Olet tässä: Finlex » Hallituksen esitykset » 2002 » HE 44/2002

Hallituksen esitykset

Hallituksen esitysten tietokanta sisältää hallituksen esitysten tekstit suomeksi vuoden 1992 alusta alkaen. Lisäksi saatavissa ovat suomeksi ja ruotsiksi ulkoasultaan painetun näköiset hallituksen esitysten pdf-tiedostot vuoden 2001 alusta alkaen. Saatavilla on myös luettelo vireillä olevista, eduskunnalle annetuista hallituksen esityksistä.

Pikahaku

Haku tekstistä esim. mielenos* ja naamio*. Haku HE:n numerolla esim. 113/2004. Erikseen tarkempi haku ja vireillä olevien esitysten haku.

HE 44/2002

Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi

ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ

Esityksessä ehdotetaan, että rikoslakiin otetaan rikosoikeuden yleisiä oppeja eli rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiä, vastuuvapausperusteita sekä yritystä ja osallisuutta koskevat säännökset. Nykyiset säännökset ovat aukollisia ja osaksi vanhentuneita. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja oikeusturva edellyttävät niiden perusteellista uudistamista. Siltä osin kuin ehdotetut säännökset ovat kokonaan uusia, ne perustuvat oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa vakiintuneisiin periaatteisiin.

Lisäksi rikoslakiin otettaisiin aikaisempaa yksityiskohtaisemmat säännökset rangaistuksen määräämisestä. Voimassa olevassa laissa on säännökset rangaistuksen mittaamisesta, mutta sen sijaan toinen rangaistuksen määräämisen osa-alue eli rangaistuslajin valinta ei ole kattavasti rikoslaissa säännelty.

Rikosoikeudellisen vastuun yleisiä edellytyksiä koskevassa luvussa säädettäisiin laillisuusperiaatteesta, rangaistussäännösten ajallisesta soveltuvuudesta, laiminlyönnin rangaistavuudesta, syyntakeisuudesta, syyksiluettavuudesta, tahallisuudesta ja tuottamuksesta.

Vastuuvapausperusteita koskevassa luvussa säädettäisiin eri erehdystilanteista, hätävarjelusta, pakkotilasta ja voimakeinojen käytöstä. Samalla uudistettaisiin voimakeinojen käyttöä koskevia muihin lakeihin sisältyviä säännöksiä.

Yritystä ja osallisuutta koskevassa luvussa säädettäisiin yrityksestä sekä siitä luopumisesta ja tehokkaasta katumisesta. Osallisuussäännökset koskisivat rikoskumppanuutta, välillistä tekemistä, yllytystä, avunantoa ja oikeushenkilön puolesta toimimista.

Rangaistuksen määräämistä koskevassa luvussa säädettäisiin rangaistuslajeista, rangaistuksen määräämisen yleisperiaatteista, koventamis-, lieventämis- ja kohtuullistamisperusteista, rangaistuslajista ja -asteikosta poikkeamisesta, rangaistuslajin valinnasta, rangaistuksen tuomitsematta jättämisestä ja tuomitusta rangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä.

Ehdotetut lait ovat tarkoitetut tulemaan voimaan noin puolen vuoden kuluttua siitä, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.

SISÄLLYSLUETTELO
   ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
    YLEISPERUSTELUT  
1. Rikoslain yleisen osan uudistaminen  
2. Vastuuopin säännöksiä koskeva uudistus 
   2.1. Lähtökohtia 
   2.2. Vastuuopin kodifioinnin tavoitteet 
   2.3. Rakenteellisia ja terminologisia ratkaisuja 
3. Rangaistuksen määräämistä koskevan normiston uudistaminen  
   3.1. Nykytila ja sen ongelmia  
   3.2. Uudistuksen tavoitteet 
   3.3. Terminologisia kysymyksiä 
4. Oikeusvertailevan tiedon käytöstä 
5. Pääasiallinen sisältö  
   5.1. Rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä  
       Laillisuusperiaate ja ajallinen soveltuvuus (1 ja 2 §) 
       Laiminlyönnin rangaistavuus (3 §) 
       Syyntakeisuus ja rikosoikeudellisen vastuun ikäraja (4 §) 
        Syyksiluettavuus (5 §) 
         Tahallisuus (6 §) 
         Tuottamus (7 §) 
   5.2. Vastuuvapausperusteet (rikoslain 4 luku, 45 luvun 26 b § ja   pakkokeinolain 1 luvun 2 a §) 
         Erehdyssäännökset (rikoslain 4 luvun 1―3 §) 
         Hätävarjelu (rikoslain 4 luvun 4 §) 
         Pakkotila (rikoslain 4 luvun 5 §) 
        Voimakeinojen käyttö (rikoslain 4 luvun 6 § ja muut lait) 
        Rangaistusvastuun lievennys (rikoslain 4 luvun 7 §) 
        Esimiehen käsky (rikoslain 45 luvun 26 b §) 
         Itseapu (pakkokeinolain 1 luvun 2 a §) 
    5.3. Yritystä koskevat säännökset (rikoslain 5 luvun 1 ja 2 §) 
        Yritystä koskeva perussäännös (1 §) 
        Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen (2 §) 
    5.4. Osallisuussäännökset (rikoslain 5 luvun 3―8 §) 
           Rikoskumppanuus (3 §) 
        Välillinen tekeminen (4 §) 
           Yllytys (5 §) 
          Avunanto (6 §) 
        Erityiset henkilöön liittyvät olosuhteet (7 §) 
        Oikeushenkilön puolesta toimiminen (8 §) 
    5.5. Rangaistuksen määräämisestä (rikoslain 6 luku) 
        Yleiset säännökset (1―3 §) 
        Rangaistuksen mittaaminen (4―8 §) 
        Rangaistuslajin valinta (9―12 §) 
        Rangaistuksesta tehtävät vähennykset (13―16 §) 
    5.6. Yhteinen sakkorangaistus (rikoslain 7 luvun 3 §) 
    5.7. Eräät muut rikoslain luvut ja muut lait 
6. Esityksen vaikutukset 
7. Esityksen valmistelu  
8. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja 
9. Rikoslain rakenne 
   YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT 
1. Lakiehdotusten perustelut 
   1.1. Rikoslaki 
     1 luku. Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta  
     2 luku. Rangaistuksista  
     2 b luku. Ehdollinen vankeus 
     3 luku. Rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä 
     1 §. Laillisuusperiaate  
     2 §. Ajallinen soveltuvuus  
     3 §. Laiminlyönnin rangaistavuus  
     4 §. Syyntakeisuus  
     5 §. Syyksiluettavuus 
     6 §. Tahallisuus  
     7 §. Tuottamus  
     4 luku. Vastuuvapausperusteista 
A. Erehdyssäännökset
              Yleisiä huomautuksia  
     1 §. Tunnusmerkistöerehdys  
     2 §. Kieltoerehdys 
     3 §. Vastuusta vapauttavaa seikkaa koskeva erehdys 
B. Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet
          Yleisiä huomautuksia  
     4 §. Hätävarjelu  
       5 §. Pakkotila  
       6 §. Voimakeinojen käyttö 
       7 §. Rangaistusvastuun lievennys 
       5 luku.  Yrityksestä ja osallisuudesta  
A. Rikoksen yrityksestä
                 Yleisiä huomautuksia  
       1 §. Yritys  
       2 §. Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen 
B. Osallisuudesta
            Yleisiä huomautuksia  
       3 §. Rikoskumppanuus  
       4 §. Välillinen tekeminen  
       5 §. Yllytys  
       6 §. Avunanto  
       7 §. Erityiset henkilöön liittyvät olosuhteet 
       8 §. Oikeushenkilön puolesta toimiminen 
       6 luku.  Rangaistuksen määräämisestä  
A. Nykytila
B. Oikeusvertailua
C. Nykytilan ongelmia ja esityksen lähtökohtia
D. Ehdotuksen pääsisältö
E. Säännöskohtaiset perustelut
       1 §. Rangaistuslajit 
       2 §. Rangaistusasteikko ja siitä poikkeaminen 
       3 §. Rangaistuksen määräämisen yleisperiaatteet 
       4 §. Mittaamisperusteet 
       5 §. Koventamisperusteet 
       6 §. Lieventämisperusteet 
       7 §. Kohtuullistamisperusteet 
       8 §. Rangaistuslajista ja rangaistusasteikosta poikkeaminen 
       9 §. Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä  
       10 §. Ehdollisen vankeuden oheisseuraamukset 
       11 §. Yhdyskuntapalvelu  
       12 §. Rangaistuksen tuomitsematta jättäminen 
       13 §. Tutkintavankeuden vähentäminen  
       14 §. Ulkomailla tuomitun rangaistuksen vähentäminen 
       15 §. Rangaistusvankien kurinpitorangaistusten vähentäminen  
       16 §. Rikoslain 45 luvun alaisten henkilöiden kurinpitoseuraamusten vähentäminen  
       7 luku. Yhteisestä rangaistuksesta  
     10 luku. Menettämisseuraamuksista 
       17 luku. Rikoksista yleistä järjestystä vastaan 
       39 luku. Velallisen rikoksista  
       45 luku. Sotilasrikoksista  
   1.2. Pakkokeinolaki 
       1 luku. Kiinniottaminen, pidättäminen ja vangitseminen 
       1.3.  Poliisilaki 
       1.4.  Laki rajavartiolaitoksesta 
       1.5.  Tullilaki 
       1.6.  Laki järjestyksenvalvojista  
       1.7.  Laki rangaistusten täytäntöönpanosta  
         2 luku. Yleisiä säännöksiä vankeusrangaistuksesta ja sakon muuntorangaistuksesta 
       5 luku. Täytäntöönpano nuorisovankilassa  
   1.8. Laki tutkintavankeudesta  
   1.9. Ilmailulaki 
   1.10. Laki järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä 
   1.11. Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta  
   1.12. Vartioimisliikelaki 
   1.13. Laki puolustusvoimien virka-avusta poliisille 
   1.14. Merimieslaki 
   1.15. Ulosottolaki 
            3 luku. Yleisiä säännöksiä tuomioiden ja päätösten täytäntöönpanosta  
   1.16. Laki turvatarkastuksista tuomioistuimissa 
   1.17. Laki turvatarkastuksista lentoliikenteessä  
   1.18. Aluevalvontalaki 
   1.19. Mielenterveyslaki 
   1.20. Laki säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä
   1.21. Sotilaskurinpitolaki
   1.22. Laki nuorista rikoksentekijöistä  
   1.23. Laki rikesakkomenettelystä 
   1.24. Laki vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä 
   1.25. Laki yhdyskuntapalvelusta
   1.26. Asetus rikoslain voimaanpanemisesta 
2. Voimaantulo 
3. Säätämisjärjestys 
LAKIEHDOTUKSET  
   rikoslain muuttamisesta 
   pakkokeinolain muuttamisesta  
   poliisilain 27 §:n muuttamisesta 
   rajavartiolaitoksesta annetun lain 24 ja 51 §:n muuttamisesta 
   tullilain 17 §:n muuttamisesta  
   järjestyksenvalvojista annetun lain 9 §:n muuttamisesta 
   rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta 
   tutkintavankeudesta annetun lain muuttamisesta 
   ilmailulain 37 §:n muuttamisesta 
   järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetun lain 4 §:n muuttamisesta  
   joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetun lain 11 §:n muuttamisesta  
   vartioimisliikelain 5 §:n muuttamisesta  
   puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 6 ja 8 §:n muuttamisesta 
   merimieslain 74 §:n muuttamisesta  
   ulosottolain 3 luvun 30 §:n muuttamisesta 
   turvatarkastuksista tuomioistuimissa annetun lain 6 §:n muuttamisesta  
   turvatarkastuksista lentoliikenteessä annetun lain 6 §:n muuttamisesta  
   aluevalvontalain 31 §:n muuttamisesta  
   mielenterveyslain 22 d §:n muuttamisesta  
   säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetun lain 35 §:n muuttamisesta  
   sotilaskurinpitolain 8 ja 38 §:n muuttamisesta 
   nuorista rikoksentekijöistä annetun lain 6 §:n muuttamisesta 
   rikesakkomenettelystä annetun lain 16 §:n muuttamisesta 
   vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain 7 §:n muuttamisesta 
   yhdyskuntapalvelusta annetun lain muuttamisesta  
   rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 ja 12 §:n kumoamises kumoamisesta
LIITE  
RINNAKKAISTEKSTIT  
   rikoslain muuttamisesta  
   pakkokeinolain muuttamisesta  
   poliisilain 27 §:n muuttamisesta  
   rajavartiolaitoksesta annetun lain 24 ja 51 §:n muuttamisesta  
   tullilain 17 §:n muuttamisesta  
   järjestyksenvalvojista annetun lain 9 §:n muuttamisesta  
   rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta 
   tutkintavankeudesta annetun lain muuttamisesta  
   ilmailulain 37 §:n muuttamisesta  
   järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetun lain 4 §:n muuttamisesta
   joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetun lain 11 §:n muuttamisesta 
   vartioimisliikelain 5 §:n muuttamisesta 
   puolustusvoimien virka-avusta poliisille annetun lain 6 ja 8 §:n muuttamisesta
   merimieslain 74 §:n muuttamisesta
   ulosottolain 3 luvun 30 §:n muuttamisesta 
   turvatarkastuksista tuomioistuimissa annetun lain 6 §:n muuttamisesta
   turvatarkastuksista lentoliikenteessä annetun lain 6 §:n muuttamisesta 
   aluevalvontalain 31 §:n muuttamisesta
   mielenterveyslain 22 d §:n muuttamisesta 
   säilöön otettujen ulkomaalaisten kohtelusta ja säilöönottoyksiköstä annetun lain 35 §:n muuttamisesta 
   sotilaskurinpitolain 8 ja 38 §:n muuttamisesta 
   nuorista rikoksentekijöistä annetun lain 6 §:n muuttamisesta 
   rikesakkomenettelystä annetun lain 16 §:n muuttamisesta 
   vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain 7 §:n muuttamisesta
   yhdyskuntapalvelusta annetun lain muuttamisesta  
   rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 ja 12 §:n kumoamisesta

YLEISPERUSTELUT

1. Rikoslain yleisen osan uudistaminen

Yksittäisiä rikoksia koskevien rikostunnusmerkistöjen ohella rikoslaki (39/1889) sisältää kaikkia rikoksia koskevia yhteisiä säännöksiä (rikoslain yleinen osa). Näihin kuuluvat muun muassa rikoslain soveltamista koskevat yleisperiaatteet, seuraamuksia ja niiden käyttöä koskevat säännökset sekä vastuun edellytyksiä, vastuuvapausperusteita, yritystä, osallisuutta ja vanhentumista koskevat säännökset. Rikoslain nykyisen lukujaon mukaan yleinen osa kattaa luvut 1―10 ja eri rikoslajeja koskeva erityinen osa luvut 11―50.

Erityisen osan tavoin myös rikoslain yleistä osaa on osana rikoslain kokonaisuudistusta muutettu osittaisuudistuksin. Uudistettuja ovat rikoslain soveltamisalaa koskeva 1 luku vuodelta 1996 ja säännökset rikosten yhtymisestä ja yhteisestä rangaistuksesta vuodelta 1991 (7 luku). Hallituksen esitys vanhentumista koskevan rikoslain 8 luvun uudistamiseksi annettiin kesäkuussa 1999 (HE 27/1999 vp). Tasavallan presidentin jätettyä vahvistamatta tuohon esitykseen annetun eduskunnan vastauksen uusi hallituksen esitys annettiin huhtikuussa 2001 (HE 45/2001 vp). Oikeushenkilön rangaistusvastuu otettiin käyttöön uudistuksella vuonna 1995 (9 luku). Uusi 2 a luku sakosta, muuntorangaistuksesta ja rikesakosta valmistui vuonna 1999 ja uusi 2 b luku ehdollisesta vankeudesta vuonna 2001. Menettämisseuraamuksia koskevat säännökset sijoitettiin hiljattain 10 lukuun. Rangaistuksia koskevaa 2 lukua on uudistettu yhdessä seuraamusjärjestelmän osittaisuudistusten myötä. Jo ennen vuonna 1980 asetetun rikoslakiprojektin työn aloittamista annettiin vuonna 1976 uudet säännökset rangaistuksen mittaamisesta (6 luku).

Uudistamatta ja edelleen jokseenkin alkuperäisessä muodossaan on vastuuoppia koskeva rikoslain 3 luku ("Perusteista, jotka poistavat teon rangaistavuuden tai sitä vähentävät"). Sama pätee rikoslain 4 ja 5 luvun yritys- ja osallisuussäännöksiin. Nämä luvut kattavat keskeisimmän osan rikosoikeuden yleisten oppien alaan kuuluvista kysymyksistä. Vaikka tämä osa rikosoikeutta muuttuu muita rikosoikeuden osa-alueita selvästi hitaammin, ovat nykyiset säännökset selvästi vanhentuneita. Tämä esitys sisältää ehdotukset uusiksi rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiä, vastuuvapausperusteita, yritystä ja osallisuutta sekä rangaistuksen määräämistä koskeviksi säännöksiksi.

Rikoslain rangaistusjärjestelmä on sen sijaan käynyt läpi perusteellisen muutoksen. Osa rikoslain alkuperäisistä rangaistuslajeista on kokonaan poistettu käytöstä (kuolemanrangaistus, kuritushuonerangaistus ja kansalaisluottamuksen menetys), osa on muutoin vaihtanut perin pohjin muotoaan. Rikoslain alkuperäistä rangaistusvalikoimaa on lisäksi täydennetty uusilla seuraamuksilla. Jo vuosisadan alkupuolella otettiin käyttöön ehdollinen rangaistus. Sittemmin on sakon rinnalle tuotu rikesakko, otettu käyttöön ehdottoman vankeusrangaistuksen korvaava yhdyskuntapalvelu sekä aloitettu nuoriin sovellettavan nuorisorangaistuksen kokeilu. Myös 1940-luvulla luotu mahdollisuus tuomitsematta jättämiseen voidaan lukea rangaistuslajeihin laajassa mielessä. Tuomitsematta jättämistä koskevat säännökset uudistettiin vuonna 1990. Mahdollisuudesta tuomita ehdollinen sakkorangaistus luovuttiin ehdollista rangaistusta koskevien säännösten uudistuksessa vuonna 2001.

Uusia rangaistuslajeja koskevat säännökset sijaitsevat osaksi rikoslain ulkopuolella asianomaisia rangaistuslajeja koskevissa laeissa. Rikoslain rangaistuksia koskevat 2 luvun säännökset ovat muutoinkin sisällöltään varsin niukat. Rangaistuksen määräämistä koskevista säännöksistä rikoslain 6 lukuun sisältyvät säännökset rangaistuksen mittaamisesta. Rangaistuslajien valintaa koskevat säännökset ovat asianomaisia rangaistuslajeja koskevissa rikoslain luvuissa tai muissa laeissa. Sääntelyn hajanaisuus vaikeuttaa rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän kokonaiskuvan hahmottamista. Rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten puutteellisuus ja epäsystemaattisuus luo pohjaa myös käytäntöjen vaihteluille eri tuomioistuinten välillä. Yksi rikoslain kokonaisuudistuksen viime vaiheen keskeisiä tavoitteita onkin seuraamusjärjestelmää ja seuraamusten käyttöä koskevien säännösten kokoaminen johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi. Tähän esitykseen sisältyy ehdotus rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten kokoamiseksi samaan rikoslain lukuun. Lukuun sijoitettaisiin kaikki rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset, mukaan lukien rangaistuksen mittaaminen, asteikon vahvistaminen, valinta eri rangaistuslajien välillä sekä tuomitusta rangaistuksesta tehtävät vähennykset. Eri seuraamuslajeja koskevat muut säännökset sijoitettaisiin asianomaisiin rikoslain lukuihin.

2. Vastuuopin säännöksiä koskeva uudistus
2.1. Lähtökohtia

Voimassa olevassa rikoslain yleisessä osassa ei ole säännöksiä suurimmasta osasta vastuuopin peruskysymyksiä. Vuoden 1875 rikoslakiehdotukseen sisältyi runsaastikin yleisten oppien alaan kuuluvia säännösehdotuksia, joita kuitenkin karsittiin silloisen uudistuksen loppuvaiheessa. Perusteena oli, että näiden kysymysten katsottiin kuuluvan pikemmin tieteisopin alaan, kun taas lainsäädännön tehtävänä oli antaa kansalaisille suunnattuja ohjeita siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei.

Tällä vuosisadalla lainsäätäjä ei yleisestikään ole rajoittanut toimialaansa käyttäytymisnormien antamiseen. Lakeihin sisältyy runsaasti myös lainkäyttäjälle suunnattuja normeja, jotka kertovat siitä, kuinka menetellä määrätyissä tilanteissa. Esimerkkinä näistä ovat niin ikään vuoden 1875 uudistuksesta poistetut, mutta sata vuotta myöhemmin rikoslakiin sisällytetyt rangaistuksen mittaamista koskevat säännökset (6 luku). Lainsäädäntöön sisältyy runsaasti myös legaalimääritelmiä ja käsitemäärittelyjä, joiden myös katsottiin aikoinaan jäävän lainsäätäjän toimialan ulkopuolelle. Lainsäädäntöteoreettiset syyt eivät aseta esteitä rikosoikeuden yleisten oppien aiempaa tarkemmalle kodifioinnille.

Kriminaalipoliittiset syyt sen sijaan suorastaan edellyttävät, että lainsäätäjä etenee uutta rikoslakia valmisteltaessa aiempaa olennaisesti pidemmälle. Yleisten oppien kodifiointitarve perustuu ennen kaikkea laillisuus- eli legaliteettiperiaatteen ja oikeusturvan vaatimuksiin. Laillisuusperiaatteen merkitys ei rajoitu vain erityisen osan puolelle. Rangaistavan ja rankaisemattoman käyttäytymisen rajat määritetään viime kädessä vastuuopin käsitekategorioin. Laillisuusperiaatteen kannalta olisi tärkeää tietää esimerkiksi, milloin teko on tahallinen rikoslaissa tarkoitetussa mielessä, millaisin edellytyksin laiminlyönti johtaa vastuuseen tai mikä vaikutus on tietämättömyydellä tai erehtymisellä. Näitä ratkaisuja joudutaan tekemään tuomioistuimissa päivittäin ilman lainsäädännön suomaa tukea. Ehdotukseen sisältyykin suuri joukko säännöksiä, joille ei löydy vastinetta nykyisestä rikoslaista. Näitä ovat yleinen syyksiluettavuusvaatimus, tahallisuuden ja tuottamuksen määritelmät, laiminlyöntivastuun ehdot, erehdyssäännökset ja vastuun kohdentaminen oikeushenkilön toiminnassa tehdyn rikoksen johdosta. Lisäksi lähes kaikkiin nykyisen rikoslain tuntemiin säännöksiin on tehty myös sisällöllisiä muutoksia.

Uudistus merkitsee siten yleisten oppien laajamittaista kodifiointia. Esitys rakentuu tässä samoille linjoille uusimpien rikoslakien ja rikoslakiehdotusten kanssa. Ruotsissa toteutettiin vuonna 1995 laaja vastuuvapausperusteita koskeva uudistus ja vuonna 1996 julkaistiin suunnitelma vastuun edellytysten kodifioinniksi (SOU 1996:185). Myös Norjan rikoslakitoimikunnan ehdotuksessa (NOU 1992:23) ehdotettiin säädettäväksi rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä sekä vastuuvapausperusteista aikaisempaa merkittävästi tarkemmin.

2.2. Vastuuopin kodifioinnin tavoitteet

Vastuuopin kodifiointi on haastava lainsäädäntötehtävä. Säännökset on muotoiltava erisuuntaisten vaatimusten ristipaineessa.

Rikoslain säännösten kohteena ovat ensi sijassa kansalaiset ja toiseksi lakia soveltavat viranomaiset. Rikoslain kielen tulee olla kaikille ymmärrettävää, mutta samalla riittävän tarkkaa ja teoreettisesti korrektia. Tämä pakottaa etsimään jatkuvaa kompromissia lain soveltamisessa vaadittavan juridisen tarkkuuden sekä riittävän yleiskielenmukaisuuden välillä. On myös löydettävä normiohjauksen oikea yleisyystaso. Kattava ja riittävän ohjaava sääntely johtaa helposti raskaaseen ja mutkikkaaseen normistoon. Abstraktiotason korottaminen taas luo riskin, että säännökset pelkistyvät vain ohjelmajulistuksiksi. Säännösehdotuksiin ei ole otettu pelkkiä linjanmäärityksiä, vaan kaikilla ehdotuksen säännöksillä on ajateltu olevan merkitystä myös lain soveltamisessa.

Johdonmukaisesti toimiva ja oikeusturvan vaatimukset tyydyttävä oikeudellinen sääntely on mahdollista vain, jos se käsitejärjestelmä, jonka varaan sääntely rakentuu, on sisäisesti ristiriidaton. Mutta samalla kun säännösten tulee rakentua johdonmukaisen peruskäsitteistön varaan, on vältettävä turhaa sitoutumista rikosoikeusteorian muuttuviin ja jatkuvan keskustelun kohteena oleviin teoreettisiin konstruktioihin. On siis pyrittävä selkeään, mutta kuitenkin mahdollisimman systeemineutraaliin lopputulokseen. Näistä syistä ehdotus ei nimenomaisesti sitoudu mihinkään tunnettuun rikosopilliseen teoriaan. Poikkeuksena on kanta, jonka mukaan teon oikeudenvastaisuutta koskevaa erehdystä käsitellään syyllisyys-, ei tahallisuuskysymyksenä.

Sääntelyn tulee olla sillä tavoin kattava, ettei siihen jää oikeusturvaa vaarantavia aukkoja. Samalla sen tulee olla joustava ja jättää tilaa tulevalle oikeuskehitykselle.

2.3. Rakenteellisia ja terminologisia ratkaisuja

Rikosoikeudelliset vastuusäännöt ovat jaettavissa sääntöihin, jotka perustelevat vastuuseen asettamisen positiivisessa mielessä (vastuun edellytykset) ja sääntöihin, joilla vastuu suljetaan pois (vastuuvapausperusteet). Vastuuopin kategorioita ja käsitteitä jäsennetään rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa käyttäen apuna saksalaisessa rikosoikeudessa kehiteltyjä niin sanottuja rikoksen rakennekaavioita. Usein vastuuedellytykset ja vastuuvapausperusteet on tapana hahmottaa kolmiportaisen mallin avulla: ensi vaiheessa ratkaistaan kysymys tunnusmerkistönmukaisuudesta, toiseksi selvitetään, onko teko oikeudenvastainen ja kolmanneksi otetaan kantaa tekijän syyllisyyteen. Kullekin portaalle sijoittuu niin vastuun edellytyksiksi kuin myös vastuuvapausperusteiksi määriteltyjä oikeussääntöjä. Myös tämän lakiehdotuksen heijastama käsitteistö on sijoitettavissa tähän perussysteemiin, mutta säännökset ovat ymmärrettävissä ja tulkittavissa myös tätä rakenneratkaisua tuntematta. Lakiteknisesti rikoksen rakenteen kolmijakoa tärkeämpi onkin erottelu vastuun edellytysten ja vastuuvapausperusteitten välillä. Tämä on myös ehdotuksen lukujaotuksen perusta. Vastuun edellytyksistä säädetään 3 luvussa. Vastuuvapausperusteista säädetään 4 luvussa.

Terminologisiin kysymyksiin kuuluu ensiksikin itse rikoksen käsite. Yksi tapa määritellä rikos on niin sanottu legaalinen rikoskäsite: rikos on laissa rangaistavaksi määrätty teko. Tämä on luonteva kielenkäyttö esimerkiksi tilanteissa, joissa pohditaan, mitkä teot ovat rikoksia. Rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä keskusteltaessa rikoksen käsitteelle annetaan kuitenkin täsmällisempi, vastuun tarkempiin edellytyksiin sidottu sisältö. Kyseessä on "rikos" vasta kun kaikki vastuun edellytykset ovat käsillä. Rikos on tunnusmerkistönmukaisesti oikeudenvastainen teko, joka osoittaa tekijässään syyllisyyttä. Muitakin määrittelytapoja on. Olennaista kaikissa niissä on, että pidättäydytään puhumasta rikoksesta niin kauan kuin yksikin rikoksen rakenneosa jää puuttumaan. Näihin kuuluu jo esitetyn kolmijaon mukaisesti ensinnäkin tunnusmerkistönmukaisuus. Tähän sisältyy muun muassa vaatimus teosta, kielletystä laiminlyönnistä ja seurausrikoksissa teon ja seurauksen syy-yhteydestä. Oikeudenvastaisuuden vaatimus merkitsee käytännössä, ettei tekoa, joka on tehty niin sanotun oikeuttamisperusteen oikeuttamana, voi pitää tässä tarkoitetussa merkityksessä rikoksena. Laajasti ymmärretty syyllisyysvaatimus vuorostaan sisältää tekijän syyntakeisuuden ja arvion tekijän menettelyn moitittavuudesta. Syyntakeettoman teko ei siis rikosopillisesti ole rikos eikä sitä ole myöskään oikeutettu hätävarjeluteko. Rikoksen sijaan säännösehdotuksissa puhutaan näistä syistä yleensä teoista.

Toisaalta myös teon käsite sallii rikosoikeudessa useita tulkintamahdollisuuksia. Jo niin sanotut rikoksen rakennekaaviot eroavat toisistaan sen suhteen, millaisen teon käsitteen varaan ne on rakennettu. Puhutaan esimerkiksi naturalistisesta, finaalisesta ja sosiaalisesta teon käsitteestä. Esitys ei ota kantaa siihen, mikä olisi teoreettisesti asianmukaisin tapa ymmärtää teon käsite rikosoikeudessa. Sen sijaan säännösehdotuksissa joudutaan ottamaan kantaa siihen, kuinka suhtautua teon ja laiminlyönnin väliseen yleiskieliseen erotteluun. Molemmat suhtautumisen muodot voivat johtaa vastuuseen. Rikoslain nojalla ei rangaista pelkästään teoista, usein myös tekemättä jättäminen (laiminlyönti) johtaa vastuuseen. Tämän mahdollisuuden avoimena pitäminen edellyttäisi periaatteessa, että teon ohella mainittaisiin säännöksissä aina myös laiminlyönti. Rikosoikeudellisessa kirjallisuudessa ongelma on yleensä vältetty sopimalla siitä, että jollei muuta ilmene, teolla tarkoitetaan myös laiminlyöntiä. Näin menetellään myös tässä ehdotuksessa. Siitä, missä olosuhteissa ja millaisin edellytyksin laiminlyönti johtaa vastuuseen, ehdotetaan säädettäväksi erikseen. Pelkästään se, että vastuusäännöissä puhutaan teosta, ei vielä sulje pois laiminlyöntivastuun mahdollisuutta.

Kolmas terminologinen valinta koskee tunnusmerkistön käsitettä. Juridisteknisenä käsitteenä tunnusmerkistö viittaa niihin lakiin kirjattuihin edellytyksiin, joiden tulee olla täytetty, jotta käsillä olisi rikos. Tunnusmerkistön sisältö ilmenee rikoslain erityisestä osasta (erityinen tunnusmerkistö). Tämän ohella voidaan erottaa myös yleinen tunnusmerkistö, jolla viitataan niihin yleisiin kaikkia rikoksia koskeviin ja usein myös kirjoittamattomiin sääntöihin ja edellytyksiin, joiden tulee olla täytetty, jotta käsillä olisi rikos. Näihin kuuluvat juuri vaatimukset teosta, syy-yhteydestä, subjektiivisesta syyksiluettavuudesta ja syyllisyydestä. Lakitekstissä käytettynä termi tunnusmerkistö viittaa rikoslain erityisen osan tunnusmerkistön kuvauksesta ilmeneviin rangaistavuuden rikoskohtaisiin edellytyksiin.

Yleisten vastuuedellytysten ja vastuuvapausperusteiden ohella rikoslain yleinen osa sisältää säännöksiä rikoksen yrityksestä sekä osallisten vastuusta (yritys- ja osallisuusoppi). Yritystä koskevien säännösten keskeisenä tehtävä on kertoa, missä tapauksissa ja millaisin edellytyksin rikoksen yritys tulee rangaistavaksi. Osallisuussäännöt taas määrittävät, ketkä rikokseen eri tavoin osallistuneet ja vaikuttaneet henkilöt voivat joutua rangaistusvastuuseen. Yritys- ja osallisuusopin säännökset ovat siinä mielessä toissijaisia, että vastuu niiden tarkoittamissa tapauksissa rakentuu aina tavalla tai toisella jo tapahtuneen tai kuviteltavissa olevan vertailukohteen varaan. Yrityksen tapauksessa se on täyttymättä jäänyt varsinainen rikos, osallisuustilanteissa kiinnekohtana on usein varsinaisen päätekijän tekemä rikos. Kokonaisuudesta onkin käytetty myös ilmaisua epäitsenäiset tekomuodot. Sääntelyongelmat myös kietoutuvat toisiinsa esimerkiksi tilanteissa, joissa on pohdittavana, mikä vaikutus yhden osallisen puolelta tapahtuvalla yrityksestä luopumisella on tilanteessa, jossa rikokseen on useita osallisia. Nykyisen rikoslain systematiikasta poiketen yrityksestä ja osallisuudesta ehdotetaankin säädettäväksi yhteisesti 5 luvussa.

Vastuuopin säännöksiin liittyvät läheisesti myös rangaistuksen määräämistä koskevat normit. Kun vastuuopin sääntöjen keskeisenä tehtävänä on rangaistavan ja rankaisematta jäävän suhtautumisen rajojen täsmentäminen, rangaistuksen määräämiseen liittyvien normien ja periaatteiden tehtävänä on rikosoikeudellisen vastuun suuruuden määritteleminen. Normeilla on kuitenkin läheinen sisäinen yhteys. Näkökohdilla, joiden mukaan päätetään rankaisemattoman ja rangaistavan suhtautumisen rajoista, on usein merkitystä vielä senkin jälkeen kun arviossa on päädytty rangaistavan käyttäytymisen puolelle. Vastuuopin sääntöjen taustanäkökohdat tulevat tavallaan uudelleen harkittaviksi rangaistuksen mittaamisen puolella. Näistä syistä vastuuopin säännösten uudistus vaikuttaa myös tapaan, jolla rangaistuksen määräämisestä uudessa rikoslaissa säädetään. Nämä muutokset on otettu huomioon ehdotuksen rangaistuksen määräämistä koskevassa 6 luvussa.

3. Rangaistuksen määräämistä koskevan normiston uudistaminen
3.1. Nykytila ja sen ongelmia

Rikoslain yleinen osa sisältää joukon rangaistuksen määräämistä eri tavoin ohjaavia säännöksiä. Rikoslakiin on vanhastaan kuulunut niin sanottujen rangaistuksen yleisten vähentämisperusteiden ryhmä. Se koskee tilanteita, joiden nojalla tuomioistuin saa alittaa rangaistussäännöksessä vahvistetun erityisen vähimmäisrangaistuksen. Aiemmin laki antoi mahdollisuuden myös rangaistusasteikon ylittämiseen rikoksen uusimisen tapauksessa. Vanhat uusimista koskevat säännökset kuitenkin kumottiin vuonna 1976 ja tilalle säädettiin säännökset rangaistuksen mittaamisesta. Rangaistuksen määräämiseen vaikuttavaan sääntelyyn kuuluvat edelleen säännökset, jotka oikeuttavat tekemään tuomitusta rangaistuksesta erilaisia vähennyksiä. Näistä käytännössä merkittävin on tutkintavankeuden vähentämistä koskeva rikoslain 3 luvun 11 §.

Tuomitulle rangaistuksen määräämisen keskeisin ratkaisu on usein päätös sovellettavasta rangaistuslajista. Uusien rangaistuslajien käyttöönoton myötä myös lajinvalintaa koskevien säännösten määrä on kasvanut. Nuo säännökset sijaitsevat kuitenkin asianomaisissa rikoslain luvuissa tai muissa laeissa, mikä vaikeuttaa kokonaiskuvan muodostamista käytössä olevista lajeista sekä niiden käyttösäännöistä. Sääntelyn hajanaisuuden seurauksena myös rangaistuslajin valinnan ja rangaistuksen ankaruudesta päättämisen (rangaistuksen mittaamisen) suhde, kuten se, missä määrin rangaistuksen mittaamista koskevat säännökset tulevat sovellettaviksi myös valinnassa eri rangaistuslajien välillä, on jossain määrin epäselvä.

3.2. Uudistuksen tavoitteet

Rangaistuksen määräämiseen vaikuttavien seikkojen tyhjentävä ja yksiselitteinen luetteleminen laissa on mahdotonta. Tämä ei kuitenkaan aseta estettä sellaisen normiston kehittämiselle, jossa tuodaan esille keskeiset ratkaisua ohjaavat periaatteet ja perusteet. Harkinnan ohjauksella on mahdollista antaa lainkäyttäjälle välineet, joiden avulla hän kykenee ottamaan perustellun ja rikoslain tavoitteiden kannalta johdonmukaisen kannan myös sellaisiin erityistilanteisiin, joista ei ole mahdollista ottaa lakiin nimenomaista säännöstä. Näistä lähtökohdista rangaistuksen mittaaminen on myös ollut lainsäätäjän kasvaneen kiinnostuksen kohteena eri puolilla maailmaa. Suomen mittaamisuudistus vuonna 1976 oli ensimmäisiä systemaattisia yrityksiä tähän suuntaan. Vain yhteen rangaistuksen määräämisen osavaiheeseen, rangaistuksen mittaamiseen asteikon rajoissa, keskittyneenä tuo uudistus jäi kuitenkin tavallaan puolitiehen.

Käsillä olevan ehdotuksen keskeisenä tavoitteena on koota rangaistuksen määrään ja laatuun vaikuttavista periaatteista ja perusteista rikoslakiin johdonmukainen kokonaisuus ja luoda siten nykyistä paremmat edellytykset yhdenmukaiselle rangaistuskäytännölle. Toisin kuin vuoden 1976 mittaamisuudistuksessa tämän uudistuksen tavoitteisiin ei kuulu mittaamisharkinnan kriminaalipoliittinen uudelleen suuntaaminen. Ne muutokset, joita rangaistusten nykyisiin käyttösääntöihin ehdotetaan, ovat luonteeltaan lähinnä selventäviä, joskin ne samalla luovat mahdollisuuden eräisiin moitittavuusarvioinnin uudelleen painotuksiin. Selvää on, ettei uudistuksella miltään osin puututa tuomioistuinten riippumattomuuteen. Tuomioistuinta sitovat mittaamisessa ainoastaan laki ja tunnustetut oikeuslähteet.

Uudistuksen tavoitteena ei myöskään ole muutosten tekeminen yleiseen rangaistustasoon, sen enempää kuin eri rikoksista tuomittavien rangaistusten keskinäisiin suhteisiin. Päätökset eri rikosten rangaistusarvosta ja rangaistusten tasosta tehdään uudistettaessa asianomaisten rikosten tunnusmerkistöjä. Yleiset rangaistuksen määräämissäännökset koskevat kaikkia rikoksia, eikä niillä oteta nimenomaista kantaa yksittäisten rikosten keskinäisiin törkeyssuhteisiin.

Sanottu pätee suureksi osaksi myös siihen osaan rangaistuksista käytävää keskustelua, joka koskee eri seuraamusvaihtoehtojen sisältöä ja toimivuutta. Yksittäisen seuraamuksen käyttöala ja soveltamisperiaatteet ovat tulleet pohdituiksi kyseistä seuraamusta koskevaa perusnormistoa uudistettaessa. Eri rangaistuslajien käyttöä koskevat normit saavat sisältönsä suurelta osin niistä ratkaisuista, joihin tällöin on päädytty, eikä rangaistuksen mittaamisnormistosta päätettäessä ole siten tarkoituksenmukaista lähteä muovaamaan uudelleen jo olemassa olevien seuraamusten periaatteellisia käyttösääntöjä. Mittaamisnormiston tehtävänä on pikemmin näiden käyttösääntöjen keskinäisten suhteiden täsmentäminen sekä hajallaan olevien lajinvalintanormien saattaminen johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi.

3.3. Terminologisia kysymyksiä

Ehdotetut muutokset johtavat myös eräisiin terminologisiin muutoksiin ja täsmennyksiin. Termi rangaistuksen mittaaminen on oikeustieteellisessä keskustelussa voitu ymmärtää laajassa tai suppeammassa merkityksessä. Suppeimmillaan termi viittaa rangaistuksen määräämiseen vahvistettavan asteikon ja rangaistuslajin sisällä. Tätä hieman laveampi merkitys kattaa myös asteikon vahvistamista koskevan päätöksen. Laajimmillaan rangaistuksen mittaaminen sisältää sekä määrää että laatua (sovellettavaa rangaistuslajia) koskevan ratkaisun. Toisaalta jälkimmäinen päätös voi sisältää myös muunkinlaista kuin määrään liittyvää harkintaa (mihin termi mittaaminen kielellisesti viittaa). Tämän ulottuvuuden esiin tuomiseksi on tarpeen erottaa mittaamisen ohella myös lajinvalintaa koskeva ratkaisu. Mittaamisen ja lajinvalinnan välistä suhdetta hämärtää etenkin se, että rangaistuslajit edustavat myös ankaruudeltaan toisistaan poikkeavia ratkaisuja. Tässä mielessä lajinvalinta on aina samalla osaksi myös mittaamista. Eritoten valinta sakon ja vankeuden välillä, vaikka onkin muodollisessa merkityksessä lajinvalintaa koskeva päätös, on ratkaisun sisällön ja vaikutusten kannalta nimenomaan rangaistuksen määrällistä vahvistamista (mittaamista) koskeva ratkaisu.

Eri ratkaisujen osittaisen yhtenevyyden vuoksi terminologia jää jossain määrin monimerkitykselliseksi. Tässä esityksessä termi rangaistuksen määrääminen kattaa kaikki rangaistuksen määräämisen osaratkaisut, näiden mukana myös päätökset rangaistuksen määrästä ja lajista. Rangaistuksen mittaaminen viittaa kaikkiin ratkaisuihin, joissa on kysymys rangaistuksen ankaruudesta päättämisestä, koski tuo ratkaisu sitten suoraan kvantitatiivisesti mitattavia suureita (päiväsakkojen lukumääriä tai vankeusrangaistuksen pituutta) tai ankaruudeltaan toisistaan poikkeavia lajeja (esimerkiksi sakko vai vankeus, ehdollinen vai ehdoton vankeus). Rangaistuslajin valinta määritellään muodollisin perustein. Kyse on valinnasta lain tuntemien rangaistuslajien välillä. Kaikki valintaratkaisut eri rangaistuslajien välillä ovat lajinvalintaa koskevia päätöksiä; myös valinnat yksinomaan ankaruudeltaan toisistaan eroavien vaihtoehtojen välillä. Näissä tapauksissa mittaaminen ja lajinvalinta tarkoittavat samaa asiaa. Mutta lajinvalintaan kuuluvat myös päätökset, joissa harkintaa ohjaavat laadulliset perusteet. Näissä tilanteissa lajinvalinta on usein osaksi mittaamista, mutta samalla jotakin muuta. Joissain verraten harvinaisissa tilanteissa lajinvalinnassa on kysymys pelkästään laadullisesta ulottuvuudesta (rangaistuksen sopivuutta tai vaikutuksia koskevasta harkinnasta), kuten tehtäessä jossain tapauksissa valintaa nuorisorangaistuksen ja ehdollisen vankeuden välillä.

4. Oikeusvertailevan tiedon käytöstä

Ongelmat rikosoikeuden yleisten oppien alueella ovat eri maissa usein samantyyppisiä. Ne kulttuuriset ja yhteiskunnalliset erot, jotka perustelevat päätymistä hyvinkin erilaisiin ratkaisuihin rikoslakien erityisen osan säännösten sekä seuraamusten ja rangaistuskäytäntöjen suhteen, eivät samassa määrin ohjaa yleisten oppien piirissä tehtäviä ratkaisuja. Toki yleisissäkin opeissa on mahdollista omaksua toisistaan poikkeavia perusratkaisuja. Näin on tapahtunut etenkin yritys- ja osallisuusopin puolella. Vastuuopin puolella perusratkaisut ovat sen sijaan mannereurooppalaisen ja pohjoismaisen oikeuskulttuurin piirissä varsin samantyyppisiä. Nimenomaan säännöstason ratkaisuja tehtäessä antoisin oikeusvertaileva tieto onkin saatavissa järjestelmistä, joissa perusratkaisut ovat samantyyppiset. Yksityiskohtien siirtäminen tyystin toisentyyppisten järjestelmien välillä johtaa harvemmin mielekkäisiin lopputuloksiin. Näistä syistä esityksessä käytettävän oikeusvertailevan tiedon pääpaino on pohjoismaisen ja saksalaisen kielialueen rikosoikeusjärjestelmissä. Pohjoismaista ovat mukana Ruotsi, Norja ja Tanska. Pohjoismaiseen ja suomalaiseen rikosoikeuteen vahvasti vaikuttaneen saksalaisen kielialueen rikosoikeusjärjestelmistä mukana ovat Saksa ja Itävalta, jonka rikoslaki uudistettiin vuonna 1975. Yksittäisiä tietoja on tuotu esille myös anglosaksisen rikosoikeuden piiristä, milloin tuolla tiedolla on katsottu olevan erityistä arvoa.

Oikeusvertaileva tieto on sijoitettu kulloiseenkin asiayhteyteen. Käytännössä tämä merkitsee, että jokseenkin jokaisen yksittäisen säännöksen yhteydessä on erikseen selvitetty kussakin maassa omaksutut sääntelyratkaisut ja niiden teoreettinen tausta. Esityksessä ei sen sijaan pyritä tarjoamaan kokonaiskuvaa eri maiden rikoslakien yleisestä osasta. Pinnallinen yleisesitys olisi tässä yhteydessä tarkoitukseton. Yhtenäisestä ja erillisestä oikeusvertailujaksosta ei juuri olisi apua, kun kohteena on nyt säädeltävän kaltainen mutkikas ja moniulotteinen kokonaisuus.

5. Pääasiallinen sisältö
5.1. Rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä

Esityksen sisältyy säännökset laillisuusperiaatteesta, laiminlyöntivastuusta, syyntakeisuudesta, syyksiluettavuusvaatimuksesta, tahallisuudesta ja tuottamuksesta. Syyntakeisuussäännöstä lukuun ottamatta säännökset ovat uusia. Uudistuksella toteutettavaksi ehdotettu vastuun edellytysten tarkempi sääntely laissa voidaan perustaa ennen kaikkea rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ja oikeusturvan vaatimuksiin.

Laillisuusperiaate ja ajallinen soveltuvuus (1 ja 2 §)

Ensimmäinen toimi laillisuusperiaatteen oikeusturva-arvojen edistämiseksi on sitä koskevan säännöksen ottaminen rikoslakiin. Rikoslakiin ehdotettu laillisuusperiaatetta koskeva säännös (1 §) vastaa olennaisilta osiltaan hallitusmuotoon jo vuonna 1995 otettua säännöstä, joka nykyisin on uudessa perustuslaissa. Pykälä on jaettu kahteen momenttiin. Pykälän 1 momentissa vahvistetaan periaate "ei rikosta ilman lakia". Momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Pykälän 2 momentissa vahvistetaan periaate "ei rangaistusta ilman lakia". Säännöksen mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin.

Laillisuusperiaatteen välittömään yhteyteen (2 §) ehdotetaan liitettäväksi rikoslain ajallista soveltuvuutta koskeva säännös. Säännös pääosin vastaa sisällöltään nykyistä rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen (39/1889) 3 §:ää, jota on muutettu rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vuonna 1990. Sanamuotoon on kuitenkin tehty korjauksia ja yksi täydennys.

Laiminlyönnin rangaistavuus (3 §)

Rikoslaissa ei säädetä rangaistaviksi pelkkiä tekoja. Joissain tilanteissa myös passiivisuus ja tekemättä jättäminen voi johtaa vastuuseen. Joissakin tapauksissa laiminlyönti on säädetty jo suoraan laissa rangaistavaksi. Näissä tilanteissa asia ratkeaa erityisen osan tunnusmerkistöjen tulkinnalla. Vaikeampia ovat ne tilanteet, joissa tunnusmerkistön teonkuvauksessa käytetään aktiiviseen tekemiseen painottuvia ilmaisuja mutta joissa seuraus voidaan aiheuttaa myös sellaisella laiminlyönnillä, jota yleensä pidetään yhtä lailla rankaisemisen arvoisena. Oikeustiede ja oikeuskäytäntö ovat näiden tilanteiden varalta kehittäneet niin sanotun epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen konstruktion. Vastuuseen voi joutua paitsi seurauksen aktiivisella tekemisellä aiheuttanut myös jokainen, jolla oli erityinen velvollisuus estää tuon seurauksen syntyminen. Epävarsinaisten laiminlyöntirikosten ydinongelma on siitä päättäminen, kenellä ja missä tilanteessa on erityinen velvollisuus estää kyseisen seurauksen syntyminen. Asiasta ei toistaiseksi ole ollut yleisiä säännöksiä. Oikeustiede ja käytäntö ovat sen sijaan kehittäneet ratkaisun ohjeeksi joukon apusääntöjä.

Laiminlyönnin rangaistavuutta koskevassa säännösehdotuksessa kodifioidaan epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuedellytykset jokseenkin sellaisina kuin ne on hahmotettu kotimaisessa oikeuskäytännössä sekä vallitsevassa pohjoismaisessa tieteisopissa. Oikeuskirjallisuudessa on tosin ryhmitelty vastuuaseman perustavat velvollisuudet jossain määrin vaihtelevasti. Säännökseen on kerätty keskeiset vastuuaseman perustavat tilanteet sitomatta näitä kuitenkaan mihinkään tiettyyn systematiikkaan. Ehdotuksen mukaan tekijä voi joutua vastuuseen seurauksen estämättä jättämisestä, jos hän on vastuuasemansa vuoksi ollut erityisesti velvollinen estämään seurauksen syntymisen. Tällainen velvollisuus voi perustua 1) virkaan, toimeen tai asemaan, 2) tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen, 3) tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen, 4) tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai 5) muuhun niihin rinnastettavaan syyhyn.

Syyntakeisuus ja rikosoikeudellisen vastuun ikäraja (4 §)

Rangaistusvastuun edellytyksenä on syyntakeisuus, eli riittävä henkinen kypsyys ja henkinen terveys. Rikoslain perusteella ei rangaista lapsia. Suomessa vastuun alaikäraja on 15 vuotta. Rikoslaki ei myöskään edellytä niiden rankaisemista, jotka puutteellisen henkisen terveyden vuoksi eivät ole ymmärtäneet tekonsa merkitystä tai joiden kyky säännellä käyttäytymistään on samoista syistä ratkaisevasti heikentynyt. Syyntakeettomuudesta ja rikosoikeudellisesta vastuuikärajasta ehdotetaan edelleen säädettäväksi samassa lainkohdassa.

Rikosoikeudellinen vastuuikäraja. Rikosoikeudellinen vastuuikäraja ehdotetaan säilytettäväksi nykyisellään eli 15 vuotena. Muutokset rikoslain yleisiin vastuuikärajoihin olisivat perusteltuja ainoastaan, jos samalla muutettaisiin olennaisesti rikosoikeuden toimintaperiaatteita nuorten ryhmässä. Tämä merkitsisi sitä, että rikosoikeus ottaisi vastattavakseen suuren osan sosiaali- ja lastensuojeluviranomaisten tekemästä työstä. Tällaiseen muutokseen ei ole aihetta sen enempää sosiaali- kuin oikeusviranomaistenkaan näkökulmasta. Vastuuikärajojen alentamisen tueksi aika ajoin esitetty näkökohta, että nuoret kypsyisivät aiempaa varhemmin, on sekin monessa suhteessa riidanalainen. Ei ole mitään perusteita väittää, että sosiaaliset kypsymisprosessit olisivat yhteiskunnassa nopeutuneet.

Syyntakeettomuus. Henkiseen terveyteen perustuva syyntakeettomuus arvioidaan kahden peruskriteerin valossa. Yhtäältä lähtökohtana ovat tietyt lääketieteen keinoin todettavissa olevat asiantilat (kuten mielisairaus tai syvä vajaamielisyys). Toiseksi arvioitavana on se, kuinka tällaiset seikat ovat vaikuttaneet tekijän havaintoihin, motivaatioon ja toimimiskykyyn. Ehdotuksen mukaan syyntakeettomana tulee pitää sitä, joka mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ei ole ymmärtänyt tekonsa tosiasiallista luonnetta tai joka ei ole ollut selvillä teon oikeudenvastaisuudesta taikka jonka kyky säädellä käyttäytymistään on tällaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.

Syyntakeettomaksi todetun hoitoon määräämisestä päättäisivät edelleenkin lääkintäviranomaiset ja viime kädessä Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Hoidon jatkamista koskeva päätös on alistettava hallinto-oikeudelle, kun taas lopettamisesta voi päättää Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Vaikka järjestelmä, jossa yleiset tuomioistuimet on suljettu pois päätöksenteosta, on kansainvälisesti harvinainen, ei sen toiminnassa ole havaittu olennaisia puutteita.

Alentunut syyntakeisuus. Syyntakeettomuuden ja täyden vastuun väliin sijoittuu Suomessa niin sanotun alentuneen tai vähentyneen syyntakeisuuden kategoria. Tällainen lievempään vastuuseen johtava väliporras on syyllisyysperiaatteelle rakentuvassa rikosoikeudessa tavallaan itsestäänselvyys. Vastuun lieventämisen juuret ovat oikeudenmukaisuuskäsityksissämme sekä rikosoikeudellisessa syyllisyysperiaatteessa. Alentuneen syyntakeisuuden luokka ehdotetaankin edelleen säilytettäväksi. Tarvittavan liikkumavaran takaamiseksi rangaistusten mittaamisessa nykyisen lain mekaanisesta lievennyksestä ehdotetaan kuitenkin luovuttavaksi. Olosuhteen tarkemmasta merkityksestä rangaistuksen määrään ja laatuun säädetään erikseen rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten yhteydessä. Tätä esitystä valmisteltaessa on myös lähdetty siitä, että alentuneesti syyntakeisten sekä muiden mielenterveysongelmista kärsivien erityistarpeet tulee ottaa nykyistä tarkemmin huomioon rikosten seuraamusjärjestelmää suunniteltaessa.

Päihtymys. Voimakas päihtymystila voi synnyttää tekijässä syyntakettomuusarvioinnissa vaikuttavan tietoisuuden tai tajunnan häiriön. Ilman erillissääntelyä tällainen häiriö tulisi usein katsoa seikaksi, joka joko poistaa tekijän syyntakeisuuden tai ainakin alentaa sitä. Kun rikoksista suuri osa tehdään päihteiden ja etenkin alkoholin vaikutuksen alaisena, olisi tällainen lopputulos kriminaalipoliittisesti kestämätön. Näistä syistä eri maiden rikoslakeihin sisältyy säännönmukaisesti säännöksiä, joilla asetetaan tarkat rajat sille, missä tilanteissa päihtymys voi vaikuttaa vastuuseen.

Suomessa asiasta säädetään alentunutta syyntakeisuutta koskevassa pykälässä. Sen mukaan päihtymystä, johon tekijä on itsensä saattanut, ei voi yksin pitää lainkohdassa tarkoitettuna rangaistusta alentavana seikkana. Rikoslain nykyinen kanta vastaa olennaisissa kohdin myös muissa pohjoismaissa omaksuttua varsin ankaraa linjaa. Ehdotus rakentuu saman lähtökohdan varaan. Toisaalta päihtymyksen merkitystä ei voi myöskään täysin kategorisesti sivuuttaa. Poikkeustilanteissa myös päihteiden aiheuttama tiedottomuus taikka tajunnanhäiriö tulee voida ottaa huomioon vastuuta arvioitaessa. Tämän vuoksi syyntakeisuutta koskevaan pykälään ehdotetaan sisällytettäväksi säännös, jonka mukaan päihtymystä ei oteta syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä. Tällaisina seikkoina voisivat tulla kysymykseen esimerkiksi lääkkeiden ja alkoholin yllättävät yhteisvaikutustilanteet. Säännöksen soveltaminen rajautuisi ainoastaan jo nykyisenkin oikeuskäytännön tuntemiin harvinaisiin poikkeustapauksiin. Pääsääntöön, jonka mukaan humala ei vaikuta vastuuseen, ei ehdoteta muutoksia.

Syyksiluettavuus (5 §)

Rikosoikeudellinen vastuu edellyttää syyllisyyttä. Tuon vaatimuksen yhtenä ilmauksena on, että tekijän tulee aina osoittaa rangaistavaa tahallisuutta tai huolimattomuutta. Voimassa olevassa rikoslaissa ei tästä suoraan säädetä, mutta vaatimus niin sanotusta subjektiivisesta syyksiluettavuudesta on syyllisyysperiaatteelle rakentuvan rikoslain perustavimpia lähtökohtia. Esityksessä tästä vaatimuksesta ehdotetaan säädettäväksi nimenomaisesti.

Yleistä syyksiluettavuusvaatimusta koskevan säännösehdotuksen mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on tahallisuus tai tuottamus. Jollei toisin ole säädetty, rikoslaissa tarkoitettu teko on vain tahallisena rangaistava. Sama koskisi myös rikoslain ulkopuolisia tekoja, joista ankarimmaksi rangaistukseksi on säädetty enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, tai joita koskevat rangaistussäännökset olisi annettu tämän säännöksen voimaantulon jälkeen. Uudistus merkitsee muutosta uusiin rikoslain ulkopuolisiin kriminalisointeihin ja vanhoihin yli kuuden kuukauden vankeusrangaistusmaksimin sisältäviin kriminalisointeihin. Toisin kuin nykyisin, tuottamusvastuuta ei näissä tapauksissa voisi enää perustaa tulkintaan, vaan tähän vaaditaan selvä lain sanamuoto. Vanhojen rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta, joissa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta vankeutta, noudatettaisiin aikaisempia tulkintaohjeita ja asia ratkaistaisiin yksittäistapauksissa ottaen huomioon ennen kaikkea säännösten yhteys, tarkoitus ja tehtävät.

Yleisen syyksiluettavuusvaatimuksen ohella lakiin ehdotetaan otettavaksi syyksiluettavuuden lajeja eli tahallisuutta ja tuottamusta koskevat määritelmät.

Tahallisuus (6 §)

Syyksiluettavuuden raskain muoto on tahallisuus. Tahallisuuden eri lajit ovat pysyvä keskustelunaihe oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä. Osin näistäkin syistä vuoden 1889 rikoslaki jätti tahallisuuden käsitesisällön avoimeksi. Yksityiskohtia koskevista erimielisyyksistä huolimatta tahallisuusarvioinnin pääsäännöistä on kuitenkin päästy jo verraten suureen yksimielisyyteen. Myös korkein oikeus on linjannut kantaansa lukuisin tahallisuutta koskevin ennakkotapauksin. Oikeustieteen käsitemäärittelyt sekä oikeuskäytännön kannanotot antavatkin nyttemmin riittävän perustan myös tahallisuutta koskevan määritelmän ottamiselle lakiin.

Säännösehdotuksessa erotetaan kolme tahallisuuden muotoa: tarkoitustahallisuus, varmuustahallisuus ja todennäköisyystahallisuus. Teko olisi tahallinen ensinnäkin, milloin tekijän tarkoituksena on rikoksen tunnusmerkistön toteuttaminen. Tekijä on esimerkiksi nimenomaisesti pyrkinyt aiheuttamaansa seuraukseen. Lisäksi tahallisuusvaatimus täyttyy, jos tunnusmerkistön toteutuminen vastaa sitä, mitä tekijä teon hetkellä on pitänyt varmana (varmuustahallisuus) tai varsin todennäköisenä (todennäköisyystahallisuus).

Tuottamus (7 §)

Myös lakiin ehdotettu tuottamussäännös olisi lainsäädännöllinen uutuus. Säännös tiivistää tuottamuksen kaksijakoisen sisällön (subjektiivinen ja objektiivinen): tuottamuksellisesti toiminutta tekijää moititaan siitä, että hän on rikkonut yleistä (kaikkia koskevaa) huolellisuusvelvollisuutta siitä huolimatta, että hänellä oli subjektiivinen kyky noudattaa vaadittavaa huolellisuutta. Oikeuskirjallisuus on vanhastaan tuntenut erottelun tietoisen ja tiedottoman tuottamuksen välillä. Tätä erottelua ei ole sisällytetty lakiehdotukseen, koska erottelulla ei ole suoranaisia seurannaisvaikutuksia. Sen sijaan säännöksessä tehdään muualla lainsäädännössäkin jo tehty ero tuottamuksen eri törkeysasteiden välillä. Tuottamussäännös sisältää näin ollen sekä perusmääritelmän että määritelmän törkeän tuottamuksen kriteereistä. Ehdotuksen mukaan tekijän menettely on huolimatonta (tuottamuksellista), milloin rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen johtuu siitä, että tekijä rikkoo olosuhteiden edellyttämää huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hänellä on kyky sitä noudattaa ja vaikka sen noudattamista voitiin häneltä vaatia. Harkittaessa sitä, onko huolimattomuutta pidettävä törkeänä, on otettava huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden laatu, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet kokonaisuutena.

5.2. Vastuuvapausperusteet (rikoslain 4 luku, 45 luvun 26 b § ja pakkokeinolain 1 luvun 2 a §)

Rikoslakeihin sisältyy kirjava joukko rangaistusvastuun eri tavoin poistavia perusteita. Tästä ryhmästä käytetään esityksessä teknistä termiä vastuuvapausperusteet. Vastuuvapausperusteiden tärkein alaryhmä ovat oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet. Ensin mainitut poistavat teon oikeudenvastaisuuden (teko on oikeudenmukainen), jälkimmäiset tekijän syyllisyyden (tekijää ei voida moittia). Ero näkyy lakitekstin terminologiassa. Oikeuttamisperusteen soveltuessa teon todetaan olevan sallittu, millä viitataan muun muassa siihen, että tällainen teko on oikeusjärjestyksen hyväksymä, mahdollisesti sen jopa suosittelema. Anteeksiantoperuste poistaa ainoastaan tekijän syyllisyyden ja teon moitittavuuden. Teko itsessään säilyy oikeudenvastaisena ja hylättävänä. Vastuuvapausperusteita käsittelevään lukuun on sisällytetty myös perusteita, joita systemaattisesti ei voida lukea sen enempää oikeuttamis- kuin anteeksiantoperusteisiin. Tunnusmerkistöerehdys on peruste, jonka käsillä ollessa tahallisuus kumoutuu, kieltoerehdys vuorostaan merkitsee itsenäisen syyllisyysehdon puutetta.

Erehdyssäännökset (rikoslain 4 luvun 1―3 §)

Oikeuskirjallisuus on vanhastaan tehnyt eron tosiasiaerehdyksen sekä lain sisältöä koskevan oikeuserehdyksen välillä. Näistä ensin mainittu voi poistaa tahallisuuden, kun taas jälkimmäinen on pääsääntöisesti vailla vaikutusta. Vaikka erehdystilanteiden oikeusvaikutukset ovat säilyneet pääosin entisellään, käsitteistö ja terminologia ovat muuttuneet. Ero tosiasiaerehdyksen ja oikeuserehdyksen välillä on uudemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa korvautunut saksalaista alkuperää olevalla erottelulla tunnusmerkistöerehdyksen ja kieltoerehdyksen välillä. Ehdotus seuraa samaa linjaa.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi uutena kokonaisuutena erehdyssäännökset. Luvussa olisi omat säännökset tunnusmerkistöerehdyksen, kieltoerehdyksen sekä vastuuvapausperustetta koskevan erehdyksen varalta. Tunnusmerkistöerehdystä koskevan säännöksen mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei tekohetkellä ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta. Vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voi silti tulla kysymykseen tuottamuksen rangaistavuutta koskevien sääntöjen mukaan. Kieltoerehdystä koskevan säännöksen mukaan tekijä olisi rangaistusvastuusta vapaa, jos hän erehtyy pitämään tekoaan sallittuna ja erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, viranomaisen virheellisen neuvon tai muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi. Muiden erehdyssäännösten tavoin tämäkin olisi lainsäädännöllinen uutuus, joka ei kuitenkaan toisi muutosta jo vallitsevaan oikeustilaan. Niin oikeuskirjallisuudessa kuin oikeuskäytännössäkin on myönnetty oikeuserehdykselle merkitys sekä vastuusta vapauttavana että sitä lieventävänä perusteena. Myös vastuuvapauden ehdoista on saavutettu kirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä pitkälle menevä yksimielisyys. Uusi käsitteistö kuitenkin poistaa vanhoja soveltamisongelmia. Tosin edelleenkin tulee esiintymään rajatapauksia, joiden luonnehdinta joko tunnusmerkistöerehdykseksi taikka kieltoerehdykseksi jää viime kädessä tulkinnan varaan.

Tunnusmerkistö- ja kieltoerehdystä koskevissa normeissa ei oteta kantaa siihen, kuinka menetellä tilanteissa, joissa tekijä erehtyy vastuuvapausperusteiden tosiasiallisten edellytysten suhteen, sillä vastuuvapauden perustavat olosuhteet eivät kuulu tunnusmerkistöön. Mikäli tällaisen rikoksen tekijä halutaan vapauttaa vastuusta, kuten usein kohtuullista on (tekijä esimerkiksi luuli hyvin perustein, joskin virheellisesti olevansa oikeudettoman hyökkäyksen kohteena), tarvitaan asiasta erillinen säännös. Tämän vuoksi luvun 3 §:ssä ehdotetaan säädettäväksi vastuuvapausperusteen edellytysten olemassaoloa koskevasta erehdyksestä. Tästä on kyse siis tilanteissa, joissa tekijä erehtyy siitä, toteutuuko tilanteessa jokin tosiseikka, joka vastuuvapausperusteen asianmukaisen soveltamisen perusteella vapauttaisi vastuusta. Kyseessä voi olla esimerkiksi luuloteltu hätävarjelu taikka pakkotila. Hätävarjelua oman käsityksensä mukaan harjoittava voi luulla, että häntä uhataan oikealla aseella, vaikka kyseessä on leikkipistooli. Näissä tapauksissa olosuhteista erehtynyt tekijä vapautetaan säännöksen mukaan tahallisuusvastuusta. Tuottamusvastuun edellytykset on kuitenkin harkittava erikseen.

Hätävarjelu (rikoslain 4 luvun 4 §)

Hätävarjelu on puolustautumista oikeudetonta hyökkäystä vastaan. Hätävarjelu on vanhimpia rikoslakien tuntemia vastuuvapausperusteita. Voimassa oleva rikoslaki antaa jokaiselle oikeuden käyttää kaikkia välttämättöminä pidettäviä voimatoimia, milloin tämä tapahtuu "suojellaksensa itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tahi kohta päätä uhkaavalta oikeudettomalta hyökkäykseltä". Ehdotuksen mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko olisi hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä, mitä hyökkäyksen laatuun ja voimakkuuteen, puolustautujan ja hyökkääjän henkilöön sekä muihin olosuhteisiin nähden kokonaisuutena arvioiden on pidettävä puolustettavana. Säännöksen sanamuoto on nykyisestä ajanmukaistettu. Sisällölliset muutokset koskevat ennen kaikkea voimakeinojen määrää, aikarajoja sekä suojeltavia oikeushyviä.

Uudistuksella siirrytään lakitekstissäkin ehdottomasta (absoluuttisesta) hätävarjeluoikeudesta etuvertailua edellyttävään (relatiiviseen) hätävarjeluun. Oikeutetun hätävarjelun edellytyksenä olisi, että tekoa on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana ottaen huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Vähäarvoisen omaisuusedun pelastamiseksi ei ole lupa aiheuttaa esimerkiksi vakavia henkeen tai terveyteen kohdistuvia vammoja. Ehdotuksessa on myös luovuttu suojelukelpoisten oikeushyvien yksityiskohtaisesta luettelemisesta. Säännöksen mukaan hätävarjelulla saa suojata mitä hyvänsä oikeudellisesti merkittävää etua. Tässä tarpeellisena pidettävät rajaukset voidaan perustaa hyökkäyksen käsitteen tulkintaan ja säännöksen edellyttämään puolustettavuusarviointiin.

Hätävarjelun liioittelusta ehdotetaan säädettäväksi samassa pykälässä. Tämän mukaan tekijä voitaisiin vapauttaa rangaistusvastuusta, vaikka puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat, jos olosuhteet olivat hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutoinkin huomioon ottaen sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista. Kyse on suurelta osin samoin subjektiivisin perustein tapahtuvasta arvioinnista, johon nykyinen laki viittaa puhuessaan tilanteesta, jossa tekijä "ei voinut mieltänsä malttaa". Hätävarjelu on oikeuttamisperuste, hätävarjelun liioittelu voi sen sijaan toimia anteeksiantoperusteena. On myös mahdollista, että hätävarjelun liioitteluna tehdystä rikoksesta tuomitaan rangaistus. Hätävarjelun liioittelu voi tällöin johtaa rangaistuksen lievennykseen sen mukaan, kuin rangaistuksen mittaamista koskevissa normeissa erikseen säädetään.

Pakkotila (rikoslain 4 luvun 5 §)

Rikosoikeudellisessa pakkotilassa on kysymys muusta kuin 4 §:ssä tarkoitetusta hyökkäyksestä johtuvasta kestämättömästä tilanteesta, josta ainoa ulospääsy vaatisi toimia, jotka aiheuttavat vahinkoa toisen suojatuille eduille. Kyse on siis tilanteesta, jossa määrätyn oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta, välittömästi uhkaavasta vaarasta joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Myös pakkotila kuuluu eri maiden rikoslakien perinteisesti tunnustamiin vastuuvapausperusteisiin, joskin tuon perusteen luonteesta on etenkin vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa esitetty erisuuntaisia käsityksiä. Sittemmin on vakiintunut kanta, että myös pakkotila voi esiintyä sekä oikeuttamisperusteena että anteeksiantoperusteena. Tämän mukaisesti myös uudistettavassa pakkotilasäännöksessä tehdään ero oikeuttavan ja anteeksiantoon johtavan pakkotilan välillä.

Pakkotilasäännöksen keskeisin muutos koskee suojeltavia oikeushyviä. Voimassa olevan lain mukaan pakkotilateoin voidaan suojella ainoastaan yksityisiä intressejä. Tämä jättää suojaa vaille yhä tärkeämmiksi koetut yhteisölliset intressit kuten ympäristön, kulttuurin tai luonnon. Nämä ehdotetaan otettaviksi suojan piiriin ulottamalla pakkotilaoikeus koskemaan kaikkia oikeudellisesti suojattuja etuja. Pakkotilaoikeutta on siten laajennettu myös muihin kuin yksityisiin etuihin ja julkiseen omaisuuteen. Tarpeellinen rajaus on jälleen saatavissa säännöksen soveltamisen edellyttämästä puolustettavuusarvioinnista.

Oikeuttavaa pakkotilaa koskevan säännösehdotuksen mukaan muun kuin hätävarjelusäännöksessä tarkoitetun, oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet huomioon ottaen kokonaisuutena arvioiden puolustettava. Hätävarjelun tavoin myös pakkotila on viimekätinen keino. Vaaditaan, ettei tilanteesta ollut muuta ulospääsyä. Tämä tuodaan ilmi edellyttämällä, että käsillä on välitön ja pakottava vaara. Pakkotilateon oikeudenmukaisuus ratkeaa intressivertailun kautta. Sen mukaan pienemmän edun on väistyttävä suuremman tieltä.

Anteeksiannettavasta pakkotilasta olisi kysymys, milloin tekoa ei edellisen säännöksen perusteella voisi jättää rankaisematta, mutta tekijältä ei pelastettavan edun tärkeys, tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus sekä muut seikat huomioon ottaen kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista.

Anteeksiannettavassa pakkotilassa lähtökohtana on, että pelastettava etu ei ole olennaisesti uhrattua arvokkaampi. Vastuuvapaus edellyttää tällöin, että tekijän menettelyä voidaan pitää ymmärrettävänä ja anteeksiannettavana. Syistä, jotka voisivat johtaa teon anteeksiantamiseen, mainitaan pelastettavan edun tärkeys sekä tilanteen yllätyksellisyys ja pakottavuus.

Voimakeinojen käyttö (rikoslain 4 luvun 6 § ja muut lait)

Jotkut viranomaiset voivat virkatehtävää suorittaessaan joutua käyttämään voimakeinoja tavalla, joka toisissa oloissa täyttäisi rikoksen tunnusmerkistön. Tällaisiin tilanteisiin voivat joutua ennen kaikkea poliisimiehet ja muut yleistä järjestystä ylläpitämään asetetut henkilöt. Tämä voimankäyttöoikeus tunnettiin aiemmin nimellä julkisoikeudellinen hätävarjelu. Nimike oli vähemmän onnistunut, sillä se peitti alleen sen, että lähtökohtaisesti on aina kyse viranomaisille myönnettyjen laillisten toimivaltuuksien käytöstä. Julkisoikeudellisen hätävarjelun sijasta oikeudelliseen kielenkäyttöön on vakiintunut termi voimakeinojen käyttö. Asiasta säädetään kuitenkin edelleen rikoslain vastuuvapausperusteiden yhteydessä. Poliisilain (493/1995) uudistuksen yhteydessä vuonna 1995 tähän saatiin osittainen muutos poliisin voimankäyttöoikeuden osalta.

