johtuvat 3 luvun uudistuksesta. Myyntihakemus voitaisiin tehdä kirjallisesti tai tietyin edellytyksin sähköisesti jollekin paikalliselle ulosottoviranomaiselle tai suoraan ulosoton tietojärjestelmään, kuten ulosottohakemus. Myyntihakemuksessa olisi ilmoitettava vastaavat tiedot kuin ulosottohakemuksessa.

Säännöksestä ilmenisi nimenomaisesti, että hypoteekkituomiolla ulosmitatun kiinteistön myymistä voi hakea vain kyseisen hypoteekkituomion saanut velkoja. Muiden velkojien on halutessaan tehtävä normaali ulosottohakemus.

Momentin toiseen virkkeeseen tehtäisiin lähinnä eräitä kielellisiä tarkennuksia. Säännöksessä ei enää mainittaisi erikseen kiinteistön omistajaa. Nykyisen 1 luvun 1 b §:n 2 momentin mukaan henkilöstä, joka vastaa hakijan saatavasta vain omistamansa esineen arvolla, on soveltuvin osin voimassa, mitä velallisesta säädetään. Siitä huolimatta, että ulosmittaus peruutettaisiin velallisen pyynnöstä, velkoja voisi myöhemmin hakea normaaliin tapaan ulosottoa hypoteekkituomion nojalla, jolloin ulosottomies voi ulosmitata kiinteistön.

Momentin viimeinen virke korvaisi voimassa olevan 4 luvun 28 §:n 4 momentissa olevan säännöksen. Velkojalle ilmoitettaisiin ulosmittauksen peruuttamispyynnöstä, jolloin hänellä on vielä mahdollisuus heti hakea kiinteistön myymistä. Ulosmittauksen peruuttamisesta ilmoitettaisiin kirjaamisviranomaiselle ulosmittausmerkinnän poistamiseksi lainhuuto- ja kiinnitysrekisteristä.

Ulosmittauksen varmistaminen

Luvun 31—36 §:ään otettaisiin säännökset ulosmittauksen varmistamisesta. Tällä tarkoitetaan toimia, joilla ulosmittauksen tehokkuus pyritään myös tosiasiallisesti turvaamaan. Esimerkiksi ottamalla ulosmitattu omaisuus ulosottomiehen haltuun velallista estetään hävittämästä tai luovuttamasta omaisuutta 37 §:ssä tarkoitetun määräämiskiellon vastaisesti. Sivullisten kannalta varmistustoimella on ulosmittaukselle julkisuutta antava merkitys.

31 §. Haltuun ottaminen. Pykälään otettaisiin säännökset ulosmitatun omaisuuden ottamisesta ulosottomiehen haltuun. Haltuunotto voi koskea lähinnä irtaimia esineitä ja asiakirjoja.

Pykälän 1 momentti koskee irtaimia esineitä. Momentti korvaisi nykyisen 4 luvun 17 §:n, joka on yhä alkuperäisessä muodossaan. Momentin mukaan ulosottomies ottaisi ulosmitatut esineet haltuunsa. Esineiden pois kuljettamisen vaihtoehtona ne voitaisiin jättää lukittuun tilaan velallisen luokse, jollei siitä aiheudu velalliselle tuntuvaa haittaa. Jollei ilmeistä hukkaamisvaaraa ole, esineet voitaisiin jättää velallisen haltuun. Esineet voitaisiin tällöin merkitä tai jättää merkitsemättä ulosmitatuiksi.

Momentti sallisi joustavasti eri vaihtoehdot. Ulosottomiehen olisi harkintavaltaa käyttäessään otettava 1 luvun 19 §:n mukaisesti huomioon yhtäältä täytäntöönpanon tehokkuuden ja toisaalta suhteellisuusperiaatteen asettamat vaatimukset.

Lähtökohtana olisi, että ulosottomies ottaa ulosmitatut irtaimet esineet velallisen hallusta ja kuljettaa ne pois varastoitaviksi. Esineiden jättäminen lukittuun tilaan velallisen luokse voi olla tarkoituksenmukaista esimerkiksi silloin, kun ulosmitataan jo valmiiksi erillisessä varastotilassa olevat esineet, joiden poiskuljetus ja varastointi muualle aiheuttaisi merkittäviä kustannuksia. Tätä vaihtoehtoa ei kuitenkaan voitaisi käyttää, jos siitä aiheutuu velalliselle tuntuvaa haittaa, esimerkiksi jos velallinen tarvitsee kyseistä varastotilaa elinkeinotoimintansa jatkamiseen. Velallisen asuntoon omaisuutta voitaisiin jättää lukittuna normaalisti vain velallisen suostumuksella.

Esineet voitaisiin jättää velallisen haltuun, jollei ilmeistä hukkaamisvaaraa ole. Ehdotetun 41 §:n 1 momentin mukaan velallinen saisi tällöin käyttää esinettä sen tavanomaiseen tarkoitukseen, jollei ulosottomies toisin määrää. Esimerkiksi yrityksen toiminnassa tarpeelliset välineet voitaisiin ennen myymistä jättää yrityksen haltuun ja käyttöön.

Jos esineet jätetään velallisen haltuun, ne tulisi pääsääntöisesti merkitä ulosmitatuiksi tavalla, josta myös sivullinen havaitsee esineen olevan ulosmitattu. Nykyisestä 4 luvun 17 §:stä poiketen säädettäisiin mahdolliseksi myös se, että esine jätetään velallisen haltuun ilman merkintää ulosmittauksesta. Tätä mahdollisuutta voitaisiin käyttää silloin, kun esineen jäämisellä merkitsemättömänä velallisen haltuun on tälle olennaista merkitystä ja velallista voidaan pitää luotettavana. Merkitystä tulisi antaa myös sille, onko mahdollisuutta muunlaisiin varmistustoimiin, lähinnä ehdotetun 33 §:n 2 momentissa tarkoitettuun rekisterimerkintään.

Jos ulosmitattu omaisuus on sivullisen hallussa, ulosottomiehen tulisi momentin mukaan ottaa omaisuus haltuunsa. Toinen varmistustapa olisi, että sivullista kielletään luovuttamasta omaisuutta muulle kuin ulosottomiehelle. Säännös korvaisi voimassa olevan 4 luvun 19 §:n.

Ulosottomies voisi ottaa haltuunsa esimerkiksi ulosmitatut arvoesineet, jotka velallinen on tallettanut tallelokeroon. Haltuunotto ei kuitenkaan olisi mahdollista, jos sivullisella on esineen hallintaan sellainen oikeus, joka lain mukaan estää haltuunoton. Esimerkiksi esinettä, joka on sivullisen hallussa vuokraoikeuden nojalla, ei otettaisi ulosottomiehen haltuun ennen myyntiä. Sivullisen pantti-oikeus ei sen sijaan estäisi ehdotetun 44 §:n 1 momentin mukaan haltuunottoa. Kielto luovuttaa omaisuutta tulisi antaa sivulliselle tiedoksi samaan tapaan kuin maksukielto.

Ehdotetun 27 §:n 2 momentin mukaan juoksevan velkakirjan tai siihen rinnastettavan asiakirjan haltuunotto on välttämätöntä, jotta ulosmittaus tulisi voimaan suoritusvelvolliseen nähden. Muunlaisen omaisuuden ulosmittauksessa tiettyjen asiakirjojen haltuunotto saattaa olla tarpeellinen varmistustoimi. Tästä säädettäisiin puheena olevan pykälän 2 momentissa.

Voimassa olevassa 4 luvussa asiakirjojen haltuun ottamisesta säädetään aluksen ja ilma-aluksen osalta 14 §:ssä, saatavan ja muun oikeuden osalta 18 §:ssä sekä kiinteistön osalta 23 §:ssä. Ehdotettu momentti koskisi yleissäännöksenä kaikenlaatuista omaisuutta.

Momentin mukaan ulosottomiehen tulisi ottaa haltuunsa ensinnäkin asiakirjat, joista käy ilmi velallisen omistusoikeus ulosmitattuun omaisuuteen, esimerkiksi kauppakirja velallisen saannosta. Haltuun olisi otettava myös asiakirja, josta käy ilmi ulosmitattu saatava, esimerkiksi tavallinen velkakirja.

Ulosottomiehen olisi lisäksi otettava haltuunsa ulosmitattuun kiinteistöön kiinnitetyt panttikirjat, jotka eivät ole velan vakuutena, samoin kuin vastaavasti alukseen kiinnitetyt velkakirjat. Haltuun tulisi ottaa myös muut vastaavat ulosmitattua omaisuutta koskevat asiakirjat, joista esimerkiksi ilmenevät omaisuuteen kohdistuvat käyttöoikeudet. Vastaavasti olisi otettava haltuun ulosmitattua osaketta koskeva osakekirja tai ulosmitattuun saatavaan liittyvää vakuusoikeutta koskevat asiakirjat.

Mainitut asiakirjat tulisi ottaa haltuun silloin, kun ne kuuluvat velalliselle. Ulosottomiehen tulisi ottaa tällaiset asiakirjat haltuunsa, vaikka ne olisivat sivullisen hallussa, jollei siihen ole lakiin perustuvaa estettä. Esimerkiksi panttikirjoja ei oteta haltuun panttioikeuden haltijoilta ennen asianosaiskeskustelua.

Selvitysaineiston haltuun ottamisesta ja sivullisella olevasta asiakirjojen esittämisvelvollisuudesta säädetään 3 luvun 51 §:n 2 momentissa ja 66 §:n 3 momentissa.

Pykälän 3 momenttiin otettaisiin lisäksi uusi säännös uhkasakosta. Jollei velallinen tai sivullinen luovuta ulosmitattua omaisuutta tai 2 momentissa tarkoitettua asiakirjaa, ulosottomies saisi asettaa uhkasakon luovuttamisen tehosteeksi. Uhkasakon mahdollisuus on tarpeen ulosottokäytännössä ilmenneiden ongelmien vuoksi.

Ulosottomiehellä on oikeus käyttää voimakeinoja 3 luvun 82 ja 83 §:ssä säädetyssä laajuudessa ulosmitatun omaisuuden tai mainittujen asiakirjojen saamiseksi haltuunsa. Ulosottomiehellä on myös oikeus saada poliisilta virka-apua tässä tarkoituksessa. Ehdotettu säännös merkitsee, että ulosottomies voisi käyttää uhkasakkoa suoranaisten voimakeinojen sijasta.

Uhkasakkoa voitaisiin käyttää myös silloin, kun velallinen tai sivullinen selvästi piilottelee ulosmitattua omaisuutta tai 2 momentissa tarkoitettua asiakirjaa. Asianomaisen oikeusturvan vuoksi uhkasakko voitaisiin asettaa vain, jos on selvää, että tämä pystyy tosiasiallisesti ja oikeudellisesti luovuttamaan ulosmitatun omaisuuden tai asiakirjan ulosottomiehelle. Uhkasakkoa voitaisiin selvissä tapauksissa käyttää myös sen sijaan, että haetaan asiakirjan kuolettamista ehdotetun 32 §:n perusteella. Uhkasakkomenettelystä säädetään 3 luvun 74—81 §:ssä.

32 §. Asiakirjan kuolettaminen. Käytännössä ongelmia ovat aiheuttaneet tilanteet, joissa ulosottomies ei ole saanut haltuunsa ulosmitattua saatavaa tai muuta oikeutta koskevaa juoksevaa velkakirjaa tai siihen rinnastettavaa asiakirjaa. Tällaisen saatavan tai muun oikeuden ulosmittaus on saattanut käytännössä estyä sen vuoksi, että asiakirja on joko aidosti kadonnut tai tuhoutunut taikka velallinen ainakin väittää niin.

Mainittu ongelma voitaisiin ratkaista kuolettamalla asiakirja sen mukaisesti kuin asiakirjain kuolettamisesta annetussa laissa (34/1901) säädetään. Lain 2 §:n mukaan asiakirjan kuolettamista saa vaatia viimeinen haltija tai muu, jolla on oikeus asiakirjaan. Ulosmittaustilanteessa velallinen ei yleensä ole halukas hakemaan asiakirjan kuolettamista. Ulosottomiehen tai ulosoton hakijan oikeus hakea ulosmitattuun oikeuteen liittyvän asiakirjan kuolettamista on mainitun säännöksen perusteella epäselvä.

Kuvattujen ongelmien välttämiseksi ehdotetaan, että ulosottomiehelle annettaisiin nimenomaisesti toimivalta hakea asiakirjan kuolettamista. Ehdotetun pykälän mukaan ulosottomies saa hakea asiakirjan kuolettamista, jos se on välttämätöntä ulosmittauksen toteuttamiseksi tai varmistamiseksi.

Kuolettaminen koskisi yleensä juoksevaa velkakirjaa tai siihen rinnastettavaa asiakirjaa, johon ulosmitattu oikeus perustuu. Tällaisen asiakirjan haltuun saaminen on ehdotetun 27 §:n 2 momentin mukaan ulosmittauksen voimaantulon edellytys suoritusvelvolliseen nähden. Kyseessä voisi olla muukin asiakirja, jonka kuolettaminen on välttämätöntä ulosmittauksen varmistamiseksi, esimerkiksi osakekirja osakkeen ulosmittauksessa tai panttikirja kiinteistön ulosmittauksessa.

Saatavaa tai muuta asiakirjan tarkoittamaa oikeutta ei voida ulosmitata, jos oikeus on siirretty tehokkaasti toiselle. Velallisen epäuskottavat väitteet oikeuden siirtämisestä eivät kuitenkaan estäisi ulosmittausta eivätkä kuolettamista. Ennen kuolettamista ulosottomiehen tulee hankkia asiassa kohtuudella saatavissa oleva selvitys. Sivullisen oikeutta turvaa myös asiakirjain kuolettamisesta annetun lain mukainen kuuluttamismenettely.

Ulosottomies ratkaisisi, hakeeko hän asiakirjan kuolettamista. Ulosottomiehen myönteiseen tai kielteiseen päätökseen saataisiin hakea muutosta 10 luvun mukaisesti. Asiakirjan kuolettamisen edellytykset ratkaisee hakemuksen käsittelevä tuomioistuin.

33 §. Rekisteri-ilmoitukset. Yksi keskeinen ulosmittauksen varmistustoimi on merkinnän tekeminen omaisuudesta pidettävään rekisteriin. Merkintä tehdään ulosottomiehen ilmoituksen perusteella. Nykyisessä 4 luvussa säädetään kunkin omaisuuslajin osalta erikseen ja yksityiskohtaisesti ulosmittauksesta tehtävistä rekisteri-ilmoituksista.

Pykälään otettaisiin nykyistä yleisluonteisemmat säännökset ulosmittauksen johdosta tehtävistä rekisteri-ilmoituksista. Säännökset vastaavat pääosin voimassa olevia säännöksiä. Rekisteri-ilmoitusten teknistä sisältöä koskevat säännökset siirrettäisiin kokonaan asetustasolle.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ulosottomiehen velvollisuudesta tehdä rekisteri-ilmoitus tietynlaisen omaisuuden ulosmittauksesta. Ilmoitus tulisi tehdä heti ulosmittauksen jälkeen.

Momentin 1 kohdan mukaan ulosottomiehen tulisi ilmoittaa kiinteistön ja kirjatun erityisen oikeuden sekä muun kiinnityskelpoisen omaisuuden ulosmittauksesta asianomaiselle rekisteriviranomaiselle. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 28 ja 32 §:ssä olevia säännöksiä. Rekisteriviranomainen määräytyy kyseistä omaisuusrekisteriä koskevan lainsäädännön mukaan. Kiinteistön ulosmittauksesta olisi siten ilmoitettava maakaaren mukaisesti sille käräjäoikeudelle, jonka tuomiopiirissä kiinteistö sijaitsee, ulosmittauksen lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin merkitsemistä varten. Ilmoitus olisi lisäksi tehtävä lainhuuto- ja kiinnitysrekisteriin kirjatun erityisen oikeuden ulosmittauksesta. Tällainen oikeus ulosmitataan irtaimena omaisuutena.

Kohta koskisi myös kiinnityskelpoista irtainta omaisuutta eli ehdotetussa 3 §:ssä tarkoitettua alusta ja ilma-alusta sekä kiinnityskelpoista autoa. Aluksen ulosmittauksesta olisi ilmoitettava Merenkulkulaitokselle tai Ahvenanmaan lääninhallitukselle, ilma-aluksen ulosmittauksesta Ilmailulaitokselle ja kiinnityskelpoisen auton ulosmittauksesta Ajoneuvohallintokeskukselle.

Momentin 2 kohdan mukaan ulosottomiehen tulisi ilmoittaa patentin ja muun rekisteröidyn aineettoman oikeuden ulosmittauksesta asianomaiselle rekisteriviranomaiselle. Ilmoitusvelvollisuus koskisi siten muidenkin kuin nykyisessä 4 luvun 28 §:n 3 momentissa nimenomaisesti lueteltujen immateriaalioikeuksien ulosmittausta. Kyseisiä rekistereitä pitää yleensä patentti- ja rekisterihallitus.

Momentin 3 kohdan mukaan yrityskiinnitysrekisterin pitäjälle olisi tehtävä ilmoitus silloin, kun ulosmittaus on toimitettu sellaisen saatavan perimiseksi, jonka vakuudeksi on vahvistettu yrityskiinnitys. Kohta vastaa nykyistä 4 luvun 28 §:n 3 momentissa olevaa säännöstä. Yrityskiinnitysrekisteriä pitää patentti- ja rekisterihallitus.

Arvo-osuuden ja arvo-osuuteen kohdistuvan oikeuden ulosmittauksesta ilmoitettaisiin 4 kohdan mukaan asianomaiselle arvo-osuusrekisterin pitäjälle. Arvo-osuusjärjestelmästä annetun lain (826/1991) 2 a §:n mukaan arvo-osuusrekisteriä pidetään arvopaperikeskuksessa. Kohta vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 18 a §:n 1 momenttia.

Momentin 5 kohta vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 18 §:n 4 momentin ensimmäistä virkettä. Kohdan mukaan vakioidun option ja termiinin ulosmittauksesta ilmoitetaan kyseistä johdannaistiliä hoitavalle välittäjälle ja muussa tapauksessa asianomaiselle optioyhteisölle.

Lisäksi 6 kohdan mukaan ulosottomiehen tulisi ilmoittaa muun omaisuuden ulosmittauksesta muulle rekisterinpitäjälle niin kuin erikseen säädetään. Ilmoitusvelvollisuus muissa kuin momentissa luetelluissa tilanteissa edellyttäisi siten erityissäännöstä asianomaisessa laissa.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ulosmittauksesta tehtävästä rekisteri-ilmoituksesta muissa kuin 1 momentissa tarkoitetuissa pakollisissa tilanteissa. Momentin mukaan, jos muuhunkin kuin 1 momentissa tarkoitettuun julkiseen rekisteriin voidaan tallettaa tieto ulosmittauksesta, ulosottomiehen tulee tarvittaessa ilmoittaa ulosmittauksesta asianomaiselle rekisterinpitäjälle.

Ulosottomies voisi momentin nojalla ilmoittaa täydentävänä varmistustoimena ulosmittauksen merkittäväksi tietynlaisesta omaisuudesta pidettävään rekisteriin. Ulosottokäytännössä näin on menetelty nykyisinkin. Ilmoitus tehtäisiin tarvittaessa, ulosottomiehen tapauskohtaisen harkinnan mukaan. Täydentävä rekisteri-ilmoitus saattaa olla tarpeen esimerkiksi silloin, kun on ulosmitattu irtain esine.

Rekisteri-ilmoituksen edellytyksenä olisi, että kyseiseen rekisteriin voidaan merkitä omaisuuden ulosmittaus. Lisäksi edellytettäisiin, että rekisteri on julkinen. Esimerkiksi muun kuin kiinnityskelpoisen auton ulosmittauksesta voidaan ilmoittaa ajoneuvohallintokeskukselle ajoneuvorekisteriin merkitsemistä varten. Käytännössä ulosmittaus on voitu merkitä myös moottorivenerekisteriin. Se, mikä merkitys rekisterimerkinnällä on mahdollisen sivullisen vilpittömän mielen kannalta, määräytyy asianomaisen lainsäädännön mukaan.

Jos omaisuuden ulosmittauksesta on ilmoitettu rekisterinpitäjälle 1 tai 2 momentin nojalla, ulosottomiehen on vastaavasti ilmoitettava mahdollisesta ulosmittauksen peruuttamisesta rekisterimerkinnän poistamista varten. Tämä johtuu ulosmittauksen peruuttamisen vaikutuksista, eikä asiasta ole tarpeen ottaa nimenomaista säännöstä lakiin.

Pykälän 3 momenttiin otettaisiin lisäksi valtuutussäännös, jonka mukaan rekisterinpitäjille tehtävistä ilmoituksista säädetään tarkemmin valtioneuvoston asetuksella. Asetustasolla säädettäisiin rekisteri-ilmoitusten tarvittavasta teknisestä sisällöstä. Asetuksella säädettäisiin myös ilmoituksen toimittamisesta kirjallisesti tai sähköisesti rekisterinpitäjälle.

34 §. Tuotto ja korvaus. Luvun 8 §:n 1 momentin mukaan ulosmittaus kattaa myös esineen ainesosat, ulosmittauksen jälkeen erääntyvän tuoton sekä omaisuuden sijaan tulevan omaisuuden. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiin ulosmitatusta omaisuudesta kertyvän tulon tai korvauksen kantamisesta sekä sadon korjaamisesta.

Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomiehen tulisi tarvittaessa kantaa ulosmitatusta omaisuudesta kertyvä vuokra- tai muu tulo sekä sellainen korvaus- tai muu saatava, jonka ulosmittaus kattaa, antamalla suoritusvelvolliselle maksukielto. Momentti korvaisi nykyisessä 4 luvun 24 §:ssä ja 29 §:n 2 momentissa olevat säännökset, jotka koskevat kiinteää omaisuutta. Momentti korvaisi myös mainitun luvun 14 §:n 2 momentissa olevat alusta, ilma-alusta ja kiinnityskelpoista autoa koskevat erityissäännökset. Näiltä osin oikeustilaa ei ole tarkoitus merkittävästi muuttaa. Ehdotettu momentti koskee kaikenlaatuista ulosmitattua omaisuutta.

Ulosottomiehen tulisi lähtökohtaisesti kantaa ulosmitatusta omaisuudesta mahdollisesti kertyvä vuokra- tai muu tulo. Esimerkiksi jos ulosmitattujen asunto-osakkeiden tarkoittama huoneisto on vuokrattu, ulosottomiehen tulisi kantaa ulosmittauksen jälkeen erääntyvä vuokratulo antamalla maksukielto vuokralaiselle. Maksukielto voitaisiin antaa luvun 28 §:n 1 momentin mukaisesti toistaiseksi myyntiin saakka jatkuvana.

Ulosottomies voisi jättää tulon kantamatta, jollei kantaminen ole tarpeen. Esimerkiksi jos vuokratuloa ei tarvita hakijan saatavan suorittamiseksi, vuokralainen voisi edelleen maksaa vuokran velalliselle. Ulosottomies voisi myös sallia sen, että vuokralainen jatkaa vuokran maksamista sopimuksen mukaisesti suoraan pantinhaltijalle, jos määrä olisi joka tapauksessa tilitettävä kyseiselle pantinhaltijalle ehdotetun 6 luvun 8 §:n mukaisesti. Myyntipäivästä lukien tuotto kuuluisi ostajalle ehdotetun 5 luvun 14 §:n mukaisesti.

Vastaavasti ulosottomiehen tulisi tarvittaessa kantaa sellainen korvaus- tai muu saatava, jonka ulosmittaus kattaa. Esimerkiksi jos ulosmitattua omaisuutta tuhoutuu tulipalossa, ulosottomiehen tulisi kantaa omaisuuden sijaan tuleva palovakuutuskorvaus antamalla maksukielto vakuutusyhtiölle.

Tulon tai saatavan perimisestä maksukiellon saajalta olisi momentin mukaan soveltuvin osin voimassa, mitä 67 §:n 1 momentissa ja 68 §:n 2 ja 3 momentissa säädetään. Ulosottomiehen käytettävissä olisivat siten vastaavat perintäkeinot kuin ulosmitatun saatavan perimisessä. Ulosottomies saisi tietyin edellytyksin antaa maksukiellon saajalle myös maksukehotuksen. Ulosottomies voisi lisäksi ulosmitata maksamatta olevan tulon tai saatavan määrän maksukiellon saajalta, jollei tämä kiistä sen oikeellisuutta. Hakijalla olisi myös oikeus ajaa kannetta maksukiellon saajaa vastaan saatavan oikeellisuuden vahvistamiseksi. Hakijan kannevalta korvaisi nykyisessä 4 luvun 24 §:n 3 momentissa ulosottomiehelle ja toimitsijalle annetun kannevallan, jota ei voida pitää ulosottomiehen tehtävien kannalta perusteltuna.

Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomiehen tulisi huolehtia kypsyneen sadon korjaamisesta, jollei 41 §:n 2 momentista muuta johdu. Viitatussa momentissa säädettäisiin velallisen oikeudesta korjata sato itse. Momentissa olisi lisäksi viittaussäännös, jonka mukaan sadon myynnistä säädetään 5 luvun 14 §:n 2 momentissa.

Pykälän 3 momentin mukaan omaisuuden myyntiä voitaisiin lykätä, jos hakijan saatava todennäköisesti kertyy kohtuullisessa ajassa ulosmitatun omaisuuden tuotosta. Momentti merkitsee poikkeusta 3 luvun 21 §:n mukaisesta täytäntöönpanon joutuisuusvaatimuksesta. Tarkoituksena on välttää ulosmitatun omaisuuden tarpeeton myyminen silloin, kun hakija saa suorituksen omaisuudesta kertyvästä tuotosta. Käytännössä tällä tavoin on toisinaan menetelty nykyisinkin lähinnä kiinteistön ulosmittauksessa.

Myyntiä voitaisiin lykätä silloin, kun omaisuudesta kertyy riittävästi esimerkiksi vuokratuloa. Edellytyksenä olisi, että haettu saatava todennäköisesti kertyy kokonaan tällaisesta tulosta kohtuullisessa ajassa. Tapauskohtaisen harkinnan varaan jäisi se, mitä voidaan kulloinkin pitää kohtuullisena aikana. Merkitystä tulisi antaa muun muassa omaisuuden laadulle. Esimerkiksi kiinteistön myyntiä voitaisiin lykätä suhteellisen pitkäänkin. Saatavan kertymisen todennäköisyys riittäisi, eikä esimerkiksi vuokralaisen maksukyvystä lähitulevaisuudessa tarvitsisi olla täyttä varmuutta. Hakijan suostumuksella edellytyksistä voitaisiin jossakin määrin joustaa.

Myynnin lykkäämisestä velallisen maksusuunnitelman tai -sopimuksen perusteella säädettäisiin 63 §:ssä.

35 §. Toimitsijan asettaminen. Jos olosuhteet sitä edellyttävät, ulosottomies saisi pykälän mukaan asettaa toimitsijan hoitamaan ulosmitattua omaisuutta, kantamaan tuloa tai korjaamaan sadon. Pykälä korvaisi nykyiset 4 luvun 17 §:ssä, 24 §:ssä ja 25 §:n 2 momentissa olevat säännökset. Pykälässä tarkoitettuun toimitsijaan sovellettaisiin ehdotetussa 84 §:ssä olevia yleisiä säännöksiä.

Ulosottomiehen tulisi tapauskohtaisesti harkita, onko toimitsijan asettaminen perusteltua. Toimitsijan käytöstä kussakin tilanteessa saatavia etuja tulisi punnita siitä aiheutuvia haittoja ja kustannuksia vasten 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetun suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Asianosaisia tulisi 3 luvun 32 §:n mukaan yleensä kuulla ennen toimitsijan asettamista.

Jos esimerkiksi velallinen selvästi aikoo hävittää ulosmitattua kiinteistöä, ulosottomies voisi asettaa toimitsijan ottamaan kiinteistö haltuunsa ja hoitamaan sitä. Ääritilanteessa toimitsijahallintoon voitaisiin asettaa sellainenkin kiinteistö, jolla velallinen asuu. Velallinen voitaisiin tällöin häätää kiinteistöltä jo ennen myyntiä noudattaen soveltuvin osin, mitä 5 luvun 5 §:ssä säädetään.

Toimitsijan asettaminen kuuluisi 1 luvun 5 §:n 8 kohdan mukaan nykyiseen tapaan ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan.

36 §. Muut varmistustoimet. Pykälään otettaisiin yleissäännös muista kuin nimenomaisesti säädettävistä varmistustoimista. Vastaavaa säännöstä ei ole nykyisessä 4 luvussa, mutta käytännössä on saatettu ryhtyä myös muihin kuin nimenomaisesti säädettyihin varmistustoimiin. Pykälän tarkoituksena on, että kaikki tarpeelliset varmistustoimet voitaisiin suorittaa.

Pykälän mukaan ulosottomiehen tulisi tietyin edellytyksin suorittaa muitakin kuin 31—35 §:ssä tarkoitettuja varmistustoimia. Esimerkkinä tällaisesta toimesta momentissa on mainittu ulosmitatun omaisuuden vartioinnin järjestäminen. Muunlainen varmistustoimi voi olla esimerkiksi erityisen säilytystilan hankkiminen sellaiselle omaisuudelle, jonka arvon säilyminen edellyttää erityisjärjestelyä. Ulosottolaitoksen tavanomaiset varastointitilat saattavat olla tasoltaan suhteellisen vaatimattomia. Jos täytäntöönpano on keskeytetty ja ulosottomies havaitsee omaisuuden säilytyskelvottomaksi, hänen tulee 9 luvun 18 §:n 3 momentin mukaan tarvittaessa ilmoittaa siitä kyseiselle tuomioistuimelle. Ulosottomies voisi myös tarvittaessa vakuuttaa erityisen arvokkaan ulosmitatun omaisuuden, joskin vakuutuksen ottaminen on ensisijaisesti asianosaisten tehtävä.

Muun kuin 31—35 §:ssä tarkoitetun varmistustoimen suorittaminen edellyttäisi pykälän mukaan, että toimi on tarpeen ulosmitatun omaisuuden arvon säilyttämiseksi, myynnin turvaamiseksi tai muutoin täytäntöönpanon tarkoituksen toteuttamiseksi. Ulosottomiehen olisi punnittava keskenään toimesta todennäköisesti saatavia etuja ja toisaalta sen aiheuttamia kustannuksia 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetun suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Muu varmistustoimi tulisi suorittaa käytännön mahdollisuuksien rajoissa. Yksityisoikeudellisia sopimussuhteita ulosottomies ei voisi perustaa.

Ennen varmistustoimen suorittamista asianosaiselle tulisi 3 luvun 32 §:n mukaisesti varata tilaisuus tulla sopivalla tavalla kuulluksi, jos asialla arvioidaan olevan hänelle huomattava merkitys eikä kuulemiselle ole estettä.

Muista kuin tavanomaisista ulosmittauksen varmistustoimista aiheutuvat tarpeelliset kulut ovat yleensä 8 luvussa tarkoitettuja täytäntöönpanokuluja, jotka otetaan luvun 3 a §:n nojalla päältä kauppahinnasta. Mainitun luvun 6 §:n mukaan ulosottomies saa vaatia hakijalta ennakkoa tällaisista kuluista.

Pykälän mukaan ulosottomies ei kuitenkaan saisi olla tuomioistuimessa asianosaisena, ellei toisin säädetä. Ulosottomiehelle ei ole perusteltua antaa yleistä kannevaltaa ulosmittauksen varmistamiseksi, koska se ei olisi sopusoinnussa ulosottomiehen puolueettoman lainkäyttöviranomaisen roolin kanssa. Ulosottomiehelle voidaan kuitenkin antaa asiavaltuus erityissäännöksessä, kuten puheena olevan luvun 32 §:ssä, 72 §:n 1 momentissa ja 79 §:n 2 momentissa.

On tärkeää, että sivullinen, jolla saattaa olla parempi oikeus ulosmitattuun omaisuuteen, saa tiedon ulosmittauksesta. Sivullinen saa tällöin tilaisuuden esittää väitteen oikeudestaan.

Lain 3 luvun 36 §:n 1 momentin mukaan ulosmittauksesta on toimitettava jälki-ilmoitus sivulliselle, jonka oikeutta päätöksen havaitaan koskevan. Puheena olevan pykälän nojalla ulosottomies voisi ilmoittaa ulosmittauksesta sivulliselle, jos hän epäilee, että sivullisella saattaa olla parempi oikeus ulosmitattuun omaisuuteen.

Ulosmittauksesta olisi aiheellista ilmoittaa varmistustoimena esimerkiksi velallisen puolisolle, jos ulosottomies epäilee, että tämä saattaa omistaa ulosmitatulla kiinteistöllä olevan rakennuksen tai osan siitä. Ilmoitus voisi sisältää ulosmittauksen jälki-ilmoitusta vastaavat tiedot. Ilmoitus voitaisiin tarvittaessa antaa tiedoksi todisteellisesti 3 luvun 40 §:n 1 momentin nojalla.

Muissakin tilanteissa ulosmittauksesta ja sen oikeusvaikutuksista voi olla aiheellista erikseen ilmoittaa velalliselle tai sivulliselle. Jollei esimerkiksi saatavan ulosmittauksesta ole voitu antaa ehdotetun 27 §:n 2 momentissa tarkoitettua maksukieltoa suoritusvelvolliselle, velalliselle voitaisiin tarvittaessa erikseen ilmoittaa 37 §:ssä tarkoitetusta määräämiskiellosta. Samoin olisi syytä menetellä, jollei ulosottomies ole saanut juoksevaa velkakirjaa haltuunsa. Erityinen informaatio velalliselle saattaa olla tällaisessa tilanteessa tarpeen sen varmistamiseksi, että velallinen ymmärtää velvollisuutensa ja pidättyy määräämästä saatavasta tai sen sijaan tulleista varoista, jotka suoritusvelvollinen on maksanut velalliselle.

Ulosmittauksen oikeusvaikutukset

Luvun 37—41 §:ään otettaisiin säännökset ulosmittauksen oikeusvaikutuksista. Pykälät koskevat oikeusvaikutuksia suhteessa velalliseen sekä sivulliseen silloin, kun tämä on mahdollinen ulosmitatun omaisuuden luovutuksensaaja tai vastaava. Oikeusvaikutuksista suoritusvelvolliseen nähden saatavan tai muun oikeuden ulosmittauksessa säädettäisiin 27 §:ssä. Muun lainsäädännön mukaan ulosmittauksella saattaa myös olla muita kuin ulosotto-oikeudellisia oikeusvaikutuksia.

37 §. Määräämiskielto. Kun omaisuutta ulosmitataan, velallinen menettää normaaliin omistajan asemaan kuuluvan määräämisvallan siihen omaisuuteen. Määräämiskiellosta säädettäisiin yleisesti puheena olevassa pykälässä. Ulosmitatun omaisuuden käyttörajoituksista säädettäisiin 41 §:ssä.

