Finlex

Hallituksen esitys Eduskunnalle vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa ja tutkintavankeuden toimeenpanoa koskevaksi lainsäädännöksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan uudistettavaksi vankeusrangaistusten täytäntöönpanoa ja tutkintavankeuden toimeenpanoa koskeva lainsäädäntö.

Kokonaisuudistuksen lähtökohtana on säätää vankien oikeuksista ja velvollisuuksista sekä vankien perusoikeuksien rajoituksista täsmällisesti lain tasolla perustuslain asettamien vaatimusten ja ihmisoikeussopimusten velvoitteiden mukaisesti. Eräs keskeinen pyrkimys on ollut lakiteknisen selkeyden lisääminen.

Keskeisimpiä vankeuslakiin sisältyviä ehdotuksia ovat vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden uudelleen määritteleminen, toimivaltuuksia koskevan lainsäädännön uudistaminen, sijoittajayksiköiden toiminnan säätely ja vankien sijoittamista ja siirtoa koskevan menettelyn uudistaminen. Täytäntöönpanon lykkäämistoimivaltaa ehdotetaan muutettavaksi niin, että muista kuin terveydellisistä syistä myönnettävät lykkäykset olisivat ulosottomiehen toimivallassa. Myös alistusjärjestelmästä luovuttaisiin. Keskeinen muutos on myös rangaistusajan suunnitelmaa koskeva säätely, johon rangaistuksen suorittaminen kytkettäisiin. Vankien toimintarahajärjestelmä ehdotetaan uudistettavaksi ja eroja suljettujen vankiloiden ja avolaitosten välillä vähennettäväksi. Myös tarkastamista, turvaamistoimenpiteitä ja voimakeinojen käyttöä koskevat säännökset uudistettaisiin. Vankeinhoitoviranomaisille ehdotetaan oikeutta määrätyin edellytyksin pitää lyhyen aikaa säilössä vankilan alueella luvatta olevaa henkilöä.

Vangille annettaisiin nykyistä laajempi muutoksenhakuoikeus. Päätösvaltaa ehdotetaan delegoitavaksi yksittäistä vankia koskevissa päätöksissä keskusvirastolta vankiloille.

Kuntien ja valtion väliseen kustannusten jakoon ei ehdoteta muutoksia.

Tutkintavankien kohteluun aiheuttaa muutoksia syyttömyysperiaatteen huomioon ottaminen ja eräiden kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kirjaaminen kansalliseen lainsäädäntöön. Myös tutkintavankien oikeuksista ja velvollisuuksista säädettäisiin täsmällisesti laissa. Poliisin säilytystilojen hyväksyminen ehdotetaan siirrettäväksi sisäasiainministeriölle ja tutkintavangin säilyttämiselle poliisin säilytystiloissa säädettäväksi enimmäisaika. Lisäksi ehdotetaan, että tutkintavangin sijoittamisesta ja tutkintavangille määrättävistä yhteydenpitorajoituksista päättäisi tuomioistuin. Uutta olisi myös tutkintavankien kurinpitojärjestelmä.

Lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan 1 päivänä tammikuuta 2006.

---

SISÄLLYSLUETTELO
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
   1.1. Laki rangaistusten täytäntöönpanosta
   1.2. Laki tutkintavankeudesta
2. Nykytila
   2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö
        2.1.1. Vankeinhoitolaitos
        2.1.2. Vankien määrä
        2.1.3. Vankien taustatietoja
        2.1.4. Laki rangaistusten täytäntöönpanosta
               Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset
               Rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäys
               Rangaistusajan alkaminen ja laskeminen
               Saapuminen ja sijoittaminen rangaistuslaitokseen
               Sijoittaminen rangaistuslaitoksen sisällä
               Vangin siirtäminen
               Perushuolto
               Toiminnat
               Tulot
               Omaisuus
               Terveydenhuolto
               Vapaa-aika
               Yhteydet rangaistuslaitoksen ulkopuolelle
               Valvonta ja tarkastaminen
               Kurinpito
               Turvaamistoimenpiteet
               Muutoksenhaku
        2.1.5. Laki tutkintavankeudesta
               Tutkintavangin sijoittaminen
               Tutkintavankien määrä
   2.2. Kansainväliset velvoitteet ja lainsäädäntö muissa pohjoismaissa
        2.2.1. Kansainväliset sopimukset ja suositukset
        2.2.2. Lainsäädäntö muissa pohjoismaissa
               Ruotsi
               Norja
               Tanska
   2.3. Nykytilan arviointi
        2.3.1. Muutostarpeiden lähtökohdat
        2.3.2. Lähtökohdat perusoikeussäätelyn ja perustuslain pohjalta
        2.3.3. Vankeusrangaistuksen sisällölliset muutostarpeet
               Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset
               Rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäys
               Rangaistusajan laskeminen
               Saapuminen ja sijoittaminen rangaistuslaitokseen
               Sijoittaminen rangaistuslaitoksen sisällä
               Perushuolto
               Toiminnat
               Tulot ja omaisuus
               Terveydenhuolto
               Yhteydet rangaistuslaitoksen ulkopuolelle
               Valvonta ja tarkastaminen
               Kurinpito
               Turvaamistoimenpiteet
               Muutoksenhaku
        2.3.4. Tutkintavankeudesta annetun lain muutostarpeet
               Syyttömyysolettama
               Tutkintavankien oikeuksien turvaaminen
               Tutkintavankien sijoittaminen
               Tutkintavankien säilytystilojen hyväksyminen
               Tutkintavangille määrättävät rajoitukset
               Tutkintavankien kurinpitojärjestelmä
               Tutkintavankeudesta annetun lain soveltamisala
3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset
   Vankeusrangaistusten täytäntöönpano
   Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset
   Rangaistusajan alkaminen ja laskeminen
   Saapuminen ja sijoittaminen vankilaan
   Rangaistusajan suunnitelma
   Sijoittaminen vankilan sisällä
   Vangin siirtäminen
   Perushuolto
   Toiminnat ja vapaa-aika
   Tulot ja omaisuus
   Yhteydet vankilan ulkopuolelle
   Kurinpito
   Vankien valvonta ja tarkastaminen
   Muun henkilön tarkastaminen
   Turvaamistoimenpiteet ja voimakeinojen käyttö
   Muutoksenhaku
   Tutkintavankeus
4. Esityksen vaikutukset
   4.1. Vaikutukset vankien ja tutkintavankien asemaan
   4.2. Taloudelliset vaikutukset
   4.3. Organisaatio- ja henkilöstövaikutukset
   4.4. Ympäristövaikutukset
   4.5. Yhteenveto
5. Asian valmistelu
   5.1. Valmisteluvaiheet ja –aineisto
   5.2. Lausunnot
6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja
   6.1. Riippuvuus muista esityksistä
   6.2. Riippuvuus kansainvälisistä velvoitteista
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Lakiehdotusten perustelut
   1.1. Vankeuslaki
        I OSA. 	YLEISET SÄÄNNÖKSET
        1 luku. 	Yleiset säännökset vankeuden täytäntöönpanosta
        II OSA 	TÄYTÄNTÖÖNPANON ALOITTAMINEN JA VANKILAAN SIJOITTAMINEN
        2 luku. 	Täytäntöönpanon aloittaminen
        3 luku. 	Rangaistusajan laskeminen
        4 luku. 	Saapuminen ja sijoittaminen vankilaan
        5 luku. 	Sijoittaminen vankilassa
        6 luku. 	Siirtäminen vankilasta toiseen
        III OSA. 	VANKEUDEN TÄYTÄNTÖÖNPANON SISÄLTÖ
        7 luku. 	Perushuolto ja asuminen
        8 luku. 	Toimintaan osallistuminen
        9 luku. 	Vangin omaisuus ja tulot
        10 luku. 	Sosiaali- ja terveydenhuolto
        11 luku. 	Vapaa-aika
        IV OSA. 	VANGIN YHTEYDET VANKILAN ULKOPUOLELLE
        12 luku. 	Kirjeenvaihto ja puhelut
        13 luku. 	Tapaamiset ja muut yhteydet vankilan ulkopuolelle
        14 luku. 	Poistumislupa
        V OSA. 	KURINPITO, VALVONTA JA TARKASTAMINEN
        15 luku. 	Vankilan järjestys ja kurinpito
        16 luku. Vankilan tilojen ja vangin tarkastaminen.
        17 luku. Muun henkilön tarkastaminen
        18 luku. 	Turvaamistoimenpiteet ja voimakeinojen käyttö
        19 luku. 	Ilmoitukset ja tiedon antaminen
        VI OSA. 	MUUT SÄÄNNÖKSET
        20 luku   	Muutoksenhaku
        21 luku. Vapauttaminen
        22 luku. 	Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset
   1.2. Tutkintavankeuslaki
        I OSA. 	YLEISET SÄÄNNÖKSET
        1 luku. 	Tutkintavankeuden toimeenpanon yleiset periaatteet
        II OSA. 	TUTKINTAVANKEUDEN ALOITTAMINEN
        2 luku. 	Saapuminen vankilaan
        3 luku. 	Sijoittaminen vankilassa, perushuolto ja siirtäminen
        III OSA. 	TUTKINTAVANKEUDEN TOIMEENPANON SISÄLTÖ
        4 luku. 	Toiminta
        5 luku. 	Tutkintavangin omaisuus ja tulot
        6 luku. 	 Sosiaali- ja terveydenhuolto
        7 luku. 	Vapaa-aika
        IV OSA. 	TUTKINTAVANGIN YHTEYDET VANKILAN ULKOPUO LELLE
        8 luku. 	Kirjeenvaihto ja puhelut
        9 luku. 	Tapaamiset ja muut yhteydet vankilan ulkopuolelle
        V OSA. 	KURINPITO, VALVONTA JA TARKASTAMINEN
        10 luku. 	Vankilan järjestys ja kurinpito
        11 luku. 	Vankilan tilojen ja tutkintavangin tarkastaminen
        12 luku. 	Muun henkilön tarkastaminen
        13 luku. 	Turvaamistoimenpiteet ja voimakeinojen käyttö
        VI OSA. 	MUUT SÄÄNNÖKSET
        14 luku. Tutkintavangin kuljetus
        15 luku. 	Muutoksenhaku
        16 luku. 	Erinäiset säännökset
        17 luku. 	Voimaantulo- ja siirtymäsäännökset
   1.3. Pakkokeinolaki
        1 luku. 	Kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen
   1.4. Tuloverolaki
   1.5. Kansanterveyslaki
   1.6. Laki sakon täytäntöönpanosta
   1.7. Laki kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa
   1.8. Laki Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa
   1.9. Laki vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä todistelutarkoituksessa rikosasioissa
   1.10. Rikoslaki
         45 luku   	Sotilasrikoksista
   1.11. Laki henkilötietojen käsittelystä rangaistusten täytäntöönpanossa
   1.12. Laki tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista
   1.13. Laki avioliittolain voimaanpanosta
2. Tarkemmat säännökset ja määräykset
3. Voimaantulo
4. Säätämisjärjestys
LAKIEHDOTUKSET
   Vankeuslaki
   Tutkintavankeuslaki
   pakkokeinolain muuttamisesta
   tuloverolain 92 §:n muuttamisesta
   kansanterveyslain 14 §:n muuttamisesta
   sakon täytäntöönpanosta annetun lain 37 §:n muuttamisesta
   kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetun lain 5 b §:n muuttamisesta
   Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa annetun lain 5 b §:n muuttamisesta
   vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä todistelutarkoituksessa rikosasioissa annetun lain 9 §:n muuttamisesta
   rikoslain 45 luvun 26 a §:n muuttamisesta
   henkilötietojen käsittelystä rangaistusten täytäntöönpanossa annetun lain 10 §:n muuttamisesta
   tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 6 §:n muuttamisesta
   avioliittolain voimaanpanosta annetun lain 1 §:n 2 momentin kumoamisesta
LIITE
RINNAKKAISTEKSTIT
   pakkokeinolain muuttamisesta
   tuloverolain 92 §:n muuttamisesta
   kansanterveyslain 14 §:n muuttamisesta
   sakon täytäntöönpanosta annetun lain 37 §:n muuttamisesta
   kansainvälisestä yhteistoiminnasta eräiden rikosoikeudellisten seuraamusten täytäntöönpanossa annetun lain 5 b §:n muuttamisesta
   Suomen ja muiden pohjoismaiden välisestä yhteistoiminnasta rikosasioissa annettujen tuomioiden täytäntöönpanossa annetun lain 5 b §:n muuttamisesta
   vapautensa menettäneen henkilön väliaikaisesta siirtämisestä todistelutarkoituksessa rikosasioissa annetun lain 9 §:n muuttamisesta
   rikoslain 45 luvun 26 a §:n muuttamisesta
   henkilötietojen käsittelystä rangaistusten täytäntöönpanossa annetun lain 10 §:n muuttamisesta
   tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 6 §:n muuttamisesta

YLEISPERUSTELUT

1. Johdanto

1.1. Laki rangaistusten täytäntöönpanosta

Rangaistusten täytäntöönpanosta säädettiin 19 päivänä joulukuuta 1889 samanaikaisesti rikoslain kanssa (39/1889, RTL; nimike muutettiin ”asetuksesta” ”laiksi” lailla 128/1995). Tällöin poistettiin häpeä-, ruumiin- ja karkotusrangaistukset rangaistusjärjestelmästä ja pääsääntöisiksi rangaistuksiksi säädettiin vapaus- ja sakkorangaistus. Vapausrangaistuksia olivat kuritushuone ja vankeus. Lakia uudistettiin ja muutettiin useita kertoja 1900-luvun aikana. Uudistukset ennen 1960-luvun puoliväliä olivat kuitenkin muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta teknisiä. Käytännössä vapausrangaistuksen täytäntöönpano muuttui muun muassa siten, että kuritushuone- ja vankeusrangaistus lähenivät sisällöllisesti toisiaan.

Kokonaisvaltainen uudistustyö aloitettiin osauudistuksina vuonna 1966, jolloin muutettiin ehdonalaista vapauttamista koskevia säännöksiä. Sakon muuntorangaistusta koskeva asetuksen 6 luku uudistettiin vuonna 1969. Yhteiskunnassa tapahtuneet muutokset, elintason nousu, vilkas kriminaalipoliittinen keskustelu sekä yhteiskuntakriittiset liikkeet, Marraskuun liike ja Valtakunnallinen vankiliitto Krim, loivat 1960-luvun lopussa keskustelun avaajina pohjaa vapausrangaistusjärjestelmän uudistustyölle. Kriminaalipoliittisessa ajattelussa oltiin valmiita hylkäämään kasvatus- ja hoitoideologia. Vangin parantamisajattelulle perustunut progressiivijärjestelmä, josta oli muotoutunut kaavamainen vankien suorituspisteiden tilastointijärjestelmä, haluttiin lakkauttaa. Vankien kohtelussa uusklassisismin ajatuksille ja normaalisuusperiaatteelle perustuva vapausrangaistuksen täytäntöönpano hyväksyttiin laajasti. Normaalisuusperiaatteen mukaan laitosolojen tuli vastata yhteiskunnassa yleensä vallitsevia olosuhteita. Vangin tuli voida osallistua normaaliin työtoimintaan, josta hänelle tuli maksaa käypä palkka. Vangin tuli saada yhteiskunnassa annettavaa koulutusta vastaavaa opetusta sekä yhteiskunnassa yleensä tarjolla olevat normaalit terveydenhuolto- ja muut palvelut.

Vuonna 1969 ilmestyneessä vapausrangaistuskomitean mietinnössä (KM 1969:4) ehdotettiin progressiivisesta järjestelmästä luopumista, asianmukaisen korvauksen maksamista vangin työstä sekä vangille oikeutta poistua laitoksesta pakottavista syistä. Vapausrangaistuskomitean mietinnön pohjalta aloitettiin laaja rangaistusten täytäntöönpanoasetuksen uudistustyö vuonna 1971. Tuolloin mahdollistettiin vapausrangaistuksen täytäntöönpanon lykkääminen eräissä tapauksissa ja otettiin käyttöön poistumislupajärjestelmä. Samana vuonna muutettiin Vankeinhoitolaitoksesta annettua asetusta. Periaatteellisesti tärkein muutos oli, että vapausrangaistuksen tavoitteeksi asetettiin aiemman parantamisen sijasta nyt se, että vangin sijoittumista yhteiskuntaan oli pyrittävä edistämään ja rangaistuksen haittoja minimoimaan. Vangin oikeutta pitää yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan lisättiin ja vankilakirjastojen tasoa parannettiin. Vangille annettiin oikeus hankkia kirjoja, harrastusmateriaalia, seurata tv- ja radiolähetyksiä sekä laajennettiin mahdollisuuksia siirtää vanki hoidettavaksi laitoksen ulkopuolelle.

Vuonna 1972 hallitus antoi eduskunnalle vapausrangaistusten täytäntöönpanoa koskevan laajan esityksen (HE 239/1972 vp), joka sisälsi useita lainmuutoksia. Tätä lakiesitysten kokonaisuutta, niin sanottua RTA-pakettia, käsiteltiin eduskunnassa lähes puolitoista vuotta. Eduskunta hyväksyi sen vuonna 1974 ja uudistettu asetus rangaistusten täytäntöönpanosta astui voimaan 1 päivänä heinäkuuta 1975. Nimestään huolimatta säädös oli laintasoinen. Samana päivänä astui voimaan uusi vankeinhoitoasetus (431/1975), joka oli uudistetun täytäntöönpanoasetuksen pohjalta valmisteltu oikeusministeriössä.

Vuonna 1975 voimaan tulleen uudistuksen keskeisenä lähtökohtana oli vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevien säännösten muotoileminen siten, että rangaistuksena olisi pelkästään vapaudenmenetys. Vapaudenmenetyksen rangaistusarvoa pidettiin suurempana kuin rikoslain säätämisen aikoihin. Sen vuoksi erityisiä rangaistuksen kovennuksia ei tarvittu. Koska laitosoloja koskevilla tiukoilla säännöksillä ei voitu osoittaa olevan erityisestävää tehoa, vankilaoloja koskevat säännökset voitiin muotoilla inhimilliset näkökohdat huomioon ottaen niin väljiksi kuin vankilassa pitämisen varmuus ja yleinen järjestys edellyttävät. Tähän perustuen luovuttiin kuritushuonerangaistuksesta ja progressiivijärjestelmästä sekä niihin liittyvästä autoritäärisestä kasvattamisperiaatteesta. Progressiivijärjestelmä sisälsi ristiriitaisia elementtejä kuten pelotusta ja kasvatusta, joiden samanaikaisen käytön nähtiin pikemminkin lisäävän vangin vihamielistä suhtautumista yhteiskuntaan kuin parantavan häntä. Sen sijaan korostettiin vangin ammattitaidon säilyttämistä ja kehittämistä. Vangin toimeentulomahdollisuuksia vapautumisen jälkeen pyrittiin edistämään ammattiopetuksella ja muulla yleistietoa lisäävällä kouluttamisella, vangin kuntouttamisella sekä vangin sijoittamisella taipumuksiaan vastaavaan työhön.

Samalla pyrittiin nykyaikaistamaan rangaistusaikana tehtävä työ, koulutus, ammattiopetus ja kuntoutus. Niiden tuli vastata laitoksen ulkopuolella käytössä olevia toimintoja. Vangin yhteyksiä laitoksen ulkopuolelle kehitettiin sallimalla laitoksen ulkopuolella tehtävä työ ja opiskelu. Vangin mahdollisuuksia osallistua laitoksen ulkopuolisiin tilaisuuksiin lisättiin, vangin kirjeiden sensurointia rajoitettiin ja mahdollistettiin valvomattomat tapaamiset. Vangin yhteydet entiseen elinympäristöönsä pyrittiin turvaamaan määräämällä sijoitteluperusteeksi vangin kotipaikka. Kurinpitojärjestelmää rajoitettiin poistamalla ruumiillisina tai epäinhimillisinä pidettävät rangaistukset. Myös oikeutta vangin kahlehtimiseen rajoitettiin. Vangin kohtelua koskevat säännökset erotettiin vankeinhoidon organisaatiota koskevista hallinnollisista säännöksistä. Ne koottiin uuteen vankeinhoitoasetukseen, joka valmisteltiin oikeusministeriössä vankisäännöstoimikunnan mietinnön (KM 1975:7) pohjalta. Siihen sisällytettiin myös ne perusperiaatteet, joita oli noudatettava laitosolojen kehittämisessä, rangaistusten täytäntöönpanossa ja vankien kohtelussa.

Vankeinhoitoasetukseen kirjattiin ensi kerran normaalisuusperiaate, joka velvoittaa laitosoloja kehitettäessä seuraamaan laitoksen ulkopuolella tapahtuvaa kehitystä. Vankeinhoitoasetuksen 3 §:n mukaan rangaistuslaitoksen olot on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vastaamaan yhteiskunnassa yleensä vallitsevia elinoloja. Myös rangaistuksen täytäntöönpanon tavoitetta määrittelevä säännös kirjattiin asetukseen. Rangaistuksen täytäntöönpano on järjestettävä siten, että rangaistuksena on pelkästään vapaudenmenetys. Muita rajoituksia voidaan käyttää siinä määrin kuin laitoksessa pitämisen varmuus ja laitoksen järjestys sitä edellyttävät. Asetuksen 4 §:ssä rangaistuksen tavoitteeksi asetettiin, ettei se tarpeettomasti vaikeuta vaan mahdollisuuksien mukaan edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja tuli mahdollisuuksien mukaan ehkäistä. Vankeinhoitoasetuksen 5 §:ään kirjattiin vankien kohtelua koskevat perusperiaatteet ja syrjinnän kieltämistä koskeva säännös. Sen mukaan vankeja on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja heidän ihmisarvoaan kunnioittaen. Vankeja ei saa perusteettomasti asettaa eri asemaan rodun, ihonvärin, sukupuolen, kielen, kansallisuuden tahi uskonnollisen, poliittisen tai muun vakaumuksen, yhteiskunnallisen aseman, varallisuuden taikka muun vastaavan seikan perusteella. Rangaistuksen tavoitetta määrittelevä lainkohta jätettiin muutoin vuodelta 1971 peräisin olevaan muotoonsa, mutta siihen lisättiin täytäntöönpanon haittojen vähentämiseen velvoittava toinen momentti.

Vankisäännöstoimikunnan mielestä vangin parantaminen yhteiskuntaan sopeutuvaksi oli epärealistinen tavoite, koska sopeutuminen oli etupäässä sopeutumista laitoselämään eikä elämään vapaassa yhteiskunnassa. Erityisestävien seikkojen korostaminen jätti liian vähälle huomiolle muut yhteiskunnassa vallitsevat rikollisuutta lisäävät olot. Rangaistuslaitos ei voinut vaikuttaa niihin oloihin, joihin vanki vapauduttuaan joutui. Vangeille voitiin kuitenkin antaa rangaistuslaitoksessa paremmat edellytykset näiden olosuhteiden kohtaamiseen. Tällaisina edellytyksinä mainittiin ammattitaidon ja työtottumusten säilyttäminen ja parantaminen, ammattiopetus, yleistietoja lisäävä koulutus ja harrastukset sekä vangin kaikinpuolinen fyysinen ja psyykkinen kuntouttaminen. Rangaistuslaitoksen tuli myös ehkäistä vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja, kuten yhteyksien heikkenemistä omaisiin, asunto-, työ- ja oikeusasioiden hoidon vaikeutumista ja laitosoloihin joutumisesta aiheutuvia mielenterveysongelmia.

Lisäksi vankisäännöstoimikunnan toimeksiannossa oli nimenomaan edellytetty, että toimikunnan tuli työssään ottaa huomioon Yhdistyneiden Kansakuntien taloudellisen ja sosiaalisen neuvoston (ECOSOC) 31 päivänä heinäkuuta 1957 hyväksymät vankeinhoidon vähimmäissäännöt. Vankeinhoidon vähimmäissääntöihin perustuen tavoitteena oli vangin kohtelun ja aseman parantaminen, hänen oikeuksiensa korostaminen ja turvaaminen sekä kurinpitorangaistusjärjestelmän supistaminen.

Vuoden 1975 uudistuksen jälkeen laintasoiseen rangaistusten täytäntöönpanosta annettuun asetukseen on tehty useita pienempiä muutoksia. Sakon muuntorangaistusta koskevia säännöksiä uudistettiin vuosina 1977 (HE 65/1976 vp), 1981 (HE 55/1981 vp) ja 1986 (HE 153/1985 vp). Vuonna 1987 (HE 99/1986 vp) uudistettiin vangin erillään pitämistä koskevia säännöksiä, vuonna 1988 (HE 155/1986 vp) ehdonalaista vapauttamista koskevia säännöksiä ja vuonna 1990 (HE 225/1989 vp) vankeusrangaistuksen lykkäämistä koskevia säännöksiä. Vuonna 1990 (HE 23/1990 vp) toteutettiin ne muutokset, jotka aiheutuivat Suomen liittymisestä Euroopan neuvostoon sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi solmitun yleissopimuksen (Euroopan ihmisoikeussopimus, SopS 18—19/1990) ratifioimisesta.

Vuonna 1995 (HE 66/1994 vp) toteutetussa uudistuksessa asetuksen nimike muutettiin laiksi ja tehostettiin huumausainevalvontaa ja päihdehuoltoa vankiloissa. Uudistuksessa täsmennettiin vangin tarkastamista koskevia säännöksiä ja otettiin lakiin säännökset päihteiden käytön valvonnasta. Lainmuutoksella mahdollistettiin myös erityisosastojen perustaminen niille vangeille, jotka haluavat sitoutua päihteettömyyteen.

Viimeisin laaja uudistus tuli voimaan 1 päivänä kesäkuuta 1999 (HE 10/1998 vp). Tässä uudistuksessa lakiin lisättiin säännökset henkilönkatsastuksesta ja erityistarkastuksesta, laajennettiin päihteettömyyden valvontaa ja tarkennettiin henkilöntarkastuksen edellytyksiä. Laissa säädettiin myös varmuusosastoista ja vangin eristämisestä lyhyeksi ajaksi silloin, kun vankia epäillään huumeiden tai muiden päihdyttävien aineiden kuljettamisesta kehonsa sisällä. Lisäksi säädettiin, että vanki voidaan lyhyeksi aikaa sijoittaa rangaistuslaitoksen ulkopuoliseen laitokseen tai yksikköön päihdehuoltoa tai muuta tavoitteellisesta toimintaa varten.

Vuonna 2001 lakiin tulivat säännökset sylkinäytteen ottamisesta (19/2001) ja tehtiin Vankeinhoitolaitoksen organisaatiouudistuksesta aiheutuvat muutokset (137/2000). Vuonna 2001 toteutettiin myös vankien muutoksenhakua ja kurinpitoa koskeva osittaisuudistus (580/2001, HE 13/2001 vp). Uudistus yhtenäisti vankien kurinpitojärjestelmän ja teki mahdolliseksi valittaa kurinpitopäätöksistä yleiseen tuomioistuimeen.

Vuonna 2002 voimaan tulleen sakkorangaistuksen täytäntöönpanoa koskevan uudistuksen yhteydessä siirrettiin aiemmin RTL:n 6 luvussa sijainneet sakon muuntorangaistusta koskevat säännökset uuteen lakiin sakon täytäntöönpanosta (672/2002). Luvun sisällöksi jäi tuolloin ainoastaan 14 §:n 2 momentti, joka kumottiin seuraavana vuonna lailla RTL:n 6 luvun kumoamisesta (384/2003).

Rikoksen uhrin aseman parantamiseksi lakiin lisättiin vuonna 2002 säännös, jonka mukaan vankeinhoitoviranomainen voi tietyin edellytyksin ilmoittaa rikoksen asianomistajalle vangin poistumisesta rangaistuslaitoksesta. RTL:n 2 luvun 12 §:n (198/2002) 1 momentin mukaan vangin vapauttamisesta ja laitoksesta poistumisesta sekä poistumislupaa koskevasta ratkaisusta saadaan ilmoittaa asianomistajalle tai muulle henkilölle, jos vangin käyttäytymisen tai hänen esittämiensä uhkausten johdosta on perusteltua syytä epäillä, että vanki syyllistyy tämän tai tälle läheisen henkilön henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaan rikokseen.

Pykälän 2 momentin mukaan ilmoitus on tehtävä hienotunteisuutta noudattaen, eikä sitä saa tehdä vastoin 1 momentissa tarkoitetun, vaarassa olevan henkilön ilmaisemaa tahtoa. Ilmoittamisesta päättää 3 momentin mukaan Rikosseuraamusvirasto tai rangaistuslaitoksen johtaja.

1.2. Laki tutkintavankeudesta

Tutkintavankeudesta annetussa laissa (615/1974) ovat rikoksen johdosta vangitun henkilön eli tutkintavangin oikeuksia, asemaa ja kohtelua koskevat säännökset. Laki tuli voimaan 1 päivänä lokakuuta 1974. Nimestään huolimatta lakia sovelletaan myös pidätettyjen ja muidenkin rikoksen johdosta vapautensa menettäneiden henkilöiden kohteluun soveltuvin osin. Ennen vuonna 1974 toteutettua uudistusta tutkintavankeja koskeva säätely oli niukkaa ja sisältyi rikoslain voimaanpanemisesta annettuun asetukseen (39/1889). Vuoden 1974 uudistuksessa tutkintavangin asemaa ja oikeuksia käsittelevät säännökset pyrittiin kokoamaan yhteen lakiin ja kirjoittamaan siten, että ne ovat sopusoinnussa Yhdistyneiden Kansakuntien talous- ja sosiaalineuvoston (ECOSOC) hyväksymien vankeinhoidon vähimmäissääntöjen kanssa.

Tutkintavankeudesta annettua lakia on muutettu osittaisuudistuksilla vuosina 1987, 1995 ja 1999. Näissä uudistuksissa on muutettu tutkintavankien sijoittamista, tarkastamista ja yhteydenpitoa koskevia säännöksiä. Vuonna 1989 (HE 14/1985 vp) voimaan tulleen esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevan uudistuksen yhteydessä tutkintavankeudesta annettuun lakiin tehtiin muutoksia, jotka koskivat tutkintavangin sijoittamista ja yhteyksiä rangaistuslaitoksen ulkopuolelle. Vuonna 1999 (HE 10/1998 vp) tutkintavankeudesta annettuun lakiin lisättiin säännökset henkilönkatsastuksesta, tutkintavangin eristämisestä kehonsisäistä huumeiden kuljetusta epäiltäessä, päihteettömyyden valvonnasta, erityistarkastuksista ja luvattomien rahavarojen säilöönotosta.

Myös lakiin tutkintavankeudesta on otettu säännös asianomistajalle tai muulle henkilölle ilmoittamisesta silloin, kun tutkintavanki poistuu laitoksesta. Lain uusi 14 a § (199/2002) vastaa sisällöltään edellä mainittua RTL:n 2 luvun 12 §:ää.

2. Nykytila

2.1. Lainsäädäntö ja käytäntö

2.1.1. Vankeinhoitolaitos

Rangaistuslaitokset. Vankeinhoitolaitoksessa toimii nykyisin 17 suljettua vankilaa, 5 avovankilaa, 10 avovankilaosastoa ja suljettujen laitosten alaisuudessa 4 työsiirtolaa. Lisäksi Vankeinhoitolaitokseen kuuluu Hämeenlinnan vankilan yhteydessä toimiva vankisairaala somaattisen sairaanhoidon sekä Vankimielisairaala akuutin mielisairaanhoidon tarpeessa oleville vangeille.

Vahvistettuja vankitiloja oli 1 päivänä tammikuuta 2004 yhteensä 3 420, joista suljetuissa laitoksissa 2 486 (72 prosenttia) ja avolaitoksissa 934 (28 prosenttia). Vankilassa olevista vankeusvangeista (2 749) oli suljettuun vankilaan sijoitettu 2 060 (75 prosenttia) ja avolaitoksiin 689 (25 prosenttia).

Suuressa osassa vankiloista on nykyään jatkuvasti enemmän vankeja kuin niissä on vankipaikkoja: laitosten keskimääräinen käyttöaste oli vuonna 2003 jo 109 prosenttia. Vuonna 2001 käyttöaste oli 99 prosenttia. Avolaitoksiin on jatkuvasti ollut mahdollista sijoittaa niiden majoituspaikkamäärää vähemmän vankeja puuttuvista työ- ja toimintamahdollisuuksista ja rahoituksen vajavuudesta johtuen. Monissa laitoksissa on huomattavaa ylimajoitusta: vuoden 2003 lopussa suljetuissa vankiloissa oli noin 300 vankia yli vahvistetun paikkamäärän. Osa paikoista ei täytä vankitiloille asetettavia vähimmäisvaatimuksia ja tulee poistumaan käytöstä vanhojen laitosten perusparannusten yhteydessä.

Vankeinhoidon laadun parantamiseksi ja tulosohjauksen tehostamiseksi rangaistuslaitokset on lääninjaon pohjalta jaettu kolmeen vankeinhoitoalueeseen: Etelä-Suomen, Länsi-Suomen sekä Itä- ja Pohjois-Suomen alueeseen. Kunkin alueen toimintaa johtaa Rikosseuraamusviraston määräämä aluejohtaja. Aluejohtajien tehtäviin kuuluvat alueensa laitosten toimintojen yhteensovittaminen, toiminnallisen laadun kehittäminen ja tarkastustoiminta sekä voimavarojen tarkoituksenmukainen kohdistaminen. Myös vuosittaiset tulosneuvottelut käydään aluejohtajan johdolla vankeinhoitoalueittain.

Vankiloiden nimet muutettiin 25 päivänä helmikuuta vuonna 2000 annetulla asetuksella. Rangaistuslaitosten nimistä poistettiin keskusvankilan, lääninvankilan, varavankilan, nuorisovankilan, avovankilan ja kurssikeskuksen käsitteet. Nykyään kaikki laitokset ovat nimeltään vankiloita täydennettynä sijaintipaikan nimellä. Uudistus tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta vuonna 2001.

Vankimielisairaala on valtakunnallinen, psykiatrista hoitoa vaativille vangeille tarkoitettu laitos. Vankimielisairaalassa tehdään myös rikoksesta syytettyjen mielentilatutkimuksia. Vankimielisairaala on suljettu laitos ja toimii hallinnollisesti Rikosseuraamusviraston alaisuudessa. Sairaanhoitoon liittyvissä kysymyksissä laitos on lääninhallituksen valvonnan alainen.

Vankeinhoidon koulutuskeskus vastaa vankeinhoitoalan tutkintoon johtavasta perus- ja jatkokoulutuksesta, järjestää koulutus-, kehittämis- ja asiantuntijapalveluita sekä tuottaa julkaisuja. Vankeinhoitolaitoksen kirjasto sijaitsee koulutuskeskuksessa.

Kartta 1. Vankeinhoitolaitoksen yksiköt

KUVA PUUTTUU TOISTAISEKSI

Suljetut laitokset ja niiden lyhenteet ovat:

Hev    Helsingin vankila

Häv    Hämeenlinnan vankila

Kyv    Kylmäkosken vankila

Kev    Keravan vankila

Kov    Konnunsuon vankila

Kuv    Kuopion vankila

Miv    Mikkelin vankila

Ouv    Oulun vankila

Pev    Pelson vankila

Pyv    Pyhäselän vankila

Riv    Riihimäen vankila

Suv    Sukevan vankila

Tuv    Turun vankila

Ttv    Turun tutkintavankila

Jov    Jokelan vankila

Vav    Vaasan vankila

Vanv   Vantaan vankila

Itsenäisinä avovankiloina toimivat seuraavat laitokset:

Lav    Laukaan vankila

Nav    Naarajärven vankila

Sav    Satakunnan vankila

Sulv   Sulkavan vankila

Viv    Vilppulan vankila

Turun tutkintavankila ja Turun vankila on 1 päivänä kesäkuuta 2003 hallinnollisesti yhdistetty uudeksi Lounais-Suomen vankilaksi. Toiminta vanhoissa vankiloissa kuitenkin jatkuu, kunnes rakenteilla olevat uudet tilat valmistuvat. Uuden vankilan perustaminen Turkuun on osa Vankeinhoitolaitoksen uudisrakennus- ja perusparannusohjelmaa. Laitoksen arvioidaan valmistuvan vuoden 2006 lopulla.

Avolaitosjärjestelmä. Avolaitoksia oli keväällä 2004 yhteensä 19. Avolaitoksiin kuuluu 5 avovankilaa, 10 avovankilaosastoa sekä 4 työsiirtolaa. Avovankilat ovat itsenäisiä laitoksia, kun taas avovankilaosastot toimivat hallinnollisesti jonkin suljetun laitoksen alaisuudessa. Työsiirtolat perustetaan tiettyä työkohdetta varten. Työn valmistuttua työsiirtola joko lakkautetaan tai siirretään uuteen kohteeseen. Avolaitoksiin sijoitetaan joko työtoimintaan tai muuhun toimintaan osallistuvia henkilöitä, joiden katsotaan sopeutuvan avolaitosten suljettua laitosta vapaampiin oloihin ja joiden ei oleteta poistuvan sieltä luvatta. Avolaitosvangilta edellytetään myös sitoutumista päihteettömyyteen..

Avolaitosjärjestelmän kehitys. Avolaitosjärjestelmä otettiin käyttöön vuonna 1946, jolloin lakiin lisättiin työsiirtolaan määräämisen edellytyksiä koskevat säännökset (RTA 4 luvun 1 a §). Lainkohdan mukaan oikeusministeriö saattoi määrätä enintään yhden vuoden pituisen vankeusrangaistuksen tai sakon muuntorangaistuksen suoritettavaksi valtion työsiirtolassa. Säännöstä ei sovellettu rikoksen uusijoihin. Täytäntöönpanon sisältöä koskevat määräykset sisältyivät työsiirtoloista annettuun asetukseen (479/1947).

Vuonna 1955 perustettiin vankisiirtolajärjestelmä, josta otettiin säännös RTA 2 luvun 11 a §:ään (506/1954). Vankisiirtolat olivat progressiivisen järjestelmän ylimpään luokkaan kohonneiden vankeus- tai kuritushuonevankien rangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Samalla lievennettiin myös työsiirtolaan määräämisen edellytyksiä siten, että työsiirtolassa täytäntöön pantavaksi saatettiin määrätä enintään kahden vuoden pituinen vapausrangaistus aikaisemman yhden vuoden sijasta. Työ- ja vankisiirtoloissa tapahtuvaa täytäntöönpanoa koskevat tarkemmat määräykset annettiin asetuksilla (507/1954 ja 508/1954).

Vapautta työsiirtolassa tuli rajoittaa vain sen verran kuin hyvän järjestyksen ja työkurin ylläpitäminen vaati. Vanki sai työsiirtolassa tekemästään työstä käyvän palkan, josta ylläpitokustannuksiin pidätettiin oikeusministeriön vahvistama määrä. Käytännössä työ- ja vankisiirtolat eivät juuri eronneet toisistaan. Näkyvin ero oli se, että työsiirtoloissa vangit käyttivät omaa vaatetustaan ja vankisiirtolassa vangit käyttivät vangin vaatteita.

Eräs RTA-uudistuksen johtavista uudistuspyrkimyksistä oli avolaitostoiminnan vakinaistaminen ja lisääminen, avolaitoksissa tehtävän työn monipuolistaminen sekä avolaitostoiminnan kehittäminen. Hallituksen esityksessä todettiin avolaitosten vaativan vähemmän henkilökuntaa ja niissä saavutettavan parempia tuloksia kuin suljetuissa laitoksissa. Vankien kannalta pidettiin tärkeänä sitä, että avolaitoksissa voitiin järjestää vapaammat olot ja että työnteosta maksettiin sama palkka kuin vapaassa yhteiskunnassa.

Uudistuksen yhteydessä työsiirtoloiden ja vankisiirtoloiden välinen ero poistettiin. Avolaitoksia tuli kahta tyyppiä. Määrättyä työtä suorittavat tai muutoin lyhytaikaiseksi suunnitellut laitokset ovat työsiirtoloita, joiksi vanhat vankisiirtolatkin muutettiin. Eräät varavankilat muutettiin avovankiloiksi.

Avolaitosjärjestelmää oli hallituksen esityksen mukaan pyrittävä kehittämään siten, että suurempi osa rangaistuksista voitaisiin määrätä suoritettavaksi avolaitoksessa. Avolaitospaikkojen määrää tuli lisätä niin, että vuoden 1976 lopussa olisi yhteensä 2 300 avolaitospaikkaa.

Avolaitokseen määräämisen edellytyksiä esitettiin muutettavaksi siten, että vangin aikaisemmalla rangaistuksella ei olisi merkitystä avolaitoskelpoisuutta harkittaessa. Oikeusministeriön olisi siten määrättävä avolaitoksessa suoritettavaksi sakon muuntorangaistukset sekä enintään kahden vuoden vankeusrangaistukset, jos tuomittu ikänsä, terveydentilansa ja työkykynsä puolesta soveltuu avolaitokseen. Avolaitokseen ei kuitenkaan määrättäisi sellaisia tuomittuja, joiden ei voitaisi katsoa sopeutuvan laitoksen oloihin ja työskentelyyn aiheuttamatta haittaa järjestykselle. Hallituksen esityksessä myös edellytettiin, että luotettavaksi katsottu elinkautinen rangaistusvanki voitaisiin päästää avolaitokseen. Tämän vuoksi säännökseen esitettiin otettavaksi määräys mahdollisuudesta päästä avolaitokseen määräajaksi.

Vuonna 1978 annetulla lailla (969/78) RTA 4 luvun 21 §:ää muutettiin kuitenkin niin, että avolaitokseen määrääminen tehtiin kaikissa tapauksissa harkinnanvaraiseksi. Samalla kumottiin siirtymäsäännökseen sisältyneet uusijoita koskeneet erityiskriteerit. Muutosta perusteltiin hallituksen esityksessä sillä, ettei silloisessa taloudellisessa tilanteessa voitu osoittaa riittävästi varoja RTA-paketin avolaitosta koskeneiden säännösten voimaan saattamiseksi. Lain voimaan saattaminen olisi hallituksen esityksen mukaan edellyttänyt huomattavaa avolaitospaikkojen lisäämistä ja lisävarojen saamista vankien työllistämiseksi.

Kun avolaitokseen määrääminen vuonna 1978 säädettiin jälleen harkinnanvaraiseksi, romutettiin samalla osa RTA-uudistuksen keskeisimmistä tavoitteista. Eduskunta edellytti tosin lakia hyväksyessään, että avolaitostoiminnan kehittämistä ja laajentamista edelleenkin jatketaan.

Vuonna 1995 avolaitokseen sijoittamisen edellytykset muutettiin nykyiseen muotoonsa (laki 128/1995). Asiasta säädetään RTL:n 4 luvun 2 §:ssä, johon vuonna 2001 tehtiin vankeinhoidon organisaatiouudistuksen edellyttämät muutokset (laki 137/2001).

Vuoden 1995 muutokset aiheutuivat pääosin siitä, että tuolloin toteutetun uudistuksen yhteydessä vankien yleinen työvelvollisuus laajennettiin osallistumisvelvollisuudeksi. Tämän vuoksi myös työkykyä, ikää ja terveydentilaa koskevat avolaitokseen sijoittamisen edellytykset poistettiin. Avolaitokseen sijoittamisen edellytykseksi säädettiin soveltuvuus avolaitokseen ja sen toimintaan. Lisäksi edellytetään, ettei ole syytä olettaa tuomitun luvatta poistuvan laitoksesta. Lain perusteluiden mukaan työkykyisyys ja terveydentila avolaitokseen määräämisen edellytyksinä eivät kuitenkaan kokonaan menettäisi merkitystään, sillä soveltuvuutta voitaisiin arvioida kussakin tapauksessa avolaitoksessa järjestettävien toimintojen kannalta. Koska suuri osa avolaitoksista säilyttäisi työntekoon perustuvan erityisluonteensa, nämä kriteerit pysyivät sijoitusedellytyksinä kyseisissä laitoksissa.

Myös alentuneesti työkykyisten vankien sijoittaminen avolaitoksiin tehtiin mahdolliseksi. Hallituksen esityksen mukaan tarkoituksena oli luoda alueellisesti entistä kattavampi järjestelmä, jossa kuntoutusta tarvitsevan vangin sijoitusvankilan etäisyys hänen kotipaikkaansa ei muodostuisi kohtuuttoman pitkäksi. Muutosten tarkoituksena oli mahdollistaa vangin toimintakykyä parantavan kuntoutuksellisen toiminnan kuten päihdehuoltoon liittyvän kuntoutuksen sekä vangin sosiaalista, fyysistä ja psyykkistä kuntoa edistävien toimintojen järjestäminen avolaitoksissa. Uudistukseen liittyen kolme suljettua vankilaa muutettiin avolaitoksiksi.

2.1.2. Vankien määrä

Rikoslain kokonaisuudistuksen päälinjoja hahmotellut, vuonna 1976 mietintönsä luovuttanut rikosoikeuskomitea otti tavoitteekseen vankiluvun oleellisen pienentämisen. Vankiluku laskikin lähes yhtäjaksoisesti 1970-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen asti. Vielä vuonna 1976 oli maassamme keskimäärin yli 5 500 vankia. Kriminaalipoliittisten asiantuntijoiden lisäksi myös yleispoliittinen ilmapiiri mahdollisti rikoslainsäädännön uudistamisen komitean tavoitteen mukaisesti. Vankiluku puolittui vajaan 25 vuoden kuluessa. Kehitykseen vaikuttivat uuden rikoslainsäädännön lisäksi myös muutokset oikeuskäytännössä.

Vankiloissa oli 1 päivänä tammikuuta 2004 yhteensä 3 463 vankia. Viime vuosina vankiluku on selvästi noussut: vuoden 2003 keskivankiluku oli 3 578, mikä oli 800 vankia enemmän kuin kolme vuotta aikaisemmin.

Suomen vankiluvun kehitys vuosina 1975—2002 ilmenee kuviosta 1.

Kuvio 1. Vankiluvun vaihteluväli vuosina 1975—2002.

KUVA PUUTTUU TOISTAISEKSI

Pääosa vangeista on vankeusvankeja, jotka ovat suorittamassa tuomioistuimen heille määräämää lainvoimaista tuomiota. Tutkintavangit ovat tuomioistuimen vangitsemia henkilöitä, jotka odottavat tuomiotaan tutkintavankeudessa. Sakkovangit suorittavat sakon muuntorangaistusta.

Vankien väheneminen on kohdistunut lähinnä varkausrikoksista ja rattijuopumuksesta tuomittuihin. Varkausrikoksia koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin jo vuonna 1972. Tämän jälkeen oikeuskäytäntö alkoi vähitellen muuttua. Ehdottomien tuomioiden osuus näissä rikoksissa pieneni aina 1990-luvun lopulle saakka. Vuosituhannen taitteessa on kuitenkin tapahtunut selvä muutos. Rangaistukset ovat ankaroituneet. Ehdottomien rangaistusten osuus varkausrikoksissa aleni lakiuudistuksen jälkeisestä lähes 60 prosentista puoleen 1990-luvun puoleen väliin mennessä. Tämän jälkeen ovat rangaistukset koventuneet. Tällä hetkellä noin 40 prosenttia varkausrikoksista tuomituista saa ehdottoman rangaistuksen.

Rattijuopumusta koskeva lainsäädäntö uudistettiin vuonna 1977. Voimaan tuli niin kutsuttu "promillelaki", jossa rikoksen törkeys määriteltiin veren alkoholipitoisuuden perusteella. Törkeän rattijuopumuksen rajaksi tuli 1.5 promillea. Vankeuteen johtavat rattijuopumukset ylittävät lähes aina tämän rajan. Törkeän rattijuopumuksen rajaa alennettiin 1.2 promilleen vuonna 1994.

Lisäksi vuonna 1976 toteutettiin lakiuudistus, joka mahdollisti sakon käytön ehdollisen rangaistuksen yhteydessä. Se yhdessä promillelain kanssa alensi ehdottomien rangaistusten käyttöä liikennejuopumuksissa lähes 50 prosentista hieman yli 10 prosenttiin. Tämän jälkeen on tuomioistuinkäytäntö jonkin verran kiristynyt. Viimeisten oikeustilastojen mukaan noin joka viides oikeudessa tuomittu rattijuoppo saa ehdottoman rangaistuksen. Noin puolet näistä suoritetaan yhdyskuntapalveluna.

Väkivaltarikosten tuomioistuinkäytännössä ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Vankilukuun ja sen rakenteeseen ovat vaikuttaneet lähinnä henkirikoksista annettujen tuomioiden lisääntyminen 1990-luvulla sekä mielentila-arviointien kiristyminen. Yhä suurempi osa henkirikoksiin syyllistyneistä on tuomittu täydessä ymmärryksessä. Vähentyneesti syyntakeisten määrän pienentyessä ovat pitkät rangaistukset entisestään pidentyneet. Elinkautisvankien määrä on lisääntynyt 1990-luvun alun noin 30:stä nykyiseen 105 elinkautisvankiin.

Huumerikollisuus lisääntyi 1990-luvulla tuntuvasti, mikä näkyy myös huumerikoksista tuomittujen vankien määrän kasvusta vankiloissa. Toukokuun 1 päivänä 2003 vankiloissa oli 496 huumerikos päärikoksena tuomittua. Lisäksi tutkintavangeista 106 oli syytteessä huumerikoksesta. Ulkomaalaisista vangeista on huomattavan suuri osuus huumerikoksesta päärikoksena tuomittuja, noin 60 prosenttia. Kaikista vankeusvangeista runsaalla 17 prosentilla on päärikoksena huumerikos.

Kuvioissa 2 esitetään vankien päärikokset vuosina 1985—2003.

Kuvio 2. Vankien päärikos vuosina 1985-1995 (1.10.) ja 2000-2003 (1.5.).

KUVA PUUTTUU TOISTAISEKSI

Naisten ja nuorten vankien määrissä ei ole tapahtunut suuria muutoksia. Naiset on tuomittu lähinnä väkivalta- tai huumerikoksista, nuoret puolestaan omaisuusrikoksista. Naisia on vangeista noin 6 prosenttia. Vuonna 2003 vajaat 4 prosenttia vangeista oli alle 21-vuotiaita nuoria.

Viime vuosina ulkomaalaisten vankien määrä on noussut. Vielä vuonna 1988 ulkomaalaisia vankeja oli keskimäärin vain 11. Vuonna 1994 luku oli 55 ja vuonna 2003 306 jo 306. Vankiloissa oli 15 päivänä marraskuuta 2004 ulkomaalaisia vankeja 260. Ulkomaalaisten vankien osuus Suomessa on kuitenkin edelleen alhainen (noin 8 prosenttia vankiluvusta) verrattuna esimerkiksi muihin pohjoismaihin (osuus 15–25 prosenttia).

Asteittain 1990-luvun alkupuolella käyttöön otettu yhdyskuntapalvelu on vaikuttanut vankilukuun merkittävästi. Viime vuosina on päivittäin yhdyskuntapalvelua suorittavia ollut 1200—1300 henkilöä. Määrä on kuitenkin jonkin verran vähentynyt ja yhdyskuntapalvelun käyttö näyttää vakiintuvan noin 1000 henkilöön. Vuonna 2001 yhdyskuntapalvelun käyttöaste oli noin 35 prosenttia, kun se vuonna 1998 oli vielä noin 43 prosenttia. Käyttöasteella tarkoitetaan yhdyskuntapalvelutuomioiden osuutta sellaisista ehdottomista vankeusrangaistuksista, jotka rangaistuksen pituuden ja rikoksen puolesta olisi voitu muuntaa yhdyskuntapalveluksi.

Yhdyskuntapalveluun määrääminen on jossakin määrin korvannut ehdollista rangaistusta. Sen vankilukua pienentävä vaikutus on ollut noin 400—500 vankia.

Vankien määrä on kääntynyt viime vuosina kasvuun. Syynä ovat lähinnä olleet muutokset seuraamusvalinnoissa. Rikollisuustilastoissa ei ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta ehdottomien rangaistusten osuus on lisääntynyt etenkin varkausrikoksissa. Myös väkivalta- sekä liikennejuopumusrikoksissa tuomitaan entistä useammin ehdottomia vankeustuomioita. Lisäksi lainsäädännössä on tapahtunut joukko uudistuksia, joiden vaikutuksesta vankiluku on kasvanut. Lähivuosina on odotettavissa lisää samansuuntaisia uudistuksia. Toisaalta vireillä on lainvalmistelua, jolla voitaisiin vankeus osittain tai kokonaan korvata vapaudessa tapahtuvin seuraamuksin.

Vankilukuun ovat pitkällä aikavälillä yleensä vaikuttaneet ensi kertaa vankilaan joutuneiden ja nuorten vankien määrissä tapahtuneet muutokset. Ensikertaisista vangeista tulee mahdollisesti uusijoita ja nuoret vangit, joilla on suuri uusimistodennäköisyys, ovat Suomen lisäksi myös muissa maissa hyvä tulevan vankiluvun ennuste. Vankiluvun suurentuminen ei viime aikoina ole kuitenkaan johtunut näistä vankiluvun rakenteellisista tekijöistä, koska vankeusrangaistusten käyttö on lisääntynyt yleisesti kaikissa ikä- ja rikosryhmissä.

Kuvio 3 kertoo ehdottomien vankeusrangaistusten vuosittaisen määrän ja prosenttiosuuden kaikista alioikeuksissa annetuista tuomioista vuosina 1985—2002.

Kuvio 3. Ehdottomat vankeusrangaistukset ja niiden prosentuaalinen osuus kaikista vankeusrangaistuksista vuosina 1985—2002.

KUVA PUUTTUU TOISTAISEKSI

2.1.3. Vankien taustatietoja

Vankiluvun kehitys on vuodesta 2000 lähtien kääntynyt kasvuun. Vuonna 2000 vankien päivittäinen keskimäärä oli 2 855 eli se kasvoi runsaalla sadalla vuodesta 1999 (2 743). Vuonna 2001 kasvu edelleen jatkui, vuoden keskimääräinen vankiluku oli 3 135. Vuoden 2002 keskimääräinen vankiluku oli jo 3 434 ja vuonna 2003 vastaavasti 3 578. Varsinkin sakkovankien ja lyhyen tuomion saaneiden osuus kaikista vangeista on lisääntynyt. Tutkintavankien määrä on noussut erityisen voimakkaasti.

Kaikista vapautuneista 54 prosenttia palaa vankilaan. Rikosseuraamusvirastossa tehty tutkimus käsitti kaikki vuonna 1993—2001 vankeusrangaistuksen saaneet ja vankilasta vapautuneet. Rikosseuraamusviraston keskusvankirekisteristä poimittu aineisto käsittää 100 000 vankilakautta ja 30 000 henkilöä.

Vankilasta vuosina 1993–1997 vapautuneista ensikertalaisista uuden ehdottoman vankeustuomion sai 40 prosenttia. Neljännes heistä palasi vankilaan ilman uutta rikosta suorittamaan tuomiota, joka ei ole ollut lainvoimainen ensimmäisen vankeusrangaistuksen aikana.

Miehet uusivat naisia ja nuoret vanhoja useammin. Ensi kertaa vankilassa olleet uusivat harvemmin kuin vankilatuomion jo vähintään kaksi kertaa saaneet. Alle 18-vuotiaina vapautuneista vankilaan joutui uudestaan 85—95 prosenttia. Tämän ikäryhmän koko on kuitenkin pieni. Korkein uusimisriski oli ryöstöistä ja omaisuusrikoksista tuomituilla ja alhaisin henki- ja seksuaalirikoksista tuomituilla. Uusijoiden osuus kasvaa vankilakertaisuuden myötä. Vankilakierteeseen joutuneista noin kaksi kolmesta palaa takaisin vankilaan kolmen vuoden sisällä vapautumisestaan.

Vankilakierteeseen joutuu sadasta vankilasta vapautuneesta ensikertalaisesta muutama. Yleinen käsitys vankilakierteeseen joutumisen suuresta todennäköisyydestä on tämän tutkimuksen valossa väärä ja perustuu siihen, että vankiloissa olevista vangeista suurin osa on monta kertaa vankilaan palanneita. Todennäköisyydestä saa virheellisen käsityksen, jos uusiminen lasketaan vain niistä, jotka ovat tietyllä hetkellä vankilassa.

Vankilakierteeseen jääneet vangit ovat erityinen haaste sekä viranomaisille että laajemmin yhteiskunnalle: he ovat aikuisväestömme sairain, köyhin ja syrjäytynein väestönosa. Heistäkin silti noin joka kolmas jää jokaisen uuden vankilajakson suoritettuaan pysyvästi vapauteen. Vapaudessa pysymisen todennäköisyys on erityisen suuri niiden kohdalla, jotka pysyttäytyvät irti päihteistä.

Vapautuneiden vankien muuta väestöä huomattavasti korkeampi kuolleisuusaste selittää vankilakierteen katkeamisen vain osittain. Keskusvankirekisterin mukaan vuoden 1991 jälkeen vankilatuomion oli Suomessa suorittanut 13 340 sellaista henkilöä, jotka olivat väestörekisterin verrannusajon aikaan (1.3.2002) elossa ja jotka ovat olleet vapaudessa jo vähintään viisi vuotta, eivätkä siksi enää todennäköisesti palaa enää vankilaan.

Pitkäaikaisvankien määrä on suuri, sillä nykyisin noin joka viides vanki viipyy vankilassa vähintään neljä vuotta. Syynä ovat muun muassa törkeiden huumausainerikosten lisääntyminen ja muuttunut syyntakeisuuskäytäntö. Yhä useampi rikollinen tuomitaan täydessä ymmärryksessä olevana ja tämä pidentää erityisesti pitkiä tuomioita.

Iältään vangit ovat keskimäärin 34-vuotiaita. Vuonna 2003 tehdyn selvityksen mukaan ennen vankilaan tuloa työssä tai opiskelemassa oli käynyt 17 prosenttia vangeista, muut saivat toimeentulonsa erilaisina tulonsiirtoina. Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluvat myös eläkeläiset (noin 10 prosenttia). Noin 40 prosentilla vangeista on takanaan säännöllinen työhistoria, noin 15 prosentilla ei ole minkäänlaista työkokemusta. Ennen vankilaan tuloa vailla vakituista asuntoa oli 36 prosenttia vangeista.

Vankien ongelmana on lisäksi heikko ammatillinen ja yleissivistävä koulutus. Kolmanneksella vangeista on ammattitutkinto, noin viidesosalla koulutuksena on ammatillinen kurssi tai kursseja ja noin puolella vangeista ei ole minkäänlaista ammatillista koulutusta. Vankien yleissivistävänä peruskoulutuksena on useimmiten peruskoulu (72 prosentilla vangeista) tai kansakoulu (18 prosentilla vangeista), lukion on suorittanut ainoastaan vajaat 3 prosenttia vangeista. Noin 7 prosenttia vangeista ei ole suorittanut oppivelvollisuuden edellyttämää peruskoulua.

Myös kasvuolosuhteet ovat usein olleet ongelmalliset. Lapsuuden tausta on vaikea tai erittäin vaikea 31 prosentilla vangeista. Lapsuuden tausta on sitä vaikeampi, mitä useampikertaisesta rikoksentekijästä on kysymys. Sosiaaliset sidokset siviilissä ovat niukat tai olemattomat 23 prosentilla vangeista. Vaikea tai erittäin vaikea mielenterveyshistoria arvioidaan olevan 22 prosentilla ja vaikea tai erittäin vaikea päihdeongelma 76 prosentilla vangeista. Vapautuneiden vankien keskimääräinen kuolinikä on 45 vuotta.

Erityisesti päihdeongelmien määrä vankiloissa on lisääntynyt. Vuonna 2003 tehdyn selvityksen mukaan joskus huumeita suonensisäisesti käyttäneitä oli lähes puolet vangeista. Suonensisäisten huumeiden käytön lisääntyminen ilmenee myös HIV-tartunnan saaneiden vankien määrän lisääntymisenä. Ennen vuotta 1997 HIV-tartuntoja havaittiin yksi tai ei yhtään tapausta vuosittain. Vuonna 1998 uusia HIV-tartuntoja ilmeni kuusi ja seuraavana vuonna 33. Vuonna 2000 todettiin 14 ja vuonna 2001 12 uutta tartuntaa. Pahin tilanne näyttää olevan taittumassa, sillä vuonna 2003 uusia tartuntoja löytyi vain kolme. Huippuvuoden 1999 HIV-positiivisten määrä oli kaksi prosenttia testatuista. Vuonna 2001 positiivisia oli 0,8 prosenttia ja vuonna 2003 vain 0,2 prosenttia testatuista.

Rikosseuraamusvirasto asetti keväällä 2002 työryhmän selvittämään vankien terveydenhuollon nykytilaa ja kehittämistarpeita. Työryhmän asettamiseen vaikutti vankien terveydentilassa viime aikoina tapahtunut heikentyminen. Joulukuun 31 päivänä 2002 luovuttamassaan raportissa (Rikosseuraamusviraston monisteita 1/2003) työryhmä esittää huolensa siitä, että syrjäytyneisyyteen liittyvät vakavat terveydenhuolto-ongelmat ovat entistä enemmän langenneet vankeinhoidon terveydenhuollon hoidettaviksi. Tilanne on kriisiytynyt sekä vankien lisääntyneen sairastavuuden, vankien määrän että hoitohenkilökunnan vähäisyyden vuoksi.

Raportissa on yhden päivän poikkileikkausselvityksellä kartoitettu potilasasiakirjamerkintöihin kirjattua vankien sairastavuutta. Vähintään joka neljännellä vangilla on selvityksen mukaan C-hepatiitti eli virusperäinen maksatulehdus, joka leviää lähinnä suonensisäisten huumeiden käytöllä. Noin 46 prosentilla vangeista on sairauden asteinen huumeriippuvuus. Alkoholiriippuvaisia ja vankilassa psykiatrista hoitoa tarvitsevia on selvityksen mukaan yhtä paljon, noin 39 prosenttia vangeista. Työryhmän mukaan on myös selviä viitteitä yleistyneestä mielisairaiden potilaiden ajautumisesta vankiloihin.

2.1.4. Laki rangaistusten täytäntöönpanosta

Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset

Vankeusrangaistuksen ja sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset ovat nykyään rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 1 luvussa (128/1995), johon ne siirrettiin lähes muutoksitta vankeinhoitoasetuksesta vuonna 1995 tehdyn uudistuksen yhteydessä. RTL:n 1 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on pantava täytäntöön siten, ettei se tarpeettomasti vaikeuta vaan mahdollisuuksien mukaan edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Vastaavasti vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja on mahdollisuuksien mukaan ehkäistävä. Lain 3 §:ssä on ilmaistu tärkeä normaalisuuden periaate, jonka mukaan rangaistuslaitoksen olot on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä vastaamaan yhteiskunnassa yleensä vallitsevia elinoloja. Täytäntöönpano on myös järjestettävä siten, että rangaistuksena on pelkästään vapaudenmenetys. Muita rajoituksia voidaan käyttää siinä määrin kuin laitoksessa pitämisen varmuus ja laitoksen järjestys vaativat.

Vankien ihmisarvoisen ja humaanin kohtelun periaate on ilmaistu lain 1 luvun 5 §:ssä. Vankeja on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja heidän ihmisarvoaan kunnioittaen. Vankeja ei saa perusteettomasti asettaa keskenään eri asemaan rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen tai terveydentilan taikka uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muuhun näihin rinnastettavan seikan perusteella. Nuorelle rikoksentekijälle tuomittua rangaistusta täytäntöönpantaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota vangin iästä ja kehitysvaiheesta johtuviin erityistarpeisiin. Vankia on lain 1 luvun 6 §:n mukaan kuultava asumista ja työhön tai muuhun toimintaan sijoittamista sekä muuta hänen kohteluaan koskevaa tärkeää päätöstä tehtäessä.

Rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäys

Säännökset rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämisestä ovat RTL:n 2 luvun 1 b—d §:ssä. Rangaistuksen täytäntöönpanoa voidaan lykätä terveydellisistä, sosiaalisista ja taloudellisista syistä. Täytäntöönpanon lykkäämistä koskevia säännöksiä on viimeksi laajamittaisesti uudistettu vuonna 1990 (555/1990).

Rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämisestä terveydellisin perustein säädetään lain 2 luvun 1 b §:ssä (137/2001). Jos tuomittu on vakavan sairauden tai vaikean vamman takia sellaisessa tilassa, että hänen hoitonsa vaarantuisi rangaistuslaitokseen toimittamisesta, taikka mielisairas, Rikosseuraamusviraston on lykättävä rangaistuksen täytäntöönpanon aloittamista, kunnes tuomittu on toipunut. Lykkäystä voidaan myöntää sekä vankeusrangaistuksen että sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoon, eikä lykkäyksen pituudelle ole asetettu laissa enimmäisrajaa. Jos henkilö kuitenkin jo on rangaistus- tai pakkolaitoksessa taikka vankeinhoitoviranomaisten toimesta laitoksen ulkopuolella hoidettavana, kun rangaistuksen täytäntöönpano voisi alkaa, rangaistus saadaan panna täytäntöön.

Lykkäystä voidaan myöntää myös tuomitun raskauden vuoksi. RTL:n 2 luvun 1 b §:n mukaan Rikosseuraamusvirasto voi määrätä vankeus- tai sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanon lykkäytymään, kunnes synnytys ja siitä toipuminen on tapahtunut.

Sosiaalisiin ja taloudellisiin syihin perustuvasta lykkäyksestä säädetään lain 2 luvun 1 c §:ssä. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa voidaan lykätä, jos välittömästi tapahtuva täytäntöönpano aiheuttaisi poikkeuksellisia ja huomattavia menetyksiä tai vaikeuksia tuomitulle, hänen perheelleen, työnantajalle tai yhteiskunnalle. Laissa menetyksiä ja vaikeuksia ei ole yksityiskohtaisesti määritelty. Kysymykseen saattavat tulla esimerkiksi keskeneräinen opiskelu, työasiat tai erilaiset taloudelliset, sosiaaliset tai inhimilliset syyt. Lykkääminen edellyttää tuomitun hakemusta tai suostumusta.

Lykkäystä ei saa RTL:n 2 luvun 1 c §:n mukaan myöntää, jos tuomittu on asian vuoksi vangittuna tai on perusteltua aihetta olettaa hänen pakoilevan täytäntöönpanoa taikka jos rangaistuksen välitöntä täytäntöönpanoa puoltavat näkökohdat eivät ole haittavaikutuksiin verrattuina olennaisesti merkittävämmät.

Sosiaalisilla ja taloudellisilla perusteilla enintään yhden vuoden lykkäyksen vankeusrangaistukseen myöntää lain 2 luvun 1 d §:n (137/2001) mukaan täytäntöönpanoviranomaisena toimiva ulosottomies. Rikosseuraamusvirasto voi tämän jälkeen lykätä vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon aloittamista enintään yhdellä vuodella kerrallaan, jos se on yleisen edun mukaista.

Sakon muuntorangaistuksen lykkäämisessä toimivalta on vain ulosottomiehellä. Ulosottomies voi lykätä muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa enintään kolmella kuukaudella. Ulosottomiestä koskevat määräajat lasketaan siitä, kun täytäntöönpanokirja on saapunut ulosottomiehelle tai kun muuntorangaistuksen täytäntöönpanon este on lakannut.

Jollei ulosottomies ole myöntänyt lykkäystä täytäntöönpanoon, kielteinen päätös tulee alistaa Rikosseuraamusviraston ratkaistavaksi. Jos myönnetään anottua lyhyempi, alle kolmen kuukauden lykkäys, päätös tulee myös alistaa. Kielteistä päätöstä ei kuitenkaan alisteta, jos: 1) lykkäyksen hakija ei pyynnöstä huolimatta ole esittänyt selvitystä hakemuksessa mainitsemistaan perusteista; 2) lykkäyshakemuksessa mainitut perusteet ovat ilmeisen totuudenvastaisia; 3) hakija on syyllistynyt uusiin rikoksiin tai on perusteltua aihetta olettaa hänen pakoilevan täytäntöönpanoa; 4) hakija on asian vuoksi vangittuna; tai 5) Rikosseuraamusvirasto on muusta perustellusta syystä päättänyt, ettei vankeusrangaistuksen lykkäyshakemusta koskevia päätöksiä tarvitse alistaa.

Lain 2 luvun 1 c §:n mukaan täytäntöönpanon lykkäys on peruutettava, jos sen myöntämisen jälkeen ilmenee paon vaara tai jos lykkäyksen edellytyksiä ei muutoin enää ole olemassa. Täytäntöönpanon lykkäyksen peruuttamisesta päättää lykkäyksen myöntänyt viranomainen.

Lain 2 luvun 1 d §:ssä säädetään, että rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäystä tai lykkäyksen peruuttamista koskevaan päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.

Sakon muuntorangaistusta koskevan 2 luvun 1 e §:n (595/1977) mukaan sakon muuntorangaistusta ei saa panna täytäntöön sinä aikana, kun sakotettu on päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjien huollosta annettujen säännösten nojalla hoidettavana huoltolassa tai muussa vastaavassa hoitolaitoksessa. Sakotetun pyynnöstä ulosottomiehen on lykättävä muuntorangaistuksen täytäntöönpanon alkamista siihen saakka, kunnes kolme kuukautta on kulunut sakotetun päästämisestä laitoksesta. Täytäntöönpanoon saadaan kuitenkin ryhtyä, jos on ilmeistä, että sakotettu on hakeutunut hoitolaitokseen välttääkseen muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa tai että sakotettu ei tule täytäntöönpanon lykkäyksestä huolimatta maksamaan sakkoaan tai jos muuntorangaistuksen täytäntöönpanoon on erittäin painavia syitä. Vastaavia säännöksiä on sovellettava lastensuojelua koskevan lainsäädännön nojalla lastensuojelulaitokseen sijoitettuun henkilöön.

Lisäksi yksityishenkilöiden velkajärjestelystä annetun lain (57/1993) 18 §:n 3 momentin perusteella sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoon ei saa ryhtyä, kun velkajärjestely on alkanut. Lain 40 §:n mukaan myöskään maksuohjelman keston aikana ei saa ryhtyä sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoon.

Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta annetun asetuksen 10 §:n (447/1975) mukaan vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa ei saa lykätä, jos tuomittu on jo aloittanut rangaistuksensa suorittamisen rangaistuslaitoksessa. Sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa voidaan kuitenkin vielä vankilassa lykätä. Lykkäyksestä sakon maksamista varten vankilassa säädetään RTL:n 2 luvun 1 d §:ssä. Jos vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten tai tutkintavangiksi rangaistuslaitokseen tulevalla on suoritettavanaan muuntorangaistus tai jos muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa varten sinne tulevan suoritettavana on toinen muuntorangaistus tai rangaistuslaitoksessa olevan vangin suoritettavaksi tulee muuntorangaistus, rangaistuslaitoksen johtaja saa sakon maksamista varten lykätä suoritettavan muuntorangaistuksen täytäntöönpanon alkamista enintään kahdella kuukaudella täytäntöönpanokirjan saapumisesta rangaistuslaitokseen. Lykkäystä ei saa kuitenkaan myöntää pitemmäksi ajaksi kuin että sanotun muuntorangaistuksen täytäntöönpano voidaan aloittaa ennen kuin vanki pääsee rangaistuslaitoksesta.

Sakon muuntorangaistuksen lykkääminen vankilassa liittyy RTL:n 2 luvun 1 a §:n (703/1991) säännökseen, jonka mukaan silloin kun vankeusrangaistus ja sakon muuntorangaistus ovat täytäntöönpantavana, tuomitun katsotaan ensin suorittavan muuntorangaistuksen. Jos muuntorangaistusta ei sakon maksamista varten vankilassa lykättäisi, se tulisi ensiksi täytäntöönpantavaksi.

Lisäksi RTL:n 2 luvun 1 d §:n mukaan rangaistuslaitokseen muuntorangaistuksen täytäntöönpanoa varten saapuneella on oikeus maksaa muunnetuista sakoista maksamatta oleva koko rahamäärä vielä saapumispäivän jälkeisenä viitenä sellaisena arkipäivänä, jona valtion virastoissa yleensä työskennellään. Jos täytäntöönpantavana on useampia muuntorangaistuksia, sakotetulla on oikeus maksaa sakkonsa yhdenkin muuntorangaistuksen osalta. Rahamäärän maksamalla tuomittu vapautuu kysymyksessä olevaa muuntorangaistusta enemmälti suorittamasta.

Lykkäysten määrä. Täytäntöönpanon lykkäämistä koskevat menettelysäännökset uudistettiin vuonna 1990 (555/1990). Tuolloin päätösvaltaa siirrettiin vankeinhoito-osastolta ulosottoviranomaisille. Aikaisemmin täytäntöönpanon lykkäykset myönsi yleensä vankeinhoito-osasto ja ulosottoviranomaiset saattoivat myöntää vain lyhyitä, alle kolmen kuukauden lykkäyksiä.

Uudistuksen syynä oli vankeinhoito-osastoon tulevien lykkäyshakemusten suuri määrä ja käsittelyn hitaus. Päätöksenteon katsottiin tapahtuvan tarpeettoman korkealla tasolla, etäällä lykkäystä hakevasta kansalaisesta.

Vuoden 1990 lainmuutoksen jälkeen ulosottoviranomaiset voivat myöntää sosiaalisin perustein enintään yhden vuoden lykkäyksen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon. Lykkäys terveydellisillä perusteilla, tuomitun sairauden tai raskauden vuoksi jäi kuitenkin vankeinhoito-osaston päätösvaltaan. Lykkäyspäätöksiin ei vuoden 1990 uudistuksessa tullut muutoksenhakumahdollisuutta. Sen sijaan luotiin järjestelmä, jonka mukaan ulosottoviranomaisten oli yleensä alistettava kielteiset päätöksensä vankeinhoito-osaston ratkaistavaksi.

