HE 6/1997
Hallituksen esitys Eduskunnalle oikeudenkäyttöä, viranomaisia ja yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia sekä seksuaalirikoksia koskevien säännösten uudistamiseksi
ESITYKSEN PÄÄASIALLINEN SISÄLTÖ
Esitys on osa Suomen vuodelta 1889 peräisin olevan rikoslain kokonaisuudistusta. Vaikka rikoslakia on sen voimassaoloaikana useasti muutettu, se ei enää vastaa nykyaikaiselle rikoslaille asetettavia vaatimuksia. Kokonaisuudistuksen ensimmäiseen vaiheeseen sisältyvät omaisuus-, vaihdanta- ja talousrikoksia koskevat uudistukset tulivat voimaan vuoden 1991 alussa ja kokonaisuudistuksen toiseen vaiheeseen valtiollisia rikoksia, henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvia rikoksia, yleisvaarallisia rikoksia, tieto- ja viestintärikoksia, työrikoksia, ympäristörikoksia ja immateriaalioikeuksiin kohdistuvia rikoksia koskevat uudet säännökset vuoden 1995 syyskuun alussa. Toisen vaiheen uudistuksen kanssa samanaikaisesti saatettiin voimaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat kokonaan uudet säännökset.
Tässä esityksessä uudistettaviksi ehdotetut luvut rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan, rikoksista viranomaisia vastaan sekä rikoksista yleistä järjestystä vastaan muodostavat melko ehjän kokonaisuuden. Ne tarjoavat mahdollisuuden kattavasti tarkastella ja punnita yhteiskunnan toimivuutta ja turvallisuutta ylläpitävien elinten rikosoikeudellista suojaa sekä yleistä järjestystä turvaavien muiden säännösten merkitystä turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämisessä. Myös siveellisyysrikoksia koskevaan rikoslain lukuun sisältyy nykyisin sellaisia rikossäännöksiä, jotka on laadittu yleisen järjestyksen turvaamiseksi. Siksi on perusteltua liittää myös seksuaalirikoksia koskevan luvun uudistaminen tähän kokonaisuuteen. Esityksessä on noudatettu rikoslain kokonaisuudistuksessa omaksuttuja periaatteita, kuten niin sanottua keskittämisperiaatetta eli tavoitetta keskittää vankeusuhkaa vaativat rangaistussäännökset rikoslakiin.
Esitykseen sisältyvät rikossäännökset rakentuvat pitkälti voimassa olevan rikoslain pohjalle. Oikeudenkäyttöä ja viranomaisia vastaan tehtyjä rikoksia koskevat ehdotukset sisältävät pääosin rikosten jaottelua lukuihin ja pykäliin koskevia systemaattisia uudistuksia. Yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskeva uusi luku sisältää systemaattisten uudistusten lisäksi ehdotukset rikoslain olennaiseksi laajentamiseksi kattamaan eräitä nykyisin rikoslain ulkopuolella säänneltyjä väärinkäytöksiä, kuten pornografian levittämistä. Seksuaalirikoksia koskevasta luvusta poistettaisiin yleistä järjestystä loukkaavia rikoksia koskevat säännökset, ja samalla muun muassa luovuttaisiin rangaistavuuden erottelusta seksuaalisen suuntautumisen perusteella.
Oikeudenkäyttöä vastaan tehtyjä rikoksia koskevaan lukuun sisältyisivät niin perätöntä lausumaa kuin väärää ilmiantoa ja todistusaineiston vääristämistä koskevat rikossäännökset. Väärän ilmiannon rangaistavuutta laajennettaisiin. Kokonaan uusi rangaistussäännös on lukuun ehdotettu oikeudenkäynnissä kuultavan uhkaamista koskeva pykälä. Pykälä tähtää oikeudenkäynnissä todistajana tai muussa asemassa kuultavan henkilön rikosoikeudellisen suojan vahvistamiseen.
Viranomaisia vastaan tehtyjä rikoksia koskeva luku kattaisi nykyistä johdonmukaisemmin suoraan virkamiehiin tai viranomaisiin kohdistuvat vakavimmat rikokset. Luvussa ei enää olisi yleiseen järjestykseen kohdistuvia rikoksia koskevia säännöksiä. Kokonaan uusi säännös on ehdotettu sakkovilppi, joka koskee olennaisesti virheellisten tietojen antamista maksukykyyn vaikuttavasta seikasta sakon määräämistä varten. Keskittämistavoitteen vuoksi lukuun siirrettäisiin poliisilain rikkomista koskeva rangaistussäännös, joka on nykyisin poliisilaissa.
Yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskeva luku on olennaisesti nykyistä laajempi. Luku sisältää nykyisen alansa lisäksi muun muassa uskontoon kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset. Keskittämisperiaatteen johdosta lukuun ehdotetaan otettavaksi muun muassa laittoman maahantulon järjestämistä koskeva rikossäännös, eläinsuojelurikoksia koskevat säännökset ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä, markkinointia ja hallussapitoa koskevat rangaistussäännökset. Uudet pornografian levittämistä koskevat säännökset sisältäisivät nykyistä selkeämmän rangaistavuuden rajauksen. Tällaisten tuotteiden markkinointia ohjattaisiin nykyistä tiukemmin rangaistussäännöksin. Tavoitteena on, ettei pornografisia julkaisuja joutuisi vasten tahtoaan näkemään. Niin sanotun lapsipornografian hallussapidosta olisi erityinen rangaistussäännös.
Seksuaalirikoksia koskevan luvun tavoitteena olisi nykyistä selvemmin seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaaminen. Toinen keskeinen tavoite on lasten rikosoikeudellisen suojan parantaminen. Lukuun ei enää sisältyisi sukupuolisiveellisyyden tai yleisen järjestyksen turvaamiseen tähtääviä säännök- siä. Sukulaisten välistä sukupuoliyhteyttä ja sukupuolisiveellisyyden loukkaamista koskevat rangaistussäännökset siirrettäisiin yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevaan lukuun. Seksuaalirikosluvun säännökset eivät enää olisi sidottuja sukupuoliseen suuntautumiseen. Esimerkiksi raiskausta koskeva säännös koskisi niin toiseen kuin samaankin sukupuoleen kohdistuvaa rikosta, ja homoseksuaaleja koskevat erityiset säännökset kumottaisiin. Kokonaan uusi on ehdotettu säännös seksuaalipalvelujen ostamisesta nuorelta. Seksuaalirikokset olisivat selvästi nykyistä laajemmin virallisen syytteen alaisia.