Pykälä korvaisi nykyisen 4 luvun 30 §:n 1 ja 2 momentin, jotka on uudistettu maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995. Käytännössä ilmenneiden ongelmien vuoksi säännöksiä selvennettäisiin ja terävöitettäisiin eräiltä osin.

Pykälän mukaan velallinen ei saisi ulosmittauspäätöksen jälkeen hävittää taikka ilman ulosottomiehen lupaa luovuttaa tai pantata ulosmitattua omaisuutta tai muutoin määrätä siitä. Määräämiskielto alkaisi siten ulosmittauspäätöksen tekemisestä. Luvun 27 §:n 1 momentin mukaan omaisuuden ulosmittaus tulisi voimaan velalliseen nähden ulosmittauspäätöksellä. Kyseessä voi olla ulosottomiehen ulosmittauspäätös tai ehdotetussa 30 §:ssä tarkoitettu hypoteekkituomio. Määräämiskielto koskisi edellä 27 §:n 1 momentin perusteluissa todetulla tavalla myös toista yhteisomistajaa.

Omaisuuden hävittämisellä tarkoitetaan lähinnä sen tosiasiallista vahingoittamista tai kätkemistä. Omaisuuden hävittämisenä voidaan pitää myös omaisuuden käyttämistä 41 §:ssä säädettyjen rajoitusten vastaisesti.

Velallinen ei myöskään saisi oikeudellisesti määrätä ulosmitatusta omaisuudesta. Määräämiskielto koskisi omaisuuden luovuttamista, panttaamista ja muuta määräämistointa. Nykyiseen 4 luvun 30 §:ään verrattuna määräämiskielto olisi sikäli ehdoton, että se koskisi kaikenlaisia määräämistoimia. On perusteltua yleisesti kieltää velallista määräämästä ulosmitatusta omaisuudesta riippumatta siitä, onko toimi yksittäistapauksessa vahingollinen velkojalle. Sen sijaan ulosottomies voisi ehdotetun 39 §:n mukaisesti tietyin edellytyksin antaa velalliselle luvan tarkoituksenmukaiseen toimeen.

Muussa lainsäädännössä voidaan erikseen sallia tietyt ulosmitattua omaisuutta koskevat velallisen toimet silloin, kun ne eivät vahingoita velkojia. Maakaaren 16 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan velallinen voi hakea uutta kiinnitystä ulosmitattuun kiinteistöön, mutta hakemus on jätettävä lepäämään.

Momentin mukaan määräämiskiellon vastainen toimi olisi tehoton velkojiin nähden. Nykyisessä 4 luvun 30 §:ssä ei yksilöidä sitä, kehen nähden toimi on tehoton. Muutoksella tarkoitetaan selventää erityisesti sitä, että tehottomuus koituu paitsi hakijan, myös muiden 1 luvun 1 b §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettujen ulosottovelkojien hyväksi. Ulosottomiehen tulisi ottaa tehottomuus viran puolesta huomioon.

Luovutuksen- tai pantinsaaja tai muu sivullinen voisi kuitenkin momentin mukaan saada vilpittömän mielen suojaa niin kuin erikseen säädetään. Tältä osin noudatettaisiin edelleen kyseisenlaatuista omaisuutta koskevia, muussa laissa olevia säännöksiä ja vakiintuneita oikeusperiaatteita. Ulosmittauksen varmistustoimella saattaa tällöin olla se merkitys, ettei sivullinen ole vilpittömässä mielessä. Esimerkiksi kiinteän omaisuuden luovutuksen ja panttauksen osalta vilpittömän mielen suojasta säädetään maakaaren 3 luvun 10 §:ssä ja 17 luvun 12 §:ssä.

Jos velallinen rikkoo määräämiskieltoa, hän saattaa joutua myös rikosoikeudelliseen vastuuseen. Oikeudeton ulosmitattuun esineeseen ryhtyminen ja omaisuuden hukkaaminen tai luovuttaminen vastoin määräämiskieltoa on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 10 §:ssä.

38 §. Määräämiskielto yhteisössä. Ulosmittauksen kohteena voi olla velallisen omistusosuus yhtiössä tai muussa yhteisössä, kuten yhtiöosuus avoimessa yhtiössä tai osakeyhtiön osakkeita. On ollut epäselvää, seuraako omistusosuuden ulosmittauksesta velalliselle määräämiskielto myös yhtiön omaisuuden suhteen. Yhtiö voi olla velallisen kokonaan omistama niin sanottu yhdenyhtiö tai velallisella voi ainakin olla yhtiössä niin suuri omistusosuus, että hän pystyy tosiasiassa päättämään yhtiössä tehtävistä toimista. Jollei omistusosuuden ulosmittauksesta aiheutuisi määräämiskieltoa, velallinen saattaisi päättää yhtiössä toimista, joiden vuoksi ulosmitattu omistusosuus tulisi tosiasiassa arvottomaksi. Toisaalta velallisen omistusosuuden ulosmittaus ei saisi aiheuttaa velalliselle sellaisia rajoituksia, että yhtiön normaali liiketoiminta vaikeutuu yhtiön mahdollisten muiden osakkaiden tai yhtiön velkojien vahingoksi.

Pykälän 1 momenttiin otettaisiin säännökset, joissa pyritään tasapainoiseen ratkaisuun mainittujen intressien välillä. Momentti koskisi tilannetta, jossa velalliselta on ulosmitattu yhtiön tai muun yhteisön osuus tai osakkeita. Käytännössä tavallisin tilanne olisi osakeyhtiön osakkeiden tai henkilöyhtiön yhtiöosuuden ulosmittaus.

Lisäksi momentissa edellytettäisiin, että velallisella on yhteisössä omistukseen perustuva huomattava määräysvalta. Määräysvalta voisi olla myös tosiasiallista, mutta sen olisi perustuttava ainakin välillisesti velallisen omistusosuuteen. Määräysvallan olisi oltava huomattava. Velallisen täytyisi yleensä omistaa esimerkiksi osakeyhtiön kaikki osakkeet tai ainakin huomattava enemmistö niistä. Huomioon voitaisiin ottaa myös osakkeet, jotka kuuluvat velallisen omistamalle toiselle yhtiölle.

Mainituissa tilanteissa osuuden tai osakkeiden ulosmittauksesta aiheutuisi velalliselle 37 §:ssä tarkoitettu määräämiskielto itse osuuteen tai osakkeisiin ja sen lisäksi rajoitettu määräämiskielto yhteisössä. Ulosmittauspäätöksen jälkeen velallinen ei momentin mukaan saisi päättää yhteisössä sellaisista tavanomaiseen liiketoimintaan kuulumattomista toimista, jotka tuntuvasti alentavat ulosmitatun osuuden tai osakkeiden arvoa.

Kielto koskisi velallisen kaikentyyppistä päätöksentekoa yhteisössä, esimerkiksi osakeyhtiön yhtiökokouksessa tai hallituksessa sekä myös tosiasiallista päättämistä yhtiön toimista. Velallinen voisi aina päättää tavanomaisista liiketoimista ja muunkinlaisista toimista, jotka eivät tuntuvasti alenna osuuden tai osakkeiden arvoa. Toimen tavanomaisuutta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota muun muassa yhtiön toimialaan. Kiellettyjä toimia olisivat esimerkiksi yhtiön omaisuuden tosiasiallinen hävittäminen, sen luovuttaminen merkittävään alihintaan tai vakuusoikeuden perustaminen omaisuuteen ilman lisäluoton saamista.

Määräämiskiellon vastainen toimi, josta velallinen on osaltaan yhteisössä päättänyt, olisi ehdotetussa 37 §:ssä tarkoitetulla tavalla tehoton ulosottovelkojien ja kyseisen sivullisen välisessä suhteessa. Sivullinen saattaa kuitenkin olla vilpittömässä mielessä yhteisön osakkaaseen kohdistuneen ulosmittauksen suhteen, lukuun ottamatta yleensä velallisen lähipiiriä. Sivullisen palautus- tai korvausvastuu olisi tarvittaessa toteutettava ulosottovelkojan ajamalla kanteella.

Momentti koskisi tilannetta, jossa yhtiö tai muu yhteisö on velalliseen nähden aito sivullinen. Keinotekoisia järjestelyjä koskevan 14 §:n nojalla ulosottomies voi tietyin edellytyksin ulosmitata suoraan epäaidon sivullisen, esimerkiksi kulissiyhtiön omaisuuden, jolloin omaisuutta koskee normaali määräämiskielto. Ehdotettu säännös ei muutoinkaan vaikuttaisi siihen, millä edellytyksillä voidaan suoraan ulosmitata velalliseen samastettavan yhtiön omaisuutta.

Rajatapauksissa velallinen saattaa olla epävarma siitä, onko jokin toimi yhteisössä määräämiskiellon vastainen. Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomiehen olisi velallisen pyynnöstä tehtävä päätös siitä, onko jokin toimi vastoin 1 momentissa säädettyä. Hakijaa tulisi 3 luvun 32 §:n mukaan kuulla, jos asialla arvioidaan olevan tälle huomattava merkitys. Päätöksen tulisi mainitun luvun 28 §:n mukaan olla yleensä kirjallinen ja perusteltu. Ehdotetun 1 luvun 5 §:n 1 kohdan mukaan tällainen päätös kuuluisi ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan. Päätökseen voitaisiin hakea muutosta käräjäoikeudelta tavanomaiseen tapaan.

Pykälän 3 momentissa olisi lisäksi viittaussäännös, jonka mukaan määräämiskiellosta kuolinpesässä säädetään 78 §:ssä.

39 §. Ulosottomiehen lupa. Nykyisen 4 luvun 5 §:n 4 momentissa on erottamisetuun liittyvät säännökset siitä, että tietynlainen ulosmitattu esine voidaan ulosottomiehen luvalla vaihtaa halvempaan. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että ulosottomies voi antaa velalliselle luvan myös ulosmitatun omaisuuden luovuttamiseen tai panttaamiseen silloin, kun se ei loukkaa velkojan oikeutta.

Pykälään otettaisiin yleiset säännökset ulosottomiehen antamasta luvasta velallisen määräämistoimeen. Tavaravaraston myynnistä olisi erityissäännös 40 §:ssä. Puheena olevan pykälän mukaan ulosottomies voisi antaa velalliselle luvan vaihtaa ulosmitattu omaisuus muuhun omaisuuteen tai tehdä muu vastaava 37 §:ssä tarkoitettu toimi. Kaikissa tapauksissa lupa edellyttäisi pykälän mukaan, että toimi on tarkoituksenmukainen eikä ilmeisesti vaaranna ulosottovelkojien maksunsaantia.

Vaihtamalla ulosmitattu omaisuus halvempaan voitaisiin saada hintojen erotuksen suuruinen suoritus hakijalle. Joskus saattaa myös olla hyödyllistä vaihtaa omaisuus kalliimpaan, jos esimerkiksi ehdotetun 21 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu tulonhankinta sitä edellyttää.

Jos ulosmitattu omaisuus vaihdetaan, alkuperäiseen omaisuuteen kohdistuva ulosmittaus raukeaa vaihdon tapahtuessa ja ulosmittaus pykälän mukaan kohdistuu sijaan tulleeseen omaisuuteen ja mahdolliseen hintojen erotukseen. Vaihto olisi toteutettava siten, että ulosottomies pystyy välittömästi suorittamaan sijaan tulleeseen omaisuuteen ja kauppahintaan kohdistuvan varmistustoimen. Hintojen erotuksesta kertynyt määrä jaettaisiin kuten kauppahinta alkuperäisestä omaisuudesta.

Ulosottomies voisi antaa luvan muuhunkin vastaavaan tarkoituksenmukaiseen toimeen, joka ei ilmeisesti vaaranna velkojien maksunsaantia. Lupa voitaisiin antaa esimerkiksi panttaukseen, joka ei heikennä muiden velkojien maksunsaantia ja jota vastaan saadulla lisäluotolla velallinen pystyy suorittamaan hakijan saatavan.

Ulosottomiehen tulisi 3 luvun 32 §:n mukaisesti kuulla hakijaa, jos asialla arvioidaan olevan tälle huomattava merkitys. Ulosottomiehen päätökseen voitaisiin hakea muutosta käräjäoikeudelta tavanomaiseen tapaan.

40 §. Tavaravaraston myynti. Kun liike- tai elinkeinotoimintaa harjoittavalle velalliselle kuuluva tavaravarasto ulosmitataan, olisi joissakin tapauksissa hyödyllistä, jos velallinen voisi edelleen myydä varastosta esineitä normaalilla vähittäismyynnillä. Tämä saattaisi paitsi parantaa varastosta saatavaa kauppahintaa, joskus myös tehdä mahdolliseksi toiminnan jatkamisen.

Näistä syistä pykälän 1 momenttiin otettaisiin uudet säännökset ulosmitatun tavaravaraston myynnistä. Jos tavaravarasto on ulosmitattu, ulosottomies voisi momentin mukaan antaa velalliselle luvan myydä siitä esineitä tavanomaisen liiketoiminnan edellyttämässä laajuudessa, jollei velkojien maksunsaanti ilmeisesti vaarannu. Velallinen, jota voidaan pitää luotettavana, voisi siten ulosottomiehen luvalla jatkaa normaalia vähittäismyyntiä. Ulosottomies voisi peruuttaa luvan, jos velallinen menettelee velkojien maksunsaannin vaarantavalla tavalla.

Ulosmittaus kohdistuisi momentin mukaan velallisen saamaan tuloon ja kulloiseenkin varastoon. Esineen ulosmittaus raukeaisi, kun esine myydään, ja vastaavasti varastoon mahdollisesti hankitut uudet esineet tulisivat ulosmittauksen piiriin. Myynnistä saadun tulon ulosmittausta saataisiin rajoittaa niin kuin 65 §:ssä säädetään. Velallisen olisi tilitettävä tulot ulosottomiehelle tämän antamien määräysten mukaisesti.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin viittaussäännös, jonka mukaan velallisen oikeudesta myydä ulosmitattu omaisuus säädetään muutoin 5 luvun 77 §:ssä, joka koskee vapaata myyntiä. Viitatun pykälän nojalla velallinen voisi tietyin edellytyksin myydä tavaravaraston myös loppuun.

41 §. Käyttörajoitus ja sadon korjaaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin velallisen oikeudesta käyttää ulosmitattua irtainta esinettä. Jos ulosmitattu esine on jätetty velallisen haltuun, hän saisi käyttää esinettä sen tavanomaiseen tarkoitukseen, jollei ulosottomies ulosmittauspäätöksessä tai myöhemmin toisin määrää. Säännös vastaa nykyistä käsitystä asiasta. Ulosmitattu irtain esine voitaisiin ehdotetun 31 §:n 1 momentin mukaan tietyin edellytyksin jättää velallisen haltuun.

Ulosottomies voisi asettaa esineen käytölle ulosmittauksen ja esineen arvon turvaamiseksi tarpeellisia rajoituksia. Esimerkiksi henkilöauton käyttö voitaisiin rajoittaa vain työmatkoihin ja muuhun välttämättömään ajoon. Poikkeuksellisesti ulosottomies voisi kieltää esineen käytön kokonaan, esimerkiksi jos vähäinenkin käyttö alentaisi omaisuuden arvoa merkittävästi.

Pykälän 2 momentti koskisi ainesosien käyttämistä ja sadon korjaamista ulosmitatulta kiinteistöltä. Momentti vastaa pääosin nykyisen 4 luvun 25 §:n 1 momentissa ja 29 §:n 2 momentissa olevia säännöksiä.

Momentin mukaan velallinen saisi käyttää ulosmitatulta kiinteistöltä metsää ja muita ainesosia kotitarpeiksi. Velallinen saisi siten esimerkiksi kaataa kohtuullisessa määrin sopivia puita tarvitsemikseen polttopuiksi.

Momentin mukaan velallinen saisi myös korjata sadon, jos se kypsyy ennen myyntipäivää. Jollei velallinen korjaa kypsää vilja- tai muuta satoa itse, sen korjaamisesta huolehtisi 34 ja 35 §:n mukaisesti ulosottomies tai hänen asettamansa toimitsija. Kiinteistön myyntiä voitaisiin lykätä, jos hakijan saatava todennäköisesti kertyy kohtuullisessa ajassa sadonkorjuutuloista. Kiinteistöä myytäessä vielä korjaamatta oleva sato kuuluisi ainesosana myyntikohteeseen, jolloin sen korjaaminen jää ostajan asiaksi.

Jos velallinen korjaa sadon itse, ulosmittaus kohdistuu momentin mukaan sadon myynnistä kertyviin varoihin niin kuin ehdotetussa 65 §:ssä säädetään. Siten yleensä osa tulosta jätettäisiin velalliselle. Sadonkorjuutulo voidaan rinnastaa elinkeinotuloon, vaikkei velallinen olisikaan elinkeinonharjoittaja. Velallisella on tällöin kannustin huolehtia itse sadon korjaamisesta. Jos sen sijaan sadon korjaaminen jää ulosottomiehen vastuulle, koko tulo ulosmitataan. Kummassakin tapauksessa kertymä jaettaisiin ehdotetun 6 luvun 8 §:n mukaisesti kuten kiinteistön kauppahinta.

Selvää on, että velallinen saa käyttää ulosmitattua kiinteistöä tavanomaiseen asumis- tai muuhun tarkoitukseen, kunnes hänen on luovuttava kiinteistön hallinnasta ehdotetun 5 luvun 4 §:n mukaisesti. Poikkeuksellisesti kiinteistö voidaan tätä ennen asettaa toimitsijahallintoon puheena olevan luvun 35 §:n nojalla.

Velkojien keskinäinen asema

Luvun 42—44 §:ään otettaisiin säännökset velkojien keskinäisestä asemasta ulosmittauksessa. Säännökset koskisivat tilanteita, joissa ulosmitattavaan omaisuuteen kohdistuu toisen velkojan maksunsaantioikeus tai sivullisen rajoitettu esineoikeus. Sellaisen sivullisen asemasta, jolla on väitetty omistusoikeus omaisuuteen, säädettäisiin luvun 9—15 §:ssä sekä 5 luvun 8 ja 9 §:ssä.

Yleistäytäntöönpanomenettelyn aloittamisen oikeusvaikutuksista ulosottoon nähden säädetään yrityksen saneerauksesta annetussa laissa (47/1993), yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa (57/1993), jäljempänä velkajärjestelylaki, sekä uudessa konkurssilaissa. Konkurssilaki sisältää asiasta aiempaa täsmällisemmät säännökset. Konkurssilain säätämisen yhteydessä ulosottolain 3 lukuun on otettu uusi 96 a § konkurssin vaikutuksesta ulosottoasian vireilläoloon.

42 §. Peräkkäiset ulosmittaukset. Pykälässä säädettäisiin tilanteesta, jossa yhden hakijan saatavasta ulosmitattu omaisuus ulosmitataan myös toisen hakijan saatavasta. Ulosmitattu omaisuus voidaan pykälän mukaan ulosmitata myös toisen hakijan saatavasta, kunnes 5 luvun mukainen asianosaiskeskustelu on pidetty. Jollei asianosaiskeskustelua pidetä, ulosmittaus toisen hakijan saatavasta olisi mahdollinen, kunnes myynti on toimitettu. Muutoin kuin myynnistä kertyneet varat tulisi tilittää niille hakijoille, joiden saatavista varat oli ulosmitattu silloin, kun ne suoritettiin 83 §:n mukaisesti ulosottomiehelle.

Pykälä vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 13 a §:ää, joka on säädetty vuonna 2003.

Ehdotetun 5 luvun mukaan asianosaiskeskustelu voi joskus tulla järjestettäväksi myös irtaimen omaisuuden huutokaupassa. Mitä asianosaiskeskustelusta säädetään, koskee 5 luvun 45 §:n 3 momentin mukaan myös kirjallista valvontamenettelyä. Ulosmitattu omaisuus voidaan mainitun luvun mukaan tietyin edellytyksin myydä huutokaupan sijasta vapaasti. Ulosottomiehelle suoritetun maksun ajankohdasta säädettäisiin puheena olevan luvun 83 §:ssä. Lisäulosmittaus edellyttäisi lisäksi, että uudelle saatavalle kertyy omaisuudesta ehdotetussa 17 §:ssä tarkoitettu vähimmäismäärä. Aikaisempi ulosmittaus ei tuota hakijalle etuoikeutta myöhempien ulosmittausten hakijoihin nähden.

Myös lisäulosmittauksesta olisi tehtävä luvun 26 §:ssä tarkoitettu ulosmittauspäätös. Se voitaisiin tehdä teknisesti yksinkertaisella tavalla. Ehdotetun 29 §:n mukaan omaisuutta ei tarvitse uudelleen arvioida eikä luetteloida.

43 §. Ulosmittaus ja turvaamistoimi. Pykälässä säädettäisiin sellaisen omaisuuden ulosmittaamisesta, joka on täytäntöönpannun turvaamistoimen kohteena. Pykälän mukaan täytäntöönpantu takavarikko tai muu turvaamistoimi ei estä ulosmittausta. Säännös vastaa asiallisesti nykyisessä 4 luvun 13 §:ssä olevaa säännöstä. Turvaamistoimi antaa suojaa velallista vastaan, mutta ei tuota etua suhteessa kilpailevaan velkojaan. Merkitystä ei olisi sillä, millainen turvaamistoimi on kyseessä. Omaisuuteen kohdistuva turvaamistoimi olisi kuitenkin peruste poiketa ulosmittausjärjestyksestä ehdotetun 25 §:n nojalla.

Pykälään otettaisiin lisäksi uusi omaisuuden myymistä koskeva rajoitus. Jos turvaamistoimi on määrätty sivullisen omistusoikeuden turvaamiseksi, omaisuus saataisiin myydä vasta, kun turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpano on peruutettu tai rauennut. On perusteltua, että väitettyä omistajaa, joka on saanut omaisuuteen käräjäoikeudelta turvaamistoimen, suojataan omistusoikeusriidan toisen osapuolen ulosmittausvelkojaan nähden. Takavarikoitu omaisuus voitaisiin luvun 9—15 §:n mukaisin edellytyksin ulosmitata, mutta omaisuutta ei voitaisi myydä ennen omistusoikeusriidan ratkeamista.

Turvaamistoimella tarkoitetaan pykälän toisessa virkkeessä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 2 §:ssä tarkoitettua takavarikkoa todennäköisen paremman oikeuden turvaamiseksi silloin, kun kysymyksessä on omistusoikeus. Sivullisen mahdollinen muu parempi oikeus ei ehdotetun 44 §:n 2 momentin mukaisesti estä omaisuuden myymistä.

Mainittua omaisuutta ei saataisi myydä ennen turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpanon peruuttamista tai raukeamista. Turvaamistoimipäätöksen täytäntöönpano peruutetaan 2 luvun 18 §:n 2 momentin ja 7 luvun 13 §:n mukaan muun muassa silloin, jos turvaamistoimen hakija ei pane omistusoikeuskannetta määräajassa vireille tai jos kanne hylätään.

44 §. Vakuusoikeus ja erityinen oikeus. Pykälässä säädettäisiin sellaisen omaisuuden ulosmittaamisesta, johon kohdistuu toisen velkojan vakuusoikeus tai sivullisen erityinen oikeus. Pykälä koskisi sekä kiinteää että irtainta omaisuutta.

Nykyisessä 4 luvussa mainituista kysymyksistä säädetään 12 ja 13 §:ssä. Toisen velkojan vakuusoikeus tai sivullisen erityinen oikeus omaisuuteen ei estä sen ulosmittaamista hakijan saatavasta. Kiinteistön pakkohuutokaupassa panttioikeuden tai erityisen oikeuden haltijaa suojataan alimman hyväksyttävän tarjouksen järjestelmällä. Irtain omaisuus myydään säilyttämällä käteispantin haltijan oikeus, jollei tämä tyydy ottamaan saatavaansa myyntihinnasta eikä pantista anneta täyttä lunastusta. Pantinhaltija ei tällöin ole velvollinen antamaan panttia hallustaan.

Pykälän 1 momentti koskisi sellaisen omaisuuden ulosmittaamista, johon kohdistuu toisen velkojan vakuusoikeus. Momentissa säädettäisiin nykytilaa vastaavasti, ettei panttioikeus tai muu vakuusoikeus velallisen omaisuuteen estä kyseisen omaisuuden ulosmittaamista muusta saatavasta. Panttioikeudella tarkoitetaan myös siihen rinnastuvaa pidätysoikeutta ehdotetun 21 §:n 3 momentin mukaisesti. Muulla vakuusoikeudella tarkoitetaan tässä käytännössä lähinnä yrityskiinnitystä. Omistusoikeuteen perustuvaa vakuutta koskee ehdotettu 15 §.

Merkittävä muutos nykytilaan nähden olisi se, että momentin mukaan velkoja, jolla on ulosmitattu omaisuus hallussaan panttioikeuden perusteella, olisi velvollinen antamaan omaisuuden välittömästi ulosottomiehelle. Kuten yleisperustelujen jaksossa 2.3. on todettu, nykyisten säännösten ongelmana on käteispantin haltijan liiankin vahva asema. Vaikka pantatussa omaisuudessa olisi merkittävästi varallisuusarvoa yli pantin haltijan saatavan, omaisuuden realisointi ulosottotoimin toisen velkojan hakemuksesta on vaikeaa.

Käteispanttina olevan irtaimen omaisuuden myynnissä luovuttaisiin panttioikeuden säilyttämisestä. Pantinhaltija saisi suorituksen kauppahinnasta. Pantinhaltijaa suojattaisiin alimman hyväksyttävän tarjouksen järjestelmällä ehdotetun 5 luvun 34 §:n mukaisesti. Käteispantin haltija olisi vastaavasti puheena olevan momentin mukaan velvollinen antamaan ulosmitatun, panttina olevan omaisuuden ulosottomiehelle, kun tämä sitä vaatii. Tämä estäisi pantinhaltijaa myymästä kyseistä panttia. Muutos parantaisi mahdollisuuksia saada ulosoton hakijalle suoritus myös pantatusta irtaimesta omaisuudesta, eikä se merkittävästi heikentäisi käteispantin haltijan asemaa tai käteispantin merkitystä vakuutena.

Ulosottomies voisi ehdotetun 31 §:n 1 momentin mukaan myös jättää omaisuuden pantinhaltijan haltuun ja kieltää tätä luovuttamasta omaisuutta muulle kuin ulosottomiehelle. Ehdotetun 5 luvun 77 §:n mukaan omaisuuden vapaa myynti voitaisiin tietyin edellytyksin antaa myös pantinhaltijan tehtäväksi.

Momentissa olisi lisäksi selventävä viittaussäännös, jonka mukaan vakuusoikeus otetaan myynnissä ja varojen jaossa huomioon niin kuin 5 ja 6 luvussa säädetään. Muun kuin irtaimen käteispantin osalta nykytila ei muuttuisi.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin nykytilaa vastaavasti sellaisen omaisuuden ulosmittaamisesta, johon kohdistuu sivullisen erityinen oikeus. Momentin mukaan omaisuuteen kohdistuva käyttöoikeus tai muu erityinen oikeus ei estä ulosmittausta. Momentissa olisi lisäksi viittaussäännös siitä, että erityisen oikeuden huomioon ottamisesta myynnissä säädetään 5 luvussa. Momentissa on käytetty lähinnä kiinteistöön liittyvää käsitettä erityinen oikeus, mutta säännös koskisi myös irtaimeen omaisuuteen kohdistuvaa rajoitettua esineoikeutta.

Tulopohja palkan ulosmittauksessa

Luvun 45—58 §:ään otettaisiin palkan ulosmittausta koskevat säännökset. Luvun 2 §:stä ilmenee, että palkkaa koskevia säännöksiä sovelletaan myös ulosmittauskelpoisen eläkkeen ja muun toimeentuloetuuden ulosmittaukseen. Käytännössä palkka ja eläke ovat merkittäviä ulosmittauksen kohteita.

Palkan ulosmittaukseen liittyvät myös muun muassa luvun 59—62 §:n maksusuunnitelmaa ja -sopimusta koskevat säännökset. Elinkeinotulon ja palkkatulon yhteensovittamisesta säädettäisiin 66 §:ssä. Myös luvun yleisiä säännöksiä noudatettaisiin soveltuvin osin palkan ulosmittauksessa.

Luvun 45—47 §:ssä säädettäisiin siitä velallisen palkka- ja muiden tulojen yhteismäärästä, josta ulosmitattava määrä lasketaan. Tätä velallisen tulojen laskennallista yhteismäärää kutsuttaisiin käytännön kielenkäytön mukaisesti tulopohjaksi.

45 §. Tulopohjan laskeminen. Pykälään otettaisiin säännökset tulopohjan laskemisesta palkan ulosmittauksessa. Tulopohjaan kuuluvista tuloista säädettäisiin pykälän 1 momentissa. Momentti vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 6 §:n 5 momentissa ja 7 §:n 2 momentissa olevia säännöksiä.

Momentin mukaan ulosmitattava määrä lasketaan palkan ulosmittauksessa velallisen tulojen ja toimeentuloetuuksien yhteismäärästä, jota kutsuttaisiin tulopohjaksi. Tähän laskennalliseen tulopohjaan kuuluisivat kaikki velallisen saamat palkat ja luontoisedut. Tulopohjaan kuuluisivat myös eläkkeet ja muut palkan sijasta maksettavat toimeentuloetuudet riippumatta siitä, ovatko ne ulosmittauskelpoisia tai ulosmittauskelvottomia, kuten kansaneläke ja työttömän peruspäiväraha.

Tulopohjaan eivät sen sijaan momentin mukaan kuulu 19 §:ssä tarkoitetut avustukset, korvaukset tai muut varat. Kokonaan ulosoton ulkopuolelle siten jäisivät nykyiseen tapaan eläke- tai sosiaalilainsäädännön nojalla määrätarkoitukseen myönnetyt avustukset ja korvaukset, kuten toimeentulotuki, elatustuki ja asumistuki.

Palkan ulosmittauksen määrä laskettaisiin näin saadusta kokonaismäärästä. Momentin mukaan yksittäisestä ulosmittauskelpoisesta tulosta tai etuudesta saataisiin tällöin ulosmitata säännönmukaista suurempi määrä. Ulosmittauskelvotonta etuutta ei luonnollisesti tällöinkään voitaisi ulosmitata.

Jos velallinen saa tuloa myös ulkomailta, sitä ei välttämättä pystytä ulosmittaamaan. Ulkomailta saatu tulo voitaisiin momentin nojalla kuitenkin ottaa huomioon tulopohjassa. Velallisen Suomesta saamasta tulosta voitaisiin tällöin ulosmitata säännönmukaista suurempi määrä. Velallinen on 3 luvun 52 §:n nojalla velvollinen kysyttäessä ilmoittamaan ulosottomiehelle myös tiedot ulkomailta saamastaan tulosta.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tulopohjasta tehtävistä vähennyksistä. Momentin mukaan tulopohjasta vähennettäisiin veron ennakonpidätys, mikä vastaa nykyistä 4 luvun 6 b §:n 2 momenttia. Selvyyden vuoksi momentissa säädettäisiin lisäksi, että tulopohjasta vähennetään myös pakolliset, velallisen maksettava työeläkemaksu ja työttömyysvakuutusmaksu. Palkasta ulosmitattava määrä laskettaisiin siten nykyiseen tapaan palkan nettomäärästä.

Momentissa säädettäisiin lisäksi velallisen itsensä suorittaman veron huomioon ottamisesta eräissä tapauksissa. Velallinen saattaa asua ulkomailla ja saa esimerkiksi työeläkettä Suomesta. Velallinen voi olla velvollinen maksamaan tulosta veron ulkomaille. Veroa ei kuitenkaan yleensä peritä Suomessa ennakonpidätyksellä, vaan velallinen suorittaa veron itse jälkikäteen asuinvaltion veroviranomaisille. Velallisten yhdenvertaisuuden vuoksi on perusteltua, että velallisen tulosta ulkomaille maksama vero otetaan ulosmittauksen määrässä huomioon (katso myös KKO 2004:97). Veroa ei kuitenkaan voida ottaa huomioon viran puolesta eikä kaavamaisesti, koska veroa ei peritä päältä palkasta.

Asiasta otettaisiin nimenomainen säännös momenttiin. Sen mukaan muu kuin ennakonpidätyksellä tulosta kannatettava vero, jonka velallinen on maksanut tai joka on maksuunpantu, on otettava huomioon vastaavasti. Tarkoituksena on, että vero on rinnastettavissa ennakonpidätyksellä perittävään veroon. Tämä tarkoittaa lähinnä kyseisestä tulosta ulkomaille maksettua tuloveroa. Vero otettaisiin huomioon alentamalla vastaavasti palkasta ulosmitattavaa määrää. Velallisen täytyisi esittää riittävä selvitys veron maksamisesta tai maksuunpanosta. Jos työnantaja on vapautettu ennakonpidätyksen suorittamisesta esimerkiksi tulon vähäisyyden vuoksi, tulopohjan laskemisessa käytettäisiin verokortin mukaisella määrällä vähennettyä määrää.

46 §. Luontoisedut. Luvun 2 §:n mukaan velallisen palkkana pidetään myös hänen saamaansa luontoisetua. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiin luontoisetujen arvosta palkan ulosmittauksessa sekä menettelystä silloin, kun ylisuuria luontoisetuja käytetään ulosoton välttämiseksi.

Pykälän 1 momentin mukaan luontoisetujen arvo määräytyy paikkakunnalla yleisesti käyvän hinnan mukaan. Momentti vastaa nykyisen 4 luvun 6 b §:n 1 momentin toista virkettä. Lähtökohtana voitaisiin pitää luontoisetujen ennakonpidätysarvoa verotuksessa. Verohallitus antaa vuosittain päätöksen verotuksessa noudatettavista luontoisetujen laskentaperusteita. Luontoisetujen arvo ja toimitettu ennakonpidätys otettaisiin 45 §:n mukaisesti huomioon ulosmittauksen määrää laskettaessa.

Nykyisen 4 luvun 6 b §:n 3 momentissa säädetään menettelystä, jolla voidaan estää ulosmittauksen vältteleminen ylisuurten luontoisetujen avulla. Jos palkka ulosoton välttämiseksi otetaan liiallisina ja perusteettomina luontoisetuina, tämä voidaan sivuuttaa ja antaa maksukielto työnantajalle ikään kuin riittävä määrä palkasta suoritettaisiin rahana. Momentti on säädetty vuonna 1999. Säännös on osoittautunut käytännössä tarpeelliseksi eikä erityisiä soveltamisongelmia ole tullut ilmi. Nykyisiä säännöksiä asiallisesti vastaavat säännökset otettaisiin pykälän 2 ja 3 momenttiin.