Vuonna 2000 ulosottopiireissä käsiteltiin yhteensä 1 253 lykkäyshakemusta. Näistä 766 tapauksessa lykkäystä myönnettiin. Myönnetyistä lykkäyksistä hieman alle puolet (369 kappaletta) oli pituudeltaan enintään kolme kuukautta. Vankeinhoito-osastolle alistettiin vuonna 2000 yhteensä 397 lykkäyshakemusta. Vankeinhoito-osasto vahvisti ulosottoviranomaisten tekemät päätökset yhtä päätöstä lukuun ottamatta. Ulosottoviranomaiset peruuttivat 28 myönnettyä lykkäystä.

Vuonna 2002 Rikosseuraamusvirasto käsitteli 1 025 lykkäyshakemusta. Niistä Rikosseuraamusvirastolle alistettuja, ulosottoviranomaisten kielteisiä tai anottuja lyhyempinä myönnettyjä päätöksiä oli 580, terveydellisin syin haettuja lykkäyksiä 393, vankeinhoito-osaston toimivallassa olevia, yli vuosi sitten täytäntöönpanoon lähteneitä päätöksiä 37 ja muita päätöksiä 15 (peruutettu myönnetty lykkäys).

Rangaistusajan alkaminen ja laskeminen

Rangaistusajan alkaminen. Rangaistusajan alkamista koskevat pääsäännöt ovat RTL:n 2 luvun 2 §:ssä (302/1971). Jos tuomittu ei ole asian takia vangittuna, rangaistus luetaan alkavaksi sinä päivänä, jona hän menettää vapautensa rangaistuksen täytäntöönpanoa varten taikka hänen muusta syystä tapahtunut vapaudenmenetyksensä jatkuu vain hänen toimittamisekseen rangaistuslaitokseen tai, jos hän jo muusta syystä on rangaistuslaitoksessa, tuomio tulee täytäntöönpanokelpoiseksi.

Jos tuomittu on asian takia vangittuna, rangaistusaika luetaan alkavaksi sinä päivänä, jona täytäntöönpanon perusteena oleva tuomio on julistettu tai annettu. Jos tuomittu vangituksi määräämisen perusteella menettää vapautensa myöhemmin kuin edellä tarkoitettuna rangaistusajan laskemisen ajankohtana, rangaistusaika luetaan alkavaksi sinä päivänä, jona vapaudenmenetys tapahtuu.

Vangittuna olevan täytäntöönpanon aloittamisesta hänen suostumuksellaan säädetään RTL:n 2 luvun 1 §:ssä (612/1974). Jos tuomittu on asian takia vangittuna ja tyytyy tuomioon siltä osin kuin hänet on tuomittu vankeusrangaistukseen tai muuten määrätty suorittamaan vankeusrangaistusta, saadaan rangaistuksen täytäntöönpano hänen suostumuksellaan aloittaa heti, vaikka tuomittu muilta osin tai toinen asianosainen valittaa tuomiosta. Aika, jonka tuomittu on ennen lainvoimaisen tuomion täytäntöönpantavaksi tulemista suorittanut rangaistusta, on tällöin luettava hänen hyväkseen.

Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanosta annetun asetuksen 6 §:n mukaan vangitun tulee kahden todistajan läsnä ollessa ilmoittaa rangaistuslaitoksen johtajalle tyytymisestä täytäntöönpanoon. Tästä on tehtävä merkintä täytäntöönpanokirjaan.

Rangaistusajan laskeminen. Rangaistusajan laskemista koskeva pääsääntö on RTL:n 2 luvun 2 §:ssä. Määräaikaisen vankeusrangaistuksen aika lasketaan vuosien ja kuukausien osalta kalenteriajan mukaan. Tuomioon mahdollisesti sisältyvät päivät lisätään näin saatuun aikaan. Täysin päivin tuomittu vankeusrangaistus muunnetaan kuukausiksi siten, että kolmekymmentä päivää luetaan yhdeksi kuukaudeksi. Sakon muuntorangaistuksen aika lasketaan aina päiväluvun mukaan.

Jos vankeusrangaistuksen aika on määrätty vuosin ja kuukausin, tuomittu päästetään vapaaksi sinä päivänä, joka numerolleen vastaa sitä, josta ajan laskeminen alkaa, taikka, jos vastaavaa numeroa ei ole siinä kuukaudessa, johon laskeminen päättyy, kuukauden viimeisenä päivänä.

RTL:n 2 luvun 3 §:ssä (137/2001) säädetään vangin syyttä tapahtuneesta rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäytymisestä. Jos rangaistuksen täytäntöönpanon alkaminen on viivästynyt tai täytäntöönpano keskeytynyt vangin syyttä, Rikosseuraamusviraston tai, sen antamien ohjeiden mukaan, rangaistuslaitoksen johtajan on määrättävä, onko tähän kulunut aika kokonaan, osaksi tai lainkaan luettava rangaistusajaksi.

Jos vanki karkaa, RTL:n 2 luvun 3 c §:n mukaan karkaamispäivää ei lueta rangaistusajaksi ja rangaistusaika jatkuu kiinniottopäivää seuraavasta päivästä. Lain 4 luvun 7 §:n (580/2001) mukaan samaa säännöstä sovelletaan myös avolaitoksesta luvatta poistumiseen. Poistumis-, siviilityö- ja opintolupien rangaistusajaksi laskemisessa noudatetaan vastaavaa periaatetta. Poistumisluvan rangaistusajaksi laskemisesta säädetään RTL:n 2 luvun 3 b §:ssä, siviilityöluvan rangaistusajaksi laskemisesta RTL:n 3 luvun 6 §:n 3 momentissa (580/2001) ja opintoluvan rangaistusajaksi laskemisesta 3 luvun 8 §:n 3 momentissa (580/2001). Jos vanki ei palaa rangaistuslaitokseen lupaehdoissa määrättynä päivänä, määrätyn päivän ja todellisen paluupäivän tai kiinniottopäivän välistä aikaa ei lueta rangaistusajaksi mainitut päivät mukaan lukien.

Rangaistusten yhteenlaskemisesta säädetään RTL:n 2 luvun 1 a §:ssä (703/1991). Jos tuomitun on rangaistuslaitoksessa samalla kertaa suoritettava useampia määräaikaisia vankeusrangaistuksia, joita ei ole toisiinsa yhdistettävä tai joista ei ole muodostettava yhteistä vankeusrangaistusta, ja niiden ohella tai erikseen sakon muuntorangaistuksia, rangaistuslaitoksen johtajan on laskettava ne yhteen täysin määrin. Määräaikaisen vankeusrangaistuksen yhteenlaskettu aika ei saa olla pitempi kuin kaksikymmentä vuotta eikä sakon muuntorangaistuksen pitempi kuin satakaksikymmentä päivää. Kun vankeusrangaistus ja sakon muuntorangaistus on laskettu yhteen, tuomitun on katsottava ensin suorittavan muuntorangaistuksen.

RTL:n 2 luvun 1 a §:n mukaan elinkautinen vankeusrangaistus käsittää kaikki vankeusrangaistukset, sakon muuntorangaistukset ja arestirangaistukset.

Jos täytäntöönpantavana on yhdistetty tai yhteinen vankeusrangaistus, johon sisältyvä rangaistus on ollut aikaisemmin täytäntöönpantavana, tai tuomitun vastapuolen muutoksenhakuvaatimuksen perusteella pidentynyt rangaistus, joka on aikaisemmin ollut täytäntöönpantavana silloisen tuomion perusteella lyhyempänä, suoritettava rangaistus on täytäntöönpantavana olevan ja aikaisemmin täytäntöönpantavana olleen rangaistuksen erotus.

RTL:n 2 luvun 2 a §:ssä (158/1976) säädetään tutkintavankeusajan vähentämisestä. Lainkohdan mukaan rikoslain 3 luvun 11 §:ssä tarkoitettu vapaudenmenetystä vastaava vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Jos tuomittu on päätöksessä mainittuna kalenteriaikana suorittanut vankeusrangaistusta tai sakon muuntorangaistusta, vähennystä ei tältä ajalta lasketa.

Saapuminen ja sijoittaminen rangaistuslaitokseen

Rangaistuslaitokset. Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 1 luvun 2 §:n (135/2001) mukaan rangaistuslaitoksia ovat vankilat, avolaitokset ja nuorisovankilat. Avolaitoksina toimivat avovankilat, työsiirtolat ja muut rangaistuslaitokset tai niiden osastot, jotka Rikosseuraamusvirasto on määrännyt toimimaan avolaitoksina. Rangaistusten täytäntöönpanon hallinnosta annetun valtioneuvoston asetuksen (275/2001) 16 §:n mukaan Vankeinhoitolaitokseen kuuluu suljettuja laitoksia, avolaitoksia ja sairaalayksiköitä.

Rangaistuslaitoksista ja niiden nimistä on säädetty asetuksella rangaistuslaitoksen nimien muuttamisesta (248/2001), joka tuli voimaan 1 päivänä tammikuuta 2001.

Vankeusrangaistuksen suorittaminen voi alkaa siten, että tutkintavankeudessa olevan henkilön saama tuomio muuttuu täytäntöönpanokelpoiseksi, jolloin rangaistuslaitoksessa jo oleva tutkintavanki muuttuu vankeusvangiksi ja alkaa suorittaa vankeusrangaistustaan. Tällöin vanki siirretään sijoitusvankilaan suorittamaan rangaistustaan. Tätä yleisempää on kuitenkin se, että vankeusrangaistukseen tuomittu tulee suorittamaan vankeusrangaistusta vapaudesta. Suoraan vapaudesta saapuvan henkilön vankeusrangaistuksen suorittaminen alkaa pääsääntöisesti siten, että vanki ilmoittautuu vankeusrangaistusta suorittamaan alitäytäntöönpanijana toimivan kihlakunnanvoudin antaman täytäntöönpanomääräyksen (suljetut laitokset) tai Rikosseuraamusviraston antaman avolaitosmääräyksen (avolaitokset) perusteella. Paikallisena ulosottoviranomaisena voi valtioneuvoston yleisistunnon tekemän päätöksen perusteella toimia myös nimismies.

Joulukuussa 2002 aloitetun käytännön mukaan alitäytäntöönpanijan esitys avolaitokseen sijoittamisesta tehdään kunkin alueen sijoittajayksikölle, joka arvioi vangin soveltuvuuden avolaitokseen ennen päätöksen vahvistamista Rikosseuraamusvirastossa.

Vankeusrangaistuksen suorittaminen voi alkaa myös etsintäkuulutuksen nojalla tehdyn kiinniottamisen nojalla, jolloin poliisi toimittaa tuomitun vankeusrangaistusta suorittamaan.

Yleisperiaatteet. Yleissäännökset vangin sijoittamisessa huomioon otettavista periaatteista ovat RTL:n 3 luvun 2 §:ssä. Vankeja sijoitettaessa on otettava huomioon kotipaikka, ikä, terveydentila, oletettava sopeutuminen laitoksen olosuhteisiin, ammattitaito ja työkyky, ammattikoulutuksen ja muun opetuksen tarve sekä muut yksilölliset ominaisuudet. Miehet ja naiset on pidettävä eri asunto-osastoissa ja mahdollisuuksien mukaan eri laitoksissa.

Lakia täydentää vankeinhoitoasetuksen 3 §, jossa säädetään kotipaikan läheisyyden periaatteesta. Vangit on mahdollisuuksien mukaan sijoitettava rangaistuslaitoksiin siten, että heidän yhteytensä omaisiin eivät kohtuuttomasti vaikeudu. Vangit on lisäksi sijoitettava niin, että heille voidaan järjestää sopivaa toimintaa sekä heidän tarvitsemaansa hoitoa. Sijoittamisessa on lisäksi otettava huomioon vankien yksilölliset ominaisuudet sekä heidän sukupuolensa ja ikänsä, henkinen ja ruumiillinen tilansa, kykynsä ja taipumuksensa samoin kuin rangaistuslaitokseen joutumisen syy sekä suoritettavan rangaistuksen pituus. Oikeusministeriö on vahvistanut vankien rangaistuslaitoksiin sijoittamista koskevan yleisohjeen (4/011/2000), joka sisältää yksityiskohtaiset määräykset vankien laitoksiin sijoittamisesta.

Sijoittaminen avolaitokseen. Suoraan vapaudesta tapahtuvasta avolaitokseen sijoittamisesta säädetään RTL:n 4 luvun 2 §:ssä (137/2001). Rikosseuraamusvirasto voi määrätä sakon muuntorangaistuksen ja enintään kahden vuoden pituisen yhdestä tai useammasta rikoksesta tuomitun vankeusrangaistuksen ja sellaiseen rangaistukseen yhteenlasketun sakon muuntorangaistuksen suoritettavaksi avolaitoksessa. Edellytyksenä avolaitokseen sijoittamiselle on, että tuomittu soveltuu avolaitokseen eikä ole syytä olettaa hänen luvatta poistuvan avolaitoksesta.

Oikeusministeriön Rikosseuraamusvirastoa edeltänyt ministeriön vankeinhoito-osasto on rajannut avolaitokseen sijoittamisen edellytyksiä nimismiehille ja kaupunginvoudeille osoittamallaan kirjeellä (1/40/96). Kirjeen mukaan avolaitosilmoitusta ei tule tehdä, jos tuomitun todennäköinen oloaika laitoksessa on alle 14 päivää. Kirjeen mukaan suoraan vapaudesta avolaitoksiin pyritään ensisijaisesti sijoittamaan vankeinhoidollisesti 1—3 -kertaiset, mahdollisesti aikaisemmat rangaistuskautensa moitteettomasti suorittaneet henkilöt sekä useampikertaiset korkeintaan kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen tuomitut. Rajausta perustellaan avolaitosten toimintaa varten käytettävissä olevien määrärahojen niukkuudella.

Nykyisin avolaitokseen pääsemisen lisäedellytykseksi on asetettu, että vanki sitoutuu päihteettömyyskontrolliin. RTL:n 2 luvun 9 c §:n (137/2001) mukaan rangaistuslaitoksessa voi olla osastoja vangeille, jotka sitoutuvat olemaan käyttämättä alkoholia ja muita päihdyttäviä aineita sekä pyydettäessä antamaan virtsa- tai sylkinäytteen taikka suorittamaan puhalluskokeen. Vanki, joka rikkoo sitoumuksensa, poistetaan osastolta. Rikosseuraamusviraston päätöksellä koko rangaistuslaitos voidaan määrätä toimimaan tällaisena yksikkönä. Nykyisin kaikki avolaitokset on muutettu päihteettömiksi laitoksiksi.

Avolaitokseen sijoittamisesta päättää Rikosseuraamusvirasto. Kuten edellä on todettu, tuomitun kotikunnan perusteella määräytyvä sijoitusyksikkö tutkii nykyään tuomitun edellytykset sopeutua avolaitokseen ja sitoutua päihteettömyyteen ennen kuin Rikosseuraamusvirasto vahvistaa asiaa koskevan ulosottoviranomaisen esityksen. Käytäntö on vähentänyt varsinkin suoraan vapaudesta avolaitoksiin sijoitettavien vankien määrää.

Avolaitoksessa olosuhteet ovat monessa suhteessa vapaammat ja vankien elinolosuhteet normaalimmat kuin suljetuissa laitoksissa. Vangit käyttävät omia vaatteitaan ja yhteydenpito laitoksen ulkopuolelle on vähemmän rajoitettua. Vangin kannalta hyvin merkityksellinen ero on se, että avolaitoksissa vangille maksetaan työstä käypä palkka, kun taas suljetuissa laitoksissa vankityöstä maksetaan nimellinen korvaus.

Nuorisovangit. Nuorisovankilaan määrätyt ja pakkolaitokseen eristetyt vangit sijoitetaan muista vangeista poikkeavasti. Nuorista rikoksentekijöistä annetun lain (262/1940) 14 §:n mukaan vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi vankeusrangaistukseen tuomitun nuoren rikoksentekijän sijoittamisen rangaistuslaitokseen käsittelee vankilaoikeus. Nuorena rikoksentekijänä pidetään lain 1 §:n mukaan henkilöä, joka tehdessään rangaistavan teon on ollut viisitoista mutta ei kahtakymmentäyhtä vuotta täyttänyt. Nuorisovankilaan määrätyt sijoitetaan edellä mainitun oikeusministeriön ohjeen (4/011/2000) mukaan Keravan, Hämeenlinnan, Kylmäkosken, Vaasan, Oulun tai Pyhäselän vankilaan.

Vaaralliset rikoksenuusijat. Vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain (317/1953) 5 §:n mukaan vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä pakkolaitokseen määrää vankilaoikeus. Lain 10 §:n mukaan pakkolaitos on eristettyjä vaarallisia rikoksenuusijoita varten perustettu erityinen laitos tai muun laitoksen erityisesti sitä tarkoitusta varten järjestetty osasto. Osastoja pakkolaitokseen määrätyille on Helsingin, Turun (nykyisin Lounais-Suomen vankilan), Riihimäen sekä Hämeenlinnan vankiloissa (oikeusministeriön ohje 3/00/99).

Sijoittaminen rangaistuslaitoksen sisällä

Nykyiseen lakiin sisältyy useita rangaistuslaitoksen sisällä tapahtuvaa sijoittelua koskevia säännöksiä. Säännökset koskevat osastolle sijoittamista, asumaan sijoittamista, erityisryhmien (naiset, äiti-lapsiosastot, pakkolaitokseen eristetyt, nuorisovangit, alle 18-vuotiaat, omasta pyynnöstään erillään asuvat) sijoittamista sekä yksittäisen vangin erillään pitämistä muista vangeista. Omat erityissäännöksensä ovat voimassa varmuusosastoista ja päihteettömistä osastoista. Sääntely sisältää siten sekä tavanomaisia osastolle sijoittamisia että turvaamistoimenpiteen luontoisia säännöksiä. Pohjimmiltaan kysymys on vangin vapauden ja toimintamahdollisuuksien eri asteisesta rajoittamisesta.

Avolaitoksissa ei yleensä ole eriasteisesti valvottuja osastoja, joten säännökset osastolle sijoittamisesta koskevat pääasiallisesti suljettuja laitoksia. Tarvittaessa laitoksen sisäistä sijoittelua koskevia säännöksiä voidaan RTL:n 4 luvun 9 §:n nojalla soveltaa myös avolaitoksissa.

Osastot. Nykyisen lain yleissäännös rangaistuslaitoksen osastoista on RTL:n 3 luvun 2 a §:ssä (364/1999). Rangaistuslaitoksessa voi olla valvonnan asteeltaan ja toimintatavoiltaan erilaisia osastoja. Osastolle sijoittamista koskevaa päätöstä tehtäessä on otettava huomioon vangin yksilölliset ominaisuudet, hänen mahdollisuutensa täyttää osallistumisvelvollisuutensa sekä laitosjärjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen. Osastolle sijoittamisesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja. Osastoilla tulee olla päiväjärjestys, jonka johtaja vahvistaa. Lakia täydentää vankeinhoitoasetuksen 3 §, jonka mukaan vankien sijoittelussa ja ryhmittelyssä on otettava huomioon vankien yksilölliset ominaisuudet sekä heidän sukupuolensa ja ikänsä, henkinen ja ruumiillinen tilansa, kykynsä ja taipumuksensa samoin kuin rangaistuslaitokseen joutumisen syy sekä rangaistuksen pituus.

Osastoja koskevan yleissäännöksen ottaminen lakiin perustui eduskunnan oikeusasiamiehen Turun keskusvankilan pohjoisselliosaston olosuhteita koskeneeseen päätökseen (710/31.8.1995). Siinä todettiin, että vankiloissa on eritasoisia osastoja, vaikkei lainsäädännössä ole säännelty niiden välistä jakoa. Eduskunnan oikeusasiamies katsoi, että lain säännökset mahdollistivat osastojaon, mutta toivoi lakia selkeytettävän.

Hallituksen esityksen (HE 10/1998 vp) myötä lakiin kirjattiin laitoksissa vallinnut käytäntö. Sen mukaan vankiloissa on erilaisia ja eritasoisia osastoja, joille vangit sijoitetaan työhön, koulutukseen tai muuhun toimintaan osallistumisen, laitokseen sopeutumisen tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella. Osastot ovat suljettuja, puoliavoimia tai avoimia.

Nykyään lähes kaikissa suljetuissa laitoksissa on erilaisia osastoja. Tavallista on sijoittaa työssä tai muutoin aktiivisessa toiminnassa olevat vangit samalle osastolle. Osastoilla on päiväjärjestys, jonka johtaja on vahvistanut. Osastojen erilaisuus ilmenee eniten siinä, missä määrin ja kuinka pitkään vangeilla on mahdollisuus oleskella yhdessä toisten vankien kanssa sellinsä ulkopuolella. Käytännöt vaihtelevat eri laitoksissa. Joillakin osastoilla ovet suljetaan kello 17.00. Ovien sulkeuduttua vanki pääsee ilta-aikana osallistumaan vain laitoksessa järjestettyihin vapaa-ajan ja ilta-toimintoihin. Joillakin osastoilla ovet ovat auki klo 22.00 asti illalla, viikonloppuna tätä pitempäänkin. Vangilla saattaa olla hallussaan myös oman sellinsä avaimet.

RTL:n 3 luvun 3 §:n mukaan vangit on sijoitettava yksinäis- ja yhteishuoneisiin noudattaen mahdollisuuksien mukaan vankien omia toivomuksia. Luotettavaksi katsottavien vankien asunto- ja työhuoneiden ovet voidaan pitää lukitsemattomina.

Päihteettömät osastot. RTL:n 2 luvun 9 c §:n mukaan rangaistuslaitoksessa voi olla osastoja vangeille, jotka sitoutuvat olemaan käyttämättä alkoholia tai muita huumaavia aineita sekä pyydettäessä antamaan virtsa- tai sylkinäytteen taikka suorittamaan puhalluskokeen. Vanki, joka rikkoo sitoumuksensa, poistetaan osastolta. Rikosseuraamusvirasto on antanut ohjeen (1000/011/2001) vangin päihteettömyyden valvonnasta, päihtymystilan toteamisesta ja päihdevalvonnan testeistä.

Hallituksen esityksen (HE 66/1995 vp) mukaan säännöksen tarkoitus on helpottaa päihteettömien osastojen perustamista Vankeinhoitolaitokseen. Osastojen toiminta perustuu vangin vapaaehtoiseen pyrkimykseen pidättäytyä huumeiden ja muiden päihteiden käytöstä. Osastoilla järjestetään päihdeongelmaisille tarkoitettua kuntouttavaa ohjelmaa. Näytteen antamisvelvollisuus tukee vangin omaa päätöstä hänen pyrkiessään päihteettömään elämäntapaan. Osastolle pääsemisen ehtona on, että vanki sitoutuu noudattamaan osastolla asumiselle ja päihteettömyydelle asetettuja ehtoja. Ehdot voivat liittyä paitsi päihteettömyyteen, myös velvollisuuteen osallistua osaston toimintoihin. Asumiselle asetetut ehdot voivat vaihdella sen mukaan, millaisia toimintoja osastolla järjestetään. Kaikilla osastoilla on kuitenkin näytteen antamis- tai puhalluskokeen suorittamisvelvollisuus. Velvollisuus päihteettömyyskontrolliin ei perustu konkreettiseen epäilyyn, vaan se voi olla rutiininomainen ja voi kohdistua myös koko osastoon.

Nykyisin lähes kaikissa suljetuissa laitoksissa on päihteettömäksi määritelty osasto, mutta niiden välillä on varsin suuria eroja esimerkiksi osastoilla järjestettävien toimintojen ja päiväjärjestyksen suhteen.

Lain mukaan osastolle sijoittamisesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja. Sijoittamista koskeva päätösvalta on kuitenkin kaikissa laitoksissa delegoitu RTL:n 1 luvun 7 §:n (128/1995) nojalla johtajalta laitoksen muulle virkamiehelle. Käytännössä vangin sijoittamisesta useimmissa laitoksissa vastaa apulaisjohtaja tai vartiopäällikkö.

Naisvangit. RTL:n 3 luvun 2 §:n mukaan miehet ja naiset on pidettävä eri asunto-osastoissa ja mahdollisuuksien mukaan eri laitoksissa. Nykyään naisvangeille ei ole omaa laitosta vaan heidät sijoitetaan omalle osastolleen samoihin laitoksiin kuin miesvangit. Tammikuun1 päivänä 2004 naisvankeja oli seitsemässä suljetussa laitoksessa ja Hämeenlinnan vankilan alaisessa vankisairaalassa. Avolaitoksissa naisvangeille on paikkoja kahdessa avolaitososastossa, Hämeenlinnan vankilan alaisessa Vanajan osastossa ja Oulun vankilan alaisessa Ylitornion avo-osastossa.

Naisvankeja oli vankiloissa vuonna 2003 keskimäärin 205, mikä on noin kuusi prosenttia keskimääräisestä vankiluvusta. Tammikuun alussa vuonna 2004 naisvankeja oli laitoksissa 193.

Nuoret vangit. RTL:n 5 luvun 2 §:n mukaan nuorisovankila on erityinen laitos tai laitoksen osasto. Edellä mainitun oikeusministeriön päätöksen (4/011/2000) mukaan nuorisovankeja voidaan sijoittaa seitsemään vankilaan. Ainoa alle 18-vuotiaiden sijoittelua koskeva laintasoinen säännös on RTL:n 4 luvun 2 §:n 2 momentissa (137/2001), joka koskee alle 18-vuotiaan siirtämistä suljetusta laitoksesta avolaitokseen. Alle 18-vuotiaan vangin siirtämisen on oltava hänen etunsa mukaista, vaikka häntä ei voitaisi pitää erillään aikuisista vangeista. Oikeusministeriön yleisohjeen (4/011/2000) mukaan alle 18-vuotiaiden sijoitusvankilat ovat Hämeenlinnan, Keravan, Turun, Vaasan, Oulun ja Pyhäselän vankilat. Tarkemmat säännökset alle 18-vuotiaiden kohtelusta vankilassa on annettu oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohjeessa (5/011/94). Ohjeessa ei edellytetä, että alle 18-vuotiaita varten olisi oma osastonsa. Ohjeen mukaan alle 18-vuotiaiden asuminen on järjestettävä erillään aikuisista vangeista omassa huoneessa tai yhdessä toisten alle 18-vuotiaiden kanssa paitsi silloin, kun katsotaan olevan lapsen edun mukaista menetellä toisin. Ohjeessa on erityissäännöksiä myös alaikäisten osallistumisesta toimintoihin yhdessä vanhempien vankien kanssa.

Alle 18-vuotiaita on vankiloissa nykyisin vähän, 1 päivänä tammikuuta vuonna 2004 yhteensä 8, joista 4 oli tutkintavankeina. Alle 21-vuotiaita oli vankiloissa mainittuna päivänä yhteensä 115, joista 79 rangaistusvankeina. Nuorten joukossa oli yksi tyttö.

Valtiollinen vanki. Valtiollisella vangilla tarkoitetaan RTL:n 2 luvun 11 a §:n (583/1995) mukaan vankia, joka on tuomittu rikoslain 12 ja 13 luvuissa tarkoitetusta rikoksesta (maanpetos- ja valtiopetosrikokset). RTL:n 3 luvun 3 §:n mukaan valtiollista vankia ei ole vasten tahtoaan pantava yhteen sellaisen vangin kanssa, joka suorittaa rangaistusta muusta rikoksesta. Säännös kirjattiin tässä muodossa lakiin vuoden 1975 uudistuksen yhteydessä. Tätä ennen valtiollista vankia tuli lain mukaan aina pitää erillään toisista vangeista, mikä esti valtiollisen vangin siirtämisen avolaitokseen myös tapauksissa, joissa vanki olisi sitä itse halunnut. Samassa yhteydessä valtiollisen vangin erityisoikeudet kirjattiin RTL:n 2 luvun 11 a §:ään.

Pakkolaitokseen eristetyt. Vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain (317/1953) 10 §:n mukaan pakkolaitos on eristettyjä vaarallisia rikoksenuusijoita varten perustettu erityinen laitos tai muun laitoksen erityisesti sitä tarkoitusta varten niin järjestetty osasto. Pakkolaitoksesta annetun asetuksen (448/1971) 2 §:n mukaan pakkolaitoksessa on puoliavoin, avoin ja suljettu osasto. Asetuksen 3—8 §:ssä sekä oikeusministeriön 25 päivänä tammikuuta 1996 tekemällä päätöksellä annetussa pakkolaitoksen ohjesäännössä on annettu yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten ja millaisin edellytyksin eristetyt sijoitetaan eri osastoille, mikä viranomainen sijoituksesta päättää sekä millaiset oikeudet eri osastoilla sijoitetuilla eristetyillä on.

Osastoja pakkolaitokseen määrätyille on Helsingin, Turun, Riihimäen ja Hämeenlinnan vankiloissa (oikeusministeriön ohje 3/00/99). Helsingin, Turun ja Riihimäen vankiloissa ovat suljetut ja puoliavoimet osastot. Hämeenlinnan vankilan miesten osasto toimii miesvankien pakkolaitoksen avoimena ja naisosasto naisvankien suljettuna, puoliavoimena ja avoimena osastona. Ohjeen mukaan eristetty voidaan erityisestä syystä siirtää määräajaksi myös rangaistuslaitokseen, jossa ei ole pakkolaitosta, jos sijoitus on perusteltu eristetyn tarvitseman hoidon tai koulutuksen takia, tai jos sijoitus liittyy pakkolaitokseen eristetyn vapautumisjärjestelyihin. Käytännössä pakkolaitokseen eristetyt asuvat samoilla osastoilla muiden vankeusvankien kanssa. Pakkolaitokseen eristettyjen määrä on viime vuosina jonkin verran noussut. Tammikuun alussa 2004 heitä oli vankiloissa yhteensä 23.

Varmuusosasto. Varmuusosastoa koskevat säännökset lisättiin lakiin vuonna 1999. RTL:n 3 luvun 2 b §:n (384/1999) mukaan varmuusosasto on erityinen turvallisuussyistä perustettu, muusta laitoksesta eristetty osasto. Varmuusosasto voidaan perustaa Rikosseuraamusviraston päätöksellä. Toistaiseksi tällaista osastoa ei ole Suomeen perustettu. Varmuusosastoa koskevien säännösten lisääminen lakiin perustui edellä mainittuun oikeusasiamiehen päätökseen, joka koski Turun keskusvankilan pohjoisselliosastoa. Oikeusasiamies totesi päätöksessään, että erillään pitämistä koskevaa lain säännöstä ei saa kiertää siten, että jollakin osastolla on niin vähän toimintoja, että vangit ovat tosiasiallisesti eristettyjä. Mitä vähemmän vangeilla on mahdollisuuksia olla sellin ulkopuolella, sitä selvempää on, että johtajan on tehtävä eristämispäätös lain 3 luvun 9 §:n muodossa. Eduskunnan oikeusasiamies korosti, että suljetulle osastolle määrääminen ei saa olla lisärangaistus, vaan perusteena voi olla ainoastaan laitoksessa pitämisen varmistaminen tai laitosjärjestyksen turvaaminen. Eduskunnan oikeusasiamiehen käsityksen mukaan kysymys on siinä määrin normaalista poikkeavasta vankeusrangaistuksen suorittamisesta, että se tulee säädellä täsmällisemmin. Laissa tulee olla säännökset, joissa vankien oikeusturva otetaan huomioon. Laissa tulee säätää vähintään siitä, mikä elin päättää sijoituksesta, millä edellytyksillä sijoitus tapahtuu sekä millaisin väliajoin asia otetaan uudelleen harkittavaksi.

Varmuusosastojen tarvetta perusteltiin hallituksen esityksessä (HE 10/1998 vp) myös vankiluvun koostumuksessa tapahtuneilla muutoksilla ja sillä, että vankiloissa on vankeja, joita tulee voida pitää erillään muista vangeista pitempiä aikoja. Tällaisia ovat vangit, jotka jatkavat rikollista toimintaa vankilassa tai muutoin vakavasti vaarantavat laitosjärjestystä. Perusteluissa esitettiin myös, että varmuusosastolle sijoitetun erillään pitämisen ei tarvitse olla sillä tavoin ympärivuorokautista kuin se voi RTL:n 3 luvun 9 §:n nojalla olla, vaan muista vangeista erillään pidettävät vangit voivat esimerkiksi pienemmissä ryhmissä tehdä työtä tai viettää vapaa-aikaansa yhdessä osaston toisten vankien kanssa. Erillään pitäminen tarkoittaa erilläänpitoa muista kuin osastolle sijoitetuista vangeista sekä vangin vankilan ulkopuolisten yhteyksien tarkkaa valvontaa.

Varmuusosastolle sijoittamisen edellytykset ovat RTL:n 3 luvun 2 b §:ssä. Sen mukaan vanki voidaan sijoittaa varmuusosastolle, jos: 1) vangin perustellusti voidaan epäillä syyllistyvän huumausaineiden tai muiden päihdyttävien aineiden levittämiseen taikka muuten osallistuvan tällaiseen toimintaan tai syyllistyvän muunlaiseen vakavaan rikolliseen toimintaan; 2) vanki muutoin vakavasti vaarantaa laitosturvallisuutta; 3) vanki on karannut tai yrittänyt karata ja hänen katsotaan edelleen olevan erityisen karkaamisaltis; tai 4) on syytä epäillä, että vanki yritetään vapauttaa.

Vanki voidaan sijoittaa varmuusosastolle myös, jos sijoitus on perusteltu hänen oman turvallisuutensa takaamiseksi. Tämän lainkohdan nojalla varmuusosastolle ei sijoiteta vankeja, jotka omasta pyynnöstä haluavat asua erillään muusta vankiyhteisöstä. Säännöksen lisäämisellä lakiin varauduttiin lähinnä entisen Jugoslavian alueelta tulevien sotarikoksista tuomittujen sijoittamiseen siten, että heidän turvallisuutensa rangaistuksen täytäntöönpanon aikana voidaan taata.

Vangin sijoittamisesta varmuusosastolle päättää RTL:n 3 luvun 2 c §:n (137/2001) mukaan Rikosseuraamusvirasto rangaistuslaitoksen johtajan esityksestä tai tätä kuultuaan. Varmuusosastolle sijoittamista ei saa jatkaa kauemmin kuin se on välttämätöntä. Päätös vangin sijoittamisesta varmuusosastolle ja sen perusteet on otettava uudelleen harkittavaksi väliajoin, joiden pituus saa olla enintään kolme kuukautta. RTL:n 3 luvun 2 d §:ssä on säännökset varmuusosastolle sijoitetun vangin osallistumisvelvollisuuden täyttämisestä. Pykälässä on myös säännökset niistä edellytyksistä, joilla osastolle sijoitetun vangin omaisuuden hallussapito-oikeutta ja tapaamisia voidaan rajoittaa ja kirje- ja puhelinyhteyksiä valvoa.

Omasta pyynnöstään erillään asuvat. RTL:n 3 luvun 9 a §:n (364/1999) mukaan vanki voidaan pitää erillään muista vangeista hänen omasta pyynnöstään, jos siihen on perusteltu syy. Omasta pyynnöstään erillään pidettävän oikeuksia ei saa rajoittaa enempää kuin mitä erillään pitämisestä välttämättä aiheutuu. Erillään pidettävälle on pyrittävä järjestämään työtä, koulutusta tai muuta toimintaa, joka soveltuu osaston päiväjärjestykseen.

Säännös lisättiin lakiin vuoden 1999 uudistuksen yhteydessä. Säännöksellä kirjattiin lain tasolle laitoksissa jo vallinnut käytäntö, jonka mukaan omasta pyynnöstään erillään asuvat vangit käytännössä sijoitettiin omalle osastolleen. Uutta vallitsevaan käytäntöön nähden oli vankiloita velvoittava maininta toimintamahdollisuuksien järjestämisestä vangille. Tämä perustui siihen, että eduskunnan apulaisoikeusasiamies on eräissä ratkaisuissaan katsonut, että omasta pyynnöstään erillään pidettävälle on järjestettävä työtä, koulutusta tai muuta toimintaa. Hallituksen esityksessä pidettiin suotavana, että erillään pidettävät vangit sijoitettaisiin normaalille asunto-osastolle.

Omasta pyynnöstään erillään asuvia vankeja on varsin paljon vankiloissa. Vuonna 2002 heitä oli päivittäin keskimäärin 101. Kesäkuun ensimmäisenä päivänä 2004 omasta pyynnöstään erillään asuvia vankeja oli rangaistuslaitoksissa 195.

Pyyntö asua erillään muista vangeista johtuu lähes poikkeuksetta siitä, että vanki pelkää muita vankeja. Pelkäämisen syynä ovat useimmiten huumausaineisiin liittyvät velat tai se, että vanki on toiminut todistajana jotakin toista vankia koskevassa rikosasiassa.

Vangin pieni lapsi. Vangin pieni lapsi voidaan RTL:n 2 luvun 1 b §:n mukaan ottaa hoidettavaksi rangaistuslaitokseen, jos se on lapsen edun mukaista ja vanki sitä itse haluaa. Pieniä lapsia varten on vankeinhoidossa nykyisin Hämeenlinnan vankilan 8-paikkainen äiti-lapsi -osasto. Pieniä lapsia äidit voivat hoitaa myös Vanajan avovankilaosastossa, jossa on tätä tarkoitusta varten kolme paikkaa. Vaikka lainsäädännössä lapselle ei ole asetettu tarkkaa ikärajaa, käytännössä on pyritty siihen, ettei lapsi olisi kahta vuotta vanhempi. Vanajan osastolla on ollut tätä vanhempiakin lapsia. Ikärajasta on joissakin tapauksissa muutenkin joustettu. Laki mahdollistaa periaatteessa myös miesvangin pienen lapsen ottamisen laitokseen. Toistaiseksi miesvangin pientä lasta ei ole otettu laitoksessa hoidettavaksi.

Tammikuun 1 päivänä vuonna 2004 vankiloissa oli hoidettavana kolme lasta.

Vangin siirtäminen

Vankeinhoitoasetuksen 8 §:n mukaan vanki voidaan hakemuksesta siirtää suljetusta laitoksesta toiseen suljettuun laitokseen, jos siihen on perusteltu syy ja jos vangin voidaan olettaa sopeutuvan laitoksen olosuhteisiin. Vastoin tahtoaan vanki voidaan siirtää, jos laitoksessa pitämisen varmuus, laitoksen järjestys, vangin oma tai muiden turvallisuus taikka muu vastaava syy sitä edellyttää. Poikkeustapauksissa vanki voidaan siirtää toiseen laitokseen myös vankiloiden käyttöasteen tasoittamiseksi. Vangin on siirrosta huolimatta voitava mahdollisuuksien mukaan jatkaa hänelle sopivaa toimintaa ja saatava tarvitsemaansa hoitoa. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohjeen mukaan päätöksen siirrosta tekee vastaanottavan laitoksen johtaja. Rikosseuraamusvirasto voi eräissä tapauksissa pidättää johtajalle kuuluvan ratkaisuvallan. Säännös vangin siirtämisestä suljetusta laitoksesta toiseen suljettuun laitokseen annettiin vuonna 1995 vankeinhoitoasetuksen muuttamisen yhteydessä. Säännöksellä tahdottiin korostaa laitossijoituksen pysyvyyden periaatetta.

Vanki voidaan RTL:n 4 luvun 2 §:n mukaan Rikosseuraamusviraston päätöksellä siirtää suljetusta laitoksesta avolaitokseen määräajaksi tai rangaistuksen jäljellä olevaa osaa suorittamaan, jos se on vankeinhoidollisesti tarkoituksenmukaista. Säännös on nykyisessä laissa lähes siinä muodossaan kuin se säädettiin vuoden 1975 RTA-uudistuksen yhteydessä. Vuonna 1995 päätösvaltaa delegoitiin rangaistuslaitoksen johtajalle.

Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen (3/011/96) mukaan avolaitokseen siirtämisen edellytyksenä on, että avolaitokseen siirrettävällä on pääsääntöisesti enintään vuosi säännönmukaiseen vapautumiseen. Jos vapautumiseen on yli vuosi, avolaitokseen sijoittamisen tulee olla perusteltu osa vangille laadittua henkilökohtaista kuntoutussuunnitelmaa tai opinto-ohjelmaa. Jos vapautumiseen on yli kaksi vuotta, voidaan vanki sijoittaa määräajaksi avolaitokseen vain, jos se on yksittäisessä tapauksessa erittäin perusteltua. Avolaitokseen pääsyn edellytyksenä on, että vanki sitoutuu päihteettömyyteen ja antamaan vaadittaessa virtsa- tai sylkinäytteen tai suorittamaan puhalluskokeen. Avolaitokseen siirtämisestä päättää avolaitoksen johtaja, lukuun ottamatta elinkautiseen vankeusrangaistukseen tuomittuja, joiden siirrosta avolaitokseen päättää Rikosseuraamusvirasto. Avolaitosmääräyksen peruuttamisesta eli avolaitoksessa olevan siirtämisestä suljettuun laitokseen säännökset ovat erilaiset riippuen siitä, mikä on avolaitosmääräyksen peruuttamisen syy. RTL:n 4 luvun 2 §:n (137/2001) mukaan avolaitoksessa oleva vanki voidaan Rikosseuraamusviraston päätöksellä siirtää suljettuun laitokseen, jos hän osoittautuu mielenlaatunsa, käyttäytymisensä tai ruumiillisen kuntonsa puolesta sopimattomaksi avolaitokseen. RTL:n 4 luvun 7 §:ssä (580/2001) säädellään tilanteet, joissa avolaitoksessa oleva poistuu avolaitoksesta, rikkoo laitoksen järjestystä taikka poistumis-, siviilityö- tai opintoluvan ehtoja. Näissä tapauksissa vanki voidaan toimittaa vankilaan tai nuorisovankilaan suorittamaan rangaistustaan. Avolaitoksessa olevalle, joka tekee siellä järjestysrikkomuksen tai poistuu sieltä luvatta taikka rikkoo poistumisluvan, siviilityöluvan tai opintoluvan ehtoja, voidaan määrätä RTL:n 2 luvun 10 §:n mukainen kurinpitorangaistus. Kurinpitorangaistuksen määrää rangaistuslaitoksen johtaja. Avolaitosmääräyksen peruuttamisesta päättää Rikosseuraamusvirasto.

Perushuolto

Vaatetus. Vaatetuksesta suljetussa rangaistuslaitoksessa säädetään RTL:n 2 luvun 7 §:ssä (612/1974). Suljetussa laitoksessa on vangille annettava asianmukainen vaatetus. Vangin on annettava käyttää omia vaatteitaan, jos ne ovat hyvässä kunnossa ja jos siitä ei voida olettaa olevan ilmeistä karkaamisvaaraa. Vankeinhoitoasetuksen 9 §:n mukaan vangille on tarvittaessa annettava asianmukainen vaatetus työtä ja vapaa-aikaa varten. Hänelle on myös annettava tarpeelliset makuu- ja liinavaatteet.

Tuomioistuimessa vangilla on RTL:n 2 luvun 7 §:n mukaan oikeus esiintyä pukeutuneena muuhun kuin vangin pukuun. Vangille, jolla ei ole asianmukaista omaa vaatetusta, on vankeinhoitoasetuksen 10 §:n mukaan annettava tuomioistuimessa esiintymistä varten vangin puvusta erottuva sovelias vaatetus. Vangille voidaan antaa samanlainen vaatetus muutakin laitoksesta poistumista varten.

Vaatteiden huollosta säädetään vankeinhoitoasetuksen 11 §:ssä. Vangin on pidettävä rangaistuslaitoksen antama vaatetus asianmukaisessa kunnossa. Vangin on itse huollettava käytössään olevat omat vaatteensa. Rangaistuslaitoksen on järjestettävä vangille tilaisuus hänen omien vaatteidensa pesuun taikka niiden pesettämiseen rangaistuslaitoksessa tai vangin kustannuksella rangaistuslaitoksen ulkopuolella.

Avolaitokseen määrätyn on RTL:n 4 luvun 3 §:n (137/2001) mukaan käytettävä omia vaatteitaan. Rikosseuraamusvirasto voi kuitenkin määrätä, että avovankiloissa tai joissakin niistä noudatetaan, mitä vangin vaatetuksesta RTL:n 2 luvun 7 §:ssä säädetään.

Vangin käyttöön annettavat vaatteet on määritelty Rikosseuraamusviraston ohjeella (3/011/2003). Vuonna 1998 otettiin miesvangeilla käyttöön puna-harmaa vankipuku, joka korvasi ruskean kenttäpuvun ja puna-harmaa oloasu, joka korvasi ruskean verryttelypuvun.

Asuintilat ja siisteys. Vankien asuintiloista säädetään vankeinhoitoasetuksen 12 §:ssä. Rangaistuslaitoksia rakennettaessa ja korjattaessa varsinaiset asuintilat on varustettava siten, että ne vastaavat yleisessä rakennuslainsäädännössä asuintiloille asetettuja vaatimuksia.

Vangin on RTL:n 3 luvun 4 §:n (612/1974) mukaan noudatettava järjestystä ja puhtautta rangaistuslaitoksessa ja sen ulkopuolella. Saman luvun 5 §:ssä (128/1995) säädetään, että vangin on osallistuttava rangaistuslaitoksen päiväjärjestyksen mukaisiin puhtaanapito- ja muihin vastaaviin taloustöihin. Lisäksi vankeinhoitoasetuksessa säädetään, että vapaa-aikanaan vanki on velvollinen huolehtimaan asuinhuoneensa ja oleskelutilojen siivouksesta sekä muista puhtaanapito- ja taloustöistä.

Ruokahuolto. Vankeinhoitoasetuksen 15 §:n mukaan vankien ruokahuolto on järjestettävä siten, että vangit saavat terveellisen, monipuolisen ja riittävän ravinnon. Pykälän 2 momentin (669/2001) mukaan Rikosseuraamusvirasto vahvistaa ruokahuollon perusteet. Rikosseuraamusvirasto on antanut Vankeinhoitolaitoksen ruokahuollosta ohjeen (2/011/2003). Lisäksi ruokavalioita vankilassa koskee Rikosseuraamusviraston ohje (9/011/2002).

Ohjeiden mukaan perusruokavaliosta poiketaan, jos vangin terveys tai uskonnollinen vakaumus sitä edellyttää. Perusruokavaliosta voidaan muutenkin poiketa, jos siihen on erityistä syytä.

Vankiloissa järjestetään vangeille kokopäiväinen ruokahuolto. Ruoka täyttää valtion ravitsemusneuvottelukunnan antamat suomalaiset ravitsemussuositukset. Ruoan laatutaso, kustannustaso, ruoan valmistustilat ja ruoan tarjoilu pyritään järjestämään vastaaviksi kuin muussakin laitosruokailussa Suomessa. Ravintopäivä sisältää arkisin aamiaisen, lounaan, päivällisen ja iltapalan sekä viikonloppuisin aamiaisen ja iltapäivällä tarjottavan päivän pääaterian sekä iltapalan. Yhteisen perusruokalistan lisäksi Vankeinhoitolaitoksessa ovat käytössä yhteiset erityisruokavaliolistat. Uskonnollisin perustein erityisruokavaliota pyytäville valmistetaan ruoka tarpeen mukaan.

Vankeinhoitolaitoksen oman ruokahuollon piirissä on 25 valmistuskeittiötä. Niistä 18:ssa vangit osallistuvat keittiötyöhön. Vankeja käytetään aputehtävissä niissä vankiloissa, joissa se on toiminnallisesti ja laitosturvallisuuden huomioon ottaen järkevää. Muissa vankiloissa ruoka valmistetaan ammattityövoimalla. Puolustusvoimat järjesti ruokahuollon yhdessä työsiirtolassa ja yksityinen ruokalanpitäjä toimi kahdessa työsiirtolassa ja kahdessa avovankilaosastossa.

Ulkoilu. Vangin ulkoilusta säädetään RTL:n 2 luvun 8 §:ssä (612/1974). Vangin on saatava päivittäin oleskella ulkona ja harjoittaa sopivaa liikuntaa. Vankeinhoitoasetuksen 16 § edellyttää lisäksi, että ulkoilua ja liikuntaa on vähintään tunnin päivässä.

Toiminnat

Vankiloiden toimintojen painopiste on vaihdellut aikakausittain. Vankiloiden maatalousvaltaisuuden vähentämiseen ja vankiloiden työtoiminnan teollistamiseen pyrittiin 1960—1970-luvulla. Tavoitteena oli saada työalat, työmenetelmät ja työtavat normaalisuusperiaatteen mukaisesti vastaamaan yhteiskunnassa yleensä noudatettavia vastaavia järjestelmiä. Tuotannolliset työt jaksotettiin helposti opittaviksi, pieniksi kokonaisuuksiksi. Rakennettiin työ- ja teollisuustiloja, joissa tehtävää työtä on jouduttu myöhemmin supistamaan ja osittain myös lopettamaan työkykyisten vankien määrän vähenemisen myötä. Viime vuosikymmenellä ryhdyttiin kehittämään uudenlaisia, käsityövaltaisempia ja pienemmin investointikustannuksin toteutettavia työtapoja, joihin myös alentuneesti työkykyiset vangit voivat osallistua. Työn rinnalle lisättiin 1990-luvun loppupuolella päihteiden käytön vähentämiseen tähtääviä toimintoja ja vankien uusintarikollisuuteen vaikuttavia toimintaohjelmia.

Osallistumisvelvollisuus. Nykyiset osallistumisvelvollisuutta koskevat säännökset kirjattiin lakiin vuonna 1995, jolloin vankien aikaisempi työvelvollisuus laajennettiin yleisemmäksi osallistumisvelvollisuudeksi. Uudistuksella pyrittiin toimintojen kehittämiseen entistä monipuolisemmiksi niin, että entistä suurempi osa vangeista osallistuisi laitoksen toimintoihin. Tavoitteena oli lisätä nimenomaan alentuneesti työkykyisten osallistumista erilaisiin toimintoihin ja mahdollistaa myös muunlaisen toiminnan kuin työteon tai työtekoon liittyvän koulutuksen toteuttaminen avolaitoksissa. Tällaisina toimintoina hallituksen esityksessä (HE 66/1994 vp) mainittiin päihdehuollolliset sekä vangin henkistä ja fyysistä toimintakykyä parantavat toiminnat. Samoista syistä työkykyisyydestä luovuttiin avolaitokseen sijoittamisen kriteerinä.

Nykyisin vangeilla on velvollisuus osallistua laitoksessa järjestettyihin toimintoihin eli osallistumisvelvollisuus. RTL:n 3 luvun 5 §:n (128/1995) mukaan vanki on velvollinen rangaistusaikanaan tekemään varsinaisena työaikana työtä tai osallistumaan koulutukseen taikka muuhun rangaistuslaitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan. Avolaitoksissa vastaava säännös on RTL:n 4 luvun 5 §:ssä (128/1995), jonka mukaan avolaitoksessa oleva on velvollinen tekemään varsinaisena työaikana työtä valtion lukuun tai osallistumaan koulutukseen taikka muuhun avolaitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan. Laitoksen järjestämällä toiminnalla tarkoitetaan erilaisia toimintaohjelmia ja päihdekuntoutusta. Laitoksen hyväksymällä toiminnalla tarkoitetaan siviilityötä, opiskelua laitoksen ulkopuolella ja omaa työtä.

Vuoden 1995 uudistuksen yhteydessä lakiin kirjattiin myös vankeinhoitoviranomaisia velvoittava säännös, jonka mukaan vangille on mahdollisuuksien mukaan järjestettävä sellaista hänen taipumuksiaan vastaavaa työtä tai muuta toimintaa, joka on omiaan ylläpitämään tai kehittämään ammattitaitoa tai muuten edistämään hänen mahdollisuuksiaan tulla toimeen yhteiskunnassa (RTL:n 3 luvun 7 §). Laitoksissa järjestettävän toiminnan tulee olla riittävän monipuolista, jotta laissa asetettu tavoite voitaisiin saavuttaa.

Laissa on nykyisin myös joitakin toimintoihin osallistumista koskevia erityissäännöksiä, jotka velvoittavat lähinnä vankeinhoitoviranomaisia. RTL:n 3 luvun 2 d §:n (364/1999) mukaan varmuusosastolle sijoitetulle vangille annetaan mahdollisuus täyttää osallistumisvelvollisuutensa varmuusosastolle soveltuvissa toiminnoissa. Hallituksen esityksen (HE 10/1998 vp) mukaan osastolla järjestettävän työn tulee olla pienimuotoista siten, ettei se vaadi paljon tilaa. Opiskelu ja muu vangille tarkoitettu toiminta tulee suunnitella vangin yksilöllisten tarpeiden perusteella.

RTL:n 3 luvun 9 a §:ssä (364/1999) on erityissäännös, joka koskee omasta pyynnöstään muista vangeista erillään asuvia vankeja. Säännöksen mukaan erillään pidettävälle vangille on pyrittävä järjestämään työtä, koulutusta tai muuta toimintaa, joka soveltuu osaston päiväjärjestykseen.

Tarkemmat säännökset toimintojen järjestämisestä ja osallistumisvelvollisuuden täyttämistä koskevasta menettelystä ovat vankeinhoitoasetuksessa. Vankeinhoitoasetuksen 17 §:n mukaan vangeille toimintoja järjestettäessä on otettava huomioon vankien työkyky, ammattitaito, koulutus, taipumukset ja muut yksilölliset seikat. Vanki tulee sijoittaa toimintaan, joka ylläpitää ja kehittää vangin ammattitaitoa tai muutoin edistää hänen mahdollisuuksiaan tulla toimeen yhteiskunnassa. Asetuksessa velvoitetaan järjestämään osallistumisvelvollisuus suunnitelmallisesti. Vankeinhoitoasetuksen 19 §:n mukaan vangin saavuttua rangaistuslaitokseen selvitetään ne tekijät, jotka vaikuttavat hänen sijoittamiseensa eri toimintoihin. Vangille on tiedotettava eri toimintavaihtoehdoista laitoksessa. Osallistumisvelvollisuutta koskeva päätös on tehtävä kirjallisesti. Jos päätös poikkeaa vangin esittämästä toiveesta, se on perusteltava.

Vuonna 2003 noin 57 prosenttia vangeista oli päivittäin osallistumisvelvollisuuden edellyttämässä toiminnassa. Osallistumisaktiivisuus vaihtelee laitoksittain ja on suurinta avolaitoksissa ja työsiirtoloissa. Vankien ajankäyttöä koskevan tilaston mukaan ajankäyttö oli vuonna 2003 keskivankiluvun perusteella laskettuna seuraava:

Taulukko 1. Vankien ajankäyttö vuonna 2003 (keskivankiluku 3 378).

Toiminto                    %     N

Tuotanto                   19    691

Kiinteistötoimi            11    408

Työsiirtolatyöt             4    138

Taloushuolto                5    191

Koulutus                   10    338

Muut aktiivitoiminnot       8    284

Sairaus                     6    212

Vaikeasti työllistettävät  18    640

Muut toiminnot             19    676

Noin 41 prosenttia vangeista osallistuu työtoimintaan, johon luetaan myös taloushuoltoon liittyvät työt. Erityisesti muihin aktiivitoimintoihin osallistuvien vankien määrä on noussut huomattavasti viime vuosina. Nousu johtuu muun muassa vangeille tarkoitettujen toimintaohjelmien ja päihteiden käyttöä ehkäisevien ohjelmien lisääntymisestä vankeinhoidossa. Tuotantotoiminnan ja koulutuksen suhteellinen osuus on pysynyt varsin vakaana. Taloushuoltoon osallistuvien vankien määrä on laskenut siksi, että nykyään useissa laitoksissa ruoan valmistuksesta huolehtii laitoksen henkilökunta eivätkä vangit kuten aikaisemmin.

Työtoiminnan säilyminen ajanmukaisena on pyritty turvaamaan vankeinhoitoasetuksen 20 §:n säännöksellä, jonka mukaan vankityön järjestelyssä seurataan asianomaisen alan teknistä kehitystä sekä noudatetaan ajanmukaisia työtapoja. Pääperiaatteena on, että vankityötä voidaan suorittaa muun työnantajan kuin Vankeinhoitolaitoksen lukuun ainoastaan vankeinhoitoviranomaisten valvonnassa.

Tärkeimmät työalat Vankeinhoitolaitoksessa ovat teollinen tuotanto, maatalous, käsityöt, rakentaminen, kiinteistönhoito ja taloustyöt. Tuotannollisen työn tärkeimmät työalat ovat puusepän- ja metalliteollisuus. Käsityöaloista tärkeimmät ovat jalkine-, nahka- ja verhoilutyöt, kirjansidontatyöt, pienimuotoiset taontatyöt sekä koriste- ja käyttöesineiden valmistus. Maataloutta harjoitetaan kahdeksassa laitoksessa, joista kolmessa on myös kotieläintaloutta. Kaikkia tiloja viljellään nykyään luonnonmukaisesti. Maatalouden myyntikate muodostaa 35 prosenttia koko Vankeinhoitolaitoksen myyntikatteesta.

Vanki voi tehdä vankityötä, omaa työtä tai siviilityötä. RTL:n 3 luvun 6 §:n (612/1974) mukaan vangin on varsinaisena työaikana tehtävä työtä valtion lukuun (vankityö), tai omaan lukuunsa sellaista hyväksyttävää työtä, joka haitatta soveltuu rangaistuslaitoksessa vangin omilla tai hänen käyttöönsä annetuilla välineillä tehtäväksi (oma työ).

Alentuneesti työ- ja toimintakykyiset vangit pyritään sijoittamaan valmentavaan työhön. Vuonna 2002 valmentavan työtoiminnan osuus vankien kaikesta työtoiminnasta oli 24 prosenttia. Työ- ja toimintakyvyn arviointimenetelmällä arvioituna noin 40 prosenttia vangeista on työ- ja toimintakykyisiä ja noin 40 prosentilla vangeista työ- ja toimintakyky on alentunut. Sellaisia vankeja, joilla ei juurikaan ole työ- ja toimintakykyä jäljellä, on noin viidennes vangeista.

Oma työ. Oman työn tekemisen edellytykseksi on asetettu, että se soveltuu tehtäväksi rangaistuslaitoksessa ja työstä saatu tulo katsotaan riittäväksi. Pääsääntöisesti omassa työssä on noudatettava säännöllistä työaikaa. Vangille voidaan vankeinhoitoasetuksen 23 §:n mukaan antaa laitoksen työvälineitä korvauksetta omassa työssä käytettäväksi. Oman työn tekeminen on käytännössä erittäin harvinaista. Omaa työtä on tehnyt viime vuosina vain muutama vanki päivittäin. Vanki saa myös RTL:n 3 luvun 9 §:n 4 momentin (128/1987) mukaan vapaa-aikanaan omaan lukuunsa tehdä sellaista työtä, joka haitatta soveltuu rangaistuslaitoksessa vangin omilla tai hänen käyttöönsä annetuilla välineillä tehtäväksi.

Siviilityö. RTL:n 3 luvun 6 §:n 2 momentin (137/2001) mukaan luotettavaksi katsottava vanki saa varsinaisena työaikana tehdä työtä vapaudessa työpaikassa sopivasti valvottuna (siviilityö). Virkarikoksesta tuomitulle vankeusrangaistusta suorittavalle ei kuitenkaan voida myöntää lupaa siviilityönä hoitaa julkista virkaa tai tointa. Vankeinhoitoasetuksen 24 §:n (878/1995) mukaan siviilityölupa voidaan antaa vain, jos työhön liittyvät ehdot eivät olennaisesti poikkea asianomaisella työalalla yleisesti noudatettavista ehdoista ja jos työajan ja työmatkojen järjestelyistä ei aiheudu kohtuutonta haittaa. Vangille on kirjallisesti ilmoitettava siviilityön ehdot. Jos vanki rikkoo ehtoja eikä kurinpitorangaistusta pidetä riittävänä, lupa voidaan peruuttaa.

Siviilityötä eli laitoksen ulkopuolella tehtävää työtä koskevat säännökset lisättiin lakiin RTA-uudistuksen yhteydessä vuonna 1975. Hallituksen esityksen mukaan tällaiseen työhön voi päästä luotettavaksi katsottava vanki, jonka työntekoa voidaan sopivasti valvoa. Säännöksen soveltaminen tuli aluksi rajoittaa suhteellisen harvoihin tapauksiin. Sitä tuli soveltaa lähinnä silloin, kun työsuhde rangaistuksen täytäntöönpanon vuoksi muutoin katkeaisi tai kun vangin olisi tärkeää ennen vapautumistaan päästä harjaantumaan vankilassa oppimaansa ammattiin. Säännöstä ei tullut valvonnan järjestämisen vaikeuden vuoksi soveltaa, jos työpaikka sijaitsi kaukana laitoksesta.

Tarkemmat määräykset siviilityöluvasta on nykyisin annettu oikeusministeriön 7 päivänä kesäkuuta 1998 tekemällä päätöksellä ja vankeinhoito-osaston määräyksellä (4/011/ 98). Määräyksen mukaan siviilityölupa voidaan myöntää vankeusvangille, nuorisovangille tai elinkautista vankeusrangaistusta suorittavalle vangille. Mahdollisuus siviilityöhön ei ole sidottu vangin jäljellä olevaan rangaistusaikaan. Luvan myöntäminen edellyttää vangin suostumusta siihen, että vankeinhoitoviranomaiset voivat olla yhteydessä poliisi, ulosotto-, vero- ja muihin viranomaisiin luvan edellytysten varmistamiseen sekä työnantajaan luvan valmisteluun ja ehtojen noudattamiseen liittyvissä asioissa. Vangilla ei saa olla keskeneräisiä oikeusasioita eikä karkotuspäätöstä Suomessa. Työnantajalta edellytetään uskottavuutta, vakavaraisuutta ja luotettavuutta. Palkan tulee olla vähintään minimipalkkauksen mukainen ja vangin on suostuttava ruoka- ja ylläpitokorvauksen perimiseen siviilityöstä käymisen ajalta.

Siviilityössä käyvälle annetaan kirjallisesti ohjeet, joita vangin on noudatettava siviilityön aikana. Näitä ovat muun muassa rikoksettomuus, päihteettömyys ja kielto tuoda luvattomia esineitä vankilaan. Vangille annetaan myös kirjallisesti se reitti ja matkustustapa, jota noudattaen vanki saa kulkea siviilityöhön. Jos vanki ei palaa rangaistuslaitokseen lupaehdoissa mainittuna määräaikana, määrätyn paluupäivän ja todellisen paluupäivän tai kiinniottopäivän välistä aikaa ei RTL:n 2 luvun 3 b §:n mukaan (580/2001) lueta rangaistusajaksi mainitut päivät mukaan lukien.

Siviilityössä kävi vuonna 2003 päivittäin keskimäärin 25 vankia eli alle prosentti vankien keskimääräisestä päiväluvusta. Siviilityölupia haettiin kaikkiaan 156 kappaletta ja luvan sai puolet hakeneista. Siviilityössä käyvien vankien absoluuttinen ja prosentuaalinen osuus on 1990-luvun alusta selvästi laskenut. Vielä vuonna 1990 siviilityötä teki päivittäin 68 vankia eli noin kaksi prosenttia päivittäisestä vankimäärästä. Tammikuun 1 päivänä 2003 siviilityössä kävi 22 vankia.

Taulukko 2. Siviilityössä käyneiden vankien määrä ja siviilityölupien peruutukset vuosina 1997—2002.

Vuosi           1997   1998   1999   2000   2001   2002

Siviilityössa    203    159    144    103    103     97

Lupa peruttu      13     17      9     14      8      5

Työaika. Vankien työajasta ei ole nykyisin varsinaisia laintasoisia säännöksiä. Vankeinhoitoasetuksen 21 §:n mukaan vankien työajan vahvistaa oikeusministeriö. Säännöllistä työaikaa ei saa vahvistaa yleisen työaikalainsäädännön mukaista työaikaa pitemmäksi. Vankien työajan tulee olla mahdollisuuksien mukaan yhtäjaksoinen. Heille on annettava tunnin pituinen tai erityisistä syistä lyhyempi lepoaika ruokailua varten. Lepoaikaa ei lueta työajaksi. Työaikana on järjestettävä työn laadun ja rasittavuuden mukaan taukoja, jotka sisältyvät työaikaan. Vankeinhoitoasetuksen 22 §:n mukaan vangit ovat velvollisia tekemään ylityötä yleisen lainsäädännön periaatteiden mukaan. Vankeinhoito-osaston (nykyisin Rikosseuraamusvirasto) antaman määräyksen (106/2/90) mukaan vankien säännöllinen työaika on enintään 38 tuntia 15 minuuttia viikossa. Työaika on yhtenä työpäivänä viikossa 6 tuntia 15 minuuttia ja muina työpäivinä 8 tuntia, jollei paikallisista olosuhteista muuta johdu. Vapaa-aikanaan vanki on velvollinen huolehtimaan asuinhuoneensa ja oleskelutilojen siivouksesta ja muista talousaskareista. Määräyksessä on erityissäännökset myös vankien viikoittaisesta ja vuosittaisesta ylityöstä. Määräyksen mukaan maataloustöissä sekä itsenäisesti tai erillään maataloudesta harjoitetussa puutarhan ja eläinten hoidossa vankien säännöllinen työaika saa olla enintään 8 tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa.

Avolaitoksissa, joissa Vankeinhoitolaitos toimii työnantajana, noudatetaan, mitä yleisessä työaikalainsäädännössä on säädetty, kuitenkin siten, että säännöllinen työaika on muissa kuin maataloustöissä 38 tuntia 15 minuuttia viikossa. Päivittäinen työaika on yhtenä päivänä 6 tuntia 15 minuuttia ja muina päivinä 8 tuntia, jollei paikallisista olosuhteista muuta johdu.

Koulutus. RTL:n 2 luvun 5 §:n (612/1974) mukaan rangaistuslaitoksessa on järjestettävä sopivaa ammattikoulutusta ja muutakin tarpeelliseksi katsottavaa opetusta. RTL:n 3 luvun 5 §:n mukaan vanki on velvollinen varsinaisena työaikana osallistumaan koulutukseen. Vankeinhoitoasetuksen 26 §:ssä (878/1995) on normaalisuusperiaatteen mukainen viittaussäännös, jonka mukaan rangaistuslaitoksessa annettavasta koulutuksesta on voimassa, mitä koulutuksesta yleensä säädetään. Vangille, joka ei ole suorittanut oppivelvollisuuden edellyttämää oppimäärää, on varattava mahdollisuus sen suorittamiseen. Vangeille on myös annettava tilaisuus mahdollisuuksien mukaan opiskella aikuis- ja muissa oppilaitoksissa. Vankeinhoitoasetuksen 28 §:ssä ovat säännökset vangin opintojen ohjaamisesta ja valvomisesta. Asetuksen 29 §:n mukaan opintotodistuksista ei saa ilmetä, että opintoja on harjoitettu rangaistuslaitoksessa.

Vankien koulutuksen vankiloissa järjestävät nykyisin oppilaitokset. Vuonna 2003 opiskeli yhteensä 1 655 vankia, 142 heistä laitoksen ulkopuolella. Päivittäin opiskelevia vankeja oli noin 10 prosenttia keskimääräisestä päivittäisestä vankiluvusta.

Taulukko 3. Rangaistuslaitoksissa opiskelleet vuosina 1998-2002.

Opintojen laatu               1998    1999    2000    2001    2002

Alkeisopinnot                   96      68      72      43      87

Peruskoulu                     271     273     277     260     237

Lukio                          145      89     142     130     166

Ammattiopintoihin valmennus    100     127     107     345     352

Ammattiopinnot                 973     941     783     679     667

Muut                            95      77      84      90     164

Yhteensä                     1 680   1 575   1 456   1 547   1 678

Valtaosa vankien koulutuksesta on ammatillista koulutusta. Vangeilla on myös mahdollisuus suorittaa peruskoulututkinto, lukion oppimäärä ja ylioppilastutkinto. Yleissivistävä opetus hankitaan oppilaitoksista tai opettajina toimivat vankilan palkkaamat tuntiopettajat ja vankilan opinto-ohjaajat. Tutkinnot suoritetaan paikallisessa oppilaitoksessa. Vuonna 2003 peruskoulun päättötodistuksen sai yhteensä 15 vankia, 12 vankia sai lukion päättötodistuksen ja samoin 11 suoritti ylioppilastutkinnon. Lisäksi vangit suorittivat runsaasti perusopetuksen tai lukion yksittäisiä kursseja.

Vankien korkeakoulu- ja yliopisto-opiskelu on tilastoitu erikseen vuodesta 2001 alkaen. Vuonna 2001 näihin opintoihin osallistui 27 vankia, vuonna 2003 heitä oli 20. Yllä olevassa taulukossa korkeakouluopiskelu sisältyy muun opiskelun luokkaan.

Romanivangeille järjestetään vankiloissa luku- ja kirjoitustaitoon tähtäävää opetusta. Vuonna 2003 tällaista opetusta järjestettiin kuudessa vankilassa. Opetuksen järjestämiseen osallistuvat kansalais- ja työväenopistot.

Ammatillista tai ammatillisiin opintoihin valmentavaa koulutusta järjestettiin lähes kaikissa vankiloissa. Koulutuksen järjestivät oppilaitokset. Kolmessa vankilassa opetuksesta huolehtivat myös vankilan henkilökuntaan kuuluvat opettajat ja oppilaitos valvoi opetusta. Koulutusta järjestetään lyhyehköinä kursseina, jotka sisältävät osan toisen asteen ammatillisen perustutkinnon sisällöstä, ammatilliseen perustutkintoon tähtäävänä koulutuksena, ammatillisena lisäkoulutuksena ja oppisopimuskoulutuksena. Lisäksi järjestetään koulutukseen valmentavia ja ohjaavia kursseja.

Vuoden 2003 aikana vankiloissa alkoi yhteensä 90 ammatillista tai valmentavaa koulutuskokonaisuutta, joiden pituus vaihteli kolmesta viikosta noin vuoteen. Koulutukseen pääsi noin 53 prosenttia hakeneista. Lähes 75 prosenttia oppilaiksi otetuista suoritti koulutuksen loppuun. Vankiloissa annetaan myös oppisopimuskoulutusta.

Ammatillista koulutusta järjestettiin vuonna 2003 yhteensä 15 eri ammattialalla, joista tärkeimmät ovat rakennus-, kone-, puu- ja metalliala, käsi- ja taideteollisuusala, tietotekniikka, auto- ja kuljetusala, puutarhatalous sekä matkailu-, ravitsemus- ja talousala. Suosituinta on tietotekniikan koulutus.

Suurin osa koulutuksesta on opetushallinnon kokonaan tai osittain rahoittamaa ammatillista lisäkoulutusta tai opetus- ja kulttuuritoimen rahoituslain mukaan rahoitettua toisen asteen ammatillista peruskoulutusta. Osassa koulutusta Vankeinhoitolaitos huolehtii rahoituksesta kokonaan. Valtaosa vuonna 2003 toteutetuista ammatillisen koulutuksen opintoviikoista (76 prosenttia) oli opetusviranomaisten kokonaan tai osaksi rahoittamia. Loput 23 prosenttia opintoviikoista oli Vankeinhoitolaitoksen rahoittamia, työvoimahallinto ei rahoittanut vuonna 2003 vankiloissa järjestettävää ammatillista koulutusta enää lainkaan.

Opetushallinnon rahoittaman koulutuksen osuus kasvoi 1990-luvulla, mutta ammatillisen lisäkoulutuksen rahoitusjärjestelmän muuttumisen myötä opetushallituksen osuus rahoituksesta on vähentynyt voimakkaasti. Opetushallinnon rahoituspanos on olennainen edellytys vankien ammatillisen koulutuksen järjestämiselle.

Taulukko 4. Vankien koulutuksen rahoitusosuudet (%) vuosina 1992-2002 oppilasmäärien perusteella laskettuna.

Vuosi  Opetushallinto  Tyovoimahallinto  Ostopalvelut  Omat opettajat  Yhteensa

1992        22                                55             23           100

1993        39                                44             17           100

1994        39                                32             19           100

1995        58                                23             19           100

1996        69                                15             16           100

1997        79                                 7             14           100

1998        75                                14             11           100

1999        74                1                8             17           100

2000        71                4               11             14           100

2001        54                                27             19           100

2002        49                                30             21           100

Opintolupa. RTL:n 3 luvun 8 §:ssä (137/2001) säädetään laitoksen ulkopuolella tapahtuvasta opiskelusta. Rikosseuraamusvirasto tai sen ohjeiden mukaan rangaistuslaitoksen johtaja voi antaa vangille, jonka henkilökohtaista läsnäoloa ulkopuolisessa oppilaitoksessa voidaan pitää perusteltuna opintojen harjoittamisen tai koulunkäynnin takia, luvan poistua sitä varten rangaistuslaitoksesta. RTL:n 3 luvun 8 §:n 3 momentin (580/2001) mukaan aika, jonka vanki on opintoluvan nojalla rangaistuslaitoksen ulkopuolella, luetaan rangaistusajaksi, jos vanki on noudattanut luvan ehtoja. Jos vanki ei palaa rangaistuslaitokseen lupaehdoissa määrättynä päivänä, määrätyn päivän ja todellisen paluupäivän tai kiinniottopäivän välistä aikaa ei lueta rangaistusajaksi mainitut päivät mukaan lukien.

Rangaistuslaitoksen ulkopuolella opiskelusta on annettu tarkemmat säännökset asetuksella ja vankeinhoito-osaston määräyksellä. Jos vangille voidaan antaa lupa poistua rangaistuslaitoksen ulkopuoliseen oppilaitokseen opintoja varten, vankeinhoitoasetuksen 27 §:n mukaan luvan ehdot on annettava vangille kirjallisesti. Jos vanki rikkoo luvan ehtoja eikä kurinpitorangaistusta pidetä riittävänä tai luvan myöntämiseen vaikuttaneet seikat ovat olennaisesti muuttuneet, lupa voidaan peruuttaa. Opintolupa on säännelty oikeusministeriön antamalla määräyksellä (25/011/95).