Suomen Euroopan unioniin liittymisen johdosta ehdotetaan lahjuksen antamista koskevat ja lahjuksen ottamista koskevat säännökset ulotettavaksi koskemaan myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevia.
Rikoslain muutosten lisäksi ehdotetaan 36 muun lain muuttamista. Muutokset johtuvat pääasiassa siitä, että muualla lainsäädännössä olevia rangaistussäännöksiä korvataan rikoslain säännöksillä. Tällöin muissa laeissa olevat rangaistussäännökset ehdotetaan muutettaviksi viittauksiksi rikoslakiin tai kumottaviksi.
Ehdotetut lait on tarkoitettu tulemaan voimaan noin puolen vuoden kuluttua siitä, kun ne on hyväksytty ja vahvistettu.
SISÄLLYSLUETTELO
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
2. Nykytila
3. Nykytilan arviointia ja esityksen tavoitteet
4. Asian valmistelu
5. Taloudelliset ja organisatoriset vaikutukset
6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja
6.1. Esityksen suhde rikoslain kokonaisuudistukseen muihin osiin
6.2. Esityksen suhde eräisiin vireillä oleviin lainmuutoksiin
6.3. Syyteoikeuden järjestely
6.4. Esityksen suhde eräisiin kansainvälisiin sopimuksiin
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Rikoslaki
1.1. 10 luku. Rikoksista uskonrauhaa vastaan
1.2. 15 luku. Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan
1.2.1. Luvun perustelut
1.2.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
1.2.1.1. 1. Säännösten systematiikka
1.2.1.1. 2. Perätöntä lausumaa koskevat
säännökset
1.2.1.1. 3. Väärää ilmiantoa koskevat
säännökset
1.2.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
1.2.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
1.2.2. Pykälien perustelut
1 §. Perätön lausuma tuomioistuimessa
2 §. Perätön lausuma viranomaismenettelyssä
3 §. Törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa
4 §. Tuottamuksellinen perätön lausuma
5 §. Yritetty yllytys perättömään lausumaan
6 §. Väärä ilmianto
7 §. Todistusaineiston vääristeleminen
8 §. Törkeä todistusaineiston vääristeleminen
9 §. Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen
10 §. Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen
11 §. Rikoksentekijän suojeleminen
12 §. Ulkomailla tehty perätön lausuma
13 §. Rajoitussäännös
1.3. 16 luku. Rikoksista viranomaisia vastaan
1.3.1. Luvun perustelut
1.3.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
1.3.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
1.3.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
1.3.2. Pykälien perustelut
1 §. Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen
2 §. Virkamiehen vastustaminen
3 §. Poliisilain rikkominen
4 §. Väärän henkilötiedon antaminen
5 §. Sakkovilppi
6 §. Rekisterimerkintärikos
7 §. Väärän todistuksen antaminen viranomaiselle
8 §. Virkavallan anastus
9 §. Omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen
10 §. Viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen
hävittäminen
11 §. Lahjuksen antaminen
12 §. Törkeä lahjuksen antaminen
13 §. Vangin laiton vapauttaminen
14 §. Vangin karkaaminen
15 §. Vangin varustautuminen aseella
16 §. Oikeushenkilön rangaistusvastuu
17 §. Rajoitussäännös
18 §. Määritelmä
1.4. 17 luku. Rikoksista yleistä järjestystä vastaan
1.4.1. Luvun perustelut
1.4.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
1.4.1.1. 1. Rikoslain 16 luvun säännökset
1.4.1.1. 2. Muut rikoslain säännökset
1.4.1.1. 3. Muut yleistä järjestystä
suojaavat rangaistussäännökset
1.4.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
1.4.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
1.4.2. Pykälien perustelut
1 §. Julkinen kehottaminen rikokseen
2 §. Mellakka
3 §. Väkivaltainen mellakka
4 §. Väkivaltaisen mellakan johtaminen
5 §. Yleisen järjestyksen aseellinen rikkominen
6 §. Järjestystä ylläpitävän henkilön
vastustaminen
7 §. Valtionrajarikos
8 §. Laittoman maahantulon järjestäminen
9 §. Omankädenoikeus
10 §. Uskonrauhan rikkominen
11 §. Uskonnonharjoituksen estäminen
12 §. Hautarauhan rikkominen
13 §. Ilkivalta
14 §. Eläinsuojelurikos
15 §. Lievä eläinsuojelurikos
16 §. Uhkapelin järjestäminen
17 §. Arpajaisten luvaton järjestäminen
18 §. Väkivaltakuvauksen levittäminen
19 §. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan
levittäminen
20 §. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta
esittävän kuvan hallussapito
21 §. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaava markkinointi
22 §. Sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen
23 §. Sukupuoliyhteys lähisukulaisten kesken
24 §. Seuraamuksia koskevia säännöksiä
25 §. Oikeushenkilön rangaistusvastuu
26 §. Syyteoikeus
27 §. Toimenpiteistä luopuminen
1.5. 19 luku. Aviorikoksista
1.6. 20 luku. Seksuaalirikoksista
1.6.1. Luvun perustelut
1.6.1.1. Systematiikka ja sääntelyn tarve
1.6.1.2. Nykyinen lainsäädäntö ja sen epäkohdat
1.6.1.2. 1. Nykyisen lainsäädännön
tavoitteista
1.6.1.2. 2. Sukupuoliyhteyteen pakottaminen
1.6.1.2. 3. Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö
1.6.1.2. 4. Muut säännökset
1.6.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
1.6.2. Pykälien perustelut
1 §. Raiskaus
2 §. Törkeä raiskaus
3 §. Pakottaminen sukupuoliyhteyteen
4 §. Pakottaminen seksuaaliseen tekoon
5 §. Seksuaalinen hyväksikäyttö
6 §. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö
7 §. Törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö
8 §. Seksuaalipalvelujen ostaminen nuorelta
9 §. Paritus
10 §. Määritelmät
11 §. Syyteoikeus
12 §. Toimenpiteistä luopuminen
1.7. 24 luku. Rauhan rikkomisesta
1.7.1. Luvun perustelut
1.7.2. Pykälien perustelut
1.8. 26 luku. Väärästä ja todistamattomasta ilmiannosta