Työnantaja olisi velvollinen noudattamaan myös näiden säännösten nojalla annettua maksukieltoa luvun 27 ja 58 §:n mukaisesti. Ylisuurten luontoisetujen sivuuttamisesta päättäminen kuuluisi ehdotetun 1 luvun 5 §:n 1 kohdan mukaan ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan.

47 §. Palkan arviointi. Pykälässä säädettäisiin velallisen kohtuullisen palkan arvioinnista ulosmittauksessa silloin, kun velallinen ulosmittauksen välttämiseksi työskentelee palkatta tai selvästi tavanomaista pienemmällä palkalla. Palkan arviointi on ollut mahdollista vuodesta 1973 lähtien. Siitä säädetään nykyisen 4 luvun 9 b §:ssä, jonka soveltamisalaa on laajennettu vuosina 1996 ja 1999. Säännökset ovat olleet käytännössä tarpeellisia eikä merkittäviä soveltamisongelmia ole tullut laajasti ilmi. Puheena olevaan pykälään otettaisiin nykyisiä asiallisesti vastaavat säännökset. Säännöksiin tehtäisiin lähinnä teknisluonteisia tarkistuksia.

Jos velallinen työskentelee sivulliselle kuuluvassa yrityksessä ilmeisesti ulosmittausta välttääkseen palkatta tai selvästi pienempää korvausta vastaan kuin mitä paikkakunnalla yleisesti sellaisesta työstä maksetaan, ulosottomies saa pykälän 1 momentin mukaan päättää, mikä on velallisen kohtuullisen työpalkan rahamäärä. Ulosmittaus toimitettaisiin tästä määrästä kuten palkasta. Palkka saataisiin tällä tavoin arvioida, jollei hakijan saatavaa todennäköisesti muuten saada velalliselta kohtuullisessa ajassa perityksi. Viimeksi mainittu säännös on nykyistä täsmällisempi.

Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty koskisi myös yksin velalliselle kuuluvaa yritystä, jos menettelyn tarkoituksena selvästi on ulosmittauksen välttäminen. Palkkaa ei kuitenkaan saisi arvioida, jos osinkoa tai muuta vastaavaa etuutta voidaan ulosmitata kohtuullista palkkaa vastaava määrä. Lisäksi pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että ennen palkan arviointia ulosottomiehen on varattava velalliselle ja työnantajalle sekä tarvittaessa hakijalle tilaisuus tulla kuulluksi.

Työnantaja olisi velvollinen noudattamaan myös tällaista maksukieltoa luvun 27 ja 58 §:n mukaisesti. Maksuvelvollisuuden asettaminen puheena olevan pykälän nojalla kuuluisi 1 luvun 5 §:n 7 kohdan mukaan ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan.

Palkasta ulosmitattava määrä

Luvun 48—55 §:ään otettaisiin käytännössä tärkeät säännökset palkasta ulosmitattavasta määrästä. Säännöksiä sovellettaisiin luvun 2 §:ssä tarkoitetun palkan ja siihen rinnastetun etuuden, kuten työeläkkeen ulosmittauksessa. Siitä tulopohjasta, josta ulosmitattava määrä lasketaan, säädettäisiin 45—47 §:ssä.

Palkan ulosmittausta koskevien rajoitusten tarkoituksena on turvata velallisen ja hänen perheensä vähimmäistoimeentulo. Ehdotetut säännökset vastaavat suurelta osin nykytilaa, mutta sääntelyyn ehdotetaan myös edellä yleisperustelujen jaksossa 3.2. kuvattuja muutoksia. Ehdotusten taloudellisia vaikutuksia on käsitelty yleisperustelujen jaksossa 4.1.

48 §. Suojaosuus. Pykälässä säädettäisiin suojaosuudesta palkan ulosmittauksessa. Suojaosuus on minimimäärä, joka velalliselle on aina vähintään jätettävä. Suojaosuus lasketaan päivää kohti, joten se koskee vain määräajoin maksettavaa palkkaa, esimerkiksi kuukausipalkkaa. Suojaosuuden vaikutuksesta ulosmittauksen määrään säädettäisiin 49 §:ssä. Suojaosuus määrittäisi myös luvun 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitetun erottamisedun määrän.

Suojaosuudesta säädetään nykyisin ulosottolain 4 luvun 6 §:n 3 momentissa ja suojaosuudesta palkan ulosmittauksessa annetussa asetuksessa (1031/1989), jäljempänä suojaosuusasetus. Suojaosuus lasketaan velallisen elatusvelvollisuuden laajuuden mukaan. Velallisen suojaosuuden määrä on velallisen itsensä osalta 18 euroa sekä hänen elatuksensa varassa olevan aviopuolison, oman lapsen ja puolison lapsen osalta 6,56 euroa henkilöltä päivää kohti. Suojaosuuden euromääriin on vuoden 2001 alusta lukien tehty vähäinen tasokorotus. Asumis- tai muita elinkustannuksia ei oteta yksilöllisesti huomioon suojaosuudessa. Yksilöllisillä perusteilla velalliset voivat kuitenkin saada helpotuksia ulosmittaukseen, esimerkiksi vapaakuukausia.

Suojaosuutta koskevia säännöksiä ei ehdoteta olennaisesti muutettaviksi. Suojaosuuden perusteita kuitenkin laajennettaisiin ja määrää korotettaisiin jonkin verran. Suojaosuuden euromäärien sääntely nostettaisiin asetuksesta ulosottolakiin. Ehdotetussa 49 §:ssä laajennettaisiin säännönmukaista lievemmän niin sanotun tulorajaulosmittauksen käyttöalaa. Lisäksi velallisille annettavia tapauskohtaisia helpotuksia laajennettaisiin 51—53 §:ssä ehdotetulla tavalla.

Pykälän 1 momentissa olisivat säännökset suojaosuudesta määräajoin maksettavan palkan ulosmittauksessa. Velallisen suojaosuus olisi käsite, joka tarkoittaisi sekä velallisen itsensä osalta että hänen elatuksensa varassa olevien henkilöiden osalta yhteensä laskettavaa määrää. Ulosottomiehen olisi laskettava velallisen suojaosuus tarkkana euromääränä ja ilmoitettava se tulon maksajalle maksukiellossa 56 §:n 1 momentin mukaisesti.

Velallisen suojaosuus olisi momentin mukaan velallisen itsensä osalta 19 euroa ja hänen elatuksensa varassa olevan puolison sekä oman ja puolison lapsen osalta seitsemän euroa päivässä seuraavaan palkan maksupäivään asti. Suojaosuuden määrä olisi velallisen itsensä osalta euron nykyistä korkeampi päivässä ja kuukaudessa 30 euroa enemmän. Elatuksen varassa olevan osuus olisi 44 senttiä päivältä ja 13,20 euroa kuukaudessa enemmän kuin nykyisin.

Lapsella tarkoitettaisiin säännöksessä myös ottolasta. Tätä koskevaa nimenomaista säännöstä ei ole enää pidetty tarpeellisena ottaen huomioon lapseksiottamisesta annetun lain (153/1985) 12 ja 14 §:ssä olevat säännökset.

Momenttiin otettaisiin lisäksi nykytilaa asiallisesti vastaava säännös siitä, että suojaosuus lasketaan kuukaudessa 30 päivältä. Esimerkiksi yksin elävän velallisen suojaosuus olisi siten 570 euroa kuukaudessa. Jos velallisella on elatuksensa varassa oleva puoliso ja kaksi lasta, suojaosuus olisi 1 200 euroa kuukaudessa. Kahden viikon välein maksettavasta palkasta suojaosuus laskettaisiin nykyiseen tapaan 14 päivältä.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin 1 momenttiin liittyvät määritelmäsäännökset. Puolisolla tarkoitettaisiin 1 momentissa aviopuolisoa ja nykytilasta poiketen myös avioliitonomaisissa olosuhteissa elävää. Yhteiskunnassa ja muussa lainsäädännössä tapahtuneet muutokset ovat tehneet perustelluksi rinnastaa avopuoliso suojaosuudessa aviopuolisoon. Ulosottomiehen olisi arvioitava, elääkö velallinen avioliiton kaltaisissa olosuhteissa toisen kanssa. Tällainen tilanne olisi ainakin silloin, kun velallinen ja hänen avopuolisonsa asuvat muuten kuin tilapäisesti yhdessä ja heillä on yhteinen lapsi. Muutoin edellytettäisiin pysyvän yhdessä asumisen lisäksi kotitalouden yhteisyyttä. Velallisen tulisi esittää ulosottomiehelle tarvittava selvitys asiasta. Myös avopuolison täytyisi olla velallisen elatuksen varassa, jotta hänet otettaisiin suojaosuudessa huomioon.

Rekisteröidystä parisuhteesta annetun lain (950/2001) 8 §:n perusteella säännöksessä tarkoitettuja puolisoita olisivat myös rekisteröidyn parisuhteen osapuolet. Velallisen avopuolisona otettaisiin sen sijaan huomioon vain toista sukupuolta oleva henkilö.

Momenttiin otettaisiin lisäksi selventävät säännökset siitä, milloin edellä mainitut henkilöt ovat velallisen elatuksen varassa. Velallisen elatuksen varassa olevana pidettäisiin henkilöä, jonka saama tulo ei ylitä velallisen itsensä osalta laskettavaa suojaosuutta ilman perhekorotuksia, toisin sanoen henkilöä, jonka nettotulot ovat enintään 19 euroa päivässä. Ratkaisussa KKO 2001:10 rajaksi asetettiin elatuksen varassa olevan perheenjäsenen osalta laskettava korotusmäärä. Tässä kuitenkin ehdotetaan velalliselle edullisempaa sääntöä perheellisten velallisten toimeentulon turvaamiseksi. Mainitun määrän ansaitsevan lapsen katsottaisiin olevan velallisen elatuksen varassa siitä riippumatta, osallistuuko myös toinen puoliso hänen elatukseensa (katso myös KKO 1999:66).

Suojaosuutta laskettaessa ei toisaalta otettaisi huomioon sellaista lasta, joka asuu muualla kuin velallisen luona ja jolle velallinen on velvoitettu maksamaan elatusapua. Tämä vastaa nykytilaa (katso myös KKO 1987:10). Velallisen maksama elatusapu, jota ei peritä ulosotossa, voitaisiin kuitenkin ottaa tapauskohtaisesti huomioon alentamalla ulosmittauksen määrää tai antamalla vapaakuukausia 51—53 §:n mukaisesti. Tästä otettaisiin momenttiin viittaussäännös. Velallisen olisi esitettävä selvitys maksamastaan elatusavusta.

Suojaosuudessa ei otettaisi huomioon lasta, joka ei enää ole velallisen elatuksen varassa, esimerkiksi täysi-ikäiseksi tullutta lasta.

Pykälän 3 momentin mukaan suojaosuuden määrä sidotaan hintatason muutoksiin noudattaen soveltuvin osin, mitä kansaneläkeindeksistä annetussa laissa (456/2001) säädetään. Indeksitarkistukset tehtäisiin kohtuullisin välein siten kuin valtioneuvoston asetuksella tarkemmin säädetään.

Suojaosuuden määrää tarkistettaisiin siten kansaneläkelaitoksen vahvistaman kansaneläkeindeksin muutoksen perusteella, mutta vasta tietynsuuruisen indeksimuutoksen johdosta. Suojaosuuden vuotuiseen tarkistukseen ei ole vastaavaa tarvetta kuin kansaneläkelain mukaisten etuuksien tarkistukseen, ja se aiheuttaisi merkittäviä kustannuksia työnantajille. Tarkoitus on, että nykyistä suojaosuusasetuksen 3 §:ää vastaavasti indeksitarkistus tehtäisiin silloin, kun kansaneläkeindeksi on muuttunut vähintään viisi prosenttia. Indeksitarkistusten tekemisestä säädettäisiin tarkemmin valtioneuvoston asetuksella.

49 §. Määräajoin maksettava palkka. Pykälässä säädettäisiin määrästä, joka ulosmitataan määräajoin maksettavasta palkasta. Ulosmittauksen määrästä säädetään nykyisin 4 luvun 6 §:n 1 momentissa. Sen mukaan velallisen nettopalkasta on jätettävä ulosmittaamatta kaksi kolmasosaa. Velalliselta ei kuitenkaan saa ulosmitata enempää kuin kolme neljäsosaa siitä palkan osasta, joka ylittää suojaosuuden määrän (niin sanottu tulorajaulosmittaus).

Edellä yleisperustelujen jaksossa 3.2. mainituista syistä ulosmittauksen määrää koskeviin säännöksiin ehdotetaan merkittäviä muutoksia. Palkat jaettaisiin suuruutensa perusteella kolmeen tuloluokkaan. Alimmassa luokassa palkasta ulosmitattavaa määrää pienennettäisiin ja ylimmässä luokassa suurennettaisiin nykyiseen nähden.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin ulosmittauksen määrästä eri tuloluokissa. Momentin alusta ilmenee, että ulosmitattava määrä laskettaisiin 45—47 §:ssä tarkoitetusta tulopohjasta. Yksinkertaisuuden vuoksi momentin 1—3 kohdassa käytettäisiin käsitettä velallisen palkka, mutta tällä tarkoitettaisiin velallisen koko yhteenlaskettua nettotulopohjaa. Enintään voitaisiin kuitenkin ulosmitata ulosmittauskelpoisten tulojen määrä.

Momentin 1 kohdasta ilmenee, että 48 §:ssä tarkoitettu velallisen suojaosuus on aina jätettävä ulosmittaamatta. Jos velallisen nettopalkka on tätä suurempi, mutta enintään kaksi kertaa velallisen suojaosuuden määrä, suojaosuuden ylittävästä palkan osasta jätettäisiin ulosmittaamatta kolmasosa. Tämän säännön mukaista ulosmittausta kutsuttaisiin laissa tulorajaulosmittaukseksi. Mainittu käsite on jo käytännössä vakiintunut.

Säännös on velalliselle edullisempi kuin nykyinen sääntö, jonka mukaan ulosmittaamatta jätetään neljäsosa suojaosuuden ylittävästä palkasta. Esimerkiksi yksin elävä velallinen olisi tulorajaulosmittauksen piirissä, kun hänen nettokuukausipalkkansa on enintään 1 140 euroa. Nykyisin vastaava raja on 972 euroa. Jos velallisella on hänen elatuksensa varassa puoliso ja kaksi lasta, lievempi ulosmittaus toimitettaisiin, jos velallisen nettotulo on enintään 2 400 euroa kuukaudessa. Nykyisin rajana on 2 034,72 euroa.

Jos velallisen nettopalkka on suurempi kuin kaksi kertaa velallisen suojaosuuden määrä, mutta enintään neljä kertaa sen määrä, ulosmittaamatta jätettäisiin momentin 2 kohdan mukaan kaksi kolmasosaa palkasta. Tämä vastaa nykyistä pääsääntöä, mutta ulosmittauksessa siirryttäisiin edellä todetulla tavalla tämän säännön piiriin suuremman palkan kohdalla kuin nykyään. Rajana on nykyisin 1,8 kertaa suojaosuuden määrä.

Momentin 3 kohdan mukaan, jos nettopalkka on suurempi kuin neljä kertaa velallisen suojaosuuden määrä, ulosmittaamatta jätettäisiin valtioneuvoston asetuksella säädetty kahta kolmasosaa pienempi määrä, kuitenkin vähintään puolet palkasta. Säännös koskisi vain suurituloisimpia velallisia. Säännöksen soveltuminen esimerkiksi yksin elävään velalliseen edellyttäisi, että velallisen nettotulot ovat kuukaudessa yli 2 280 euroa. Jos velallisella on elatuksensa varassa kolme perheenjäsentä, velallisen nettotulojen täytyisi olla yli 4 800 euroa.

Näissä tapauksissa velallisen nettopalkasta olisi säännöksen mukaan jätettävä ulosmittaamatta enintään kaksi kolmasosaa ja vähintään puolet. Tämän vaihteluvälin sisällä ulosmitattavasta määrästä säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. Käyttöön otettaisiin progressiivinen asteikko, jossa ulosmitattava määrä nousisi suhteellisen suurin välein yhdestä kolmasosasta aina puoleen nettopalkasta. Lain siirtymäsäännöksen 7 momentin mukaan kohtaa sovellettaisiin vasta kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin uudet säännökset ulosmitattavan määrän laskemisessa käytettävistä taulukoista. Työnantajat ovat toisinaan käytännössä kokeneet hankalaksi laskea palkasta ulosottoon pidätettävän määrän. Ongelmia voitaisiin vähentää siten, että työnantaja voisi laskea määrän yksinkertaisesti tätä varten laaditun taulukon avulla.

Momentin mukaan ulosmitattava määrä laskettaisiin 1 momenttiin perustuvan taulukon mukaisesti. Oikeusministeriö vahvistaisi taulukon. Taulukoissa otettaisiin huomioon se, kuinka monta henkilöä velallisen elatuksen varassa on ja onko kysymyksessä kuukausi- vai viikkopalkka. Ulosmitatessaan palkan ulosottomies ilmoittaisi 56 §:ssä tarkoitetun maksukiellon yhteydessä työnantajalle sen taulukon, jota työnantajan tulee soveltaa. Taulukon tulisi olla saatavilla sekä sähköisenä että paperimuotoisena. Ulosottomiehen velvollisuutta neuvoa tarvittaessa palkan maksajaa korostettaisiin ehdotetun 58 §:n 3 momentissa.

Taulukon mukaisten ulosmitattavien määrien olisi vastattava 1 momentissa ja sen nojalla annetussa valtioneuvoston asetuksessa säädettyjä määriä. Taulukossa ja valtioneuvoston asetuksessa voitaisiin kuitenkin käyttää tarkoituksenmukaisia porrastuksia sekä prosenttipyöristyksiä, jos on käytännöllisempää käyttää murtoluvun sijasta prosenttilukua. Taulukon mukaista normaalia ulosmitattavaa määrää kutsuttaisiin laissa havainnollisuuden vuoksi säännönmukaiseksi määräksi.

Pykälän 3 momentin mukaan se, mitä 1 momentissa säädetään, koskee myös velalliselle jo maksettua palkan määrää siltä osin kuin maksukautta on jäljellä. Työnantajan esimerkiksi velallisen pankkitilille jo maksamia varoja ei siten saisi ulosmitata vastaavilta osin kuin palkkaa ei voida ulosmitata. Kielto koskisi vain sitä määrää, joka vastaa jäljellä olevaa palkanmaksukautta, eikä aiemmalta ajalta säästöön jäänyttä määrää. Momentti vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 6 §:n 1 momentissa olevaa säännöstä. Velallisen rahavaroja koskevasta erottamisedusta säädettäisiin 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa.

50 §. Muu kuin määräajoin maksettava palkka. Pykälässä säädettäisiin määrästä, joka ulosmitataan muusta kuin 49 §:ssä tarkoitetusta määräajoin maksettavasta palkasta. Pykälä soveltuisi esimerkiksi epäsäännöllisesti maksettavaan provisiopalkkaan tai yhtiömiehen yhtiöstään epäsäännöllisesti nostamaan palkkaan. Velalliselle ei voida laskea suojaosuutta, kun palkka maksetaan epäsäännöllisesti.

Pykälän mukaan muusta kuin määräajoin maksettavasta palkasta jätettäisiin ulosmittaamatta kaksi kolmasosaa kustakin palkkaerästä. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 6 §:n 1 momentin viimeistä virkettä. Myös tällaisen palkan ulosmittauksessa sovellettaisiin tulopohjaa koskevia 45—47 §:ää. Ulosmittauksen määrä laskettaisiin siten palkkaerän nettomäärästä.

Ehdotetun 49 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan ulosmittauksen määrää korotettaisiin nykyisestä, kun kysymyksessä on suuri, määräajoin maksettava palkka. Vastaavan suuruisen ulosmittauksen tulisi koskea myös sellaisia velallisia, jotka saavat palkkaa epäsäännöllisesti. Muutoin velallisen asema jäisi riippumaan siitä, miten hänen palkkansa maksetaan. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiinkin, että jos velallisen palkka vuoden aikana todennäköisesti muodostuu keskimäärin 49 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun suuruiseksi, ulosmittaus toimitetaan mainitun kohdan mukaisesti.

Jos velallinen saa suurta, mutta epäsäännöllistä palkkaa, ulosottomiehen olisi arvioitava, minkä suuruinen velallisen keskimääräinen palkka, esimerkiksi kuukautta kohti, vuoden aikana todennäköisesti tulee olemaan. Huomioon olisi otettava velallisen tuohon mennessä saamat tulot ja niiden todennäköinen kehittyminen loppuvuonna. Jos tämä keskimääräinen kuukausipalkka on suurempi kuin neljä kertaa velallisen kuukauden suojaosuuden määrä, palkasta ulosmitattaisiin 49 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu määrä.

Velalliselle olisi varattava tilaisuus tulla kuulluksi ennen mainitun päätöksen tekemistä. Velallinen voisi tavanomaiseen tapaan hakea muutosta päätökseen. Jos velallisen tulot myöhemmin osoittautuvat arvioitua pienemmiksi, ulosottomiehen tulisi vastaavasti alentaa ulosmittauksen määrää.

51 §. Olennaisesti heikentynyt maksukyky. Luvun 51—53 §:ään otettaisiin säännökset helpotuksista, joita velalliselle annetaan tietyin edellytyksin palkan ulosmittauksessa. Säännökset koskisivat myös työeläkkeen ja muiden palkkaan 2 §:ssä rinnastettujen etuuksien ulosmittausta. Säännösten soveltamisesta silloin, kun peritään lapsen elatusapua, säädettäisiin 54 §:n 2 momentissa.

Pykälään otettaisiin säännökset palkan ulosmittauksen määrän pienentämisestä ja ulosmittauksen aloittamisen lykkäämisestä. Jos velallisen maksukyky on sairauden, työttömyyden, velallisen maksaman elatusavun tai muun erityisen syyn vuoksi olennaisesti heikentynyt, palkasta ulosmitataan pykälän 1 momentin mukaan toistaiseksi tai määrättynä aikana säännönmukaista pienempi määrä. Momentti korvaisi nykyisen 4 luvun 6 a §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen. Sairauskulujen osalta huomioon otettaisiin nykyiseen tapaan velallisen itsensä maksettaviksi jäävät kulut.

Nykyisessä säännöksessä mainittujen perusteiden lisäksi velallisen maksama elatusapu mainittaisiin momentissa mahdollisena erityisenä syynä. Tällä tarkoitetaan velallisen itsensä maksamaa rahamääräistä elatusapua. Sitä ei oteta huomioon suojaosuudessa. Jos sen sijaan lapsen elatusapua peritään ulosotossa, ulosmitata voidaan säännönmukaista enemmän ehdotetun 54 §:n mukaisesti.

Työttömyys voi olla peruste alentaa ulosmittauksen määrää erityisesti silloin, kun velallisella on vain niin sanottuja pätkätöitä. Toisiaan seuraavat työllisyys- ja työttömyysjaksot saattavat tällöin olla niin lyhyitä, etteivät seuraavan momentin tai 52 §:n mukaiset edellytykset täyty. Myös tavanomaista suuremmat tulonhankkimiskulut, esimerkiksi pitkän työmatkan vuoksi, voivat olla peruste alentaa ulosmittauksen määrää.

Kun edellytykset täyttyvät, palkasta ulosmitattaisiin maksukyvyn heikentymistä vastaava määrä vähemmän. Nykyisin esiintyvä käytäntö, jossa vain korotetaan velallisen suojaosuuden määrää tämän verran, ei olisi ehdotetun säännöksen mukainen. Ulosmittauksen määrää voitaisiin pienentää myös silloin, kun palkka maksetaan epäsäännöllisesti.

Ulosottomiehen olisi sovellettava säännöstä viran puolesta. Momentti on nykyistä säännöstä velvoittavampi. Toinen asia on, että ulosottomiehellä ei yleensä ole tietoa tällaisesta erityisestä syystä, ellei velallinen itse ilmoita siitä ulosottomiehelle. Ulosottomiehen tulisi 1 luvun 20 §:n mukaisesti tarvittaessa kertoa mahdollisuudesta velalliselle.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännökset uudenlaisesta helpotuksesta palkan ulosmittauksessa. Yhtenä ongelmana nykyisin on ollut se, että pitkäänkin työttömänä olleen velallisen saatua työpaikan hänen palkkansa on heti ulosmitattu. Vapaakuukausia on voitu antaa vasta, kun palkan ulosmittaus on jatkunut yhtäjaksoisesti vuoden ajan. Määrällistä helpotusta ulosmittaukseen on tällaisessa tilanteessa tosin voitu antaa. Olisi kuitenkin kohtuullista, jos velallinen lopulta työllistyttyään saisi aluksi lykkäyksen palkan ulosmittauksesta. Välitön ulosmittaus ei myöskään kannusta velallista työllistymään. Työnteon aloittaminen saattaa lisäksi aiheuttaa ylimääräisiä kustannuksia velalliselle.

Jos velallinen on ennen ulosmittausta ollut pitkään työttömänä, palkan ulosmittausta voitaisiin momentin mukaan lykätä, jollei hakijan maksunsaanti olennaisesti vaarannu. Ehdotetun 54 §:n 2 momentin mukaan lykkäysmahdollisuus ei kuitenkaan koskisi lapsen elatusavun perimistä.

Se, mitä voidaan pitää pitkänä työttömyytenä, voisi jossakin määrin vaihdella kunkin velallisen olosuhteiden mukaan. Ainakin yli vuoden kestänyttä työttömyyttä voitaisiin jo yleensä pitää pitkään jatkuneena. Pitkä työttömyys voisi johtua myös vapausrangaistuksen suorittamisesta. Lykkäyksen edellytyksenä olisi lisäksi, ettei hakijan maksunsaanti sen vuoksi olennaisesti vaarannu. Lykkäystä ei voitaisi antaa esimerkiksi, jos on perusteita epäillä, että velallinen lopettaa työsuhteen sen jälkeen, kun palkan ulosmittauksen lykkäys päättyy.

Lykkäystä voitaisiin antaa velallisen pyynnöstä tai viran puolesta. Arvioidessaan lykkäyksen antamista ulosottomiehen tulisi käyttää harkintavaltaansa 1 luvun 19 §:n tarkoittamalla asianmukaisella tavalla. Merkitystä voitaisiin antaa muun muassa pykälän 1 momentissa tarkoitetuille seikoille. Joissakin tilanteissa voitaisiin vaihtoehtoisesti tyytyä rajoittamaan ulosmittauksen määrää 1 momentin mukaisesti.

Momentin mukaan lykkäystä voitaisiin antaa enintään neljä kuukautta laskettuna työsuhteen alkamisesta. Lykkäyksen pituutta harkittaessa olisi kiinnitettävä huomiota velallisen olosuhteisiin, muun muassa työttömyyden kestoon. Toisaalta olisi otettava huomioon, millainen kertymä lykkäyksen jälkeen hakijalle on odotettavissa. Jos kyseessä on vain lyhytaikainen sijaisuus, myös mahdollisen lykkäyksen tulisi olla lyhyt. Momentissa tarkoitettua lykkäysaikaa ei luettaisi mukaan ehdotetussa 52 §:ssä tarkoitettuun vapaakuukausiin oikeuttavaan aikaan.

52 §. Vapaakuukausien perusteet. Nykyisen 4 luvun 6 a §:ään otettiin vuonna 1997 säännökset niin sanottujen vapaakuukausien antamisesta velalliselle palkan ulosmittauksessa. Säännökset ovat osoittautuneet käytännössä velallisten kannalta hyvin tarpeellisiksi. Nykyisiä säännöksiä olennaisilta osin vastaavat säännökset otettaisiin 52 ja 53 §:ään. Havainnollista ja jo vakiintunutta käsitettä vapaakuukausi käytettäisiin myös laissa.

Pykälässä säädettäisiin vapaakuukausien antamisen edellytyksistä. Sen jälkeen kun palkan ulosmittaus on jatkunut yhtäjaksoisesti tai lähes yhtäjaksoisesti vuoden, ulosmittaus olisi tietyin edellytyksin keskeytettävä määräajaksi. Jos kuitenkin peritään lapsen elatusapua, vapaakuukausia voitaisiin 54 §:n 2 momentin mukaan antaa vain erityisen painavasta syystä.

Edellytys ulosmittauksen jatkumisesta "yhtäjaksoisesti tai lähes yhtäjaksoisesti" vuoden ajan olisi hieman väljempi kuin nykyisessä säännöksessä käytetty ilmaisu. Vuodella tarkoitetaan tässä 12 kuukauden pituista ajanjaksoa eikä kalenterivuotta. Nykytilaa vastaavasti myös jo myönnettyjen vapaakuukausien aika luettaisiin mukaan palkan ulosmittausaikaan niin, etteivät myönnetyt vapaakuukaudet katkaise ulosmittauksen yhtäjaksoisuutta. Asiasta ei ole enää pidetty tarpeellisena ottaa lakiin nimenomaista säännöstä. Sen sijaan ehdotetun 51 §:n 2 momentissa tarkoitettua lykkäysaikaa ei luettaisi mukaan vapaakuukausiin oikeuttavaan aikaan.

Säännös olisi velvoittava. Ulosmittaus olisi keskeytettävä, kun säädetyt edellytykset täyttyvät. Vapaakuukausia olisi annettava pykälän 1 kohdan mukaan, jos ulosmittaus on toimitettu tulorajaulosmittauksena 49 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti. Velallisella olisi siten aina oikeus vapaakuukausiin, jos velallisen nettopalkka on enintään kaksi kertaa hänen suojaosuutensa suuruinen. Säännös korvaisi nykyisen 4 luvun 6 a §:n 2 momentin 1 kohdan.

Pykälän 2 kohdan mukaan ulosmittaus olisi keskeytettävä, jos velallisen välttämättömät asumiskustannukset tai muut elinkustannukset ovat hänelle ulosmittauksen jälkeen jäävään määrään nähden korkeat. Velallisella olisi siten välttämättömien korkeiden elinkustannusten vuoksi oikeus vapaakuukausiin silloinkin, kun hän ei ole tulorajaulosmittauksen piirissä. Säännös korvaisi nykyisen 4 luvun 6 a §:n 2 momentin 2 kohdan. Ehdotetussa säännöksessä mainitaan nimenomaisesti välttämättömät asumiskustannukset. Asuinpaikasta, saaduista sosiaalietuuksista ja muista olosuhteista riippuen keskituloinenkin velallinen saattaa tarvita vapaakuukausia asumiskustannustensa kattamiseksi. Asumiskustannuksia ei voida yleisperustelujen jaksoissa 3.2. ja 4.1. mainituista syistä sisällyttää suoraan suojaosuuteen. Vapaakuukausien suhteesta ulosmittauksen määrän rajoittamiseen säädettäisiin 53 §:n 2 momentissa.

Velallisella olisi lisäksi pykälän 3 kohdan mukaan oikeus vapaakuukausiin, jos ulosmittauksen keskeyttämiseen on erityinen syy. Säännös vastaa nykyistä 4 luvun 6 a §:n 2 momentin 3 kohtaa. Erityinen syy voi olla esimerkiksi velalliselle tai hänen perheelleen tärkeä kertahankinta, kuten silmälasit tai kodinkone.

53 §. Vapaakuukausien määrä. Pykälässä säädettäisiin niiden vapaakuukausien määrästä, joihin velallisella on palkan ulosmittauksessa oikeus ehdotetun 52 §:n mukaisin edellytyksin. Nykyisen 4 luvun 6 a §:n mukaan ilman hakijan suostumusta ulosmittaus saadaan keskeyttää enintään kolmen kuukauden ajaksi vuodessa. Laissa ei tarkemmin ohjata ulosottomiehen harkintaa vapaakuukausien määrän suhteen. Käytännössä tässä onkin esiintynyt epäyhtenäisyyttä. Asiasta ehdotetaan tämän vuoksi säädettäväksi tarkemmin laissa.

Pykälän 1 momentin mukaan velalliselle olisi annettava vuosittain kaksi vapaakuukautta, kun 52 §:n 1 kohdassa tarkoitettu tulorajaulosmittaus on kestänyt vuoden. Kahta vapaakuukautta vuodessa voidaan pitää kohtuullisena tällaiselle suhteellisen pienituloiselle velalliselle. Lyhyet katkot ulosmittauksessa eivät estäisi vapaakuukauden saamista. Tulorajaulosmittauksessa kaksi vapaakuukautta annettaisiin viran puolesta. Tätä seurattaisiin käytännössä ulosoton tietojärjestelmän avulla. Velalliset eivät välttämättä ymmärrä pyytää vapaakuukausia, vaikka heillä on niihin oikeus.

Muilla perusteilla vapaakuukausia annettaisiin momentin mukaan enintään kolme vuosittain, ja vapaakuukausien saaminen edellyttäisi velallisen pyyntöä. Tämä koskisi niitä velallisia, jotka eivät ole tulorajaulosmittauksen piirissä, vaan joille vapaakuukausia annetaan 52 §:n 2 tai 3 kohdassa tarkoitetuilla perusteilla. Ulosottomiehen olisi käytettävä harkintavaltaansa 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetulla asianmukaisella tavalla. Jos esimerkiksi velallisen palkka juuri ylittää tulorajaulosmittauksen rajan, myös hänelle tulisi lähtökohtaisesti antaa kaksi vapaakuukautta vuodessa. Myös tulorajaulosmittauksen piirissä olevalle velalliselle voitaisiin mainituilla perusteilla antaa vuodessa kolmas vapaakuukausi säännönmukaisen kahden lisäksi. Lain 1 luvun 20 §:n mukaan ulosottomiehen tulee tiedustelun johdosta ja havaitessaan tilanteen niin vaativan omatoimisesti ilmoittaa velalliselle tämän oikeudesta pyytää ulosoton määrän rajoittamista.

Ulosottomies voisi itse päättää, mitkä kuukaudet ovat vapaita, jollei velallinen esitä tätä koskevaa pyyntöä. Säännöksi voisi vakiintua se jo vuoden 1997 uudistuksen perusteluissa mainittu tapa, että vapaakuukausia ovat kesälomakuukausi lomarahoineen ja joulukuu. Ulosottomies voisi olettaa, että kesälomakuukausi on heinäkuu, jollei velallinen muuta ilmoita. Estettä ei olisi myöskään sille, että vapaakuukaudet ovat velallisen pyytämällä tavalla peräkkäin.

Momentissa säädettäisiin lisäksi, että hakijan suostumuksella vapaakuukausia voidaan hakemuksen raukeamatta antaa enintään kuusi vuosittain. Jos hakijoita on useita, edellytetään kaikkien suostumusta. Hakijan suostumus yli kuuteen vuotuiseen vapaakuukauteen johtaisi hakemuksen raukeamiseen. Tarkoituksena on estää tilanne, jossa asia on pitkään vireillä ja maksukielto voimassa ilman, että hakija vaatii velalliselta riittävää suoritusta. Jos hakija haluaa tyytyä tätä vähäisempään määrään, hän voisi tehdä asiasta velallisen kanssa maksusopimuksen ehdotetun 60 §:n mukaisesti.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin ulosmittauksen määrän rajoittamisen ja vapaakuukausien antamisen välisestä suhteesta. Velallisella olisi oikeus saada vapaakuukausia siitä huolimatta, että ulosmittauksen määrää on rajoitettu 51 §:n 1 momentin mukaisesti. Velalliselle ei kuitenkaan voitaisi antaa samalla perusteella kaksinkertaista helpotusta.