Rangaistuslaitoksen ulkopuolella opiskeli vuonna 2003 yhteensä 142 vankia. Opintolupahakemusten hyväksymisprosentti on varsin korkea, sillä opintoluvan sai 73 prosenttia opintolupaa anoneista. Myönnetyistä luvista peruutettiin 10 prosenttia lupaehtojen rikkomisen vuoksi. Suurin osa luvan saaneista opiskeli ammatillisissa aikuiskoulutuskeskuksissa tai ammatillisissa oppilaitoksissa.

Muu toiminta ja toimintaohjelmat. Osallistumisvelvollisuuden voi täyttää myös osallistuen muuhun rangaistuslaitoksen hyväksymään tai järjestämään toimintaan. Muulla toiminnalla tarkoitetaan muun muassa tavoitteellisia toimintaohjelmia, joilla pyritään vaikuttamaan päihteiden käyttöä vähentävästi tai parantamaan vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan.

Tavoitteellisiin toimintaohjelmiin osallistumisen osuus vankien ajankäytöstä on viime vuosina noussut. Eripituisiin toimintakokonaisuuksiin osallistui vuonna 2002 yhteensä 4 036 vankia. Päivittäin toimintaan osallistui noin 8 prosenttia päivittäisestä keskimääräisestä vankiluvusta. Nimenomaan päihdekuntoutuksen osuus on noussut viime vuosina huomattavasti. Päihteiden käytön vähentämiseen tähtääviä erityisiä toimintaohjelmia tai tiedotusluontoisia kursseja järjestetään nykyään lähes kaikissa vankiloissa. Vuonna 2002 päihdekuntoutukseen osallistui 1174 vankia ja informoiviin ja motivoiviin päihdeohjelmiin 2628 vankia. Lisäksi useissa vankiloissa järjestetään AA- ja NA-toimintaa. Jokaiseen rangaistuslaitokseen on nimetty päihdekoordinaattori, jonka kautta saa tietoa laitoksen päihdekuntoutuspalveluista.

Kanadassa kehitetty kognitiivisten taitojen harjoitteluohjelma (Cognitive Skills Training) otettiin Vankeinhoitolaitoksessa käyttöön vuonna 1997 viidessä vankilassa. Vuonna 2003 ohjelma oli käytössä kuudessa vankilassa ja siihen osallistui 54 vankia. Cognitive Skills - kurssilla vangeille opetetaan ongelmanratkaisutaitoja, johdonmukaista ja kriittistä ajattelua sekä sosiaalisia taitoja.

Seksuaalirikoksista tuomituille käynnistettiin vuonna 1999 STOP-ohjelma, jolla pyritään rikoksen uusimisriskin vähentämiseen. Vuoden 2002 loppuun mennessä ohjelmaan oli osallistunut yhteensä 30 vankia. Väkivaltarikoksiin syyllistyneille tarkoitettuja, uusintarikollisuuteen vaikuttavia toimintaohjelmia on myös käytössä.

Sijoittaminen ulkopuoliseen laitokseen. RTL:n 2 luvun 3 d §:ssä (19/2001) on säännökset, jotka koskevat vangin sijoittamista päihdehuoltoon tai muuhun tavoitteellisen toimintaan laitoksen ulkopuolelle. Luotettavaksi katsottava vanki, jolla on päihdeongelma tai jolla voidaan olettaa olevan erityisiä vaikeuksia selviytyä vapaudessa, voidaan sijoittaa määräajaksi rangaistuslaitoksen ulkopuoliseen laitokseen tai vastaavaan yksikköön, jossa hän osallistuu päihdehuoltoon tai hänen selviytymismahdollisuuksiaan parantavaan muuhun tavoitteelliseen toimintaan. Luvan ehdoksi voidaan asettaa, että vanki pyydettäessä antaa virtsa- tai sylkinäytteen tai suorittaa puhalluskokeen. Sijoituksen ehtona on myös, että vanki suostuu siihen, että ulkopuolinen laitos tai vastaava yksikkö saa ilmoittaa vankilalle ehtojen rikkomisesta.

Jos vanki ei noudata hänelle asetettuja ehtoja, sijoitusmääräys voidaan 2 momentin mukaan (364/1999) peruuttaa. Jos vangilla on voimassa oleva avolaitosmääräys, se voidaan peruuttaa. Jos ehtojen rikkominen on vakava, vangille voidaan lisäksi määrätä RTL:n 2 luvun 10 §:ssä tarkoitettu kurinpitorangaistus. Rangaistusajaksi lukemisessa noudatetaan, mitä RTL:n 2 luvun 3 c §:ssä säädetään. Vangin sijoittamisesta rangaistuslaitoksen ulkopuolelle päättää Rikosseuraamusvirasto tai sen antamien ohjeiden mukaan rangaistuslaitoksen johtaja.

Lakia täydentävät säännökset on annettu vankeinhoitoasetuksen 57 a §:ssä (700/1999). Sijoittaminen edellyttää, että rangaistuslaitos, sijoituspaikka ja vanki ovat tehneet kirjallisen sijoitussopimuksen. Sijoitussopimuksessa sovitaan sijoituksen tavoitteet, ajankohta, kesto, toiminnan sisältö, ehdot, seuraamukset ehtojen rikkomisesta, yhteydenpito vankilan, sijoituspaikan ja kotikunnan välillä, toimenpiteet sijoituksen päättyessä sekä muut tarvittavat asiat. Vangin on myös sitouduttava tavoitteelliseen toimintaan. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston ohjeella (12/011/00) on annettu tarkemmat säännökset sijoituksen tavoitteesta, toiminnan laadusta, sijoituksen edellytyksistä, yhteistyöstä vangin kotikunnan ja muiden yhteistyötahojen kanssa, sijoitussopimuksesta, vangin valvonnasta, peruuttamisesta ja ilmoituksista.

Sijoittamisen edellytyksenä on, että vanki on nuorisovanki, määräaikaista tai elinkautista vankeusrangaistusta taikka sakon muuntorangaistusta suorittava vanki. Edellytyksenä on lisäksi, että vanki tarvitsee työ- ja toimintakykynsä edistämiseksi sellaista hoitoa, tukea, kuntoutusta tai muuta apua, jota ei voida tai jota ei ole tarkoituksenmukaista järjestää rangaistuslaitoksessa, ja sijoittuminen ulkopuoliseen laitokseen tukee vangin rangaistusajan suunnitelmassa asetettujen tavoitteiden saavuttamista. Vangin on suostuttava noudattamaan sijoituslaitokseen liittyviä ehtoja ja siihen, että rangaistuslaitos on yhteydessä sijoituslaitokseen, vangin kotikunnan viranomaisiin ja tarvittaessa myös muihin viranomaisiin sijoittamista valmisteltaessa ja vangille määrättyjen ehtojen noudattamisen valvomiseksi sijoituksen aikana. Vangin on myös suostuttava antamaan virtsa- tai sylkinäyte tai suorittamaan puhalluskoe päihteiden käytön tutkimiseksi sekä sijoittamisen valmistelun aikana rangaistuslaitoksessa että sijoituslaitoksessa.

Sijoituslaitoksen tulee järjestää sosiaali- tai terveydenhuollon, opetus- tai muita soveltuvia palveluja. Laitoksen tulee olla valtion, kunnan, kuntayhtymän tai muun julkisyhteisön ylläpitämä tai vastaava yksityinen sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja tuottava yksikkö, jonka toiminta on järjestetty yksityisten sosiaalipalvelujen valvonnasta annetun lain (603/1996) tai yksityisestä terveydenhuollosta annetun lain (152/1990) mukaisesti. Sijoitus tehdään määräajaksi. Sijoitusta ei tule ilman erityistä syytä tehdä kerrallaan kahta viikkoa lyhyemmäksi tai kuutta kuukautta pidemmäksi ajaksi.

Käytännössä ulkopuoliset sijoitukset ovat olleet harvinaisia. Vuonna 2003 yhteensä 39 vankia oli sijoitettuna rangaistuslaitoksen ulkopuolelle päihdehuoltolaitokseen. Toimintaa rahoittivat kunnat ja Vankeinhoitolaitos.

Osallistumisvelvollisuudesta vapauttaminen. RTL:n 3 luvun 5 §:n ja 4 luvun 5 §:n mukaan vanki on kokonaan tai osittain vapautettava osallistumisvelvollisuudesta, jos hänen terveydentilansa tai muu tärkeä syy niin vaatii.

Osallistumisvelvollisuudesta ja siitä vapauttamisesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja. Vankeinhoito-osaston antamalla määräyksellä (6/011/95) päätösvalta on RTL:n 1 luvun 7 §:n nojalla delegoitu virkamiehelle, jonka tehtävänä on vastata vankien toimintojen järjestämisen kokonaisuudesta tai olennaisesta osasta siitä. Käytännössä päätöksentekijä on useimmiten apulaisjohtaja.

Vankeinhoitoasetuksen 31 §:n mukaan säännöllisesti toimintaan osallistunut vanki voidaan vapauttaa osallistumisvelvollisuudesta enintään neljäksi viikoksi vuodessa (vankiloma). Säännös otettiin vuoden 1975 vankeinhoitoasetukseen. Asetusta valmistellut vankisäännöstoimikunta ehdotti, että työstä vapautus koskisi pitkäaikaisia vankeja ja että vapautus voitaisiin tehdä yhdessä tai useammassa erässä enintään neljäksi viikoksi vuodessa. Toimikunta katsoi, että työstä vapauttamista voitiin perustella samoin perustein kuin vuosilomaa.

Vankeinhoitoasetuksessa on myös säännös vangin lyhytaikaisesta vapauttamisesta osallistumisvelvollisuudesta. Vankeinhoitoasetuksen 31 §:n 2 momentin mukaan rikoksesta syytteessä olevalle vangille on annettava puolustuksen valmistelemiseksi tarpeellinen vapautus osallistumisvelvollisuudesta. Rangaistuslaitoksen johtaja voi tilapäisesti vapauttaa vangin osallistumisvelvollisuudesta muustakin tärkeästä syystä. Käytännössä siitä, että vanki ei suostu täyttämään osallistumisvelvollisuuttaan, enää harvoin seuraa kurinpitorangaistus.

Tulot

Suljetut vankilat. Vangille, joka tekee työtä tai osallistuu koulutukseen taikka muuhun laitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan, maksetaan työrahaa RTL:n 3 luvun 10 §:n (128/1995) mukaisesti. Työraha voidaan maksaa eri suuruisena oikeusministeriön vahvistamien perusteiden mukaan. Työraha voidaan jättää kokonaan tai osittain maksamatta, jos sitä voidaan pitää perusteltuna vangin muulta viranomaiselta saaman tuen tai muun erityisen syyn vuoksi.

Vankeinhoitoasetuksen 32 §:n mukaan oikeusministeriö määrää, miten vangin käyttämä aika ja hänen aikaansaamansa tulokset otetaan huomioon työrahan suuruutta määrättäessä. Rikosseuraamusviraston ohjeen (2/011/2004) mukaan työraha muodostuu tehtävään tai toimintoihin käytetyn ajan perusteella maksettavasta perusosasta sekä henkilökohtaiseen suoritukseen perustuvasta lisästä. Perusosa jakaantuu työn ja tehtävän vaativuuden ja raskauden mukaan kolmen työrahaluokkaan. Kyseisen ohjeen mukaan alin työraha on 0,40 euroa tunnilta, toinen luokka 0,57 euroa tunnilta ja ylin 0,67 euroa tunnilta. Normaalisuoritusta paremman suorituksen ja työssä tai toiminnassa osoitetun pitkäjännitteisyyden perusteella vangille voidaan maksaa henkilökohtaisena lisänä enintään 30 prosentilla korotettua työrahaa. Milloin vangin suoritus jää selvästi alle normaalisuorituksen, voidaan hänelle maksaa 10 prosenttia alhaisempaa työrahaa.

Vankeinhoitoasetuksen 32 §:n mukaan vahvistetun päivittäisen työajan ylittävältä ajalta vankityössä olevan työstä maksetaan työraha kahdelta ensimmäiseltä tunnilta 50 prosentilla ja seuraavilta tunneilta 100 prosentilla korotettuna. Työraha merkitään rangaistuslaitoksessa pidettävälle vangin tilille vähintään kerran kuukaudessa.

Vangille, joka on vapautettu osallistumisvelvollisuudesta, maksetaan käyttörahaa RTL:n 3 luvun 10 §:n edellyttämällä tavalla. Vankeinhoitoasetuksen 33 §:n mukaan käyttöraha on puolet alimmasta työrahasta. Käyttöraha voi kuitenkin olla vähimmäismäärää suurempi, jos vanki ei voi täyttää osallistumisvelvollisuuttaan työkyvyttömyyden tai muun siihen verrattavan hänestä riippumattoman syyn vuoksi. Rikosseuraamusviraston ohjeen mukaan käyttöraha maksetaan niiltä tunneilta, joilta vangille on vahvistettu työaika. Käyttörahaa ei makseta, jos vanki on kieltäytynyt suorittamasta hänelle osoitettua työtä tai osallistumasta koulutukseen taikka muuhun rangaistuslaitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan. Karkumatkapäiviltä ja poistumisluvan ylittäviltä päiviltä ei makseta käyttörahaa. Käyttöraha on 20 senttiä tunnilta sekä suljetuissa vankiloissa että avolaitoksissa.

RTL:n 3 luvun 10 §:n mukaan työ- ja käyttöraha voidaan jättää kokonaan tai osittain maksamatta, jos sitä voidaan pitää perusteltuna vangin muulta viranomaiselta saaman tuen tai muun erityisen syyn vuoksi.

Vankilalle voidaan periä ruoka- ja ylläpitokorvausta omaa työtä tai siviilityötä tekevältä vangilta. RTL:n 3 luvun 11 §:n mukaan omaa työtä tai siviilityötä tekevän vangin on maksettava laitokselle korvaukseksi ruoka- ja ylläpitomenoista oikeusministeriön vahvistama keskimääräisiä kustannuksia vastaava määrä. Vanki, joka jättää korvauksen määräaikana suorittamatta, on siirrettävä tekemään vankityötä. Omaa työtä tai siviilityötä tekevältä vangilta peritään korvausta pääsääntöisesti 9,90 euroa kultakin päivältä, jonka vanki on laitoksessa. Oikeusministeriöllä on RTL:n 3:10 §:n mukaan myös mahdollisuus määrätä, että vangin muulta viranomaiselta saamasta tuesta voidaan periä korvauksena ylläpito- ja ruokakustannuksista oikeusministeriön vahvistama määrä. Korvaukset on määritelty Rikosseuraamusviraston ohjeessa (2/011/2004).

Jos vanki haluaa, työ- ja käyttörahasta voidaan pidättää vapaudessa menestymistä edistävää tarkoitusta varten summa, joka ei kuitenkaan saa ylittää puolta ansaitusta työrahasta. Tästä säädetään RTL:n 3 luvun 12 §:ssä (128/1995). Pidätettyjä varoja vanki saa käyttöönsä esimerkiksi poistumisluvalle lähtiessään tai vapautuessaan. Pidätys vapaudessa menestymistä edistävää tarkoitusta varten voidaan tehdä myös oman työn tulosta ja vapaa-ajan työn tulosta. Oman työn tulosta on ennen pidätyksen tekemistä maksettava laitokselle ruoka- ja ylläpitokorvaus ja vapaa-ajan työn tulosta laissa säädetty veron ennakkoperintä.

Vangin työ- ja käyttöraha on ulosmittauskiellossa. RTL:n 3 luvun 14 §:n (612/1974) mukaan työ- ja käyttörahaa sekä omasta ja vapaa-ajan työstä saatua tuloa ei saa ulosmitata sinä aikana, jona rangaistuksen täytäntöönpano rangaistuslaitoksessa jatkuu eikä kolmen kuukauden kuluessa vapautumisen jälkeen.

Avolaitokset. RTL:n 4 luvun 5 §:ssä (128/1995) säädetään, että avolaitoksessa oleva on velvollinen tekemään varsinaisena työaikana työtä valtion lukuun tai osallistumaan koulutukseen taikka muuhun avolaitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan. Avolaitoksessa oleva on kokonaan tai osittain vapautettava osallistumisvelvollisuudesta, jos hänen terveydentilansa tai muu tärkeä syy niin vaatii. Vankeinhoitoasetuksen 71 §:n mukaan avolaitoksessa työn tai muun toiminnan järjestämisessä noudatetaan soveltuvin osin yleistä työaikalainsäädäntöä.

RTL:n 4 luvun 6 §:n mukaan (128/1995) valtion lukuun tehtävästä työstä on avolaitoksessa maksettava käypä palkka. Koulutukseen taikka muuhun laitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan osallistuville maksetaan toimintarahaa. Oikeusministeriö päättää palkan ja toimintarahan perusteista ja määrästä.

Vankeinhoitoasetuksen 73 §:n mukaan palkan määräämiseksi työt luokitellaan työn vaativuuden ja raskauden sekä työssä vaadittavan ammattitaidon ja ammattikoulutuksen mukaan. Palkka voidaan myös suorittaa noudattaen soveltuvin osin asianomaisen alan työehtosopimusta. Palkan määräämistavasta päättää oikeusministeriö. Rikosseuraamusviraston ohjeen (2/011/2004) mukaan työsiirtoloissa noudatetaan rakennusalan työehtosopimusta. Muissa avolaitoksissa työt on luokiteltu viiteen luokkaan, joiden palkat vaihtelevat 3,63 eurosta 4,41 euroon tunnilta.

Avolaitoksessa maksetaan toimintarahaa koulutukseen tai muuhun toimintaan osallistuvalle avolaitoksessa. Toimintaraha maksetaan käytettyjen tuntien perusteella. Toimintaraha on toiminnan vaativuuden ja vangin osoittaman toimintaan sitoutumisen mukaan 0,84—1,28 euroa tunnilta.

Avolaitoksessa olevalle vangille, joka on vapautettu osallistumisvelvollisuudesta, maksetaan käyttörahaa noudattaen soveltuvin osin, mitä RTL:n 3 luvun 10 §:ssä säädetään. Työajalta, jolta avolaitoksessa olevalle ei makseta palkkaa tai toimintarahaa, maksetaan käyttörahaa.

Työkyvyttömyyden kolmelta ensimmäiseltä työpäivältä vangille maksetaan korottamaton käyttöraha. Kolmen karenssipäivän jälkeen vangille maksetaan 70 prosenttia siitä työrahan perusosasta, jota vanki sai ennen työkyvyttömyysaikaa.

Avolaitoksessa maksettavasta palkasta ja toimintarahasta on RTL:n 4 luvun 6 §:n mukaan tehtävä laissa säädetty pidätys veron ennakkoperintää varten. Palkasta avolaitoksessa olevan on suoritettava laitokselle korvaus ylläpitomenoista ja ruokakustannuksista siten kuin asetuksella tarkemmin säädetään. Loppuosa on mahdollisen ulosmittauksen jälkeen vähintään kaksi kertaa kuukaudessa annettava avolaitoksessa olevan omaan käyttöön.

Avolaitoksessa rangaistustaan suorittavan elatuksen varassa olevan aviopuolison ja lasten elatukseen tuomiolla määrätyn tai sopimuksella vahvistetun elatusavun maksamiseen on laitoksen johtajan tehtävä pidätys. Laitoksen maksamasta tulosta pidätetään, sitten kun ennakkoperintä sekä korvaus ylläpitomenoista ja ruokakustannuksista on suoritettu, enintään puolet ja toimitetaan se elatukseen oikeutetuille, kullekin yhtä paljon. Jos tulo on ulosmittauksen kohteena, elatukseen oikeutetuille toimitettava määrä lasketaan siitä osasta tuloa, joka on jäänyt jäljelle ulosmittauksen jälkeen. Elatusavun maksamiseen pidätetyn määrän johtaja voi toimittaa sosiaalilautakunnalle elatusapuun oikeutetulle edelleen toimitettavaksi.

Avolaitoksissa perittävistä korvauksista säädetään vankeinhoitoasetuksen 74 §:ssä. Avolaitoksessa työssä olevalta vangilta peritään korvaus ylläpitokustannuksista oikeusministeriön vahvistamien perusteiden mukaisesti. Korvaus määrätään varsinaisena työaikana tehtyä työtuntia kohti, ja se saa olla enintään viidesosa keskimääräisestä tuntipalkasta. Lisäksi avolaitoksessa työssä olevalta vangilta peritään korvaus ruokakustannuksista. Jos ruokataloudesta aiheutuvat kustannukset jossakin laitoksessa ylittävät oikeusministeriön avovankiloita ja työsiirtoloita varten vahvistaman enimmäishinnan, erotus maksetaan valtion varoista. Avolaitokseen määrätyltä, mutta avolaitoksessa muusta syystä kuin valtion lukuun tehtävässä työssä olevalta vangilta perittävistä korvauksista päättää oikeusministeriö.

Avolaitoksissa oikeusministeriön määräyksestä käytettävästä erillisestä laitosvaatetuksesta ei peritä korvausta. Muusta laitoksen antamasta vaatetuksesta peritään korvaus. Avolaitoksessa olevalta vangilta perittävät korvaukset voidaan ottaa suoraan hänen palkastaan. Avolaitoksessa työskentelevä vanki maksaa ruoka- ja ylläpitokorvausta laitokselle 1,58 euroa varsinaisena työaikana tehtyä työtuntia kohden. Niissä avolaitoksissa, joissa maksetaan työsiirtolapalkkaa, vangilta peritään ruoka- ja ylläpitokorvausta 1,82 euroa työaikana tehtyä työtuntia kohden (ohje 2/011/2004).

RTL:n 4 luvun 6 §:n mukaan oikeusministeriön päätöksellä voidaan määrätä, että toimintaraha tai käyttöraha voidaan jättää kokonaan tai osittain maksamatta, jos sen maksaminen vangin muulta viranomaiselta saama tuki huomioon ottaen taikka muista erityisistä syistä ei ole tarpeen. Oikeusministeriöllä on myös mahdollisuus määrätä, että avolaitoksissa olevilta voidaan näissä tapauksissa periä korvausta ylläpito- ja ruokakustannuksista oikeusministeriön vahvistama määrä.

Vangilta, jolle ulkopuolinen viranomainen maksaa tukea, peritään korvaukset kuten omaa tai siviilityötä tekevältä vangilta (ohje 2/011/2004).

Taulukko 5. Vankien ansiot eri laitostyypeissä vuonna 2003.

Laitostyyppi     Työraha €/h   Käyttöraha €/h   Toimintaraha €/h   Palkka €/h

Suljettu laitos   0,40-0,67        0,20

Avolaitos                          0,20             0,84-1,28       3,63-4,41

Tyosiirtola                        0,20                                6,56

Työrahaa maksetaan suljetuissa laitoksissa työstä sekä opiskelun ja kuntoutuksen ajalta. Vangille, joka on vapautettu osallistumisvelvollisuudesta, maksetaan käyttörahaa. Toimintarahaa maksetaan avolaitoksessa tapahtuvasta opiskelusta tai kuntoutukseen osallistumisesta. Avolaitos- ja työsiirtolapalkasta vanki maksaa laitokselle ruoka- ja ylläpitokorvauksen veroennakon ja mahdollisen ulosmittauksen. Lisäksi palkasta tehdään pidätys elatuksen varassa oleville.

Vankien sosiaaliturva. Sairausvakuutuslain (364/1963) 24 §:n (120/1999) mukaan päivärahaa, äitiys-, isyys- ja vanhempainrahaa ei suoriteta siltä ajalta, jonka vakuutettu on suorittamassa tuomittua vankeusrangaistusta.

Kansaneläkelain (347/1956) 42 §:n mukaan rangaistuksen täytäntöönpanoa varten rangaistuslaitoksessa olevan eläkkeensaajan eläkkeen maksaminen keskeytetään sen jälkeen, kun vankeusrangaistusta tai sen ohella suoritettavaa sakon muuntorangaistusta on suoritettu kolme kuukautta. Jos rangaistuksen täytäntöönpanoa edeltänyt tutkintavankeusaika vähennetään rangaistuksesta, eläkkeen maksaminen keskeytetään, kun rangaistuksen täytäntöönpanon ja vähennyksen yhteenlaskettu aika on kestänyt kolme kuukautta, kuitenkin aikaisintaan rangaistuksen laskettua alkamisajankohtaa seuraavan kuukauden alusta.

Eläkelainsäädännössä on pääsääntöisesti lähdetty siitä, että eläkkeen maksaminen keskeytetään tai voidaan keskeyttää, kun rangaistusta on suoritettu kolme kuukautta.

Vanki voi saada opintotukea (opintorahaa) rangaistuslaitoksen ulkopuolella harjoitettaviin, opintotukeen oikeuttaviin opintoihin. Oppisopimuskoulutuksen tietopuoliseen opetukseen osallistumisen ajalta vanki voi saada opintososiaalisina etuina päivärahaa, perheavustusta ja tietyin edellytyksin matkakustannusten korvausta. Työvoimapoliittiseen aikuiskoulutukseen osallistuva vanki voi saada koulutuksen opintososiaalisia etuuksia edellyttäen, että hän täyttää niin kutsutun työssäoloehdon.

Tapaturmavakuutuslain (608/1948) 51 §:n mukaan vankeusrangaistukseen tuomitulle tai tutkintavankeudessa olevalle korvauksen saajalle ei ilman erityistä syytä makseta päivärahaa, tapaturmaeläkettä, niihin liittyviä lisiä eikä perhe-eläkettä siltä ajalta, jonka vankeusrangaistuksen suorittaminen tai vähennyksenä huomioon otettu tutkintavankeudessa oleminen kestää kolmea kuukautta kauemmin.

Vankeusaikana työssä sattuneita tapaturmia koskee laki rangaistus-, huolto- ja hoitolaitoksiin otettujen henkilöiden tapaturmakorvauksesta (894/1946). Mainitun lain 3 §:n mukaan laissa tarkoitettua korvausta saadaan ryhtyä suorittamaan vasta hoidon tai vankeuden jälkeiseltä ajalta, jollei erityistä syytä ole toisin päättää. Haittaraha ja tarpeellinen sairaanhoito, jota valtio tai kunta ei ole velvollinen toimittamaan, on kuitenkin annettava.

Omaisuus

RTL:n 2 luvun 6 §:n 1 momentin (612/1974) mukaan vangilla on oikeus pitää hallussaan kohtuullinen määrä henkilökohtaisia käyttöesineitään. Vankeinhoitoasetuksen 35 §:ssä säädetään, että henkilökohtaisista käyttöesineistä ei saa aiheutua haittaa laitoksen siisteydelle, järjestykselle eikä turvallisuudelle.

Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen (13/011/99) mukaan vangilta ei tule ilman erityistä syytä kieltää seuraavien esineiden hallussapitoa: radio; televisio, jonka kuvaruutu on korkeintaan 20 tuumaa; radionauhuri tai cd-soitin, johon ei kuulu erillistä mikrofonia ja jossa on kiinteät kaiuttimet tai kiinnitettävät kaiuttimet; videonauhuri; kahvinkeitin tai vedenkeitin; parranajokone; kello; taskulaskin, jossa ei ole koodattua muistia eikä atk-liitäntämahdollisuutta.

Vankeinhoito-osaston määräyksessä on kielletty kaikissa laitoksissa seuraavien laitteiden antaminen vangin haltuun: ampuma- ja teräaseet; kaasusumuttimet; räjähdysaineet; lääkkeet sekä injektioneulat ja -ruiskut, joita terveydenhuoltohenkilöstö ei ole vangin haltuun antanut; tatuointineulat; kannettavat puhelimet (NMT, GSM, hakulaite, SIM-kortti); radiolaitteet, joilla voi seurata vankilaviranomaisten, poliisin tai muiden yhteistyöviranomaisten välistä radioliikennettä; radiolähettimet; radioaalloilla toimivat kuulokkeet; taskukokoiset nauhurit, joissa on äänitysmahdollisuus; atk-laitteet; elektroniset muistiot; kamerat ja videokamerat; lautas- ja muut erillisantennit; kiikarit ja muut vastaavat optiset laitteet; kirjoituskoneet, joissa koodilla avattava muistijärjestelmä tai atk-liitäntämahdollisuus; vaatetukseen liittyvät tunnukset ja ryhmiin kuulumisen ulkoiset symbolit, jotka voivat aiheuttaa häiriötä tai vaarantaa laitosturvallisuutta.

RTL:n 2 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan (137/2001) muu vangin omaisuus, joka vangilla on mukanaan tullessaan rangaistuslaitokseen tai joka on sinne tullut rangaistusajan kuluessa, on otettava rangaistuslaitoksen toimesta säilytettäväksi vangin vapaaksi pääsyyn saakka. Jos omaisuus saattaa helposti pilaantua tai jos sitä on muuten erityisen vaikea säilyttää, se on lähetettävä vangin kustannuksella hänen osoittamaansa paikkaan tai myytävä. Pilaantunut tavara on todistajan läsnä ollessa hävitettävä.

Vankilasta löytyvä alkoholijuoma hävitetään alkoholilain (1143/1994) 60 §:n 4 momentin mukaan todisteellisesti. Huumausaineet on huumausainelain (1289/1993) 10 §:n 3 momentin mukaan toimitettava poliisille. Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen (13/011/99) mukaan rangaistuslaitoksesta löytyneet aseet luovutetaan poliisille.

Vankeinhoitoasetuksen 36 §:n mukaan rangaistuslaitokseen vastaanotetusta omaisuudesta on laadittava omaisuusluettelo, johon merkitään omaisuuden laatu, määrä ja arvo. Luettelo on pidettävä ajan tasalla siten, että siitä selvästi käyvät ilmi vangin vankilassa oleva omaisuus ja sen arvo sekä vangin haltuun annetut esineet. Jos vankilan vastuulla olevaa vangin omaisuutta on hävinnyt tai se on vahingoittunut, vankila on velvollinen korvaamaan vangin omaisuudelle aiheuttamansa vahingon vahingonkorvauslain (412/1974) mukaisesti.

RTL:n 2 luvun 6 §:n mukaan vangin rahavarojen hallussapidosta ja käytöstä rangaistuslaitoksessa säädetään asetuksella. Vankeinhoitoasetuksen 34 §:n mukaan vangin rahavarat on merkittävä rangaistuslaitoksessa pidettävälle vangin tilille käyttötarkoituksen mukaan eriteltyinä. Vangin rahavarat säilytetään rangaistuslaitoksessa tai talletetaan hänen tililleen pankkiin. Vangille on kuukausittain annettava ote hänen rahavarojensa tilinpidosta. Vanki saa erityisistä syistä toimittaa laitoksen välityksellä rahavarojaan laitoksen ulkopuolelle. Luvattomat rahavarat, jotka on otettu vankilassa säilytettäväksi, on merkittävä vangin tilille erikseen.

Vanki voi rahavaroillaan hankkia rangaistuslaitoksen välityksellä sellaisia käyttöesineitä ja tarvikkeita, joiden hallussapito on laitoksessa sallittu. Oikeusministeriö määrää, milloin vangille voidaan antaa oikeus rangaistuslaitoksessa tai sen ulkopuolella pitää hallussaan rahavaroja tai rahavarojen sijasta niitä vastaavaa maksukorttia. Rangaistuslaitoksen johtaja voi erityisestä syystä muutenkin myöntää vangille oikeuden rahavarojen hallussapitoon ja käyttöön.

Oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen (2/011/97) mukaan oman rahan käyttöoikeus suljetuissa laitoksissa olevilla, joilla ei ole rahan hallussapito-oikeutta, on enintään 85 euroa kuukaudessa. Oman rahan käytöksi ei kuitenkaan lueta puhelinkorttien ja askartelutarvikkeiden hankkimisesta aiheutuneita kustannuksia. Laitosmyymälässä asioidessaan vanki voi päättää, käyttääkö hän ensisijaisesti omaa rahaa vai työ- tai käyttörahaa.

RTL:n 2 luvun 6 §:n mukaan vangin hallusta tai muualta laitoksen tiloista löydetyt hänelle kuuluvat luvattomat rahavarat voidaan ottaa laitoksessa säilytettäväksi siihen asti, kun vanki vapautuu. Asiasta päättää rangaistuslaitoksen johtaja.

Avolaitoksissa rahavarojen ja omaisuuden hallussapito poikkeaa suljetuista laitoksista. Vankeinhoitoasetuksen 70 §:n mukaan avolaitoksessa olevalla on oikeus pitää hallussaan rahavaroja. Rahavarat voidaan hänen pyynnöstään ottaa laitoksessa säilytettäviksi tai tallettaa hänen tililleen pankkiin. Omaisuuden hallussapidossa noudatetaan suljettuja laitoksia koskevia määräyksiä soveltuvin osin. Avolaitoksessa noudatetaan oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräystä (13/011/99) esineistä, joita ei saa antaa vangille haltuun sekä esineitä, joiden hallussapitoa ei tule kieltää ilman erityistä syytä.

Terveydenhuolto

Vangille on järjestettävä asianmukainen terveydenhoito, sairaanhoito ja kuntoutus. RTL:n 2 luvun 8 §:n (612/1974) mukaan vangin terveydestä on pidettävä huolta sekä sairasta tai vammautunutta vankia on asianmukaisesti hoidettava ja kuntoutettava.

Tavoitteena on, että vangin terveydentila ja työkyky selvitetään sairaanhoitajan ja tarvittaessa lääkärin suorittamassa tulotarkastuksessa. Resurssien puutteen vuoksi tulotarkastuksia ei nykyään pystytä riittävästi järjestämään. Jokaiselle vapaudesta saapuvalle vangille annetaan henkilökohtaiseen käyttöön maksutta perushygieniapakkaus, joka sisältää muun muassa desinfiointivälineet ja hammashuoltovälineet.

Rikosseuraamusvirasto on antanut rangaistuslaitosten terveydellisiä oloja ja terveyshaittoja koskevan ohjeen (7/011/2002), jossa käsitellään muun muassa tartuntatautien ehkäisyä ja varhaista toteamista vankiloissa. Terveydenhuoltohenkilökunnan tehtäviin kuuluu huolehtia siitä, että vangit saavat tarvittavia ohjeita erityisesti veri- ja seksiteitse tarttuvilta taudeilta suojautumiseksi ja mahdollisen tartunnan leviämisen ehkäisemiseksi.

Jollei sairasta tai vammautunutta vankia voida asianmukaisesti hoitaa tai tutkia rangaistuslaitoksessa, vankeinhoitoasetuksen 42 §:n mukaan hänet on sitä varten siirrettävä tarpeellisen valvonnan alaisena laitoksen ulkopuolelle. Raskaana oleva naisvanki on siirrettävä synnytyksen ajaksi riittävän ajoissa sairaalaan rangaistuslaitoksen ulkopuolelle.

Vankeinhoitoasetuksen 44 §:ssä säädetään, että vangin vakavasta sairastumisesta on ilmoitettava vangin omaisille tai muulle hänen mainitsemalleen henkilölle, jollei vanki ole sitä kieltänyt.

Jos vanki on jatkuvasti vakavan sairauden tai vaikean vamman takia hengenvaarassa tai erikoishoitoa vaativassa tilassa taikka mielisairas ja hänen hoitamisensa vankeinhoitoviranomaisten toimesta olisi erityisen vaikeaa, RTL:n 2 luvun 1 b §:n mukaan (137/2001) Rikosseuraamusvirasto voi rangaistuslaitoksen johtajan esityksestä tai häntä kuultuaan laskea vangin vapaaksi laitoksen ulkopuolella hoidettavaksi. Jos vapaaksi laskettu henkilö toipuu ennen tänäkin aikana jatkuvaksi katsottavan rangaistusajan päättymistä, hänet on toimitettava suorittamaan rangaistuksen jäljellä olevaa osaa.

Hammashoidosta RTL:n 2 luvun 8 §:ssä säädetään, että vangille on annettava hammashoitoa, milloin se on välttämätöntä sairauden hoitamiseksi tai huomattavan vahingon estämiseksi.

Vankeinhoitoasetuksen 43 §:n mukaan vanki saa rangaistuslaitoksen lääkärin luvalla omalla kustannuksellaan järjestää itselleen tutkimusta ja hoitoa sekä hankkia lääkkeitä. Lääkkeet on hankittava laitoksen välityksellä.

Muista terveydenhuoltoa koskevista säännöksistä potilaan asemasta ja oikeuksista annettu laki (785/1992) ja potilasvahinkolaki (585/1986) koskevat myös vankia terveyden- ja sairaanhoitopalvelujen käyttäjänä. Potilaan tahdosta riippumatta annettavasta hoidosta on säädetty mielenterveyslaissa (1116/1990) ja tartuntatautilaissa (583/1986).

Perusterveyshuoltoa varten jokaisessa vankilassa on vähintään yksi kokopäivätoiminen sairaanhoitaja ja vähintään osa-aikainen lääkäri, jonka vastaanotto on 1—3 kertaa viikossa. Kiireellisissä tapauksissa ja erikoislääkäritason hoitoa tarvittaessa turvaudutaan yleensä julkisen terveydenhuollon tai yksityislääkärien palveluihin.

Hämeenlinnan vankisairaalassa on 65 sairaansijaa miesvangeille ja 5 sairaansijaa naisvangeille yleissairauksien ja päihdesairauksien hoitoa varten. Vankeinhoitolaitoksen ulkopuoliseen sairaalahoitoon turvaudutaan äkillisten, vakavien sairastumisten yhteydessä ja esimerkiksi leikkaushoitoa tarvittaessa.

Polikliinisesta psykiatrisesta hoidosta huolehtivat pää- ja sivutoimiset vankilalääkärit. Konsultaatioapua ja erikoislääkäritasoista hoitoa antavat päätoimiset psykiatrit, joita vankiloissa on kolme. Lisäksi useilla vankiloiden sairaanhoitajilla on psykiatrisen sairaanhoitajan koulutus.

Psykiatrista sairaalahoitoa varten on miesvangeille Vantaan vankilassa 15-paikkainen psykiatrinen sairaalaosasto ja Turussa 40-paikkainen Vankimielisairaala. Erikoissairaanhoidon tasoista sairaalahoitoa tarvitsevat naisvangit sekä osa päivystyspotilaista joudutaan hoitamaan ulkopuolisessa sairaalassa.

Edellä jaksossa 2.1.3. on esitelty vankien terveydenhuoltoa vuonna 2002 selvittäneen Rikosseuraamusviraston asettaman työryhmän tuloksia. Työryhmä esittää vankiloissa olevien psykoottisten potilaiden todellisen määrän selvittämistä. Työryhmän raportin mukaan vakavasti häiriintyneitä, jopa skitsofreenisiä potilaita päätyy päihderiippuvuuden kautta vankilaan, koska heille ei tuomion lyhyyden vuoksi tehdä mielentilatutkimusta. Jos ehdotettava selvitys vahvistaisi syntyneen käsityksen mielisairaiden vankien suuresta määrästä vankiloissa, tulisi näiden potilaiden taustoja tutkia asianmukaisiin ennaltaehkäiseviin toimenpiteisiin ryhtymistä varten.

Hammashuoltoa varten useimmissa vankiloissa on omat tilat ja välineet. Vankilan velvollisuutena on turvata hammashoito, joka on välttämätön sairauden hoitamiseksi tai huomattavan vahingon estämiseksi. Muutoin hammashuollossa pyritään soveltamaan kansanterveyslain voimaanpanosta annetussa laissa (67/1972) ja sairausvakuutuslaissa (364/1973) säädettyjä periaatteita.

Vapaa-aika

RTL:n 3 luvun 9 §:n 1 momentin (612/1974) mukaan vanki saa viettää vapaa-aikansa yhdessä muiden vankien kanssa, jollei johtaja järjestyksen säilymisen tai muun asetuksessa säädettävän syyn takia päätä toisin. Vangille, joka tahtoo viettää vapaa-aikansa yksin, on mahdollisuuksien mukaan varattava tilaisuus siihen.

Vapaa-aikanaan vanki saa RTL:n 3 luvun 9 §:n 4 momentin (128/1987) mukaan tehdä omaan lukuunsa sellaista työtä, joka haitatta soveltuu rangaistuslaitoksessa vangin omilla tai hänen käyttöönsä annetuilla välineillä tehtäväksi (vapaa-ajan työ). RTL:n 2 luvun 5 §:n 2 momentin (612/1974) mukaan vangeille on varattava tilaisuus harjoittaa vapaa-aikana opintoja, askartelua ja harrastustoimintaa. RTL:n 2 luvun 8 §:n (612/1974) vangin on saatava päivittäin oleskella ulkona ja harjoittaa sopivaa liikuntaa.

Lakia täydentävät vankeinhoitoasetuksen säännökset. Vankeinhoitoasetuksen 45 §:n mukaan rangaistuslaitoksessa on järjestettävä kurssi-, esitelmä- ja keskustelutilaisuuksia sekä muita ohjelmallisia tilaisuuksia, samoin kuin annettava vangeille mahdollisuuksia laitoksen oloihin soveltuvaan harrastus- ja ajanvietetoimintaan. Vangeille on annettava tilaisuus liikuntaan ja laitoksen oloihin soveltuvaan urheilutoimintaan. Harrastustoiminnassa on vankeja ohjattava ja neuvottava. Rangaistuslaitoksen ulkopuolisille henkilöille tai yhteisöille voidaan antaa lupa järjestää laitoksessa sopivaa vapaa-ajan toimintaa. Vangeille on annettava tilaisuus osallistua vapaa-ajan toiminnan suunnitteluun ja järjestämiseen.

Vankiloiden vapaa-ajan toimintapiirit kokoontuivat yhteensä noin 18 000 kertaa vuonna 2003. Eniten vangeille järjestetään liikuntatilaisuuksia. Ohjatun toiminnan lisäksi vangit harrastivat vapaa-aikanaan omatoimisesti askartelua, liikuntaa ja musiikkia. Vankilasta, erityisesti avolaitoksista järjestetään käyntejä vankilan ulkopuolelle erilaisiin tilaisuuksiin ja retkille. Vuonna 2003 tällaisia käyntejä tehtiin noin 1 300.

RTL:n 2 luvun 5 §:n 3 momentin mukaan vangeille on mahdollisuuksien mukaan varattava tilaisuus radio- ja televisio-ohjelman seuraamiseen. Vankien käytettävissä on oltava tieto- ja kaunokirjallisuutta sisältävä kirjasto.

Vankeinhoitoasetuksen 46 §:n mukaan vangeille tulee järjestää mahdollisuus käyttää hyväkseen yleisten kirjastojen palveluja. Vankilan kirjaston valikoiman tulee mahdollisuuksien mukaan vastata yleisten kirjastojen tarjontaa. Vangeille on varattava riittävän usein pääsy vankilan kirjastoon ja heitä on tarvittaessa ohjattava kirjaston käytössä.

Vangeilla on mahdollisuus käyttää vankilan kirjastopalveluita tai yleisten kirjastojen palveluita. Vankiloiden kirjastoissa kävi vuonna 2003 yli 13 000 lainaajaa, jotka lainasivat noin 66 000 kirjaa, videota tai muuta tallennetta. Yleiset kirjastot järjestivät kirjastoauton palveluja yhteensä 12 vankilaan ja siirtokirjastokokoelman viiteen vankilaan. Avolaitosvangit käyvät itse kirjastossa. Kuntien kirjastot ovat myös antaneet vankiloille asiantuntija-apua kirjahankinnoissa ja poistoissa.

Hengellinen toiminta. Hengellistä toimintaa koskeva säännös on RTL:n 2 luvun 4 §:ssä (612/1974), jota täydentävät säännökset on annettu vankeinhoito-osaston ohjeella. RTL:n 2 luvun 4 §:n mukaan vangeille on varattava mahdollisuus osallistua rangaistuslaitoksessa järjestettäviin jumalanpalveluksiin, hartaushetkiin ja muihin hengellisiin tilaisuuksiin sekä puhutella omaan uskontokuntaansa kuuluvaa sielunhoitajaa tai muuta uskontokunnan edustajaa.

Rangaistuslaitoksessa järjestetään säännöllisesti sen uskontokunnan jumalanpalveluksia, johon suurin osa vangeista kuuluu, jollei vankien ole mahdollista osallistua jumalanpalveluksiin rangaistuslaitoksen ulkopuolella. Muita hartaus-, rukous- ja uskonnollisia tilaisuuksia järjestetään tarpeen mukaan. Jos jonkin osaston vankien osallistumista vankien yhteiseen tilaisuuteen ei voida järjestää, heidän mahdollisuudestaan osallistua uskonnonharjoitukseen on huolehdittava muulla tavoin. Vankilan ulkopuolisten hengellistä työtä tekevien henkilöiden laitoksessa käyntien tarkoituksena on ensisijaisesti turvata vankien mahdollisuus saada oman uskonnollisen yhteisönsä sielunhoitopalveluita ja osallistua sen toimintaan. Lupa rangaistuslaitoksessa käyntiin voidaan myöntää myös sellaisen uskontokunnan tai uskonnollisen yhteisön edustajalle, johon ei kuulu laitoksen vankeja, mikäli vangit osoittavat kiinnostusta tähän toimintaan.

RTL:n 2 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan vangeille on mahdollisuuksien mukaan annettava tilaisuus henkilökohtaisia asioitaan koskeviin yksityisiin keskusteluihin sopivan henkilön kanssa.

Vankeinhoito-osaston ohjeen (12/011/99) mukaan vangin on annettava keskustella vankilassa kahden kesken oman uskontokuntansa tai toivomansa muun uskontokunnan edustajan kanssa. Keskustelut on järjestettävä siten, että rippisalaisuus säilyy. Rippisalaisuus on turvattava myös silloin, kun vanki on teknisen kuuntelun tai katselun kohteena. Rangaistuslaitoksen on huolehdittava siitä, etteivät vangit joudu vastoin tahtoaan ottamaan osaa uskonnollisiin tilaisuuksiin tai keskustelemaan uskonnollisista asioista.

Yhteydet rangaistuslaitoksen ulkopuolelle

Poistumislupa. RTL:n 2 luvun 3 b §:n (137/2001) Rikosseuraamusvirasto tai, sen antamien ohjeiden mukaan, rangaistuslaitoksen johtaja voi antaa vangille luvan poistua lyhyeksi ajaksi rangaistuslaitoksesta, jos siihen on tärkeä syy tai sitä rangaistusajan pituuden takia on pidettävä muuten perusteltuna. Tarvittaessa vangille voidaan määrätä saattaja.

Jos vanki ei palaa rangaistuslaitokseen lupaehdoissa määrättynä päivänä, määrätyn päivän ja todellisen paluupäivän tai kiinniottopäivän välistä aikaa ei RTL:n 3 luvun 8 §:n 3 momentin (580/2001) perusteella lueta rangaistusajaksi mainitut päivät mukaan lukien. Jos vanki on rikkonut poistumisluvan ehtoja, se voidaan ottaa huomioon uuden poistumisluvan myöntämistä harkittaessa tai sen ehtoja määrättäessä.

Pykälässä on eroteltu rangaistusajan pituuden ja tärkeästä syystä myönnettävät poistumisluvat, mutta ei asetettu niille mitään edellytyksiä. Vankeinhoitoasetuksen 56 §:ssä rangaistusajan pituuden perusteella myönnettävälle poistumisluvalle on asetettu ehdoksi, että vangin suoritettavana oleva rangaistus on kahta kuukautta pitempi. Vangille, jonka suoritettavan rangaistuksen pituus on enintään kaksi kuukautta, voidaan antaa lupa poistua laitoksesta vain tärkeän syyn takia. Vankeinhoitoasetuksen 57 §:ssä on säännös poistumislupien ehdoista.

Kun poistumislupajärjestelmä luotiin, sitä perusteltiin (HE 95/1970 vp) vankeuden haittavaikutusten vähentämisellä. Pitkäaikaista rangaistusta suorittavien osalta lomaoikeutta perusteltiin mielenterveydellisillä syillä. Katsottiin, että lomat vähentäisivät laitostumista ja mahdollistaisivat yhteydenpidon säilymisen ulkomaailmaan. Lomajärjestelmän toivottiin vähentävän kurinpitorangaistuksia. Loma voidaan antaa paitsi rangaistuksen pituuden vuoksi, myös tärkeästä syystä, joina lain esitöissä pidettiin muun muassa työpaikan hankkimista, asuntokysymyksen järjestämistä ja osallistumista ulkopuolisessa oppilaitoksessa pidettävään koetilaisuuteen. Koska asia oli uusi, poistumislupasäännös jätettiin tarkoituksellisesti hyvin avoimeksi, käytännön kokemusten perusteella kehitettäväksi järjestelmäksi. Lakivaliokunnan mietinnössä korostettiin kuitenkin, että käytännön pitäisi olla mahdollisimman yhdenmukainen eri laitoksissa.

Laissa ja vankeinhoitoasetuksessa säädettyjä väljiä edellytyksiä on tarkennettu vankeinhoito-osaston määräyksellä (8/011/95). Poistumislupa voidaan myöntää vain, jos on todennäköistä, että vanki noudattaa lupaehtoja. Poistumis-, siviilityö- tai opintoluvan ehtoja törkeästi rikkoneelle tai törkeään huumausainerikokseen tai törkeää väkivaltaa sisältäneeseen rikokseen syyllistyneelle poistumislupa voidaan myöntää vain siinä tapauksessa, että ehtojen noudattamista on pidettävä lähes varmana.

Poistumislupa voidaan myöntää rangaistusajan pituuden vuoksi tai tärkeästä syystä yhteensä enintään kuudeksi vuorokaudeksi neljän kuukauden jakson aikana. Ensimmäinen jakso alkaa, kun vanki on suorittanut puolet siitä ajasta, jolloin vanki voi päästä ehdonalaiseen vapauteen (L-aika). Tärkeästä syystä poistumislupa voidaan kuitenkin myöntää heti rangaistuksen täytäntöönpanon alettua, jos luvan myöntämisen yleiset edellytykset ovat olemassa. Tärkeästä syystä ennen ensimmäisen jakson alkamista pidetyn poistumisluvan aika vähennetään ensimmäisen jakson poistumislupavuorokausien määrästä.

Poistumislupa on annettava kirjallisena. Siinä on mainittava poistumisluvan ehdot ja seuraamukset ehtojen rikkomisesta. Poistumislupaehtojen noudattamatta jättämisestä voi aiheutua, ettei poistumislupaa myönnetä lainkaan tai säännönmukaisena aikana tai että vangille määrätään kurinpitorangaistus.

Poistumislupamatka maksetaan valtion varoista aina kun poistumislupa on myönnetty vaikeasti sairaana olevan läheisen omaisen tai tällaiseen verrattavan tapaamiseksi tai hautaan saattamiseksi taikka avolaitokseen matkustamista varten.

Muut vangin poistumislupamatkat maksetaan valtion varoista ensimmäisellä kerralla ja aina sen jälkeen kun paluusta on kulunut kuusi kuukautta. Matka maksetaan valtion varoista kuitenkin vain erityisistä syistä sinä aikana, jolloin vanki on avolaitoksessa tai käy siviilityössä. Lisäksi vangin matkakulut voidaan maksaa muulloinkin, jos siihen on vangin heikon taloudellisen aseman takia tai muuten erittäin painavia syitä.

Valtion varoista kustannetulla matkalla käytetään tarkoituksenmukaisinta yleistä kulkuneuvoa. Kustannukset lasketaan halvimman luokan mukaan. Lentokoneella tai vuokra-autolla tehtävän matkan kustannuksista maksetaan vain saman juna- tai linja-automatkan kustannuksia vastaava osuus.

Vangille ei voida myöntää lupaa poistua Suomen rajojen ulkopuolelle muualle kuin muuhun pohjoismaahan. Tällöin matkakulut voidaan kustantaa valtion varoista vain jollekin matkareitin varrella olevalle Suomessa sijaitsevalle paikkakunnalle ja sellaiselta takaisin.

Johtaja voi myöntää määräaikaista vankeusrangaistusta suorittavalle taikka pakkolaitokseen eristetylle tärkeän asian hoitamista varten lyhyen poistumisluvan Vankeinhoitolaitoksen virkamiehen saattamana. Poistumisluvan perusteena olevan tärkeän asian hoitamiseen tarvittavaksi arvioitu aika ei saa ylittää kuutta tuntia. Poistumisluvan aikaan saadaan lisätä matkoihin kuluva aika.

Päätösvaltaa on delegoitu rangaistuslaitoksen johtajille, mutta poistumislupa ratkaistaan vieläkin 7 prosentissa tapauksista Rikosseuraamusvirastossa.

Poistumislupia anottiin vuonna 2003 yhteensä 16 592 ja myönnettiin 12 190. Valtaosa (noin 92 prosenttia) poistumisluvista hoidetaan moitteettomasti, vajaassa 5 prosentissa tapauksista ehdot rikotaan lievästi ja noin 2,6 prosentissa törkeästi. Niiden poistumislupien osuus, joissa lupaehtoja on noudatettu, on pysynyt lähes muuttumattomana viime vuosina.

Rangaistuslaitosten väliset erot poistumislupien myöntämisessä ovat huomattavia.

Vuonna 1998 tehdyn selvityksen mukaan poistumisluparikkomuksiin vaikuttavat pääasiassa ympäröivään yhteiskuntaan liittyvät inhimilliset tekijät, joita on mahdotonta ennakoida pelkästään henkilön laitoskäyttäytymisen ja sitä koskevien tietojen perusteella. Siten esimerkiksi vangin iällä, siviilisäädyllä, sukupuolella ja rangaistuksen pituudella ei näyttänyt olevan suurta merkitystä. Lupaehtoja rikkoneiden ja niitä noudattaneiden ryhmissä oli kuitenkin seuraavia eroja: rikkoneilla oli enemmän aikaisempia kurinpito- ja poistumisluparikkomuksia, karkaamisia ja luvatta poistumisia; rikkoneiden rangaistuskertaisuus oli merkittävästi korkeampi; rikkoneiden vankien ryhmässä oli enemmän päihdeongelmia; suljetuissa laitoksissa olevat vangit rikkoivat ehtoja useammin; pysyvät perhesuhteet vähensivät lupaehtojen rikkomisen todennäköisyyttä. Mainittakoon, että törkeästä huumausainerikoksesta tuomittujen vankien ryhmä erottui selvästi muista siten, että suurin osa heistä noudatti luvan ehtoja.

Osallistuminen ulkopuoliseen tilaisuuteen. RTL:n 2 luvun 5 §:n mukaan johtaja voi antaa vangeille luvan osallistua laitoksen ulkopuolella järjestettävään tilaisuuteen tarpeellisen valvonnan alaisena. Vankeinhoito-osaston ohjeen (1/011/2001) mukaan lupa voidaan myöntää laitoksen ulkopuolella järjestettävään yleisölle tarkoitettuun tilaisuuteen osallistumiseksi. Lainkohtaa voidaan soveltaa myös tilaisuuksiin ja tapahtumiin, joiden tarkoituksena on tukea vangin yhteyksien säilyttämistä perheeseen, elinympäristöön tai yhteiskuntaan. Lainkohta soveltuu myös tilanteisiin, joissa vanki täyttää osallistumisvelvollisuutensa laitoksen ulkopuolella muussa toiminnassa kuin työssä tai koulutuksessa. Pääsääntöisesti lupa osallistua tilaisuuteen myönnetään enintään kolmeksi vuorokaudeksi ja matkoihin kuluvaksi ajaksi. Lupa voidaan myöntää seitsemäksi vuorokaudeksi ja matkoihin kuluvaksi ajaksi, jos tilaisuutta voidaan pitää erityisen tärkeänä vangin vapauteen valmentamisen ja vapaudessa selviytymisen kannalta.

Tapaamiset. RTL:n 2 luvun 9 a §:n (128/1995) ja vankeinhoitoasetuksen 51 §:n mukaan vangilla on oikeus vastaanottaa vieraita valvonnan alaisena tapaamista varten varattuina aikoina niin usein kuin se laitoksen järjestystä ja toimintaa haittaamatta on mahdollista. Tapaaminen voidaan sallia myös muulloin kuin tapaamista varten varattuna aikana, jos siihen on syytä. Lähiomaisten ja vangin asiamiehenä toimivan asianajajan tai yleisen oikeusavustajan sekä, milloin valvontaa muusta syystä ei katsota tarpeelliseksi, muidenkin vierailut voidaan sallia ilman valvontaa.

Vangin asiamiehenä toimivaa asianajajaa tai yleistä oikeusavustajaa vangin tulee voida tavata virka-aikana. Ulkomaiselle vangille tulee varata mahdollisuus olla yhteydessä hänen kotimaataan edustavaan diplomaattiseen edustustoon ja konsuliedustustoon.

Vankeinhoitoasetuksen 51 §:n mukaan rangaistuslaitoksessa on oltava tapaamiseen soveltuvat tilat.

Vierailijalle asetettavasta tapaamiskiellosta säädetään RTL:n 2 luvun 9 a §:n 4 momentissa (128/1995). Jos vierailijan on todettu kuljettaneen tai yrittäneen kuljettaa huumeita, muita päihteitä tai luvattomia esineitä vankilaan, johtaja voi antaa vierailijalle olosuhteisiin nähden kohtuullisen, enintään kuuden kuukauden pituisen kiellon vierailla vankilassa. Tapaamiskielto voidaan tarvittaessa uusia. Tapaamiskieltoa ei saa antaa lähiomaiselle taikka vangin asiamiehenä toimivalle asianajajalle tai yleiselle oikeusavustajalle, eikä silloin, kun tapaaminen voidaan laitoksen järjestystä vaarantamatta järjestää erityisen valvotuissa olosuhteissa.

Päätös tapaamiskiellosta tulee vankeinhoitoasetuksen 54 §:n mukaan tehdä kirjallisesti. Päätöksen tapaamiskiellosta tekee rangaistuslaitoksen johtaja. Päätöksessä on mainittava vierailijan nimi, kiellon peruste, kesto, kohteena oleva rangaistuslaitos sekä päätöksentekijä. Ennen tapaamiskiellon antamista vierailijaa on mahdollisuuksien mukaan kuultava.

Tapaamiskiellosta pidetään vankeinhoitoasetuksen 55 §:n nojalla rangaistuslaitoksessa luetteloa, johon merkitään tapaamiskiellon antamista koskevassa päätöksessä mainitut tiedot. Vankeinhoitoviranomainen ei saa ilmaista tapaamiskieltoluettelossa olevia tietoja ulkopuoliselle. Tämä ei kuitenkaan estä luettelossa olevien tietojen antamista toiselle rangaistuslaitokselle, joka tarvitsee näitä tietoja tapaamisten valvomista tai muutoin järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämistä varten. Tietoja voidaan antaa myös poliisiviranomaiselle, jos se on tarpeen rikoksen selvittämiseksi.

Puhelimen käyttö. Vangille voidaan RTL:n 2 luvun 9 §:n 3 momentin (128/1995) mukaan antaa lupa olla puhelinyhteydessä laitoksen ulkopuolelle. Puhelimen käytöstä peritään enintään siitä aiheutuneita kustannuksia vastaava maksu.

Kun vanki pyytää lupaa olla puhelinyhteydessä rangaistuslaitoksen ulkopuolelle, hänen on vankeinhoitoasetuksen 48 §:n mukaan pyydettäessä ilmoitettava, kenen kanssa hän aikoo puhua. RTL:n 2 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan vangin puhelua saadaan kuunnella, jos se on tarpeen rikoksen estämiseksi tai jos on erityistä syytä epäillä väärinkäytöksiä. Kysymyksessä ei ole salaa tapahtuva kuuntelu vaan siitä on ennen kuuntelemisen alkamista ilmoitettava vangille ja sille, johon hän on puhelimitse yhteydessä. Lisäksi laissa on kuuntelukielto, jonka mukaan rangaistuslaitoksen toimintaa valvovan viranomaisen taikka vangin asiamiehenä toimivan asianajajan tai yleisen oikeusavustajan ja vangin välistä puhelua ei saa kuunnella.

Vangin puhelun kuuntelemisesta päättää vankeinhoitoasetuksen 49 §:n mukaan rangaistuslaitoksen johtaja tai hänen määräämänsä virkamies. Kiireellisessä tapauksessa päätöksen voi tehdä myös puhelimen käyttöä valvova virkamies.

Kirjeenvaihto. Rangaistuslaitoksen johtaja tai hänen määräämänsä virkamies saa RTL:n 2 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan tarkastaa vangilta peräisin olevat ja vangille saapuneet posti- ja muut lähetykset. Kirjeitä ei saa lukea, ellei se ole tarpeen rikoksen estämiseksi tai ellei ole erityistä syytä epäillä kirjeenvaihto-oikeutta väärinkäytettävän. Kirje tai lähetys, jota edellä mainitusta syystä tai RTL:n 2 luvun 6 §:n 1 momentin johdosta ei toimiteta perille, on palautettava lähettäjälle tai annettava vangille hänen päästessään vapaaksi, ellei lähetyksen laatu ole siihen esteenä.

Vangin ja rangaistuslaitoksen toimintaa valvovan viranomaisen tai ihmisoikeuksien valvontaelimen, jolle vangilla kansainvälisten sopimusten mukaan on valitus- tai kanteluoikeus, välinen kirjeenvaihto on tarkastamatta viipymättä toimitettava perille. Vangin hänen asiamiehenään toimivalle asianajajalle tai yleiselle oikeusavustajalle osoittama kirje on tarkastamatta viipymättä toimitettava perille.

Vangille saapunut kirje, jonka kirjekuoresta tai muuten käy ilmi, että kirjeen on lähettänyt asianajaja tai yleinen oikeusavustaja taikka muu oikeudenkäyntiasiamieheksi kelpoinen henkilö, joka on suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon tai yleisesti toimittaa tuomioistuimissa asianajotehtäviä, saadaan vankeinhoito-osaston määräyksen (13/011/95) mukaan avata tarkastamista varten vain vangin läsnä ollessa.

Vangin posti- ja muita lähetyksiä tarkastaessa ei saa aiheuttaa suurempaa haittaa kuin asianmukaisen tarkastuksen suorittamiseksi on tarpeen. Kirje tai muu lähetys saadaan pidättää, jos on perusteltua syytä epäillä, että lähetys aiheuttaa häiriötä rangaistuslaitoksen järjestykselle tai edistää rikoksen tekemistä tai että kirjeenvaihto-oikeutta muuten väärinkäytetään.

Jos lähetys sisältää sellaista, mitä vanki ei saa rangaistuslaitoksessa pitää hallussaan, se on otettava pois ennen lähetyksen toimittamista perille. Lähetyksen pidättämisestä ja sen syystä on viivytyksettä ilmoitettava vangille.

Valvonta ja tarkastaminen

Tilojen tarkastaminen. Rangaistuslaitoksen tilojen tarkastamista koskevat säännökset ovat RTL:n 3 luvun 3 §:ssä (612/1974), jonka mukaan vankien käytössä olevia tiloja ja heidän hallussaan olevaa omaisuutta voidaan tarkastaa tarpeen vaatiessa. Esineet, jotka ovat omiaan aiheuttamaan haittaa laitoksen siisteydelle, järjestykselle tai turvallisuudelle, voidaan ottaa laitoksessa säilytettäväksi tai lähettää vangin osoittamaan paikkaan laitoksen ulkopuolelle. Vankilan tilojen valvonnasta ja suljettuna pitämisestä päättää rangaistuslaitoksen johtaja (128/1995). Lain säännöstä täydentää VHA 5 §, jonka mukaan vankeja ja vankien käytössä olevia tiloja on valvottava siten kuin rangaistuslaitoksen järjestys, laitoksessa pitämisen varmuus ja vankien turvallisuuden takaaminen edellyttävät.

Vangin tarkastaminen ja henkilöntarkastus. RTL:n 3 luvun 3 §:n mukaan vangin saavuttua vankilaan hänet on todistajan läsnä ollessa tarkastettava (tulotarkastus). Järjestyksen vaatiessa vanki voidaan tarkastaa muulloinkin. Tällöin tarkastus on mahdollisuuksien mukaan tehtävä todistajan läsnä ollessa (ylläpitotarkastus).

Vangin henkilöntarkastuksesta säädetään RTL:n 2 luvun 9 b §:ssä (364/1999). Vangille voidaan todistajan läsnä ollessa tehdä henkilöntarkastus, jos se on tarpeen karkaamisen ehkäisemiseksi tai järjestyksen säilyttämiseksi taikka jos vankia epäillään luvattomien esineiden ja aineiden hallussapidosta. Vankeinhoitoasetuksen 7 §:n (700/1999) mukaan vankiin kohdistuvasta henkilöntarkastuksesta on pidettävä pöytäkirjaa, johon merkitään henkilöntarkastuksen kohteena oleva henkilö, peruste, aika ja paikka, henkilöntarkastuksesta päättänyt virkamies, henkilöntarkastuksen suorittaja ja todistaja sekä henkilöntarkastuksessa tehdyt havainnot ja haltuun otettu omaisuus. Vangille on ilmoitettava henkilötarkastuksen peruste.

Henkilönkatsastus. RTL:n 2 luvun 9 b §:n 2 momentin (656/2001) mukaan rangaistuslaitoksen johtaja voi päättää, että vangille tehdään rikoksen selvittämiseksi henkilönkatsastus. Edellytyksenä on, että vankia todennäköisin syin epäillään rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta taikka huumausaineen käyttörikoksesta. Jos henkilönkatsastuksen suorittaa joku muu kuin terveydenhuoltohenkilökuntaan kuuluva, läsnä on oltava todistaja. Muutoin henkilönkatsastuksen toimittamisessa noudatetaan, mitä pakkokeinolain (450/1987) 5 luvun 12 §:n 2 ja 3 momentissa säädetään.

Vankeinhoitoasetuksen 7 a §:n (700/1999) mukaan päätös vankiin kohdistuvasta henkilönkatsastuksesta on tehtävä kirjallisesti. Vangille on ilmoitettava henkilönkatsastuksen peruste. Henkilönkatsastuksesta on pidettävä pöytäkirjaa, johon merkitään henkilönkatsastuksen kohteena oleva henkilö, peruste, aika ja paikka, henkilönkatsastuksesta päättänyt virkamies, henkilönkatsastuksen suorittaja ja todistaja sekä henkilönkatsastuksessa tehdyt havainnot ja haltuun otetut esineet ja aineet.

Tarkemmat määräykset vangin tarkastamisesta, henkilöntarkastuksesta ja henkilönkatsastuksesta on annettu vankeinhoito-osaston määräyksellä (6/011/99).

Erityistarkastus. Rangaistuslaitoksessa, sen osastolla tai muussa tilassa voidaan RTL:n 2 luvun 9 b §:n 1 momentin (364/1999) mukaan suorittaa erityistarkastus, jos se on tarpeen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi tai luvattomien esineiden tai aineiden löytämiseksi. Jos rangaistuslaitoksen osastolla tai muussa tilassa suoritetaan erityistarkastus, henkilöntarkastus saadaan toimittaa kaikille osastolle sijoitetuille tai tarkastettavassa tilassa oleskeleville vangeille. Vankeinhoitoasetuksen 7 c §:n (700/1999) mukaan erityistarkastuksen suorittamisesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja, vartiopäällikkö tai laitoksen päivystävä virkamies. Päätös erityistarkastuksesta on tehtävä kirjallisesti. Päätökseen on kirjattava syyt, joihin erityistarkastuksen tekeminen perustuu.

Päihteettömyyden valvonta. Vangin päihteettömyyden valvontaa koskevat säännökset ovat RTL:n 2 luvun 9 b §:n 3 momentissa (19/2001), jota täydentää vankeinhoitoasetuksen 7 d §:n 2 momentti (36/2001). Jos on syytä epäillä vangin olevan alkoholin tai muun päihdyttävän aineen vaikutuksen alainen, rangaistuslaitoksen johtaja voi pakkokeinolain säännösten estämättä päättää, että vangin on annettava virtsa- tai sylkinäyte tai suoritettava puhalluskoe.

Vankeinhoitoasetuksen 7 d §:n mukaan vangin epäiltyä päihtymystilaa koskevat havainnot on kirjattava. Päihtymystilan toteamislomakkeen vahvistaa allekirjoituksillaan kaksi havainnot tehnyttä virkamiestä. Virtsa- tai sylkinäytettä ei tule vaatia, jos päihtymystila on ulkonaisista merkeistä päätellen ilmeinen. Jos vangin päihtymystila ei ole ilmeinen, mahdollinen päihtymystilaa koskeva epäily on todettava virtsa- tai sylkinäytteellä. Jos päihtymystilan epäillään johtuvan alkoholista, puhalluskokeen suorittamista on kuitenkin aina vaadittava. Avolaitoksessa olevan vangin muusta kuin alkoholista johtuva päihtymystila on aina vangin vaatimuksesta todettava välittömästi annettavalla virtsa- tai sylkinäytteellä.

RTL:n 2 luvun 9 b §:n 3 momentin (19/2001) mukaan vangilta, joka ilman pätevää syytä kieltäytyy virtsa- tai sylkinäytteen antamisesta tai puhalluskokeen suorittamisesta ja on syytä epäillä päihtymystilaa, voidaan ottaa verinäyte. Myös valvomattoman tapaamisen, poistumis-, opinto- ja siviilityöluvan sekä laitoksen ulkopuolella järjestettävään tilaisuuteen osallistumisen ehdoksi voidaan asettaa, että vangin on vaadittaessa annettava virtsa- tai sylkinäyte tai suoritettava puhalluskoe. Vangilta, joka antaa positiivisen näytteen, voidaan evätä tai peruuttaa opinto- tai siviilityölupa, anottu tai myönnetty poistumislupa, valvomaton tapaaminen tai lupa osallistua ulkopuoliseen tilaisuuteen. Näytteen antamisesta tai kokeen suorittamisesta ei saa aiheutua tarpeetonta haittaa tutkittavalle. Rikosseuraamusvirasto on antanut vangin päihteettömyyden valvontaa, päihtymystilan toteamista ja päihdevalvonnan testejä koskevan ohjeen (1000/011/2001), jossa annetaan muun muassa hyväksyttäviä testimenetelmiä ja päihdevalvonnassa käytettäviä lomakkeita koskevia määräyksiä.

RTL:n 2 luvun 9 c §:n (137/2001) mukaan rangaistuslaitoksessa voi olla osastoja vangeille, jotka sitoutuvat olemaan käyttämättä alkoholia ja muita huumaavia aineita sekä pyydettäessä antamaan virtsa- tai sylkinäytteen tai suorittamaan puhalluskokeen. Vanki, joka rikkoo sitoumuksensa, poistetaan osastolta. Tällaisella osastolla voidaan päihteettömyyden valvomiseksi vaatia virtsa- tai sylkinäytteen antamista tai puhalluskokeen suorittamista ilman vankiin kohdistuvaa päihteettömyysepäilyä. Rikosseuraamusviraston päätöksellä myös koko rangaistuslaitos voidaan määrätä toimimaan tällaisena yksikkönä. Vuoden 2000 alusta lukien kaikki avolaitokset ovat toimineet RTL:n 2: 9 c §:ssä tarkoitettuina päihteettöminä yksikköinä.

Pääsy rangaistuslaitokseen. Nykyisin muun henkilön kuin vangin tarkastamista koskevat säännökset ovat RTL:n 2 luvun 9 a §:n 2 ja 3 momentissa, 2 luvun 9 e §:ssä ja vankeinhoitoasetuksen 50, 52 ja 53 §:ssä. Säännökset ovat erilaisia siitä riippuen, koskevatko ne vankia tapaamaan tullutta henkilöä vai jotakin muuta laitokseen saapuvaa henkilöä. Vain vankia tapaamaan tulleelle henkilölle voidaan tehdä henkilöntarkastus. Näiden säännösten lisäksi muun henkilön kuin vangin tarkastamisesta on olemassa varmuusostoja koskeva erityissäännös. RTL:n 3 luvun 2 e §:n mukaan varmuusosastolle kuljetaan metallinilmaisimen kautta ja osastolle tulevat voidaan tarkastaa.

Vankeinhoitoasetuksen 50 §:n (700/1999) mukaan rangaistuslaitokseen ei saa päästää ketään ilman asianmukaista lupaa. Rangaistuslaitokseen pääsyn edellytykseksi voidaan asettaa päällysvaatteiden ja mukana tuotujen tavaroiden jättäminen laitoksessa säilytettäviksi laitoksen määräämällä tavalla. Rangaistuslaitoksen alueella liikkumisen ehdoksi voidaan asettaa, että henkilö todistaa henkilöllisyytensä. Alueella liikkumiselle voidaan asettaa muitakin ehtoja. Rangaistuslaitokseen ei saa päästää ketään, joka päihtymyksen tai muun syyn vuoksi saattaa vaarantaa laitoksen järjestystä.

RTL:n 2 luvun 9 e §:n (364/1999) mukaan rangaistuslaitokseen pääsyn edellytykseksi voidaan asettaa kulkeminen metallinilmaisimen kautta. Rangaistuslaitoksessa tai sen alueella voidaan räjähdysaineiden ja päihdyttävien aineiden löytämiseksi tarkastaa siellä olevia henkilöitä käyttäen tähän tarkoitukseen soveltuvia apuvälineitä tai koulutettua koiraa. Säännös koskee kaikkia rangaistuslaitoksen alueella liikkuvia tai sinne saapuvia henkilöitä.