1.9. 40 luku. Virkarikoksista ja julkisyhteisön työntekijän
rikoksista
1.10. 42 luku. Valtion turvallisuutta ja yleistä järjestystä
varten annettujen määräysten rikkomisesta
1.10.1. Luvun perustelut
1.10.2. Pykälien perustelut
1.11. 43 luku. Hyviä tapoja koskevain määräysten rikkomisesta
1.11.1. Luvun perustelut
1.11.2. Pykälien perustelut
1.12. 47 luku. Työrikoksista
2. Laki Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvistä oikeudenhoitoa koskevista
säännöksistä
3. Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä
4. Pakkokeinolaki
5. Painovapauslaki
6. Isyyslaki
7. Poliisilaki
8. Steriloimislaki
9. Kastroimislaki
10. Laki raskauden keskeyttämisestä
11. Osakeyhtiölaki
12. Asunto-osakeyhtiölaki
13. Osuuskuntalaki
14. Laki kilpailunrajoituksista
15. Laki luottolaitostoiminnasta
16. Sijoitusrahastolaki
17. Vakuutusyhtiölaki
18. Laki ulkomaisista vakuutusyhtiöistä
19. Laki vakuutuspalvelujen vapaasta tarjonnasta
20. Laki ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa
21. Vakuutusyhdistyslaki
22. Eläkesäätiölaki
23. Vakuutuskassalaki
24. Tullilaki
25. Laki järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä
26. Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta
27. Vartioimisliikelaki
28. Laki julkisista huvitilaisuuksista
29. Laki video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta
30. Laki elokuvien tarkastuksen toimittamisesta
31. Laki nopeusvalvontaa vaikeuttavien laitteiden kieltämisestä
32. Passilaki
33. Rajavyöhykelaki
34. Ulkomaalaislaki
35. Arpajaislaki
36. Rahankeräyslaki
37. Eläinsuojelulaki
Voimaantulo
LakiEHDOTUKSET
1. Laki rikoslain muuttamisesta
2. Laki Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvistä oikeudenhoitoa
koskevista säännöksistä annetun lain 3 §:n kumoamisesta
3. Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun
lain kumoamisesta
4. Laki pakkokeinolain 5 luvun 1 ja 10 §:n muuttamisesta
5. Laki painovapauslain 37 §:n muuttamisesta
6. Laki isyyslain 44 §:n muuttamisesta
7. Laki poliisilain 51 §:n muuttamisesta
8. Laki steriloimislain 11 §:n muuttamisesta
9. Laki kastroimislain 11 §:n muuttamisesta
10. Laki raskauden keskeyttämisestä annetun lain muuttamisesta
11. Laki osakeyhtiölain 16 luvun 8 §:n 1 kohdan kumoamisesta
12. Laki asunto-osakeyhtiölain 88 §:n kumoamisesta
13. Laki osuuskuntalain 199 ja 200 §:n muuttamisesta
14. Laki kilpailunrajoituksista annetun lain 27 §:n muuttamisesta
15. Laki luottolaitostoiminnasta annetun lain 98 §:n muuttamisesta
16. Laki sijoitusrahastolain 68 §:n muuttamisesta
17. Laki vakuutusyhtiölain 18 luvun 4 §:n 1 ja 2 kohdan kumoamisesta
18. Laki ulkomaisista vakuutusyhtiöistä annetun lain 77 §:n 1 kohdan
kumoamisesta
19. Laki vakuutuspalvelujen vapaasta tarjonnasta annetun lain
22 §:n 1 kohdan kumoamisesta
20. Laki ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annetun lain
44 §:n 1 kohdan kumoamisesta
21. Laki vakuutusyhdistyslain 16 luvun 8 §:n 1 ja 2 kohdan kumoamisesta
22. Laki eläkesäätiölain 130 §:n 1 kohdan kumoamisesta
23. Laki vakuutuskassalain 163 §:n 1 kohdan kumoamisesta
24. Laki tullilain 42 §:n muuttamisesta
25. Laki järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetun lain
5 ja 6 §:n muuttamisesta
26. Laki joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetun lain 12 §:n muuttamisesta
27. Laki vartioimisliikelain 6 §:n muuttamisesta
28. Laki julkisista huvitilaisuuksista annetun lain 18 §:n muuttamisesta
29. Laki video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta annetun lain 16 §:n
muuttamisesta
30. Laki elokuvien tarkastuksen toimittamisesta annetun lain
14 §:n muuttamisesta
31. Laki nopeusvalvontaa vaikeuttavien laitteiden kieltämisestä annetun
lain 3 §:n muuttamisesta
32. Laki passilain 21 §:n muuttamisesta
33. Laki rajavyöhykelain 10 §:n muuttamisesta
34. Laki ulkomaalaislain muuttamisesta
35. Laki arpajaislain 6 §:n muuttamisesta
36. Laki rahankeräyslain 12 §:n muuttamisesta
37. Laki eläinsuojelulain 15 §:n muuttamisesta
LIITE
Rinnakkaistekstit
YLEISPERUSTELUT
1. Johdanto
Suomen rikoslaki on peräisin vuodelta 1889. Rikoslain kokonaisuudistus on ollut vireillä vuodesta 1972 lähtien, jolloin asetettiin rikosoikeuskomitea valmistelemaan uuden rikoslain periaatteita. Vuodesta 1980 alkaen uudistusta on valmistellut oikeusministeriön yhteydessä toimiva erityinen projektiorganisaatio, rikoslakiprojekti. Vaikka rikoslakia oli sen voimassaoloaikana jo vuosikymmenten kuluessa muutettu, katsottiin, ettei rikoslaki enää vastannut nykyaikaiselle rikoslaille asetettavia vaatimuksia. Osauudistusten ansiosta tosin eräät rikoslain osat ovat sekä sisällöltään että muodoltaan ajan tasalla, mutta rikoslain rakenne on edelleen alkuperäinen. Aikanaan muutetuistakin luvuista ja rangaistussäännöksistä monet ovat jo vanhentuneita. Rikoslaissa ja muussa rikoslainsäädännössä on sitä paitsi edelleen useita keskeisiäkin lukuja, jotka kaipaavat perusteellista uudistamista.
Tämän esityksen tarkoituksena on jatkaa rikoslain kokonaisuudistusta eräiltä oikeuslaitoksen toimivuuteen ja yhteiskunnassa vallitsevaan yleiseen järjestykseen vaikuttavilta osin. Uudistettaviksi ehdotetaan oikeudenkäyttöä, viranomaista ja yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset samoin kuin seksuaalirikossäännökset. Tässäkin kokonaisuudistuksen osassa tarkastellaan ja arvioidaan yhtenäisesti niitä päämääriä, etuuksia ja arvoja, joita rikoslainsäädännöllä voidaan edistää ja suojata. Tarkoitus on punnita suojeltavia arvoja ja arvioida muuttuvan oikeustajunnan mukaisesti uudelleen kysymyksessä olevien tekojen rangaistavuutta mahdollisimman yhtenäisesti, mitä ei ole tässä laajuudessa tehty rikoslain säätämisen jälkeen.