Voimakeinojen käytön sääntelyä rikoslaissa vaikeuttaa se, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime kädessä asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten perusteella. Rikoslain puolella voidaankin säätää lähinnä siitä, kuinka menetellä, kun nuo valtuudet on ylitetty. Eri tilanteita tulisi ensi vaiheessa tarkastella kulloistenkin toimivaltasäännösten kautta, ei rikostunnusmerkistön ja rikoslain kannalta. Luontevin sääntelypaikka on siten kutakin viranomaista koskeva yleinen toimivaltasäännös. Tätä mallia noudatettiin säädettäessä poliisin voimankäyttöoikeudesta vuonna 1995. Samaa mallia ehdotetaan tässä sovellettavaksi myös muihin viranomaisiin. Rikoslakiin ehdotetaan näin ollen otettavaksi ainostaan yleissäännös voimakeinojen käytöstä virkatehtävän tai siihen rinnastettavan syyn nojalla. Sen mukaan voimakeinojen käytöstä olisi aina erikseen säädettävä lailla. Rikoslain yleisessä osassa ei sen sijaan enää erikseen nimettäisi voimakeinojen käyttöön oikeutettuja ryhmiä ja tehtäviä, vaan asiasta tulisi aina säätää erikseen muualla lainsäädännössä. Nykyisistä rikoslakiin sisältyvistä säännöksistä vanginvartijoita koskevat säännökset ehdotetaan siirrettäviksi rangaistusten täytäntöönpanosta annettuun lakiin (39/1889) ja sotilaita koskevat säännökset sotilasrikoksia koskevaan rikoslain 45 lukuun. Samalla muuhun lainsäädäntöön jo nyt sisältyviin voimakeinojen käyttöä koskeviin säännöksiin tulisi eräitä pieniä muutoksia.

Rikoslaissa ehdotetaan edelleen säädettäväksi sallittujen voimakeinojen rajoista. Toimenpiteitten tulee olla tarpeellisia laissa säädetyn tehtävän suorittamiseksi. Toiseksi niiden tulee olla puolustettavia. Jälkimmäinen arvio viittaa ennen kaikkea suhteellisuusperiaatteeseen. On punnittava vastakkain suoritettavan tehtävän tärkeys ja tuota tehtävää suoritettaessa tarvittavien voimakeinojen sisältämän pakon tuoma intressiloukkaus.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi myös säännös menettelystä voimakeinojen liioittelutapauksissa. Sääntelyä ehdotetaan tältä osin yhtenäistettäväksi siten, että jokaiseen lakiin ehdotetaan otettavaksi viittaus, jonka mukaan voimakeinojen liioittelusta säädetään rikoslaissa.

Myös niin sanotuista jokamiehen oikeuksista virkatoimia avustettaessa ehdotetaan säädettäväksi erikseen asianomaisessa laissa. Rikoslaissa ei siten enää olisi säännöstä yleisestä jokamiehen oikeudesta avustaa yleistä järjestystä ylläpitämään asetettuja henkilöitä.

Rangaistusvastuun lievennys (rikoslain 4 luvun 7 §)

Luvun 1―6 §:ssä tarkoitetut olosuhteet eivät välttämättä johda rangaistusvastuusta vapautumiseen. Tekijä saatetaan tuomita rangaistukseen esimerkiksi hätävarjelun liioitteluna tehdystä rikoksesta. Selvyyden vuoksi ehdotetaan lakiin otettavaksi säännös siitä, että tällaisessa tilanteessa olosuhteet voidaan kuitenkin ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävinä siten kuin rangaistuksen määräämistä koskevassa 6 luvussa tarkemmin säädetään.

Esimiehen käsky (rikoslain 45 luvun 26 b §)

Käytännön oikeuselämässä saattaa syntyä tilanteita, joissa alainen saa esimieheltään käskyn tai määräyksen, jonka toimeenpano toteuttaisi rikoksen tunnusmerkistön. Tilanne on erityisen pulmallinen aloilla, joilla noudatetaan korostettua kuuliaisuusvelvollisuutta. Tällöin käskyn saanut voi joutua miettimään, kumpi on pienempi paha, käskyn seuraaminen ja syyllistyminen sen mukana rikokseen, vai käskystä kieltäytyminen, jolloin voi joutua ottamaan kannettavakseen kieltäytymisestä aiheutuvat seuraukset.

Suomessa ei tunneta millään alalla velvollisuutta noudattaa rikokseen johtavaa käskyä. Vastaavasti käsky ei koskaan voi toimia oikeuttamisperusteena. Poikkeustilanteissa käskyä seuranneen vastuuseen asettaminen voi kuitenkin tuntua kohtuuttomalta. Tämä pätee etenkin sotilasesimiehen alaiselleen antamaan käskyyn. Sotilasesimiehen antama käsky saattaakin poikkeustilanteissa toimia anteeksiantoperusteena. Voimassa olevan rikoslain sotilaskäskyä koskevan säännöksen mukaan teosta, jonka sotilas on tehnyt esimiehensä käskystä, käskynalainen tuomitaan rangaistukseen vain, jos hän on selvästi käsittänyt, että hän käskyn täyttämällä toimisi lakia taikka virka- tai palvelusvelvollisuutta vastaan. Jos kuitenkin teko on tapahtunut sellaisissa olosuhteissa, ettei käskynalainen ole voinut niiden vuoksi olla käskyä täyttämättä, hänet saadaan jättää rangaistukseen tuomitsematta.

Rikoslakiin ehdotetaan edelleen sisällytettäväksi sotilaskäskyä koskeva erillissäännös. Vastuuvapauden edellytyksiä ehdotetaan kuitenkin tiukennettaviksi kansainvälisesti yleisesti noudatettavalle tasolle. Ehdotuksen mukaan teosta, jonka sotilas on tehnyt esimiehensä käskystä, tuomitaan käskynalainen rangaistukseen vain, jos hän on käsittänyt, että hän käskyn täyttämällä toimisi lakia taikka virka- tai palvelusvelvollisuutta vastaan, tai hänen olisi käsketyn teon lainvastaisuuden ilmeisyys huomioon ottaen pitänyt ymmärtää käskyn sekä sen edellyttämän teon oikeudenvastaisuus. Jos teko on tapahtunut olosuhteissa, joissa käskynalaiselta ei voitu kohtuudella edellyttää käskyn täyttämättä jättämistä, tekijä olisi kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa.

Sotilaskäskyä koskeva säännös sijoitettaisiin sotilasrikoksia koskevaan rikoslain 45 lukuun sen 26 b §:ksi.

Itseapu (pakkokeinolain 1 luvun 2 a §)

Hätävarjelusäännökset antavat ainoastaan oikeuden torjua uhkaamassa olevia oikeudenloukkauksia. Jo tapahtuneiden loukkausten korjaamiseksi on lähtökohtaisesti turvattava viranomaisten apuun. Eräissä poikkeustilanteissa laki kuitenkin antaa rajoitetun oikeuden myös palauttaa jo häiriintynyt oikeustila ennalleen. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen (39/1889) 12 §:n mukaan jokaisella on oikeus ottaa "omansa takaisin irtaimelta tahi tuntemattomalta mieheltä, taikka siltä jonka varoo karkaavan, taikka rikoksentekijältä verekseltään". Tästä oikeudesta on suomalaisessakin kirjallisuudessa ryhdytty käyttämään nimitystä itseapu. Itseapu on tarpeen tilanteessa, jossa tekijää uhkaa oikeudenmenetys eikä viranomaisapua ole oikea-aikaisesti saatavissa. Kysymykseen tulevat tilanteet rajoittuvat omaisuuden ja omistusoikeuden suojelemiseen.

Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 12 §:ssä säädelty omaisuuden suojelun mahdollisuus ehdotetaan edelleen säilytettäväksi. Sallitun itseavun edellytyksiä ehdotetaan kuitenkin jonkin verran tarkennettaviksi. Koska säännöksellä on läheinen yhteys jokamiehen kiinniotto-oikeuteen, säännös ehdotetaan sijoitettavaksi pakkokeinolakiin.

5.3. Yritystä koskevat säännökset (rikoslain 5 luvun 1 ja 2 §)

Yrityksestä säädetään nykyisin rikoslain 4 luvussa. Osallisuutta koskevat säännökset ovat rikoslain 5 luvussa. Esityksen mukaan yrityksestä ja osallisuudesta säädettäisiin samassa luvussa.

Yritystä koskeva perussäännös (1 §)

Lakiin ehdotetaan otettavaksi uusi perussäännös rikoksen yrityksen periaatteellisesta rangaistavuudesta. Sen mukaan rikoksen yrityksestä rangaistaan vain, kun yritys on rikossäännöksessä säädetty rangaistavaksi.

Lain 5 luvun 1 §:n 2 momentissa vahvistetaan yrityksen keskeiset tunnusmerkit. Teko olisi sen mukaan edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja siten saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä tai, milloin sellaista vaaraa ei aiheutunut, vaaran syntymättä jääminen johtui vain satunnaisista syistä. Lakiin otetut kriteerit määrittävät yrityksen ja valmistelun välistä rajaa. Ne tulevat sovellettaviksi myös ratkaistaessa kelvottoman yrityksen ongelmaa.

Yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen (2 §)

Rikoslain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yritys jää rankaisematta milloin "tekijä omasta tahdostaan, eikä ulkonaisten esteiden tähden, on luopunut rikoksen täyttämisestä, taikka ehkäissyt sen vaikutuksen, joka tekee rikoksen täytetyksi". Tästä tilanteesta käytetään oikeuskirjallisuudessa nimitystä yrityksestä luopuminen ja tehokas katumus. Myöntämällä vastuuvapaus tilanteissa, joissa tekijä ennen rikoksen täyttymistä vapaaehtoisesti poistaa rikoksen vaikutukset ja estää vahinkojen syntymisen, vähennetään rikosten aiheuttamia vahinkoja. Tekijä, joka omasta aloitteestaan on valmis vetäytymään rikoksesta tai tahtoo estää sen vaikutukset, osoittaa myös keskimääräistä vähäisempää syyllisyyttä. Vastuusta vapauttamiseen on näissä tilanteissa hyvät syyt, eikä järjestelmään ole tältä osin tarvetta esittää muutoksia. Myös erottelu yrityksestä luopumiseen ja tehokkaaseen katumukseen säilyisi nykyisellään. Säännösehdotuksen mukaan yrityksestä ei rangaistaisi, milloin tekijä vapaaehtoisesti on luopunut rikoksen täyttämisestä tai muutoin estänyt tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen syntymisen. Jos näillä perusteilla rankaisematta jäävä yritys samalla käsittää muun täytetyn rikoksen, seuraa vastuu siitä rikoksesta, jonka tunnusmerkistön tekijän siihenastinen toiminta jo oli ehtinyt täyttää. Myös tämä niin sanottua kvalifioitua yritystä koskeva sääntely ehdotetaan säilytettäväksi asiallisesti ennallaan.

Lakiin ehdotetaan otettavaksi myös täydentävä säännös, jossa ratkaistaan yrityksestä luopuvan ja tehokkaasti katuvan osallisen vastuu. Milloin rikoksessa on useita osallisia, yrityksestä luopuminen ja tehokas katuminen vapauttaa tekijän, yllyttäjän tai avunantajan vastuusta vain, jos hän on saanut myös muut osalliset luopumaan rikoksen täyttämisestä tai muutoin kyennyt estämään tunnusmerkistössä tarkoitetun seurauksen syntymisen taikka muulla tavalla poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen toteuttamisessa.

Yrityksestä ei rangaistaisi myöskään, jos rikos jää täyttymättä tai tunnusmerkistössä tarkoitettu seuraus syntymättä tekijästä, yllyttäjästä tai avunantajasta riippumattomasta syytä, mutta hän on vapaaehtoisesti ja vakavasti pyrkinyt estämään rikoksen täyttymisen tai seurauksen syntymisen.

5.4. Osallisuussäännökset (rikoslain 5 luvun 3―8 §)

Rikoksen tekemisen muotoina erotetaan tekijävastuu ja varsinainen osallisuus. Tekijävastuu kattaa kolme tilannetta: välitön (varsinainen) yksin tekeminen, rikoskumppanuus ja välillinen tekeminen. Varsinainen osallisuus kattaa kaksi tilannetta, yllytyksen ja avunannon. Näistä kaikista ehdotetaan säädettäväksi rikoslaissa.

Rikoskumppanuus (3 §)

Ensimmäisessä osallisuutta koskevassa säännöksessä säädettäisiin rikoskumppaneiden vastuusta. Ehdotuksen mukaan jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä. Sanamuoto vastaa jokseenkin sellaisenaan nykyistä rikoslain 5 luvun 1 §:ää. Selvennyksenä aikaisempaan on lisäys, jonka mukaan rikoskumppanuus voi tulla kysymykseen vain tahallisten rikosten yhteydessä. Subjektiivisessa suhteessa yhdessä tekeminen merkitsee vaatimusta yhteisymmärryksestä. Yhteisymmärrys merkitsee tietoisuutta siitä, että oma toiminta yhdessä muiden kanssa toteuttaa tunnusmerkistön. Objektiivisessa suhteessa edellytetään myös osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen.

Välillinen tekeminen (4 §)

Välillinen tekeminen viittaa tilanteeseen, jossa rikos tehdään toista, esimerkiksi tämän erehdystä tai syyntakeettomuutta, hyväksikäyttäen. Hyväksikäytetty (välitön tekijä) vapautuu usein vastuusta, sen sijaan hyväksikäyttäjää (välillistä tekijää) kohtaa tekijävastuu. Välillisen tekemisen konstruktio ja siinä noudatettavat vastuusäännöt ovat perustuneet oikeuskirjallisuudessa muotoiltuihin ja käytännössä vakiintuneisiin periaatteisiin. Nyt asiasta ehdotetaan säädettäväksi myös rikoslaissa. Säännösehdotuksen mukaan tekijänä tuomitaan se, joka on tehnyt tahallisen rikoksen käyttäen välikappaleena toista, jota ei voida rangaista siitä rikoksesta syyntakeettomuuden tai tahallisuuden puuttumisen vuoksi taikka muusta rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiin liittyvästä syystä. Säännöksen tulkinta rakentuisi nykyisten oikeuskirjallisuudessa ja käytännössä muotoutuneiden suuntaviivojen varaan.

Yllytys (5 §)

Rikoslain nykyisen yllytystä koskevan säännöksen (5 luvun 2 §) mukaan yllytyksestä rangaistaan sitä, joka "käskee, palkkaa, kiusaa tahi muuten tahallansa taivuttaa tai viettelee toista rikokseen". Yllytys on tahallista taivuttamista tahalliseen tekoon. Yllyttäjän vastuu on lähtökohtaisesti samalla tasolla kuin itse päätekijän. Yllytystä koskeviin periaatteisiin ei ehdoteta muutoksia. Kuitenkin säännöksen sanamuotoa ehdotetaan hieman tarkistettavaksi. Yllytyksestä tuomittaisiin se, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen.

Avunanto (6 §)

Nykyisen avunantoa koskevan rikoslain 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan avunannosta rikokseen rangaistaan sitä, joka "toisen rikosta tehdessä taikka sitä ennen, tahallansa on neuvolla, toimella tahi kehotuksella tekoa edistänyt". Avunantajan tulee toimia tahallaan, ja myös päärikoksen tulee olla tahallinen. Myöskään avunantovastuuta koskeviin periaatteisiin ei ehdoteta muutosta. Säännöksen sanamuoto kuitenkin ehdotetaan ajanmukaistettavaksi. Ehdotuksen mukaan avunannosta rikokseen tuomitaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä.

Toisin kuin yllytys, avunanto on rangaistuksen lievennysperuste. Tämän vuoksi säännökseen liitettäisiin myös viittaus rangaistuksen mittaamista koskeviin säännöksiin. Nykyisen tapaan säädettäisiin edelleen, että yllytys rangaistavaan avunantoon rangaistaan avunantona.

Erityiset henkilöön liittyvät olosuhteet (7 §)

Nykyisen rikoslain 5 luvun 4 §:n mukaan milloin "jonkun erityinen olosuhde poistaa jonkin teon rangaistavaisuuden taikka sitä vähentää tahi enentää; koskekoon se ainoastaan sitä tekijää, yllyttäjää tahi auttajaa, joka on mainitussa suhteessa". Toisin sanoen jos laki tuntee erityisen rangaistavuutta poistavan, vähentävän tai lisäävän seikan, tuollainen seikka koskee vain sitä osallista, johon tällaista seikkaa koskeva säännös soveltuu. Erityinen rangaistuksen poistava tai sitä lieventävä seikka ei siten koidu muiden osallisten hyväksi. Tämä periaate ehdotetaan edelleen säilytettäväksi. Säännöksen kieliasua on kuitenkin parannettu. Ehdotuksen mukaan erityinen henkilöön liittyvä olosuhde, joka poistaa jonkin teon rangaistavuuden taikka vähentää tai enentää sitä, koskee ainoastaan mainitussa suhteessa olevaa tekijää, yllyttäjää tai avunantajaa.

Voimassa olevassa laissa ei säädetä siitä, mikä vaikutus muiden osallisten vastuuseen on sillä, että erityinen rangaistavuutta perustava seikka koskee vain yhtä osallisista. Oikeuskirjallisuudessa on vakiintuneesti katsottu, että muiden osallisten vastuu arvioidaan ikään kuin hekin täyttäisivät tuon puuttuvan ehdon. Toisin sanoen rangaistavuutta perustavan erityisen olosuhteen puuttuminen avunantajan tai yllyttäjän osalta ei estä vastuuseen asettamista. Lakia ehdotetaan tämän vuoksi täydennettäväksi siten, että erityisten olosuhteiden vaikutusta osallisten vastuuseen koskevaan pykälään liitetään 2 momentiksi säännös vastuuta perustavasta olosuhteesta. Säännösehdotuksen mukaan yllyttäjän tai avunantajan rangaistusvastuuseen ei vaikuta se, ettei häntä koske sellainen erityinen henkilöön liittyvä olosuhde, joka perustaa tekijän teon rangaistavuuden.

Oikeushenkilön puolesta toimiminen (8 §)

Useissa tapauksissa rikoksen tekijänä voi olla vain määrätyt ehdot täyttävä taho kuten esimerkiksi konkurssivelallinen, työnantaja tai kirjanpitovelvollinen. Tällaisen tahon puolesta toimiva ei ilman eri säännöstä täyttäisi rikosvastuun ehtoja. Toistaiseksi nämä tilanteet on hoidettu erillissäännöksin. Nyt lakiin ehdotetaan otettavaksi asiaa koskeva yleissäännös. Tämä edustajanvastuuta koskeva säännös koskee tilannetta, jossa rikos tapahtuu oikeushenkilön toiminnassa ja jossa rikoksen varsinainen tekijä toimii oikeushenkilön puolesta ilman, että hän täyttää rikoksen tunnusmerkistössä tekijälle asetetut erityisehdot. Säännösehdotuksen mukaan yhteisön, säätiön tai muun oikeushenkilön lakimääräisen toimielimen tai johdon jäsen sekä oikeushenkilössä tosiasiallista päätösvaltaa käyttävä taikka sen puolesta työ- tai virkasuhteessa tai toimeksiannon perusteella muutoin toimiva henkilö voidaan tuomita oikeushenkilön toiminnassa tehdystä rikoksesta rangaistukseen siitä huolimatta, ettei hän täytä rikoksen tunnusmerkistössä tekijälle asetettuja erityisehtoja, jos oikeushenkilö nuo ehdot täyttää. Sama sääntely pätee myös, milloin rikos on tehty elinkeinonharjoittajan liikkeeseen kuuluvassa tai muussa oikeushenkilön toimintaan rinnastettavassa järjestäytyneessä toiminnassa.

Oikeushenkilön puolesta toimimisesta säätämiseen liittyisi, että 39 luvun 7 § (velallisen rikoksen tekijä) kumottaisiin.

5.5. Rangaistuksen määräämisestä (rikoslain 6 luku)

Kaikki rangaistuksen määrään ja laatuun vaikuttavat perusteet ehdotetaan sijoitettaviksi samaan rangaistuksen määräämistä koskevaan lukuun. Rangaistuksen määrääminen kattaa siten sekä rangaistuksen mittaamisen (ankaruudesta päättämisen) että lajinvalinnan. Luku jakaantuisi neljään alaosastoon. Ensimmäinen sisältää rangaistuksen määräämistä koskevat yleisperiaatteet, toinen koskee rangaistuksen mittaamista ja kolmas rangaistuslajin valintaa. Neljänteen alaosastoon on koottu tuomitusta rangaistuksesta tehtäviä vähennyksiä koskevat säännökset. Rangaistuksen määräämiseen läheisesti liittyvistä aikaisempia tuomioita koskevista täytäntöönpanoratkaisuista säädettäisiin edelleen asianomaisia rangaistuslajeja koskevien muiden säännösten yhteydessä.

Yleiset säännökset (1―3 §)

Ensimmäinen alaosasto kattaa yleisperiaatteet, joita sovelletaan sekä mittaamisessa että lajinvalinnassa. Alaosasto sisältää kolme säännöstä.

Luvun 1 §:ssä nimetään rikoslain tuntemat rangaistuslajit. Yleisiä rangaistuslajeja ovat rikesakko, sakko, ehdollinen vankeus, yhdyskuntapalvelu ja ehdoton vankeus. Erityisiä rangaistuksia virkamiehiä varten ovat varoitus ja viraltapano. Sotilaan ja muun 45 luvussa tarkoitetun henkilön kurinpitorangaistuksia ovat varoitus, poistumisrangaistus, kurinpitosakko ja aresti. Oikeushenkilölle voidaan tuomita yhteisösakko sen mukaan kuin 9 luvussa säädetään.

Luvun 2 §:ssä on yleissäännös rangaistuksen määräämisestä rangaistusasteikolta ja asteikosta poikkeamisesta. Rangaistusasteikosta voidaan poiketa siten kuin rangaistusasteikon lieventämistä koskevassa saman luvun 8 §:ssä säädetään. Toisaalta asteikon mukainen enimmäisrangaistus voitaisiin ylittää siten kuin yhteistä rangaistusta koskevassa 7 luvussa säädetään.

Luvun 3 §:ssä vahvistetaan rangaistuksen määräämisen yleisperiaatteet. Pykälän 1 momentti korostaa yhdenvertaisuuden vaatimusta. Rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Pykälän 2 momentissa nimetään mittaamisen yleisperiaatteeksi suhteellisuusperiaate sekä vahvistetaan moitearvostelun yleiset lähtökohdat. Säännöksen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Kyse on samoista periaatteista, joista säädetään voimassa olevassa 6 luvun 1 §:ssä. Sanamuodollisena ja osin sisällöllisenäkin muutoksena nykyiseen mittaamista koskevaan yleissäännökseen ehdotetaan tekijän vaikuttimien lisäämistä rikoksen moitearvostelun yleisiin lähtökohtiin.

Uusi 3 momentti koskee lajinvalintaa. Lajinvalintaa ohjaavat yhtäältä yleiset mittaamisperiaatteet ja -perusteet. Näiden ohella tulevat sovellettaviksi kutakin rangaistuslajia koskevat omat lajinvalintanormit. Tämä lähtökohta vahvistetaan 3 momentissa. Sen mukaan rangaistuksen lajista päätettäessä noudatetaan rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavien perusteiden ohella mitä 9―12 §:ssä säädetään.

Rangaistuksen mittaaminen (4―8 §)

Toinen alaosasto kattaa perusteet, joiden nojalla päätetään rangaistuksen ankaruudesta. Näihin kuuluvat muun muassa rikoslain nykyisen 6 luvun 2―4 §:n koventamis- ja lieventämisperusteet. Myös asteikon vahvistamista koskevista nykyisistä niin sanotuista rangaistuksen vähentämisperusteista säädettäisiin samassa yhteydessä muiden mittaamisperusteiden kanssa. Kaikille näille perusteille on yhteistä, että ne vaikuttavat myös konkreettisen rangaistuksen määrään eivätkä vain asteikon rajoihin.

Nykyisiin rikoslain 6 luvun mittaamisperusteisiin ja vähentämisperusteisiin ehdotetaan eräitä muutoksia. Ehdotetussa 5 §:ssä säädettyjä rangaistuksen koventamisperusteita olisivat: 1) rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus, 2) rikoksen tekeminen vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneen ryhmän jäsenenä, 3) rikoksen tekeminen palkkiota vastaan, 4) rikoksen kohdistaminen kansalliseen, rodulliseen, etniseen tai muuhun sellaiseen kansanryhmään kuuluvaan henkilöön tähän ryhmään kuulumisen perusteella, ja 5) tekijän aikaisempi rikollisuus, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Näistä rasistisilla ja vastaavilla perusteilla motivoitua rikollisuutta koskeva 4 kohta olisi uutuus.

Myös nykyisten lieventämisperusteiden sisältö säilyisi pääosin ennallaan. Tekijän motivaatioon liittyvänä uutena lieventämisperusteena ehdotetaan lakiin otettavaksi provokaatiota koskeva maininta. Ehdotetussa 6 §:ssä säädettyjä rangaistuksen lieventämisperusteita olisivat siten: 1) rikoksen tekemiseen vaikuttanut huomattava painostus, uhka tai muu sen kaltainen seikka, 2) rikokseen johtanut voimakas inhimillinen myötätunto taikka poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton houkutus, tekijään kohdistunut karkea loukkaus tai muu vastaava seikka, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia, 3) rikoksen tekeminen olosuhteissa, joissa vastuuvapausperusteen soveltaminen olisi lähellä ja 4) tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä.

Lieventämisperusteiden ryhmässä erotetaan rangaistuksen kohtuullistamisperusteet omaksi ryhmäkseen. Nyt näistä tilanteista säädetään rikoslain 6 luvun 4 §:n sanktiokumulaatiota koskevassa säännöksessä. Seuraamusten kasautumisen ohella kohtuusarvioinnissa voivat tulla sovellettaviksi myös muut perusteet. Näistä säädettäisiin 7 §:ssä. Sen mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana olisi otettava huomioon myös 1) tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, 2) tekijän korkea ikä, terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot sekä 3) rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus näistä syistä johtaisi kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

Mittaamista koskevassa alaosastossa säädettäisiin myös perusteista, joiden nojalla tuomioistuin voi tuomita laissa säädettyä lievemmän lajisen rangaistuksen tai alittaa rikoksesta säädetyn vähimmäisrangaistuksen. Pääosin nämä perusteet vaikuttaisivat myös sovellettavaan enimmäisrangaistukseen. Säännös kattaa siten nykyiset rangaistuksen vähentämisperusteet sekä 3 luvun 5 §:n 2 momentin yleisen asteikosta poikkeamista koskevan säännöksen. Ehdotetun 8 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voisi tuomita laissa säädettyä lievemmän lajisen rangaistuksen tai alittaa teosta säädetyn vähimmäisrangaistuksen, jos 1) tekijä on tehnyt rikoksen alentuneesti syyntakeisena, 2) rikos on jäänyt yritykseen, 3) tekijä on tehnyt rikoksen alle 18-vuotiaana, 4) tekijä tuomitaan avunantajana rikokseen soveltaen, mitä 5 luvun 6 §:ssä on säädetty tai hänen osallisuutensa rikokseen on muutoin muiden osallisuutta selvästi vähäisempi, 5) rikos on tehty olosuhteissa, joissa vastuuvapausperusteen soveltaminen olisi erityisen lähellä tai 6) siihen on edellä 6 ja 7 §:ssä mainituilla tai muilla poikkeuksellisilla perusteilla tuomiossa mainittavia erityisiä syitä. Perusteet vastaavat pienin poikkeuksin nykyisiä vähentämisperusteita ja nykyistä asteikosta poikkeamista koskevaa 3 luvun 5 §:n 2 momentin säännöstä.

Vähentämisperusteet vaikuttaisivat ehdotuksen mukaan pääosin paitsi asteikon alarajaan myös sovellettavaan enimmäisrangaistukseen. Määrättäessä rangaistusta 1 momentin 2―5 kohdan nojalla tekijälle saa ehdotuksen mukaan tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetystä ankarimmasta rangaistuksesta ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Jos rikoksesta voisi seurata elinkautinen vankeus, enimmäisrangaistus siitä rikoksesta olisi kaksitoista vuotta vankeutta ja vähimmäisrangaistus kaksi vuotta vankeutta. Sääntely olisi lähes nykyisen kaltainen. Merkittävin poikkeus olisi, että ehdotuksen mukaan alentuneesti syyntakeiselle voitaisiin tuomita laissa säädetty enimmäisrangaistus.

Rangaistuslajin valinta (9―12 §)

Kolmas alaosasto sisältää lajinvalintaa koskevat normit. Sen nojalla, mitä edellä 3 §:ssä säädettiin, yleiset mittaamisperiaatteet ja perusteet tulevat otetuiksi huomioon myös lajinvalinnassa. Tässä alaosastossa säädettäisiin yksityiskohtaisemmin kutakin rangaistuslajia koskevista erityisistä lajinvalintaperusteista. Säännökset koskisivat valintaa ehdollisen ja ehdottoman rangaistuksen välillä sekä ehdollisen rangaistuksen oheisrangaistuksia. Lisäksi tässä säädettäisiin yhdyskuntapalvelun ja tuomitsematta jättämisen käytöstä. Kaikkia näitä koskevat säännökset on uudistettu, eivätkä lajinvalintaa koskevat säännökset juuri tuokaan muutosta nykyiseen oikeustilaan. Säännösten kokoaminen samaan lukuun antaa oikeustilasta kuitenkin nykyistä olennaisesti selkeämmän kokonaiskuvan.

Ehdollisen rangaistuksen käytöstä säädettäisiin luvun 9 §:ssä. Sen mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voitaisiin määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saisi tuomita ehdotonta vankeutta, elleivät painavat syyt sitä vaadi. Säännös vastaisi sanamuodoltaan kesäkuussa 2001 annettua ehdollisen vankeuden uudistukseen sisältyvää säännöstä. Keskeisenä muutoksena tuossa uudistuksessa oli luopuminen epämääräisestä yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitämisen vaatimuksesta ehdottoman rangaistuksen käyttöperusteena. Luvun 10 §:ssä säädettäisiin ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksista. Myös tämä säännös vastaisi sanamuodoltaan ehdollista vankeutta koskevaan uudistukseen sisältyvää säännöstä. Jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voitaisiin tekijälle sen ohessa tuomita sakkoa. Vuotta pidemmän ehdollisen vankeusrangaistuksen tehosteeksi voitaisiin liittää myös vähintään 20 ja enintään 90 tunnin mittainen yhdyskuntapalvelurangaistus. Myös valvonnasta säädettäisiin oheisseuraamusten yhteydessä. Rikoksen alle 21-vuotiaana tehnyt voitaisiin tuomita ehdollisen vankeuden ohella koeajaksi valvontaan, jos tätä olisi pidettävä perusteltuna tekijän sosiaalisen selviytymisen edistämiseksi sekä uusien rikosten ehkäisemiseksi.

Yhdyskuntapalvelusta säädettäisiin 11 §:ssä. Säännös rakentuisi voimassa olevan lain pohjalle. Pykälään koottaisiin ne yhdyskuntapalvelun käyttöä koskevat säännökset, jotka ohjaavat nimenomaan tuomioistuimen harkintaa tuon rangaistuksen käytöstä päätettäessä. Pykälän 1 momentissa säädettäisiin tekijän moitittavuusarviointiin sekä rikoksesta seuraavaan rangaistukseen liittyvistä edellytyksistä. Sen mukaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu rikoksentekijä määrättäisiin vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluun edellyttäen, ettei ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden olisi katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. Momentti vastaa nykyistä yhdyskuntapalvelusta annetun lain (1055/1996) 3 §:ää. Pykälän 2 momentissa säädettäisiin tekijän henkilöön ja suostumukseen liittyvistä ehdoista. Sen mukaan yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytyksenä olisi, että rikoksentekijä on antanut suostumuksensa yhdyskuntapalvelun suorittamiseen ja hänen voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalvelusta. Säännös vastaa sanamuodoltaan nykyistä yhdyskuntapalvelusta annetun lain 4 §:ää.

Viimeisenä säädettäisiin tuomitsematta jättämisestä. Tätä koskeva 12 § vastaa sisällöltään nykyisiä tuomitsemattajättämissäännöksiä. Tuomitsematta jättämisen perusteita nimetään nykyiseen tapaan viisi: 1) rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä, 2) tekijä on tehnyt rikoksensa alle 18-vuotiaana ja teon katsotaan johtuneen ymmärtämättömyydestä tai harkitsemattomuudesta, 3) rikosta on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä pidettävä anteeksiannettavana, 4) rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana erityisesti, kun otetaan huomioon edellä 6 §:n 4 kohdassa ja 7 §:ssä tarkoitetut seikat tai sosiaali- ja terveydenhuollon toimet taikka 5) rikos ei yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten johdosta olennaisesti vaikuttaisi kokonaisrangaistuksen määrään. Neljännen perusteen sanamuoto poikkeaa nykyisestä laista. Säännöksessä viitataan kootusti kaikkiin rangaistuksen mittaamisessa vaikuttaviin erikseen mainituissa lainkohdissa säänneltyihin kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuusargumentteihin. Sisällöltään se vastaa kuitenkin jokseenkin sellaisenaan nykyistä 3 luvun 5 §:n 3 momentin 3 kohtaa.

Rangaistuksesta tehtävät vähennykset (13―16 §)

Luvun loppuun on kerätty säännökset tuomittavasta rangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä. Tutkintavankeuden vähentämisestä säädettäisiin 13 §:ssä. Säännös vastaisi sisällöltään nykyistä 3 luvun 11 §:ää. Luettavuuden parantamiseksi säännös ehdotetaan jaettavaksi momentteihin. Nuorisorangaistuksesta tehtävää vähennystä on lisäksi tarkennettu. Ulkomailla annetun rangaistuksen vähentämisestä säädettäisiin nykyisen 1 luvun 13 §:n tapaan luvun 14 §:ssä. Rangaistusvangille määrätyn kurinpitorangaistuksen perusteella tehtävästä vähennyksestä säädettäisiin luvun 15 §:ssä. Säännös vastaisi sisällöltään nykyistä 2 luvun 13 §:n 2 momenttia. Rikoslain 45 luvun alaiselle henkilölle kurinpitomenettelyssä määrätyn rangaistuksen ja kurinpito-ojennuksen perusteella tehtävästä vähennyksestä säädettäisiin 16 §:ssä. Vastaava säännös on nyt sotilaskurinpitolain (331/1983) 8 §:ssä.

5.6. Yhteinen sakkorangaistus (rikoslain 7 luvun 3 §)

Yhteistä sakkorangaistusta koskevan säännöksen tulkinnanvaraisuuden poistamiseksi säädettäisiin, että sovellettaessa rikoslain 6 luvun 8 §:n 2 momenttia yhteinen sakkorangaistus saa olla enintään 180 päiväsakkoa. Tätä sakon enimmäismäärää noudatettaisiin, kun useampia sakkorangaistuksia määrätään henkilölle, johon soveltuvat 6 luvun 8 §:n 2 momentissa viitatut rangaistusasteikon lieventämisperusteet.

5.7. Eräät muut rikoslain luvut ja muut lait

Pakkokeinolakiin (450/1987) lisättäisiin edellä mainittu itseapua koskeva pykälä. Jokamiehen kiinniotto-oikeutta koskevassa pakkokeinolain pykälässä säädettäisiin myös käytettävistä voimakeinoista. Useisiin muihinkin lakeihin tehtäisiin voimakeinosäännöksiä koskevia muutoksia. Lisäksi tehtäisiin teknisiä muutoksia, joilla muun muassa muutettaisiin rikoslain yleiseen osaan kohdistuvat viittaukset koskemaan uusia yleisen osan säännöksiä.

6. Esityksen vaikutukset

Esityksellä ei ole taloudellisia eikä organisatorisia vaikutuksia. Uudistuksen ei myöskään odoteta vaikuttavan rangaistusten yleiseen tasoon, sen enempää rangaistuksia ankaroittaen kuin niitä lieventäenkään. Sen sijaan esityksen vaikutusten odotetaan näkyvän lainsoveltamisen laadun paranemisena ja siinä, että oikeusturvan ja yhdenvertaisuuden arvot toteutuvat rikoslainkäytössä nykyistä paremmin.

7. Esityksen valmistelu

Esitys perustuu rikoslakiprojektin ehdotukseen "Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevat säännökset" (Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000) ja siitä viranomaisilta, järjestöiltä ja muilta asiantuntijoilta saatuihin lausuntoihin. Lausuntokierroksen perusteella oikeusministeriössä laadittiin korjattu luonnos hallituksen esitykseksi (8.1.2001) ja pyydettiin siitä korkeimman oikeuden lausunto. Sen perusteella esitykseen on tehty muutoksia. Lisäksi pykäläluonnoksista pyydettiin ja saatiin lausunto Kotimaisten kielten tutkimuskeskukselta. Tuon lausunnon perusteella pykäliin tehtiin eräitä kielellisiä tarkistuksia.

8. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja

Eduskunta on hyväksynyt hallituksen esityksen laiksi yksityisistä turvallisuuspalveluista (HE 69/2001 vp, EV 193/2001 vp). Uudella lailla kumottaisiin vartioimisliikelaki, jonka muuttamista on ehdotettu tässä esityksessä. Yksityisistä turvallisuuspalveluista annetun lain tultua vahvistetuksi sen säännöstä voimakeinojen käyttämisestä tulisi muuttaa tämän esityksen suuntaviivojen mukaisesti.

9. Rikoslain rakenne

Käsillä oleva esitys on viimeinen rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä valmistelluista laajoista osauudistuksista. Esitys sisältää ehdotuksen rikoslain uusiksi 3―6 luvuksi ja eräiksi muiksi lainmuutoksiksi. Ehdotettu lukujen sijoitus perustuu rikoslain nykyiseen lukujakoon ja on valittu pitäen silmällä sitä, että muiden rikoslain lukujen sijoituksia ei tarvitsisi yleisten oppien uudistuksen yhteydessä muuttaa.

Sen sijaan rikoslain kokonaisuudistuksen viimeisessä järjestelyvaiheessa koko lain lukujako tulee uudestaan harkittavaksi. Vaikka lukujakoa koskevat suunnitelmat ovat osaksi vielä kesken, tulevan yleisen osan lukujako on hahmottunut jo varsin pitkälle. Koska yleisen osan lukukokonaisuudella on merkitystä myös tässä ehdotuksessa esiteltyjen ratkaisujen arvioinnissa, on seuraavassa esitetty tämän hetken suunnitteluvaiheen mukainen rikoslain yleisen osan lukurakenne.

Rikoslain yleinen osa

Luku

1. Rikosoikeudellisen vastuun yleiset edellytykset

2. Vastuuvapausperusteet

3. Yritys ja osallisuus

4. Rangaistuksen määrääminen

5. Yhteinen rangaistus

6. Vankeus

7. Sakko ja rikesakko

8. Ehdollinen vankeus

9. Yhdyskuntapalvelu

10. Nuorisorangaistus

11. Oikeushenkilön rangaistusvastuu

12. Menettämisseuraamukset

13. Muut seuraamukset

14. Vanhentuminen

15. Rikoslain alueellinen soveltamisala

YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT

1. Lakiehdotusten perustelut
1.1. Rikoslaki

1 luku. Suomen rikosoikeuden soveltamisalasta

13 §. Ulkomainen tuomio. Pykälän 3 momentissa on säädetty, että jos joku Suomessa tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta ulkomailla tuomitun seuraamuksen hän on kokonaan tai osaksi suorittanut, on tuomittavasta rangaistuksesta vähennettävä kohtuullinen määrä. Jos suoritettu seuraamus on ollut vapausrangaistus, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika. Tuomioistuin voi myös todeta, että suoritettua seuraamusta on pidettävä riittävänä seuraamuksena rikoksesta.

Samansisältöinen säännös sijoitettaisiin rangaistuksen määräämistä koskevaan 6 lukuun, johon koottaisiin säännökset tuomitusta rangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä. Momentti voidaan sen vuoksi kumota.

2 luku. Rangaistuksista

1 §. Pykälässä luetellaan yleiset rangaistukset ja virkamiehiä sekä sotilaita ja muita rikoslain 45 luvun alaisia henkilöitä varten olemassa olevat erityiset rangaistukset. Rangaistuslajeja koskeva vastaava säännös sijoitettaisiin rangaistuksen määräämistä koskevaan 6 lukuun. Pykälä voidaan näin ollen kumota.

13 §. Pykälä koskee rangaistusvangeille määrättäviä kurinpitorangaistuksia ja rangaistusvangin rikosten saattamista tuomioistuimen käsiteltäväksi. Pykälän 2 momentti koskee kurinpitorangaistuksen vähentämistä tuomioistuimessa tuomittavasta rangaistuksesta. Samansisältöinen säännös sijoitettaisiin rangaistuksen määräämistä koskevaan 6 lukuun, johon koottaisiin säännökset tuomitusta rangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä. Pykälän 2 momentti voidaan sen vuoksi kumota.

Vankeusrangaistuskomitea (komiteanmietintö 2001:6) ehdotti pykälän 1 ja 3 momenttiin eräitä muutoksia. Kun vankeusrangaistusta ja tutkintavankeutta koskeva lainsäädäntö aikanaan komitean työn perusteella valmistuu, lienee tarkoituksenmukaista, että siinä yhteydessä myös 1 ja 3 momentti kumottaisiin ja vastaavat uudistetut säännökset sijoitettaisiin vankeusrangaistusta ja tutkintavankeutta koskevaan lainsäädäntöön.

2 b luku. Ehdollinen vankeus

1 ja 2 §. Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä. Ehdollisen vankeuden oheisseuraamukset. Luvun 1 § koskee valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä ja 2 § ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksia. Vastaavat säännökset sijoitettaisiin 6 luvun 9 ja 10 §:ksi, joten 1 ja 2 § kumottaisiin.

3 §. Ehdollisen vankeuden sisältö. Selvyyden vuoksi olisi tarpeen, että lukuun jäisi jokin viittaus 6 luvun säännöksiin valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä sekä ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksista. Tällainen viittaus lisättäisiin pykälän 3 momentiksi.

3 luku. Rikosoikeudellisen vastuun yleisistä edellytyksistä

1 §. Laillisuusperiaate

1. Laillisuusperiaatteen tarve, sisältö ja ulottuvuudet

Koska rikoslain rangaistukset merkitsevät puuttumista kansalaisten keskeisiin perusoikeuksiin, on oikeusturvasyistä tarpeen määrittää tarkasti ne rajat, joissa rikoslain rangaistuksia saa käyttää. Oikeusvaltiossa rikoslain käyttöä rajoittaa legaliteetti- eli laillisuusperiaate, vaatimus siitä että rikoksesta rankaisemisen tulee aina perustua lain säännökseen (nulla poena sine lege, nullum crimen sine lege). Laillisuusperiaate on kirjattu useiden maiden rikoslakeihin sekä lukuisiin kansainvälisiin sopimuksiin (Euroopan ihmisoikeussopimuksen, SopS 18―19/1990, 7 artikla ja kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen, SopS 7―8/1976, 15 artikla). Meillä laillisuusperiaatteesta säädetään perustuslain 8 §:ssä.

Rikosoikeudellisella legaliteettiperiaatteella on moniulotteinen sisältö. Siinä säännellään samanaikaisesti sekä oikeustosiseikaston että oikeusseuraamuksen piiriin kuuluvia asioita. Sekä rikoksen että rikoksesta tuomittavan rangaistuksen on perustuttava lakiin. Periaate ottaa huomioon myös ajallisenulottuvuuden. Se kieltää antamasta rikoslaille taannehtivaa merkitystä: jälkikäteen ei ole lupa määrätä tekoja rangaistaviksi tai korottaa teosta seuraavaa rangaistusuhkaa. Tätä ilmaisee erillinen taannehtivuuskielto. Legaliteettiperiaatteen sisältöä täsmennettäessä on myös tarkennettava se, kenelle periaate on suunnattu. Tässä on tehtävä ero lainsäätäjän ja lainkäyttäjän välillä. Periaate määrää sekä lainsäätämisen että lainsoveltamisen tavasta. Laillisuusperiaatteen eri ulottuvuudet voidaan kohteidensa mukaan jaotellen tiivistää siten seuraavasti.

Lainsoveltajalle on suunnattu kirjoitetun lain vaatimus eli praeter legem -kielto, jonka mukaan tuomari ei saa mennä lain ulkopuolelle. Tämä legaliteettiperiaatteen ydinsisältö ― nullum crimen, nulla poena sine lege scripta ― merkitsee, että tuomarin on perustettava toimintansa lainsäätäjän tekemiin ratkaisuihin. Vain laissa säädetystä rikoksesta saa tuomita vain laissa määrättyyn rangaistukseen.

Tuomarille on suunnattu myös analogiakielto. Lainkäyttäjä ei saa syytetyn vahingoksi täydentää lakia analogiapäätelmään turvautumalla (nullum crimen, nulla poena sine lege stricta). Kummassakin lainsoveltajalle suunnatussa periaatteessa on kyse samasta ulottuvuudesta: vaatimuksesta sitoa lainkäyttöpäätökset rikoslain kirjaimeen.

Laillisuusperiaatteeseen kuuluva taannehtivan rikoslain kielto (nullum crimen, nulla poena sine lege praevia) koskee sekä lainsäätäjää että lakia soveltavaa tuomaria. Lainsäätäjä ei saa määrätä taannehtivasti rangaistavaksi sellaisia tekoja, jotka eivät ennen lakia olleet kriminalisoituja. Lakia ei myöskään saa soveltaa taannehtivasti sellaisen teon rankaisemiseksi, joka ei vielä tekohetkellä ollut rangaistava. Taannehtivasta rikoslain kiellosta on tehty poikkeus sellaisten tilanteiden varalta, joissa uuden säännöksen soveltaminen johtaisi syytetylle lievempään lopputulokseen. Tätä kutsutaan lievemmän lain periaatteeksi. Periaate koskee luonteensa mukaisesti juuri lainkäyttäjän toimintaa. Jos rikoksen tekemisen jälkeen voimaan tullut uusi laki johtaisi syytetylle lievempään lopputulokseen, olisi sovellettava uutta lakia. Jos lain muuttumisen seurauksena kohtelu taas ankaroituisi, olisi tietenkin sovellettava vanhaa lakia. Taannehtivuuskielto liittyy siten läheisesti rikoslain ajalliseen sovellettavuuteen, minkä vuoksi se usein esitellään ajallista soveltamista koskevien tarkastelujen yhteydessä.

Lainsäätäjään kohdistuu myös epätäsmällisyyskielto, eli vaatimus, jonka mukaan rikoslain tulee olla myös sisällöltään täsmällinen (nullum crimen, nulla poena sine lege certa). Rikoslain säännösten on oltava tarkkarajaisia. Tässä myös ilmenee laillisuusperiaatteiden eri ulottuvuuksien suhde. Sen enempää praeter legem -kiellolla kuin analogiakiellollakaan ei olisi juuri käytännön merkitystä, jos lainsäätäjällä olisi lupa muotoilla tunnusmerkistöt sekä rangaistussäännökset miten väljästi hyvänsä. Lainsäätäjään kohdistettava täsmällisyysvaatimus merkitsee, että sekä rangaistuksella uhatun toiminnan kuvaus että teosta seuraava rangaistus on määritelty sellaisella tarkkuudella, että ainakin oikeustieteellisen koulutuksen saaneet henkilöt, ja mieluiten muutkin, voivat ennakolta tietää mikä on rangaistavaa ja kuinka ankarasti. Täsmällisyyskiellon merkitys on lähinnä lainsäädäntöpoliittinen. Se antaa lainvalmistelussa noudatettavan tavoitteen ja mallin siitä, millaista on hyvä rikoslainvalmistelu. Kysymys säädettävien lakien perustuslainmukaisuudesta ratkaistaan eduskunnan perustuslakivaliokunnassa (lähemmin PeVL 4/1997 vp ja 23/1997 vp). Tuomioistuimilla ei ole hallitusmuodon mukaan katsottu olevan mahdollisuutta tutkia soveltamiensa lakien perustuslainmukaisuutta. Vuoden 2000 maaliskuun alusta voimaan tulleen perustuslain 106 §:ssä on säädetty tällaisesta tutkintamahdollisuudesta, mutta pääpaino säilyy edelleen ennakkovalvonnassa, jossa eduskunnalla on keskeinen asema. Käytännössä tämä on merkinnyt, että vaikeimmat tulkintatilanteet on kanavoitu erehdysoppien kautta.

Laillisuusperiaatteen alaperiaatteet ovat, paitsi toisiaan täydentäviä, myös osaksi päällekkäisiä. Analogiakieltoa rikkovan lainkäyttäjän voi samalla sanoa menevän kirjoitetun lain ulkopuolelle ja rikkovan siis myös praeter legem -kieltoa vastaan. Jos tämä vielä tapahtuisi siten, että tuomari määräisi samankaltaisuusarvioinnin perusteella rangaistuksen tekohetkellä vielä rankaisemattomasta, mutta myöhemmin kriminalisoidusta käyttäytymisestä, hän rikkoisi lisäksi taannehtivan rikoslain soveltamisen kieltoa. Alaperiaatteiden erottelu on kuitenkin tarpeen. Niillä on osaksi eri kohde, ne koskevat eri ulottuvuuksia ja niitä voi rikkoa myös yksinään. Toteutettavissa olevista käsitteellisistä erotteluista huolimatta alaperiaatteiden sovellutusalueet ja keskinäiset suhteet jäävät usein tulkinnanvaraisiksi, mikä myös vaikeuttaa periaatteiden kirjaamista lakiin.

2. Oikeusvertailua

Ruotsi. Hallitusmuodon 2 luvun 10 §:ssä kielletään tuomitsemasta rangaistusta tai muuta rikosoikeudellista seuraamusta teosta, josta tällaista seuraamusta ei ollut määrätty hetkellä, jolloin teko tehtiin. Edelleen kielletään määräämästä ankarampaa rikosoikeudellista seuraamusta kuin mihin teon hetkellä voimassa ollut laki olisi antanut mahdollisuuden. Hallitusmuodon säännös ilmaisee ennen kaikkea lainsäätäjälle suunnatun taannehtivan rikoslain säätämisen kiellon. Taannehtivuuskiellon on katsottu koskevan myös tuomioistuimia. Lainkohdan suhde laillisuusperiaatteen muihin ulottuvuuksiin ja ennen kaikkea analogiakieltoon on jossain määrin epäselvä.

Rikoslain (brottsbalk) vuonna 1994 uudistetussa 1 luvun 1 §:ssä määritellään rikokseksi teko, joka on sellaiseksi vahvistettu laissa tai asetuksissa ja josta on määrätty rangaistus sen mukaan kuin rikoslaissa tarkemmin määrätään. Rikoslain säännös sisältää asiallisesti rikoksen legaalimääritelmän. Samalla säännöstä on pidetty muistutuksena legaliteettiperiaatteen merkityksestä.

Norja. Vuodelta 1814 olevassa perustuslaissa on säädetty, että ketään ei saa tuomita rangaistukseen ilman lain tukea (96 §). Perustuslain 97 §:n mukaan laille ei saa antaa taannehtivaa merkitystä. Ensin mainitun säännöksen katsotaan ilmaisevan praeter legem -kiellon, jälkimmäinen kieltää taannehtivan rikoslain käytön. Taannehtivuuteen eräässä suhteessa liittyvä kysymys rikoslain ajallisesta soveltuvuudesta käsitellään laillisuusperiaatteesta irrallaan. Ajallisesta soveltuvuudesta säädetään rikoslain (straffeloven) 3 §:ssä.

Norjan rikoslakiin ei siten sisälly nimenomaista laillisuusperiaatteen ytimen ilmaisevaa säännöstä. Rikoslakitoimikunta esitti rikoslaissa säädettäväksi, että rikosoikeudellisten seuraamusten käyttö on mahdollista vain Norjan lakiin sisältyvän määräyksen perusteella (NOU 1992:23, ehdotettu 22 §).

Tanska. Rikoslain (straffeloven) 1 §:n mukaan rangaistus voidaan määrätä ainoastaan sellaisen teon perusteella, jonka rangaistavuus on laissa vahvistettu taikka joka voidaan tällaiseen tekoon rinnastaa. Säännöksen sanamuoto tuntuu sallivan rikoslain analogisen soveltamisen. Tanskan lainsäädäntöön ei sisälly myöskään erillistä taannehtivan rikoslain kieltoa. Tästä huolimatta legaliteettiperiaatteelle oikeuskirjallisuudessa annettu sisältö vastaa suuresti muiden pohjoismaiden kantaa. Rikoslain 1 §:n katsotaan yksiselitteisesti sisältävän praeter legem -kiellon. Vaikka analogiatulkinta syytetyn vahingoksi katsotaan oikeuskirjallisuudessa rajoitetussa määrin mahdolliseksi, tämä koskee vain tapauksia, joissa vastuuvapauden myöntämistä olisi pidettävä ilmauksena "puhtaasta formalismista". Taannehtivan rikoslain kielto on säädännäisen oikeuden puuttuessa oikeuskirjallisuudessa johdettu laillisuusperiaatetta ylläpitävistä ja tukevista taustasyistä. Rikoslain ajallisesta soveltamisesta on erikseen säännös rikoslain 3 §:ssä.

Saksa. Perustuslain 103 artiklan 2 kappaleen mukaan vain sellaisesta teosta voidaan määrätä rangaistus, joka oli teon hetkellä laissa määrätty rangaistavaksi. Sisällöltään samanlainen säännös on myös rikoslain 1 §:ssä. Rikoslain (Strafgesetzbuch) 2 §:ssä on lisäksi yksityiskohtaiset säännökset rikoslain ajallisesta soveltuvuudesta. Oikeuskirjallisuudessa ollaan varsin yksimielisiä sen suhteen, että säännökset ilmaisevat laillisuusperiaatteen neljä itsenäistä osaperiaatetta: kirjoitetun lain vaatimuksen (praeter legem -kiellon), analogiakiellon, taannehtivuuskiellon sekä epämääräisyyskiellon. Alaperiaatteiden sisällön yksityiskohdista ollaan sen sijaan varsin erimielisiä.

Itävalta. Rikoslain (Strafgesetzbuch) 1 §:n mukaan rangaistuksen taikka turvaamistoimenpiteen käyttö on mahdollista vain sellaisen teon perusteella, joka oli nimenomaisesti säädetty rangaistavaksi jo teon hetkellä. Laissa myös kielletään teon tapahtuessa säädettyä ankaramman rangaistuksen taikka tekijälle epäedullisemman turvaamistoimenpiteen käyttö. Säännöksen katsotaan sisältävän vaatimukset kirjoitetusta laista (praeter legem -kielto), analogiakiellon (syytetyn vahingoksi), epämääräisyyskiellon sekä taannehtivuuskiellon. Ominaispiirteenä on turvaamistoimenpiteiden johdonmukainen mainitseminen rangaistusten rinnalla. Ajallisesta soveltuvuudesta säädetään erikseen rikoslain 61 §:ssä.

Kansainväliset sopimukset. Suomen vuonna 1975 ratifioiman kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen mukaan ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ole ollut tekohetkellä kansallisen tai kansainvälisen lainsäädännön mukaan rikos (15 artiklan 1 kappale). Rikoksen tekohetkellä sovellettavaa rangaistusta ankarampaa rangaistusta ei myöskään saa määrätä. Jos rikoksen tekemisen jälkeen lailla säädetään sovellettavaksi lievempi rangaistus, rikoksentekijän tulee päästä siitä osalliseksi. Suomen vuonna 1990 ratifioimassa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa kielletään rikoslainsäädännön taannehtiva soveltaminen sekä vahvistetaan rikoslainkäytössä noudatettavaksi lievemmän lain periaate (7 artiklan 1 kappale). Verraten vakiintuneen tulkinnan mukaan yleissopimuksen puheena oleva määräys on sellaisenaan tullut osaksi Suomen oikeusjärjestystä.

Yhteenveto. Laillisuusperiaatteesta on otettu säännökset useimpien Euroopan valtioiden rikoslakeihin. Se, kuinka kattavasti laillisuusperiaatteen eri ulottuvuuksista on säädetty, kuitenkin vaihtelee. Normit ovat usein myös jääneet tulkinnanvaraisiksi, mikä on osin yhteydessä alaperiaatteiden tulkinnanvaraisuuteen. Se, sisältyykö analogiakielto käytettyyn lain sanamuotoon, voi esimerkiksi riippua siitä, miten analogia ja tulkinta ymmärretään. Eroja on myös siinä, miten laillisuusperiaatteen, taannehtivan rikoslain kiellon, ajallisen sovellettavuuden sekä lievemmän lain periaatteiden suhde ymmärretään. Tämä taas on yhteydessä siihen tapaan, jolla työnjako rikoslain ja perustuslain säännösten välillä on kulloinkin toteutettu. Laillisuusperiaatteesta on voitu säätää vain perustuslain tasolla, rikoslaissa tai niissä molemmissa.

3. Nykytila ja sen ongelmia

Vaikka rikosoikeutemme rakentuukin laillisuusperiaatteen varaan, periaatetta ei ole sellaisenaan nimenomaisesti kirjattu nykyiseen rikoslakiin. Sen sijaan vuoden 1995 perusoikeusuudistuksen yhteydessä hallitusmuotoon otettiin tärkeimmät laillisuusperiaatteen ulottuvuudet sisältävä säännös (6 a §). Nyttemmin vastaava säännös sisältyy perustuslakiin (8 §). Sen mukaan ketään ei saa pitää syyllisenä rikokseen eikä tuomita rangaistukseen sellaisen teon perusteella, jota ei tekohetkellä ole laissa säädetty rangaistavaksi. Rikoksesta ei saa tuomita ankarampaa rangaistusta kuin tekohetkellä on laissa säädetty.

Säännös sisältää vaatimuksen, jonka mukaan rikosten määrittelyn on perustuttava lakiin. Edelleen säännökseen sisältyy laillisuusperiaatteeseen kuuluva taannehtivan rikoslain kielto. Säännöksessä edellytetään, että ketään ei saa tuomita ankarampaan rangaistukseen kuin tekohetkellä on laissa säädetty. Säännös ei sen sijaan estä soveltamasta teon jälkeen voimaan tulleen lievemmän lain säännöksiä. Lievemmän lain periaatteen tarkempaan sisältöön ja soveltamiseen perustuslain säännöksessä ei oteta kantaa. Rikoslain ajallisesta ulottuvuudesta sekä lievemmän lain periaatteesta säädetäänkin erikseen rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ssä.

Säädöstilanne on tiivistäen seuraava: Perustuslain säännös sisältää sekä kirjoitetun lain vaatimuksen että taannehtivuuskiellon. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ssä säädetään ajallisesta sovellettavuudesta tavalla, joka sisältää myös taannehtivuuskiellon. Lisäksi tässä yhteydessä säädetään lievemmän lain periaatteesta.

Hallitusmuotoon tehty lisäys paikkasi vakavan aukon lainsäädännössämme, joka tuon korjauksen jälkeen ei juuri anna aihetta sisällölliseen kritiikkiin. Tavallaan muodollisena epäkohtana edelleen on, ettei laillisuusperiaatteesta säädetä itse rikoslaissa. Useassa maassa kuten Ruotsissa ja Saksassa laillisuusperiaatteesta on säädetty sekä perustuslain että rikoslain tasolla. Hallitusmuotoon tehty lisäys ei siten vapauta tarpeesta säätää asiasta myös rikoslaissa.

Se, että perustuslakiin on jo otettu laillisuusperiaatetta koskeva säännös, asettaa rikoslainsäätäjän uuden ongelman eteen. Olisi mahdollista toistaa rikoslaissa perustuslain säännös sellaisenaan, toisaalta nimenomaan lainkäyttäjälle suunnattavassa rikoslaissa olisi mahdollista säätää perustuslakia yksityiskohtaisemmin laillisuusperiaatteen eri ulottuvuuksista. Perustuslain säännös vaikeneekin osasta laillisuusperiaatteen ulottuvuuksista (epätäsmällisyyskielto sekä analogiakielto), muttei tässä poikkea muiden maiden vastaavantasoisista säännöksistä. Säännöksessä ei myöskään lausuta muista rikoksen seuraamuksista kuin rangaistuksista. Mainituista syistä rikoslakiin ehdotetaan perustuslain vastaavan säännöksen kanssa asiallisesti samansisältöistä, mutta tätä sisällöltään jonkin verran tarkempaa laillisuusperiaatteen määritelmää.

4. Pykälän sisältö

Ehdotetun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin (2 momentti).

Rikosoikeudellinen legaliteettiperiaate on kaksipuolinen: sekä rikoksen että rikoksesta tuomittavan rangaistuksen on perustuttava kirjoitettuun lakiin. Pykälän 1 momentti koskisi ensin mainittua osaa ja 2 momentti jälkimmäistä.

Laillisuusperiaatteeseen katsotaan sisältyvän neljä kieltoa: tuomioistuimille suunnattu määräys sitoa rangaistavuus kirjoitettuun lakiin (praeter legem -kielto), tuomioistuimille niin ikään suunnattu analogiakielto, tuomioistuimille ja lainsäätäjälle suunnattu taannehtivan rikoslain kielto ja lähinnä lainsäätäjälle suunnattu epämääräisen rikoslain kielto. Pykälän 1 momentin säännös kattaa ensi sijassa periaatteen kaksi ensin mainittua kieltoa. Taannehtivuuskiellosta säädetään tarkemmin seuraavassa pykälässä.

Pykälä vastaa asiallisesti perustuslain 8 §:n 1. virkettä. Erona on, että rikoslakiin otettavaksi ehdotetussa säännöksessä korostetaan analogiakieltoa sekä lain ja tunnusmerkistön täsmällisyysvaatimusta. Rangaistukseen tuomitseminen ja syylliseksi katsominen on mahdollista vain, jos teko on nimenomaan laissa säädetty rangaistavaksi. Lakivaliokunta esitti lausunnossaan vastaavan lisäyksen sisällyttämistä myös hallitusmuodon säännökseen, mutta perustuslakivaliokunta piti tätä ongelmallisena, koska perusoikeussäännöksiin sisältyviin lakivarauksiin on ajateltu yleisesti sisältyvän täsmällisyys- ja tarkkuusvaatimus (PeVM 25/1994 vp). Koska täsmällisyysvaatimusta kuitenkin juuri rikosoikeudessa on oikeusturvasyistä korostettu, on katsottu asianmukaiseksi sisällyttää tuota ulottuvuutta ilmaiseva lisämääre rikoslakiin otettavaan säännökseen.

Säännösehdotus eroaa perustuslain 8 §:stä myös siinä, että laillisuusperiaate ulotetaan koskemaan rangaistusten ohella muita rikosoikeudellisia seuraamuksia, mikä vastaa nykyistä tulkintaa. Sääntelyn systematiikkaa on myös selvennetty perustuslain 8 §:ään verrattuna säätämällä laillisuusperiaatteen eri ulottuvuuksista omissa momenteissaan.

1 momentti. Kirjoitetun lain vaatimus. Sekä rikoksen että rangaistuksen määrittelyn on perustuttava lakiin (nullum crimen sine lege). Lailla tässä säännöksessä tarkoitetaan eduskuntalakia. Tämän mukaisesti pelkästään asetukseen taikka tätä alemmantasoisiin säännöksiin perustuvat kriminalisoinnit ovat laillisuusperiaatteen vastaisia. Vanhastaan noudatettu valtiosääntöoikeudellinen käytäntö, jonka mukaan asetuksella on valta säätää niin sanotuista politiarikkomuksista, lakkautettiin jo hallitusmuotoon otetun 6 a §:n nojalla (PeVM 25/1994 vp). Yksinomaan asetuksen säännöksiin nojaavat kriminalisoinnit ovat siten ristiriidassa sekä perustuslain 8 §:n että nyt ehdotetun säännöksen kanssa. Perustuslain 107 §:n perusteella tällaiset pelkästään asetukseen perustuvat kriminalisoinnit ovat nyttemmin tehottomia.

Edellisestä ryhmästä on erotettava niin sanotut avoimet rangaistussäännökset (blanko-kriminalisoinnit). Näissä varsinainen rangaistussäännös (rangaistusuhan asettaminen) ja tunnusmerkistö (teonkuvaus, rangaistavan käyttäytymisen kuvaus) on erotettu toisistaan. Rangaistussäännös on saatettu sijoittaa vaikkapa lain loppuun, kun taas rangaistavan käyttäytymisen kuvaus on etsittävä muualta, joko samasta laista tai muusta lainsäädännöstä, usein juuri asetuksen tasoisista säännöksistä. Sääntelyn tämänkaltaisen hajauttamisen seurauksena rangaistavan käyttäytymisen sisällön selvittäminen saattaa olla hyvinkin työlästä. Menetelmä on tästä syystä ongelmallinen jo legaliteettiperiaatteen täsmällisyysvaatimuksen kannalta. Niissä tilanteissa, joissa rangaistavan käyttäytymisen kuvaus annetaan lakia alemmanasteisissa säännöksissä, blankotekniikka täyttää varsin huonosti myös vaatimuksen, jonka mukaan rikosten määrittelyn tulee perustua lakiin eikä lakia alemmanasteisiin säännöksiin. Suoranaista ristiriitaa tällaisen tekniikan ja lakisidonnaisuusperiaatteen välillä ei kuitenkaan vallitse edellyttäen, että rangaistavuuden perusta edelleen selvästi ilmenee laista ja edellyttäen, että tuohon lakiin on otettu selkeä ja nimenomainen delegointisäännös. Perustuslakivaliokunta kirjasi perusoikeusuudistukseen liittyvään mietintöönsä vaatimukset, joiden mukaan (1) hyväksyttävien blankorangaistussäännösten valtuutusketjujen tulee olla täsmälliset, (2) tekojen rangaistavuuden edellytykset ilmaisevien aineellisten säännösten tulee olla kirjoitetut rikossäännöksiltä vaadittavalla tarkkuudella, (3) nämä säännökset käsittävästä normistosta käy myös ilmi niiden rikkomisen rangaistavuus ja (4) kriminalisoinnin sisältävässä säännöksessä on jonkinlainen asiallinen luonnehdinta kriminalisoitavaksi tarkoitetusta teosta (PeVM 25/1994 vp ja PeVL 4/1997 vp sekä KKO 1992:162, 1994:114, 1995:4, 1998:159, 1999:46, 1999:51, 2000:39 ja 2000:52).

On vielä erotettavissa tilanne, jossa rangaistussäännökset kokonaisuudessaan ovat lakia alemmanasteisissa säännöksissä, mutta niiden antamiseen on kuitenkin annettu valtuutus laissa. Tähän ryhmään kuuluvat kuntalain (365/1995) 7 §:n nojalla annettavat järjestyssäännöt samoin kuin poliisilain 52 §:n nojalla määrätyt liikkumis- ja oleskelurajoitukset. Kuntalaissa kunnanvaltuustolle delegoidaan valta antaa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden edistämiseksi järjestyssäännöt, joiden rikkomisesta on säädetty rangaistukseksi sakkoa. Poliisilain mukaan sisäasiainministeriön asetuksella voidaan erittäin tärkeän toiminnan tai omaisuuden turvaamiseksi taikka ihmisten suojaamiseksi rajoittaa liikkumista tai oleskelua turvattavassa tai suojattavassa kohteessa tai sen ympäristössä taikka kieltää turvallisuutta vaarantavien esineiden tai aineiden tuonti sinne. Kiellon tai rajoituksen rikkomisesta voidaan tuomita sakkoon. Määräysten ei ole katsottu olevan ristiriidassa laillisuusperiaatteen kanssa, kuitenkin edellyttäen, että järjestyssääntö on annettu kuntalakiin kirjatussa tarkoituksessa eli yleisen järjestyksen ja turvallisuuden edistämiseksi. Muussa tarkoituksessa annettuja määräyksiä ei ole lupa laillisuusperiaatetta rikkomatta asettaa rangaistusvastuun perustaksi.

Kirjoitetun lain vaatimus koskee sekä syyksiluettavan rikoksen kuvausta että teosta määrättäviä seuraamuksia. Vaaditaan, että teko täyttää tunnusmerkistössä asetetut ehdot. Kirjoitetun lain vaatimuksella on korostettu merkitys juuri erityisen osan tunnusmerkistöjen soveltamisessa, mutta sen voi katsoa ulottuvan yhä suuremmassa määrin myös rikoslain yleisessä osassa toteutettavaan sääntelyyn. Rangaistusvastuun yleisten edellytysten, laiminlyönnin rankaisemisen sekä syyksiluettavuuden lajien vahvistaminen rikoslaissa poistaisi joukon tässä vielä vaikuttavia ongelmia.

Kirjoitetun lain vaatimus merkitsee myös, että tuomari on sidottu lain säännöksiin sovellettavan rangaistuksen lajin ja määrän suhteen. Tämä koskee myös muita rikosoikeudellisia seuraamuksia (2 momentti).

Ehdotetun säännöksen mukaan syylliseksi rikokseen saisi katsoa vain laissa nimenomaan rangaistavaksi säädetyn teon perusteella. Laillisuusperiaate kieltää siten pelkän syyllisyystoteaman, siihen katsomatta, tuomitaanko tekijä teosta myös rangaistukseen. Syyllisyyden vahvistamiseen jo sellaisenaan liittyy siinä määrin merkittäviä heijastusvaikutuksia, että oikeusturvasyistä tätä koskevan viranomaispäätöksen tulee aina teonkuvauksen osalta perustua kirjoitettuun lakiin.

Analogiakielto. Legaliteettiperiaate ei edellytä yksinomaan, että asiasta on säädetty lailla. Sen katsotaan asettavan myös vaatimuksia lain soveltamistavalle. Tätä koskee säännökseen kirjattu vaatimus, että rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Edellytettäessä, että teko on nimenomaan säädetty rangaistavaksi, viitataan analogiakieltoon. Myös oikeuskirjallisuudessa on meillä vanhastaan katsottu, että analogia syytetyn vahingoksi on kielletty.

Analogiakiellon sisältö ja ulottuvuus on kuitenkin riidanalainen. Paljon ratkeaa sen mukaan, mitä analogialla ymmärretään ja mikä on sen suhde laintulkintaan. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet vaativat aina tulkintaa. Syy tähän on, että lainsäätäjä käyttää tyyppikäsitteitä. Soveltajan tehtävänä on ratkaista, vastaako konkreettinen teko laissa mainittua tekotyyppiä. Ei voida edellyttää, että lainsäätäjä sitovasti ratkaisisi myös yksittäistapaukset. Tuomari ei siten milloinkaan voi olla pelkkä lainsäätäjän tahdon mekaaninen toteuttaja. Lain soveltaminen eli konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen edellyttää aina tulkintaa. Olettaen, että analogia syytetyn vahingoksi on kiellettyä, mutta säännösten soveltaminen aina edellyttää tulkintaa, ratkaistavaksi jää, kuinka erottaa toisistaan kielletty analogia ja sallittu tulkinta.

Kysymyksen yksityiskohtainen selvittäminen on laintulkintaoppien tehtävä. Tulkinta on aina merkityssisällön antamista. Tulkinnasta analogian vastakohtana on kysymys, kun merkityssisältö vahvistetaan lain sanamuodon puitteissa. Lainkäyttäjä ei saa edetä sanamuodon ulkopuolelle. Tämä johtaa kysymään, missä kulkevat sanamuodon sallimat rajat. Yhtenä lähtökohtana voidaan pitää termien yleiskielistä merkitystä. Usein laissa joudutaan myös käyttämään käsitteitä, joiden sisältöä on tarkennettu antamalle niille juridis-tekninen sisältö (mitä tarkoitetaan "irtaimella omaisuudella" taikka "asiakirjalla"). Lain soveltaminen, joka perustuu termeille annettuun normaalikielen mukaiseen merkitykseen, on sallittua tulkintaa. Myös lain soveltaminen, joka perustuu termeille oikeustieteessä, lakien esitöissä taikka mieluimmin itse laissa vahvistettuun juridis-tekniseen merkityssisältöön, on sallittua tulkintaa.

Analogiasta olisi siis kysymys, milloin normia sovellettaisiin tapaukseen, johon se ei lain sanamuodon kummassakaan nyt annetussa merkityksessä soveltuisi, mutta jota tapausta kuitenkin voitaisiin pitää jossakin suhteessa samanlaisena taikka rinnasteisena. Ero tulkintaan jää viime kädessä liukuvaksi. Rajatapauksia ratkaistaessa lähtökohtana ovat laillisuusperiaatteen tausta-arvot ja -tavoitteet: oikeusturvan ja ennakoitavuuden takaaminen. Kysymys sallitun tulkinnan ja kielletyn analogian rajoista palautuu osittain ennakoitavuuskysymykseen ja siihen, miten määräytyy yleisessä tulkintakäytännössä ennakoitavissa oleva merkitys. Rikoslain säännösten soveltamisen ennakoitavuus on sidoksissa ensinnäkin säännösten yleiskielen mukaiseen merkitykseen. Tämän ohella laki sisältää väistämättä myös käsitteitä, joissa riittävän tarkkuuden saavuttamiseksi joudutaan turvautumaan säännöksille annettavaan erityiseen juridis-tekniseen merkitykseen (esimerkiksi tahallisuus, tuottamus, moottoriajoneuvo, ampuma-ase). Vaatimus siitä, että teko on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi, tarkoittaa, että tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridis-teknisestä merkityksestä päättäessään, että konkreettinen teko kuuluu säännöksen soveltamispiiriin.