Tapaamisten valvonta ja vierailijoiden tarkastaminen. Vangin tapaamista on tarpeen mukaan valvottava. Keskustelua saadaan kuunnella väärinkäytösten ehkäisemiseksi. RTL:n 2 luvun 9 a §:ssä (128/1995) säädetään, että lähiomaisten ja vangin asiamiehenä toimivan asianajajan tai yleisen oikeusavustajan sekä, milloin valvontaa muusta syystä ei katsota tarpeelliseksi, muidenkin vierailut voidaan sallia ilman valvontaa. Vankia tapaamaan tulleen vierailijan henkilöllisyys saadaan tarvittaessa tarkastaa. Jos vierailija ei pysty luotettavasti todistamaan henkilöllisyyttään, tapaaminen voidaan järjestää erityisen valvotuissa olosuhteissa tai evätä, jos siihen on erityistä syytä

RTL:n 2 luvun 9 a §:n mukaan vierailun ehdoksi voidaan asettaa, että vankia tapaamaan tullut henkilö suostuu henkilöntarkastukseen sen tutkimiseksi, mitä hänellä on vaatteissaan tai muuten yllään, jos on perusteltua aihetta epäillä väärinkäytöksiä. Henkilöntarkastus tulee suorittaa hienotunteisesti, eikä siitä saa aiheutua vierailijalle enempää haittaa kuin tarkastuksen toteuttaminen välttämättä vaatii.

Vankeinhoitoasetuksen 53 §:n mukaan vierailijaan kohdistuvasta henkilöntarkastuksesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja, laitoksen päivystävä virkamies, valvonnan esimiestehtävissä toimiva taikka muu laitoksen tai sen osaston valvonnasta työjärjestyksen perusteella vastuussa oleva virkamies. Henkilöntarkastuksesta pidetään pöytäkirjaa, johon merkitään henkilöntarkastuksen kohteena oleva henkilö, peruste, aika ja paikka, henkilöntarkastuksen suorittaja ja todistaja sekä henkilöntarkastuksessa tehdyt havainnot. Henkilöntarkastus suoritetaan siihen varatussa erillisessä tilassa. Läsnä on oltava todistaja. Jos tarkastuksen suorittaminen edellyttää tarkastettavan riisuutumista tai koskettamista, tarkastuksen suorittajan ja todistajan on oltava samaa sukupuolta kuin tarkastettava.

Vierailija voi aina kieltäytyä henkilöntarkastuksesta. Jos vierailija kieltäytyy henkilöntarkastuksesta, tapaaminen tulee ensisijassa järjestää erityisen valvotuissa olosuhteissa. Erityisistä syistä tapaaminen voidaan myös evätä. Erityisen valvotuissa olosuhteissa järjestetty tapaaminen tarkoittaa, että vangin ja vierailijan välillä on muovinen tai lasinen väliseinä tai muita teknisiä esteitä. Erityisen valvottu tapaaminen voidaan järjestää myös siten, että vartija on koko ajan läsnä tapaamisessa. Vangin asiamiehenä toimivan asianajajan tai yleisen oikeusavustajan vierailua ei kuitenkaan saa evätä.

Tarkastamisesta koskevat tarkemmat säännökset on annettu oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksillä (08/011/99) ja (11/011/99).

Tapaamiskielto. Jos vierailijan on todettu kuljettaneen tai yrittäneen kuljettaa huumeita, muita päihteitä tai luvattomia esineitä vankilaan, johtaja voi antaa vierailijalle olosuhteisiin nähden kohtuullisen, enintään kuuden kuukauden pituisen kiellon vierailla vankilassa. Tapaamiskielto voidaan tarvittaessa uusia. Tapaamiskieltoa ei saa antaa lähiomaiselle taikka vangin asiamiehenä toimivalle asianajajalle tai yleiselle oikeusavustajalle eikä silloin, kun tapaaminen voidaan laitoksen järjestystä vaarantamatta järjestää erityisen valvotuissa olosuhteissa. (RTL:n 2 luvun 9 a § 4 momentti.)

Vankeinhoitoasetuksen 54 §:n mukaan päätös tapaamiskiellosta on tehtävä kirjallisesti. Päätöksen tapaamiskiellosta tekee rangaistuslaitoksen johtaja. Päätöksessä on mainittava vierailijan nimi, kiellon peruste, kesto, kohteena oleva rangaistuslaitos sekä päätöksentekijä. Ennen tapaamiskiellon antamista vierailijaa on mahdollisuuksien mukaan kuultava.

Vankeinhoitoasetuksen 55 §:ssä säädetään tapaamiskieltoluettelosta. Rangaistuslaitoksessa pidetään luetteloa, johon merkitään tapaamiskiellon antamista koskevassa päätöksessä mainitut tiedot. Vankeinhoitoviranomainen ei saa ilmaista tapaamiskieltoluettelossa olevia tietoja ulkopuoliselle. Tämä ei kuitenkaan estä luettelossa olevien tietojen antamista toiselle rangaistuslaitokselle, joka tarvitsee näitä tietoja tapaamisten valvomista tai muutoin järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämistä varten. Tietoja voidaan antaa myös poliisiviranomaiselle, jos se on tarpeen rikoksen selvittämiseksi.

Vankeinhoito-osasto on antanut tarkemmat ohjeet tapaamiskieltoluettelon ylläpitämisestä (21/011/95).

Kurinpito

Vankien kurinpitorangaistusjärjestelmä sai nykyisen muotonsa vuoden 1975 RTA-uudistuksessa. Uudistuksessa tavoitteena oli muuttaa kurinpitorangaistusjärjestelmä Yhdistyneiden Kansakuntien taloudellisen ja sosiaalisen neuvoston hyväksymiä vankeinhoidon vähimmäissääntöjä vastaavaksi. Vähimmäissääntöjen mukaan ruumiillisia, epäinhimillisiä ja ihmisarvoa alentavia rangaistuksia ei missään olosuhteissa tullut käyttää. Kovaa makuusijaa, vesileipärangaistusta, ravinnon vähentämistä ja sulkemista rangaistusselliin pidettiin ruumiillisen rangaistuksen luontoisina ja ihmisarvoa alentavina, minkä vuoksi näistä kurinpitorangaistuksista luovuttiin uudistuksen yhteydessä. Vankeinhoitoasetukseen (431/1975) lisättiin kurinpitorangaistusten mittaamista, menettelyä ja vangin kuulemista koskevat säännökset. Nykyisiä kurinpitorangaistuksia ovat RTL:n 2 luvun 10 §:n mukaan varoitus, oikeuksien menettäminen tai vähentäminen (oikeuksien menetys), siirtäminen yksinäishuoneeseen (yksinäisyys) ja suoritetun ajan menetys vangille määrätyn yksinäisrangaistuksen ohessa. Näitä kurinpitorangaistuksia lievempänä keinona laissa mainitaan muistutus.

Rangaistuslaitoksen johtaja päättää kaikkien kurinpitorangaistusten käytöstä RTL:n 2 luvun 10 a §:n (580/2001) mukaan. Yksinäisyyttä johtaja voi määrätä enintään 20 vuorokautta. Jos vankia on yhtäjaksoisesti pidetty yksinäisyydessä kaksikymmentä vuorokautta, yksinäisyysrangaistusta ei ole pantava täytäntöön ennen kuin seitsemän vuorokauden kuluttua mainitun ajan päättymisestä. Suoritetun ajan menetysten yhteinen aika ei saa ylittää puolta rangaistusajasta eikä 90 päivää.

Oikeuksien menetys voi koskea osallistumista vapaa-ajan toimintaan, tavaran ostoa ja hallussapitoa laitoksessa sekä rahavarojen käyttöä. Näitä oikeuksia voidaan määrätä menetettäväksi tai vähennettäväksi erikseen tai yksinäisyyden ohessa. Yksinäisyyteen voidaan liittää myös kirjaston käyttöä, radio- ja televisio-ohjelmien seuraamista sekä askartelu- ja harrastustoimintaa koskevia rajoituksia. Oikeuksien menetyksen on etupäässä kohdistuttava niihin oikeuksiin, joiden väärinkäytön vuoksi kurinpitomenettelyyn on ryhdytty.

Vangille, joka on syyllistynyt kahteen tai useampaan järjestysrikkomukseen, määrätään niistä yhteinen rangaistus. Muu kurinpitorangaistus kuin varoitus voidaan määrätä ehdollisena vähintään yhden ja enintään kolmen kuukauden koeajaksi. Jollei vanki koeaikana tee uutta järjestysrikkomusta, rangaistus raukeaa. Jos koeaikana tehdystä järjestysrikkomuksesta määrätään kurinpitorangaistus, on samalla päätettävä, pannaanko aikaisempi kurinpitorangaistus täytäntöön.

Suljettujen laitosten ja avolaitosten kurinpitojärjestelmä on yhtenäistetty elokuun ensimmäisestä päivästä 2001 lukien (580/2001, HE 13/2001 vp). Avolaitoksissa olevia vankeja koskevat järjestysrikkomussäännökset ovat RTL:n 4 luvun 7 §:ssä. Pykälän mukaan avolaitoksessa oleva, joka tekee siellä järjestysrikkomuksen tai poistuu sieltä luvatta taikka rikkoo poistumisluvan, siviilityöluvan tai opintoluvan ehtoja, voidaan toimittaa vankilaan tai nuorisovankilaan suorittamaan rangaistustaan ja rangaistuslaitoksen johtaja voi määrätä avolaitoksessa olevalle määrätä 2 luvun 10 §:n mukaisen kurinpitorangaistuksen. RTL:n 4 luvun 7 §:n 2 momentin kurinpitorangaistus voidaan määrätä vaikka rikkomuksen seurauksena ei ole siirto vankilaan tai nuorisovankilaan.

Kurinpitokäytäntö. Kurinpitorangaistuksia on viime vuosina määrätty noin 1000 vuosittain. Kurinpitorangaistusten määrä on 1990-luvun alkuvuosista laskenut varsin paljon. Lasku on etupäässä johtunut poistumisluparangaistusten lukumäärän vähentymisestä. Vuonna 2003 kurinpitorangaistuksia määrättiin yhteensä 986. Rikos siirrettiin poliisin tutkittavaksi 314 tapauksessa.

Yleisin kurinpitorangaistuksista on yksinäisyys. Vuonna 2003 ehdoton yksinäisyysrangaistus määrättiin 658 kertaa. Käytännössä yksinäisyysrangaistukset ovat tyypillisimmin 3—5 vuorokauden mittaisia. Vuonna 2003 määrättiin 32 yksinäisyysrangaistusta yli seitsemäksi vuorokaudeksi. Samana vuonna suoritetun ajan menetystä määrättiin 61 tapauksessa, joista 23 yli seitsemäksi vuorokaudeksi. Vuonna 2000 suoritetun ajan menetystä määrättiin 10 kertaa, ja vuonna 2001 tapauksia oli 43. Lukumäärien nousu johtuu edellä mainitusta avolaitosten ja suljettujen laitosten kurinpitojärjestelmien yhtenäistämisestä, joka toi myös avolaitoksissa määrätyt kurinpitorangaistukset yhteisen tilastoinnin piiriin.

Oikeuksien menetys seuraamusmuotona on käytännössä jäänyt lähes kuolleeksi kirjaimeksi: vuonna 2003 tällainen kurinpitorangaistus määrättiin vain kaksi kertaa. Kurinpitorangaistukseen johtaneet yleisimmät rikkomukset ovat päihderikkomukset (390) ja lupaehtojen rikkomukset (245). Poliisin suorittamaan esitutkintaan siirretyistä rikkomuksista (yhteensä 314) suurimmat rikkomusryhmät olivat päihteiden hallussapito (132), muihin kohdistuva väkivalta (79) ja karkaaminen tai sen yritys (22). Vuonna 2003 määrättiin avolaitosmääräys peruutetuksi avolaitosrikkeen vuoksi 328 tapauksessa. Valtaosa rikkeistä oli lupaehtojen rikkomisia (132) ja päihteisiin liittyviä rikkomuksia (102).

Kurinpitorangaistusten määräämiskäytäntöä eri rangaistuslaitosten välillä on vaikea vertailla pelkkien tilastojen valossa. Tämä johtuu muun muassa laitosten erilaisesta luonteesta, koosta, vankimäärästä ja avoimuudesta. Vertailua vaikeuttaa lisäksi se, että joidenkin vankiloiden alaisuudessa toimii avolaitos tai avolaitosyksikkö. Joitakin selviä eroja voidaan kuitenkin havaita. Suurimmat erot näkyvät poistumislupa- ja osallistumisvelvollisuusrikkomusten seuraamusten määräämisessä. Vain muutamassa vankilassa määrättiin kurinpitorangaistuksia törkeästä poistumislupaehtojen rikkomisesta. Muissa vankiloissa luparikkomus johtaa yleensä seuraavan poistumisluvan siirtymiseen (karenssiaika) eteenpäin. Työstä kieltäytymisestä rankaiseminen on myös poikkeuksellista. Ankarimman kurinpitorangaistuksen, suoritetun ajan menetyksen, määräämisessä voidaan havaita selviä eroja. Tämän seuraamuksen käyttö on keskittynyt muutamiin vankiloihin.

Turvaamistoimenpiteet

Kahlehtiminen. RTL:n 2 luvun 11 §:ssä (612/1974) säädellään tilanteista, joissa vanki voidaan kahlehtia. Vankia ei saa kahlehtia, ellei se ole tarpeen karkaamisen estämiseksi kuljetuksen aikana tai sellaisen väkivaltaisuuden hillitsemiseksi, jota ei ole saatu estetyksi muilla keinoin ja josta saattaa aiheutua vaaraa vangin itsensä tai muiden henkilöiden turvallisuudelle taikka huomattavaa vahinkoa omaisuudelle. Väkivaltaisuuden hillitsemiseksi vanki voidaan kahlehtimisen sijasta sijoittaa turvaamistoimenpiteenä tarkoituksenmukaisesti järjestettyyn yksinäishuoneeseen.

Säännös lisättiin lakiin vuoden 1975 RTA-uudistuksen yhteydessä, jolloin kahlehtimista koskevat säännökset uudistettiin vastaamaan Yhdistyneiden Kansakuntien taloudellisen ja sosiaalisen neuvoston hyväksymiä (ECOSOC) vankeinhoidon vähimmäissääntöjä. Mahdollisuus sijoittaa vanki kahlehtimisen sijasta yksinäishuoneeseen lisättiin lakiin vasta lakivaliokunnan käsittelyssä.

Kahlehtimista ei ole jatkettava kauemmin kuin on välttämätöntä. Kun vanki on kuultavana tuomioistuimessa, kahleet on poistettava.

Kahlehtimisesta ja yksinäishuoneeseen sijoittamisesta päättää rangaistuslaitoksen johtaja sekä kahlehtimisesta laitoksen ulkopuolella se virkamies, jonka asiana vangin valvonta on.

Milloin kahlehtiminen tai yksinäishuoneeseen sijoittaminen on tarpeen väkivaltaisuuden hillitsemiseksi, on mahdollisuuksien mukaan kuultava lääkäriä. Mainituista toimenpiteistä on RTL:n 2 luvun 11 §:n mukaan viipymättä ilmoitettava rangaistuslaitoksen johtajalle. Kahlehtiminen ja yksinäishuoneeseen sijoittaminen sekä niiden syy on merkittävä kurinpitopäiväkirjaan.

Kahlehtimisen tarvetta on harkittava erikseen jokaisessa yksittäistapauksessa. Raskaampaa kahlehtimistapaa kuin tilanne välttämättä edellyttää ei saa käyttää.

Vangin eristäminen. RTL:n 2 luvun 9 d §:n (364/1999) mukaan vanki saadaan eristää muista vangeista, jos on perusteltua aihetta epäillä, että hänellä rangaistuslaitoksessa tai sinne tullessaan on kehossaan päihteitä tai muita luvattomia aineita tai esineitä.

Eristämisestä päättää rangaistuslaitoksen johtaja. Vanki saadaan pitää eristettynä, kunnes päihteet tai muut luvattomat aineet tai esineet ovat poistuneet hänen elimistöstään tai kunnes eristämiseen ei enää muuten ole aihetta. Eristäminen ei kuitenkaan saa kestää pitempään kuin seitsemän vuorokautta. Jos eristämisestä aiheutuu vaaraa vangin terveydelle, eristäminen on keskeytettävä. Lääkärin tulee mahdollisimman pian tutkia, voiko vangin eristämisestä aiheutua vaaraa tämän terveydelle. Eristetyn terveydentilaa on muutoinkin tarkoin seurattava.

Vankeinhoitoasetuksen 7 b §:n (700/1999) mukaan eristämistä koskeva päätös on tehtävä kirjallisesti. Vangille on ilmoitettava eristämisen peruste. Vankia ja hänen terveydentilaansa on seurattava eristämisaikana kameravalvonnalla tai muulla tavoin. Tarkemmat määräykset vangin eristämisestä on annettu vankeinhoito-osaston määräyksellä (6/011/99).

Erillään pitäminen . Vanki saa viettää vapaa-aikansa yhdessä muiden vankien kanssa, jollei johtaja järjestyksen säilymisen tai muun asetuksessa säädettävän syyn takia päätä toisin. Vangille, joka tahtoo viettää vapaa-aikansa yksin, on mahdollisuuksien mukaan varattava tilaisuus siihen.

Vanki saadaan kuitenkin RTL:n 3 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan pitää erillään muista vangeista, jos se on välttämätöntä: 1) sen estämiseksi, että vanki vakavasti vaarantaa toisen henkeä ja terveyttä; 2) ilmeisen karkaamis- tai vapauttamisyrityksen estämiseksi; 3) vangin huumaavan aineen jatkuvan käytön tai huumausainerikoksen jatkamisen estämiseksi; tai 4) vangin muun vastaavan, vankilan järjestystä vakavasti vaarantavan menettelyn estämiseksi, jollei edellä tarkoitettuja tekoja voida estää muulla tavalla.

Vangin erillään pitämisestä päättää rangaistuslaitoksen johtaja. Vangin erillään pitämisestä päätettäessä ja tällaisen päätöksen toimeenpanoa valvottaessa johtajan tulee toimia yhteistyössä vankilan lääkärin kanssa. Erillään pitämistä ei saa jatkaa kauemmin kuin se toimenpiteen tarkoitukseen nähden on välttämätöntä. Erilleen sijoitetulle vangille muutoin kuuluvia oikeuksia ei saa rajoittaa enempää kuin mitä hänen erilleen sijoittamisestaan välttämättä aiheutuu. Erillään pitämisen välttämättömyys on otettava uudelleen harkittavaksi väliajoin, joiden pituus saa olla enintään kuukausi.

Säännös mahdollistaa vangin pitämisen muista vangeista erillään ympäri vuorokauden. Erillään pitämisestä on annettu oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräys (4/011/1994). Määräyksen mukaan erillään pitäminen on turvaamistoimenpide, johon voidaan ryhtyä vain, jos se on välttämätöntä vankilan järjestyksen ja muiden vankien turvallisuuden takaamiseksi. Turvaamistoimenpidettä voidaan käyttää vain silloin, kun käytettävissä ei ole muita keinoja. Toimenpiteen käyttämistä nuoriin rikoksentekijöihin ja ensikertaisiin vankeihin on erityisesti pyrittävä välttämään. Määräyksen mukaan erillään pidetty on sijoitettava ensisijaisesti muualle kuin varsinaiselle eristysosastolle. Määräyksessä on annettu yksityiskohtaiset ohjeet erillään pitämisen toimeenpanon valvonnasta, päätöksentekomenettelystä ja kirjaamisesta.

Käytännössä vangin erillään pitäminen on nykyään hyvin harvinaista: kesäkuun 1 päivänä 2004 vain neljää vankia pidettiin erillään RTL:n 3 luvun 9 §:n 2 momentin nojalla.

Muutoksenhaku

Lainsäädäntö. Vangin valitusoikeudesta säädetään RTL:n 7 luvun 1 §:ssä (580/2001, HE 13/2001 vp). Vangilla on oikeus hakea muutosta päätökseen, jolla vangille on määrätty kurinpitorangaistus. Vanki voi myös hakea muutosta, jos ehdonalaista vapauttamista lykätään 2 luvun 13 §:n 1 momentissa säädetystä kahdesta kolmanneksesta tai puolesta suoritettua vankeusrangaistusta, taikka, jos vanki on määrätty suorittamaan rangaistustaan nuorisovankilassa, 5 luvun 9 §:ssä säädetystä yhdestä kolmanneksesta suoritettua rangaistusta.

Muutosta haetaan RTL:n 7 luvun 2 §:n (580/2001) mukaan valittamalla käräjäoikeuteen. Toimivaltainen tuomioistuin on sen paikkakunnan käräjäoikeus, jonka tuomiopiirin alueella päätös on tehty. Käräjäoikeus, jossa on vireillä muutoksenhakemus, voi siirtää asian järjestysrikkomuksen tekopaikan tai vangin sijoituspaikan käräjäoikeuteen taikka muuhun käräjäoikeuteen, joka katsotaan esitettävään selvitykseen, käsittelystä aiheutuviin kustannuksiin tai muihin seikkoihin nähden soveliaaksi.

Valitusta käsitellessään käräjäoikeus on päätösvaltainen, kun siinä on yksin puheenjohtaja. Istunto voidaan pitää myös muuna aikana ja muussa paikassa kuin yleisen alioikeuden istunnosta säädetään. RTL:n 7 luvun 2 §:n 3 momentin (271/2002) mukaan käräjäoikeus voi mainitussa laissa tarkoitettuja asioita käsitellessään myöntää oikeusapua niin kuin oikeusapulaissa (257/2002) säädetään. Kirjallista selvitystä taloudellisista oloista ei kuitenkaan tarvitse esittää, ellei käräjäoikeus toisin määrää.

Valituksen tekemisestä säädetään RTL:n 7 luvun 3 §:ssä. Valitus on tehtävä kirjallisesti viikon kuluessa siitä, kun päätös valitusosoituksineen on annettu vangille tiedoksi. Valituskirjelmä toimitetaan rangaistuslaitoksen johtajalle. Johtajan on viipymättä toimitettava valituskirjelmä käräjäoikeuden kansliaan sekä liitettävä siihen jäljennökset kertyneestä asiakirja-aineistosta ja oma selvityksensä. Kun Rikosseuraamusvirasto tekee päätöksen ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämisestä, asiakirja-aineiston ja selvityksen toimittaa Rikosseuraamusvirasto. Asiakirjoja käräjäoikeudelle toimitettaessa on ilmoitettava, milloin valituskirjelmä on saapunut. Valitus tulee vireille käräjäoikeudessa silloin, kun edellä tarkoitetut asiakirjat saapuvat tuomioistuimen kansliaan. Tuomioistuimen on viivytyksettä annettava valittajalle ja päätöksen tekijälle tieto käsittelyn ajasta ja paikasta sekä valittajan poissaolon seurauksista. Jos vanki on toimittanut valituskirjelmän määräajassa suoraan toimivaltaiseen tuomioistuimeen, hän ei menetä puhevaltaansa.

Valitukselle voidaan asettaa uusi määräaika RTL:n 7 luvun 4 §:n mukaisesti. Jos asianosainen laillisen esteen vuoksi tai muusta hyväksyttävästä syystä ei voi määräajassa hakea muutosta, käräjäoikeus asettaa hakemuksesta uuden määräajan valituksen tekemistä varten. Uutta määräaikaa on pyydettävä käräjäoikeudelta kirjallisella hakemuksella, joka on toimitettava viikon kuluessa esteen päättymisestä rangaistuslaitoksen johtajalle. Hakemukseen on liitettävä selvitys esteestä tai muusta hakemuksen perusteena olevasta syystä. Jos vanki on toimittanut valituskirjelmän uudessa määräajassa suoraan toimivaltaiseen tuomioistuimeen, hän ei menetä puhevaltaansa.

RTL:n 7 luvun 5 §:ssä säädetään, että valitus ei keskeytä valituksen kohteena olevan päätöksen täytäntöönpanoa, ellei tuomioistuin toisin määrää.

Kun tehdään päätös, josta vangilla on RTL:n 7 luvun 1 §:n mukaan valitusoikeus, vangille on samalla annettava kirjallinen valitusosoitus, jossa on mainittava muutoksenhakutuomioistuin ja määräpäivä valituksen jättämiselle sekä selostettava, mitä valitusta tehtäessä on noudatettava. Rangaistuslaitoksen johtajan tulee myös huolehtia siitä, että vangilla on mahdollisuus laatia valituskirjelmä ja että hän voi osallistua valituksen käsittelyyn tuomioistuimessa.

Pääkäsittelystä käräjäoikeudessa säädetään RTL:n 7 luvun 7 §:ssä. Päätöksen tekijän tai häntä edustavan virkamiehen on oltava läsnä käräjäoikeudessa valitusta käsiteltäessä. Valituksen tekijällä on oikeus olla läsnä käräjäoikeudessa. Valitus voidaan käsitellä valituksen tekijän poissaolosta huolimatta, jollei käräjäoikeus pidä hänen henkilökohtaista kuulemistaan tarpeellisena. Käräjäoikeuden on huolehdittava siitä, että asia tulee perusteellisesti käsitellyksi. Valitusasia on käsiteltävä kiireellisenä. Asian käsittelystä on muutoin soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasiassa säädetään.

Muutoksenhakukiellosta säädetään RTL:n 7 luvun 8 §:ssä. Sen mukaan käräjäoikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta valittamalla.

RTL:n 7 luvun 1 §:ssä tarkoitettujen päätösten lisäksi vangilla on suoraan perustuslain 21 §:n nojalla valitusoikeus muista oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskevista päätöksistä. Erityisten säännösten puuttuessa valitustie on hallintolainkäyttölinjan mukainen (PeVL 9/2001 vp).

Tuomioistuinkäytäntö. Vuonna 2003 vankiloissa määrättiin yhteensä 986 kurinpitorangaistusta, joista RTL:n 7 luvussa säädetään valitusoikeus. Vangit valittivat kurinpitorangaistuksistaan käräjäoikeuteen 27 tapauksessa.

Vuotta 2002 koskevan selvityksen mukaan alkuperäistä kurinpitopäätöstä ei käräjäoikeudessa yleensä muutettu. Muutoksenhaku johti muutokseen noin viidessä prosentissa valituksista.

Myös perustuslain 21 §:n mukaista muutoksenhakuoikeutta on käytetty. Muun muassa Helsingin ja Hämeenlinnan hallinto-oikeuden tekemät ratkaisut ovat sisältäneet merkittäviä oikeudellisia linjauksia. Helsingin hallinto-oikeus totesi, ettei oikeusministeriön määräyksellä voida rajoittaa vangin vaatetusta koskevan lainkohdan soveltamisalaa. Hämeenlinnan hallinto-oikeus katsoi, että perustuslaissa tarkoitettua muutoksenhakuoikeutta ei ole vangin vankilasta toiseen siirtämistä, perhetapaamista ja poistumislupaa koskevasta päätöksestä. Sen sijaan avolaitospaikan peruuttamisesta on muutoksenhakuoikeus.

2.1.5. Laki tutkintavankeudesta

Vangitseminen. Tutkintavankeus on rikosprosessuaalinen pakkokeino, jota voidaan käyttää pakkokeinolaissa (450/1987) mainituin edellytyksin rikosprosessin ja rangaistuksen täytäntöönpanon turvaamiseen. Rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita pakkokeinolain 1 luvun 8 §:ssä mainituilla edellytyksillä. Vangitsemisesta päättää se tuomioistuin, joka on syyteasiassa toimivaltainen.

Vaatimus pidätetyn vangitsemisesta on tehtävä tuomioistuimelle viipymättä ja viimeistään kolmantena päivänä kiinniottamispäivästä. Vangitsemisvaatimus on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi viipymättä. Pidätettyä koskeva vaatimus on pakkokeinolain 1 luvun 14 §:n mukaan otettava käsiteltäväksi viimeistään neljän vuorokauden kuluttua kiinniottamisesta. Vangitsemisesta päättänyt tuomioistuin asettaa määräajan, jonka kuluessa syyte on nostettava. Jos määräaika syytteen nostamiselle asetetaan pidemmäksi kuin kahdeksi viikoksi, vangitsemisasia on käsiteltävä käräjäoikeudessa vähintään kahden viikon välein. Vangitsemisesta alkaa tutkintavankeus, joka kestää siihen asti, kunnes syyteasiassa annetaan lainvoimainen tuomio tai tutkintavanki vapautetaan. Tutkintavangin vapauttamisperusteista säädetään pakkokeinolain 1 luvun 24 §:ssä (646/2003).

Syylliseksi julistavan tuomion yhteydessä tapahtuvasta vangitsemisesta säädetään pakkokeinolain 1 luvun 26 §:ssä (213/1995). Ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan vangita tai pitää edelleen vangittuna, jos rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Jos tuomittu rangaistus on vähintään vuoden ja vähemmän kuin kaksi vuotta, tulee lisäedellytyksenä olla paonvaara tai rikollisen toiminnan jatkaminen. Alle vuoden vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan vangita, jos hänellä ei ole vakituista asuntoa Suomessa ja on olemassa paonvaara tai, jos hänet on tuomittu useista lyhyin väliajoin suoritetuista rikoksista ja vangitseminen on tarpeen vakavuusasteeltaan samanlaisen rikollisen toiminnan jatkamiseksi.

Vapautensa menettänyt henkilö säilyttää tutkintavangin asemansa alioikeuden syylliseksi langettavan tuomion jälkeenkin, kunnes alioikeuden päätös on saanut lainvoiman tai asia on muutoksenhakutuomioistuimessa ratkaistu. Jos tuomittu on vangittuna, rangaistusajan katsotaan alkavan RTL:n 2 luvun 2 §:n 3 momentin (578/1973) mukaan sinä päivänä, jona täytäntöönpanon perusteena oleva tuomio on julistettu tai annettu. Jos henkilö on muusta syystä rangaistuslaitoksessa, rangaistus alkaa sinä päivänä, kun tuomio tulee täytäntöönpanokelpoiseksi. Hovioikeuden tuomio on oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 22 §:n (472/1986) mukaan täytäntöönpanokelpoinen mahdollisesta valitusluvan hakemisesta huolimatta.

Kohtelua koskevat säännökset. Tutkintavangin kohtelua koskevat säännökset ovat monilta osin samanlaiset kuin vankeusrangaistusta suorittavan vangin, mutta joitakin eroja laeissa on. Perussäännös tutkintavankien kohtelusta on tutkintavankeudesta annetun lain 2 §:ssä, jonka mukaan tutkintavangin vapautta on rajoitettava vain siinä määrin kuin vangitsemisen tarkoitus, laitoksessa pitämisen varmuus ja järjestyksen säilyminen edellyttävät. Kun tutkintavankeja kuljetetaan laitoksen ulkopuolella on vältettävä herättämästä tarpeetonta huomiota.

Nykyisessä laissa ei ole ehdotonta velvollisuutta pitää tutkintavankeja erillään rangaistusta suorittavista vangeista. Tutkintavankeudesta annetun lain 6 §:n 1 momentin (455/1987) mukaan tutkintavangit on mahdollisuuksien mukaan pidettävä yksinäishuoneissa eikä heitä saa ilman suostumustaan sijoittaa muun kuin toisen tutkintavangin kanssa. Lisäksi lain 16 §:n mukaan tutkintavankina oleva nuori rikoksentekijä on, jos se katsotaan tarpeelliseksi, mahdollisuuksien mukaan pidettävä erillään muista vangeista. Tutkintavankia ei myöskään saa sijoittaa toisen vangin kanssa, jos siitä voi aiheutua vaaraa säilytysvarmuudelle, vankilan järjestykselle tai rikoksen selvittämiselle. Lain 6 §:n 2 momentin (365/1999) mukaan tutkintavanki saa osallistua hartaushetkiin ja muihin tilaisuuksiin samoin kuin vapaa-ajan viettoon yhdessä muiden vankien kanssa, jollei vangitsemisen tarkoitus tai laitoksen järjestys siitä vaarannu. Tutkintavankien välinen yhteydenpito, joka voi vaarantaa rikoksen selvittämistä, on mahdollisuuksien mukaan estettävä.

Tutkintavanki ei ole velvollinen tekemään työtä eikä osallistumaan laitoksessa järjestettyihin toimintoihin, mutta hänelle on varattava mahdollisuuksien mukaan siihen tilaisuus, jos hän sitä haluaa. Rikosseuraamusviraston ohjeen (2/011/2004) mukaan ilman käyttövaroja olevalle tutkintavangille, jolle ei ole voitu osoittaa työtä tai muuta toimintaa, voidaan johtajan päätöksellä maksaa tutkintavangin käyttörahaa 1,68 euroa laitoksessaolopäivältä.

Tutkintavangille voidaan antaa oikeus tehdä omaa työtä. Koska tutkintavanki ei ole osallistumisvelvollinen, hänelle ei myöskään voida antaa lupaa siviilityöhön, opintoihin tai muuhun sijoitukseen rangaistuslaitoksen ulkopuolella. Tutkintavangille voidaan myöntää poistumislupa ainoastaan vartioituna. Poistumislupa voidaan antaa sairaana olevan läheisen tapaamista tai hautajaisiin osallistumista varten tai muusta erittäin tärkeästä syystä.

Tutkintavangin tapaamista, puhelimen käyttöä ja kirjeenvaihtoa koskevat säännökset eroavat jossakin määrin vankeusvankeja koskevista säännöksistä. Tutkintavangille on nykyisin annettu laajempi oikeus puhelimen käyttöön kuin vankeusvangeille, joille puhelimen käyttö on luvanvaraista. Tutkintavankeudesta annetun lain 12 ja 13 a §:n (455/1987) mukaan tutkintavanki saa olla puhelimitse yhteydessä laitoksen ulkopuolelle sellaisten tärkeiden asioiden hoitamiseksi, joita ei voida toimittaa kirjeitse tai tapaamisella. Tutkintavangin on myös mahdollisuuksien mukaan annettava pitää puhelimitse yhteyttä oikeudenkäyntiavustajaansa. Puhelu saadaan kieltää tai keskeyttää, jos se voi vaarantaa säilytysvarmuutta, laitoksen järjestystä tai rikoksen selvittämistä. Tutkintavangin ja hänen oikeudenkäyntiavustajansa välistä kirjeenvaihtoa saadaan tarkastaa ja heidän välistään neuvottelua saadaan kuunnella, jos on aihetta epäillä väärinkäytöksiä. Tutkintavankeudesta annetussa laissa avustajan käsitettä ei ole rajattu asianajajaan ja yleiseen oikeusavustajaan kuten rangaistusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Tutkintavangin tapaamista koskee erityissäännös, jonka mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan kieltää muun kuin läheisen tapaaminen, jos tapaamisen voidaan olettaa vaarantavan vangitsemisen tarkoituksen.

Tutkintavangilla on oikeus käyttää omia vaatteitaan. Tutkintavangilla on myös oikeus hankkia ravintoa laitoksen ulkopuolelta, jollei laitoksen järjestys siitä vaarannu. Tutkintavangilla on lisäksi lain 14 §:n mukaan oikeus, jollei vangitsemisen tarkoitus siitä vaarannu, ottaa vastaan ja omalla kustannuksellaan hankkia laitoksen ulkopuolelta kohtuullisessa määrin kirjallisuutta ja lehtiä, seurata mahdollisuuksien mukaan radio- ja televisio-ohjelmia sekä rangaistuslaitoksen johtajan luvalla hankkia laitoksen ulkopuolelta askartelussa ja harrastustoiminnassa tarvittavia välineitä.

Tutkintavankia ei voida kurinpidollisesti rangaista. Heitä koskevat kurinpitosäännökset, joita olivat vesi- ja leipärangaistus ja kova makuusija, poistettiin laista vuonna 1974 toteutetun uudistuksen yhteydessä. Hallituksen esityksessä katsottiin, että tutkintavankien rikokset voidaan käsitellä tuomioistuimessa ja järjestyshäiriöiden sattuessa voidaan käyttää muita keinoja, esimerkiksi tutkintavangin sijoittamista erilleen, minkä vuoksi erillisiä kurinpitosäännöksiä ei tarvita. Lain 17 §:n mukaan tutkintavankeja koskevat säännökset on pidettävä tutkintavankien nähtävillä. Jos tutkintavanki samalla suorittaa vankeusrangaistusta, häneen sovelletaan poistumislupaa, vapaa-ajan viettoa, tapaamisia ja laitoksen ulkopuolelle tapahtuvaa yhteydenpitoa koskevia tutkintavankeja koskevia säännöksiä sekä tutkintavankeudesta annetun lain 17 §:ää. Muilta osin tällaiseen vankiin sovelletaan vankeusrangaistusta suorittavaa vankia koskevia säännöksiä.

Tutkintavankeudesta annettua lakia noudatetaan lain 19 §:n mukaan soveltuvin osin myös pidätettyjen käsittelyssä. Lisäksi lakia noudatetaan soveltuvin osin muun lain nojalla vapautensa menettäneisiin ottaen kuitenkin huomioon vapauden menetyksen syy. Tutkintavankeudesta annettua lakia täydentää asetus tutkintavankeudesta (701/1999).

Tutkintavangin sijoittaminen

Tutkintavankeudesta annetun lain 1 §:n (455/1987) mukaan rikoksesta vangittu on heti vietävä yleiseen vankilaan tai oikeusministeriön tutkintavankien säilyttämistä varten hyväksymään laitokseen. Vangitsemisesta päättänyt tuomioistuin voi kuitenkin määrätä hänet pidettäväksi muussa pitempiaikaista säilytystä varten sopivassa paikassa enintään siihen asti, kunnes syyte otetaan tuomioistuimessa käsiteltäväksi, jos se on rikoksen selvittämiseksi välttämätöntä. Sen jälkeen kun syyte on ollut esillä tuomioistuimessa, vangittu voidaan vain oikeusministeriön luvalla säilyttää muualla kuin yleisessä vankilassa tai edellä mainitussa oikeusministeriön hyväksymässä laitoksessa.

Tutkintavangeille varattuja tiloja on nykyisin yhdeksässä rangaistuslaitoksessa. Naisille varattuja paikkoja on viidessä rangaistuslaitoksessa. Tiloja, jotka oikeusministeriö on hyväksynyt tutkintavankien säilyttämiseen, on nykyisin yhteensä 85 poliisitutkintavankilassa (oikeusministeriön 6 päivänä heinäkuuta 1998 antama päätös, 6/413/98). Tutkintavangin sijoittamisesta päättää poliisin esityksestä tuomioistuin. Käytännössä tutkintavankeja ei sijoiteta muihin kuin oikeusministeriön hyväksymiin poliisilaitoksiin.

Tutkintavankien määrä

Koska tutkintavankeja säilytetään tutkintavankeudesta annetun lain 1 §:n nojalla sekä poliisin säilytystiloissa että rangaistuslaitoksissa, tutkintavankien määrästä ja tutkintavankeuden kestosta ei Suomessa ole yhtenäisiä tilastoja. Poliisi pitää erillistä tilastoa poliisin säilyttämistä ja Vankeinhoitolaitos erillistä tilastoa rangaistuslaitoksissa olevista tutkintavangeista. Tutkintavankien määrä on noussut viime vuosina sekä poliisin että Vankeinhoitolaitoksen pitämissä tilastoissa.

Taulukko 6. Poliisin säilyttämät tutkintavangit (vangitut henkilöt) yhteensä.

Vuosi  Tutkintavankien määrä

 1996          1 991

 1997          2 107

 1998          2 147

 1999          2 245

 2000          2 460

 2001          2 544

 2002          2 587

 2003          2 639

Suurin osa poliisin tiloissa toimeenpannuista tutkintavankeuksista kestää alle kaksi viikkoa. Vuonna 2000 tutkintavankeuksista yhteensä 964 eli 39 prosenttia kesti alle viikon, 1 609 (65 prosenttia) alle kaksi viikkoa, 1 960 (80 prosenttia) alle kolme viikkoa ja 2 152 (88 prosenttia) alle neljä viikkoa. Vain 86 tapauksessa tutkintavankeus kesti pitempään kuin kahdeksan viikkoa.

Rangaistuslaitoksissa olevien tutkintavankien määrä ja heidän osuutensa vankiluvusta on noussut huomattavasti vuodesta 1994 lähtien. Vuonna 1993 tutkintavankien määrä oli alimmillaan eli 248, mikä on noin 7 prosenttia kaikista rangaistuslaitoksissa olevista. Nykyään noin 15 prosenttia vangeista on tutkintavankeja.

Taulukko 7. Tutkintavankeja keskimäärin rangaistuslaitoksissa ja heidän osuutensa (%) kaikkien vankien keskimääräisestä määrästä vuosina 1984—2003.

Vuosi   Tutkintavankeja   Kaikki vangit   Osuus kaikista vangeista (%)

 1984         536             4 524                   11,8

 1985         500             4 411                   11,3

 1986         510             4 219                   12,1

 1987         468             4 175                   11,2

 1988         421             3 972                   10,6

 1989         350             3 389                   10,3

 1990         372             3 441                   10,8

 1991         293             3 467                    8,5

 1992         263             3 511                    7,5

 1993         248             3 321                    7,2

 1994         259             3 275                    7,9

 1995         289             3 248                    8,9

 1996         300             3 197                    9,4

 1997         295             2 974                    9,9

 1998         292             2 809                   10,4

 1999         354             2 743                   12,9

 2000         376             2 855                   13,2

 2001         457             3 135                   14,6

 2002         478             3 434                   13,9

 2003         492             3 578                   13,8

Viime vuosina Vankeinhoitolaitoksen vankilukuilmoituksissa on tilastoitu tilastointipäivänä poliisin tiloissa olevat tutkintavangit. Tilastossa on nähtävissä tutkintavankien määrän huomattava lisääntyminen viime vuosina. Vuonna 2003 heidän määränsä näyttää vakiintuneen noin 600:aan. Tutkintavankien määrän lisääntymiseen ovat vaikuttaneet sekä vankeuteen tulleiden tutkintavankien määrän kasvu että tutkintavankeusaikojen piteneminen.

Taulukko 8. Tutkintavankeja 1 päivänä tammikuuta 1996—2004 rangaistuslaitoksissa ja poliisin tiloissa.

Vuosi   Rangaistuslaitoksissa   Poliisin tiloissa   Yhteensä

 1996            303                   43              346

 1997            317                   49              366

 1998            260                   78              338

 1999            312                   82              394

 2000            340                   91              431

 2001            392                  105              497

 2002            487                   86              573

 2003            475                   93              568

 2004            450                   61              511

Tutkintavankien määrän lisääntymisen on arvioitu johtuvan rikosprosessiuudistuksesta ja laajojen, vaikeasti selvitettävissä olevien huumerikosten lisääntymisestä. Myös käsittelyaikojen pidentyminen muutoksenhakutuomioistuimessa on lisännyt tutkintavankien määrää.

Vuonna 2002 tutkintavangeiksi vankiloihin tuli 1 843 vankia, 43 vankia vähemmän kuin edellisenä vuonna.

Tutkintavankeuden kestosta ei ole saatavilla kattavia tilastoja, koska poliisilla ja vankeinhoitoviranomaisilla on omat, erilliset tilastonsa. Vankeinhoitolaitoksessa pidettävän tilaston mukaan rangaistuslaitoksessa toimeenpantujen tutkintavankeuksien keskimääräinen pituus on viime vuosina noussut. Tutkintavankeus kesti vuonna 1995 keskimäärin 2,2 kuukautta, mutta vuonna 2001 jo 2,9 kuukautta ja vuonna 2002 peräti 3,1 kuukautta. Luku ei kuitenkaan kerro tutkintavankeuden koko pituutta, koska se ei sisällä poliisivankilassa vietettyä aikaa. Tämä luku on vain viitteellinen myös siksi, että se lasketaan rangaistuslaitokseen saapuvien ja keskimääräisen tutkintavankeusluvun suhdeluvusta.

Tutkintavankeusaikojen pituudesta muutoksenhakutuomioistuimen päätöstä odotettaessa ei ole saatavissa tarkkoja tilastoja. Osittain tämä johtuu siitä, että tutkintavankeus keskeytyy usein toisen vankeusrangaistuksen

tai sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanon vuoksi. Hämeenlinnan vankilassa tehdyn selvityksen mukaan vuonna 2000 vankeusvangeiksi muuttuneiden vankien keskimääräinen tutkintavankeuden pituus oli 7,5 kuukautta. Alioikeuden tuomion jälkeen keskimääräisen tutkintavankeuden pituus oli 7,2 kuukautta, enimmillään 1 vuosi ja 2 kuukautta.

Oikeusministeriö asetti huhtikuun 8 päivänä 2003 työryhmän selvittämään tutkintavankeuteen liittyviä ongelmia. Työryhmän tehtävänä oli työn ensimmäisessä vaiheessa selvittää tutkintavankien määrän kasvuun liittyviä syitä sekä mahdollisuuksia lisätä nykyisten tutkintavankeudelle vaihtoehtoisten rikosprosessuaalisten pakkokeinojen, käytännössä matkustuskiellon, käyttöä. Tutkintavankeustyöryhmä luovutti mietintönsä (2004:5) 12 päivänä helmikuuta 2004. Työryhmä ei pitänyt mahdollisena vangitsemisen laajamittaista korvaamista matkustuskiellolla, mutta katsoi, että matkustuskiellon käyttöä voitaisiin tehostaa valvonnalla. Työryhmä piti matkustuskieltoa erityisen käyttökelpoisena nuorten rikoskierteen katkaisemisessa. Laissa säädettyjä matkustuskiellon edellytyksiä ei ole työryhmän käsityksen mukaan syytä väljentää.

2.2. Kansainväliset velvoitteet ja lainsäädäntö muissa pohjoismaissa

2.2.1. Kansainväliset sopimukset ja suositukset

Kansainväliset sopimukset. Sitovaa kansainvälistä sopimusta, joka koskisi yksinomaan vankeja tai tutkintavankeja, ei ole solmittu. Useisiin Suomen ratifioimiin ihmisoikeussopimuksiin sisältyy kuitenkin artikloja, joilla on merkitystä vapautensa menettäneen kohtelua ja oikeuksia arvioitaessa. Vankien ja tutkintavankien kannalta tärkeitä sopimuksia ovat Yhdistyneiden Kansakuntien vuonna 1966 hyväksymä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 7—8/1976) sekä Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi eli Euroopan ihmisoikeussopimus, jonka Suomi ratifioi vuonna 1990 (SopS 16—17/1990). Suomessa on voimassa myös Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen vuonna 1984 hyväksymä kidutuksen ja muun julman, epäinhimillisen tai alentavan kohtelun vastainen yleissopimus (SopS 59—60/1989) ja Eurooppalainen yleissopimus kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen kieltämiseksi (SopS 16—17/1991). Alaikäisiä vankeja koskevia velvoittavia sopimusmääräyksiä sisältyy myös lapsen oikeuksien yleissopimukseen (SopS 59—60/1991), joka tuli voimaan Suomessa heinäkuussa vuonna 1991.

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 7 artiklassa kielletään kidutus ja julma, epäinhimillinen ja halventava kohtelu. Yleissopimuksen 10 artiklan mukaan kaikkia vapautensa menettäneitä henkilöitä on kohdeltava inhimillisesti ja heidän synnynnäistä ihmisarvoaan kunnioittaen. Artiklan 3 kohdan mukaan vankeinhoitojärjestelmän on suotava vangeille kohtelu, jonka olennaisena tarkoituksena on heidän parantamisensa sekä heidän yhteiskunnallisen asemansa palauttaminen. Nuorisorikolliset on pidettävä erillään aikuisista ja heille on annettava heidän ikänsä ja oikeudellisen asemansa mukainen kohtelu.

Yleissopimuksen 10 artiklassa on ilmaistu kaksi tutkintavankien kohtelussa noudatettavaa tärkeää periaatetta. Artiklan 2 a kohdan mukaan syytetyt henkilöt on poikkeuksellisia oloja lukuun ottamatta pidettävä erillään tuomituista henkilöistä (erilläänpitämis- eli segregaatiovelvoite) ja heidän kohtelussaan on otettava huomioon heidän asemansa tuomitsematta olevina henkilöinä (syyttömyysperiaate). Velvoitetta täydentää erityissäännös nuorista syytetyistä, jotka on pidettävä erillään aikuisista vangeista.

Suomi teki varauman yleissopimuksen 10 artiklan 2 b kohdan velvoitteeseen pitää nuoret syytetyt erillään aikuisista sekä 3 kohdan velvoitteeseen pitää nuorisorikolliset erillään aikuisista. Suomen varaumassa todettiin, että vaikka Suomessa nuoret vangit säännönmukaisesti ovat erillään aikuisista vangeista, ei ole tarkoituksenmukaista omaksua joustavampien menettelytapojen absoluuttista kieltoa. Varaumat ovat vieläkin voimassa.

Yleissopimuksen 14 artikla sisältää yksityiskohtaisia määräyksiä rikossyytteen tuomioistuinkäsittelystä ja syytetylle kuuluvista vähimmäistakeista. Näillä vähimmäistakeilla on merkitystä etenkin tutkintavangille. Rikossyytteessä olevalla on oikeus yksityiskohdittain ja viipymättä hänen ymmärtämällään kielellä saada tieto häntä vastaan nostetun syytteen luonteesta ja syystä. Syytetyllä on oikeus saada riittävästi aikaa ja mahdollisuuksia valmistella puolustustaan, neuvotella itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan kanssa ja saada asiansa käsitellyksi ilman kohtuutonta viivytystä. Syytetyllä on oikeus olla läsnä oikeudenkäynnissä ja puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä. Jos syytetyllä ei ole oikeudenkäyntiavustajaa, hänen tulee saada tietää, että hänellä on oikeus tällaiseen. Jokaisessa asiassa, jossa oikeudenmukaisuuden etu sitä vaatii, syytetyllä on oikeus saada määrätyksi itselleen oikeudenkäyntiavustaja, minkä tulee tapahtua maksuttomasti siinä tapauksessa, että häneltä puuttuu varoja maksaa sitä. Syytetyllä on oikeus saada maksuttomasti tulkinapua, jos hän ei ymmärrä tai puhu tuomioistuimessa käytettyä kieltä. Syytetyllä on oikeus olla tulematta pakotetuksi todistamaan itseään vastaan tai tunnustamaan syyllisyytensä.

Yleissopimuksen 9 artiklassa on ilmaistu henkilökohtaisen vapauden ja koskemattomuuden suoja. Tutkintavankeja koskevan 9 artiklan 3 kohdan yleisenä sääntönä ei ole pidettävä, että oikeudenkäyntiä odottavat henkilöt pidetään tutkintavankeudessa. Myös muut yleissopimuksessa suojatut oikeudet kuten yksityiselämän suoja (17 artikla), ajatuksen, omantunnon ja uskonnon vapaus (18 artikla), sananvapaus (19 artikla), kokoontumisvapaus (21 artikla), yhdistymisvapaus (22 artikla) ja perhe-elämän suoja (23 artikla) kuuluvat vangeille ja tutkintavangeille samalla tavoin kuin muillekin henkilöille, jollei näitä oikeuksia ole yleissopimuksessa hyväksytyllä tavalla kansallisella lainsäädännöllä rajoitettu.

Euroopan ihmisoikeussopimuksen tärkeimmät rikosoikeudelliseen vapaudenriistoon liittyvät artiklat ovat sopimuksen 3, 5 ja 6 artiklat. Ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan mukaan vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle on viipymättä ilmoitettava hänen ymmärtämällään kielellä vapaudenriiston perusteet ja häneen mahdollisesti kohdistetut syytteet. Jos vapaudenriiston perusteet muuttuvat vapaudenriiston aikana, henkilölle on tiedotettava myös uusista perusteista. Ihmisoikeussopimuksen 6 artikla on sisällöltään varsin samanlainen kuin kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksien koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artikla, jota on käsitelty edellä. On selvää, että vangit ja tutkintavangit nauttivat myös ihmisoikeussopimuksen muissa artikloissa tarkoitettujen ihmisoikeuksien suojaa samalla tavalla kuin muutkin henkilöt.

Suomi on tehnyt ilmoitukset yksilövalitusoikeuden hyväksymisestä molempiin yleissopimuksiin, joten vangit ja tutkintavangit voivat tehdä valituksia sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevalla yleissopimuksella perustetulle ihmisoikeustoimikunnalle että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 lisäpöytäkirjalla perustetulle ihmisoikeustuomioistuimelle. Ihmisoikeussopimuksen 34 artiklan mukaan sopimusvaltiot eivät saa millään tavoin estää tämän oikeuden tehokasta käyttöä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja sitä edeltänyt ihmisoikeustoimikunta eivät ole antaneet yhtään langettavaa päätöstä Suomelle vankia tai tutkintavankia koskevassa asiassa.

Sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 8 artiklassa että Euroopan ihmisoikeussopimuksen 4 artiklassa on ilmaistu pakkotyön kielto. Molemmissa sopimuksissa pakkotyön käsitteeseen ei kuitenkaan lueta laillisen, yleissopimuksen määräysten mukaisen vapaudenriiston yhteydessä eikä ehdonalaisessa vapaudessa tavanomaisesti määrättyä työtä.

Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklan mukaan lapsen vapaudenriistoon ja vangitsemiseen tulee ryhtyä vasta viimeisenä keinona. Vapaudenriistossa tulee noudattaa lakia ja sen tulee olla mahdollisimman lyhytaikainen. Vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta on pidettävä erillään aikuisista, paitsi silloin, kun katsotaan lapsen edun mukaiseksi menetellä toisin. Lapsella on oikeus pitää yhteyttä perheeseensä kirjeitse ja vierailukäynnein paitsi poikkeuksellisissa olosuhteissa. Sopimuksen 40 artikla sisältää määräykset esitutkinta- ja oikeudenkäyntimenettelystä ja vastaa sisällöltään kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 14 artiklaa ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa.

Konsulisuhteita koskevan Wienin yleissopimuksen (SopS 49—50/1980) 36 artiklan mukaan vastaanottajavaltion viranomaisten tulee viipymättä ilmoittaa lähettäjävaltion konsuliedustustolle, jos sen toimipiirissä tämän valtion kansalainen pidätetään, toimitetaan vankilaan tai määrätään tutkintavankeuteen taikka hänen vapautensa muulla tavoin riistetään, jos hän ilmoittamista pyytää. Kaikki pidätetyn, vankilassa tai tutkintavankeudessa olevan taikka muulla tavoin vapautensa menettäneen henkilön konsuliedustustolle osoittamat lähetykset on toimitettava viipymättä edelleen. Mainittujen viranomaisten on viipymättä ilmoitettava asianomaiselle henkilölle hänen oikeuksistaan.

Yleissopimuksen 36 artiklan mukaan konsulivirkamiehellä on oikeus käydä tapaamassa vankilassa tai tutkintavankeudessa olevaa tai vapautensa muulla tavoin menettänyttä (lähettäjä)valtion kansalaista, keskustella ja käydä kirjeenvaihtoa hänen kanssaan sekä hankkia hänelle oikeusavustajia. Konsuliviranomaisten ei kuitenkaan tule ryhtyä toimenpiteisiin, jos vankilassa tai tutkintavankeudessa oleva sitä nimenomaisesti vastustaa. Yleissopimuksen 36 artiklan 2 kohdan mukaan oikeuksia käytettäessä on otettava huomioon vastaanottajavaltion lait ja määräykset, kuitenkin sillä edellytyksellä, että näiden lakien ja määräysten tulee sallia artiklan päämäärien täydellinen toteuttaminen.

Kansainväliset suositukset. Vapautensa menettäneen kohtelua koskevia kansainvälisiä suosituksia on useita. Niitä on valmisteltu sekä Yhdistyneiden Kansakuntien että Euroopan neuvoston piirissä. Merkittävimmät vankeja ja tutkintavankeja koskevat kansainväliset suositukset ovat Yhdistyneiden Kansakuntien talous- ja sosiaalineuvoston 31 päivänä heinäkuuta 1957 hyväksymät vankeinhoidon vähimmäissäännöt ja Euroopan neuvoston ministerikomitean 12 päivänä helmikuuta 1987 hyväksymät Euroopan vankilasäännöt (R(87)3). Vapautensa menettäneen kohtelun kannalta tärkeitä suosituksia ovat myös Yhdistyneiden Kansakuntien yleiskokouksen 14 päivänä joulukuuta 1990 hyväksymät vankien kohtelun perusperiaatteet (45/111), yleiskokouksen 9 päivänä joulukuuta 1988 hyväksymät vapautensa menettäneen suojelua koskevat perusperiaatteet (43/173) ja 29 päivänä marraskuuta 1985 hyväksymät nuorisorikosoikeuden vähimmäissäännöt (Beijingin säännöt).

Euroopan neuvostossa hyväksytyistä suosituksista tärkeimmät ovat pitkäaikaisvankeja koskeva suositus (R (2003) 23), ehdonalaista vapautumista koskeva suositus (R 2003) 22), poistumislupia koskeva suositus (R (82) 16), vaarallisia vankeja koskeva suositus (R (82) 17), ulkomaalaisia vankeja koskeva suositus (R (84) 12), vankilan terveydenhuoltoa koskeva suositus (R (98) 7), vankilan opetusta koskeva suositus (R(89) 12) ja tutkintavankeja koskeva suositus (R (80) 11). Myös vankilan henkilökunnan asemasta (R(97) 12) ja koulutuksesta (R(66)26) on annettu suositukset.

Yhdistyneiden Kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissäännöissä ja Euroopan neuvoston vankilasäännöissä on varsin yksityiskohtaiset säännöt vankiryhmiin jakamisesta, majoittamisesta, hygieniasta, vaatetuksesta, ravinnosta, liikunnasta, terveydenhuollosta, kurinpidosta ja rangaistuksista, vangeille tiedottamisesta, yhteyksistä ulkomaailmaan, omaisuudesta, siirroista, henkilökunnasta, tarkastuksista, vankien työstä ja koulutuksesta. Molempiin sääntöihin sisältyvät myös tutkintavankien kohtelua koskevat erityissäännöt.

Vähimmäissäännöissä vankeuden perimmäiseksi tarkoitukseksi ja oikeutukseksi on määritelty yhteiskunnan suojeleminen rikollisuutta vastaan. Tämä tavoite voidaan saavuttaa ainoastaan, jos vankeusaikaa käytetään mahdollisuuksien mukaan sen varmistamiseen, että rikoksentekijän palattua takaisin vapauteen hän ei ole ainoastaan halukas, vaan myös kykenevä elämään lainkuuliaista elämää ja elättämään itsensä (sääntö 58). Laitosjohdon tulisi yrittää minimoida kaikki sellaiset vankielämän ja vapauden väliset erot, joilla on taipumus heikentää vankien vastuuntuntoa ja heidän oman ihmisarvonsa kunnioitusta. Vankeus ja muut toimenpiteet, jotka katkaisevat rikoksentekijän yhteyden ulkomaailmaan, ovat vakavia koettelemuksia jo sen vuoksi, että niissä henkilöiltä viedään itsemääräämisoikeus riistämällä hänen vapautensa. Tämän vuoksi vankilajärjestelmä ei saa lisätä tilanteeseen liittyvää kärsimystä, paitsi milloin tämä johtuu perustellusta eristämisestä tai kurin säilyttämisestä (sääntö 60).

Euroopan neuvoston vankilasääntöjen mukaan vankeudessa olevien hoidossa on pyrittävä ylläpitämään vankien terveyttä ja itsekunnioitusta. Vangittujen vastuuntuntoa tulee kehittää heidän vankeustuomionsa pituuden puitteissa. Lisäksi heissä tulee rohkaista sellaisia asenteita ja taitoja, jotka auttavat heitä palaamaan yhteiskuntaan siten, että heillä on vapautumisensa jälkeen mahdollisuus elää lainkuuliaista elämää ja kyky elättää itsensä (64 artikla).

Vähimmäissääntöjen mukaan eri vankiryhmät tulee pitää laitoksissa tai vankilan eri osissa siten, että jako tapahtuu vankien sukupuolen, iän, rikosrekisterin laajuuden, vapaudenriiston laillisen syyn tai tarvittavan hoidon mukaisesti. Miehet ja naiset on mahdollisuuksien mukaan pidettävä erillisissä laitoksissa. Laitoksessa, johon otetaan sekä miehiä että naisia, naisten osaston on kuitenkin oltava täysin erillinen. Tutkintavangit on pidettävä erillään rangaistusvangeista, siviilioikeudelliset vangit on pidettävä erillään rikosoikeudellisista vangeista ja nuoret vangit erillään aikuisikäisistä vangeista (8 sääntö).

Vankien luokittelun tarkoitusta selventää 67 sääntö, jonka mukaan luokittelun päämääränä tulee olla erottaa muista vangeista ne, jotka voivat antaa muille vangeille huonoja vaikutteita sekä jakaa vangit ryhmiin siten, että heidän hoitonsa edistää heidän sosiaalista kuntoutumistaan. Sääntöjen mukaan eri vankiryhmien kohtelua varten pitäisi mahdollisuuksien mukaan olla tarjolla erillisiä laitoksia ja laitoksen osastoja.

Euroopan neuvoston vankilasäännöt (sääntö 11) sisältävät yksityiskohtaisempia määräyksiä kuin vankeinhoidon vähimmäissäännöt. Vankeja laitokseen sijoitettaessa tulee ottaa huomioon vankien oikeudellinen ja laillinen asema (tutkinta- ja rangaistusvanki; ensikertalainen ja rikoksenuusija; lyhyttä ja pitkää tuomiota suorittavat), hoidon vaatima erityiskohtelu, terveydellinen tila, sukupuoli ja ikä. Miehet ja naiset on periaatteessa pidettävä vangittuna erillisissä laitoksissa, vaikkakin he voivat osallistua yhteisiin toimintoihin. Nuoret vangit on pidettävä säilössä sellaisissa oloissa, jotka mahdollisuuksien mukaan suojaavat heitä huonoilta vaikutteilta ja ottavat huomioon heidän iälleen ominaiset erityispiirteet.

Vankilasääntöjen mukaan luokittelun tarkoituksena on erottaa toisistaan sellaiset vangit, joiden voidaan katsovan hyötyä erottelusta tai jotka saattavat vaikuttaa kielteisesti muihin vankeihin. Luokittelun tarkoituksena on myös helpottaa vankien hoitoa ja sosiaalista sopeutumista laitoksen hallinta ja turvamääräykset huomioon ottaen. Vankiryhmien sijoittelussa tulee niin pitkälle kuin mahdollista käyttää erillisiä laitoksia tai laitoksen osia (säännöt 12—13).

Nuorisorikosoikeuden vähimmäissääntöjen eli Beijingin sääntöjen mukaan (säännöt 13 ja 26) nuoret rikoksentekijät on sijoitettava erilleen aikuisista vangeista joko erillisiin laitoksiin tai eri osastoille. Beijingin säännöissä ei ole täsmennetty, minkä ikäisiä pidetään nuorina rikoksentekijöinä. Tämä määräytyy kunkin maan oikeusjärjestelmässä sen mukaan, kohdellaanko tietyn ikäisiä lainrikkojia eri tavoin kuin aikuisia.

Lähtökohtana molemmissa suosituksissa on, että toimettomuus on yksi vankilan vahingollisimmista piirteistä. Vankilan päiväjärjestyksen tulisi vastata yhteiskunnassa yleensä noudatettavia käytäntöjä. Työtä koskevat artiklat ovat hyvin samansisältöisiä.

Vähimmäissääntöjen mukaan vankilatyö ei saa tuottaa kärsimystä ja vangeilla tulee olla työntekovelvollisuus. Euroopan neuvoston vankilasääntöjen mukaan työn tulee olla myönteinen asia. Rangaistusvangit voidaan velvoittaa tekemään työtä, jonka sisältö määräytyy heidän fyysisestä ja henkisestä kunnostaan annetun lääkärinlausunnon sekä koulutustarpeiden mukaan. Vankityön tulee olla hyödyllistä ja vastata määrältään normaalia työpäivää. Työn pitää edistää vangin toimeentulomahdollisuuksia vapaudessa ja erityisesti nuorille ja oppimiskykyisille vangeille tulee antaa koulutusta ammattiin, josta heille on myöhemmin hyötyä. Laitoksen hallinnon ja kurinpidon asettamissa rajoissa vangin tulee saada valita, millaista työtä hän tekevät.

Vähimmäissäännöissä ja vankilasäännöissä korostetaan normaalisuusperiaatteen mukaisesti työpaikan organisaation ja työmenetelmien vastaavuutta laitoksen ulkopuolisten olojen kanssa. Vankilateollisuuden voitontavoittelua ei tule asettaa vankien edun ja ammattikoulutuksen edelle. Molempien sääntöjen mukaan vankityötä voidaan järjestää joko Vankeinhoitolaitoksen omissa työpisteissä tai laitoksen sisällä tai ulkona yhteistyössä yksityisen työnantajan kanssa. Viimeksi mainitussa tapauksessa työstä tulee maksaa työtuloksen mukainen normaali palkka.

Vähimmäissäännöissä ja vankilasäännöissä edellytetään, että vankityössä noudatetaan normaaleja työturvallisuuden, työtapaturmien ja ammattisairauksien korvaamissäännöksiä. Molemmissa säännöissä edellytetään, että vankien työaika vahvistetaan lailla tai hallinnollisin säännöksin ottaen huomioon vapaita työntekijöitä koskevat säännökset. Työaikaan tulee sisältyä riittävästi aikaa koulutukselle ja muulle vankeinhoitoon ja sosiaaliseen kuntouttamiseen liittyvälle toiminnalle. Sääntöjen 76 artiklat koskevat vankien palkkausta.

Vankien koulutusta koskevat vähimmäissääntöjen sääntö 77 ja vankilasääntöjen säännöt 77—81. Euroopan neuvoston vankilasääntöjen mukaan jokaisessa rangaistuslaitoksessa tulee järjestää laaja koulutusohjelma, jotta kaikilla vangeilla olisi mahdollisuus toteuttaa ainakin joitakin henkilökohtaisia pyrkimyksiään. Koulutusohjelmien tavoitteena tulee olla vankien sosiaalisen sopeutumisen helpottaminen ja heidän asenteidensa ja itsekunnioituksensa kehittäminen (sääntö 77). Koulutuksella tulisi olla sama asema palkitsemisineen kuin työnteolla edellyttäen, että koulutus järjestetään normaalina työaikana ja hyväksytyn hoito-ohjelman osana (sääntö 78). Ulkomaalaisten ja nuorten koulutukseen kiinnitetään erityishuomiota. Vankilassa tulee myös järjestää tukiopetusta luku- ja kirjoitustaidottomille vangeille. Normaalisuusperiaatteen noudattamista koulutuksessa korostetaan molemmissa säännöissä. Euroopan neuvoston vankilasäännöissä vankien koulutuksen tulee niin pitkälle kuin käytännössä on mahdollista mukailla maan yleistä koulutusjärjestelmää ja tapahtua vankilan ulkopuolella olevissa oppilaitoksissa.

Kurinpitorangaistuksista on annettu suositukset vankeinhoidon vähimmäissäännöissä (säännöt 27—32) ja Euroopan neuvoston vankilasäännöissä (säännöt 33—38), jotka ovat lähes samansisältöiset. Laissa tai viranomaisten määräyksissä tulee määritellä käyttäytyminen, josta kurinpitorangaistus voidaan määrätä, rangaistusten tyyppi ja pituus sekä viranomainen, joka rangaistuksen voi määrätä ja mahdollisuus valittaa. Kurinpitorangaistukset tulee käsitellä ilman aiheetonta viivytystä. Vankia ei saa koskaan tuomita kahdesti samasta rikkomuksesta. Vangille on kerrottava, mihin rikokseen hänen väitetään syyllistyneen ja hänelle on annettava asianmukainen tilaisuus järjestää puolustustaan, tarvittaessa ja mahdollisuuksien mukaan myös tulkin välityksellä. Sääntöjen mukaan eristämistä tai muuta rangaistusta, jolla saattaa olla haitallinen vaikutus vangin ruumiilliseen tai henkiseen tilaan ei saa koskaan käyttää, ellei vankilalääkäri ole tutkimuksen jälkeen kirjallisesti vahvistanut, että vangin terveys kestää rangaistuksen. Vankilalääkärin tulee päivittäin tarkkailla eristettyjä vankeja.

Sääntöjen mukaan erityisesti eristämisen käyttäminen kurinpitokeinona on nähtävä poikkeuksellisena rangaistuksena. Myös Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomitea on katsonut lausunnossaan (20 (44) 92), että pitkään jatkuva yksinäisyydessä pitäminen voidaan katsoa kidutukseksi. Sama periaate on vahvistettu vankien kohtelun perusperiaatteiden 7. artiklassa, jonka mukaan on pyrittävä poistamaan tai rajoittamaan yksinäisyysrangaistuksen käyttöä. Suoritetun ajan menettämisseuraamus tulisi määrätä ainoastaan vakavimmista rikkomuksista.

Tutkintavankeus. Kansainvälisissä sopimuksissa omaksutun syyttömyysolettaman mukaan tutkintavangin oikeusaseman ja kohtelun tulee poiketa vankeusrangaistusta suorittavan vangin kohtelusta. Syyttömyysolettaman sisältöä selventävät syytetylle turvatut vähimmäisoikeudet, joita ovat oikeus saada tieto syytteiden sisällöstä, oikeus saada riittävästi aikaa puolustuksen järjestämiseksi, oikeus puolustautua itse tai itse valitun oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, oikeus kuulustella todistajia sekä oikeus saada maksutta tulkin apua, jos syytetty ei ymmärrä tuomioistuimessa käytettyä kieltä. Nämä vähimmäisoikeudet liittyvät enimmäkseen esitutkintaan ja rikosoikeudenkäynnin järjestämiseen ja ne on turvattu esitutkintalaissa (449/1987) ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa (689/1997).

Syyttömyysolettamasta seuraa, että tutkintavankien kohtelussa ei tule käyttää enempää rajoituksia kuin rangaistusmenettelyn ja laitoksen turvallisuuden kannalta on välttämätöntä. Periaate velvoittaa järjestämään tutkintavangille vapaammat säilytysolot kuin rangaistusvangilla. Tutkintavankien erityisasemasta aiheutuvat oikeudet kuten yksinäissellissä asuminen, oikeus omien vaatteiden käyttöön, työnteon vapaaehtoisuus, itse valitun oikeusavustajan tapaaminen, läheisten tapaamismahdollisuus sekä lehtien ja muun kirjallisuuden hankkiminen on nykyisin varsin hyvin turvattu lainsäädännössä. Nykyisessä laissa ei ole säännöstä tutkintavankien pitämisestä erillään rangaistusta suorittavista vangeista. Tällaista erillään pitämistä ei käytännössä rangaistuslaitoksissa noudateta. Myöskään alle 18-vuotiaiden tutkintavankien erillään pitämisestä ei lakiin sisälly säännöstä.

Yhdistyneiden Kansakuntien vähimmäissäännöissä tutkintavankina pidetään henkilöä, joka on syytteen johdosta pidätetty tai vangittu ja jota pidetään säilössä poliisin huostassa tai tutkintavankilassa, mutta jonka asiaa ei ole vielä käsitelty tuomioistuimessa ja jota ei ole vielä tuomittu (sääntö 84). Tutkintavangit on pidettävä erillään rangaistusvangeista (sääntö 8). Vankeja, joita ei ole tuomittu, tulee pitää syyttöminä ja kohdella sen mukaisesti.

Vähimmäissääntöjen mukaan tutkintavankeihin on sovellettava erityisjärjestelmää siten, ettei yksilön vapautta turvaavia määräyksiä loukata, eikä tutkintavankia koskevalle oikeudenkäyntimenettelylle tuoteta haittaa. Säännöissä 85—93 selostetaan lähemmin erityisjärjestelmän piirteitä. Tutkintavangit on pidettävä erillään rangaistusvangeista ja nuoret tutkintavangit tulee pitää erillään aikuisikäisistä ja periaatteessa myös eri laitoksessa (sääntö 85). Tutkintavankien tulee saada nukkua omissa erillisissä huoneissaan. He saavat halutessaan hankkia omalla kustannuksellaan ruokaa laitoksen ulkopuolta vankilahallinnon, perheen tai ystävien välityksellä, jos se on laitoksessa noudatettavan järjestyksen puitteissa mahdollista (sääntö 87).

Tutkintavangin on sallittava pitää omia vaatteitaan, jos ne ovat asiallisia ja puhtaita (sääntö 88) sekä hankkia omalla kustannuksellaan kirjoja, sanomalehtiä, ajanvietetarpeita, jotka eivät haittaa oikeuskäsittelyä eivätkä laitoksen järjestystä ja turvallisuutta (sääntö 90). Tutkintavangin oman lääkärin ja hammaslääkärin on vangin kustannuksella sallittava käydä häntä tapaamassa, jos siihen on perusteltu syy (sääntö 91). Tutkintavangille pitää tarjota mahdollisuus osallistua työntekoon, mutta häneltä ei tule sitä edellyttää. Jos tutkintavanki tekee työtä hänelle on maksettava siitä palkkaa (sääntö 89).

Tutkintavangin tulee saada välittömästi ilmoittaa perheelleen säilöönotosta ja hänelle tulee antaa mahdollisuudet yhteydenpitoon perheensä ja ystäviensä kanssa vain siinä määrin valvottuna kuin hänen asiansa oikeuskäsittely, laitoksen turvallisuus ja järjestys vaativat (sääntö 92). Puolustuksensa järjestämiseksi tutkintavangin on saatava anoa ilmaista oikeusavustajaa ja voida tavata avustajaansa puolustuksen valmistelua sekä luottamuksellisten ohjeiden antamista varten. Poliisi tai laitoksen henkilökunta saavat valvoa keskusteluja siten, ettei keskusteluja voida kuunnella.

Euroopan neuvoston vankilasäännöt sisältävät samanlaisia, vaikkakin joiltakin osin tarkempia suosituksia tutkintavankien kohtelusta ja oikeusturvasta kuin YK:n vähimmäissäännöt. Tutkintavangit on pidettävä erillään rangaistusvangeista, jolleivät he itse suostu yhteismajoituksiin tai hyödyllisiin yhteistoimintoihin (sääntö 11). Tutkintavankien kohtelussa ei tule käyttää enempää rajoituksia kuin rangaistusmenettelyn ja laitoksen turvallisuuden kannalta on välttämätöntä (sääntö 91). Tutkintavangilla on oikeus pitää yhteyttä perheeseensä laitoksen ulkopuolella. Näitä oikeuksia voidaan rajoittaa vain siinä määrin kuin oikeushallinto sekä laitoksen turvallisuus ja järjestys vaativat (sääntö 92).