Jos ulosmittauksen määrää on rajoitettu esimerkiksi velallisen tiettyjen sairauskulujen vuoksi, näiden samojen kulujen perusteella velalliselle ei voitaisi lisäksi antaa vapaakuukausia. Vapaakuukausia voitaisiin sen sijaan antaa muiden kulujen perusteella. Tulorajaulosmittauksen säännönmukaiset vapaakuukaudet velallinen saisi aina. Silloin kun saman perusteen nojalla voitaisiin joko rajoittaa ulosmittauksen määrää tai antaa vapaakuukausia, ulosottomiehen tulisi valita velallisen toivoma vaihtoehto.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin, että muun kuin määräajoin maksettavan palkan ulosmittaus keskeytetään vastaavasti noudattaen soveltuvin osin, mitä edellä pykälässä säädetään. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 6 a §:n 3 momentissa olevaa säännöstä.

54 §. Elatusapu. Pykälään otettaisiin säännökset palkasta ulosmitattavasta määrästä silloin, kun peritään lapselle maksettavaa elatusapua indeksikorotuksineen. Elatusavun perimiseksi palkasta saataisiin ulosmitata normaalia suurempi osuus, kuten nykyisinkin. Velallisen toimeentulon tasosta on perusteltua tinkiä, jotta voidaan turvata lapsen oikeus riittävään elatukseen. Pykälä korvaisi nykyisen 4 luvun 6 §:n 2 momentissa ja 6 a §:n 5 momentissa olevat säännökset. Säännöksiin tehtäisiin eräitä muutoksia ja tarkennuksia.

Pykälän 1 momentin soveltuminen edellyttäisi, että ulosotossa on perittävänä sellainen lapselle maksettava elatusapu tai siihen rinnastettava vahingonkorvaus, joka erääntyy jatkuvasti. Tällaisesta jatkuvasti erääntyvästä elatusavusta ja vahingonkorvauksesta käytettäisiin nimitystä juokseva elatusapu. Momentti koskisi vastaavasti elatusturvalakiin perustuvaa kunnan takautumissaatavaa. Elatusapuun rinnastettaisiin maksunsaantilain 4 §:n 2 momentissa tarkoitettu, lapselle juoksevasti suoritettava vahingonkorvaus. Momenttia ei sen sijaan voitaisi soveltaa, jos perittävänä on vain jo aiemmin erääntynyttä elatusapurästiä.

Toisin kuin nykyisin, momentti ei koskisi puolisolle maksettavaa elatusapua. Puolison osalta ei ole riittävän painavia perusteita poiketa säännönmukaisesta palkan ulosmittauksen määrästä. Voidaan katsoa, että nyky-yhteiskunnassa on riittävät sosiaaliturvajärjestelmät aikuisen toimeentulon turvaamiseksi.

Jos ulosotossa on perittävänä momentissa tarkoitettua elatusapua, säännönmukaista suurempi määrä saataisiin ulosmitata, jos se on tarpeen palkan maksukautta vastaavan elatusapumäärän suorittamiseksi. Esimerkiksi kuukausipalkasta saataisiin ulosmitata enintään määrä, joka tarvitaan kuukauden elatusavun suorittamiseksi.

Jos juoksevan elatusavun lisäksi ulosotossa on perinnässä aiemmin erääntynyttä elatusapurästiä tai muita velkoja, säännönmukainen määrä saataisiin momentin mukaan ylittää enintään palkan maksukautta vastaavan elatusavun määrällä. Esimerkiksi kuukausipalkasta voitaisiin ulosmitata säännönmukainen määrä sekä lisäksi enintään kuukauden juoksevan elatusavun määrä. Säännöksen tarkoituksena on, että myös muille saataville kuin parassijaiselle juoksevalle elatusavulle kertyisi palkasta suorituksia. Tämä on tärkeää erityisesti sen vuoksi, että ulosotolle on säädetty enimmäiskesto.

Velallisen ja hänen perheensä vähimmäistoimeentulosta on huolehdittava silloinkin, kun perittävänä on lapsen juokseva elatusapu. Tämän vuoksi momentin mukaan velalliselle olisi kuitenkin aina jätettävä vähintään kolmasosa määräajoin maksettavasta nettopalkasta eikä suojaosuutta saisi ulosmitata. Muusta kuin määräajoin maksettavasta palkasta tulisi jättää ulosmittaamatta vähintään kolmasosa kustakin nettopalkkaerästä.

Käytännössä on esiintynyt tapauksia, joissa velallinen on pyrkinyt ohjaamaan palkkatulojaan velkojiensa ulottumattomiin ja tosiasiallisesti omaan käyttöönsä siten, että hän on sitoutunut maksamaan lapselleen perusteettoman suurta elatusapua. Tällaisiin järjestelyihin on voitu puuttua takaisinsaannin ja rangaistusvastuun kautta (KKO 2001:92 ja 2002:46) eikä erityissäännöksiä asiasta siten ehdoteta.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännökset palkan ulosmittauksen ajallisten helpotusten soveltumisesta silloin, kun peritään lapsen elatusapua. Momentti soveltuisi, jos palkan ulosmittaus toimitetaan 1 momentissa tarkoitetun juoksevan tai erääntyneen elatusavun taikka elatusavun ja muun saatavan perimiseksi. Momenttia sovellettaisiin siten 1 momentista poiketen myös silloin, kun perittävänä on vain jo aiemmin erääntynyttä elatusapurästiä ja mahdollisesti muita saatavia.

Momentin mukaan tällaisessa tilanteessa velalliselle voitaisiin antaa vapaakuukausia vain erityisen painavasta syystä. Säännös poikkeaa nykyisestä 4 luvun 6 a §:n 5 momentista, jonka mukaan vapaakuukausia ei voida antaa, kun peritään lapsen elatusapua. Selvä lähtökohta ehdotuksenkin mukaan olisi, että vapaakuukausia ei tällöin myönnetä. Lapsi tarvitsee juoksevan elatusapunsa jokaisena kuukautena. Elatusapurästin viivytyksetön periminen puolestaan on tärkeää suhteellisen lyhyen vanhentumisajan vuoksi. Vapaakuukausien antaminen olisi mahdollista vain poikkeuksellisesti. Tilanne voisi olla tällainen, jos lapselle maksetaan elatustukea ja jos velallisen osalta jokin 52 §:ssä tarkoitettu syy on erityisen painava. Merkitystä voitaisiin antaa myös sille, onko perittävänä pelkkää elatusapurästiä ja onko perinnässä vain kunnan takautumissaatavaa.

Momentin mukaan 51 §:n 2 momentissa tarkoitettua palkan ulosmittauksen lykkäystä pitkän työttömyyden jälkeen ei voitaisi antaa, kun peritään lapsen elatusapua. Lapsen oikeus elatukseen painaa tällaisessa tilanteessa enemmän kuin velallisen etu. Velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen 51 §:n 1 momentissa tarkoitetun erityisen syyn vuoksi voidaan ottaa ulosmittauksen määrässä huomioon myös elatusapua perittäessä.

Lapsen elatuksesta annetun lain (704/1975) 16 a—16 c §:ssä säädetään elatusapusuoritusten kohdentamisesta ja elatusapusaatavan vanhentumisesta. Elatusavun ja kunnan takautumissaatavan perimisestä silloin, kun on maksettu elatustukea, säädetään elatusturvalain 15—20 §:ssä.

55 §. Patentti ja tekijänoikeus. Luvun 2 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan palkkaa koskevia säännöksiä sovellettaisiin myös korvaukseen, joka maksetaan luonnolliselle henkilölle patenttia koskevan oikeuden, tekijänoikeuden ja muun vastaavan oikeuden luovutuksesta tai käyttämisestä. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiin tällaisesta korvauksesta ulosmitattavasta määrästä. Aineettomasta oikeudesta saatava korvaus maksetaan yleensä epäsäännöllisesti. Pykälä korvaisi nykyisen 4 luvun 6 c §:n.

Pykälä koskisi patenttia ja tekijänoikeutta sekä muita niin sanottuja immateriaalioikeuksia. Pykälästä ilmenisi nimenomaisesti, että se koskee paitsi oikeuden luovuttamisesta, myös sen käyttämisestä luonnolliselle henkilölle maksettavaa korvausta.

Mainitunlaisen korvauksen kustakin erästä jätettäisiin ulosmittaamatta kaksi kolmasosaa nettomäärästä. Ulosmittauksen määrästä tietyn immateriaalioikeuden osalta voitaisiin kuitenkin tarvittaessa säätää erikseen.

Velallinen voisi saada ulosmittaukseen helpotusta lähinnä 51 §:n 1 momentin nojalla. Lapsen juoksevaa elatusapua perittäessä säännönmukainen ulosmittauksen määrä saataisiin ylittää 54 §:n 1 momentin mukaisesti.

Menettely palkan ulosmittauksessa

Luvun 56—58 §:ään otettaisiin palkan ulosmittausta koskevat erityiset menettelysäännökset. Säännöksiä sovellettaisiin 64 §:n 1 momentin ja 65 §:n mukaan myös toistuvan elinkeinotulon ulosmittauksessa. Maksamatta jätetyn määrän perimisestä maksukiellon saajalta säädettäisiin 68 §:n 1 momentissa.

Myös muualla luvussa olevat yleiset ulosmittauksen menettelysäännökset koskisivat soveltuvin osin palkan ulosmittausta. Palkan ulosmittauksesta olisi muun muassa laadittava kirjallinen ulosmittauspäätös 26 §:n mukaisesti. Ulosmittauksen ennakkoilmoituksesta ja jälki-ilmoituksesta säädetään 3 luvun 34 ja 36 §:ssä.

Menettelystä palkan ulosmittauksessa säädetään nykyisin 4 luvun 18 b—18 e §:ssä. Ehdotetut säännökset vastaavat pääosin nykytilaa. Lain 3 luvussa olevat ja puheena olevaan lukuun ehdotetut yleiset menettelysäännökset mahdollistavat kuitenkin sen, että palkan ulosmittausta koskevia erityisiä menettelysäännöksiä voidaan huomattavasti vähentää nykyiseen verrattuna.

56 §. Maksukielto. Pykälässä säädettäisiin maksukiellosta palkan ulosmittauksessa. Maksukieltoa koskevia yleisiä säännöksiä on ehdotetussa 27 ja 28 §:ssä.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin maksukiellon sisällöstä. Maksukiellossa määrättäisiin, miten ulosottoon menevä määrä lasketaan, ja maksukiellon saaja velvoitettaisiin maksamaan määrä ulosottomiehelle. Maksukiellossa ilmoitettaisiin muiden tulopohjaan vaikuttavien tulojen ja etuuksien määrä, velallisen suojaosuus sekä muut tarpeelliset tiedot. Momentti korvaisi nykyisen 4 luvun 18 b §:n 1 momentissa olevat säännökset.

Maksukiellossa ilmoitettaisiin muun muassa, minkä 49 §:n 2 momentissa tarkoitetun taulukon mukaisesti työnantajan tulee toimittaa pidätys. Taulukkojen tulee olla kaikkien työnantajien saatavilla. Jos velallinen on saanut 51 §:n 1 momentissa tarkoitetun määrällisen helpotuksen, maksukiellossa ilmoitettaisiin, mikä määrä vähennetään taulukon mukaisesta pidätettävästä määrästä. Muiden tulopohjaan vaikuttavien tulojen ilmoittaminen on tarpeen, jotta työnantaja pystyy 45 §:n mukaisesti määrittämään oikean tulotason mainitusta taulukosta. Maksukiellon sisällöstä säädettäisiin ehdotetun 27 §:n 3 momentin nojalla tarkemmin valtioneuvoston asetuksella.

Palkan ulosmittaus voi jatkua pitkäänkin, ja tänä aikana palkka saatetaan ulosmitata useamman hakijan saatavasta ehdotetun 42 §:n mukaisesti. Tähän liittyen pykälän 2 momentissa säädettäisiin, että eri aikoina toimitettujen palkan ulosmittausten perusteella annetaan yksi maksukielto. Maksukielto on tällöin yhteinen useammalle saatavalle. Momentti vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 18 c §:n 1 momenttia.

Pykälän 3 momentissa olisi lisäksi säännös siitä, että palkan ulosmittauksessa maksukiellon saajan on ulosottomiehen pyynnöstä ilmoitettava 3 luvun 38 §:ssä tarkoitettu tiedoksianto-osoitteensa ulosottomiehelle. Tämä helpottaisi maksukieltoon liittyviä tiedoksiantoja.

Ulosottomies voisi antaa maksukiellon tiedoksi työnantajalle 3 luvun 39 §:ssä tarkoitetulla tavallisella tiedoksiannolla, esimerkiksi lähettämällä sen työnantajan ilmoittamaan tiedoksianto-osoitteeseen. Maksamatta olevan määrän ulosmittaaminen työnantajalta edellyttäisi kuitenkin ehdotetun 68 §:n 1 momentin mukaan, että tämä on saanut maksukiellon tiedokseen 3 luvun 40 ja 41 §:ssä tarkoitetulla todisteellisella tavalla.

57 §. Maksukiellon voimassaolo ja muuttaminen. Pykälän 1 momentin mukaan palkan ulosmittausta koskeva maksukielto voitaisiin määrätä olemaan voimassa joko määräajan tai, kuten tavallista, toistaiseksi. Viimeksi mainitussa tapauksessa ulosottomiehen olisi ilmoitettava palkan maksajalle kirjallisesti maksukiellon päättymisestä. Momentti vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 18 b §:n 2 momenttia. Maksukielto päättyy myös, jos työsuhde päättyy. Jos velallinen saa uuden työpaikan, hänen on kysyttäessä ilmoitettava siitä ulosottomiehelle 3 luvun 52 §:n mukaisesti.

Jos maksukiellon perusteena olevat merkitykselliset olosuhteet muuttuvat, ulosottomiehen tulee momentin mukaan muuttaa maksukieltoa uudella maksukiellolla. Maksukieltoa on muutettava esimerkiksi, jos velallisen suojaosuus muuttuu tai ulosmittauksen määrää rajoitetaan. Uusi maksukielto korvaa aiemman maksukiellon. Annetuista vapaakuukausista eli ulosmittauksen keskeytyksestä voidaan ilmoittaa kirjallisesti tai sovitulla tavalla sähköisesti työnantajalle varsinaista uutta maksukieltoa antamatta. Tällöin aiempi maksukielto jää noudatettavaksi keskeytyksen jälkeen.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin erityissäännös maksukiellon voimassaolosta silloin, kun palkan ulosmittaus perustuu palkan arviointia koskevaan 47 §:ään. Tällöin maksukielto olisi voimassa, kunnes ulosottomiehelle osoitetaan, ettei mainitussa pykälässä tarkoitetun perinnän jatkamiseen ole enää edellytyksiä olosuhteiden muuttumisen vuoksi. Momentti vastaa pääosin nykyisen 4 luvun 9 b §:n 1 momentissa olevaa säännöstä.

Säännöksellä korostettaisiin sitä, että tällaisessa tilanteessa on ensisijaisesti työnantajan tai velallisen asiana osoittaa merkityksellinen olosuhteiden muutos. Jos kuitenkin olosuhteiden muutos tulee muutoin ulosottomiehen tietoon, ulosottomiehen tulisi muuttaa maksukieltoa 1 momentin mukaisesti.

Jos ulosotossa on perittävänä toistuvaissuoritus, periä voidaan normaalisti vain toistuvaissuorituksen jo erääntyneet, maksamatta jääneet erät. Tästä lähtökohdasta on tehty käytännössä merkittävä poikkeus elatusapujen osalta nykyisessä 4 luvun 9 a §:ssä. Sen korvaava säännös otettaisiin puheena olevan pykälän 3 momenttiin.

Momentti koskisi juoksevaa elatusapua ja sen indeksikorotusta, joka perustuu eräiden elatusapujen sitomisesta elinkustannusindeksiin annettuun lakiin (660/1966). Juoksevalla elatusavulla tarkoitetaan ehdotetun 54 §:n mukaan sellaista lapselle maksettavaa elatusapua tai vahingonkorvausta, joka erääntyy jatkuvasti.

Momentin mukaan ulosmittaus ja maksukielto olisivat juoksevan elatusavun perimiseksi voimassa, kunnes velallinen on suorittanut paitsi jo erääntyneet erät, niiden lisäksi etukäteen seuraavan kuukauden elatusapumäärän. Lisäksi velallisen tulisi tehdä uskottavaksi, että hän vastaisuudessa täyttää elatusvelvollisuutensa. Sääntelyä siten jonkin verran tiukennettaisiin nykyiseen verrattuna. Käytännössä ongelmana ovat olleet tapaukset, joissa velallinen on maksanut erääntyneet erät ja seuraavankin elatusapuerän, mutta jättänyt sitten sitä seuraavat erät jälleen maksamatta, jolloin ulosottoa on jouduttu hakemaan uudelleen. Joskus velallinen on saattanut menetellä näin toistuvasti.

Ulosottomiehen olisi momentin mukaan aina arvioitava, onko uskottavaa, että velallinen vastaisuudessa täyttää elatusvelvollisuutensa. Huomiota tulisi kiinnittää erityisesti velallisen aikaisempaan menettelyyn. Kynnystä ei kuitenkaan tulisi asettaa tarpeettoman korkealle. Ulosottomiehen olisi käytettävä harkintavaltaansa 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetulla asianmukaisella tavalla.

Momenttiin ei enää otettaisi säännöstä siitä, että maksukielto päättyy, kun velkoja pyytää ulosmittauksen peruuttamista. Selvää on, että jos hakija peruuttaa ulosottohakemuksensa, myös ulosmittaus ja maksukielto peruutetaan.

58 §. Palkan maksajan velvollisuudet. Pykälässä säädettäisiin palkan maksajan velvollisuuksista maksukiellon tiedoksisaannin jälkeen. Pykälän 1 momentin mukaan palkan maksajan tulee kunakin maksukautena heti ja ilman eri korvausta toimittaa palkan pidätys maksukiellon mukaisesti ja suorittaa määrä ulosottomiehelle. Ulosottomiehelle maksettavasta määrästä saataisiin vähentää tilillepanomaksu. Säännökset vastaavat asiallisesti nykyisen 4 luvun 18 b §:n 3 momenttia. Maksukiellossa määrätään tarkemmin, miten maksu ulosottomiehelle suoritetaan.

Momenttiin otettaisiin viittaussäännös, jonka mukaan maksamatta jätetyn määrän perimisestä palkan maksajalta säädetään 68 §:n 1 momentissa. Sen mukaan työnantajan on noudatettava maksukieltoa uhalla, että määrä voidaan ulosmitata työnantajalta itseltään. Palkan maksaminen vastoin maksukieltoa on myös säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 10 §:ssä.

Momenttiin otettaisiin lisäksi valtuutussäännös, jonka mukaan valtioneuvoston asetuksella voidaan tarvittaessa säätää ajasta, jonka kuluessa palkan pidätys on toimitettava ja määrä suoritettava ulosottomiehelle. Asetuksella voitaisiin säätää esimerkiksi siitä, kuinka paljon ennen lakisääteisen eläkkeen maksupäivää maksukielto on annettava, jotta se ehditään ottaa eläkkeen maksatuksessa huomioon.

Hallituksen esityksessä eduskunnalle laiksi ulosottolain muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi (HE 216/2001 vp s. 84) todetaan, ettei työnantajalla, joka on saanut tiedon työntekijänsä palkan ulosmittausta koskevasta maksukiellosta, ole sen jälkeen oikeutta kuitata palkkasaatavaa vastasaatavallaan, lukuun ottamatta maksukiellon tiedoksisaantihetkellä jo erääntynyttä palkan määrää. Nyt ehdotetut säännökset eivät merkitse muutosta tähän.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin selventävä säännös siitä, että 1 momentissa säädetty koskee myös 46 §:n 2 momentin ja 47 §:n nojalla määrättyä palkkaa. Työnantaja olisi siten velvollinen noudattamaan myös sellaista maksukieltoa, joka perustuu perusteettomien luontoisetujen sivuuttamiseen tai kohtuullisen palkan arviointiin. Momentti vastaa asiallisesti nykyisen 4 luvun 6 b §:n 3 momentissa ja 9 b §:ssä olevia säännöksiä.

Työnantajat ovat käytännössä toisinaan kokeneet hankalaksi laskea ulosottoon menevän palkan osan. Tätä helpottaisi se, että ehdotetun 49 §:n 2 momentin mukaan ulosmitattava määrä laskettaisiin erityisen taulukon avulla. Lisäksi on tärkeää, että ulosottomiehet tarvittaessa neuvovat työnantajien palkanlaskennasta vastaavia henkilöitä maksukiellon noudattamisessa. Tämä johtuu jo 1 luvun 19 ja 20 §:ssä tarkoitetuista asianmukaisuuden ja avoimuuden vaatimuksista. Ulosottomiehen neuvontavelvollisuuden korostamiseksi puheena olevan pykälän 3 momenttiin otettaisiin nimenomainen säännös asiasta.

Ulosottomiehen tulisi neuvoa palkan maksajaa maksukiellon noudattamisessa silloin, kun tämä pyytää neuvoa, ja myös omasta aloitteestaan havaitessaan tilanteen niin vaativan. Maksajaa tulisi erityisesti neuvoa siinä, miten ulosottoon pidätettävä palkan osa kyseisessä tapauksessa lasketaan.

Maksusuunnitelma ja maksusopimus

Edellä yleisperustelujen jaksossa 3.2. mainituista syistä luvun 59—63 §:ään otettaisiin uudet säännökset maksusuunnitelmasta ja maksusopimuksesta. Maksusuunnitelma tarkoittaisi ulosottomiehen laatimaa suunnitelmaa, jonka mukaisesti velallinen lyhentää omatoimisesti hakijan saatavaa ulosottoon. Maksusopimuksella tarkoitettaisiin asianosaisten eli velallisen ja velkojan välistä sopimusta, jolla voidaan poiketa lakisääteisestä ulosmittauksesta. Ulosottolaissa ei käytettäisi käsitettä maksuohjelma, jotta vältettäisiin sekaannus yksityishenkilön velkajärjestelyyn.

Maksusuunnitelmaa ja -sopimusta koskevat säännökset liittyisivät palkan ja muun siihen rinnastetun tulon sekä elinkeinotulon ulosmittaukseen. Maksusuunnitelman tai –sopimuksen toteuttaminen edellyttää normaalisti, että velallisella on ulosmittauskelpoisia palkka- tai muita tuloja. Ehdotettuun 63 §:ään otettaisiin lisäksi säännös ulosmitatun kiinteistön tai irtaimen omaisuuden myynnin lykkäämisestä maksusuunnitelman tai -sopimuksen perusteella.

Maksusuunnitelmaa tai -sopimusta vastaavista järjestelyistä mahdollisissa muunlaisissa tilanteissa ei otettaisi säännöksiä ulosottolakiin. Lähtökohtana on, että jollei velallinen maksa hakijan saatavaa ehdotetun 6 §:n mukaista maksuaikaa saatuaankaan, asiassa on joutuisuusperiaatteen mukaisesti edettävä ulosmittaukseen. Mahdolliset muunlaiset, hyväksyttävät käyttötilanteet jäisivät edelleen 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetun asianmukaisuuden vaatimuksen ja ulosottokäytännön varaan.

59 §. Maksusuunnitelma. Pykälään otettaisiin säännökset ulosottomiehen velalliselle laatimasta maksusuunnitelmasta. Pykälää sovellettaisiin luvun 2 §:ssä tarkoitetun palkan ja siihen rinnastetun eläkkeen ja muun etuuden ulosmittauksessa. Jäljempänä olevien viittaussäännösten mukaan säännöksiä sovellettaisiin myös elinkeinotulon ulosmittauksessa.

Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomies voisi palkan ulosmittauksen sijasta tietyin edellytyksin vahvistaa velalliselle maksusuunnitelman. Velalliselle saattaa eri syistä olla tärkeää, että hän saa ilman palkan ulosmittausta ja työnantajalle annettavaa maksukieltoa omatoimisesti lyhentää hakijan saatavaa ulosottoon. Kun perintäkeinona käytetään maksusuunnitelmaa, työnantaja maksaa koko nettopalkan velalliselle ja tämän velvollisuutena on suorittaa ulosottoon menevä osa ulosottomiehelle.

Maksusuunnitelman käyttö edellyttäisi momentin mukaan velallisen tekevän uskottavaksi, että hän suorittaa suunnitelman mukaisen määrän ulosottomiehelle. Velallista tulisi siten voida pitää luotettavana. Ulosottomiehen olisi arvioitava, erityisesti velallisen aikaisemman maksukäyttäytymisen perusteella, noudattaako velallinen maksusuunnitelmaa. Maksusuunnitelma voi olla käyttökelpoinen esimerkiksi, jos velallisella on pysyvä työpaikka tai vain satunnaisesti velkoja ulosotossa, eikä hän aiemmin ole menetellyt ulosotossa epäasianmukaisesti. Merkitystä voitaisiin antaa myös sille, voidaanko toimittaa 62 §:ssä tarkoitettu turvaava ulosmittaus. Ulosottomiehen tulisi käyttää harkintavaltaansa yhdenvertaisella ja muutoinkin asianmukaisella tavalla.

Maksusuunnitelmaa voitaisiin käyttää, vaikka perittävänä on useampi saatava. Tällöinkin laadittaisiin yksi maksusuunnitelma. Lapsen elatusavun perimisessä maksusuunnitelman käyttö edellyttäisi velallisen erityistä luotettavuutta. Maksusuunnitelma voisi koskea myös muuta kuin määräajoin maksettavaa palkkaa.

Momentin mukaan velallisen olisi suoritettava ulosottomiehelle säännönmukainen tai 51—54 §:ssä tarkoitettu määrä. Ulosottomiehen laatima maksusuunnitelma ei siten voisi määrällisesti poiketa palkan ulosmittauksesta. Ulosottomies ei voi ilman hakijan suostumusta rajoittaa sitä määrää, mihin tällä on palkan ulosmittauksessa oikeus. Nykyisessä ulosottokäytännössä palkan ulosmittauksen lain mukaisesta määrästä on tiettävästi joskus maksusuunnitelmissa poikettu, mitä ei voida pitää hyväksyttävänä. Toisaalta velallisella on oikeus myös maksusuunnitelmaa käytettäessä lain mukaiseen suojaan. Palkan ulosmittauksen lakisääteiset helpotukset koskisivat täten myös maksusuunnitelmaa.

Palkan ulosmittauksesta poikkeavat maksuvälit maksusuunnitelmassa edellyttäisivät perusteltua syytä eivätkä saisi heikentää hakijan maksunsaantia. Esimerkiksi kuukausipalkasta suoritukset täytyisi normaalisti tehdä kuukausittain, vapaakuukausia lukuun ottamatta.

Yleensä velallinen pyytää, että hän voisi itse lyhentää hakijan saatavaa. Myös ulosottomiehen tulisi tarvittaessa ottaa asia esille. Lain 1 luvun 19 §:n mukaan ulosottomiehen tulee edistää vastaajan omatoimisuutta. Hakijaa olisi 3 luvun 32 §:n mukaisesti kuultava, jos asialla arvioidaan olevan tälle huomattava merkitys.

Momentin mukaan ulosottomiehen olisi vahvistettava maksusuunnitelma kirjallisesti. Siinä velallinen velvoitettaisiin maksamaan palkastaan ulosottoon menevä osa ulosottomiehelle. Käytännössä maksusuunnitelma laadittaisiin ulosoton tietojärjestelmän avulla. Ulosottomiehen tulisi tarvittaessa neuvoa velallista maksusuunnitelman noudattamisessa. Maksusuunnitelma olisi voimassa määräajan tai toistaiseksi.

Maksusuunnitelman vahvistamista koskevaan ulosottomiehen päätökseen saisi hakea muutosta tavanomaiseen tapaan. Hakija voisi hakea muutosta myös sillä perusteella, että palkka on jätetty ulosmittaamatta.

Ulosottomiehen tulisi momentin mukaan vaatia velalliselta vähintään kerran vuodessa selvitys ehdotetussa 45 §:ssä tarkoitettuun tulopohjaan kuuluvista tuloista ja etuuksista. Ensimmäisen kerran selvitys olisi vaadittava maksusuunnitelmaa tehtäessä. Tämän jälkeen velalliselta saatujen suoritusten määrän oikeellisuus olisi tarkistettava vähintään vuosittain.

Jos velallinen laiminlyö maksusuunnitelman noudattamisen tai selvityksen antamisen, ulosottomies voisi 2 momentin mukaan päättää maksusuunnitelman raukeamisesta ja välittömästi ulosmitata palkan. Hyväksyttävästä syystä tapahtuneiden tai merkitykseltään vähäisten laiminlyöntien vuoksi maksusuunnitelma ei kuitenkaan raukeaisi. Velallista tulisi 3 luvun 32 §:n mukaisesti kuulla ennen päätöksen tekemistä. Velallinen voisi hakea ulosmittaukseen muutosta myös sillä perusteella, että ulosottomies on päättänyt maksusuunnitelman raukeamisesta.

60 §. Asianosaisten maksusopimus. Pykälään otettaisiin säännökset palkan ulosmittausta koskevasta asianosaisten maksusopimuksesta. Maksusopimuksella asianosaiset voisivat pitkälti sopia palkan ulosmittauksen ehdoista. Usein tällainen sopimus on sekä velallisen että hakijan edun mukainen. Velallinen voi esimerkiksi sopia maksavansa palkastaan ulosottoon säännönmukaista suurempia eriä sitä vastaan, että hakija luopuu osasta saatavaansa. Ulosotossa tällainen velkojen järjestely on toteutettava sopimusteitse eikä ulosottomies voi siitä päättää. Maksusopimuksia solmittaisiin ulosotossa todennäköisesti kuitenkin käytännössä melko harvoin. Maksusopimus on käyttökelpoinen lähinnä silloin, kun velallisella on lukumääräisesti vähän velkoja, mutta ne ovat määrältään suhteellisen suuria.

Pykälä koskisi maksusopimusta palkan ja siihen 2 §:ssä rinnastetun etuuden ulosmittauksessa. Jäljempänä olevien viittaussäännösten mukaan pykälää sovellettaisiin myös elinkeinotulon ulosmittauksessa.

Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomies voisi toimittaa palkan ulosmittauksen velallisen ja hakijan tekemän sopimuksen perusteella. Tällaista sopimusta kutsuttaisiin maksusopimukseksi. Selvyyden vuoksi maksusopimus olisi tehtävä kirjallisesti.

Aloite maksusopimuksen solmimiseen tulisi yleensä velalliselta tai hakijalta, ja heidän olisi yleensä keskenään neuvoteltava ja laadittava sopimus. Velallinen voisi kääntyä talous- ja velkaneuvonnan puoleen. Ulosottomiehen tulisi tarvittaessa ottaa esille maksusopimuksen mahdollisuus tai suositella kääntymistä talous- ja velkaneuvojan puoleen. Ulosottomiehen tulisi myös tilanteen mukaan myötävaikuttaa sopimuksen syntymiseen. Lain 1 luvun 19 §:n mukaan ulosottomiehen tulee edistää asianosaisten välistä sovinnollisuutta. Estettä ei olisi sillekään, että maksusopimuksen laatii velalliselle ulosottomies ja että sopimukselle hankitaan hakijoiden hyväksyntä. Usein tämä olisi tarkoituksenmukaista, koska ulosottomiehellä on kokonaiskuva velallisen tilanteesta. Ulosottomiehen tulisi toimia puolueettomasti ja muutoinkin asianmukaisesti.

Sopimuksen noudattaminen palkan ulosmittauksessa edellyttäisi sopimuksen olevan sisällöltään sellainen, että se voidaan toteuttaa ulosottomenettelyssä. Tämän arvioisi aina ulosottomies. Ulosotossa ei voitaisi toteuttaa esimerkiksi maksusopimusta, joka on epätäsmällinen.

Sopimuksen noudattaminen ulosotossa edellyttäisi myös, ettei sopimusta voida pitää kohtuuttomana, käytännössä lähinnä velallisen kannalta. Ulosottomiehen olisi arvioitava, olisiko sopimuksen mukainen ulosmittaus määrältään ja kestoltaan kohtuutonta verrattuna lakimääräiseen ulosmittaukseen. Pykälän 2 momentin mukaan velalliselle olisi jäätävä vähintään suojaosuus, mutta tätä lievempikin maksusopimus voi olla kokonaisuutena kohtuuton. Maksusopimuksen keston osalta vertailukohtana voisi toimia maksuohjelman kesto velkajärjestelyssä. Sopimuksen kohtuullisuuteen olisi kiinnitettävä erityistä huomiota, jollei velallinen ole saanut sen laatimiseen talous- ja velkaneuvonnan tai muuta asiantuntevaa apua. Ulosottomiehen maksusopimuksen noudattamista koskevaan päätökseen voitaisiin hakea muutosta.

Jos palkasta peritään useamman hakijan saatavia, maksusopimuksen toteuttaminen edellyttäisi, että kaikki hakijat sitoutuvat sopimukseen. Velallinen ja yksi hakija eivät voisi tehdä muiden hakijoiden asemaa heikentävää sopimusta. Muutoinkin maksusopimusta olisi vaikea toteuttaa, jos osa hakijoista olisi lakisääteisen ja osa sopimukseen perustuvan palkan ulosmittauksen piirissä.

Yleensä ulosottomies ulosmittaisi velallisen palkan maksusopimuksen mukaisesti. Momentin mukaan ulosottomies voisi myös antaa velalliselle luvan tehdä sopimuksen mukaiset suoritukset itse ulosottomiehelle. Tämä edellyttäisi ehdotettua 59 §:ää vastaavasti, että velallinen tekee uskottavaksi noudattavansa maksusopimusta. Hakijan pyynnöstä ulosottomies voisi myös toimittaa 62 §:ssä tarkoitetun turvaavan ulosmittauksen. Jos velallinen ilman hyväksyttävää syytä laiminlyö erien suorittamisen, eikä tämä ole merkitykseltään vähäistä, ulosottomies voisi 59 §:n 2 momenttia vastaavasti peruuttaa luvan ja välittömästi ulosmitata palkan.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin maksusopimuksen sisällöstä. Maksusopimuksessa asianosaiset voisivat sopia palkasta ulosmitattavasta määrästä. Sopimuksen mukainen määrä voisi olla lain mukaista määrää suurempi tai pienempi. Velalliselle olisi kuitenkin jäätävä vähintään 48 §:ssä tarkoitettu suojaosuus. Myös palkan ulosmittauksen kestoa voitaisiin rajoittaa maksusopimuksin.