Taannehtivuuskielto. Säännöksen kolmas lukutapa painottaa ajallista ulottuvuutta. Vaatimus, että rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi, viittaa taannehtivuuskieltoon. Lainsäätäjään kohdistettava taannehtivan rikoslain säätämisen kielto on vahvistettu perustuslain 8 §:ssä. Sen voi katsoa koskevan yhtä lailla myös lain soveltajaa. Rikoslakiin otettavaksi ehdotettu säännös on samansisältöinen. Rikoslain yleisessä osassa noudatetun säätämistekniikan mukaisesti periaate on muotoiltu kieltonormin sijasta käskynormiksi.

2 momentti sisältää rikosten seuraamuksia koskevan ulottuvuuden. Ei riitä, että rikoksen määrittelyn tulee perustua lakiin, vaan vaaditaan myös, että teosta määrättävät rikosoikeudelliset seuraamukset perustuvat kirjoitettuun lakiin (nulla poena sine lege poenali). Tuomioistuimet eivät siis saa oman harkintansa mukaan määrittää sen enempää kielletyn ja sallitun rajaa kuin kieltojen rikkomisesta seuraavia sanktioitakaan.

Myös tässä laki viittaa eduskuntalakiin. Vaikka rangaistusten lähempi täytäntöönpano on voitu järjestää asetuksen tasoisin säännöksin, itse sanktiolajeja ja näiden käyttöä koskevien määräysten tulee perustua lakiin.

Momentissa puhutaan rangaistusten ohella muista rikosoikeudellisista seuraamuksista. Rikosoikeudellisilla seuraamuksilla tarkoitetaan tässä kaikkia rikosprosessuaalisessa järjestyksessä määrättyjä seuraamuksia. Ne on oikeuskirjallisuudessa tapana jakaa rangaistuksiin, rangaistustyyppisiin seuraamuksiin ja turvaamistoimenpiteisiin.

Rangaistuksia ovat rikoslaissa sellaisiksi määritellyt. Yleisiä rangaistuksia ovat nykyisen rikoslain 2 luvun 1 §:n mukaan vankeus, yhdyskuntapalvelu, sakko ja rikesakko. Lisäksi laki tuntee virkamiehille ja sotilaille määrättävät erityiset rangaistukset sekä kurinpitoseuraamukset. Legaliteettiperiaate koskee myös näitä. Rangaistukseksi rikoksesta on lupa tuomita ainoastaan nämä seuraamukset tai niiden sijaan tulevat seuraamukset sen mukaan kuin laissa säädetään.

Rangaistustyyppisiin seuraamuksiin kuuluu myös seuraamusluonteinen toimenpiteistä luopuminen (ilmoittamatta jättäminen, syyttämättä jättäminen sekä tuomitsematta jättäminen). Se sisältää aina syyllisyystoteamuksen. Seuraamusluonteinen toimenpiteistä luopuminen on mahdollista vain laissa säädetyin edellytyksin.

Turvaamistoimenpiteet eroavat rangaistuksista tai rangaistustyyppisistä seuraamuksista siinä, että niiden käytön yksinomaisena tai edes ensisijaisena perusteena ei ole tehty rikos, vaan uusien rikosten vaara. Turvaamistoimenpiteet jaetaan rikosprosessuaalisiin sekä hallinnollisiin. Rikoslain laillisuusperiaate sääntelee nimenomaisesti ensin mainittujen käyttöä. Hallinnollisten turvaamistoimenpiteiden käyttöä sääntelevät vastaavasti yleinen hallinnon lainalaisuuden periaate sekä Suomea sitovat kansainväliset ihmisoikeussopimukset. Rikosoikeudellisia (prosessuaalisia) turvaamistoimenpiteitä ovat pakkolaitokseen eristäminen, menettämisseuraamukset (konfiskaatio), rikoksen johdosta määrätty ajokielto, liiketoimintakielto, metsästyskielto sekä eläintenpitokielto.

Rikosperusteinen vahingonkorvaus on sekin osa säännöksessä tarkoitettuja rikosoikeudellisia seuraamuksia, siitä huolimatta, ettei sitä voida pitää sen enempää rangaistuksena, rangaistustyyppisenä kuin turvaamistoimenpiteenäkään. Perusoikeusuudistuksessa hallitusmuodon laillisuusperiaatetta koskevan säännöksen katsottiin koskevan myös rikosperusteisen vahingonkorvauksen asettamista (HE 309/1993 vp).

2 §. Ajallinen soveltuvuus
1. Nykytila

Rikoslain ajallisesta ulottuvuudesta sekä lievemmän lain periaatteesta on säännös rikoslain 1. osauudistuksen yhteydessä uudistetussa rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ssä. Sen mukaan rikoslakia on sovellettava lain voimassa ollessa tehtyihin rikoksiin. Tästä säännöksestä on johdettu myös taannehtivan rikoslain soveltamisen kielto. Pääsäännöstä tehtävästä poikkeuksesta säädetään samassa yhteydessä. Jos rikoksen tekohetkellä on voimassa toinen laki kuin tuomitsemisen hetkellä, on sovellettava sitä lakia, joka johtaa tuomitun kannalta lievempään lopputulokseen (lievemmän lain periaate).

2. Oikeusvertailua

Ruotsi. Rikoslain voimaantulosta annetun lain 5 §:ssä on säännös rikoslain ajallisesta soveltamisesta. Säännöksen mukaan ketään ei saa tuomita teosta, josta tekohetkellä ei ollut säädetty rangaistusta ("Ingen må dömas för gärning, för vilken ej var stadgat straff när den begicks"). Pykälä ilmaisee ennen kaikkea tuomarille suunnatun taannehtivan rikoslain soveltamisen kiellon. Rangaistus on tuomittava sen lain mukaan, joka oli tekohetkellä voimassa. Lievemmän lain periaate on säännöksessä toteutettu siten, että tekohetken lain asemesta on sovellettava tuomitsemishetkellä voimassa olevaa lakia, jos se johtaa lievempään rangaistukseen tai siihen, ettei rangaistusta ole tuomittava. Säännöksen sanamuotoon vedoten on myös katsottu, että siihen sisältyisi myös praeter legem -kielto ("stadgat" viittaa tämän mukaan kirjoitettuun lakiin).

Norja. Rikoslain 3 § ilmaisee ajallista soveltuvuutta koskevat säännöt, joiden mukaan tekoon on yleensä sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lakia. Tuomitsemishetkellä voimassa olevaa lakia on kuitenkin sovellettava, jos se johtaa syytetylle edullisempaan ratkaisuun.

Tanska. Rikoslain 3 §:n mukaan tulee lähtökohtaisesti soveltaa tuomitsemishetkellä voimassa olevaa lakia, kuitenkin siten, ettei ratkaisu saa muodostua ankarammaksi kuin vanhemman lain mukaan.

Saksa. Rikoslain 2 §:ssä on yksityiskohtaiset säännökset rikoslain ajallisesta soveltuvuudesta. Lähtökohtaisesti rikoslakia sovelletaan sen voimassaoloaikana tehtyihin rikoksiin. Jos lakia kuitenkin on tekohetken ja tuomitsemishetken välillä muutettu, sovelletaan laeista lievempää.

Itävalta. Ajallisesta soveltuvuudesta säädetään rikoslain 61 §:ssä. Sen mukaan rikoslakia sovelletaan niihin tekoihin, jotka on tehty lain voimaantulon jälkeen. Rikoslakia on mahdollisuus käyttää tekohetkellä voimassa olleen lain sijasta myös ennen lain voimaantuloa tehtyihin rikoksiin, jos uusi laki johtaa tekijän kannalta kokonaisuudessaan edullisempaan lopputulokseen. Vuoden 1975 alussa voimaan tulleen uuden rikoslain siirtymäsäännöksissä on lisäksi omaksuttu melko laaja lievemmän lain periaatteen rajoitus. Rikosasioissa, joissa ensimmäinen oikeusaste on antanut päätöksen ennen uuden lain voimaantuloa, myös muutoksenhakutuomioistuin ratkaisee jutun vanhaa lakia soveltaen.

3. Pykälän sisältö

Ehdotetun 2 §:n pykälän 1 momentissa säädettäisiin, että rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovellettaisiin kuitenkin uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen (2 momentti).

Pykälän 3 momentti koskisi muutoksenhakutilannetta. Uutta lakia, joka on tullut voimaan vasta sen jälkeen kun asia on ratkaistu ensimmäisessä oikeusasteessa, sovellettaisiin muutoksenhakutuomioistuimessa vain, jos teosta uuden lain mukaan ei ole tuomittava rangaistusta tai jos tekohetkellä voimassa olleen lain soveltaminen johtaisi olennaisesti ankarampaan lopputulokseen.

Jos laki on tarkoitettu olemaan voimassa vain määrättynä aikana, sovellettaisiin 4 momentin mukaan sinä aikana tehtyyn tekoon tekohetkellä voimassa ollutta lakia.

Jos lakiin sisältyvä rikossäännös saa täsmällisen sisältönsä lakiin tai sen nojalla annettuihin säädöksiin tai määräyksiin sisältyvistä käyttäytymissäännöistä, teon rangaistavuus määräytyy tekohetkellä voimassa olleiden käyttäytymissääntöjen perusteella, jollei toisin ole säädetty (5 momentti).

Ehdotus vastaa sisällöltään nykyistä rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ää, johon on tehty lähinnä eräitä teknisiä muutoksia. Ehdotettu 5 momentin säännös olisi uusi, mutta vastaa nykyistä tulkintaa.

Pykälän 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Säännös ilmaisee rikoslain ajallista soveltamista koskevan pääsäännön ja vastaa sanamuodoltaan voimassa olevaa rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 1 momentin säännöstä. On lähtökohtaisesti perusteltua arvioida rikoksentekijän toimintaa sen lain nojalla, joka on teon hetkellä ollut voimassa. Tämä pätee siitä huolimatta, että uusi laki edustaisi muuttuneita ja parempaan tietoon pohjaavia käsityksiä tekojen haitallisuudesta taikka tarkoituksenmukaisista vaikuttamistavoista.

Sovellettavan lain valinta edellyttää rikoksen tekohetken määrittämistä. Rikoksen tekemisen katsotaan päättyvän silloin, kun rikoksentekijä on suorittanut loppuun rikoksen täyttymiseen johtavat toimet. Jos jokin osa rikoksen täyttymiseen johtavasta toiminnasta tai laiminlyönnistä on tapahtunut uuden lain aikana, vanhaa lakia ei voitaisi soveltaa. Jos rikoksen tekeminen tarkoittaa erityisen velvollisuuden laiminlyömistä, rikos katsotaan tehdyksi sillä hetkellä, kun velvollisuus olisi ollut viimeistään täytettävä. Ratkaiseva olisi siis teon suorittamisen hetki. Siinäkään tapauksessa, että teon rangaistavuuden edellytyksenä olisi tietyn vahinkoseurauksen ilmeneminen, ei tekohetkenä pidettäisi enää seurauksen ilmenemishetkeä, jos teon suorittaminen tuolloin jo oli päättynyt. Toinen asia on, että toiminnan ja seurauksen syntymisen välillä voimaan tullut uusi lievempi laki tulee sovellettavaksi 2 momentissa vahvistettavan lievemmän lain periaatteen nojalla. Niin sanotun jatkuvan rikoksen tekohetki taas päättyy oikeudenvastaisen tilan päättyessä tai kun rikoksentekijä on tehnyt tarpeelliset toimet rikoksensa luoman oikeudenvastaisen tilan lopettamiseksi.

Vaatimus soveltaa tekoon teon hetkellä voimassa olleita säännöksiä merkitsee samalla tuomioistuimille suunnattua kieltoa käyttää rikoslakia taannehtivasti. Ajallista soveltamista koskevan pääsäännön voisikin katsoa sisältävän samalla myös taannehtivan rikoslain soveltamisen kiellon. Taannehtivan rikoslain kielto on selvyyden vuoksi kuitenkin vahvistettu erikseen sekä perustuslain 8 §:ssä että ehdotetussa rikoslain 3 luvun 1 §:ssä.

Nyt ehdotettu sääntely siis merkitsee, että taannehtivan rikoslain kielto olisi luettavissa sekä perustuslaista että ehdotetuista rikoslain 3 luvun 1 ja 2 §:stä. Näistä perustuslain säännös olisi sikäli kattavin, että siinä otetaan kantaa myös rangaistavuuden asteessa tapahtuneisiin muutoksiin. Sen mukaanhan ketään ei saa tuomita myöskään ankarampaan rangaistukseen kuin tekohetkellä oli säädetty. Tämä ulottuvuus ei itsestään selvästi sisälly rikoslain 3 luvun 1 §:ään, jossa säädellään ylipäätään vain oikeudesta tuomita rangaistukseen. Sen sijaan 3 luvun 2 §:n 1 momentin säännöksessä kielletään lisäksi tekohetkeä ankarampien normien soveltamisen. Tekohetkeä myöhempien lievempien normien soveltamisesta säädetään pykälän kahdessa seuraavassa momentissa.

Pykälän 2 momentissa säädetään lievemmän lain periaatteesta. Kyseessä on poikkeus ajallista soveltamista koskevasta 1 momentin pääsäännöstä. Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan sen estämättä, mitä 1 momentissa on säädetty, uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa kokonaisuudessaan lievempään lopputulokseen. Säännös vastaisi rikoslain 1. osauudistuksen yhteydessä uudistetun rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:n 2 momentin ensimmäistä virkettä.

Lievempää lakia olisi sovellettava poikkeuksetta ensimmäisessä oikeusasteessa tehtävissä ratkaisuissa. Periaate heijastuisi vastaavasti rikosten syyteharkintaan.

Vertailun kohteena ovat nimenomaan lakien ajatellun soveltamisen lopputulokset. Vertailu olisi perustettava siihen, mihin konkreettiseen lopputulokseen uuden tai vanhan lain soveltaminen esillä olevassa tapauksessa johtaa. Jos lopputulos olisi kummassakin tapauksessa sama, sovellettaisiin rikoksen tekoajan lakia. Vertailussa olisi kiinnitettävä huomiota rikoksen seuraamuksiin melko laajasti. Huomioon olisi otettava paitsi rikoksesta seuraava päärangaistus myös mahdolliset lisärangaistukset ja yleensä muutkin tuomioistuimen rangaistustuomiota annettaessa määrättävät seuraamukset. Myös rikoslainsäädännön soveltamisessa yleisesti noudatettavien säännösten muutokset voisivat johtaa aikaisempaa lievempään lopputulokseen. Esimerkiksi rikosten asianomistajaominaisuuden muuttuminen, syyteoikeuden vanhentumisaikojen lyhentäminen sekä rangaistuksen tuomitsematta jättämismahdollisuuden laajentaminen voivat yksittäistapauksessa johtaa lievempään lopputulokseen.

Jos tiettyä rikosta koskeva rangaistussäännös on muuttunut toisaalta lievemmäksi, esimerkiksi lisärangaistuksen poistamisen johdosta, ja toisaalta ankarammaksi, esimerkiksi rangaistusasteikon suhteen, on vertailtava lopputuloksia kokonaisuutena. Sellainen menettely, että uudesta ja vanhasta laista valittaisiin lievemmät piirteet, ei ole mahdollinen. Sen sijaan sellaisessa tapauksessa, jossa rikoslainsäädäntö on muuttunut sekä yleisten säännösten että tietyn rangaistussäännöksen osalta, saattaa tulla sovellettavaksi toiselta kohdin vanha laki ja toiselta kohdin uusi laki. Säännöksellä ei ole tarkoitettu tältäkään osin muuttaa nykyistä käytäntöä.

Pykälän 3 momentissa säädetään poikkeus lievemmän lain periaatteesta. Periaatteesta voidaan muutoksenhakutuomioistuimessa poiketa niissä tapauksissa, joissa periaatteen noudattaminen ei aiheuttaisi syytetyn kannalta olennaista muutosta muutoksenhaun kohteena olevan päätöksen lopputulokseen. Jos teosta uuden lain mukaan ei voitaisi tuomita lainkaan rangaistusta tai jos tekohetkellä voimassa olleen lain soveltaminen johtaisi uuteen lakiin verrattuna olennaisesti ankarampaan lopputulokseen, uutta lakia kuitenkin sovellettaisiin myös muutoksenhakutuomioistuimessa. Säännös vastaa sisällöltään ja sanamuodoltaan rikoslain ensimmäisen osauudistuksen yhteydessä säädettyä rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §:ää. Poikkeama on lähinnä hallituksen esityksessä 66/1988 vp selostettujen käytännön syiden sanelema. Sen ei myöskään voi katsoa olevan ristiriidassa Suomen kansainvälisten velvoitteiden kanssa (HE 66/1988 vp).

Kuten nykyisenkin lain mukaan, muutoksenhakutuomioistuimen olisi siis sovellettava uutta lakia niissä tapauksissa, joissa uusi laki on tullut voimaan vasta ensimmäisen oikeusasteen tehtyä ratkaisunsa asiassa ainoastaan, jos teosta ei uuden lain mukaan olisi lainkaan tuomittava rangaistusta tai jos tekohetkellä voimassa olleen lain soveltaminen johtaisi olennaisesti ankarampaan lopputulokseen. Jos asia on ratkaistu ensimmäisessä oikeusasteessa vasta uuden lain tultua voimaan, muutoksenhakutuomioistuimen tulee tietysti tutkia, onko alempi oikeus soveltanut lievemmän lain periaatetta oikein.

Lievempää lakia olisi siis muutoksenhakutuomioistuimessakin sovellettava aina niissä tapauksissa, joissa jokin teko on dekriminalisoitu tai rikoslain yleisiä säännöksiä muutettu siten, että rikoksesta ei syyteoikeuden vanhentumisen tai muun sellaisen syyn johdosta uuden lain mukaan voisi tuomita rangaistusta. Uutta lakia sovellettaisiin lisäksi aina silloin, kun uusi laki on muuttunut siten, että vanhan lain soveltaminen johtaisi olennaisesti ankarampaan lopputulokseen.

Asian ratkaisemisella tarkoitettaisiin rikosasiassa tehtyä syytevaatimusta koskevaa asiaratkaisua. Kysymykseen tulisi yhtä hyvin syyksi lukemiseen päätyvä kuin syytteen kokonaan tai osaksi hylkäävä ratkaisu. Sen sijaan vaatimuksen tutkimatta jättäminen ei olisi säännöksessä tarkoitettu ratkaisu. Muutoksenhakutuomioistuimen palauttaessa asian alempaan oikeusasteeseen olisi lievemmän lain periaatetta sovellettaessa otettava huomioon myös se, kehen nähden asia on jo katsottava lainvoimaisesti ratkaistuksi (niin sanottu yksipuolinen eli relatiivinen lainvoima). Ehdotetulla säännöksellä ei sinänsä ole tarkoitus muuttaa nykyistä oikeuskäytäntöä tältä osin.

Olennaisesti ankarampana lopputuloksena voitaisiin pitää lähinnä sitä, että vanhan lain soveltaminen merkitsisi olennaisesti ankaramman rangaistuksen tai muun seuraamuksen tuomitsemista kuin uuden lain soveltaminen. Näin ollen pelkästään se seikka, että jonkin rikoksen nimi muuttuisi teon lievempää arviointia kuvaavaksi tai sovellettavan rangaistusasteikon enimmäis- tai vähimmäisrangaistus vähän alenisi, ei johtaisi uuden lain soveltamiseen. Jos kuitenkin rangaistusta uuden lain enimmäis- tai vähimmäisrangaistuksen alenemisen, rangaistuslajin muuttumisen tai seuraamuksen määräämistä koskevien uusien säännösten johdosta olisi syytä selvästi alentaa tai lieventää, olisi uutta lakia sovellettava.

4 momentti. Toinen lakiin otettava poikkeus lievemmän lain periaatteesta koskisi niin sanottuja määräaikaiskriminalisointeja. Niillä tarkoitetaan rangaistussäännöksiä, jotka jo alusta alkaen on tarkoitettu olemaan voimassa vain tietyn ajan. Voimassaoloaika on voitu määrätä jo asianomaisen lain säännöksellä, mutta se voi myös ilmetä lain tarkoituksesta. Rajoitetun ajan voimassa oleviksi tarkoitettuja rangaistussäännöksiä voi olla esimerkiksi säännöstelylainsäädännössä. Varsinkin poikkeuksellisissa oloissa voidaan katsoa tarvittavan rikosoikeudellista suojaa sellaisia tekoja vastaan, jotka normaalioloissa eivät tarvitse rangaistusuhkaa. Säännösten kumoaminen olojen muututtua ei näissä tapauksissa ilmennä muuttunutta asennetta lain voimassa ollessa tehtyihin tekoihin. Tämän vuoksi oikeuskirjallisuudessa on jo vanhastaan katsottu, ettei lievemmän lain periaatteen noudattaminen sovellu tällaisiin tapauksiin. Kanta vahvistettiin rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa (rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 3 §). Samansisältöisesti ehdotetaan rikoslaissa säädettäväksi, että jos jokin laki on tarkoitettu olemaan voimassa vain määrättynä aikana, sen voimassaoloaikana tehtyyn tekoon sovellettaisiin aina tekoaikana voimassa ollutta lakia. Säännös tarkoittaa lähinnä poikkeusolojen vuoksi määrättynä aikana voimassa oleviksi tarkoitettujen rangaistussäännösten soveltamista. Näissäkin tapauksissa lievemmän lain periaatetta olisi noudatettava, jos siitä olisi nimenomaan säädetty.

5 momentti. Useissa erilaisia käyttäytymissääntöjä ja velvoitteita sisältävissä laeissa on säädetty näiden velvollisuuksien vastainen menettely rangaistavaksi avoimella rangaistussäännöksellä, joka saa täsmällisemmän sisältönsä lakiin sisältyvistä käyttäytymisnormeista. Tällaisten käyttäytymisnormien muuttaminen ei yleensä ole sellainen rikoslainsäädännön muutos, joka olisi tulkittava muuttuneeksi suhtautumiseksi aikaisemmin voimassa olleen käyttäytymissäännöksen rikkomisen suhteen. Esimerkiksi liikennesääntöjen rikkominen arvosteltaisiin yleensä tekohetken sääntöjen nojalla. Jos sen sijaan rikkomiseen liittyvä rangaistussäännös lievenisi esimerkiksi siten, että sen rangaistusasteikkoa lievennettäisiin, kysymys olisi rikoslainsäädännön muuttumisesta lievemmäksi.

3 §. Laiminlyönnin rangaistavuus
1. Nykytila ja sen ongelmia

Rikoslain perusteella ei rangaista pelkkiä tekoja. Usein rangaistusuhka suuntautuu tiettyjen tekojen laiminlyöntiin. Oikeushyviä pyritään suojaamaan myös sellaisilta loukkauksilta, joiden syynä on toisten henkilöiden passiivisuus. Laiminlyönnin rangaistavuus voidaan järjestää periaatteessa kahdella tavalla: On mahdollista suoraan laissa edellyttää henkilöiltä aktiivisuutta ja säätää siis laiminlyönti sellaisenaan rangaistavaksi. Silloin kun laki sanamuotonsa puolesta nimenomaisesti suuntautuu laiminlyöntiä vastaan ja velvoittaa siis toimimaan, puhutaan varsinaisistalaiminlyöntirikoksista. Voidaan myös kieltää tietyn vahinkoseurauksen aiheuttaminen ja jättää avoimeksi kysymys, onko myös tuon seurauksen estämättä jättäminen rangaistavaa. Tilanteissa, joissa tunnusmerkistö voidaan täyttää sekä aktiivisella tekemisellä että laiminlyönnillä, laiminlyönnillä toteutettua rikosta kutsutaan epävarsinaiseksi laiminlyöntirikokseksi.

Tekijä voidaan asettaa vastuuseen epävarsinaisesta laiminlyöntirikoksesta vain, jos hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus toimia. Sama on uudemmassa oikeuskirjallisuudessa kuvattu edellyttämällä tekijältä vastuuasemaa. Vastuuasema viittaa niihin seikkoihin, jotka perustavat velvollisuuden toimia. Ydinkysymys säilyy kumpaakin käsitteistöä käytettäessä samana: milloin tekijällä on erityinen oikeudellinen toimimisvelvollisuus, milloin tekijä on vastuuasemassa? Tämän täsmentäminen on Suomessa jätetty oikeuskirjallisuuden ja -käytännön tehtäväksi. Vanhempi kirjallisuus eritteli velvollisuudet niiden syntyperän perusteella. Velvollisuuden katsottiin voivan perustua (1) suoraan kirjoitettuun lakiin tai tavanomaiseen oikeuteen (erityisesti perheoikeudellisiin normeihin), (2) virkaan tai oikeustoimeen taikka (3) edellä käyneeseen (vaaran sisältäneeseen) toimintaan.

Uudemmassa kirjallisuudessa on velvollisuuden syntyperusteeseen nojaava ryhmitys korvattu velvollisuuksien asiallisen sisältöön perustuvalla ryhmityksellä. Sen mukaan velvollisuudet voidaan jakaa kahtia suojaamis- ja valvontavelvollisuuksiin. Suojaamisvelvollisuuden tarkoittamassa tapauksessa henkilö asetetaan vastuuseen laiminlyönnistä sen vuoksi, että hän on velvollinen suojelemaan jotakuta tai joitakin erityyppisiä vaaroja vastaan. Valvontavelvollisuuden tarkoittamassa tilanteessa hänen tehtävänään on valvoa vaaran lähdettä ja estää loukkaukset, jotka ovat peräisin hänen valvomastaan lähteestä. Tällöin kyse on esimerkiksi vaaroista, jotka ovat syntyneet vahinkoa edeltävästä omasta tai toisten (valvontavelvolliseen usein käskynalaisuussuhteessa olevien) toiminnasta, sekä vaarasta, joka johtuu muusta vaaralähteestä, jota laiminlyöjän odotetaan valvovan tai josta hänen odotetaan vastaavan.

Laiminlyönnin rangaistavuus perustuu epävarsinaisten laiminlyöntirikosten tapauksissa yksinomaan oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa kiteytyneisiin sääntöihin. Tilanne on legaliteettiperiaatteen kannalta perin ongelmallinen. Tämä koskee erityisesti tapauksia, joissa lain sanamuoto käyttää yleiskielessä aktiivisen toiminnan puolelle painottuvia ilmauksia, mutta joissa tekijä vastuuasemaa koskevan opin perusteella kuitenkin asetetaan vastuuseen myös passiivisesta suhtautumisesta. Legaliteettiperiaatteen kannalta voidaan eräänlaisena vähimmäisvaatimuksena pitää laiminlyöntivastuuta koskevan konstruktion periaatteellista kirjaamista lakiin. Lain soveltamisen kannalta olisi kuitenkin hyödyksi, jos laista saisi myös apua sen arvioimiseksi, milloin tunnusmerkistön toteuttaminen laiminlyönnillä johtaisi rangaistusvastuuseen.

2. Laiminlyöntivastuun kohdentamista koskevan yleissäännöksen tarve

Tuottamuksellisissa laiminlyöntirikoksissa vastuun kohdentaminen aiheuttaa ongelmia monissa tilanteissa. Laiminlyönnin rangaistavuutta koskevassa pykälässä säädettäisiin ainoastaan laiminlyöntivastuun henkilöllisestä ulottuvuudesta eli siitä, ketkä yksityiset voivat olla velvollisia valvomaan toisten tekemisiä tai suojelemaan heitä vaaran lähteiltä. Vastuun asiallinen ulottuvuus eli se, missä laajuudessa nämä henkilöt voivat joutua valvonta- tai suojeluvastuuseen, jäisi sääntelemättä. Vaikka siis esimerkiksi työrikoksissa on jokseenkin selvää, ketkä ovat sellaisia työnantajan edustajia, jotka voivat joutua laiminlyöntivastuuseen asemansa perusteella, ei ole niinkään selvää, mihin asti erilaisten työnantajan edustajien valvonta- ja suojeluvastuu ulottuu.

Vastuun kohdentaminen oikeushenkilön piirissä tehdystä rikoksesta on aiheuttanut käytännössä soveltamisongelmia. Ongelmat ovat korostuneet erityisesti kahdella keskenään erityyppisellä rikosoikeuden lohkolla. Näitä ovat suunnitelmalliset talousrikokset sekä työ- ja ympäristörikokset. Talousrikoksissa monivaiheisen rikossuunnitelman taustavoimat eli suunnittelijat, rahoittajat tai tosiasialliset johtajat ovat vaikeammin saatettavissa vastuuseen kuin yksittäisiä osatekoja tehneet apulaiset tai jopa näennäisesti itsenäiset välikappaleet eli bulvaanit. Osallisuutta koskevien periaatteiden ulottuvuus ja soveltaminen on nähty pulmallisena. Työ- ja ympäristörikoksissa on nähty epätyydyttäviä vastuukeskittymiä joillekin organisaatiotasoille yrityksen sisällä. Esimerkiksi työturvallisuusvastuun painopiste on ollut alimmalla ja keskijohdolla.

Ongelmia on pyritty vähentämään muotoilemalla erityisen osan tunnusmerkistöjä uudelleen. Tärkein esimerkki on rikoslain 47 luvun 1 §:ssä säädetyn työturvallisuusrikoksen toinen tekotapa, jossa tekotavan uudelleen sääntelyllä rangaistusuhka pyrittiin suuntaamaan ylemmille esimiesportaille.

Kotimaisessa oikeudessa varsinaisia rangaistusvastuun kohdentamissäännöksiä on annettu kolme. Vuonna 1987 työturvallisuuslain 49 §:n 4 momenttia muutettiin siten, että työnantajan edustajaa rangaistaan, milloin teko tai laiminlyönti on luettava edustajan syyksi hänelle kuuluvien velvollisuuksien rikkomisena. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon edustajan tehtävät ja toimivaltuudet, hänen pätevyytensä sekä muutoinkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn tai jatkumiseen.

Momentti kumottiin rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa vuonna 1995 samalla kun säädettiin erilliset vastuun kohdentumissäännökset työ- ja ympäristörikoslukuihin rikoslain 47 ja 48 lukujen 7 §:iksi. Ympäristörikosluvun säännöksen mukaan luvussa rangaistavaksi säädetystä menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti on. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon asianomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen. Työrikosluvun vastaava säännös on asiallisesti samanlainen.

Vastuun kohdentaminen toimii lähinnä ajatuksellisena taustana tarkasteltaessa rinnakkain erilaisia rikosoikeuden yleisten oppien kysymyksiä ja esimerkiksi yhtiön sisäisiä vastuunjakonormeja. Kyse on vastuuperusteen määrittelystä ja osoittamisesta koskien esimerkiksi yrittäjyyteen liittyvää vastuuasemaa ja siihen liittyviä valvonta- ja suojeluvelvoitteita. Ennen kaikkea ongelmissa yhdistyy laiminlyöntivastuun ja tuottamusvastuun piirteitä. Myös osallisuusopilliset ongelmat voivat jossain määrin ilmetä vastuun kohdentamisongelmina.

Jos rikoslain yleiseen osaan säädettäisiin kohdentamissäännös, sitä olisi luettava yhdessä erityisesti laiminlyönnin rangaistavuutta (ehdotuksen 3 luvun 3 §) ja tuottamusta (ehdotuksen 3 luvun 7 §) koskevien säännösten kanssa. Niissä säädetään osittain samoista asioista, mutta erilaisista yleisten oppien näkökulmista. Säännökset ovat lisäksi jossain määrin päällekkäisiä. Jos kaikki säännökset ovat laissa, asetelmasta tulee seuraavanlainen.

Vastuun kohdentamisen lähtökohdan muodostaa tunnusmerkistö. Laiminlyönnin rangaistavuus (3 luvun 3 §) rajoittaisi vastuusubjektien piiriä täydennettynä vastuun kohdentamista tarkoittavalla 2 momentilla. Kolmas vastuuta täsmentävä säännös koskisi tuottamusta ja törkeää tuottamusta (3 luvun 7 §). Työ- ja ympäristörikosten tapauksissa vastuun viimekätinen kohdentaminen tapahtuu niitä koskevien rikoslain erityissäännösten avulla.

Tällaisen monia rikosopillisia peruskysymyksiä yhdistävän säännöksen laatiminen olisi erittäin vaikeaa. Koska vastuun kohdentaminen ei ole itsenäinen rikosoikeuden yleisten oppien peruskäsite tai -periaate, sen sääntelylle rikoslain yleisessä osassa ei ole myöskään ulkomaisia esikuvia.

Jos täsmentävä säännös annettaisiin, sitä ei olisi syytä rajata koskemaan vain oikeushenkilömuotoista toimintaa. Säännöstä tulisi voida soveltaa myös esimerkiksi leikkausryhmän, laivan kansipäällystön tai poliisiryhmän sisäiseen vastuunjakoon. Jos säännös kirjoitettaisiin näin yleiseen asuun, sen ohjailuvaikutukset tärkeimmillä ongelma-alueilla eli työ- ja ympäristörikoksissa vähenisivät. Samalla olisi kumottava työ- ja ympäristörikosten rangaistusvastuun kohdentamisen erityissääntely. Suunnitelmallisessa talousrikollisuudessa merkittävimmät vastuun kohdentamisongelmat liittyvät puolestaan saatavissa olevaan näyttöön.

Näillä perusteilla valmistelussa on katsottu, että rikoslain yleiseen osaan ei ole syytä säätää erityistä vastuun kohdentamissäännöstä. Sen sijaan jo säädetyt työ- ja ympäristörikosten vastuun kohdentamissäännökset (47 luvun 7 § ja 48 luvun 7 §) on syytä säilyttää nykymuodossaan. Mikäli vastaavia ongelmia ilmenee muilla rikosoikeuden lohkoilla, niiden uudistamisen yhteydessä saattaa olla syytä harkita erityissäännösten tarvetta.

Hallituksen esityksessä tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoamisesta annettavaksi laiksi (HE 194/2001 vp) on ehdotettu yksityiskohtaisia säännöksiä siitä, millä edellytyksin välittäjänä toimiva palvelujen tarjoaja on vastuusta vapaa.

3. Oikeusvertailua

Pohjoismaat. Rikoslakeihin ei sisälly laiminlyöntiä koskevia yleisiä säännöksiä. Epävarsinaista laiminlyöntirikosta koskevan vastuuopin pääsäännöistä ollaan oikeuskirjallisuudessa kuitenkin varsin yksimielisiä, joskin terminologia ja luokitusperusteet vaihtelevat. Norjassa vastuun perustavina tilanteina on erotettu muun muassa vaaran aiheuttava edeltävä toiminta, valvontavelvollisuus, huolenpitovelvollisuus, sopimus sekä virka. Uudemmassa ruotsalaisessa oikeuskirjallisuudessa tekijän vastuun on todettu voivan perustua joko valvonta-asemaan (vastuu määrätystä vaaran lähteestä) taikka suojaamisasemaan (velvollisuus ehkäistä jotakuta uhkaavat vaarat).

Saksalainen kielialue. Saksan rikoslain sisältämän laiminlyöntivastuuta koskevan säännöksen (13 §) mukaan rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvan seurauksen estämättä jättäminen on rangaistavaa vain, jos tekijällä oli oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen ja laiminlyöntiä on pidettävä samanarvoisena kuin tunnusmerkistön toteuttamista (aktiivisella) tekemisellä. Pykälän 2 momentin mukaan laiminlyönnistä tuomittaessa rangaistusta voidaan lieventää siten kuin rikoslain 49 §:ssä säädetään. Itävallan rikoslain 2 §:n säännöksen mukaan seurauksen estämättä jättäminen on rangaistavaa edellyttäen, että tekijällä olisi ollut erityinen oikeusjärjestykseen perustuva velvollisuus tuo seuraus estää ja seurauksen estämättä jättäminen on rinnastettavissa tunnusmerkistön toteuttamiseen (aktiivisella) tekemisellä. Rangaistuksen mittaamista koskevien säännösten mukaan laiminlyöntiä on pidettävä rangaistuksen lievennysperusteena (34 §:n 5 kohta).

Säännökset ovat molemmissa maissa asiallisesti samansisältöiset. Laiminlyöntivastuu edellyttää oikeudellista velvollisuutta estää seurauksen syntyminen. Toiseksi vaaditaan, että seurauksen estämättä jättämistä on pidettävä samanarvoisena kuin sen aiheuttamista aktiivisella tekemisellä. Molemmissa maissa seurauksen aiheuttaminen laiminlyönnillä on lakiin kirjattu rangaistuksen lievennysperuste.

4. Pykälän sisältö

Rikoslakiin ehdotetaan otettavaksi laiminlyöntivastuuta koskeva yleissäännös. Laiminlyönti olisi rangaistava ensinnäkin, kun rikoksen tunnusmerkistössä niin nimenomaan määrätään. Legaliteettiperiaatteen vaatimusten tarkemmaksi noudattamiseksi tuohon säännökseen ehdotetaan kirjattavaksi myös eräät tyypillisimmät oikeuskäytännön ja kirjallisuuden tuntemat tilanteet, joissa tekijällä katsotaan olevan erityinen oikeudellinen velvollisuus estää tunnusmerkistössä tarkoitetun vahinkoseurauksen syntyminen. Laiminlyöntinä olisi esityksen mukaan rangaistavaa myös tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen estämättä jättäminen, jos tekijällä on vastuuasemansa vuoksi ollut erityinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen. Tällainen velvollisuus voi perustua virkaan, toimeen tai asemaan, tekijän ja uhrin väliseen suhteeseen, tehtäväksi ottamiseen tai sopimukseen, tekijän vaaraa aiheuttaneeseen toimintaan tai muuhun niihin rinnastettavaan syyhyn.

Vastuun perustavat tilanteet joudutaan kuvaamaan varsin avoimin termein. Näiden soveltamisessa paljon jää tuomioistuinten harkinnan varaan. Vastuuaseman perustavien velvollisuuksien konkreettinen ja kattava kirjaaminen lakiin on kuitenkin tehtävänä ilmeisen mahdoton. On tyydyttävä keskeisten tyyppitilanteiden kuvaamiseen. Tässä tapauksessa laillisuusperiaatteen vaatimusten kannalta voidaankin pitää riittävänä, että vastuuasemaoppi ja niin sanottujen epävarsinaisten laiminlyöntirikosten rangaistavuuden perusta tulee ankkuroiduksi kirjoitettuun lakiin, olkoonkin, että tämä tapahtuu käytäntöä verraten heikosti ohjaavan säännöksen kautta.

Pykälän 1 momentti koskee varsinaisia laiminlyöntirikoksia. Tällöin laiminlyönti on tunnusmerkistössä nimenomaisesti määrätty rangaistavaksi. Esimerkkinä on pelastustoimen laiminlyöntiä koskeva säännös, jonka nojalla rangaistaan sitä, joka tietäen toisen olevan hengenvaarassa tai vakavassa terveyden vaarassa on tälle antamatta tai hankkimatta sellaista apua, jota hänen mahdollisuutensa ja tilanteen luonne huomioon ottaen kohtuudella voitiin häneltä edellyttää (21 luvun 15 §). Veropetoksesta tuomitaan muun muassa se, joka veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen (29 luvun 1 §:n 3 kohta). Näissä tapauksissa vastuun edellytykset ilmenevät suoraan asianomaisesta tunnusmerkistöstä ilman, että on tarve pohtia tekijän erityistä oikeudellista toimimisvelvollisuutta. Tuo velvollisuus on tullut jo vahvistetuksi tällaisen varsinaisen laiminlyöntirikoksen tunnusmerkistössä.

Pykälän 2 momentissa säädetään rangaistusvastuun edellytyksistä niin sanottujen epävarsinaisten laiminlyöntirikosten tapauksissa.

Laiminlyönti saattaa johtaa rikosvastuuseen muulloinkin kuin laissa nimenomaisesti mainituissa tapauksissa. Useimmat rikokset voidaan toteuttaa sekä aktiivisella että passiivisella suhtautumisella. Vastuu laiminlyönnistä edellyttää epävarsinaistenkin laiminlyöntirikosten tapauksissa, että tunnusmerkistössä käytetyn teonkuvauksen katsotaan kattavan myös passiivisen suhtautumisen. Näin on luonnollisesti kaikissa niissä tapauksissa, joissa laissa tyydytään puhumaan vain "aiheuttamisesta" (kuten 21 luvun 8 ja 10 §). Myös useat aktiiviseen tekemiseen viittaavat tekotavat voidaan toteuttaa passiivisella suhtautumisella. Toisen surmaaminen tai terveyden vahingoittaminen on mahdollista myös passiivisen suhtautumisen kautta.

Tunnusmerkistöt on kuitenkin saatettu laatia myös siten, ettei laiminlyöntiä ole yleisten tulkintaperiaatteiden mukaisesti sijoitettavissa sanamuodon merkityssisältöön. Rikokset, jotka edellyttävät kehottamista, houkuttelemista, kokoukseen osallistumista, kuljettamista, käyttämistä tai tietojen antamista, eivät juuri voi tulla toteutetuiksi laiminlyönnillä. Myös niin sanotut omakätiset rikokset, joissa vaaditaan tekijän omaa ruumiillista osallistumista, tuskin voivat tulla toteutetuiksi laiminlyönnillä. Näissä tapauksissa ei myöskään vastuu epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen konstruktion avulla tule kysymykseen.

Pykälän 2 momentti koskee siis tilanteita, joissa tunnusmerkistön teonkuvauksessa käytetyt termit yleisten tulkintaoppien mukaan kattavat myös passiivisen suhtautumisen. Rangaistusvastuun edellytyksenä on, että tekijällä on erityinen oikeudellinen velvollisuus estää vahinkoseurauksen syntyminen. Kyse on nimenomaan oikeudellisesta velvollisuudesta, mikä merkitsee, että toimintavelvoitteen tulisi olla ankkuroitavissa oikeusjärjestyksen muuhun normistoon. Säännökseen on sisällytetty tärkeimmät niistä tilanteista ja olosuhteista, joiden käsillä ollessa passiivinen suhtautuminen on oikeuskirjallisuudessa sekä -käytännössä rinnastettu seurauksen aktiiviseen aiheuttamiseen. Säännösehdotuksen mukaan laiminlyöntinä olisi rangaistava myös tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen estämättä jättäminen, jos tekijä on vastuuasemansa vuoksi ollut erityisesti velvollinen estämään seurauksen syntymisen. Tällaisen velvollisuuden perusteena voi olla (1) virka, toimi tai asema, (2) tekijän ja uhrin välinen suhde, (3) tehtäväksi ottaminen tai sopimus, (4) tekijän vaaraa aiheuttanut toiminta sekä (5) muu niihin rinnastettava syy.

Tilanteiden ryhmittelyssä ei ole hyödynnetty mitään määrättyä vastuuasemaoppia. Tiettyä konkreettista olosuhdetta, esimerkiksi vanhempien ja lasten välistä suhdetta, voidaankin tarkastella samanaikaisesti useammastakin normatiivisesta näkökulmasta. Samalla konkreettisella olosuhteella voi olla merkitystä sekä suojaamis- että valvontavelvollisuuden perusteella. Lasten ja vanhempien välinen suhde voi perustaa vanhemmalle velvollisuuden sekä suojella lasta tätä uhkaavilta loukkauksilta (suojaamisvelvollisuus) että myös valvoa lapsen itsensä tekemisiä (valvontavelvollisuus). Eri tilanteita yhdistävänä piirteenä on, että vastuuasemassa olevaan henkilöön kohdistuu odotuksia sen suhteen, että hän toiminnallaan estää vahinkoseurauksen syntymisen. Laiminlyöntivastuu rakentuu sen ajatuksen varaan, että määrätilanteissa ihmisillä on oikeus edellyttää tietyssä asemassa taikka tilanteessa olevien ihmisten toimivan määrätyllä tavalla.

1 kohta. Virka, toimi tai asema. Työhön tai virkaan liittyvien tehtävien laiminlyönti tulee yleensä rangaistavaksi jo varsinaisena laiminlyöntirikoksena tai tuottamuksellisena virkavirheenä (KKO 1948 II 456 ja 1950 II 175). Yleinen virkavelvollisuus harvemmin riittää epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteeksi. Vaikka poliisin yhtenä tehtävänä poliisilain 1 §:n mukaan on rikosten estäminen, ei tekeillä olevan varkausrikoksen passiivinen sivusta seuraaminen johda rikoslain 28 luvun mukaiseen vastuuseen. Sen sijaan kyseessä saattaa olla erillinen virkavelvollisuuksien rikkominen. Virkaan, toimeen tai asemaan perustuvan velvollisuuden tulisi olla sillä tavoin tarkennettu, että se koskisi tietyn henkilön tai henkilöjoukon taikka määrätyn omaisuuden suojaamista tai valvomista. Klassisena esimerkkinä oikeuskirjallisuudessa on viitattu hukkuvan uimarin auttamisen laiminlyövään uimavalvojaan. Jonkinlaisena rajatapauksena voisi pitää esimerkiksi rakennusta suojelemaan palkattua vartijaa, joka tilanteeseen millään tavalla puuttumatta sallii jonkun murtautua hänen vartioimaansa liikkeeseen.

Virka, toimi tai asema saattaa perustaa ensinnäkin velvollisuuden suojata jotakuta uhkaavilta vaaroilta. Tyyppiesimerkki koskee työnantajan vastuuta työntekijöittensä turvallisuudesta, jolloin vastuuasema perustuu ennen kaikkea työturvallisuuslain (299/1958) normeihin (KKO 1937 II 105 ja 1940 II 335). Virkaan tai toimeen perustuva suojaamisasema on johtanut vastuuseen tapauksessa, jossa opettaja oli jättänyt uimahalliin viemänsä oppilaat vaille tarvittavaa huolenpitoa (KKO 1977 II 11), ja tapauksessa, jossa sotilaslääkäri oli laiminlyönyt tarpeelliset toimenpiteet alokkaan terveydentilan selvittämiseksi (KKO 1969 II 9).

Asema voi perustaa myös valvontavelvollisuuden, jolloin vastuu seuraa siitä, että tekijällä on ollut velvollisuus valvoa muiden henkilöiden toimintaa. Oikeuskäytännöstä löytyy myös ratkaisuja, joissa vastuu perustuu vartijan velvollisuuteen suojata vartioitavana olevaa omaisuutta (KKO 1947 II 121). Erityisen selvästi tähän ryhmään kuuluisivat alat, joilla vallitsevat kiinteät käskyvaltasuhteet (kuten poliisi, armeija, vankeinhoito, palo- ja pelastustoimi tai vartiointi). Oikeuskäytännön ratkaisut ovat kuitenkin varsin varovaisia. Alaisten valvontavelvollisuuteen perustuvaa vastuuta koski tapaus KKO 1964 II 69, jossa epäkuntoisen höyryhengityslaitteen käytön valvonnan ja tarkastuksen laiminlyönyt lääkäri sekä vastaavasti muun henkilökunnan tarpeellisen ohjauksen laiminlyönyt ylihoitaja joutuivat molemmat vastuuseen muun muassa ruumiinvamman tuottamuksesta.

Esimiesasema voi perustaa laiminlyöntivastuun myös alaisten toiminnasta. Vastuun ala ja lähemmät kriteerit ovat kuitenkin vaikeasti täsmennettävissä. Pelkästään se, että tehtävänä on valvoa alaisten työtä, ei riitä laiminlyöntivastuuseen. Lienee perusteltua edellyttää varsin konkreettista valvontasuhdetta ja vastuuasemaa. Vastuu esimiesaseman perusteella johtaa vaikeisiin vastuun kohdentamisongelmiin oikeushenkilön toiminnassa tapahtuneiden rikosten yhteydessä. Eräissä säännöksissä onkin annettu lisäohjausta niiden tilanteiden ratkaisemiseksi, joissa rikos tehdään oikeushenkilön toiminnassa ja joissa vastuusuhteet ovat moniportaisia. Ne määrittävät yhtä lailla tuottamus- kuin laiminlyöntivastuun edellytyksiä.

2 kohta. Tekijän ja uhrin välinen suhde. Kohta koskee muun muassa sukulaisuussuhteen taikka läheisen yhteiselämän johdosta syntynyttä huolenpito- ja suojaamisvelvollisuutta. Perhesuhteet ja läheinen yhteiselämä saattavat perustaa oikeudellisen toimimisvelvollisuuden. Vanhemmat ovat suojeluvastuussa pienistä lapsistaan. Myös aviopuolisoilla on määrätty huolenpitovelvollisuus toisistaan; tämä velvollisuus on johtanut muun muassa heitteillepanosäännöksen soveltamiseen (KKO 1939 II 488 ja KKO 1950 II 259). Vanhemmasta oikeuskäytännöstä löytyy myös ratkaisuja, joiden perusteella lapsilla olisi vastuun perustava velvollisuus huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Se, ovatko myös esimerkiksi avopuolisot suojaamisvastuussa toisistaan, ratkeaa, kuten yllä esityt tapaukset muutoinkin, sillä perusteella, onko osapuolten välinen suhde sellainen, että sen pohjalta toiselle osapuolelle on syntynyt perusteltu ja oikeutettu odotus toisen ryhtymisestä toimiin vaaran torjumiseksi. Mitä vakavammista vaaroista on kyse, sitä vahvemmat syyt puhuvat vastuuaseman puolesta.

3 kohta. Tehtäväksi ottaminen tai sopimus. Ero tehtäväksi ottamisen ja 1 kohdassa tarkoitettujen tilanteiden välillä on liukuva. Tässä kohdassa tarkoitetuissa tapauksissa tekijä on vapaaehtoisesti ottanut jonkin oikeushyvän suojattavakseen. Tämä on voinut tapahtua joko nimenomaisin sopimuksin tai ryhtymällä suoraan johonkin toimeen. Oikeuskirjallisuuden perusesimerkki koskee tilannetta, jossa retkiopas johdattaa seurueensa vaaralliselle alueelle ja jättää seurueen sittemmin oman onnensa nojaan. Vastuu mahdollisista seurauksista syntyisi tehtäväksi ottamisen perusteella (joskin tahallisuuskysymys tulee arvioitavaksi erikseen). Suojelutehtävän ottanut henkivartija, joka antaisi toisen surmata päämiehensä, tai sairaanhoitaja, joka apua hankkimatta tai hälytystä tekemättä antaisi potilaansa menehtyä sairasvuoteeseen, joutuisi arvattavasti vastuuseen syyksilukemisen mukaan tahallisesta henkirikoksesta tai kuolemantuottamuksesta. Käytännön oikeustapaukset ovat vähemmän dramaattisia. Vastuu on yleensä tuottamusvastuuta. Täysihoitolanpitäjän katsottiin olleen velvollinen huolehtimaan asukkaittensa turvallisuudesta ja ilmoittamaan, ettei hoitolan edessä oleva ranta ole uimakelpoinen (KKO 1979 II 99).

Lääkärin ja hoitohenkilökunnan vastuusta on varsin runsaasti oikeuskäytäntöä. Osaa tapauksista voi tarkastella sopimuksen ja tehtäväksi ottamisen kannalta, osittain kyse on virkaan taikka toimeen liittyvästä vastuusta. Tapauksessa KKO 1947 II 161 lääkäri tuomittiin rangaistukseen ruumiinvamman tuottamuksesta lääkärintoimen harjoittamisessa, kun hänen suorittamansa leikkauksen yhteydessä potilaan vatsaonteloon oli jäänyt leikkausliina. Lääkärillä oli tehtävään perustuva velvollisuus tarkistaa leikkaushaava.

Jossain määrin edellisiin rinnasteinen on tapaus KKO 1994:101, jossa luontaishoidon asiantuntija, joka oli neuvonut lapsen vanhempia korvaamaan lapsen hoidossa lääkärin määräämän insuliinihoidon niin sanotulla kuhnehoidolla, rinnastettiin asemansa perusteella hoitavaan lääkäriin. Luontaishoitaja oli henkilökohtaisesti tullut hoitamaan lasta eikä ollut huolehtinut siitä, että lapsi olisi ajoissa saatettu sairaalahoitoon, vaikka oli havainnut tämän olevan hälyttävässä kunnossa. Lapsi menehtyi insuliinihoidon puutteeseen ja luontaishoitaja tuomittiin kuolemantuottamuksesta.

4 kohta. Tekijän vaaraa aiheuttanut toiminta. Joka omalla toiminnallaan saa aikaan vaaratilanteen, on usein vastuussa sen myötä syntyneistä seurauksista. Ratkaisussa KKO 1975 II 1 tekijä oli omalla toiminnallaan myötävaikuttanut tilanteen syntymiseen, ja hänellä sen vuoksi oli velvollisuus estää seurauksen aiheutuminen. Tapauksen otsikko kuuluu: "A oli riitaannuttuaan B:n kanssa seurannut tätä juoksemalla ja B:n astuttua sen johdosta vaatteet yllään veteen heitellyt kiviä B:n perään ja tämän lähdettyä uiden ylittämään noin 100 metrin levyistä merensalmea jatkanut takaa-ajoa uimalla sekä ohitettuaan B:n uhkailemalla estänyt tätä nousemasta vastakkaiselle rannalle, jolloin B oli A:n nähden vaipunut veden alle. Koska A oli menettelyllään myötävaikuttanut B:n joutumiseen vaaratilanteeseen ja hänellä sen vuoksi oli ollut erityinen velvollisuus auttaa B:n jouduttua hukkumisvaaraan, A tuomittiin kuolemantuottamuksesta."

Vastuun perustava edeltävä toiminta voi itsessään olla joko oikeudenvastaista tai oikeudenmukaista. Milloin edeltävä toiminta on ollut oikeudenvastaista, tilanteessa saattaa tulla arvioitavaksi myös mahdollinen lainkonkurrenssi. Osassa tapauksista edeltävään toimintaan sisältyvä rikos saattaa kattaa myös laiminlyönnistä aiheutuvan seurauksen. Niinpä esimerkiksi tapauksissa KKO 1976 II 3 ja KKO 1979 II 105 vastuu epävarsinaisesta laiminlyöntirikoksesta on syrjäytynyt sen vuoksi, että rangaistus seurasi jo edeltä käyvästä aktiivisella tekemisellä toteutetusta rikoksesta (molemmissa tapauksissa törkeästä pahoinpitelystä). Ajatuskulku siis on, että heitteillepanoon sisältyvä hengen- tai terveyden vaara jo sisältyy pahoinpitelyrikokseen eikä kaipaa osakseen erillistä arvostelua. Mutta milloin avuttomaan tilaan jätetty pahoinpitelyn uhri on kuollut vammoihinsa, rangaistaan tekijöitä paitsi törkeästä pahoinpitelystä, myös kuolemantuottamuksesta. Jälkimmäisen rikoksen osalta tuottamusvastuu perustuu juuri tekijöiden edeltävään hengenvaaran luoneeseen toimintaan. Tekijä on velvollinen tarkistamaan uhrin tilan.

Tilanteessa, jossa edeltävä toiminta on oikeudenmukaista, on oikeuskäytännössä tuomittu heitteillepanosta hyökkääjänsä hätävarjelutoimin liikuntakyvyttömäksi pahoinpidellyt henkilö (KKO 1942 II 172). Sen mukaan hätävarjelua käyttäneellä olisi ollut velvollisuus huolehtia vaarattomaksi tekemästään hyökkääjästä. Tapauksessa KKO 1981 II 97 syytetyt olivat tietoisina ryyppytoverinsa vakavasta humalatilasta jättäneet tämän selviytymään yksin ulkona pimeydessä ja koleudessa. Tällä tavoin avuttomaan tilaan saatettu oli olosuhteet huomioon ottaen sinänsä epätavallisella, mutta kuitenkin ennalta arvattavissa olevalla tavalla hukkunut. Syytetyt tuomittiin yksin teoin tehdyistä heitteillepanosta ja kuolemantuottamuksesta.

5 kohta. Muu niihin rinnastettava syy. Muuna edellä olleisiin rinnastettavana tilanteena voi tulla kysymykseen ennen kaikkea vastuu vaaran lähteestä. Henkilö, jonka vallittavana ja valvottavana oleva omaisuus aiheuttaa vaaraa ympäristölleen, saattaa joutua vastuuseen syntyneistä vahingoista. Laiminlyönti huolehtia tekijän hallitseman rakennuksen turvallisuudesta on johtanut vastuuseen tapauksessa KKO 1932 II 179 (henkilön hallitseman asunnon eteisestä aukesi ovi suoraan hissikuiluun). Soranottopaikan omistaja on saatettu vastuuseen kuolemantuottamuksesta sen vuoksi, ettei hän ollut huolehtinut vaaralliseksi muuttuneen soranottopaikan turvajärjestelyistä (KKO 1962 II 110). Käytännössä tuomitaan varsin usein kiinteistön haltija tai tämän edustaja vastuuseen laiminlyönneistä, jotka liittyvät kiinteistön hoitoa koskevien määräysten rikkomiseen, kuten puutteelliseen hiekoitukseen taikka valaistukseen. Rikosvastuuseen tällainen tilanne johti tapauksessa KKO 1980 II 89, jossa asunto-osakeyhtiön isännöitsijä ja johtokunnan jäsenet tuomittiin rangaistukseen yksin teoin tehdyistä vaaran ja ruumiinvamman tuottamuksesta, koska he olivat laiminlyöneet pihamaan tarpeellisen valaistuksen ja vaarallisen ajosyvennyksen aitaamisen. Myös eläinten aiheuttamista vahingoista saattaa joutua vastuuseen, mikäli on laiminlyönyt tarpeellisen valvontavelvollisuuden (KKO 1986 II 63). Asiasta on toisaalta laissa myös erityissäännös (44 luvun 7 §).

4 §. Syyntakeisuus
1. Yleistä

Rangaistusvastuu edellyttää määrättyjen tekijän psyykkistä terveydentilaa ja henkistä kypsyyttä koskevien vähimmäisedellytysten täyttymistä. Nämä edellytykset täyttävä on rikosoikeudellisesti syyntakeinen. Jos jokin vaadittavista edellytyksistä jää täyttymättä, henkilö on syyntakeeton. Lyhimmillään syyntakeisuuden on kirjallisuudessa katsottu edellyttävän riittävää henkistä kypsyyttä ja henkistä terveyttä, mutta oikeuskirjallisuudessa on tehty pitempiäkin määrittely-yrityksiä. Syyntakeisuuden positiivisessa määrittelyssä kohdattavat ongelmat on kierretty olettamalla rikoksentekijät lähtökohtaisesti syyntakeisiksi. Syyntakeettomuus on siten poikkeuksellinen tila. Myös lainsäädännössä asiaa on lähestytty negatiivisen määrittelyn kautta. Sen sijaan, että kuvattaisiin syyntakeisuuden edellytykset, vahvistetaan ne perusteet, joiden nojalla syyntakeisuuden katsotaan puuttuvan. Syyntakeisuuden edellytykset vahvistetaan siis antamalla syyntakeettomuuden kriteerit. Nämä liittyvät yhtäältä tekijän ikään, toisaalta hänen mielentilaansa ja -terveyteensä.

Tietyn laissa vahvistetun ikärajan alle jäävät tekijät ovat aina syyntakeettomia. Ajatus tällöin on, että rikosoikeudellinen vastuu edellyttää sellaista henkistä kypsyyttä, jonka vain riittävä ikä voi tuoda mukanaan. Suomen rikoslain osalta tuo ikä on 15 vuotta. Edellytetään myös henkistä terveyttä. Mielenterveyteen liittyvät häiriöt, etenkin sellaiset, jotka vaikuttavat tekijän kykyyn ymmärtää tekojensa merkitys ja jotka vaikuttavat tekijän mahdollisuuksiin säädellä käyttäytymistään, saattavat poistaa syyntakeisuuden. Kysymys syyntakeisuudesta yhdistetäänkin tavallisesti juuri kysymykseen syytetyn mielenterveydestä, olkoonkin, että valtaosa syyntakeettomuuden vuoksi rankaisematta jäävistä teoista perustuu ikärajaa koskevien säännösten soveltamiseen.

Syyntakeettomien vastuuvapautta voidaan puolustaa sekä oikeudenmukaisuus- että tarkoituksenmukaisuussyin. Ensin mainittu perustelu viittaa rikosoikeudelliseen syyllisyysperiaatteeseen, jälkimmäinen rangaistuksen vaikutuksia koskeviin käsityksiin, erityisesti rangaistuksen erityisestävään ja yleisestävään vaikutukseen. Syyllisyysperiaatteen kannalta olisi epäoikeudenmukaista moittia ja rangaista henkilöä, jolta nuoren iän, sairauden tai poikkeavuuden vuoksi puuttuu kyky ymmärtää asioiden tosiasiallinen ja oikeudellinen luonne tai jolta näistä syistä puuttuu kyky säädellä käyttäytymistään. Syyllisyysperustelun mukaan syyntakeettoman rankaiseminen on vailla moraalisia perusteita. Rangaistusten vaikutuksia koskevan perustelutavan mukaan syyntakeettomuuden perustava ominaisuus on samalla seikka, joka estää tai kumoaa rangaistuksen motivoivan vaikutuksen syntymisen. Preventioperustelun mukaan syyntakeettoman rankaiseminen olisi taas hyödytöntä tai tarkoituksetonta.

Eri perustelutapojen painoon ja merkitykseen vaikuttaa kriminaalipoliittisen ajattelutavan ohella olennaisesti myös se, perustuuko syyntakeettomuus nuoreen ikään, tilapäisluonteiseen mielenhäiriöön tai pysyvään mielisairauteen. Yleisenä piirteenä kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä on ollut pyrkimys kytkeä syyntakeettomuus ensi sijassa syyllisyysperiaatteeseen ja sen tausta-arvoihin. Tekijän syyntakeettomuus nähdään ennen kaikkea osana syyllisyysarvostelua, ei niinkään tekijän ominaisuutena, joka tulisi ottaa huomioon pohdittaessa rangaistuksen käyttäytymistä ohjaavaa välitöntä vaikutusta. Myös syyntakeisuuden kriteerit on käytännössä pyritty muotoilemaan tavalla, joka on sopusoinnussa tämän kriminaalipoliittisen lähtökohdan kanssa.

2. Rikosoikeudellinen vastuuikäraja

2.1 Nykytila ja sen ongelmia

Syyntakeisuudesta nuoren iän perusteella säädetään rikoslain 3 luvun 1 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan viittätoista vuotta nuoremman lapsen teko jää rankaisematta. Pykälän 2 momentissa todetaan, että toimenpiteistä, joiden alaiseksi tällainen lapsi voidaan saattaa, säädetään lastensuojelulaissa (683/1983).

Ikäraja, joka on pysynyt samana koko rikoslain voimassaoloajan, on eri aikoina ollut kiivaankin kriminaalipoliittisen keskustelun kohteena. Tarkkaa ikärajaa on saatettu moittia keinotekoiseksi ja mielivaltaiseksi. Toisaalta jokin rikosoikeudellista vastuuta määrittävä ikäraja on aina välttämätön, eikä legaliteettiperiaate salli, että tuon rajan soveltaminen jätettäisiin tuomioistuimen harkintaan. Nykyisen ikärajan on myös arveltu synnyttävän vaikutelman, jonka mukaan yhteiskunnalla ei ole mahdollisuuksia puuttua nuorten tekemisiin ennen kuin he täyttävät 15 vuotta. Vaatimukset ikärajan laskemiseksi ovatkin usein perustuneet lähinnä huoleen nuorisorikollisuuden arvellusta kasvusta. Mahdollisuudet vaikuttaa nuorisorikollisuuteen ikärajoja muuttamalla ovat kuitenkin perin vähäiset. Mitä nuoremmista ikäryhmistä on kyse, sitä suurempi merkitys on muilla kuin rikosoikeudellisilla keinoilla.

Käsitykset soveliaasta rikosoikeudellista vastuuikärajasta ovat tiiviisti sidoksissa käytössä oleviin seuraamuksiin sekä näiden käyttöperiaatteisiin. Kasvatukselliset ja hoidolliset seuraamukset ovat helposti yhdistettävissä alempaan vastuuikärajaan. Rankaisullisten seuraamusten käyttö taas johtaa ikärajan korottamiseen. Suomalainen rikosoikeusjärjestelmä rakentuu roolien ja tehtävien erottelulle. Rikosoikeuden ja sen rangaistusjärjestelmän perustehtävänä on normiston ylläpitäminen ja käyttäytymisen ohjaaminen rangaistuksen yleisestävään vaikutukseen nojaten. Rangaistukset ovat yhteiskunnan esittämä moite ja niiden käyttö on kytketty tapahtuneen rikoksen vakavuuteen. Sosiaalistavista ja nuorta tukevista toimista vastaavat taas sosiaaliviranomaiset. Vaikka tämä rajankäynti onkin eräiden viimeaikaisten seuraamusjärjestelmää koskevien uudistusten myötä jossain määrin lieventynyt, ei kyse ole sellaisesta muutoksesta rikosoikeuden toimintatavoissa, joka johtaisi arvioimaan tässä esityksessä uudelleen nykyistä vastuuikärajaa. Ikärajan alentaminen ei ole vastaus nuorten sosiaalistumisprosessin häiriöihin, koska rikosoikeudella ei ole tarjottavana korostetusti lastensuojelullisia tavoitteita toteuttavia keinoja. Mahdollisuudet lapsen ja nuoren sosiaalistamiseksi eivät myöskään paranisi rikosoikeudellista vastuuikärajaa alentamalla.

Toisaalta olisi väärin luoda tai olla ylläpitämässä kuvaa, ettei rikoslakiin sisältyvillä kielloilla olisi lainkaan merkitystä 15 vuotta nuorempien elämässä. Syyntakeettomuus synnyttää helposti väärän mielikuvan siitä, ettei tekijä miltään osin ole vastuussa teoistaan. Todellisuudessa syyntakeetonkin voidaan asettaa vahingonkorvausvastuuseen tai tuomita menettämisseuraamukseen. Näin yleensä toimitaankin esimerkiksi, jos alle 15-vuotias on aiheuttanut rikoksella toiselle vahinkoa. Se, ettei rikosoikeudenhoidossa puututa rangaistuksin rikoslakia rikkovan nuoren elämään, ei muutoinkaan merkitse, etteikö tilanteeseen voisi puuttua jokin toinen viranomainen ja toisenlaisin menetelmin. Rikollisten tekojen toistaminen johtaa lastensuojeluviranomaisten toimenpiteisiin, olkoonkin, ettei näitä toimia ole laissa kytketty rikoslain säännöksiin. Ja edelleen, vaikka alle 15-vuotiaiden tekemien rikosten selvittely ei ole tarpeen syytetoimien aikaansaamiseksi heidän osaltaan, antaa laki mahdollisuuden myös lasten tekojen tutkintaan muista syistä. Esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen (575/1988) 14 §:n mukaan silloin, kun alle 15-vuotiaan epäillään syyllistyneen rikolliseen tekoon, tutkintaa voidaan kuulustelun lisäksi jatkaa muun muassa, jos sosiaalilautakunta sitä pyytää.

Vuonna 2001 asetettiin toimikunta, joka valmistelee nuorten seuraamusjärjestelmän uudistamista. Toimikunta arvioi myös nykyisen syyntakeisuusikärajan soveltuvuutta ja selvittää, miten vastuuikärajaa nuorempien tekemiin rikoksiin tulisi puuttua. Toimikunnan on määrä saada työnsä valmiiksi vuoden 2002 loppuun mennessä.

2.2. Oikeusvertailua

Rikosoikeudellinen vastuuikäraja on kaikissa pohjoismaissa 15 vuotta. Viimeksi ikärajoihin tehtiin muutoksia, kun Norja vuonna 1990 nosti vastuuikärajan 14 vuodesta 15 vuoteen. Saksassa ja Itävallassa vastuuikäraja on 14 vuotta. Useissa Euroopan maissa vastuuikäraja on tätäkin alhaisempi. Erot ovat kuitenkin läheisesti yhteydessä rikosoikeuden ja sosiaalitoimen keskinäisiin järjestelyihin. Maissa, joissa ikärajat ovat olennaisesti meitä alempana, rikosoikeus vastaa osasta lastensuojelutoimen tehtäviä.

2.3. Säännöksen sisältö

Ehdotetun 4 §:n 1 momentin mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on, että tekijä on teon hetkellä täyttänyt viisitoista vuotta ja on syyntakeinen.

Rikosoikeudellinen vastuuikäraja ehdotetaan säilytettäväksi nykyisellään. Muutokset rikoslain yleisiin vastuuikärajoihin olisivat perusteltuja ainoastaan, jos samalla muutetaan olennaisesti rikosoikeuden toimintaperiaatteita nuorten ryhmässä. Tämä merkitsisi, että rikosoikeus ottaisi vastattavakseen suuren osan sosiaali- ja lastensuojeluviranomaisten tekemästä työstä. Tällaiseen muutokseen ei ole aihetta sen enempää sosiaali- kuin oikeusviranomaisten näkökulmasta.

Esityksen mukaan rikoslakiin ei enää sisällytettäisi mainintaa mahdollisuuksista lastensuojelulain mukaisiin toimenpiteisiin. Niistä päättävät lastensuojeluviranomaiset omien säännöstensä nojalla. Rikollisiin tekoihin syyllistyminen ei ole välttämätön peruste näille toimille, olkoonkin, että se usein on osa sitä ongelmakokonaisuutta, joka johtaa lastensuojelulain mukaisiin toimiin. Se, että alaikäisyys estää rangaistusvastuun, ei vaikuta välittömästi mahdollisiin muihin rikoksen seuraamuksiin, esimerkiksi vahingonkorvausvastuun toteuttamiseen.

Mielikuva siitä, että joku on syyntakeeton eikä ole miltään osin vastuussa teoistaan, on pulmallinen erityisesti nuorten suhteen. Yleisen lainkuuliaisuuden kannalta olisi tässä tapauksessa pedagogisesti viisaampaa puhua alaikäisyydestä ja vastuuikärajasta kuin syyntakeettomuudesta. Tämän vuoksi 1 momentin säännöksessä alaikäisyys mainitaan rinnan syyntakeisuuden kanssa.

3. Syyntakeettomuus mielentilan perusteella ja alentunut syyntakeisuus

3.1. Nykytila

Syyntakeettomuuden perusteet

Mielentilaan ja psyykkisiin häiriötiloihin perustuvaan syyntakeettomuuteen voidaan ottaa kantaa karkeasti ottaen kahdella tavalla. Ensinnäkin kysymystä voidaan lähestyä lääketieteelliseltä ja psykiatriselta kannalta. Tällöin lainsäätäjä nimeää ne lääketieteen keinoin todennettavat psyykkiset tilat, joiden on sellaisenaan katsottava perustavan syyntakeettomuuden. Asian ratkaisemiseksi riittäisi lääketieteellinen diagnoosi, joka osoittaisi henkilön psyykkisen tilan vastanneen lakiin otettua määrittelyä. Menetelmää kutsutaan lääketieteelliseksi, biologiseksi taikka psykiatriseksi. Lääketieteellisen arviointimenetelmän vaihtoehtona on asian ratkaiseminen syyllisyysarvosteluun kytkeytyvien normatiivisten kriteerien pohjalta. Tällöinkin ratkaisun perustana on tutkittavasta tehtävä psykiatrinen diagnoosi, mutta arvioitavana on muutakin kuin tekijän henkisen tilan laatu. Kysymys on myös siitä, kuinka tuo mielentilaan vaikuttava seikka on vaikuttanut tekijän kykyyn toimia ja ymmärtää tekonsa merkitys. Arviointimenetelmää kutsutaan muun muassa normatiiviseksi tai psykologis-normatiiviseksi.

Voimassa olevan rikoslain on yleisesti katsottu edustavan jälkimmäistä järjestelmää. Rikoslain syyntakeisuussäännöksen vanhahtavan ja osin epäselvän sanamuodon vuoksi asia on tosin jossain määrin tulkinnanvarainen. Rikoslain 3 luvun 3 §:n perusteella jää rankaisematta "mielipuolen teko, taikka semmoisen, joka ikäheikkouden tahi muun samanlaisen syyn takia on ymmärrystään vailla", taikka teko, jonka satunnaiseen mielenhäiriöön joutunut on "tunnottomassa tilassa" tehnyt. Olisi siten esitettävissä, että mielipuolen ja siis nykyterminologian mukaan vaikeasti mielisairaan tai vajaamielisen syyntakeettomuuden toteamiseksi ei tarvitsisi arvioida erikseen tekijän ymmärryskykyä. Asian ratkaisisi siis yksin psykiatrinen diagnoosi. Sen sijaan muiden ryhmien osalta psykiatrisia arviointiperusteita tulisi täydentää muilla perusteilla, ja olisi siis selvitettävä, missä määrin "ikäheikkous tai muu samanlainen syy" on vaikuttanut tekijän ymmärryskykyyn. Myös satunnaisen mielenhäiriön tulee johtaa siihen, ettei tekijä ole "tunnossaan".

Osittaisista tulkinnallisista epäselvyyksistä huolimatta syyntakeettomuus on viime vuosien oikeuskäytännössä arvioitu selkeästi psykologis-normatiivisin kriteerein. Ratkaisussa kiinnitetään huomio siihen, onko tekijä tekohetken mielentilassaan kyennyt ymmärtämään tekonsa tosiasiallisen luonteen ja oikeudenvastaisuuden sekä säätelemään toimintaansa (KKO 1987:130). Tälle pohjalle rakentuvat myös mielentilalausunnon laatimista koskevat ohjeet.