Esitys noudattaa rikoslain kokonaisuudistuksessa noudatettua järjestystä aloittaa uudistus rikoslain erityisestä osasta. Vaikka rikoslain yleistä osaa koskeva uudistus on periaatteessa tärkeä, erityisen osan eri rikoksia koskevat säännökset on jouduttu niiden uudistamistarpeen kiireellisyyden vuoksi ottamaan kokonaisuudistuksen kahdeksi ensimmäiseksi vaiheeksi. Myös nyt esillä olevien lukujen uudistamista voidaan pitää kiireellisenä, vaikka valtaosa näistäkin säännöksistä on rikoslain voimaantulon jälkeen ollut, eräissä tapauksissa useitakin kertoja, uudistettavina. Toisaalta esitys sisältää ehdotuksen eräiden selvästi toisenlaisia yhteiskunnallisia oloja heijastavien säännösten kumoamisesta.
Uudistettaviksi ehdotetut säännökset muodostavat melko ehjän kokonaisuuden ja tarjoavat siten mahdollisuuden kattavasti tarkastella ja punnita yhteiskunnan toimivuutta ja turvallisuutta ylläpitävien orgaanien rikosoikeudellista suojaa sekä yleistä järjestystä turvaavien muiden säännösten merkitystä turvallisuuden ja järjestyksen ylläpitämisessä. Näitä alueita koskevat ehdotetut luvut rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan, rikoksista viranomaisia vastaan sekä rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Myös siveellisyysrikoksia koskevaan rikoslain lukuun sisältyy nykyisin sellaisia rikossäännöksiä, jotka on laadittu yleisen järjestyksen turvaamiseksi. Siksi on perusteltua liittää myös tämän luvun uudistaminen tähän kokonaisuuteen.
2. Nykytila
Voimassa oleva rikoslaki julkaistiin asetuskokoelmassa vuonna 1889 ja tuli voimaan 1894. Alkuperäisessä rikoslaissa oli 44 lukua. Niistä 1―9 luku koskivat rangaistussäännösten yleisiä soveltamisperiaatteita vahingonkorvaus mukaanluettuna ja 10―44 luku eri rikoksia käsittäviä säännöksiä.
Rikoslakiin on tehty lukuisia muutoksia. Useimpia yleisen osan lukuja on muutettu. Ennen kokonaisuudistuksen ensimmäistä vaihetta rikoslain erityisen osan luvuista vain kahta pientä ja merkitykseltään vähäistä lukua (18 ja 30 luku) ei ollut muutettu lainkaan. Kokonaan aikaisemmin uudistettuja lukuja ovat esimerkiksi uskonrauhaa vastaan tehtyjä rikoksia koskenut 10 luku, ihmisyyttä vastaan tehtyjä rikoksia koskenut 13 luku, siveellisyysrikoksia koskenut 20 luku, henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia koskenut 21 luku, liikennejuopumusta koskenut 23 luku sekä varkautta koskenut 28 luku.
Vuonna 1983 lisättiin rikoslakiin sotilasrikoksia koskeva 45 luku. Lisäksi on uudistettu virkarikoksia koskeva rikoslain 40 luku vuoden 1990 alusta voimaan tulleella lailla. Näissä uudistuksissa on jo jossakin määrin noudatettu rikoslain kokonaisuudistuksessa vakiintuneita uudistamisperiaatteita, vaikka ne onkin toteutettu erillisinä lainuudistushankkeina.
Vuoden 1991 alusta voimaan tullut rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäinen vaihe sisältää pääasiassa rikoslain erityisen osan ja muiden lakien kuin rikoslain muutoksia. Siinä muutettiin kokonaan kymmenen rikoslain lukua ja rikoslakiin lisättiin yksi uusi luku. Uudistus käsitti luvut 28―39, lukuunottamatta 34 lukua ja osaa 38 luvusta. Kokonaan uudistetuista luvuista 28 luku sisältää säännökset varkaudesta, kavalluksesta ja luvattomasta käytöstä, 29 luku julkista taloutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset, 30 luku elinkeinorikossäännökset, 31 luku säännökset ryöstöstä ja kiristyksestä, 32 luku kätkemisrikossäännökset, 33 luku väärennysrikossäännökset, 35 luku säännökset vahingonteosta, 36 luku säännökset petoksesta ja muusta epärehellisyydestä, 37 luku maksuvälinerikossäännökset ja 39 luku säännökset velallisen rikoksista sekä rikoslakiin lisätty 46 luku säännökset säännöstelyrikoksista ja salakuljetuksesta. Samalla muutettiin lisäksi yli 60 muun lain rangaistussäännöksiä.
Seuraava merkittävä rikoslain uudistus oli rikosten yhtymistä koskevan rikoslain 7 luvun uudistaminen 1 päivänä huhtikuuta 1992 voimaan tulleella lailla.
Vuoden 1994 alussa voimaan tullut rikoslain 50 luku huumausainerikoksista täydensi rikoslain koskemaan myös näitä aikaisemmin rikoslain ulkopuolella olleita rangaistussäännöksiä.
Vuoden 1995 syyskuun alusta voimaan tullut rikoslain kokonaisuudistuksen toinen vaihe jatkoi sellaisten eri rikoksia koskevien rangaistussäännösten uudistamista, joiden muodostamat kokonaisuudet olivat tärkeys- ja kiireellisyysjärjestyksessä seuraavina tai liittyivät aikaisemmin uudistettaviksi ehdotettuihin säännöksiin. Kokonaisuudistuksen toinen vaihe käsitti kahdeksan rikoslain luvun uudistamisen kokonaisuudessaan ja kolmen uuden luvun ottamisen rikoslakiin. Uudistukseen sisältyneet luvut voidaan ryhmittää seuraavasti: valtiolliset rikokset, joihin sisältyvät sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan (11 luku), maanpetosrikokset (12 luku), valtiopetosrikokset (13 luku) ja rikokset poliittisia oikeuksia vastaan (14 luku), henkeen ja terveyteen kohdistuvat rikokset (21 luku), vapauteen kohdistuvat rikokset (25 luku), yleisvaaralliset rikokset (34 luku), tieto- ja viestintärikokset (38 luku), työrikokset (47 luku), ympäristörikokset (48 luku) ja eräiden aineettomien oikeuksien loukkaamista koskevat rikokset (49 luku). Uudistuksen yhteydessä muutettiin lisäksi yli 160 muun lain rangaistussäännöksiä.
Toisen vaiheen uudistuksen kanssa samanaikaisesti saatettiin voimaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevat kokonaan uudet säännökset, jotka otettiin rikoslain 9 lukuun.