Maksusopimuksessa asianosaiset voisivat rajoittaa hakijan saatavan määrää siitä, mikä se on ulosottoperusteen mukaan. Sopimuksessa voitaisiin esimerkiksi alentaa korkoa tai leikata saatavan pääomaa tai poistaa kulut. Sopimuksesta olisi käytävä ilmi, luopuuko hakija saatavastaan näiltä osin lopullisesti vai rajoittaako hän vain ulosottohakemustaan.

Asianosaiset voisivat sopia myös siitä, miten kertyvät varat kohdennetaan hakijan saatavalle. Jos hakijalla on useita saatavia perinnässä, asianosaiset voisivat sopia siitä, mille saatavalle varat kohdennetaan. Asianosaiset voisivat sopia myös ehdotetun 6 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta saatavan sisäisestä kohdentamisesta. Asianosaiset voisivat esimerkiksi sopia, että varat kohdennetaan ensin saatavan pääomalle. Tämä olisi toivottavaa erityisesti silloin, kun velallinen on jo pitkään ollut ulosotossa ja suoritusten kohdentaminen pääomalle kannustaisi velallista loppusuoritukseen. Jos hakijoita on useampia, velallinen ja hakijat voisivat sopia varojen jaosta tekemällä mainitun luvun 11 §:ssä tarkoitetun jakosopimuksen.

Asianosaiset voisivat sopia myös siitä, voidaanko velallisen muuta omaisuutta, käytännössä lähinnä veronpalautuksia ulosmitata hakijan saatavasta maksusopimuksen voimassa ollessa. Lähtökohtana olisi, ettei muuta omaisuutta ulosmitata, jolleivät asianosaiset ole toisin sopineet.

Toteutuneen maksusopimuksen aineelliset oikeusvaikutukset määräytyvät sopimuksen mukaisesti. Jos hakija on sitoutunut tällöin luopumaan lopusta saatavastaan, saatavan loppuosa lakkaa, eikä sitä tällöin 2 luvun 1 §:n mukaisesti voida enää periä ulosotossakaan.

61 §. Maksusopimuksen noudattaminen. Asianosaisten solmima maksusopimus sitoo heitä, ja ulosottomiehen olisi noudatettava ulosottoon hyväksymäänsä maksusopimusta. Sopimuksen perusteena olleet olosuhteet saattavat kuitenkin myöhemmin sopimuksen voimassa ollessa muuttua. Muutos voi merkitä, ettei maksusopimusta enää ole perusteltua noudattaa. Ulosottoon saattaa esimerkiksi myöhemmin saapua saatava, jota joudutaan myös perimään palkasta.

Asianosaisten kannattaisi ottaa maksusopimukseen tällaisia tilanteita koskevia ehtoja. Asianosaiset voisivat esimerkiksi sopia, että tietyissä tilanteissa sopimus ei enää ole voimassa. Asianosaiset voisivat sopia myös esimerkiksi siitä, mitä velallisen maksukyvyn huonontuminen tai parantuminen vaikuttaa ulosottoon maksettavaan määrään. Mahdollisia ongelmia voidaan välttää myös siten, ettei maksusopimuksesta tehdä tarpeettoman pitkäkestoista.

Pykälään otettaisiin nimenomaisia säännöksiä olosuhteiden muuttumisen vaikutuksesta. Säännökset koskisivat maksusopimuksen noudattamista ulosotossa. Maksusopimuksen aineelliset oikeusvaikutukset sen sijaan määräytyvät sopimuksen perusteella. Säännökset olisivat pakottavia. Asianosaiset eivät voisi ottaa maksusopimukseen ehtoja, jotka ovat ristiriidassa säännösten kanssa.

Pykälän 1 momentti koskee tilannetta, jossa maksusopimuksen tekemisen jälkeen ulosottoon saapuu uusi saatava, jota joudutaan perimään palkasta. Kaikki asianosaiset voisivat tällöin solmia uuden maksusopimuksen. Jollei uuteen sopimukseen päästä, myöskään alkuperäistä maksusopimusta ei noudatettaisi sinä aikana, kun uutta saatavaa peritään. Kaikkia saatavia perittäisiin tällöin lakimääräisen palkan ulosmittauksen mukaisesti. Muunlaista järjestelyä olisi vaikea toteuttaa ulosotossa. Sen jälkeen kun uuden saatavan periminen päättyy, palattaisiin noudattamaan alkuperäistä maksusopimusta, jollei 2 momentista muuta johdu. Palkan ulosmittausta koskevaa maksusopimusta voitaisiin sen sijaan koko ajan noudattaa, jos uusi saatava voidaan periä velallisen muusta omaisuudesta.

Jos olosuhteet muuttuvat muulla tavoin maksusopimuksen ollessa voimassa, ulosottomiehen tulisi arvioida, voidaanko sopimus edelleen 60 §:ssä tarkoitetulla tavalla toteuttaa ulosottomenettelyssä. Jos olosuhteet ovat poikkeuksellisesti muuttuneet siten, ettei sopimusta enää voida noudattaa, ulosottomiehen tulisi peruuttaa sopimuksen hyväksyminen 9 luvussa tarkoitetulla itseoikaisulla.

Jos olosuhteet muuttuvat sopijapuolten kannalta kielteisellä tavalla, he voisivat sopia maksusopimuksen päättymisestä tai solmia uudensisältöisen maksusopimuksen. Sopijapuolen täytyisi tarvittaessa myös yksipuolisesti saada maksusopimuksen noudattaminen ulosotossa päättymään. Toisen sopijapuolen oikeusturvan vuoksi päätösvallan tulisi kuulua ulosottomiehelle. Asiasta säädettäisiin pykälän 2 momentissa, jonka mukaan ulosottomies voi sopijapuolen pyynnöstä tietyin edellytyksin päättää, ettei maksusopimusta enää noudateta ulosotossa.

Maksusopimuksen noudattaminen voitaisiin lopettaa momentin 1 kohdan mukaan, jos toinen sopijapuoli on olennaisesti laiminlyönyt sopimuksen noudattamisen ilman hyväksyttävää syytä. Tilanne voisi olla tällainen esimerkiksi, jos velallinen on ilman hyväksyttävää syytä merkittävässä määrin laiminlyönyt tehdä sopimuksen mukaiset suoritukset ulosottomiehelle. Päättymisperuste olisi 2 kohdan mukaanmyös se, että palkka on 1 momentin mukaisesti ulosmitattu muusta saatavasta eikä sopimusta tämän vuoksi ole perusteltua enää noudattaa. Hakija voisi tällöin pyytää maksusopimuksen noudattamisen lakkaamista kokonaan. Sopimuksen noudattamisen päättäminen saattaa olla perusteltua esimerkiksi, jos palkka on ulosmitattu uudesta suuresta saatavasta, jota perittäisiin pitkään, tai jos palkka on toistuvasti ulosmitattu pienemmistä saatavista.

Päättymisperuste voisi momentin 3 kohdan nojalla olla muu perusteltu syy. Muu syy voisi olla esimerkiksi se, että velallisen maksukyky on sopimuksen solmimisen jälkeen parantunut tai huonontunut. Maksukyvyn muutoksen olisi oltava olennainen ennen kuin sitä voitaisiin pitää perusteltuna syynä lopettaa maksusopimuksen noudattaminen. Ensisijainen vaihtoehto olisi tällöin maksusopimuksen muuttaminen.

Sopijapuolen olisi harkittava, kannattaako maksusopimuksen noudattamista vielä jatkaa vai pyytää sen lopettamista ulosottomieheltä. Ulosottomiehen olisi 3 luvun 32 §:n mukaisesti kuultava toista sopijapuolta ja päätettävä asiasta. Päätökseen voitaisiin hakea muutosta käräjäoikeudelta. Ulosottomies ei voisi päättää sopimuksen muuttamisesta, vaan muutos olisi tehtävä sopimusteitse.

62 §. Maksusuunnitelman tai maksusopimuksen varmistaminen. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin turvaavasta ulosmittauksesta silloin, kun velallinen lyhentää hakijan saatavaa itse ulosottoon maksusuunnitelman tai -sopimuksen mukaisesti.

Jollei velallista voida pitää luotettavana, maksusuunnitelmaa ei tulisi lainkaan käyttää. Silloinkin, kun maksusuunnitelmaa käytetään, voi toisinaan kuitenkin olla perusteltua toimittaa turvaava ulosmittaus. Tähän voi olla syytä erityisesti silloin, kun maksusuunnitelma on pitkäaikainen. Tästä syystä momentissa säädettäisiin, että ulosottomies voi tarvittaessa ulosmitata turvaavasti velallisen muuta omaisuutta 59 §:ssä tarkoitetun maksusuunnitelman varmistamiseksi. Turvaava ulosmittaus tulisi toimittaa tavalla, joka ei aiheuta velalliselle suurempaa haittaa kuin sen tarkoitus vaatii. Esimerkiksi irtain esine voitaisiin jättää velallisen haltuun ja käyttöön 31 ja 41 §:n mukaisesti.

Jos turvaavalla ulosmittauksella varmistetaan 60 §:ssä tarkoitettua asianosaisten maksusopimusta, sen toimittaminen edellyttäisi hakijan pyyntöä. Turvaavaa ulosmittausta ei voitaisi toimittaa, jos palkka ulosmitataan maksusopimuksen perusteella.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin niiden varojen asemasta, jotka velallinen on suorittanut ulosottomiehelle maksusuunnitelman tai -sopimuksen perusteella. Tällaiset varat katsottaisiin suoraan lain nojalla ulosmitatuiksi ilman ulosottomiehen erillistä ulosmittauspäätöstä. Ulosmittaushetkenä pidettäisiin sitä ajankohtaa, jolloin maksu katsotaan luvun 83 §:n mukaan tehdyksi ulosottomiehelle. Velallisella ei olisi näiden varojen suhteen 7 §:ssä tarkoitettua valintaoikeutta. Jos ulosottoa on hakenut useampi velkoja, ulosottomiehen olisi jaettava varat etuoikeusjärjestyksen mukaisesti, jollei jaosta ole toisin sovittu.

63 §. Myynnin lykkääminen. Ulosmitattu kiinteä tai irtain omaisuus on 3 luvun 21 §:n mukaisesti myytävä ilman aiheetonta viivytystä. Myyntiä saadaan kuitenkin lykätä, jos sitä voidaan pitää vastaajan edun mukaisena eikä lykkääminen aiheuta hakijalle vähäistä suurempaa haittaa. Ulosottokäytännössä maksusuunnitelmaa on käytetty myös kiinteän tai arvokkaan irtaimen omaisuuden realisoinnin vaihtoehtona. Jos velallinen pystyy maksusuunnitelman avulla suorittamaan hakijan saatavan, omaisuuden myyminen voidaan välttää. Tämä on yleensä velallisen edun mukaista eikä asianmukaisesti käytettynä myöskään loukkaa hakijan oikeutta.

Pykälään otettaisiin asiasta sen merkityksen vuoksi nimenomainen säännös. Pykälä koskisi kiinteistön ja irtaimen omaisuuden, käytännössä arvokkaan irtaimen omaisuuden myyntiä. Myynnin lykkääminen voi olla tarpeen erityisesti, jos on jouduttu ulosmittaamaan velallisen vakituinen asunto. Tavanomaisen irtaimen omaisuuden osalta ei yleensä ole syytä ryhtyä laatimaan maksusuunnitelmaa tai -sopimusta myynnin välttämiseksi.

Pykälä koskisi tilannetta, jossa kyseinen omaisuus on jo ulosmitattu hakijan saatavan suorittamiseksi. Ulosmittaus olisi turvaavana voimassa maksusuunnitelman tai –sopimuksen ajan. Jos suunnitelma tai sopimus raukeaa esimerkiksi siksi, ettei velallinen pystykään sitä noudattamaan, ulosmitattu omaisuus voitaisiin välittömästi myydä.

Ulosmitatun omaisuuden myyntiä voitaisiin lykätä tehdyn maksusuunnitelman tai -sopimuksen perusteella. Maksusuunnitelman ja -sopimuksen osalta olisi soveltuvin osin noudatettava ehdotetussa 59—62 §:ssä olevia säännöksiä. Maksusuunnitelman laatisi ulosottomies, ja maksusopimus olisi asianosaisten välinen sopimus. Maksusopimuksessa voitaisiin esimerkiksi rajoittaa hakijan saatavan määrää.

Hakijan saatavan pitäisi tulla maksusuunnitelman tai -sopimuksen mukaan suoritetuksi kohtuullisessa ajassa. Se, mitä voidaan pitää kohtuullisena aikana, voisi jossakin määrin vaihdella erityisesti ulosmitatun omaisuuden laadun mukaan. Suhteellisen pitkäkin aika voisi vielä olla kohtuullinen, jos velallinen tarvitsee omaisuutta vakituiseksi asunnokseen. Hakijan suostumuksella aika voisi olla tavanomaista pidempi. Hakijan saatavalle pitäisi kertyä vähintään yhtä suuri suoritus kuin omaisuuden myynnillä, jollei hakija muuhun suostu.

Myynnin lykkääminen edellyttäisi, että velallinen tekee uskottavaksi, että hän tekee suunnitelman tai sopimuksen mukaiset suoritukset ulosottomiehelle. Tämä edellyttäisi velallisen sen kaltaista luotettavuutta, jota edellä 59 §:ssä tarkoitetaan. Velallisen olisi myös tehtävä uskottavaksi, että hän tulee suunnitelman tai sopimuksen aikana saamaan tuloja tai muita varoja, joiden avulla hän pystyy sitä noudattamaan. Varojen täytyisi olla peräisin hyväksyttävästä lähteestä, esimerkiksi sukulaisapua.

Omaisuus voitaisiin ehdotetun 42 §:n mukaisesti suunnitelman tai sopimuksen aikana ulosmitata myös uuden hakijan saatavasta. Maksusuunnitelmaa ei tämän vuoksi ilman hakijan suostumusta tulisi laatia, jos epäillään, että omaisuus joudutaan myöhemmin ulosmittaamaan merkittävistä uusista saatavista. Maksusuunnitelmaa ei ilman hakijan suostumusta tulisi laatia myöskään, jos omaisuuden arvo saattaa merkittävästi alentua suunnitelman aikana. Jos omaisuus myöhemmin ulosmitataan toisesta saatavasta, myös sille voitaisiin tilanteen niin salliessa laatia maksusuunnitelma tai -sopimus. Muutoin omaisuus jouduttaisiin myymään, ja aikaisempi maksusuunnitelma tai -sopimus raukeaisi.

Elinkeinotulon ulosmittaus

Luvun 64—66 §:ään otettaisiin säännökset elinkeino- tai liiketoimintaa harjoittavan velallisen saaman tulon ulosmittauksesta. Elinkeinotulon ulosmittausta koskisivat erityiset määrälliset rajoitukset, kuten nykyisinkin. Tarkoituksena on, että velallinen voi ulosmittaamatta jäävällä tulon osalla kattaa toiminnasta aiheutuvat kulut. Lisäksi pyritään turvaamaan yrittäjän ja hänen perheensä toimeentuloa. Elinkeinotoiminnassa tarvittavia tuotanto- ja työvälineitä suojataan ulosmittausjärjestystä ja luonnollisen henkilön osalta myös erottamisetua koskevilla säännöksillä.

Elinkeinotulon ulosmittauksesta säädetään nykyisin 4 luvun 8 a §:ssä. Yksityisen elinkeinonharjoittajan urakkasopimuksen tai muun vastaavan sopimuksen perusteella saamasta tulosta on jätettävä ulosmittaamatta viisi kuudesosaa. Tietyin edellytyksin ulosmittaamatta jätettävä osa saadaan määrätä tätä suuremmaksi tai pienemmäksi.

Elinkeinotulon suoja koskee nykyisin vain luonnollisen henkilön saamaa elinkeinotuloa. Edellä yleisperustelujen jaksoissa 2.3. ja 3.2. mainituista syistä ehdotetaan, että elinkeinotulon suoja ulotettaisiin myös yhtiöihin ja muihin oikeushenkilöihin.

64 §. Luonnollisen henkilön toistuva elinkeinotulo. Pykälään otettaisiin nykyisiä säännöksiä pääosin vastaavat säännökset luonnollisen henkilön saaman toistuvan elinkeinotulon ulosmittauksesta. Pykälän 1 momentissa todetun pääsäännön mukaan, jos velallinen on elinkeinoa harjoittava luonnollinen henkilö, hänen saamastaan toistuvasta elinkeinotulosta jätetään ulosmittaamatta viisi kuudesosaa. Nykyiseen säännökseen verrattuna edellytettäisiin, että kysymys on toistuvaistulosta, mutta toisaalta tulon ei tarvitsisi olla tietynlaiseen sopimukseen perustuvaa. Ulosmitattava osa laskettaisiin nykyiseen tapaan kunkin maksuerän bruttomäärästä.

Momentin 1 ja 2 kohdassa säädettäisiin myös mahdollisuudesta poiketa mainitusta pääsäännöstä. Ulosottomiehellä on tarpeen olla laajahko harkintavalta elinkeinotulosta ulosmitattavan määrän suhteen, koska elinkeinotoiminnan laatu, kustannusrakenne ja muut vastaavat seikat vaihtelevat. Tarkoituksena on kaikissa tapauksissa turvata elinkeinotoiminnan jatkuminen tilapäisistä maksuvaikeuksista huolimatta sekä yrittäjän ja hänen perheensä toimeentulo. Ulosottomiehen olisi käytettävä harkintavaltaansa 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetulla asianmukaisella tavalla.

Momentin mukaan velalliselle voidaan jättää säännönmukaista enemmän, jos velallinen voi siten jatkaa elinkeinotoimintaa. Säännönmukaista enemmän voitaisiin jättää myös, jos velallisen maksukyky on erityisen syyn vuoksi olennaisesti heikentynyt. Tällaisia syitä voisivat olla esimerkiksi 51 §:ssä mainitut sairaus, työttömyys tai velallisen maksama elatusapu.

Velalliselle voidaan momentin mukaan toisaalta jättää säännönmukaista vähemmän, jos sitä voidaan pitää velallisen varallisuusasemaan nähden kohtuullisena. Säännönmukaista vähemmän voitaisiin jättää myös, jos velallinen on olennaisesti laiminlyönyt elinkeinoonsa liittyviä maksuvelvoitteita. Ulosmittausrajoituksen tarkoituksena on turvata tällaisten velvoitteiden suorittaminen. Ilman nimenomaista säännöstäkin velalliselle voitaisiin jättää säännönmukaista vähemmän hänen suostumuksellaan.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin lisäksi viittaussäännös palkan ulosmittausta koskevien säännösten soveltamisesta myös 1 momentissa tarkoitetun, palkan kaltaisen elinkeinotulon ulosmittauksessa. Soveltuvin osin noudatettaisiin säännöksiä, jotka koskevat suojaosuutta, menettelyä sekä maksusuunnitelmaa ja –sopimusta palkan ulosmittauksessa. Lisäksi elinkeinotulon ulosmittauksessa noudatettaisiin soveltuvin osin luvun yleisiä ulosmittausta koskevia säännöksiä.

Pykälän 3 momentissa säädettäisiin luonnollisen henkilön saaman julkisen tuen ulosmittauksesta. Tuki, jonka luonnollinen henkilö saa julkisyhteisöltä elinkeinoansa varten, ulosmitattaisiin 1 momentin mukaisesti. Säännös vastaa oikeuskäytäntöä, jossa nykyisen 4 luvun 8 a §:n soveltamisalaa on laajennettu sen sanamuotoon nähden (KKO 1988:113 ja KKO 1993:155). Säännös koskisi esimerkiksi maanviljelijälle maksettavaa maataloustukea.

Säännöksessä tarkoitetusta julkisesta tuesta ulosmitattaisiin siten yleensä yksi kuudesosa bruttomäärästä, vaikka tuki maksettaisiin kertasuoritteisesti. Tästä pääsäännöstä voitaisiin poiketa 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa. Kertasuoritteinen tuki ulosmitattaisiin noudattaen saatavan ulosmittausta koskevia menettelysääntöjä.

Momenttiin otettaisiin lisäksi viittaussäännös 19 §:n 1 momentin 6 kohtaan. Viitatussa säännöksessä kielletään ulosmittaamasta sellaisia varoja, jotka julkisyhteisö tai yleishyödyllinen yhteisö tai säätiö on myöntänyt luonnolliselle henkilölle käytettäväksi erottamisedun alaisen omaisuuden, esimerkiksi tarpeellisten työvälineiden hankkimiseen.

65 §. Muu elinkeinotulo. Pykälään otettaisiin uudet rajoitussäännökset, jotka koskevat kaikenlaisen muun kuin 64 §:ssä tarkoitetun elinkeinotulon ulosmittausta. Säännökset ovat tarpeen, koska myös muunlaisen elinkeinotulon osalta on vastaavia perusteita rajoittaa ulosmittauksen määrää.

Pykälä koskisi ensinnäkin elinkeinoa harjoittavan luonnollisen henkilön saamaa muuta kuin 64 §:ssä tarkoitettua toistuvaa elinkeinotuloa. Lisäksi pykälä koskisi nykytilasta poiketen myös velallisena olevaa oikeushenkilöä, joka harjoittaa liiketoimintaa. Oikeushenkilön muodolla tai koolla ei olisi merkitystä. Pykälä soveltuisi yhtiöihin ja muihin liiketoimintaa harjoittaviin yhteisöihin. Oikeushenkilön saaman tulon ulosmittausta voitaisiin pykälän nojalla rajoittaa riippumatta siitä, onko tulo toistuvaa vai muuntyyppistä elinkeinotuloa. Myös oikeushenkilön julkisyhteisöltä saaman tuen ulosmittausta voitaisiin rajoittaa pykälän nojalla.

Ulosmitattavan tulon täytyisi olla peräisin velallisen harjoittamasta elinkeino- tai liiketoiminnasta. Tällainen tulo voi olla käytännössä monen tyyppistä, esimerkiksi tavaroiden tai palvelujen myynnistä saatua tuloa. Pykälää voitaisiin soveltaa myös silloin, kun toiminnasta saatu tulo on jo maksettu velalliselle, esimerkiksi tämän pankkitilille tai käteisenä rahana kassaan. Luonnollisen henkilön rahavaroja koskisi myös 21 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettu erottamisetu.

Ulosmittauksen määrän rajoittamisen edellytyksenä olisi, että velallinen voi siten jatkaa elinkeino- tai liiketoimintaa. Velallisen täytyisi voida suorittaa tulosta toiminnan kulut ja verot. Luonnollisen henkilön pitäisi lisäksi voida rahoittaa oma ja perheensä toimeentulo. Toisaalta ulosmittauksen määrän rajoittaminen ei saisi olla olennaisesti hakijan edun vastaista. Elinkeino- tai liiketoiminnan täytyisi tuottaa myös hakijalle riittävä suoritus.

Muu elinkeinotulo voi olla käytännössä niin monen tyyppistä, ettei laissa ole mahdollista asettaa edes ulosmittauksen määrän pääsääntöä. Määrä jäisi ulosottomiehen tapauskohtaiseen harkintaan. Ulosottomiehen tulisi käyttää harkintavaltaansa 1 luvun 19 §:ssä tarkoitetulla yhdenvertaisella ja muutoinkin asianmukaisella tavalla. Määrän rajoittamisessa olisi otettava huomioon yhtäältä elinkeino- tai liiketoiminnan kulut sekä yrittäjän ja hänen perheensä tarvitsema elatus. Toisaalta olisi otettava huomioon hakijan oikeus riittävään suoritukseen. Harkinnan jonkinlaisena lähtökohtana toimisi oletettavasti käytännössä 64 §:n mukainen pääsääntö myös tässä tilanteessa. Ulosmitattava osuus voitaisiin myös määrittää kokonaistulosta siten, että yksittäisistä eristä ulosmitattaisiin keskimääräistä enemmän tai vähemmän.

Velalliselle tulisi yleensä varata tilaisuus tulla kuulluksi ulosmittauksen määrästä. Myös hakijaa tulisi kuulla, jos asialla arvioidaan olevan hänelle huomattava merkitys. Ulosmittaukseen voitaisiin hakea muutosta tavanomaiseen tapaan.

Pykälään otettaisiin lisäksi viittaussäännös palkan ulosmittausta koskevien säännösten soveltamisesta pykälässä tarkoitetun muun elinkeinotulon ulosmittauksessa. Tällöin noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä 59—63 §:ssä säädetään. Maksusuunnitelma ja maksusopimus olisivat siten käytettävissä myös muun elinkeinotulon ulosmittauksessa.

Jos elinkeinotulo maksetaan toistuvasti, sen ulosmittauksessa noudatettaisiin lisäksi soveltuvin osin, mitä menettelystä palkan ulosmittauksessa säädetään. Yksittäiset elinkeinotulosaatavat ulosmitattaisiin noudattaen saatavan ulosmittausta koskevia menettelysääntöjä.

66 §. Elinkeinotulon ja palkkatulon yhteensovittaminen. Ulosottokäytännössä ongelmia ovat aiheuttaneet tilanteet, joissa velallinen saa sekä elinkeinotuloa että palkkatuloa. Laissa ei nykyisin ole erityissäännöksiä ulosmittauksen määrästä tällaisessa tilanteessa. Asiaa koskevat säännökset ehdotetaan otettaviksi puheena olevaan pykälään.

Jos luonnollinen henkilö saa elinkeinotulon lisäksi palkkatuloa, palkan tai elinkeinotulon ulosmittausta koskevia säännöksiä noudatettaisiin sen mukaan, kumpi tulo on keskimäärin suurempi. Jos esimerkiksi päätoimisesti palkkatyössä oleva velallinen saa pienempiä sivutuloja elinkeinotoiminnasta, ulosmittauksen määrä laskettaisiin velallisen kokonaistulojen perusteella palkan ulosmittausta koskevien säännösten mukaisesti. Jos taas pääasiallisesti yrittäjänä toimiva velallinen saa pienempiä sivutuloja palkkatyöstä, ulosmittauksen määrä laskettaisiin tulojen kokonaismäärästä soveltamalla elinkeinotuloa koskevia säännöksiä.

Jos velallisen elinkeinotulo on palkkatuloa suurempi, palkan osuus otettaisiin elinkeinotulon ulosmittauksessa huomioon noudattaen soveltuvin osin, mitä 64 ja 65 §:ssä säädetään. Elinkeinotulosta ulosmitattaisiin siten yleensä säännönmukaista enemmän, koska velallinen pystyy huolehtimaan itsensä ja perheensä toimeentulosta osin palkkatulojensa avulla.

Jos taas palkkatulo on suurempi, elinkeinotulon osuus otettaisiin palkan ulosmittauksessa huomioon laskettaessa 45 §:n 1 momentissa tarkoitettua tulopohjaa. Elinkeinotulon määrä siten korottaisi palkasta ulosmitattavaa määrää. Elinkeinotulo otettaisiin tällöin huomioon nettomääräisenä.

Saatava ja eräät muut oikeudet

Ulosmitatun omaisuuden myynnistä säädettäisiin nykyiseen tapaan 5 luvussa. Toisinaan omaisuus on sellaista, että se voidaan muuttaa rahaksi muuten kuin myymällä. Tällaisia tilanteita koskevat säännökset otettaisiin puheena olevan luvun 67—70 §:ään. Pykälät koskevat ulosmitatun saatavan ja eräiden muiden oikeuksien muuttamista rahaksi.

Ulosmitattu saatava voidaan muuttaa rahaksi perimällä saatava suoritusvelvolliselta eli ulosottovelallisen velalliselta. Käytännössä tämä on tavanomainen menettely. Esimerkiksi velallisen pankkitilillä olevat varat nostetaan pankista. Veronpalautussaatavan ulosmittaus tapahtuu automaattisen tietojenkäsittelyn avulla. Saatavien myynti ulosottotoimin on harvinaista. Ulosottolaissa ei kuitenkaan ole saatavan perimistä koskevia säännöksiä. Asian merkittävyyden vuoksi siitä otettaisiin nimenomaiset säännökset lakiin.

67 §. Maksukehotus ja saatavan myynti. Pykälässä säädettäisiin ulosmitatun saatavan perimisestä maksukehotuksen avulla. Pykälässä säädettäisiin myös saatavan myynnin edellytyksistä.

Suoritusvelvolliselle annetaan saatavan ulosmittauksesta 27 §:ssä tarkoitettu maksukielto. Maksukielto merkitsee, että sen saaja ei saa suorittaa saatavaa muulle kuin ulosottomiehelle. Maksukielto ei sen sijaan vielä merkitse, että ulosottomies kehottaisi maksukiellon saajaa maksamaan saatavan. Saaja saattaa tosin käytännössä kokea maksukiellon samalla maksukehotuksena.

Käytännössä ulosmitatut saatavat ovat yleensä selviä, ja maksukiellon saajat suorittavat maksun ulosottomiehelle vapaaehtoisesti saatavan eräännyttyä. Varsinaiseen saatavan perimiseen joudutaan ryhtymään vain silloin, kun maksukiellon saaja ei vapaaehtoisesti maksa saatavaa.

Pykälästä ilmenee, että ensisijainen tapa muuttaa ulosmitattu saatava rahaksi olisi sen periminen maksukiellon saajalta. Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomies saisi antaa maksukiellon saajalle kehotuksen maksaa ulosmitattu saatava, paitsi jos saatava on riitainen tai epäselvä. Uhkana olisi 68 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa maksamatta jätetyn määrän ulosmittaaminen maksukiellon saajalta.

Pykälä ei koskisi palkan ulosmittausta, jossa maksukiellon saaja velvoitetaan 56 §:n mukaan jo maksukiellossa maksamaan ulosottoon menevä määrä ulosottomiehelle.

Maksukehotus voitaisiin antaa maksukiellon yhteydessä tai myöhemmin erikseen. Saatavan olisi oltava erääntynyt maksettavaksi. Maksukehotus voitaisiin kuitenkin antaa, vaikka saatava erääntyy vasta myöhemmin, mutta suoritusvelvollista olisi tällöin kehotettava maksamaan vasta erääntymisen jälkeen.

Maksukehotusta ei saisi antaa, jos ulosmitattu saatava on riitainen tai epäselvä. Yleensä tosin tällaista saatavaa ei edes ulosmitata. Ulosottomies ei normaalisti saisi antaa maksukehotusta, jos maksukiellon saaja kiistää maksuvelvollisuutensa. Ulosottomies ei voi tutkia velallisen saatavan oikeellisuutta. Ulosottomies voisi kuitenkin antaa maksukehotuksen, jos maksukiellon saajan esittämät väitteet ovat selvästi perusteettomia eikä saatavaa voida siten pitää aidosti riitaisena. Ulosottomiehen olisi kuitenkin noudatettava tässä varovaisuutta.

Maksukehotusta ei myöskään saisi antaa, jos ulosmitattu saatava osoittautuu muuten epäselväksi. Ulosottomies ei saisi antaa maksukehotusta esimerkiksi, jos saatavan vanhentumattomuudesta on epäselvyyttä.

Ulosmitatun saatavan myynti olisi vasta toissijainen tapa muuttaa se rahaksi. Pykälän 2 momentin mukaan ulosmitattu saatava saadaan myydä, jos se saatavan myöhäisen erääntymisen tai muun syyn vuoksi on perusteltua.

Jos ulosmitattu saatava erääntyy vasta suhteellisen pitkän ajan kuluttua, voi olla perusteltua, että saatava myydään heti, jolloin ostajalta saadaan viipymättä kauppahinta. Saatava myytäisiin noudattaen ehdotetun 5 luvun säännöksiä irtaimen omaisuuden huutokaupasta tai vapaasta myynnistä.

Ulosmitattuun saatavaan, joka peritään suoritusvelvolliselta, voi kohdistua toisen velkojan maksunsaantioikeus, joka voi perustua lähinnä panttaukseen tai yrityskiinnitykseen. Tällaisella velkojalla on oikeus suoritukseen saatavasta kertyvistä varoista riippumatta siitä, muutetaanko saatava rahaksi myymällä vai muulla tavoin.

Pykälän 3 momenttiin otettaisiin tästä lähinnä selventävä säännös. Jos saatava, jota ei myydä, on pantattu tai yrityskiinnityksen kohteena, vaateiden selvittämisen ja etuoikeuden osalta noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä irtaimen omaisuuden huutokaupasta 5 luvussa säädetään. Ulosottomiehen olisi soveltuvin osin noudatettava, mitä 5 luvun 29—33 §:ssä säädetään. Vastaavasti tulisi menetellä, jos mahdollinen muu oikeus muutetaan rahaksi muuten kuin myymällä. Momentti vastaa pääosin nykyisen 4 luvun 12 ja 18 §:ssä sekä 5 luvun 7 a §:n 2 momentissa olevia säännöksiä.

68 §. Periminen maksukiellon saajalta. Palkasta ulosmitattu määrä voidaan nykyisen 4 luvun 18 d §:n mukaan ulosmitata työnantajalta itseltään, jos tämä maksukiellon vastaisesti jättää määrän pidättämättä tai maksamatta ulosottomiehelle. Luvun 8 a §:n perusteella säännös koskee myös elinkeinotulon ulosmittausta.

Pykälän 1 momentissa säädettäisiin pääosin nykytilaa vastaavasti sen määrän perimisestä maksukiellon saajalta, jonka tämä on jättänyt maksamatta palkasta ulosottomiehelle. Momentti koskisi 2 §:ssä tarkoitettua palkkaa ja siihen rinnastettuja etuuksia. Momentti koskisi myös 46 §:n 2 momentin ja 47 §:n nojalla määrättyä palkkaa. Momenttia sovellettaisiin lisäksi toistuvaan elinkeinotuloon. Tämä voisi olla 64 §:ssä tarkoitettua luonnollisen henkilön saamaa tai nykytilasta poiketen myös 65 §:ssä tarkoitettua yhtiön tai muun oikeushenkilön samaa toistuvaa elinkeinotuloa. Muita saatavia koskisi pykälän 2 momentti.

Momenttia voitaisiin soveltaa silloin, kun työnantaja tai muu maksukiellon saaja on maksukiellon vastaisesti maksanut koko palkan tai toistuvan elinkeinotulon velalliselle. Momenttia voitaisiin soveltaa myös silloin, kun velalliselle on maksettu hänelle kuuluva osa palkasta, mutta ulosottoon kuuluva osa on jätetty kokonaan tai osittain maksamatta. Riskiä siitä, että palkasta pidätettäisiin ulosottoon erehdyksen vuoksi liian pieni määrä, pienentäisi 49 §:ssä tarkoitettujen taulukoiden käyttö ja 58 §:ssä säädetty ulosottomiehen neuvontavelvollisuus. Ulosmittaus maksukiellon saajalta edellyttäisi nykyiseen tapaan sitä, että maksukielto on annettu tälle tiedoksi todisteellisella, toisin sanoen 3 luvun 40 ja 41 §:ssä säädetyllä tavalla.