Syyntakeisuus arvioidaan tekohetken tilannetta silmälläpitäen. Menettely perustuu lähtökohtaan, jonka mukaan syyntakeisuus nähdään osana laajasti ymmärrettyä syyllisyysarvostelmaa. Tuon arvostelman kannalta ratkaiseva on tekohetki. Rikos ei muutu tekona sen moitittavammaksi, vaikka tekohetkellä vallinnut syyntakeettomuuden tila olisikin tuomitsemishetkeen mennessä poistunut. Vastaavasti teon jälkeen ilmenneet ongelmat ja häiriöt eivät tee tekoa itsessään vähemmän moitittavaksi, mutta saattavat kyllä tehdä rangaistuksen täytäntöönpanon mahdottomaksi tai tarkoituksettomaksi. Rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumista koskevat säännökset antavatkin tuomioistuimelle mahdollisuuden jättää rangaistus tuomitsematta, milloin rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana ottaen huomioon muun muassa tekijän henkilökohtaiset olosuhteet sekä sosiaali- ja terveydenhuollon toimet (3 luvun 5 §:n 3 momentti). Säännös antaa mahdollisuudet tuomitsematta jättämiseen muun muassa tilanteissa, joissa syyntakeettomuuden normaalisti perustava tila ilmenee vasta teon jälkeen.

Mielentilan tutkiminen ja tahdosta riippumaton mielisairaanhoito

Syytetyn mielentila selvitetään normaalisti erityisessä mielentilatutkimuksessa. Päätöksen tällaisen tutkimuksen tekemisestä tekee tuomioistuin. Päätös syyntakeettomuudesta ei toisaalta välttämättä edellytä, että jokaisessa tapauksessa tehdään erillinen tutkimus. Mielentilatutkimus on tärkeänä apuvälineenä päätettäessä syyntakeisuudesta, mutta milloin asiassa on saatavissa jo muutoinkin riittävä selvitys, esimerkiksi syytetystä on jonkin aikaa aikaisemmin laadittu toisen rikoksen johdosta mielentilalausunto, asia voidaan päättää ilman uutta tutkimusta. Toisaalta mielentilatutkimukseen määräämisen kynnys on myös verraten korkea, sillä lain mukaan "sellaisen tutkimuksen alaiseksi älköön syytettyä kuitenkaan määrättäkö vastoin tahtoa, ellei häntä pidetä vangittuna tai ellei rikoksesta, josta häntä syytetään, voi seurata ankarampaa rangaistusta kuin yksi vuosi vankeutta" (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 45 §). Tarkemmat säännökset mielentilatutkimuksesta sekä mahdollisesta hoitoon määräämisestä ja siinä noudatettavista menettelytavoista ovat vuonna 1990 annetussa mielenterveyslaissa (1116/1990).

Jos tuomioistuin määrää syytetyn mielentilan tutkittavaksi, syytetty saadaan ottaa mielentilatutkimusta varten sairaalaan ja pitää sairaalassa tahdostaan riippumatta (mielenterveyslain 15 §). Mielentilatutkimuksen suorituspaikan päättää Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Tutkimus on toimitettava ja lausunto annettava oikeusturvakeskukselle kahden kuukauden kuluessa tutkimuksen aloittamisesta. Oikeusturvakeskus voi pidentää aikaa erityisestä syystä kahdella kuukaudella. Oikeusturvakeskus antaa asiasta saamansa lausunnon perusteella oman lausuntonsa (16 §). Mielentilatutkimus sisältää siten sekä tutkivan lääkärin lausunnon että oikeusturvakeskuksen asiasta antaman lausunnon. Lausunnot eivät sido tuomioistuinta, joka harkitsee asian itsenäisesti.

Jos henkilö katsotaan syyntakeettomaksi, hänen hoidostaan päättävät lääkintäviranomaiset. Mielenterveysongelmista kärsivien hoidon edellytyksistä säädetään mielenterveyslaissa. Kehitysvammaisten hoidosta säädetään kehitysvammaisten erityishuollosta annetussa laissa (519/1977). Molemmat lait sisältävät mahdollisuuden tahdosta riippumattomaan hoitoon. Sen sijaan tuomioistuimella ei ole valtaa antaa hoitopäätöksiä. Laki ei tunne muitakaan syyntakeettomille tuomioistuinteitse määrättäviä erityisseuraamuksia.

Mielenterveyslain 8 §:n mukaan tahdosta riippumattoman hoidon edellytyksenä on, että (1) henkilö on mielisairas, ja (2) hän on mielisairautensa vuoksi hoidon tarpeessa siten, että hoitoon toimittamatta jättäminen olennaisesti pahentaisi hänen mielisairauttaan tai vakavasti vaarantaisi hänen terveyttään tai turvallisuuttaan taikka muiden henkilöiden terveyttä tai turvallisuutta, (3) eivätkä mitkään muut mielenterveyspalvelut sovellu käytettäviksi tai ovat riittämättömät. Kaikkien kolmen ehdon tulee olla samanaikaisesti täytettyinä.

Mielisairaudella tarkoitetaan sellaista vakavaa mielenterveyden häiriötä, johon liittyy selvä todellisuudentajun häiriintyminen ja jota voidaan pitää psykoosina. Vuonna 1987 käyttöön otetun tautiluokituksen mukaan tässä tarkoitettuja psykooseja ovat muun muassa dementian vaikea-asteiset ilmenemismuodot, deliriumtilat, elimelliset ja muut harhaluuloisuustilat, skitsofrenian eri muodot, vakavat masennustilat sekä kaksisuuntaiset mielialahäiriöt (HE 201/1989 vp).

Toiseksi edellytetään hoidon tarvetta. Mielisairauden tulisi olla sellainen, että sitä voitaisiin asianmukaisella lääketieteellisellä hoidolla lievittää tai parantaa. Hoidon tarve voisi ilmetä siten, että hoidon puute olennaisesti pahentaisi sairautta, hoitoon toimittamatta jättäminen vakavasti vaarantaisi henkilön terveyttä tai turvallisuutta taikka hoitoon toimittamatta jättäminen vakavasti vaarantaisi muiden henkilöiden terveyttä tai turvallisuutta. Jälkimmäisestä voisi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun mielisairaan läheisille tai hänestä huolehtiville henkilöille aiheutuu ilmeistä terveydellistä uhkaa tai mielenterveyden tasapainon vakavaa järkkymistä tai kun hänen lastensa kehitys häiriintyy (HE 201/1989 vp). Hoitoon määräämisen edellytyksiin ei siten kuulu henkilön yleinen vaarallisuus, vaan vaarallisuus arvioidaan aina tietyn suppeamman henkilöjoukon kautta.

Kolmas edellytys asettaa tahdonvastaisen sairaalahoidon viimeiseksi keinoksi. Sen käyttö edellyttää, että ensin mietitään muut vaihtoehdot. Muiden hoitomuotojen kokeilemista laki ei kuitenkaan edellytä, ilman kokemusperäiseen tietoon perustuvaa, kyseisestä hoitovaihtoehdosta kussakin tapauksessa odotettavissa olevan tuloksen vakavaa harkintaa (HE 201/1989 vp).

Jos edellytykset rikoksesta syytetyn määräämiseen hoitoon hänen tahdostaan riippumatta ovat olemassa sen jälkeen, kun mielentilatutkimus on toimitettu, Terveydenhuollon oikeusturvakeskus määrää hänet hoitoon hänen tahdostaan riippumatta. Hoitoon määrättyä saadaan oikeusturvakeskuksen päätöksen nojalla pitää hoidossa hänen tahdostaan riippumatta enintään kuusi kuukautta. Ennen tämän ajan päättymistä potilaasta on annettava tarkkailulausunto sen selvittämiseksi, ovatko edellytykset hoitoon määräämiseen tahdosta riippumatta edelleen olemassa. Päätös hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta tehdään lääkärin kirjallisella päätöksellä ennen kuin hoitoa on kestänyt kuusi kuukautta. Hoidon jatkamista koskeva päätös on annettava potilaalle tiedoksi viipymättä ja heti alistettava hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Hallinto-oikeudella on siis valta päättää hoidon jatkamisesta. Oikeusturvakeskus sen sijaan päättää hoidon lopettamisesta.

Hoidon jatkamista koskevan päätöksen nojalla potilasta saadaan pitää hoidossa hänen tahdostaan riippumatta enintään kuusi kuukautta. Jos ennen tämän ajan päättymistä näyttää ilmeiseltä, että hoidon jatkaminen on välttämätöntä, potilaasta on laadittava uusi tarkkailulausunto ja lääkärin on annettava uusi kirjallinen päätös hoidon jatkamisesta. Tämä päätös alistetaan jälleen hallinto-oikeuden vahvistettavaksi.

Kuten edellä on todettu, rikoksista syytetyn tahdosta riippumattomaan hoitoon määrätyn hoidon lopettamisesta päättää aina Terveydenhuollon oikeusturvakeskus, jolle lääkärin kirjallinen hoidon lopettamista koskeva päätös on heti alistettava vahvistettavaksi. Oikeusturvakeskuksen on tällöin joko vahvistettava hoidon lopettamista koskeva päätös tai jos edellytykset hoitoon määräämiselle potilaan tahdosta riippumatta ovat olemassa, määrättävä potilas hoitoon.

Normaalisti rikoksesta epäillyn hoidon tarve tulee arvioiduksi mielentilatutkimuksen yhteydessä. Toisaalta vain osasta syyntakeettomuuden perusteella rangaistukseen tuomitsematta jätetyistä on tehty mielentilatutkimus kulloinkin käsiteltävänä olevan rikoksen johdosta. Arviolta noin puolet syyntakeettomuusratkaisuista perustuu muuhun aineistoon, esimerkiksi epäillystä aikaisemmin tehtyyn mielentilatutkimukseen. Tällaisessa tapauksessa syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta jätetyn hoidon tarve ei tule arvioitavaksi, ellei rikoksesta epäilty jo ennestään ole hoitojärjestelmän piirissä tai ellei tuomioistuin saata asiaa terveydenhoitoviranomaisten harkittavaksi. Tätä koskeva säännös on mielenterveyslain 21 §:ssä, jonka mukaan tuomioistuin voi jättäessään ymmärrystä vailla olevan rikoksentekijän rangaistukseen tuomitsematta saattaa henkilön hoidon tarpeen Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ratkaistavaksi. Vuosittain tätä koskevia päätöksiä tehdään kuitenkin verraten vähän.

Sairaalan lääkärin päätökseen, joka koskee henkilön määräämistä hoitoon tai hoidon jatkamista hänen tahdostaan riippumatta, saa hakea muutosta valittamalla hallinto-oikeuteen 14 päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saamisesta. Hallinto-oikeuden päätökseen, joka koskee henkilön määräämistä hoitoon tai hoidon jatkamista hänen tahdostaan riippumatta koskevan päätöksen vahvistamista, saa hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksi saannista. Oikeusturvakeskuksen päätökseen, joka koskee henkilön määräämistä hoitoon hänen tahdostaan riippumatta, tai hoidon lopettamista koskevaan oikeusturvakeskuksen päätökseen voidaan hakea muutosta valittamalla korkeimpaan hallinto-oikeuteen edellä mainitussa määräajassa.

Kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain mukaan tahdosta riippumattomaan hoitoon voidaan määrätä henkilö, jonka huoltoa ei muutoin voida järjestää ja jonka on syytä olettaa ilman huoltoa joutuvan vakavaan hengen- tai terveyden vaaraan taikka jonka käytöksestä ja muista seikoista käy ilmi, että hän on vammaisuutensa vuoksi vaarallinen toisen henkilön turvallisuudelle ja välittömän erityishuollon tarpeessa (lain 32 §). Päätöksen huollosta tekee erityinen viranomainen (erityishuollon johtoryhmä). Päätös hoidosta on alistettava kahden viikon kuluessa hallinto-oikeuden vahvistettavaksi. Hoitopäätöksen edellytysten olemassaolo on tarkistettava kuuden kuukauden välein.

Alentunut syyntakeisuus

Syyntakeisuuden ja täyden vastuuvapauden välimaille sijoittuu lain tuntema alentuneesti syyntakeisten ryhmä. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 1 momentti kuuluu: "Jos jonkun harkitaan rikosta tehdessään olleen täyttä ymmärrystä vailla, vaikkei häntä 3 §:n mukaan voida syyhyn mahdottomaksi katsoa; olkoon yleistä lajia oleva rangaistus se, mikä 2 §:ssä on säädetty." Alentunut syyntakeisuus on rangaistuksen vähentämisperuste. Sama asteikon alennus, joka koituu 3 luvun 2 §:n mukaan tekonsa 15- vaan ei 18-vuotiaana tehneiden nuorten eduksi, koskee myös tekijöitä, joiden harkitaan olleen rikosta tehdessään täyttä ymmärrystä vailla, vaikkei heitä 3 §:n mukaan voida syyhyn mahdottomaksi katsoa. Se, oliko tekijä täyttä ymmärrystä vailla, ratkaistaan periaatteessa samantyyppisiä psykologis-normatiivisia näkökohtia painottaen kuin kysymys syyntakeettomuudesta.

Viranomaiskäytäntöä syyntakeisuuskysymyksissä

Mielentilatutkimukset ja mielentilalausunnot. Mielentilalausuntojen kokonaismäärä on 1980- ja 1990-luvuilla vaihdellut noin 200:n ja 300:n välillä vuodessa. Viime vuosina mielentilatutkimusten lukumäärä on laskenut. Vuonna 2000 mielentilatutkimuksia tehtiin 169 (vuonna 1999 181). Tutkitut olivat pääasiassa vakavista väkivaltarikoksista tai tuhotöistä syytettyjä.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen lausunnoissa vuonna 2000 syytetyistä 22 % arvioitiin syyntakeettomiksi, 23 % alentuneesti syyntakeisiksi ("täyttä ymmärrystä vailla") ja loput 55 % olivat arvion mukaan toimineet täydessä ymmärryksessä.

Syyntakeisuusarvioinnit kiristyivät 1990-luvulla. Täydessä ymmärryksessä olleiksi lausunnoissa arvioitujen osuus kasvoi 1990-luvun alkuvuosina nopeasti nykyiselle tasolle. Kokonaan ymmärrystä vailla olleiksi arvioitujen osuus on pysynyt melko tasaisena. Samalla alentuneesti syyntakeisten osuus on laskenut selvästi. Vielä 1980-luvun loppuvuosina tuon ryhmän osuus oli yli puolet, mutta viime vuosina enää neljännes. Siirtymä on tapahtunut täydessä ymmärryksessä olleiksi arvioitujen ryhmään, jonka kehitys on ollut juuri päinvastainen: 1980-luvun lopulla neljännes, mutta vuodesta 1994 lähtien yli puolet oli mielentilalausuntojen mukaan toiminut täydessä ymmärryksessä.

Tuomioistuimen syyntakeisuusratkaisut. Tuomioistuinten vuosittaisten syyntakeisuusratkaisujen sekä annettujen mielentilalausuntojen määrä ja rakenne poikkeavat toisistaan, koska kaikista syytetyistä ei laadita mielentilatutkimusta. Tarkkaa tietoa siitä, milloin alentunut tai puuttuva syyntakeisuus todetaan ilman mielentilatutkimusta, ei ole. Selvää on, että mielentilatutkimus on sitä todennäköisempi mitä vakavampi rikos on kyseessä. Esimerkiksi viime vuosina Terveydenhuollon oikeusturvakeskus on antanut vuosittain korkeintaan muutamia kymmeniä mielentilalausuntoja, jotka liittyvät omaisuusrikoksiin, kun taas omaisuusrikoksia koskevissa tuomioistuinten ratkaisuissa todetaan kokonaan tai osittain puuttuva syyntakeisuus useita satoja kertoja vuodessa. Henkirikosten kohdalla mielentilalausuntoja taas on usein kaksi kertaa enemmän kuin niitä tuomioistuimen päätöksiä, joissa tekijä todetaan kokonaan tai osittain syyntakeettomaksi.

Syyntakeettomia oli vuonna 2000 päärikoksen mukaan 92 eli 0,2 % oikeudenkäynnissä syyllisiksi todetuista. Alentuneesti syyntakeisista on saatavissa vain kaikkia rikoksia koskeva tieto (vastaavasti syyntakeettomista on saatavissa vain päärikosta koskeva tieto, mikä tekee tilastojen lukemisen vaikeaksi). Sen mukaan alentuneesti syyntakeisille langetettiin vuonna 2000 oikeudenkäynnissä rangaistus 651 rikoksesta, mikä on 0,5 % tapauksista.

Henkirikoksista taikka niiden yrityksistä syytetyistä vuonna 2000 oli syyntakeettomia 13 eli 17 % päärikoksista. Tuhotyörikoksissa jäi syyntakeettomina rangaistukseen tuomitsematta vuonna 2000 14 %. Myös alentunutta syyntakeisuutta koskevaa säännöstä sovellettiin useimmin henkirikoksissa, joista tuomituista 20 % katsottiin alentuneesti syyntakeisiksi.

Tuomioistuinten syyntakeisuusarvioinnit ovat seurailleet annettuja mielentilalausuntoja. Alentuneesti syyntakeisten osalta tapahtunut lausuntokäytännön muutos merkitsee siten aiempaa pidempiä tuomioita. Erityisen suuri merkitys muutoksella on tuomittaessa tekijä murhasta. Tässä valinta alentuneen syyntakeisuuden ja täyden ymmärryksen välillä ratkaisee valinnan elinkautisen ja määräaikaisen vankeuden välillä. Elinkautisvankien määrä onkin kaksinkertaistunut muutamassa vuodessa.

Hoitoon määrääminen. Vuosina 1993―1995 mielentilatutkimuksessa ymmärrystä vailla oleviksi todetuista 135 rikoksesta syytetystä määrättiin hoitoon 129 eli 96 %. 1990-luvulla mielisairaaloissamme oli päivittäin hoidettavana taikka mielentilan vuoksi tutkittavana noin 400 rikoksen tehnyttä, mikä oli runsaat 6 % mielisairaalapotilaiden kokonaismäärästä (vuoden 1995 lopussa kaikkiaan 6 181 potilasta). Hajatapauksia lukuun ottamatta mielentilatutkimuksissa syyntakeettomiksi todetut määrätään siis tahdosta riippumattomaan hoitoon. Tämä ei kuitenkaan päde kaikkiin tuomioistuimissa syyntakeettomaksi todettuihin. Mielenterveyslain 21 §:n mukaan jos tuomioistuin jättää rikoksesta syytetyn mielentilan vuoksi rangaistukseen tuomitsematta, tuomioistuin voi saattaa kysymyksen hänen psykiatrisen sairaanhoidon tarpeestaan Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen selvitettäväksi. Samalla henkilö voidaan määrätä säilytettäväksi vankilassa, kunnes hoidon tarvetta koskeva asia on ratkaistu. Vuosittain hoitoon määrätään ilman mielentilatutkimusta muutama syyntakeettomana tuomitsematta jätetty. Siitä, kuinka usein tuomioistuimet tarkistuttavat hoidon tarpeen, ei ole tilastotietoa. Vakavimmissa rikoksissa hoidon tarve tulee kuitenkin selvitetyksi, koska tällöin yleensä hankitaan mielentilatutkimus. Vuonna 1999 henkirikoksista ja niiden yrityksistä hankittiin mielentilatutkimus 78 tapauksessa, kun taas syyntakeettomina jäi rangaistukseen tuomitsematta 11 näistä rikoksista syytettyä.

Kriminaalipotilaan hoito on pitkäkestoista. Osa hoidosta kestää käytännössä eliniän eli osa potilaista on parantumattomia. Hoitoaikoja voidaan kuvata poikkileikkaustietona, joka kertoo sen, kuinka kauan tiettynä hetkenä mielisairaaloissa hoidettavana olevat potilaat ovat olleet laitoshoidossa. Toiseksi hoidon kestoa voidaan kuvata laskemalla tiettynä vuonna päättyneiden hoitojen kesto. Ensin mainittua laskutapaa seurattaessa saadaan tieto, että esimerkiksi vuoden 1995 lopussa laitoksissa hoidettavista kriminaalipotilaista neljännes oli ollut laitoksessa yli 9 vuotta ja lähes puolet vähintään 5 vuotta. Jälkimmäinen laskutapa taas kertoo, että samana vuonna päättyneistä hoitojaksoista viidennes oli kestänyt vähintään 9 vuotta, kolmannes vähintään 5 vuotta ja puolet vähintään 3 vuotta. Kriminaalipotilaan hoidon keston keskiarvo oli 5,3 vuotta ja mediaani 3,3 vuotta. Vuonna 1998 päättyneiden hoitojen keskipituus oli 5,6 v ja mediaani 3,5 v, joten hoitoajat olivat hieman pidentyneet.

3.2. Oikeusvertailua

Ruotsi

Syyntakeettomuuden kriteerit. Vuonna 1965 voimaan tullut Ruotsin rikoslaki poisti aiemmin käytössä olleen erottelun syyntakeisiin ja syyntakeettomiin rikoksentekijöihin. Ruotsi on ainoa Euroopan valtio, jossa rikoslaki mahdollistaa syyntakeettomien rikoksentekijöiden tuomitsemisen rangaistukseen. Tästä on tärkeä vankeutta koskeva poikkeus. Rikoslain 30 luvun 6 §:n mukaan sitä, joka tekee rikoksen vakavan mielenterveyden häiriön vaikutuksen alaisena, ei saada tuomita vankilaan. Jos tuomioistuin katsoo, ettei myöskään mikään muu seuraamus tule kysymykseen, tekijä on vastuusta vapaa. Sen kääntöpuolena, että tuomioistuin voi tuomita vakavastakin psyykkisestä häiriöstä kärsineen henkilön kaikkiin muihin seuraamuksiin mutta ei vankeusrangaistukseen, on, että psykiatriseen sairaanhoitoon voidaan tuomita vain ne, joiden rikos olisi normaalioloissa johtanut vankeuteen. Toisin sanoen hoitoseuraamuksen käyttö on kytketty rikoksen vakavuuteen.

Hoitoon määräämisen edellytykset. Psykiatriseen hoitoon määräämisen edellytyksenä on, että tekijä on tekoaikana kärsinyt laissa tarkoitetusta vakavasta psyykkisestä sairaudesta ja että teko on tapahtunut tuon sairauden vaikutuksesta, eli sairauden ja teon välillä on syy-yhteys. Hoitomääräykset ovat jaettavissa kahteen luokkaan sen mukaan, miten päätös hoidon päättymisestä tehdään.

Määrääminen oikeuspsykiatriseen sairaalahoitoon edellyttää, että (a) tekijä kärsii vakavasta psyykkisestä häiriöstä tuomion antamisen aikaan, (b) rikosta ei voisi sovittaa sakolla, sekä (c) tekijän psyykkinen tila ja henkilökohtaiset olosuhteet vaativat tahdosta riippumatonta ja mahdollisesti pakkoa sisältävää psykiatrista sairaalahoitoa (rikoslain 31 luvun 3 §:n 1 momentti).

Oikeuspsykiatrinen sairaalahoito viittaa aina suljettuun hoitoon (erona muusta psykiatrisesta hoidosta). Oikeuspsykiatriseen hoitoon määräämisen edellytykset ovat rikoksesta seuraavan rangaistuksen ankaruutta koskevaa edellytystä lukuun ottamatta yhtenevät psykiatrista hoitoa koskevien pakkohoidon edellytysten kanssa.

Sosiaalihallituksen ohjeissa annetaan luettelo tiloista, jotka luetaan laissa tarkoitetuiksi vakaviksi psyykkisiksi häiriöiksi. Näihin kuuluvat muun muassa vaikeata psykoottista astetta olevat tilat, joissa realiteettien taju on häiriintynyt, sekavuus, ajatushäiriöt, aistiharhat, hallusinaatiot ja harhaluulot, depressiot, joissa on käsillä itsemurhariski, sekä vaikeammat persoonallisuushäiriöt, joissa ilmenee psykoottisia ylilyöntejä tai muita psykoottisia ilmiöitä tai voimakasta pakonomaista käyttäytymistä (kleptomaniaa, seksuaalisia perversioita). Hoitoon määräämisen edellytyksiin ei kuulu vaatimusta syy-yhteydestä. Riittää, että tekijä on tuomiohetkellä (ei tekohetkellä) hoidon tarpeessa.

Ennen tuomioistuimen päätöstä on asiasta hankittava lääketieteellinen selvitys. Päätösvalta asiassa on kuitenkin tuomioistuimilla. Vuodesta 1993 alkaen tuomioistuin ei enää ole sidottu kyseiseen lausuntoon, vaan voi määrätä hoitoon myös vastoin lääkintäviranomaisten suosituksia. Tiettävästi hoitopäätöksiä ei juuri tehdä vastoin suosituksia. Tämä myös merkitsee, että, toisin kuin sosiaaliviranomaisten tarjoamassa hoidossa (31 luvun 1 §) tai päihdehuollossa (31 luvun 2 §), tuomioistuimen päätös oikeuspsykiatrisesta hoidosta sitoo muita viranomaisia.

Turvaamisperusteinen hoitomääräys on kyseessä, milloin hoitoon määräämiseen on liitetty vapauttamista koskevia lisäedellytyksiä. Milloin tekijän mielentilan perusteella on käsillä uusien rikosten tekemisen vaara, päätös hoidon lakkaamisesta tehdään erityisessä järjestyksessä (utskrivningsprövning). Kun psyykkisesti vakavasti sairas henkilö on tehnyt rikoksen tuon sairauden vaikutuksesta ja on epäiltävissä, että henkilö syyllistyy sairautensa vuoksi vastaisuudessa vakavaan rikokseen, voi oikeus määrätä tekijän sellaiseen oikeuspsykiatriseen hoitoon, joka voidaan lopettaa ainoastaan oikeuden päätöksellä erityisessä uloskirjoitusmenettelyssä (31 luvun 3 §:n 2 momentti). Edellytyksenä sille, että hoito voidaan lopettaa vain oikeuden päätöksellä, on, että (a) rikos on tehty vakavan psyykkisen häiriön vaikutuksen alaisena, (b) tekijä kärsii edelleen vakavasta psyykkisestä häiriöstä tuomion antamisen aikaan, (c) tekijä on tuomion antamisen ajankohtana oikeuspsykiatrisen hoidon tarpeessa ja (d) psyykkisen sairauden seurauksena on vaara, että tekijä syyllistyy uuteen, vakavaa laatua olevaan rikokseen. Kaikkien ehtojen tulee olla täytettyinä. Tässä tapauksessa hoitoon määräämistä tulee edeltää niin sanottu suuri mielentilatutkimus. Vaaditaan myös, että rikoksella ja sairaudella on syy-yhteys. Myös oletettujen uusien rikosten tulee olla vakavia. Vaikkei käsiteltävälle rikokselle ole asetettu vaatimuksia, käytäntö on, että turvaamisperusteinen hoito tulee kyseeseen vain väkivaltarikosten perusteella.

Hoidon kesto. Oikeuspsykiatrista hoitoa koskeva määräys tarkoittaa enintään neljän kuukauden hoitojaksoa laitoksessa. Tähän voi saada hakemuksesta kerrallaan enintään kuuden kuukauden pidennyksen. Päätöksen tekee lääninoikeus. Pidennysten lukumäärää ei ole rajoitettu. Jos hoito on määrätty lakkaamaan uloskirjoitusmenettelyn kautta, hoidon lopettamisesta päättää lääninoikeus. Muutoin asian ratkaisee asianomaisen laitoksen ylilääkäri. Henkirikoksissa langetetut rangaistusajat ovat noin kolme kertaa pidempiä kuin psykiatrisen hoidon kesto.

Mielentilatutkimus. Mielentilatutkimuksessa otetaan kantaa kysymyksiin: 1) onko epäilty tehnyt teon vakavan psyykkisen häiriön alaisena, 2) kärsiikö hän edelleen tästä häiriöstä, 3) onko edellytyksiä ja tarvetta määrätä hänet psykiatriseen hoitoon, 4) mikä on arvio vaarallisuudesta ja uusimisriskistä, 5) onko rangaistusseuraamuksen langettamisessa huomioon otettavia lieventäviä asianhaaroja, kuten oliko tekijän kyky kontrolloida toimiaan merkittävässä määrin alentunut rikoslain 29 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tutkimus sisältää myös ehdotuksen seuraamukseksi, jos tekijä on kärsinyt vakavasta psyykkisestä häiriöstä. Laajan mielentilatutkimuksen enimmäiskesto on neljä viikkoa. Lisäksi tehdään suppeita tutkimuksia, joiden nojalla on mahdollista määrätä hoitoon ilman uloskirjoitustustarkistusta.

Vaikutus syyteharkintaan. Syyttäjä voi jättää syytteen nostamatta, jos kysymykseen tulee psykiatrinen hoito taikka eräät toimintarajoitteisten tuesta ja palveluista annetun lain mukaiset toimenpiteet (oikeudenkäymiskaaren 20 luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohta).

Alentunut syyntakeisuus. Rikoslaissa ei käytetä alentuneen syyntakeisuuden käsitettä eikä myöskään syyntakeettomuuden käsitettä. Sen sijaan rikoslain mittaamissäännöksissä on tuomioistuimille jätetty mahdollisuus lieventää rangaistusta, milloin tekijän kyky kontrolloida käyttäytymistään on psyykkisen häiriön, mielenliikutuksen taikka muun vastaavan seikan vuoksi tuntuvasti alentunut (rikoslain 29 luvun 3 §:n 1 momentin 2 kohta).

Uudistussuunnitelmat. Vuoden 1996 lopulla mietintönsä jättänyt komitea esitti syyntakeettomuuden käsitteen palauttamista Ruotsin rikoslakiin (SOU 1996:185).

Psyykkisesti häiriintyneiden rikoksentekijöiden vastuuta ja heille määrättäviä seuraamuksia on perusteellisesti selvitetty hiljattain julkaistussa komiteanmietinnössä (SOU 2002:3). Komitea ehdotti, että syyntakeisuus palautettaisiin rikosoikeudellisen vastuun edellytykseksi. Ehdotuksen mukaan tekijä ei joutuisi vastuuseen, jos hän ei vakavan psyykkisen häiriön, tilapäisen mielenhäiriön, vaikean kehityshäiriön tai vakavan dementian vuoksi ole voinut ymmärtää teon sisältöä tai säädellä käyttäytymistään. Seuraamuksina käytettäisiin yleisiä seuraamuksia, joten määräämisestä oikeuspsykiatriseen hoitoon luovuttaisiin seuraamuksena. Syyntakeettomana tuomitsematta jätettyjen hoitoon sovellettaisiin yleisiä terveydenhoitolainsäädännön edellytyksiä. Uutena seuraamuksena otettaisiin käyttöön yhteiskunnan suojelutoimenpide (samhällsskyddsåtgärd), joka voitaisiin tuomita psyykkisesti häiriintyneille rikoksentekijöille, myös syyntakeettomina tuomitsematta jätetyille. Tämän uuden seuraamuksen tuomitsemisen tarvetta arvioidessaan tuomioistuimen olisi otettava huomioon muun muassa vaara uusiin vakaviin rikoksiin syyllistymisestä. Nykyinen oikeuspsykiatrinen tutkimus korvattaisiin kahdella erillisellä selvityksellä, vastuun selvityksellä ja yhteiskunnan suojelutarpeen selvityksellä.

Norja

Käytössä on kolmijako syyntakeisiin sekä mielisairaisiin tai tunnottomassa tilassa oleviin rikoksentekijöihin. Näiden välimaastoon sijoittuvat ne, joiden tajunnan taso on tilapäisesti merkittävästi alentunut. Oikeuskirjallisuudessa ryhmästä käytetään nimitystä alentuneesti syyntakeiset, mutta rikoslaissa tätä käsitettä ei käytetä.

Syyntakeettomuuden kriteerit. Teko ei ole rangaistava, jos sen tekijä oli tekohetkellä mielisairas tai tunnottomassa tilassa taikka vaikeasti psyykkisesti kehitysvammainen (rikoslain 44 §). Myös Norjan rikoslaki on puhtaan psykiatrisen metodin kannalla. Psyykkisen tilan ja teon välille ei edellytetä kausaaliyhteyttä. Mielisairauksiksi tulkitaan sekä psykoosit että psyykkiset, vakava-asteiset kehityshäiriöt (NOU 1990:5). Tunnottomuustila tarkoittaa lyhytaikaista mielen häiriötilaa, johon liittyy täydellinen muistin menetys sekä alentunut tietoisuuden aste. Henkilö saattaa kyetä liikkumaan ja toimimaan, mutta ei tiedä mitä tekee. Tyypillisiä tiloja ovat unissakävely, hypnoositilat sekä aivovauriot tai kuumetilat. Vastuuvapaus on ehdoton. Toisaalta syyntakeettomuus ei estä muiden seuraamusten kuin rangaistusten tuomitsemista. Voidaan myös ryhtyä terveys- ja sosiaalilainsäädännön edellyttämiin hoitotoimiin.

Seuraamukset. Vuoden 2002 alussa voimaan tullut lainmuutos sisältää uutena seuraamuksena syyntakeettoman määräämisen psykiatriseen pakkohoitoon (tvungent psykisk helsevern). Kyse ei ole rangaistuksesta. Ehtona on, että käsillä on yhteiskunnan suojaamisen tarve ja tekijä on syyllistynyt johonkin laissa tarkemmin määriteltyyn rikokseen sekä että käsillä on vaara, että tekijä uudelleen syyllistyy samanlaiseen rikokseen. Päätöksen hoitoon määräämisestä tekee tuomioistuin. Velvollisuus ja vastuu hoidon toteuttamisesta on terveydenhuoltoviranomaisilla. Seuraamuksen kestoa ei ole ennalta määrätty, mutta seuraamuksen määräämisen edellytysten tulee olla jatkuvasti täytettyinä. Osapuolet voivat vaatia, että tuomioistuin selvittää, ovatko edellytykset edelleen käsillä.

Alentunut syyntakeisuus. Rikoslaki ei tunne alentuneen syyntakeisuuden käsitettä. Sen sijaan tilanne on otettu huomioon rangaistuksen määräämistä koskevissa normeissa (56 §:n c-kohta).

Tanska

Syyntakeettomuuden perusteista säädetään rikoslain (straffeloven) 16 §:ssä. Syyntakeettomille määrättävistä erityisseuraamuksista säädetään lain 68―70 §:ssä. Lisäksi rikoslain 85 §:ssä on säännös rangaistuksen lieventämisestä, jos rikos on tehty mielenterveyden häiriön alaisena.

Syyntakeettomuuden kriteerit. Henkilöt, jotka tekohetkellä olivat syyntakeettomia mielisairauden tai siihen rinnastettavan syyn taikka vaikea-asteisen kehityshäiriön perusteella, on vapautettava rangaistusvastuusta (16 §:n 1 momentti). Henkilöitä, jotka tekohetkellä kärsivät lievemmästä kehityshäiriöstä tai siihen rinnastettavasta tilasta, ei rangaista, elleivät erityiset syyt puolla rankaisemista (16 §:n 2 momentti). Rikosoikeudellisia seuraamuksia on tarkoitettu käytettäviksi eritoten tapauksissa, joissa syytetty on toistuvasti ajautunut mielenhäiriön aiheuttavaan tilaan alkoholin tai huumeiden käytön seurauksena.

Syyntakeisuus ratkaistaan siten lähinnä lääketieteellisin perustein. Laki ei edellytä psyykkisen tilan ja rikoksen välistä syy-yhteyttä. Vaaditaan vain, että häiriö ilmenee rikoksen aikana. Mielenterveydellisen häiriön tulee olla olemassa tekohetkellä, syyntakeettomuustilan tulee olla seurausta psyykkisestä häiriöstä ja syyntakeettomuuden tulee olla aktuaalisen sairaustilan aiheuttamaa. Myös käytetty mielisairauskäsite on psykiatrinen. Tutkiva lääkäri ottaa kantaa siihen, onko tekijä tehnyt tekonsa ollessaan mielisairas vai ei ja millainen tuo sairaus on ollut. Lääkäri ei ota kantaa syyntakeisuuskysymykseen, jonka ratkaisee tuomioistuin. Mutta kun rikoslain mielisairauskäsite seuraa lääketieteen sairaudelle antamaa sisältöä, seuraa tästä tosiasiallisesti, että huomattava osa ratkaisuvallasta on diagnoosia tekevällä lääkärillä.

Seuraamukset. Syyntakeettomuuden perusteella 16 §:n nojalla rangaistuksesta vapautettu voidaan määrätä rikoslain 68 §:n mukaan suljettuun laitoshoitoon (laki mainitsee laitosvaihtoehtoina muun muassa mielisairaalan, kehitysvammaisille tarkoitetut laitokset ja erityiseen tarkoitukseen varatut hoitokodit), milloin tämä katsotaan rikosten estämisen kannalta tarkoituksenmukaiseksi. Asiasta päättää tuomioistuin. Edellytyksenä kuitenkin on, etteivät vähemmän rajoittavat seuraamukset tule kyseeseen. Sellaisina laissa mainitaan muun muassa valvonta sekä velvollisuus asua tietyllä paikkakunnalla ja käydä tietyssä työssä. Jos lievemmät määräykset eivät tehoa eivätkä tekijää ajatellen ole kokonaisuutena riittävät, voi tuomioistuin päättää ankarammista seuraamuksista, kuten esimerkiksi määräämisestä suljettuun mielisairashoitoon taikka viime kädessä eristettäväksi sen mukaan kuin 70 §:ssä säädetään.

Hoitoseuraamukset voivat tulla sovellettaviksi myös syyntakeisille. Rikoslain 69 §:n mukaan psykiatriseen hoitoon voidaan sijoittaa muitakin kuin 16 §:ssä tarkoitettuja mielisairaita, milloin tämä harkitaan tarkoituksenmukaiseksi. Käytännössä kysymykseen tulevat lähelle syyntakeettomuuden rajaa sijoittuvat tapaukset. Erityisenä perusteena on myös asianomaisen oma hoitomotivaatio.

Vuonna 2000 voimaan tulleella uudistuksella otettiin käyttöön 68 ja 69 §:n mukaisten seuraamusten enimmäisajat.

Tanskalaisen järjestelmän erityispiirteenä on, että tuomioistuimen tulee ottaa kantaa siihen, sijoitetaanko syytetty mielisairaalaan vai psykiatriseen hoitoon mielisairaalassa. Ensin mainitussa tapauksessa henkilö sijoitetaan yleiselle osastolle ja hänen vapautumisensa on riippuvainen hoidollisista tuloksista. Vapauttamisesta päättää kuitenkin tuomioistuin. Vapauttamista voi hakea sekä hoidettava että hoidosta päättävä lääkäri. Psykiatrista hoitoa koskeva määräys tarkoittaa nimenomaan, että henkilö määrätään saamaan tiettyä hoitoa. Tuon hoidon lopettamisesta päättää lääkäri ilman tuomioistuimen uloskirjoituspäätöstä. Kriteerinä ovat jälleen hoidolliset näkökohdat. Hoidon lakattua potilas on velvollinen alistumaan avohoitoon ja toisaalta sairaala on velvollinen järjestämään edellytykset tuolle hoidolle. Avohoidon lakkaamisesta päättää tuomioistuin. Eräs psykiatrisen hoidon muoto on myös kriminaalihuollon suorittamaan valvontaan liitettävä avohoito.

Alentunut syyntakeisuus. Tanskan rikoslaki ei tunne yleistä alentuneen syyntakeisuuden käsitettä. Sen sijaan vastuun lievennys on mahdollista melko avoimen rikoslain lieventämisperusteen avulla. Rikoslain 85 §:n mukaan rangaistusta voidaan lieventää, milloin rikos on tehty vakavan mielenliikutuksen vallassa taikka milloin muut tekijän mielentilaan tai teko-olosuhteisiin liittyvät seikat antavat tähän aihetta. Eräänä soveltamistilanteena kirjallisuudessa mainitaan tapaukset, joissa on tehtävä valinta tavallisen rangaistuksen sekä mielenterveyden häiriöistä kärsiville tarkoitettujen erityisseuraamusten välillä.

Saksa

Syyntakeettomuuden kriteerit. Rikoslain 20 §:ssä säädetään mielentilaan perustuvasta syyntakeettomuudesta. Tekijä, jolta puuttuu kyky ymmärtää tekonsa oikeudenvastaisuus ja toimia tuon ymmärryksensä mukaisesti sairaalloisen sielullisen häiriön (mielenterveyden häiriön), syvän tietoisuushäiriön (tajunnan häiriön), heikkomielisyyden taikka muun vastaavan vaikean psyykkisen poikkeavuuden vuoksi, ei osoita rangaistuksen vaatimaa syyllisyyttä.

Sairaalloisen sielullisen häiriön päädiagnoosi on psykoosi. Edelleen sellaisiksi katsotaan neuroottis-psykopaattiset häiriöt sekä vakavat viettielämän häiriöt. Syviin tajunnanhäiriöihin kuuluvat muun muassa hypnoottiset tai post-hypnoottiset tilat, hallusinaatiot sekä ennen kaikkea esimerkiksi stressin, vihan, mustasukkaisuuden ja pelon aiheuttamat voimakkaat kiihtymistilat. Heikkomielisinä on pidetty idiootteja, imbesillejä ja debiilejä. Viimeinen ryhmä, eli vaikeat sielulliset poikkeavuudet, kattaa neuroosit, viettielämän häiriöt sekä sellaiset psykopatian vaikeimmat ilmenemismuodot, jotka pohjautuvat psyykkisiin rakenteellisiin sairauksiin ja kehityshäiriöihin.

Seuraamukset. Rikoslain 61 §:ssä mainituista erityisistä hoito- ja turvaamistoimenpiteistä ovat nyt tarkasteltavan ryhmän kannalta tärkeitä psykiatrinen hoito, päihdehoito sekä eristäminen.

Syyntakeeton sekä alentuneesti syyntakeinen voidaan määrätä psykiatriseen sairaalahoitoon, jos tekijää ja tekoa koskevan kokonaisarvostelun perusteella tekijän voi odottaa uusivan tekonsa ja olevan näin muille vaarallinen (63 §). Alentuneesti syyntakeinen voidaan vapausrangaistuksen ohella määrätä hoitoon.

Päätös psykiatriseen hoitoon sijoittamisesta tehdään tuomioistuinkäsittelyssä, jossa psykiatri toimii asiantuntijana. Tuomioistuimen ratkaisussa ilmoitetaan ainoastaan laitokseen sijoittamisesta. Hoitomääräys on kestoltaan rajoittamaton, eikä oikeus lausu tuomiossaan sen enempää sijoituspaikasta kuin hoidon kestostakaan. Hoidon kuluessa tuomioistuin tekee vuosittain päätöksen hoidon jatkamisesta.

Hoitoon määräämisen edellytyksenä on tekijän vaarallisuus. Vaarallisuusarvio tehdään tuomiohetken tilanteen mukaan. Tekijän vaarallisuus arvioidaan osaksi jo tehdyn teon perusteella, mikä myös merkitsee, etteivät aivan vähäiset rikokset oikeuta hoitomääräyksen antamiseen. Yleinen perustuslakiin kirjattu suhteellisuusvaatimus rajoittaa myös psykiatrisen hoidon käyttöä. Jos yhteiskunnan turvaaminen sekä tuomitun sopeuttaminen yhteiskuntaan olisivat saavutettavissa vähemmän rajoittavin toimenpitein, on niitä käytettävä.

Alentuneesti syyntakeiselle tulee kyseeseen myös yhdistetty rangaistus, jossa vankeusrangaistukseen on liitetty hoitojakso. Tällöin lähtökohtana on, että tuomio aloitetaan hoitojaksolla ja vankeusrangaistus suoritetaan hoidon päätyttyä. Vankeusrangaistuksen ja hoitomääräyksen käsittävälle yhteiselle seuraamukselle määrätään aina kiinteä aika. Sen sijaan tuomiossa ei oteta kantaa siihen, kuinka kesto jaetaan hoidon ja vankeuden välillä. Täytäntöönpanon osalta kuitenkin on sääntö, että sairaalassa tuomiosta voi sovittaa enintään kaksi kolmannesta (67 §:n 4 momentti).

Saksan rikoslaki tuntee myös mahdollisuuden määrätä päihteiden käyttäjät tahdosta riippumattomaan päihdehoitoon enintään kahdeksi vuodeksi (64 §). Hoito toteutetaan pääsääntöisesti psykiatristen sairaaloiden suljetulla osastolla. Seuraamus on määrättävissä kaikille tekijäryhmille, myös syyntakeisille. Käytön edellytykset on vahvistettu rikoslain 64 §:ssä. Vaaditaan, että tekijä on alkoholista tai muista huumaavista aineista riippuvainen, hän on tehnyt rikoksen päihteistä johtuvassa riippuvuus- tai huumaustilassa tai teko on johtunut kyseisestä riippuvuussuhteesta ja voidaan olettaa, että tekijä riippuvuussuhteensa seurauksena syyllistyy uusiin vakaviin rikoksiin. Kaikkien ehtojen tulee olla täytettyinä.

Teon tulee olla yhteydessä päihderiippuvuuteen niin, että teko on tehty tuon tilan seurauksena taikka tuon tilan vuoksi, kuten huumeiden hankkimiseksi. Hoidon pääasiallinen tarkoitus on kuntouttava ja hoitava. Kuitenkin mukana on vaarallisuusarviointi. Vaaditaan näet myös, että jatkossa olisi odotettavissa riippuvuussuhteeseen syy-yhteydessä olevia vakavia rikoksia. Arvioinnissa ratkaisevat tuomiohetken olosuhteet.

Suhteellisuusperiaate koskee myös tätä seuraamusta. Päihdehoitoa pidetään kuitenkin psykiatrista hoitoa lievempänä seuraamuksena, joten myös aikaisempia sekä odotettavissa olevia rikoksia koskevia vaatimuksia tulkitaan löyhemmin.

Vieroitushoidon enimmäiskesto on kaksi vuotta. Tuomioistuin päättää kestosta hoidon kuluessa. Hoidon tarpeellisuus on otettava tuomioistuimessa ratkaistavaksi vähintään kuuden kuukauden välein.

Eristäminen varmuussäilytykseen (Sicherungsverwahrung, 66 §) tulee kyseeseen vaarallisten huumausaineriippuvuudesta kärsivien rikoksentekijöiden ryhmässä. Edellytyksenä on, että (1) tekijä on aikaisemmin syyllistynyt vähintään kahteen rikokseen, joista molemmista on tuomittu vähintään vuoden vankeusrangaistukseen, (2) tekijä on ollut joko vankilassa tai hoitomääräysten varassa vähintään kaksi vuotta, (3) tekijä tuomitaan uudesta tahallisesta rikoksesta vähintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen ja (4) on odotettavissa, että tekijä päihderiippuvuutensa vuoksi syyllistyy jatkossa vakaviin rikoksiin ja häntä on pidettävä yhteiskunnalle vaarallisena. Varmuussäilytyksen enimmäiskesto on 10 vuotta. Se voidaan määrätä tekijälle tämän syyntakeisuudesta riippumatta. Vuosittain seuraamus määrätään muutamalle kymmenelle rikoksentekijälle.

Alentunut syyntakeisuus. Rikoslain 21 §:ssä säädetään alentuneesta syyntakeisuudesta (Verminderte Schuldfähigkeit). Säännös antaa mahdollisuuden lieventää tekijälle tuomittavaa rangaistusta, jos tekijän kyky ymmärtää tekonsa oikeudenvastaisuus sekä hänen kykynsä toimia tuon ymmärryksensä mukaisesti on olennaisesti alentunut 20 §:ssä mainitusta syystä. Alentuneesti syyntakeinen voidaan myös määrätä vankilasijoituksen sijasta hoitoon mielisairaalaan.

Itävalta

Syyntakeettomuuden kriteerit. Syyntakeettomuuden perusteista säädetään rikoslain 11 §:ssä. Pykälän rakenne on sama kuin Saksassa. Syyntakeettomaksi katsotaan tekijä, joka teon hetkellä on mielisairauden, heikkolahjaisuuden tai syvän tietoisuushäiriön taikka muun näihin rinnastettavan psyykkisen häiriön vuoksi kykenemätön ymmärtämään tekonsa oikeudenvastaisuuden taikka kykenemätön käyttäytymään tuon ymmärryksensä mukaisesti.

Seuraamukset. Syyntakeeton, joka on tehnyt rikoksen, josta saattaisi seurata yli vuoden vankeusrangaistus, voidaan määrätä tuomioistuimen päätöksellä tahdonvastaiseen hoitoon, milloin tekijän henkilö, olosuhteet ja teon laatu huomioon ottaen on pelättävissä, että hän saattaa syyllistyä tekoihin, joilla on vakavat seuraukset (21 §:n 1 momentti). Myös syyntakeisena rangaistukseen tuomittu voidaan määrätä samoin edellytyksin pakkohoitoon niin sanottuun psykopaattilaitokseen (21 §:n 2 momentti).

Alentunut syyntakeisuus. Rikoslain lieventämisperusteissa on säännös (34 §:n 1 momentti), joka oikeuttaa lieventämään rangaistusta, milloin tekijä on tehnyt tekonsa epänormaalin mielentilan alaisena taikka milloin hänen ymmärryskykynsä on heikentynyt. Säännös tulee sovellettavaksi myös luonnehäiriöiden (psykopatia) perusteella. Lainkohdassa tarkoitetut tilanteet tunnetaan oikeuskirjallisuudessa alentuneen syyntakeisuuden nimikkeellä.

Yhteenveto

Alentunut syyntakeisuus. Syyntakeisuuden aste-erot on otettu huomioon eri maiden rikosoikeusjärjestelmissä joko erottamalla selvästi alentuneesti syyntakeiset omaksi kategoriakseen tai ottamalla lakiin erillinen rangaistuksen mittaamissäännös, joka oikeuttaa tuomitsemaan samalle ryhmälle lievemmän rangaistuksen. Vertailumaista vain Saksan rikoslaki tunnistaa alentuneen syyntakeisuuden erillisen kategorian. Sen sijaan käsite on tuttu useiden maiden oikeuskirjallisuudessa. Kaikki rikoslait kuitenkin tuntevat mahdollisuuden lieventää rangaistusta syistä, jotka ovat lähellä syyntakeettomuuteen johtavia perusteita.

Oikeuskäytäntöä. Käytettävissä olevien tietojen mukaan syyntakeettomien osuus rikoksista syytetyistä on esimerkiksi Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa samaa luokkaa. Hoitoon määrättyjen osuus vastaa Saksassa ja Suomessa toisiaan, sen sijaan Ruotsissa psykiatrisen hoidon käyttö on olennaisesti laajempaa.

3.3. Nykytilan ongelmia

Syyntakeettomuuden kriteerit

Syyntakeettomuuden perusteet on nykyisessä laissa kuvattu vanhahtavin ja nykykäsityksen mukaisesti myös varsin leimaavin termein. Osa perusteista on myös jäänyt käytännössä merkityksettömäksi (satunnainen mielenhäiriö). Toisena ongelmana on, ettei itse rikoslaissa ole selvästi otettu kantaa sovellettavaan arviointimenetelmään, siis siihen, mikä on lääketieteellisten, psykologisten ja normatiivisten kriteerien merkitys, sisältö ja keskinäinen suhde syyntakeisuusarvioinnissa. Oikeus- ja viranomaiskäytännöt ovat kuitenkin muotoutuneet melko selkeiksi, eikä syyntakeisuuden arvioinnissa käytännössä noudatettavaan malliin ole myöskään kohdistettu arvostelua.

Myös syyntakeettomuuden arviointiperusteita pohtinut rikosoikeuskomitea hylkäsi yksinomaisesti lääketieteellisen arviointimenetelmän. Mielisairautta ei sellaisenaan voi pitää syyntakeisuutta poistavana seikkana, vaan ratkaisevaa on, missä määrin sairaus ilmenee henkilön vähentyneenä kykynä käsittää ja ymmärtää asioiden tosiasiallinen ja moraalinen luonne sekä säädellä käyttäytymistään (komiteanmietintö 1976:72). Komitean mukaan syyntakeeton on sellainen henkilö, jolta siinä määrin on puuttunut kyky tajuta tekonsa tosiasiallinen tai moraalinen luonne taikka puuttunut käyttäytymisen vapaus, että olisi kohtuutonta kohdistaa häneen moitetta. Syyntakeisuuteen liittyy siten selkeästi kaksi erottuvaa elementtiä: älyllinen kyky käsittää asioita ja kyky tai mahdollisuus säädellä käyttäytymistä valintatilanteissa. Sama psykologis-normatiivinen ajattelutapa on sittemmin hyväksytty myös korkeimman oikeuden käytännössä. Tälle perusratkaisulle rakentuu myös säännösehdotus.

Rikosoikeudellinen syyntakeettomuus ja mielisairaus leikkaavat toisensa vain osittain. Kaikki mentaalisin perustein syyntakeettomat eivät ole mielisairaita, eikä heitä siten voida määrätä tahdosta riippumattomaan hoitoon. Valtaosassa tapauksista tämä ei ole ongelma, sillä syyntakeettomuus ei välttämättä merkitse vaarallisuutta. Sen sijaan ongelmia saattaa muodostua, milloin syyntakeettomuuteen yhdistyy vakavien rikosten tekeminen ilman, että tahdosta riippumattoman hoidon muut edellytykset olisivat käsillä: esimerkiksi siten, että tekijää ei voi pitää mielisairaana mielenterveyslain 8 §:ssä tarkoitetussa mielessä (hoitoon määrääminen), joskin kuitenkin syyntakeettomana rikoslaissa tarkoitetussa mielessä. Tämän alueen eliminoimiseksi edellytetään rikos- ja lääkintäoikeudellisen sääntelyn yhteensovittamista. Koska rikosoikeudellisen syyntakeisuuskäsitteen kaventamiseen ei kansainvälisen vertailun perusteella eikä muutoinkaan ole tarvetta, mahdolliset ongelmat olisi hoidettava terveydenhoitolainsäädännön puolella.

Seuraamusjärjestelmä

Suomessa syyntakeettomaksi todetun hoitoon määräämisestä päättävät lääkintäviranomaiset. Viime kädessä päätöksen asiassa tekee Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Hoidon jatkamista koskeva päätös on alistettava hallinto-oikeudelle, kun taas lopettamisesta voi päättää Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Rikosoikeuskomitean mukaan päätös syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta jätetylle määrättävästä mahdollisesta sairaalahoidosta kuuluisi edelleen lääkintäviranomaisille. Käsillä oleva esitys rakentuu samalle kannalle.

Järjestelmä, jossa yleiset tuomioistuimet on suljettu pois päätöksenteosta, on kansainvälisesti harvinainen. Sen toiminnassa ei kuitenkaan ole havaittu puutteita. Ongelmat ovat lähinnä mielikuvien tasolla. Yhtenä ongelmana on ihmisten mahdollisesti kokema turvattomuus. Turvallisuuden tunteen kannalta saattaisi olla eduksi, jos tuomioistuin todetessaan tekijän syyntakeettomaksi määräisi hänet hoitoon tai vahvistaisi hoidolle enimmäisajan. Toisaalta järjestelmä, jossa henkilö määrättäisiin sairaalahoitoon vastoin lääkintäviranomaisten kantaa, tuntuu monessa suhteessa ongelmalliselta. Hoidon kriteerit ovat kuitenkin meillä lääketieteelliset, eivät juridiset. Joka tapauksessa tämänsuuntainen muutos vaatisi muutoksia myös hoidon käytön yleisiin periaatteisiin sekä konkreettisiin hoitoperusteisiin. Se merkitsisi myös periaatteellista muutosta oikeus- ja terveydenhuoltoviranomaisten keskinäisiin toimivaltasuhteisiin.

Toinen vaihtoehto on siirtää muodollinen päätösvalta tuomioistuimelle, kuitenkin siten, että suljettuun hoitoon määrääminen edellyttäisi lääkintäviranomaisten samansuuntaista lausuntoa. Tämä vastaisi Ruotsissa aikaisemmin käytössä ollutta järjestelmää. Näin poistuisi muun ohessa se nykyisin melko yleinen virhekäsitys, jonka mukaan vakaviin tekoihin syyllistyneet syyntakeettomat pääsisivät vapaasti jatkamaan rikoksiaan. Ongelmana tässäkin järjestelyssä olisi, ettei Suomessa ole ollut tapana sitoa tuomioistuinten päätösvaihtoehtoja tällä tavoin. Hoidon lopettamispäätös olisi yhtä lailla tärkeä. Jos hoitoon määräämisestä päättää tuomioistuin, tulisi ilmeisesti myös hoidon lopettamisen olla tuomioistuinasia. Kun hoidon keston määrää hoidon tarve, ei kestoa voi ennakkoon vahvistaa. Nykyisin asia otetaan esille lääkintäpuolella kuuden kuukauden välein. Nämä päätökset tulisivat siten tehtäviksi joko yleisissä tuomioistuimissa, mikä tuntuu melko vieraalta, tai hallinto-oikeuksissa, joilla jo nykyisin on oikeus vahvistaa tai jättää vahvistamatta lääkärin tekemä hoidon jatkamista koskeva päätös.

Lainuudistuksen tarvetta harkittaessa on huomattava, ettei suuri osa päätösvallan siirtämistä koskevien ehdotusten taustaotaksumista pidä paikkaansa. Joka tapauksessa oletus siitä, että suomalainen järjestelmä olisi yhteiskunnan turvallisuuden kannalta vertailumaiden järjestelmiä huonompi, on selvästi perusteeton. Lääkintäviranomaisten käytäntö on Suomessa huomattavan tiukka ja on tiukentunut viime vuosina entisestään. Ruotsissa perinteisen rangaistusseuraamuksen välttää vuosittain 600―700 rikoksentekijää mielenterveydellisen perustein. Suomessa todetaan vuosittain alle sata rikoksentekijää syyntakeettomaksi tuomioistuimen päätöksellä (vuonna 2000 tapauksia oli 92). Lisäksi arviolta muutama kymmenen jää syyttämättä. Psykiatrinen hoito on rikoksen seuraamuksena Ruotsissa selvästi suositumpaa. Ruotsissa psykiatriseen hoitoon määrätään vuosittain 300―400 henkilöä. Meillä kriminaalipotilaita otetaan laitoksiin sisään vuosittain kymmenesosa tästä. Tämä kaikki merkitsee muun muassa, että suuri osa esimerkiksi Ruotsissa hoitoon määrätyistä tuomittaisiin Suomessa täysimittaisiin vankeusrangaistuksiin. Syyntakeettomista, joita Suomessa on kansainvälisesti katsoen joko sama määrä tai pienempi osuus kuin vertailumaissa, tahdosta riippumattomaan hoitoon määrätään suurin piirtein sama osuus kuin muuallakin. Sen sijaan hoitoajat ovat meillä ainakin Ruotsiin verrattuna selvästi pitempiä.

Mutta vaikkei järjestelmään siis olisi yhteiskuntaturvallisuuden nimissä tarve tehdä muutoksia, voivat syyt löytyä muualta. Nykyisen järjestelmän pulmana on pikemmin, että rikosoikeudellisen vastuun alaa on viime vuosina laajennettu lääkäreiden päätöksellä ja ilman julkista keskustelua. Viranomaiskäytännöissä tapahtuneet muutokset ehkä toisin sanoen kertovatkin nykyjärjestelmän haavoittuvuudesta sekä hoitoon määrättyjen oikeusturvan kannalta ehkä pulmallisesta oikeudellisen kontrollin puutteesta.

Syyntakeettomien hoitoon määräämistä koskeviin säännöksiin liittyy eräitä ongelmia. Jos rikoksesta epäillystä on laadittu mielentilatutkimus ja hänet on todettu syyntakeettomaksi, hänen todetaan olevan hoidon tarpeessa noin 95 %:ssa tapauksista. Toisaalta näyttää siltä, että ilman mielentilatutkimusta syyntakeettomaksi katsotuista verraten pieni osa määrätään hoitoon. Tämä on ilmeisesti yhteydessä siihen, että tuomioistuimet eivät juuri käytä hyväkseen mielenterveyslain 21 §:n mukaista mahdollisuutta saattaa tuomitsematta jätetyn hoidon tarve Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen arvioitavaksi. Esimerkiksi tapauksissa, joissa syytetty jo on mielenterveyspalvelujen piirissä, tähän tuskin on tarvettakaan. Muissa tilanteissa ja etenkin vakavampien rikosten yhteydessä hoidon tarve tulisi kuitenkin saattaa oikeusturvakeskuksen arvioitavaksi, jollei tuota arviota ole pidettävä ilmeisen tarpeettomana.

Alentunut syyntakeisuus

Alentuneen syyntakeisuuden kategoriaa on Suomessa arvosteltu varsin laajasti ja kovin monesta eri näkökulmasta.

Psykiatriselta kannalta luokkaa on arvosteltu keinotekoisena ja turhana. Koska täyttä ymmärrystä vailla olevat ja täydessä ymmärryksessä oleviksi katsotut eivät psyykkisen häiriön diagnoosilla mitaten eroa ryhminä merkittävästi toisistaan, olisi mahdotonta tehdä lääketieteellisin perustein selvää eroa syyntakeisten ja alentuneesti syyntakeisten välillä. Ja kun asiaa koskevalla ratkaisulla ei ole hoidollisia seurausvaikutuksia, olisi kritiikin mukaan sen pohtiminen, onko tekijä alentuneesti syyntakeinen vai täydessä ymmärryksessä, käytännössä turhaa resurssien tuhlaamista.

Toiseksi tätä kategoriaa on arvosteltu seuraamusjärjestelmän sisällön näkökulmasta. Pulmana on pidetty, ei ehkä niinkään alentuneen syyntakeisuuden luokkaa sinänsä vaan sitä, ettei seuraamusjärjestelmä riittävässä määrin ota huomioon tämän tekijäryhmän erityistarpeita. Vaikeistakin mielenterveyden häiriöistä kärsivien ongelmat tavallaan sivuutetaan vain antamalla heille tuomioon osittainen lievennys, mutta järjestämättä heille heidän tarvitsemaansa hoitoa. Pahimmillaan ainoa psykiatrisen auttamisen mahdollisuus käytetään menettelyllisesti raskaaseen mielentilatutkimukseen, joka tässä tapauksessa on auttanut vain sen ratkaisemisessa, että tekijä on kelvollinen suorittamaan vankeusrangaistustaan.

Alentuneesti syyntakeisten kategoria on saanut osakseen arvostelua myös yhteiskunnan suojelutarvetta korostavissa puheenvuoroissa. Tällöin säännöksen suurimpana epäkohtana on pidetty sen tuomaa mekaanista lievennystä tuomittavaan rangaistukseen. Käytännössä tällä on ollut merkitystä varsinkin täytetystä murhasta tuomittaessa, jolloin elinkautisrangaistuksen sijasta on tuomittu enintään 12 vuoden vankeusrangaistus.

Alentuneesti syyntakeisten luokan ongelmallisuutta on perusteltu myös edelliselle lähes vastakkaisella argumentilla väittäen, että vapauttaessaan lausunnonantajan vaikeasta rajanvedosta vastuullisen ja vastuusta vapaan välillä tällainen väliporras tarjoaa helpon vaihtoehdon silloinkin, kun rikosoikeudellisen vastuun edellytykset eivät aidosti olisi täyttyneet.

On myös kiinnitetty huomiota siihen, ettei vastaavaa säännöstä ole muiden pohjoismaiden rikoslaeissa. Lopuksi väliportaan poistamista on perusteltu käsitteellisin syin: Alentunut syyntakeisuus olisi looginen mahdottomuus, koska vastuuseen joutuu tai ei joudu. Ihmiset ovat joko syyntakeisia tai syyntakeettomia ― kolmatta vaihtoehtoa ei ole.

Osa tästä arvostelusta on perusteltua, osaan voidaan esittää painaviakin vastaväitteitä. Säännöksen arvioinnin lähtökohtana tulee olla yhtäältä, että alentunut syyntakeisuus on Suomessa rangaistavuuden määrään vaikuttava seikka, ja toisaalta syyntakeisuus ja sen aste ei ole yksinomaan tai edes olennaisimmilta osiltaan lääketieteellinen, vaan juridinen ja moraalinen kysymys.

Vastuun kaksijakoisuuteen rakentuva arvostelu (ihmiset ovat syyntakeisia tai eivät) jättää huomiotta sen, että syyntakeisuusarvostelun perusta on käyttäytymisen moitittavuudessa ja siihen vaikuttavissa asteikollisissa tekijöissä, joihin kuuluu muun muassa tekijän kyky kontrolloida käyttäytymistään. Mahdolliset diagnostiset hankaluudet eivät myöskään mitätöi käyttäytymisen moraalisessa arvottamisessa vaikuttavia yleisperiaatteita. Syyntakeisuus on aivan samalla tavoin asteikollinen käsite kuin muutkin rikosoikeudellista vastuuta ja syyllisyysmoitetta määrittävät perusteet. Lähes anteeksi annettava hätävarjelun liioittelu, kieltoerehdys tai oikeudenvastainen pakkotilateko alentaa moitetta, vaikka ei sitä kokonaan poista. Samalla tavoin myös henkisistä häiriöistä kärsivä ihminen on paremmin tai huonommin perillä tekonsa tosiasiallisesta tai oikeudellista merkityksestä, ja hän kykenee, sen mukaan kuinka vakavista terveydellistä ongelmista on kyse, myös kontrolloimaan käyttäytymistään suuremmassa tai pienemmässä määrin. Alentuneen syyntakeisuuden kategoria onkin syyllisyysperiaatteelle rakentuvassa rikosoikeudessa itsestäänselvyys. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi.

Vaikka siis alentuneen syyntakeisuuden kategorialla ei lääkärille ole merkitystä, sillä on merkitystä tuomarille ja tuomitulle. Toinen asia sitten on, miten syyntakeisuuden kartoitus käytännössä tapahtuu ja miten sen tulisi tapahtua. Nykyinen mielentilatutkimus saattaa hyvin olla tämän seikan selvittämiseksi turhan raskas ja kallis väline. Toisaalta asian jättäminen pelkästään tuomarin omien havaintojen ja asianajajan argumentaation varaan on varmasti riittämätön ratkaisu.

Myöskään oikeusvertailu ei tue alentuneesta syyntakeisuudesta luopumista, päinvastoin. Kaikki tunnetut oikeusjärjestykset sisältävät alentuneen syyntakeisuuden ryhmän, silloin kuin asiaa tarkastellaan rangaistuksen määräämisen kannalta. Yleensä asiasta on säädetty mittaamisohjeiden yhteydessä, mutta poikkeuksiakin on. Suomen rikoslaille monessa suhteessa esikuvana olleessa Saksan rikoslaissa alentuneesta syyntakeisuudesta säädetään omana lainkohtanaan ja omalla nimikkeellään. Sen sijaan Suomessa termi "alentunut syyntakeisuus" on vain oikeustieteen kehittämä. Siihen katsomatta, kumpi menettely valitaan, on lopputulos rikosoikeudellisen rangaistuksen käytön kannalta sama. Myös siitä, onko alentunut syyntakeisuus terminä epäonnistunut, voi esittää eri käsityksiä. Ei ole kielellisiä esteitä sille, että täyden syyntakeisuuden ja syyntakeettomuuden väliin sijoitetaan alentuneen syyntakeisuuden ryhmä. Kaiken kaikkiaan luonnehdinta "täyttä ymmärrystä vailla oleva" on kuitenkin näistä kahdesta onnistuneempi. Niin moraaliselta, psykologiselta kuin psykiatriseltakin kannalta lienee selvää, että ihmiset ovat eri aikoina paremmin tai huonommin selvillä tekemisistään sekä tekojensa merkityksestä, ja ansaitsevat eriasteisen moitteen kulloisenkin ymmärryskykynsä mukaisessa suhteessa.

Alentuneen syyntakeisuuden aiheuttamaa mekaanista rangaistavuuden alenemista voi joissakin tilanteissa sen sijaan pitää pulmallisena. Erityisen ongelmalliseksi tilanne saattaa muodostua törkeitä henkirikoksia koskevissa yksittäistapauksissa. Alentuneesti syyntakeisen teossa voi vähäisemmästä syyllisyydestä huolimatta olla sellaisia piirteitä, että kokonaisarvostelun perusteella ei ole aihetta lievempään kohteluun. Tämän vuoksi esityksessä luovutaankin voimassa olevan lain mukaisesta mekaanisesta ja ehdottomasta asteikkomuutoksesta ja sallitaan mahdollisuus tuomita alentuneesti syyntakeiselle myös täysi rangaistus.

Sen sijaan yleinen päätelmä alentunutta syyntakeisuutta vastaan olisi ilmeisen erheellinen. Ensinnäkin vain osa alentuneesti syyntakeisista on vaarallisia. Valtaosa syyllistyy vähäisiin omaisuusrikoksiin (sama koskee määrällisesti myös syyntakeettomia). Toiseksi järjestelmä sisältää erikseen mahdollisuuden rikoksentekijöiden eristämiseen vaarallisuuden perusteella. Virhepäätelmien välttämiseksi olisikin viisasta ratkaista erikseen kysymykset alentuneen syyntakeisuuden kategorian tarpeellisuudesta ja laajuudesta, hoidon tarpeesta ja käyttökriteereistä sekä eristämisestä tekijän vaarallisuuden perustella.

Myös se osa alentuneen syyntakeisuuden arvostelua, jossa keskeisenä on ollut huoli siitä, ettei seuraamusjärjestelmässä ole riittävässä määrin otettu huomioon tämän tekijäryhmän hoidollisia tarpeita, on osaksi oikeassa. Tämän näkökulman kannalta viranomaiskäytännöissä tapahtuneet muutokset ovat lisäksi vain pahentaneet tilannetta entisestään. Yhtäältä rangaistusajat ovat pidentyneet, toiseksi entisestään kaventunut alentuneesti syyntakeisten ryhmä on myös ominaisuuksiltaan aiempaa lähempänä syyntakeettomien ryhmää, jolloin tarve alentuneesti syyntakeisten seuraamusjärjestelmän kehittämiseksi hoidolliseen suuntaan painottuu entisestään. Johdonmukaisena korjauskeinona ei kuitenkaan olisi alentuneen syyntakeisuuden kategorian lakkauttaminen, vaan muutosten tekeminen seuraamusjärjestelmään. Alentuneesti syyntakeisten osalta joudutaankin jatkossa vielä pohtimaan kysymystä, olisiko luotava mahdollisuus hoidon ja rangaistuksen yhdistelmiin siten, että tuomitulle annettaisiin mahdollisuus suorittaa osa vankeusrangaistuksesta psykiatrisessa hoidossa. Tätä koskeva muutos on valmisteltava osana sopimushoitoa koskevaa uudistusta ja yhteistyössä sosiaali- ja terveysministeriön kanssa.

3.4. Säännösten sisältö

2 momentti. Edellä jo käsitellyn ehdotetun 4 §:n 1 momentin mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä olisi, että tekijä on teon hetkellä täyttänyt 15 vuotta ja syyntakeinen. Ehdotettu 2 momentti koskisi syyntakeettomuutta. Sen mukaan tekijä olisi syyntakeeton, jos hän ei tekohetkellä kykene mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai oikeudenvastaisuutta taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.

Syyntakeettomuus arvioidaan kahden peruskriteerin valossa: Yhtäältä lähtökohtana ovat tietyt lääketieteelliset (psykiatriset) faktat kuten mielisairaus tai syvä vajaamielisyys. Toiseksi arvioitavana on, kuinka tällaiset seikat ovat vaikuttaneet tekijän havaintoihin, motivaatioon ja toimimiskykyyn. Syyntakeeton olisi tämän mukaan henkilö, joka 1) mielisairauden tai 2) syvän vajaamielisyyden taikka 3) vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi ei ole (a) ymmärtänyt teon tosiasiallista luonnetta, tai joka (b) ei ole ollut selvillä teon oikeudenvastaisuudesta, taikka jonka (c) kyky säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt.

Lääketieteelliset (psykiatriset) kriteerit ovat mielisairaus, syvä vajaamielisyys ja vakava mielenterveyden tai tajunnan häiriö. Rikoslakiin ei ehdoteta otettavaksi viittausta mihinkään tiettyyn psykiatriseen diagnoosiin. Mielentilaa koskevat termit ovat siis yleiskielisiä. Etuna tällöin on muun muassa, etteivät psykiatriset koulukuntaerot vaikuta tuomioistuintyöskentelyyn. Toisaalta näin meneteltäessä ei myöskään ole tietoisesti pyritty irtautumaan samojen termien lääkintäjuridisesta merkityksestä.

Mielisairaus tarkoittaa tässä ― kuten myös mielenterveyslaissa ― tyypillisesti psykoottisluonteisia tiloja.