Puolustuksensa järjestämiseksi ja valmistelemiseksi tutkintavangin tulee saada tavata valitsemaansa edustajaa tai ilmaista oikeusavustajaa. Erityisesti tutkintavangeille tulee antaa ilmaiset tulkin palvelukset, jotta hän voi pitää yhteyttä oikeushallintoon ja avustajaansa. Tutkintavangin ja oikeusavustajan välisiä keskustelua voidaan valvoa siten, ettei keskusteluja voida kuunnella (sääntö 93). Tutkintavankien tulee saada nukkua omissa erillisissä huoneissaan. Vankilasäännöissä on lisäksi säännöt omien vaatteiden käytöstä (sääntö 95), mahdollisuudesta työntekoon (sääntö 96), kirjallisuuden ja ajanvietetarpeiden hankkimisesta (sääntö 97) ja mahdollisuudesta lääkärin tai hammaslääkärin tapaamiseen (sääntö 98).

Ihmisoikeuksien valvontaelinten lausunnot. Eurooppalaisella kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun tai rangaistuksen kieltämiseksi solmitulla yleissopimuksella perustettiin komitea, jonka tehtävänä on yleissopimuksen 1 artiklan mukaan käyntejä tekemällä tutkia vapaudenriiston kohteeksi joutuneiden henkilöiden kohtelua. Eurooppalainen kidutuksen ja epäinhimillisen tai halventavan kohtelun taikka rangaistuksen estämiseksi toimiva komitea (CPT) on tehnyt Suomeen tarkastuskäynnit vuosina 1992, 1998 ja 2003. Komitea antoi tarkastusraporteissaan useita suosituksia vankeinhoidon ja tutkintavankeuden toimeenpanon kehittämiseksi Suomessa.

Komitea kiinnitti raporteissaan huomiota vankien työ- ja opiskelupaikkojen määrään ja suositteli, että Suomen viranomaiset ponnistelevat voimakkaasti tarjotakseen vangeille enemmän työ- ja koulutusmahdollisuuksia. Komitea on raporteissaan kiinnittänyt huomiota vangille tehtävän yksilöllisen vankeusajan suunnitelman tarpeellisuuteen, joka auttaa vankeja suoriutumaan vankeusrangaistuksestaan ja valmistautumaan vapauteen. Erityisen tärkeänä komitea on pitänyt suunnitelman tekemistä pitkää rangaistusta suorittaville vangeille. Naisvankien sijoittamista komitea on tarkastellut lähinnä tasapuolisen kohtelun näkökulmasta. Komitea totesi että naisilla tulee olla samanlaiset mahdollisuudet erilaisiin asumis- hoito- ja sijoitusmuotoihin kuin miesvangeilla.

Selonteoissaan CPT on arvostellut Suomen vankiloiden peruskorjaamattomia vankitiloja. Peruskorjattuja tiloja komitea on pitänyt korkeatasoisina. Komitea on arvostellut myös paljusellien käyttöä. Komitea on eri yhteyksissä ottanut kantaa myös turvallisuusnäkökohdista johtuvaan vankien asuttamiseen ja erilläänpitoon. Komitean käsityksen mukaan pitkään jatkuva yksinäisyys voi olla niin haitallista vangille, että se tietyissä olosuhteissa voidaan katsoa epäinhimilliseksi ja alentavaksi kohteluksi. CPT on pitänyt vankien hallinnollisesti tapahtuvaa erillään pitämistä sinänsä hyväksyttävänä, mutta vaatinut menettelyllisten oikeusturvatakeiden noudattamista. Jos turvasyyt eivät estä, toimenpiteen tarkoitus on ilmoitettava vangille. Komitean mukaan vangin erillään pitämistä koskeva päätös täytyy ottaa uudelleen harkittavaksi vähintään kolmen kuukauden välein ja harkintaan tulee lisäksi liittää lääketieteellis-sosiaalinen lausunto.

Komitean käsityksen mukaan hankalien ja vaarallisten vankien erillään pitämisen olosuhteet usein muistuttavat yksinäisyysrangaistuksen täytäntöönpanoa. Sellaisen vangin, jota pidetään erillään muista vangista, tulee saada pitää vastaavasti enemmän yhteyksiä henkilökuntaan. Vastaavasti henkilökunnan tulee olla erityiskoulutettua esimerkiksi kommunikointi- ja yhteistyökyvyiltään.

Suomessa vuonna 1992 käydessään CPT totesi raportissaan, että erilaisiin ryhmiin (nuorisovangit ja aikuiset vangit; vankeusvangit ja tutkintavangit) kuuluvien vankien sijoittaminen samoille asuinosastoille voi muodostaa hyvin suuren riskin vankien turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. CPT:n mukaan on epärealistista odottaa, että yksi ainoa laitos voi huolehtia kaikista niistä eri turvajärjestelyistä ja turvaolosuhteista, joita eri vankiryhmiä varten vaaditaan. Vuoden 1998 tarkastuskäyntiä koskevassa raportissaan komitea toisti tämän kantansa käsitelleessään vankien keskinäisen väkivallan ongelmaa. CPT:n mukaan toinen käynti Suomeen osoitti selvästi, että Suomen vankilajärjestelmässä on syytä kokonaisuutena paneutua tiiviimmin vankien luokitteluun ja sijoittamiseen.

CPT oli huolissaan vankien välisestä väkivallasta Suomessa ja suositteli kattavan strategian luomista.

Terveydenhuoltoon liittyen komitea suositteli vastatulleiden vankien tarkastuksen tehostamista, ensiaputaitoisen henkilökunnan määrän lisäämistä ja sitä, että psykiatrisen koulutuksen saanutta henkilökuntaa on ympärivuorokautisesti psykiatrisessa yksikössä.

Komitea suositteli molemmissa raporteissaan, että vangeille annettaisiin muutoksenhakuoikeus kaikista kurinpitorangaistuksista.

CPT on tarkastuskäynneillään Suomessa kiinnittänyt huomiota tutkintavankien kohteluun. Poliisiasemilla komitea kiinnitti huomiota siihen, että tutkintavangit viettivät sellissään jopa 22—23 tuntia päivässä lukuun ottamatta puolen tunnin ulkoilua, kuulusteluja, suihkussa käyntiä ja vierailuja. Komitea korosti, että tutkintavankien tulee voida viettää kohtuullinen aika päivästä, vähintään 8 tuntia, sellinsä ulkopuolella vaihtelevassa ja mielekkäässä toiminnassa. CPT kiinnitti huomiota myös eräisiin tutkintavankien oikeusturvassa ilmenneisiin epäkohtiin. Näitä esiintyi vapaudenriiston kohteeksi joutuneen oikeuksista tiedottamisessa, oikeudessa ilmoittaa omaiselle tai kolmannelle osapuolelle vapaudenriistosta, oikeusavustajan käyttämismahdollisuuksissa kuulusteluvaiheessa ja oikeusavustajan vierailujen valvonnassa. Komitea kiinnitti huomiota myös siihen, että tutkintavankeja usein säilytetään poliisin tiloissa pitkiä aikoja vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeenkin. Komitea piti suotavana, että kaikki vangitut henkilöt pidettäisiin Vankeinhoitolaitoksen tiloissa.

Komitea kiinnitti huomiota rangaistuslaitoksissa noudatettuun vankien sijoittelukäytäntöön, jonka mukaan tutkintavangit ja vankeusvangit sekä nuoret ja aikuiset oli sijoitettu samoihin tiloihin, usein jopa samoihin selleihin. Komitean käsityksen mukaan tutkintavankilan päiväjärjestyksestä tulisi näkyä tutkintavankien ja vankeusvankien erilainen oikeudellinen asema ja heidän erilaiset tarpeensa.

Yhdistyneiden Kansakuntien kidutuksen vastaisella yleissopimuksella perustettu komitea on tehnyt suosituksia vankeinhoidon kehittämiseksi. Suomen 2. määräaikaisraportin käsittelyn yhteydessä komitea suositteli pakkolaitosjärjestelmän lakkauttamista ja vaarallisia rikoksen uusijoita koskevan lainsäädännön kumoamista. Suomen 3. määräaikaisraportin käsittelyn yhteydessä komitea suositteli, että tutkintavankeudesta annettua lakia muutettaisiin siten, että tutkintavangin eristämistä, sen kestoa ja enimmäispituutta valvotaan oikeudellisesti.

2.2.2. Lainsäädäntö muissa pohjoismaissa

Ruotsi

Vankeusrangaistus. Ruotsissa vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa säätelee laki kriminaalihuollosta laitoksissa (203/1974), jota on muutettu useilla osittaisuudistuksilla. Rangaistuksen täytäntöönpanon tavoitteet ovat lain 4 §:ssä, jonka mukaan laitoksessa tapahtuva täytäntöönpano tulee järjestää siten, että se edistää tuomitun sopeutumista yhteiskuntaan sekä vähentää vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haitallisia seuraamuksia. Sikäli kuin yhteiskunnan suojeluntarve ei vaarannu, täytäntöönpanon on suuntauduttava sellaisiin toimenpiteisiin, joilla edistetään tuomitun sijoittumista yhteiskuntaan vapautumisen jälkeen.

Täytäntöönpanon suunnittelemisesta on säännös lain 5 §:ssä. Säännöksen mukaan laitosaika täytyy suunnitella ja toteuttaa tiiviissä yhteistyössä vankeinhoidon eri orgaanien välillä sekä siinä määrin kuin hoito vaatii, myös muiden yhteiskunnallisten elinten kanssa. Vangin kohtelua koskevan suunnittelun tulee tapahtua yhteistyössä vangin kanssa ja mahdollisuuksien mukaan myös hänen läheistensä kanssa.

Lakia on täydennetty keskusviraston ohjeella. Ohjeen mukaan suunnitelma perustuu selvitykseen, jossa kartoitetaan muun muassa vangin aikaisemmat tuomiot, nykyinen tuomio, henkilötutkinta ja –lausunnot, hoitohistoria ja lääkärinlausunnot. Selvitykseen kuuluvat myös mahdolliset tapaamiskiellot. Suunnitelma ei ole muutoksenhakukelpoinen päätös.

Suunnitelma perustuu riski- ja tarveanalyysiin. Riski- ja tarveanalyysi koostuu taustatekijöistä, joihin ei voida vaikuttaa sekä dynaamisista tekijöistä, joihin voidaan vaikuttaa ja jotka ovat yhteydessä rikollisuuteen. Erityisen tärkeiksi katsotaan aikaisempi rikollisuus, antisosiaalinen persoonallisuus, rikollinen ympäristö, asenteet ja arvot. Vangille tehdyn selvityksen perusteella vahvistetaan riski- ja tarveprofiili, joka on riskien, tarpeiden ja muiden tekijöiden yhdistelmä. Riski- ja tarveprofiilin pitää sisältää myös ehdotus, kuinka turvallisuudesta ja hoidosta voidaan huolehtia rangaistusaikana. Riski- ja tarveprofiilin rinnalla selvitetään vankeinhoidon ja muiden instanssien resurssit.

Ydinkysymyksenä on, kuinka vankeinhoidon resurssit voitaisiin hyödyntää siten, että yksittäinen vanki saa oikeita toimenpiteitä oikeaan aikaan. Ruotsissa suunnitelma käsittää koko vankeusajan ja ehdonalaisen vapauden ajan ja sitä päivitetään jatkuvasti. Suunnitelman tulee olla havainnollinen ja realistinen. Henkilökunnan on aktivoitava vankia suunnitelman tekoon. Suunnitelma sisältää tavoitteet, osatavoitteet, toimenpiteet, vastuun, aikasuunnitelman ja seurannan. Ehdonalaiseen vapauteen siirryttäessä ollaan yhteydessä valvontatahoon tai muihin verkostotahoihin. Suunnitelmasta vastaa nimetty virkamies.

Vankien sijoittelua laitoksiin koskee lain 7 §, jonka mukaan vanki on sijoitettava avolaitokseen, jollei sijoittaminen suljettuun laitokseen ole välttämätöntä turvallisuussyistä tai sen vuoksi, ettei vangille voida järjestää sopivaa työtä, koulutusta tai saada kuntoutusta avolaitoksessa. Turvallisuusnäkökohtia harkittaessa tulee ottaa huomioon karkaamisvaara ja rikollisen toiminnan jatkamisen vaara. Lisäksi vanki, jonka voidaan epäillä käyttävän tai muulla tavoin pitävän hallussaan huumaavia aineita, sijoitetaan ensisijaisesti suljettuun laitokseen. Yli neljän vuoden rangaistusta suorittavan vangin sijoittamiselle avolaitokseen tulee olla erityiset edellytykset.

Samankaltaisten laitosten kesken vankeja sijoitettaessa koulutuksen tai kuntoutuksen tarpeessa oleva vanki, joka on tietyssä laitoksessa järjestettävän kuntoutuksen tai koulutuksen tarpeessa, tulee sijoittaa tähän laitokseen, jos se on mahdollista. Laitoksen osastoja koskee 3 §, jonka mukaan laitos tai laitoksen osasto on turvallisuusasteensa mukaisesti avoin tai suljettu. Lain 7 §:ssä ovat säännökset vankien sijoittamisesta suljettuihin vankiloihin, avolaitoksiin ja osastoihin. Hallitus tai sen määräämä viranomainen päättää suljetuista ja avoimista laitoksista ja niiden osastoista sekä siitä, mitkä suljetut osastot ovat turvallisuusosastoja.

Alle 18-vuotiasta ei lain 8 §:n mukaan saa sijoittaa laitokseen, jossa hän voi oleskella yli 18-vuotiaiden kanssa, ellei se ole alle 18-vuotiaan edun mukaista. Alle 18-vuotias ja 18—20-vuotias vanki on pidettävä erillään sellaisista vangeista, jotka voivat vaikuttaa haitallisesti vangin sopeutumiseen yhteiskuntaan. Kaikki alle 21-vuotiaat, joita ei ole sijoitettu avolaitokseen, tulee sijoittaa etupäässä laitokseen, jossa on erityistä toimintaa nuorille vangeille.

Naisvanki saadaan lain 8 a §:n mukaan sijoittaa vain naisvangeille tarkoitettuun laitokseen. Laitokseen, jossa on myös miesvankeja, naisvanki saadaan sijoittaa ainoastaan naisvangin omalla suostumuksella.

Ruotsissa vangeilla on osallistumisvelvollisuus. Lain 12 §:n mukaan vanki on velvollinen osallistumaan siihen työhön tai toimintaan, joka hänelle osoitetaan. Vankia, joka saa vanhuuseläkettä, ei saa kuitenkaan velvoittaa toimintaan. Varhaiseläkkeellä tai sairaseläkkeellä oleva vanki voidaan velvoittaa osallistumaan ainoastaan sellaiseen toimintaan, jota voidaan laadultaan ja laajuudeltaan pitää sopivana vangille.

Vangin osallistumisvelvollisuuden vastapainona vankeinhoitoviranomaisille on laissa asetettu velvollisuus toimintojen järjestämiseen. Lain 10 §:n mukaan vangille on työaikana annettava mahdollisuus työhön, koulutukseen, opiskeluun, työhön valmennukseen tai muuhun erityiseen toimintaan, jonka tarkoituksena on ehkäistä rikollisuutta tai päihteiden käyttöä, tai joka niin paljon kuin mahdollista edistää vangin kykyä selviytyä vapautumisen jälkeen yhteiskunnassa. Vangille, joka on mielenterveydellisen tai muun erityisen hoidon tarpeessa, on järjestettävä tällaista hoitoa, jos se on mahdollista rangaistusajan pituus ja vangin olosuhteet huomioon ottaen.

Vangin siviilityöstä ja laitoksen ulkopuolella tapahtuvasta opiskelusta säädetään lain 11 §:ssä. Vangille voidaan antaa lupa oleskella laitoksen ulkopuolella työaikana työn tekemistä, opiskelua, koulutukseen tai muuhun toimintaan osallistumista tai hoidon saamista varten. Lupaa ei saada kuitenkaan antaa, jos on perusteita olettaa, että vanki poistuu luvatta, tekee rikoksia tai käyttää päihteitä. Lupaan voidaan liittää tarpeelliset ehdot. Lupaa harkittaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, tarvitseeko vanki koulutusta työelämään sijoittumiseksi tai edistääkö toiminta muutoin vangin selviytymismahdollisuuksia vapaudessa. Lupaa ei saa antaa vangille, jonka rangaistus on yli neljä vuotta, jos lupa on ristiriidassa niiden ehtojen kanssa, joita vangille on lain nojalla määrätty.

Lain 34 §:n mukaan vanki voidaan sopivaksi ajaksi sijoittaa laitoksen ulkopuolelle sellaisia toimenpiteitä varten, jotka edistävät hänen sopeutumistaan yhteiskuntaan, mikäli siihen on erityisiä syitä. Sijoittamisen sisältönä voi olla esimerkiksi hoito, koulutus, kuntoutus tai varusmiespalveluksen suorittaminen. Sijoittaminen on perusteltua erityisesti silloin, kun vanki on päihteiden väärinkäyttäjille tarkoitetun hoidon tarpeessa. Sijoittamiselle voidaan asettaa tarpeellisia ehtoja. Hoitoon tai vastaaviin toimenpiteisiin liittyen vanki voidaan lisäksi velvoittaa antamaan veri- tai virtsanäyte tai suorittamaan puhalluskoe. Sijoittaminen laitoksen ulkopuolella ei saa alkaa niin aikaisin, että suunniteltu hoito tai muiden toimenpiteiden kesto on lyhyempi kuin jäljellä oleva rangaistusaika.

Lain 17 §:n mukaan pääsääntönä on, että vanki osallistuu toimintaan yhdessä toisten vankien kanssa, jollei lain säännöksistä tai toiminnan erityisestä luonteesta muuta johdu. Jos joukko vankeja samanaikaisesti kieltäytyy osallistumasta suljetussa vankilassa heille kuuluvaan toimintaan, voidaan vankien yhteyksiä muihin vankeihin rajoittaa siinä määrin kuin se on välttämätöntä laitoksen olosuhteisiin nähden. Samalla perusteella voidaan rajoittaa suljetussa vankilassa olevan vangin mahdollisuutta viettää muiden vankien kanssa vapaa-aikaa.

Lain 18 §:ssä on säännös vangin erillään pitämisestä, joka perustuu vangin omaan pyyntöön. Vankia voidaan pitää erillään muista vangeista, jos se voidaan järjestää eikä tätä vastaan ole erityisiä syitä.

Vastoin vangin tahtoa tapahtuvasta erillään pitämisestä säädetään lain 20 §:ssä. Säännös muistuttaa varsin paljon Suomen RTL:n 3 luvun 9 §:ää. Vanki voidaan pitää erillään muista vangeista valtion turvallisuuden, toisten henkilöiden hengen tai terveyden tai laitoksen omaisuuden vahingoittamisen estämiseksi. Vanki voidaan myös pitää erillään muista vangeista sen estämiseksi, että vanki vakavasti vaarantaa laitosjärjestystä, pitää hallussaan päihdyttäviä aineita tai vakavasti häiritsee toista vankia. Vanki voidaan pitää erillään muista vangeista myös henkilönkatsastuksen täytäntöön panemiseksi. Suljettuun vankilaan sijoitettu vanki, joka on tuomittu yli kahden vuoden rangaistukseen voidaan pitää erillään myös, jos hänen epäillään suunnittelevan karkaamista tai jos hänen rikollisuutensa luonteen vuoksi on epäiltävissä, että hän jatkaa vakavaa rikollisuutta. Päätös erillään pitämisestä tulee ottaa harkittavaksi vähintään 10 päivän väliajoin.

Varmuusosastoista ja niille sijoittamisen edellytyksistä säädetään lain 20 a §:ssä. Varmuusosastot ovat erityisvalvottuja ja vankien yhteyksiä toisiin vankeihin on rajoitettu.

Lain 23 §:ssä säädellään vankilan järjestystä häiritsevän, väkivaltaisesti käyttäytyvän tai päihtyneen vangin erillään pitämisestä muista vangeista. Jos tällaista vankia ei voida laitoksessa pitää erillään muista vangeista, hänet voidaan siirtää määräajaksi tutkintavankilaan tai toiseen laitokseen.

Vangin kirjeet tai lähetykset saadaan tarkastaa luvattomien esineiden löytämiseksi. Jos vanki on sijoitettu erityisosastolle, tällainen tutkimus saadaan aina suorittaa. Vangin ja ruotsalaisen viranomaisen, kansainvälisen valvontaelimen tai asianajajan välistä kirjeenvaihtoa ei pääsääntöisesti saa tarkastaa. Mainituilta tahoilta vangille lähetetty kirje voidaan kuitenkin tarkastaa, jos on aihetta epäillä, että lähettäjää koskeva tieto on väärä, eikä asiaa voida muutoin selvittää.

Vangin puheluja voidaan turvallisuussyistä kuunnella, mutta siitä on ilmoitettava vangille. Vangin ja asianajajan välistä puhelua saadaan kuunnella vain vangin luvalla.

Yhteiskuntaan sopeutumisen helpottamiseksi vangille voidaan lain 32 §:n nojalla myöntää lupa poistua lyhyeksi aikaa laitoksesta, jos ei ole ilmeistä varaa siitä, että vanki jatkaisi rikollista toimintaa tai syyllistyisi muihin väärinkäytöksiin. Poistumislupaa harkittaessa tulee erityisesti kiinnittää huomiota huumausaineiden käyttöön vankilassa ja siihen, onko vanki kieltäytynyt päihteettömyyden valvonnasta. Vangille voidaan antaa poistumislupa myös erityisestä syystä. Lupaan voidaan liittää tarpeellisia ehtoja.

Helmikuun 1 päivänä 2004 voimaan tulleen lainmuutoksen mukaan henkilöntarkastus voidaan tietyin edellytyksin tehdä kaikille suljettuun laitokseen tai tutkintavankilaan saapuville henkilöille. Kriminaalihuoltolaitos voi lain 29 a §:n mukaan määrätä tarkastuksen toimitettavaksi, jos se on välttämätöntä turvallisuuden säilyttämiseksi tietyssä suljetussa laitoksessa. Tarkastus voidaan kohdistaa myös laitoksen henkilökuntaan sekä vankien oikeudellisiin avustajiin. Henkilöntarkastuksella selvitetään, mitä tutkittavalla henkilöllä on yllään olevissa vaatteissa sekä mukanaan olevissa laukuissa, paketeissa tai vastaavissa kantamuksissa. Tarkastuksessa voidaan käyttää esimerkiksi metallinilmaisinta.

Kaikkien saapuvien tarkastus voidaan määrätä korkeintaan kolmeksi kuukaudeksi kerrallaan. Kriminaalihuoltolaitos voi erityisistä syistä yksittäisissä tapauksissa myöntää poikkeuksen tarkastuksen toimittamisesta. Uudella lainsäädännöllä pyritään estämään erityisesti aseiden, matkapuhelimien ja huumausaineiden kuljettaminen laitoksiin.

Turvallisuusongelmat ovat Ruotsin kriminaalihuollossa lisääntyneet viime vuosina huomattavasti, ja esityksellä pyritään parantamaan sekä kriminaalihuollon henkilökunnan että vankien turvallisuutta.

Lain 52 a §:n mukaan vangille voidaan tehdä henkilöntarkastus luvattoman esineen löytämiseksi hänen palatessaan vankilaan, valvomattoman tapaamisen jälkeen tai silloin, kun hänen hallussaan epäillään olevan luvattomia aineita. Henkilöntarkastus voidaan tehdä myös pistokokeenomaisesti tai turvallisuussyistä tehtävän laajemman tarkastuksen yhteydessä. Lisäksi vangille voidaan tehdä sellainen ulkoinen henkilöntarkastus, joka on välttämätön turvallisuussyistä ja jonka tarkoituksena on aseen tai muun vaarallisen esineen löytäminen. Vangille voidaan tehdä henkilönkatsastus, jos on syytä olettaa, että hänen hallussaan on kielletty esine. Henkilönkatsastus voidaan tehdä siinä laajuudessa kuin se on välttämätöntä valvomattoman tapaamisen jälkeen, vangin palatessa laitoksen ulkopuolelta, pistokokeenomaisesti tai laajemman turvallisuussyistä tehtävän tarkastuksen yhteydessä. Avolaitoksissa vangille voidaan tehdä kuitenkin vain ulkoinen henkilönkatsastus, jolla tarkoitetaan vangin kehon ulkoista tarkastamista.

Vanki on lisäksi velvollinen kehotuksesta antamaan veri- tai virtsanäytteen tai suorittamaan puhalluskokeen sen tutkimiseksi, onko hän huumaavien tai päihdyttävien aineiden vaikutuksen alainen, ellei lääketieteellisistä tai muista vastaavista syistä muuta johdu. Vangille, joka kieltäytyy antamasta virtsakoetta, voidaan määrätä kurinpitorangaistus. Toistetun kieltäytymisen seurauksena vangille voidaan määrätä suoritetun ajan menetystä enintään 10 päivää.

Ruotsissa vankeinhoidossa kurinpitorangaistuksia ovat varoitus ja ehdonalaiseen vapauteen pääsyn siirtäminen rikoslain 26 luvun 7 §:n ja kriminaalihuoltoa laitoksissa koskevan lain 49 §:n mukaisesti. Ehdonalaista vapauttamista voidaan siirtää, jos tuomittu olennaisesti rikkoo laitoksessa täytäntöönpanolle asettuja säännöksiä. Ehdonalaiseen vapauteen pääsyä saadaan siirtää kerrallaan enintään 15 päivää. Harkittaessa ehdonalaiseen vapauteen siirtämistä on otettava huomioon muut rikkomuksesta vangille aiheutuvat kielteiset seuraamukset. Jos riittäviä perusteita vapauttamisen siirtämiselle ei ole, eikä muistutusta pidetä riittävänä, vangille voidaan antaa varoitus. Kurinpitorangaistuksen tutkinnan ajan vankia voidaan pitää erillään muista vangeista korkeintaan neljä vuorokautta. Yksinäisyysrangaistus poistettiin Ruotsissa vuonna 1974, koska sitä pidettiin epähumaanina rangaistuksena. Ruotsissa käytetään enemmän kurinpitorangaistuksia kuin Suomessa. Ruotsissa määrättiin vuonna 2002 yhteensä 5 882 kurinpitorangaistusta, joista varoituksia oli 3 496 ja ehdonalaisen vapauden siirtämispäätöksiä 2 386.

Tutkintavankeus . Tutkintavankeutta koskevat säännökset sisältyvät lakiin tutkintavankien ja pidätettyjen kohtelusta (371/1976). Lakia täydentävät säännökset on annettu keskusviraston antamalla määräyksellä (1997:15). Tutkintavankien kohtelusta annetun lain 1 §:ssä on säännelty tutkintavankeuden yleisperiaate. Sen mukaan tutkintavangin vapautta ei saa rajoittaa enempää kuin tutkintavankeuden tarkoitus sekä järjestys ja turvallisuus vaativat. Tutkintavankia on kohdeltava siten, että vapaudenmenetyksestä aiheutuvia haittoja voidaan ehkäistä. Lain 2—2 c §:ssä ovat säännökset tutkintavangin tarkastamisesta, henkilöntarkastuksesta, henkilönkatsastuksesta ja päihteettömyyden valvonnasta. Lain 3 §:n mukaan tutkintavanki voi halutessaan oleskella toisten tutkintavankien kanssa. Yhdessäoloa ei kuitenkaan sallita, jos siitä voi aiheutua vaaraa turvallisuudelle tai rikoksen selvittämiselle taikka todisteiden hävittämisvaara. Tutkintavankeuden täytäntöönpano ja yhdessäolo muiden tutkintavankien kanssa on järjestettävä siten, etteivät tutkintavangit voi vaikuttaa samassa asiassa vangittuihin.

Tutkintavangille on annettava terveyden- ja sairaanhoitoa ja hänet voidaan tarvittaessa siirtää rangaistuslaitoksen ulkopuolelle hoidettavaksi (4 §). Tutkintavangille on mahdollisuuksien mukaan annettava työtä tai tarjottava muuta toimintaa. Tutkintavanki saa tehdä myös itse hankkimaansa työtä, jollei siitä aiheudu haittaa (5 §). Tutkintavangille on annettava mahdollisuus radio- ja televisio-ohjelmien sekä lehtien seuraamiseen. Tutkintavangilla on oikeus hankkia kirjallisuutta ja muuta tavaraa laitoksen ulkopuolelta. Näitä oikeuksia voidaan rajoittaa rikosepäilyn, todisteiden hävittämisvaaran tai rikoksen selvittämiselle aiheutuvan vaaran perusteella (6 §). Tutkintavanki saa pitää hallussaan rahansa ja arvoesineensä, muttei päihdyttäviä aineita (7 §). Tutkintavangilla on oikeus ulkoilla vähintään tunti päivässä, jollei ulkoilun kieltämiseen ole erityisen painavia syitä (8 §).

Tutkintavangin kirjeenvaihto-oikeutta muiden kuin valvovien viranomaisten kanssa voidaan rajoittaa, mutta kirjeitä ei saa avata ilman tutkintavangin suostumusta (9 §). Tutkintavangilla on oikeus tavata vieraita ja olla yhteydessä puhelimitse laitoksen ulkopuolelle, jollei siitä aiheudu vaaraa rikoksen selvittämiselle tai todisteiden hävittämisvaaraa. Tapaamisen ehdoksi voidaan asettaa tapaajan henkilöntarkastus. Tutkintavangin puhelua voidaan vangin tieten turvallisuussyistä tai todisteiden hävittämisvaaran perustella kuunnella (11—12 §). Tutkintavangilla on oikeus saada poistumislupa vain vaikeasti sairaana olevan omaisen luokse tai muusta vastaavasta syystä (13 §). Tutkintavangin kahlehtimisesta säädetään 15 §:ssä.

Lain uuden 11 a §:n mukaan henkilöntarkastus voidaan määrätä toimitettavaksi kaikille tutkintavankilaan saapuville samoin edellytyksin kuin suljettuihin laitoksiin saapuville kriminaalihuollosta laitoksissa annetun lain nykyisen 29 a §:n mukaan.

Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 5 a §:n mukaan tuomioistuin voi vangitsemispäätöksen tehdessään syyttäjän pyynnöstä päättää, että tutkintavangin yhteyksiä rangaistuslaitoksen ulkopuolelle voidaan rajoittaa, jos on olemassa vaara, että tutkintavanki hävittää todisteita tai muutoin vaikeuttaa asian selvittämistä. Rajoituksista yhdessäoloon muiden vankien kanssa sekä rajoituksista olla yhteydessä laitoksen ulkopuolelle päättää esitutkinnan johtaja tai syyttäjä. Ulkopuolisia yhteyksiä voidaan rajoittaa vain, jos tuomioistuin on antanut oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 5 a §:ssä tarkoitetun ilmoituksen. Jos myöhemmin ilmaantuu syy rajoittaa tutkintavangin yhteyksiä rangaistuslaitoksen ulkopuolelle, syyttäjä voi päättää rajoituksista, vaikkei tuomioistuin olisikaan antanut lupaa yhteyksien rajoittamiselle. Syyttäjän päätös on saatettava viimeistään seuraavana päivänä tuomioistuimen harkittavaksi ja oikeuden on käsiteltävä hakemus viimeistään viikon aikana. Tutkintavangilla on oikeus saattaa rajoitukset oikeuden käsiteltäväksi. Lain 18-20 §:ssä ovat säännökset muutoksenhausta.

Täytäntöönpanolainsäädännön uudistaminen. Ruotsissa käynnistettiin syksyllä 2002 mittava rangaistusten täytäntöönpanoa koskevan lainsäädännön uudistus. Parlamentaarisesti asetetun komitean tehtävänä on valmistella uusi kriminaalihuoltolaki, joka tulee sisältämään sekä vankeusrangaistusta että vapaudessa täytäntöönpantavia seuraamuksia koskevia säännöksiä. Ehdotuksen on määrä olla valmis keväällä 2005.

Hankkeen asettamispäätöksen mukaan uuden lain tulee vastata sekä kriminaalihuollon tehokkuuden että seuraamusten humaanin täytäntöönpanon vaatimuksiin. Keskeinen tavoite on uusintarikollisuuden ehkäiseminen tinkimättä kuitenkaan yhteiskunnan suojaamisen ja täytäntöönpanon varmuuden vaatimuksista. Vankien valitusmahdollisuudet heitä koskevista ratkaisuista on arvioitava uudelleen niin, että järjestelmä olisi nykyistä selkeämpi eikä mahdollistaisi väärinkäytöksiä. Valmistelussa on kiinnitettävä huomiota kriminaalihuollon sisällöllisen kehittämisen lisäksi myös sääntelyn lakitekniseen ja kielelliseen uudistamiseen.

Asettamispäätöksen mukaan vankien huume- ja mielenterveysongelmat ovat Ruotsissa viime vuosina selvästi lisääntyneet. Entistä suurempi osa vangeista suorittaa pitkäaikaista tuomiota. Toisaalta kansainvälinen järjestäytynyt rikollisuus asettaa vankeinhoidolle aivan uudenlaisia haasteita. Samaan aikaan edellä mainitun kehityksen kanssa ovat toiminnan taloudellisen tehokkuuden vaatimukset niin kriminaalihuollossa kuin muussakin julkisesti rahoitetussa toiminnassa lisääntyneet.

Norja

Vankeusrangaistu s

Norjassa tuli 1 päivänä maaliskuuta 2002 voimaan uusi laki rangaistusten täytäntöönpanosta (2001-05-18 nr 21). Laki sisältää vankeusrangaistusten täytäntöönpanoa koskevan sääntelyn lisäksi säännöksiä myös tutkintavankeudesta, rikosoikeudellisista erityisseuraamuksista ja yhdyskuntapalvelusta. Laissa on myös vankeinhoidon hallintoa ja viranomaisten toimivaltaa koskevia säännöksiä.

Rangaistus on lain 2 §:n mukaan pantava täytäntöön siten, että sekä rangaistuksen tavoitteena oleva uusintarikollisuuden ehkäiseminen että yhteiskunnan turvallisuusnäkökohdat tulevat otetuiksi huomioon. Tuomitulle on näiden tavoitteiden puitteissa järjestettävä tyydyttävät olosuhteet. Rangaistuksen sisällön tulee rakentua toimenpiteille, joiden kriminaalihuoltoviranomainen arvioi edistävän tuomitun sopeutumista yhteiskuntaan.

Rangaistukseen tai rikosoikeudelliseen erityisseuraamukseen tuomitulla on lain 3 §:n mukaan osallistumisvelvollisuus. Tuomittu voi täyttää velvollisuuden monin tavoin: työnteon, opiskelun tai yhdyskuntapalvelun tyyppisen toiminnan lisäksi esimerkiksi osallistumalla johonkin uusintarikollisuutta ehkäisevään toimintaohjelmaan. Vankeusrangaistukset ja rikosoikeudelliset erityisseuraamukset tulee mahdollisuuksien mukaan panna täytäntöön progressiivisesti eli siten, että tuomittu siirtyy asteittain suljetusta vankeudesta vapauteen. Tuomitulle on myös annettava oikeus osallistua vapaa-ajan toimintoihin siinä laajuudessa kuin se on mahdollista.

Viranomaisten välisestä yhteistyöstä säädetään lain 4 §:ssä. Kriminaalihuoltoviranomaisen tulee toimia yhteistyössä muiden julkisten tahojen kanssa niin, että tuomittu ja tutkintavanki saavat ne palvelut, joihin heillä lain mukaan on oikeus. Viranomaisyhteistyön tavoitteena on lisäksi edistää tuomitun ja tutkintavangin sopeutumista yhteiskuntaan.

Norjan vankeinhoidossa noudatettava vangin asteittainen siirtyminen vapauteen perustuu täytäntöönpanolain 10 §:ssä olevaan luokitukseen. Säännöksen mukaan vankilat jaetaan korkean ja matalan turvallisuustason laitoksiin, siirtymävaiheen asumiseen, vankilan ulkopuolelle erityisin ehdoin sijoittamiseen sekä ehdonalaiseen vapauteen. Korkean turvallisuustason laitoksiin voidaan lisäksi perustaa erityisen korkean turvallisuustason osastoja.

Lain 11 §:n mukaan vangin laitokseen sijoittamisen lähtökohtana on sijoittaminen aluksi korkean turvallisuustason vankilaan. Enintään kahden vuoden vankeusrangaistusta suorittava voidaan kuitenkin kriminaalihuoltoviranomaisen arvion perusteella sijoittaa suoraan matalan turvallisuustason laitokseen. Tällainen sijoittaminen voi estyä rangaistuksen tarkoituksen toteuttamiseen tai turvallisuusnäkökohtiin liittyvistä syistä, tai jos on aihetta olettaa tuomitun välttelevän täytäntöönpanoa. Erityisistä syistä myös yli kahden vuoden vankeusrangaistukseen tuomittu voidaan sijoittaa suoraan matalan turvallisuustason laitokseen.

Lain 12 §:n mukaan vanki voi erityisistä syistä suorittaa rangaistuksen osittain tai kokonaan jossakin muussa laitoksessa kuin vankilassa. Tällainen sijoittaminen voidaan tehdä, jos se on tarpeen tuomitun sosiaalisen toimintakyvyn tai lainkuuliaisuuden parantamiseksi, tai jos painavat syyt muuten puoltavat vankilan ulkopuolelle sijoittamista. Lain 13 §:n mukaan kriminaalihuoltoviranomainen voi myös päättää, että rangaistus suoritetaan osittain tai kokonaan sairaalassa, jos se on sairauden hoidon vuoksi välttämätöntä eikä hoitoa voida toteuttaa rangaistuksen tavanomaisen täytäntöönpanon yhteydessä.

Täytäntöönpanolain lain 14 §:ssä säädetään perusteista, joilla vanki voidaan siirtää toiseen rangaistuslaitokseen. Siirto voidaan tehdä esimerkiksi silloin, kun vanki on todennäköisesti tehnyt tai tulee laitoksessa tekemään rangaistavan teon sekä siinä tapauksessa, että hän kirjallisesta varoituksesta huolimatta edelleen vaikuttaa erityisen kielteisesti ympäristöönsä. Tuomittu voidaan omasta pyynnöstäänkin siirtää toiseen vankilaan, jos se on rangaistuksen täytäntöönpanon kannalta tarkoituksenmukaista.

Lain 15 § käsittelee vangin siirtoa avoimempiin olosuhteisiin. Kun tuomittu on suorittanut osan rangaistuksestaan korkean turvallisuustason vankilassa, hänet voidaan siirtää matalamman turvallisuustason vankilaan. Siirtoa ei kuitenkaan tehdä, jos turvallisuuteen tai rangaistuksen tarkoituksen toteutumiseen liittyvät syyt sen estävät, tai jos voidaan olettaa tuomitun välttelevän täytäntöönpanoa. Kriminaalihuoltolaitoksen tulee ottaa siirto harkittavaksi, kun tuomitun ehdonalaiseen vapautumiseen on jäljellä yksi vuosi. Vanki voidaan siirtää pääpiirteissään samoin edellytyksin myös korkean tai matalamman turvallisuustason vankilasta siirtymävaiheen sijoituspaikkaan. Myös siirto erityisen korkean turvallisuustason osastolta astetta vapaampiin olosuhteisiin perustuu kriminaalihuoltoviranomaisen arviolle siitä, estävätkö turvallisuusnäkökohdat tai mahdollinen täytäntöönpanon välttely vangin siirtämisen. Tällainen siirto on otettava harkittavaksi vähintään kuuden kuukauden väliajoin.

Kriminaalihuoltoviranomainen voi lain 16 §:n mukaan sijoittaa tuomitun myös kokonaan vankilan ulkopuolelle suorittamaan rangaistustaan, jos se on välttämätöntä ja tarkoituksenmukaista vangin myönteisen kehityksen jatkumisen varmistamiseksi ja uusintarikollisuuden ehkäisemiseksi. Tällainen siirto voidaan toteuttaa, kun vanki on suorittanut puolet rangaistusajasta. Edellytyksenä on, että hänellä on sekä vakinainen asunto että työpaikka, opiskelupaikka tai vastaavaa toimintaa. Tuomitun tulee myös pidättyä päihteiden, huumausaineiden, hormonivalmisteiden sekä vastaavien lainvastaisesti hankittujen kemiallisten valmisteiden käytöstä. Viranomainen voi lisäksi asettaa siirrolle erityisiä ehtoja, esimerkiksi velvollisuuden osallistua johonkin hoito-ohjelmaan tai kiellon oleskella määrätyllä alueella. Ehtoja voidaan muuttaa tai kumota sekä asettaa uusia ehtoja, jos se vaikuttaa täytäntöönpanon toteutumisen kannalta tarpeelliselta.

Kriminaalihuoltoviranomainen valvoo sekä vankilan ulkopuolisen täytäntöönpanon yleisten edellytysten että asettamiensa erityisehtojen noudattamista. Määräysten rikkomistapauksissa tuomittu voidaan palauttaa vankilaan suorittamaan rangaistustaan. Vankia ei saa siirtää ankarampien rajoitusten kohteeksi kuin on välttämätöntä. Viranomainen voi myös tyytyä antamaan vangille kirjallisen varoituksen.

Täytäntöönpanolain 17 §:n mukaan vangin tulee saada työskennellä, opiskella, osallistua erilaisiin toimintoihin ja viettää vapaa-aikaa yhdessä muiden vankien kanssa siinä laajuudessa kuin se on käytännössä mahdollista. Kriminaalihuoltoviranomainen voi määrätä vangin eristettäväksi muista vangeista saman lain 37, 38, 39 §:ssä ja 40 §:n 2 momentin d kohdassa mainituissa tilanteissa. Kysymyksessä ovat eristäminen ennaltaehkäisevänä toimenpiteenä (37 §), pakkokeinojen käyttö (38 §), välitön eristäminen määräysten rikkomisen vuoksi (39 §) sekä eristäminen vapaa-aikana enintään 20 vuorokaudeksi määräysten rikkomisen vuoksi (40.2 d kohta). Lisäksi vanki voidaan eristää, jos häntä epäillään huumausaineiden kuljettamisesta kehossaan.

Saman 17 §:n mukaan lähtökohtana on, että vangit yöpyvät yhden hengen huoneissa, jolleivät terveydelliset syyt tai tilan puute sitä estä.

Lain 20 §:n mukaan kriminaalihuoltoviranomainen voi myöntää vangille luvan työskennellä, opiskella tai osallistua muuhun toimintaan vankilan ulkopuolella, jos turvallisuusnäkökohdat eivät sitä estä eikä ole aihetta olettaa, että vanki välttelisi rangaistuksen täytäntöönpanoa.

Kriminaalihuoltoviranomaisen on huolehdittava siitä, että vangeille on päiväsaikaan tarjolla toimintaa. Viranomaisen on järjestettävä vangeille myös erilaisia vapaa-ajan viettomahdollisuuksia, esimerkiksi tilaisuus harrastaa liikuntaa ja kulttuuritoimintaa. Lain 22 §:n mukaan vangin tulee saada päivittäin ulkoilla niin pitkään kuin mahdollista. Laki velvoittaa kriminaalihuoltoviranomaisen myös järjestämään vangille mahdollisuuden harjoittaa uskontoaan tai muuten toteuttaa elämänkatsomustaan.

Kriminaalihuoltoviranomainen voi lain 24 §:n mukaan myöntää luvan tiedotusvälineiden työskentelyyn vankilassa. Toiminnalle voidaan kuitenkin asettaa vankilan turvallisuuteen ja järjestyksen säilymiseen liittyviä yms. ehtoja. Saman pykälän mukaan vangilla on oikeus tulla haastatelluksi ja esiintyä valokuvissa. Viranomaiset voivat asettaa myös tämän oikeuden käytännön toteuttamiseen liittyviä ehtoja.

Lain 25 §:n mukaan kriminaalihuoltoviranomaisen on vankien toivomuksesta perustettava vankien päivittäiseen elämään liittyvien kysymysten käsittelyyn yhteistyöelimiä, joissa sekä vangit että laitoksen henkilökunta ovat edustettuina.

Lain 30—32 §:ssä säädetään vangin oikeudesta ottaa vastaan vierailijoita, käydä puhelinkeskusteluja sekä lähettää ja vastaanottaa postia. Oikeuksien käytön valvontaan vaikuttavat sekä laitoksen tai osaston turvallisuusluokitus että yksittäisten tapausten turvallisuusnäkökohdat.

Kriminaalihuoltoviranomainen voi lain 33 §:n perusteella myöntää vangille lyhytaikaisen poistumisluvan mikäli erityiset ja painavat syyt sitä puoltavat, tai jos lupaa voidaan pitää täytäntöönpanon jatkamisen kannalta tarkoituksenmukaisena. Poistumislupa voidaan jättää myöntämättä turvallisuuteen liittyvistä syistä, joita ovat esimerkiksi uusien rikosten tekemisen riski poistumisluvan aikana tai se, että vanki ei tule noudattamaan lupaehtoja. Viranomainen voi asettaa yksittäiseen poistumislupaan liittyviä erityisiä ehtoja sen lisäksi, että vanki noudattaa yleisiä lupaehtoja, esimerkiksi palaa vankilaan määrättynä ajankohtana.

Täytäntöönpanolain 37—40 §:ssä säädetään vankiloissa käytettävistä kurinpitotoimista. Vanki voidaan ennaltaehkäisevästi eristää muista lain 37 §:ssä säädetyillä perusteilla, joita ovat muun muassa väkivallan käytön tai merkittävän aineellisen vahingon syntymisen estäminen sekä järjestyksen ja turvallisuuden ylläpito. Jos eristäminen jatkuu yli 14 vuorokautta, alueellisen kriminaalihuoltoviranomaisen on käsiteltävä asia. Mikäli eristäminen kestää yli 42 vuorokautta, asia on saatettava kriminaalihuollon keskushallinnon käsiteltäväksi. Eristäminen ei saa jatkua yli vuotta ilman vangin omaa suostumusta, ja keskusviraston on tänä aikana käsiteltävä asia 14 vuorokauden välein. Vankilan henkilökunnan on käytävä tapaamassa eristettyä vankia useita kertoja päivässä.

Täytäntöönpanolain 38 §:ssä säädetään hyväksyttyjen pakkokeinojen käytöstä vankilassa. Hyväksyttyihin pakkokeinoihin kuuluvat pykälän mukaan esimerkiksi varmuusselli ja –vuode. Kriminaalihuoltolaitos voi käyttää pakkokeinoja tietyissä pykälässä määritellyissä tilanteissa, joihin kuuluvat esimerkiksi henkilövahingon ja vangin karkaamisen estäminen. Pakkokeinoja voidaan käyttää vain silloin kun ne ovat ehdottoman välttämättömiä. Edellytyksenä on myös, että lievempiä toimenpiteitä on ensin yritetty käyttää, tai ne olisivat selvästi riittämättömiä. Pakkokeinojen käyttöön vankilassa liittyy muitakin 38 §:ssä pykälässä säädettyjä rajoituksia.

Vanki voidaan lain 39 §:n mukaan välittömästi eristää muista osaksi tai täysin enintään 24 tunnin ajaksi, jos hän on todennäköisesti tehnyt teon, josta seuraa 40 §:n mukainen kurinpitorangaistus.

Lain 40 § käsittelee kurinpitorangaistuksia, jotka ovat kriminaalihuoltoviranomaisen käytössä siinä tapauksessa, että vanki tahallaan tai tuottamuksella rikkoo rangaistuslaitoksen järjestystä koskevia sääntöjä tai täytäntöönpanolaissa tai sen nojalla annettuja määräyksiä. Niihin kuuluvat kirjallinen huomautus, päivärahan pidättäminen määräajaksi, oikeuksien menetys, vapaa-ajan eristäminen muista tai vapaa-ajan toimintojen rajoittaminen enintään 20 päiväksi sekä lomien epääminen enintään neljäksi kuukaudeksi. Kurinpitorangaistuksia voidaan myös yhdistää pykälässä tarkemmin määritellyllä tavalla sekä määrätä ehdollisina korkeintaan kolmen kuukauden koeajalla.

Lain 40 §:ssä säädetään myös rikosoikeudellisesta seuraamuksesta. Jos vanki toistuvasti välttelee rangaistuksen täytäntöönpanoa tai rikosoikeudellisia erityisseuraamuksia, hänet tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Näissä tapauksissa yleinen syyte voidaan nostaa vain kriminaalihuoltoviranomaisen pyynnöstä.

Täytäntöönpanolain mukaan kriminaalihuollon hallinto jakaantuu paikalliseen, alueelliseen ja keskushallinnon tasoon. Lain 6 §:n 1 momentin mukaan päätökset tekee paikallinen kriminaalihuoltoviranomainen, jollei pykälän 2 momentista muuta johdu. Alueellisella tasolla tehtäviin päätöksiin kuuluvat 2 momentin mukaan muun muassa päätös rangaistuslaitokseen sijoittamisesta sekä osa pakkokeinojen käyttöä ja eristämistä koskevista päätöksistä.

Täytäntöönpanolain 5 §:n nojalla on annettu asetus (2002-02-22), joka sisältää tarkempia rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyviä määräyksiä.

Norjassa osa tavoitteellista ja jäsenneltyä rangaistuksen täytäntöönpanoa on rangaistusajan suunnitelma, jonka kriminaalihuoltoviranomaisen edustaja ja tuomittu yhdessä laativat. Osallistuminen on tuomitulle vapaaehtoista, ja kriminaalihuollon tehtävänä on motivoida vankia suunnitelman tekoon. Kohderyhmänä ovat erityisesti ne vangit, jotka voivat päästä ehdonalaiseen vapauteen sekä yhdyskuntaseuraamusta suorittavat tuomitut.

Rangaistusajan suunnitelmassa kartoitetaan tuomitun tilanne, selvitetään tämän yksilöllisiin tarpeisiin perustuvat toimenpiteet sekä asetetaan konkreettisia tavoitteita. Suunnitelmassa käsiteltäviä alueita ovat esimerkiksi työ, koulutus, asuminen, päihteiden käyttö ja sosiaaliset suhteet. Käytäntöön kuuluu myös kirjallisen suunnitelman toteutumisen seuranta ja arviointi. Suunnitelmaa voidaan tarpeen mukaan seurannan tulosten perusteella muuttaa. Itse suunnitteluprosessin laatua eli sujuvaa yhteistyötä tuomitun ja muiden asianosaisten välillä painotetaan.

Rangaistusajan suunnitelmalla pyritään luomaan edellytykset sille, että tuomittu itse pyrkisi jatkossa välttämään rikollista käyttäytymistä. Tarkoituksena on työskennellä niiden ongelmien parissa, jotka ovat yhteydessä rikolliseen käyttäytymiseen. Toisaalta myönteisiin seikkoihin kiinnitetään huomiota ja niitä pyritään kehittämään edelleen.

Suunnitelmassa keskitytään rangaistuksen täytäntöönpanon aikana toteutettaviin toimenpiteisiin. Tuomittu itse voi kuitenkin sisällyttää suunnitelmaan myös tavoitteita, jotka tulevat ajankohtaisiksi vasta siinä vaiheessa, kun hänellä ei enää ole kontaktia kriminaalihuoltoviranomaisiin. Vankeusrangaistusta suorittavan suunnitelmassa on kiinnitettävä erityistä huomiota vapautumista välittömästi seuraavaan aikaan ja siinä vaiheessa käytettävissä olevaan tukeen.

Suunnitelmalla ei ole oikeudellista sitovuutta eikä pelkkä suunnitelman noudattamatta jättäminen voi johtaa esimerkiksi kurinpitotoimiin.

Erityyppisiä toimintaohjelmia ja päihdekuntoutusta on viime vuosina Norjassa lisätty sekä rangaistuslaitoksissa että osana yhdyskuntaseuraamuksia ja vankien jälkihuoltoa. Toimintaohjelmien tavoitteita ja kriminaalihuoltoviranomaisen vastuuta erilaisten toimintojen järjestämisessä on linjattu 30 päivänä lokakuuta 2002 päivätyllä ministeriön kirjeellä (3/2002).

Tutkintavankeus

Tutkintavankeja koskevat säännökset sijaitsevat Norjan täytäntöönpanolain 4 luvussa. Yleissäännöksen mukaan kriminaalihuoltoviranomainen ei voi asettaa 4 luvussa tarkoitetuille vapautensa menettäneille muita rajoituksia kuin on välttämätöntä vangitsemisen tarkoituksen toteutumiseksi tai järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi vankilassa. Vangitsemisen vahingollisia vaikutuksia on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan ehkäisemään.

Tutkintavangit on, kuten vangit yleensäkin, sijoitettava kotipaikkansa lähelle, jos se on käytännössä mahdollista. Rikostutkintaan tai syytetyn puolustukseen liittyvät syyt voivat kuitenkin estää tällaisen sijoittamisen.

Lain 47 §:n mukaan tutkintavankia ei saa ilman omaa suostumustaan sijoittaa samaan huoneeseen muiden kanssa muuten kuin terveydellisistä syistä tai tilojen puutteen vuoksi.

Tutkintavangilla on lain 49 §:n mukaan oltava tilaisuus osallistua työntekoon, opiskeluun ja muihin vankilan toimintoihin siinä laajuudessa kuin se käytännössä on mahdollista. Tutkintavangilla ei kuitenkaan ole osallistumisvelvollisuutta. Poikkeuksen muodostavat vankilan välttämättömät puhtaanapito- ja taloustyöt, joihin tutkintavanki voidaan velvoittaa osallistumaan.

Tutkintavangilla on oikeus käyttää omaa rahaa, jos vankilan järjestys ja turvallisuus eivät siitä häiriinny. Rahankäyttöä, joka liittyy kanssakäymiseen muiden vankien kanssa, voidaan kuitenkin rajoittaa.

Tutkintavangilla on lain 51 §:n oikeus käyttää oman lääkärinsä ja hammaslääkärinsä palveluja, jos sitä voidaan pitää perusteltuna. Lääkkeiden määräämisen tulee tapahtua yhteistyössä vankilan terveydenhuoltohenkilöstön kanssa.

Tanska

Vankeusrangaistus. Tanskassa tuli 1 päivänä heinäkuuta 2001 voimaan uusi laki rangaistusten täytäntöönpanosta, joka sisältää säännökset vankeusrangaistusten täytäntöönpanosta, ehdonalaisesta vapauttamisesta sekä sakkorangaistuksen, ehdollisen rangaistuksen ja yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanosta.

Laki sisältää yleiset säännökset (luvut 1—3), säännökset vankeusrangaistuksen alkamisesta (luku 4), lykkäämisestä (luku 5), rangaistusajan laskemisesta (luku 6), vangin sijoittamisesta ja siirroista (luku 7), oikeuksista ja velvollisuuksista (luku 8), yhteyksistä rangaistuslaitoksen ulkopuolelle (luku 9), tarkastamisesta, valvonnasta ja voimankäytöstä (luku 10), kurinpidosta (luku 11), rangaistuksen suorittamisesta rangaistuslaitoksen ulkopuolella (luku 13), vapauttamisesta (luku 14) ja muutoksenhausta (luku 22).

Rangaistuksen täytäntöönpanon on tapahduttava ottaen tarpeellisella tavalla huomioon sekä rangaistuksen täytäntöönpano että tarve auttaa tuomittua ja vaikuttaa häneen, jotta hän eläisi ilman rikoksia. Rangaistuksen täytäntöönpano ei saa aiheuttaa henkilön olosuhteisiin muita rajoituksia kuin niitä, jotka on säädetty lailla tai jotka seuraavat itse rangaistuksesta.

Täytäntöönpanoa koskevan lain 31 §:n mukaan laitoksen on yhteistyössä vangin kanssa mahdollisimman pian saapumisen jälkeen laadittava suunnitelma rangaistuksen suorittamista ja vapauttamisen jälkeistä aikaa varten. Suunnitelmaa on säännöllisesti verrattava vangin oloihin rangaistusaikana ja sitä on tarpeen mukaan sovitettava niissä tapahtuviin muutoksiin. Oikeusministeri vahvistaa määräykset, miltä osin rangaistusajan suunnitelma laaditaan lyhyttä rangaistusta suorittavalle vangille. Lain esitöiden mukaan suunnitelman tarkoituksena on varmistaa, että täytäntöönpano tukee alusta lähtien tuomitun mahdollisuuksia rikoksettomaan elämään. Säännöksellä tähdätään myös painottamaan tuomitun omaa vastuuta sekä täytäntöönpanon aikana että sen jälkeen.

Pääsääntönä on, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpano tapahtuu avoimessa vankilassa. Rangaistuksen täytäntöönpanon on kuitenkin tapahduttava suljetussa laitoksessa, jos rangaistus on enemmän kuin viisi vuotta.

Pääsäännöstä poiketen vankeusrangaistuksen täytäntöönpano voi tapahtua suljetussa vankilassa, jos tätä voidaan pitää välttämättömänä väkivallan estämiseksi tai jos tuomittua ja hänen rikollisuutensa laatua koskevien tietojen perusteella on syytä olettaa, että tuomittu tulee pakenemaan, syyllistymään rangaistavaan tekoon, törkeään kurinpitorikkomukseen tai muuhun käytökseen, joka on ilmeisen sopimatonta avoimeen laitokseen. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpano voi lisäksi tapahtua suljetussa vankilassa, jos sitä voidaan pitää välttämättömänä tuomitun suojelemiseksi väkivallalta tai, jos tuomittu itse näin toivoo ja erityiset perhe- tai muut henkilökohtaiset olosuhteet puhuvat sen puolesta.

Vankeusrangaistus tulee niin pitkälti kuin mahdollista panna täytäntöön tuomitun kotipaikan läheisyydessä. Ratkaistaessa, mihin avoimeen tai suljettuun vankilaan tuomittu sijoitetaan, on lisäksi otettava huomioon tuomitun omat toivomukset, varsinkin työ-, koulutus- perhe- tai terveysoloihin liittyvät seikat. Kotipaikan läheisyyden periaatteesta voidaan poiketa lyhytaikaisissa rangaistuksissa, laitospaikkojen kokonaiskäyttöön liittyvistä syistä, tuomitun suojelemiseksi väkivallalta, erityisavun antamiseksi tuomitulle, väkivallan ja vangin pakenemisen estämiseksi tai sen välttämiseksi, että vanki suorittaisi rangaistuksensa laitoksessa, jossa hänen läheisensä työskentelee.

Yksityiskohtaiset säännökset siitä, millä edellytyksillä vanki voidaan siirtää suljetusta vankilasta avolaitokseen, avolaitoksesta suljettuun vankilaan sekä samanlaisten rangaistuslaitosten välillä ovat lain 24—26 §:ssä.

Vangeilla on sekä osallistumisoikeus että –velvollisuus. Lain 38 §:n mukaan vangilla on oikeus ja velvollisuus osallistua työhön, koulutukseen tai muuhun hyväksyttyyn toimintaan. Milloin käytännölliset tai muut erityiset syyt tekevät sen välttämättömäksi, oikeusministeriö vahvistaa säännöt, joiden mukaan määräyksistä poiketaan tietyissä vankiloissa tai vankiryhmissä. Vangeille on kuitenkin mahdollisuuksien mukaan tarjottava toimintaa. Toimintamuodon valinta tapahtuu vangin oloista tehdyn kokonaisarvion perusteella. Ratkaisussa on mahdollisuuksien mukaan otettava huomioon vangin omat toivomukset sekä vangin mahdollisuudet hankkia työtä tai koulutusta vankilan ulkopuolella. Vankia tulee neuvoa mahdollisuuksista korjata yleissivistävää peruskoulutustaan tai puutteellista ammatillista tai muuta koulutusta.

Laitoksen työpaikkojen on oltava siten varustetut, että vankien työolot ovat turvallisuudeltaan hyväksyttävät. Oikeusministeri vahvistaa säännöt vankien toiminnasta, mukaan lukien säännöt siitä, että toimintavelvollisuus on toteutettava ottaen huomioon vankien kuuluminen eri uskontokuntiin (41 §).

Yleissäännös yhteydenpidosta muiden vankien kanssa on lain 33 §:ssä. Pääsääntönä on, että vangilla tulee mahdollisuuksien mukaan olla tilaisuus yhdessäoloon muiden vankien kanssa. Jos vanki itse toivoo ja olosuhteet sallivat, vankeusrangaistuksen täytäntöönpano tapahtuu siten, että vanki osallistuu rajoitetusti yhdessäoloon tai ei osallistu lainkaan. Jos vanki itse toivoo ja olosuhteet sallivat, vankeusrangaistuksen täytäntöönpano tapahtuu ilman yhdessäoloa toista sukupuolta olevien vankien kanssa, lukuun ottamatta yhdessäoloa työaikana.

Lain 46 §:n mukaan vanki voi saada poistumisluvan, jos se on perusteltua koulutus-, työ-, hoito-, perhe- tai muiden henkilökohtaisten syiden vuoksi eikä ole erityistä syytä olettaa, että vanki syyllistyisi uusiin rikoksiin, välttäisi rangaistuksen täytäntöönpanoa tai muulla tavoin käyttäisi väärin poistumislupaa. Arvioitaessa poistumisluvan väärinkäyttöriskiä, tulee panna erityistä painoa sille, onko vanki tuomittu vaarallisesta rikollisuudesta, karannut tai yrittänyt karata, syyllistynyt rangaistavaan tekoon rangaistusaikana, jäänyt rangaistusaikana palaamatta aikaisemman poistumisluvan jälkeen tai ei ole ilmoittautunut rangaistuksen täytäntöönpanoon kutsun mukaisella tavalla. Poistumislupa edellyttää, että vanki luvan aikana ei syyllisty rangaistavaan tekoon tai muuten toimi vastoin lupaehtoja. Lupaan voi sisältyä muita ehtoja, joita pidetään tarkoituksenmukaisina väärinkäytön välttämiseksi. Poistumislupa voidaan peruuttaa tai lupaehtoja muuttaa, jos vanki ei palaa poistumiselta tai muuten ei noudata poistumisluvalle asetettuja ehtoja tai tiedot vangin oloista antavat määrättyjä syitä olettaa, että vanki tulee väärinkäyttämään myönnettyä lupaa.

Lain 63 § koskee vangin sulkemista vankiyhteisön ulkopuolelle. Laitoksen johtaja tai muu siihen määrätty henkilö voi erottaa vangin vankiyhteisöstä, jos se on välttämätöntä karkaamisen, rangaistavan toiminnan tai väkivaltaisen käyttäytymisen estämiseksi, turvallisuussyiden, yleisen terveystarkastuksen läpiviemisen tai tartuntavaaran ehkäisyn johdosta taikka jos vanki syyllistyy törkeään tai usein toistuvaan luvattomaan käyttäytymiseen ja on ilmeisen sopimaton yhdessäoloon muiden vankien kanssa. Jos on syytä olettaa, että edellytykset yhteisöstä erottamiselle ovat täyttyneet, vanki voidaan sulkea yhteisön ulkopuolelle asian käsittelyn ajaksi. Vanki, joka suljetaan vankiyhteisöstä, sijoitetaan erityisosaston oleskelutilaan, omaan oleskelutilaan tai pidätysselliin.

Erityisvarmoista osastoista säädetään myös lain 63 §:ssä. Vanki, joka suorittaa rangaistusta törkeistä aseellisista tai muille ihmiselle vaarallisilla keinoilla tehdyistä rikoksista ja on täytäntöönpanon tai tutkintavankeuden aikana paennut tai yrittänyt paeta aseita tai muita ihmiselle vaarallisia välineitä käyttäen, voidaan sijoittaa suljetun vankilan ja pidätyssellin erityisvarmalle osastolle. Lisäedellytyksenä sijoitukselle on, että on olemassa erityisen vahvoja epäilyjä siitä, että vanki yrittää uudelleen paeta. Sulkeminen yhteisön ulkopuolelle on välittömästi lopetettava, kun edellytykset sille eivät enää täyty. Laitoksen on vähintään kerran viikossa harkittava, tuleeko erottaminen yhteisöstä kokonaan tai osaksi lopettaa.

Vanki saadaan määrätä järjestys- tai turvallisuussyistä lyhytaikaisesti oleskelemaan omassa oleskelutilassaan tai erityisessä tarkkailusellissä. Lisäksi vangin, joka kieltäytyy laitoksen hyväksymästä toiminnasta, on työaikana oleskeltava omassa oleskelutilassaan tai muussa laitoksen osoittamassa oleskelupaikassa.

Uuden lain 67 §:n mukaan kurinpitorangaistus voidaan määrätä: 1) kun vanki ei noudata vankilan henkilökunnan antamia vankilan tehtävien hoitoon liittyviä ohjeita; 2) poistumisluvalle jäämisen, paon tai pakoyrityksen vuoksi; 3) osallistumisvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi; 4) rikoslainsäädännön rikkomisen yhteydessä, kun rikkomus samalla merkitsee laitoksen järjestyksen tai turvallisuuden rikkomista; 5) oikeusministerin vahvistamien sääntöjen rikkomisen yhteydessä, kun säännöissä todetaan että rikkominen voi johtaa kurinpitorangaistukseen; 6) laitoksen johtajan vahvistamien sääntöjen rikkomisen yhteydessä, kun säännöissä todetaan että rikkominen voi johtaa kurinpitorangaistukseen.

Kurinpitorangaistuksena voidaan käyttää varoitusta, sakkoa ja rangaistusselliä. Rangaistusselliä voidaan kuitenkin käyttää rangaistuksena vain seuraavista teoista tai niiden yrityksestä: 1) poistumisluvalle jäämisestä tai paosta; 2) alkoholin, huumaavien aineiden tai muiden yleisen lainsäädännön mukaan kiellettyjen aineiden salakuljetuksesta, hallussapidosta tai käytöstä; 3) aseiden tai muiden ihmisille vaarallisten esineiden salakuljetuksesta tai hallussapidosta; 4) muihin vankeihin, henkilökuntaan tai muihin laitoksessa oleviin kohdistuvasta väkivallasta tai väkivallan uhasta; 5) törkeästä ilkivallasta tai 6) muista törkeistä tai usein toistuvista rikkomuksista.

Sakkoa ja rangaistusselliä voidaan määrätä yhtä aikaa. Kurinpitorangaistus voidaan kokonaan tai osittain jättää panematta täytäntöön sillä edellytyksellä, ettei vanki tiettynä aikana syyllisty rangaistavaan tekoon tai uuteen kurinpitorikkomukseen. Kun sakkoa käytetään kurinpitorangaistuksena, sakon suuruus määrätään ottaen huomioon rikkomuksen laatu ja laajuus. Sakon enimmäismäärä on summa, joka vastaa vangille viikon työstä maksettavaa korvausta, vähennettynä osuudella, jonka lasketaan kuluvan henkilökohtaisiin välttämättömiin tarpeisiin. Rangaistusselliä voidaan määrätä enintään neljäksi viikoksi. Rangaistusselliin tuomittu vanki sijoitetaan erityisosastolle, omaan oleskelutilaan tai pidätysselliin. Sijoituksen aikana vanki on suljettu laitosyhteisön ulkopuolelle.

Jos on perusteltua syytä epäillä, että vanki on rikkonut määräyksiä, joiden voidaan olettaa johtavan rangaistusselliin kurinpitorangaistuksena, vanki voidaan sijoittaa kuulusteluselliin, jos tämä on kurinpitoasian tutkimusten vuoksi välttämätöntä. Kuulusteluselliin sijoittaminen ei saa kestää kauempaa kuin asian selvittäminen vaatii, korkeintaan viisi päivää. Kuulustelusellissä vietetty aika vähennetään rangaistussellinä määrätyn kurinpitorangaistuksen ajasta.

Laitos voi päättää takavarikoinnista, kun esineitä ja rahaa on laittomasti salakuljetettu laitokseen, hankittu tai valmistettu laitoksessa. Näin ei kuitenkaan menetellä, jos esineet tai raha kuuluvat jollekulle, joka ei ole vastuussa laittomasta teosta. Laitos voi lisäksi päättää takavarikoinnista, kun esineitä ja rahaa yritetään salakuljettaa vangeille. Poikkeuksena on se, että ne kuuluvat kolmannelle osapuolelle, joka ei ole vastuussa laittomasta teosta tai että ne kuuluvat vangille ja vanki todistaa, ettei ole tiennyt laittomasta teosta. Laitos voi lisäksi päättää takavarikoinnista, kun esineet ja rahat löytyvät laitoksen alueelta eikä voida osoittaa kenelle ne kuuluvat.

Tanskassa kurinpitorangaistuksia käytetään huomattavasti enemmän kuin Suomessa. Vuonna 2002 määrättiin 9 207 kurinpitorangaistusta, joista 81 prosenttia oli sakkoja. Rangaistusselliä käytettiin 1 462 tapauksessa.

Tanskassa annettiin helmikuun 26 päivänä 2004 hallituksen esitys, jolla pyritään mahdollistamaan rutiiniluontoiset huumausainetestit vankiloissa. Voimassa olevan lainsäädännön mukaan testi voidaan määrätä vain turvallisuussyistä, jos on perusteltua aihetta olettaa vangin olevan päihtynyt. Jos esitys hyväksytään, vanki voidaan määrätä kielletyn aineen käytön selvittämiseksi virtsakokeeseen ilman erityisiä perusteita ja riippumatta siitä, onko hänet sijoitettu niin sanotulle sopimus- tai hoito-osastolle.

Esityksen perusteluissa todetaan, että suuri osa vangeista on päihdyttävien aineiden väärinkäyttäjiä. Lainsäädännön tiukentaminen on tarpeen, koska kiellettyjen aineiden käyttäminen vankilassa lisää sekä muihin vankeihin että henkilökuntaan kohdistuvaa häirintää ja väkivaltaa. Lisäksi väärinkäyttö haittaa tuomitun sopeutumista yhteiskuntaan rangaistuksen suorittamisen jälkeen.

Esitys sisältää lisäksi lievennyksen kriminaalihuoltoviranomaisen nykyiseen velvollisuuteen laatia rangaistusajan suunnitelma kaikkien ehdottomaan rangaistukseen tuomittujen lisäksi myös ehdollisesti tuomituille sekä sellaisille ehdonalaisessa vapaudessa oleville, jotka on määrätty valvontaan. Hallituksen esityksen perustelujen mukaan suunnitelmaa ei tarvitsisi tehdä, jos tuomitun sosiaalinen toimintakyky ja henkilökohtaiset olosuhteet ovat hyvät. Esimerkkeinä esitetään muun muassa rattijuopumuksesta tuomittu henkilö, jonka ehdolliseen tuomioon on yhdistetty alkoholismin hoito-ohjelma sekä eräät ehdollisen tuomion ohella yhdyskuntapalveluun tuomitut henkilöt.

Tutkintavankeus. Vangitsemista ja tutkintavankeutta koskevat säännökset sisältyvät Tanskassa oikeudenkäymislain 70 lukuun (762—778 §) ja asetukseen tutkintavankeudesta. Lain 770 §:n mukaan tutkintavangin vapautta voidaan rajoittaa ainoastaan siinä määrin kuin tutkintavankeuden tarkoitus tai järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen välttämättä vaativat. Lain 770 a §:n mukaan tuomioistuin voi poliisin pyynnöstä päättää, että tutkintavanki pidetään erillään muista vangeista, jos tutkintavankeus on määrätty todisteiden hävittämisvaaran perusteella ja on aihetta olettaa, että tutkintavankeus ei yksinään riitä estämään todisteiden hävittämisvaaraa tai vaaraa, että tutkintavanki vaikuttaa kanssasyytettyihin tai haittaa muulla tavoin asian selvittämistä. Erillään pitäminen voidaan panna täytäntöön tai sitä jatkaa, jollei erillään pitämisellä tavoiteltua päämäärää voida saavuttaa vähemmän rajoittavilla toimenpiteillä, jolleivät rajoitukset ole epäsuhteessa tutkintavangin ikään tai terveydentilaan ja jos erillään pitäminen oleellisesti jouduttaa esitutkintaa.

Erillään pitämisen enimmäisaika on suhteutettu rangaistuksen enimmäismäärään. Jos tutkintavankia syytetään rikoksesta, josta säädetty enimmäisrangaistus on neljä vuotta vankeutta, erillään pitäminen ei saa kestää enempää kuin 4 viikkoa. Jos enimmäisrangaistus on 4—6 vuotta vankeutta, erillään pitäminen saa kestää enintään 8 viikkoa ja jos enimmäisrangaistus on enemmän kuin 6 vuotta, erillään pitäminen ei saa kestää yhtäjaksoisesti enempää kuin kolme kuukautta. Erillään pitämistä voidaan poikkeuksellisesti jatkaa vielä kolmella kuukaudella. Alle 18-vuotiaan erillään pitäminen ei saa kuitenkaan kestää yli 8 viikkoa.

Tutkintavangilla on oikeus tavata vieraita siinä laajuudessa, jossa laitoksen järjestys ja turvallisuus sallivat. Vangitsemisen tarkoituksen varmistamiseksi poliisi voi kieltää tapaamisen tai määrätä sen tapahtumaan valvotusti. Tutkintavanki voi saattaa poliisin päätöksen oikeuden ratkaistavaksi (771 §). Tutkintavanki saa lähettää tai vastaanottaa kirjeitä. Poliisi voi tarkastaa kirjeet ennen niiden lähettämistä tai vastaanottamista. Kirje saadaan pidättää, mutta pidättämistä koskeva päätös tulee saattaa välittömästi oikeuden ratkaistavaksi. Valvovien viranomaisten tai asianajajan ja vangin välistä kirjeenvaihtoa ei saa tarkastaa. Lain 777 §:n mukaan tutkintavanki voidaan sijoittaa samaan laitokseen kuin rangaistusta suorittavat vangit, jos tutkintavanki itse, syyttäjä ja laitoksen johto siihen suostuvat.