Rikoslain 1 luku on uudistettu 1.9.1996 voimaantulleella lainsäädännöllä (626/96).
Hallituksen esitys rikoslain 51 luvuksi arvopaperimarkkinarikoksista (HE 293/1994 vp) raukesi eduskunnan toimikauden päättyessä keväällä 1995.
Rauhan, yksityisyyden ja kunnian loukkaamista koskeva rikoslakiprojektin ehdotus on valmistunut vuonna 1994 (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 7/1994). Rikoslain 44 luvun uudistamista koskeva mietintö on valmisteilla. Kesken on myös eräiden tärkeiden nykyisin rikoslain ulkopuolella olevien rangaistussäännösten uudistaminen. Liikennerikoksia koskeva rikoslakiprojektin ehdotus on valmistunut vuonna 1994 (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 4/1994), ja se jatkaa omaksuttua tavoitetta vankeusrangaistusuhkaa vaativien rikossäännösten keskittämisestä rikoslakiin.
Rikoslain yleistä osaa koskeva uudistustyö on valmistumassa mietintövaiheeseen ja sen tulokset on tarkoitus toteuttaa myöhemmässä vaiheessa. Rikoslain seuraamusjärjestelmää koskeva uudistustyö on vankeusrangaistusta koskevilta osin edennyt hallituksen esityksen laatimisvaiheeseen ja sakkorangaistusta koskeva mietintö on valmistunut. Lisäksi on valmistunut rikoslakiprojektin ehdotus menettämisseuraamuksia koskevien säännösten uudistamiseksi.
Nykyisen rikoslain erityisestä osasta kokonaisuudistuksen kohteena eivät ole vielä olleet 18 luku rikoksista sukuoikeuksia vastaan ja 22 luku sikiönlähdettämisestä sekä eräät osat rikoslain 42―44 luvusta.
Tämä esitys kattaa sen nykyisen rikoslain alan, jota koskee nykyinen 10 luku rikoksista uskonrauhaa vastaan, 16 luku rikoksista julkista viranomaista ja yleistä järjestystä vastaan, 17 luku perättömästä lausumasta, 19 luku aviorikoksista, 20 luku siveellisyysrikoksista ja 26 luku väärästä ja todistamattomasta ilmiannosta. Nämä luvut korvaisivat ehdotetut rikoslain 15 luku rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan, 16 luku rikoksista viranomaisia vastaan, 17 luku rikoksista yleistä järjestystä vastaan ja 20 luku seksuaalirikoksista.
3. Nykytilan arviointia ja esityksen tavoitteet
Esityksen kohteena olevat rangaistussäännökset on laadittu osaltaan turvaamaan keskeisiä järjestäytyneen yhteiskunnan toimintaedellytyksiä. Oikeudenkäytön asianmukaisuus on laillisesti toimivan yhteiskunnan tärkeä edellytys. Samoin viranomaisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen on välttämätöntä järjestäytyneessä yhteiskunnassa. Kansalaisten kannalta taas yleinen järjestys ja turvallisuus luovat osaltaan perustaa tyydyttävälle elämälle ja myös toimeentulolle.
Pyrittäessä turvaamaan yhteiskunnassa vallitsevaa järjestystä joudutaan kuitenkin asettamaan rajoja kansalaisten toimintavapaudelle. Useissa esitykseen sisältyvissä säännöksissä vedetään rajaa yhteiskunnan toimivuuden turvaamiseksi hyväksyttävien kansalaisille asetettavien rajoitusten ja kansalaisten tärkeiden perusoikeuksien välillä. Esitys sisältää muun muassa sananvapauden rajoituksia. Tällainen vaikutus voidaan nähdä epäsiveellisten julkaisujen levittämistä ja hallussapitoa rajoittavilla säännöksillä. Myös julkista kehottamista rikokseen ja mellakkaa koskevat säännökset voidaan nähdä myös tästä näkökulmasta. Siveellisyysrikoksia koskevilla säännöksillä on aina puututtu myös kansalaisten yksityiselämässä ilmeneviin tekoihin.
Voimassa olevaa lainsäädäntöä voidaan arvostella eräissä tapauksissa perusteettomasta tai liian ankarasta puuttumisesta sellaisiin kansalaisten toimintamahdollisuuksiin, joilla on läheinen kytkentä perusoikeuksiin. Eräät uudistettavat säännökset heijastavat selvästi muuttunutta yhteiskunnallista tilannetta ja aikaisemmasta poikkeavaa näkemystä kansalaisten ohjaamisesta.
Esityksessä on pyritty nykyisiä käsityksiä vastaavaan tasapainoon yleisen järjestyksen ja turvallisuuden tueksi tarvittavien rangaistussäännösten ja kansalaisten toimintavapauksien välillä. Useimmat viranomaisten toimintaa tai yleistä järjestystä turvaavat rangaistussäännökset ovat edelleenkin kiistatta tarpeellisia. Esitys ei kovin merkittävästi vaikuta rangaistavuuden alaan kokonaisuudessaan. Eräitä täysin vanhentuneita tai muusta syystä tarpeettomaksi käyneitä rangaistussäännöksiä ehdotetaan kumottaviksi ja eräissä tapauksissa kohtuuttoman ankariin rangaistusasteikoihin ehdotetaan joko lievennystä tai ainakin nykyistä suurempaa joustoa ja porrastusta tekojen vakavuuden mukaan. Toisaalta törkeimpiä seksuaalirikoksia koskevissa ehdotuksissa on myös nykyiseen verrattuna ankaroittavia tekijöitä niin rangaistavuuden alan kuin seuraamusten porrastuksen suhteen.
Nykyistä lainsäädäntöä ja ehdotuksia on tarkemmin arvioitu kunkin ehdotetun luvun perusteluissa.
4. Asian valmistelu
Kokonaisuudistuksen valmistelu pohjautuu keskeisiltä osilta rikosoikeuskomitean (komiteanmietintö 1976:72) perustyöhön. Komitean tehtävänä oli valmistella rikoslainsäädännön kokonaisvaltaista uudistusta. Komitean tuli selvittää ja suunnitella uudistettavan rikoslainsäädännön laadintaperiaatteet sekä selvittää ja asettaa tärkeysjärjestykseen ne päämäärät, etuudet ja arvot, joita rikoslainsäädännöllä osaltaan pyritään edistämään ja suojaamaan. Sen tuli suunnitella keinot tärkeinä pidettävien päämäärien, etuuksien ja arvojen suojaamiseksi rikoslainsäädännön avulla. Komitean tuli myös selvittää, missä määrin on tarkoituksenmukaista koota eri lakeihin sisältyvät rangaistussäännökset yhtenäiseen rikoslakiin. Mietinnöstä annetuista yli sadasta lausunnosta on laadittu tiivistelmä (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 18/1978).