Syvää vajaamielisyyttä vastaava psykiatrinen käsite olisi usein kehitysvammaisuus. Tätä termiä vaivaa toisaalta leimaavuus. Sitä paitsi kehitysvammaisuus voi viitata myös fyysisiin ominaisuuksiin, joilla ei välttämättä ole mitään tekemistä vastuuongelmien kanssa. Nykyisin syyntakeettomiksi katsotaan muun ohella älyllisistä syistä ymmärrystä vailla olevat eli vajaamieliset. Käytännössä rajana on ollut, että älykkyydeltään 9-vuotiaan tason alapuolelle jäävät rikoksentekijät on katsottu ymmärrystä vailla oleviksi. Tähän ryhmään kuuluvat vaikeasti kehitysvammaiset (joiden älykkyysosamäärä vaihtelee välillä 20―40), keskivaikeasti kehitysvammaiset (älykkyysosamäärä välillä 35―55) sekä osa lievästi kehitysvammaisista (älykkyysosamäärä välillä 50―70). Selkeätä rajaa sen suhteen, missä vaiheessa ylittyy raja syyntakeettomien ja alentuneesti syyntakeisten sekä vastaavasti alentuneesti syyntakeisten ja syyntakeisten välillä, ei voida esittää. Älyllinen kehitysvammaisuus esiintyy varsin harvoin päädiagnoosina. Sivudiagnoosin painoarvoa taas on erittäin hankala arvioida. Ratkaisevaa lopultakin on, ei pelkästään todettu kehitysvammaisuus, vaan se, missä määrin havaittu häiriö on vaikeuttanut tekijän kykyä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään.

Vakava mielenterveyden häiriö viittaa ennen kaikkea vaikeisiin rajatiloihin sekä sekavuustiloihin, tajunnan häiriö taas erilaisiin myrkytystiloihin, ikäheikkouteen, dementian tuomiin ymmärryskyvyn alenemistiloihin sekä orgaanisiin aivovammoihin. Kriteerin sisällyttäminen lakiin merkitsee jonkinasteista syyntakeettomuuden alan laajennusta, mitä voi kuitenkin kansainvälisten käytäntöjen nojalla pitää perusteltuna.

Muutoksena nykyiseen lakiin on, ettei syyntakeettomuuden perusteissa erikseen enää mainittaisi nykyisen lain tuntemaa satunnaista mielenhäiriötä. Tällaisina perusteina oikeuskirjallisuudessa on nimetty tietoisuuteen tai tahtomiskykyyn vaikuttanut kuumetauti, myrkytys, aivotärähdys ja tunnottomuuteen asti menevä päihtymys. Säännöstä on sovellettu kymmenkunta kertaa vuodessa. Tarpeen ilmaantuessa esitetty sanamuoto on ulotettavissa myös satunnaisiin mielenhäiriöihin. Tämäntyyppiset tilanteet ovat myös katettavissa erehdyssäännöksin.

Sillä, kuinka nykyisen tautiluokituksen tuntemat sairaudet sijoittuvat lain kriteereiden alle, ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä. Olennaista on, missä määrin sairaus on vaikuttanut tekijän kykyyn havainnoida, ymmärtää ja arvioida tosiasioita ja teon moraalista sekä oikeudellista merkitystä. On kysyttävä, miten sairaus on vaikuttanut hänen kykyynsä kontrolloida käyttäytymistään.

Sairauden vaikutuksen volitiivis-kognitiivisten ja normatiivisten kriteerien tulee ilmetä siten, että tekijä ei ole ymmärtänyt teon tosiasiallista luonnetta, tai ei ole ollut selvillä teon oikeudenvastaisuudesta, taikka hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on sellaisesta syystä ratkaisevasti heikentynyt. Mielentilalausunnossa on siis kyettävä selvittämään, mikä on todetun psyykkisen tilan vaikutus tekijään kykyyn erottaa oikea ja väärä toisistaan, kykyyn tehdä kohtuullisen tarkkoja havaintoja ympäröivästä todellisuudesta ja hänen mahdollisuuksiinsa hallita omaa toimintaansa.

Oikeudenvastaisuus tekijän ymmärryksen kohteena viittaa ennen kaikkea teon kiellettävyyteen ("näin ei saa tehdä"). Milloin kyky arvioida tosiasioita on alentunut, ollaan lähellä tunnusmerkistöerehdystä. Erehdyksestä tilanteen erottaa ennen kaikkea se, että virhearviointi johtuu syyntakeettomuustapauksessa tekijän sisäisistä ja useimmissa tapauksissa varsin pysyvistä henkisistä ominaisuuksista, ei niinkään tilanteeseen liittyvistä ulkoisista ja tilapäisistä seikoista.

Syyntakeettomuuden itsenäinen merkitys suhteessa syyksiluettavuuteen tulee esille annen kaikkea tilanteissa, joissa tekijä on kyllä ymmärtänyt tekonsa oikeudellisen ja tosiasiallisen luonteen, mutta ei sairautensa vuoksi ole kyennyt kontrolloimaan käyttäytymistään. Vastuu ei toisaalta edellytä, että henkilö pystyy kaikissa suhteissa määräämään tekemisistään. Toimintavapauttamme on yleensä jossain suhteessa kavennettu. Toisaalta lienee myös selvää, ettei vastuuvapaus edellytä, että tekijä on menettänyt kaiken kontrollin toimistaan. Vastuusta vapautumiseen vaaditaan ja siihen riittää, että kyky säädellä käyttäytymistä on "olennaisesti" tai "ratkaisevasti" heikentynyt. Vaadittavasta kynnyksestä päättäminen on kriminaalipoliittisin perustein ratkeava arvostuskysymys.

Syyntakeisuusarvio tapahtuu tekohetken tilanteen mukaan. Ratkaisu on syyllisyysperiaatteen kannalta ainoa kysymykseen tuleva. Rikos ei muutu tekona sen moitittavammaksi, vaikka tekohetkellä vallinnut syyntakeettomuuden tila olisikin tuomitsemishetkeen mennessä poistunut. Toisaalta, vaikka teon jälkeen ilmenneet ongelmat ja häiriöt eivät tee tekoa sinänsä vähemmän moitittavaksi, ne saattavat kuitenkin tehdä rangaistuksen täytäntöönpanon mahdottomaksi. Sekä voimassa olevan että ehdotetun lain mukaan tuomioistuimella onkin myös mahdollisuus jättää rangaistus tuomitsematta, milloin rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana ottaen huomioon muun muassa tekijän henkilökohtaiset olosuhteet sekä sosiaali- ja terveydenhuollon toimet. Säännös antaa mahdollisuudet tuomitsematta jättämiseen tilanteissa, joissa syyntakeettomuuden normaalisti perustava tila esiintyy vasta teon jälkeen.

Esityksen mukaan syyntakeettomaksi todetun hoitoon määräämisestä päättäisivät edelleenkin lääkintäviranomaiset ja viime kädessä Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Hoidon jatkamista koskeva päätös on alistettava hallinto-oikeudelle, kun taas lopettamisesta voi päättää Terveydenhuollon oikeusturvakeskus. Vaikka järjestelmä, jossa yleiset tuomioistuimet on suljettu pois päätöksenteosta, on kansainvälisesti harvinainen, ei sen toiminnassa ole havaittu olennaisia puutteita. Ongelmat ovat lähinnä mielikuvien tasolla. Joka tapauksessa tuomioistuinten osallistuminen esimerkiksi hoidon pituudesta päättämiseen vaatisi muutoksia hoitoperusteisiin sekä nykyisen mielenterveyslain tarkistamista. Näiden muutosten valmistelun ei ole katsottu kuuluvan rikoslain kokonaisuudistukseen. Näillä perusteilla ehdotuksessa on päätetty säilyttää nykyinen järjestelmä sellaisenaan.

3 momentti. Ehdotettu 3 momentti koskisi alentuneesti syyntakeisia. Jollei tekijä ole syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut, häntä olisi pidettävä alentuneesti syyntakeisena. Tällöin olisi alentunut syyntakeisuus otettava huomioon rangaistusasteikkoa lieventävänä siten kuin ehdotetussa 6 luvun 8 §:ssä säädettäisiin.

Vaatimukset hylätä alentuneen syyntakeisuuden kategoria perustuvat joko väärinkäsityksiin taikka alentuneen syyntakeisuuden ymmärtämiseen erheellisesti yksinomaan diagnostisena kategoriana. Alentuneen syyntakeisuuden säilyminen on syyllisyysperiaatteelle rakentuvassa rikosoikeudessa itsestäänselvyys. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi. Sillä, nimetäänkö tämä lievemmän syyllisyysmoitteen ansaitseva kategoria laissa erikseen ja varataanko sille oma pykälä, kuten esimerkiksi Suomessa ja Saksassa, vai otetaanko syyntakeisuuden aleneminen huomioon yleisissä mittaamisperusteissa kuten muissa pohjoismaissa, ei lopputuloksen kannalta ole ratkaisevaa merkitystä. Ehdotettu ratkaisu perustuu ennen kaikkea lakiteknisiin syihin.

Vastuun lieventämisen juuret ovat oikeudenmukaisuuskäsityksissämme sekä rikosoikeudellisessa syyllisyysperiaatteessa. Moraaliseen moitteeseen pohjaavassa syyntakeisuusarvioinnissa alentunut syyntakeisuus muodostaa luonnollisen ja tarpeellisen väliportaan vastuuvapauden ja täyden vastuun välillä. Näistä syistä laissa edelleen säilytettäisiin alentuneesti syyntakeisten luokka. Toisaalta tarvittavan liikkumavaran takaamiseksi rangaistusten mittaamisessa nykyisen lain mukaisesta mekaanisesta lievennyksestä ehdotetaan luovuttavaksi. Olosuhteen tarkemmasta merkityksestä rangaistuksen määrään ja laatuun säädettäisiin erikseen rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten yhteydessä. Vastuun edellytyksiä koskevassa luvussa tuodaan esille vain se, että laki edelleenkin tunnustaa asteikollisuuden puheena olevassa suhteessa.

Kun syyntakeettomuuteen vaaditaan, että kyky kontrolloida käyttäytymistä on ratkaisevasti heikentynyt, niin alentuneeseen syyntakeisuuteen riittää luonnollisesti tätä vähäisempi kontrolloitavuuden aleneminen. Ehdotetussa lakitekstissä tämä on ilmaistu puhumalla kontrollointikyvyn merkittävästä alenemisesta. Sama vähennys ilmenee myös muissa termeissä: kun syyntakeettomuuden yhteydessä puhutaan syvästä vajaamielisyydestä ja vaikea-asteisesta mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä, alentunutta syyntakeisuutta koskevassa momentissa puhutaan yleisesti vajaamielisyydestä ja mielenterveyden tai tajunnan häiriöstä.

4. Päihtymyksen merkitys

4.1. Nykytila

Päihtymyksen vaikutuksesta rikosvastuuseen säädetään alentunutta syyntakeisuutta koskevassa rikoslain 3 luvun 4 §:ssä. Pykälän 2 momentissa todetaan: "Älköön tässä tapauksessa päihtymystä taikka muuta senkaltaista mielenhäiriötä, johon rikoksentekijä on itsensä saattanut, yksinään pidettäkö syynä tällaiseen rangaistuksen vähentämiseen." Lain mukaan humala, johon tekijä on itsensä saattanut, ei siis yksinään oikeuta alentunutta syyntakeisuutta vastaavaan rangaistuksen alentamiseen.

Sääntöä, jonka mukaan humala ei vaikuta vastuuseen, on perusteltu ennen kaikkea yleisestävin syin. Onkin ymmärrettävää, ettei normaalisääntöjen mukainen vastuuvapaus voi tulla kyseeseen tilanteessa, jossa merkittävä osa rikoksista tehdään alkoholin vaikutuksen alaisena. Ankarat vastuusäännöt kiinnittyvät kriminaalipoliittisten näkökohtien ohella myös yleisiin alkoholipoliittisiin sekä moraalisiin katsomuksiin. Toisaalta olosuhteen täyden merkityksen kieltäminen on syyllisyysperiaatteen kannalta ongelmallista. Lainsäätäjän ja oikeuskirjallisuuden kanta onkin kysymyksessä jonkin verran vivahteikkaampi kuin yleensä esitetään.

Ehdottomasta säännöstä, jonka mukaan itse hankittu humala ei vaikuta vastuuseen, on kirjallisuudessa esitetty poikkeuksena mielenhäiriöön rinnastettavan tunnottoman tilan synnyttämä niin sanottu patologinen humala. Toisaalta vastuusta vapautuminen on mahdollista, jos humaltuminen tapahtui vahingossa tai oli voimakkuudeltaan täysin ennakoimaton, eikä juopumus siis ollut "itse hankittu". Onkin osoitettavissa erityistilanteita, esimerkiksi normaalista poikkeavat humalatilat ja erehdystilanteet, joissa humala saattaa poistaa rikosvastuun.

4.2. Oikeusvertailua

Ruotsi. Ruotsissa juopumuksesta säädetään syyksiluettavuutta koskevien määräysten yhteydessä. Rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan teko katsotaan rikokseksi vain, jos se on tehty tahallisesti. Pykälän 2 momentissa todetaan, ettei siitä, että teko on tehty itse hankitussa humalatilassa, seuraa, etteikö tekoa voisi pitää rikoksena.

Säännöksen sisällöstä on esitetty kolme tulkintavaihtoehtoa. On katsottu, että säännös oikeuttaa suoraan presumoimaan tahallisuuden ja tuottamuksen juopumustilanteissa. Toisena vaihtoehtona on, että lainsoveltajan tulisi kysyä, kuinka selvin päin toiminut rikoksentekijä olisi tilanteet nähnyt, ja tehdä tämän perusteella päätelmät tekijän tahallisuudesta tai tuottamuksesta. Kolmas, ensimmäiselle vastakkainen tulkinta on lukea säännöstä vain muistutuksena siitä, että yleiset syyksilukemisvaatimukset pätevät myös juopumustilanteissa. Kaikki vaihtoehdot ovat edustettuina oikeuskäytännössä.

Ruotsin korkein oikeus selvensi ratkaisullaan (NJA 1973 s. 590) jossain määrin säännöksen sisältöä. Sen mukaan säännöksellä olisi tarkoitettu tuoda julki poikkeus normaalista tahallisuusvaatimuksesta. Toisaalta säännöksellä ei olisi tahdottu tehdä poikkeusta tahallisuusvaatimuksesta niissä tapauksissa, joissa tunnusmerkistö edellyttää erityistä tarkoitusta tai kvalifioitua tahallisuutta, siis tilanteita, joissa tahallisuus muodostaa itsenäisen subjektiivisen tunnusmerkin, "fristående subjektivt moment". Humalainen, joka on ottanut haltuunsa vieraat, mutta omiksi luulemansa lastenvaunut, on tämän perusteella katsottu voitavan vapauttaa varkaussyytteestä, koska häneltä on puuttunut varkausrikoksen edellyttämä erityinen anastustarkoitus. Kaiken kaikkiaan oikeustilaa pidetään yleisesti epätyydyttävänä. Komitea esitti säännöstä muutettavaksi siten, että juopumustapauksissa otettaisiin käyttöön normaalit syyksilukemissäännöt (SOU 1988:7). Vuoden 1994 rikoslainuudistuksessa asian katsottiin kuitenkin edellyttävän vielä erillisselvittelyä (reg. prop. 1993/94:130).

Psyykkisesti häiriintyneiden rikoksentekijöiden asemaa selvittänyt komitea ehdotti syyntakeisuuden palauttamista rikosoikeudellisen vastuun edellytykseksi (SOU 2002:3). Tekijä olisi vastuusta vapaa esimerkiksi vakavan psyykkisen häiriön vuoksi. Ehdotuksen mukaan vastuuvapaus ei kuitenkaan tulisi kysymykseen, jos tekijä on itse aiheuttanut häiriötilansa juopumuksella tai muulla vastaavalla tavalla.

Norja. Norjassa juopumuksen vaikutuksesta säädetään Suomen tavoin syyntakeettomuuden yhteydessä. Syyntakeettomuutta koskevan rikoslain 44 §:n mukaan teko ei ole rangaistava, jos siihen syyllistynyt on tiedottomassa (bevisstlos) tilassa. Tiedottomuus, joka on seurausta itse hankitusta humalasta eli tekijän viaksi voidaan laskea se, että hän on tullut humalaan, ei kuitenkaan vapauta rangaistusvastuusta (45 §). Vastuuta voidaan toisaalta lieventää lain 56 §:n nojalla. Vuoden 2002 alussa tuli voimaan lainmuutos, jolla lisättiin rikoslain 40 §:ään säännös siitä, että itse hankittua humalaa ei oteta huomioon arvioitaessa, onko teko tahallinen. Vastaavasti 42 §:n mukaan itse hankitusta humalasta johtuva erehdys on vaikutukseton ja tekijän toimintaa arvioidaan ikään kuin hän olisi ollut selvä. Lain 56 §:n d kohdan mukaan rangaistusta voidaan lieventää, kun tekijä on toiminut itse hankitun humalan aiheuttamassa tiedottomassa tilassa, jos erityisen lieventävät asianhaarat puhuvat rangaistuksen lieventämisen puolesta.

Tanska. Juopumuksesta säädetään erikseen syyntakeisuuden yhteydessä (rikoslain 16 §:n 1 momentti). Lähtökohtana on, että alkoholin nauttiminen voi saattaa henkilön tilapäiseen mielenhäiriöön rinnastettavaan tilaan ja siis syyntakeettomaksi. Poikkeuksena yleisistä syyntakeisuussäännöistä säädetään, että jos syyntakeettomuuden yleisesti perustava tila on seurausta alkoholin tai muun sellaisen huumeen nauttimisesta, voidaan tekijä tuomita rangaistukseen, jos siihen on erityisiä syitä. Erityisenä vastuuta puoltavana syynä mainitaan kirjallisuudessa tilanne, jossa henkilö on aikaisempien kokemusten perusteella ollut selvillä alkoholin normaalista poikkeavista vaikutuksista ja niihin liittyvistä riskeistä. Presumptio on siis tavallaan käänteinen: syvä humala poistaa lähtökohtaisesti syyntakeisuuden, mutta tekijää voidaan kuitenkin rangaista, jos siihen on erityisiä syitä. Vastuuta toisaalta tiukennetaan sen kautta, että oikeuskäytäntö on varsin pidättyväinen sen toteamisessa, onko humala saavuttanut vaadittavan patologisen humalan asteen.

Juopumuksen vaikutuksesta syyksiluettavuuteen ei ole erikseen säädetty. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei Norjan ja Ruotsin oikeuden ankara vastuu pätisi Tanskassa. Humalaiseltakin edellytetään tahallisuutta, joskin tahallisuuden todistamiskynnystä jouduttaneen jonkin verran laskemaan syytetyn vahingoksi.

Saksa ja Itävalta. Päihtymyksen erityisasema on saksalaisella kielialueella säädelty yhtenäisen mallin mukaan. Humalan aiheuttamaa tietoisuuden ja tajunnan häiriötä käsitellään syyntakeisuuspuolella tavallisten sääntöjen mukaan. Riittävän syvä humala poistaa syyntakeisuuden. Tässä ei edellytetä tiedottomuuteen yltävää humalaa. Jo varhaisemmassakin vaiheessa juopumus voi vaikeuttaa käyttäytymisen säädeltävyyttä tavalla, joka oikeuttaa katsomaan tekijän tekohetkellä syyntakeettomaksi. Vaikka arvio tehdään humalan vaikutuksen perusteella tapauskohtaisesti, esitetään esimerkiksi Saksassa jonkinlaiseksi nyrkkisäännöksi, että 3 promillen humala johtaa jokseenkin säännönmukaisesti syyntakeettomuuteen ja 2 promillen humala alentuneeseen syyntakeisuuteen.

Vastuuta tiukennetaan kuitenkin erillisillä humalarikoksen (Vollrausch) tunnusmerkistöillä. Niiden mukaan rangaistaan sitä, joka nautittuaan tahallaan tai tuottamuksesta alkoholia tai muita huumaavia aineita tekee sittemmin oikeudenvastaisen teon, jos tekijää ei päihtymykseen perustuvan syyntakeettomuuden vuoksi voida tuomita siitä rikoksesta, jonka hän päihtyneenä teki. Jälkimmäisen teon osalta ei vaadita syyllisyysnäyttöä. Kyseessä on objektiivinen rangaistavuuden edellytys. Rangaistus ei kuitenkaan saa kohota korkeammaksi kuin mitä on säädetty siitä rikoksesta, jonka tekijä humalassa teki.

Syvää humalaa koskevan tunnusmerkistön tarve perustellaan humalaisten rikoksentekijöiden aiheuttamalla vaaralla oikeudellisesti suojatuille eduille ja yleiselle turvallisuudelle. Säännös on konstruoitu abstraktiseksi vaarantamisrikokseksi. Rikosvastuu edellyttää, että päihteitä nautitaan olosuhteissa, joissa tuo nauttiminen jollakin tavoin on omiaan synnyttämään vaaran oikeudellisesti suojatuille eduille. Oikeuskirjallisuudessa humala-tunnusmerkistöä on moitittu etenkin seuraushakuisuudesta. Sillä on pyritty välttämään syyllisyysperiaatteen avoin rikkominen luomalla kuva, että tilanteessa rangaistaan vain syyksiluettavasta humalasta, ei sen vallassa syyntakeettomana tehdyistä rikoksista. Kun nuo rikokset kuitenkin ovat rangaistuksen käytön ehtona ja kun niiden törkeys myös vaikuttaa rangaistuksen määrään, Vollrausch-tunnusmerkistöä on arvosteltu eräänlaiseksi silmänkääntötempuksi.

Yhteenveto. Oikeusvertailu kertoo lainsäädäntöratkaisujen sekä oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen välisestä jännitteestä. Onkin ilmeistä, että lainsäätäjä joutuu tilanteessa vahvistamaan vastuusäännöt määrättyjen käytännön realiteettien asettamissa rajoissa ja tavalla, joka asettuu ristiriitaan keskeisten rikosoikeuden käyttöä koskevien periaatteiden kanssa. Ankara vastuu juopumustapauksissa on ristiriidassa syyllisyysperiaatteen kanssa. Lainsäädännössä edustettu ankara vastuu on ollut kasvavan kritiikin kohteena kaikissa pohjoismaissa. Myös saksalaisella kielialueella käytettyjä syvän humalan erilliskriminalisointeja on moitittu seurausvastuisiksi.

4.3. Nykytilan ongelmia

Lainsäädännöllinen tilanne on jossain määrin tulkinnanvarainen. Laissa säädellään ainoastaan humalan ja alentuneen syyntakeisuuden ja sitä vastaavan rangaistuksen alentamisen suhteista, tältäkin osin todeten, ettei humala "yksin", mutta ehkä muiden seikkojen kanssa yhdessä, johda vastuun alentamiseen alentuneen syyntakeisuuden perusteella. Kun samaa poikkeusta ei ole tehty täyden syyntakeettomuuden kohdalla, on kirjallisuudessa paikoin katsottu, että tiedottomuuteen yltävä tai sitä lähentyvä humala voi poistaa syyntakeisuuden kokonaisuudessaan, olkoonkin, että tapausten käytännöllinen merkitys on vähäinen ja saattaisi koskea lähinnä joitain laiminlyöntitilanteita. Toisaalta tiedottomuuden aiheuttavaa lievemmänkin humalan vaikutuksesta rangaistavuuteen on esitetty eri käsityksiä. Siitä, ettei humala rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan yksin johda alentuneeseen syyntakeisuuteen, ei oikeuskirjallisuudessa paikoin esitetyn mukaan seuraa estettä sille, että esimerkiksi juopumustilan aiheuttamia motivointivaikeuksia joissain tilanteissa kohdeltaisiin tavallisena rangaistuksen lieventämisperusteena.

Myös humalan ja syyksiluettavuuden sekä erehdysoppien väliset suhteet synnyttävät kysymyksiä. Juopumuksen rikosoikeudellinen vaikutus onkin arvioitava erikseen sekä suhteessa syyntakeisuuteen ja syyksiluettavuuteen. Juopumuksen vaikutusta on käsitelty ensisijaisesti syyntakeisuuskysymyksenä. Harvat syyksiluettavuutta koskevat kannanotot ovat myös jonkin verran erisuuntaiset. Osa kirjoittajista vaatii johdonmukaisuussyistä ankaraa vastuuta myös syyksiluettavuuspuolella, osa kirjoittajista taas katsoo, että tiedottomuuteen johtava humala poistaa tahallisuusvastuun, pois lukien tilanteet, joissa tekijä on tietoisesti hankkiutunut humalaan vapautuakseen vastuusta. Vaihtoehtoisesti on puollettu kantaa, jonka mukaan humalan synnyttämille erehdyksille myönnettäisiin normaalit oikeusvaikutukset. Rikosoikeuskomitea katsoi, että humalatilassa tapahtuneeseen ilmiselvään tosiasiaerehdykseen olisi suhtauduttava kuin muuhunkin tosiasiaerehdykseen (komiteanmietintö 1976:72).

4.4. Säännöksen sisältö

Ehdotetun 4 §:n 4 momentin mukaan päihtymystä tai muuta tilapäistä tajunnan häiriötä, johon tekijä on saattanut itsensä, ei otettaisi syyntakeisuusarvioinnissa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä.

Humalan vaikutuksesta rangaistusvastuuseen ehdotetaan säädettäväksi edelleen nykyiseltä pohjalta ja yhteydessä rikosoikeudelliseen syyntakeisuuteen. Tämä merkitsee pitäytymistä pohjoismaisessa sääntelymallissa, eikä lakiin siis ehdoteta saksalaisen kielialueen mallin mukaista humalarikos-tunnusmerkistöä.

Momentissa säädetään humalan vaikutuksesta syyntakeisuuden arviointiin. Syyllisyysperiaatteen täysimittainen soveltaminen ei humalatilanteissa liene mahdollista. Yleisestävät syyt sekä eräät käytännön näkökohdat edellyttävät verraten ankaraa vastuuta. Syyttäjän olisi jokseenkin mahdoton osoittaa rikoksen vaatimaa tahallisuutta, mikäli syytetyn sallittaisiin ilman erityisehtoja vedota juopumuksen aiheuttamiin tajunnan häiriöihin ja motivointivaikeuksiin. Ilmeistä edelleen on, ettei päihtymystä voida rinnastaa sellaisiin vaikutuksiltaan vastaaviin psyykkisiin tiloihin, jotka ovat tekijän oman valinnan tavoittamattomissa. Mielikuva siitä, että jokainen tiedottomuutta lähenevässä humalassa oleva on rikosoikeudellisesti syyntakeeton, olisi yleisprevention kannalta vahingollinen. Vastuuvapaudelta tulee edellyttää jonkinlaista lisäargumenttia. Säännöksen mukaan päihtymys tai muu tilapäinen tajunnan häiriö, johon tekijä on saattanut itsensä, voitaisiinkin ottaa syyntakeisuusarvioinnissa huomioon vain, milloin siihen on erityisiä syitä. Tällaisina erityisinä syinä voisivat tulla kysymykseen esimerkiksi yhteisvaikutustilanteet, yllättävä teho, kokemattomuus, väsymys tai pitkäaikaisen käytön myötä alentunut toleranssi.

Erityisiä syitä koskeva ehto liittyy ainoastaan sellaiseen humalaan, johon tekijä on "saattanut itsensä". Tällä viitataan lähinnä humalan syyksiluettavuuteen ― siis siihen, että tekijä on tietoinen tai hänen olisi tullut olla tietoinen humaltumisen riskistä. Sellainen päihtyminen, jota ei voida lukea tekijälleen tuottamuksellisena syyksi, on lupa ottaa syyntakeisuutta alentavana tai sen poistavana seikkana huomioon normaalisääntöjen mukaan. Jos rikoksentekijä on erehdyksessä nauttinut huumaavia aineita, esimerkiksi särkylääkkeiksi luulemiaan hallusinogeenejä, joiden vaikutuksesta tekijän havainnot todellisuudesta ja sen myötä myös tekemisistään ovat pahasti vääristyneet, voidaan häntä mahdollisesti pitää syyntakeettomana taikka alentuneesti syyntakeisena. Kyse olisi siis laissa tarkoitetusta vaikea-asteisesta tajunnan häiriöstä.

Jos tajunnan häiriö on tekijälle syyksiluettava, eli tekijä on saattanut itsensä humalaan eikä vain joutunut humalaan, seikalla ei lähtökohtaisesti ole vaikutusta syyntakeisuuteen taikka sen asteeseen, ellei tilanteeseen liity poikkeuksellisia piirteitä. Toisaalta useat tässä kysymykseen tulevista erityistä syistä ovat samalla seikkoja, joiden perusteella päihtymystä ei enää välttämättä ole pidettävä tekijälleen syyksiluettavana. Yllättävät ja ennakoimattomat alkoholin ja lääkkeiden yhteisvaikutustilanteet ovat usein samalla sellaisia tajunnan häiriöitä, joita ei voisi lukea tekijälle syyksi. Erityiset syyt -kategoria on kuitenkin syyksiluettavuuden arvioinnissa vaikuttavia seikkoja laajempi. Humalalla voi olla erityisten syiden vuoksi merkitystä silloinkin, kun päihtyminen on ollut tietoista. Jos tekijä pakotetaan uhkauksin ja hänestä kiinni pitäen nauttimaan alkoholia, saattaa hän vapautua syntyneen sekavuustilan aikana tekemistään rikoksista. Tosin tällöin on tulkinnanvaraista, onko juomaan pakotettu "saattanut itsensä" humalaan.

Kaiken kaikkiaan ehdotettu sääntely merkitsee, ettei tekijä voi normaalitilanteissa vedota esimerkiksi syvän humalan tuomiin kontrollointivaikeuksiin tai siihen, ettei hän muista tapahtuneesta mitään. Vastuun lievennys voi tulla kyseeseen lähinnä tilanteissa, joihin liittyy jotain todella yllättävää. Alkoholin kanssa sattuvat yllätykset ovat yleensä melko lailla ennakoitavissa, sen sijaan esimerkiksi lääkeaineiden käytön yhteydessä mahdollisuudet vastuuta alentaviin erehdyksiin ja yllättäviin sivuvaikutuksiin ovat suuremmat.

5. Mielenterveyslain 21 §:n mukainen menettely

Ehdotettu 4 §:n 5 momentti sisältäisi viittauksen mielenterveyslain 21 §:ään. Kyseisessä pykälässä säädetään, että jos tuomioistuin jättää rikoksesta syytetyn mielentilan vuoksi rangaistukseen tuomitsematta, se voi saattaa kysymyksen hänen psykiatrisen sairaanhoidon tarpeestaan terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen selvitettäväksi. Tuomioistuin voi samalla määrätä tuomitsematta jätetyn säilytettäväksi vankilassa, kunnes oikeusturvakeskuksen päätös on annettu. Jos hänen psykiatrisen sairaanhoidon tarpeensa selvittämiseksi on välttämätöntä, oikeusturvakeskus voi määrätä hänet enintään 30 päiväksi sairaalaan tutkittavaksi.

Edellä on todettu, että tuomioistuimet eivät juuri käytä hyväkseen mahdollisuuttaan saattaa tuomitsematta jätetyn hoidon tarve arvioitavaksi. Kysymys on tapauksista, joissa hoidon tarve ei tule arvioitavaksi mielentilatutkimuksen yhteydessä, koska syyntakeettomuusratkaisu perustuu muuhun aineistoon, esimerkiksi aiempaan mielentilatutkimukseen. Jos syytetty ei ole muuten mielenterveyspalvelujen piirissä, saattaa kuitenkin olla aihetta arvioida hoidon tarvetta. Mahdollisesti mielenterveyslain 21 §:n vähäinen soveltaminen johtuu siitä, että pykälä ei ole rikoslaissa. Asian selventämiseksi syyntakeisuutta koskevan 4 §:n 5 momentiksi sijoitettaisiin viittaussäännös mielenterveyslain 21 §:ään, joka säilyisi ennallaan.

Momentissa säädettäisiin, että jos tuomioistuin jättää rikoksesta syytetyn hänen mielentilansa vuoksi rangaistukseen tuomitsematta, tuomioistuimen tulee, jollei se ole ilmeisen tarpeetonta, saattaa kysymys hänen hoidon tarpeestaan selvitettäväksi siten kuin mielenterveyslain 21 §:ssä säädetään.

5 §. Syyksiluettavuus
1. Nykytila ja sen ongelmia

Rangaistukseen tuomitseminen edellyttää, että tekijä osoittaa teossaan rangaistavaa syyllisyyttä. Vaaditaan, että tekijä olisi voinut toimia toisin. Teon tulee perustua tekijän omiin valintoihin. Syyllisyysperiaate takaa, ettei valtio puutu yksilön elinpiiriin muutoin kuin tilanteissa, joissa yksilö on omien valintojensa kautta rikkonut lakia. Syyllisyysperiaate mahdollistaa näin pakkoon pohjautuvan rikoslain puitteissa ihmisten omien elämänvalintojen toteuttamisen. Syyllisyysperiaate sisältää muun ohessa vaatimuksen subjektiivisesta syyksiluettavuudesta. Vastuuseen asettaminen edellyttää aina, että teko on luettavissa tekijälleen syyksi joko tahallisena taikka tuottamuksellisena. Näistä syyksiluettavuuden lajeista, tahallisuudesta ja tuottamuksesta, käytetään paikoin myös nimitystä syyllisyyden lajit.

Rikoslain 3 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan "teosta, joka harkitaan tapahtuneeksi pikemmin tapaturmasta, kuin tuottamuksesta, älköön rangaistusta tuomittako". Rangaistusvastuun vähimmäisedellytyksenä on siten aina tuottamus. Siitä, missä tilanteissa riittää tuottamusvastuu ja milloin vaaditaan tahallisuutta, rikoslaissa ei kuitenkaan säädetä. Tavanomaisoikeudellisena lähtökohtana on, että rikosoikeudellinen vastuu on tahallisuusvastuuta. Jos laissa ei oteta kantaa vaadittavaan syyksilukemisen lajiin, teosta rangaistaan vain, jos tekijä on toiminut tahallisesti. Tuottamuksellisen teon rankaiseminen edellyttää lain nimenomaista säännöstä.

Sinänsä selkeätä lähtökohtaa hämärtävät kuitenkin eräät oikeuskirjallisuudessa esitetyt varaumat ja tarkennukset. Kanta, jonka mukaan tuottamusvastuu edellyttäisi aina nimenomaista säännöstä, ei ole riidaton. Tuottamuksellisen teon rankaisemiseen on katsottu riittävän myös, jos rangaistussäännöksen tarkoituksesta taikka sen yhteydestä on voitu päätellä lainsäätäjän tahtoneen rangaista rikoksesta myös tuottamuksellisessa muodossa. Tahallisuusvastuuta koskevaan sääntöön on lisäksi liitetty kaksi lieviä rikoksia koskevaa yleistä rajausta. Rikoslain 43 ja 44 luvuissa säänneltyjen niin sanottujen politiarikosten sekä rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta on paikoin katsottu, että tuottamuksellisetkin teot voisivat olla rangaistavia ilman nimenomaista mainintaa. Vallitsevana kantana voi näissä tilanteissa pitää, että kysymys olisi ratkaistava erikseen kussakin yksittäistapauksessa.

Oikeustila on siten eräissä suhteissa epäselvä. Politiarikosten erillinen ryhmä on rikoslain uudistusten myötä sinänsä menettänyt merkityksensä. Sen sijaan rikoslain ulkopuolisissa kriminalisoinneissa noudatettava syyksilukemisen vaatimus on käytännössä mitä merkityksellisin. Nykyisen tulkinnan mukaan tuottamusvastuu olisi ilmeisesti useimmissa tapauksissa mahdollinen ilman lain selvää sanamuotoa, edellyttäen, että tätä voidaan lakia säädettäessä ajatella tarkoitetun. Kysymyksen jättäminen näin avoimen soveltamisohjeen varaan on oikeusturvasyistä ongelmallista, etenkin jos saman periaatteen katsottaisiin koskevan rikoslain tunnusmerkistöjä yleisemminkin. Rikoslain kokonaisuudistuksen valmistelussa on noudatettu johdonmukaisesti periaatetta, jonka mukaan tuottamusvastuu edellyttää selkeätä mainintaa laissa.

2. Oikeusvertailua

Ruotsi. Asiaa koskevaa säännöstä muutettiin vuonna 1994. Uuden säännöksen mukaan (rikoslain 1 luvun 2 §:n 1 momentti) teot ovat rangaistavia vain tahallisina, jollei tunnusmerkistössä toisin ole säädetty. Tuottamuksesta rankaiseminen edellyttää, että tuottamus nimenomaan mainitaan kyseisen rikoksen tunnusmerkistössä. Tämä pätee myös rikoslain ulkopuolisiin säännöksiin. Aikaisemman lain mukaan tilanne oli rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta jossain määrin avoin ja päätelmiä vaadittavasta syyksiluettavuuden muodosta oli tehtävä muun muassa rangaistusasteikon, säännöksen käytännöllisen funktion sekä muiden olosuhteiden perusteella.

Tahallisuusvastuun ulottaminen koskemaan myös rikoslain ulkopuolisia kriminalisointeja toteutettiin ottamalla käyttöön viiden vuoden siirtymäkausi. Ennen 1 päivää heinäkuuta 1999 tahallisuusvastuusääntöä sovellettiin rikoslain ulkopuolella vain heinäkuun 1997 jälkeen voimaan tulleiden kriminalisointien osalta. Tarkoitus oli, että lainsäätäjä käy 1 päivään heinäkuuta 1999 mennessä läpi muun lainsäädännön ja säätää tuottamukselliset tekomuodot rangaistaviksi niissä tapauksissa, joissa tarvetta on. Tuon ajankohdan jälkeen tahallisuusvastuu tuli voimaan myös vanhojen rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta.

Norja. Rikoslain 40 §:n 1 momentin mukaan rikoslaissa säädetyistä rikoksista rangaistaan vain tahallisesti tehtyinä, jollei ole nimenomaisesti säädetty tai kiistatta edellytetty (udtrykkelig er bestemt eller utvetydig forudsat), että myös tuottamuksellinen teko on rangaistava. Saman pykälän 2 momentin mukaan laiminlyönnillä toteutetusta rikkomuksesta rangaistaan tuottamuksellisenakin, jollei muuta ole säädetty tai kiistatta edellytetty. Norjan rikoslakitoimikunta ehdotti otettavaksi lakiin säännöksen, jonka mukaan rikoslaissa tarkoitettu teko on rangaistava vain tahallisena, ellei toisin ole säädetty. Muun lainsäädännön kriminalisoinneissa sekä erillisen siirtymäkauden aikana myös lievästi rangaistavissa laiminlyöntirikoksissa noudatettaisiin päinvastaista sääntöä, eli teot rangaistaisiin tuottamuksellisena, jollei toisin ole säädetty (NOU 1992:93).

Tanska. Rikoslaissa säädetyt teot rangaistaan vain tahallisina, jollei tuottamuksesta ole nimenomaista säännöstä (19 §). Rikoslain ulkopuolella noudatetaan päinvastaista sääntöä. Vastuu rajoittuu tahallisuuteen vain jos asiasta on nimenomainen säännös.

Saksa. Rangaistusvastuu edellyttää tahallisuutta, jollei tuottamuksellisten tekojen rangaistavuudesta ole nimenomaan säädetty (rikoslain 15 §). Tuottamusvastuuta ei voi perustaa tulkintaan, vaan ainoastaan selvään lain säännökseen. Tällä vuonna 1969 voimaan tulleella uudistuksella lainsäätäjä muutti aikaisempaa oikeustilaa. Tahallisuusvaatimus ulottuu myös rikoslain ulkopuolisiin kriminalisointeihin.

Itävalta. Itävallan rikoslaissa (7 §:n 1 momentti) erotetaan sääntelyn suhteen kolme ryhmää. Rikoslaissa rangaistavaksi säädetyt teot (Verbrechen, Vergehen) rangaistaan vain tahallisina. Rikoslain voimaantulon jälkeen muihin lakeihin otetut ja sisällöltään olennaisesti muutetut kriminalisoinnit (Vergehen, šbertretung) rangaistaan niin ikään vain tahallisina. Vanhempiin (rikoslain voimaantuloa edeltäneisiin) rikoslain ulkopuolisiin kriminalisointeihin pätevät vanhat säännöt. Niiden mukaan tunnusmerkistön edellyttämä syyksiluettavuuden laji olisi ratkaistava aina tulkinnalla yksittäistapauksissa erikseen.

3. Pykälän sisältö

Sääntelyn lähtökohtana on, että rikoslaissa pätee yleinen tahallisuusvastuu. Samaa periaatetta olisi sovellettava mahdollisimman pitkälle myös rikoslain ulkopuolisessa sääntelyssä. Kriminalisoinnin sijoituspaikka jää kuitenkin usein sattuman varaan eikä saata olla perusteena tekojen erilaiselle kohtelulle. Mitä vakavammasta rikoksesta on kyse, sitä painavammat syyt on pitää tahallisuusvaatimuksesta kiinni.

Toisaalta sääntelyä harkittaessa joudutaan ottamaan huomioon, että useissa vähäisissä rikoslain ulkopuolisissa rikkomuksissa tuottamusvastuu on ainoa kriminaalipoliittisesti perusteltu syyksiluettavuuden muoto silloin, kun asia on tunnusmerkistössä jätetty avoimeksi. Etenkään vanhempien kriminalisointien suhteen ei ole perusteltua muuttaa nykyisiä tulkintoja. Tällöin vaihtoehtona on joko asettaa vanhemmat rikoslain ulkopuoliset kriminalisoinnit pysyvään erityisasemaan tai säätää niiden varalta erillinen määräaika, jonka kuluessa lainsäätäjän tulisi tarkistaa syyksilukemisvaatimusten sisältö uhalla, että määräajan jälkeen teot rangaistaisiin vain tahallisina. Jälkimmäistä menetelmää noudatettiin Ruotsissa. Ratkaisu edellyttäisi kuitenkin koko lainsäädännön läpikäyntiä muutamassa vuodessa. On pelättävissä, että tämä työ jää joko tekemättä tai aikapulan vuoksi suuri osa avoimista kriminalisoinneista muutetaan suoraan tuottamuskriminalisoinneiksi, jolloin tulos ei välttämättä vastaa työhön uhrattavaa vaivaa.

Näistä syistä esityksessä onkin päädytty ensin mainittuun ratkaisuun, kuitenkin eräin muunnelmin. Esityksen mukaan kaikissa vakavammissa rikoslain ulkopuolisissa kriminalisoinneissa tulee voimaan tahallisuusvastuu. Samoin tahallisuusvastuu pätee kaikkiin, myös lievempiin, rikoslain ulkopuolisiin kriminalisointeihin, jotka on säädetty uuden rikoslain voimaantulon jälkeen.

Pykälän 1 momentissa säädetään rangaistavuuden edellytykseksi tahallisuus tai tuottamus. Asiallisesti momentti ilmaisee siten rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen keskeisen sisällön. Tässä yhteydessä tahallisuuden ja tuottamuksen käsitesisällöt jätetään avoimiksi. Tahallisuuden määritelmä esitetään kuitenkin otettavaksi luvun 6 §:ään sekä tuottamusta ja törkeää tuottamusta koskevat vastaavat säännökset luvun 7 §:ään.

Pykälän 2 momentissa säädetään rikoslain piirissä noudatettavasta syyksiluettavuussäännöstä. Sen mukaan rikoslaissa pätee poikkeukseton tahallisuusvaatimus. Jollei toisin ole säädetty, rikoslaissa tarkoitettu teko olisi vain tahallisena rangaistava. Tuottamus rangaistaan vain lain nimenomaisen säännöksen perusteella. Säännös merkitsee siten muutosta siihen oikeuskirjallisuuden suositukseen, jonka mukaan tuottamusvastuu voitiin yksittäistapauksissa perustaa rikoslain piirissäkin pelkkään säännöksen taikka lainsäätäjän tarkoitukseen.

Pykälän 3 momentissa säädetään rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta noudatettavasta syyksiluettavuussäännöstä. Tässä erotetaan kaksi eri tilannetta. Jos rikoslain ulkopuolisessa lainsäädännössä olevasta teosta on säädetty yli kuuden kuukauden vankeusuhka, tahallisuusvaatimus pätee katsomatta siihen, milloin rangaistussäännös on annettu. Jos rangaistus on tätä alempi, ratkaisee säätämisajankohta. Vanhoissa, ennen rikoslain uudistuksen voimaantuloa annetuissa kriminalisoinneissa tilanne jäisi nykyisten tulkintojen varaan. Uusissa, lainmuutoksen voimaantulon jälkeen annetuissa rangaistussäännöksissä pätee tahallisuusvaatimus.

Järjestely merkitsee muutosta uusiin rikoslain ulkopuolisiin kriminalisointeihin ja vanhoihin yli kuuden kuukauden rangaistusmaksimin sisältäviin kriminalisointeihin. Tuottamusvastuuta ei edellä mainituissa tapauksissa voisi enää perustaa tulkintaan, vaan tuottamusvastuuseen vaaditaan selvä lain sanamuoto. Vanhojen rikoslain ulkopuolisten kriminalisointien osalta, joissa enimmäisrangaistus on kuusi kuukautta, noudatettaisiin aikaisempia tulkintaohjeita ja asia ratkaistaisiin tapauskohtaisesti ottaen huomioon säännösten yhteys, tarkoitus ja tehtävät.

Kaiken kaikkiaan tuottamusvastuu tulisi siis kysymykseen vain, jos asia on lain sanamuodon (tunnusmerkistöön otetun nimenomaisen ilmauksen kuten "varomattomuudesta", "huolimattomuudesta", "tuottamuksesta") perusteella riidaton, kun kyseessä ovat seuraavat ryhmät: (1) kaikki rikoslakiin sisältyvät kriminalisoinnit, (2) kaikki rikoslain uudistuksen jälkeen säädetyt rikoslain ulkopuoliset kriminalisoinnit, (3) ne rikoslain uudistusta edeltäneet rikoslain ulkopuoliset kriminalisoinnit, joista voi seurata yli kuusi kuukautta vankeutta.

6 §. Tahallisuus
1. Yleisiä huomautuksia

1.1. Tahallisuuden määrittelystä

Arkikielessä "tahallisuus" viittaa useimmiten "tahtomiseen" tai tekemiseen "tieten tahtoen". Joka toimii tahallaan, tietää mitä tekee ja tahtoo tehdä juuri sen, minkä tekee. Tahtomista on usein taas pyrkiminen johonkin päämäärään. Rikosoikeudellinen tahallisuus on kuitenkin juridinen käsite. Sellaisena sen sisältöä joudutaan tarkentamaan eräissä suhteissa tahallisuuden arkikielistä merkitystä suppeammaksi, toisissa taas sitä laajemmaksi. Niinpä rikosoikeudessa "tahtominen" saatetaan ulottaa jopa seurauksiin, joiden tekijä toivoisi jäävän syntymättä. Toisaalta tahallisesti syyksiluettaviksi ei välttämättä katsota aina sellaisiakaan seurauksia, joihin tekijä on pyrkinyt, jos niiden syntyminen on kuitenkin ollut äärimmäisen epätodennäköistä.

Tahallisuuden alaa ei siis vahvisteta arkikielen lähtökohdista eikä myöskään pelkän psykologian keinoin. Taustalla ovat kriminaalipoliittiset syyt. Rikosoikeudellinen tahallisuuskäsitys rakentuu samojen peruselementtien varaan kuin rikosoikeudellinen syyllisyys. Tahallisuuden sisältöä määritetään käyttäen apuna tahtoon, tietoon sekä paikoin myös asennoitumiseen liittyviä kriteereitä. Tekijä, joka pyrkii vahingoittamaan toista tai joka tietoisesti loukkaa toisen oikeudellisesti suojattuja etuja, osoittaa käyttäytymisessään sellaista vihamielisyyttä tai piittaamattomuutta toisten eduista, että tahallisuusvastuu on kriminaalipoliittisesti perusteltua.

Tahallisuuden kohteena on rikoksen tunnusmerkistö. Tunnusmerkistöön sisältyvistä elementeistä keskeisin on usein teon seuraus, esimerkiksi kuolema henkirikoksissa. Tahallisuuden lajit onkin oikeuskirjallisuudessa yleensä määritelty suhteessa teolla aiheutettuihin konkreettisiin vahinkoseurauksiin. Uudemmassa tahallisuusteoriassa puhutaan tässä yhteydessä usein erikseen seuraustahallisuudesta. Seurausten ohella tahallisuuden tulee kattaa myös muut tunnusmerkistötekijät. Nämä usein teko-olosuhteiksi kutsutut seikat ovat sillä tavalla tekijän tahdosta riippumattomia, ettei tekijä voi asettaa niitä toimintansa päämääräksi, esimerkiksi omaisuuden kuuluminen toiselle varkausrikoksessa. Tätä tarkoittaen puhutaan vastaavasti olosuhdetahallisuudesta. Erottelulla seuraus- ja olosuhdetahallisuuden välillä on sikäli merkitystä, että tahallisuuden sisältöä määrittävien kriteerien merkitys vaihtelee sen mukaan, mistä tunnusmerkistötekijästä on kyse. Teko-olosuhteiden osalta asian ratkaisevat tiedolliset seikat (kognitiivinen tahallisuusteoria), seurausten osalta merkitystä on sekä tahtoon liittyvillä (volitiivisilla) että tiedollisilla seikoilla.

Seurausten ja teko-olosuhteiden ohella tahallisuudelta on saatettu myös edellyttää, että itse teko on tahdottu. Tällä on pyritty sulkemaan pois vastuu ei-vapaaehtoisista "teoista", kuten refleksiliikkeistä. Samaan tulokseen päästään myös yleisen tekotunnusmerkin avulla, eli asettamalla vastuun edellytykseksi vapaaehtoinen ja kontrolloitu teko. Sillä, kumpaa menetelmää käytetään (tahallisuus- vaiko tekokriteeriä), ei ole lopputuloksen kannalta merkitystä. Vastuu edellyttää aina, että tilanne on sillä tavoin tekijän kontrollissa, että voidaan sanoa hänen tehneen jotain. Ei riitä, että hänelle on tapahtunut jotain.

1.2. Tahallisuuden lajit (seuraustahallisuus)

Tahallisuuden lajit on oikeuskirjallisuudessa yleensä määritelty suhteessa teon seurauksiin. Jatkossa seurauksilla ymmärretään sekä konkreettisia vahinko- että vaaraseurauksia. Tahallisuuden muotoja on oikeuskirjallisuudessa erotettu kolme.

Dolus determinatus. Tilanne, jossa kriminalisoidun seurauksen aikaansaaminen on tekijän tarkoitus, tunnetaan suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa nimellä dolus determinatus. Siinä kriminalisoitu seuraus oli se syy ja peruste, minkä vuoksi tekijä ryhtyi tekoon. Tarkoitustahallisuus lasketaan tahallisuuden ylimmäksi asteeksi. Se osoittaa selkeätä päätöstä toimia vastoin toisten suojattuja etuja. Sen sijaan determinatus-tahallisuus ei edellytä arviota onnistumisen mahdollisuuksista. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan vaaditaan kuitenkin, ettei kyse ole pelkästä epärealistisesta toiveajattelusta. Sellaisen tarkoitetun seurauksen syntymistä, jota tekijä asiallisesti ottaen piti poissuljettuna mahdollisuutena, ei voida lukea tekijän syyksi tahallisena.

Dolus directus on oikeuskirjallisuuden määritelmän mukaan käsillä, milloin tekijä ei ole seurausta suorastaan tarkoittanut, mutta jonka hän on mieltänyt tavoittelemaansa päämäärään, luvalliseen tai luvattomaan, välttämättömästi liittyväksi. Esimerkkinä tästä tahallisuuden muodosta kuvataan usein tilanne, jossa terroristi asentaa lentokoneeseen pommin tarkoituksenaan surmata lentokoneessa matkustava valtionpäämies. Pommin räjähtämisen välttämättömänä oheisseurauksena on, että myös muut matkustajat saavat surmansa. Tekijän tahallisuus kattaa esimerkissä ei-tarkoitetut teon seuraukset (muiden matkustajien kuolema) directus-asteisena, kun taas teon varsinaisen tavoitteen osalta kyseessä on determinatus-tahallisuus. Directus-tahallisuudessa keskeisellä sijalla ovat tekijän kognitiiviset käsitykset. Vastuu seuraa siihen katsomatta, pitikö tekijä oheisseurauksia tavoittelemisen arvoisena vai peräti epätoivottavina.

Kolmas tahallisuuden laji eli ehdollinen tahallisuus (dolus eventualis) määrittää tahallisuuden alarajan. Tätä koskeville eri käsityksille on yhteistä se, että kyse ei ole tavoitelluista seurauksista eikä myöskään tavoiteltuun seuraukseen varmuudella liittyvistä oheisseurauksista. Tyypillisesti kysymys on enemmän tai vähemmän todennäköisinä pidettävistä teon muista kuin tarkoitetuista seurauksista, joista ei oltu varmoja, mutta joiden arveltiin mahdollisesti olleen käsillä. Eventualis-tahallisuuden määrittely sisältää samalla rajauksen tuottamuksen suuntaan. Nämä tahallisuuden alarajaa täsmentävät teoriat jakaantuvat karkeasti kahteen ryhmään. Mieltämisteorioissa tahallisuuden ja tuottamuksen ero määritetään lähinnä tekijän tiedollisten käsitysten (mieltämisen) sekä seurausten todennäköisyyden mukaan. Tahtoteorioissa ratkaisu tehdään sen mukaan, kuinka tekijän tahto on suhtautunut seurauksiin.

Vanhemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on Brynolf Honkasalon vaikutuksesta omaksuttu niin sanotun positiivisen tahtoteorian mukainen kanta, jonka mukaan tahallisuus edellyttää, että tekijä on suhtautunut hyväksyen tai välinpitämättömästi mahdolliseksi miellettyyn seuraukseen. Teko on tahallinen, jos tekijän voisi arvioida ennen tekoon ryhtymistä ajatelleen "olkoonpa, että tekoni johtaa mahdolliseksi mieltämääni oikeudenloukkaukseen, ryhdyn siihen kuitenkin". Tuottamus olisi taas kysymyksessä, jos tekijän tahto on suhtautunut torjuvasti miellettyyn oikeudenloukkauksen mahdollisuuteen.

Siitä, kuinka laajasti oikeuskäytäntö oli omaksunut positiivisen tahtoteorian, ei perusteltujen tahallisuusratkaisujen puuttuessa ole esittää varmaa kantaa. Luultavaa kuitenkin on, jo Honkasalon oppikirjaesitysten keskeisen aseman vuoksi, että positiivinen tahtoteoria on ollut käytännössä varsin laajasti hyväksytty. Tosin vanhemmasta oikeuskäytännöstä on löydettävissä myös toisensuuntaisia ratkaisuja. Selvä muutos oikeuskäytännön tahallisuusperusteluissa ajoittuu 1970-luvulle, jolloin korkein oikeus antoi joukon henkirikoksia koskevia ratkaisuja. Niissä tahallisuuden kriteeriksi on asetettu se todennäköisyys, jolla tekijä on käsittänyt tekonsa johtavan rangaistavaan seuraukseen. Tekijä on tuomittu taposta, mikäli hän on pitänyt kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Vastaavasti tappoa koskeva syyte on hylätty, milloin tekijä ei ole pitänyt kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Tuota peruslinjaa on sittemmin noudatettu melko johdonmukaisesti, joskin perustelujen yksityiskohdat sekä vaadittavan todennäköisyyden asteen kuvauksessa käytetyt termit ovat vaihdelleet.

1.3. Olosuhdetahallisuus

Olosuhdetahallisuudella viitataan muihin tunnusmerkistötekijöihin. Olosuhteella tarkoitetaan tällöin kaikkia niitä tosiasiallisia tai oikeudellisia seikkoja, joiden tulee täyttyä, jotta tunnusmerkistön objektiivinen puoli toteutuisi. Esimerkiksi kätkemisrikoksessa vaaditaan, että omaisuus on rikoksella saatu, rattijuopumuksessa vaaditaan, että kyseessä on moottoriajoneuvo, ja henkirikoksessa, että kohteena on ihminen.

Etenkään vanhempi oikeuskirjallisuus ei yleensä ole kehitellyt nimenomaisesti olosuhdetahallisuuden sisältöä. Seuraustahallisuuden osalta esitetty päteekin varsin pitkälle myös olosuhdetahallisuuteen, kuitenkin sillä erotuksella, että tahallisuuden perusmuodoksi usein mielletty tarkoitustahallisuus ei sovellu olosuhdetahallisuuden muodoksi. Olosuhteet eivät hevin saata olla tavoitteiden ja pyrkimysten kohde. Tahallisuus suhteessa muihin tunnusmerkistötekijöihin kuin seurauksiin määrittyykin siten ennen kaikkea tiedollisten kriteerien nojalla. Niinpä esimerkiksi tieto siitä, että anastettava omaisuus kuuluu toiselle, on varkausrikoksessa vaikuttavan tahallisuuden tyyppitilanne.

Teko-olosuhteiden osalta tahallisuuden perustilanteena voidaan pitää tietoa tai varmuutta siitä, että teko toteuttaa tunnusmerkistön. Teko-olosuhteiden suhteen tahallisuuden alarajaa määrittää vastaavasti eventualis-asteinen olosuhdetahallisuus. Painotettaessa tiedollisia elementtejä asian ratkaisisi se, kuinka hyvin tekijä oli selvillä muiden olosuhteiden käsillä olosta. Viimeaikaisissa korkeimman oikeuden ratkaisuissa myös teko-olosuhteiden osalta rajaksi on asetettu se, onko tekijän katsottu pitäneen niiden käsillä oloa varsin todennäköisenä.

1.4. Vaadittava tahallisuuden laji ja aste

Tahallisuuden eri lajien on yleensä nähty olevan astesuhteessa keskenään siten, että raskaimpana tahallisuuden lajina on pidetty determinatus-tahallisuutta, kun taas suhdetta tuottamukseen määrittävää eventualis-tahallisuutta pidetään tahallisuuden lievimpänä asteena. Aste-eroista huolimatta tahallisuuden eri muodot ovat tunnusmerkistöjen soveltamisessa lähtökohtaisesti samanarvoisia. Jollei tunnusmerkistöstä muuta ilmene, tahallisten rikosten rankaisemisessa riittää tahallisuuden alin aste. Poikkeuksena ovat ne tunnusmerkistöt, joissa olosuhteiden osalta on edellytetty tietoa ("tieten"), taikka joissa vaaditaan erityistä tarkoitusta (tämä ilmaistaan joko finaalirakenteella tai esimerkiksi verbeillä "aikoa" tai "tarkoittaa"). Tahallisuuden lähempi sisältö ratkeaa molemmissa tapauksissa tunnusmerkistön sanamuodon pohjalta.

2. Oikeusvertailua

Tahallisuuden ylimmät asteet määritellään sekä pohjoismaissa että saksalaisella kielialueella jokseenkin samoin, vaikka käytetyt nimikkeet vaihtelevat. Tahallisuuden alarajaa koskevat ratkaisut sitä vastoin eroavat myös sisällön osalta.

Ruotsi. Rikoslaissa ei määritellä tahallisuutta. Tahallisuuden raskaimmat asteet määritellään samoin kuin Suomessa, mutta eri termein. Meillä käytettyä dolus determinatusta vastaa Ruotsissa dolus directus ja Suomessa dolus directuksen nimellä tunnettua tahallisuuden lajia dolus indirectus. Raja tahallisuuden ja tuottamuksen välillä vedetään niin sanotun hypoteettisen tahtoteorian mukaan. Teko on tahallinen, milloin tekijä on mieltänyt oikeudenloukkauksen vaaran ja voidaan otaksua, että tekijä olisi tehnyt teon siitä huolimatta, että hän olisi pitänyt vain mahdolliseksi mieltämänsä seurauksen syntymistä varmana.

Vaikka tahallisuuden alarajan määrittelyä on arvosteltu oikeuskirjallisuudessa pitkään, oikeuskäytäntö on pitäytynyt varsin johdonmukaisesti hypoteettiseen tahtoteoriaan. Vuonna 1995 oikeusministeriö asetti työryhmän, jonka tehtäviin kuului myös sen pohtiminen, tulisiko tahallisuuden alarajan määrittelyssä noudatettavia perusteita muuttaa mahdollisesti lakiin otettavalla määritelmällä. Mietinnössä SOU 1996:185 käytiin läpi tahallisuuden alarajaa koskevat eri vaihtoehdot. Komitean kanta hypoteettiseen tahtoteoriaan oli selväpiirteisen kielteinen. Se kiinnittikin päähuomionsa tälle teorialle vaihtoehtoisiin tahallisuusmuotoiluihin ja niiden ongelmiin.

Mietinnössä päädyttiin suosittamaan kvalifioidun todennäköisyystahallisuuden asettamista tahallisuuden alarajaksi. Sen mukaan tahallisuus olisi käsillä, jos tekijä pitää tunnusmerkistön toteutumista tekonsa uskottavana seurauksena. Uskottavuus viittaisi siihen, että tunnusmerkistön toteutuminen on selvästi todennäköisempää (klart mera sannolikt) kuin sen toteutumatta jääminen. Toinen tapa muotoilla sama vaatimus olisi uuden "tietotahallisuuden" (insiktuppsåt) käyttöönotto. Teko olisi sen mukaan tahallinen, jos se vastaa sitä, mitä tekijä on tiennyt tai ymmärtänyt taikka otaksunut (insett, uppfattat eller antagit). Tässäkin olisi mietinnön mukaan kysymys kvalifioidusta todennäköisyystahallisuudesta, kuitenkin ilman todennäköisyystermejä. Jossain määrin epäselväksi tällöin jää, mikä on tahallisuuden edellyttämä tiedon varmuus. Mietinnössä todetaan, että jonkin verran alempi varmuus kuin suomalaisessa dolus directuksessa riittää (SOU 1996:185). Tahallisuuteen riittää, että tekijä arvioi tunnusmerkistön toteutuvan. Mietinnössä käytetyt ilmaukset viittaavat tilanteeseen, jossa seuraus on selvästi ollut tekijän laskelmiin vaikuttava keskeinen tekijä.

Työryhmän ehdotuksen mukaan teko on tahallinen, jos se on tarkoituksellinen taikka vastaa sitä, mitä tekijä on tiennyt, ymmärtänyt tai otaksunut. (SOU 1996:185, ehdotettu 1 luvun 2 §:n 2 momentti.)

Työryhmän ehdotusta ei kuitenkaan ole toteutettu. Hyväksytyssä hallituksen esityksessä 2000/01:85 asetettiin lainsäädännön muutoksen edelle se vaihtoehto, että tahallisuuskäsitteen kehittäminen jätetään tuomioistuimille. Vallitsevan tahallisuuskäsitteen katsottiin kehittyneen oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa pitkän ajan kuluessa.

Norja. Norjan rikoslaki ei sisällä tahallisuusmääritelmää. Norjalainen oikeuskirjallisuudessa ei myöskään käytetä kahdesta ylimmästä tahallisuuden lajista vakiintuneita termejä. Niiden sisältö vastaa kuitenkin Suomessa asiasta esitettyä. Tahallisuus on käsillä ensinnäkin, milloin seuraus on tekijän tarkoittama (tilsiktet), toisin sanoen milloin tekijä on toivonut tuottavansa teolla tämän seurauksen. Sama pätee, milloin tekijä pitää seurausta välttämättömänä välineenä tavoittelemansa lopputuloksen saavuttamiseksi, vaikka tekijä pitäisikin tapahtumaa sinänsä valitettavana. Kummassakaan tapauksessa ei seurauksen todennäköisyydellä ole tahallisuuden kannalta merkitystä. Tarpeellinen vastuunrajoitus saadaan oikeuskirjallisuuden mukaan joko sallitusta riskistä tai adekvanssivaatimuksesta. Oikeusjärjestyksen ei pidä puuttua aivan mitättömiin riskeihin, siitä huolimatta, että tekijä tai joku muu laskisikin toimintansa niiden varaan.

Tahallisuuden alaraja määritetään yleensä niin sanotun todennäköisyysteorian mukaan, jolloin käsillä on tahallisuus, milloin tekijä pitää ei-toivottua seurausta tai teko-olosuhteiden käsilläoloa tekonsa varmana tai todennäköisimpänä seurauksena. Vaadittavasta todennäköisyyden asteesta on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä vaadittiin varsin korkeata todennäköisyyttä. Uudemmassa oikeuskäytännössä on tyydytty alhaisempaan asteeseen. Vähimmäisvaatimuksena on, että tekijä on tekohetkellä ajatellut, että seurauksen syntyminen on todennäköisempää kuin sen syntymättä jääminen. Ratkaisevaa on subjektiivinen todennäköisyys eli tekijän oma käsitys asioista. Oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä tunnetaan myös positiivisen tahtoteorian mukainen eventualis-tahallisuus. Sen sijaan hypoteettinen tahtoteoria on tullut hylätyksi niin kirjallisuudessa kuin oikeuskäytännössäkin.

Ehdotus vuodelta 1992 (NOU 1992:23) esittää lakiin tahallisuuden määritelmää. Sen mukaan tahallisuus olisi käsillä, milloin tekijä (1) tarkoituksella toteuttaa teon, joka täyttää tunnusmerkistön, tai (2) toimii tietoisena siitä, että teko varmuudella tai mitä todennäköisimmin täyttää tunnusmerkistön, taikka (3) pitää mahdollisena, että teko täyttää tunnusmerkistön ja päättää tästä huolimatta ryhtyä tekoon sillä riskilläkin, että tunnusmerkistö tulee täytetyksi. Vuoden 1983 rikoslakitoimikunta esitti tahallisuuden alarajan määrittämistä yksin todennäköisyystahallisuuden perusteella. Vuoden 1992 ehdotuksessa todennäköisyystahallisuuden rinnalle on asetettu positiivisen tahtoteorian mukainen muotoilu (edellä kohta 3). Ehdotuksen positiivista tahtoteoriaa koskevat perustelut liittyvät ennen kaikkea mahdollisuuteen varmistaa tahallisuusvastuu eräissä huumausainerikoksiin liittyvissä erityistilanteissa. Oikeuskirjallisuuden mukaan positiivisen tahtoteorian vahvistamisella ei kuitenkaan olisi suurta käytännön merkitystä, sillä poikkeustilanteita lukuun ottamatta olisi jokseenkin mahdotonta osoittaa tekijän omaksuneen teorian edellyttämän suhtautumisen tunnusmerkistötekijään.

Tanska. Myöskään Tanskan rikoslaissa ei ole tahallisuusmääritelmää. Oikeuskirjallisuudessa erotetaan kaksi tahallisuuden astetta. Raskaampi näistä, "suora tahallisuus", kattaa Suomessa omaksutun determinatus- ja directus-tahallisuuden. Suora tahallisuus (direkte fors‘t) on seurausrikosten yhteydessä käsillä, milloin tekijä on tavoitellut seurausta. Sama koskee tavoiteltuun seuraukseen välttämättä liittyviä seurauksia. Vaikka seurausten todennäköisyydellä ei periaatteessa ole merkitystä, vaaditaan, että tekijä on pitänyt niitä käytännössä mahdollisina. Tekorikosten tahallisuus on määritettävä suhteessa tekoon ja teko-olosuhteisiin. Niissä tapauksissa, joissa kyse ei ole tulevaisuuden tapahtumista, on korkein tahallisuuden aste joko tieto tai käytännöllinen varmuus teko-olosuhteiden käsillä olosta.

Tahallisuuden alaraja määritetään myös Tanskassa tavallisimmin todennäköisyysteorian mukaan. Käsillä on tahallisuus, milloin tekijä pitää ei-toivottua seurausta tai teko-olosuhteiden käsilläoloa todennäköisimpänä (overvejende sandsynlig) seurauksena. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan tahallisuuden vaatimaksi todennäköisyydeksi riittää 50 %:n ylittävä todennäköisyys. Rajaa tosin hämärtää se, että vaadittava aste vaihtelee ainakin oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan rikostyypeittäin. Todennäköisyystahallisuuden ohella oikeuskäytännössä on jossain määrin sovellettu myös positiivisen tahtoteorian mukaista eventualis-tahallisuutta, vaikka tuohon teoriaan on oikeuskirjallisuudessa kohdistettu arvostelua.

Saksa. Rikoslaissa ei määritellä tahallisuutta. Tahallisuuden ylimmät asteet määritellään Saksassa jokseenkin samoin kuin pohjoismaissa. Nimikkeet tosin vaihtelevat. Tahallisuuden peruslajeja erotetaan toisinaan kolme, toisinaan kaksi. Ensin mainitussa tapauksessa erotetaan "tarkoitus" (Absicht), dolus directus ja tahallisuuden lievin aste, jota kutsutaan vuoroin dolus eventualikseksi, vuoroin ehdolliseksi tahallisuudeksi. Toisinaan taas kahta ensimmäistä tahallisuuden lajia kutsutaan ensimmäisen ja toisen asteen dolus directukseksi.

Tahallisuuden alaraja on saksalaisen rikosoikeustieteen vilkkaimmin keskusteltuja kysymyksiä. Asiasta esitetyt kilpailevat näkemykset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Kognitiivisissa teorioissa ratkaisevalle sijalle asetetaan tekijän käsitykset tunnusmerkistön toteutumisen todennäköisyydestä sekä teolla aiheutettujen riskien suuruudesta. Volitiivisten teorioiden mukaan tahallisuus edellyttää jonkinlaista myönteistä kannanottoa seurauksen taikka tunnusmerkistön toteutumisen suhteen. Vaaditaan, että tekijä on joko hyväksynyt mieltämänsä seurauksen tai ottanut sen kannettavakseen "kaupan mukana". Tahallisuuteen on toisaalta tahdottu lukea myös seuraukset, joita tekijä ei varsinaisesti hyväksy, mutta päättää sietää kaiken uhallakin. Tahallisuus on siten käsillä, milloin tekijä ottaa vakavasti huomioon tunnusmerkistön toteutumisen ja tyytyy siihen. Lähes kaikki asiassa esitetyt ratkaisuyritykset ovat tulleet myös riitautetuiksi. Uusimmissa oppikirjoissa esitelläänkin parhaimmillaan alun toistakymmentä tapaa määrittää tahallisuuden alimman asteen ja tuottamuksen raja. Saksalaisella kielialueelle melko vakiintunut tahallisuuden kriteeri seurauksen hyväksymisestä "kaupan kylkiäisenä" (in Kauf nehmen) ei pohjoismaisessa oikeuskirjallisuudessa ole saanut suurtakaan ymmärrystä. Eräänä ongelmana on nähty liian läheinen yhteys tietoiseen riskinottoon ja sitä kautta yleiseen tuottamusvastuuseen. Se, että ottaa riskin "kaupan mukana", ei välttämättä merkitse itse seurauksen hyväksymistä.

Itävalta. Saksalaisen kielialueen rikosoikeus heijastelee kokonaisuudessaan melko suoraan Saksassa käytävää keskustelua. Itävallan rikoslain 5 § sisältää myös tahallisuuden määritelmän. Säännös rakentuu sen ajatuksen varaan, että tahallisuuden olemus on tekemisessä tieten tahtoen. Pykälän 1 momentin mukaan tahallisesti (vorsätzlich) toimii se, joka tahtoo aikaansaada asiantilan, joka vastaa tunnusmerkistössä annettua teonkuvausta. Tässä katsotaan riittäväksi myös, jos tekijä pitää tunnusmerkistön toteutumista vakavasti otettavana mahdollisuutena ja suostuu siihen. Pykälän 2 momentin mukaan tekijä toimii tarkoituksellisesti (absichtlich), milloin hän on ottanut toimintansa lähtökohdaksi tunnusmerkistössä mainitun olosuhteen taikka seurauksen aikaansaamisen. Pykälän 3 momentin mukaan tietoisesti (wissentlich) toimii se, joka pitää varmana, että laissa tarkoitettu olosuhde on käsillä tai seuraus aiheutuu hänen teostaan. Sisällöllisessä suhteessa termien valinnalla ei ole vaikutusta tahallisuuden raskaimpien muotojen määrittelyyn. Sen sijaan tahallisuuden alaraja on myös Itävallassa jatkuvan keskustelun aihe. Paino on tältä osin tahtoon liittyvissä (volitiivisissa) teorioissa.

3. Tahallisuuden alaraja korkeimman oikeuden käytännössä

Todennäköisyystahallisuus. Korkein oikeus antoi 1970- ja 1980-lukujen taitteessa joukon surmaamisrikoksia koskevia ennakkoratkaisuja, joilla tahdottiin selventää tahallisuusvaatimuksen ja lievimmän tahallisuuden asteen sisältöä. Kun tuomioistuin ei liittänyt perusteluihin mitään lausumia tekijän tahdon suuntauksesta, on katsottu, että ratkaisuilla olisi vahvistettu niin sanotun mieltämisteorian mukainen kanta tahallisuuden ja tuottamuksen rajanvetokysymykseen.

KKO 1978 II 24 (tappo): Kun A:n oli pitänyt ymmärtää, että sanotut voimakkaat veitsenpistot saattoivat todennäköisesti aiheuttaa B:n kuoleman, surmaaminen luettiin hänen syykseen tahallisena tappona. ― KKO 1978 II 111 (tappo): Kun A:n oli lyödessään B:tä veitsellä kylkeen täytynyt käsittää, että lyönneistä seuraisi varsin todennäköisesti kuolema ja siten oli katsottava A:n tahallaan surmanneen B:n, A tuomittiin taposta. ― KKO 1981 II 81 (tapon yritys): Koska A näin menetellessään oli käsittänyt B:n voivan saada surmansa, A:n katsottiin tahallaan yrittäneen surmata B:n. ― KKO 1984 II 142 (tappo): Koska A:n oli täytynyt käsittää, että kerrotusta kuristamisesta varsin todennäköisesti seuraisi kuolema, hänen katsottiin tahallaan surmanneen B:n.