Tutkintavankeuden toimeenpanosta annetussa asetuksessa ovat tarkemmat säännökset tutkintavankien oikeuksista ja velvollisuuksista. Vankeinhoidon tulee auttaa tutkintavankia niissä toimeentuloon, sosiaalisiin tai henkilökohtaisiin asioihin liittyvissä asioissa, joita tutkintavankeudesta aiheutuu.

Tutkintavangilla on oikeus käyttää omia vaatteitaan ja hankkia omalla kustannuksellaan elintarvikkeita, jolleivät järjestys- ja turvallisuusnäkökohdat ole siihen esteenä. Tutkintavangille on tarjottava työtä tai koulutusta. Tutkintavanki voi myös tehdä itse hankkimaansa työtä, jos se sopii laitoksessa tehtäväksi. Jos tutkintavangille määrättävät rajoitukset kestävät pitempään kuin 14 vuorokautta, tulee tutkintavangille tarjota työtä, koulutusta tai muuta hyväksyttävää toimintaa, joka vähentää erillään pitämisestä aiheutuvia haittoja.

Tutkintavangin on annettava vapaa-aikana seurata televisio- ja radio-ohjelmia, sanomalehtiä ja kirjoja ja osallistua vapaa-ajan toimintoihin. Tutkintavangin on saatava ulkoilla vähintään tunti päivässä.

Asetuksen 33 §:ssä ovat säännökset varmuussellistä, johon tutkintavanki voidaan sijoittaa, jos se on välttämätöntä uhkaavan väkivallan, väkivaltaisen vastustamisen vuoksi tai itsemurhan estämiseksi. Tanskassa tutkintavangille voidaan määrätä kurinpitorangaistuksena rangaistusselliä enintään 2 viikkoa tai sakkoa. Kurinpitorangaistuksen määrää rangaistuslaitoksen johtaja tai hänen määräämänsä muu virkamies.

2.3. Nykytilan arviointi

2.3.1. Muutostarpeiden lähtökohdat

Laki rangaistusten täytäntöönpanosta on säädetty vuonna 1889. Vaikka säädöstä on useaan kertaan muutettu ja uudistettu, se on monin osin vanhentunut ja siinä on runsaasti sisällöllisiä ja lakiteknisiä muutostarpeita. Nämä tarpeet johtuvat vankeinhoidossa, yhteiskunnassa ja lainsäädännössä tapahtuneista muutoksista. Viimeksi mainituista merkittävimmät ovat vuonna 1995 toteutettu perusoikeusuudistus ja 1 päivänä maaliskuuta vuonna 2000 voimaan tullut uusi perustuslaki. Niiden vankeinhoidon lainsäädännölle asettamia vaatimuksia ei ole kokonaisvaltaisesti kartoitettu.

Vankiluvun vähenemisen myötä vankiluvun koostumus on viime vuosikymmeninä merkittävästi muuttunut. Vankien päärikoksena on nykyisin yhä useammin väkivaltarikos tai huumausainerikos, kun se aikaisemmin oli omaisuusrikos.

Myös vankien ongelmat ovat lisääntyneet. Rangaistuslaitoksissa on aikaisempaa moniongelmaisempia vankeja. Yhä useammalla vangilla on päihdetausta, yhä useammalta vangilta puuttuu työhistoria, ammatillinen koulutus ja heillä on sosiaalisia toimintavajeita. Psyykkisesti ongelmaisten vankien osuus on niin ikään lisääntynyt. Myös vankien rikostausta on muuttunut. Nykyään yhä useampi vanki on tuomittu väkivalta- ja huumerikoksista. Huumerikollisuuden lisääntyminen yhteiskunnassa on heijastunut myös vankeinhoitoon ja ilmenee kasvavina huumausaineongelmina. Laitoksiin saapuvat vangit ovat entistä heikomman fyysisen ja psyykkisen kuntonsa vuoksi vaikeasti hoidettavia, mikä asettaa vankeinhoidolle uusia haasteita.

Vankeinhoidon sisällössä on tapahtunut vastaavia muutoksia. On kehitetty uudenlaisia, vankien rikollisuuteen ja asenteisiin vaikuttavia tavoitteellisia toimintaohjelmia. Työtoiminnan sisältöä on kehitetty vastaamaan paremmin vankien moniongelmaisuudesta ja alentuneesta työkyvystä aiheutuvia haasteita. Avolaitostoiminnan sisältöä on muutettu monipuolisemmaksi.

Vankeinhoitolaitoksessa on tapahtunut myös organisatorisia muutoksia. Yhteistoiminnan kehittämiseksi ja koordinoimiseksi on perustettu aluehallinto siihen kuuluvine sijoittajalaitoksineen. Elokuun 1 päivänä 2001 oikeusministeriön vankeinhoito-osastosta ja Kriminaalihuoltoyhdistyksestä muodostettiin uusi keskusvirasto, Rikosseuraamusvirasto. Rikosseuraamusviraston tehtävänä on vankeinhoidon sisällön kehittäminen ja ohjaaminen, laitosten asiantuntija-apu, koordinointi, seuranta ja arviointi. Tämän vuoksi päätösvallan jakamista koskevaa säätelyä tulee tarkastella kokonaisuutena uudelleen.

Vankeinhoitolaitoksessa on vuodesta 2002 alkaen ollut vireillä Vankeinhoitolaitoksen organisaation, hallinto- ja toimintatapojen sekä vankilaverkoston uudistaminen. Ensimmäinen vaihe tästä uudistustyöstä valmistui tammikuussa 2003. Kehittämistyön toisessa vaiheessa tehdyt ratkaisut liittyvät hyvin tiiviisti myös vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon ja tutkintavankeuden toimeenpanoon.

Yhteiskunnassa ja kriminaalipoliittisessa ajattelussa on viime vuosikymmeninä tapahtunut muutoksia, joilla on vaikutuksia myös vankeinhoitoon. On nähtävissä, että rangaistusten määräämisessä ja täytäntöönpanossa rangaistuksen ja hoidon, pakon ja palvelun jyrkästä erottelusta on luovuttu tai ollaan luopumassa. Erilaisia vangin rikollisuuteen ja asenteisiin vaikuttavia toimintaohjelmia on lisätty osana vankeusrangaistuksen suorittamista.

Uudentyyppinen ajattelu heijastuu useiden maiden lainsäädännössä vankeinhoidolle asetettujen tavoitteiden sisällön muotoilussa. Tavoitteeksi on aikaisempaa korostuneemmin kirjattu uusintarikollisuuden vähentäminen ja vangin yhteiskuntaan sijoittumisen edistäminen. Vangin omaehtoista sitoutumista on pyritty lisäämään tietynlaisella paluulla progressiiviseen järjestelmään, esimerkiksi asteittaisella siirtymisellä vankeusrangaistuksen aikana vapaampiin olosuhteisiin ja aikaistetulla vapauttamisella.

Suomessa vankien jälkihuollon tehostamista selvittänyt toimikunta ehdotti, että vankien mahdollisuuksia opiskella ja työskennellä laitoksen ulkopuolella tuetaan osana vankien asteittaista vapautumista. Uudenlainen vankeinhoidollinen ajattelu on havaittavissa myös Vankeinhoitolaitoksen ja Kriminaalihuoltoyhdistyksen joulukuussa 1998 hyväksytyssä periaateohjelmassa. Periaateohjelmassa on määritelty vankeinhoidossa noudatettavat tavoitteet, arvot ja periaatteet sekä keinot niiden saavuttamiseksi. Periaateohjelmassa asetetut tavoitteet tulisi ottaa selkeämmin huomioon myös vankeinhoidon lainsäädännössä.

Perustuslain esitöissä mainitaan vapautensa menettäneen oikeuksiin vaikuttavina kansainvälisinä sopimusmääräyksinä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 6 artikla, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 9, 10, ja 14 artikla sekä lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artikla.

Perusteluissa viitataan muun muassa seuraaviin ihmisoikeussopimuksissa tunnustettuihin oikeuksiin: vapaudenriiston kohteeksi joutuneelle on viipymättä ilmoitettava hänen ymmärtämällään kielellä vapaudenriiston perusteet ja häneen mahdollisesti kohdistetut syytteet; rikossyytteessä olevalla on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa ja oikeus pitää yhteyttä oikeusavustajaansa ja läheisiinsä; kaikkia vapautensa menettäneitä on kohdeltava inhimillisesti ja heidän ihmisarvoaan kunnioittaen; syytetyt on pidettävä erillään tuomituista; nuoret syytetyt ja tuomitut on pidettävä erillään aikuisista tuomituista; vapaudenmenetyksen kohteeksi joutunut lapsi on pidettävä erillään aikuisista, jollei hänen oma etunsa muuta vaadi; oikeudenvastaisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneella on oikeus vahingonkorvaukseen.

Suurin osa näistä sopimusmääräyksistä liittyy tutkintavangin oikeudellisen aseman säätelyyn ja useimmat oikeuksista on Suomessa turvattu esitutkintaa, pakkokeinoja ja rikosprosessia koskevassa lainsäädännössä. Suomi on kuitenkin ratifioinut useita kansainvälisiä sopimuksia, joita ei ole riittävällä tavalla otettu huomioon kansallisessa lainsäädännössämme. Merkityksellisiä sopimusmääräyksiä liittyy etenkin tutkintavankeuden toimeenpanoon. Euroopan neuvoston ja Yhdistyneiden Kansakuntien piirissä on myös valmisteltu suosituksia ja päätöslauselmia, joiden tulisi toimia uuden lainsäädännön pohjana.

2.3.2. Lähtökohdat perusoikeussäätelyn ja perustuslain pohjalta

Vielä 1970-luvulla katsottiin, että laitosvaltaan perustuen vapautensa menettäneeseen voidaan kohdistaa pakkotoimenpiteitä laitosturvallisuuden takaamiseksi. Nykyisin on selvää, että vanki myös vankeusaikanaan säilyttää perusoikeutensa täysimääräisesti. Henkilökohtainen vapaus ja koskemattomuus, luottamuksellisen viestin suoja, uskonnon-, omantunnon- ja sananvapaus, oikeusturva sekä sosiaaliset ja sivistykselliset oikeudet kuuluvat täysimääräisesti myös vapautensa menettäneelle siltä osin kuin näitä perusoikeuksia ei ole ihmisoikeussopimusten ja perusoikeussäännösten kannalta hyväksyttävällä tavalla rajoitettu.

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. Säännöksessä vapautensa menettäneen oikeuksista säätämistä ei ainoastaan pidätetä eduskuntalailla säädettäväksi, vaan nämä oikeudet tulee turvata lailla. Perusoikeusuudistuksen esitöissä tätä säännöstä luonnehdittiin perustuslailliseksi toimeksiannoksi, jonka johdosta lailla tulee turvata vapautensa menettäneiden oikeudet kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa viitoitetulla tavalla.

Vangille on nykyisessä lainsäädännössä suotu vain harvoja ehdottomia oikeuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi tapaamisoikeus, liikunnan harjoittamisoikeus ja oikeus viettää vapaa-aikaa toisten vankien kanssa. Vangilla on osallistumisvelvollisuus, mutta ei osallistumisoikeutta. Useat etuudet, kuten poistumis-, siviilityö-, opinto- ja perhetapaamislupa ja sijoittaminen hoitoon laitoksen ulkopuolelle on nykyisin kirjoitettu lakiin hyvin avoimesti siten, että vankeinhoitoviranomaisille jätetään huomattava harkintavalta lupaa myönnettäessä.

Vankien perusoikeusrajoituksiin sovelletaan perusoikeuksien yleisiä rajoittamisedellytyksiä. Perusoikeuden rajoitukset tulee voida oikeuttaa kussakin yksittäistapauksessa ja kunkin oikeuden osalta erikseen. Perustuslain säännökset eivät ainakaan yleisesti ole sillä tavoin ehdottomia, että niitä ei voisi missään laajuudessa eikä millään edellytyksillä rajoittaa. Näin ei ole silloinkaan, kun perusoikeussäännös ei sisällä mainintaa rajoitusmahdollisuudesta.

Perusoikeusuudistuksen yhteydessä perustuslakivaliokunta kirjasi mietintöönsä perusoikeuksien yleisten rajoitusperusteiden luettelon. Yleisiä perusoikeuksien rajoittamisedellytyksiä ovat lailla säätämisen vaatimus; täsmällisyys- ja tarkkarajaisuusvaatimus; hyväksyttävyysvaatimus; ydinalueen koskemattomuuden vaatimus; suhteellisuusvaatimus; oikeusturvavaatimus ja ihmisoikeusvelvoitteiden noudattamisen vaatimus. Perusoikeuteen tehtävän rajoituksen tulee täyttää samanaikaisesti kaikki rajoitusedellytysten vaatimukset. Joidenkin perusoikeuksien osalta rajoittamista tulee tarkastella myös kyseisen perusoikeuteen tehdyn lakivarauksen näkökulmasta.

Perusoikeuden käyttämistä voivat rajoittaa toisen ihmisen perusoikeudet. Kahden tai useamman perusoikeuden keskinäinen ristiriita ratkaistaan pääsäännön mukaan punninnalla. Perusoikeussäännökset voidaan ymmärtää optimointikäskyiksi, joiden tarkoituksena on turvata mahdollisimman hyvin kunkin yksilön perusoikeuksien toteutuminen. Tavoitteena on saavuttaa mahdollisimman hyvä tasapainotilanne yhteen sovitettavien perusoikeusintressien kesken. Vankien ja tutkintavankien jonkin perusoikeuden rajoittamistilanteessa onkin usein kysymys tällaisesta kollisiotilanteesta (PeVL 12/1998 vp).

Nykyisin vankeinhoidon lainsäädännössä vankien ja tutkintavankien perusoikeudet ja niiden rajoittaminen eivät ole perusoikeussäätelyn kannalta riittävän selkeästi lain tasolla määriteltyjä.

Säädöstaso. Paitsi perusoikeuksien asiallisessa sisällössä ja rajoittamisen säätelyssä muutostarpeita on myös nykyisen säätelyn säädöstasossa. Perustuslain 80 §:n mukaan tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja ministeriö voivat antaa asetuksia perustuslaissa tai muussa laissa säädetyn valtuuden nojalla. Lailla on kuitenkin säädettävä yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista sekä asioista, jotka perustuslain mukaan muutoin kuuluvat lain alaan. Jos asetuksen antajasta ei ole erikseen säädetty, asetuksen antaa valtioneuvosto.

Perustuslain 80 §:n 2 momentin mukaan myös muu viranomainen voidaan lailla valtuuttaa antamaan oikeussääntöjä asioista, jos siihen on säätelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä eikä säätelyn asiallinen merkitys edellytä, että asiasta säädetään lailla tai asetuksella. Tällaisen valtuutuksen tulee olla soveltamisalaltaan täsmällisesti rajattu.

Tarkoituksena on, että ministeriölle uskottaisiin lainsäädäntövaltaa lähinnä teknisluonteisissa tai muuten asialliselta merkitykseltään vähäisissä asioissa. Nykyisin vankeinhoitoa ja tutkintavankeutta koskevassa säätelyssä vankien oikeuksista ja velvollisuuksista säädetään lain tasolla hajanaisesti, puutteellisesti ja tulkinnanvaraisesti. Useista vangin kannalta merkityksellisistäkin oikeuksista ja velvollisuuksista on voimassa asetuksen ja jopa oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen tasoisia säännöksiä. Lähtökohtana tuleekin olla, että nykyisen säätelyn säädöstasoa nostetaan.

2.3.3. Vankeusrangaistuksen sisällölliset muutostarpeet

Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset

Nykyisin RTL:n 1 luvussa olevat rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevat yleisperiaatteet ovat asiallisesti lähes siinä muodossa, jollaisina ne kirjattiin vuoden 1975 vankeinhoitoasetukseen. Osa näistä periaatteista on nykyäänkin tärkeitä eikä niiden muuttamiseen ole aihetta. Tällaisia periaatteita ovat ainakin normaalisuusperiaate, vankien ihmisarvoisen kohtelun periaate ja syrjintäkielto. Nämä periaatteet on kirjattu lainsäädäntöön useissa maissa.

Nykyisessä laissa rangaistuksen täytäntöönpanon tavoite on ilmaistu RTL:n 1 luvun 4 §:ssä, jonka mukaan rangaistus on pantava täytäntöön siten, ettei se tarpeettomasti vaikeuta vaan mahdollisuuksien mukaan edistää vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Tämä säännös vastaa kansainvälisiä rangaistuksen täytäntöönpanon tavoitteita.

Ruotsin lain mukaan täytäntöönpano tulee järjestää niin, että se edistää tuomitun sopeutumista yhteiskuntaan ja vähentää vapaudenmenetyksen haitallisia seurauksia. Tanskassa täytäntöönpanon on tapahduttava siten, että otetaan tarpeellisella tavalla huomioon rangaistuksen täytäntöönpanon toteuttaminen ja tarve auttaa tuomittua tai vaikuttaa häneen, jotta hän eläisi ilman rikoksia. Myös Norjan vankeinhoidossa pyritään rangaistuksen tavoite ja turvallisuusnäkökohdat huomioon ottaen ehkäisemään uusintarikollisuutta ja edistämään vangin mahdollisuuksia sopeutua yhteiskuntaan. Saksan lain mukaan vankeusrangaistus tulee panna täytäntöön siten, että vangille annetaan edellytykset elää ilman rikoksia. Täytäntöönpanon tehtävänä on myös suojella yhteiskuntaa rikoksilta. Itävallan lainsäädännön mukaan rangaistuksen täytäntöönpanon tavoitteena on tuomitun rikoksettoman elämän ja yhteiskuntaan sopeutumisen tukeminen sekä tuomitun suojeleminen haitallisilta vaikutuksilta. Täytäntöönpanon on suojeltava yhteiskuntaa rikoksilta. Sveitsissä vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon tulee vaikuttaa vankiin kasvattavasti siten, että se valmistaa häntä sijoittumaan yhteiskuntaan. Täytäntöönpanon haittavaikutuksia on ehkäistävä. Englannissa vankien kohtelun ja koulutuksen tarkoitukseksi on määritelty vangin rohkaiseminen ja auttaminen elämään rikoksetonta elämää. Erityistä huomiota on kiinnitettävä laitoksen ulkopuolisiin yhteyksiin, esimerkiksi perhesuhteisiin, joiden säilyttämiseen vankia on rohkaistava. Tällaisten suhteiden ylläpidon on oltava kaikkien osapuolten edun mukaista. Tarkoituksena on helpottaa vangin sijoittumista yhteiskuntaan. Virossa vapaudenriiston täytäntöönpanon tavoitteena on ohjata vankia lainkuuliaiseen käytökseen sekä puolustaa oikeutta.

Vankeinhoitolaitoksessa on joulukuussa 1998 vahvistettu Vankeinhoitolaitoksen ja kriminaalihuoltoyhdistyksen periaateohjelma sekä lähiajan toimintalinjat. Tässä ohjelmassa Vankeinhoitolaitoksen tehtävät ja tavoitteet on määritelty nykyistä vankeinhoidollista ajattelua ja käytäntöä vastaaviksi.

Vankeinhoitolaitoksen tavoitteena on huolehtia osaltaan yhteiskunnan turvallisuudesta pitämällä yllä laillista ja turvallista seuraamusten täytäntöönpanojärjestelmää ja myötävaikuttaa uusintarikollisuuden vähentämiseen ja rikollisuutta ylläpitävän syrjäytymiskehityksen katkaisemiseen. Tavoitteen saavuttamiseksi täytäntöönpano toteutetaan siten, että se on turvallista niin yhteiskunnalle, tuomitulle kuin henkilökunnallekin. Tuomitun mahdollisuutta selviytyä yhteiskunnassa ja ylläpitää terveyttään ja hyvinvointiaan tuetaan, samoin tuomitun valmiuksia omaksua rikokseton elämäntapa. Toiminnassaan Vankeinhoitolaitos sitoutuu suomalaisessa yhteiskunnassa tärkeinä pidettäviin arvoihin, kuten ihmisarvon kunnioittamiseen ja oikeudenmukaisuuteen. Työtä ohjaa käsitys yksilön mahdollisuudesta muuttua ja kasvaa.

Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon laissa asetettuihin tavoitteisiin tulisi nykyistä selvemmin kirjata uusintarikollisuuteen vaikuttamista koskeva tavoite.

RTL:n 1 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksena on ainoastaan vapaudenmenetys, jonka vuoksi muita rajoituksia voidaan tehdä vain laitoksessa pitämisen ja järjestyksen turvaamiseksi. Säännös sisältää laitosvallan nojalla toteutettavien rajoitusten kiellon. Perusoikeusuudistuksen jälkeen lienee selvää, että ainakin vangin perusoikeuksien rajoittamisen edellytykset ovat huomattavasti rajoitetummat kuin laitosturvallisuus ja laitoksessa pitämisen varmuus, joten toisen momentin säännöksen sisältöä tulisi muotoilla siten, ettei se ole ristiriidassa perusoikeuksien rajoittamisedellytysten kanssa.

Henkilökunnan toimivallan määräytymistä koskevat säännökset. Nykyisten tarkastamista ja valvontaa koskevien säännösten ongelmana on Vankeinhoitolaitoksen virkamiesten toimivaltaa koskeva säätely, joka on epäsystemaattisista ja sekavaa. Joissakin säännöksissä päätöksentekijä on tarkasti määritelty laissa, osassa päätöksentekijä on määrätty vankeinhoito-osaston antamalla määräyksellä. Nykyinen säätely sisältää sen erikoisuuden, että vangin henkilöntarkastuksen toimivaltuussäännökset ovat laissa, mutta ulkopuolista henkilöä koskevat toimivaltasäännökset ovat asetuksen tasoiset.

Ongelmallisena on pidettävä RTL:n 1 luvun 7 §:ään sisältyvää toimivallan yleisdelegointisäännöstä, jolla kurinpitoa, henkilönkatsastusta, rahojen säilyttämistä ja 3 luvun 9 §:n erillään pitämistä lukuun ottamatta muu johtajalle uskottu toimivalta voidaan ministeriön päätöksellä siirtää laitoksen muulle virkamiehelle. Vankien perusoikeuksiin tehtävien rajoitusten osalta laista tulisi ilmetä ainakin se alin virkamiestaso, jolle toimivalta voidaan uskoa (PeLV 12/1998 vp).

Rangaistusten täytäntöönpanosta annetussa laissa ja laissa tutkintavankeudesta päätösvallan määrittely on järjestetty hyvin epäsystemaattisesti. Päätöksentekijänä saattaa olla ”oikeusministeriö”, ”asianomainen ministeriö”, ”oikeusministeriön antamien ohjeiden mukaan johtaja” tai ”johtaja tai hänen määräämänsä laitoksen muu virkamies”. Joissakin, lähinnä uudemmissa säännöksissä toimivalta on tarkemmin määritelty. Toimivalta tulisi määritellä täsmällisemmin lain tasolla.

Nykyisin lainsäädännössä ei ole yleisiä säännöksiä toimivaltuuksien käyttämisestä. Esimerkiksi suhteellisuusperiaate ja vähimmän haitan periaate on kirjattu kutakin toimivaltuutta koskevaan lain säännökseen tai joissakin tapauksissa asetusta alemmanasteisiin säännöksiin. Nykyisestä laista puuttuu lisäksi säännös, joka oikeuttaa Vankeinhoitolaitoksen virkamiehen saamaan virka-apua poliisilta.

Rangaistuksen täytäntöönpanon lykkäys

Lähtökohtana on, että vankeusrangaistukset pannaan täytäntöön mahdollisimman pian niiden tultua täytäntöönpanokelpoisiksi. Useimmissa tapauksissa on sekä tuomitun että yhteiskunnan edun mukaista, ettei rikoksen tekemisen ja rangaistuksen suorittamisen välinen aika aiheettomasti veny. Käytännössä sekä esitutkinta että asian käsittely tuomioistuinlaitoksessa kestää yleensä niin kauan, ettei rangaistuksen tultua täytäntöönpanokelpoiseksi täytäntöönpanon viivyttämiseen tai lykkäämiseen useinkaan ole perusteita. Lyhimmilläänkin rikosprosessi rikosilmoituksesta alioikeuden tuomioon kestää tyypillisesti pari kuukautta. Pisimmillään, talousrikoksissa keskimääräinen kokonaiskesto on 500—600 päivää.

Vankilaan toimittamisjärjestelmän tehokkuutta arvioitaessa vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämisen merkitys tuleekin suhteuttaa rikoksen tutkintaan sekä syyteharkintaan ja tuomitsemiseen kuluvaan aikaan.

Pakoilu- ja karttamisalttiiksi todetut tuomitut vangitaan yleensä viimeistään oikeudenkäynnissä, joten vankeusrangaistuksen tarkoituksellinen vältteleminen on harvinaista. Kuitenkin ne yksittäisetkin tapaukset, joissa vältteleminen onnistuu, heikentävät rangaistusjärjestelmän uskottavuutta.

Joissakin tilanteissa tuomitun pakoilu voitaisiin välttää, jos ulosottomies voisi estää tuomittua lähtemästä ulosottovirastosta, kunnes poliisi on saapunut paikalle. Nyt tähän ei ole säädetty valtuuksia.

Myös viranomaisten välisellä nykyistä tiiviimmällä yhteistyöllä kyettäneen ehkäisemään vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon välttelemistä. Esimerkiksi syyttäjien ja poliisin sekä toisaalta ulosottomiehen ja poliisin välisen tiedonkulun parantamisella voitaneen täytäntöönpanon karttaminen joissakin tapauksissa välttää.

Voimassa olevien lykkäyssäännösten ongelmana on ensinnäkin se, että täytäntöönpanon lykkäämiskäytäntö vaikuttaa lievemmältä kuin mitä RTL:n säännökset edellyttävät. Varsinkaan lyhyemmissä lykkäyksissä noudatetun käytännön ei ole havaittu vaativan korjaamista. Näin ollen RTL:n lykkäys-säännöksiä tulisi hieman väljentää siten, että säännökset vastaisivat lyhytaikaisissa lykkäyksissä hyväksi havaittua käytäntöä. Voidaan olettaa, että vankilaan ilmoittautumispäivän joustava määrääminen edistää vapaaehtoista laitokseen ilmoittautumista.

Vankeusrangaistuksen suorittamisesta aiheutuu tuomitulle ja hänen läheisilleen väistämättä vaikeuksia. Täytäntöönpanon lykkäystä myönnettäessä selvitetään, voidaanko lykkäyksellä vähentää näitä hankaluuksia. Yleensä on sekä tuomitun että yhteiskunnan edun mukaista, että vankeusrangaistus suoritetaan mahdollisimman pian tuomion täytäntöönpanokelpoiseksi tulon jälkeen. Kovin pitkäaikaisilla lykkäyksillä ei tosiasiassa yleensä helpoteta tuomitun elämäntilannetta. Lykkäysjärjestelmän tarkoitus täyttyykin suurimmassa osassa tapauksia enintään puolen vuoden mittaisilla lykkäyksillä. Tämän vuoksi esityksessä ehdotetaan selvästi tiukempaa kynnystä puolta vuotta pidempien kuin enintään puolen vuoden pituisten lykkäysten myöntämiselle.

Lykkäyshakemuksen vaikutus täytäntöönpanoon. Nykyisin lykkäyshakemuksen tekeminen itsessään estää vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon. Käytännössä on ollut tapauksia, joissa tuomittu on hakenut useita kertoja uudestaan lykkäystä, vaikka hänelle ei ole sitä aiemmin myönnetty. Täytäntöönpano on estynyt pelkän lykkäyshakemuksen jättämisen perusteella, minkä vuoksi tuomittu on voinut vältellä täytäntöönpanoa pitkiä aikoja. Välttelemiseen on kyllä voitu puuttua Rikosseuraamusviraston rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 1 d §:n 3 momentin 5 kohdan nojalla tekemällä päätöksellä, jonka mukaan kyseisen tuomitun kielteisiä lykkäysratkaisuja ei tarvitse alistaa Rikosseuraamusviraston ratkaistaviksi. Tämän tyyppistä välttelyä ei ole näinkään saatu kokonaan estetyksi.

Virka-apu ja kiinniotto-oikeus. Tuomittu saattaa ulosottomiehen luona asioidessaan ilmoittaa, ettei hän aiokaan noudattaa määräystä ilmoittautua vankilassa. Nykyisin ulosottomiehellä ei ole oikeutta voimakeinoin estää tuomittua tällaisessa tilanteessa poistumasta. Jokamiehen kiinniotto-oikeus ei oikeuta pidättelemään tuomittua, jota ei ole etsintäkuulutettu.

Vankilaan toimittamisorganisaatio. Arvioitaessa sitä, mikä organisaatio pystyisi parhaiten huolehtimaan vankilaan toimittamisesta, tulee ottaa huomioon ainakin seuraavat seikat:

1) Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon käynnistämisen ja lykkäystoimivallan tulee olla samalla viranomaisella. Näin varmistetaan se, että päätettäessä sekä vankilaan toimittamisesta että lykkäyksistä päätöksentekijöillä on riittävä tieto kaikista täytäntöön pantavina olevista rangaistuksista.

2) Tehtäväkokonaisuudesta huolehtivalla organisaatiolla tulee olla laaja toimipaikkaverkosto. Tällä varmistetaan se, että tuomitut voivat hoitaa asiaansa lähellä kotipaikkaansa. Voidaan olettaa, että asioiden hoitamisen helppous edistää tuomitun halukkuutta lähteä itse ilmoittautuen vankilaan. Lähellä tuomittua toimivalla viranomaisella on myös varmemmin käytössä tarvittava tieto tuomitun elämäntilanteesta, mikä voi osaltaan vaikeuttaa myös tuomitun pakoilua. Se, että viranomainen on lähellä asiakkaita, on myös hyvän hallinnon periaatteiden mukaista.

3) Muut tehtävät saattavat aiheuttaa jääviyttä muistuttavia tilanteita. Viranomaisen rooli rikosasian käsittelyn aikaisemmissa vaiheissa saattaa synnyttää täytäntöönpanon käynnistämismenettelyssä virkamiehen esteellisyyden kannalta ongelmallisia tilanteita.

Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lykkäysasioissa toimivaltaa nykyisin käyttävillä viranomaisilla eli ulosottolaitoksella ja Rikosseuraamusvirastolla on asioiden käsittelemiseksi tarvittavat resurssit. Pääsääntöisesti ulosottomiehet tuntevat hyvin tuomitun elämän kokonaistilanteen ja pystyvät arvioimaan, voidaanko lykkäyksellä myös käytännössä vähentää vankeusrangaistuksen suorittamisesta aiheutuvia haittoja. Lisäksi ulosottomiehet voivat tiheän toimipaikkaverkostonsa ansiosta hoitaa täytäntöönpanoasioita tuomitun kanssa kasvotusten.

Muina mahdollisina vankilaan toimittamisviranomaisina voivat tulla kyseeseen poliisi, syyttäjälaitos, Vankeinhoitolaitoksen sijoittajayksiköt sekä Kriminaalihuoltolaitoksen aluetoimistot.

Poliisilla on kattavin toimintayksikköverkosto. Poliisilla on myös tietoa tuomitun syyllistymisestä tai syyllistymättömyydestä uusiin rikoksiin. Sen sijaan tuomitun elämäntilanteesta muuten poliisilla ei yleensä ole yhtä paljon tietoja kuin ulosottoviranomaisilla. Viimeaikaiset poliisin tehtäviä koskeneet selvitykset ovat päätyneet siihen, että poliisin voimavarat tulee keskittää poliisin perustehtävän eli yleisen järjestyksen ja turvallisuuden hoitamiseen.

Syyttäjälaitoksenkin toimintayksiköiden alueellinen kattavuus on hyvä. Sen sijaan syyttäjälaitoksella ei ole käytettävissään vankilaan toimittamisessa hyödyllistä tietoa tuomitun elämän kokonaistilanteesta. Lisäksi etenkin pienissä yksiköissä syyttäjän toimiessa sekä oikeudenkäynnissä syyttäjänä että tuomittua vankilaan toimittavana viranomaisena tilanne ei olisi esteettömyysnäkökulmasta ongelmaton.

Vankeinhoitolaitoksen sijoittajayksiköt vastaavat vankien lain- ja tarkoituksenmukaisesta sijoittamisesta Vankeinhoitolaitoksen eri toimintayksiköihin. Ne paneutuvat tuomitun ja vangin kokonaistilanteeseen, jolloin ne saavat riittävästi tietoa tuomitun elämäntilanteesta. Toiminnan vakiinnuttua vankilaan toimittaminen ja lykkäyspäätösten tekeminen saattaisivat luontevasti kuulua yksiköiden tehtäväkenttään. Tulevaisuudessakin toimipaikkaverkoston alueellinen kattavuus voi olla ongelma vankilaan toimittamistehtävän kannalta.

Kriminaalihuoltolaitoksen toimintayksikköverkosto on myös suhteellisen kattava, toimistoja on 22. Kriminaalihuoltolaitoksen tehtävänä on panna täytäntöön yhdyskuntaseuraamuksia, missä työssä kertyy tietoja tuomittujen elinoloista.

Nimismiehet olivat aiemmin luonteva taho hoitamaan vankilaan toimittamista, kun heille kuuluivat sekä poliisin, syyttäjän että ulosottomiehen tehtävät. Nimismiesjärjestelmän tultua kihlakuntauudistuksen yhteydessä pääosin lakkautetuksi vankeusrangaistusten täytäntöönpanotehtävien hoitamispaikka on arvioitava uudelleen. Pääosa täytäntöönpanotehtävistä oli kuitenkin jo ennen kihlakuntauudistusta kaupunginvoudeilla, joiden tehtäväkenttää kihlakuntauudistus ei muuttanut.

Kun Kriminaalihuoltolaitos on 1 päivästä elokuuta 2001 lähtien ollut viranomainen, perustuslaki ei aseta esteitä vankilaan toimittamisen antamiselle laitoksen tehtäväksi. Kriminaalihuoltolaitoksen tehtäviin ja henkilöstön valmiuksiin vankilaan toimittamisesta huolehtiminen ei kuitenkaan oikein luontevasti sopisi. Laitoksen toiminnan ydin on pitkälti sosiaalityönluonteinen, eikä työ painotu oikeuskysymyksiin tai hallinnollisiin tehtäviin.

Vankilaan toimittamistehtävä liittyy myös henkilöstön riittävyyteen. Millään muulla organisaatiolla kuin ulosottolaitoksella ei tällä hetkellä ole henkilöstöä vankilaan toimittamistyöhön. Henkilöstön siirtäminen tehtävien mukana olisi tässä asiassa erityisen ongelmallista siksi, että sekä tehtävät luovuttavassa että useimmissa vastaanottajiksi ajatelluissa organisaatioissa yksiköt ovat enimmäkseen pieniä. Lisäksi vankilaan toimittaminen on vain pieni osa ulosottolaitoksen tämänhetkisestä tehtäväkokonaisuudesta. Näistä lähtökohdista seuraa kaksi asiaa. Ensinnäkään ulosottolaitoksen yksiköiden työt eivät vähenisi siirron myötä niin paljon, että työntekijöitä voitaisiin siirtää tehtävien mukana. Vastaanottavissa pienissä yksiköissä ei puolestaan useinkaan ole joko sopivaa tai riittävää työvoimaa uusien tehtävien hoitamiseen. Tämä koskee erityisesti syyttäjälaitosta.

Vankilaan toimittamismenettelyyn tai täytäntöönpanon lykkäämiseen ei liity sellaisia toiminnallisia ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatisi toiminnan uudelleen organisoimista. Ulosotto 2000–toimikunnan ehdotuksessa vankilaan toimittamistehtävien siirtämisestä pois ulosottolaitokselta lähtökohtana oli, että ulosottolaitoksen tulee keskittyä siviiliprosessuaaliseen täytäntöönpanoon. Ulosottomiehille kuuluu kuitenkin muitakin rikosprosessuaalisia täytäntöönpanotehtäviä, kuten sakkojen perintä, sakon muuntorangaistukseen liittyviä tehtäviä sekä menettämisseuraamusten täytäntöönpanotehtäviä. Vaikka toisaalta voidaan korostaa ulosottomiesten tehtävien siviiliprosessuaalista luonnetta, voidaan myös todeta, että tuomioiden täytäntöönpanoa on yleisemminkin varsin laajasti uskottu ulosottomiehille. Luonteensa puolesta ulosottolaitos soveltuu myös rikosoikeudellisten täytäntöönpanotehtävien suorittajaksi. Ulosottomiehet toimivat nykyisin vankeusrangaistuksen täytäntöönpanotehtävissä, joten organisaatio on valmis.

Mikään vaihtoehtoisista organisaatioista ei ainakaan toistaiseksi ole osoittautunut soveliaammaksi hoitamaan vankilaan toimittamis- ja lykkäystehtäviä kuin ulosottolaitos. Huomioon on vielä otettava huomattavat henkilöstön kohdentamiseen liittyvät vaikeudet sekä ulosottolaitoksessa että vastaanottavassa organisaatiossa, jos tehtävät siirrettäisiin. Siirrosta itsestään aiheutuisi myös sekä kustannuksia että ainakin alkuvaiheessa käytännön vaikeuksia. Vankilaan toimittamistehtävästä nykyisin huolehtiva ulosottolaitos on valmis jatkamaan tehtävän hoitamista. Näillä perusteilla voidaan todeta, että vankilaan toimittamis- ja lykkäystehtäviä ei ole perusteltua siirtää ulosottolaitokselta millekään toiselle organisaatiolle.

Tuomiota pakoilevan tai vaikeasti tavoitettavan tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa poliisi antaa vastaisuudessa virka-apua kuten nykyisinkin. Jos tuomittu on etsintäkuulutettu, kyse on poliisin omasta tehtävästä, ei virka-avun antamisesta.

Alistusmenettely ja muutoksenhaku. Rikosseuraamusvirastolla on lykkäystoimivaltaa kolmenlaisissa asioissa. Lykkäyksen myöntäminen terveydellisillä perusteilla ja vuotta pidemmän lykkäyksen myöntäminen kuuluvat viraston yksinomaiseen toimivaltaan. Lisäksi ulosottoviranomaisten kielteiset lykkäyspäätökset alistetaan Rikosseuraamusvirastolle.

Rikosseuraamusviraston toimivalta haettaessa lykkäystä muilla kuin terveydellisillä syillä ei ole enää perusteltu, koska virastossa ei tunneta tuomitun tosiasiallisia oloja. Sen sijaan Rikosseuraamusvirastolla on terveydellisin syin haettujen lykkäysten ratkaisemisessa tarvittava lääketieteellinen asiantuntemus ja tieto siitä, mitkä ovat vankilan mahdollisuudet järjestää tuomitun tarvitsema hoito.

Muilla kuin terveydellisillä syillä haettuihin lykkäyksiin liittyvä alistusmenettely hidastaa täytäntöönpanoon ryhtymistä tapauksissa, joissa tuomitun tilanteen ilmeisesti parhaiten tunteva ulosottoviranomainen on todennut, ettei lykkäysperusteita ole olemassa. Ulosottoviranomaisten noudattamaa lykkäysten epäämiskäytäntöä voidaan pitää onnistuneena sillä perusteella, että alistetuista ulosottoviranomaisten päätöksistä on vuosittain muutettu keskimäärin vain yksi. Alistusmenettely ei siis ole osoittautunut tuomitun oikeusturvan kannalta tarpeelliseksi.

Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Lykkäyspäätöstä on pidettävä perustuslain 21 §:n 1 momentissa tarkoitettuna päätöksenä. Alistusmenettely ei täytä muutoksenhakuoikeudelle asetettavia vaatimuksia.

Vankeuslakiin ehdotetaan yleistä säännöstä vankien muutoksenhakuoikeudesta. Myös oikeudesta hakea muutosta lykkäyspäätökseen voidaan säätää samassa yhteydessä.

RTL:n 2 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan Rikosseuraamusvirasto voi rangaistuslaitoksiin saapuvien määrän tasoittamiseksi antaa määräyksiä siitä, minä päivänä rangaistuslaitokset ottavat vastaan rangaistukseen tuomittavia. Täytäntöönpanon alkaminen ei kuiten-kaan tästä syystä saa siirtyä yli neljää kuukautta tuomion lainvoimaiseksi tulosta. Tätä säännöstä on käytännössä sovellettu lähinnä suoraan vapaudesta avolaitokseen tulevien vankien sijoittamiseen. Rikosseuraamusvirasto ei ole säännöksen perusteella antanut yleistä määräystä rangaistuslaitokseen ottamisesta.

Vankiluvun voimakas nousu viime vuosina on aiheuttanut, että vankiloissa on ollut huomattavaakin yliasutusta varsinkin talvisaikaan. Yliasutus on etenkin suljetuissa vankiloissa aiheuttanut huomattavia ongelmia vankien asianmukaisessa asumaan ja toimintoihin sijoittamisessa. Yliasutus aiheuttaa myös levottomuutta ja epäviihtyisyyttä vankilan ilmapiiriin ja vaarantaa turvallista täytäntöönpanoa. Myös henkilökunnan työolosuhteet muodostuvat normaalitilannetta huomattavasti raskaammiksi. Asianmukaisen täytäntöönpanon turvaamiseksi mahdollisuuksia lykätä lyhyiden rangaistusten täytäntöönpanon alkamista tulisi laajentaa nykyisestä. Nykyinen säännös on myös muotoilultaan epämääräinen. Vaikka tällaista lykkäystä käytettäisiin tulevaisuudessakin harvoin, laissa tulisi olla siihen oikeuttava, nykyistä säännöstä selkeämpi säännös.

Rangaistusajan laskeminen

Jos tuomittu on muussa jutussa tutkintavankina, häntä ei oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräyksen (9/011/95) mukaan päästetä ehdonalaiseen vapauteen. Jos rinnakkainen tutkintavankeus kestää yli tuomitun rangaistusajan, tulee rangaistus suoritetuksi kokonaan. Jos taas tutkintavanki sitä ennen muuttuu rangaistusvangiksi, uusi rangaistus lasketaan yhteen aikaisempien rangaistusten kanssa, mistä kokonaismäärästä lasketaan uusi ehdonalaisen vapauttamisen määräosa. Tämä määräykseen perustuva käytäntö, jonka mukaan ehdonalaista vapauttamista ei välttämättä lainkaan tapahdu, on vankien yhdenmukaisen kohtelun kannalta ongelmallinen.

Saapuminen ja sijoittaminen rangaistuslaitokseen

Vankien sijoittaminen laitoksiin on monella tavoin tärkeää vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden saavuttamiseksi. Onnistuneella sijoittamisella voidaan turvata vangin yhteydet vankilan ulkopuolelle ja saada vanki osallistumaan hänen toimintakykyään tai muita valmiuksiaan parantavaan toimintaan taikka toimintaohjelmaan. Vapautumispaikkaa lähellä oleva vankila voi vangin kotikunnan kanssa joustavasti järjestää vapautumiseen liittyviä käytännön asioita. Oikealla sijoituksella voidaan varmistaa myös turvallisen täytäntöönpanojärjestelmän ylläpitäminen, mikä sisältää paitsi yhteiskunnan, myös vankien ja henkilökunnan turvallisuudesta huolehtimisen.

Sijoittamista koskevissa säännöksissä tulisi ottaa huomioon kohdassa 6.1. tarkoitettu hallituksen esitys rangaistusten täytäntöönpanon hallinnosta annetun lain muuttamisesta. Tämä esitys sisältää ehdotuksen viiteen aluevankilaan siirtymisestä. Sekä ehdotettu vankeuslaki että Vankeinhoitolaitoksen organisaatiota koskeva ehdotus sisältävät myös ehdotuksen sijoittajayksikkötoiminnan vakiinnuttamisesta. Vangin sijoittamisesta vankilaan päättäisi aina sijoittajayksikkö.

Avolaitokseen sijoittamisen edellytykset. Nykyinen vankien sijoittamista koskeva järjestelmä, avo- ja suljetuissa laitoksissa noudatettavine omine menettelytapoineen, on varsin sekava ja asettaa vangit tietyissä tilanteissa eriarvoiseen asemaan. Sijoittamista koskeva säätely, edellytykset, sijoittamismenettely ja päätöksentekotaso tulisi uudistaa ottaen huomioon vankien oikeusturvan ja tasapuolisen kohtelun vaatimukset. Vankilaan sijoittamista tulisi kehittää nykyistä suunnitelmallisemmaksi.

Avolaitoksissa on käytössä erityinen avolaitosmääräykseen perustuva järjestelmä, jossa avolaitosmääräyksestä ja sen peruuttamisesta päättää Rikosseuraamusvirasto. Vaikka tällainen keskitetty järjestelmä on tietyssä mielessä perusteltu vankien oikeusturvan kannalta (yhdenmukainen käytäntö), avolaitosmääräysten peruutusten suhteuttaminen muihin rikkomuksesta aiheutuviin seuraamuksiin ja suljettujen vankiloiden kurinpitojärjestelmään on ongelmallista. Nykyisin varsinkin suoraan vapaudesta avolaitokseen määräämisen edellytykset sisältävät sekä objektiivisia (rangaistusaika enintään 2 vuotta) että subjektiivisia edellytyksiä kuten soveltuminen avolaitokseen. Vaikka avolaitokseen määrättäessä voitaisiin paremmin ottaa huomioon vangin yksilöllisiä olosuhteita, avolaitosmääräyksissä kiinnitetään huomiota lähinnä rangaistuksen pituuteen, rangaistuskertaisuuteen, henkilön työkykyyn ja menestykseen aikaisemman rangaistuskauden aikana.

Järjestelmän monimutkaisuutta lisää se, että laitoksiin sijoittelun kriteerit on kirjattu lakiin varsin yleisellä tasolla ja niitä on tarkennettu asetuksella ja vankeinhoito-osaston yksityiskohtaisilla ohjeilla. Nykyisissä säännöksissä on eräiltä osin myös säädöstaso-ongelmia. Avolaitokseen suoraan vapaudesta määräämisen objektiivista kahden vuoden rangaistusaikaa on oikeusministeriön nimismiehille ja kaupunginvoudeille osoittamalla kirjeellä (1/40/96) supistettu siten, ettei alle 14 päivän rangaistusta suorittavia määrätä avolaitokseen. Koska kaikki avolaitokset on muutettu päihteettömiksi laitoksiksi, avolaitokseen pääsyn edellytyksenä on nykyisin lisäksi se, että vanki sitoutuu päihteettömyyteen ja antamaan vaadittaessa virtsa- tai sylkinäytteen tai suorittamaan puhalluskokeen.

Puhalluskokeen suorittaminen ja virtsa- tai sylkinäytteen vaatiminen ovat luonteeltaan henkilönkatsastusta. Tästä syystä järjestelmää ei tulisi perustaa pelkästään vangin suostumukseen tai sitoutumiseen. RTL:n 2 luvun 9 c §:ää säädettäessä ei myöskään lähdetty siitä, että kaikki avolaitokset tultaisiin muuttamaan päihteettömiksi laitoksiksi. Huumausainerikoksista tuomittujen vankien, vankien päihdeongelmien ja etenkin huumausaineongelmien voimakas lisääntyminen vankiloissa saattaa sinänsä aiheuttaa, että ilman konkreettista epäilyä tapahtuvalle päihteettömyyden valvonnalle on olemassa vahvoja perusteita. Jos päihteettömyys ja rutiiniluonteinen päihdekontrolli katsotaan tarpeelliseksi avolaitokseen määräämisen edellytykseksi, siitä tulisi säätää nimenomaan avolaitokseen sijoittamista ja sijoittamisen edellytyksiä koskevassa säännöksessä. Sama pätee vankeinhoidolliseen kertaisuuteen.

Avolaitokseen sijoittamisen edellytyksistä tulisi säätää tarkemmin ja täsmällisemmin lain tasolla. Myös käytännössä noudatettu päihteettömyysedellytys tulisi nostaa lain tasolle, koska päihteettömyyden valvonta, virtsa- ja sylkinäytteet ja puhalluskokeet, sisältävät puuttumisen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen.

Alaikäisten erillään pitäminen. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklan c-kohta sisältää segregaatio-velvollisuuden, jonka mukaan vapaudenriiston kohteeksi joutunutta lasta on pidettävä erillään aikuisista, paitsi silloin, kun katsotaan lapsen edun mukaiseksi menetellä toisin.

Alaikäisten vapautensa menettäneiden erillään pitämisestä ei ole tällä hetkellä velvoittavaa säännöstä kansallisessa lainsäädännöstä. Nuorista rikoksentekijöistä annetun lain 26 §:n mukaan nuori rikoksentekijä, joka on määrätty suorittamaan rangaistuksensa tavallisena vankeusrangaistuksena, on pidettävä mahdollisuuksien mukaan erillään sellaisista vanhemmista vangeista, joiden voidaan katsoa vaikuttavan häneen vahingollisesti. Avolaitosten osalta säädetään lisäksi RTL:n 4 luvun 2 momentissa, että alle 18-vuotiaan siirtämisen avolaitokseen on oltava hänen etunsa mukaista, vaikka häntä ei voitaisi pitää erillään aikuisista vangeista. Tutkintavankeudesta annetun lain 16 §:n mukaan tutkintavankina oleva nuori rikoksentekijä on pidettävä erillään muista vankilassa ja muussa säilytyspaikassa. Alaikäisten segregaatio-velvollisuuden toteutuminen on pyritty varmistamaan antamalla vankeinhoito-osaston ohjeet alle 18-vuotiaiden vankien kohtelusta vankilassa (5/011/94). Suomi ei tehnyt varaumaa eikä antanut tulkintaselitystä lapsen oikeuksia koskevaan yleissopimukseen.

Perustuslain 7 §:ssä edellytetään, että vapautensa menettäneille kuuluvista oikeuksista säädetään ihmisoikeussopimuksissa viitoitetulla tavalla. Nykyisessä lainsäädännössä alaikäisten erillään pitämistä koskeva säätely ja Suomessa käytännössä noudatettu menettely ei ole sopusoinnussa yleissopimuksen kanssa. Esimerkiksi Ruotsissa on lapsen oikeuksien yleissopimuksen johdosta siirrytty 1 päivänä tammikuuta 1999 järjestelmään, jonka myötä kaikki alle 18-vuotiaat rikoksentekijät sijoitetaan vankilan sijasta nuorisolaitokseen. Asian selkeyttämiseksi alaikäisten erillään pitämisestä tulisi säätää myös kansallisessa lainsäädännössä. Periaate, jonka mukaan alaikäiset on pidettävä erillään aikuisista vangeista, tulisi olla lain tasolla.

Nuorten vankien osalta Suomi teki kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 10 artiklaan kaksi varaumaa, jotka koskivat nuorten syytettyjen ja nuorisorikollisten erillään pitämistä. Suomen varaumassa todettiin, että vaikka Suomessa nuoret vangit säännönmukaisesti ovat erillään aikuisista vangeista, ei ole tarkoituksenmukaista omaksua joustavampien menettelytapojen absoluuttista kieltoa. Varaumat ovat edelleen voimassa, joten nuorten osalta erityissäännöstä ei tarvita. Jos varaumat myöhemmin puretaan, tulee lainsäädäntöä tältä osin muuttaa.

Rangaistusajan suunnitelma. Rangaistusajan suunnittelemisesta ei nykyisin ole mitään lain- tai asetuksentasoisia säännöksiä. Laissa mainitaan vankien sijoittelu ja ryhmittely tiettyjen ominaisuuksien perusteella. Jonkinlaista suunnitelmallisuutta edellytetään toimintaan sijoittamisessa. Vankeinhoitoasetuksen 18 §:n mukaan vanki tulee osallistumisvelvollisuutensa täyttämiseksi sijoittaa toimintaan, joka ylläpitää ja kehittää vangin ammattitaitoa tai muutoin edistää hänen mahdollisuuksiaan tulla toimeen yhteiskunnassa. Vangin saavuttua rangaistuslaitokseen on selvitettävä ne tekijät, jotka vaikuttavat hänen sijoittamiseensa eri toimintoihin. Jos sijoittaminen eroaa olennaisesti vangin toiveesta, päätös on perusteltava.

Vangin rangaistusaikaisen toiminnan suunnittelemisesta sisältyy lyhyt maininta vankien rangaistuslaitoksiin sijoittamista koskevaan ohjeeseen, jolla uudistettiin vankien sijoittamismenettely ja perustettiin sijoittajayksiköt. Sijoittajayksikkönä toimiva vankila laatii suunnitelman vangin toiminnasta rangaistusaikana sekä selvittää toiminnan ja rangaistuksen turvallisen täytäntöönpanon edellyttämän sijoituspaikan. Sijoittajayksiköihin toimitetaan yli kahden vuoden rangaistusta suorittavat vangit, joten rangaistusajan suunnitteleminen koskee vain yli kahden vuoden rangaistuksia. Ohjeella otettiin kuitenkin ensimmäinen askel kohti systemaattisempaa rangaistusajan suunnittelemista.

Vankeinhoidossa on kehitetty vankeja koskeva arviointimenetelmä (Tarke-arvio), joka on tarkoitettu ennen kaikkea toimintaan sijoittamisen apuvälineeksi. Menetelmän käyttöön ottamisella vangeista tehtäviä arvioita pyritään yhtenäistämään. Arviossa käsitellään vangin työ- ja toimintakykyä, päihderiippuvuutta, huumeiden käyttöä, sosiaalisia siteitä, elämäntilannetta ja laitosturvallisuuden tarvetta. Arvio käsittää tietoja vankilaan tuloa edeltävältä ajalta (kuten koulutus, työhistoria, asuminen) ja vankilassa oloajalta. Menetelmä on käytössä lähes kaikissa laitoksissa.

Vankeinhoidossa on myös kehitetty lähinnä Englannin mallin mukainen riski- ja tarvearviomenetelmä, jolla kerätään tietoja etenkin rikollisuutta ylläpitävistä tekijöistä. Riski- ja tarvearvio valmistellaan yhdessä vangin kanssa ja siinä selvitetään rikokseen johtaneita syitä, aikaisempaa rikollisuutta, vangin asumista, koulu- ja työtaustaa, taloudellista tilannetta, ihmissuhteita, elämäntapaa ja sosiaalisia siteitä, päihdyttävien aineiden käyttöä, psyykkistä tilaa, ajattelua ja asenteita. Tämän tiedon pohjalta arvioidaan vangin uusimisriskiä, vangin motivaatiota muutokseen ja toiminnan tarvetta. Riski- ja tarvearvio yhdessä muiden tarpeellisten selvitysten kanssa toimii pohjana rangaistusajan suunnitelmalle ja sijoituspäätökselle. Vuonna 2002 riski- ja tarvearvio otettiin käyttöön kaikissa vankeinhoidon sijoittajayksiköissä ja se tehtiin lähes kaikille yli kahden vuoden vankeusrangaistukseen tuomituille. Vuonna 2003 tehtiin kaikkiaan 546 riski- ja tarvearviota.

Lisäksi parhaillaan kehitetään vankitietojärjestelmää. Tietojärjestelmä tulee sisältämään muun muassa toimintaa, riski- ja tarvearvioita, suunnittelua ja seurantaa koskevat tieto-osiot.

Useiden maiden vankeinhoitoa koskevassa lainsäädännössä on säännös rangaistusajan suunnittelemisesta. Ruotsin lainsäädännön mukaan laitosaika täytyy suunnitella ja toteuttaa yhteistyössä vankeinhoidon eri orgaanien välillä sekä siinä määrin kuin hoito vaatii, myös muiden yhteiskunnallisten elinten kanssa. Tanskan lain mukaan laitoksen on yhteistyössä vangin kanssa mahdollisimman pian saapumisen jälkeen laadittava suunnitelma rangaistuksen suorittamista ja vapauttamisen jälkeistä aikaa varten. Norjassa vangin ja kriminaalihuoltoviranomaisen yhteistyöhön perustuva suunnitelma on tärkeä osa rangaistuksen täytäntöönpanoa. Tavoitteena on luoda edellytykset sille, että vanki itse pyrkisi irrottautumaan rikollisesta käyttäytymisestä. Rangaistusajan suunnittelussa painotetaan tuomitun yksilöllisiä tarpeita ja sujuvaa yhteistyötä eri toimijoiden välillä.

Saksan lain mukaan vangin persoonallisuus ja elinolosuhteet tutkitaan, jollei se rangaistusajan lyhyyden vuoksi ole tarpeetonta. Tutkimuksella selvitetään olosuhteet, joiden tunteminen on tarpeen vangin rangaistusaikaisen kohtelun suunnittelemiseksi ja vapauttamisen jälkeiseksi sijoittumiseksi. Suunnitelma sisältää seuraavat asiat: rangaistuksen suorittaminen suljetussa tai avoimessa täytäntöönpanomuodossa; siirtäminen sosiaaliterapeuttiseen laitokseen; asumis- ja hoitoryhmään sijoittaminen; toimenpiteet ammatilliseksi koulutukseksi ja jatkokoulutukseksi; laitoksen jatkokoulutukseen osallistuminen; erityiset auttamis- ja hoitotoimenpiteet; täytäntöönpanon myöhentäminen sekä vapauteen valmistelua varten tarpeelliset toimenpiteet. Täytäntöönpanosuunnitelma tulee täydentää ja päivittää vangin kehityksen mukaisesti.

Iso-Britanniassa rangaistusajan suunnittelua koskeva järjestelmä uudistettiin vuonna 1997. Tarve standardisoidun rangaistusajan suunnitelman käyttöönottoon syntyi ehdonalaisen vapauden valvonnan vaatimuksista, kun valvonta tuli pakolliseksi kaikille yli 12 kuukauden rangaistukseen tuomituille ja nuorille. Rangaistusajan suunnitelma tehdään edellä mainituista tuomituista kaikille, joiden vankeusaika kestää vähintään kuusi kuukautta, nuorilla vähintään kuukauden. Elinkautiseen vankeuteen tuomituille on oma järjestelmänsä.

Tarkoituksena on arvioida ja kirjata vankien vankeusaikainen kehitys johdonmukaisella ja saumattomalla tavalla. Järjestelmän tarkoituksena on auttaa vankeinhoitoa ja kriminaalihuoltoa kohdistamaan resurssinsa tehokkaammin siten, että vankeinhoidon sisältö ja kriminaalihuollon ohjelmat vastaavat paremmin rikoksentekijöiden tarpeita. Suunnitelman tarkoituksena on myös vähentää vankien uusimisriskiä selvittämällä riskitekijöitä ja tarjoamalla toimintasuunnitelmia, mahdollistaa vankien mielekäs rangaistusajan käyttö ja tarjota vangeille strategioita rikoksen uusimisen vähentämiseen. Suunnitelmalla pyritään varmistamaan, että kaikki saatavissa oleva tieto on käytössä arvioita ja päätöksiä tehtäessä. Suunnitelmalla estetään kaksinkertaisen työn tekeminen ja varmistetaan päätöksenteon jatkuvuus rangaistusaikana ja siirryttäessä ehdonalaiseen vapauteen. Rangaistusajan suunnitelma on Englannissa muuttuva asiakirja, jota säännönmukaisesti päivitetään. Vangin kehityksen seuraamiseksi suunnitelmaan merkitään esimerkiksi myönnetyt poistumisluvat ja osallistuminen erilaisiin toimintaohjelmiin. Vankeusajan kuluessa päivitetyn suunnitelman on tarkoitus vangin vapauduttua välittää hyödyllistä tietoa ehdonalaisen vapauden valvojalle.

Englannissa otetaan vuosien 2003—2004 aikana käyttöön uusi 18 vuotta täyttäneen vangin arviointimenettely, jonka on tarkoitus kytkeä rangaistusajan suunnittelu entistä tiiviimmin yhteen tuomitusta tehtävän laajan riski- ja tarvearvion kanssa. Uudistuksen tavoitteena on tehokas, uusintarikollisuutta vähentävä ja yhteiskunnalle turvallinen rangaistuksen täytäntöönpano. Kriminaalihuollon sisäistä yhteistyötä painottava menettely tulee olemaan käytössä sekä tuomitun vankeusaikana että ehdonalaisessa vapaudessa, ja sen on tarkoitus antaa viranomaisten päätösten tueksi jatkuvasti ajan tasalla olevaa tietoa.

Uudistuksen tarkoituksena on yhtenäistää vankeja koskevia arvioita ja suunnitelmia. Käyttöön otettavassa menettelyssä rangaistusajan suunnitelma laaditaan arvioinnin yhteydessä siinä saatavien tietojen perusteella. Arviossa selvitetään esimerkiksi tuomitun heikon koulutustason, päihteiden väärinkäytön tai ongelmallisten asenteiden vuoksi tarpeelliset toimenpiteet sekä tuomitun mahdollinen vaarallisuus itseään tai muita kohtaan.

Viron täytäntöönpanosuunnitelmassa tulee säädellä vangin sijoittaminen vankilassa, vangin siirtäminen avovankilaan tai toiseen suljettuun vankilaan, vangin työkyky ja ammatillinen osaaminen, tarve antaa vangille yleissivistävää koulutusta tai keskiasteen ammatillista koulutusta, vankiin sovelletut etuisuudet, vangin vapauttamisen valmisteluun tarvittavat toimenpiteet ja muut täytäntöönpanon tavoitteiden saavuttamiseen tarvittavat toimenpiteet.

Vangin henkilökohtaisesta täytäntöönpanosuunnitelmasta tulee keskustella vangin kanssa. Vangin suunnitelmaa muutetaan ja täydennetään vangin kehitystä vastaavaksi. Suunnitelman hyväksyy vankilan johtaja ja se liitetään vangin henkilökohtaiseen kansioon, jollainen on jokaisella vangilla. Viron lain mukaan suunnitelma on esimeriksi siirtojen ja suljetusta vankilasta avolaitokseen siirtämisen eräänä edellytyksenä. Vanki voidaan myös siirtää suljetusta vankilasta toiseen tai avovankilasta toiseen, jos se nähdään tarpeellisena vangin henkilökohtaisen suunnitelman toteuttamiseksi, vapaudenmenetyksen täytäntöönpanon tavoitteiden saavuttamiseksi tai turvallisuussyistä.

Suomessa poistumisluvista, vangin siirroista, toimintaan sijoittamisesta, ehdonalaiseen vapauteen päästämisestä ja useista muista asioista päätetään ilman kokonaisvaltaista kehystä. Päätökset tehdään usein toisistaan irrallaan, jolloin toimintaa on vaikea järjestää vastaamaan vangin yksilöllisiä tarpeita ja edellytyksiä. Kaikissa vertailumaissa rangaistusajan suunnitelmasta on annettu säännökset, laintasoisesti tai vankeinhoidon sisäisin määräyksin. Joissakin maissa, kuten Englannissa, järjestelmä sisältää yksityiskohtaisen käsikirjan toimintaohjeineen, määräyksineen ja lukuisine vahvistettuine lomakkeineen. Suomessa asian säätely ja ohjaus on toistaiseksi vähäistä. Meillä järjestelmä on uusi ja koskee ainoastaan kahta vuotta pitempää rangaistusta suorittavia vankeja. Jotta vankeinhoidon vaikuttavuutta ja ennustettavuutta voitaisiin parantaa, yksilöllinen rangaistusajan suunnitelma tulisi tehdä lähtökohtaisesti kaikille vangeille.

Sijoittaminen rangaistuslaitoksen sisällä

Rangaistuslaitoksen sisällä tapahtuvaa vankien sijoittelua koskevia säännöksiä on lukuisia. Säännöksiä on erityisryhmien, kuten nuorten, naisten, pakkolaitokseen eristettyjen ja valtiollisen vangin sijoittelusta laitoksessa. Laissa on myös säännöksiä osastoista, varmuusosastoista, päihteettömistä osastoista ja vangin erillään pitämisestä vapaa-aikana tai ympärivuorokautisesti. Erilaisia vangin sijoittamiseen liittyviä säännöksiä on lisätty lakiin eri aikoina kulloinkin vallinneiden epäkohtien poistamiseksi. Osa sijoittamista koskevista säännöksistä on annettu asetuksella tai vankeinhoito-osaston määräyksillä taikka ohjeilla.

Nykyisen säätelyn ilmeisenä puutteena on pidettävä hajanaisuutta, epäsystemaattisuutta ja sekavuutta. Lainsäädännössä ei ole nähtävissä selkeää eroa toisaalta normaalin asumaan sijoittamisen, toisaalta turvaamistoimenpiteiden välillä, minkä vuoksi kokonaisvaltaisen kuvan hahmottaminen on vaikeaa.

Laissa tulisi säätää selkeämmin normaalista osastolle sijoittamisesta, erityisryhmien kuten naisten ja alaikäisten sijoittamisesta, turvaamistoimenpiteen luonteisesta sijoittamisesta, vangin erillään pitämisestä vangin suostumuksen perusteella tai hänen suojelemisekseen ja sijoittamisesta vastoin vangin tahtoa

Koska maassamme on harva laitoskanta, samoihin vankiloihin tutkintavankien kanssa on jouduttu sijoittamaan myös vankeusvankeja. Muutenkin suljettuja laitoksia on Suomessa pyritty osastoimaan pienempiin, paremmin hallittavissa oleviin kokonaisuuksiin erilaisille vankiryhmille. Näistä syistä osastoista säätäminen lain tasolla tuntuu varsin luontevalta.

Nykyinen RTL:n 3 luvun 2 a § mahdollistaa valvonnaltaan ja toimintatavoiltaan erilaisten osastojen olemassaolon. Käytäntöjen yhtenäistämiseksi jokaiselle osastolle tulisi vahvistaa päiväjärjestys.

Naisvangit. Nykyisen lain mukaan naiset on pidettävä eri asunto-osastoissa ja mahdollisuuksien mukaan eri laitoksissa. Nais- ja miesvankien asuttaminen samoilla osastoilla olisi sinänsä normaalisuusperiaatteen mukaista. Naisvangit muodostavat kuitenkin pienen vähemmistön vangeista, jolloin vaarana on, että naiset joutuvat painostuksen tai hyväksikäytön kohteeksi. Erillään asuttamisella on tahdottu estää tällaisen painostuksen tai hyväksikäytön vaara. Periaate naisvankien erillään pitämisestä on omaksuttu myös edellä selostetuissa kansainvälisissä suosituksissa ja se on yleinen käytäntö eri maissa.

Sen sijaan vaatimus siitä, että naisvangit sijoitettaisiin omaan laitokseen, aiheuttaisi käytännössä, että naisvangit joutuisivat etäälle omaisistaan ja kotipaikastaan. Naisvankien keskittäminen yhteen tai kahteen vankilaan saattaisi myös merkitä, että heille tarjolla olevat toimintamahdollisuudet muodostuisivat yksipuolisiksi. Tätä ei voida pitää vankien yhdenvertaisen kohtelun mukaisena.

Valtiollinen vanki. RTL:n 2 luvun 11 a §:n mukaan valtiollisena vankina pidetään vankia, jotka on syyllistynyt rikoslain 12 ja 13 luvun valtio- tai maanpetosrikoksiin. Valtiollisina rikoksina pidetään rikoslain 11 luvussa rangaistavaksi säädettyjä sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan, rikoslain 12 luvun maanpetosrikoksia eli valtioon kansainvälisen yhteisön jäsenenä kohdistuvia rikoksia, 13 luvun valtiopetosrikoksia eli valtioon valtajärjestelmänä kohdistuvia rikoksia sekä 14 luvun rikoksia poliittisia oikeuksia vastaan eli kansalaisten valtiollisiin oikeuksiin kohdistuvia rikoksia (muun muassa vaalirikokset). RTL:n 2 luvun 11 a § koskee näistä ainoastaan valtio- ja maanpetosrikoksia. RTL:n 2 luvun 11 a § säännös on nykyisin jäänyt kuolleeksi kirjaimeksi. Se on lisätty lakiin vuonna 1921, jolloin maamme kansalaissodan jälkeiset yhteiskunnalliset olot olivat kokonaan toisenlaiset kuin nykyisin. Toisaalta säännöksen rajaamista rikoslain 12 ja 13 luvuissa tarkoitetuista rikoksista tuomittuihin voidaan pitää ongelmallisena. On vaikea löytää perusteita, joilla näistä rikoksista tuomittu vanki asetettaisiin eri asemaan kuin esimerkiksi siviilipalvelurikoksesta tai rikoslain 14 luvun poliittisia oikeuksia vastaan kohdistuneista rikoksista tuomittu vanki. Valtiollista vankia koskevat erityissäännökset tulisikin kumota.

Vangin pieni lapsi. RTL:n 2 luvun 1 b §:ssä säädetään vangin lapsen ottamisesta hoidettavaksi rangaistuslaitokseen, jos vanki sitä haluaa ja se on lapsen edun mukaista. Vaikka säännös on avoin, se on osoittautunut käytännössä joustavaksi ja käyttökelpoiseksi. Lakiin onkin tarpeetonta lisätä lasta koskevia enimmäisikärajoja, jotka yksittäisessä tapauksessa saattaisivat johtaa kohtuuttomiin tilanteisiin. Ei ole vahvistettavissa sellaista yksiselitteistä ikärajaa, jonka jälkeen vankilassa olemisesta voitaisiin katsoa olevan lapselle haitallisia vaikutuksia. Eri asia on, että vankeinhoidossa tulisi myös käytännössä varautua tilanteisiin, joissa miesvangin lapsen hoitaminen vankilassa on mahdollista.

Perushuolto

Vankien asumisolosuhteet. Nykyään osa Vankeinhoitolaitoksen käytössä olevista vankitiloista on niin heikkokuntoisia, ettei niitä voida pitää soveltuvina asumiskäyttöön. Tällaisia tiloja on erityisesti peruskorjaamattomissa vanhoissa vankiloissa. Vakavimmat asumiseen liittyvät epäkohdat ovat sellien pienuus ja ahtaus sekä saniteettitilojen puuttuminen osasta edelleen käytössä olevia sellejä.

Rikosseuraamusviraston antamien tietojen mukaan suljetuissa laitoksissa oli toukokuun 15 päivänä 2003 yhteensä 2 204 vankiselliä. Yleisin käytössä oleva sellikoko on 7—10 m², tähän kokoluokkaan kuuluu 1 651 selliä eli 75 prosenttia kaikista selleistä. Niihin oli edellä mainittuna päivänä majoitettu yhteensä 1 775 vankia siten, että yhdessä sellissä oli keskimäärin yksi vanki. Kahdelle tai useammalle vangille tarkoitettuja yli kymmenen neliömetrin sellejä oli yhteensä 308. Kaikkein pienimpiä, alle seitsemän neliömetrin sellejä oli vankiloissa vielä 245, ja niihin oli sijoitettu yhteensä 242 vankia.

Useissa vankiloissa on nykyään jokaisessa sellissä oma wc, joissakin myös suihku. Vuoden 2002 lopussa käytettiin kuitenkin vielä noin 800 sellissä siirrettäviä ulostusastioita, paljuja. Vankien majoittamista tällaisiin tiloihin ei voida pitää ihmisarvoisen kohtelun mukaisena. Myöskään pienimpiä edelleen käytössä olevia vankisellejä ei voida pitää ihmisoikeuksien näkökulmasta hyväksyttävinä.

Vaikka vankiloiden olosuhteet ovat poikkeuksellisia siinä mielessä, että vankeuden tarkoituksena on rajoittaa henkilökohtaista vapautta, vankilaolosuhteisiin ei tulisi liittyä muita rankaisullisia elementtejä esimerkiksi siitä johtuen, että vangin asumisolot ovat rangaistuslaitoksen ulkopuolella normitettuja yleisiä asuinolosuhteita heikommat.

Suomen rakentamismääräyskokoelmassa määrätään, että asuinhuoneena käytettävän tilan tulee koon ja muodon puolesta olla tarkoituksenmukainen aiottu käyttö huomioon

ottaen. Asuinhuoneen tulee olla kooltaan vähintään seitsemän neliömetriä, huonekorkeuden tulee olla vähintään kaksi ja puoli metriä. Asuinhuoneen tulee saada riittävästi luonnonvaloa ja siinä tulee olla ikkuna-aukko, jonka koko on vähintään kymmenyksen huonealasta ja josta osan voi avata.

Läheskään kaikki vankien asuttamiseen vahvistetut vankipaikat eivät täytä säädöksissä ja määräyksissä esitettyjä vaatimuksia. Pahimmat puutteet liittyvät paloturvallisuuteen, puutteellisiin hygieenisiin oloihin, sellien pieneen kokoon ja huonoon ilmanvaihtoon erityisesti pienissä selleissä.

Nykyisessä rangaistusten täytäntöönpanoa koskevassa lainsäädännössä vankien asuintiloista säädetään vankeinhoitoasetuksen 12 §:ssä. Sen mukaan rangaistuslaitoksia rakennettaessa ja korjattaessa varsinaiset asuintilat on varustettava siten, että ne vastaavat yleisessä rakennuslainsäädännössä asuintiloille asetettuja vaatimuksia. Säännös tulisi nostaa lain tasolle.

Vankien asuttamista selleissä, jotka poikkeavat yleisistä rakennusmääräyksistä sekä varsinkin heidän puutteellisia mahdollisuuksiaan käyttää asianmukaisia saniteettitiloja voidaan pitää perustuslain 7 §:n 2 momentin vastaisena ihmisarvoa loukkaavana kohteluna. Vaikka säännös koskisi vain uudisrakentamista ja korjaamista, tulisi myös muista selvästi kohtuulliset asumisolosuhteet alittavista selleistä mahdollisimman pian luopua.