Oikeusministeriö asetti 31 päivänä maaliskuuta 1980 projektiorganisaation, jonka tehtävänä on rikosoikeuskomitean periaatemietinnön ja siitä annettujen lausuntojen perusteella laatia rikoslain kokonaisuudistuksen toteuttamiseksi tarvittavat säädösehdotukset perusteluineen. Rikoslain kokonaisuudistus toteutetaan osauudistuksina siten, että tarkoituksenmukaiset säädöskokonaisuudet valmistellaan erillisiksi ehdotuksiksi hallituksen esityksiksi. Tavoitteena on pyrkiä antamaan esitykset eduskunnalle sitä mukaa kuin ne valmistuvat ja saattaa lait voimaan sitä mukaa kuin eduskunta hyväksyy ne.
Tämä esitys pohjautuu rikoslakiprojektin ehdotuksiin rikoksista oikeudenkäyttöä, viranomaista ja yleistä järjestystä vastaan (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 6/1992) sekä ehdotukseen seksuaalirikoksista (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 8/1993).
Ehdotuksista pyydettiin lausunto usealta kymmeneltä viranomaiselta ja järjestöltä. Lausunnoista on laadittu erilliset tiivistelmät, jotka ovat saatavissa oikeusministeriön lainvalmisteluosastolta. Tämä esitys on valmisteltu mainittujen ehdotusten ja niistä annettujen lausuntojen pohjalta. Lausuntojen johdosta esitykseen on tehty monia tarkistuksia.
Ehdotusta laadittaessa on selvitetty kyseisen alan ulkomaista lainsäädäntöä. Yhtenäinen oikeusvertailu esitykseen sisältyviä rangaistussäännöksiä vastaavista säännöksistä muissa pohjoismaissa ja eräissä muissa maissa on saatavissa oikeusministeriöstä monisteena.
5. Taloudelliset ja organisatoriset vaikutukset
Esitykseen sisältyvistä lakiehdotuksista ei aiheutuisi sellaisia viranomaisten toimivaltaa, organisaatiota ja menettelykäytäntöä koskevia vaikutuksia, jotka olisi otettava huomioon hallituksen esityksessä. Lakiehdotuksilla ei ole mainittavia henkilöstö- tai työvoimapoliittisia vaikutuksia. Epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun lain (23/27) kumoaminen ehdotuksen mukaisesti tosin merkitsisi lain 4 §:ään perustuvan valvontalautakunnan lakkauttamista. Lautakunnan tehtävien vähäisyyden johdosta lakkauttaminen ei sinänsä merkitsisi säästöä palkkauskuluissa. Esitykseen sisältyvillä lakiehdotuksilla ei ole myöskään sellaisia taloudellisia vaikutuksia, jotka välittömästi heijastuisivat valtion tulo- ja menoarvioon.
Uusien säännösten omaksuminen edellyttää tuomareille, syyttäjäviranomaisille, poliisille ja eräille muillekin viranomaisille järjestettäviä koulutustilaisuuksia eri puolilla maata. Tästä aiheutuu koulutusmenojen tilapäistä kasvua erityisesti oikeusministeriölle ja sisäasiainministeriölle.
6. Muita esitykseen vaikuttavia seikkoja
6.1. Esityksen suhde rikoslain kokonaisuudistukseen muihin osiin
Tässä esityksessä on noudatettu samoja uudistusperiaatteita kuin kokonaisuudistukseen sisältyvissä aikaisemmissa esityksissä. Tämä koskee erityisesti rangaistussäännösten yhtenäistä kirjoitustapaa, rikosnimiä, törkeysluokitusta, rangaistusasteikkoja sekä rikosten törkeiden ja lievien tekomuotojen määrittelytapaa.
Samoin kuin kokonaisuudistuksen ensimmäisen ja toisen vaiheen käsittävissä esityksissä rikokselta edellytetty syyksiluettavuuden aste on pyritty kussakin tunnusmerkistössä ilmaisemaan yksiselitteisesti. Jos syyksiluettavuudesta ei lausuta mitään, teon rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tuottamuksellinen suhtautuminen tulee rangaistavaksi vain silloin, kun tunnusmerkistö on nimenomaisesti ulotettu koskemaan huolimattomuudesta toteutettua tekoa.
Keskeinen tavoite on ollut, että uudistuksen kohteena olevat säännökset pyritään kokoamaan johdonmukaisiksi kokonaisuuksiksi siitä riippumatta, ovatko vastaavat säännökset voimassa olevassa laissa samassa luvussa vai ovatko ne hajallaan rikoslain eri luvuissa tai mahdollisesti rikoslain ulkopuolisissa laeissa. Rikoslain lukujen asettamiseen uuteen järjestykseen ei tässä vaiheessa ole ollut mahdollisuutta, vaan luvut on sijoitettu nykyisille tai aikaisemmin vapautuneille paikoille. Lukujen yhdistämisestä ja siirtymisestä jonkin verran aikaisempaa yleisluonteisempiin tunnusmerkistöihin seuraa, ettei kaikkia uudistukseen kohteena olleita nykyisiä lukuja ole enää tarvittu, vaan 10, 19 ja 26 luku on kumottu samalla, kun aikaisemmin vapautunut 15 luku on otettu käyttöön.
Vallitsevan tavan mukaan jokaiselle uudistettavaan lukuun kuuluvalle pykälälle annetaan nimi. Rikostunnusmerkistöä koskevalla pykälällä on sama nimi kuin siinä säännellyllä rikoksella. Rikoksen nimi on rangaistussäännöksessä kursivoituna. Rikosten ja pykälien niminä on pyritty käyttämään vakiintuneita perinteisiä nimiä, jos niitä on ollut ja ne antavat säännöksen sisällöstä oikean kuvan.
Rikosten törkeyden arvioinnissa on pyritty käyttämään yhtenäistä rangaistusasteikkoa osoittavaa törkeysluokitusta. Lähtökohtana on ollut, että käytettäisiin seuraavia rangaistusasteikkoja:
sakko
sakko - 6 kuukautta vankeutta
sakko - 1 vuosi vankeutta
sakko - 2 vuotta vankeutta
4 kuukautta - 4 vuotta vankeutta
2 - 10 vuotta vankeutta.