Ratkaisuja tulkittaessa on otettava huomioon se, että kaksi ensimmäistä koskevat humalatappotilanteita. Ratkaisussa 1978 II 24 tekijän veren alkoholipitoisuus oli vielä 3 1/2 tuntia rikoksen jälkeen 2,81 promillea. Myöhempien ratkaisujen myötä selveni, ettei korkein oikeus tarkoittanut rajata tahallisuusmuotoilua yksin juopumustapauksiin. Myös ilmaisu "on pitänyt ymmärtää" voidaan tulkita kahdella tavoin. Sanonta voi viitata joko normatiiviseen vaatimukseen siitä, mitä henkilön olisi pitänyt ymmärtää siihen katsomatta mitä hän on ymmärtänyt, tai sen voi tulkita ilmaisevan tuomioistuimen käsityksen siitä, mitä on katsottu näytetyksi. Ensimmäinen vaihtoehto johtaisi asiallisesti tuottamusvastuuseen ja se onkin tällä perusteella hylättävä. Kolmas tulkintaongelma liittyy vaadittavaan todennäköisyyden asteeseen. On käytetty sekä ilmaisua "saattoivat todennäköisesti aiheuttaa" että "seuraisi varsin todennäköisesti". Ratkaisussa KKO 1981 II 81 tuodaan ilmi vain mahdollisuus lausumatta mitään todennäköisyyden asteesta ("oli käsittänyt B:n voivan saada surmansa"). Tilanne selkeytyi jossain määrin korkeimman oikeuden antaessa vuonna 1988 kolme uutta tahallisuusratkaisua.

KKO 1988:8 (oliko murhayritys): Syyte murhan yrityksestä hylättiin, kun A:n tarkoituksena ei ollut surmata poliiseja eivätkä ulkoiset olosuhteet olleet sellaiset, että poliisien kuolema olisi A:n tieten ollut törmäyksen varsin todennäköinen seuraus. ― KKO 1988:21 (murhapoltto ja tapon yritys): A on sytyttänyt talon "alkoholin vaikutuksen alaisena ja suuttumuksen vallassa lähinnä hävittääkseen talon asunnot. Tästä huolimatta sytyttäminen on luettava A:n syyksi myös surmaamisen yrityksenä, jos olosuhteet sytyttämisen hetkellä olivat sellaiset, että A:n tieten sytyttämisen varsin todennäköisenä seurauksena olisi talossa olleiden tai talossa olleen kuolema. ― ― Näissä olosuhteissa talon sytyttämisen varsin todennäköisenä seurauksena ei A:n tieten ole ollut kenenkään talossa olleen kuolema." ― KKO 1988:73 (murha): Koska A:n oli täytynyt käsittää, että kerrotusta voimakkaasta kuristamisesta varsin todennäköisesti seuraisi kuolema, hänen katsottiin tahallaan surmanneen B:n. A tuomittiin murhasta.

Kaikki ratkaisut asettuvat selvästi todennäköisyystahallisuuden kannalle. Tapaus KKO 1988:73 vielä korostaa tätä sikäli, että korkein oikeus on muuttanut hovioikeuden perusteluja, joissa päätöstä perusteltiin positiivisen tahtoteorian (hyväksymisteorian) mukaisin sanonnoin. KKO 1988:21 tuntuu ottavan kantaa myös humalatahallisuuden erikoisasemaa koskevaan ongelmaan. Perusteluissa todetaan, että vaikka A on tehnyt rikoksen alkoholin vaikutuksen alaisena ja suuttumuksen vallassa, "tästä huolimatta sytyttäminen on luettava A:n syyksi myös surmaamisen yrityksenä, jos ― ― A:n tieten sytyttämisen varsin todennäköisenä seurauksena olisi talossa olleiden tai talossa olleen kuolema". Tämän voi tulkita varsin selväksi kannanotoksi siitä, että tahallisuuden alin aste on sisällöltään sama myös juopumus- ja affektiteoissa. Tapaukset ratkaisivat myös joukon aikaisempia tulkintaongelmia. Ensimmäisessä ja toisessa ratkaisussa käytetty ilmaisu "tieten" ei enää jätä epäselväksi käsitystä A:n mielikuvista teon hetkellä. Myös todennäköisyyden asteesta käytettävä ilmaisu tuntuu vakiintuneen. Kaikissa tapauksissa vaaditaan, että tekijä on ymmärtänyt seurauksen tekonsa "varsin todennäköiseksi" seuraukseksi.

Vuonna 1991 korkein oikeus antoi lisäksi kiintoisan ratkaisun 171, jota kirjallisuudessa on tarkasteltu myös tahallisuuden kannalta.

KKO 1991:171. Syytetty oli heikossa valaistuksessa ja päihtyneenä ampunut haulikolla noin 35 metrin etäisyydeltä laukauksen kohti poliisimiestä. Tekijä tuomittiin tapon yrityksestä. Perustelujen mukaan "― ― ammuttaessa haulikolla lähietäisyydeltä toista henkilöä kohti tämän hengen menettämisen vaara on yleisen elämänkokemuksen mukaan huomattavan suuri. Ampuessaan noin 35 metrin etäisyydeltä kohti A:ta C on ollut tietoinen siitä, että ihmishengen menetys olisi ollut hänen menettelynsä ennalta arvattava seuraus. Kun hän siitä huolimatta laukaisi haulikon kohti A:ta, hän syyllistyi tapon yritykseen."

Perustelujen nojalla näyttää siltä, että tapauksessa on pohdittavana ollut ennen kaikkea yrityksen rankaisemisen edellytyksenä oleva vaara. Menettelyn vaarallisuuden selvittämiseksi suoritettiin keskusrikospoliisissa myös perusteellinen selvitys, jota referoidaan korkeimman oikeuden vuosikirjaan otetussa selosteessa. Ratkaisevaa vastuun kannalta oli, että "ampuessaan noin 35 metrin etäisyydeltä kohti A:ta C on ollut tietoinen siitä, että ihmishengen menetys olisi ollut hänen menettelynsä ennalta arvattava seuraus". Tahallisuus esiintyy tapauksen hakusanana, mutta korkein oikeus ei perusteluissaan viittaa suoraan tahallisuuteen. Alioikeuden perustelun mukaan teko oli tahallinen, koska tekijän "on täytynyt käsittää, että ampumisesta voi suurella todennäköisyydellä aiheutua kuolema". Perustelu on linjassa kognitiivisen tahallisuuskäsityksen kanssa, mutta ei vastaa todennäköisyystahallisuuden vakiintunutta muotoilua.

Seuraavan kerran tahallisuuskysymyksiä sivuttiin prejudikaatissa vuonna 1992.

KKO 1992:28 (tapon yritys): A ja B olivat pahoinpidelleet C:tä niin, että tämä oli menettänyt tajuntansa. Tämän jälkeen A ja B, jotka olivat erheellisesti luulleet, että C oli kuollut, olivat haudanneet hänet vetiseen suohon 20―60 cm:n syvyyteen. C oli suohon haudattuna tukehtunut. Asiassa ei ollut näytetty, että A ja B olisivat tarkoittaneet surmata C:n. Kun C:hen kohdistettu väkivalta ei myöskään ollut senkaltaista, että C:n kuolema olisi ollut sen varsin todennäköinen seuraus, A:n ja B:n ei katsottu syyllistyneen tahalliseen surmaamisrikokseen tai sellaisen yritykseen. ― KKO 1992:92 (tappo): A oli tahallaan kuljettanut henkilöautoa kovalla nopeudella vastaan tulevan liikenteen kaistalla noin 800 metriä. Tällä matkalla hän oli törmännyt vastaan tulleeseen B:n kuljettamaan henkilöautoon, jolloin B oli saamiensa vammojen johdosta kuollut. Koska A:n on täytynyt ymmärtää, että hän kuljettaessaan autoa mainitulla tavalla tulisi törmäämään johonkin vastaan tulevaan ajoneuvoon ja että vastaan tulijat silloin varsin suurella todennäköisyydellä kuolisivat, A:n katsottiin tahallaan surmanneen B:n.

Molemmat ratkaisut ovat todennäköisyystahallisuuden mukaisia. Ensin mainitussa tahallisuus katsottiin poissuljetuksi sillä perusteella, ettei tekijöiden uhriin kohdistama väkivalta ollut sen laatuista, että siitä varsin todennäköisesti olisi ollut seurauksena kuolema. Tapaus on myös hyvä osoitus siitä, että tahallisuuden tulee kattaa koko tapahtumaketju. Tapahtumaketjun päättyessä A:lla ja B:llä oli kyllä varmuus siitä, että he menettelyllään ovat aiheuttaneet C:n kuoleman, mutta jaettaessa tapahtumasarja osiin tahallisuusvaatimus jää täyttymättä. Ensimmäisessä vaiheessa sen kumoaa seurauksen näyttäytyminen vähemmän kuin "varsin todennäköisenä", jälkimmäisessä vaiheessa tahallisuuden poistaa erehdys, sillä haudatessaan uhrinsa tekijät otaksuivat tämän kuolleeksi. Toisessa tapauksessa KKO katsoi, että tekijän on täytynyt ymmärtää, että hän tulisi törmäämään johonkin vastaan tulevaan ajoneuvoon ja että vastaan tulijat silloin varsin suurella todennäköisyydellä kuolisivat. Perustelluissaan KKO lisäksi totesi, ettei tekijän mahdollinen itsemurha-aikomus poista teon tahallisuutta.

KKO 1993:5 (oliko tapon yritys): A oli lyönyt ratanaulalla B:tä useita kertoja päähän. B:n lyönneistä saamista vammoista ei ollut aiheutunut hengenvaaraa. Tähän nähden surmaamisen tarkoitusta ei voitu perustaa yksin A:n lyöntitilanteessa tai sen jälkeen päihtyneenä esittämiin tappouhkauksiin, kun A:n menettely ei ollut sellaista, että hänen oli täytynyt sen varsin todennäköiseksi seuraukseksi ymmärtää asianomistajan kuolema. Syyte tapon yrityksestä hylättiin ja A tuomittiin rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä. (Äänestys.) ― KKO 1993:26 (oliko tapon yritys): Auton kuljettaja oli suurella nopeudella ohittanut toisen auton rajoitetusta näkyvyydestä huolimatta ja tällöin törmännyt kohtaavaan autoon seurauksin, että sen kuljettaja oli kuollut. Kun auton kohtaaminen ei ollut varsin todennäköistä vallinneissa keskiyön olosuhteissa, syyte taposta hylättiin ja kuljettaja tuomittiin rangaistukseen törkeästä kuolemantuottamuksesta.

Nämäkin ratkaisut seuraavat todennäköisyystahallisuuden linjaa. Ensin mainitussa otetaan lisäksi kantaa kysymykseen, millaisin edellytyksin käsillä voisi katsoa olevan tarkoitustahallisuuden. Korkeimman oikeuden mukaan tähän eivät riitä pelkät lyöntitilanteessa ja sen jälkeen humalassa annetut uhkaukset, jotka korkein oikeus on ilmeisesti pannut eräänlaisen "uhoamisen" tiliin.

KKO 1995:143: A, joka tiesi kahden henkilön olevan asunnossa, ampui kahdesti haulikolla ikkunan läpi valaistuna olleeseen keittiöön kertomansa mukaan säikäyttääkseen huoneistonhaltijana ollutta B:tä. Koska A:n nähtävissä ampumishetkellä oli, ettei ampumalinjalla ollut ketään, A tuomittiin, syyte tapon yrityksestä hyläten, vaaran aiheuttamisesta.

Hovioikeus tuomitsi tapon yrityksestä positiivisen tahtoteorian mukaisin perusteluin: "Vaikka A:n ei ollut näytetty havainneen keittiössä ampumahetkellä ollutta B:tä, hänen oli ampuessaan sanotuissa olosuhteissa huoneistoon, jossa tiesi B:n olevan, täytynyt käsittää, että ihmishengen menetys olisi voinut olla hänen menettelynsä seurauksena. Kun A oli tästä huolimatta ampunut laukaukset, hän oli suhtautunut kuoleman mahdollisuuteen välinpitämättömästi ja siten syyllistynyt tapon yritykseen." Korkein oikeus hylkäsi henkirikossyytteen ja tuomitsi vaaran aiheuttamisesta perusteluin: "A:n ampuessa hovioikeuden tuomiossa kerrotuissa näkyvyysolosuhteissa haulikolla kahdesti B:n asunnon keittiön ikkunan läpi kohti vastakkaisella seinällä ollutta kaapistoa keittiö on ollut hyvin valaistuna. Laukaukset ampuessaan A on tähdännyt ikkunan keskiosaan. A:n nähtävissä on siten ampumishetkellä ollut, ettei ampumalinjalla ollut ketään. Haulisuihkun osuminen suoraan ihmiseen ei näin ollen ole ollut varsin todennäköistä tai edes todennäköistä enempää kuin sekään, että haulien kimmokkeista tai lasinsiruista olisi voinut seurata huoneistossa olevan kuolema." Korkein oikeus siis vapautti syytteestä todennäköisyystahallisuuden mukaisin perusteluin, kun hovioikeus katsoi surmaamistahallisuuden olleen käsillä positiivisen tahtoteorian mukaisin perusteluin. Jälleen päätelmiä vaikeuttaa se, että eri oikeusasteet tuntuivat arvioineen eri tavoin sen, mitä A oli tilanteessa havainnut.

Korkein oikeus on seurannut samaa linjaa viime aikoihin saakka. Vuonna 1998 se antoi kaksi ratkaisua, jotka koskivat kuristamalla tehtyjen rikosten vaarallisuus- ja tahallisuusarviointia. Ratkaisussa KKO 1998:1 tekijä A oli kuristanut uhria usean sekunnin ajan vuoroin kaksin käsin ja vuoroin housun vyöllä kaulasta niin voimakkaasti, että B oli menettänyt tajuntansa. Korkein oikeus piti selvitettynä, että B oli ollut A:n suorittaman kuristamisen seurauksena konkreettisessa hengenvaarassa. Sen oli aiheuttanut kuristamiseen liittyvä heijasteellisen sydänpysähdyksen vaara. Tämä niin sanotun heijastekuoleman mahdollisuus ei kuitenkaan ole yleisesti tiedossa, minkä vuoksi korkein oikeus katsoi näyttämättä jääneen, että A:lla olisi ollut tapon yrityksen edellyttämä tahallisuus siinä suhteessa, että hän olisi ymmärtänyt tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena olevan B:n kuolema. Samantyyppinen tilanne toistui myös ratkaisussa KKO 1998:2.

Vuonna 2001 korkein oikeus antoi kolme päätöstä, jotka koskivat olosuhdetahallisuutta. Myös niissä lähtökohdaksi otettiin todennäköisyystahallisuus.

Tapauksessa KKO 2001:13 A oli ottanut työpaikallaan aviomieheltään B:ltä lukitun kassin, jossa oli ollut suuri määrä erilaisia huumausaineita. A säilytti kassia B:n lukuun noin viikon verran työpaikallaan. B jäi kiinni huumausainerikoksesta Saksassa, jonka jälkeen A:n ja B:n asuntoon tehtiin kotietsintä. Tämän jälkeen B soitti ystävälleen C:lle ja pyysi tätä vastaanottamaan kassin. Tapauksessa oli kyse muun muassa A:n tahallisuuden arvioinnista, ja lähemmin siitä, kuinka hyvin hän oli ollut perillä kassin sisällöstä.

Korkeimman oikeuden perustelut kuuluivat seuraavasti: Korkein oikeus katsoo edellä mainittujen seikkojen osoittavan, että A on kassia säilyttäessään ja sen C:lle luovuttaessaan pitänyt varsin todennäköisenä, että kassi sisälsi huumausaineita. Hänellä on siten ollut huumausainerikoksen edellyttämä tahallisuus. Sitä vastoin on jäänyt näyttämättä, että hän olisi ollut selvillä kassissa olleen huumausaineen laadusta tai määrästä. Myöskään ei ole näytetty, että A olisi kassia säilyttäessään tai sen luovuttaessaan tavoitellut huomattavaa taloudellista hyötyä. Sen vuoksi hänen syykseen ei voida lukea törkeää huumausainerikosta.

KKO 2001:97: Virallinen syyttäjä vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä sillä perusteella, että tämän hallusta oli tavattu pienehkö määrä erilaisia lääkevalmisteita, joilla ei ollut Suomessa myyntilupaa. Kysymys siitä, oliko lääkevalmisteet katsottava tuoduksi maahan salakuljettamalla sekä A:n tahallisuuden arvioinnista.

Korkeimman oikeuden perustelut kuuluivat seuraavasti: Mitä tulee siihen kysymykseen, onko A:n vastoin kiistämistään katsottava tienneen lääkevalmisteet salakuljetetuiksi, korkein oikeus toteaa A:n itse arvelleen, että metyylitestosteronitabletit ovat peräisin Venäjältä. Viiden metenoloniampullin ja yhden testosteroniampullin alkuperästä hän ei ole lausunut käsitystään. A ei ole halunnut kertoa lähemmin tilanteista, joissa hän oli valmisteet ostanut, eikä paljastaa myyjien nimiä. Korkein oikeus katsoo, että A on lääkevalmisteet ostaessaan pitänyt varsin todennäköisenä, että ne on tuotu maahan salakuljettamalla. Sen vuoksi A:lla on ollut laittoman tuontitavaraan ryhtymisen edellyttämä tahallisuus.

KKO 2001:117: A oli tuonut autolla Virosta Suomeen suuren määrän huumausaineita. B oli A:n pyynnöstä matkalla mukana matkustajana siten, että he näyttivät pariskunnalta. B:n mukanaolon katsottiin vähentäneen A:n riskiä joutua tullitarkastukseen ja kiinni huumausainerikoksesta. B:n toiminta saattoi siten tulla rangaistavaksi avunantona. Kysymys siitä, voitiinko B:n katsoa tienneen tai pitäneen varsin todennäköisenä, että A oli salakuljettamassa huumausaineita ja voitiinko teko siten lukea B:n syyksi tahallisena. (Äänestys.)

Korkeimman oikeuden perustelut kuuluivat seuraavasti: Korkein oikeus katsoo kerrottujen seikkojen osoittavan B:n todennäköisesti epäilleen, että A yrittää tuoda Suomeen jotakin laitonta tavaraa tai että A:n matkaan liittyy ainakin jotain lainvastaisuutta. Ei kuitenkaan ole esitetty seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätellä B:n arvelleen, että kysymyksessä olisivat juuri huumausaineet. Hänen mahdolliset rikosepäilynsä ovat jääneet epämääräisiksi. Jotta hänet voitaisiin tuomita avunannosta huumausainerikokseen, hänen olisi kuitenkin täytynyt pitää varsin todennäköisenä, että A on salakuljettamassa Suomeen huumeita. Korkein oikeus katsoo tämän jääneen näyttämättä. Sen vuoksi hänen syykseen ei voida lukea avunantoa huumausainerikokseen.

Positiivinen tahtoteoria. Kaikki edelliset ratkaisut ovat asettuneet niin sanotun todennäköisyystahallisuuden kannalle. Etenkin hieman vanhemmista korkeimman oikeuden päätöksistä löytyy kuitenkin myös tapauksia, joissa on käytetty positiivisen tahtoteorian suuntaisia perusteluja.

KKO 1984 II 105: Yhtiö X:n edustajat olivat ostaneet X:lle kiinteistön A:n edustamalta kiinteistöyhtiö Y:ltä. Koska X:n edustajien oli täytynyt käsittää, että A antaessaan Y:n puolesta veroilmoituksen todennäköisesti tuli käyttämään kauppakirjaa siihen merkittyine, todellista alhaisempine kauppahintoineen hyväkseen pidättääkseen veroa ja he olivat suhtautuneet tähän mahdollisuuteen hyväksyvästi tai ainakin välinpitämättömästi, heidät tuomittiin avunannosta A:n törkeään veropetokseen. ― KKO 1985 II 172: Syytetty oli hengenvaaran aiheuttaen tahallaan lyönyt asianomistajaa puukolla vatsaan helposti vioittuvien sisäelimien alueelle. Kun syytetty ei ollut voinut lähteä siitä, ettei uhrin kuoleman mahdollisuus olisi ollut hyvinkin todennäköinen puukotuksen seuraus, tai ainakin puukon käyttäminen tällä tavalla osoitti välinpitämättömyyttä uhrin hengestä, oli perusteltua päätyä siihen, että syytetyn tahallisuus ulottui asianomistajan kuolemaan asti. Sen vuoksi syytetty tuomittiin taposta.

KKO 1984 II 105 on melko puhdaslinjainen positiivisen tahtoteorian mukainen ratkaisu. Samalla kyseessä on yksi harvoista KKO:n muissa kuin henkeen ja terveyteen kohdistuvissa rikoksissa antamista tahallisuusratkaisuista. Perustelut ovat kuitenkin sikäli pulmalliset, että niiden mukaan tahallisuuteen riittäisi hyväksyvä tai välinpitämätön suhtautuminen seurauksen mahdollisuuteen, kun tarkkaan ottaen tahallisuus edellyttää, että tekijä hyväksyy itse seurauksen. KKO 1985 II 172 tuntuu sisältävän sekä todennäköisyystahallisuuden että positiivisen tahtoteorian (välinpitämättömyysteorian) mukaisen kannan. Tahallisuuden katsotaan ulottuneen kuolemaan saakka, koska tekijä ei voinut lähteä siitä, ettei kuoleman mahdollisuus olisi ollut hyvinkin todennäköinen seuraamus. Tapon tahallisuuteen ei kuitenkaan riitä se, että tekijä pitää kuoleman mahdollisuutta hyvinkin todennäköisenä. Tahallisuus kattaisi tässä vasta vaaraseurauksen, ja riittäisi periaatteessa tuomitsemaan ainoastaan hengenvaaran aiheuttamisesta. Myös perustelujen jatko-osa on tulkinnallisesti epäselvä ("tai ainakin puukon käyttäminen tällä tavalla osoitti välinpitämättömyyttä uhrin hengestä"). Muuhun perusteluosaan suuntautuva varauma "ainakin" voi tarkoittaa, että korkein oikeus on epävarma siitä, mitä tekijä on tilanteessa mieltänyt (ei ehkä mieltänyt todennäköiseksi, mutta ainakin suhtautui välinpitämättömästi). Toinen vaihtoehto on, että näin olisi asetettu eri tahallisuusteoriat toistensa vaihtoehdoiksi. Sittemmin korkein oikeus ei ole tätä perustelutekniikkaa käyttänyt, alemmat oikeusasteet kylläkin.

KKO 1986 II 70: A ja B olivat menneet 76-vuotiaan C:n luo saadakseen tältä rahaa. C:n ilmoitettua, ettei hänellä ollut rahaa, A oli lyönyt C:tä nyrkillä kasvoihin ja C:n kaaduttua potkaissut häntä päähän sekä B ryhtynyt kuristamaan C:tä kurkusta A:n siirtyessä etsimään asunnosta anastettavaa omaisuutta. Käydessään noutamassa C:n taskusta avaimia A oli havainnut B:n edelleen kuristavan C:tä. C oli B:n kuristamisen seurauksena kuollut. Kun A avaimia ottaessaan ei ollut voinut olla havaitsematta, että hänen yhdessä B:n kanssa aloittamansa rikos saattaisi johtaa C:n kuolemaan, ja hän oli tästä huolimatta osaltaan jatkanut rikoksen suorittamista ja siten suhtautunut ainakin välinpitämättömästi C:n kuoleman mahdollisuuteen, A:n katsottiin yhteistuumin B:n kanssa surmanneen C:n.

Ratkaisun perustelut ovat tahallisuusteorioiden kannalta selkeämmät. Todetaan selvästi, että A on havainnut seurauksen mahdollisuuden ("ei ollut voinut olla havaitsematta, että ― ― rikos saattaisi johtaa C:n kuolemaan") ja suhtautunut siihen (kuoleman mahdollisuuteen) ainakin välinpitämättömästi. Toisaalta tapaukseen kietoutuu lukuisia muita yleisten oppien ongelmia, jotka vaikeuttavat sen pohjalta tehtäviä päätelmiä. Myös tekijän mielteistä käytetty käänteinen ilmaisu ("ei ollut voinut lähteä siitä, ettei uhrin kuoleman mahdollisuus olisi ollut hyvinkin todennäköinen puukotuksen seuraus"; "ei ollut voinut olla havaitsematta, että ― ― rikos saattaisi johtaa C:n kuolemaan") mutkistaa asiaa.

KKO 1995:85: Syytetty oli horjahtanut kirjahyllyä vasten, jolloin kirjahyllyllä ollut palava kynttilä oli pudonnut sänkyyn ja sytyttänyt sängynpeitteen tuleen. Syytetyn ei ollut selvitetty suhtautuneen tulen leviämiseen hyväksyvästi tai välinpitämättömästi, mutta hän oli varomattomuudellaan aiheuttanut ihmisten asuttavan talon palamisen. Syytetty tuomittiin rangaistukseen tuottamuksellisesta murhapoltosta.

Alioikeus ja hovioikeus tuomitsivat tahallisesta murhapoltosta perusteluin: "A:n oli sängynpeitteen sytyttyä palamaan täytynyt käsittää, että tuli varsin todennäköisesti leviäisi talon rakenteisiin. A oli suhtautunut palon leviämiseen hyväksyvästi tai ainakin välinpitämättömästi." Tapausfaktoihin liittyy lukuisia perustelujen tulkintaan vaikuttavia yksityiskohtia. Korkein oikeus katsoi rikoksen tuottamukselliseksi perusteluin: "Tulipalon syttymisestä ja leviämisestä huoneistossa ei ole muuta selvitystä kuin A:n kertomus. Ei ole selvitetty, että A olisi suhtautunut tulen leviämiseen hyväksyvästi tai välinpitämättömästi. A:n syyksi jää kuitenkin, että hän on varomattomuudellaan aiheuttanut palavan kynttilän putoamisen sänkyyn ja palon syttymisen ja siten varomattomuutensa kautta ollut syynä ihmisten asuttavan talon palamiseen." A:n on katsottu havainneen liekit vasta sen jälkeen, kun hän ei ole niitä kyennyt sammuttamaan. A:n menettelyssä on siis ollut tuottamuksellista kynttilän pudottaminen ja horjahtaminen.

Positiiviseen tahtoteoriaan viittaava lausuma on myös korkeimman oikeuden ratkaisussa 1997:33. Siinä oli kysymys lahjusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä. Tahallisuuskysymys ei ollut esillä tapauksen otsikossa. Perusteluissa korkein oikeus kuitenkin kirjoitti, että "A:n on täytynyt käsittää, että hänen osallistumisensa matkalle varsinkin juuri harkinnanvaraisten avustusten myöntämisen jälkeen on ollut omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen ja hän on suhtautunut tähän mahdollisuuteen välinpitämättömästi". Välinpitämättömyys-termi näyttää viittaavan eventualis-tahallisuuden suuntaan. Tahallisuus arvioidaan kuitenkin suhteessa tunnusmerkistötekijöihin, tässä tapauksessa siihen, oliko toimi omiaan heikentämään luottamusta viranomaistoiminnan tasapuolisuuteen. Tämän tekijän katsottiin käsittäneen, joten asiallisesti kyseessä on varmuustahallisuus.

Tahallisuuden arviointiin HIV-tartuntaa koskevissa jutuissa on liittynyt aivan erityisiä ongelmia.

KKO 1993:92. Vastaaja oli ilmoittamatta kumppanilleen HIV-positiivisuudestaan ollut vuosina 1986―87 tämän kanssa toistuvasti suojaamattomassa anaaliyhdynnässä. Viimeksi mainittu oli tuolloin saanut vastaajalta HIV-tartunnan ja kuollut siitä johtuneen AIDS-oireyhtymän seurauksena vuonna 1990. Vastaajan katsottiin syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen. Syyte taposta tai törkeästä pahoinpitelystä hylättiin, kun oli jäänyt näyttämättä, että vastaaja olisi tarkoittanut tartuttaa infektion kumppaniinsa eikä ollut perusteita olettaa, että hän, ottaen huomioon hänen käytettävissään tekojen aikaan olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta, olisi pitänyt tartunnan syntymistä menettelynsä varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena. (Äänestys.)

Hovioikeus tuomitsi törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Surmaamistahallisuuden poissuljenta perustettiin todennäköisyysarviointiin: "Huomioon ottaen tapahtuma-ajankohtana annettu informaatio taudin leviämisestä ja odotettavissa ollut lääketieteen kehitys ei voitu katsoa, että hengen menettämisen vaara HIV-infektion seuraamuksena olisi yleisen elämänkokemuksen mukaan ollut suuri. Myöskin mahdollisen seuraamuksen ajalliseen etäisyyteen nähden oli pidettävä epätodennäköisenä, että S olisi mieltänyt menettelynsä johtavan K:n kuolemaan tai että hän olisi voinut noissa olosuhteissa pitää tämän kuolemaa edes menettelynsä todennäköisenä seuraamuksena. S:n tahallisuuden ei siten voitu katsoa ulottuvan K:n kuolemaan asti." Korkein oikeus hylkäsi tahallisia rikoksia koskevat syytteet ja tuomitsi vain törkeästä kuolemantuottamuksesta. Myös korkein oikeus vetosi perusteluissaan aikaisempaan oikeuskäytäntöön: "Viimeaikaisessa rikosoikeudellisessa käytännössä (KKO 1988:8, 1988:21, 1988:73, 1992:28, 1993:5 ja 1993:26) on yleensä lähdetty siitä, että surmaaminen tai terveyden vahingoittaminen on tahallista, jos tekijä on tarkoittanut seurauksen syntymistä tai hänen on täytynyt käsittää sen syntyminen tekonsa varmaksi tai varsin todennäköiseksi seuraukseksi." Korkein oikeus on jättänyt mainitsematta ne hovioikeuden päätöksessään nimeämät varhaisemmat ratkaisut, joiden perusteluissa on viitattu myös välinpitämättömyyteen. Tahallisuuden poissuljenta perustui myös varsin selkeästi todennäköisyysarviointiin: "S:n ei ole näytetty tarkoittaneen tartuttaa mainittua infektiota K:hon. Ottaen huomioon hänen käytettävissään tekojen aikaan olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta ei myöskään ole perusteita olettaa, että S olisi pitänyt tartunnan tapahtumista anaaliyhdynnän varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena. ― ― S tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemien rikosten ja niistä määräämän rangaistuksen asemesta törkeästä kuolemantuottamuksesta 3 vuodeksi vankeuteen."

Tämän ratkaisun jälkeen on alemmissa oikeusistuimissa tuomittu tapon yrityksestä tekijä, joka oli ollut sukupuoliyhteydessä useiden kymmenien kumppanien kanssa. Tahallisia henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskevat tunnusmerkistöt soveltuvat kaiken kaikkiaan huonosti HIV-tapauksiin. Olisikin ehkä tarpeen harkita ongelman ratkaisua erilliskriminalisoinnin avulla.

4. Nykytilan ongelmia

Määritelmän puute. Rikokset rangaistaan vain tahallisesti tehtyinä, jollei muuta laista ilmene. Tahallisuuden ja tuottamuksen raja on usein samalla rangaistavan ja rankaisemattoman käyttäytymisen raja. Tahallisuus on siten rikosoikeuden keskeisimpiä vastuuta määrittäviä käsitteitä. Laillisuusperiaatteen kannalta on erittäin epätyydyttävää, että rikosoikeudellisen vastuun alaan näin tärkeällä tavalla vaikuttava peruste on jätetty laissa määrittämättä.

Voimassa olevan rikoslain ensimmäinen ehdotus vuodelta 1875 sisälsi varsin yksityiskohtaiset syyksiluettavuuden muotojen määritelmät. Säännökset jäivät kuitenkin pois lopullisesta ehdotuksesta. Pääasiallisena perusteena oli, että kysymysten katsottiin kuuluvan oikeustieteen alaan. Vaikka verraten harva voimassa oleva rikoslaki sisältää tahallisuuden määritelmän, tämänsuuntaisia suunnitelmia on ollut vireillä useammassakin maassa. Tällainen määräys on Itävallan ja Sveitsin rikoslaeissa. Vastaavaa säännöstä esitettiin Saksan liittotasavallassa sekä vuoden 1962 ehdotuksessa että vuoden 1967 vaihtoehtoisessa rikoslakiehdotuksessa. Norjan rikoslakiehdotus vuodelta 1992 sisälsi tahallisuuden määritelmän ja sellaista esitti myös Ruotsissa vuonna 1996 mietintönsä jättänyt komitea (SOU 1996:185). Tahallisuuden määritelmän ongelmana ei tämän päivän katsannossa olekaan se, etteikö kyse olisi rikoslainsäätäjän kompetenssiin kuuluvasta asiasta. Ongelmat ovat pikemmin luonteeltaan teoreettisia ja kriminaalipoliittisia. Pääasiallisena pulmana on edelleen jatkuva erimielisyys tahallisuuden alarajan määrittelystä.

Kysymys tahallisuuden alarajasta. Vanhemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa tahallisuuden alarajan määritti positiivinen tahtoteoria. Vaadittiin, että tekijä oli mieltänyt seurauksen mahdolliseksi ja suhtautunut siihen joko hyväksyvästi tai välinpitämättömästi. Hyväksymistä koskevan perusteen ongelmallisuus on sen laajuus yhdessä suunnassa: tahallisuusvastuun perustavaksi on vaikea asettaa pelkkää seurauksen hyväksymistä, jos todennäköisyys kuitenkin jää häviävän vähäiseksi, joskin vielä mahdolliseksi. Toisaalta hyväksymisen puutteen ei myöskään tulisi perustaa tahallisuuden poissuljentaa. Riittävän todennäköisenä näyttäytyvän seurauksen tulisi perustaa tahallisuusvastuu siinäkin tapauksessa että tekijä sen mieluimmin välttäisi (ja jota siis ei hyväksyisi). Tahallisuusvastuun ehdoksi asetettavan hyväksymisen tulisi siis tarkoittaa jotain muuta kuin hyväksymistä termin arkikielen merkityksessä. Vaihtoehtoiseksi perusteeksi on nimetty välinpitämättömyys suhteessa mahdolliseksi miellettyyn seuraukseen. Tämä peruste on taas sikäli pulmallinen, että välinpitämättömyys kuvastaa usein tuottamukselliselle menettelylle tyypillistä suhtautumista. Molempiin liittyy ongelmia tilanteissa, joissa useiden mahdollisten seurausten todennäköisyys on sama, mutta niiden tunnearvo tekijälle vaihtelee. Jos asunnon tuleen sytyttänyt toivoo, että osa sisällä olevista ja hänen tuntemistaan uhreista pelastuisi, kun taas osan henki olisi hänelle samantekevä, edellyttäisi tahtoteorian mukainen eventualis-tahallisuus, että tekijä tuomitaan tuttujen osalta kuolemantuottamuksesta ja tuntemattomien osalta taposta. Tällaista lopputulosta on vaikea perustella.

Korkeimman oikeuden 1970-luvulta saakka antamat tahallisuusratkaisut ovat olleet selvä kannanotto kognitiivisten teorioiden suuntaan ja todennäköisyystahallisuuden puolesta. Tätä ei kumoa ratkaisujen perusteluissa havaittava horjuvuus, kuten ei sekään, että näiden ratkaisujen joukkoon mahtuu myös eräitä positiivisen tahtoteorian suuntaisia joskin tulkinnanvaraisia ratkaisuja. Korkeimman oikeuden perustelutapa on sittemmin levinnyt myös alempiin oikeusistuimiin. Tosin perustelujen logiikassa ja laadussa on runsaasti sijaa kritiikille. Tilanteessa, jossa eri vaihtoehtojen keskinäinen paremmuus on huomattavan tulkinnanvarainen ja jossa ylin oikeusaste on johdonmukaisesti seurannut määrättyä, sittemmin oikeuskäytännössä laajasti omaksuttua linjaa, tulisi olla poikkeuksellisen vahvoja perusteita päätyä toisensisältöiseen lainsäädännölliseen ratkaisuun. Rikosoikeuskomitea päätyi suosittamaan, että tahallisuus kattaisi tarkoitettujen seurausten ohella vain ne seuraukset, joiden syntymistä tekijä piti käyttäytymisensä varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena (komiteanmietintö 1976:72).

Merkittävin tässä huomioon otettava virallisehdotus on Ruotsin komiteanmietintö vuodelta 1996 (SOU 1996:185), jossa tahallisuuden alarajan kriteeriksi esitettiin tekijän "otaksumaa" seurauksen syntymisestä. "Otaksuma" tai "olettama" sopii kuitenkin, ainakin suomen kielessä, huonosti tahallisuuskriteeriksi, koska se implikoi melko selvästi erehdystä. Mietinnön perustelujen todennäköisyystahallisuuden kritiikki oli osaksi osuvaa, osaksi ei. Todennäköisyystahallisuudenkaan mukaan ei kuitenkaan, toisin kuin mietinnössä esitettiin, ole mahdollista otaksua, että henkilö samanaikaisesti pitää seurauksen syntymistä tekonsa todennäköisenä seurauksena, mutta samalla uskoo järkevin perustein, että seuraus jää syntymättä. Jos tekijä uskoo järkevin perustein, että seuraus jää syntymättä, hän ei ota sen syntymistä toimintansa lähtökohdaksi. On totta, että todennäköisyysteoria asettaa tuomioistuimen ratkaistavaksi hiuksenhienon rajanveto-ongelman, mutta sama pätee kaikkiin tahallisuusteorioihin. Kritiikki tahallisuuden objektivoitumisen riskeistä on perusteltu, mutta sen ei välttämättä ole katsottava olevan seurausta itse todennäköisyystahallisuuden peruslähtökohdista. Todennäköisyys on tuonkin tahallisuusmuodon osalta ymmärrettävissä subjektiiviseksi arvioksi, ei tilastollis-objektiiviseksi seuraussuhteeksi.

Edellä mainituista syistä tässä ehdotuksessa päädytään määrittämään tahallisuuden alaraja ensi sijassa korkeimman oikeuden käytännöstä jo tutuiksi käynein termein. Tahallisuusvaatimuksen täyttymisen alarajan määrittäisi se, vastaako rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen sitä, mitä tekijä on teon hetkellä pitänyt varsin todennäköisenä.

Todennäköisyystahallisuuden kannalta tärkein ratkaisu on siitä päättäminen, millaista todennäköisyyttä taikka varmuutta seurauksilta edellytetään. Hyvät kriminaalipoliittiset perusteet on esitettävissä sille, että tahallisuusvastuu alkaa jo tilanteessa, jossa seurauksen syntyminen on tekijän motivaatiossa vaihtoehto, jota hän pitää todennäköisempänä kuin sen syntymättä jäämistä. Olisi kielellisesti mahdollista sanoa, että tässä tilanteessa tekijä otaksui taikka uskoi tekonsa johtavan seuraukseen. Molempiin ilmaisuihin liittyy kuitenkin sivumerkityksiä, joiden vuoksi niiden käyttö lakitekstissä ei tule kysymykseen. Paremman ilmaisun puuttuessa on tyydyttävä jo korkeimman oikeuden käyttämään termiin "varsin todennäköinen".

Tämän termin ongelmana on, ettei tarkkaan ottaen ole selvää, mitä "varsin todennäköinen" käytännössä tarkoittaa. Pohjoismaisesta oikeuskäytännöstä tutun termin "övervägande sannolikt" on tulkittu tarkoittavan yksinkertaista (50 %:n ylittävää) todennäköisyyttä. Termin "varsin todennäköinen" muuntaminen pelkäksi todennäköisyydeksi tulkittaisiin oikeuskäytännössä kuitenkin luultavasti pyrkimykseksi alentaa tahallisuuden alarajaa siitä, millaiseksi se korkeimman oikeuden käytännössä on muodostunut. Tähän ei ole mitään tarvetta.

Etenkin vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa mutta myös eräissä yksittäisissä oikeuskäytännön ratkaisuissa tahallisuuden alarajan kriteerinä on pidetty tekijän tahdonsuuntauksen varaan rakentuvaa eventualis-tahallisuutta. Volitiivisia elementtejä korostavan eventualis-tahallisuuden tarve ja käyttöala tulee arvioida nyt ehdotettua ratkaisua vasten. Kyse on toisin sanoen siitä, onko joissain tilanteissa tarve ulottaa tahallisuusvastuu volitiivisin perustein myös seurauksiin taikka olosuhteisiin, joiden syntymättä jäämistä tai puuttumista tekijä pitää todennäköisempänä kuin niiden syntymistä tai käsilläoloa, taikka joiden suhteen tekijä ei ole ottanut lainkaan kantaa, mutta johon hän kuitenkin on suhtautunut myönteisesti sellaiseen kuitenkaan suoranaisesti pyrkimättä. Tällaisen tahallisuusmuodon tarve lienee verraten vähäinen. Valmistelussa on tosin ollut esillä se, että tällaista tahallisuusmuotoa voitaisiin pitää vaihtoehtoisena tahallisuuden alarajan määritelmänä. Esitysluonnoksesta pyydetyssä korkeimman oikeuden lausunnossa katsottiin, että harkittavana olleen vaihtoehtoisen tahallisuuskriteerin soveltaminen olisi kuitenkin omiaan aiheuttamaan epäyhtenäisyyttä tuomioistuinkäytännössä. Vakiintunut todennäköisyystahallisuuden määritelmä onkin tarkoituksenmukainen tahallisuuden ja tuottamuksen välisen rajan määrittelyssä.

Terminologia. Myös käytössä oleva tahallisuuslajien terminologia on pulmallinen ja aiheuttaa sekaannuksen vaaraa muun muassa suhteessa muihin pohjoismaihin.

Determinatus-tahallisuutta ei tunneta sen enempää muissa pohjoismaissa kuin saksalaisella kielialueellakaan. Sitä vastaa Ruotsissa dolus directus ja Saksassa "tarkoitus" tai 1. asteen dolus directus. Meidän käsitteistömme dolus directusta vastaa Ruotsissa dolus indirectus ja Saksassa 2. asteen dolus directus. Dolus determinatus on nimikkeenä kömpelö ja vailla informaatioarvoa. Sen suomenkieliseksi nimikkeeksi kävisi parhaiten tarkoitustahallisuus. Termi ilmaisee selvästi, että tässä tapauksessa arvostelussa on olennaista tekijän tarkoitus ja tavoitteet.

Dolusdirectus tarkoittaa "suoraa" ja "välitöntä". Teon varsinaisten tavoitteiden ja tarkoitusten kannalta luonnehdinta on kuitenkin harhauttava, sillä näissä tapauksissahan tekijää ei rangaista siitä, mihin hän suoraan tai välittömästi tähtää, joskin kyllä sellaisesta, minkä hän välittömästi ymmärtää teostaan seuraavana, edellyttäen, että hän pääsee päämääräänsä. Directusta luonnehtisikin paremmin Ruotsissa käytetty "indirectus" tai paremminkin termin suomennos "epäsuora tahallisuus". Toisaalta seurausten osalta on tehtävissä ero tahallisuuden alimpaan asteeseen, jossa seuraukset ovat vain varsin todennäköisiä, ja tilanteeseen, jossa seuraukset ovat tekijän tieten varmoja. Vastaavasti suhteessa teko-olosuhteisiin on erotettavissa tapaukset, joissa tekijä tietää, että teko toteuttaa tunnusmerkistön. Tältä kannalta olisi perusteltua puhua epäsuoran tahallisuuden sijasta varmuustahallisuudesta. Termin ongelmana kuitenkin on, että se jättää ulkopuolelle epävarmaan tavoitteeseen varmuudella liittyvät oheisseuraukset.

Todennäköisyyteen liittyy monia mielikuvia, joista osa pohjaa arkikokemukseen, osa taas kytkeytyy varsin teknisiin ajatusoperaatioihin kuten todennäköisyyslaskentaan tai tilastollisiin todennäköisyyksiin. Todennäköisyyttä eräissä suhteissa parempana terminä saattaisi tulla kyseeseen seurausten aiheutumisen tai olosuhteiden käsillä olon uskottavuus. Termi on kuitenkin syyksiluettavuuspohdiskelujen yhteydessä esitettynä outo. Kun pohjoismainen oikeuskäytäntö on suuremmitta ongelmitta kyennyt operoimaan todennäköisyyden käsitteellä, termiä voidaan käyttää jatkossakin. Korkeimman oikeuden melko vakiintuneen linjan mukaisesti vaadittava todennäköisyyden aste voidaan ilmaista termein "varsin todennäköinen". Tällöin seuraus X on varsin todennäköinen, milloin tekijä pitää sitä kahdesta vaihtoehdosta (X ja ei-X) uskottavampana eli lähtee siitä, että pikemmin X kuin ei-X.

5. Pykälän sisältö

Ehdotetussa pykälässä säädettäisiin teon olevan tahallinen, jos rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen vastaa sitä, mitä tekijä on teon hetkellä tarkoittanut taikka pitänyt varmana tai varsin todennäköisenä.

Tarkoitustahallisuus. Teko olisi tahallinen ensinnäkin silloin, kun tekijän tarkoituksena on rikoksen tunnusmerkistön toteuttaminen. Tilanteesta, jossa kriminalisoidun seurauksen aikaansaaminen on tekijän tarkoitus, on suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa käytetty nimeä dolus determinatus. Tarkoitustahallisuudessa kriminalisoitu seuraus oli se syy ja peruste, miksi tekijä ryhtyi tekoon. Hän teki teon aiheuttaakseen seurauksen ja tahtoi seurausta siis tässä merkityssä. Tavoiteltua seurausta voidaan erotukseksi jäljempänä mainituista tilanteista kutsua pääseuraukseksi. Tarkoitustahallisuus lasketaan tahallisuuden raskaimmaksi asteeksi. Selvemmin kuin muut tahallisuuden lajit se osoittaa selkeätä päätöstä toimia toisen suojattuja etuja vastaan.

Tarkoituksella ymmärretään tässä yhteydessä siis teon päämäärää eli seikkaa, jonka vuoksi tekijä toimi niin kuin toimi. Tarkoitus tässä merkityksessä on aina samalla se syy, jonka vuoksi teko tehtiin. Tavoitteet suuntautuvat tulevaisuuteen, eivätkä siten liity jo vallitseviin teko-olosuhteisiin. Tarkoitustahallisuus määritetäänkin vain suhteessa teon pääseuraukseen. Teko-olosuhteiden osalta kysymys on joko varmuus- tai todennäköisyys-tyyppisestä tahallisuudesta.

Tarkoitettu seuraus on usein samalla tekijän lopullinen tavoite. Tekijä pahoinpitelee uhrin yksinkertaisesti pahoinpidelläkseen tämän. On kuitenkin myös mahdollista, että tunnusmerkistön mukainen lopullinen seuraus oli vain välitavoite suhteessa etäisempään päämäärään. Sille, joka surmaa uhrin periäkseen tämän rahat, henkirikos on vain välitavoite suhteessa lopulliseen päämäärään. Jos tekijän näkökulmasta välitavoitteen toteuttaminen on ainoa keino saavuttaa tarkoitettu lopputavoite, tekijä osoittaa suhteessa välitavoitteeseen determinatus-asteista tahallisuutta.

Vaikka volitiiviset elementit ovat tarkoitustahallisuudessa keskeisiä, asetetaan myös seurausten todennäköisyydelle ja sitä koskeville tekijän tiedoille määrätyt vähimmäisvaatimukset. Jos seuraus on siinä määrin epätodennäköinen, ettei teossa enää ilmene aiheuttamistahtoa, vaan tekijä tekee teon esimerkiksi vain jostain syystä tekoa demonstroidakseen, ei seuraus oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan kuuluisi enää tahallisuuden piiriin. Uudemmassa oikeuskirjallisuudessa vastuun minimivaatimuksia on etsitty myös kielletyn riskin alueelta. Jos seuraus olisi siinä määrin epätodennäköinen, että se kuuluisi jo sallitun riskin piiriin, ei pelkkä tarkoitus perustaisi vastuuta. Henkilö, joka ostaa enolleen etelänmatkan toivossa, että lentokone putoaa, niin kuin sitten yllättäen käykin, ei tarkoituksistaan huolimatta voi tulla tuomituksi taposta. Pelkkä epärealistinen toiveajattelu ei voi perustaa tahallisuusvastuuta. Sellaisen tarkoitetun seurauksen syntymistä, jota tekijä asiallisesti ottaen piti poissuljettuna mahdollisuutena, ei voida lukea tekijän syyksi tahallisena.

Teko olisi tahallinen myös, milloin tekijä pitää varmana tai varsin todennäköisenä, että hänen tekonsa toteuttaa rikoksen tunnusmerkistön. Tässä viitataan tahallisuuden toiseen perusulottuvuuteen ja tekijän tiedollisiin käsityksiin.

Varmuustahallisuus. Tieto esiintyy eriasteisena. Ylimpänä on varmuus tunnusmerkistön toteutumisesta. Varmuus viittaa tässä käytännölliseen varmuuteen ja siihen, että tekijä sulkee mielestään mahdollisuuden tunnusmerkistön täyttymättä jäämisestä. Tieto tai varmuus siitä, että tekijä toimellaan toteuttaa tunnusmerkistön, on yksi tahallisuuden perusmuotoja. Tämä tahallisuuden ulottuvuus kattaa luontevasti juuri teko-olosuhteet ja sellaiset tunnusmerkistötekijät, joiden ei voida järkevästi ajatella kuuluneen tekijän tavoitteiden ja tarkoitusten piiriin. Tekijä ei aseta tavoitteekseen sitä, että väärennyksen kohteena on asiakirja. Sen sijaan hän on tästä seikasta enemmän tai vähemmän tietoinen.

Vaikka kognitiivinen ulottuvuus on omimmillaan teko-olosuhteiden parissa, oikeuskirjallisuudessa on tarkasteltu kysymystä enimmäkseen vahinkoseurausten kannalta. Kyse ei tällöin ole tavoitelluista seurauksista, vaan toimintasuunnitelmaan kuulumattomasta oheisseurauksesta. Oheisseuraukset voivat vuorostaan olla joko tavoiteltuun seuraukseen liittyviä edellytyksiä tai tavoitteen saavuttamisesta aiheutuvia lisäseurauksia. Molemmista on kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa totuttu käyttämään termiä dolus directus. Dolus directus on oikeuskirjallisuuden mukaan käsillä, milloin tekijä ei ole seurausta suorastaan tarkoittanut, mutta jonka hän on mieltänyt tavoittelemaansa päämäärään, luvalliseen tai luvattomaan, välttämättömästi liittyväksi. Esimerkkinä mainitaan tilanne, jossa terroristi asentaa lentokoneeseen pommin tarkoituksessa surmata lentokoneessa matkustava valtionpäämies. Pommin räjähtämisen välttämättömänä oheisseurauksena on, että myös muut matkustajat saavat surmansa. Tekijän tahallisuusvastuu kattaa tässä kaikki, myös ei-tarkoitetut, teon seuraukset siihen katsomatta, pitikö hän niitä tavoittelemisen arvoisena vai peräti epätoivottavina. Vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan tahallisuusvastuun perustana on, ettei tekijä voi olla tahtomatta sellaista, mikä välttämättä liittyy hänen tavoittelemaansa pääseuraukseen. Tämä pätee silloinkin, kun oheisseurausten tunnearvo olisi tekijälle negatiivinen. Siten pommin asentaneen terroristin katsottaisiin "tahtoneen" myös kanssamatkustajien kuolemaa silloinkin, kun tekijä piti sitä mitä valitettavimpana sivuvaikutuksena. Tällainen tahtokäsitteen venyttäminen tuskin on tarpeen. Tahallisuusvastuu voidaan perustaa suoraan kognitiivisiin kriteereihin. Sen perustaksi voidaan asettaa myös tietoinen päätös määrättyä oikeushyvää vastaan sekä seurausten sisältyminen tekijän toimintasuunnitelmaan. Varmuus siitä, että pommi surmaa myös muut matkustajat, sisältää selvän päätöksen uhrata myös näiden henki. Matkustajien osalta vastuu perustuu esimerkkitapauksessa varmuustahallisuuteen, teon varsinaisen kohteen eli valtionpäämiehen osalta taas tarkoitustahallisuuteen.

Dolus directuksen yhteydessä puhutaan paitsi lisäseurauksista, myös edellytyksistä. Pää- ja oheisseuraukset voivat olla sellaisessa suhteessa, että pääseurauksen syntyminen on mahdollista vain oheisseurauksen kautta. Kyse on siis pääseurauksen saavuttamiseksi välttämättömistä välineistä. Niiden voidaan katsoa kuuluvan pikemmin tarkoitustahallisuuden puolelle. Joka rikkoo ikkunan murtautuessaan taloon, syyllistyy determinatus-asteiseen vahingontekoon, olkoonkin, että tavoite on anastusrikos.

Varmuus oheisseurauksen syntymisestä on sidoksissa päätavoitteen saavuttamiseen. Oheisseurauksen syntyminen on vain niin varmaa kuin tavoitellun pääseurauksen syntyminen. Pommin lentokoneeseen asentanut terroristi saattaa epäillä aikasytytyksen toimintaa. Suhteessa muiden matkustajien kuolemaan pommin asentaminen merkitsee ainoastaan mahdollisuutta. Tuon seurauksen kytkeytyminen varmuudella itse tavoiteltuun pääseuraukseen riittää kuitenkin siihen, että myös nämä vain pääseurauksen kautta mahdollisiksi mielletyt oheisseuraukset katsotaan aiheutetuiksi directus-asteisella tahallisuudella. Tahallisuus ei seurausten osalta edellytä, että oheisseurausten syntyminen on varmaa, vaan riittää, että ne ovat varmoja siinä tapauksessa, että tekijä pääsee tavoitteeseensa. Myös epävarmaan tavoitteeseen varmuudella liittyvät oheisseuraukset arvioidaan varmuustahallisuudella aiheutetuiksi. Vastuun edellytyksenä on tällöin, että pääseurauksen, johon oheisseuraukset liittyvät, syntymistä on pidettävä siinä määrin varteenotettavana mahdollisuutena kuin tarkoitustahallisuuden rankaisemisessa edellytetään.

Vaikka tieto tai varmuus siitä, että teko-olosuhteita koskevat tunnusmerkit ovat käsillä, on lähtökohtaisesti melko ongelmaton tahallisuuden ilmenemismuoto, joudutaan tiedon osalta esittämään tiedon tarkempaa kohdetta, intensiteettiä ja konkreettisuutta koskevia jatkokysymyksiä: mitä tulee tietää ja millä tarkkuudella. Kysymyksiin vaadittavan tiedon tarkkuudesta ja sisällöstä palataan erehdyksen yhteydessä.

Todennäköisyystahallisuus. Tahallisuuden alarajan määrityksille on yhteistä, että kyse ei ole tavoitelluista seurauksista eikä tavoiteltuun seuraukseen varmuudella liittyvistä oheisseurauksista sen enempää kuin varmuudella läsnäoleviksi mielletyistä teko-olosuhteistakaan. Tyypillisesti kysymys on enemmän tai vähemmän todennäköisinä pidettävistä teon muista kuin tarkoitetuista seurauksista taikka olosuhteista, joista ei oltu varmoja, mutta joiden arveltiin mahdollisesti olleen käsillä.

Viimeisen kahden vuosikymmenen kuluessa korkein oikeus on lukuisissa ensi sijassa henkirikoksia koskevissa ratkaisuissaan vahvistanut säännön, jonka mukaan tahallisuuden ala määräytyy sen mukaan, kuinka todennäköisinä tekijä on seurauksia pitänyt. Tekijä on tuomittu taposta, mikäli hän on pitänyt kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Tilanteessa, jossa eri vaihtoehtojen keskinäinen paremmuus on huomattavan tulkinnanvarainen ja jossa ylin oikeusaste on johdonmukaisesti pyrkinyt kiinteyttämään linjaa, vaadittaisiin huomattavan hyviä perusteita, jos lainsäätäjä tahtoisi irrottautua jo vakiintuneeksi muodostuneesta käytännöstä. Tällaisia perusteita ei ole esittää, minkä vuoksi ehdotuksessa päädytään määrittämään tahallisuuden alaraja korkeimman oikeuden käytännöstä jo tutuiksi käynein termein.

Esityksen mukaan teko olisi tahallinen, milloin tekijä pitää tunnusmerkistön toteutumista tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Sanamuodolla tarkoitetaan samaa kuin korkeimman oikeuden tahallisuusprejudikaateilla. Todennäköisyysarviointi voi koskea sekä tunnusmerkistöön kuuluvien seurausten syntymistä että tunnusmerkistöön sisältyviä muita tahallisuuskatetta edellyttäviä tunnusmerkistötekijöitä. Tahallisesti toimii myös se, joka pitää varsin todennäköisenä, että tunnusmerkistön edellyttämät olosuhteet ovat muutoin käsillä. Poikkeuksena ovat ne tunnusmerkistöt, joissa olosuhteiden osalta on edellytetty tietoa, jolloin edellytetään varmuustahallisuutta. Sama koskee tunnusmerkistöjä, joissa rankaiseminen edellyttää erityistä tarkoitusta.

Todennäköisyyden käsitteellä ei tässä tarkoiteta tilastomatemaattisia laskelmia, vaan arkista, tekohetkellä tekijän näkökulmasta laadittavaa arviota siitä, kuinka uskottavana tekijä pitää tunnusmerkistön täyttymistä. Tämä on ilmaistu laissa edellyttämällä, että tunnusmerkistön toteutuminen on ollut tekijän käsityksen mukaan varsin todennäköistä. Ilmaisulla on tarkoitus kytkeä tahallisuusvastuu alkavaksi pisteestä, jossa tekijä pitää seurauksen syntymistä todennäköisempänä kuin sen syntymättä jäämistä. Jos molemmat vaihtoehdot ovat tekijälle yhtä uskottavia, tekoa ei voida pitää tahallisena. Tekijä, joka lähtee mielessään siitä, että seuraus pikemmin syntyy kuin jää syntymättä, ottaa tällaisen seurauksen tekosuunnitelmassaan siinä mielessä vakavasti, että myös tuohon seuraukseen liitetty ankarampi tekijän motivointiin tähtäävä rangaistusuhka on kriminaalipoliittisesti perusteltavissa.

Arvio tehdään tekijän näkökulmasta ja tekohetken tilanteessa. Tekijällä tulee myös olla asiasta todellinen käsitys. Ei siis riitä, että tekijän olisi pitänyt tietää tunnusmerkistön täyttymisen todennäköisyydestä, jos hän ei kuitenkaan ole tästä ollut riittävässä määrin selvillä.

Humalaisen tahallisuus arvioidaan periaatteessa samojen lähtökohtien mukaan kuin muidenkin. Näyttöä koskevissa ratkaisuissa joudutaan tosin nojaamaan varsin pitkälle yleisiin kokemussääntöihin. Oikeuskäytännössä kokemussääntöjen merkitys on tulkittu siten, että melko vahvassakin humalassa olevan henkilön on katsottu ymmärtävän, että toista keskivartaloon puukolla lyötäessä kuoleman mahdollisuus on teon varsin todennäköinen seuraus.

7 §. Tuottamus
1. Tuottamus ja törkeä tuottamus kriminalisoinneissa

Tuottamusta käytetään monentyyppisissä kriminalisoinneissa vaadittavana syyksiluettavuuden asteena. Osittain kysymys on tyypillisesti uudemmasta rikosoikeudesta, jossa tietyssä asemassa olevat henkilöt asetetaan huolellisuusvastuuseen. Usein kysymys on myös aivan perinteisistä kriminalisoinneista, joissa tärkeitä oikeushyviä suojataan myös huolimattomilta loukkaamisteoilta.

Vähiten ongelmia aiheutuu niiden tekorikosten tulkinnassa, joissa tunnusmerkistöön sisältyy kielletyn toiminnan kuvaus. Osassa tuottamuksellisista tekorikoksista tunnusmerkistö on kirjoitettu epämääräisemmin ja osassa tunnusmerkistön tulkinta palautuu siihen, mitä huolimattomuudella ymmärretään.

Täsmällisintä toimintakuvauksen tyyppiä edustaa esimerkiksi tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkominen (tieliikennelain, 267/1981, 105 a §). Sotilasrikoksiin kuuluvat tuottamuksellinen palvelusrikos ja tuottamuksellinen vartiorikos (rikoslain 45 luvun 4 ja ja 8 §) täyttyvät tuottamuksellisella määräysten rikkomisella. Myös lukuisat salassapitorikosten ja -rikkomusten erityissäännökset (esimerkiksi tuottamuksellinen virkasalaisuuden paljastaminen, rikoslain 40 luvun 5 §:n 2 momentti) ovat tuottamuksellisina rangaistavia. Näissä tunnusmerkistöissä suurimmat tuottamusongelmat liittyvät vaadittavaan subjektiiviseen syyllisyyteen. Ongelmana on myös rangaistavan käyttäytymisen ala yleensä. Vielä esimerkkinä voidaan mainita tuottamuksellinen perätön lausuma (15 luvun 4 §).

Osassa tekorikosten tunnusmerkistöjä huolellinen toiminta määritellään epämääräisemmin. Esimerkiksi tuottamuksellisessa kätkemisrikoksessa (32 luvun 4 §) huolellisuusvaatimus palautuu siihen, mitä tarkoittaa se, että jollakin on ollut syytä epäillä omaisuus tietyllä rikoksella saaduksi. Monissa tunnusmerkistöissä rajaavana kriteerinä toimii vähäisten sääntörikkomusten rankaisemattomuus. Tällaisia esimerkkejä ovat tuottamuksellinen virkavelvollisuuksien rikkominen (40 luvun 11 §) ja tuottamuksellinen vapaudenriisto (25 luvun 6 §). Myös työturvallisuusrikoksen tunnusmerkkien tulkinnassa (47 luvun 1 §) teon huolimattomuudella on itsenäisempi rooli. Näissä on usein turvauduttu kyseisen alan omiin normeihin ja käytäntöihin.

Kolmanneksi ryhmäksi voidaan erottaa sellaiset tunnusmerkistöt, joihin on kirjattu kielletyn toiminnan kuvaus mutta joissa kuvaus ei ole edes tulkinnalla täsmennettävissä. Huolimatonta tulenkäsittelyä ja varomatonta tulenkäsittelyä (44 luvun 20 ja 22 §) tarkoittavien kriminalisointien tulkinnassa kielletyn ja sallitun raja määräytyy huolellisuuskäsitteestä. Taloudellisen toiminnan sääntelyssä tällaisia kriminalisointeja on runsaasti, esimerkkinä elintarvikerikkomus (elintarvikelain, 361/1995, 39 §).

Tuottamuksellisten vaarantamisrikosten tunnusmerkistöissä rangaistavaa käyttäytymistä ei kuvata yksityiskohtaisesti laissa. Sen sijaan tunnusmerkistöissä edellytetään eriasteisen vaaran aiheuttamista oikeushyvälle. Tavallisin tuottamuksellinen abstraktinen vaarantamisrikos on liikenneturvallisuuden vaarantaminen (rikoslain 23 luvun 1 §). Muina tuottamuksellisina vaarantamisrikoksina voidaan mainita yleisvaaran tuottamus (34 luvun 7 §) ja tuottamuksellinen ympäristön turmeleminen (48 luvun 4 §).

Suurimmat ongelmat liittyvät tuottamuksellisiin loukkaamisrikoksiin. Tunnusmerkistöissä kielletään tietyn vahinkoseurauksen aiheuttaminen huolimattomuudella. Kriminalisoinneille on tyypillistä, että tekotapaa ei yleensä ole laissa määritelty lainkaan. Olennaiset tunnusmerkistötekijät ovat teko, vahinkoseuraus, syy-yhteys näiden välillä ja huolimattomuus yhdistämässä tekoa ja vahinkoseurausta. Tyypillisimmän esimerkin muodostavat rikoslain 21 luvun henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset. Kuolemantuottamus (8 §) ja vammantuottamus (10 §) ovat tuottamuksellisina rangaistavia tekoja, joista rangaistaan sitä, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle kuoleman tai vähäistä vakavamman vamman tai sairauden.

Törkeäntuottamuksellisena rangaistavien rikostyyppien määrä on Suomessa suuri verrattuna useisiin muihin maihin. Tällä hetkellä törkeän huolimattomuuden varaan rakentuvia rikostyyppejä on kolmisenkymmentä. Yleensä törkeä tuottamus osoitetaan ilmaisulla törkeä huolimattomuus. Joissakin tapauksissa puhutaan törkeän huolimattomuuden rinnalla tai yksin törkeästä varomattomuudesta ja muutamissa tunnusmerkistöissä puhutaan törkeästä tuottamuksesta. Törkeää tuottamusta on käytetty varsin epäyhtenäisesti syyksiluettavuuden rajana. Osassa on kyse verraten vähäisistä rikkomuksista, osassa keskivakavista rikoksista.

Vahinkoseurauksen tai konkreettisen vaaran aiheuttaminen toisen hengelle tai terveydelle on jo perinteisesti ollut törkeän tuottamuksellisena rangaistavaa. Kuoleman- ja vammantuottamuksista on omat kvalifioidut tunnusmerkistönsä (21 luvun 9 ja 11 §) ja vaaran aiheuttamisen (21 luvun 13 §) rangaistavuus kattaa tahallisuuden ohella törkeän huolimattomuuden.

Törkeässä liikenneturvallisuuden vaarantamisessa (23 luvun 2 §) kvalifioitu tekomuoto edellyttää tietynlaista abstraktista vaarantamista. Liikennettä koskevia tekorikoksia ovat esimerkiksi yksityisistä teistä annetun lain (358/1962) säännösten rikkominen (102 §) ja yleisistä teistä annetun (243/1954) lain säännösten rikkominen (100 §). Myös ympäristön turmelemiseen (rikoslain 48 luvun 1 §), sen kvalifioituun tekomuotoon ja ympäristörikkomukseen (48 luvun 2 ja 3 §) riittää tahallisuuden ohella törkeä huolimattomuus syyksiluettavuuden asteeksi.

Osassa taloudellista toimintaa koskevaa rikoslainsäädäntöä on törkeää huolimattomuutta pidetty perusteltuna rangaistavuuden alarajana. Säännökset kattavat hajanaisen alueen ja koskevat muun muassa kilpailumenettelyä, arvopaperikauppaa sekä tekijän- ja teollisoikeuksia. Myös työaikasuojelurikos (47 luvun 2 §) on törkeästä huolimattomuudesta tehtynä rangaistava. Taloudelliseen toimintaan liittyvien ilmoitusvelvollisuuksien täyttämistä koskevissa kriminalisoinneissa on usein edellytetty törkeää huolimattomuutta. Käytännössä tärkeitä ovat myös velallisen vilpillisyys (39 luvun 4 §), tuottamuksellinen kirjanpitorikos (30 luvun 10 §) ja kirjanpitorikkomus (kirjanpitolain, 1336/1997, 8 luvun 4 §). Kuluttajansuojalainsäädännössä törkeä tuottamus on tavanomainen syyksiluettavuuden alaraja. Myös esimerkiksi henkilörekisteririkkomus (henkilötietolain, 523/1999, 48 §) rakentuu törkeän huolimattomuuden varaan.

2. Tuottamusarvostelun nykytila ja sen ongelmia

Tuottamus. Rikosoikeudellinen tuottamus on toiminnassa vaadittavan huolellisuuden laiminlyöntiä tai lyhyesti huolimattomuutta. Tunnusmerkistöissä puhutaan yleensä tuottamuksesta, huolimattomuudesta tai varomattomuudesta. Rikoslain 3 luvun 5 §:n 1 momentissa säädetään pikemmin tapaturmasta kuin tuottamuksesta tapahtunut teko rankaisemattomaksi. Rikoslaissa ei ole tuottamuksen määritelmää.

Aikaisemmin tuottamus ymmärrettiin syyllisyyskysymyksenä. Viime vuosikymmeninä tuottamuksessa on vakiintuneesti erotettu kaksi puolta. On alettu myös puhua kaksivaiheisesta vertailuoperaatiosta. Tuottamuksen objektiivinen, tunnusmerkistönmukaisuuteen kuuluva puoli koskee teon kiellettyä tai sallittua luonnetta. Tuottamuksen subjektiivinen puoli taas koskee syyllisyysmoitetta. Objektiivisella puolella kysytään, löikö tekijä laimin vaadittavan huolellisuusstandardin noudattamisen. Subjektiivisella puolella tarkoitetaan syyllisyysmoitetta eli sen kysymistä, voidaanko tekijää moittia teostaan.

Objektiivisen (teon) huolimattomuuden määritelminä käytetään monenlaisia kriteerejä. Usein kaikki teon huolimattomuuden tilanteet on yritetty kattaa käsitteillä huolellisuusvelvollisuuden loukkaaminen ja seurauksen ennalta-arvattavuus. Nykyään kirjallisuudessa tilanteita jäsennetään pidemmälle. Huolellisuusvelvoitteen taakse kätkeytyy hyvin erilaisia vastuun edellytyksiä.

Objektiivisessa huolimattomuudessa on asiallisesti kysymys ennen kaikkea siitä, ottiko tekijä kielletyn riskin vai jäikö riskinotto sallitun puolelle. Tässä mielessä objektiivista huolellisuutta määrittävät ennen kaikkea oikeusnormit, mutta myös erilaiset epäviralliset tai tekniset normit. Myös esimerkiksi hyötyjen ja haittojen punninta voi tulla kyseeseen. Joissain tapauksissa joudutaan turvautumaan "normaalilla tavalla huolellisen henkilön" mittapuuhun.

Monissa tilanteissa näistäkään ei kuitenkaan saada paljoa johtoa sen arvioimiseen, oliko tilanteessa toimittu riittävän huolellisesti vai ei. Tuottamuksellisen yhteisvaikutuksen tilanteet tuottavat ongelmia. Samoin jossain määrin avoimia ovat esimerkiksi kysymykset siitä, kuinka pitkälle objektiivisten huolellisuusvelvoitteiden asettamisessa olisi otettava huomioon tekijän erityinen kyvykkyys tai olisiko kyvyttömyyden laskettava vaadittavan objektiivisen huolellisuuden tasoa.

Lisäksi ongelmia on ollut siinä, missä suhteessa teon huolimattomuus on sattuneeseen vahinkoseuraukseen. Loukkaamisrikoksesta rankaisemiseksi ei riitä se, että tekijä toimii huolimattomasti ja aiheuttaa ennakoitavalla tavalla tunnusmerkistössä tarkoitetun vahinkoseurauksen. Tunnusmerkistön täyttyminen täytyy myös voida palauttaa huolimattomuuteen.

Näissä kysymyksissä on jatkossakin turvauduttava oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen. Tuottamuksen lakiin kirjatuissa määritelmissä on vertailumaissakin tyydytty vain korostamaan huolimattomuuden ja seurauksen välistä yhteyttä sitä kuitenkaan täsmentämättä.

Subjektiivisessa (tekijän) huolimattomuudessa vastaavia ongelmia on ollut vähemmän. Tuottamuksen subjektiivista puolta on perinteisesti tutkittu laajasti. Merkittävimmät kehittämistarpeet kohdistuvat sisällöltään hämärtyneen syyllisyysperiaatteen uuteen täsmällisempään muotoiluun ja sovellutuksiin.

Tuottamuksen tyyppeinä on usein erotettu toisistaan tietoinen ja tiedoton tuottamus. Vanhemmassa kirjallisuudessa puhutaan myös itsetietoisesta ja itsetiedottomasta tuottamuksesta. Erolla ei ole käytännöllistä merkitystä, koska tuottamukselliset rikokset ovat rangaistavia niin tietoisella kuin tiedottomallakin tuottamuksella tehtyinä.

Tietoinen tuottamus viittaa tietoiseen riskinottoon. Tekijä toimii siitä huolimatta, että hän mieltää tunnusmerkistön toteutumisen mahdolliseksi. Käytännössä kyse on yleensä seurauksen sattumisen mieltämisestä mahdolliseksi tai sen sattumisen epäilystä. Jos seuraus miellettäisiin varsin todennäköiseksi, kyse olisi tahallisuudesta. Tietoisen riskin ottajalla on ollut kyky ja tilaisuus toimia huolellisesti. Tietoinen tuottamus ei ole syyllisyysperiaatteen kannalta ongelma.

Tiedoton tuottamus viittaa tiedostamattomaan riskinottoon. Tiedottomassa tuottamuksessa tekijä ei ole edes mieltänyt tunnusmerkistön toteutumista mahdolliseksi tai ei ole tullut ylipäätään ajatelleeksi asiaa. Usein tiedotonta tuottamusta kuvaillaan ilmaisuilla "olisi kohtuudella pitänyt mieltää" seurauksen sattumisen riski tai "olisi tullut ymmärtää" tapahtumien tuleva kulku. Tiedostamattoman huolimattomuuden rangaistavuus ei lähtökohtaisesti täytä syyllisyysperiaatteen vaatimuksia. Preventiivisistä syistä myös tiedoton tuottamus hyväksytään kuitenkin tietyin rajoituksin rangaistusvastuun perustaksi.

Käytännössä tietoisen ja tiedottoman riskinoton erottaminen on usein hyvin tulkinnanvaraista. Koska tiedoton ja tietoinen tuottamus eivät ole astesuhteessa, erottelu ei yleensä ole edes tarpeen. Tärkeämpää on selvittää suoraan niitä seikkoja, jotka tekevät huolimattomuudesta rankaisemattoman. Riskien tiedostaminen ei välttämättä kerro muusta kuin paremmasta kyvystä riskien havaitsemiseen tai suuremmasta huolelliuudesta niiden selvittämisessä. Välinpitämättömyys tekojen seurauksista voi olla paljon haitallisempaa kuin se, että tekijä huolellisen harkinnan jälkeen päätyy arvioimaan seurauksen syntymisen riskin vähäiseksi.