Toiminnat

Osallistumisvelvollisuus. Yhdistyneiden Kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissäännöissä ja Euroopan neuvoston vankilasäännöissä lähtökohtana on, että vankien toimettomuus on yksi vankilan vahingollisimmista piirteistä. Vähimmäissäännöissä vaaditaan, että vangeilla tulee olla työtekovelvollisuus. Vankilasääntöjen mukaan vanki voidaan velvoittaa tekemään hänen fyysisen ja psyykkisen kuntonsa ja koulutustarpeidensa mukaan määräytyvää työtä. Työvelvollisuus perustuu normaalisuusperiaatteeseen: vankilan päiväjärjestyksen tulee vastata yhteiskunnassa yleensä noudatettavia käytäntöjä. Myös CPT:n suosituksissa korostetaan vankien aktiivisen toiminnan merkitystä. CPT:n ajattelussa se on paitsi normaalisuuden tae, myös paras tae sille, että vanki pääsee ulos sellistään ja saa olla yhteydessä muiden vankien kanssa.

Vankien työ- tai osallistumisvelvollisuus on voimassa jossakin muodossa lähes kaikissa läntisen Euroopan maissa. Työ- tai osallistumisvelvollisuuden sisältö vaihtelee lainsäädännön tasolla jonkin verran eri maissa. Esimerkiksi Tanskan uudessa laissa vangilla on osallistumisvelvollisuus ja -oikeus, Ruotsissa osallistumisvelvollisuus. Eroja on myös sen suhteen, millainen sisältö osallistumisvelvollisuudella on. Kansainvälisesti suurin ongelma on kuitenkin päinvastainen: varsinkin suuren vankiluvun ja yliasutuksen maissa kaikille vangeille ei voida järjestää työtä.

Suomessa työ- ja osallistumisvelvollisuutta on perusteltu paitsi normaalisuuden periaatteella, myös ajatuksella rangaistusajan hyväksikäyttämisestä. Vankeusaikana tulee pyrkiä vahvistamaan vangin mahdollisuuksia selviytyä vapaudessa. Vankien osallistumisvelvollisuus on kuitenkin Suomessa sikäli näennäinen, että toiminnasta kieltäytymisestä enää hyvin harvoin seuraa kurinpitorangaistus. Kurinpitorangaistuksen sijaan vanki on pyritty sijoittamaan muuhun toimintaan. Suomessa noudatettu järjestelmä ei ole siten puhdas osallistumisvelvollisuusjärjestelmä.

Vuonna 2003 Suomen vangeista oli aktiivisessa toiminnassa 57 prosenttia, mikä on kolme prosenttiyksikköä vähemmän kuin vuodelle asetettu tavoite.

Vankityöstä suljetuissa laitoksissa maksettu nimellinen korvaus aiheuttaa sen, että työpakon sijasta voidaan puhua lähinnä pakkotyöstä. Työn tekeminen nykyisellä korvauksella ei ole omiaan kohottamaan työmotivaatiota tai vangin halua parantaa ammattitaitoaan. Jos vankityöstä maksettaisiin avolaitoksissa nykyisin maksettava palkka, työvelvollisuutta tuskin tarvittaisiin, vaan tuolloin voitaisiin siirtyä järjestelmään, jossa työn tekeminen olisi vangille lähinnä oikeus.

Vankien lisääntyneen päihteiden käytön, fyysisen ja psyykkisen terveyden heikkenemisen sekä työkokemuksen puuttumisen vuoksi varsinaisen työtoiminnan rinnalle on kehitetty uusia työmuotoja. Työtoiminta on suljetuissa laitoksissa jaettu pääasiassa kuntouttavilla tavoitteilla toimivaksi valmentavaksi työksi ja työelämän normaaliutta tavoitteena pitäväksi ammattityöksi.

Kun vankien aikaisempi työvelvollisuus vuonna 1995 muutettiin osallistumisvelvollisuudeksi, muutosta perusteltiin päihdeongelmaisten ja alentuneesti työkykyisten vankien määrän lisääntymisellä vankeinhoidossa. Vankien päihdeongelmien ja alentuneesti työkyisten vankien lisääntyminen on johtanut siihen, että osallistumisvelvollisuus on nykyisin vieläkin perustellumpaa kuin muutosta toteutettaessa. Vankien päihteiden käytön ja päihderiippuvuuden yleisyydestä saatujen tietojen valossa on selvää, että vankeinhoidossa tulee yhä enemmän panostaa päihdekuntoutukseen ja päihteiden käytön vähentämiseen tähtääviin ohjelmiin.

Viime vuosina etenkin Kanadassa ja Englannissa on kehitetty kognitiivisia toimintaohjelmia, joilla pyritään vaikuttamaan vankien uusintarikollisuuteen. Tällaisia ohjelmia on otettu käyttöön myös Suomessa ja uusia toimintaohjelmia ollaan kehittämissä. Nykyiset osallistumisvelvollisuutta koskevat säännökset ovat mahdollistaneet toimintaohjelmien ja päihdekuntoutuksen liittämisen osaksi vangin osallistumisvelvollisuutta. Vankeinhoidon vaikuttavuuden tehostamiseksi tällaisten toimintaohjelmien asemaa tulisi edelleen vahvistaa.

Vankien heikko ammatillisen koulutuksen taso sekä puutteet yleissivistävässä koulutuksessa aiheuttavat, että vangeille on jatkossakin annettava tilaisuus saada sekä yleissivistävää että ammatillista koulutusta. Ammatillisen koulutustason lisääminen on nähty usein yhtenä parhaista keinoista selviytyä vapautumisen jälkeen yhteiskunnassa.

Toimintaan sijoittaminen. Toimintaan sijoittaminen on nykyisin varsin suunnitelmatonta, vaikka tätä koskevat säännökset ovat asetuksessa. Nämä säännökset olisi syytä nostaa lain tasolle, jotta ne miellettäisiin velvoittavammiksi. Toimintaan sijoittaminen tulisi selkeästi sitoa rangaistusajan suunnitelmaan.

Koska vangin omaehtoinen suostumus ja motivaatio on toiminnan onnistumisen edellytys, osallistumisvelvollisuus toimintaan tulisi kuitenkin toteuttaa vangin kanssa yhteisymmärryksessä. Rangaistusajan suunnitelmaan tulisi lisätä elementtejä, jotka motivoisivat vankeja osallistumaan tällaiseen toimintaan.

Toimintojen järjestäminen. Nykyinen toimintojen järjestämisvelvollisuutta koskeva RTL:n 3 luvun 7 §:n säännös on varsin avoin. Säännöksessä mainittu vangin taipumuksia vastaava työ on vaikeasti määriteltävissä. Toimintojen järjestäminen tulisi yhdenmukaistaa osallistumisvelvollisuutta koskevan säännösehdotuksen kanssa. Nykyisissä säännöksissä ei ole määritelty, millä viranomaisella on tällaisten toimintojen järjestämisvastuu. Tämä johtuu osittain siitä, että joidenkin toimintojen järjestämis- ja kustannusvastuussa on ilmennyt epäselvyyttä kuntien ja valtion kesken.

Oman työn käyttöala on jäänyt käytännössä erittäin marginaaliseksi. Sinänsä oman työn tekeminen saattaa kuitenkin yksittäisessä tapauksessa olla perusteltua myös rangaistusaikana. Tämän vuoksi mahdollisuuden poistaminenkaan ei ole perusteltua.

Siviilityö. Vaikkasiviilityölupien määrä on viime vuosina huomattavasti laskenut, sen edut ovat merkittävät. Siviilityö on normaaleinta työtä siksi, että sitä tehdään tavanomaisessa työyhteisössä rangaistuslaitoksen ulkopuolella. Lyhyissä rangaistuksissa siviilityömahdollisuudella voidaan varmistaa työpaikan säilyminen. Rangaistusajan loppupuolella siviilityöllä voidaan toteuttaa asteittainen siirtyminen vapauteen. Siviilityön laajuutta voidaan säädellä sille asetetuilla kriteereillä.

Laissa oleva säännös on hyvin avoin ja tulkinnanvarainen, joten nykyinen ohjeistus ja siviilityön edellytykset on luotu pääasiassa määräyksellä ja joiltakin osin asetuksella. Siviilityön edellytyksistä tulisi vankien yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen täyttymiseksi säätää tarkemmin lain tasolla.

Koulutus. Vankien koulutuksesta on tarpeen ottaa erityissäännös lakiin. Säännöksessä voisi olla nykyiseen tapaan viittaussäännös yleiseen koulutuslainsäädäntöön. Koska lähes 10 prosenttia vangeista ei ole suorittanut perusopetuksen edellyttämää oppimäärää, säännöksessä tulisi olla myös maininta oppimäärän suorittamisesta.

Opintolupa. Rangaistuslaitoksen ulkopuolella opiskelua koskevat säännökset ovat nykyisin pääosin määräyksen tasoisia. Siviilityöluvan yhteydessä esitetyillä perusteilla myös opintoluvan edellytykset tulisi kirjoittaa tarkemmin lain tasolle.

Rangaistuslaitoksen ulkopuolelle sijoittaminen. Rangaistuslaitoksen ulkopuolelle sijoittamista koskeva nykyinen säännös on uudempi kuin siviilityö- ja opintolupasäännökset, mutta sekin on kirjoitettu avoimeen muotoon. Lakiin tulisi kirjata täsmällisemmin ne edellytykset, joilla sijoittaminen laitoksen ulkopuolelle tapahtuu.

Määräaikainen vapauttaminen osallistumisvelvollisuudesta. Nykyisin vangin vapauttaminen määräajaksi osallistumisvelvollisuudesta on säännelty asetuksessa. Koska kysymyksessä on yksittäisen vangin kannalta varsin tärkeästä asiasta, on perustelua, että asiasta säädetään lain tasolla. Velvoite vangin vapauttamiseksi osallistumisvelvollisuudesta puolustuksen järjestämiseksi on ilmaistu KP-sopimuksen 14 artiklan 3 kappaleen b-kohdassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdassa. On aiheellista, että säännös sisältyy myös kansalliseen lainsäädäntöön ja säätely nostetaan lain tasolle.

Päätösvalta. Siviilityötä, opintolupaa ja rangaistuslaitoksen ulkopuolelle sijoittamista koskevat toimivaltasäännökset ovat sekavia. Toimivallan jako on määräytyy näissä päätöksissä samoin perustein kuin päätösvalta on jaettu poistumisluvissa (oikeusministeriön vankeinhoito-osaston määräys 8/011/95). Siviilityöstä, opintoluvista ja ulkopuoliseen toimintaan sijoittamisluvista päätetään vielä monissa tapauksissa Rikosseuraamusvirastossa.

Yksittäistä vankia koskevien päätösten tekemistä keskusvirastotasolla ei voitane pitää tarkoituksenmukaisena, joten päätösvalta tulisi delegoida rangaistuslaitoksen johtajalle. Rangaistuslaitoksessa on paras tietämys vangista ja parhaat edellytykset arvioida luvan noudattamisen todennäköisyyttä. Elinkautista vankeusrangaistusta suorittavien vankien luvat saattavat tässä suhteessa muodostaa poikkeuksen, sillä tällaisiin lupiin liittyy erityinen julkisuusarvo. Toimivallan jaon selkeyttämiseksi lakiin tulisi kirjoittaa toimivaltasäännös, johon koottaisiin päätöksentekoa koskevat säännökset.

Tulot ja omaisuus

Suljetuissa vankiloissa vangille maksetaan työstä ja muusta toiminnasta työrahaa 0,40—0,67 euroa tunnissa. Avolaitoksessa vangille maksetaan muusta toiminnasta kuin työstä toimintarahaa kahdessa luokassa (0,84 ja 1,28 euroa). Vaikka toimintarahasta tehtävä ennakonpidätys käytännössä pienentää tätä eroa, erilaista työraha- ja toimintarahajärjestelmää suljettujen vankiloiden ja avolaitosten välillä ei voida pitää perusteltuna.

Sen sijaan avolaitosten työ- ja palkkausjärjestelmä on varsin ainutlaatuinen Euroopassa.

Suomen avolaitospalkoista toimitetaan ennakonpidätys ja vanki maksaa palkastaan ruoka- ja ylläpitokorvauksen.

Avolaitosjärjestelmää, jossa vankeinhoitolaitos organisoi työtoiminnan ja maksaa käyvän palkan, on varsin harvinainen Euroopassa. Useissa maissa avolaitostyö ja -palkkaus perustuvat siviilityölle. Näin on esimerkiksi Alankomaissa, Englannissa ja Saksassa.

Erityisesti Alankomaiden ja Saksan järjestelmässä avolaitokset ja avolaitostyö on organisoitu Suomesta poikkeavalla tavalla. Alankomaissa avolaitos merkitsee sitä, että vangit viettävät vain illat ja yöt laitoksessa. Päivän aikana he käyvät ulkopuolisessa työssä tai osallistuvat koulutukseen tai muuhun toimintaan. Viikonloput vangit viettävät kotonaan. Alankomaissa avolaitosvanki saa työmarkkinapalkkaa, josta vähennysten jälkeen jää vangin käyttöön 40 prosenttia. Se että siviilityötä ei ole saatavissa, ei estä avolaitossijoitusta. Jos avolaitosvanki haluaa tehdä työtä, mutta sitä ei ole tarjolla, hän saa työttömyyskorvausta.

Länsi-Euroopassa vankeinhoitolaitokset eivät yleensä järjestä avolaitostyötä, vaan pyrkivät edesauttamaan sen saamisessa. Sen sijaan Suomessa avolaitostyön organisoi yleensä valtio. Suomen avolaitoksissa työstä maksettava palkka on useisiin Euroopan maihin nähden varsin hyvä. Sen sijaan suljetuissa laitoksissa palkkataso jää alhaiseksi erityisesti niihin maihin verrattuna, joissa maksetaan suljetuissa vankiloissa käypää palkkaa. Avolaitostyöllä on Suomessa vakiintunut asema. Sitä voidaan perustella myös normaalisuusperiaatteen mukaisena vapauttamista edeltävänä vaiheena vankeusrangaistuksen suorittamisessa osana suunnitelmallista vankeusprosessia. Tämän vuoksi nykyisen avovankilapalkkausjärjestelmän muuttamiseen ei ole aihetta.

Terveydenhuolto

Yhdistyneiden Kansakuntien vankeinhoidon vähimmäissääntöihin ja Euroopan neuvoston vankilasääntöihin sisältyvät varsin yksityiskohtaiset säännökset vankien terveydenhuollosta. Pääosiltaan Suomen voimassa olevat säännökset vastaavat näitä suosituksia. Olennaisena poikkeuksena on kuitenkin se, että suositukset rakentuvat ajatukselle jokaisessa laitoksessa työskentelevästä vakinaisesta lääkäristä. Tämä ei vastaa suomalaista käytäntöä.

Suositusten mukaan jokaisessa laitoksessa tulee olla lääkäri, jolla pitäisi olla myös psykiatrian asiantuntemusta. Edelleen edellytetään, että lääkäri tarkastaa jokaisen vangin mahdollisimman pian laitokseen tulon jälkeen ja että vankilalääkäri päivittäin tarkastaa kaikki sairaat ja sairautta valittavat.

Myös CPT:n Suomea koskevassa selonteossa vuodelta 1998 katsotaan, että lääkärin olisi haastateltava ja tarkastettava jokainen vanki mahdollisimman pian vangin saavuttua laitokseen. Poikkeustilanteita lukuun ottamatta tämän tulisi tapahtua tulopäivänä, varsinkin jos kysymys on vapaudesta tulevista henkilöistä.

Suomen vastauksessa komitealle todetaan, että Suomessa lääkäri käy pienissä yksiköissä vain kerran viikossa ja suurien vankiloiden lääkäreillä on vastuullaan useampi kuin yksi laitos. Vaatimus, että lääkäri tutkisi jokaisen laitokseen saapuvan vangin samana päivä, on Suomen vastauksen mukaan resurssisyistä mahdoton toteuttaa. Vastauksessa todetaan, että jokainen uusi vanki, jonka sairaanhoitaja katsoo tarvitsevan lääkärin apua, pääsee vastaanotolle viikon kuluessa. Kiireellistä lääkärinapua tarvitseva vanki pääsee päivystävään terveydenhuoltoyksikköön vankilan ulkopuolelle.

Euroopan neuvoston vankiloiden terveydenhoitoa koskevassa suosituksessa R(98)7 ei edellytetä tulotarkastukseen tai myöhempiin tarkastuksiin lääkäriä, vaan riittävää on pätevän sairaanhoitajan suorittama tarkastus ja vastaanotolle pääsy. Viimeksi mainitun suosituksen näkökulmasta vallitseva suomalainen käytäntö ei ole ongelmallinen suhteessa kansainvälisiin suosituksiin.

Terveydenhuollon osalta Suomen lainsäädäntö vastaa yleistä pohjoismaista säätelytasoa sikäli, että myös muissa pohjoismaissa vankien terveydenhuoltoa koskevia säännöksiä on kirjattu lakiin niukasti.

Yhteydet rangaistuslaitoksen ulkopuolelle

Poistumisluvat. Koska lain säännös on hyvin avoin, poistumislupaa koskevat säännökset ovat miltei kokonaan asetuksen ja määräyksen tasolla. Tässä yhteydessä lain säännöstä on tarkennettu alemmanasteisilla säännöksillä siten, että joiltakin osin niiden voidaan katsoa olevan jopa ristiriidassa lain kanssa. Perustuslain 7 §:ssä ilmaistun lailla säätämisen vaatimuksen vuoksi säädöstasoa on nostettava. Koska poistumislupajärjestelmän tarkoitusta ei ole laissa määritelty, koko poistumislupa-instituutio on jäänyt varsin irralliseksi täytäntöönpanon tavoitteista ja muusta toiminnasta. Rangaistuksen pituuden perusteella myönnettävät poistumisluvat tulisi sitoa nykyistä tiiviimmin rangaistusajan suunnitelmaan. Tämä lisäisi järjestelmän ennustettavuutta ja toimisi toisaalta vangille myönteisenä kannustimena.

Epäkohtana on nähtävä myös nykyinen määräyksellä luotu L-aika-järjestelmä. L-aika tarkoittaa, että rangaistusajan pituuden perusteella voidaan myöntää poistumislupa, kun vangin rangaistuslaitoksessa suoritettavasta laitosajasta on suoritettu puolet. Erityisesti pitkäaikaisvangeille L-aika ei käytännössä tarkoita lomakelpoisuutta, vaan anomuksia hylätään usein sillä perusteella, että vangilla on pitkä jäljellä oleva rangaistusaika. Tämä aiheuttaa useita turhia poistumislupa-anomuksia eikä järjestelmä ole ennustettava.

Poistumislupien eri lajit tulisi selkeämmin erottaa toisistaan. Sellaiset poistumisluvat, joissa ei ole harkintaa, tulisi säännellä erikseen. Erittäin ongelmallisia ovat laitosten väliset suuret erot poistumislupakäytännössä. Lisäksi poistumisluparikkomusten seuraamukset vaihtelevat varsin paljon. Suuret laitoskohtaiset erot vaarantavat vankien yhdenvertaista kohtelua.

Vaikka päätösvaltaa poistumislupa-asioissa on viime vuosikymmenellä delegoitu Rikosseuraamusvirastosta laitoksille, virastossa ratkaistaan vielä noin seitsemän prosenttia luvista, mitä ei voida pitää tarkoituksenmukaisena. Rikosseuraamusvirasto on keskusvirasto, jonka tehtävä on ohjata ja valvoa alaistansa hallintoa ja rangaistuslaitoksia. Virastossa päätettävien, yksittäistä vankia koskevien päätösten määrää tulisi edelleen supistaa. Yksittäisen vangin ja hänen olosuhteidensa tuntemus on nimenomaan rangaistuslaitoksessa.

Nykyisen järjestelmän muuttamistarvetta lisää myös se, että pääosin määräystasolla säännelty poistumislupajärjestelmä on monimutkainen ja sekava.

Kirjeenvaihto, puhelimen käyttö ja tapaamiset. Kirjeenvaihtoa ja puhelimen käyttöä koskevat nykyiset säännökset ovat sanamuodoltaan avoimia ja jättävät sijaa harkintavallalle tavalla, jota ei kaikilta osin voida pitää perusoikeusnäkökulmasta perusteltuna. Lisäksi ongelmana on, että perusoikeuden rajoitukset eivät ole lain tasolla säädettyjä. Samat seikat pätevät sanan- ja mielipiteenvapauden käyttöön, kun vankeja haastatellaan tiedotusvälineissä.

Valvonta ja tarkastaminen

Vankien valvontaa ja tarkastamista koskevat säännökset. Perustuslain 7 §:n 1 momentissa on suojattu oikeus elämään, henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen. Pykälän 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä vapautta rajoittaa ilman laissa säädettyä perustetta. Perustuslain 7 §:n 1 momentissa turvattu henkilökohtainen vapaus on laajempi käsite kuin saman pykälän 3 momentissa turvattu suoja vapaudenmenetystä vastaan. Se suojaa paitsi ihmisen fyysistä vapautta, myös tahdon vapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Vankeja koskevassa säätelyssä henkilökohtaisen koskemattomuuden ja vapauden rajoituksilla on suuri merkitys, koska tähän perusoikeuteen puututaan vankilassa tarkastuksilla ja muilla valvonta- ja turvaamistoimenpiteillä. Paitsi vankeihin tarkastukset voidaan kohdistaa myös muihin henkilöihin, esimerkiksi vangin tapaajiin ja muihin laitokseen tuleviin henkilöihin.

Nykyisen lainsäädännön mukaan vangin henkilökohtaiseen vapauteen tai koskemattomuuteen voidaan puuttua tai sitä rajoittaa: metallinilmaisimella (RTL:n 2 luvun 9 e §), käyttämällä tarkastuksessa koulutettua koiraa tai apuvälineitä (RTL:n 2 luvun 9 e §), tulotarkastuksella (RTL:n 3 luvun 3 §), henkilötuntomerkkien ottamisella (pakkokeinolain 6 luvun 4 §), henkilöntarkastuksella (RTL:n 2 luvun 9 b §), erityistarkastuksella (RTL:n 2 luvun 9 b §), henkilönkatsastuksella (RTL:n 2 luvun 9 b §), vaatimalla vanki suorittamaan puhalluskoe tai antamaan virtsa- tai sylkinäyte (RTL:n 2 luvun 2 b §), eristämällä kehonsisäisestä päihteiden tai muiden luvattomien esineiden tai aineiden hallussapidosta epäilty vanki (RTL:n 2 luvun 9 d §), kahlehtimalla (RTL:n 2 luvun 11§), sijoittamalla vanki kahlehtimisen sijasta yksinäishuoneeseen (RTL:n 2 luvun 11 §), pitämällä vanki erillään muista vangeista (RTL:n 3 luvun 9), määräämällä vanki kurinpidolliseen yksinäisyyteen (RTL:n 2 luvun 10), pitämällä vanki yksinäisyydessä kurinpitorikkomusta tutkittaessa (RTL:n 2 luvun 10 c §), voimakeinojen käyttämisellä (rikoslain 3 luvun 8 §), sijoittamalla vanki varmuusosastolle (RTL:n 3 luvun 2 b §) ja kieltämällä vangilta osallistuminen vapaa-ajantoimintoihin (RTL:n 3 luvun 9 §).

Lisäksi ulkopuolisiin henkilöihin ja henkilökuntaan voidaan kohdistaa seuraavia valvonta- ja tarkastustoimenpiteitä: henkilöllisyyden varmistaminen (vankeinhoitoasetuksen 50 §), metallinilmaisimen käyttö (RTL:n 2 luvun 9 e §), koulutetun koiran tai muiden apuvälineiden käyttö (RTL:n 2 luvun 9 e §), henkilöntarkastus (RTL:n 2 luvun 9 a §) ja tapaamiskielto (RTL:n 2 luvun 9 a § ).

Nykyinen tarkastus- ja valvontavaltuuksia koskeva säätely on sekavaa ja epäyhtenäistä. Täsmällisyyden vaatimuksen on katsottu edellyttävän, että laista tulee riittävän selkeästi ilmetä ainakin: 1) kuka on oikeutettu käyttämään rajoitusvaltuuksia, 2) mitä valtuuksia käytettäessä saadaan tehdä ja 3) miten valtuuksia sovellettaessa on meneteltävä.

Lailla säätämisen vaatimus edellyttää lisäksi, ettei perusoikeuksien rajoittamistoimivaltaa voida delegoida lakia alemmalle säädöstasolle. Nykyisissä säännöksissä henkilökohtaisen vapauden tai koskemattomuuden rajoittamista tarkoittavien tarkastamis- ja valvontatoimivaltuuksien edellytykset ja asiallinen sisältö eivät ole riittävän selkeästi ja täsmällisesti lain tasolla säädettyjä. Joissakin säännöksissä rajoitustoimenpiteen tarkemmat edellytykset on jätetty asetuksella säädettäväksi. Ongelmallisena on lisäksi pidettävä sitä, että tarkastusvaltuuksia koskevat menettelysäännökset ovat pääsääntöisesti asetuksentasoisia.

Nykyiset Vankeinhoitolaitoksen virkamiesten toimivaltuudet eivät ole kaikin osin riittävät. Rangaistuslaitoksen henkilökunnalla on velvollisuus huolehtia vankien, laitoksen ja henkilökunnan turvallisuudesta. Turvallisuus on perustuslain 7 §:n mukainen perusoikeus. Turvallisuuden kirjaamisella perusoikeudeksi haluttiin korostaa julkisen vallan positiivista toimintavelvoitetta yhteiskunnan jäsenten turvallisuudesta huolehtimisessa.

Vankien ja henkilökunnan sekä myös muiden rangaistuslaitoksen alueella olevien henkilöiden turvallisuudesta huolehtiminen edellyttää, että vankeinhoitoviranomaisilla on riittävät ja täsmällisesti määritellyt toimivaltuudet. Vankeinhoitolaitoksen henkilökunnan toimivaltuuksia on lisätty ja selkeytetty vuosina 1995 ja 1999 voimaan tulleilla uudistuksilla. Henkilökunnan toimivaltuuksia tulee kuitenkin tarkentaa, jotta turvallisuudesta rangaistuslaitoksissa voitaisiin paremmin huolehtia. Kysymys on osittain nykyisin puuttuvasta säätelystä ja osittain nykyisen säätelyn selkeyttämisestä.

Rangaistuslaitokseen saapuva henkilö voidaan tarkastaa ainoastaan räjähdysaineiden tai päihdyttävien aineiden löytämiseksi. Lisäksi hänet voidaan velvoittaa kulkemaan metallinilmaisimen kautta aseiden tai muiden metalliesineiden löytämiseksi. Henkilöllä saattaa kuitenkin olla mukanaan muita kuin edellä mainittuja aineita tai esineitä, joiden hallussapito ei rangaistuslaitoksessa ole sallittua ja joilla voidaan aiheuttaa vaaraa laitoksen järjestykselle tai turvallisuudelle tai vahingoittaa omaisuutta.

Rangaistuslaitoksissa noudatettava korostunut turvallisuuden ylläpitämisvelvollisuus edellyttää, että vankeinhoitoviranomaisille luodaan samanlainen toimivalta suorittaa turvatarkastuksia rangaistuslaitoksen alueella kuin esimerkiksi tuomioistuimen tai lentoliikenteen turvatarkastajilla nykyisin on. Tämä edellyttää nykyisten säännösten tarkentamista.

Järjestyksenvalvojista annetun lain (533/1999) mukaan järjestyksenvalvojalla on oikeus toimialueellaan metallinilmaisinta tai muuta teknistä laitetta käyttäen tarkastaa henkilöitä sen varmistamiseksi, että heillä ei ole mukaan aineita tai esineitä, joista voi aiheutua vaaraa järjestykselle tai turvallisuudelle tai joiden hallussapito alueella on kielletty. Järjestyksenvalvojalla on myös tietyin edellytyksin oikeus ottaa kiinni ja pitää säilössä tai poistaa henkilö valvomaltaan alueelta.

Tuomioistuimissa suoritetaan turvatarkastuksia tästä annetun lain (1121/1999) mukaan. Turvatarkastuksen yhteydessä henkilö ja hänen mukanaan tuomat tavarat voidaan tarkastaa. Tarkastettavalta löydetyt vaaralliset esineet voidaan ottaa pois. Turvatarkastustoimenpiteestä kieltäytynyt henkilö saadaan poistaa tuomioistuimesta.

Turvatarkastuksista lentoliikenteessä annetun lain (305/1994) mukaan voidaan suorittaa turvatarkastuksia, joiden tarkoituksena on varmistaa, ettei matkustajalla ole vaatteissaan, muutoin yllään tai mukanaan vaarallisia esineitä. Jos henkilö kieltäytyy turvatarkastuksesta tai hänen voidaan perustellusti epäillä olevan vaaraksi lentoliikenteen turvallisuudelle, hänet voidaan poistaa lentokenttäalueelta.

Nykyisin vankeinhoitoviranomaisilla on ainoastaan pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettu jokamiehen kiinniotto-oikeus, jonka käyttäminen kuitenkin edellyttää, että henkilö on syyllistynyt rikokseen. Erityistilanteissa vankeinhoitoviranomaisilla tulisi olla myös toimivalta ottaa lyhyeksi aikaa kiinni henkilö, joka saattaa aiheuttaa vaaraa turvallisuudelle, vaikka rikosta ei ole vielä tapahtunut. Tämä olisi merkityksellistä varsinkin maaseudulla sijaitsevissa vankiloissa, joissa poliisin tuloon saattaa kulua useita tunteja.

Käytännössä ei aina ole tarkoituksenmukaista ottaa kiinni rangaistuslaitoksen alueella luvattomasti liikkuvaa tai poistumiskehotuksen noudattamatta jättävää henkilöä, vaan riittävää olisi henkilön poistaminen alueelta. Erityistilanteissa vankeinhoitoviranomaisilla tulisi olla oikeus poistaa rangaistuslaitoksen alueella luvatta oleva henkilö.

Vaikka vankeinhoitoviranomaisilla on nykyisin oikeus tehdä tarkastuksia rangaistuslaitoksen alueella, laissa ei ole säännöksiä tarkastuksen yhteydessä löydetyn omaisuuden käsittelystä. Nykyiseen säätelyyn liittyy eräitä muitakin ongelmia. Säännökset ovat varsin hajanaiset ja osa tarkastamista koskevista säännöksistä on asetuksen tasolla. Perusoikeusnäkökulmasta ongelmallisena on pidettävä sitä, että päätösvaltaa koskevat säännökset ovat asetuksentasoiset. Myös laitokseen tulevalle asetettavista ehdoista ja tapaamisen epäämisestä tulisi säätää tarkemmin laissa.

Kurinpito

Kurinpitorangaistusten käyttöala on nykyisin epämääräinen. Epäselvän säätelyn vuoksi se, milloin vankia voidaan rangaista kurinpidollisesti ja milloin asia on saatettava normaaliin esitutkintaan, on aiheuttanut ongelmia. Kurinpitorangaistus voidaan määrätä järjestysrikkomuksesta sekä laitoksessa tehdystä rikoksesta, josta seuraamuksena voidaan arvioida olevan sakkoa.

Ongelmia ovat aiheuttaneet nimenomaan vangin tekemät sakkorikokset, jotka voidaan lain mukaan käsitellä joko kurinpidollisesti tai ilmoittaa poliisille esitutkinnan suorittamista varten. Sakkorikosten laatua ei ole määritelty tarkemmin vaan ainoa rajoitus koskee rikoksen tekopaikkaa. Lain sanamuodon mukaan riittävää on, että kyseisestä rikoksesta on yleisessä laissa säädetty sakkorangaistus. Periaatteessa vankia voitaisiin rangaista kurinpidollisesti myös rikoksista, jotka eivät mitenkään liity rangaistusten täytäntöönpanoon.

Rajanvetoa pohdittaessa voidaan esittää erilaisia näkökohtia. RTL:n 2 luvun 10 §:n sanamuodon mukaan arviointi suoritetaan yksittäisen rikoksen perusteella. Ilman hyvää rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän tuntemusta rajanveto ja rikoksen tunnusmerkistön toteutumisen arviointi saattaa olla käytännössä hankalaa. On myös muistettava, että vankiloiden henkilökunnalla ei useinkaan ole riittävää koulutusta eikä kokemusta rikoksen esitutkinnan suorittamiseen. Tutkinnan objektiivisuus saattaa lisäksi vaatia, että asia siirretään ulkopuolisen viranomaisen tutkittavaksi. Tällainen rikos on esimerkiksi virkamiehen väkivaltainen vastustaminen. Vankia on myös saatettu rangaista 20 vuorokauden suoritetun ajan menetyksellä karkaamisesta, josta lieventävien asianhaarojen vuoksi, esimerkiksi omaehtoisen paluun tähden todennäköisesti rikosprosessissa olisi seurannut sakkoa tai korkeintaan ehdollinen rangaistus.

Kurinpitojärjestelmän käyttöala tulisikin selkeämmin määritellä uudessa laissa. Tällainen määrittely voidaan tehdä sekä teon että siitä määrättävän seuraamuksen mukaan. Rajanvetoa pohdittaessa tulee ottaa huomioon myös ihmisoikeussopimuksen 5 ja 6 artiklan määräykset sekä perustuslain 7 ja 21 §.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja –toimikunta ovat useissa tapauksissa joutuneet ottamaan kantaa siihen, millainen rangaistus voidaan käsitellä hallinnollisessa kurinpitomenettelyssä ja milloin on kysymys ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa tarkoitetusta rikossyytteestä. Periaatteessa ihmisoikeuselimet ovat hyväksyneet eron tekemisen 6 artiklassa tarkoitettujen oikeussuojakeinojen edellyttämän rikosprosessin ja kurinpitomenettelyn välillä.

Alunperin sotilaskurinpitomenettelyä varten kehiteltyjen kriteerien pohjalta ratkaisukäytännössä on kiinnitetty huomiota siihen, miten rike on luokiteltu valtion sisäisessä oikeudessa, teon laatuun suhteessa rangaistuksen laatuun ja seuraamuksen luonteeseen ja ankaruuteen. Yksinään ei ole ratkaisevaa, miten rajanveto valtion sisäisessä oikeudessa on tehty, vaan erityisen ratkaisevaa on teon laatu suhteessa rangaistuksen laatuun.

Myös teon sanktioinnin yleisyys on merkittävää. Kurinpitorangaistukset on tarkoitettu tietylle tai tietyille ryhmille, kun taas kaikille sanktioitu normi viittaa rikosoikeuteen. Rikosprosessiin kuuluville teoille tunnusomaiseksi on katsottu myös se, että ne on tarkoitettu rankaisuksi ja pelotukseksi. Vaikka rikkomus täyttäisikin kurinpitomenettelyssä käsiteltävän teon tunnusmerkit, se saattaa seuraamuksen ankaruudesta ja luonteesta johtuen kuulua 6 artiklan soveltamispiirin rikosasiana.

Vangin vapauden lisärajoittaminen ilman, että vapaudenmenetyksen kokonaisaika kasvaa, ei kuitenkaan lähtökohtaisesti ole sellainen seuraamus, joka estäisi pitämästä sen määräämistä koskevaa menettelyä kurinpitona. Samoin on laita vapauteen pääsyn lykkääntymisen kohdalla. Vangin katsotaan menettävän eräänlaisen etuoikeuden eikä joutuvan oikeuksiaan vähentävän vapaudenriiston kohteeksi.

Rikosprosessissa on pääsääntöisesti sovellettava 6(1) artiklan menettelyä jo ensimmäisessä asteessa. Poikkeuksena tästä ihmisoikeustuomioistuin ja -toimikunta ovat hyväksyneet, että vähäisistä rikoksista määrätään rangaistus hallinnollisissa menettelyssä, edellyttäen, että rangaistavalla on mahdollisuus saattaa valituksella tai muulla tavoin asia tuomioistuimen 6(1) artiklan mukaisessa menettelyssä tapahtuvaa käsittelyä varten.

Kurinpitojärjestelmä on sisäisesti ristiriitainen, koska kurinpitorangaistus voidaan määrätä, jos rikkomuksesta tai rikoksesta arvioidaan olevan seuraamuksena sakkoa, mutta kurinpitorangaistuksina voidaan pisimmillään hallintoviranomaisen päätöksillä määrätä yhteensä 90 päivää suoritetun ajan menetystä. Tämä vastaa 1/2 määräosalla suorittavalla kuuden kuukauden vankeusrangaistusta.

Lisäksi ongelmana on, että kurinpitoseuraamuksissa käytäntö on epäyhtenäinen laitosten välillä. Epäyhtenäinen käytäntö asettaa vangit eriarvoiseen asemaan eri laitoksissa. Nykyisin laissa ei ole mitään rangaistuskäytäntöä ohjaavia säännöksiä. Ainakin ankarampien kurinpitorangaistuksien käyttöä voitaisiin rajata tietyn vakavuusluokan rikkomuksiin tai rikoksiin kuten Tanskan uudessa laissa on tehty. Yhtenäistä rangaistuskäytäntöä voitaisiin kehittää laatimalla alemman asteisin säännöksin ohjeelliset asteikkorangaistustaulukot. Muutoksenhakumahdollisuus tuomioistuimeen tulee todennäköisesti ajan myötä yhtenäistämään käytäntöä.

Nykyisen lain mahdollistamat seuraamukset ovat joiltakin osin ongelmallisia niiden laadun ja keston suhteen. Varsinkin yksinäisyysrangaistusta voidaan pitää psyykkisesti raskaana toimenpiteenä, joka usein kohdistuu vankeihin, jotka jo muutoinkin kärsivät psyykkisistä ongelmista. Pitkä yksinäisyys usein pahentaa näitä ongelmia. Tutkimusten mukaan eristäminen lisää vankien itsemurhariskiä. Kansainvälissä suosituksissa on asetettu tavoitteeksi vähentää yksinäisyysrangaistuksen käyttöä kuten eräissä maissa on tehty. Esimerkiksi Ruotsissa yksinäisyysseuraamuksesta on luovuttu. Yksinäisyysrangaistus on kuitenkin edelleen käytössä monissa maissa, kuten Tanskassa, Norjassa, Saksassa ja Englannissa.

Suomessa yksinäisyysrangaistukseen voidaan nykyisin liittää suoritetun ajan menettämisseuraamus. Toisaalta suoritetun ajan menetystä ei voida määrätä itsenäisenä seuraamuksena. Molemmat ovat ankaria kurinpitoseuraamuksia, joten niiden käyttäminen yhdessä on epätarkoituksenmukaista.

Lisäksi ongelmallista on se, että järjestysrikkomuksesta koituu vangille usein myös muita seuraamuksia, kuten poistumisluvan, siviilityö- tai opintoluvan epääminen tai yhteydenpidon vaikeutuminen omaisiin. Kurinpitojärjestelmää tulisikin kehittää siten, että tätä sanktiokumulaatiota voitaisiin vähentää.

Vankia voidaan nykyisin rangaista teoista, joiden rangaistavuuden rajat ovat tulkinnanvaraisia. Tällainen on esimerkiksi sopimaton käytös, jonka suhteen laitoksissa vallitseva toleranssi vaihtelee varsin paljon. Kurinpitorangaistuksen määräämisen edellytyksenä tulisi olla selkeä säännös, määräys tai järjestyssääntö, jossa teko on sanktioitu.

Ongelmia käytännössä on aiheuttanut myös kurinpitojärjestelmän suhde normaaliin rikosprosessiin. Tämä koskee ennen muuta laitoksessa tehtyjä sakkorikoksia ja tiettyjä poistumisluparikkomuksia. Nykyisin on mahdollista, että kaksi viranomaista antaa ratkaisun samasta asiasta. Käytännössä on tapahtunut, että vangin saama kurinpitorangaistus on siirretty käräjäoikeuteen, joka on hylännyt syytteen puutteellisen näytön vuoksi. Vaikka rikoslain 2 luvun 13 §:ssä säädetään siitä, että kurinpitorangaistus otetaan huomioon mahdollista rangaistusta määrättäessä, lainkohdassa ei ole varauduttu syytteen hylkäämiseen. RTL:n 2 luvun 10 a §:n mukaan kurinpitorangaistus raukeaa vain siltä osin kuin sitä ei ole pantu täytäntöön.

Myös kurinpitorangaistusmenettelyn yhteydessä tapahtuvassa asianosaisten kuulemisessa, näytön ja todisteiden esittämisessä, näytön harkinnassa ja rikkomusten tutkinnassa on selviä kehittämistarpeita. Järjestysrikkomusten tutkinnasta ei ole nykyisin laissa ja asetuksessa säännöksiä. Menettelyä koskevat säännökset ovat osittain vankeinhoitoasetuksessa. Vankeinhoitoviranomaisilla ei useinkaan ole riittävää koulutusta rikoksen tai rikkomuksen tutkinnan suorittamiseen. Käytännössä on kuitenkin esiintynyt tapauksia, joissa vankilassa suoritettu tutkinta on ollut syyteharkinnan perusteena.

Vaikka tuomioistuimen määräämää kokonaisrangaistusaikaa ei käytännössä koskaan ylitetä, nykyiseen lakiin ei sisälly selkeää kieltoa olla ylittämättä tuomioistuimen määräämää kokonaisrangaistusaikaa. Asian periaatteellisen tärkeyden vuoksi säännös tulisi kirjata lain tasolla.

Nykyisin kurinpitorangaistuksen määrää rangaistuslaitoksen johtaja. Puutteena on pidettävä, että laissa ei ole esteellisyyttä koskevia säännöksiä. Kurinpitojärjestelmää tulisikin kehittää kokonaisuudessaan siten, että vankien yhdenvertaisuuteen ja vankien oikeusturvaan liittyvät asiat tulevat perusoikeusnäkökulmasta tyydyttävällä tavalla säädellyiksi.

Turvaamistoimenpiteet

Omasta pyynnöstään erillään asuminen. Turvallisuus on jokaisen perusoikeus. Turvallisuuden lisäämisellä perustuslakiin haluttiin korostaa julkisen vallan positiivista toimintavelvoitetta yhteiskunnan jäsenten suojaamiseksi rikoksilta ja muilta heihin kohdistuvilta oikeudenvastaisilta teoilta. Säännöksen merkitystä korostaa perustuslain 22 §:ssä julkiselle vallalle säädetty perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisvelvoite.

Vankeinhoitoviranomaisten velvollisuus on huolehtia, että rangaistukset voidaan panna täytäntöön siten, että tuomitun, henkilökunnan ja yhteiskunnan turvallisuus voidaan varmistaa. Toisista vangeista erillään asuvia vankeja on vankiloissa runsaasti, yhden keskikokoisen vankilan verran. Vankien keskinäinen väkivalta on vakava ongelma, joka usein jää piilorikollisuudeksi virallisten tilastojen ulkopuolelle. Vangilla, joka pelkää toista vankia ja pystyy yksilöimään tai perustelemaan henkilökunnalle pelkäämisen syyn, tulee olla oikeus suorittaa rangaistuksensa siten, että hänen turvallisuutensa rangaistuksen täytäntöönpanon aikana voidaan taata. Muun muassa CPT on kiinnittänyt vakavaa huomiota vankien keskinäisen väkivallan ongelmaan ja vaatinut Suomea kehittämään erityisen strategian tällaisen väkivallan torjumiseksi.

Nykyinen RTL:n 3 luvun 9 a §:n säännös, jonka mukaan vanki voidaan pitää erillään muista vangeista omasta pyynnöstään, jos siihen on perusteltu syy, tulisi muuttaa velvoittavampaan muotoon. Voimassa oleva säännös on väljästi muotoilu eikä turvaa riittävällä tavalla vankien oikeutta turvallisuuteen. Vankien valvonnasta säädetään vain asetuksen tasolla. Korostetun julkisen vallan toimintavelvoitteen voidaan katsoa vaativan, että vangille taataan entistä paremmin myös laissa oikeus suorittaa vankeusrangaistuksensa ympäristössä, jossa hänen ei tarvitse pelätä muita vankeja.

Vangin erillään pitäminen. Nykyiset säännökset vangin erillään pitämisestä ympärivuorokautisesti ovat monelta osin päällekkäiset varmuusosastolle sijoittamisen kriteereiden kanssa. Säännösten soveltamisala jää näin epäselväksi. Erona on lähinnä se, että RTL:n 3 luvun 9 § mahdollistaa vangin erillään pitämisen ympärivuorokautisesti, kun varmuusosastoa koskevat säännökset lähtevät siitä, että vanki voisi varmuusosastolla viettää aikaansa toisten osastolle sijoitettujen vankien kanssa tarkan valvonnan alaisena.

Lisäksi laista puuttuvat säännökset tilanteista, joissa akuuteista alkoholin tai muiden päihteiden vieroitusoireista kärsivät vangit voidaan pitää erillään muista vangeista. Tällaiset vangit vaativat ympärivuorokautista seurantaa oman turvallisuutensa vuoksi. Valvontaa vaativat myös päihtyneet vangit. Nykyisin tällainen vanki sijoitetaan usein eristysselliin, jossa on kameravalvonta. Vaikka kameravalvonnalla näissä tilanteissa pyritäänkin vangin suojelemiseen, sillä puututaan voimakkaasti vangin yksityisyyteen. Vanki tulisikin voida sijoittaa myös muuhun tarkoituksenmukaisesti järjestettyyn tilaan.

Väkivaltaisesti käyttäytyvä vanki voidaan nykyään sijoittaa yksinäishuoneeseen kahlitsemisen sijasta. Koska kahlehtiminen ja yksinäishuoneeseen sijoittaminen ovat varsin erilaisia turvaamistoimenpiteitä, olisi selkeämpää, että molemmista on oma säännöksensä. Myös väkivaltaisesti käyttäytyvä vanki usein tarvitsee lääkärin, terveydenhuoltohenkilökunnan ja muun henkilökunnan silmälläpitoa, joten asiasta olisi syytä säätää samassa yhteydessä kuin päihtyneen vangin erillään pitämisestä.

Voimakeinojen käyttöä koskevat säännökset ovat RTL:n 2 luvun 11 b §:ssä. Tarkemmat säännökset asiasta on annettu vankeinhoito-osaston määräyksin. Säännös on erityisesti suhteessa ulkopuolisiin henkilöihin tulkinnanvarainen ja se on aiheuttanut käytännössä monia soveltamisongelmia. Säännös ei ole riittävän täsmällinen asialliselta, alueelliselta eikä henkilölliseltä käyttöalaltaan. Koska voimakeinojen käytöllä puututaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, lain säännösten tulisi olla täsmällisiä ja tarkkarajaisia.

Muutoksenhaku

Perustuslain 21 §:n mukaan jokaisella on oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi.

Uuden, 1 päivänä elokuuta 2001 voimaan tulleen RTL:n 7 luvun (580/2001, HE 13/2001 vp) mukaan vangit saavat hakea muutosta kurinpitorangaistusta ja ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämistä koskeviin päätöksiin. Muutosta haetaan valittamalla käräjäoikeuteen.

Muutoin muutoksenhaku niistä päätöksistä, jotka koskevat vangin oikeuksia ja velvollisuuksia, tapahtuu perustuslain 21 §:n perusteella. Valitustie on hallintolainkäyttölinjan mukainen (PeVL 9/2001 vp).

Muutoksenhaun selkeyttämiseksi ja perustuslain suoran soveltamisen vähentämiseksi tulisi nimenomaisesti säätää muutoksenhausta kaikkiin vangin oikeuksia ja velvollisuuksia koskeviin päätöksiin.

Vastaavalla tavalla on menetelty mielenterveyslain uudistuksessa (1423/2001) ja säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetussa laissa (116/2002).

Mielenterveyslain 24 §:ssä säädetään muutoksenhakumahdollisuus tahdosta riippumattomaan hoitoon määräämisestä, potilaan omaisuuden haltuunotosta ja yhteydenpidon rajoittamisesta. Viimeksi mainittu tarkoittaa yhteydenpitoa sairaalan ulkopuolelle käyttämällä puhelinta, lähettämällä ja vastaanottamalla kirjeitä tai muita luottamuksellisia viestejä ja muita lähetyksiä sekä vastaanottamalla vieraita. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa, jos siitä on vakavaa haittaa potilaan hoidolle, kuntoutukselle tai turvallisuudelle tai jos rajoittaminen on välttämätöntä muun henkilön yksityiselämän suojaamiseksi.

Säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetun lain 26 §:ssä valitusoikeus säädetään tapaamisen epäämisestä, puhelimen ja sähköisen viestinnän rajoittamisesta tai kieltämisestä, poistumisluvan epäämisestä sekä kiellettyjen esineiden tai aineiden poisotosta.

2.3.4. Tutkintavankeudesta annetun lain muutostarpeet

Syyttömyysolettama

Kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 (2) artikla sisältää syyttömyysolettaman, jonka mukaan jokaisella syytetyllä on oikeus tulla pidetyksi syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti toteen näytetty. Vastaava määräys sisältyy Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 2 kohtaan.

Syyttömyysolettaman sisältöä selventävät ihmisoikeussopimuksen 6 (3) artiklassa luetellut syytetylle turvatut vähimmäisoikeudet. Niitä ovat oikeus saada tieto syytteiden sisällöstä, oikeus saada riittävästi aikaa puolustuksen järjestämiseksi, oikeus puolustautua itse tai itse valitun oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, oikeus kuulustella todistajia sekä oikeus saada maksutta tulkin apua, jos syytetty ei ymmärrä tuomioistuimessa käytettyä kieltä. Nämä vähimmäisoikeudet liittyvät lähinnä rikosoikeudenkäynnin järjestämiseen, mutta ne vaikuttavat myös tutkintavangin asemaan.

Sitä, mitä muuta syyttömyysolettamasta nimenomaan tutkintavangin oikeuksien ja kohtelun järjestämisen kannalta vankilassa seuraa, ei ole kuitenkaan tarkemmin määritelty kyseisissä Suomea velvoittavissa ihmisoikeussopimuksissa. Syyttömyysolettaman ja tutkintavangin erityisaseman sisältöä on sen sijaan tarkennettu vankeinhoidon vähimmäissääntöjen 84—93 artikloissa, Euroopan vankilasääntöjen 91—98 artikloissa sekä vankien suojelua koskevien perusperiaatteiden 36 artiklassa.

Vankilasääntöjen 91 artiklassa on ilmaistu tärkeä periaate, jonka mukaan tutkintavankien kohtelussa ei tule käyttää enempää rajoituksia kuin rangaistusmenettelyn ja laitoksen turvallisuuden kannalta on välttämätöntä. Määräys velvoittaa järjestämään tutkintavangille säilytysolot, jotka ovat vapaammat kuin rangaistusvankien olot. Syyttömyysolettaman tarkoituksena voidaankin sanoa olevan sen varmistaminen, ettei tutkintavankeusajasta muodostu etukäteistä rangaistuksen suorittamista.

Vankilasääntöjen mukaan tutkintavangille tulee turvata tapaamismahdollisuudet perheen ja ystävien kanssa sekä mahdollisuus tavata oikeusavustajaa puolustuksen valmistelua ja luottamuksellisten keskustelujen käymistä varten. Erityisesti vangille tulee turvata ilmaiset tulkin palvelut, jotta hän voi pitää välttämättömiä yhteyksiä oikeushallintoon ja avustajaansa. Tutkintavanki tulee sijoittaa yksinäisselliin ja hänen tulee antaa käyttää omia vaatteitaan, jos nämä ovat puhtaat ja asialliset. Suositeltavaa on, että työn tekeminen on vapaaehtoista. Tutkintavangille tulisi varata mahdollisuus hankkia omalla kustannuksellaan kirjoja, sanomalehtiä ja kirjoitusvälineitä, jotka eivät haittaa laitoksen turvallisuutta.

Suomen lainsäädännössä syyttömyysolettama on ilmaistu tutkintavankeudesta annetun lain 2 §:ssä, jonka mukaan tutkintavangin oikeutta on rajoitettava vain siinä määrin kuin vangitsemisen tarkoitus sekä vankilassa pitämisen varmuus ja järjestyksen säilyminen edellyttävät. Säädöstasolla on turvattu tutkintavangin yksinäissellissä asuminen (6 §), omien vaatteiden käyttö (9 §), työnteon ja muihin toimintoihin osallistumisen vapaaehtoisuus (11§), itse valitun oikeusavustajan tapaaminen (12 §), läheisten tapaamismahdollisuus (13 §) sekä lehtien ja muun kirjallisuuden hankkiminen (14 §).

Tutkintavankeudessa olevalle vangille määrätään usein rajoituksia, jotka voivat koskea puhelimen käyttöä, tapaamisia tai yhteydenpitoa muiden vankien kanssa. Yhteydenpitorajoitusten määrääminen on pikemminkin säännönmukainen kuin poikkeuksellinen menettely varsinkin tutkintavankeuden alkuvaiheessa. Suomessa nämä rajoitukset määrää tuomioistuin tutkinnanjohtajan pyynnöstä ja ne merkitään oikeuden puheenjohtajan allekirjoittamaan vankipassiin. Rajoitusten määräämistoimivallasta ei kuitenkaan ole säännöksiä tutkintavankeudessa annetussa laissa eikä muussakaan lainsäädännössä.

Erityisesti CPT on useissa raporteissaan puuttunut tällaisiin rajoituksiin. CPT edellyttää, että (1) rajoituksia määrätään ainoastaan poikkeuksellisissa tilanteissa ja rajoitukset ovat suhteutettuja yksittäisen tapauksen rikostutkinnallisiin tarpeisiin, (2) rajoitusten määräämisestä päättää tuomioistuin perusteilla, jotka ilmoitetaan vangille, jollei rikostutkinnallisista syistä muuta johdu (3) rajoitusten tarpeellisuus tutkitaan säännöllisin väliajoin ja (4) tutkintavangille on oikeus muutoksenhakuun tapauksissa, joissa rajoitukset on määrännyt syyttäjä. Yhteydenpitorajoitusten tarkemmat edellytykset, kesto ja toimivalta tulisi säädellä laintasoisesti.

Lisäksi nykyisestä laista puuttuu vankilasääntöjen mukainen oikeus maksuttomaan tulkin käyttöön myös oikeushallintoviranomaisten kanssa asioitaessa. Velvoittavissa sopimuksissa maksuttoman tulkin käyttö on turvattu ainoastaan asioinnissa tuomioistuimessa.

Tutkintavankien oikeuksien turvaaminen

Syyttömyysolettamasta seuraa, että tutkintavankien kohtelussa ei tule käyttää enempää rajoituksia kuin rangaistusmenettelyn ja laitoksen turvallisuuden kannalta on välttämätöntä. Periaate velvoittaa järjestämään tutkintavangille vapaammat säilytysolot kuin rangaistusvangilla. Tutkintavankien erityisasemasta aiheutuvat oikeudet, kuten yksinäissellissä asuminen, oikeus omien vaatteiden käyttöön, työnteon vapaaehtoisuus, itse valitun oikeusavustajan tapaaminen, läheisten tapaamismahdollisuus sekä lehtien ja muun kirjallisuuden hankkiminen on varsin hyvin turvattu lainsäädännössä.

Nykyisessä laissa ei ole säännöstä tutkintavankien pitämisestä erillään rangaistusta suorittavista vangeista, eikä tällaista erillään pitämisestä käytännössä rangaistuslaitoksissa noudateta. Myöskään alle 18-vuotiaiden tutkintavankien erillään pitämisestä ei lakiin sisälly säännöstä. Tilanteen selkeyttämiseksi asiasta olisi hyvä säätää uudessa laissa

Tutkintavankeusaikana joudutaan puuttumaan tutkintavangin perusoikeuksiin kuten vapauteen, henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, yksityisyyden suojaan ja luottamuksellisen viestin suojaan. Vankeuslain perusteluista ilmenevistä syistä tällaisten rajoitusten nykyinen säätely ei ole perustuslakinäkökohdat huomioon ottaen riittävän täsmällistä ja tarkkarajaista.

Nykyinen tutkintavankeudesta annettu laki on myös lakiteknisesti vanhentunut ja epäsystemaattinen.

Tutkintavankien sijoittaminen

CPT on kiinnittänyt huomiota siihen, että Suomessa tutkintavankeja säilytetään poliisivankilassa vangitsemista koskevan oikeudenkäynnin jälkeenkin. CPT suosittelee, että tutkintavangit siirrettäisiin Vankeinhoitolaitoksen ylläpitämiin tiloihin aina kun välimatkat sen sallivat. Suositus perustuu käytäntöön, että tutkintavankia säilyttää eri viran-

omainen kuin se, joka vastaa kuulusteluista ja rikoksen selvittämisestä.

CPT on myös toistuvasti kiinnittänyt huomioita tutkintavankien puutteellisiin toimintamahdollisuuksiin poliisivankiloissa. Komitean käsityksen mukaan tutkintavangeille tulee järjestää vähintään kahdeksan tuntia sellin ulkopuolista toimintaa päivittäin.

Tällä hetkellä laissa ei ole enimmäisaikaa tutkintavankien säilyttämiselle poliisivankilassa. Käytännössä tuomioistuin useimmiten vahvistaa tutkinnanjohtajan esittämän pyynnön sijoittamispaikasta. Poliisivankilassa ei tutkintavangeille voida järjestää riittävästi toimintaa ja heidän oikeutensa ovat käytännön syistä usein huomattavasti rajoitetummat kuin rangaistuslaitoksessa. Tällainen oikeuksien lisärajoittaminen on vastoin syyttömyysolettamaan perustuvaa periaatetta, jonka mukaan tutkintavankien olosuhteiden tulisi olla vähemmän rajoitettuja kuin vankeusrangaistusta suorittavien vankien. Koska poliisivankilassa pitäminen rajoittaa huomattavasti tutkintavangin oikeuksia, laissa tulisi säätää tarkemmin niistä perusteista, joilla tutkintavankia voidaan pitää poliisivankilassa sekä poliisivankilassa säilyttämisen enimmäisajasta. Tällainen säännös on tarpeen myös käytännön ohjaamiseksi.

Tutkintavankien säilytystilojen hyväksyminen

Perustuslain 68 §:n mukaan kukin ministeriö vastaa toimialallaan valtioneuvostolle kuuluvien asioiden valmistelusta ja hallinnon asianmukaisesta toiminnasta. Nykyisin tutkintavankien säilyttämiseen soveltuvat poliisivankilat hyväksyy oikeusministeriö tutkintavankeudesta annetun lain 1 §:n nojalla. Poliisivankiloiden toiminnan laillisuudesta ja asianmukaisuudesta vastaa kuitenkin sisäasiainministeriö. Lisäksi sisäasiainministeriö ja poliisin lääninhallinto myöntävät poliisivankiloiden toiminnalle tarpeelliset määrärahat.

Nykyinen järjestelmä, jossa oikeusministeriö hyväksyy sisäministeriön hallinnonalalla ja valvonnassa olevan tilan soveltuvaksi tutkintavankien säilyttämiseen, on epätarkoituksenmukainen. Myös käytännössä oikeusministeriön mahdollisuudet valvoa tilojen tarkoituksenmukaisuutta ja asianmukaisuutta ovat olemattomat. Oikeusministeriön organisaatiouudistuksen yhteydessä päätösvalta esitettiin (HE 135/2000 vp) siirrettäväksi 1 päivänä elokuuta 2001 toimintansa aloittaneelle Rikosseuraamusvirastolle. Eduskunnan lakivaliokunta (LaVM 13/2000 vp) katsoi kuitenkin, että päätösvalta tulee säilyttää oikeusministeriöllä, koska poliisilaitokset kuuluvat sisäasiainministeriön hallinnonalalle. Näin ollen poliisivankiloiden hyväksymismenettely säilyi oikeusministeriön toimivallassa organisaatiouudistuksen jälkeen.

Uudessa laissa on syytä säätää tutkintavankien oikeuksista ja velvollisuuksista sekä myös heidän asuintiloilleen asettavista vaatimuksista nykyistä kattavammin ja yksityiskohtaisemmin. Säännöksiä sovellettaisiin myös poliisivankiloissa. Sisäasiainministeriön tehtäväksi jäisi päättää, mitkä sen hallinnonalalla toimivat laitokset tai tilat ovat sellaisia, joissa tutkintavangille laissa säädetyt oikeudet voidaan turvata ja täyttää säilytystiloille asetettavat vaatimukset.

Tutkintavangille määrättävät rajoitukset

Tutkintavankeudesta annetun lain 6 §:n 3 momentin mukaan tutkintavankien välinen yhteydenpito, joka vaarantaa rikoksen selvittämistä, on mahdollisuuksien mukaan estettävä. Tutkintavangille määrätään kuitenkin usein rajoituksia, jotka voivat koskea puhelimen käyttöä, tapaamisia tai yhdessäoloa muiden vankien kanssa. Yhteydenpitorajoitusten määrääminen on käytännössä paremminkin säännönmukaista kuin poikkeuksellista, varsinkin tutkintavankeuden alkuvaiheessa. Esimerkiksi Vantaan vankilassa oli tällaisia rajoituksia 20 tutkintavangilla 12 päivänä elokuuta 2003. Mainittuna päivänä Vantaalla oli 105 tutkintavankia, joten noin joka viidennelle heistä oli määrätty jokin yhteydenpitorajoitus.

Sisällöltään rajoitukset vaihtelivat, yli puolella (12) yhteydenpito muihin tutkintavankeihin oli määräyksen mukaan estettävä. Käytännössä tämä usein tarkoittaa ympärivuorokautista yksin olemista. Joillakin rajoitus käsitti erillään pitämisen vain samassa jutussa mukana olevista tutkintavangeista. Lisäksi voidaan antaa esimerkiksi puhelimen käyttöä tai sallittujen vierailijoiden henkilöllisyyttä koskevia kieltoja. Osalla vangeista rajoitukset saattavat kestää hyvinkin pitkään, jopa kuukausia.

Nykyisin tällaiset rajoitukset määrätään tutkinnanjohtajan pyynnöstä ja ne merkitään oikeuden puheenjohtajan allekirjoittamaan vankipassiin. Rajoitusten määräämistoimivallasta, kestosta ja perusteista ei ole lainsäädännössä kuitenkaan säännöksiä.

CPT edellyttää, että tällaisia rajoituksia määrätään ainoastaan poikkeuksellisissa tilanteissa ja että rajoitukset suhteutetaan yksittäisen tapauksen rikostutkinnallisiin tarpeisiin. Rajoitus tulee vahvistaa tuomioistuimessa perusteilla, jotka ilmoitetaan vangille, jollei rikostutkinnallisista syistä muuta johdu. Lisäksi rajoitusten tarpeellisuus tulisi tutkia säännöllisin väliajoin. Tutkintavangilla tulee olla oikeus hakea muutosta tuomioistuimessa tai muussa riippumattomassa elimessä ainakin tapauksissa, joissa rajoitukset on määrännyt syyttäjä. Myös Yhdistyneiden Kansakuntien ihmisoikeuskomitea on kiinnittänyt asiaan huomiota Suomen 3. määräaikaisraporttia käsitellessään.

Koska yhteydenpitorajoituksilla puututaan voimakkaasti tutkintavangin oikeuksiin, niiden tarkemmat edellytykset, kesto ja niistä päättäminen tulisi säädellä laintasoisesti.

Tutkintavankien kurinpitojärjestelmä

Tutkintavankia ei Suomessa voida kurinpidollisesti rangaista. Heitä koskevat kurinpitosäännökset, joita olivat vesi- ja leipärangaistus ja kova makuusija, poistettiin laista vuonna 1974 toteutetun uudistuksen yhteydessä. Hallituksen esityksessä katsottiin, että tutkintavankien rikokset voidaan käsitellä tuomioistuimessa ja järjestyshäiriöiden sattuessa voidaan käyttää muita keinoja, esimerkiksi tutkintavangin sijoittamista erilleen, minkä vuoksi erillisiä kurinpitosäännöksiä ei tarvita.

Tutkintavankeusajat ovat kuitenkin pidentyneet huomattavasti. Tutkintavangit ovat vankilassa usein kuukausia, jopa vuosia. Myös tutkintavankien on noudatettava laitosjärjestystä ja henkilökunnan antamia määräyksiä. Esimerkiksi päihteiden käyttö on kielletty myös tutkintavangilta. Tutkintavangille ei nykyisin voida määrätä kurinpitorangaistuksia, mutta päihtynyt tutkintavanki joudutaan sijoittamaan erilleen muista vangeista rangaistuslaitoksen järjestyksen turvaamiseksi. Käytännössä vanki sijoitetaan useimmiten eristysosastolle, jossa myös kurinpitorangaistukset pannaan täytäntöön. Tutkintavangille, joka häiritsee vapaa-ajan tilaisuutta tai toimintaa, saatetaan määrätä kielto osallistua vapaa-ajan toimintaan tutkintavankeudesta annetun lain 6 §:n 2 momentin nojalla. Vaikka tällainen vapaa-ajan toimintoihin osallistumiskielto on tutkintavangille määrättynä turvaamistoimenpide, se asialliselta sisällöltään vastaa vankeusvangille kurinpitorangaistuksena RTL:n 2 luvun 10 §:n nojalla määrättyä oikeuksien menetystä.

Tällaiset turvaamistoimenpiteenä käytettävät rajoitukset ovat ongelmallisia sen vuoksi, ettei niiden määräämisen edellytyksiä, toimivaltaa eikä kestoa ole laissa tarkemmin määritelty. Ei ole myöskään perusteltua, että samasta teosta, esimerkiksi vähäisen huumausainemäärän hallussapidosta, voidaan määrätä kurinpitorangaistus vankeusvangille, muttei tutkintavangille. Toisaalta vähäisiä rikoksia ei ole tarkoituksenmukaista saattaa käräjäoikeuden käsiteltäväksi, jossa käsittely saattaa kestää useita viikkoja tai kuukausia.

Pidätettyjen ja vankien suojelun perusperiaatteiden (sääntö 30) mukaan järjestysrikkomukset ja niiden lajit sekä rikkomuksista aiheutuvat seuraamukset tulee määritellä laissa tai laillisissa määräyksissä, joissa pitää määritellä myös niiden kesto ja niiden käytöstä päättävä viranomainen. Lisäksi kurinpitorangaistukset tulee kirjata.

Järjestelmä olisi selkeämpi, ennustettavampi ja oikeudenmukaisempi, jos myös tutkintavangille voitaisiin turvaamistoimenpiteiden sijasta määrätä jokin kurinpitorangaistus.

Tutkintavankeudesta annetun lain soveltamisala

Tutkintavankeuslain 19 §:n 2 momentin mukaan tutkintavankeudesta annettua lakia sovelletaan myös muista syistä vapautensa menettäneisiin, jollei asianomaisista säännöksistä muuta johdu. Hallituksen esityksessä (HE 239/1972 vp) muina vapautensa menettäneinä mainittiin niskoitteleva todistaja ja velallinen, juopumuksen tai irtolaisuuden vuoksi säilöön otetut, ulkomaalaiset säilöön otetut ja rikoksen takia toiseen maahan tai rangaistuksen täytäntöönpanoa varten muuhun pohjoismaahan luovutettavat säilöön otetut henkilöt.

Tutkintavankeudesta annetun lain 19 §:n 2 momentissa säädetään, että milloin joku on menettänyt vapautensa, on soveltuvin osin noudatettava, mitä tutkintavangista on säädetty, kuitenkin ottaen huomioon vapaudenmenetyksen syy. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n mukaan oikeus voi pakottaa niskoittelevan todistajan enintään kuuden kuukauden vankeudella täyttämään velvollisuutensa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36 §:n (690/1997) mukaan oikeuden istuntoon tuotavaksi määrätty saadaan ottaa säilöön edellisenä päivänä ennen kuljetuksen alkamista. Todistajan vapaudenmenetys ei saa kuljetuksineen kestää kolmea päivää kauempaa. Niskoittelevasta velallisesta säädetään konkurssilain (120/2004) 4 luvun 11 §:ssä.

Nykyistä tutkintavankeuslakia sovelletaan tutkintavankeuden toimeenpanoon sekä soveltuvin osin myös rikoksesta epäiltynä pidätettyjen käsittelyyn. Kohdassa 6.1. tarkoitetun poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta ehdotetuksi annettavan lain mukaan tällaisiin henkilöihin sovellettaisiin kyseistä lakia, mikä selventäisi näiden henkilöiden oikeudellista asemaa.

3. Esityksen tavoitteet ja keskeiset ehdotukset

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. Säännöksessä vapautensa menettäneen oikeuksista säätämistä ei ainoastaan pidätetä eduskuntalailla säädettäväksi, vaan nämä oikeudet tulee turvata lailla.

Vangilla on nykyisin lainsäädännössä vain harvoja ehdottomia oikeuksia. Tällaisia ovat esimerkiksi vangin tapaamisoikeus, liikunnan harjoittamisoikeus ja oikeus viettää vapaa-aikaa toisten vankien kanssa. Vangilla on osallistumisvelvollisuus, mutta ei osallistumisoikeutta Useat vankien etuudet kuten poistumis-, siviilityö-, opinto- ja perhetapaamislupa ja sijoittaminen hoitoon laitoksen ulkopuolelle on nykyisin kirjoitettu lakiin hyvin avoimesti siten, että vankeinhoitoviranomaisille jätetään huomattava harkintavalta lupaa myönnettäessä. Poistumis-, siviilityö-, opinto- ja perhetapaamisluvissa erot saattavat olla hyvin suuria samankaltaisten laitosten välillä. Toisistaan poikkeavat laitoskäytännöt vaarantavat vankien yhdenvertaisen kohtelun periaatetta. Koska lupien merkitys vankien uudelleensosiaalistamisen kannalta on keskeinen, harkinnanvaraisuutta olisi syytä kaventaa säätämällä laissa tarkemmin lupien myöntämis- ja epäämiskriteereistä.

Myös muista vangin oikeuksista ja velvollisuuksista tulisi säätää tarkemmin lain tasolla, varsinkin, jos vangin perusoikeuksia joudutaan laitosjärjestyksen, muiden henkilöiden turvallisuuden tai muusta tällaisesta syystä rajoittamaan. Uuden perustuslain 80 §:ssä asetuksenantovallan aineellista alaa on rajoitettu siten, että yksilön oikeuksien ja velvollisuuksien perusteista tulee säätää laintasoisesti. Nykyisistä säädöksistä ainakin vankeinhoitoasetuksessa on säännöksiä, joiden yksilön oikeuksiin ja velvollisuuksiin liittyvinä tulisi olla laintasoisesti säännelty. Tällaisia ovat vangin oikeuksista tiedottaminen, vangin käytös ja vangin siirtäminen. Asetuksessa on myös useita menettelysäännöksiä, joiden oikeampi paikka olisi laissa.

Vankeinhoidossa on voimassa lukuisia vankeinhoito-osaston määräyksiä ja ohjeita. Tällaisten määräysten ja ohjeiden antamisvaltuus ei ole perustuslain vaatimusten mukaisesti riittävän täsmällinen. Määräyksin on nykyisin säännelty asioista, joiden oikeampi säädöstaso olisi laissa tai vähintään valtioneuvoston asetuksessa. Näitä asioita ovat esimerkiksi siviilityötä, poistumislupia ja ehdonalaista vapauttamista koskeva säätely. Uuden perustuslain mukaan viranomainen voidaan ainoastaan lailla valtuuttaa antamaan oikeussääntöjä, jos siihen on säätelyn kohteeseen liittyviä erityisiä syitä. Tällaisen valtuuden tulee olla lisäksi täsmällisesti rajattu.

Uudistuksen tavoitteena on saattaa vankeusrangaistusten ja tutkintavankeuden täytäntöönpanoa koskeva lainsäädäntö vastaamaan perusoikeusuudistuksessa ja perustuslaissa asetettuja vaatimuksia. Tavoitteena on myös nykyisen säätelyn kolmitasoisuuden vähentäminen. Perustuslain 7 §:n 3 momentin säännöksen vaatimusten mukaisesti vankien ja tutkintavankien oikeuksista ja velvollisuuksista ehdotetaan säädettäväksi tarkemmin ja täsmällisemmin lain tasolla. Käytännön selkeyttämiseksi ihmisoikeussopimuksista aiheutuvat velvoitteet ehdotetaan kirjattaviksi kansalliseen lainsäädäntöön. Myös ihmisoikeuksien valvontaelinten lausunnot ja kansainvälisesti hyväksytyissä suosituksissa ilmaistut periaatteet on pyritty ottamaan huomioon ehdotuksissa. Lisäksi erilaisten harkinnanvaraisten lupien ja etuisuuksien edellytyksiä ja epäämistä koskeva säätely ehdotetaan nostettavaksi täsmällisemmin säänneltynä lain tasolle. Vankeinhoidon henkilökunnan toimivaltuuksia, toimivallan määräytymistä ja asteellista toimivaltaa koskeva säätely ehdotetaan uudistettavaksi ja täsmennettäväksi.

Kohdassa 6.1. tarkoitetun Vankeinhoitolaitoksen toimintatapoja ja rakenteita koskevan kehittämishankkeen pohjalta oikeusministeriössä on valmisteltu hallituksen esitys laiksi rangaistusten täytäntöönpanon hallinnosta annetun lain muuttamiseksi. Lakiehdotus sisältää muutoksia Rikosseuraamusviraston ja Vankeinhoitolaitoksen organisaatioon ja toimintatapoihin. Vankeuslain ja tutkintavankeuslain kannalta tärkeimmät näistä muutoksista ovat siirtyminen viiteen itsenäiseen aluevankilaan sekä sijoittajayksikkötoiminnan kehittäminen ja vakiinnuttaminen. Myös muutokset Rikosseuraamusviraston tehtävissä ovat vankeuslain ja tutkintavankeuslain kannalta oleellisia. Nämä ovat keskeisiä lähtökohtia myös vankeuslain ja tutkintavankeuslain uudistamisessa.

Keskeisenä tavoitteena sekä vankeutta että Vankeinhoitolaitoksen organisaatiota ja toimintatapoja koskevassa uudistuksessa on kehittää vankeuden täytäntöönpanosta entistä vaikuttavampi, ennustettavampi ja suunnitelmallisempi prosessi.