Mainitusta törkeysluokitusporrastuksesta poikkeavia rangaistusasteikkoja käytetään kuitenkin eräissä ehdotetuissa säännöksissä. Tähän on päädytty esimerkiksi silloin, kun rikossäännökseen on tarvittu laaja asteikko, mutta rikokselle ei ole osoitettavissa selkeitä ankaroittamisperusteita. Tällöin on käytetty usein asteikkoa sakko ― 3 vuotta vankeutta. Myös pyrkimys estää pykälien jakautuminen tarpeettoman hienojakoisiksi varsinkin harvoin esiintyvissä rikoksissa on voinut johtaa yhden kattavan tunnusmerkistön käyttöön laajentamalla asteikkoa tyyppiasteikosta poikkeavasti.
6.2. Esityksen suhde eräisiin vireillä oleviin lainmuutoksiin
Esitykseen sisältyy rikoslakia koskevien ehdotusten lisäksi ehdotus 36 muuta lakia koskeviksi muutoksiksi. Muutosehdotukset on tehty voimassa oleviin säännöksiin. Eduskunnalle on annettu hallituksen esitys laiksi osakeyhtiölain ja eräiden siihen liittyvien lakien muuttamisesta (HE 89/1996 vp). Esitykseen sisältyy ehdotus osakeyhtiölain (734/78) 16 luvun 8 §:n rangaistussäännösten muuttamiseksi. Jos osakeyhtiölain uudistus tulee voimaan ennen tämän esityksen voimaantuloa, tähän esitykseen sisältyvää muutosehdotusta vastaava muutos tulisi tehdä uuteen rangaistussäännökseen.
6.3. Syyteoikeuden järjestely
Rikokset ovat joko virallisen syytteen alaisia tai asianomistajarikoksia. Asianomistajarikoksia ovat ne, joista virallinen syyttäjä ei saa nostaa syytettä, ellei asianomistaja ole ilmoittanut rikosta syytteeseen pantavaksi. Muista rikoksista virallisella syyttäjällä on yleensä oikeus ja velvollisuus nostaa syyte. Ehdotettuihin säännöksiin sisältyy eräitä syyteoikeuden järjestelyä koskevia muutoksia nykytilaan.
Rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä asianomistajarikosten alaa on jossakin määrin laajennettu muun muassa rikosten sovittelun edistämiseksi. Eräissä tapauksissa kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen. Kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa virallisen syytteen alaiseksi saatettiin pahoinpitely myös silloin, kun se tapahtuu yksityisellä paikalla. Perusteena oli pyrkimys korostaa kotipahoinpitelyjen moitittavuutta ja saada ne aikaisempaa useammin oikeuden käsiteltäviksi. Samalla tavoitteena oli suojata asianomistajaa mahdolliselta painostukselta. Tässä esityksessä kehitys on samansuuntainen. Eräissä vakavissa seksuaalirikoksissa on selvästi laajennettu virallisen syyttäjän syyteoikeutta. Tavoitteena on ollut yhtäältä osoittaa, että seksuaalirikoksetkin ovat paitsi asianosaisten myös koko yhteiskunnan kannalta vakava ongelma, johon yhteiskunnalla tulee olla tarvittaessa mahdollisuus reagoida vastoin yksittäisen rikoksen asianomistajan tahtoakin. Lisäksi on pyritty helpottamaan asianomistajan asemaa niin häneen mahdollisesti kohdistuvien uhkausten vähentämiseksi kuin myös säästämällä hänet siltä ratkaisulta, onko asiassa nostettava syyte.
6.4. Esityksen suhde eräisiin kansainvälisiin sopimuksiin
Esitykseen sisältyy rangaistussäännöksiä eräistä sellaisista teoista, joita koskevaa lainsäädäntöä on pyritty yhtenäistämään kansainvälisin sopimuksin. Kansainvälisiä sopimuksia on laadittu muun muassa ehkäisemään toisen prostituutiosta hyötymistä, pornografisten julkaisujen valmistamista ja levittämistä sekä turvaamaan lasten oikeuksia. Lisäksi Euroopan unionin hallitusten välisessä yhteistyössä on valmistunut yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamista koskevaan yleissopimukseen liittyvä pöytäkirja ja valmisteilla on korruption torjuntaa koskeva yleissopimus, jotka edellyttävät laajennuksia nykyisten lahjomista koskevien säännösten alaan.
Suomi on vuonna 1953 allekirjoittanut ihmisten kaupan ja toisten prostituutiosta hyötymisen tukahduttamista koskevan yleissopimuksen (SopS 33/72), joka on saatettu Suomessa voimaan vuonna 1972. Voimassa olevan rikoslain 20 luvun 8 §:n säännöksen parituksesta on katsottu täyttävän yleissopimuksen edellytykset toisen prostituutiosta hyötymisen rangaistavuudesta. Ehdotukseen sisältyvä paritussäännös rikoslain 20 luvun 10 §:ssä vastaa tässä suhteessa nykyistä säännöstä.
Genevessä vuonna 1923 tehty epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ja kaupaksipitämisen ehkäisemistä tarkoittava kansainvälinen yleissopimus (SopS 13/27) saatettiin Suomessa voimaan vuonna 1927. Sopimuksen voimaansaattamisen johdosta säädettiin tuolloin laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä. Sopimuksen voimaantulon jälkeen käsitys siitä, mitä on pidettävä epäsiveellisenä julkaisuna, on yleisesti muuttunut. Nykyisin hyväksytään aikaisempaa huomattavasti avoimemmin alastomuutta kuvaavien ja seksuaalisuutta ilmentävien kuvausten esittäminen kuin sopimusta laadittaessa. Erityisesti kirjallisissa esityksissä sallitaan käytännössä hyvin vapaa seksuaalisuhteiden kuvaus. Myös Suomen mainitun lainsäädännön tulkinta on vastaavasti muuttunut. Ehdotettuun rikoslain 17 lukuun sisältyvät uudet säännökset sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista vastaavat nykyistä käsitystä mainitun sopimuksen edellyttämistä kriminalisoinneista.
Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus (SopS 59/91) vuodelta 1989 on saatettu Suomessa voimaan vuonna 1991. Sopimuksen 34 artikla sisältää useita sitoumuksia suojella lasta kaikilta seksuaalisen riiston ja hyväksikäytön muodoilta. Erityisesti on ryhdyttävä sellaisiin tarkoituksenmukaisiin toimenpiteisiin, joiden tavoitteena on estää lapsen houkutteleminen tai pakottaminen osallistumaan laittomiin seksuaalisiin tekoihin, lasten hyväksikäyttö prostituutiossa tai muussa laittoman seksuaalisen toiminnan harjoittamisessa sekä lasten hyväksikäyttö pornografisissa esityksissä tai aineistoissa. Suomen nykyisen lainsäädännön on katsottu täyttävän sopimuksen nämä velvoitteet. Jossakin määrin erimielisyyttä on tosin ollut siitä, pitäisikö kaikkien lapsia suojaavien seksuaalirikossäännösten ikärajana käyttää sopimuksen mukaista 18 vuoden ikärajaa. Kysymys on paljolti siitä, mitä keinoja eri ikäisten lasten rikosoikeudellisessa suojaamisessa pidetään tarkoituksenmukaisina. Esityksessä kriminalisointeja lapsen suojaamiseksi seksuaaliselta hyväksikäytöltä ehdotetaan laajennettavaksi. Uusia säännöksiä olisivat ehdotettu rikoslain 17 luvun 20 § sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta ja rikoslain 20 luvun 9 § seksuaalipalvelujen ostamisesta nuorelta.