Vastuu tiedottomasta tuottamuksesta perustellaan niin sanotun ryhtymistuottamuksen kautta. Vaikka tekijä ei ole tosiasiassa mieltänyt seurauksen sattumisen mahdollisuutta tai ei ole tullut sitä ajatelleeksi, rangaistusvastuun kannalta on riittävää, että hänellä oli tekoon ryhtyessään tilaisuus ja kyky havaita seurauksen sattumisen mahdollisuus ja hänen olisi myös pitänyt se havaita.

Lakiin on kirjattavissa vain huolimattomuusarvioinnin yleinen rakenne. Tuottamuksen määritelmä rikoslaissa on kuitenkin tarpeen oikeustilan selkeyttämiseksi ja syyllisyysperiaatteen vaatimusten tähdentämiseksi.

Törkeä tuottamus. Suomessa on yleensä katsottu, että tuottamuksen törkeysarviointi tehdään normatiivisen kokonaisarvioinnin perusteella. Myös rikosoikeuskomitea lähti kokonaisarvosteluun palautuvasta törkeän tuottamuksen määrittelystä. Lisäksi rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen hallituksen esityksessä katsottiin, että niin tietoinen kuin tiedotonkin tuottamus voi olla törkeätä. Hallituksen esityksessä katsottiin, että törkeää tuottamusta on "hyvin tärkeiden huolellisuusvelvoitteiden rikkominen huolimattomuudesta, joka osoittaa erityistä välinpitämättömyyttä näitä velvoitteita kohtaan", tai "tietoinen riskinotto, joka ei kuitenkaan ole tahallisuutta" (HE 94/1993 vp). Yleensä kysymys on tietoisesta riskin ottamisesta.

Törkeä tuottamus, tuottamus ja lievä tuottamus erotetaan määrällisillä eikä laadullisilla perusteilla. Tuottamuksen asteita ei jaeta kvalitatiivisesti sen mukaan, mitä tekijä on mieltänyt ja mitä ei. Myös tiedoton tuottamus voi olla törkeää ja tietoinen ei sitä välttämättä ole. Kanta on nykyään hyvin laajasti hyväksytty Suomen ohella myös muualla pohjoismaissa.

Koska törkeä tuottamus on Suomessa käytännössä tärkeämpi kysymys kuin muualla pohjoismaissa, ehdotetaan siitä otettavaksi lakiin kokonaisarvosteluun perustuva säännös.

Lievä tuottamus. Vaatimuksia lievän tuottamuksen rajaamisesta rangaistusvastuun ulkopuolelle esitetään usein. Vähäinen huolimattomuus ei ole käytännössä vältettävissä edes normaalisti huolelliselle henkilölle.

Vastasyynä on esitetty, että lievän tuottamuksen rankaisematta jättäminen merkitsisi lupaa ylittää lievästi huolellisuusvelvoitteet. Väitteen painoarvoa vähentää se, että tosiasiassa kontrollia ei kohdisteta kaikkein vähäisimpiin huolimattomuustapauksiin esimerkiksi työturvallisuus- tai tieliikennekontrollissa. Yleisellä tietoisuudella siitä, että esimerkiksi poliisi ei liikennevalvonnassa reagoi kaikkiin sääntörikkomuksiin, ei liene ollut olennaisia moraalia höllentäviä vaikutuksia tienkäyttäjien asennoitumiseen.

Toisen vastasyyn mukaan lievän tuottamuksen tilanteet eivät ole preventiivisten vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella. Jos rangaistusuhin voidaan vaikuttaa käyttäytymiseen, niillä vaikutetaan ensi sijassa jo ennen tekoa tapaa ylläpitävällä ja moraalia luovalla tavalla. Tavanomaisten huonojen rutiinien kehittäminen huolellisempaan suuntaan voisi toimia perusteena lievän tuottamuksen rangaistavuudelle.

Perusteet lievän tuottamuksen rangaistavuuden säilyttämiseksi ovat painavampia kuin rankaisemattomuutta puoltavat syyt. Lievän tuottamuksen rangaistavuuden säilyttäminen on myös johdonmukainen ratkaisu suhteessa rikesakkojärjestelmään. Rikoslain 2 a luvun 9 §:n mukaan rikesakko voidaan määrätä tiettyjen säännösten tai määräysten vähäisestä rikkomisesta.

Keskustelu lievän tuottamuksen rankaisemisesta on paljolti koskenut liikennerikoksia. Niissä on vähäisimpien tekojen rangaistavuutta nyttemmin rajattu. Lokakuun 1999 alussa voimaan tulleessa liikennerikosuudistuksessa vähäinen vaara (ilmaliikennettä lukuun ottamatta) suljettiin liikenneturvallisuuden vaarantamisen ulkopuolelle (rikoslain 23 luvun 1 §:n 3 momentti).

3. Oikeusvertailua

Tuottamuksesta on useissa maissa joko rikoslain määritelmä tai virallisehdotuksia määritelmäksi. Ne näyttävät olevan rakenteeltaan varsin samansuuntaisia. Pohjoismaista yhdessäkään ei ole tuottamuksen määritelmää otettu lakiin.

Ruotsi ja Tanska. Ruotsin ja Tanskan rikoslaeissa ei ole tuottamuksen määritelmää. Myös rangaistusvastuun rajoja koskevassa ruotsalaisehdotuksessa (SOU 1996:185) jätetään tuottamus määrittelemättä. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa tuottamus määritellään samoja suuntaviivoja noudattaen kuin Suomessa. Tanskalaisessa rikoslainsäädännössä on voimassa poikkeuksellisen runsaasti tuottamuksellisia rikoksia erityisesti rikoslain ulkopuolella. Kirjallisuudessa tuottamuksen sisältö ymmärretään varsin ankarana ja joissain esityksissä tuottamuksessa ei nähdä subjektiivista elementtiä ylipäätään.

Norja. Norjankaan rikoslaissa ei ole määritelty tuottamusta. Rikoslakitoimikunta on ehdottanut, että tuottamukselle annettaisiin rikoslaissa määritelmä (NOU 1992:23, ehdotuksen 31 §). Ehdotuksen mukaan teon objektiivinen huolimattomuus merkitsee puolustettavalle käyttäytymiselle elämänalueella asetettavien vaatimusten rikkomista. Vaatimuksiin saadaan johtoa järkevän ja tunnollisen toimijan mittapuusta, oikeusjärjestyksessä määritellyistä huolellisuusvelvoitteista ja hyötyjen ja haittojen punninnasta.

Puutteet tekijän henkilökohtaisissa edellytyksissä voivat kuitenkin poistaa tekijän subjektiivisen huolimattomuuden ja estää sen, että tekoa pidettäisiin tuottamuksellisena. Ehdotus lähtee perinteisestä toisintoimimismahdollisuuden vaatimuksesta, jonka mukaan tekijältä puuttuva kyky tai tilaisuus huolelliseen toimintaan voi poistaa rangaistusvastuun.

Tietoista ja tiedotonta tuottamusta ei eroteta omiksi lainkohdikseen. Ehdotuksen mukaan "merkityksetöntä" tai lievää tuottamusta voidaan jo nyt pitää Norjassa ainakin yleensä rankaisemattomana eikä siitä ehdoteta erillistä säännöstä. Törkeää tuottamusta ei ehdoteta määriteltäväksi, koska se on melko harvinainen syyksiluettavuuden muoto Norjassa.

Itävalta. Itävallan rikoslain 6 §:n 1 momentin määritelmä koskee tiedotonta tuottamusta. Alkuosassa säädetään teon objektiivisesta huolimattomuudesta. Sen mukaan tuottamuksellisesti toimii se, joka rikkoo huolellisuusvelvoitetta, vaikka tuo velvollisuus on olosuhteet huomioon ottaen koskenut myös tekijää.

Lisäksi tekijän subjektiiviselta huolimattomuudelta edellytetään, että tekijällä on ollut henkisten ja fyysisten ominaisuuksiensa puolesta kyky noudattaa huolellisuusvelvoitetta ja sen noudattamista voitiin häneltä myös kohtuudella vaatia. Seurauksena tästä huolellisuusvelvoitteen noudattamatta jättämisestä on oltava, että tekijä ei ole havainnut voivansa toteuttaa tunnusmerkistön teonkuvausta tarkoittavaa asiantilaa.

Tietoinen tuottamus merkitsee saman pykälän 2 momentin mukaan sitä, että henkilö piti mahdollisena, että hänen menettelynsä toteuttaa tunnusmerkistön teonkuvausta tarkoittavan asiantilan, mutta ei halunnut aikaansaada sitä.

Saksa. Saksan rikoslaissa ei ole tuottamuksen määritelmää. 1960-luvun rikoslakiprojektin yhteydessä sellaista ehdotettiin rikoslain 18 §:ksi. Saksalaisehdotus ei aikanaan toteutunut.

Ehdotettu pykälä jakaantui tiedotonta tuottamusta koskevaan 1 momenttiin ja tietoista tuottamusta koskevaan 2 momenttiin. Ehdotuksen tiedotonta tuottamusta koskenut 1 momentti on asiallisesti lähes identtinen Itävallan rikoslain 6 §:n kanssa. Ainoa ero on se, että syyllisyysperiaatteen vaatimukset kuvataan saksalaisessa ehdotuksessa yleisesti viittaamalla tekijän kykyihin, kun Itävallan rikoslaissa mainitaan erikseen henkiset ja fyysiset kyvyt. Tietoista tuottamusta koskeva ehdotus (18 §:n 2 momentti) on itävaltalaista vertailukohtaansa sikäli vaativampi, että pelkkä tietoinen riskinotto ei riitä. Luottamuksen siihen, että seuraus ei satu, on oltava "velvollisuudenvastaista" ja moitittavaa. Asialliset erot lienevät vähäisiä.

Lisäksi saksalaisehdotuksessa on piittaamattomuus samastettu törkeään huolimattomuuteen (ehdotettu 18 §:n 3 momentti). Tällainen määrittely ei selvennä asiaa, koska saksalaisessa oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä piittaamattomuuden sisältö on kiistanalainen kysymys.

Sveitsi. Sveitsin rikoslain tuottamusta koskeva määritelmä (Artikla 19) on lainsäädäntöteknisesti kirjoitettu toiseen asuun kuin edellä mainitut määritelmät. Tekijä, joka ei ole havainnut tai ottanut huomioon toimintansa seurauksia, toimii tuottamuksellisesti, mikäli syynä on velvollisuudenvastainen varomattomuus. Varomattomuus on velvollisuudenvastaista, jos tekijä ei toimi sillä varovaisuudella, johon hän on velvollinen olosuhteiden ja henkilökohtaisten olojensa perusteella. Säännöksessä tietoista ja tiedotonta tuottamusta ei siis eroteta toisistaan. Muut erot saksalaiseen ehdotukseen ja itävaltalaiseen rikoslain kohtaan verrattuna ovat kielellisiä ja lainsäädäntöteknisiä.

Englanti ja Wales. Englannissa ja Walesissa on ollut muutamia vuosikymmeniä käynnissä rikoslainsäädännön kokonaisuudistus- ja kodifiointihanke, jonka yhteydessä "The Law Commission" on laatinut ehdotuksia. Komissio antoi vuonna 1989 ehdotuksensa uudeksi rikoslaiksi, jossa muun muassa syyksiluettavuuden asteet olisi määritelty rikoslaissa. Ehdotuksen antamisen jälkeen on kuitenkin päädytty toteuttamaan uudistus osittaisuudistuksina. Rikoslain yleistä osaa ei ole vielä säädetty.

Ehdotuksessa ei määritellä tiedotonta tuottamusta, koska se ei periaatteessa täytä syyllisyysperiaatteelle Englannissa asetettavia vaatimuksia ylipäätään. Toisaalta niin sanottu ankara rangaistusvastuu muistuttaa Englannissa läheisesti tiedotonta tuottamusta.

Tietoisen tuottamuksen tilanteet sijoittuvat englantilaisessa systematiikassa osittain piittaamattomuuden alaisuuteen. Rikoslakiehdotuksen mukaan (clause 18, c) henkilö toimii piittaamattomasti, kun hän ottaa tietoisen riskin seurauksen sattumisesta taikka siitä, että tietty olosuhde on olemassa tai tulee olemaan olemassa. Lisäksi vaaditaan kuitenkin, että riskinotto oli tekijän tuntemissa olosuhteissa kohtuutonta.

Tässä mallissa tietoiselle tuottamukselle ei riitä mikä tahansa objektiivisesti huolimaton teko, vaan riskinoton on oltava olosuhteisiin nähden kohtuutonta. Lisäksi riskinoton kohtuuttomuus kytketään suoraan tekijän tosiasiassa tuntemiin olosuhteisiin. Saksalaisessa ja pohjoismaisessa ajattelussahan riskinoton kiellettyä luonnetta arvioidaan siltä pohjalta, mikä oli tekotilanteessa objektiivisesti ennakoitavissa.

Lievän tuottamuksen määrääminen erikseen rankaisemattomaksi ei ole tarpeellinen järjestelmässä, jossa rangaistavuuden alarajaksi asetetaan tietoinen tuottamus ja tekijän ottama kohtuuton riski.

Yhdysvallat. Yhdysvalloissa rikoslainsäädäntö on osavaltiokohtaista. Rikoslakien sisältöön on vaikuttanut eri osavaltioissa 1950-luvulta lähtien merkittävästi asianajajaliitto American Bar Associationin laatima "mallirikoslaki", Model Penal Code. Lähes kaikkien osavaltioiden syyksiluettavuusmääritelmät vastaavat olennaisilta osiltaan mallirikoslakia.

Mallirikoslaissa ei suhtauduta tiedottoman tuottamuksen rankaisemattomuuteen yhtä periaatteellisesti kuin Englannissa. Käytännössä Yhdysvaltojen osavaltioissa lainsäätäjät ovat käyttäneet tiedotonta tuottamusta laajasti rangaistusvastuun alarajana.

Tiedottoman tuottamuksen määritelmässä (section 2.02,2,d) mallirikoslaissa jaetaan tuottamus selkeästi kahteen puoleen. Teon objektiivista huolimattomuutta kuvastaa vaatimus, että henkilön olisi pitänyt mieltää merkittävä ja oikeudeton riski siitä, että tunnusmerkistötekijä on olemassa tai aiheutuu hänen teostaan. Riskin merkittävyys ja oikeudettomuus arvioidaan objektiivisin kriteerein. Kriminaalipoliittisesti merkittävin ero saksalaisen kielialueen määritelmiin ja pohjoismaisiin määritelmäehdotuksiin on se, että jo teon objektiivisen huolimattomuuden tulee olla merkittävää, jotta teosta voidaan rangaista.

Tekijän subjektiivista huolimattomuutta arvioitaessa kysytään, onko riskin mieltämättä jäämistä pidettävä niin karkeana poikkeamisena sellaisesta huolellisuudesta, jota tunnollinen henkilö olisi tekijän sijassa noudattanut, että syyllisyysmoite on perusteltu. Arvostelussa on otettava pykäläehdotuksen mukaan huomioon riskin luonne ja aste, tekijän toiminnan luonne ja tavoite ja tekijän tuntemat olosuhteet.

Tältä osin erot mannereurooppalaisiin ja pohjoismaisiin tuottamuskäsityksiin ovat melko vähäiset. Lähtökohtana on Yhdysvalloissakin norjalaisehdotuksen tapaan järkevän ja tunnollisen henkilön mittapuu täydennettynä hyötyjen ja haittojen punninnalla. Se tosin sijoitetaan pohjoismaista poiketen tekijän subjektiivisen eikä teon objektiivisen huolimattomuuden osaksi.

Määritelmässä ei lähdetä saksalaiseen ja itävaltalaiseen tapaan siitä, että teon huolimattomuus ilmenee yleisen huolellisuusvelvoitteen rikkomisena. Sen sijaan lähtökohtana on norjalais- ja englantilaistyyppinen teon olosuhteista pääteltävä huolellisuusvelvoite. Myös nimenomainen viittaus tekijän toisintoimimismahdollisuuteen on nähty määritelmässä tarpeettomaksi. Lievän tuottamuksen erillinen säätäminen rankaisemattomaksi ei ole tarpeen, koska koko tuottamusvastuu koskee vain merkittävää huolimattomuutta.

Eräänlaisena tiedottoman tuottamuksen tilanteena on vielä mainittava ankara vastuu. Englannin tapaan myös Yhdysvalloissa ankarasta vastuusta vapautuu, jos voi osoittaa ottaneensa huomioon kaiken asiaankuuluvan varovaisuuden. Ankaran vastuun tilanteiden tulisi mallirikoslain mukaan rajautua vain sakolla rangaistaviin rikoksiin (section 6.02,4), mutta kaikki osavaltiot eivät pidä tästä vaatimuksesta kiinni.

Tietoista tuottamusta ja osittain törkeää huolimattomuutta koskee mallirikoslain piittaamattomuus-määritelmä (section 2.02,2,c). Myös siinä voidaan erottaa teon objektiivista huolimattomuutta tarkoittava elementti. Henkilö toimii piittaamattomasti, kun hän tietoisesti jättää vaille huomiota merkittävän ja oikeudettoman riskin siitä, että tunnusmerkistötekijä on olemassa tai aiheutuu hänen teostaan. Riskin merkittävyys ja oikeudettomuus arvioidaan tässä tapauksessa tekijän näkökulmasta.

Tekijän subjektiivinen huolimattomuus edellyttää piittaamattomuudelta sitä, että riskinotto ei ole puolustettavaa. Kysytään, merkitsikö tekijän välinpitämättömyys mieltämästään riskistä niin karkeaa poikkeamaa sellaisesta huolellisuudesta, jota lainkuuliainen henkilö olisi tekijän sijassa noudattanut, että syyllisyysmoite on perusteltu. Arvostelussa on otettava huomioon riskin luonne ja aste, tekijän toiminnan luonne ja tavoite ja tekijän tuntemat olosuhteet.

Yhteenveto. Verrattaessa eri maissa säädettyjä ja ehdotettuja tuottamuksen määritelmiä voidaan havaita paljon yhtäläisyyksiä, mutta myös eroja. Mitään selkeitä ulkomaisia esikuvia ei Suomen rikoslain uudelle yleiselle osalle ole. Manner-Euroopassa ja pohjoismaissa kunnioitettu syyllisyysperiaate on otettava tuottamuksen määritelmän perustaksi. Rikoslakiin otettavalla määritelmällä voidaan terävöittää muuten jossain määrin hämärtyneen syyllisyysperiaatteen sisältöä.

Tiedoton ja tietoinen tuottamus erotetaan toisistaan täsmällisesti Itävallan rikoslaissa ja saksalaisehdotuksessa. Sveitsin rikoslaissa ja norjalaisessa ehdotuksessa erottelua ei tehdä, koska näissä järjestelmissä tietoisen tuottamuksen erottamisella tiedottomasta ei ole käytännöllistä merkitystä. Tilanne on toinen Englannissa ja Walesissa sekä Yhdysvaltojen osavaltioissa, joissa tiedostamaton riskinotto ei ole rangaistavaa muissa kuin ankaran vastuun tilanteissa ja eräissä poikkeuksellisissa huolimattomuuden varaan rakentuvissa kriminalisoinneissa. Siellä raja tietoisen ja tiedostamattoman riskinoton välillä on olennainen.

Lisäksi englantilainen ja yhdysvaltalainen syyksiluettavuuden muotojen jäsennys nojautuu keskeisesti sen varaan, että tietoista tuottamusta tarkoittava recklessness-piittaamattomuus kattaa myös paljon meillä törkeään tuottamukseen luettavia vastuun tilanteita. Myös tästä syystä erottelu tietoiseen ja tiedottomaan tuottamukseen on siellä tarpeen.

Osassa järjestelmistä teon objektiivinen huolimattomuus palautetaan ensisijaisesti olosuhteiden kulloinkin edellyttämään huolellisuuteen, osassa taas ensi sijassa oikeusjärjestyksen asettamien huolellisuusvelvoitteiden rikkomiseen. Käytännöllistä merkitystä painotuserolla ei ole. Edellisessä tapauksessa lähtökohtana on teko, jota on pidettävä huolimattomana, jälkimmäisessä oikeudelliset kiellot ja käskyt, joiden vastainen teko on tehty. Edelliseen ryhmään kuuluvat norjalainen, yhdysvaltalainen ja englantilainen ehdotus sekä Sveitsin rikoslain säännös. Lähinnä jälkimmäistä edustavat saksalainen ehdotus ja Itävallan rikoslain säännös.

Myös tekijän subjektiivista huolimattomuutta tarkoittava vastuuehto on muotoiltu eri säännöksissä eri tavoin. Sveitsiläiseen säännökseen ei näytä lainkaan kuuluvan vaatimusta tuottamuksen subjektiivisesta puolesta. Syyllisyysperiaatteen tarkoittamaan tekijän kykyyn toimia toisin viitataan nimenomaisesti itävaltalaissäännöksessä ja saksalaisehdotuksessa. Norjalaisehdotuksessa puhutaan henkilökohtaisista edellytyksistä. Englantilainen ja yhdysvaltalainen syyllisyyselementti palautetaan siihen, mitä tekijältä voitiin kohtuudella edellyttää.

Yhdysvaltalaisen mallirikoslain sekä piittaamattomuutta että huolimattomuutta koskevat ehdotukset rajaavat lievän huolimattomuuden rangaistusvastuun ulkopuolelle, koska rangaistavaa on vain karkea poikkeaminen sellaisesta huolellisuusvelvoitteesta, jonka huolellinen henkilö ottaisi tekijän tilanteessa huomioon (section 2.02,d). Muualla sen rankaisemattomuus perustuu oikeuskirjallisuuteen ja -käytäntöön.

4. Pykälän sisältö

Ehdotetun tuottamusta koskevan pykälän 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta (tuottamuksellista), jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Pykälän 2 momentti koskee törkeää tuottamusta. Se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä (törkeä tuottamus), ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet. Pikemmin tapaturmaan kuin tuottamukseen perustuvasta teosta ei rangaistaisi (3 momentti).

1 momentti. Tuottamus. Momenttiehdotuksen alkuosalla viitataan objektiiviseen teon huolimattomuuteen ja jälkiosalla subjektiiviseen tekijän huolimattomuuteen. Ehdotuksessa ei erotella tietoista ja tiedotonta tuottamusta omiksi lainkohdikseen, koska erottelulla ei ole käytännöllistä merkitystä.

Säännöksessä puhutaan menettelystä, koska ryhtymistuottamusarviossa tekijän toimintaa voidaan joutua arvioimaan laajemmasta aikaperspektiivistä. Myös 2 momentissa tarkoitettu törkeä huolimattomuus palautuu usein ajallisesti laajempaan menettelyn arviointiin.

Objektiivinen teon huolimattomuus liittyy ehdotuksessa olosuhteiden edellyttämään huolellisuusvelvollisuuteen. Huolellisuusvelvoitteiden muotoutuminen tuomioistuimissa on jatkuva prosessi ja teon huolimattomuuden lähteet ovat monenlaisia.

Huolellisuusvelvollisuus määräytyy usein lainsäädännöstä. Sellaisilla elämänalueilla kuin liikenne, työturvallisuus ja vaarallisten aineiden käsittely on huolellisuusvelvollisuudet säännelty hyvin yksityiskohtaisesti. Huolellisuusvelvollisuuksia saatetaan vielä täsmentää erilaisissa viranomaisluvissa sekä valvontaviranomaisten antamilla määräyksillä. Myös lainsäädännössä tarkkaan säännellyillä alueilla huolellisuus joudutaan usein arvioimaan tapauskohtaisten olosuhteiden perusteella. Lakiin kirjatut huolellisuusvelvoitteet ovat huolellisuusstandardeja, joiden soveltuvuus joudutaan arvioimaan tapauksen olosuhteissa erikseen.

Usein turvallisuusmääräykset ovat epävirallisia teknisiä normeja. Tällaisia ovat esimerkiksi teollisuuden normistot, laitteiden käyttöön opastavat määräykset tai laitteen valmistajan ohjeet. Samaan ryhmään voidaan lukea myös esimerkiksi urheilujärjestöjen sisäiset määräykset urheilupaikkojen ja yleisötilojen turvallisuudesta. Teknisiä normeja ovat myös organisaatioiden omat tehtävien ja toimivaltuuksien laatua kuvaavat normistot. Myös vakiintuneet tavat, kuten hyvä kirjanpitotapa, kauppatapa tai lehtimiestapa taikka terveydenhuollossa kehittynyt hyvän hoidon standardi voivat toimia teknisinä normeina. Tällaisten normien merkitys on lainsäädännöllisiä normeja olennaisesti vähäisempää, mutta niillekin voidaan antaa merkitystä huolellisuusarvioinnissa.

Joissain tilanteissa ei ole mitään oikeus- tai muita normeja käytettävissä. Silloin huolellisuusvelvoite joudutaan muotoilemaan hyötyjä ja haittoja punniten. Punnintaoperaatiossa otetaan huomioon mahdollisen vahinkoseurauksen vakavuus, sen todennäköisyys, tekijän tosiasialliset mahdollisuudet laajempiin varotoimenpiteisiin ja toiminnan sosiaalinen hyödyllisyys.

Joskus käytetään myös niin sanottua normaalilla tavalla huolellisen henkilön mallia arvioitaessa sitä, onko tilanteessa toimittu huolimattomasti. Epämääräistä "järkevän ja tunnollisen" toimijan hahmoa tulisi kuitenkin käyttää pidättyväisesti. Jos tapauksessa on kyse yksityiskohtaisesti säännellystä elämänalueesta, kuten tieliikenteestä, tulisi huolellisuusvelvollisuuden ilmetä tekijää velvoittavista säännöistä ja pelkkään olosuhteiden edellyttämään huolellisuuteen viittaaminen ei olisi suotavaa.

Kaikkiin edellä mainittuihin normeihin liittyy olosuhteiden huomioon ottaminen. Joissain tilanteissa lakiin otetut huolellisuusvelvoitteet saattavat väistyä, jos olosuhteet puhuvat toisen ratkaisun puolesta. Esimerkiksi oikeus tietyin edellytyksin luottaa tieliikenteessä toisen toiminnan asianmukaisuuteen saattaa vaikuttaa huolellisuusarvioinnissa. Niin ikään toimittaessa organisaatiossa ja eräissä muissakin tilanteissa olosuhteet saattavat sallia sen, että yksi henkilö luottaa toisen toiminnan asianmukaisuuteen. Olosuhteiden edellyttämään huolellisuuteen liittyy myös esimerkiksi kysymys siitä, missä vaiheessa toisen rikosteon tuottamuksellinen edistäminen liitetään edistäjän huolimattomuuteen.

Tunnusmerkistö on toteutettava rikkomalla huolellisuusvelvollisuutta, jotta tekijän rankaiseminen tulisi kyseeseen. Tällä tunnusmerkillä kytketään teon huolimattomuus ja aiheutunut seuraus toisiinsa. Kyseessä ei ole syy-yhteyden tarkoittama yhteys, koska huolimattomuus on oikeudellinen käsite. Huolimattomuus ei voi "aiheuttaa" seurausta; seurauksen aiheuttaa huolimaton teko. Monissa tilanteissa siitä huolimatta, että tekijä on ottanut kielletyn riskin ja aiheuttanut vahinkoseurauksen, seuraus on jokin muu kuin sellainen, jonka sattumisen estämiseksi riskinotto oli kiellettyä. Otettu riski ja vahinkoseuraus eivät eräällä tapaa sovi yhteen. Niin ikään esimerkiksi uhrin oma jälkikäteinen huolimattomuus tai tekijän ja uhrin yhteisen vapaaehtoisen riskinoton merkitys on epäselvä.

Näissä kysymyksissä liikutaan kotimaisessa keskustelussa ja oikeuskäytännössä epävarmalla pohjalla. Korkein oikeus on ottanut kantaa huolimattomuuden ja vahinkoseurauksen välisen yhteyden vaatimiseen monissa ratkaisuissaan vuosikymmenten kuluessa. Tapausryhmät poikkeavat siinä määrin toisistaan, että yhdenmukaisista ratkaisulinjoista ei voida puhua. Jatkossakin kysymykset jäävät lain tasolla ratkaisematta.

Momentin loppuosa koskee subjektiivista tekijän huolimattomuutta. Tietoinen tuottamus viittaa tietoiseen riskinottoon. Tekijällä, joka ottaa tietoisen riskin, on ollut kyky ja tilaisuus toimia huolellisesti. Nämä tilanteet eivät ole syyllisyysperiaatteen kannalta merkittäviä ongelmia, jos tekijältä voitiin edellyttää suurempaa huolellisuutta.

Myös rangaistavassa tiedottomassa tuottamuksessa eli tiedostamattomassa riskinotossa on edellytettävä syyllisyysperiaatteen vaatimusten täyttyvän. Tiedoton tuottamus arvioidaan kahdessa vaiheessa. Ensin kysytään, mitä tekijän olisi pitänyt tehdä, jotta hän olisi mieltänyt toimintansa riskit. Vastaus kysymykseen on usein yksinkertainen. Seurauksen riski olisi mielletty, jos olisi esimerkiksi hankittu etukäteen tietoa tulevista sääoloista merellä, olisi tutkittu potilas huolellisemmin tai hankittu erikoislääkärin lausunto, olisi keskitytty enemmän ajamiseen kuin autoradion käsittelyyn tai yleisesti ottaen selvitetty paremmin toiminnan riskitekijät.

Toiseksi on kysyttävä, olisiko tekijä voinut tai olisiko hänen edes pitänyt ryhtyä niihin toimenpiteisiin, joita toiminnan riskitekijöiden mieltäminen olisi välttämättä edellyttänyt. Konkreettisemmin tekijä ei olisi edes voinut tehdä sitä, mitä hänen olisi pitänyt, jos häneltä puuttui jo toimintaan ryhdyttäessä tilaisuus riskien havaitsemiseen tai jos hän ei olisi kyennyt riskien havaitsemiseen. Pykäläehdotuksessa määritelmään on siten otettu syyllisyysperiaatteen molemmat osat eli toisintoimimisen kyvyn lisäksi myös tilaisuus toimia toisin. Lisäksi joissain tilanteissa tekijän ei olisi edes pitänyt havaita riskejä, vaikka hän olisikin kyennyt siihen ja vaikka hänellä olisikin ollut siihen tilaisuus.

Vastuu tiedottomasta tuottamuksesta edellyttää tilaisuutta toimia toisin. Oikeusjärjestys ei voi edellyttää keneltäkään mahdottomuuksia. Tekijällä on täytynyt olla tosiasialliset mahdollisuudet riskien havaitsemiseen viimeistään tekoon tai toimintaan ryhtyessään, jotta häntä voitaisiin rangaista. Esimerkiksi jonkin teknisen laitteen käytöstä ei ole välttämättä edes olemassa mitään ohjeita. Yllättävän onnettomuuden jälkeen olisi mietittävä sitä, oliko koneen käyttäjällä ollut mitään mahdollisuutta havaita koneen käyttöön liittyviä riskejä.

Toiminnan järjestäminen siten, että riskejä ei enää toiminnan kestäessä voidakaan havaita tai hallita, ei poista tuottamusvastuuta. Toisaalta tekijältä on voinut puuttua tilaisuus menetellä huolellisesti, jos tekijän kokemusperäisen ja ammatillisen tiedon perusteella ei ollut mitään perusteltua syytä epäillä riskejä ja jos normaalilla tavalla huolellinenkaan toimija ei olisi havainnut riskejä. Myös tilanteen yllätyksellinen kehittyminen voi merkitä sitä, että edes toimintaan ryhdyttäessä seurauksen sattumisen mahdollisuus ei ollut toimijan havaittavissa.

Tekijän syyllistyminen huolimattomuuteen edellyttää myös kykyä toimia toisin. Joissakin tapauksissa rangaistusvastuuta ei voida pitää perusteltuna sen vuoksi, että tekijällä ei ollut esimerkiksi vammaisuutensa johdosta kykyä havaita seurauksen sattumisen mahdollisuutta. Toimintaan täysin kykenemätöntä ei voida tuomita rangaistukseen, koska ryhtymistuottamus edellyttää joka tapauksessa sitä, että toimintaan ryhdyttäessä kyvyttömyyden tai taitamattomuuden on oltava tekijän havaittavissa hänen käyttäessään omia kykyjään. Joissain muissakin poikkeuksellisissa tilanteissa, esimerkiksi vuosikymmeniä kestäneiden huonojen rutiinien tapauksissa, voi olla perusteltua katsoa, että tekijällä ei ollut toimintaan ryhtyessään kykyä arvioida sen riskejä.

Niin ikään kykyyn toimia huolellisesti vaikuttavat tekijän motivaation kautta sellaiset seikat kuten hämmennys, pelko tai hätääntyminen. Harhaanjohdetun, pelotellun, uhkaillun tai väsyneen tekijän kyky toimia toisin viimeistään tekoon ryhdyttäessä voi jäädä puuttumaan. Samalla tavalla voidaan arvioida vaikutuksiltaan epätyypillistä humalatilaa.

Rangaistava huolimattomuus edellyttää myös sitä, että tekijältä voitiin vaatia huolellisuusvelvollisuuden noudattamista. Melko harvoin voidaan sanoa, että tekijän ei olisi edes pitänyt havaita seurauksen sattumisen mahdollisuutta. Ryhtymistuottamuksen lähtökohtanahan ovat juuri toimintaan ryhtyjän velvollisuudet. Usein velvollisuus seurauksen mahdollisuuden selvittämiseen on suorastaan laissa säännelty.

Selonottovelvollisuus alalla vallitsevista ja toimintaa sitovista normeista voi vaihdella samallakin elämänalueella eri toimijoiden osalta. Se voi vaihdella asteeltaan eri vastuuasemassa olevien henkilöiden toiminnassa tai perusteltu työnjako voi määrittää selonottovelvollisuuden rajoja eri tehtävissä toimijoille. Esimerkiksi lainopillisen koulutuksen puute saattaa keventää tuomioistuimen maallikkotuomarilla olevaa selonottovelvollisuutta normeista. Virkamiestuomari ei voi tehokkaasti vedota vastaavaan puutteeseen.

2 momentti. Törkeä tuottamus. Törkeysarvostelun ratkaiseva kriteeri ei olisi se, onko riskinotto tietoista. Käytännössä törkeä teko ja tekijän huolimattomuus esiintyvät usein samanaikaisesti. Mitä tärkeämmän huolellisuusvelvoitteen rikkomisesta on kysymys ja mitä olennaisemmalla tavalla velvoitetta rikotaan, sitä useammin voidaan katsoa, että riskinotto on ollut tietoista ja epätavanomaista. Esimerkiksi mäenharjanteella ei yleensä voi ohittaa autoa vilkkaan liikenteen seassa tiedostamatta lainkaan ohitukseen liittyviä riskejä.

Törkeän huolimattomuuden kokonaisarvostelussa olisi otettava huomioon sekä teon objektiivisen että tekijän subjektiivisen huolimattomuuden aste. Huomioon otettavia seikkoja olisivat rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet. Momentissa mainituista seikoista ensimmäiset kolme liittyvät tekoon, neljäs tekijään ja viidentenä mainitut muut olosuhteet kumpaankin.

Teon huolimattomuus voi olla törkeää, jos rikottu huolellisuusvelvoite on merkittävä. Esimerkiksi ydinvoimalan valvomon yöpäivystäjän nukahtaminen työpaikalleen tuhoisin vahinkoseurauksin voisi merkitä kokonaisarvostelussa törkeää huolimattomuutta, vaikka yöpäivystäjän nukahtamista ei edeltäisikään tietoinen riskinotto nukahtamisesta.

Vaarannettujen etujen tärkeys viittaa uhattujen tai loukattujen oikeushyvien painoarvoon. Mitä vakavampi mahdollinen tai toteutunut vahinkoseuraus on, sitä lähempänä ollaan törkeää huolimattomuutta. Kuoleman riskin aiheuttamisessa törkeän huolimattomuuden raja on alempana kuin vammautumisen riskin aiheuttamisessa. Jos kyse on esimerkiksi räjähteiden jättämisestä toisten ulottuville, räjähteiden vähäinen voima perustelee osaltaan tuottamuksen pitämistä vain tavallisena.

Loukkauksen todennäköisyys teon hetkellä vaikuttaa samalla tavalla. Mitä todennäköisempi vahinkoseuraus oli teon hetkellä, sitä useammin huolimattomuus on törkeää. Todennäköisyys on tässäkin tapauksessa arvioitava sen tiedon perusteella, joka tekijällä oli ja joka huolellisella tarkkailijalla olisi ollut teon hetkellä. Hengenvaaraan asettaminenkaan ei sellaisenaan puolla tuottamuksen pitämistä törkeänä, jos vahinko ei ollut lainkaan todennäköinen. Toisaalta toisen vammauttaminen olosuhteissa, joissa vahinkoseuraus oli tekijän tieten melko todennäköinen, voi merkitä törkeää tuottamusta.

Kaikki huolimattomuuden törkeysarvostelussa huomioon otettavat seikat on arvioitava teonhetkisestä näkökulmasta. Tuomarin on asetuttava tekijän asemaan. Huomioon on otettava paitsi tekijän tosiasiallinen tieto myös se, mitä huolellinen tarkkailija olisi havainnut tekohetkellä.

Tekijän riskinoton tietoisuudella viitataan tekijän subjektiiviseen huolimattomuuteen. Käytännössä näissä tilanteissa ollaan lähellä tahallista toimintaa. Jos tekijän toiminta lähestyy tahallista, ei teon objektiivisen huolimattomuuden törkeydelle jouduta antamaan kovin paljon merkitystä. Usein on kyse esimerkiksi tapposyytteistä, joiden edellyttämää tahallisuutta ei kyetä näyttämään toteen.

Muilla olosuhteilla viitataan monenlaisiin seikkoihin. Oikeuskäytännössä teon ja tekijän huolimattomuuden törkeysarvostelu on usein nähty laajemmasta aikanäkökulmasta. Törkeyttä ei arvostella pistemäisesti esimerkiksi liikenneonnettomuuteen välittömästi johtaneen ajovirheen näkökulmasta, vaan ottamalla huomioon syytetyn menettely liikenteessä kokonaisvaltaisemmin.

Esimerkiksi tieliikennetapauksissa arvioitavaksi tulee sekä toteutunut ajo että aiottu ajosuorite. Jos vahvassa humalatilassa oleva kuljettaja lähtee erittäin pitkälle ajomatkalle ja aiheuttaa huolimattomuudellaan kuolonkolarin heti alkumatkasta, yhtenä huolimattomuuden törkeyttä puoltavana seikkana on aiottu ajomatka. Myös jos kolaria on edeltänyt pitkäaikainen suuri ylinopeus, voidaan tuottamus todeta helpommin törkeäksi. Vastaavasti lyhytaikaisen huolimattomuuden toteaminen törkeäksi edellyttää erityisen törkeää huolimattomuutta. Liikenteessä tällaisia esimerkkejä ovat huomion kiinnittäminen hetkeksi kanssamatkustajiin tai radioon tuhoisin seurauksin.

Muita tekoon liittyviä ja arviossa huomioon otettavia olosuhteita ovat muun muassa tekijän tosiasialliset mahdollisuudet suurempiin varotoimenpiteisiin. Jos varmuuden maksimointiin ei ole ollut käytännössä mahdollisuuksia tai jos esimerkiksi tarkastuksista, varmistuksista tai muista varotoimenpiteistä olisi aiheutunut huomattavaa ajanhukkaa tilanteessa, jossa loukkauksen todennäköisyys ei ole suuri, tuottamus ei ole yleensä törkeää. Vastaavasti jos tekijällä olisi ollut kaikki mahdollisuudet toimia huolellisemmin, mutta hän ei ole vaivautunut minimoimaan riskejä, tuottamuksen törkeys voidaan todeta helpommin.

Lisäksi muuna olosuhteena voidaan ottaa huomioon toiminnan yleinen sosiaalinen merkitys. Sosiaalisesti hyödyllisessä tai välttämättömässä toiminnassa aiheutuu tavanomaisista varotoimista huolimatta merkittäviä riskejä, joihin suhtaudutaan hyväksyvämmin kuin esimerkiksi jo sellaisenaan kielletyn toiminnan aiheuttamiin riskeihin. Esimerkiksi ambulanssia hälytysajossa kuljetettaessa voidaan harvoin sanoa, että kuljettaja syyllistyy törkeään liikenteen vaarantamiseen, vaikka tieliikennelain 48 §:n poikkeussäännöstä olisi rikottu ja vaikka yksityisajossa vastaavaa kolarin aiheuttamista pidettäisiinkin törkeänä huolimattomuutena. Myös vaaraa lisäävät ja vähentävät teko-olosuhteet voidaan ottaa tuottamusarvioinnissa huomioon.

Tekijään liittyvillä muilla olosuhteilla viitataan yleisiin moitearvostelua vähentäviin seikkoihin. Esimerkiksi sellaiset tilanteeseen liittyvät syyllisyyttä vähentävät seikat kuin hämmennys, pelko ja hätääntyminen puoltavat tapauksen arvioimista tavallisena huolimattomuutena silloinkin, kun on aiheutettu tietoisesti erittäin suuri vaara vahinkoseurauksen syntymisestä. Tekijään liittyvä muu olosuhde voi vaikuttaa ankaroittavaan suuntaan silloin, jos tekijä on ollut erityisessä luottamusasemassa.

Oikeuskäytännön voidaan lisäksi tulkita edellyttävän sekä teon että tekijän huolimattomuuden ylittävän jonkinlaisen vähimmäistason. Esimerkiksi tahallisuutta lähellä oleva tietoinen riskinotto voi liittyä myös vähäiseen vaaraan. Tällaisissa tilanteissa tuottamusta ei tulisi pitää törkeänä pelkästään tekijän subjektiivisen huolimattomuuden perusteella. Vastaavasti sellaisessakin tilanteessa, jossa teko on objektiivisesti ottaen törkeän huolimaton, tekijän subjektiivisen huolimattomuuden on oltava riittävällä tasolla. Pelkkä teon huolimattomuus ei vielä tee tuottamuksesta törkeää.

3 momentti. Tapaturma. Nykyisen 3 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan teosta, joka harkitaan tapahtuneeksi pikemmin tapaturmasta kuin tuottamuksesta, ei rangaista. Vastaava säännös sijoitettaisiin tuottamusta koskevan pykälän 3 momentiksi. Säännöksellä on lähinnä selventävä ja pedagoginen merkitys. Tapaturmaksi on katsottava sellainen tunnusmerkistön toteuttaminen, jota ei, sen mukaan kuin edellä on esitetty, voida pitää sen enempää tahallisena kuin tuottamuksellisenakaan.

4 luku. Vastuuvapausperusteista

Termiä vastuuvapausperuste käytetään tässä luvussa teknisenä yläkäsitteenä. Se viittaa kaikkiin niihin poikkeuksellisiin seikkoihin, jotka perustelevat tekijän vapauttamisen muutoin uhkaavalta rikosvastuulta. Vastuuvapausperusteisiin kuuluvat muun muassa syyntakeettomuuden perusteet, erehdystilanteet, oikeuttamisperusteet sekä syyllisyyden poistavat anteeksiantoperusteet. Laajassa merkityksessä niihin voidaan edelleen lukea yrityksestä luopuminen ja tehokas katumus samoin kuin vanhentumista ja parlamentaarista immuniteettia koskevat säännökset. Sen sijaan rikosoikeudellisista toimenpiteistä luopumista koskevat perusteet eivät lukeudu vastuuvapausperusteisiin, koska ne sisältävät syyllisyyden vahvistamisen.

Vastuuvapausperusteiden taustasyyt vaihtelevat. Kaikkien vastuuvapausperusteiden kokoaminen samaan lukuun ja käsitteleminen yhdessä on perusteiden erilaisten rikosopillisten kytkentöjen ja taustasyiden vuoksi paitsi hankalaa myös epämielekästä. Asiayhteys ratkaisee soveliaimman sääntely-yhteyden. Niinpä syyntakeettomuuden edellytyksistä säätäminen on luontevinta yleisten vastuuedellytysten yhteydessä, koska syyntakeisuus on käsitteellisesti vastuun edellytys, vaikka sen sisältö on vahvistettavissa vain epäsuorasti. Tässä luvussa taas on luontevaa säätää kaikista niistä vastuuvapausperusteista, jotka liittyvät läheisesti 3 luvussa säädeltyihin vastuun edellytyksiin. Tämän mukaisesti luvun aluksi säädetään syyksiluettavuusvaatimuksen kääntöpuolesta eli tunnusmerkistöerehdyksestä.

Vastuuvapausperusteiden varsinaisen ydinryhmän muodostavat kuitenkin oikeudenvastaisuuden poissulkevat oikeuttamisperusteet sekä syyllisyyden kumoavat anteeksiantoperusteet. Näistä säädetään kootusti tässä luvussa. Poikkeuksena on sotilasrikoksien yhteyteen sijoitettava esimiehen käskyä koskeva säännös. Itseapua eli omaisuuden takaisinotto-oikeutta koskeva erityistilanne taas liittyy siinä määrin jokamiehen oikeuksiin, että tuo säännös ehdotetaan sijoitettavaksi pakkokeinolakiin, jossa on jo säädetty jokamiehen kiinniotto-oikeudesta. Muista vastuuvapausperusteista säädetään omissa yhteyksissään. Yrityksestä luopumista ja tehokasta katumista koskevat poikkeussäännökset ovat yritystä koskevassa luvussa.

Eri vastuuvapausperusteiden oikeusvaikutukset eroavat toisistaan. Siten teon katsominen oikeutetuksi on oikeusvaikutuksiltaan vahvempi kuin sen katsominen vain anteeksiannettavaksi. Oikeudenmukainen teko on samalla teko, joka on oikeusjärjestyksen tavoitteiden mukainen. Se on teko, johon jokaisella on paitsi oikeus, usein myös (vähintään moraalinen) velvollisuus. Jättäessään teon oikeuttamisperusteen nojalla rankaisematta tuomioistuin toteaa tekijän menetelleen oikein. Samassa tilanteessa olevien voisi suositella jatkossakin menettelevän samalla tavoin. Anteeksiantoperusteen soveltuessa tekijä vapautetaan vastuusta, koska häneen ei voida kohdistaa syyllisyysmoitetta. Teko jää kuitenkin edelleen oikeusjärjestyksen vastaiseksi. Kyseessä on teko, jonka olisi suonut jäävän tapahtumatta, eikä voida suositella toiselle samassa tilanteessa olevalle, että hän toimisi samalla tavoin kuin tekijä. Teko on kyllä ymmärrettävä, mutta tämä ei merkitse, että se olisi hyväksyttävä, saati suositeltava. Nämä käsitteelliset erot näyttäytyvät myös reaalisina oikeusvaikutusten eroina. Jos teko on oikeudenmukainen tai jos katsotaan, ettei teko täyttänyt tunnusmerkistöä, ei tekijälle voi määrätä sen enempää rangaistusta kuin menettämisseuraamuksiakaan. Rikosvastuu kokonaisuudessaan katsotaan poissuljetuksi. Jos teko on tunnusmerkistönmukainen ja oikeudenvastainen, mutta tekijä ei osoita rangaistavaa syyllisyyttä eli tekoon soveltuu anteeksiantoperuste, tekijä jää rankaisematta, mutta on mahdollista, että hänelle määrätään konfiskaatioseuraamus. Anteeksiantoperusteet vaikuttavat ainoastaan teosta seuraavaan rangaistukseen. Oikeuttamisperusteiden soveltuessa teon johdosta ei voida tuomita muitakaan rikokseen liittyviä seuraamuksia.

Erolla on vaikutuksensa myös osallisten vastuuseen. Koska anteeksiantoperusteen soveltuessa teko jää oikeudenvastaiseksi ja koska anteeksiantoperuste motivaatioon liittyvänä seikkana vaikuttaa vain henkilöön, jota se koskee, anteeksiantoperuste ei vaikuta muiden osallisten vastuuseen. Anteeksiantoperusteen nojalla toimineen rikoskumppani tai häntä tekoon yllyttänyt voidaan tuomita tapahtuneesta rikoksesta edellyttäen, että vastuuedellytykset hänen osaltaan ovat käsillä. Jos tekoon soveltuu oikeuttamisperuste, koskee vastuuvapaus lähtökohtaisesti kaikkia. Oikeudenmukaisesta teosta ei yhtä osaa tekijöistä voi asettaa vastuuseen ja toista vapauttaa.

Kolmas ero liittyy ulkopuolisten ja teon kohteen käyttäytymistä koskeviin odotuksiin ja mahdollisuuksiin. Oikeuttamisperusteen nojalla toimittaessa ulkopuolisilla on oikeus ja joskus jopa velvollisuus auttaa tekijää ja oikeuttamisperusteen nojalla toimivaa (esimerkiksi puolustautuminen hätävarjelutilanteessa). Jos tekijä on toiminut vain anteeksiantoperusteen nojalla, saattaa tekijää auttanut joutua vastuuseen osallisuussäännösten nojalla, kuten yllä jo todettiin. Vastaavasti, jos tekijä on toiminut oikeuttamisperusteen nojalla, ei "uhrilla" eli teon kohteella ole normaalisti oikeutta vastustaa oikeuttamisperustein tehtyä tekoa. Jos taas kyse on pelkästä anteeksiantoperusteesta, vastustusoikeus säilyy.

Nämä eri perusteiden vaikutukset ilmaistaan ehdotuksessa eri termein. Silloin kuin peruste vaikuttaa ainostaan rangaistuksen käyttöön, käytetään termiä rangaistusvastuu. Rangaistusvastuun poissulkeutuminen ei sisällä kannanottoa sen enempää korvausvastuun kuin menettämisseuraamustenkaan suhteen. Termiä rangaistusvastuusta vapautuminen käytetään johdonmukaisesti anteeksiantoperusteiden yhteydessä. Jos taas seikan käsillä olo vaikuttaa vain tahallisuusarviointiin, asia todetaan erikseen (ehdotettu rikoslain 4 luvun 1 ja 3 §). Niissä tapauksissa, joissa teko katsotaan oikeudenmukaiseksi, jolloin sulkeutuu pois myös rikosvastuun ja rikosoikeudellisen vastuun mahdollisuus, käytetään termiä "sallittu". Tällaisen teon johdosta ei voida määrätä sen enempää rangaistusta kuin menettämisseuraamuksiakaan. Yrityksestä luopumisen ja tehokkaan katumisen vaikutus rajoittuu vain kyseisestä yrityksestä seuraavaan rangaistukseen, mikä myös mainitaan laissa. Rikosta yrittänyt voidaan tuomita toisesta teosta ja hänelle voidaan myös tuomita menettämisseuraamus.

A. Erehdyssäännökset
Yleisiä huomautuksia
1. Nykytila

Erehdykset jaetaan vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Oikeuserehdys merkitsee erehtymistä teon oikeudenvastaisuudesta. Tosiasiaerehdys merkitsee erehtymistä teon rangaistavuuden kannalta merkityksellisistä tosiseikoista. Kumpaakaan erehdystyyppiä ei määritellä laissa. Erehdyksen vaikutusten sääntely perustuu oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä kiteytyneisiin sääntöihin. Niiden mukaan tosiasiaerehdys poistaa tahallisuuden, jos tekijä on erehtynyt jostakin asiaan olennaisesti vaikuttavasta seikasta. Jos erehtyminen voidaan lukea tekijän syyksi tuottamuksellisena, saattaa seurata vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta, edellyttäen, että laissa on tilanteeseen soveltuva kriminalisointi.

Oikeuserehdyksen suhteen rikosoikeudessa on vanhastaan noudatettu sääntöä, jonka mukaan tietämättömyys lain sisällöstä koituu tekijän vahingoksi (ignorantia juris nocet). Ankaran vastuun tueksi esitetyt perustelut ovat oikeuspoliittiset. Jos normistoa koskevat virheelliset käsitykset johtaisivat vastuusta vapautumiseen, olisi yksilön kannalta usein edullisinta pysyä asioista tietämättömänä. Ihmisten kiinnostus rikoslakia ja yhteiselämää koskevia säännöksiä kohtaan laimenisi. Rajoittamaton mahdollisuus vedota laintuntemattomuuteen asettaisi myös syyttäjän usein ylivoimaisten näyttövaikeuksien eteen.

Ankara kanta voisi kuitenkin yksittäistapauksissa johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen. Onkin huomattava, että "ignorantia juris nocet" -periaate muotoiltiin aikana, jolloin rikoslait olivat sisällöltään yksinkertaisia ja heijastelivat jokseenkin suoraan yhteisössä hyväksyttyjä moraalisääntöjä. Näissä oloissa harva saattoi väittää, ettei hän ollut ymmärtänyt tekoaan kielletyiksi, ja jos asia poikkeuksellisesti näin olisi ollut, ei tuota tietämättömyyttä yleensä voinut pitää anteeksiannettavana eikä ymmärrettävänä. Rikosoikeuden laajentumisen myötä tilanne on tästä kuitenkin suuresti muuttunut. Sadat lainsäädäntöön sisältyvät kriminalisoinnit sekä yleisessä käytössä oleva blankotekniikka on johtanut siihen, ettei tietämättömyyttä lain sisällöstä voi aina pitää yllättävänä eikä anteeksiantamattomana. Itse asiassa tilanne lienee se, ettei juuri kellään voi enää olla täydellistä ja tarkkaa tietoa siitä, mitkä rikkeet ovat eri laeissa rangaistuksen uhalla kiellettyjä. Pohjoismaissa erehdysoppi onkin viime vuosina kehittynyt kohden vapaampaa tulkintaa. Myös suomalainen tuomioistuinkäytäntö on eräissä tapauksissa katsonut normierehdyksen (oikeuserehdyksen) sillä tavoin anteeksiannettavaksi, että se perustaa vastuuvapauden. Säännösten uutuus, tulkinnanvaraisuus ja virheelliset viranomaisneuvot voivat tehdä erehdyksen ymmärrettäväksi ja tekijän rankaisemisen kohtuuttomaksi. Myös rikosoikeuskomitea katsoi, että anteeksiannettavalle oikeuserehdykselle tulisi myöntää vastuustavapauttava vaikutus, joskin ahtaissa rajoissa.

Kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on lisäksi erotettu oikeuserehdyksen ja tosiasiaerehdyksen väliin sijoittuva soveltamiserehdys. Se tarkoittaa havaittujen tosiseikkojen väärää soveltamista lakiin. Tekijä on selvillä tunnusmerkistön edellyttämistä tosiseikoista, mutta erehtyy niiden oikeudellisen merkityksen arvioinnissa. Soveltamiserehdys käsitellään usein oikeuserehdyksen yhteydessä ja myös tulkintasuositukset noudattelevat samoja linjoja.

Vaikka erehdystilanteiden käsittelyn päälinjoista vallitsee yksimielisyys, moni kysymys on myös avoin. Tämä näkyy jo terminologiassa. Käytössä on sekava joukko erilaisia nimikkeitä kuten oikeuserehdys, tosiasiaerehdys, normierehdys, kieltoerehdys, tunnusmerkistöerehdys, soveltamiserehdys ja subsumptioerehdys. Myös erehdystilanteiden jäsentämisessä käytettävä rikosopillinen viitekehys vaihtelee. Oikeuserehdyksen vaikutus on pyritty kanavoimaan joko tahallisuusvaatimuksen taikka erillisen syyllisyysehdon kautta. Ensin mainitussa tapauksessa tahallisuuteen kuuluisi myös määrätynasteinen tietoisuus teon oikeudenvastaisuudesta. Tätä seikkaa koskeva oikeuserehdys poistaisi vastaavasti tekijän tahallisuuden (niin sanottu tahallisuusteoria). Loppuun saakka vietynä käsitys johtaisi erehdystyyppien välisen eron häivyttämiseen. Toisen käsityksen mukaan (syyllisyysteoria) rikosvastuun yleisiin edellytyksiin kuuluu erillisenä syyllisyysehtona tietoisuus teon oikeudenvastaisuudesta. Tuon tietoisuuden puute poistaa määräedellytyksin tekijän syyllisyyden. Syyllisyysteoriaa voi pitää vallitsevana kantana useimmissa maissa.

2. Oikeusvertailua

Ruotsi. Oikeuskirjallisuudessa on käytössä kolmijako tosiasiaerehdykseen sekä epäaitoon ja aitoon oikeuserehdykseen (oegentlig rättsvillfarelse, egentlig rättsvillfarelse). Aito oikeuserehdys tarkoittaa erehtymistä rikoslain kieltonormista. Aito oikeuserehdys poistaa vastuun vain, jos sitä on jostain erityisestä syystä pidettävä anteeksiannettavana. Epäaito oikeuserehdys tarkoittaa erehtymistä rikoslain taustalla vaikuttavasta oikeudellisesta normista. Tyypillisesti kyse on sellaisesta muun elämänalueen piiriin kuuluvasta oikeudellisesta sääntelystä, joka vaikuttaa rangaistavan käyttäytymisen alan määrittelyyn. Epäaito oikeuserehdys vapauttaa tahallisuusvastuusta. Sama pätee tosiasiaerehdykseen.

Vuoden 1994 lainuudistuksella rikoslakiin otettiin säännös niin sanotusta aidosta oikeuserehdyksestä. Samalla nimikkeistöä muutettiin siten, että aidon oikeuserehdyksen sijasta puhutaan rikosoikeuserehdyksestä. Muutoksen toivottiin helpottavan käytännössä hankalaksi osoittautunutta erottelua aidon ja epäaidon oikeuserehdyksen välillä. Rikosoikeuserehdys merkitsee erehtymistä itse rikoslain kieltonormista ja teon sallittavuudesta (tillåtlighet). Rikosoikeuserehdys poistaa vastuun, jos säännös oli julkaistu virheellisenä taikka tekijällä ei muista syistä ollut mahdollisuuksia saada selvää lain sisällöstä, erehdyksen syynä ovat olleet säännöksen huomattava epätäsmällisyys tai viranomaisten antamat virheelliset neuvot taikka milloin erehtymistä on muusta syystä pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana. Lakiin ei sisälly säännöstä tosiasiaerehdyksestä.

Norja. Oikeuskirjallisuudessa erehdykset jaetaan tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Rikoslaissa on säännökset molempien erehdystyyppien varalta.

Rikoslain 42 §:ssä säädetään, että jos joku on tehnyt teon tietämättömänä rangaistavuutta perustavasta taikka sitä korottavasta seikasta, ei tuota seikkaa lasketa hänen vahingokseen. Jos tietämättömyys perustuu huolimattomuuteen (uagtsomhed), voidaan tekijää rangaista tuottamuksellisesta rikoksesta, milloin tästä on erillinen säännös. Säännöksen pohjalta on katsottu, että tosiseikkoja koskeva erehdys poistaa tahallisuusvastuun.

Rikoslain 57 §:ssä säädetään oikeuserehdyksestä. Jos tekijä on erehtynyt teon oikeudenvastaisuudesta, tuomioistuin voi lieventää tekijälle tuomittavaa rangaistusta, sikäli kuin tekijää ei vapauteta kokonaan. Säännöstä on oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä tulkittu siten, että oikeuserehdys vapauttaa vastuusta vain jos sitä voidaan pitää anteeksiannettavana. Erehdystilanteiden kaksijaosta huolimatta oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä ollaan yksimielisiä siitä, ettei kaikkia normeja koskevia erehdyksiä arvioida 57 §:stä johdetun anteeksiannettavuuskriteerin nojalla. Norjan korkein oikeus on tehnyt eron 57 §:n nojalla arvioitavan normierehdyksen ja 42 §:n perusteella ratkaistavan tilanne-erehdyksen (situasjonvillfarelse) välillä. Tilanne-erehdyksinä ja siis tahallisuuskysymyksenä käsiteltäisiin eritoten tapaukset, joissa kyse on erehtymisestä sen oikeuden, esimerkiksi omistusoikeuden, rajoista taikka laajuudesta, jota rikoslailla pyritään suojaamaan. Tilanne-erehdyksen erottelulla tavoitellaan samaa kuin tanskalaisen ja ruotsalaisen oikeuden tuntemalla epäaidolla oikeuserehdyksellä. Jaottelu on jälleen kuitenkin harkinnanvarainen, ja ratkaisuja ohjaavat viime kädessä reaaliset argumentit, koh-tuussyyt sekä rikoslain tehokkuuteen liittyvät näkökohdat.

Rikoslakitoimikunnan ehdotuksen mukaan (NOU 1992:23) ero tosiasia- ja oikeuserehdykseen säilyisi. Molemmista ehdotettiin lakiin omat säännökset. Tosiasiaerehdystä koskevan ehdotetun 33 §:n mukaan jokaisen vastuu arvioidaan hänen tosiasioita koskeneiden käsitystensä mukaan. Huolimattomuuteen perustunut erehdys voi perustaa tuottamusvastuun, jos asiasta on erikseen säädetty. Muutoksena aikaisempaan olisi, että kaikkia oikeudellisia seikkoja koskevat erehdykset arvioitaisiin saman oikeuserehdystä koskevan säännöksen nojalla. Ehdotuksen 34 §:n mukaan tietämättömyys tai erehtyminen teon oikeudenvastaisuudesta vapauttaisi vastuusta, edellyttäen, ettei erehtyminen perustunut huolimattomuuteen. Silloinkin, kun erehdys voidaan lukea tekijälle syyksi tuottamuksellisena, voidaan tekijä vapauttaa tahallisia rikoksia koskevasta vastuusta, milloin tähän on erityisiä syitä. Vastuuvapautta harkittaessa olisi ehdotetun säännöksen mukaan kiinnitettävä huomio kohtuussyihin, tuottamuksen asteeseen sekä yleisiin tehokkuusnäkökohtiin.

Tanska. Tanskan rikoslaissa ei ole erehdystä koskevia säännöksiä. Oikeuskirjallisuudessa jaetaan erehdykset tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Oikeuserehdys jaetaan lisäksi aitoon ja epäaitoon oikeuserehdykseen. Aito oikeuserehdys koskee rikoslakiin sisältyvää kieltoa ja on pääsääntöisesti vaikutukseton. Epäaito oikeuserehdys koskee sellaista rikoslakiin sinänsä kuulumatonta oikeusnormia, jolla kuitenkin on rangaistavan käyttäytymisen alaa määriteltäessä merkitystä. Epäaito oikeuserehdys poistaa tahallisuuden. Käytännössä valinta eri erehdystyyppien välillä tehdään kuitenkin usein viime kädessä kriminaalipoliittisin perustein. Merkitystä on muun muassa sillä, kuinka olennaisena tekijällä olevaa käsitystä muun lainsäädännön avulla täsmennettävän tunnusmerkin sisällöstä on pidettävä. Jos kyse on teon arvioinnin kannalta merkittävästä seikasta, tietoisuus siitä luetaan tahallisuuden alaan, jolloin erehtymistä kohdellaan epäaitona oikeuserehdyksenä.

Rangaistuksen mittaamista koskevassa rikoslain 84 §:ssä on lisäksi määräys, joka oikeuttaa lieventämään rangaistusta, milloin tekijä on ilman omaa syytä erehtynyt teon oikeudenvastaisuudesta. Lieventävien asianhaarojen vallitessa rangaistus voidaan jättää tuomitsematta. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin pidetty puutteena, ettei laki tunne mahdollisuutta vapauttaa vastuusta anteeksiannettavan oikeuserehdyksen tapauksessa.

Saksa. Rikoslaki jakaa erehdykset tunnusmerkistö- ja kieltoerehdyksiin. Tunnusmerkistöerehdys (16 §) koskee erehtymistä teon tunnusmerkistöön kuuluvasta seikasta. Tekijä joko ei ole tietoinen tunnusmerkistön edellyttämän olosuhteen käsilläolosta tai hänellä on sen suhteen virheellinen käsitys. Tunnusmerkistöerehdys poistaa tahallisuusvastuun. Sen sijaan tuottamusvastuun mahdollisuus on arvioitava erikseen. Jos tekijä oletti sellaisen seikan olevan käsillä, joka tekisi rikoksesta lievemmin rangaistavan, arvioidaan tekijän toiminta tuon privilegioidun asteikon mukaan.

Kieltoerehdys tarkoittaa erehtymistä tai puuttuvaa tietoisuutta teon oikeudenvastaisuudesta tai vääryydestä. Jos erehtyminen ei ollut vältettävissä, tekijä vapautuu vastuusta (17 §). Jos erehdys sen sijaan on luettavissa tekijän syyksi tuottamuksellisena, tekijä tuomitaan rangaistukseen (myös tahallisesta rikoksesta), mutta hänen rangaistustaan voidaan lieventää. Rikoslain erehdyssäännösten on katsottu rakentuvan niin sanotun rajoitetun syyllisyysteorian kannalle. Sen mukaan syyllisyyteen kuuluu itsenäisenä vastuuehtona myös tietoisuus oikeudenvastaisuudesta. Tuon tietoisuuden puuttuessa tekijä ei osoita rangaistuksen käytön edellytyksenä olevaa syyllisyyttä, vaikka hänen tekonsa on hänelle tahallisena syyksiluettava.

Itävalta. Rikoslain 9 §:ssä säädetään oikeuserehdyksestä. Tekonsa oikeudenvastaisuudesta (Unrecht) erehtynyt tekijä ei osoita rangaistavaa syyllisyyttä, edellyttäen, ettei erehtymisestä voida tekijää moittia. Erehtymistä on pidettävä moitittavana, jos teon kiellettävyys olisi ollut jokaisen helposti havaittavissa tai jos tekijä olisi ammattinsa, toimialansa taikka muun syyn vuoksi ollut velvollinen hankkimaan selvyyden lain sisällöstä.

Jos erehtymistä on pidettävä moitittavana, tahallisesti toiminutta tekijää rangaistaan tahallisen rikoksen ja tuottamuksellisesti toiminutta tekijää tuottamuksellisen rikoksen tunnusmerkistön mukaan. Vastuun lieventämisen mahdollisuus on otettu huomioon rikoslain mittaamissäännöstössä. Sen mukaan oikeuserehdystä lähentelevä tilanne tunnustetaan yleiseksi lievennysperusteeksi (34 §:n 12 kohta).

Rikoslaissa säädetään myös oikeuttamisperusteen tosiasiallisten edellytysten käsilläoloa koskevasta erehdyksestä. Lain 8 §:n mukaan oikeuttamisperusteen perustavista tosiseikoista erehtynyttä ei rangaista tahallisesta rikoksesta. Sen sijaan tekijää rangaistaan tuottamuksellista rikosta koskevan säännöksen nojalla edellyttäen, että erehtyminen voidaan lukea tekijän syyksi tuottamuksellisena ja teko sellaisenaan on tuottamuksellisena rangaistava.

Yhteenveto. Tosiasioita taikka tunnusmerkistöön kuuluvia seikkoja koskeva erehdys poistaa kaikissa maissa tahallisuusvastuun. Se, rangaistaanko tekijää tuottamuksellisesta rikoksesta, ratkeaa sen mukaan, voiko erehdyksen lukea tekijän syyksi tuottamuksellisena.

Oikeuserehdyksen piiriin kuuluvien tapausten käsittelyssä noudatettavaa ankaraa vastuuta on lievennetty kaikissa vertailun maissa. Vastuuvapauden edellytykset ja oikeusvaikutukset on tosin kirjattu lakiin vaihtelevasti. Ruotsissa ilmeisen anteeksiannettavana pidettävä erehtyminen teon sallittavuudesta vapauttaa vastuusta. Sääntö on laissa kirjattu ehdottomaan muotoon (skall). Norjassa anteeksiannettava (aito) oikeuserehdys voi vapauttaa vastuusta. Säännös on harkinnanvarainen. Tanskassa anteeksiannettava (aito) oikeuserehdys voi johtaa tuomitsematta jättämiseen. Saksassa ei-vältettävissä oleva kieltoerehdys ja Itävallassa ei-moitittava kieltoerehdys vapauttaa vastuusta. Molemmat säännöt ovat ehdottomia.

Useimmat maat tuntevat myös mahdollisuuden vastuun lieventämiseen oikeuserehdysten yhteydessä. Asiasta on voitu säätää joko erehdyssäännösten yhteydessä taikka suoraan mittaamisnormistossa. Norjan rikoslain 57 § oikeuttaa rangaistuksen lieventämiseen, milloin erehdys ei ollut anteeksi annettava. Tanskan rikoslain 84 §:n mukaan anteeksiannettava oikeuserehdys joko alentaa tai poistaa vastuun anteeksiannettavuuden asteen mukaan. Saksan rikoslain 17 §:n mukaan vältettävissä oleva kieltoerehdys oikeuttaa vastuun lievennykseen. Itävallan mittaamissäännöstössä oikeuserehdystä lähentelevä tilanne tunnustetaan niin ikään yleiseksi lievennysperusteeksi. Ruotsin mittaamisnormistossa on yleissäännös, jonka mukaan vastuuvapausperusteita lähellä olevat tilanteet, mukaan lukien rikosoikeuserehdys, oikeuttavat rangaistuksen lievennykseen.

3. Nykytilan ongelmia

Erehdysten käsittelyä oikeuskirjallisuudessa ja lainsäädännössä leimaa epävarmuus sekä noudatettavista luokituksista että luokitukseen liitettävistä oikeusvaikutuksista. Suomessa erehdykset on jaettu vanhastaan oikeus- ja tosiasiaerehdyksiin. Muissa pohjoismaissa käytössä on kolmijako tosiasiaerehdykseen, epäaitoon oikeuserehdykseen sekä aitoon oikeuserehdykseen. Saksassa ja saksalaisella kielialueella yleisemminkin erehdykset jaetaan tunnusmerkistö- ja kieltoerehdykseen. Sama jako on otettu käyttöön uudemmassa kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa.

Epäaidon ja aidon oikeuserehdyksen ero perustuu siihen, koskeeko erehdys itse rikoslain kieltonormia vaiko vain rikoslain taustalla vaikuttavaa muuta kuin rikosoikeudellista normia. Erottelu kertoo tarpeesta ulottaa vastuuvapauden mahdollisuus myös tilanteisiin, joissa kyse on oikeudellisen arvottamisen alaan kuuluvista seikoista. Jakoperustetta on kuitenkin pidetty ongelmallisena, sillä siinä vastuun rajat jätetään riippuviksi siitä sattumanvaraisesta seikasta, tapahtuuko sääntely rikoslaissa vai muualla lainsäädännössä. On myös huomautettu, että erehdysten luonnehtiminen aidoiksi ja epäaidoiksi tuntuu edellyttävän jonkinlaista ennakollista käsitystä siitä, miten "aitoa" erehdystä tulisi käsitellä, ja samalla myös ennakollista ratkaisua sen suhteen, mikä on "aito" ja "oikea" erehdys.

Erottelu tosiasiaerehdyksen ja oikeuserehdyksen välillä on pulmallinen. Tosiasioiden ja normien välillä ei ole erottelun otaksumaa selkeätä eroa. Myös laissa säädetyt ja normein määritellyt seikat voivat viitata tosiasioihin (niin sanottuihin institutionaalisiin faktoihin). Se, että joku omistaa tietokoneen, on yhtä lailla (juridinen) tosiasia kuin se, että kone on harmaa.

Suomessa ei ole tarvetta omaksua pohjoismaista jaottelua aitoon ja epäaitoon oikeuserehdykseen. Jako faktoja koskevaan tosiasiaerehdykseen ja normeja koskeviin oikeuserehdykseen on vuorostaan teoreettisesti kestämätön, jollei sitten tosiasioihin tahdota nimenomaan lukea myös sellaisia juridisia faktoja, joiden ei kuitenkaan katsota kuuluvan normierehdyksen piiriin. Teoreettisesti kestävin ja johdonmukaisin ratkaisu on jakaa erehdykset tunnusmerkistöerehdykseen ja kieltoerehdykseen. Tunnusmerkistöerehdys poistaa tahallisuuden ja kieltoerehdys syyllisyyden. Tämä on myös ehdotuksen lähtökohta.

Erehdyssääntöihin liittyvien ongelmien vuoksi pohjoismaisissa esityksissä on paikoin suositettu luopumista erehdysnäkökulmasta. Sen sijasta erehtymisen ja tietämättömyyden luomia ongelmia tulisi tämän käsityksen mukaan tarkastella suoraan rikoksen subjektiivisen tunnusmerkistön kannalta ja osana tahallisuuskysymystä. Tunnusmerkistöerehdyksen vaikutus rangaistavuuteen määräytyisi suoraan tahallisuuden ja tuottamuksen käsitteiden kautta. Myös rikosoikeuskomitea piti tarpeettomana säätää erikseen tosiasiaerehdyksestä. Erehdysopin kategorioita voi kuitenkin perustella muun muassa pedagogisilla syillä. Rikoslain sisällöstä saa helpommin yleiskuvan, kun pääsäännöt voidaan kiteyttää tyyppitilanteiden avulla. Erehtymisen eri tilanteet kuuluvat näihin. Sääntö, joka kertoo mitä tapahtuu, jos erehdytään eri asioista, on yleisölle informatiivisempi verrattuna ohjeeseen, jossa tietämättömyyden tai erehdyksen vaikutuksista kysyvää kehotettaisiin palaamaan tahallisuuden ja tuottamuksen peruskäsitteisiin sekä selvittämään, miten rikosten subjektiivista tunnusmerkistöä kussakin tilanteessa tulkitaan.