Ulosmittaus edellyttäisi lisäksi, että maksukiellon saajan maksuvelvollisuus on selvä, esimerkiksi maksettavan määrän osalta. Ulosottomiehen tulisi noudattaa varovaisuutta erityisesti silloin, kun on ulosmitattu yhtiön tai muun oikeushenkilön toistuvaa elinkeinotuloa.

Ulosottomiehen olisi tehtävä työnantajan tai muun maksukiellon saajan maksuvelvollisuudesta 3 luvun 28 §:ssä tarkoitettu kirjallinen päätös. Ulosmittaus voisi luonnollisesti koskea vain ulosottomiehelle maksamatta olevaa, erääntynyttä määrää. Ulosmittauksessa maksukiellon saajalta noudatettaisiin puheena olevan luvun säännöksiä.

Mahdollisuus ulosmittauksen kohdistamiseen suoraan maksukiellon saajaan olisi tarpeen myös muunlaisen saatavan ulosmittauksessa. Toisaalta on huolehdittava maksukiellon saajan oikeusturvasta, koska saatava voi olla riitainen. Pykälän 2 momenttiin otettaisiin uudet säännökset maksamatta jätetyn saatavan ulosmittaamisesta tietyin edellytyksin maksukiellon saajalta silloin, kun on ulosmitattu muunlainen saatava kuin 1 momentissa tarkoitettu palkka tai toistuva elinkeinotulo. Maksukehotuksen antamisesta säädettäisiin 67 §:n 1 momentissa.

Tällaisen saatavan ulosmittaus 1 momentin mukaisesti maksukiellon saajalta edellyttäisi momentin mukaan, että ulosottovelallisella on saatavasta ulosottoperuste maksukiellon saajaa vastaan. Tällä tavoin vältetään se, että ulosottomies joutuisi tutkimaan velallisen saatavan oikeellisuuden.

Jollei ulosmitatusta saatavasta ole ulosottoperustetta, ulosmittaus maksukiellon saajalta estyisi, jos tämä kiistää saatavan oikeellisuuden. Mikä tahansa asiasyihin perustuva kiistäminen estäisi ulosmittauksen. Ulosmittausta ei voitaisi toimittaa myöskään silloin, kun saatava on muuten epäselvä.

Tilanne on hankala, jollei ulosmitatusta saatavasta ole ulosottoperustetta ja maksukiellon saaja kiistää maksuvelvollisuutensa, vaikka asia olisi sinänsä suhteellisen selvä. Saatavasta olisi tällöin hankittava ulosottoperuste tuomioistuimesta. Ulosottovelallisella ei kuitenkaan yleensä ole tähän mielenkiintoa. Velkomuskanteen ajaminen ei myöskään kuulu ulosottomiehen tehtäviin. Tällaisen saatavan myyminen on yleensä epäedullista.

Estettä ei sen sijaan ole sille, että ulosmitatun saatavan oikeellisuus tutkittaisiin ulosoton hakijan ja maksukiellon saajan välisessä oikeudenkäynnissä. Momenttiin otettaisiinkin nimenomainen säännös, jonka mukaan hakijalla on oikeus ajaa kannetta maksukiellon saajaa vastaan saatavan oikeellisuuden vahvistamiseksi.

Hakijan olisi harkittava, onko hänellä riittävä intressi ajaa tällaista kannetta. Muuten saatavan ulosmittaus jouduttaisiin yleensä peruuttamaan. Jos hakija ajaa kanteen, ulosottomiehen olisi otettava tuomioistuimen ratkaisu täytäntöönpanon perusteeksi. Jos saatava vahvistetaan tuomiossa, ulosottomiehellä olisi oikeus ulosmitata määrä maksukiellon saajalta. Hakija voisi ajaa momentissa tarkoitettua kannetta myös siinä harvinaisessa tapauksessa, että toistuvaistulon maksajalta ei voida 1 momentin mukaan ulosmitata ulosottomiehelle suorittamatta jätettyä palkkaa tai muuta toistuvaistuloa.

Oikeusturvasyistä pykälän 3 momentissa säädettäisiin lisäksi, että maksukiellon saajalle on varattava tilaisuus tulla kuulluksi ennen kuin päätös hänen maksuvelvollisuudestaan tehdään. Päätös olisi annettava maksukiellon saajalle tiedoksi 3 luvun 40 ja 41 §:ssä säädetyllä todisteellisella tavalla. Maksukiellon saaja voisi hakea ulosottomiehen päätökseen muutosta 10 luvun mukaisesti.

69 §. Oikeus tuloon tai etuun. Pykälään otettaisiin nykyisen 5 luvun 4 §:n korvaavat säännökset. Mainittu pykälä on edelleen alkuperäisessä muodossa. Ehdotetun pykälän mukaan, jos on ulosmitattu oikeus saada sopimuksen perusteella toiselta määräämättömän ajan tuloa tai etua, oikeuden myymisen sijasta ulosottomies kantaa tulon tai edun.

Pykälä tulee nykyaikana harvoin sovellettavaksi. Ulosmittauskelpoisen lakisääteisen eläkkeen ulosmittaukseen sovelletaan luvun 2 §:n mukaisesti palkan ulosmittausta koskevia säännöksiä. Eläkevakuutussopimuksen mukaisen oikeuden ulosmittauksesta säädettäisiin 70 §:ssä.

Pykälä soveltuisi käytännössä lähinnä niin sanottuun kiinteistöeläkkeeseen eli syytinkiin. Kiinteistöeläkkeestä sovitaan yleensä kiinteistönkaupan, lähinnä maatilan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä. Eläke on tällöin osa kiinteistöstä maksettavaa vastiketta. Pykälä soveltuisi oikeuteen saada rahatuloa tai muunlaista etua, esimerkiksi tuote-etua kiinteistöltä velallisen elinajan tai muuten määräämättömän ajan. Esimerkiksi henkilökohtaista oikeutta asua kiinteistöllä ei luovutuskelvottomana voida ulosmitata.

Määräämättömän ajan kestävää oikeutta on vaikea muuttaa rahaksi myymällä. Toisaalta tällainen oikeus saattaa olla velalliselle hyvinkin merkittävä. Tämän vuoksi oikeutta ei myytäisi, vaan se muutettaisiin rahaksi kantamalla siitä kertyvää tuloa tai etuutta tarvittava määrä. Oikeus voitaisiin myydä vain velallisen ja hakijan suostumuksella.

Pykälässä tarkoitettu myyntikielto ei koskisi määräaikaista oikeutta, esimerkiksi muutaman vuoden pituista kiinteistöeläkeoikeutta. Tällainen oikeus realisoitaisiin myymällä tai kantamalla tulo.

Nykyisen 4 luvun 3 ja 31 §:ssä olevia erityisäännöksiä ei ole tarpeen ottaa uuteen 4 lukuun. Ulosmittausjärjestyksestä voitaisiin poiketa luvun 25 §:n nojalla. Luvun 35 §:n mukaan ulosottomies saisi olosuhteiden sitä edellyttäessä asettaa toimitsijan kantamaan tuloa tai etua.

Pykälässä tarkoitettu oikeus ulosmitattaisiin kokonaan. Yleensä kysymys on tosiasiallisesti kiinteistöstä maksettavasta vastikkeesta. Velallisen vähimmäistoimeentulo ei myöskään nykyaikana ole kiinteistöeläkkeen varassa, vaan siitä huolehtii yhteiskunta esimerkiksi kansaneläkkeen avulla.

Jos kuitenkin tulo tai etu on tarpeen velallisen ja hänen elatuksensa varassa olevien perheenjäsenten toimeentulon kannalta, velalliselle tulisi pykälän mukaan jättää siitä käyttöön kohtuullisena pidettävä määrä. Säännös merkitsee muutosta nykytilaan, jossa kertyvä tulo tai etu koituu kokonaan hakijan hyväksi. Ulosottomiehen olisi tapauskohtaisesti harkittava, millaista määrää voidaan pitää kohtuullisena. Harkintavaltaa olisi käytettävä asianmukaisella tavalla. Tarkoitus on, että velallinen ja hänen perheensä saisi velalliselle jäävän tulon tai edun osan sekä muiden tulojensa avulla itselleen kohtuullisen toimeentulon. Velalliselle jätettävänä tulojen kohtuullisena määränä voitaisiin lähtökohtaisesti pitää määrää, joka vastaa palkasta tulorajaulosmittauksessa velalliselle jätettävää määrää. Vastaavia rajoituksia sovellettaisiin silloin, kun oikeus tuloon tai etuun on määräaikainen.

70 §. Henki- ja eläkevakuutus. Pykälään otettaisiin nykyistä 5 luvun 5 §:ää pääosin vastaavat säännökset ulosmitatun henki- tai eläkevakuutuksen muuttamisesta rahaksi. Mainittu pykälä on edelleen alkuperäisessä muodossa.

Pykälässä henkivakuutukseen rinnastettaisiin nimenomaisesti vapaaehtoinen eläkevakuutus, joka on ulosoton kannalta samankaltainen sijoitusvakuutus. Eläkevakuutusten käytännön merkitys on nykyisin suuri. Myös vakuutussopimuslain (543/1994) 2 §:n 2 momentin mukaan eläkevakuutusta pidetään kyseistä lakia sovellettaessa henkivakuutuksena.

Pykälä voi tulla sovellettavaksi vain silloin, kun oikeus on ulosmittauskelpoinen. Vakuutussopimuslain 54 §:ssä on rajoitettu henkivakuutussopimukseen perustuvan oikeuden ulosmittauskelpoisuutta.

Pykälän 1 momentista ilmenee nykytilaa vastaavasti, ettei ulosmitattua henki- tai eläkevakuutussopimukseen perustuvaa oikeutta myytäisi. Myynnin sijasta hakijalle kertyisi suoritus sopimuksen perusteella mahdollisesti saatavasta vakuutuskorvauksesta tai vakuutuksen takaisinostoarvosta. Ulosottomiehen olisi ulosmittauksen johdosta annettava vakuutuksenantajalle maksukielto, joka olisi voimassa kerrallaan kolme vuotta. Kolmen vuoden kuluttua maksukielto voitaisiin antaa uudelleen.

Momentissa säädettäisiin vielä, ettei ulosmittaus estä velallista ottamasta vakuutussopimuslain 13 §:ssä tarkoitettua vapaakirjaa. Säännös vastaa asiallisesti nykyisen 5 luvun 5 §:n 2 momenttia. Säännöksen tarkoituksena on antaa velalliselle mahdollisuus pitää vakuutus voimassa ottamalla säästöosuutta vastaava maksuton vakuutus.

Ehdotetut nykytilaa vastaavat säännökset merkitsevät, että henki- tai eläkevakuutussopimuksen muuttaminen rahaksi on vain rajoitetusti mahdollista. Parantuneen sosiaaliturvan vuoksi rajoitusten merkitys ei enää ole velalliselle yhtä suuri kuin ennen. Toisaalta erityisesti ulosotolle säädetyn enimmäiskeston kannalta olisi aiheellista harkita, voitaisiinko tällaisen varallisuuden käyttöä velkojien hyväksi tehostaa. Asiaa on tarkoitus arvioida laajemmin vakuutussopimuslain uudistamisen yhteydessä.

Nykyisen 4 luvun 3 §:ssä olevaa henkivakuutusta koskevaa erityissäännöstä ei ole tarpeen ottaa lakiin. Ulosmittausjärjestyksestä voitaisiin poiketa ehdotetun 25 §:n nojalla. Vapaaehtoiseen eläkevakuutukseen perustuva vakuutuskorvaus ei ole 2 §:ssä tarkoitettua palkkaan rinnastettavaa eläkettä, vaan velalliselta aikanaan kertynyttä säästöä, joka ulosmitataan kokonaan.

Pykälän 2 momentissa olisi lisäksi uusi säännös, jonka mukaan vakuutusmaksujen peräyttämisestä ulosottoon on soveltuvin osin voimassa, mitä vakuutussopimuslain 56 §:ssä säädetään. Viitatussa pykälässä säädetään takaisinsaannista konkurssipesään henkilövakuutuksessa. On perusteltua, että tämä ylisuuria vakuutusmaksuja koskeva erityinen takaisinsaantiperuste on vastaavasti käytettävissä ulosottolain 3 luvun 84—91 §:ssä tarkoitetussa takaisinsaannissa. Peräyttämistä voisi vaatia ulosoton hakija. Ulosmittaustakaisinsaannissa sovelletaan 3 luvun 84 §:n mukaan lisäksi takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (758/1991) mukaisia takaisinsaantiperusteita.

Yhteisomistus

Ulosottolaissa ei nykyisin ole erityissäännöksiä ulosmittauksesta silloin, kun velallinen omistaa osuuden tietystä esineestä tai muusta omaisuudesta. Yhteisomistussuhteet ovat kuitenkin käytännössä yleisiä ja siten ulosoton kannalta merkittäviä. Yhteisomistusta koskevat säännökset otettaisiin luvun 71—75 §:ään. Siltä osin kuin ulosottolain säännöksistä ei muuta johdu, ulosotossa noudatettaisiin edelleen yhteisomistuslaista ilmeneviä yhteisomistuksen yleisiä periaatteita.

71 §. Osuuden ulosmittaus. Pykälässä säädettäisiin pääosin nykytilaa vastaavasti velallisen omistusosuuden ulosmittauksesta. Tietyin edellytyksin mahdollisesta koko yhteisomistusesineen ulosmittauksesta säädettäisiin jäljempänä 73 §:ssä.

Pykälän 1 momentista ilmenee, että velalliselle kuuluva omistusosuus voidaan ulosmitata. Määräosaisen omistuksen kohteena voi olla kiinteistö tai irtain esine taikka muu ulosmittauskelpoinen irtain omaisuus, esimerkiksi asunto-osakeyhtiön osakkeet.

Kun velallisen osuus ulosmitataan, ulosmittaus kohdistuu abstraktiin osuuteen kyseisestä omaisuudesta. Ulosmittauksesta aiheutuva määräämiskielto koskee ulosmitattua osuutta ja koko omaisuutta, muttei pelkkää toisen yhteisomistajan omistusosuutta.

Velallisen omistusosuus tulisi ilmoittaa murtolukuna ulosmittauspäätöksessä, koska omaisuus olisi yksilöitävä 26 §:n mukaisesti. Kun ulosmitataan kiinteistön määräosa, noudatettaisiin 4 §:n mukaisesti kiinteistön ulosmittausta koskevia säännöksiä.

Toisinaan saattaa olla epäselvää, kuinka suuri osuus omaisuudesta kuuluu velalliselle. Omaisuuteen saattaa tällöin soveltua esimerkiksi 11 §:ssä tarkoitettu omistusoletus. Ulosottomiehen on ratkaistava kysymys attraktioperiaatteen mukaisesti. Myös 9 luvussa tarkoitettu täytäntöönpanoriitakanne on mahdollinen.

Kiinteistön määräosan ulosmittauksesta on erotettava määräalan ulosmittaus. Velallisen omistama määräala voidaan ulosmitata kuten muukin kiinteä omaisuus.

Velalliselle kuuluvan määräosan ulosmittauksesta tulisi ilmoittaa muille yhteisomistajille. Jos velallisen osuus myydään, ostaja voi käynnistää yhteisomistuksen purkamisen.

Pykälän 2 momentista ilmenee, että 71—75 § koskevat vain määräosaista yhteisomistusta eivätkä niin sanottua jaotonta yhteisomistusta. Jaotonta omistuksen katsotaan nykyisin olevan lähinnä jakamattomassa kuolinpesässä ja avoimessa yhtiössä. Kuolinpesää koskevat säännökset otettaisiin luvun 76—82 §:ään. Yhtiöosuuden ulosmittauksesta on säännöksiä avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain (389/1988) 5 luvussa.

72 §. Osuuden erottaminen. Pykälässä säädettäisiin siitä, miten velallisen omistusosuus muutetaan rahaksi sen jälkeen, kun osuus on ulosmitattu 71 §:n nojalla. Nykyisin realisointikeinona on lähinnä osuuden myyminen sellaisenaan. Kuten edellä yleisperustelujen jaksoissa 2.3. ja 3.2. on todettu, parempi tulos saavutettaisiin, jos yhteisomistussuhde voitaisiin purkaa ulosottomiehen toimin.

Pykälän mukaan ensisijainen menettelytapa olisi velallisen osuuden konkreettinen erottaminen omaisuudesta silloin, kun tämä on käytännössä mahdollista. Tämä vastaa myös yhteisomistuslain periaatteita. Muissa tapauksissa velallisen osuus myytäisiin sellaisenaan. Tietyin edellytyksin olisi lisäksi mahdollista ulosmitata ja myydä koko yhteisomistusesine, mistä säädettäisiin jäljempänä 73 §:ssä.

Velallisen osuuden erottamisesta säädettäisiin pykälän 1 momentissa. Lähtökohtana olisi, että ulosottomies itse ulosottomenettelyssä erottaa omaisuudesta velalliselle kuuluvan ulosmitatun osuuden. Osuuden erottamisella tarkoitetaan, että omaisuudesta konkreettisesti erotetaan velallisen osuutta vastaava osa. Ulosmittaus kohdistuu tällöin erotettuun omaisuuteen, joka myydään 5 luvun mukaisesti.

Osuuden fyysinen erottaminen kuitenkin edellyttää, että se on mahdollista ulosottomiehen toimin ulosottomenettelyssä. Käytännössä tämä on vain harvoin mahdollista. Ulosottomies voisi erottaa velallisen osuuden esimerkiksi satoerästä tai erästä osakeyhtiön samanlajisia osakkeita. Ulosottomies ei sen sijaan yleensä voi erottaa velallisen osuutta esimerkiksi yksittäisestä irtaimesta esineestä.

Jollei velallisen osuutta voida fyysisesti erottaa ulosotossa, mutta se voidaan erottaa jakamalla omaisuus muussa menettelyssä, tällaista menettelyä voitaisiin käyttää myös ulosoton yhteydessä. Jos on esimerkiksi ulosmitattu määräosa tilasta, tila voitaisiin jakaa kiinteistötoimituksessa halkomalla. Momentin mukaan ulosottomiehellä olisi toimivalta hakea tilan halkomista tai käynnistää omaisuuden muu jakomenettely. Nykyisin ulosottomies ei yleensä voi käynnistää tällaista menettelyä. Jakomenettelystä säädetään sitä koskevassa lainsäädännössä, tilan halkomisesta kiinteistönmuodostamislain (554/1995) 7 luvussa.

Momentin mukaan jakamisesta aiheutuneet kulut otettaisiin velallisen osuudesta eli esimerkiksi halkomalla muodostetun uuden kiinteistön kauppahinnasta. Tämä on perusteltua, koska jakamiseen on johtanut velallisen osuuden ulosmittaus.

Pykälän 2 momentissa säädettäisiin toissijaisesta ulosmitatun osuuden myymisestä sellaisenaan. Ulosottomies saisi myydä osuuden ensinnäkin, jollei osuuden erottaminen tai omaisuuden jakaminen ole mahdollista. Tällaista omaisuutta ovat yleensä esimerkiksi yksittäinen irtain esine, huoneiston hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet sekä kaupunkitontti.

Osuutta ei saisi erottaa tai omaisuutta jakaa myöskään silloin, kun se aiheuttaisi omaisuuden arvoon nähden korkeat kustannukset tai alentaisi huomattavasti omaisuuden arvoa. Ensin mainittu tilanne voi olla käsillä esimerkiksi silloin, kun jouduttaisiin käyttämään tilan arvoon nähden kallista jakomenettelyä. Omaisuuden arvo saattaisi alentua huomattavasti esimerkiksi silloin, kun tila pirstoutuisi tarpeettoman pieniin osiin.

Momentissa tarkoitetussa tilanteessa ulosmitattu omistusosuus myytäisiin sellaisenaan. Kiinteistön määräosan myynnistä säädettäisiin 5 luvun 64 §:ssä. Yhteisomistussuhdetta ei tällöin purettaisi ulosottomiehen toimin, vaan sen mahdollinen purkaminen jäisi osuuden ostajan asiaksi.

73 §. Yhteisomistusesineen ulosmittaus. Edellä yleisperustelujen jaksoissa 2.3. ja 3.2. mainituista syistä ehdotetaan merkittävänä muutoksena nykytilaan, että ulosottomies voisi tietyin edellytyksin ulosmitata ja myydä koko yhteisomistusesineen. Yhteisomistussuhde voitaisiin tällä tavoin purkaa ulosottomenettelyssä. Yhteisomistusesineen ulosmittausta koskevat säännökset otettaisiin 73—75 §:ään. Säännökset koskisivat ehdotetun siirtymäsäännöksen 10 momentin mukaan myös lain voimaan tullessa olemassa olevia yhteisomistussuhteita. Ehdotusta on käsitelty säätämisjärjestyksen kannalta jäljempänä jaksossa 4.

Pykälässä säädettäisiin koko yhteisomistusesineen ulosmittauksen edellytyksistä. Pykälä koskisi määräosin omistetun kiinteistön ja irtaimen esineen ulosmittausta. Pykälä soveltuisi esimerkiksi velallisen kiinteistöllä olevaan, määräosin omistettuun rakennukseen. Pykälä koskisi lähinnä yhteisomistuslaissa ja avioliittolaissa tarkoitettua yhteisomistusta. Ehdotetun 74 §:n mukaan pykälä koskisi soveltuvin osin myös yhteisomistuslain 1 §:n 2 momentissa tarkoitettua arvopaperiin perustuvaa yhteistä oikeutta. Muunlaisia määräosin yhdessä omistettuja oikeuksia ei voitaisi pykälän nojalla ulosmitata kokonaan.

Jos koko yhteisomistusesine vastaa ulosottoperusteen mukaan hakijan saatavasta, esine ulosmitataan 9 §:n mukaisesti kokonaan, puheena olevassa pykälässä tarkoitetuista rajoituksista riippumatta, koska hakijalla on tällöin oikeus saada suoritus koko esineestä. Kiinteistö katsotaan hypoteekkituomiolla välittömästi ulosmitatuksi 30 §:ssä säädetyllä tavalla. Tällaisen kiinteistön myynnistä säädettäisiin 5 luvun 71 §:ssä.

Pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan yhteisomistusesineen ulosmittauksen edellytyksenä olisi, että koko esineen myynti todennäköisesti tuottaa velallisen osalle huomattavasti korkeamman kertymän kuin velallisen osuuden myynti. Realisointituloksen olisi siis todennäköisesti muodostuttava huomattavasti paremmaksi kuin osuuden myynnillä. Määrää, joka tulisi velallisen osalle koko esineestä todennäköisesti saatavasta kauppahinnasta, olisi verrattava siihen kertymään, joka todennäköisesti saataisiin pelkän velallisen osuuden myynnistä.

Koko esinettä ei 2 kohdan mukaan saisi ulosmitata, jos hakijan saatava todennäköisesti kertyy pelkän velallisen osuuden myynnistä. Koko esineen ulosmittaukseen ei tällöin ole täytäntöönpanon kannalta perusteita.

Yhteisomistusesineen ulosmittaus edellyttäisi 3 kohdan mukaan lisäksi, ettei ulosmittauksen merkitys ole selvässä epäsuhteessa siitä aiheutuvaan haittaan nähden. Ulosottomiehen olisi suhteellisuusperiaatteen mukaisesti punnittava keskenään yhtäältä koko esineen ulosmittauksen merkitystä hakijan maksunsaannin ja velallisen kannalta sekä toisaalta siitä muille yhteisomistajille aiheutuvaa haittaa. Koko esineen ulosmittauksesta saatavaan hyötyyn nähden selvästi suhteeton haitta estäisi ulosmittauksen. Tilanne voisi olla tällainen esimerkiksi, jos velallinen omistaa yhteisomistusesineestä vain pienehkön osan eikä hakijan saatava ole suuri. Harkinnassa merkitystä voitaisiin antaa myös yhteisomistusesineen ja yhteisomistussuhteen laadulle. Tilannetta, jossa toinen yhteisomistaja käyttää yhteisesti omistettua omaisuutta vakituisena asuntonaan, käsitellään 5 luvun 83 §:n kohdalla.

Pykälän 2 momentin mukaan yhteisesti omistettu kiinteistö tai irtain esine saataisiin kuitenkin 1 momentin estämättä ulosmitata, jos kaikki yhteisomistajat siihen suostuvat. Yhteisomistajat voisivat siten halutessaan antaa suostumuksen esineen realisointiin ulosottotoimin. Velallisen osuuden myynti saattaisi joka tapauksessa johtaa yhteisomistussuhteen purkautumiseen.

Koko määräosin omistettua kiinteistöä ei momentin mukaan kuitenkaan saisi ulosmitata, jos kiinteistöä koskeva sopimus hallinnan jakamisesta on kirjattu. Maakaaren 14 luvun 3 §:n mukaan kirjata saadaan kiinteistön yhteisomistajien keskinäinen sopimus kiinteistön hallinnasta. Mainitun luvun 8 §:n 2 momentin mukaan tällainen kirjaus saadaan tehdä vain parhaalle etusijalle. Kirjaus tuottaa suojan sivullisia kohtaan, joten on perusteltua, ettei tällöin ole myöskään mahdollista ulosmitata koko kiinteistöä yhden yhteisomistajan velasta. Esimerkiksi paritalokiinteistön yhteisomistaja voi siten suojautua toisen yhteisomistajan velasta tapahtuvaa ulosmittausta vastaan kirjaamalla sopimuksen.

Ehdotetun 1 luvun 5 §:n 5 kohdan mukaan yhteisomistusesineen ulosmittauksesta päättäminen kuuluisi asian vaativuuden vuoksi ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan. Kiireellisessä tilanteessa avustava ulosottomies voisi suorittaa väliaikaistoimen.

Pykälän 3 momenttiin otettaisiin viittaussäännös, jonka mukaan yhteisomistusesineen myynnistä säädetään 5 luvun 81—83 §:ssä.

74 §. Arvopaperiin perustuva oikeus. Yhteisomistuslain 1 §:n 2 momentin mukaan tuon lain säännöksiä on soveltuvin osin noudatettava myös, kun osakkeeseen, osuustodistukseen, obligaatioon tai muuhun sellaiseen arvopaperiin perustuva oikeus kuuluu yhteisesti kahdelle tai useammalle. On perusteltua, että myös tällainen oikeus, esimerkiksi asunto-osakeyhtiön osakkeet, voidaan ulosmitata kokonaan vastaavasti kuin kiinteistö tai irtain esine. Puheena olevaan pykälään otettaisiin tätä koskeva säännös, jonka mukaan 73 §:ssä säädetty koskisi soveltuvin osin myös tällaista arvopaperiin perustuvaa yhteistä oikeutta. Säännös koskisi myös puolisoiden yhteisessä omistuksessa olevia arvopapereita.

75 §. Kuuleminen ja yhteisomistajan asema. Ehdotetussa 72 ja 73 §:ssä tarkoitetut toimet ovat merkittäviä velallisen ja muiden yhteisomistajien kannalta. Tämän vuoksi puheena olevan pykälän 1 momenttiin otettaisiin nimenomainen säännös, joka mukaan ennen mainituissa pykälissä tarkoitettuja toimia ulosottomiehen tulee varata velalliselle ja muille yhteisomistajille tilaisuus tulla kuulluksi. Myös hakijaa olisi kuultava 3 luvun 32 §:n mukaisesti, jos asialla arvioidaan olevan tälle huomattava merkitys.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin selvyyden vuoksi säännös muiden yhteisomistajien asemasta silloin, kun koko yhteisomistusesine ulosmitataan 73 tai 74 §:n nojalla. Momentin mukaan toista yhteisomistajaa koskisi tällöin soveltuvin osin, mitä velallisesta 4 ja 5 luvussa säädetään. Toinen yhteisomistaja olisi siten muun muassa ulosmittauksen oikeusvaikutusten ja myyntitavan valinnan suhteen velalliseen rinnastuvassa asemassa. Ulosmittauksesta aiheutuva määräämiskielto koskisi tällöin myös toisen yhteisomistajan omistusosuutta.

Kuolinpesä

Luvun 76—82 §:ään otettaisiin säännökset vainajan velan perinnästä sekä uudet säännökset pesäosuuden ulosmittauksesta. Viimeksi mainituissa toimintavastuu siirtyisi yleisperustelujen jaksoissa 2.3 ja 3.2 mainituista syistä velkojilta ulosottomiehelle.

76 §. Vainajan velka. Pykälässä säädettäisiin niin sanotun rauhoitusajan vaikutuksesta ulosmittaukseen, joka on toimitettu kuolleen henkilön velan perimiseksi. Säännös koskee ennen kuolemantapausta ja sen jälkeen toimitettua ulosmittausta. Perintökaaren 21 luvun 9 §:n 1 momentissa kielletään rauhoitusaikana maksamasta vainajan velkaa. Velka saadaan maksaa vain, jos on pätevä syy olettaa, ettei sen maksamisesta aiheudu vahinkoa muille velkojille. Rauhoitusaika jatkuu kuukauden perunkirjoituksesta. Perunkirjoituksen määräaika on kolme kuukautta kuolemantapauksesta laskettuna. Rauhoitusaika vaikuttaisi ulosmittaukseen niin, että omaisuuden myyntiä ja tilitystä lykättäisiin puheena olevassa pykälässä ja ehdotetussa 6 luvun 16 §:n 1 momentissa säädetyllä tavalla. Rauhoitusaikaa koskevaan perintökaaren säännökseen otettaisiin viittaussäännös, jonka mukaan pesän omaisuuteen kohdistuvan ulosmittauksen loppuun saattamisesta säädetään mainituissa ulosottolain säännöksissä.

Pykälän 1 momentin mukaan jos vainajan velasta on toimitettu ulosmittaus, omaisuutta ei saa myydä ennen kuin kuukausi on kulunut perunkirjoituksesta tai sen määräajan päättymisestä. Jos omaisuus on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon, myyntiä ei saisi toimittaa ennen kuin velkojen maksamisesta on tehty perintökaaren 19 luvun 12 a §:ssä tarkoitettu sopimus tai pesänselvittäjän päätös. Momentti vastaa asiallisesti nykyistä 4 luvun 3 a §:ää, joka on säädetty vuonna 2004.

Momentissa tarkoitettu myynnin lykkäämisaika ei kaikissa tapauksissa olisi sama kuin perintökaaressa tarkoitettu rauhoitusaika, joka lasketaan toimitetusta perunkirjoituksesta. Myynti olisi momentin nojalla sallittu silloin, kun kuukausi on kulunut perunkirjoituksen määräajan päättymisestä, vaikka perunkirjoituksen toimittaminen määräajassa olisi laiminlyöty. Tämä vastaa nykyistä oikeustilaa. Ulosmitatun omaisuuden myynti ei vielä merkitse saatavan suorittamista. Hakijan oikeuksien toteuttaminen saattaisi tuntuvasti kärsiä, jos pesän osakkaat perunkirjoitusta viivyttämällä estäisivät myös omaisuuden myynnin. Sen sijaan tilitys olisi ehdotetun 6 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan sallittu vasta perintökaaressa tarkoitetun rauhoitusajan jälkeen. Jos perunkirjoitusta viivytetään niin, että tilitys estyy, pesän velkojalla on oikeus tarvittaessa hakea virallisselvitystä perintökaaren 19 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla. Jollei perunkirjoitusta ole toimitettu, pesänselvittäjä käynnistää perintökaaren 20 luvun 2 §:n mukaisesti perunkirjoituksen määräämällä sen ajan, paikan ja uskotut miehet.

Momentin 1—3 kohdassa säädetään poikkeukset myynnin lykkäämisestä. Myyntiä ei lykättäisi silloin, kun hakijalla on panttioikeus ulosmitattuun omaisuuteen. Panttioikeuteen rinnastuisi luvun 21 §:n 3 momentin mukaan myös pidätysoikeus, joka oikeuttaa pitämään vakuuskohdetta hallussa. Omaisuus voitaisiin myydä myös kuolinpesän hallinnon suostumuksella. Lisäksi silloin, kun omaisuuden arvo alenee nopeasti tai omaisuuden hoitokustannukset ovat korkeat, myyntiä ei tarvitsisi lykätä. Myös tältä osin sääntely vastaa nykyistä.

Pykälän 2 momentissa on viittaussäännös tilitystä koskevaan ehdotettuun 6 luvun 16 §:n 1 momenttiin.

77 §. Pesäosuuden ulosmittaus. Kuolinpesän osuuden ulosmittaus on nykyisessä ulosottolaissa niukasti säännelty. Lain 4 luvun 11 §:n mukaan milloin velallisena on kuolinpesän osakas, voidaan hänen pesäosuutensa ulosmitata velasta. Pesäosuutta ei saa myydä, vaan velkojalla on oikeus saada suoritus siitä omaisuudesta, joka velallisen osalle tulee pesänjaossa.

Pesäosuuden ulosmittauskelpoisuus ehdotetaan säilytettäväksi. Pesäosuuden ulosmittauksen oikeusvaikutuksista otettaisiin lakiin nykyistä tarkemmat säännökset. Oikeudesta luopua perinnöstä säädettäisiin 81 §:ssä.

Pykälässä olisi ensin säännös siitä, että kuolinpesän osuus on ulosmittauskelpoinen. Kuolinpesän osakkaalla ei ole jakamattomassa kuolinpesässä oikeutta yksittäisiin pesään kuuluviin varallisuuskohteisiin. Ulosmittaus toteutettaisiin nykyiseen tapaan maksukiellolla. Maksukielto annettaisiin momentin mukaan kirjallisena. Maksukiellossa pesän osakkaita ja hallintoa kiellettäisiin luovuttamasta velalliselle perinnönjaossa tulevaa omaisuutta muulle kuin ulosottomiehelle. Maksukielto olisi voimassa kaikkiin niihin tahoihin nähden, joilla perintökaaren mukaan on oikeus luovuttaa tai ottaa haltuunsa jaettu omaisuus. Tällaisia tahoja ovat ainakin osakashallinto, testamentin toimeenpanija sekä pesänselvittäjä silloin, kun hän luovuttaa jaetun omaisuuden osakkaille perintökaaren 19 luvun 16 §:n 2 momentin mukaisesti. Pesänjakajan määräys ei anna toimivaltaa luovuttaa jaettua omaisuutta osakkaille. Maksukieltoa täydentäisi 78 §:n mukainen määräämiskielto.

Siitä, kenelle maksukielto tulisi kuolinpesässä antaa tiedoksi, ja tiedoksiannon vastaanottajan velvollisuuksista olisi voimassa, mitä voimassa olevassa 3 luvun 37 §:n 1 momentissa säädetään. Siinä viitataan hallintolain (434/2003) 57 §:ään, jonka 2 momentin mukaan tiedoksianto kuolinpesälle toimitetaan sille pesän osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle. Jos pesä on yhteishallinnossa, tiedoksianto voidaan toimittaa yhdelle osakkaalle. Osakkaan on ilmoitettava tiedoksisaannista muille osakkaille. Ilmoittamatta jättämisestä seuraa osakkaalle hallintolain 68 §:ssä säädetty korvausvelvollisuus.