Lakeihin ehdotetaan tehtäväksi myös Vankeinhoitolaitoksen rakenteiden ja toimintatapojen uudistushankkeesta aiheutuvat käsitteelliset muutokset. Rangaistusten täytäntöönpanon hallintoa koskevan hallituksen esityksen mukaan käsitteestä ”rangaistuslaitos” luovuttaisiin, ja se korvattaisiin käsitteillä aluevankila ja vankila. Nämä käsitteet on omaksuttu myös vankeuslaki- ja tutkintavankeuslakiehdotukseen.

Uudistuksen tavoitteena on myös säännösten sisällöllisen, lakiteknisen ja kielellisen selkeyden lisääminen. Rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain ja tutkintavankeudesta annetun lain nimet ehdotetaan muutettavaksi lyhyemmiksi ja selkeämmiksi vankeuslaiksi ja tutkintavankeuslaiksi. Selkeyden ja havainnollisuuden lisäämiseksi lait ehdotetaan jaettavaksi systemaattisemmin osiin ja lukuihin. Ehdonalaista vapauttamista koskevat säännökset ehdotetaan siirrettäväksi rangaistusten täytäntöönpanosta annetusta laista rikoslakiin, koska ne vaikuttavat vankeusrangaistuksen tosiasialliseen pituuteen.

Vankeusrangaistusten täytäntöönpano

Täytäntöönpanoa koskevat yleiset säännökset

Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteiden määritteleminen laissa on tärkeää, koska tavoitteet muodostavat arvolähtökohdat käytännön vankeinhoidon kehittämiselle sekä lain muiden säännösten tulkinnalle. Vankeuden tavoitteet ehdotetaan kirjoitettavaksi lakiin Vankeinhoitolaitoksen ja Kriminaalihuoltoyhdistyksen (nykyisin Kriminaalihuoltolaitoksen) periaateohjelmaan kirjattujen periaatteiden ja nykyisen kriminaalipoliittisen ajattelun pohjalta siten, että tavoitteenasettelussa ilmaistaan entistä selvemmin uusintarikollisuuteen vaikuttaminen sekä rikoksettoman elämäntavan ja vangin yhteiskuntaan sijoittumisen edistäminen. Järjestäytyneen rikollisuuden ja huumausainerikollisuuden lisääntyminen vaatii toisaalta, että täytäntöönpanon tavoitteeksi tulee nykyistä selvemmin asettaa myös rikosten jatkamisen estäminen vankeusaikana.

Ehdotettu tavoitteenasettelu vastaa kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen sopimuksen 10 (3) artiklaan sekä vankeinhoitoa koskeviin suosituksiin sisältyviä periaatteita. Sama tavoitteenasettelu on myös kirjattu useiden muiden maiden lainsäädäntöön. Laitosoloja koskeva normaalisuusperiaate ehdotetaan säilytettäväksi. Selvyyden vuoksi lakiin ehdotetaan säännöstä täytäntöönpanon sisällölle asetettavista vaatimuksista, jossa ilmaistaisiin periaate siitä, että vangin oikeuksiin ja olosuhteisiin tehtävien rajoitusten tulisi perustua lakiin taikka seurata välttämättä itse rangaistuksesta.

Vankeinhoitolaitoksen henkilökunnan toimivaltuuksien käytön ohjaamiseksi toimivaltuuksien käytön yleiset periaatteet ehdotetaan kirjattavaksi lakiin. Säätelyn selkeyttämiseksi ja täsmentämiseksi toimivallan asteellista määräytymistä koskeva säännös ehdotetaan myös lisättäväksi lakiin. Käytännössä ilmenneiden tulkintaongelmien selventämiseksi vankeinhoitoviranomaisten oikeus saada poliisilta virka-apua ehdotetaan säänneltäväksi laissa.

Päätösvaltaa ehdotetaan siirrettäväksi Rikosseuraamusvirastosta aluevankilan, vankilan ja sijoittajayksikön johtajalle. Järjestäytyneen rikollisuuden ja huumausainerikollisuuden lisääntyminen viime vuosina aiheuttaa kuitenkin, että vankeinhoidossa tulee olla koko valtakuntaa koskeva kokonaisvaltainen näkemys tällaisesta rikollisuudesta johtuvista, vankila- ja yhteiskuntaturvallisuuteen kohdistuvista uhkatekijöistä. Tämän vuoksi Rikosseuraamusvirastolle ehdotetaan oikeuttaa ottaa ratkaistavakseen tällaisessa tapauksessa yksittäistä vankia koskeva sijoittamis-, siirto- ja poistumislupapäätös sekä vankilan ulkopuoliseen toimintaan osallistumista koskeva päätös.

Rangaistusajan alkaminen ja laskeminen

Esityksen tavoitteena on kehittää vankeusrangaistukseen tuomitun vankilaan toimittamisjärjestelmää ja siihen liittyvää täytäntöönpanon lykkäämisen päätöksentekoa. Lisäksi tavoitteena on torjua vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon tarkoituksellista välttelemistä.

Tuomitun vangitseminen estää täytäntöönpanon välttämisen. Tietoista ja suunnitelmallista välttelemistä on kuitenkin esiintynyt lähinnä pitkien vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa.

Täytäntöönpanon välttelemisen ehkäisemiseksi ehdotetaan myös vankeuslakiin lisättäväksi säännös, jonka mukaan ulosottomiehellä olisi oikeus pidätellä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua henkilöä poliisin paikalle saapumiseen asti. Voimakeinojen käytössä tulisi noudattaa suhteellisuus-periaatetta.

Tuomitun aikaansaamaa viivyttelyä vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa vähentäisi edelleen se, että vain kutakin tuomiota koskeva ensimmäinen lykkäyshakemus estäisi sen välittömän täytäntöönpanon.

Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämisen edellytyksiä ehdotetaan muutettaviksi siten, että säännökset nykyistä paremmin vastaisivat tarkoituksenmukaiseksi todettua käytäntöä. Tämä merkitsee sitä, että enintään puolen vuoden mittaisen lykkäyksen myöntämisen edellytykset hieman lievenisivät. Puolta vuotta pidemmät lykkäykset säädettäisiin poikkeuksellisia syitä edellyttäviksi. Lykkäysperusteet toisaalta tiukentuisivat siinä, että lykkäyksen tulisi käytännössä vähentää viipymättä tapahtuvan täytäntöönpanon aiheuttamia menetyksiä ja vaikeuksia. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon lykkäämistä koskevaa päätöksentekoa ehdotetaan muutettavaksi siten, että kaikki muilla kuin terveydellisillä syillä tehdyt lykkäyshakemukset käsittelisi ulosottomies. Lykkäyshakemusten alistamisesta Rikosseuraamusvirastolle luovuttaisiin. Lykkäyssäännöksiin ehdotetuilla muutoksilla ei uskota olevan vaikutuksia täytäntöönpanon välttelemiseen.

Edellä kohdassa 2.3.3. mainituista syistä täytäntöönpanoviranomaisten keskinäiseen työnjakoon ei ehdoteta tässä vaiheessa muutoksia.

Edellä yleisperustelujen kohdassa 2.3.3. mainituista syistä mahdollisuutta siirtää vankeusrangaistusten täytäntöönpanon alkamista tilanteessa, joissa vankiloissa on huomattavaa yliasutusta, ehdotetaan laajennettavaksi. Ehdotuksella ei kuitenkaan tarkoiteta luopua siitä yleisperiaatteesta, että rangaistukset on pantava viipymättä täytäntöön. Säännöstä olisikin tarkoitus käyttää ainoastaan poikkeuksellisissa tilanteissa, kun asianmukaista vankeusrangaistusten täytäntöönpanoa ei vankiloissa voida toteuttaa. Tällaisella siirtämisellä ei voida saada pysyviä vaikutuksia vankilukuun, mutta sillä voitaisiin tasoittaa vankiluvun kausivaihteluita. Voimassa olevasta laista poiketen tällainen ratkaisu tehtäisiin oikeusministeriön asetuksella.

Lakiin ehdotetaan nykyistä tarkemmat säännökset siitä, millaisia rangaistuksia tällainen siirto voisi koskea. Ehdotuksen mukaan enintään kuuden kuukauden vankeusrangaistuksia ja sakonmuuntorangaistuksia voitaisiin siirtää. Tällaisten lyhyiden rangaistusten siirtäminen ei vaarantaisi yhteiskunnan turvallisuutta eikä suuressa määrin vaikeuttaisi tuomittujen elämänhallintaa.

Nykyisin vankeusrangaistukset suoritetaan kalenteriajan mukaan. Kalenteriajan mukaisen täytäntöönpanon ongelmana on, että kuukausien ja vuosien erilaisesta pituudesta johtuen rangaistusajat vaihtelevat riippuen siitä, milloin täytäntöönpano alkaa. Näin ollen sinänsä sattumanvaraiset seikat vaikuttavat suoritettavan rangaistuksen pituuteen.

Toinen vaihtoehto olisi laskea rangaistusaika päiväluvun mukaan siten, että yksi kuukausi vastaa 30 päivää ja yksi vuosi 360 päivää.

Päiväluvun mukaisen järjestelmän käyttöönotto edellyttäisi kuitenkin, että Vankeinhoitolaitoksessa olisi käytössä toimiva atk-pohjainen järjestelmä. Tällainen järjestelmä, vankitietojärjestelmä, johon tullaan tulevaisuudessa sisällyttämään kaikki vankeusrangaistusten täytäntöönpanoa koskevat tiedot, onkin parhaillaan kehitteillä Vankeinhoitolaitoksessa. Järjestelmän käyttöön ottaminen on kuitenkin viivästynyt. Vaikka päiväluvun mukainen rangaistusaikojen laskenta olisi edellä selostetulla tavalla ennustettavampi ja myös tuomittujen yhdenvertaisen kohtelun vaatimuksen mukainen, järjestelmään ei voida siirtyä ennen kuin vankitietojärjestelmä on valmis. Näistä syistä esityksessä ei ehdoteta muutoksia nykyiseen rangaistusaikojen laskemistapaan tältä osin.

Koska täytäntöönpanossa ehdotetaan säilytettäväksi nykyinen kalenteriajan mukainen täytäntöönpanojärjestelmä, ehdotuksessa esitetään, että myös tältä osin nykyinen järjestelmä säilytetään entisellään. Tämä johtuu

siitä, että kahden erilaisen järjestelmän yhteensovittaminen olisi käytännössä hankalaa. Hankaluuksia olisi varsinkin tilanteissa, joissa saman vangin rangaistusaikoja laskettaessa jouduttaisiin siirtymään laskutavasta toiseen. Samanlaisia ongelmia aiheutuu tilanteessa, joissa vangilla on useita alle kolmen kuukauden pituisia päiväluvun mukaisia vankeusrangaistuksia.

Saapuminen ja sijoittaminen vankilaan

Vangin vankilaan sijoittaminen ehdotetaan nykyistä selkeämmin liitettäväksi rangaistusajan suunnitelmaan. Vankeinhoitolaitoksessa on pitkää rangaistusta suorittavien vankien sijoittelussa siirrytty yksilöllisempään vankisijoitteluun. Tähän järjestelmään liittyen on perustettu alueelliset sijoittajayksiköt. Sijoittajayksiköt määräävät sellaisten vankien sijoituspaikan, jotka suorittavat yli kahden vuoden rangaistusta. Säätely on nykyisin ohjeen tasoista.

Sijoittajayksiköiden toiminnan vakiinnuttamiseksi lakiin ehdotetaan lisättäväksi säännökset aluevankiloissa toimivista sijoittajayksiköistä, jotka päättäisivät vangin rangaistusajan suunnitelmasta ja siihen liittyen sijoittelusta ja siirroista. Nykyisestä käytännöstä poiketen sijoittajayksiköt vastaisivat kaikkien vankien sijoittamisesta eräitä poikkeuksellisia tilanteita lukuun ottamatta.

Vankeuden tosiasiallinen sisältö muodostuu hyvin erilaiseksi siitä riippuen, suorittaako vanki vankeusrangaistuksensa suljetussa vankilassa vai avolaitoksessa. Avolaitoksen vapaammat olosuhteet asettavat avolaitokseen sijoitetun vangin parempaan asemaan kuin suljetussa laitoksessa oleva vanki on.

Kaikki avolaitokset on muutettu päihteettömiksi laitoksiksi, ja niihin pääsyn edellytykseksi on asetettu sitoutuminen päihteettömyyteen sekä henkilökatsastukseksi luokiteltava päihteettömyyden valvonta puhalluskokein, virtsa- tai sylkinäyttein. Näistä syistä avolaitokseen sijoittamisesta ehdotetaan säädettäväksi lain tasolla nykyistä tarkemmin. Myös vankilaan sijoittamisen yleiset edellytykset ehdotetaan säänneltäviksi laissa täsmällisemmin.

Rangaistusajan suunnitelma

Suomessa ei laissa ole säännöksiä rangaistusajan suunnitelmasta. Vangin yksilöllisen kokonaistilanteen ja tarpeiden hahmottamista parantaisi, jos vangille tehtäisiin koko rangaistusaikaa ja ehdonalaista vapauttamista koskeva suunnitelma. Edellä kohdassa 2.3.3. esitellyissä maissa rangaistusajan suunnitelmasta on annettu säännökset laintasoisesti tai vankeinhoidon sisäisin määräyksin. Joissakin maissa, esimerkiksi Englannissa, järjestelmä käsittää yksityiskohtaisen käsikirjan toimintaohjeineen, määräyksineen sekä lukuisine vahvistettuine lomakkeineen.

Rangaistusajan tarkalla suunnitelmalla voitaisiin varmistaa, että rangaistusaika voidaan toteuttaa nykyistä yksilöllisemmin ja jäntevämmin olemassa olevien resurssien ja turvallisuudesta aiheutuvien vaateiden rajoissa.

Suunnitelmalla halutaan korostaa rangaistusajan prosessinomaista ja hallittua luonnetta. Vangin kannalta rangaistusajan suunnitelma parantaa vankeusajan ennustettavuutta. Suunnitelmassa vankeusajan toiminta voidaan esittää perusteltuina osatavoitteina ja tavoitteina, joihin rangaistusaikana pyritään vaikuttamaan Tavoitteiden (esimerkiksi koulutus, velkojen hoito, kuntoutus, perhesuhteet, asenteet, työelämäyhteydet) asettamisessa voidaan soveltaa eri vangeille erilaisia tasoja. Toimintaan sijoittelu olisi täsmällisemmin ohjattua, ja se perustuisi johtopäätöksiin siitä, millaista toimintaa tarvitaan, millaisia tekijöitä toiminnassa on otettava huomioon ja millaisia vaihtoehtoja tavoitteiden saavuttamiseksi on olemassa. Suunnitelmaa vahvistettaessa päätettäisiin, mihin yksilöllisiin, sosiaalisiin, kriminogeenisiin ja muihin vangin toimintakykyyn ja uusintarikollisuuteen vaikuttaviin tekijöihin rangaistusaikana pyritään vaikuttamaan. Suunnitelmassa arviot, tarpeet ja toiminnot saatetaan kohtaamaan toisensa. Näin voidaan varmistaa, että vangille voitaisiin varata oikeanlaisia toimenpiteitä oikeaan aikaan.

Rangaistusajan suunnitelma kattaisi koko rangaistusajan mukaan lukien ehdonalaisen vapauden sekä mahdollisen koevapauden Myös suunnittelu itsessään on prosessi, jota tulee tarkentaa ja päivittää säännöllisesti. Suunnitelma olisi siten muuttuva asiakirja, jota täydennettäisiin ja seurattaisiin säännöllisesti. Vapautumisen lähestyessä sitä täydennettäisiin vapautumis- ja valvontasuunnitelmalla yhteistyössä Kriminaalihuoltolaitoksen ja muiden yhteistyötahojen kanssa. Suunnitelma olisikin eräänlainen sopimus vankeinhoito- ja kriminaalihuoltoviranomaisten ja vangin kesken.

Ehdotuksen mukaan suunnitelma olisi tehtävä kaikille vangeille, mutta sen sisältö mitoitettaisiin rangaistusajan pituuteen sekä vangin sosiaaliseen toimintakykyyn ja henkilökohtaisiin olosuhteisiin nähden tarkoituksenmukaisella tavalla. Lyhyttä rangaistusta suorittavan vangin suunnitelma voisi sisältää esimerkiksi toimintaan sijoittamisen, laitossijoituksen sekä vapauttamissuunnitelman tai valvontasuunnitelman ja vapautumisajankohdan.

Ehdotuksen mukaan suunnitelman tekoon osallistuminen olisi vangille vapaaehtoista, mutta vankeja tulisi motivoida sen tekemiseen. Vangin aktiiviseen osallistumiseen ja sitoutumiseen tulisi kaikin tavoin pyrkiä. Tämän vuoksi suunnitelman pitäisi sisältää kannustimia, joita olisivat esimerkiksi siirtyminen avoimempiin olosuhteisiin, poistumisluvat, ehdonalaisen vapauttamisen aikaistaminen (valvottu koevapaus) ja sijoittaminen ulkopuoliseen laitokseen. Ehdotettu järjestelmä antaisi myös vankeinhoitoviranomaisille enemmän positiivisia välineitä konkreettisessa vankeinhoitotyössä.

Suunnitelma ei kuitenkaan olisi sillä tavoin sitova eikä valituskelpoinen päätös, että se yksinomaan olisi esimerkiksi poistumisluvan perusteena. Poistumisluvat, siirrot ja muut vastaavat asiat edellyttäisivät vielä yksittäisessä tapauksessa tehtyä konkreettista päätöstä. Olisi luonnollisesti selvää, että jos rangaistusajan suunnitelmaa on noudatettu eikä esimerkiksi järjestysrikkomuksia tai muita olosuhteiden muutoksia ole tapahtunut, päätökset olisivat varmemmin suunnitelman mukaisia myös konkreettisessa tapauksessa, jos muut laissa asetetut edellytykset täyttyvät.

Koska rangaistuksen tavoitteena on edistää vangin elämänhallintaa ja valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan ja sijoittumista yhteiskuntaan, yksittäiselle vangille tehtävä rangaistusajan suunnitelma olisi eräs tärkeimmistä keinoista, jolla tavoitteeseen voidaan pyrkiä. Suunnitelma lisäisi täytäntöönpanon ennustettavuutta ja johdonmukaisuutta, vähentäisi moninkertaisen työn tekemistä varmistamalla vankia koskevan tiedon siirtymisen laitoksesta toiseen tai vapauteen siirryttäessä sekä tehostaisi yhteistyötä viranomaisten ja yhteistyötahojen kanssa.

Suunnitelma valmisteltaisiin sijoittajayksikössä ja sitä päivitettäisiin vangin sijoitusvankilassa. Järjestelmän onnistuminen edellyttäisi, että sijoittajayksiköiden toimintaa kehitetään ja niille varataan riittävät resurssit. Sijoittajayksiköiden toiminta, rangaistusajan suunnitelman sisältö ja vankitietojärjestelmän sisältö ovat parhaillaan kehittämisvaiheessa vankeinhoidossa. Uudenlaisia välineitä ja metodeja vankien olosuhteiden ja ominaisuuksien arviointiin on kehitteillä useissa maissa. Tämän johdosta suunnitelmaa koskeva lain säännös ehdotetaan muotoiltavaksi siten, että säännös sisältäsi selkeän velvoitteen suunnitelman tekemisestä ja sen pääsisällön, mutta jättäisi yksityiskohtaisemman

säätelyn meneillään olevan kehittämistyön varaan ja alemman tasoisin säännöksin vahvistettavaksi.

Sijoittaminen vankilan sisällä

Nykyisen säätelyn selkeyttämiseksi ja täsmentämiseksi lakiin ehdotetaan otettavaksi oma luku, johon koottaisiin säännökset, jotka koskevat vangin sijoittamista vankilan sisällä. Laissa ehdotetaan tehtäväksi nykyistä selkeämpi ero turvaamistoimenpiteenä tapahtuvan sijoittamisen ja muun sijoittamisen kesken. Lakiin ehdotetaan yleissäännöksen lisäksi erityissäännöksiä sellaisista osastoista, joilla olosuhteet poikkeavat merkittävästi muista osastoista joko toiminnan luonteen (sopimusosasto) tai valvonnan asteen (varmuusosasto) perusteella. Nykyisin laitoksissa on paljon erilaisia osastoja, joilla päiväjärjestys poikkeaa toisistaan esimerkiksi ovien suljettuna pitämisen suhteen. Jotta vankien olisi helpompi hahmottaa kullakin osastolla noudatettava päiväjärjestys ja sen vangille asettamat vaatimukset, osastoilla tulisi ehdotuksen mukaan olla johtajan vahvistama päiväjärjestys.

Alaikäisten erillään pitämisvelvoite ehdotetaan kirjattavaksi lakiin lapsen oikeuksien yleissopimuksessa edellytetyllä tavalla. Ehdotettu säännös koskisi kaikkea alaikäisten sijoittamista.

Valtiollisena vankina pidetään vankia, joka on syyllistynyt valtio- tai maanpetosrikoksiin, joita säädellään rikoslain 12 ja 13 luvussa. Tällaisina rikoksina pidetään valtioon kansainvälisen yhteisön jäsenenä kohdistuvia rikoksia (maanpetosrikokset) ja valtioon valtajärjestelmänä kohdistuvia rikoksia (valtiorikoksia). Valtiollisen vangin erityisasema on perustunut siihen, että tällaisia yhteiskunnallisen vakaumuksen tai toiminnan perusteella tuomittuja henkilöitä on pidetty vähemmän rikollisina kuin muita vankeja. Käytännössä lain säännös on jäänyt kokonaan merkityksettömäksi ja säännöksen sisältönä on lähinnä oikeus lisäravinnon hankkimiseen. Näillä perusteilla erityissäätelystä ehdotetaan luovuttavaksi.

Vangin siirtäminen

Se, missä vankilassa vanki suorittaa rangaistuksensa, on merkityksellistä vangille yhteyksien säilymisen ja vapautumisen lähestyessä myös vapauttamisjärjestelyjen kannalta. Nykyisin vangin siirtämistä koskevat säännökset ovat asetuksentasoiset. Asian periaatteellisen tärkeyden vuoksi siirtämisestä ja siirtämismenettelystä ehdotetaan säädettäväksi laissa. Koska myös siirtäminen kuuluisi asioihin, joita käsiteltäisiin rangaistusajan suunnitelmassa, siitä ehdotetaan mainintaa siirtoa koskeviin pykäliin. Avolaitokseen siirtämisen edellytykset ehdotetaan kirjattaviksi nykyistä täsmällisemmin lakiin. Avolaitossijoitus ehdotetaan kytkettäväksi entistä tiiviimmin rangaistusajan suunnitelmaan, jolloin täytäntöönpano voitaisiin järjestää edeten entistä johdonmukaisemmin rangaistusajan kuluessa suljetusta täytäntöönpanovankilasta avoimempiin oloihin.

Päätösvalta siirroista olisi lähtökohtaisesti sijoittajayksiköillä. Päätösvaltaa vangin siirtämisestä laitoksen ulkopuolelle toisen viranomaiseen kuultavaksi ehdotetaan delegoitavaksi nykyistä laajemmin vankilan johtajalle.

Perushuolto

Useat vangit viettävät vankilassa ja asuvat sellissään vuosikausia. Osa nykyisistä vankitiloista on niin heikkokuntoisia, ettei niitä voida pitää soveltuvina jatkuvaan asumiseen. Osasta puuttuvat normaaleina pidettävät saniteettitilat. Nykyinen säännös vankitiloista on asetuksessa ja se koskee peruskorjattavia ja uusia vankitiloja.

Suomen rakentamismääräyskokoelman määräyksillä ei yleensä määritetä olemassa olevien tilojen tasoa, vaan niitä on noudatettava silloin, kun toteutetaan korjaus- ja muutostöitä.

Esityksessä ehdotetaan, että nykyinen vankeinhoitoasetuksen säännös, joka koskee korjaus- ja uudistusrakentamista säilytetään ja asiallisesti entisen sisältöisenä siirretään lakiin. Rakennuskantaa uudistettaessa ja peruskorjattaessa noudatetaan Valtion kiinteistölaitoksen (nykyisin Senaatti-kiinteistöt) ja oikeusministeriön 14 päivänä joulukuuta 2000 tekemää puitesopimusta vuosille 2001—2010 siihen myöhemmin tehtyine tarkistuksineen. Sopimuksessa perusparannukset on kohdennettu ensisijaisesti huonokuntoisimpiin vankitiloihin. Lakiin ehdotetaan lisättäväksi kansainvälisistä suosituksista ilmenevä vangin oikeus ulkoilla vähintään tunti päivittäin. Lisäksi omien vaatteiden käyttöoikeutta ehdotetaan selvennettäväksi.

Toiminnat ja vapaa-aika

Lakiin ehdotetaan kirjoitettavaksi säännökset vankilassa järjestetyn toiminnan tarkoituksesta. Toimintojen tarkoituksen kirjaaminen lakiin ilmentäisi nykyistä selvemmin, että toiminnan järjestäminen on osa rangaistuksen ja vankeuden täytäntöönpanolle asetetun tavoitteen toteuttamista. Osallistumisvelvollisuus kytkettäisiin ehdotuksen mukaan entistä selvemmin vangin rangaistusajan suunnitelmaan, joten suunnitelmasta ehdotetaan lisättäväksi maininta osallistumisvelvollisuutta ja toimintaan sijoittamista koskevaan pykälään.

Suljetuissa vankiloissa jo nykyisin noudatettu jako tuotannolliseen työhön ja valmentavaan työhön ehdotetaan tehtäväksi myös lainsäädännön tasolla. Ammattityössä pyrittäisiin normaalisuuteen, työmenetelmien, tuotantotapojen ja työalojen suhteen sekä myös työlle ja työtekijälle asetettavien vaatimusten suhteen. Viimeksi mainittu tarkoittaisi, että myös vangilta voitaisiin edellyttää tiettyjä kvalifikaatioita, esimerkiksi ammatillista koulutusta, kouluttautumista tai kokemusta. Ehdotuksen mukaan ammattityötä voitaisiin tulevaisuudessa tehdä sekä korkean turvallisuustason että alhaisen turvallisuustason laitoksissa.

Valtaosa vangeista on alentuneesti työkykyisiä tai kokonaan työkyvyttömiä. Tälle ryhmälle tulisi järjestää valmentavaa työtä tai muuta toimintaa. Jotta työn järjestäminen olisi joustavaa, esityksessä ehdotetaan, että ammattityön ja valmentavan työn muotojen määritteleminen tehtäisiin alemman asteisin säännöksin.

Vangin siviilityötä, opintolupaa, sijoitusta ulkopuoliseen laitokseen ja lupaa valvottuun ulkopuoliseen toimintaan koskevat edellytykset ehdotetaan yhdenmukaistettaviksi, täsmennettäviksi ja koottaviksi lain tasolle yhteen pykälään. Samalla säädöstasoa nostettaisiin. Vangin sijoittaminen vankilan ulkopuolelle ja muut ulkopuoliset luvat kytkeytyisivät entistä tiiviimmin vangin rangaistusajan suunnitelmaan

Yhteistä luville olisi rangaistusajan suunnitelmaan perustumisen lisäksi sitoutuminen päihteettömyyteen ja luvalle tai sijoitukselle asetettujen muiden ehtojen noudattamisen todennäköisyys.

Säännöksiä, jotka koskevat vapaa-ajan toimintoja, vangin oikeutta osallistua vapaa-ajan toimintoihin ja vapaa-ajan työn tekemistä ehdotetaan täsmennettäviksi. Uskonnonharjoittamista koskevaa säännöstä täsmennettäisiin perustuslain 11 §:n edellyttämällä tavalla. Koska vankilajärjestyksen ja muiden henkilöiden turvallisuuden suojeleminen saattaa joissakin tilanteissa olla esteenä perustuslaissa suojatun uskonnon vapauden harjoittamiselle, uskonnollisiin tilaisuuksiin

osallistumisen rajoittamista koskeva säännös lisättäisiin lakiin. Päätösvallasta ehdotetaan lisäksi laintasoista säännöstä.

Tulot ja omaisuus

Nykyisessä palkkajärjestelmässä suljetuissa laitoksissa ei ole mahdollista maksaa käypää palkkaa. Sitä voidaan maksaa vain avolaitoksissa. Esityksessä ehdotetaan, että suljetuissa vankiloissa säilytettäisiin nykyinen vankipalkkausjärjestelmä, mutta sitä uudistettaisiin selkeästi kannustavampaan suuntaan. Työrahan sijasta vangeille maksettaisiin työstä, koulutuksesta tai muusta toiminnasta toimintarahaa, joka porrastettaisiin rangaistusajan suunnitelmaan sitoutumisen, toiminnan vaativuuden, osallistumisen säännöllisyyden ja keston perusteella. Lähtökohtana olisi, että säännöllisestä osallistumisesta vaativaan työhön, koulutukseen tai muuhun toimintaan maksettaisiin yhtä suuri korvaus. Toiminnan sisältö vahvistettaisiin yksilöllisen rangaistusajan suunnitelman perusteella.

Avolaitosten palkkausjärjestelmä ehdotetaan säilytettäväksi pääosin ennallaan. Uutta olisi, että myös avolaitoksissa maksettaisiin valmentavasta työstä toimintarahaa. Vangille, joka avolaitoksessa osallistuu koulutukseen tai muuhun laitoksen järjestämään tai hyväksymään toimintaan, maksettaisiin toimintaraha.

Vangille, joka on vapautettu osallistumisvelvollisuudesta, maksettaisiin käyttörahaa. Työajalta, jolta ei makseta palkkaa tai toimintarahaa, maksettaisiin käyttörahaa.

Vangin omaisuuden hallussapitosäännöksiä ehdotetaan selkeytettäväksi. Tässä yhteydessä lakiin ehdotetaan myös kirjattavaksi säännös ulkopuolelta tulevan rahan tai maksuvälineiden käyttöoikeuden rajoittamisperusteista.

Yhteydet vankilan ulkopuolelle

Luottamuksellisen viestin salaisuus on turvattu perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa. Välttämättömistä rajoituksista voidaan säätää vapaudenmenetyksen aikana. Ihmisoikeussopimuksen mukaan rajoittamisen edellytykseksi on lailla säätämisen lisäksi asetettu, että kirjeenvaihtoon ei saa puuttua enempää kuin demokraattisessa yhteiskunnassa on välttämätöntä yleisen turvallisuuden vuoksi tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Rajoitusten tulee myös täyttää perusoikeuksien rajoittamiselle asetetut yleiset edellytykset.

Kirjeiden tarkastamista koskeva säätely on nykyisin sekavaa eikä siinä ole riittävästi huomioitu perusoikeuksien rajoittamisen edellytyksiä. Kirjeenvaihdon ja muiden viestien tarkastamisesta, puhelujen kuuntelemisesta ja muiden yhteyksien valvonnasta ehdotetaankin säädettäväksi nykyistä kattavammin ja täsmällisemmin lain tasolla.

Huumausainerikollisuuden ja muun vankila-aikaisen rikollisuuden lisääntyminen aiheuttaa, että vankien yhteydenpidon valvonta on välttämätöntä. Kirjeenvaihdon valvontaa koskevissa säännöksissä tulisi nykyistä selvemmin erottaa kirjeiden tai muiden viestien tarkastaminen ja niiden lukeminen. Kirjeiden lukemiselle säädettäisiin täsmälliset edellytykset. Vangin ja hänen oikeusavustajansa välinen kirjeenvaihto nauttii erityistä suojaa, joten tätä koskevat, nykyisin määräyksen tasolla olevat säännökset ehdotetaan nostettaviksi lakiin.

Nykymuotoisesta puhelimen käyttöoikeuden luvanvaraisuudesta esitetään luovuttavaksi. Ehdotuksen mukaan vangille tulisi antaa mahdollisuus järjestyssäännön mukaan soveltuvina aikoina olla puhelinyhteydessä vankilan ulkopuolelle. Samalla puhelun kuuntelun edellytyksiä ehdotetaan selkeyttäviksi vastaamaan kirjeiden lukemiselle asetettuja edellytyksiä. Lakiin ehdotetaan myös säädettäväksi mahdollisuudesta tallentaa puhelu tilanteissa, joissa perustellusti epäillään puhelun sisältävän suunnitelmia tai tietoja rikoksesta.

Vangilla ei ole nykyään oikeutta olla yhteydessä sähköisesti vankilan ulkopuolelle. Koska tulevaisuudessa saattaa olla mahdollista sallia esimerkiksi yhteydenpito Internetin välityksellä, lakiin ehdotetaan säännöstä siitä, että yhteyksien valvontaan sovellettaisiin kirjeenvaihdon ja puhelimen käytön valvontaa koskevia säännöksiä. Valvontaan liittyvien teknisten ongelmien vuoksi tällainen yhteydenpito olisi aluksi mahdollista vain avolaitoksissa.

Vangin tapaamista koskevia säännöksiä ehdotetaan selkeytettäviksi ja lakiin lisättäväksi säännökset tavaroiden vastaanottamisesta ja tarkastamisesta tapaamisen yhteydessä. Uutta olisi, että tapaamisia voitaisiin valvoa myös videovalvonnalla. Tällainen valvonta on havaittu monissa maissa tehokkaaksi tavaksi ehkäistä huumausaineiden luovuttamista tapaamisten yhteydessä. Lisäksi vangin tapaamisen epäämisen edellytykset ehdotetaan säädeltäviksi täsmällisemmin lain tasolla.

Vangilla on perustuslaissa turvattu oikeus sananvapauteen. Koska vankilassa tapahtuvalle yhteydenpidolle joudutaan vankilan järjestyksen vuoksi asettamaan rajoituksia, säännös vangin mahdollisuudesta pitää yhteyttä tiedotusvälineisiin ehdotetaan otettavaksi lakiin. Nykyään säätely on määräyksen tasoista. Kun yhteydenpito tapahtuisi vankilassa, siihen sovellettaisiin tapaamista koskevia säännöksiä.

Poistumislupa on tärkeä keino pitää yhteyksiä omaisiin ja muihin läheisiin. Vapautumisen lähestyessä poistumisluvalla on mahdollista hoitaa vapautumiseen liittyviä asioita. Poistumislupaa koskevat säännökset ehdotetaan uudistettavaksi ja poistumisluvan edellytyksistä säädettäväksi entistä tarkemmin lain tasolla. Nykyisin säätely on määräyksen tasolla. Ehdotuksen mukaan perusjako tärkeästä syystä ja rangaistusajan pituuden perusteella myönnettäviin poistumislupiin säilytettäisiin. Rangaistusajan pituuden perusteella myönnettävä poistumislupa ehdotetaan kytkettäväksi tiiviimmin rangaistusajan suunnitelmaan kohdassa 2.3.3. esitetyillä perusteilla. Lakiin ehdotetaan säännöstä myös yksilöllisestä harkinnasta, jonka perusteella pääsäännön mukaan määräytyvästä ajankohdasta voitaisiin poiketa.

Poistumislupajärjestelmä perustuisi uudistuksen jälkeenkin harkintaan, joten käytännössä saattaisi tulla tilanteita, joissa vangille ei voitaisi myöntää valvomatonta poistumislupaa esimerkiksi vangin karkaamisalttiuden tai vaarallisuuden vuoksi. Jokainen vanki vapautuu joskus, myös elinkautista vankeusrangaistusta suorittava vanki. Tämän vuoksi ja inhimillisistä syistä lakiin ehdotetaan säännöstä siitä, että vangille tällaisissa tapauksissa on myönnettävä valvottu poistumislupa vähintään kerran vuodessa. Vastaava säännös on esimerkiksi Ruotsin lainsäädännössä.

Poistumisluvista päättämisen toimivaltaa on viime vuosikymmenellä tehdyillä osittaisuudistuksilla delegoitu vankilan (rangaistuslaitoksen) johtajalle. Nykyisin noin seitsemän prosenttia poistumisluvista ratkaistaan Rikosseuraamusvirastossa. Yksittäistä vankeja koskevien päätösten tekeminen keskusvirastossa, jonka tehtävä on ohjata, kehittää ja valvoa alaisensa hallinnon toimintaa, ei ole tarkoituksenmukaista. Esityksessä ehdotetaan, että poistumislupapäätösten toimivaltaa delegoidaan vankilan johtajalle muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Elinkautista vankeusrangaistusta ja koko rangaistusta suorittavien vankien poistumisluvista päättäminen säilyisi Rikosseuraamusvirastolla. Tätä voidaan pitää perusteltuna paitsi noudatettavan käytännön yhtenäisyyden, myös tällaisiin poistumislupiin liittyvän erityisharkinnan vuoksi. Rikosseuraamusvirasto päättäisi myös poistumisluvasta, jos sitä haetaan toiseen pohjoismaahan.

Kurinpito

Vankilassa on sääntöjä ja määräyksiä, jotka koskevat alueella liikkumista, eri alueiden käyttötarkoitusta, tilojen suljettuna pitämistä, puhelimen käyttöaikoja, vapaa-ajan käyttöön liittyviä asioita, omaisuuden hallussa pitämistä ja muita vastaavia seikkoja. Osastoista on erillisiä määräyksiä. Määräykset, ohjeet ja muut säännöt ovat vaikeasti hahmotettavissa, koska niitä ei ole useinkaan koottu yhtenäisesti. Tämän vuoksi vangin on vaikea ennalta tietää, mitä häneltä edellytetään. Jotta tällaisten järjestystä koskevien määräysten hahmottaminen olisi helpompaa, ehdotetaan, että vankilassa tulisi olla järjestyssääntö. Tällaista järjestyssääntöä edellytetään myös vapautensa menettäneen suojelua koskevien perusperiaatteiden 30 säännössä.

Kurinpitorangaistusten käyttöala on nykyään epämääräinen ja sitä ehdotetaan selkeytettäväksi. Rajanveto voidaan tehdä sekä teon että siitä määrättävän seuraamuksen mukaan. Tätä rajaa pohdittaessa tulee ottaa huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 ja 6 artiklan määräykset sekä perustuslain 7 ja 21 §.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ja -toimikunta ovat useissa tapauksissa ottaneet kantaa siihen, millainen rangaistus voidaan käsitellä kurinpitomenettelyssä ja milloin on kysymys ihmisoikeussopimuksen 6 (1) artiklassa tarkoitetusta rikossyytteestä. Ihmisoikeuselimet ovat hyväksyneet eron tekemisen 6 artiklassa tarkoitettujen oikeussuojakeinojen edellyttämän rikosprosessin ja kurinpitomenettelyn välillä. Ratkaisukäytännössä on kiinnitetty huomiota siihen, miten rike on luokiteltu valtion sisäisessä oikeudessa, teon laatuun suhteessa rangaistuksen laatuun, seuraamuksen luonteeseen ja ankaruuteen. Rajanveto valtion sisäisessä oikeudessa ei ole ratkaiseva, vaan teon laatu suhteessa rangaistuksen laatuun ja teon sanktioinnin yleisyys. Kurinpitorangaistukset ovat tarkoitettuja tietylle tai tietyille ryhmille, kun taas kaikille sanktioitu normi viittaa rikosoikeuteen. Vaikka rikkomus täyttäisikin kurinpitomenettelyssä ratkaistavissa olevan teon tunnusmerkit, se saattaa seuraamuksen ankaruudesta ja luonteesta johtuen kuulua 6 artiklan soveltamispiiriin rikosasiana. Muutaman päivän arestirangaistus ei kuulu 6 (1) artiklan alaan, mutta pitkän rangaistuksen kohdalla saattaa olla toisin. Vapausrangaistustaan suorittavan vangin vapauden lisärajoittaminen ilman, että vapaudenmenetyksen kokonaisaika kasvaa, ei lähtökohtaisesti ole sellainen seuraamus, joka estäisi pitämästä sen määräämistä koskevaa menettelyä kurinpitona.

Rikosprosessissa on pääsääntöisesti sovellettava 6 (1) artiklan menettelyä jo ensimmäisessä asteessa. Poikkeuksena tästä tuomioistuin ja toimikunta ovat hyväksyneet, että vähäisistä rikoksista määrätään rangaistus hallinnollisissa menettelyssä, edellyttäen, että rangaistavalla on mahdollisuus saattaa valituksella tai muulla tavoin asia tuomioistuimen 6 (1) artiklan mukaisessa menettelyssä tapahtuvaa uudelleen arviointia varten.

Kurinpitojärjestelmän rajaaminen voidaan ratkaista lähtökohtaisesti neljällä tavalla. Ensimmäisessä vaihtoehdossa kaikki rikoslaissa määritellyt rikokset siirretään poliisin esitutkintaan ja kurinpitomenettelyssä käsitellään ainoastaan vankilajärjestykseen liittyvät rikkomukset, jotka eivät ole rikoksia yleisen lain mukaan, esimerkiksi alkoholin hallussapito ja luparikkomukset. Toinen vaihtoehto olisi luetella laissa tai asetuksessa ne rikokset, jotka voidaan käsitellä kurinpitomenettelyssä ja rangaista kurinpidollisesti.

Kolmantena vaihtoehtona olisi rajata kurinpidon käyttöala niin, että kurinpitojärjestelmän käytön edellytyksenä olisi rikoslain alaan kuuluvien rikosten osalta se, että teko samalla toteuttaa vankilajärjestyksen tai turvallisuuden rikkomisen. Järjestysrikkomuksissa rajaus olisi se, että järjestyssäännöissä säädettäisiin kurinpitorangaistuksesta tai että kyseessä on luparikos, poistuminen, karkaaminen, osallistumisvelvollisuuden laiminlyönti tai henkilökunnan antamien ohjeiden noudattamatta jättäminen.

Neljäntenä vaihtoehtona on rajanvedon sääteleminen paitsi rikosten vakavuusasteen, myös niiden suorittamispaikan perusteella, kuten asia on nykyisin säädelty. Rikoslain 2 luvun 13 §:n mukaan kurinpitomenettelyssä voidaan ratkaista sakkorikoksista sellaiset, jotka on tehty vankilassa tai Vankeinhoitolaitoksen virkamiehen valvonnan alaisena laitoksen ulkopuolella. Muut vankilan ulkopuolella tehdyt rikokset saatetaan normaaliin esitutkintaan.

Ensimmäisen vaihtoehdon etuna voidaan pitää sen selkeyttä. Toisaalta tällainen järjestelmä olisi hidas ja lievien rikosten saattaminen esitutkintaan epätarkoituksenmukaista. Toisen vaihtoehdon etuna voidaan pitää sen tarkkarajaisuutta. Toisaalta yksittäisten rikosten kirjaaminen lain tai asetuksen tasolle ei ole tarkoituksenmukaista. Kolmannen vaihtoehdon ongelmana on se, että käytännössä olisi epäselvää, mitkä rikokset ovat sellaisia, että ne kohdistuvat vankilan järjestystä ja turvallisuutta vastaan. Toisaalta muiden hyvin vähäisten rikosten saattaminen esitutkintaan on epätarkoituksenmukaista.

Näillä perusteilla esityksessä ehdotetaan, että kurinpitorangaistusjärjestelmä rajataan kuten nykysinkin vankilassa tai Vankeinhoitolaitoksen viranomaisten valvonnassa tehtyihin sakkorikoksiin. Pelkästään vankilajärjestyksen rikkomisen rankaisemisen edellytyksenä olisi, että teosta on määrätty kurinpitorangaistus vankilan järjestyssäännössä tai kysymyksessä olisi henkilökunnan toimivaltansa rajoissa antaman määräyksen noudattamatta jättäminen.

Kansainvälisissä suosituksissa tavoitteeksi asetetaan yksinäisyysrangaistuksen käytön vähentäminen tai siitä kokonaan luopuminen.. Nykyisessä laissa yksinäishuoneen enimmäisaika on 20 vuorokautta. Vaikka nykylain mukainen enimmäisaika ei kansainvälisessä vertailussa olekaan erityisen pitkä, 20 vuorokauden yksinäisyyttä voidaan pitää ankarana seuraamuksena.

Yksinäisyysrangaistuksen enimmäiskeston lyhentämistä voidaan perustella myös sillä, että se kohdistuu usein henkilöihin, joilla on ennestäänkin ongelmia psyykkisessä terveydentilassa tai tasapainossa. Yksinäisyysrangaistuksen pituuden lyhentämistä tukee myös se, että yli kymmenen päivän yksinäisyysrangaistukset ovat käytännössä äärimmäisen harvinaisia. Tämän vuoksi ehdotetaan, että yksinäisyysrangaistuksen enimmäispituutta lyhennetään nykyisestä 20 vuorokaudesta 14 vuorokauteen.

Yksinäisyysrangaistuksen sisältö ja ankaruus riippuu paljolti siitä, millaisissa olosuhteissa vanki joutuu tämän ajan viettämään. Käytännössä yksinäisyysrangaistus pannaan täytäntöön useimmiten eristysosastolla, mutta joissakin laitoksissa se voidaan panna täytäntöön myös vangin omassa sellissä, josta poistetaan kurinpitorangaistuksen täytäntöönpanon ajaksi vangin hallussa muutoin olevaa omaisuutta.

Suoritetun ajan menettäminen on nykyisin sidottu yksinäisyysrangaistukseen, mitä ei kaikissa tapauksissa voida pitää perusteltuna. Suoritetun ajan menettäminen on ankara seuraamus, jolla hallintoviranomaiselle on annettu toimivalta määrätä vankeusrangaistusta vastaavasta vapaudenmenetyksestä. Vastaava seuraamus on käytössä lähes kaikissa maissa, joten se säilyisi myös uudessa laissa. Se ehdotetaan kuitenkin muutettavaksi yksinäisrangaistuksesta erilliseksi seuraamukseksi. Suoritetun ajan menettämisen käyttöala ehdotetaan laissa rajoitettavaksi rikoksiin ja avolaitoksesta tai terveydenhuollon laitoksesta luvatta poistumiseen.

Mahdollisuudesta määrätä vangin työ- tai käyttöraha kurinpidollisesti vähennettäväksi luovuttiin RTA-uudistuksen yhteydessä. Monissa maissa tällainen seuraamus on käytössä, Tanskassa jopa yleisimpänä kurinpitorangaistuksena. Olisi loogista määrätä kurinpidollisesti taloudellinen seuraamus rikoksesta, josta rikoslaissa säädetään sakkoa. Vangin palkan, toimintarahan tai käyttörahan menettäminen tai vähentäminen kurinpidollisesti saattaisi siten olla perusteltua. Toisaalta sakon suorittaminen vankityöllä olisi vaikeaa, jollei vanki tee työtä avolaitoksessa. Taloudellisen seuraamuksen määrääminen ainoastaan avolaitoksessa oleville vangeille ei vankien yhdenvertaisen kohtelun vuoksi ole mahdollista. Tämän vuoksi lakiin ei ehdoteta säännöksiä taloudellisista kurinpitorangaistuksista.

Nykyistä sanktiokumulaatiota voitaisiin vähentää virallistamalla osa nykyisin vangille aiheutuvista seuraamuksista virallisiksi kurinpitorangaistuksiksi. Tällaisia seuraamuksia ovat esimerkiksi poistumislupaoikeuden menettäminen tietyksi ajaksi tai vangin siirto suljetummalle osastolle. Harkinnanvaraisten lupien anomisoikeuden menettäminen tai turvaamistoimenpiteenä tapahtuvan siirron käyttäminen rangaistuksena saattaisi kuitenkin käytännössä aiheuttaa lisäongelmia ja epäselvyyttä, mikä olisi omiaan hämärtämään kurinpitojärjestelmän rajoja. Helposti syntyisi käsitys, että tietyn ajan kuluttua vangilla olisi oikeus poistumislupaan tai siirtoon takaisin avoimemmalle osastolle. Esimerkiksi normaali osastolle sijoittelu on laitosjärjestyksen ylläpitämiseen kuuluvaa toimintaa, jossa kiinnitetään huomiota myös arvioon vangin tulevasta käyttäytymisestä. Kurinpitorangaistusjärjestelmä on myös sitä selkeämpi, mitä vähemmän se sisältää erilaisia rangaistusmuotoja. Näin ollen uusia kurinpitorangaistuksia ei ehdoteta lisättäväksi lakiin.

Nykyään rikkomuksen tutkimisesta ei ole säännöksiä. Kurinpitorangaistuksen määrääminen edellyttää, että rikkomus tutkitaan huolellisesti. Vangilla on oikeus tulla kuulluksi ja esittää näyttöä oman selvityksenä tueksi. Lakiin ehdotetaan lisättäväksi säännökset rikkomuksen selvittämisestä, menettelystä ja kirjaamisesta. Selvityksen puolueettomuus ja uskottavuus edellyttävät, että vangin perusteltu väite henkilökunnan osallisuudesta rikokseen tulee aina siirtää poliisin tutkittavaksi. Selvyyden vuoksi tästä ehdotetaan otettavaksi säännös uuteen lakiin.

Vankien valvonta ja tarkastaminen

Vankien tarkastaminen merkitsee puuttumista vankien henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja vapauteen. Tästä syystä vankien valvontaa ja tarkastamista koskevia säännöksiä esitetään täsmennettäviksi ja selkeytettäviksi. Nykyisen hajanaisen säätelyn sijasta tarkastustoimintaa koskevat säännökset ehdotetaan koottaviksi yhteen lukuun.

Yleissäännös vankien valvonnasta ehdotetaan otettavaksi lakiin nykyisen asetuksen sijasta. Vaikka vangin selli ei nauti kotirauhan suojaa, sellin tarkastamisen voidaan tietyssä määrin katsoa rajoittavan vangin yksityisyyden suojaa. Tämän vuoksi vankien asuintilojen ja omaisuuden tarkastuksesta ehdotetaan säänneltäväksi tarkemmin lain tasolla. Nykyinen säännös metallinilmaisinta ja muita apuvälineitä käyttäen tehdystä tarkastamisesta ehdotetaan täsmennettäväksi. Tarkastusta kutsuttaisiin turvatarkastukseksi samaan tapaan kuin tuomioistuimissa ja lentoasemilla. Tällainen turvatarkastus voitaisiin tehdä myös vangin kuljetuksen aikana. Vangille tehtävän henkilötarkastuksen edellytyksiä ehdotetaan täsmennettäviksi. Päihteettömyyden valvontaa koskevat asetuksentasoiset säännökset ehdotetaan nostettavaksi lakiin. Lakiin ehdotetaan lisäksi menettelysäännöstä, jossa olisivat yleiset säännökset tarkastusten toimittamisesta ja niiden kirjaamisesta. Päätösvaltaa ehdotetaan tarkennettavaksi.

Muun henkilön tarkastaminen

Muun henkilön kuin vangin tarkastamista koskevat säännökset ehdotetaan koottavaksi yhteen lukuun selkeyden lisäämiseksi. Nykyään asetuksessa oleva rangaistuslaitokseen (vankilaan) pääsyä koskeva säännös ehdotetaan otettavaksi täsmennettynä lakiin. Lakiin ehdotetaan myös säännöstä turvatarkastuksista vankilan alueella. Nykyisin laissa ei ole säännöstä siitä, miten menetellään turvatarkastuksessa tai henkilöntarkastuksessa löydettyjen tavaroiden suhteen. Koska kyse on tapaajan tai muun henkilön perustuslaissa turvatusta omaisuuden suojasta, lakiin ehdotetaan otettavaksi säännös asiasta.

Vankien tapaajat tai muut ulkopuoliset henkilöt saattavat jättää noudattamatta heille annetun kehotuksen poistua vankilasta tai sen alueelta. On myös ilmennyt tilanteita, joissa ulkopuolinen henkilö käyttäytyy uhkaavasti tai aiheuttaa muuta vaaraa vankilan järjestykselle. Vankeinhoitoviranomaisille ehdotetaan toimivaltaa poistaa tarvittaessa voimakeinoin tällainen henkilö vankilasta tai vankilan alueelta.

Vankeinhoitoviranomaisilla on nykyisin ainoastaan pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettu jokamiehen kiinniotto-oikeus. Sen käyttäminen edellyttää kuitenkin, että rikos on jo tapahtunut, mikä ei kaikissa tilanteissa ole tarkoituksenmukaista eikä riittävää. Tapaaja voi käyttäytyä sillä tavoin uhkaavasti, ettei käytös toteuta laittoman uhkauksen tunnusmerkistöä. Tapaajaa voidaan huumausaineiden etsimiseen koulutetun koiran avulla tehdyn tarkastuksen perusteella epäillä huumausaineiden hallussapidosta. Pakkokeinolaissa säädelty jokamiehen kiinniotto-oikeus ei tällaisiin tilanteisiin sovellu, koska rikosta ei ole tapahtunut. Varsinkin maaseudulla sijaitsevissa vankiloissa saattaa poliisin virka-avun saaminen kestää useita tunteja. Tämän vuoksi vankeinhoitoviranomaisille ehdotetaan toimivaltaa ottaa kiinni uhkaavasti käyttäytyvä tai vaaraa aiheuttava henkilö myös ennen rikoksen täyttymistä. Koska kysymys on toimenpiteestä, jolla puututaan voimakkaasti henkilön vapauteen, asiasta ehdotetaan säädettäväksi laissa. Lakiin ehdotetaan kuitenkin enimmäisaikaa, joka olisi sama kuin järjestyksenvalvojista annetussa laissa (533/1999).

Turvaamistoimenpiteet ja voimakeinojen käyttö

Nykyisessä laissa tarkastus- ja turvaamistoimenpiteiden välinen raja on tulkinnanvarainen. Sekä tarkastuksilla että turvaamistoimenpiteillä rajoitetaan vangin henkilökohtaista vapautta ja koskemattomuutta. Rajanvedon selkeyttämiseksi ehdotetaan, että turvaamistoimenpiteet erotettaisiin selkeämmin tarkastusta koskevista säännöksistä ja koottaisiin omaksi luvukseen. Lakiin ehdotetaan säännöstä, jossa turvaamistoimenpiteet lueteltaisiin. Samaan pykälään ehdotetaan myös säännöstä, jossa korostettaisiin muiden kuin vapautta rajoittavien keinojen ensisijaisuutta. Nykyisin säätely on määräyksen tasolla.

Käytännön vankeinhoidossa joudutaan usein tilanteeseen, jossa päihteiden käytön vieroitusoireista kärsivän vangin terveydentilaa on seurattava ja tarkkailtava ympärivuorokautisesti. Käytännössä vanki saattaa myös olla niin heikkokuntoinen, että häntä pitää jatkuvasti seurata. Myös itsetuhoisesti käyttäytyvän vangin seuraaminen on tarpeen vangin oman terveyden suojelemiseksi. Tällaiset vangit sijoitetaan usein selliin, joka on varustettu ympärivuorokautisella kameravalvonnalla. Yöaikaan vangin seuraaminen ei ole henkilökunnan vähäisen määrän vuoksi muulla tavoin järjestettävissä. Koska toimenpiteellä puututaan vangin henkilökohtaiseen vapauteen ja kameravalvonnalla myös vangin yksityisyyteen, vaikkakin se tapahtuu hänen suojelemisekseen, ehdotetaan, että tällaisesta sijoittamisesta ja sen edellytyksistä säädettäisiin täsmällisesti laissa. Tällaista valvontaa kutsuttaisiin tarkkailuksi.

Nykyiset säännökset vangin eristämisestä tapauksissa, joissa hänen epäillään kuljettavan kehonsa sisällä päihteitä tai muita luvattomia esineitä, ehdotetaan säilytettäväksi. Eristämisen nimi ehdotetaan muutettavaksi eristämistarkkailuksi. Vangin ympärivuorokautista erillään pitämistä koskevat säännökset ehdotetaan täsmennettyinä säilytettäväksi.

Vankeinhoitoviranomaisten nykyinen voimakeinojen käyttösäännös on asialliselta, alueelliselta ja henkilölliseltä käyttöalaltaan tulkinnanvarainen ja epäselvä. Koska voimankäytöllä puututaan henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen, säännöstä ehdotetaan täsmennettäväksi. Voimakeinoja voidaan käyttää myös erilaisten voimankäyttövälineiden avulla. Vankeinhoidossa käytössä olevia voimankäyttövälineitä ovat patukka, kaasusumutin, käsiraudat ja ampuma-ase. Voimankeinojen ja voimankäyttövälineiden käyttöön annetaan Vankeinhoitolaitoksessa koulutus. Voimankäyttövälineitä on nykyisen määräyksen mukaan oikeutettu käyttämään vain siihen erityisen koulutuksen saanut Vankeinhoitolaitoksen virkamies. Perusoikeuksien rajoittamisen oikeusturvavaatimuksen on katsottu edellyttävän, että rajoittamisvaltuuksia käyttävien henkilöiden koulutus ja pätevyys on varmistettu (PeVL 17/1998 vp). Tämän vuoksi esityksessä edellytetään, että voimankäyttövälineiden käyttöön olisi oikeutettu ainoastaan asianmukaisen koulutuksen saanut henkilö.

Muutoksenhaku

Vankien muutoksenhaku on uudistettu 1 päivänä elokuuta 2001 voimaan tulleella RTL:n 7 luvun säännöksillä. RTL:n 7 luvun 1 §:n mukaan kurinpitoa ja ehdonalaisen vapauttamisen lykkäämistä koskevaan päätökseen saa hakea muutosta valittamalla käräjäoikeuteen.

Lakia käsitellessään eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi, että valitustien ohjaaminen hallintoviranomaisen päätöksestä käräjäoikeuteen on poikkeuksellinen järjestely, kun otetaan huomioon perustuslain 98 ja 99 §:n säännökset tuomioistuinlaitoksen perusrakenteesta ja tuomioistuinten tehtävistä. Perustuslakivaliokunnan mukaan ratkaisu oli tässä tapauksessa perusteltu, koska keskeiset muutoksenhaun kohteena olevat päätökset, suoritetun ajan menetys ja ehdonalaisen vapauttamisen lykkääminen vaikuttavat rangaistuksen tosiasialliseen pituuteen. Perustuslakivaliokunta totesi, että perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin määrää rangaistuksen, joka sisältää vapaudenmenetyksen. Valiokunta piti tämän kanssa johdonmukaisena, että muutoksenhaku täytäntöönpanovaiheessa tehtäviin, rangaistuksen pituuteen vaikuttaviin hallintopäätöksiin suunnataan siihen tuomioistuinlinjaan, jossa varsinaiset vankeusrangaistuksetkin määrätään.

Muissa vankien oikeuksia ja velvollisuuksia koskevissa asioissa muutoksenhaku tapahtuu perustuslain 21 §:n nojalla. Perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan, että erityisten säännösten puuttuessa valitustie on hallintolainkäyttölinjan mukainen (PeVL 9/2001 vp).

Esitys perustuu perustuslakivaliokunnan esittämään jaotteluun. Siltä osin kuin kysymys on harkinnanvaraisista rangaistuksen tosiasialliseen pituuteen vaikuttavista päätöksistä, muutoksenhaku tapahtuisi yleiseen tuomioistuimeen. Näitä päätöksiä olisivat ehdotetussa rikoslain 2 c luvun 9 §:ssä tarkoitettu ehdonalaisen vapauttamisen lykkääminen ja vankeuslain 15 luvun 4 §:n 4 kohdassa tarkoitettu suoritetun ajan menetys. Käräjäoikeuteen tapahtuva muutoksenhaku vähenisi oleellisesti nykyisestä, koska muita kurinpitorangaistuksia koskeva muutoksenhaku siirtyisi pois käräjäoikeuksista.

Muutoksenhaku tapahtuisi yleensä hallintolainkäyttölinjan mukaisesti. Muutoksenhaun kohteena olevaan päätökseen olisi ensin haettava oikaisua ja vasta tästä päätöksestä voitaisiin valittaa hallinto-oikeuteen. Oikaisumenettelyn tarkoituksena olisi vähentää raskasta ja hidasta valitusmenettelyä. Oikaisuvaatimus tehtäisiin aluevankilan johtajalle, jonka päätöksestä olisi valitusmahdollisuus hallinto-oikeuteen. Rikosseuraamusviraston päätöksestä valitus tapahtuisi suoraan hallinto-oikeuteen. Valitus tehtäisiin siihen hallinto-oikeuteen, jonka tuomiopiirissä aluevankilan johtajan tai Rikosseuraamusviraston päätös on tehty.

Muutosta voitaisiin hakea vankeusrangaistuksen tai sakon muuntorangaistuksen täytäntöönpanon aloittamisajankohtaa koskeviin päätöksiin. Näitä olisivat täytäntöönpanon lykkäämistä, lykkäyksen peruuttamista ja muuntorangaistuksen lykkäämistä vankilassa käsittelevät päätökset.

Vankilaan tulevalle vangille laaditaan yksilöllinen suunnitelma rangaistusajan suorittamista varten. Rangaistusajan suunnitelma ei ole luonteeltaan sellainen asiakirja, jonka perusteella vangille syntyisi oikeus vaatia suunnitelmaan sisältyviä seikkoja. Kyse on vangin ja viranomaisen välisestä toiminta- ja kuntoutumissuunnitelmasta. Näin ollen suunnitelma ei ole päätös, josta voisi erikseen hakea muutosta.

Vangin laitokseen sijoittamisen lisäksi suunnitelma sisältää muun muassa vangin toimintaa rangaistusaikana ja poistumisluvan edellytyksiä koskevat suunnitelmat. Näin ollen muutoksenhakuoikeutta ei olisi, kun kysymys on tavanomaisesta vangin osallistumisvelvollisuuden täyttämisestä vankilassa ja tähän liittyvästä toimintaan sijoittamisesta laitoksessa tai vankilan ulkopuolella. Myöskään rangaistusajan suunnitelman mukaisista poistumislupapäätöksistä ei olisi mahdollista hakea muutosta. Viimeksi mainittu vastaisi mielenterveyslakia, jossa esimerkiksi tahdonvastaisen hoitojakson aikana tapahtuvat viikonloppulomat tai asioiden hoitamisvapaat eivät ole seikkoja, joista voisi hakea muutosta. Hallintolainkäytössä vangin poistumislupapäätöstä ei myöskään ole pidetty muutoksenhakukelpoisena. Poikkeuksena olisivat erittäin tärkeästä syystä myönnettävät poistumisluvat, joita koskevista päätöksistä olisi mahdollista hakea muutosta.

Vangin vankilaan sijoittamista ja vankilasta toiseen siirtämistä koskeviin päätöksiin ei yleensä voitaisi hakea muutosta. Myös hallintolainkäytössä on katsottu, että tavanomaiset siirtopäätökset eivät ole valituskelpoisia. Muutosta voitaisiin kuitenkin hakea myös päätökseen, joka koskee vangin lapsen ottamista vankilaan.

Omaisuuden hallussapitoa sekä rahan ja muiden maksuvälineiden käyttöä koskevia säännöksiä esitetään muutoksenhaun piiriin. Vankien yhteyksiä laitoksen ulkopuolelle rajoittaviin päätöksiin voitaisiin eräissä tapauksissa hakea muutosta. Muutoksenhaun piiriin kuuluisi kirjeen tai postilähetyksen pidättämispäätös. Samoin muutosta voitaisiin hakea tapaamiskieltoa koskeviin päätöksiin. Sen sijaan muihin tapaamista koskeviin päätöksiin ei voitaisi hakea muutosta. Tämä vastaa hallinto-oikeuskäytännön mukaista kantaa.

Muutoksenhaku turvaamistoimenpiteitä ja voimankäyttöä koskeviin päätöksiin ei olisi mahdollista. Koska kysymys on tosiasiallisesti suoritettavista toimenpiteistä, muutoksenhaulla ei olisi merkitystä. Poikkeuksena olisi päätös vangin erillään pitämisestä.

Nykyisessä RTL:n 7 luvussa on muutoksenhakukielto, jonka mukaan vangin valitusta koskevaan käräjäoikeuden päätökseen ei saa hakea muutosta hovioikeudelta. Eduskunnan lakivaliokunta on vankien muutoksenhakua käsittelevässä mietinnössään (LaVM 12/2001 vp) edellyttänyt, että laissa oleva muutoksenhakukielto on arvioitava uudelleen lainsäädännön kokonaisuudistuksen yhteydessä.

Sittemmin on säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetun lain 33 §:ssä säädetty kielto hakea muutosta käräjäoikeuden päätökseen. Lakiehdotusta käsitellessään eduskunnan perustuslakivaliokunta totesi, että ratkaisu ei vaikuta lakiehdotuksen käsittelyjärjestykseen (PeVL 54/2001 vp). Perustuslakivaliokunta viittasi aikaisempaan lausuntoonsa, jonka mukaan muutoksenhakurajoitus on mahdollinen, kun kysymys on vähäisiksi luonnehdittavista rikoksista ja niistä tuomittavista vähäisistä rangaistuksista. Tällainen vähäisiin rikoksiin liittyvä muutoksenhakurajoitus ei ole ongelmallinen myöskään kansainvälisten ihmisoikeussopimusten kannalta (PeVL 30/1998 vp).

Esityksen mukaan muutosta ei saisi hakea käräjäoikeuden tai hallinto-oikeuden päätökseen vangin muutoksenhakuasiassa. Ne päätökset, joissa muutoksenhaku tapahtuisi käräjäoikeuteen, rinnastuvat luonteeltaan vähäisiin rikosasioihin. Valitukset hallinto-oikeuteen taas sisältävät esimerkiksi päätöksiä, joita vastaavista päätöksistä säädetään jatkomuutoksenhaun rajoitus säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetussa laissa.

Esityksen mukaan käräjäoikeus olisi vangin muutoksenhakuasiassa päätösvaltainen, kun siinä on yksin puheenjohtaja. Vastaavasti esitetään, että hallinto-oikeus olisi päätösvaltainen yhden jäsenen kokoonpanossa. Kummassakin tapauksessa kokoonpano olisi perusteltu, koska käsiteltävät muutoksenhakuasiat ovat yleensä vähäisiä ja oikeudellisesti yksinkertaisia.

Tutkintavankeus

Uudistuksen lähtökohdat. Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. Säännöksen esitöiden perusteella vapautensa menettäneelle kuuluvat oikeudet tulee turvata kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa viitoitetulla tavalla. Kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa omaksutun syyttömyysolettaman mukaan tutkintavangin oikeusaseman ja kohtelun tulee poiketa vankeusrangaistusta suorittavan vangin kohtelusta.

Tutkintavankeudesta annettua lakia ehdotetaan muutettavaksi monilta osin vastaamaan vankeuslain säännöksiä. Tavoitteena on lisäksi saattaa tutkintavankeja koskevat säännökset vastaamaan kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja suosituksissa tutkintavangille suotua erityisasemaa.

Lakiehdotuksia valmisteltaessa on harkittu sitä, miltä osin on tarkoituksenmukaista säätää samoista asioista kahdessa osittain rinnakkaisessa laissa. Tutkintavankeuslain tulisi joka tapauksessa sisältää ainakin tärkeimmät tutkintavankien oikeuksia ja velvollisuuksia koskevat säännökset, minkä vuoksi laki olisi tutkintavangille ja hänen läheisilleen tärkeä oikeuslähde. Koska viittaussäännöksillä kirjoitettua lainsäädäntöä on huomattavasti vaikeampaa lukea ja hahmottaa, lähtökohtana ehdotuksessa on, että tutkintavangin oikeuksista ja velvollisuuksista säädettäisiin mahdollisimman kattavasti tutkintavankeuslaissa. Toisena lähtökohtana ehdotukselle on, että Vankeinhoitolaitoksen henkilökunnan toimivaltuuksien käyttämistä koskevat yleiset säännökset ja asteellista toimivaltaa koskeva säännökset kirjoitetaan ainoastaan vankeuslakiin. Myös säännökset, joissa asetetaan velvollisuuksia Vankeinhoitolaitokselle, ehdotetaan säädettäväksi ainoastaan vankeuslaissa.

Tutkintavangin kohtelua koskevat säännökset. CPT on tarkastuskäynneillään Suomessa kiinnittänyt huomiota siihen, että tutkintavankeja säilytetään poliisivankilassa vangitsemista koskevan oikeudenkäynnin jälkeenkin. Koska poliisivankilassa pitäminen käytännössä rajoittaa huomattavasti tutkintavangin oikeuksia, laissa ehdotetaan säädettäväksi tarkemmin niistä perusteista, joilla tutkintavankia voidaan pitää poliisivankilassa sekä poliisivankilassa säilyttämisen enimmäisajasta, josta voitaisiin painavista syistä poiketa. Tällainen säännös on tarpeen myös käytännön ohjaamiseksi. Päätösvalta ehdotetaan tuomioistuimelle.

Samalla ehdotetaan, että nykyinen järjestelmä, jossa oikeusministeriö hyväksyy sisäasiainministeriön hallinnonalalla ja valvonnassa olevan tilan soveltuvaksi tutkintavankien säilyttämiseen, lakkautetaan. Ministeriölle asetettu toisen ministeriön valvontavastuu ei ole käytännöllisistä syistä tarkoituksenmukainen. Tutkintavankeuslakiin ehdotetaan lisättäväksi vankeuslakia vastaavasti säännökset vankilaan ottamisesta, tulotarkastuksesta ja määräyksistä tiedottamisesta.

Nykyisen käytännön selventämiseksi kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 10 (2) artiklasta ilmenevä tutkintavankien erillään pitämisvelvoite ehdotetaan kirjattavaksi tutkintavankeuslakiin. Koska lapsen oikeuksien yleissopimuksen 37 artiklan alaikäisiä koskeva erillään pitämisvelvoite koskee tutkintavankeja, määräys ehdotetaan kirjattavaksi myös tutkintavankeuslakiin. Tutkintavangin perushuoltoa koskevat säännökset ehdotetaan kirjattavaksi tutkintavankeuslakiin samansisältöisinä kuin ne ehdotetaan otettavaksi vankeuslakiin.

Koska tutkintavangit eivät ole velvollisia osallistumaan toimintaan, nykyisen lain säännös ehdotetaan sisällytettäväksi lakiin vähäisin täsmennyksin. Selkeyden lisäämiseksi lakiin ehdotetaan säännöstä, jonka mukaan tutkintavangille ei voida antaa lupaa osallistua toimintaan vankilan ulkopuolella.

Tutkintavangin omaisuutta ja tuloja koskevat säännökset ehdotetaan säänneltäviksi pääosin samalla tavalla kuin vankeusvangilla. Koska syyttömyysolettamasta voidaan johtaa tutkintavankien erityinen oikeus käyttää omia varojaan, niiden käytön kieltämisen kynnys ehdotetaan korkeammaksi kuin vankeusrangaistusta suorittavilla vangeilla.

Tutkintavankeus saattaa alkaa usein yllättäen ilman, että tutkintavangilla olisi ollut tilaisuutta asioidensa järjestämiseen vapaudessa. Tämän vuoksi lakiin ehdotetaan nimenomaista säännöstä siitä, että tutkintavangille on annettava apua ja tukea tällaisten asioiden hoitamisessa.

Euroopan neuvoston vankilasäännöissä tutkintavangeille on turvattu oikeus saada valitsemansa lääkärin tai hammaslääkärin hoitoa. Asiasta ehdotetaan otettavaksi säännös lakiin siten rajattuna, että oikeutta voitaisiin rajoittaa vankilajärjestyksen tai tutkintavankeuden vaarantumisen vuoksi. Tutkintavankeus on usein psyykkisesti raskasta aikaa, jolloin tutkintavanki voi tarvita ammatillista psykologista tukea ja apua. Asiasta ehdotetaan nimenomaista säännöstä lakiin.

Tutkintavankien vapaa-ajan käyttöä, kirjeenvaihtoa ja puhelimen käyttöä koskevat säännökset ehdotetaan kirjoitettavaksi lakiin lähes samansisältöisinä kuin vankeusvangeilla. Koska tutkintavangille on kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan yleissopimuksen 14 artiklassa ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa turvattu erityinen oikeus valmistella puolustustaan, säännöksiin ehdotetaan tehtäväksi se ero, että tutkintavangilla olisi laajempi oikeus puhelimen käyttöön kuin vankeusvangeilla.

Tutkintavankia ei voida nykyään kurinpidollisesti rangaista, vaikka tutkintavangit ovat vankilassa usein kuukausia, jopa vuosia. Myös tutkintavankien on noudatettava laitosjärjestystä. Jos tutkintavanki rikkoo vankilajärjestystä, siitä seuraa turvaamistoimenpiteen luonteisia rajoituksia vangin oikeuksiin. Tällaiset turvaamistoimenpiteenä käytettävät rajoitukset ovat ongelmallisia, koska niiden määräämisen edellytyksiä, toimivaltaa eikä kestoa ole laissa tarkemmin määritelty. Vähäisiä rikoksia ei ole tarkoituksenmukaista saattaa käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Pidätettyjen ja vankien suojelun perusperiaatteiden mukaan (sääntö 30) pidätetyn ja vangitun henkilön tekemät järjestysrikkomukset ja niiden lajit sekä rikkomuksista aiheutuvat seuraamukset tulee määritellä laissa. Kurinpitorangaistukset tulee kirjata. Yhdistyneiden Kansakuntien julkaisemassa tutkintavankien käsikirjassa korostetaan selkeiden kurinpitosääntöjen luomista mielivaltaisuuden vähentämiseksi.

Järjestelmän selkeyden, ennustettavuuden ja oikeudenmukaisuuden lisäämiseksi ehdotetaan, että myös tutkintavangille voitaisiin määrätä kurinpitorangaistus. Erona vankeusvankeihin olisi, ettei tutkintavangille voitaisi määrätä suoritetun ajan menettämisseuraamusta.

Tutkintavangin tarkastamisesta, valvonnasta, heihin kohdistuvasta voimakeinojen käytöstä ja turvaamistoimenpiteistä ehdotetaan vastaavia säännöksiä kuin vankeuslakiin.

Tutkintavangeille ehdotetaan lisäksi samankaltaista muutoksenhakuoikeutta kuin vankeusvangeille. Tutkintavankeuden luonteesta johtuen muutoksenhaun kohteeksi tulevia päätöksiä olisi kuitenkin jonkin verran vähemmän. Nykyiset säännökset vankien kuljetuksesta ovat vanhentuneita. Ongelmana on myös se, että asetuksen tasolla säädetään sellaista vangin oikeuksista ja velvollisuuksista, joi