4. Ehdotuksen pääasiallinen sisältö

Ehdotuksen mukaan lakiin otettaisiin uutena kokonaisuutena erehdyssäännökset. Lukuun ehdotetaan omat säännökset tunnusmerkistöerehdyksen, kieltoerehdyksen ja vastuuvapausperustetta koskevan erehdyksen varalta.

Ehdotuksen myötä luovutaan teoreettisesti pulmallisesta erottelusta tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Uusi käsitteistö poistaa joukon vanhoja soveltamisongelmia. Tosin edelleenkin tulee esiintymään rajatapauksia, joiden luonnehdinta joko tunnusmerkistöerehdykseksi tai kieltoerehdykseksi jää viime kädessä tulkinnan varaan.

Erehdyssäännöillä, kuten kaikilla tähän lukuun sisältyvillä säännöksillä on yhteys myös rangaistuksen mittaamisnormeihin. Rajatapauksissa tarpeellisesta yleisemmästä mahdollisuudesta lieventää rikosoikeudellista vastuuta erehdystilanteissa säädettäisiin erikseen rangaistuksen mittaamissäännösten yhteydessä.

1 §. Tunnusmerkistöerehdys

Ehdotetun pykälän mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei teon hetkellä ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta. Vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voisi kuitenkin tulla kysymykseen tuottamuksen rangaistavuutta koskevien sääntöjen mukaan.

Tunnusmerkistöerehdys merkitsee erehtymistä jostakin tunnusmerkistössä tarkoitetun tosiasian olemassaolosta ja asioiden tosiasiallisesta tilasta. Tekijällä on väärä kuva siitä, mitä on tapahtumassa.

Tekijä voi erehtyä sekä teon kohteen ja tunnusmerkistössä mainitun seurauksen suhteen (onko kiväärin tähtäimessä hirvi vai sienestäjä) että tunnusmerkistöön sisältyvien teko-olosuhteiden osalta (onko myyjän kauppaama tavara omaa vai varastettua). Tunnusmerkistöerehdys poistaa vastuun kokonaan, milloin kyseessä on vastuuehdot perustava tunnusmerkistötekijä. Erehdys voi myös lieventää vastuuta, milloin sen kohteena on rikoksen kvalifiointiperuste. Tällöin erehdyksen merkityksen arvostelussa on otettava huomioon erityisesti, mitä jäljempänä todetaan normatiivisista tunnusmerkistötekijöistä.

Tunnusmerkistöerehdyksestä on kyse, jos tekijä ei ole selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää. Tosiasiaerehdyksen yhteydessä on usein puhuttu tiedosta. Tosiasiat ovat jotakin, jonka tiedämme. Tunnusmerkistöön sisältyy kuitenkin usein myös normatiivisesti väritettyjä ja arvostusta edellyttäviä seikkoja. Puhe tietämisestä on niiden suhteen jossain määrin pulmallista. Ehdotetussa pykälässä on tästä syystä käytetty termiä "olla selvillä", mikä tarkoittaa samaa kuin tietää tai tuntea. Selvillä oleminen tarkoittaa deskriptiivisten tunnusmerkkien osalta aisteihin perustuvia havaintoja, normatiivisten tunnusmerkkien osalta niiden tarkoittaman sisällön ymmärtämistä.

Tiedon puute ja väärä tieto (erehtyminen) ovat eri asioita. Tunnusmerkistöerehdys on käsillä myös, milloin tekijä erehtyy sellaisesta seikasta, jota rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää. Tekijä voi erehtyä kohteesta taikka kohdistaa tekonsa erehdyksessä muuhun kuin tarkoitettuun kohteeseen. Tällainen erehdys poistaa tahallisuuden edellyttäen, että todellinen ja tarkoitettu kohde ovat rikosoikeudellisesti eriarvoisia. Tunnusmerkistöerehdyksiin kuuluu edelleen erehtyminen kvalifiointi- taikka privilegiointiperusteiden käsilläolosta. Molemmat erehdykset tulevat pääsääntöisesti tekijän hyväksi.

Kuvailevien tunnusmerkistötekijöiden osalta ratkaisee siis todellisuusvastaavuus ja se, olivatko asiat aistein havaittavassa todellisuudessa siten, kuin tekijä otaksui niiden olevan. Arvottamista edellyttävissä tunnusmerkeissä kysymys on vuorostaan siitä, vastaavatko tekijän ja oikeusjärjestyksen puolesta edustetut käsitykset tunnusmerkin sisällöstä ja merkityksestä toisiaan. Vastuu ei tässä edellytä täyttä käsitysten yhdenmukaisuutta. Vaadittavan tiedon tarkkuuden osalta on näissä tilanteissa katsottu riittäväksi se, että käsitteellä tekijän ja hänen lähimmän ympäristönsä ajatusmaailman kanssa on samansuuntainen merkitys kuin minkä sille tuomari lainkäytössä antaa. Vaihtoehtoisesti on voitu edellyttää, että tekijä on selvillä niistä tosiasiallisista olosuhteista, joiden varaan oikeudellinen arvostelma kiinnittyy.

2 §. Kieltoerehdys

Ehdotettu 2 § koskee kieltoerehdystä. Jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi.

Oikeuserehdyksen ankaraa kohtelua on lievennetty jokseenkin kaikissa tunnetuissa oikeusjärjestelmissä. Myös kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on myönnetty oikeuserehdykselle rajoitettu merkitys vastuusta vapauttavana sekä sitä lieventävänä perusteena. Poikkeukseton ankara vastuu johtaisikin ilmeisiin epäoikeudenmukaisuuksiin. Rikoslain tehokkuuden ei voi otaksua kärsivän siitä, että lainsäädännössä annetaan mahdollisuus välttää ilmeisen kohtuuttomia ratkaisuja. Tämä on myös esityksessä ehdotetun sääntelyn lähtökohta. Yleispreventiiviset näkökohdat asettavat vastuuvapaudelle kuitenkin edelleen verraten ahtaat rajat, ja vain ilmeisen anteeksiannettava tietämättömyys voisi esityksen mukaan johtaa vastuuvapauteen.

Kieltoerehdyksellä tarkoitetaan säännöksen mukaan sitä, että tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna. Samaa tarkoitetaan, kun oikeuskirjallisuudessa puhutaan erehtymisestä teon oikeudenvastaisuudesta. Tekijän on oltava selvillä siitä, että teko on oikeusjärjestyksen kieltämä. Tieto siitä, että teko on yhteiskunnanvastainen tai moraalisesti väärin, ei riitä. Vaaditaan tietoa siitä, että teko on ristiriidassa oikeusjärjestyksen säännösten kanssa ja että se rikkoo oikeusnormia. Toisaalta tässä ei vaadita tietoisuutta teon rangaistavuudesta ja siis suoranaisesta rikoslain vastaisuudesta.

Erehtyminen viittaa yleensä väärään tietoon, tässä tapauksessa virheelliseen käsitykseen siitä, että teko on sallittu. Mutta erehtyminen kattaa tässä tapauksessa myös täydellisen tietämättömyyden, vaikka tietämättömyys (tiedon puute) ja erehdys (väärä tieto) ovat kognitiivisesti erotettavissa.

Kieltoerehdys vapauttaa vastuusta vain, jos se on ilmeisen anteeksiannettava. Pykälässä mainitaan esimerkkejä tilanteista, joiden vallitessa tapahtunut erehdys voisi olla tällä tavoin anteeksiannettava. Tilanteiden erottelu perustuu aikaisempaan käytäntöön ja oikeuskirjallisuuden erittelyihin.

1 kohta. Lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen. Jos laki on julkaistu virheellisessä muodossa ja tekijä on perustanut tietonsa tuohon virheellisenä julkaistuun säädökseen, voi käsillä olla vastuusta vapauttava erehdys. Uudet lait julkaistaan säädöskokoelmassa, jolloin säädöskokoelma on hetken aikaa ainoa lähde. Tällöin virheellisellä julkistamisella saattaa olla ratkaisevakin merkitys. Osa voimassa olevasta lainsäädännöstä julkaistaan vuosittain Suomen Laki -teoksissa, jotka tosin eivät ole virallisjulkaisuja, ja sähköisissä tietokannoissa. Niissä mahdollisesti esiintyvät paino- ja vastaavat virheet eivät ole julkistamisen kannalta merkityksellisiä, olettaen, että säädökset on aikaisemmin julkistettu asianmukaisesti. Kokonaisarvioinnissa on kiinnitettävä huomiota myös virheellisyyden laatuun. Annetun tiedon täytyy olla olennaisesti väärä eli sellainen, joka tekee erehtymisen ymmärrettäväksi, jotta se perustaisi vastuuvapauden.

Lainkohdassa tarkoitetusta puutteellisesta julkaisemisesta voisi olla kysymys eritoten tilanteissa, joissa julkaiseminen on tyystin laiminlyöty. Yleisenä tulkintalähtökohtana on, että lakien julkistamisesta ja julkistettujen tietojen oikeellisuudesta vastaavat viranomaiset. Lainsäädännöstä ja sen sisällöstä tiedotetaan kuitenkin yhä laajemmin myös muiden tahojen toimesta. Tällaiseen epäviralliseen ja kaupalliseen tiedottamiseen liittyvillä virhetiedoilla ja epätarkkuuksilla on säännöksen soveltamisedellytyksiä arvioitaessa olennaisesti vähäisempi merkitys. Tieto normiston sisällöstä tulee hankkia ensi sijassa virallislähteistä. Jos lainsäädännöstä on annettu muissa lähteissä väärää tietoa, ei erehtymistä lain sisällöstä voi juuri pitää anteeksiannettavana.

Eräissä tilanteissa rangaistavuuden rajat ilmaistaan erillisin, luontoon taikka ympäristöön sijoitettavin merkein ja kilvin tai vastaavin opastein. Tämä koskee esimerkiksi luonnonsuojelualueita, sotilasharjoitusalueita tai nopeusrajoitusalueita. Virheelliset tai puutteelliset kyltit voivat tällöin perustaa vastuuvapauden, jos tekijä ei esimerkiksi tiedä liikkuvansa luonnonsuojelualueella. Vastaavasti liikenteessä kulkevan on voitava luottaa asetettuihin merkkeihin. Jos joku noudattaa väärään tai virheelliseen paikkaan sijoitettuja tai myöhemmin siirrettyjä merkkejä ja syyllistyy näin liikennesääntöjen rikkomiseen, voi hänen erehdystään pitää laissa tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

2 kohta. Lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus. Jos lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia, saattaa olla perusteltua vapauttaa asiasta väärän käsityksen muodostanut tekijä vastuusta. Pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei tässä riitä, sillä laki antaa yleensä aina mahdollisuuden erilaisiin tulkintoihin. Laillisuusperiaate edellyttää, että rikokset määritetään laissa tarkasti ja että tunnusmerkistöjä tulkitaan ahtaasti. Rikoslainsäätäjää sitoo laillisuusperiaatteen epätäsmällisyyskielto ja tuomaria vuorostaan analogiakielto. Tältä kannalta on selvää, että alueen, jolla lain sisällön vaikeaselkoisuus voisi olla syynä vastuusta vapauttavaan kieltoerehdykseen, tulee käytännössä jäädä hyvin kapeaksi. Epäselviä rikoslakeja ei ylipäätään saisi säätää. Jos näin taas olisi päässyt tapahtumaan, olisi lakia tulkittava ahtaasti.

Perusteella on otaksuttavasti suurin merkitys erikoisrikosoikeuden alueella ja tilanteissa, joissa rikoslain normit saavat sisältönsä kotimaisesta aineellisesta lainsäädännöstä tai EY-säännöksistä. Jokaisen tulee lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityismääräyksistä, myös mutkikkaista ja tulkinnanvaraisista. Tällöin on lisäksi edellytettävä, että tällaisella alalla toimiva ottaa selvää, ei vain lakitekstin sisällöstä, vaan myös oikeuskäytännöstä ja esitöistä.

3 kohta. Viranomaisen virheellinen neuvo. Ehkä selkein kieltoerehdyksen tilanne koskee tapausta, jossa tekijä on kääntynyt viranomaisten puoleen saadakseen selvyyden tulkinnallisesti epäselvään tilanteeseen. Väärät viranomaisneuvot tekevät erehdyksen anteeksiannettavaksi erityisesti, milloin neuvoa kysyneellä on hyvät perusteet pitää saamaansa vastausta viranomaisten auktoritatiivisena päätöksenä asiassa. Poikkeuksellisesti väärät neuvot voivat vapauttaa vastuusta silloinkin, kun neuvon antaneella ei ole ollut asianmukaista valtuutusta taikka virallista asemaa, jos neuvon kysyjän ei kuitenkaan ole voinut odottaa olleen tietoinen tapahtuneesta toimivallan ylityksestä. Yksityisten antamista neuvoista voi yleensä seurata korkeintaan vastuun lievennys. Vastuuvapaus voi kuitenkin olla perusteltua niissä poikkeustilanteissa, joissa asioista vastaavaa viranomaista ei ole, ja neuvon antanutta voidaan pitää juuri tämän alan asiantuntijana ja neuvoa voidaan myös pitää järkevän tuntuisena.

Kaikissa tapauksissa neuvon tulee olla selvä ja yksiselitteinen. Sen tulee koskea juuri asianomaista yksittäiskysymystä. Väärä neuvo, joka saadaan puutteellisten selvitysten pohjalta, ei vapauta vastuusta. Vaaditaan siis, että neuvoa pyytänyt on antanut täydellisen ja totuudenmukaisen selonteon ja oikeat taustatiedot.

4 kohta. Muut edellisiin rinnastettavat seikat. Laissa jätettäisiin avoimeksi mahdollisuus vapauttaa vastuusta myös tilanteissa, joissa tekijällä ei muista vastaavista syistä ole ollut mahdollisuuksia saada tietoa lain sisällöstä. Tekijä, joka tulkinnallisesti epäselvässä tilanteessa on vilpittömästi yrittänyt ottaa selvää lain sisällöstä tilanteessa, jossa ulkopuolista asiantuntija-apua ei kohtuudella ole ollut tarjolla, voi siten vapautua vastuusta. Avointa kohtaa tulee kuitenkin tulkita suppeasti. Viime kädessä aina edellytetään, että tietämättömyys on ollut ilmeisen anteeksiannettavaa.

Oikeuskäytännössä on aika ajoin vedottu oikeuskulttuurien välisiin eroihin ja siihen, etteivät Suomeen tulleet ulkomaalaiset ole olleet selvillä täällä noudatettavasta normistosta. Peruslähtökohtana tällöinkin on, että maasta toiseen matkustavien tai maahan muuttavien velvollisuutena on ottaa selvää oleskelu- tai asuinmaansa lainsäädännöstä. Tämä koskee jopa sellaisia mutkikkaita ja sisällöltään vaihtelevia kokonaisuuksia kuten liikennesäännöt. Sitäkin selvempää on, että erehtymistä rikosoikeuden ydinalueille sijoittuvissa henkilöön kohdistuvissa rikoksissa, esimerkiksi erehtymistä henkilöllisen koskemattomuuden ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden alueista, ei voi pitää anteeksiannettavana.

Usein tilanteisiin soveltuu useampi pykälässä mainituista perusteista. Laki on ehkä sisällöltään vaikeaselkoinen. Sen vuoksi asiaa on ehkä tiedusteltu viranomaisilta tai muilta, mutta saadut ohjeet ja vastaukset ovat kenties olleet vääriä, puutteellisia tai vaikeaselkoisia. Kyse on kokonaisarvostelusta. Viime kädessä kysytään, onko erehtyminen ollut kokonaisuudessaan ilmeisen anteeksiannettavaa ja olisiko tekijältä kohtuudella voitu edellyttää, että hän olisi ottanut ja saanut asioista selvää. Tässä arvostelussa on kiinnitettävä huomio usein samantyyppisiin seikkoihin kuin tuottamusarvostelussa. Siten myös tekijän ammatti ja asema saattavat vaikuttaa. Määrätyllä elämänalueella toimivalle tekijälle voidaan asettaa pidemmälle menevä selonottovelvollisuus. Esimerkiksi kauppaa harjoittava joutuu selvittämään omaa ammattiansa koskevat normit ja näkemään tässä vaivaa silloinkin, kun normit ovat epäselvät. Mutta jos erehdyksen vallassa rikoksen tehnyt ei ole voinut välttää erehdystä, vaikka on huolellisesti pyrkinyt ottamaan selvää toimintaansa liittyvistä oikeussäännöistä, ja jos virheellisen käsityksen lähdettä voidaan vielä yleisesti ottaen pitää asiantuntevana, erehdys poistaa rikokseen kohdistuvan syyllisyysmoitteen (KKO 1985 I 2 ja KKO 1986 II 37).

3 §. Vastuusta vapauttavaa seikkaa koskeva erehdys
1. Nykytila

Tekijä voi erehtyä paitsi rangaistavuuden perustavista seikoista eli tunnusmerkistötekijöistä ja kriminalisoinnin sisällöstä, myös rangaistavuuden poistavista seikoista. Vastuuvapausperusteet voivat olla erehdyksen ja tietämättömyyden kohteena eri tavoin. Valtaosa tilanteista ratkeaa perusperiaatteiden tulkinnan ja soveltamisen avulla, osa edellyttää erillissääntelyä. Voidaan erottaa neljä perustilannetta.

Ensinnäkin saattaa olla kyseessä vastuuvapausperusteen oikeudellista olemassaoloa koskeva erehdys. Tässä epäselvyys koskee sitä, sisältyykö oikeusjärjestykseen lainkaan tekijän kuvitteleman tyyppistä vastuuvapausperustetta. Kyseessä voisi olla esimerkiksi epäselvyys siitä, onko vanhemmilla oikeus fyysisesti kurittaa lapsiaan vetoamalla yleiseen kuritusoikeuteen (KKO 1993:151). Tässä tilanteessa kysymys on selväpiirteisestä kieltoerehdyksestä, joka ratkeaa edellä esitettyjen yleisten sääntöjen mukaan.

Toiseksi voi tulla kyseeseen vastuuvapausperusteen oikeudellisia soveltamisrajoja koskeva erehdys. Tilanteessa tekijällä on oikea käsitys niistä tosiseikoista, joiden hän otaksuu oikeuttavan soveltamaan vastuuvapausperustetta. Tuo peruste on lisäksi oikeusjärjestyksen tunnustama. Vastuuvapauden epäämisen perusteena kuitenkin on, että tekijän tulkinta normiston sisällöstä on väärä. Tekijä saattaa olla esimerkiksi siinä käsityksessä, että hänellä on lupa jo ennakolta käyttää hätävarjelua. Tässä tilanteessa on kyse oikeudellista tulkintaa koskevasta kieltoerehdyksenä käsiteltävästä soveltamiserehdyksestä. Vastuuvapaus tulee kyseeseen vain, jos erehtyminen vastuuvapausperusteiden rajoista on ollut ilmeisen anteeksiannettava.

Kolmanneksi voi käsillä olla vastuuvapausperusteen tosiasiallisten edellytysten käsilläoloa koskeva erehdys. Tällöin tekijä erehtyy tosiasioista ja toimii tämän virheellisen tosiasiatiedon pohjalta tavalla, joka olisi oikeutettua, mikäli tekijän käsitys asioista olisi oikea. Toisin sanoen tilanteeseen sellaisena kuin tekijä sen käsitti olisi liittynyt jokin vastuuvapausperuste. Näissä tapauksissa tekijä vapautuu tahallisuusvastuusta. Sen sijaan tuottamusvastuun perusteltavuus arvioidaan erikseen.

Neljäs tilanne on eräässä mielessä edellisten vastakohta. Tässä tekijä luulee tekevänsä rikoksen ja menettelevänsä lainvastaisesti, vaikka teko tosiasiassa on luvallinen tai ei täytä tunnusmerkistöä. Tällainen putatiivirikos jää rankaisematta. Rankaiseminen edellyttää tunnusmerkistönmukaista tekoa. Kun sellaista ei ole, eikä pelkistä ajatuksista rangaista, ei putatiivirikoksellakaan ole oikeudellista merkitystä.

Yllä kuvatuista tilanteista kolmas, vastuuvapausperusteen tosiasiallisia edellytyksiä koskeva erehdys, on rikosopillisesti sikäli ongelmallinen, ettei vastuuvapaudelle ole esittää selkeätä käsitteellistä perustelua. Sitä, ettei tekijää rangaista tahallisesta teosta, ei voi perustaa suoraan tunnusmerkistöerehdykseen, sillä vastuuvapauden tosiasialliset edellytykset (ne, joista tekijä erehtyy) eivät ole tunnusmerkistötekijöitä. Tästä myös seuraa, että jos tällaiselle erehdykselle tahdotaan antaa oikeusvaikutuksia, asiasta on säädettävä erikseen.

2. Oikeusvertailua

Pohjoismaat. Vastuuvapausperustetta koskevasta erehdyksestä ei ole säädetty pohjoismaiden rikoslaeissa eikä siitä ole myöskään ehdotuksia vireillä. Ruotsissa vastuuvapausperusteita pohtinut komitea (SOU 1988:7) piti erillistä säännöstä putatiivitilanteiden varalta sinänsä tarpeellisena. Käytännössä kuitenkin katsottiin yleisten tahallisuussääntöjen soveltaminen tilanteessa riittäväksi, eikä asiasta otettu mainintaa lakiin.

Saksa. Asiasta ei ole yleissäännöstä. Pakkotilaa koskevassa lainkohdassa on kuitenkin erityissäännös. Kirjallisuudessa kysymystä tarkastellaan erikseen oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden kannalta. Oikeuttamisperusteen tunnusmerkkien käsilläoloa tai tunnusmerkkien toteutumista koskevaa erehdystä kohdellaan itsenäisenä erehdyslajina, jonka ratkaisu seuraa kuitenkin tunnusmerkistöerehdyksen sääntöjä. Tekijän ei katsota menetelleen tahallisesti, joskin tuottamusvastuu saattaa tulla kysymykseen. Myös anteeksiantoperusteen edellytysten käsilläoloa koskevalla erehdyksellä on merkitystä. Motivaation moitittavuuden kannalta todelliset ja kuvitellut tilanteet ovat jokseenkin rinnasteiset: uhkaus, pakko tai kiihtymys vaikuttavat motivaatiossa samalla tavoin, olivat niiden syyt sitten kuvitellut tai todelliset. Vastuuvapauden edellytyksistä on kuitenkin esitetty kaksi tulkintaa. Toisen mukaan tilanteessa riittäisi tuottamusvastuu, toinen kanta soveltaisi kieltoerehdystä koskevaa sääntöä ja asettaisi vastuuvapauden ehdoksi, että erehdys ei ollut vältettävissä. Rikoslain anteeksiannettavaa pakkotilaa koskevan säännöksen (35 §:n 2 momentti) mukaan vältettävissä olevaa erehdystä kohtaa tahallisuusmoite, joskin lievemmässä muodossa. Erehdys siis otetaan huomioon mittaamisessa. Jos erehdys ei ollut vältettävissä, seuraa vastuuvapaus kieltoerehdyksen yleisten sääntöjen mukaan. Samaa periaatetta esitetään kirjallisuudessa sovellettavaksi myös muissa anteeksiantoperusteissa mutta ei oikeuttamisperusteissa.

Itävalta. Asiasta on säädetty oikeuttamisperusteiden osalta rikoslain 8 §:ssä. Pykälässä on säädetty vain tosiasioiden käsilläoloa koskevasta erehdyksestä. Sen mukaan oikeuttamisperusteen perustavista tosiseikoista erehtynyttä ei rangaista tahallisesta rikoksesta. Sen sijaan tekijää rangaistaan tuottamuksellisesta rikoksesta edellyttäen, että erehtyminen voidaan lukea tekijän syyksi tuottamuksellisena ja teko on tuottamuksellisena rangaistava.

3. Pykälän sisältö

Sääntelyssä joudutaan ottamaan kantaa sekä rikosopillisiin että kriminaalipoliittisiin kysymyksiin. On päätettävä, mitkä erehdystilanteet ylipäätään otetaan sääntelyn kohteeksi. Lisäksi on ratkaistava, tehdäänkö ero oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden välillä vai koskevatko molempia samat säännöt.

Ehdotuksen lähtökohtana on erottelu vastuuperusteen olemassaoloa, perusteen oikeudellisia rajoja sekä vastuuperusteen perustavien tosiseikkojen käsilläoloa koskevien erehdysten välillä. Näistä kaksi ensin mainittua ovat luettavissa kieltoerehdyksen piiriin. Toisin sanoen erehtyminen vastuuvapausperusteen olemassaolosta, siis siitä tunnustaako oikeusjärjestys ylipäätään tällaista perustetta, sekä sen rajojen oikeudellisesta tulkinnasta vapauttaa vastuusta vain, jos erehtyminen oli ilmeisen anteeksiannettavaa. Hätävarjelua tai itseapua oman käsityksensä mukaan harjoittava, joka luulee, että hänellä on oikeus käyttää millaisia keinoja hyvänsä itsensä puolustamiseksi tai omansa takaisin ottamiseksi, voi vapautua vastuusta vain, jos erehtyminen on ilmeisen anteeksiannettavaa. Näiden tilanteiden varalta ei tarvita erillistä säännöstä, sillä kieltoerehdyksen yleisluonnehdinta (tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna) koskee myös tätä tapausta.

Sen sijaan vastuuvapausperusteen tosiasiallisten edellytysten käsilläoloa koskevan erehdyksen varalta tarvitaan erillinen säännös. Tunnusmerkistö- ja kieltoerehdystä koskevat normit eivät ota kantaa siihen, kuinka menetellä tilanteissa, joissa tekijä erehtyy vastuuvapausperusteiden tosiasiallisten edellytysten suhteen, sillä vastuuvapauden perustavat olosuhteet eivät kuulu tunnusmerkistöön.

Ehdotetun pykälän mukaan jos tekoon ei liity luvun 4―6 §:ssä tarkoitettua perustetta, joka tekisi teon sallituksi, mutta tekotilanteeseen sellaisena kuin tekijä sen perustellusti käsitti olisi tällainen peruste liittynyt, häntä ei rangaista tahallisesta rikoksesta. Ehdotettu 4 § koskee hätävarjelua, 5 § pakkotilaa ja 6 § voimakeinojen käyttöä. Vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voisi ehdotuksen mukaan kuitenkin tulla kysymykseen tuottamuksen rangaistavuutta koskevien säännösten mukaisesti.

Säännöksessä on kyse tilanteista, joissa tekijä erehtyy vastuuvapausperusteen tosiasiallisista edellytyksistä, siis siitä, toteutuuko tilanteessa jokin tosiseikka, joka vastuuvapausperusteen asianmukaisen soveltamisen perusteella vapauttaisi vastuusta. Kyseessä voi siis olla esimerkiksi luuloteltu hätävarjelu taikka pakkotila. Hätävarjelua oman käsityksensä mukaan harjoittava voi luulla, että häntä uhataan oikealla aseella, vaikka kyseessä on leikkipistooli. Näissä tapauksissa tekijä vapautetaan säännöksen mukaan tahallisuusvastuusta. Tuottamusvastuun edellytykset on kuitenkin harkittava erikseen. Vastuusääntö seuraa tunnusmerkistöerehdyksen yhteydessä omaksuttua. Näin siitä huolimatta, ettei nyt ole kysymys siitä, etteikö tekijä ollut selvillä rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvasta seikasta.

Lainkohta ei tekisi eroa oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden välillä. Tähän ei myöskään ole asiallista tarvetta. Niissäkin harvoissa maissa (lähinnä Saksa), joissa erehdyksen merkityksestä säädetään erikseen oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden osalta, lopputulokset vastaavat toisiaan. Sekä oikeuttamisperusteen että anteeksiantoperusteen tosiasiallisia edellytyksiä koskeva erehdys poistaa siis tahallisuusvastuun.

Mikä hyvänsä erehtyminen ei kuitenkaan vapauta tahallisuusvastuusta. Lainkohta edellyttää, että tällainen peruste olisi liittynyt tekotilanteeseen sellaisena kuin tekijä sen perustellusti käsitti. Rajauksen tehtävänä on ennen kaikkea torjua vastuuvapaus tapauksessa, jossa tekijän virhekäsityksille ei löydy minkäänlaista järkevää selitystä tai puolustusta. Rajaus ei merkitse muutosta yleisiin syyllisyys- ja tahallisuusperiaatteisiin.

B. Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet
Yleisiä huomautuksia

Rikosoikeudellisten vastuuvapausperusteiden ydinryhmän muodostavat oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet. Oikeuttamisperusteen soveltuessa teko katsotaan oikeudenmukaiseksi, anteeksiantoperuste poistaa ainoastaan syyllisyyden. Perusteiden vaikutuseroja on selvitetty edellä.

1. Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet lainsäädännössä

Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden sisältö on verraten vakiintunut. Tämä koskee etenkin saksalaisen kielialueen vaikutuspiiriin kuuluvia oikeusjärjestelmiä. Vuoden 1889 rikoslain alkuperäisiin säännöksiin kuuluivat säännökset hätävarjelusta ja pakkotilasta. Vaikka lainsäätäjä ei vielä tehnyt systemaattista eroa oikeuttavan ja anteeksiannettavan hätävarjelu- tai pakkotilaoikeuden käytön välillä, antavat alkuperäiset rikoslain säännökset jo mahdollisuuden tuonkin eron tekemiseen. Hätävarjelun piirissä erotettiin alkuaan omana muotonaan julkisoikeudellinen hätävarjelu, joka nyttemmin tunnetaan voimakeinojen käytön nimellä. Edelleen lainsäädäntöön sisältyi omaisuuden takaisinottoa ja niin sanottua itseapua koskeva säännös, joka sijoitettiin kuitenkin rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 12 §:ään. Sotilasrikosuudistuksen yhteydessä rikoslakiin siirrettiin myös esimiehen käskyn vaikutuksia alaisen vastuuseen koskeva säännös (3 luvun 10 a §).

Lainsäädännön melko niukkaa oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden luetteloa on jonkin verran täydennetty oikeuskirjallisuuden ja -käytännön pohjalta. Verraten runsaasti huomiota on saanut kysymys loukatun suostumuksen merkityksestä vastuuvapausperusteena. Myös viranomaisen lupa on paikoin tulkittu tällaiseksi. Edellä jo käsitelty kieltoerehdys on oikeussystemaattisesti luettavissa juuri anteeksiantoperusteiden joukkoon. Oikeuskirjallisuudessa on puollettu myös kantaa, jonka mukaan poikkeukselliset motivointivaikeudet voisivat perustaa vastuuvapauden yleisen syyllisyysehdon kautta. Näiden suositusten soveltamisesta ei oikeuskäytäntöä juuri ole, oikeuserehdystä lukuun ottamatta.

2. Nykytilan ongelmia ja ehdotuksen pääsisältö

Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden lainsäädännöllisen järjestelyn osalta Suomen rikoslaki vastaa hyvin säätämisaikansa rikoslakeja. Vastuuvapausperusteita koskeva teoria oli jo 1800-luvun lopulla siinä määrin kehittynyt, ettei olennaisia sisällöllisiä puutteita voida osoittaa. Sen sijaan säännösten systematiikka sekä oikeuttamista ja anteeksiantamista tarkoittavien tilanteiden erottelu on lainsäädännössä toteutettu puutteellisesti. Myös yleisen syyllisyysvaatimuksen tai sitä vastaavan yleisen anteeksiantoperusteen jättämistä pois laista voi pitää puutteena.

Oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden ydinryhmän ohella on erotettavissa eräänlaisia rajatapauksia, joiden ottaminen lainsäädäntöön kaipaa selvittämistä. Näihin kuuluu etenkin kysymys loukatun suostumuksesta sekä esimiehen käskystä yleisenä vastuuvapausperusteena. Jäljempänä esitettävistä syistä tässä ehdotuksessa on päädytty siihen, että esimiehen käskyn osalta sääntelyn on edelleen syytä rajoittua vain sotilaskäskyihin. Ehdotukseen ei sisälly myöskään loukatun suostumusta koskevaa erillistä vastuuvapausperustetta. Säännöksen käytännön merkitys rajautuisi koskemaan vain suppeata rikosryhmää, lähinnä pahoinpitelyrikoksia. Tällaisessa säännöksessä olisi lisäksi mahdollista ottaa kantaa vain osaan arvioinnissa vaikuttavista perusteista. Suostumuksen vaikutus teon rangaistavuuteen jää siten edelleen oikeuskäytännön ratkaisujen ja oikeuskirjallisuuden suositusten varaan. Muilta osin oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden nykyistä sääntelyä täsmennetään ja systematiikan tasoa korotetaan.

Tämän luvun loppupykäliksi ehdotetaan otettaviksi säännökset hätävarjelusta, pakkotilasta ja voimakeinojen käytöstä sekä rangaistusvastuun lievennystä koskeva viittaussäännös. Hätävarjelu, pakkotila ja voimakeinojen käyttö voivat esiintyä sekä oikeuttamisperusteena että anteeksiantoperusteena. Lisäksi sotilasrikosten yhteydessä säädettäisiin esimiehen käskystä anteeksiantoperusteena. Pakkokeinolaissa säädettäisiin itseavusta ja omaisuuden takaisinotto-oikeudesta oikeuttamisperusteena.

4 §. Hätävarjelu
1. Nykytila

Hätävarjelu. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan joka "suojellaksensa itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta aloitetulta tahi kohta päätä uhkaavalta oikeudettomalta hyökkäykseltä, on tehnyt teon, joka, vaikka muuten rangaistava, oli hyökkäyksen torjumiseksi välttämätön; älköön häntä tästä hätävarjeluksesta rangaistukseen tuomittako". Oikeuskirjallisuudessa hätävarjelu määritellään välittömästi uhkaavan tai jo aloitetun oikeudenvastaisen hyökkäyksen torjumiseksi tarvittavaksi, vastahyökkäyksenä ahdistajaa vastaan tapahtuvaksi puolustukseksi. Hätävarjeluoikeus on yleinen ja koskee jokaista rikoslain alaisuuteen kuuluvaa. Jos voimakeinoja käyttää määrättyjä tehtäviä hoitava viranomainen näiden tehtävien suorittamiseksi, kysymyksessä on aikaisemmin julkisoikeudellisen hätävarjelun nimellä tunnettu ja omassa lainkohdassaan erikseen säädelty voimakeinojen käyttö (rikoslain 3 luvun 8 § ja ehdotettu 4 luvun 6 §).

Rikoslain 3 luvun 7 §:ssä on hätävarjelua koskeva erillissäännös. Sen mukaan hätävarjelua saa käyttää myös sitä vastaan, joka "tekee vastarintaa sille, joka verekseltä tahtoo omansa ottaa takaisin". Tätä omaisuuden verekseltään takaisinotto-oikeutta on paikoin tulkittu hätävarjeluoikeuden käyttämiseksi. Säännös merkitsisi tämän mukaan hätävarjeluoikeuden laajennusta. Oikeampaa lienee kuitenkin katsoa, että omaisuuden takaisinoton perustana on itsenäinen, nykyisin rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 12 §:ssä ja tässä ehdotuksessa pakkokeinolaissa säädelty itseapu. Joka vastustaa laillista takaisinotto-oikeutta, syyllistyy oikeudettomaan hyökkäykseen. Tuon hyökkäyksen vastustamiseen on taas oikeus jo hätävarjelun perussäännöksen mukaan. Rikoslain 3 luvun 7 §:ää voikin pitää tarpeettomana täydennyksenä.

Hätävarjelun liioittelu. Hätävarjelun liioittelusta on erillinen säännös 3 luvun 9 §:n 1 momentissa: "Jos joku 6 tai 7 §:ssä mainituissa tapauksissa on tehnyt teon, joka ei ole ollut hyökkäyksen torjumiseksi, kotirauhan suojaamiseksi tai omansa takaisin ottamiseksi välttämätön, on tekijä tuomittava hätävarjelun liioittelusta tuomioistuimen harkinnan mukaan joko täyteen tai 2 §:n 1 momentin mukaan alennettuun rangaistukseen. Jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei hän voinut mieltänsä malttaa, häntä ei saa rangaistukseen tuomita." Saman pykälän 2 momentissa säädetään erikseen niin sanotun julkisoikeudellisen hätävarjelun liioittelusta eli liiallisesta voimakeinojen käytöstä.

Hätävarjelu luetaan oikeuttamisperusteisiin, sen liioittelu taas anteeksiantoperusteisiin. Hätävarjelu katsotaan oikeudenmukaiseksi ja yleisesti hyväksytyksi toiminnaksi, koska tällainen puolustautuminen useassa tapauksessa pelastaa arvokkaita etuja. Hätävarjelun liioittelu taas jää rankaisematta sen vuoksi, että tekijän käyttäytymistä pidetään vaikean motivointitilanteen vuoksi anteeksiannettavana. Voimakeinoja ehkä käytetään enemmän kuin on pidettävä puolustettavana, mutta tämä tapahtuu syistä, joita pidetään ymmärrettävinä ja siinä tilanteessa anteeksiannettavina.

Hätävarjelulla suojeltavat oikeushyvät. Nykyisen lain ilmaisua "itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta" on kirjallisuudessa yhtäpitävästi tulkittu siten, että hätävarjelu on sallittu ainoastaan yksilöä koskevien oikeushyvien ja yksityisten intressien suojelemiseksi. Julkisten etujen taikka yhteisöllisten oikeushyvien suojelu ei hätävarjeluin ole sallittua. Poikkeuksena tästä on kuitenkin julkinen omaisuus: sen anastamis- tai vahingoittamisyrityksiin on lupa puuttua yleisen hätävarjeluoikeuden nojalla. Yksilöä koskevista oikeushyvistäkin hätävarjelulla suojattavia ovat vain henki, terveys, vapaus, omaisuus, ruumiillinen koskemattomuus, johon sisältyy muun muassa terveys ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus, ja kotirauha. Hätävarjelulla suojattavaan kotirauhan piiriin kuuluvat paitsi asunto ja sellaisena käytettävät tilat, kuten asuntovaunu tai -laiva, myös pihapiiri sekä kerrostalon porraskäytävät. Yksityisistä oikeushyvistä kunnia jää hätävarjeluoikeuden ulkopuolelle. Oikeuskirjallisuudessa esitetyn mukaan kunniaa on lupa suojella vain, jos hyökkäys samalla sisältää puuttumisen ruumiilliseen koskemattomuuteen tai muuhun hätävarjeluoikeuden piiriin kuuluvaan oikeushyvään.

Puolustuksen välttämättömyys. Hätävarjelussa on nykyisen lain mukaan lupa käyttää voimakeinoja, jotka ovat välttämättömiä hyökkäyksen torjumiseksi. Välttämättömyysvaatimukseen sisältyy lievimmän mahdollisen väkivallan vaatimus. Jos hyökkäys olisi ollut torjuttavissa vähemmällä väkivallalla, ei väkivalta ole ollut välttämätöntä. Välttämättömyys voi viitata myös hätävarjelun aikarajoihin. Keinoja ei saa käyttää ennen kuin niihin on tarve, eikä niitä saa käyttää sen jälkeen kun tilanne on jo ohi eikä niistä siis ole enää hyötyä.

Lain mukaan siis yhtäältä on lupa käyttää vain välttämättömiä keinoja, mutta toisaalta kaikki välttämättömät keinot ovat myös sallittuja. Hätävarjelu on oikeutettua, jos muuta keinoa ei ollut käytössä eikä vähempi väkivalta olisi riittänyt. Näin siihen katsomatta, kuinka paljon puolustuksella saadaan aikaan vahinkoa ja kuinka paljon sillä pelastetaan. Kirjaimellisesti tulkiten laki sallii hengen ja terveyden uhraamisen esimerkiksi omaisuusedun pelastamiseksi. Voimassa oleva laki on sanamuotonsa puolesta niin sanotun absoluuttisen hätävarjeluoikeuden kannalla. Kohtuullisen lopputuloksen saavuttamiseksi hätävarjeluoikeutta on oikeuskirjallisuudessa kuitenkin tästä rajoitettu edellyttämällä jonkinlaista uhratun ja pelastetun välistä vertailua. Lain ehdottomasta sanamuodosta huolimatta oikeuskirjallisuudessa katsotaan yksimielisesti, että "omenavarasta ei saa ampua".

Ratkaisussa KKO 1988:49 katsottiin rikotun sekä suhteellisuusperiaatetta että puolustuksen välttämättömyysehtoa. Huoltoaseman hoitaja oli jäänyt yöksi aseen kanssa vartioimaan asemaansa sinne tehtyjen useiden murtojen vuoksi. Yllätettyään asemalle murtautuneet tekijät itse teossa aseman hoitaja oli ampunut jalkaan uhkaavasti esiintynyttä murtovarasta. KKO:n mukaan puolustus ei ollut välttämätön eivätkä keinot suhteessa uhkaan.

Hätävarjelun liioittelusta rankaiseminen. Jos puolustuksessa käytetään voimakkaampia voimakeinoja kuin mitä edellä esitetyn mukaan voidaan pitää välttämättömänä, ei kyse ole sallitusta hätävarjelusta. Sen sijaan tilanne saattaa tulla arvioiduksi hätävarjelun liioitteluna. Tällöinkin edellytetään, että kyseessä on hätävarjelutilanne. Jos voimakeinoja käytetään liian varhaisessa taikka liian myöhäisessä vaiheessa taikka jos niitä käytetään esimerkiksi muutoin kuin puolustustarkoituksessa, ei kyse ole sen enempää hätävarjelusta kuin sen liioittelustakaan, vaan itsenäisestä rikoksesta.

Hätävarjelun liioittelutilanteissa tuomioistuimella on kolme ratkaisuvaihtoehtoa. Tekijälle voidaan tuomita täysi rangaistus, määrätä rangaistus alennetulta asteikolta taikka vapauttaa tekijä kokonaan vastuusta, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijä voinut "mieltänsä malttaa". Vastuuvapaus edellyttää, ettei tekijältä tilanteen vaarallisuus, yllätyksellisyys ja nopea kehittyminen tai muut sellaiset seikat huomioon ottaen voitu edellyttää muunlaista suhtautumista. Tällöin kyseessä on anteeksiantoperuste. Täyden rangaistuksen ja vastuuvapauden väliin sijoittuu myös mahdollisuus lieventää tekijälle tuomittavaa seuraamusta. Hätävarjelun liioittelu on samalla yksi rangaistuksen yleisistä vähentämisperusteista.

Hätävarjelun liioittelusta tuomittaessa tekijä tuomitaan siitä rikoksesta, jonka tunnusmerkistön liiallinen voimakeinojen käyttäminen täyttää. Rikoslaissa ei siis ole hätävarjelun liioittelu -nimistä rikosta, sen sijaan hätävarjelun liioittelu mainitaan rikosnimikkeen yhteydessä (esimerkiksi hätävarjelun liioitteluna tehty tappo).

Hätävarjelun ja puolustautumisen tarve on huomattavan tavallinen henkirikosten ja vakavien väkivaltarikosten yhteydessä esitettävä puolustus. Vakavaa väkivaltaa edeltää usein eriasteinen riitely ja uhkailu; usein väkivaltarikokseen syyllistynyt on myös jossakin tapahtumien vaiheessa ollut osittaisella puolustuskannalla. Käytännössä täysi vastuuvapaus on kuitenkin harvinaista. Myöskään liioittelusäännöksen soveltaminen ei ole tavallista. Mitä vaarallisempia välineitä on käytetty ja mitä vakavampiin seurauksiin teko on johtanut, sitä varauksellisempi tuntuu oikeuskäytäntö tässä suhteessa olevan. Vähäisemmät vammat ja esimerkiksi hyökkää-jän käyttämiä keinoja lievempien aseiden käyttö sen sijaan on saattanut useammin jäädä rankaisematta joko hätävarjeluna taikka sen liioitteluna (esimerkiksi KKO 1961 II 32).

2. Oikeusvertailua

Hätävarjelulla suojattavien oikeushyvien alue on Suomessa verraten suppea. Norjassa hätävarjeluoikeus koskee mitä hyvänsä intressiä, joka voi olla oikeudettoman hyökkäyksen kohteena, ei kuitenkaan vähäisinä pidettäviä julkisia intressejä. Vaikkei siis olekaan oikeutta puuttua toisten liikennekäyttäytymiseen, olisi hätävarjelulla oikeus estää voimatoimin esimerkiksi yleisvaarallinen ympäristörikos, esimerkiksi myrkkyjen päästäminen ympäristöön. Myös Tanskan rikoslaki sallii paitsi yksityisten myös julkisten intressien puolustamisen. Saksan rikoslain mukaan hätävarjeluoikeus koskee kaikkia oikeudellisesti suojattuja yksityisiä intressejä. Julkisista intresseistä valtion turvallisuutta voi suojata joko hätävarjelu- tai pakkotilaoikeuden nojalla. Muut julkiset intressit, niin sanotut yhteisölliset oikeushyvät, ovat suojelukelpoisia vain milloin yksityiset ihmiset tulevat loukkauksen kautta välittömästi uhatuiksi.

Ruotsi ja Itävalta ovat rikoslaeissaan rajoittaneet hätävarjeluoikeuden nimettyihin oikeushyviin. Ruotsin rikoslain hätävarjelutilanteiden luettelo on tyhjentävä ja kattaa henkilöön, omaisuuteen ja kotirauhaan kohdistuvat hyökkäykset. Sen ulkopuolelle jäävät siten esimerkiksi kunnianloukkaukset sekä julkiset edut. Poikkeuksena jälkimmäisestä on kuitenkin valtion ja kunnan omaisuus. Itävallan rikoslaissa hätävarjeluoikeus on rajattu henkeen, terveyteen, ruumiilliseen koskemattomuuteen, vapauteen ja omaisuuteen.

3. Nykytilan ongelmia

Hätävarjelun sääntelyn pääkysymys koskee sallittavien voimakeinojen määrää. Nykyinen laki on periaatteessa niin sanotun ehdottoman (absoluuttisen) hätävarjeluoikeuden kannalla. Hätävarjelussa on siis lupa käyttää kaikkia sellaisia voimakeinoja, jotka ovat välttämättömiä hyökkäyksen torjumiseksi. Näin siihen katsomatta, kuinka paljon puolustuksella saadaan aikaan vahinkoa ja kuinka paljon sillä pelastetaan. Kirjaimellisesti tulkiten laki sallii hengen ja terveyden uhraamisen esimerkiksi omaisuusedun pelastamiseksi. Näin säännöstä ei kuitenkaan oikeuskirjallisuudessa ole tulkittu. Oikeuskirjallisuuden yksimielisen kannan mukaan kohtuullinen ja järkevä hätävarjeluoikeuden rajojen määrittely edellyttääkin jonkinlaista uhratun ja pelastetun välistä vertailua. Ongelmaan on etsitty helpotusta vetoamalla yleiseen šikaanikieltoon tai kohtuus- ja suhteellisuusperiaatteeseen. Oikeuskirjallisuuden tulkintasuosituksia ei voida perustaa lain sanamuotoon, vaan ainoastaan yleisiin oikeusperiaatteisiin. Hätävarjelua koskevan säännöksen keskeisin muutostarve koskeekin intressipunninnan ja suhteellisuusperiaatteen mukaisen ajatuksen ottamista huomioon hätävarjeluoikeuden rajoja määritettäessä.

Toinen sääntelyongelma liittyy hätävarjelulla suojeltaviin oikeushyviin. Nykyisen lain ilmaisua "itseään tai toista, omaansa tai toisen omaa" on tulkittu siten, että hätävarjelu on sallittu ainoastaan yksilöä koskevien oikeushyvien ja yksityisten intressien suojelemiseksi. Hätävarjelua ei ole lupa käyttää esimerkiksi julkisten etujen suojeluun. Yksilöä koskevista oikeushyvistäkin hätävarjelulla suojattavia ovat vain henki, terveys, vapaus, omaisuus, ruumiillinen koskemattomuus ja kotirauha. Kunniaa on lupa suojella vain, jos hyökkäys samalla sisältää puuttumisen ruumiilliseen koskemattomuuteen tai muuhun hätävarjeluoikeuden piiriin kuuluvaan oikeushyvään.

Keskittyminen vain tärkeimpiin ja yksilöä kiinteimmin koskettaviin oikeushyviin on ollut perusteltua ottaen huomioon voimassa olevan hätävarjelusäännöksen sanamuodon suomat vahvat voimankäyttövaltuudet. Siirtyminen absoluuttisesta hätävarjeluoikeudesta intressipunnintaan nojaavaan sääntelyyn asettaa kuitenkin näin tiukan rajauksen tarpeellisuuden kyseenalaiseksi. Myös rikoslain suojaamien intressien laajentuminen antaa aiheen tarkistaa hätävarjelulla suojattavien etujen piiriä. Suojaa kaipaavista yksilöä välittömästi tai välillisesti koskevista intresseistä voidaan mainita esimerkiksi intimiteetti ja yksityisyys, tieto eri muodoissa ja immateriaalioikeudet (kuten tekijänoikeus). Toiseksi rikoslailla suojataan yhä laajemmin myös yhteisöllisiä ja kollektiivisia intressejä (ympäristö, luonto ja kulttuuriarvot), joille myös voi olla poikkeuksellisesti tarve antaa suojaa myös hätävarjeluteoin. Tapahtumassa oleva vakava ympäristörikos, valtion ulkoista tai sisäistä turvallisuutta uhkaava hanke tai vakavasti liikenneturvallisuutta vaarantava teko voivat edellyttää voimatoimia rikoksen ja vahinkojen estämiseksi.

Muut nykyiseen sääntelyyn liittyvät epäkohdat ovat luonteeltaan teknisempiä ja koskevat lähinnä lakitekstin sanamuotoa, sääntelytekniikkaa sekä terminologiaa. Sääntely on melko hajanaista sekä paikoin tarpeettoman yksityiskohtaista.

4. Pykälän sisältö

Ehdotuksen mukaan hätävarjelusta ja hätävarjelun liioittelusta säädetään samassa lainkohdassa. Voimakeinojen käytöstä ja liiallisista voimakeinoista säädetään jäljempänä erikseen.

1 momentti. Hätävarjelu. Ehdotetun säännöksen mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet.

Säännöksen sanamuotoa on ajanmukaistettu. Muutokset koskevat ennen kaikkea voimakeinojen määrää, aikarajoja sekä suojeltavia oikeushyviä. Hätävarjelun ominaisuus oikeuttamisperusteena ilmaistaan ehdotuksessa puhumalla teon sallittavuudesta.

Sallittujen voimakeinojen määrä. Kohtuullinen ja järkevä hätävarjeluoikeuden rajojen määrittely edellyttää uhratun ja pelastetun välistä vertailua. Tämä on hätävarjelusäännöksen uudistamisen keskeinen lähtökohta. Uudistuksella siirrytään ehdottomasta (absoluuttisesta) hätävarjeluoikeudesta etuvertailua edellyttävään (relatiiviseen) hätävarjeluun. Oikeutetun hätävarjelun edellytyksenä on ehdotuksen mukaan, että tekoa on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Jos teko kiistatta ylittää momentissa mainituilla perusteilla määritellyn puolustettavuuden tason, tekoa ei enää voida pitää sallittuna hätävarjeluna.

Voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Vähäarvoisen omaisuusedun pelastamiseksi ei ole lupa aiheuttaa esimerkiksi vakavia henkeen tai terveyteen kohdistuvia vammoja.

Toisaalta hätävarjelutilanteessa puolustautujalla on kuitenkin edelleen oikeus puolellaan, joten pakkotilaan rinnastettavasta intressivertailusta ei ole kyse. Ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi on siten lupa käyttää voimakkaampaa väkivaltaa kuin mitä hyökkääjä käyttää ja aiheuttaa hyökkääjälle vakavampia vammoja kuin mihin hyökkäys itsessään otaksuttavasti johtaisi. Vastaavasti omaisuuteen kohdistuvien oikeudettomien hyökkäysten torjumiseksi on lupa aiheuttaa hyökkääjälle omaisuusvahinkoja, jotka ehkä selvästikin ylittävät määrältään puolustuksella pelastetun edun arvon. Pelkkien omaisuusetujen puolustaminen on hätävarjeluoikeuden perusteella sallittu, vaikka tämä edellyttäisikin puuttumista hyökkääjän ruumiilliseen koskemattomuuteen tai hänen terveytensä vahingoittamista. Sen sijaan hengen uhraamista pelkkien omaisuusetujen pelastamiseksi voi tuskin missään oloissa katsoa oikeudenmukaiseksi hätävarjeluteoksi. Hätävarjelun liioittelua koskevan säännöksen soveltuminen on kuitenkin ratkaistava erikseen.

Myös puolustautujan ja hyökkääjän henkilöllä ja niillä olosuhteilla, joissa hyökkäys tapahtuu, on puolustettavuuden arvioinnissa merkitystä. Arvioinnissa voidaan ottaa huomioon esimerkiksi puolustautujan ikä, sukupuoli ja fyysinen ero hyökkääjään. Jos hyökkääjä puolestaan on esimerkiksi lapsi tai ymmärrystä vailla oleva, omista oikeuksista tiukasti kiinni pitäminen hyökkäystä torjuttaessa ei ole kaikissa tilanteissa välttämättä perusteltua. Tällaista hyökkäystä torjuvalta voikin yleensä vaatia suurempaa pidättyvyyttä verrattuna tilanteeseen, jossa loukkaus uhkaa oman toimintansa ja tilanteen täysin oikein ymmärtävän aikuisen taholta. Tämäntapaisissa tapauksissa oikeuskirjallisuudessa puhutaan hätävarjelun sosiaalieettisistä rajoi-tuksista. Omia oikeuksiakin puolustettaessa yhteiskunnan jäseniltä edellytetään kykyä joustaa, jos loukkauksen tekee ymmärrettäväksi hyökkääjän puuttuva ymmärryskyky, sairaus tai muu vastaava seikka. Nämä seikat on otettu säännösehdotuksessa huomioon asettamalla yhdeksi hätävarjelun puolustettavuuden arvioinnissa huomioon otettavaksi kriteeriksi myös hyökkääjän henkilö.

Konkreettisesti hyökkääjän henkilöllä voi olla merkitystä pohdittaessa esimerkiksi velvollisuutta väistää hyökkäys perääntymällä tai pakenemalla. Puolustuksen hyväksyttävyyttä arvioitaessa on siis kiinnitettävä huomio myös olosuhteisiin, jotka tekivät hyökkäyksen ymmärrettäväksi siihen katsomatta, onko seikalla merkitystä arvioitaessa puolustuksen välttämättömyyttä. Joustavuutta voi edellyttää erityisesti tilanteissa, joissa hyökkäys itsessään voisi jäädä subjektiivisista syistä rankaisemattomaksi, esimerkiksi kun hyökkäykseen syyllistyy lapsi, mielisairas, muuten syyntakeeton tai erehdyksen vallassa toimiva.

Suojeltavat oikeushyvät. Ehdotuksen mukaan hätävarjeluoikeudella suojattavia oikeushyviä ei enää erikseen nimettäisi. Tämä ei kuitenkaan merkitse yleisen rikosten estämisoikeuden antamista kansalaisille. Hätävarjelu on edelleen keino ennen kaikkea yksilön perusoikeuksien, lähinnä fyysisen turvallisuuden ja hyvinvoinnin suojaamiseksi oikeudettomia hyökkäyksiä vastaan. Tarpeelliset rajoitukset hätävarjeluoikeuden käytölle saadaan säännökseen sisältyvistä muista edellytyksistä, ennen kaikkea arvioitaessa hätävarjeluteon puolustettavuutta. Myös se, että hätävarjelu edellyttää puolustautumista hyökkäystä vastaan, sulkee jo kielellisesti hätävarjelun piiristä osan kaikkein lievimpiä ja kohteeltaan epämääräisiä loukkauksia.

Tehdyn muutoksen myötä myös kunnia sekä yksilön intimiteetti nauttivat periaatteessa hätävarjelulla ylläpidettävää oikeussuojaa. Kunnian sulkeminen hätävarjelupiirin ulkopuolelle oli absoluuttisen hätävarjeluoikeuden järjestelmässä tavallaan johdonmukaista. Loukkaajaa nyrkillä lyöneen väitettä, jonka mukaan toimi oli välttämätön loukkausten lopettamiseksi, olisi ollut vaikea kiistää. Suhteellisen hätävarjeluoikeuden mukaan puolustuksen välttämättömyys ei enää ole ratkaiseva, vaan tilanne arvioidaan kokonaisuutena. Ihmisten on voimatoimiin ryhtymättä siedettävä arvostelua, myös kunnialle käyviä lausumia. Voimatoimet maineen puolus-tamiseksi ovat aniharvoin tilanne kokonaisuutena arvioiden puolustettavia.

Oikeudeton hyökkäys. Säännös koskisi oikeudetonta hyökkäystä, kuten ennenkin. Hyökkäys ymmärretään samassa merkityksessä kuin aikaisemminkin. Lähtökohtaisesti tällä viitataan aktiiviseen tekemiseen, mutta myös toimimisvelvollinen laiminlyöjä voi syyllistyä laissa tarkoitettuun hyökkäykseen. Myös tahaton intressien vaarantuminen voidaan kokea hyökkäykseksi, olkoonkin, että hyökkäys-sanaan liittyy usein ajatus tekijän vahingollisista aikomuksista. Ratkaiseva on tosiasiallinen tilanne ja sitä koskevat puolustautujan käsitykset. Jos uhka oli todellinen (hyökkääjä toimi vahingossa, mutta puolustautuja ymmärsi tilanteen vakavuuden oikein), kyseessä on hyökkäys, vaikkakaan ei tarkoitettu hyökkäys. Jos taas puolustautuja tulkitsee tilanteen virheellisesti hyökkäykseksi, sovelletaan erehdyssäännöksiä.

Myös oikeudettomuutta koskeva vaatimus säilyisi entisellään. Ei edellytetä, että hyökkäys olisi myös rangaistava. Hätävarjelu on siten edelleen periaatteessa sallittu torjuttaessa esimerkiksi lapsen, mielisairaan tai erehdyksen vallassa toimineen hyökkäystä. Hätävarjelun rakentuminen aikaisemman absoluuttisen hätävarjeluoikeuden sijasta relatiiviselle hätävarjeluoikeudelle antaa kuitenkin aiempaa paremmat mahdollisuudet sosiaalieettisten rajoitusten huomioon ottamiseen.

Aikarajat. Hätävarjelutilanteen ajallinen alkupiste kuvataan nykyisessä laissa sanoin "aloitettu tai kohta päätä uhkaava" oikeudeton hyökkäys. Ehdotuksessa sama ilmaistaan sanoin "aloitettu tai välittömästi uhkaava". Sanonnan muutos ei tuo muutoksia hätävarjelutilanteen alkamisajankohtaan. Hyökkäys on aloitettu tai välittömästi uhkaava, jos käsillä on välitön vaara suojattaville oikeushyville. Pelkkä uhkaus ei vielä riitä, ellei olosuhteiden perusteella ole pääteltävissä, että uhkausta ollaan tuota pikaa panemassa toimeen. Oikeus hätävarjeluun kestää nykyiseen tapaan niin kauan kuin hyökkäys jatkuu tai hyökkääjän käyttäytymisestä voi päätellä, että uusi oikeudenloukkaus uhkaa.

Hätävarjelu ei uudenkaan lain mukaan olisi sallittu, jos anastettu omaisuus on rikoksentekijällä häiritsemättömästi tallessa. Näissäkin tilanteissa voi olla perusteltua antaa omistajalle mahdollisuus suojata oikeuksiaan tavallaan jälkikäteen. Tuo oikeus annetaan erillisen itseapua koskevan vastuuvapausperusteen muodossa. Omaisuuden takaisinotto takaa-ajotilanteissa perustuu siis jatkossa aikaisempaa selvemmin omaan oikeuttamisperusteeseen. Hätävarjeluoikeus rajautuu taas omaisuuteen kohdistuvien loukkausten osalta varsinaiseen tekotilanteeseen. Raja hätävarjelun ja laillisen itseavun välillä jää omaisuuteen kohdistuvissa rikoksissa luonnollisesti liukuvaksi. Koska menettelyn oikeutus arvioidaan molemmissa tapauksissa suureksi osaksi samoin perustein, ei tämä kuitenkaan ole ongelma.

Lakiin ei ehdoteta siinä nykyisin olevaa säännöstä, jonka mukaan hätävarjeluoikeus koskee myös tilannetta, jossa omaisuutta otetaan takaisin henkilöltä, jolla se on laittomasti hallussaan. Jos omaisuutta hallussa pitävä vastustaa takaisinottoa, on omaisuuden oikealla omistajalla oikeus hätävarjeluun. Erillissäännös on tarpeeton, sillä omaisuutta laittomasti hallussa pitävän ja laillisia toimia voimakeinoin vastustavan voi katsoa syyllistyvän oikeudettomaan hyökkäykseen, jota on lupa vastustaa jo yleisen hätävarjeluoikeuden nojalla.

Tarpeellisuusvaatimus. Voimakeinojen tulee olla paitsi puolustettavia, myös tarpeellisia. Edellytetään, että kyseessä on hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko. Tarpeellisuusvaatimukseen sisältyy ensinnäkin lievimmän käytettävän väkivallan vaatimus. Jos hyökkäys olisi ollut torjuttavissa vähemmällä väkivallalla, on käytetty tarpeettomia keinoja. Tarpeellisuus voi viitata myös hätävarjelun aikarajoihin. Keinoja ei saa käyttää ennen kuin niihin on tarve, eikä niitä saa käyttää sen jälkeen kun tilanne on jo ohi, jolloin niistä ei enää ole hyötyä.

Puolustuksen tarkoitus ja kohdentuminen. Aikaisemman lain sanamuoto toi selvästi esille vaatimuksen puolustautumistarkoituksesta (suojellaksensa itseään tahi toista). Nyt ehdotettu sanamuoto ei ole tämän kysymyksen suhteen yhtä nimenomainen. Vaatimus käy kuitenkin riidatta laista ilmi sen edellyttäessä hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellista puolustustekoa. Samalla tavoin kuin pakkotilan yhteydessä edellytetään pelastamistarkoitusta, edellytetään hätävarjelun yhteydessä puolustustarkoitusta. Myös puolustuksen kohdentumista koskevat vaatimukset säilyisivät ennallaan. Edellytetään edelleen, että puolustus kohdistuu hyökkääjään. Tässä hätävarjelu eroaa esimerkiksi pakkotilasta, joka oikeuttaa myös ulkopuolisten intressien loukkaamiseen. Kirjallisuudessa vanhastaan esitetyn mukaisesti hätävarjelu saadaan kohdistaa myös kolmannelle kuuluviin hyökkäysvälineisiin.

Voimassa oleva laki mainitsee erikseen mahdollisuudesta puolustaa paitsi itseään, myös kolmatta osapuolta. Ehdotuksessa ei mainita eri tahoja erikseen. Tällä ei kuitenkaan ole tahdottu rajoittaa hätävarjeluoikeutta nykyisestä. Kun säännöksessä puhutaan hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellisesta teosta täsmentämättä muulla tavoin hyökkäyksen kohdetta, on sen nojalla luonnollisesti lupa torjua myös kolmatta vastaan kohdistuvat hyökkäykset.

Putatiivitilanteet. Luulotellun hätävarjelun tapaukset ratkaistaan luvun 3 §:stä ilmenevien periaatteiden mukaan. Jos tekijä erehtyy tilanteesta siten, että se hänen luulemassaan muodossa olisi oikeuttanut hätävarjeluun, ei häntä voida tahallisuuden puuttuessa tuomita tahallisesta rikoksesta. Jos huolellinen henkilö olisi välttänyt erehdyksen, voi vastuu seurata tuottamuksellisesta rikoksesta. Jos huolellinenkaan menettely ei olisi pelastanut väärinkäsityksiltä, sulkeutuu vastuu myös tuottamuksellisista rikoksista. Jos taas puolustautuja erehtyy hätävarjelusäännöksen soveltamisen oikeudellisista rajoista, sovelletaan luvun 2 §:stä ilmeneviä periaatteita. Vain anteeksiannettava erehdys poistaa siten rangaistusvastuun.

Hätävarjeluoikeus laittomia viranomaistoimia vastaan säilyisi nykyisellään. Hätävarjeluoikeus on sallittu vain, jos virkatoimi on selvästi virkamiehen pätevyyspiiriin kuulumaton tai jos toimessa on laiminlyöty oleelliset muotomääräykset. Hätävarjelu taas ei ole sallittua muodollisesti oikeata tai muotomääräyksistä vain vähäisessä määrin poikkeavaa virkatointa vastaan vain sillä perusteella, että se olisi aineellisesti oikeudenvastainen. Hätävarjeluoikeutta ei siis ole sellaista virkatointa vastaan, joka vasta jälkikäteisen huolellisen harkinnan jälkeen osoittautui tarpeettomaksi tai liialliseksi virkaintoisuudeksi. Rajoituksia puoltavat viranomaisten auktoriteetin ja virkatehtävien tehokkaan suorittamisen varmentamisen ohella se, että yksityisen ryhtyessä vastustamaan viranomaisia vastustus harvemmin johtaa onnelliseen lopputulokseen. Viranomaiset eivät yleensä peräänny virkatointen suorittamisesta, vaan säännönmukaisena reaktiona on vain voimakeinojen lisääminen, mikä voi lopulta johtaa hyvinkin suuriin vahinkoihin. Hätävarjeluoikeuden rajoitusten ohella vahinkoja voidaan välttää sääntelemällä myös viranomaisten voimankäytön rajoja. Voimankäyttöoikeutta on syytä rajoittaa tilanteissa, joissa vastapuolen voi epäillä toimivan hyvässä uskossa omien oikeuksien puolesta. Väkivallan käyttöön johtavien konfliktien välttämiseksi on siis syytä sisällyttää vastaavat rajoitukset molempia osapuolia koskevien säännösten tulkintoihin: sekä kansalaisia yleisesti koskevaan hätävarjelusäännökseen että viranomaisten voimankäyttöä koskevaan oikeuttamisperusteeseen.

2 momentti. Hätävarjelun liioittelu. Hätävarjelun liioittelusta säädetään nykyisin omana lainkohtanaan 3 luvun 9 §:ssä. Pykälän 1 momentti koskee varsinaisen hätävarjelun liioittelua ja 2 momentti niin sanotun julkisoikeudellisen hätävarjelun liioittelua (liiallista voimakeinojen käyttöä). Ehdotuksessa liioittelutapauksista ehdotetaan säädettäväksi erikseen sekä hätävarjelun että voimakeinojen käytön osalta kunkin oikeuttamisperusteen yhteydessä omana momenttinaan.

Ehdotuksen mukaan jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

Sallittuja ankarampien voimakeinojen käyttö. Liiallisten voimakeinojen käyttöä voisi hätävarjelutilanteessa pitää ymmärrettävänä, jos olosuhteet olivat hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin huomioon ottaen sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista. Kyse on suurelta osin samoin subjektiivisin perustein tapahtuvasta arvioinnista, johon nykyisessä laissa viitataan puhuttaessa tilanteesta, jossa tekijä ei "voinut mieltänsä malttaa".

Arvioinnissa vaikuttavina perusteina mainitaan hyökkäyksen vaarallisuus ja tilanteen yllätyksellisyys. Mitä yllätyksellisempi tilanne ja mitä lyhyempi harkinta-aika, sitä ymmärrettävämmiksi käyvät mahdolliset virhearvioinnit. Arvioitaessa tilannetta kokonaisuudessaan on lupa ottaa huomioon ennen kaikkea myös tekijän subjektiiviset tuntemukset. Eräissä ulkomaisissa rikoslaeissa käytetyt ilmaukset "pelko, kauhu ja hämmennys" kuvaavat hyvin niiden tuntemusten laatua, joiden voimasta tekijän kyky arvioida tilanne oikein ja säädellä käyttäytymistään on sillä tavoin alentunut, että hänen käyttäytymisensä tulee ymmärrettäväksi ja anteeksiannettavaksi, joskaan ei oikeutetuksi.

Kysymys ei toisaalta ole yksinomaan subjektiivisesta arvioinnista. Koska ehtona on, ettei tekijältä kohtuudella voinut vaatia muunlaista suhtautumista, on mukana myös normatiivinen elementti. Kaikilta vaaditaan määrättyä kykyä itsehillintään. Pelkästään se, että tekijän on vaikea hillitä itseään ja tekemisiään, ei yksin oikeuta vastuuvapauteen. Sosiaalisesti hyväksyttäviä ja lainkohdassa tarkoitetulla tavalla ymmärrettäviä ovat ensi sijassa sellaiset motivointivaikeudet, jotka syntyvät defensiivisten tuntemusten ja reaktioiden voimasta. Liioiteltu voimankäyttö, jonka taustalla ovat valloilleen päässeet aggressiiviset tuntemukset, kuten viha, kostonhalu tai raivo, eivät tee tekoa anteeksiannettavaksi. Tämänkaltaisten motivointivaikeuk-sien osalta yhteiskunta itse asiassa vaatii muunlaista suhtautumista.

Aikarajojen ylitys. Hätävarjelun liioittelutilanteesta olisi siis kyse, jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat. Hätävarjelu on siten määritelty lähtökohtaisesti sallituksi. Sallitun hätävarjelun rajat voidaan ylittää ennen kaikkea käyttämällä hätävarjelutilanteessa liiallisia voimakeinoja, sen mukaan mitä edellä on esitetty. Paitsi suhteessa käytetyn puolustuksen voimakkuuteen, hätävarjelun rajat on määritelty myös ajallisesti. Hätävarjelun rajat voidaan siten ylittää myös aloittamalla hätävarjelu liian aikaisin tai jatkamalla puolustusta tarpeettoman kauan.

Vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa esitetyn käsityksen mukaan voimankäyttöä, joka on tapahtunut ennen hätävarjelutilanteen syntymistä tai sen jälkeen, ei voitaisi katsoa hätävarjeluksi. Kun kyse ei käsitteellisesti ole hätävarjelutilanteesta, ei tällaista puolustusta myöskään voisi katsoa hätävarjelun liioitteluksi. Tällainen rajaus on pulmallinen, koska samat motivaatioon vaikuttavat seikat, jotka voivat johtaa käyttämään liiallisia voimakeinoja, voivat yhtä lailla johtaa siihen, että keinoja on käytetty liian pitkään. Yleinen kielenkäyttö, joka pitää itse asiassa hätävarjelun liioittelun tyyppiesimerkkinä juuri tilannetta, jossa hyökkäyksen aloittanutta pahoinpidellään akuutin hätävarjelutilanteen jo lakattua, heijastaa varsin luonnollista katsantokantaa. Näistä syistä hätävarjelun rajojen ylittämisellä viitataan ehdotetussa säännöksessä myös aikarajojen ylittämiseen. Myös puolustus, joka aloitetaan liian aikaisin tai jota jatketaan yli sen, mitä hyökkäyksen laatuun ja voimakkuuteen, puolustautujan ja hyökkääjän henkilöön sekä muihin olosuhteisiin nähden kokonaisuutena arvioiden on pidettävä puolustettavana, voi tulla arvioiduksi hätävarjelun liioitteluna.

Oikeusvaikutukset. Hätävarjelun liioittelu tilanteessa, jossa tekijältä ei kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, on anteeksiantoperuste. Tekijä ei osoita rankaisemisen edellytyksenä olevaa syyllisyyttä ja hänet on sen vuoksi vapautettava rangaistusvastuusta. Sääntö on ehdoton. Vastuuvapaus ei toisin sanoen ole tuomioistuimen harkinnassa. Sen sijaan päättelyketjun edeltävä vaihe eli siitä päättäminen, olisiko tekijältä voinut vaatia muunlaista suhtautumista, sisältää varsin laajan harkintamarginaalin. Jos tekijän menettely on sinänsä moitittavaa (hänen olisi tullut kyetä hillitsemään itsensä ja arvioimaan tilanne tarkemmin), hätävarjelua lähellä oleva tilanne saattaa yhtä kaikki lieventää vastuuta. Näissä tapauksissa hätävarjelun liioittelu voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lievennysperusteena.

5 §. Pakkotila
1. Nykytila

Pakkotilasta säädetään 3 luvun 10 §:ssä. Sanamuodoltaan edelleen alkuperäisen säännöksen mukaan "jos joku, pelastaaksensa itseään tahi toista taikka omaansa tai toisen omaisuutta pakottavasta vaarasta, on tehnyt rangaistuksenalaisen teon, ja jos pelastus ilman sitä olisi ollut mahdoton; tutkikoon oikeus, teon ja asianhaarain mukaan, onko hän teostaan jääpä rankaisematta, vai onko hän siitä ansainnut täyden tahi 2 §:n 1 momentin mukaan vähennetyn rangaistuksen".

Pakkotila oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteena. Pakkotila on oikeuskirjallisuudessa määritelty tilanteeksi, jossa jonkin oikeudellisesti suojatun edun pelastamiseksi pakottavasta, välittömästi uhkaavasta vaarasta joudutaan uhraamaan toinen oikeudellisesti suojattu etu. Pakkotila on siis oikeushyvän suojaamista toista oikeushyvää loukkaamalla.

Vanhempi oikeuskirjallisuus oli jossain määrin erimielinen sen suhteen, luetaanko pakkotila oikeuttamis- vai anteeksiantoperusteisiin. Erään käsityksen muka