Maksukiellon rikkomisesta saattaa seurauksena olla rangaistus rikoslain 16 luvun 10 §:n 1 momentissa tarkoitetun omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta.

78 §. Määräämiskielto kuolinpesässä. Nykyisessä laissa ei ole säännöksiä siitä, mitä oikeusvaikutuksia pesäosuuden ulosmittaus aiheuttaa. Käytännössä hakija on joutunut itse valvomaan etuaan kuolinpesässä perintökaaren mukaisesti. Hakija on voinut perintökaaren 19 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla tehdä hakemuksen pesänselvittäjän määräämisestä. Jos osakkaan pesäosuus on ulosmitattu, perinnönjako on perintökaaren 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan pesänjakajan toimitettava. Mainitun perinnönjakoa koskevan luvun 12 §:n 1 momentin mukaan mitä luvussa säädetään osakkaasta, on vastaavasti sovellettava velkojaan, jonka saamisesta osakkaan pesäosuus on ulosmitattu.

Velallinen ei menettäisi osuutensa ulosmittauksen johdosta osakasasemaansa kuolinpesässä. Tämä vastaa nykyistä oikeustilaa. Kun toisaalta velkojalla ei enää olisi mahdollisuutta hakea pesänselvittäjän määräämistä eikä hänellä olisi osakasasemaan rinnastettavaa asemaa myöskään perinnönjaossa, on tarpeen ottaa ulosottolakiin säännökset kuolinpesän omaisuutta koskevasta määräämiskiellosta. Määräämiskielto olisi voimassa kaikkiin pesän osakkaisiin nähden. Määräämiskielto koskisi myös esimerkiksi perintökaaren 18 luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettua pesän omaisuuden hoitajaa, mutta ei pesänselvittäjää, kuten pykälästä jäljempänä käy ilmi. Kielto ei koskisi ennen kiellon tiedoksisaantia tehtyjä toimia.

Pykälän mukaan maksukiellon tiedoksisaannin jälkeen pesän omaisuutta ei saa luovuttaa eikä suorittaa pesässä muita määräämistoimia ilman ulosottomiehen lupaa. Ulosottomiehen tulee myöntää lupa tällaisiin toimiin, jollei toimi vaaranna hakijan maksunsaantia. Tämä tarkoittaa sitä, että jos hakijan saatava peittyisi velallisen osalle arvioitavasta määrästä vielä luovutus- tai muun määräämistoimen jälkeen, lupa tulee antaa. Kiellon tarkoitus on estää sellaiset toimet, jotka vaarantavat hakijan mahdollisuutta täyteen suoritukseen, mutta ei rajoittaa osakkaiden toimia sen laajemmin.

Kielto koskisi muun muassa kuolinpesään kuuluvan omaisuuden kauppaa, lahjoitusta, panttaamista ja muuta vastaavaa määräämistointa pykälässä tarkoitettuja poikkeuksia lukuun ottamatta.

Määräämiskiellon vastainen toimi olisi luvun 37 §:ssä tarkoitetulla tavalla tehoton hakijaan nähden. Luovutuksensaaja voisi kuitenkin saada vilpittömän mielen suojaa. Pesän osakkaalla on korvausvastuu perintökaaren 18 luvun 7 §:n mukaan vahingosta, jonka hän on pesää hoitaessaan aiheuttanut jollekin, jonka oikeus on pesänselvityksestä riippuvainen. Jos osakkaat ovat ilman ulosottomiehen lupaa luovuttaneet pesään kuuluvaa omaisuutta tai tehneet muita toimia, joiden seurauksena velalliselle kuuluva jako-osuus on pienentynyt niin, ettei hakijalle riitä täyttä suoritusta, hakijalla olisi oikeus vaatia korvausta osakkailta.

Ulosottomiehen lupaa ei pykälän mukaan tarvita pesän selvitystoimiin. Pesän selvitystoimilla tarkoitetaan osakkaiden omatoimista pesän selvittämistä sekä pesänselvittäjän ja mahdollisen testamentin toimeenpanijan hallintoa. Ulosottomiehellä ja hakijalla olisi oikeus saada tietoja pesänselvityksestä ehdotetun 82 §:n 1 momentin nojalla. Jos osakkaiden toimittamassa pesän selvityksessä ilmenee epäselvyyksiä tai viivytystä, ulosottomies saisi hakea pesänselvittäjän määräämistä 79 §:n 2 momentin ja perintökaaren 19 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla.

Ilman ulosottomiehen lupaa pesästä voitaisiin maksaa perintökaaren 18 luvun 5 §:ssä tarkoitetut pesänselvitysvelat, joita ovat kohtuulliset hautaus- ja perunkirjoituskustannukset sekä pesän hoidosta, hallinnosta ja selvityksestä johtuvat tarpeelliset kustannukset. Ne maksetaan perintökaaren 21 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan päältä päin ennen muita velkoja sitä mukaa kuin ne erääntyvät. Pesänselvitysveloiksi luettavia kustannuksia on selvitetty perintökaaren velkavastuusäännösten muuttamisesta ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi annetussa hallituksen esityksessä (HE 14/2004 vp).

Perintökaaren 18 luvun 6 §:ssä tarkoitetut etuudet eli osakkaan oikeus saada ennakkoa toimeentuloaan varten sekä lesken ja lasten oikeus saada pesän varoista tarvitsemansa elatus tulisi toteuttaa pesäosuuden ulosmittauksesta huolimatta. Ulosottomies voisi evätä luvan vain siltä osin kuin etuuksien määrä on ylimitoitettu niin, että sen johdosta hakijan maksunsaanti vaarantuu.

Ehdotetun perintökaaren 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan pesänjakajan tulee toimittaa perinnönjako, jos joku osakkaista sitä vaatii tai jonkun osakkaan osuus pesästä on ulosmitattu. Viimeksi mainitussa tapauksessa osakkaat saavat kuitenkin toimittaa sopimusjaon hakijan suostumukseen perustuvalla ulosottomiehen luvalla. Tällöin pesänjakajaa ei tarvitse määrätä. Koska velallinen ei menettäisi pesäosuutensa ulosmittauksessa osakasasemaansa, sopimusjako edellyttäisi myös velallisen suostumusta. Jos jaon toimittaa pesänjakaja, hänen on perintökaaren 23 luvun 7 §:n 1 momentin mukaisesti ensisijaisesti pyrittävä jakamaan pesä osakkaiden sopimalla tavalla. Myös tällainen osakkaiden sopimukseen perustuva toimitusjako edellyttäisi hakijan suostumusta ja ulosottomiehen lupaa. Pykälään otettaisiin viittaussäännös mainittuun perintökaaren säännökseen.

79 §. Toimet ulosmittauksen jälkeen. Pykälän 1 momentissa kiellettäisiin nykyistä 4 luvun 11 §:ää vastaavasti ulosmitatun pesäosuuden myynti. Pesäosuuden myynti ei tuota tyydyttävää tulosta, vaan aiheuttaa vahinkoa velalliselle ja velkojille. Suoritus otetaan momentin mukaan sen sijaan siitä omaisuudesta, joka tulee velalliselle perinnönjaossa. Jos velallinen on ainoa perillinen, perinnönjakoa ei toimiteta. Tällöin suoritus otettaisiin pesän varoista sen jälkeen, kun pesän selvitys on suoritettu.

Velallisen osalle tullutta omaisuutta ei ulosmitata erikseen, vaan varat katsotaan momentin mukaan välittömästi ulosmitatuiksi. Näin ollen ulosmittauksen aiheuttama vallintarajoitus ei katkea vaan koskee jaossa velalliselle tullutta omaisuutta. Tarpeen vaatiessa ulosottomies voi muistuttaa velallista vallintarajoituksen jatkumisesta. Ulosmittauspäätöstä täydennetään merkitsemällä, mitä varallisuutta pesäosuuden ulosmittaus koskee jaon jälkeen. Jos velallisen osalle tulee jaossa omaisuutta yli hakijan saatavan, ulosottomiehen tulee peruuttaa ulosmittaus ylimenevältä osin, jos se on mahdollista. Omaisuuden myynti edellyttää, että jako on tullut lainvoimaiseksi tai muuten lopulliseksi.

Jos perinnönjaon seurauksena pesään kuulunut kiinteistö siirtyy osakkaiden määräosaiseen yhteisomistukseen, eikä sopivampaa omaisuutta tullut velallisen osalle, hakijan saatava voidaan suorittaa kiinteistöstä niin kuin 4 luvun 73 §:ssä ja 5 luvun 81—83 §:ssä säädetään. Tällöin muut omistajat saavat tilaisuuden ostaa velallisen osuuden ja siten säilyttää yhteisomistuksen muulta osin.

Ulosottomiehellä olisi oikeus tarvittaessa hakea pesänselvittäjän ja pesänjakajan määräämistä pykälän 2 momentin nojalla. Pesänselvittäjän määräyksen osalta sama asia todettaisiin perintökaaren 19 luvun 2 §:n 2 momentissa.

Velallisen pesäosuuden ulosmittaus ei kaikissa tilanteissa edellytä virallisselvitystä. Voidaan lähteä siitä, että etenkin pienehköissä pesissä osakkaat selvittävät pesän itse ja vastaavat mahdollisesta vahingosta perintökaaren mukaisesti. Pesän osakkailla olisi velvollisuus antaa ulosottomiehelle tietoja 82 §:n 1 momentin mukaisesti. Jos ulosottomies havaitsee epäselvyyksiä tai jos pesän selvitys viivästyy taikka jos siihen muutoin ilmenee aihetta, ulosottomies voisi hakea pesänselvittäjän määräämistä.

Kuten edellä 78 §:n kohdalla on todettu, lähtökohtana olisi nykyiseen tapaan se, että jaon toimittaa pesänjakaja silloin, kun jonkun osakkaan pesäosuus on ulosmitattu. Ulosottomies voisi kuitenkin antaa luvan sopimusjakoon hakijan suostumuksella. Ulosottomies voisi hakea pesänjakajan määräämistä, jos osakkaat viivyttelevät jaon toimittamisessa. Pesänjakajan hakeminen saattaa olla tarpeen myös silloin, kun ositus on toimittamatta.

Momentissa olisi viittaussäännös siihen, että kertyneiden varojen tilittämisestä säädetään 6 luvun 16 §:n 2 momentissa. Sen mukaan ulosottomies saisi tilittää velallisen perinnönjaossa saamat varat vain vakuutta vastaan ennen kuin jako on tullut lainvoimaiseksi tai muuten lopulliseksi. Vielä momentissa olisi viittaussäännös siihen, että hakijan oikeudesta nostaa perinnönjaon moitekanne säädetään perintökaaren 23 luvun 10 §:n 3 momentissa.

80 §. Erityisjälkisäädös. Selvyyden vuoksi lakiin otettaisiin säännös, joka koskee erityisjälkisäädökseen eli legaattiin perustuvan oikeuden ulosmittaamista. Erityisjälkisäädöksen saaja ei ole kuolinpesän osakas, joten pesäosuutta ei voida tällöin ulosmitata.

Pykälän mukaan jos erityisjälkisäädökseen perustuva oikeus on ulosmitattu, sen johdosta annettava maksukielto annettaisiin tiedoksi sille, jonka on täytettävä jälkisäädös. Perintökaaren 22 luvun 1 §:n mukaan jakamattomasta pesästä täytettävä erityisjälkisäädös on pantava täytäntöön niin pian kuin se voi tapahtua tuottamatta haittaa kenellekään, jonka oikeus on pesänselvityksestä riippuvainen. Jos jako toimitetaan ennen legaatin täyttämistä, osakkaat vastaavat yhteisvastuullisesti sen täyttämisestä. Luvun 2 §:n mukaan milloin erityisjälkisäädöksen täyttäminen kuuluu jonkun perillisen tai testamentin saajan täytettäväksi, tämän on pantava erityisjälkisäädös täytäntöön saatuaan haltuunsa sen täyttämiseen tarkoitetun omaisuuden.

Muulta osin erityisjälkisäädökseen perustuvan oikeuden ulosmittauksessa noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä kuolinpesäosuuden ulosmittauksesta säädetään. Ulosottomies saisi näin ollen tarvittaessa hakea pesänselvittäjän määräämistä, jonka toimivaltaan legaatin täyttäminen kuuluu. Tämä saattaa olla tarpeen esimerkiksi, jos pesänosakkaat viivyttelevät jälkisäädöksen täyttämisessä tai ovat täyttämisestä erimielisiä. Kuolinpesän osakkaat ja hallinto olisivat samalla tavalla tietojenantovelvollisia kuin jos osakkaan osuus olisi ulosmitattu.

81 §. Perinnöstä luopuminen. Nykyisen 4 luvun 11 a §:n mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei voida häneltä ulosmitata, jos velallinen perittävän kuoleman jälkeen ennen ulosmittausta luopuu oikeudestaan perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisesti. Viimeksi mainitussa pykälässä säädetään, että luopuminen on mahdollista, jollei asianomaisen ole katsottava ottaneen perintöä vastaan, ja että luopuminen on tehtävä kirjallisesti. Säännöksiä ei ole esimerkiksi siitä, kenelle ja miten luopumisilmoitus on annettava tiedoksi. Tämä on aiheuttanut käytännössä ongelmia. Harvinaista ei ole, että ulosottomiehelle esitetään ulosmittauksesta tiedoksisaannin jälkeen luopumisasiakirja, jota on syytä epäillä väärin päivätyksi.

Pykälään otettaisiin nykyistä selkeämmät säännökset siitä, mitä toimia perinnöstä luopuminen edellyttää ollakseen tehokas hakijaan nähden. Luopuminen tarkoittaa sitä, että velallinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin hänen pesäosuutensa menee sijaan tuleville perillisille. Luopumisen edellytyksenä on, ettei perintöä ole otettu vastaan. Jos velallinen on ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan, oikeutta luopumiseen ei perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan ole. Pesäosuuden luovuttaminen puolestaan tarkoittaa määräämistointa siitä, kenelle oikeus vastaanotettuun perintöön siirtyy. Pesäosuuden luovuttaminen estyy ulosmittauspäätöksestä aiheutuvan määräämiskiellon perusteella ehdotetun 4 luvun 37 §:n mukaisesti.

Luopumista koskevat ulosottolain säännökset koskisivat lakimääräistä ja yleistestamenttiin perustuvaa perintöä sekä 80 §:n mukaan myös erityisjälkisäädökseen perustuvaa oikeutta. Muussa kuin hakijan ja velallisen välisessä suhteessa luopuminen olisi pätevä silloin, kun se on tehty perintökaaren mukaisesti. Perintökaaren säännösten perusteella ratkeaa se, onko luopuminen voimassa muihin osakkaisiin tai muihin velkojiin nähden. Konkurssilain 5 luvun 5 §:n mukaan perinnöstä luopuminen on mahdollista vielä konkurssin alkamisen jälkeenkin, jos luopuminen tapahtuu ennen kuin kolme kuukautta on kulunut siitä, kun velallinen sai tiedon perittävän kuolemasta ja oikeudestaan perintöön tai testamenttiin. Luopuminen konkurssissa tapahtuu muutoin perintökaaren mukaisesti.

Luopuminen ulosotossa olisi tehokas hakijaan nähden pykälän 1 momentin 1—3 kohdassa säädetyillä edellytyksillä. Jos velallinen on ryhtynyt kuolinpesässä sellaisiin toimiin, että hänen voidaan perintökaaren mukaan katsoa ottaneen perinnön vastaan, pesäosuus voidaan ulosmitata siitä huolimatta, että velallinen on tehnyt kohdissa tarkoitetut luopumistoimet.

Velallinen voisi luopua perinnöstä momentin 1 kohdan mukaan, jos hän osoittaa, että hän on luopunut perinnöstä jo perittävän eläessä. Luopuminen on pätevä ulosotossa, jos se on tehty perintökaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentissa säädetyllä tavalla joko testamentin hyväksymisellä tai ilmoittamalla kirjallisesti perittävälle luopumisesta.

Momentin 2 kohdan mukaan luopuminen on tehokas hakijaan nähden, jos velallinen on perittävän kuoleman jälkeen antanut kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksi kuolinpesälle. Tiedoksiannon tulee olla tapahtunut hallintolain 57 §:n 2 momentissa säädetyllä tavalla. Velallisen tulee osoittaa, että hän on antanut kirjallisen luopumisilmoituksen tiedoksi sille osakkaalle, jonka hallussa pesä on, tai pesänhoitajalle. Jos pesä on osakkaiden yhteisessä hallinnossa, on riittävää, että luopumisilmoitus on annettu tiedoksi yhdelle osakkaalle. Tämän on ilmoitettava tiedoksisaannista muille pesän osakkaille. Jollei velallinen voi esittää heti selvitystä tiedoksiannosta, pesäosuus voidaan ulosmitata 3 luvun 18 §:n mukaisesti väliaikaistoimena.

Velallisen saattaa olla vaikea riidattomasti ja nopeasti luopua perinnöstä esimerkiksi silloin, kun hän ei tiedä, kenelle ja miten luopumisesta tulee ilmoittaa tai kun hän ei tavoita niitä henkilöitä, joille tiedoksianto tulisi 2 kohdan mukaisesti toimittaa. Tästä syystä ja todisteluongelmien vähentämiseksi momentin 3 kohtaan otettaisiin säännös siitä, että pesäosuuden ulosmittaus estyy myös silloin, kun velallinen on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt luopumisilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin sinne talletettavaksi. Luopuja itse päättäisi, talletetaanko luopumisilmoitus maistraattiin. Muut osakkaat tai pesän hallinto eivät voisi ilman velallisen valtuutusta tallettaa luopumisilmoitusta.

Tallettamiseen ei liittyisi maistraatin tutkimisvelvollisuutta, vaan kyse olisi luopumisilmoituksen kirjaamisesta. Luopumisilmoitus voisi olla vapaamuotoinen. Ollakseen ulosotossa tehokas siinä tulisi olla riittävät tiedot perinnön jättäjästä. Luopumisilmoituksessa ei olisi tarpeen selvittää, minkälaista omaisuutta perintöön olisi kuulunut. Luopumisilmoitus voitaisiin jättää maistraattiin vasta perittävän kuoltua.

Pykälän 2 momentissa olisi vielä tärkeä säännös siitä, missä vaiheessa velallisen oikeus luopua perinnöstä lakkaa. Momentin mukaan sen jälkeen kun ulosmittauspäätös on tehty, velallisella ei ole oikeutta hakijaa sitovasti luopua oikeudestaan, vaan luopumisoikeus lakkaisi tällöin. Ulosmittauspäätöksen tiedoksiantoa ei edellytetä. Tämä vastaa nykyistä käsitystä ulosottolain 4 luvun 11 a §:n sisällöstä ja on yhdenmukainen ehdotetun 27 §:n 1 momentin kanssa. Sijaan tulevaan perilliseen nähden ei ole tarkoitettu voitavan soveltaa vilpittömän mielen suojaa.

Ulosmitattavuuden kannalta ratkaisevaa olisi se, onko luopumisilmoitus annettu tiedoksi taikka jätetty tai saapunut postitse maistraattiin tallettamista varten ennen kuin ulosmittauspäätös on tehty.

Pykälän 3 momentin mukaan velallisen tulee viipymättä ilmoittaa luopumisilmoituksen tallettamisesta pesän osakkaille. Ilmoitus voisi olla myös suullinen. Ilmoittamisella on merkitystä muiden osakkaiden informoinnin kannalta. Jollei pesä ole osakkaiden yhteisessä hallinnossa, luopumisesta tulisi ilmoittaa myös pesän hallinnolle. Ulosmitattavuus ratkeaisi maistraattiin tallettamisen mukaisesti.

82 §. Tietojensaanti ja läsnäolo-oikeus. Pykälässä olisivat säännökset ulosottomiehen oikeudesta saada tietoja kuolinpesän tilasta sekä ulosottomiehen ja hakijan oikeudesta olla läsnä perinnönjaossa. Pykälä koskee sekä tilannetta, jossa vainajan velasta on toimitettu ulosmittaus, että velallisen pesäosuuden ulosmittausta.

Pykälän 1 momentin mukaan pesän osakkaat ja hallinto ovat velvollisia antamaan ulosottomiehelle tämän kysyessä tiedot perunkirjoituksesta, pesänselvityksestä ja pesän taloudellisesta tilasta. Osakkaat ja pesän hallinto ovat myös velvollisia esittämään mainittuja seikkoja koskevat asiakirjat. Pesän taloudellisella tilalla tarkoitetaan laajasti pesän omaisuuteen ja vastuisiin liittyviä taloudellisia seikkoja sekä myös mahdollisesti jatkuvaa taloudellista toimintaa. Ulosottomiehen oikeus saada tietoja koskee vainajan omaisuutta. Jos taas velallinen ja toinen osakas ovat tehneet sellaisia oikeustoimia kuin 3 luvun 66 §:ssä tarkoitetaan, osakkaan tietojenantovelvollisuus perustuu viimeksi mainittuun pykälään.

Ehdotettu säännös merkitsee sitä, että osakkaat tai mahdolliset muut pesän hoitajat, pesänselvittäjä, testamentin toimeenpanija ja pesänjakaja ovat velvollisia antamaan tietoja ja esittämään asiakirjoja ulosottomiehelle, kun tämä niitä kysyy. Kuolinpesän osakkailla tai hallinnolla ei olisi velvollisuutta antaa tietoja ulosottomiehelle oma-aloitteisesti.

Ulosottomiehen oikeus saada tietoja ja asiakirjoja nähtäväksi on tarpeen, koska sillä tavoin ulosottomies voi valvoa hakijan etua kuolinpesässä. Näin voitaisiin myös usein välttää pesänselvittäjän määrääminen ja jakokin voitaisiin toimittaa sopimusjakona ehdotetun perintökaaren 23 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisesti.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin vielä säännös siitä, että ulosottomiehellä ja hakijalla on oikeus olla läsnä perinnönjaossa. Tämä oikeus koskisi sekä osakkaiden toimittamaa sopimusjakoa että pesänjakajan toimittamaa jakoa. Ulosottomiehen tulee momentin mukaan ilmoittaa jaosta hakijalle. Ulosottomies saisi toimitusjaosta tiedon perintökaaren 23 luvun 7 §:n 3 momentin mukaan pesänjakajalta. Osakkaiden sopimusjaosta ulosottomies saa tiedon silloin, kun osakkaat tiedustelevat ulosottomiehen lupaa jakoon. Pesäosuuden ulosmittausta koskevan maksukiellon tiedoksi antamisen yhteydessä ulosottomiehen on aiheellista ilmoittaa tästä menettelytavasta osakkaille

Täydentävät säännökset

83 §. Maksun ajankohta. Luvun loppuun otettaisiin täydentäviä säännöksiä. Puheena olevassa pykälässä säädettäisiin siitä ajankohdasta, jolloin maksu ulosottomiehelle katsotaan suoritetuksi.

Pykälän 1 momentti vastaa pääosin nykyisen 4 luvun 33 §:ää. Maksu ulosottomiehelle katsotaan suoritetuksi sinä päivänä, jona se on maksettu valtion maksuliikettä hoitavan yhteisön tilille tai tilisiirto on veloitettu maksajan tililtä. Postiosoituksena maksettu suoritus katsotaan maksetuksi sinä päivänä, jona postiosoitus on annettu postin kuljetettavaksi. Nykyisen 4 luvun 33 §:n 1 momentin viimeinen virke on käynyt tarpeettomaksi tilisiirtolain (821/1999) säätämisen myötä.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin uusi säännös ulosottomiehelle tehdyn käteismaksun ajankohdasta. Säännös on selvyyden vuoksi tarpeen, koska ulosotossa on otettu käyttöön 3 luvun 13 §:ssä tarkoitettu vastaavan ulosottomiehen järjestelmä.

Käteismaksu katsottaisiin suoritetuksi, kun se on maksettu vastaavalle ulosottomiehelle tai jollekin muulle paikalliselle ulosottoviranomaiselle. Maksaja saisi siten hyväkseen suorituspäivän ajankohdan riippumatta siitä, onko suoritus tehty suoraan vastaavalle ulosottomiehelle vai jollekin muulle paikalliselle ulosottoviranomaiselle. Ulosottolaitos huolehtii varojen toimittamisesta eteenpäin. Säännöksestä huolimatta maksajan kannattaa yleensä asioida suoraan vastaavan ulosottomiehen kanssa.

84 §. Toimitsija. Ulosottomies saa nykyisin ulosottolain mukaan eräissä tilanteissa asettaa toimitsijan hoitamaan tai myymään omaisuutta tai kantamaan tuloa. Toimitsijan asemasta on säännöksiä ulosottoasetuksen 15 §:n 1 momentissa.

Pykälään otettaisiin yleisiä säännöksiä ulosottomiehen asettamasta toimitsijasta. Säännöksiä sovellettaisiin, kun ulosottomies asettaa ulosottolain nojalla toimitsijan, jollei erikseen toisin säädetä.

Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomies saisi asettaa toimitsijan vain erikseen säädetyissä tapauksissa. Ulosottomiehellä ei siten olisi tähän yleistä toimivaltaa. Säännöksiä, joissa ulosottomies oikeutetaan asettamaan toimitsija, on puheena olevan luvun 35 §:ssä sekä nykyisen 7 luvun 7 §:ssä. Ehdotetun 5 luvun 75 §:n 2 momentin mukaan myös yksityisestä huutokaupan toimittajasta on voimassa, mitä toimitsijasta puheena olevassa pykälässä säädetään. Toimitsijan asettaminen kuuluisi 1 luvun 5 §:n 8 kohdan mukaan yleensä ulosottomiehen yksinomaiseen toimivaltaan.

Pykälässä korostettaisiin toimitsijan huolellisuusvelvollisuutta hänen haltuunsa annetun omaisuuden hoitamisessa ja myymisessä. Toimitsijan olisi esitettävä ulosottomiehelle selvitys tekemistään toimenpiteistä, kertyneistä varoista ja aiheutuneista kuluista. Toimitsijan olisi tilitettävä kertyneet varat ulosottomiehen määräämällä tavalla. Yksinkertaisessa asiassa toimitsija voisi tilittää varat suoraan velkojille ja muissa tapauksissa ulosottomiehelle. Ulosottomies voisi antaa toimitsijalle myös muutoin tarkempia määräyksiä tehtävän hoitamisesta.

Pykälän 2 momenttiin otettaisiin viittaussäännös, jonka mukaan toimitsijasta on voimassa, mitä asiantuntijasta 3 luvun 108 §:n 2 ja 3 momentissa säädetään. Toimitsijana ei siten saisi toimia henkilö, joka on asiaan tai asianosaiseen sellaisessa suhteessa, että hänen puolueettomuutensa tai luotettavuutensa voidaan katsoa vaarantuvan. Ulosottomiehen olisi tarvittaessa muistutettava toimitsijaa lain mukaisesta vaitiolovelvollisuudesta. Toimitsijan käyttämisestä aiheutuneista kuluista olisi voimassa, mitä 8 luvussa säädetään. Kulut voitaisiin kuitenkin erityisestä syystä osaksi tai kokonaan jättää valtion vastattaviksi.

5 luku. Myynti

Kuten nykyisinkin ulosottolain 5 luvussa säädettäisiin ulosmitatun omaisuuden myynnistä. Lisäksi lain 4 luvussa olisi eräitä säännöksiä ulosmitatun omaisuuden muusta rahaksi muuttamisesta kuin myynnistä. Esimerkiksi 4 luvun 67 ja 68 §:ssä säädettäisiin ulosmitatun saatavan perimisestä.

Lain 5 luvussa käytetyt ilmaisut ”alus” ja ”kiinnityskelpoinen auto” määritellään ehdotetussa 4 luvun 3 §:ssä. Aluksella tarkoitetaan aluskiinnityslain mukaista kohdetta. Mitä aluksesta säädetään, koskee mainitun pykälän mukaan myös ilma-alusta. Kiinnityskelpoisella autolla tarkoitetaan autokiinnityslain mukaista autoa ja muuta autokiinnityksen kohdetta.

Kiinteistöä koskevia säännöksiä sovelletaan 4 luvun 4 §:n mukaan myös kiinteistön määräalaan ja määräosaan sekä soveltuvin osin sellaiseen maanvuokraoikeuteen ja käyttöoikeuteen, joka voidaan maakaaren mukaan kiinnittää.

Yleiset säännökset

Luvun 1 ja 2 §:ssä määritellään käytettävissä olevat myyntitavat sekä säädetään myyntitavan valinnan kriteereistä.

1 §. Myyntitavat. Ulosmitattu irtain ja kiinteä omaisuus myydään ulosottolain mukaan nykyisin ulosottomiehen toimittamalla julkisella huutokaupalla, josta käytetään myös nimitystä pakkohuutokauppa. Ulosottomies saa kuitenkin 5 luvun 1 §:n 2 momentin nojalla antaa ulosmitatun irtaimen omaisuuden myymisen sellaisen luotettavan huutokaupantoimittajan tehtäväksi, joka harjoittaa huutokauppojen toimittamista erityisessä huoneistossa. Jalometalliesineet saadaan huutokaupan sijasta myydä luvun 2 §:n nojalla myös vapaasti vähintään metalliarvoon. Julkisen kaupankäynnin kohteena olevat arvopaperit ja arvo-osuudet saadaan luvun 3 §:n mukaan myydä arvopaperinvälittäjän välityksellä tai julkistetun ostonoteerauksen mukaisesta hinnasta huutokaupalla. Esityksessä ehdotetaan yleisperustelujen jaksossa 3.3. mainituista syistä laajennettavaksi mahdollisuutta käyttää ulosmitatun omaisuuden myynnissä muuta myyntitapaa kuin huutokauppaa.

Pykälän 1 momentissa mainitaan käytettävissä olevat myyntitavat, joita olisivat huutokauppa ja vapaa myynti. Huutokaupalla tarkoitettaisiin ulosottomiehen toimittamaa julkista huutokauppaa. Kaikki muut myyntitavat olisivat vapaita myyntejä. Vapaa myynti olisi esimerkiksi toimeksianto kiinteistönvälittäjälle tai tavaravaraston vähittäin myynti. Silloin, kun huutokaupan järjestää ulosottomiehen sijasta yksityinen huutokaupanpitäjä, kyseessä olisi vapaa myynti. Myös silloin, kun ulosottomies myy ulosmitatun omaisuuden muulla tavalla kuin julkisella huutokaupalla, sovellettaisiin vapaata myyntiä koskevia säännöksiä.

Muissa laeissa käytetään laajalti ilmaisua ”pakkohuutokauppa”, jolla tarkoitetaan ulosottolaissa säänneltyä julkista huutokauppaa. Ulosottolaissa tätä termiä ei juurikaan käytetä. Estettä mainitun ilmaisun käyttämiselle muissa laeissa ei kuitenkaan ole jatkossakaan.

Selvyyden vuoksi on aiheellista säännellä ulosottolaissa nimenomaisesti se, että vapaa myynti lähtökohtaisesti rinnastuu huutokauppaan muiden lakien kannalta. Pykälän 2 momenttiin otettaisiin säännös siitä, että mitä muussa laissa säädetään pakkohuutokaupasta, koskee soveltuvin osin myös ulosottolaissa tarkoitettua vapaata myyntiä. Momentti koskisi muun muassa säännöksiä, joissa säädetään pakkohuutokaupan edellytyksistä tai vaikutuksista.

Momentissa tarkoitettaisiin kaikkia ulosottolaissa säädettyjä vapaan myynnin muotoja. Myös 77 §:ssä tarkoitettu vapaa myynti, joka myyntiehtojen osalta pääosin vastaisi yksityistä kauppaa, rinnastuisi muun lain näkökulmasta pakkohuutokauppaan. Silloinkin kyseessä on pakkorealisointi, koska omistaja ei ole vapaaehtoisesti ryhtynyt myyntiin, vaan myynti perustuu ulosmittaukseen.

Ehdotetusta momentista seuraa esimerkiksi, ettei myöskään vapaata myyntiä pidettäisi avioliittolain (234/1929) 38 tai 39 §:ssä tarkoitettuna luovutustoimena, johon tarvitaan puolison lupa. Myös kiinteistöverolain (654/1992) 36 §:n 2 momentin mukainen vastuu olisi samanlainen vapaassa myynnissä kuin huutokaupassa. Veron maksuvelvollisuutta ei näin ollen syntyisi uudelle omistajalle vapaassakaan myynnissä siltä kalenterivuodelta, jona myynti toimitettiin.

Eräissä säännöksissä, kuten velkajärjestelylain 17 §:n 1 ja 3 momentissa huutokaupan kuuluttamisvaiheelle on annettu erityinen merkitys. Jos vapaa myynti toimitetaan ilman ilmoittamismenettelyä, myynti tulisi vastaavassa tilanteessa keskeyttää, jollei ostotarjousta ole vielä hyväksytty.

2 §. Myyntitavan valinta. Myyntitavan valinnassa ja myynnin järjestämisessä tulee tavoitella hyvää tulosta. Tämä tavoite kirjattaisiin pykälän 1 momenttiin. Myyntitavan valinnassa ja myynnin järjestämisessä tulisi momentin mukaan ottaa huomioon saatavissa oleva kauppahinta, myyntikustannukset ja myynnin vaatima aika. Tavoitteena olisi toisin sanoen saada joutuisasti hyvä nettokertymä.

Mainitun yleisen tavoitteen lisäksi ulosottomiehen tulisi ottaa huomioon, mitä säädetään vapaan myynnin edellytyksistä ja lain 1 luvussa asianmukaisuuden vaatimuksesta. Lain 3 luvussa ulosottomiehelle annetaan laaja harkintavalta muun muassa toimituksen ajan ja paikan valinnassa. Järjestäessään myyntiä ulosottomiehen tulisi tehdä käytännön ratkaisut sen mukaisesti, miten hän arvioi niiden edistävän momentissa ilmaistua tavoitetta.

Momenttiin otettaisiin viittaus luvun 75—79 §:ään, jotka koskevat vapaan myynnin edellytyksiä. Yleensä vapaa myynti edellyttäisi asianosaisten suostumusta, mutta eräissä tilanteissa ulosottomies saisi myydä omaisuuden vapaasti ilman suostumusta. Kun huutokaupan toimittamiselle ei säädettäisi erityisiä edellytyksiä, se säilyisi lähtökohtaisesti ensisijaisena myyntimuotona. Silloin, kun vapaan myynnin edellytykset täyttyvät, ulosottomiehen tulisi valita myyntitapa ehdotetun momentin mukaisilla perusteilla.

Pykälän 2 momentissa on säännös myyntitapaa koskevasta muutoksenhausta. Tarkoituksena on, ettei toimitettuja myyntejä laajasti kumottaisi siitä syystä, että ulosottomies on joutunut valitsemaan myyntitavan. Momentti ei sinänsä estäisi hakemasta muutosta myyntiin myyntitavan valintapäätöksen perusteella, mutta siinä säänneltäisiin ne perusteet, joiden nojalla toimitettu myynti voidaan tästä syystä kumota. Ehdotetut rajoitukset perustuvat siihen, että julkisessa huutokaupassa toteutuu vapaa kilpailu ja toisaalta vapaa myynti edellyttäisi 76 ja 77 §:n mukaan asianomaisten suostumusta, käyvän hinnan saamista tai sitä, että se tuottaa paremman tuloksen kuin edeltänyt huutokauppa. Asianosaisten oikeusturvasta huolehdittaisiin vapaan myynnin edellytyksiä koskevissa säännöksissä.

Toimitettua myyntiä ei momentin mukaan saisi lähtökohtaisesti kumota myyntitavan valinnan perusteella, jos valittu myyntitapa on ulosottolain mukaan sallittu siinä tilanteessa. Kumoaminen olisi mahdollista vain, jos muutoksenhakija saattaa todennäköiseksi, että muulla myyntitavalla omaisuudesta olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta. Toiseksi edellytettäisiin, että myyty omaisuus oli kiinteistö tai arvokasta irtainta omaisuutta.

Momentissa ei määriteltäisi, mikä irtain omaisuus on arvokasta. Lähtökohtana voidaan suositella pidettäväksi noin kymmenen tuhannen euron määrää. Arvokkaan omaisuuden käsitettä käytettäisiin myös luvun 11, 15, 20, 23 ja 38 §:ssä.

Kumoaminen momentissa mainituillakin perusteilla edellyttäisi, että ulosottovalitus ja myynnin kumoaminen on 10 luvun säännösten perusteella mahdollista. Jos muutoksenhakuoikeus on jo menetetty tai myyntiä ei muusta syystä voida enää kumota, myöskään ehdotettu momentti ei antaisi siihen mahdollisuutta.

Jos asianosaiset ovat antaneet suostumuksensa vapaaseen myyntiin tai siitä sopineet, myyntiä ei voitaisi kumota valitun myyntitavan perusteella, jos ulosottomies on toiminut suostumuksen tai sovitun mukaisesti.

Momentin estämättä myynti voitaisiin kumota sillä perusteella, ettei valittu myyntitapa ollut ulosottolain mukaan sallittu kyseisessä tilanteessa. Muutosta voitaisiin hakea esimerkiksi sillä perusteella, että ulosottomies on ryhtynyt vapaaseen myyntiin vastoin säädettyjä edellytyksiä tai ehtoja. Valitus voisi johtaa normaaliin tapaan myynnin kumoamiseen myös silloin, kun myynnissä ei ole noudatettu vähimmäishintaa tai alinta hyväksyttävää tarjousta koskevia säännöksiä.

Yleiset huutokauppaehdot

Luvun 3—14 §:ssä säädettäisiin huutokaupoissa noudatettavista yleisistä myyntiehdoista. Erityisiä myyntiehtoja on eri omaisuuslajeja koskevissa ehdotetuissa huutokauppasäännöksissä.

Ehdotetut 3—14 § koskisivat lähtökohtaisesti huutokauppaa, jolla tarkoitetaan 1 §:n mukaan ulosottomiehen toimittamaa julkista huutokauppaa. Säännöksiä sovellettaisiin kuitenkin 79 §:n 1 momentin nojalla soveltuvin osin myös yksityisen toimittamaan huutokauppaan ja ulosottomiehen järjestämään vapaaseen myyntiin, jolleivät asianosaiset ole toisin sopineet. Ostajan oikeusasemaa ei kuitenkaan saisi heikentää huutokauppaan verrattuna.

Nykyisin ulosottolaista puuttuvat lähes kokonaan ostajan oikeusasemaa määrittävät yleiset myyntiehdot. Ostajan oikeusaseman epämääräisyys on aiheuttanut käytännössä epätietoisuutta ostajan oikeuksista ja velvollisuuksista. Tämä on saattanut yksittäisissä tapauksissa jopa laskea kauppahintaa. Ulosottolakiin otettaisiin nyt säännökset ostajan oikeusasemasta.

3 §. Omistusoikeus. Pykälän mukaan ostaja saisi huutokaupalla myytyyn omaisuuteen omistusoikeuden ja oikeuden määrätä omaisuudesta, kun kauppahinta on maksettu. Jos myynnistä on luvun 84 §:n 1 momentin mukaan tehtävä kauppakirja, ostaja saisi omistus- ja määräysoikeuden vasta, kun hän on saanut kauppakirjan. Kauppakirja annettaisiin nykyiseen tapaan kiinteistön ja aluksen myynnissä mutta sen lisäksi myös kiinteistö- ja asunto-osakeyhtiön osakkeiden myynnissä. Ostaja saisi kauppakirjan välittömästi sen jälkeen, kun kauppahinta on maksettu ja myynti on tullut lainvoimaiseksi. Toisin kuin yksityisten välisessä kiinteistön kaupassa, kaupanvahvistajan myötävaikutusta ei edellytettäisi huutokaupan virallisluonteen vuoksi.

Muun irtaimen omaisuuden myynnissä ostajalle annettaisiin 84 §:n 2 momentin mukaan pyynnöstä tai tarvittaessa todistus saannosta, kun kauppahinta on maksettu eli kun omistusoikeus on puheena olevan pykälän mukaan siirtynyt ostajalle.

Myyty omaisuus olisi ulosmittaustilassa, kunnes ostaja on edellä mainitulla tavalla saanut omistusoikeuden. Väliaikana velallista koskisi luonnollisesti ehdotetussa 4 luvun 37 §:ssä tarkoitettu ulosmittauksen aiheuttama määräämiskielto. Ulosottomies ei voisi antaa mainitun luvun 39 §:ssä tarkoitettua lupaa velalliselle määräämistoimiin.

4 §. Hallinta ja käyttö. Ostajan oikeus saada omaisuus haltuunsa kytketään pykälän 1 momentissa kauppahinnan maksamiseen. Tavanomaisen irtaimen omaisuuden huutokaupassa ostaja saisi samanaikaisesti omaisuuden haltuunsa ja määräämisoikeuden siihen silloin, kun on maksanut kauppahinnan. Tältä osin ehdotus vastaa nykyistä 5 luvun 9 §:n 4 momenttia.

Asunto- ja kiinteistöosakkeiden, kiinteistön ja aluksen huutokaupassa hallinta sen sijaan siirtyisi vaiheittain niin, että ostaja saisi kauppahinnan maksettuaan omaisuuden haltuunsa jo ennen kuin määräysvalta on 3 §:n mukaan siirtynyt hänelle. Hallintaa koskisi kuitenkin se rajoitus, että ennen kauppakirjan saamista ostaja ei saisi käyttää omaisuutta sen arvoa alentavalla tavalla. Kauppakirja annetaan 84 §:n 1 momentin mukaan silloin, kun kauppahinta on maksettu ja myynti on tullut lainvoimaiseksi. Asunto- ja kiinteistöosakeyhtiön osakkeet luovutetaan ostajalle vasta kauppakirjan yhteydessä. Nykyisen 5 luvun 49 §:n ensimmäisen lauseen mukaan ostaja saa maksuvelvollisuutensa täytettyään ottaa kiinteistön haltuunsa. Säännöksiä käyttörajoituksista ei nykyisessä laissa ole. Ostajan oikeusaseman selkeyden ja mahdollisten korvausvaateiden ehkäisemiseksi on tarpeen nimenomaisesti säätää ostajan oikeuksista välitilan aikana.

Kiinteistön tavanomainen, omaisuuden käyttötarkoitusta vastaava käyttö, kuten asuminen ja ainesosien käyttö kotitarpeiksi, olisi sallittua. Ostaja saisi tehdä sellaisia ylläpito- ja muutostöitä, jotka eivät alenna omaisuuden arvoa. Sen sijaan esimerkiksi metsänhakkuu myyntitarkoituksessa tai soran myynti eivät olisi sallittuja ennen kuin myynti on tullut lainvoimaiseksi ja ostaja on saanut kauppakirjan. Ostajalla olisi kauppahinnan maksettuaan oikeus asua huoneistossa, jonka hallintaan oikeuttavat asunto- tai kiinteistöosakeyhtiön osakkeet hän on ostanut.

Ulosottomies säilyttää myytyä omaisuutta pykälän 2 momentin mukaan, kunnes ostaja saa ottaa sen haltuunsa. Ulosottomies säilyttäisi omaisuutta myynnin ja kauppahinnan maksamisen välisen ajan. Säännös koskisi irtainta ja kiinteää omaisuutta. Ilman nimenomaista säännöstäkin ulosottomies voisi antaa ostajalle luvan hoitaa omaisuutta, esimerkiksi suorittaa erilaisia suojaus- ja ylläpitotoimia. Ostaja vastaisi momentin mukaan säilytyskuluista. Ne olisi maksettava ennen omaisuuden haltuun saamista.

Toisinaan on käynyt niin, ettei ostaja ole noutanut irtainta omaisuutta, josta on maksanut kauppahinnan. Jollei ostaja nouda ostamaansa omaisuutta kohtuullisessa ajassa ja maksa säilytyskuluja, ulosottomies saisi momentin mukaan myydä omaisuuden ostajan lukuun. Myyntihinnasta vähennettäisiin aiheutuneet säilytyskulut. Mahdollinen ylijäämä säilytettäisiin ostajan varalle. Soveltuvin osin voitaisiin noudattaa, mitä ehdotetussa 6 luvun 22—25 §:ssä säädetään. Ulosottomiehen tulisi myydä omaisuus viimeistään silloin, kun kauppahinta vielä kattaa säilytyskulut. Jollei ostaja ole maksanut kauppahintaa, sovellettaisiin puheena olevan luvun 25 §:n säännöksiä.

Erityistä säännöstä vaaran vastuun siirtymisestä ei ole pidetty tarpeellisena. Voidaan lähteä siitä, että niin kauan kuin ulosottomies säilyttää omaisuutta, valtio vastaa omaisuudelle aiheutuneesta vahingosta normaaliin tapaan vahingonkorvauslain mukaisesti. Ostajalle voitaisiin selvissä valtion korvausvastuun tilanteissa tai kohtuuharkinnan perusteella maksaa korvausta ilman oikeudenkäyntiä nykyisen 3 luvun 109 §:n mukaisesti. Toisaalta valtion korvausvelvollisuus sen jälkeen, kun ostajalle on syntynyt oikeus saada omaisuus haltuunsa, voisi syntyä vain poikkeuksellisesti.

Ostajalle jää tavaran virhetilanteessa vain lyhyt 12 §:ssä tarkoitettu reagointiaika. Kun ulosottovalitus on tehtävä kolmen viikon kuluessa huutokaupasta, on tärkeää, että ostaja mahdollisimman nopeasti tarkastaisi omaisuuden. Tästä syystä pykälän 3 momenttiin otettaisiin säännös siitä, että ostajalla on oikeus tarkastaa omaisuuden kunto jo ennen sen haltuun ottamista. Ulosottomiehen tulee tarvittaessa huolehtia siitä, että ostaja saa asianmukaisen tilaisuuden tarkastamiseen.

5 §. Virka-apu ostajalle. Nykyisessä ulosottolaissa ei ole yleistä säännöstä huutokauppaostajalle annettavasta virka-avusta. Kiinteistön huutokauppaa koskeva virka-apusäännös on 5 luvun 49 §:n 1 momentissa. Sen mukaan ostaja saa maksuvelvollisuutensa täytettyään ottaa kiinteistön haltuunsa ja tarvittaessa ulosottomiehen tulee antaa siihen virka-apua. Osa huoneista voidaan osoittaa velallisen käyttöön määräajaksi. Mainittuun pykälään otettiin vuonna 2003 uusi 3 momentti, jonka mukaan virka-avun antamisesta on soveltuvin osin voimassa, mitä 6 a luvussa säädetään häädöstä.

Ehdotetun pykälän 1 momentissa on yleinen säännös siitä, että ulosottomiehen tulee pyynnöstä antaa ostajalle tarpeellista virka-apua omaisuuden haltuun saamiseksi. Jos irtain omaisuus on myytäessä jäänyt velallisen haltuun, ulosottomiehen tulee noutaa omaisuus ostajan pyynnöstä, jollei sitä luovuteta vapaaehtoisesti. Virka-avun saaminen edellyttäisi, että ostajalla on 4 §:n mukaan oikeus saada omaisuus haltuunsa.

Omaisuus voisi poikkeuksellisesti olla muunkin kuin velallisen hallussa. Jos sivullisen oikeus pitää omaisuutta hallussaan on rauennut myynnissä tai oikeus on sellainen, ettei sitä oteta huomioon myynnissä, myyty omaisuus voitaisiin ottaa momentin nojalla myös sivullisen hallusta.

Ulosottomiehellä olisi toimivalta ottaa irtain omaisuus velallisen tai sivullisen hallusta jo ulosmittausvaiheessa ehdotetun 4 luvun 31 §:n mukaisesti.

Tavallista on, että kiinteistö taikka asuin- tai liikehuoneisto on myyntihetkellä velallisen asuintiloina tai muussa käytössä. Pykälän 2 momentti koskee häädön tyyppisen virka-avun antamista ostajalle, jolla on 4 §:n nojalla oikeus saada tilat haltuunsa. Häätömenettelyssä noudatettaisiin soveltuvin osin, mitä 6 a luvun 1—8 §:ssä säädetään.

Nyky-yhteiskunnassa ei ole sopivaa, että tilat jaetaan velallisen ja ostajan kesken. Velallisen tulisi muuttaa tiloista ulosottomiehen määräämänä muuttopäivänä. Lain 6 a luvun 4 §:n 1 momentista seuraa, ettei ulosottomies saisi ilman painavaa syytä määrätä muuttopäivää aikaisemmaksi kuin viikko eikä myöhemmäksi kuin kaksi viikkoa muuttokehotuksen tiedoksisaantipäivästä. Muuttokehotus voitaisiin antaa vasta, kun ostaja on maksanut kauppahinnan ja on siten saanut oikeuden saada omaisuuden haltuunsa.

Velallisen asumistarve voitaisiin ottaa huomioon lykkäämällä muuttopäivää. Lykkäys olisi momentin mukaan mahdollinen kuitenkin vain painavasta syystä ja sillä edellytyksellä, että velallinen on pyytänyt lykkäämistä jo ennen huutokauppaa. Lykkäyksen enimmäisrajana olisi viitatun 6 a luvun 4 §:n 1 momentin mukaisesti kaksi kuukautta. Näin pitkä lykkäys tulisi kysymykseen vain poikkeuksellisesti. Se, että velallinen saa pitkään käyttää myytyjä tiloja, todennäköisesti alentaa kauppahintaa vähäistä enemmän.

Ostajaehdokkaille tulisi momentin mukaan ilmoittaa huutokaupassa muuttopäivän määräytyminen. Näin ostajaehdokkaat saavat tiedon ennen tarjoamista siitä, kuinka pitkään velallinen saa myynnin jälkeen asua tiloissa tai muutoin käyttää niitä.

Uusi omistaja vastaa asunto-osakeyhtiölain (809/1991) 6 §:n mukaan yhtiövastikkeista omistusoikeuden siirtymisestä lähtien. Omistusoikeus siirtyisi kiinteistö- ja asunto-osakkeiden huutokaupassa 3 §:n mukaan silloin, kun kauppahinta on maksettu ja myynti on tullut lainvoimaiseksi. Huutokaupan vaiheittaisessa omistuksen siirtymisessä olisi perusteltua katsoa, että vastikkeiden maksuvelvollisuus alkaa silloin, kun ostaja saa ottaa omaisuuden haltuunsa.

Jollei velallinen ole muuttanut tiedoksi annettuna muuttopäivänä, ulosottomies toimittaisi ostajan pyynnöstä häädön. Häätö voitaisiin toimittaa muuttopäivän lykkäämistä koskevan itseoikaisupäätöksen nojalla jo ennen muuttopäivää, jos velallinen aiheuttaa tiloissa vahinkoa. Tilojen asettaminen toimitsijahallintoon olisi poikkeuksellisesti mahdollista jo ulosmittausvaiheessa ehdotetun 4 luvun 35 §:n nojalla.

Velallisen omaisuuden suhteen noudatettaisiin soveltuvin osin 6 a luvun säännöksiä talteen ottamisesta, hävittämisestä ja myynnistä. Myös ilmoitukset sosiaali- ja asuntoviranomaisille tulisi tehdä, jos käsillä on mainitun luvun 3 §:ssä tai 5 §:n 2 momentissa tarkoitettu tilanne.

Valitus myynnistä tai ulosmittauksesta ei estäisi virka-avun antamista. Säännös tästä on pykälän 3 momentissa. Virka-apua ei kuitenkaan voitaisi antaa, jos valitusta tutkiva tuomioistuin antaa keskeytysmääräyksen ja siinä erikseen kieltää virka-avun antamisen. Virka-avun saantiin oikeutettu ostaja on jo maksanut kauppahinnan kokonaan ja saanut oikeuden ottaa omaisuuden haltuunsa, joten virka-apua ei tulisi kieltää kuin poikkeuksellisesti. Momenttia sovellettaisiin myös täytäntöönpanoriitaan ja siinä annettavaan keskeytysmääräykseen.

6 §. Ostajan vastattavat saatavat ja oikeudet. Ostajan on tärkeää saada varmuus siitä, mistä saatavista hän tai myyty omaisuus vastaavat. Siirtyvät vastuut vaikuttavat keskeisesti tarjottavaan kauppahintaan.

Pykälä koskee sellaisia saatavia, joista ostaja tai omaisuus vastaisi oikeudellisesti, jollei vastuuta suljeta pois. Pykälässä tarkoitetaan sitä oikeudellisen virheen tilannetta, että myyntikohteeseen kohdistuu sivullisen panttioikeus tai muu oikeus, joka olisi tullut ottaa huomioon myynnissä. Ehdotettua 8 §:ää sovellettaisiin puolestaan silloin, kun myyntikohteen väitetään kuuluvan sivulliselle.

Pykälän 1 momentin mukaan ostaja tai myyty omaisuus eivät vastaa muista kuin niistä saatavista ja oikeuksista, joiden siirtymisestä vastattavakseen ostaja on sopinut taikka joiden on ilmoitettu pysyvän voimassa tai siirtyvän ostajan vastattavaksi huutokaupassa.

Ehdotetun 21 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaan huutokaupan alussa ulosottomiehen tulee ilmoittaa ostajaehdokkaille velvoitteet, jotka siirtyvät ostajan vastattavaksi. Jollei velvoitetta ole tällä tavalla ilmoitettu, ostaja tai myyty omaisuus ei siitä vastaa. Velvoitteilla tarkoitetaan paitsi maksuvelvoitetta myös esimerkiksi tekemisvelvoitetta. Ostajaehdokkaille tulee ilmoittaa myös oikeudet, jotka myynnin jälkeen sitovat ostajaa.

Ehdotuksessa luovuttaisiin siitä, että panttisaatavat voivat siirtyä suoraan ulosottolain nojalla ostajan vastattaviksi. Luvun 36, 57 ja 72 §:n mukaan saatavat siirtyisivät ostajan vastattaviksi vain, jos asianomainen velkoja ja ostaja niin erikseen sopivat. Jos sopimus tehdään, saatavat siirtyisivät ostajan henkilökohtaisestikin vastattavaksi, jollei muuta sovita. Velallinen sen sijaan olisi sopimuksen jälkeen kokonaan vapaa vastuusta. Ehdotetun 27 §:n nojalla asianosaiset, joita asia koskee, voivat sopia siitä, että omaisuus myydään panttioikeudet pysyttäen. Tällöin saatavat, joita koskeva panttioikeus pysyy voimassa, tulee ilmoittaa ostajaehdokkaille 21 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti.

Myyjän kauppahintasaatava voisi siirtyä ostajan vastattavaksi silloin, kun velallinen on saanut kiinteistön ehdollisesti eikä myyjä ole vaatinut kauppahintasaatavaansa asianosaiskeskustelussa. Jos velallinen on saanut ulosmitatun irtaimen omaisuuden ehdollisesti, omaisuus myytäisiin ehtoa säilyttämättä ja myyjän oikeus turvattaisiin alimmalla hyväksyttävällä tarjouksella. Jos ehto koskee muuta kuin kauppahinnan maksamista, omaisuus myytäisiin ehto säilyttäen. Säännökset ehdon säilymisestä myynnissä ovat ehdotetussa 26 §:ssä.

Ostajaa sitoisivat vain ne käyttöoikeudet ja muut oikeudet, joiden on ilmoitettu pysyvän voimassa myynnissä. Kiinteistön huutokaupassa alimpaan hyväksyttävään tarjoukseen kuuluvat erityiset oikeudet pysyisivät 54 §:n mukaan voimassa. Siitä, miten alimman tarjouksen ulkopuolelle jäävä erityinen oikeus pyrittäisiin säilyttämään, säädettäisiin 58 §:ssä.

Osuus alukseen myytäisiin 74 §:n mukaan ehdolla, että koko alukseen kohdistuvat panttioikeudet pysyvät voimassa.

Luvun 37 ja 59 §:ssä säädettäisiin yhdenmukaisesti yllä todetun kanssa, että panttioikeus ja muu oikeus myytyyn omaisuuteen raukeaa huutokaupassa, jollei saatavaa oteta vastattavaksi tai omaisuutta ole myyty oikeus säilyttäen.

Panttioikeuksien ja erityisten oikeuksien pysymisestä voimassa vapaassa myynnissä säädetään ehdotetussa 80 §:ssä.

Ostaja ei vastaisi myöskään mahdollisesta muuhun lakiin perustuvasta velvoitteesta, ellei velvoitteesta ole ilmoitettu ennen myyntiä. Tällainen saatava voi olla esimerkiksi asunto-osakeyhtiölain 6 §:ssä tarkoitettu vastikesaatava. Sen ilmoittamista on erityissäännös ehdotetussa 7 §:n 1 momentissa.

Lainsäädäntöön ei sisälly nykyisin kuin harvoja salaisia panttioikeuksia. Kiinteistön osalta ne poistettiin maakaariuudistuksen yhteydessä. Jos alus myydään pakkohuutokaupalla, salainen meripanttioikeus ja pidätysoikeus alukseen lakkaa merilain (674/1994) 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan sen jälkeen kun kauppahinta on suoritettu, jos kauppa jää pysyväksi.

Kiinteistöverosta vastaa kiinteistöverolain 5 §:n 1 momentin mukaan se, joka oli kiinteistön omistaja kalenterivuoden alkaessa. Mainitun lain 36 §:n 2 momentin mukaan jos omistusoikeus siirtyy sopimuksen perusteella toiselle, myös uusi omistaja vastaa verosta. Uudelle omistajalle ei ole katsottu syntyvän vastuuta kyseisen vuoden kiinteistöverosta, jos omistusoikeus siirtyy pakkohuutokaupalla. Sama koskisi 1 §:n 2 momentin nojalla myös vapaata myyntiä.

Jos vuokraoikeus on pysytetty voimassa huutokaupassa, ostajalla ei ole oikeutta purkaa tai irtisanoa sitä huutokauppasaannon perusteella. Vuokraoikeuden pysyttämistä voimassa kiinteistön huutokaupassa koskevat 47 §:n 1 momentin 3 ja 4 kohta sekä 54 ja 58 §.

Pykälän 2 momentti koskee sellaista huoneen- tai maanvuokrasopimusta, jota ei ole pysytetty myynnissä. Momentti soveltuu ensinnäkin sellaisiin vuokrasopimuksiin, joita ei voida pysyttää huutokaupassa, kuten vuokraoikeus huoneistoon tai vuokraoikeus kiinteistöön silloin, kun erityisen oikeuden haltija ei ole kirjannut oikeutta eikä ole ottanut kiinteistöä hallintaansa. Momentti koskee lisäksi sellaisia pysyttämiskelpoisia vuokrasopimuksia, joita ei ole pysytetty voimassa myynnissä huonon etuoikeusasemansa vuoksi.

Ostajan tulee irtisanoa tai purkaa momentissa tarkoitettu vuokrasopimus erikseen säädetyllä tavalla, jos hän haluaa vapautua sopimuksesta. Säännös koskisi kiinteistön ja irtaimen omaisuuden myyntiä. Nykyisessä 5 luvun 49 §:n 1 momentissa on kiinteistön pakkohuutokauppaa koskeva viittaussäännös siitä, että ostajan oikeudesta purkaa vuokrasopimus tai irtisanoa vuokramies, kun vuokraoikeutta ei ole pysytetty voimassa, säädetään erikseen.

Jollei asuinhuoneiston vuokraoikeutta ole pysytetty kiinteistön huutokaupassa, sovelletaan asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain (481/1995) säännöksiä. Pakkohuutokaupalla myydyn kiinteistön ostajalla on mainitun lain 39 §:n mukaan oikeus irtisanoa vuokrasopimus yleensä kuukauden kuluessa siitä, kun ostaja otti kiinteistön hallintaansa. Sama oikeus irtisanoa vuokrasopimus on sillä, joka on ostanut vuokralle annetun asuinhuoneiston käsittävän rakennuksen tai huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet. Mainittu irtisanomisoikeus ei kuitenkaan koske vuokrasopimusta, jonka yhtiö on tehnyt asunto-osakeyhtiölain 85 §:n nojalla yhtiön hallintaan otetusta huoneistosta.

Jos kyseessä on liikehuoneiston vuokraoikeus, jota ei ole pysytetty, ostajalla on liikehuoneiston vuokrauksesta annetun lain (482/1995) 32 §:n mukaan oikeus purkaa sopimus. Purkuoikeus on samanlainen kuin oikeus irtisanoa asuinhuoneiston vuokrasopimus pakkohuutokaupassa.

Jollei maanvuokraoikeutta ole pysytetty kiinteistön myynnissä, ostaja voi maanvuokralain (258/1966) 12 § nojalla ilmoittaa vuokramiehelle vuokrasopimuksen lakkaamisesta kolmen kuukauden kuluessa saannosta tai saannon moitetta koskevan tuomion lainvoimaiseksi tulemisesta taikka siitä, kun sai tiedon vuokrasopimuksesta. Tällaisella ilmoituksella on sama vaikutus kuin irtisanomisella.

Edellä mainitut vuokraoikeuden irtisanomista ja purkamista koskevat säännökset koskisivat 1 §:n 2 momentin ja 79 §:n mukaan myös vapaata myyntiä.

Ostajalla olisi puheena olevan momentin nojalla oikeus saada 5 §:n 2 momentissa tarkoitettua virka-apua, jos edellä mainittu vuokrasopimuksen irtisanominen tai purkaminen on todistettavasti toimitettu. Ulosottomies saa antaa virka-apua vain silloin, kun vuokrasopimuksen irtisanominen tai purkaminen perustuu nimenomaan ulosottosaantoon. Jos irtisanominen perustuu muuhun syyhyn, kuten häiritsevään elämään tai vuokran laiminlyöntiin, ulosottomiehellä ei ole toimivaltaa antaa virka-apua.

Säännös tarkoittaa sitä, että ostajan ei tarvitse hankkia erikseen häätötuomiota. Ulosottomiehen tulee varmistaa, että irtisanomis- tai purkamisilmoituksessa on ilmoitettu oikea irtisanomisen tai purkamisen peruste ja että irtisanominen tai purkaminen on toimitettu säädetyssä määräajassa ja muutoinkin siten kuin asianomaisissa laeissa säädetään. Lisäksi virka-avun saaminen edellyttäisi, että irtisanominen tai purkaminen on toimitettu todistettavasti.

7 §. Eräistä saatavista ilmoittaminen. Pykälä koskee eräiden sellaisten saatavien ilmoittamista ostajaehdokkaille, jotka ostaja joutuu käytännössä tosiasiallisesti maksamaan. Tosin asunto-osakeyhtiölain 6 §:ssä tarkoitetuttu yhtiövastikesaatava voidaan periä ostajalta myös oikeudellisesti. Ehdotetussa 21 §:ssä luetellaan ostajaehdokkaille huutokaupan alussa annettavat tiedot. Pykälän 1 momentin 6 kohdan mukaan ostajaehdokkaille tulee ilmoittaa myös puheena olevassa pykälässä tarkoitetut saatavat.

Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomiehen tulee ennen myyntiä ilmoittaa ostajaehdokkaille mahdolliset asunto-osakeyhtiölain 6 ja 86 §:ssä tarkoitetut maksamattomat yhtiövastikkeet ja kustannukset.

Asunto-osakeyhtiölain 6 §:n 2 momentista seuraa, että ostaja on velallisen ohella vastuussa maksamattomista yhtiövastikkeista kolmelta kuukaudelta ennen omistusoikeuden siirtymistä ostajalle. Edellä 5 §:n 2 momentin kohdalla on todettu, että huutokauppasaannossa rajana olisi perusteltua pitää hetkeä, jolloin ostaja saa ottaa omaisuuden haltuunsa. Jollei maksamattomista yhtiövastikkeista ole ilmoitettu ostajalle, hän ei olisi niistä vastuussa 6 §:n 1 momentin mukaan, vaan valtiolla olisi siltä osin korvausvastuu asunto-osakeyhtiöön nähden.

Asunto-osakeyhtiölain 86 § koskee tilannetta, jossa päätös huoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan on tehty. Jos osakkeet siirtyvät tämän jälkeen uudelle omistajalle, hän saa huoneiston hallintaan maksettuaan huoneiston hallintaan ottamisesta aiheutuneet kustannukset, huoneiston korjaamisesta yhtiölle aiheutuneet kustannukset ja maksamatta olevat yhtiövastikkeet sekä hallinnassa oloaikana erääntyvät vastikkeet.

Ulosottomiehen tulee huutokaupassa ennen tarjoamisen aloittamista selvittää eritellysti mainittujen saatavien määrä ja ilmoittaa ne ostajaehdokkaille.

Valtio vastaa ilmoittamatta jääneestä saatavasta 9 §:n 1 momentin mukaan. Asunto-osakeyhtiön ei tarvitse esittää saatavasta väitettä tai valvoa saatavaa, vaan lähtökohtana on, että selvittämisvelvollisuus on ulosottomiehellä. Asunto-osakeyhtiön velvollisuutena on antaa ulosottomiehelle oikea tieto momentissa tarkoitetuista saatavista.

Kiinteistön huutokaupassa saattavat maksamatta olevat sähkömaksut aiheuttaa sopimusehdoista riippuen sen, että ostajan on suoritettava maksamattomat maksut voidakseen jatkaa sopimusta. Vaihtoehtoisesti aiempi sopimus puretaan, jolloin ostaja joutuu tekemään uuden sopimuksen sähkön toimittamisesta. Myös viimeksi mainitusta ostajalle aiheutuu kustannuksia. Jos velalliselta on jäänyt suorittamatta liittymismaksukin, se on suoritettava ennen puheena olevan palvelun saamista myyntikohteeseen. Sama koskee myös vedentoimituksen liittymismaksuja. Jotteivät edellä mainitut seikat tulisi ostajalle yllätyksenä, ulosottomiehen tulee pykälän 2 momentin mukaan ilmoittaa ostajaehdokkaille myös sellaisten selville saamiensa saatavien tai maksujen määrä, joiden suorittamista sähkön tai muun vastaavan palvelun saaminen myyntikohteeseen edellyttää.

Ulosottomies ei tietojen antamisen lisäksi puuttuisi maksamattomiin maksuihin, vaan asia jäisi ostajan ja asianomaisen sähkö-, vesi- tai muun vastaavan laitoksen väliseksi sopimusasiaksi.

Tietojen antaminen koskee ulosottomiehen selville saamia maksuja. Tarkoitus on, että ulosottomiehen selvittelyvelvollisuus rajautuisi tyyppitilanteisiin, eikä hänellä olisi velvollisuutta ryhtyä selvittämään erityistilanteita. Valtio ei vastaisi 9 §:n 1 momentin mukaisesti silloin, kun puheena olevassa momentissa tarkoitettuja saatavia on jäänyt ostajaehdokkaille ilmoittamatta. Jos kuitenkin ulosottomies on menetellyt huolimattomasti tavanomaisten maksujen selvittämisessä, valtio vastaisi normaalien vahingonkorvaussäännösten mukaisesti. Korvausta voidaan maksaa myös ilman oikeudenkäyntiä lain 3 luvun 109 §:n nojalla.

8 §. Väite paremmasta oikeudesta. Ulosottolaissa ei ole yleistä säännöstä ostajan asemasta oikeudellisen virheen tilanteessa. Maakaaren säätämisen yhteydessä vuonna 1995 ulosottolain 5 luvun 50 §:n 2 momenttiin otettiin säännös siitä, että ostajan täytettyä maksuvelvollisuutensa ja huutokaupan saatua lainvoiman ostajaa vastaan ei voida esittää väitettä paremmasta oikeudesta kiinteistöön taikka kiinteistön ainesosaan tai tarpeistoon.

Huutokauppojen yleisen luottavuuden kannalta on tärkeää, että vilpittömässä mielessä ollut ostaja voisi luottaa siihen, että hän saa pitää ulosottomiehen myymän omaisuuden. Tästä syystä pykälän 1 momenttiin otettaisiin säännös, jonka mukaan sen jälkeen kun omistusoikeus on ehdotetun 3 §:n mukaan siirtynyt ostajalle, häntä vastaan ei voida esittää väitettä paremmasta oikeudesta myytyyn omaisuuteen. Tämä suoja koskisi ulosottovalituksessa, täytäntöönpanoriidassa tai muussa kanteessa esitettyä väitettä. Suoja koskisi kaikenlaatuisen omaisuuden huutokauppaa. Paremmalla oikeudella tarkoitetaan omistusoikeutta. Ostajaa vastaan ei voitaisi vedota myöskään panttioikeuteen tai erityiseen oikeuteen. Näitä koskee ehdotettu 6 §.

Suojan syntyminen edellyttäisi, että ostaja on ollut vilpittömässä mielessä. Ostaja, joka tiesi sivullisen omistusoikeudesta, ei saisi suojaa. Niin sanottua perusteltua vilpitöntä mieltä ei edellytettäisi. Kun ulosottomies toimittaa julkisen huutokaupan, ostajalle ei ole perusteltua asettaa selonottovelvollisuutta. Ostajan tulee voida luottaa siihen, mitä on ilmoitettu myynti-ilmoituksessa, myyntiesitteessä tai suullisesti huutokaupan alussa.

Poikkeus vilpittömässä mielessä olleen ostajan suojasta olisi omaisuus, joka on joutunut pois omistajalta rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen (39/1889) 11 §:ssä luetelluilla rikoksilla. Ostaja joutuisi ilman lunastusta luovuttamaan oikealle omistajalle omaisuuden, joka näytetään viedyksi entiseltä haltijalta näpistyksen, varkauden, ryöstön tai kiristyksen kautta. Jos myyty omaisuus osoittautuisi esimerkiksi varastetuksi, ostaja joutuisi luovuttamaan sen takais