Euroopan unionissa on vireillä useita hankkeita yhteisöjen taloudellisiin etuihin kohdistuvien rikosten torjumiseksi. Euroopan unionin jäsenvaltioiden väliseen rikosoikeudelliseen yhteistyöhön liittyviä hankkeita on valmisteltu unionisopimuksen VI osaston säännösten mukaisena hallitusten välisenä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyönä (ns. Euroopan unionin III pilari). Heinäkuun 26 päivänä 1995 allekirjoitettiin jäsenvaltioiden välinen yleissopimus Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamisesta. Syyskuun 27 päivänä 1996 allekirjoitettiin yleissopimukseen liittyvä pöytäkirja, joka velvoittaa jäsenvaltiot säätämään rangaistavaksi Euroopan yhteisöjen ja kansallisten virkamiesten Euroopan yhteisöjen taloudellisia etuja loukkaavat lahjusrikokset. Lisäksi on valmisteltu lähes samansisältöinen yleissopimus korruption torjunnasta. Yleissopimus korruption torjunnasta eroaa pöytäkirjasta siinä, että se koskee virkamiesten lahjontaa yleisesti, eikä ole sidoksissa Euroopan yhteisöjen varoille aiheutuvaan vahinkoon. Myös yleissopimus korruption torjunnasta on asiallisesti lähes täysin valmis, ja se tullaan todennäköisesti allekirjoittamaan vuoden 1997 alkupuolella.
Esityksen mukaan rikoslain 16 luvun 11 §:ään lahjuksen antamisesta lisättäisiin maininta Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan lahjomisesta ja vastaavasti ehdotettu rikoslain 40 luvun uusi 13 § laajentaisi lahjuksen ottamista ja lahjusrikkomusta koskevat rikoslain 40 luvun 1―4 §:n koskemaan myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan tekemää tällaista rikosta.
Laajennuksia ehdotetaan tarpeellisena täydennyksenä laajentamaan mainitut kriminalisoinnit suojaamaan sitä päätöksentekoa, joka on siirtynyt Euroopan unionissa muiden jäsenvaltioiden kanssa tehtäväksi. Ehdotetut laajennukset perustuvat osittain Euroopan unionissa valmisteltuihin sopimushankkeisiin Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevien osalta, mutta sisältävät myös sopimushankkeista poikkeavia ratkaisuja. Mainitut sopimukset tulevat edellyttämään joitakin lisätarkistuksia Suomen rikoslakiin. Niiden osalta tullaan tekemään erillinen hallituksen esitys.
YKSITYISKOHTAISET PERUSTELUT
1. Rikoslaki
1.1. 10 luku. Rikoksista uskonrauhaa vastaan
Voimassa oleva 10 luku sisältää neljä uskonrauhan turvaamiseksi säädettyä pykälää. Luvun säännökset on uudistettu vuonna 1970 vahvistetulla lainmuutoksella. Säännösten sisältöä on selostettu ehdotetun 17 luvun perusteluissa. Ehdotuksen mukaan uudet uskonrauhaa koskevat rangaistussäännökset sijoitettaisiin 17 lukuun rikoksista yleistä järjestystä vastaan. Lukuun otettaisiin uskonrauhan rikkomista (10 §) ja uskonnonharjoituksen estämistä (11 §) koskevat säännökset, jotka korvaisivat nykyisen 10 luvun rangaistussäännökset. Tämän vuoksi voimassa oleva 10 luku ehdotetaan kokonaan kumottavaksi.
1.2. 15 luku. Rikoksista oikeudenkäyttöä vastaan
1.2.1. Luvun perustelut
1.2.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
1.2.1.1.1. Säännösten systematiikka
Oikeudenkäyttö on valtion tehtäväpiiriin kuuluva alue, jonka asianmukainen toiminta edellyttää muiden keinojen ohella myös rangaistusuhkien käyttöä. Julkisina viranomaisina tuomioistuimet ja muut oikeudenkäyttöelimet ovat suojattuja rikoksia julkisia viranomaisia vastaan koskevien säännösten välityksellä. Tuomioistuimilla on oikeudenkäymiskaaressa määritellyin edellytyksin valta rangaista sakolla niskoittelevaa asianosaista tai todistajaa taikka järjestystä rikkovaa tai loukkaavaa ilmaisua käyttävää henkilöä. Omalta osaltaan oikeudenkäytön asianmukaisuutta turvaavat virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijän rikoksia koskevat säännökset.
Lainkäytön yksi keskeinen periaate on pyrkimys aineelliseen totuuteen. Tuomioistuin tai muu lainkäyttöviranomainen ei voi useinkaan tehdä välittömiä ja omakohtaisia havaintoja käsiteltävänä olevassa asiassa ratkaisuihin vaikuttavista tosiseikoista, vaan sen on turvauduttava suullisiin, kirjallisiin tai muihin lähteisiin. Lähdeaineistoina voivat olla muun muassa asianosaisten suulliset ja kirjalliset esitykset, todistajien lausumat, erilaiset asiakirjat ja esineet. Nykyisessä rikoslainsäädännössä on useita oikeudenkäytön lähdeaineiston totuudellisuutta varmistavia säännöksiä.
Julkisina viranomaisina tuomioistuimet ovat suojattuja ensinnäkin väkivallan käyttöä ja sillä uhkaamista vastaan. Virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskeva säännös rikoslain 16 luvun 1 §:ssä koskee myös tuomioistuimia ja muita lainkäyttöviranomaisia vastaan suunnattuja tekoja, kuten myös haitantekoa viranomaiselle koskeva säännös rikoslain 16 luvun 2 §:ssä. Tuomioistuimen lahjominen on rangaistavaa rikoslain 16 luvun 13 ja 13 a §:ssä tarkoitettuina lahjuksen antamisena ja törkeänä lahjuksen antamisena. Lakiin perustumaton ryhtyminen tuomioistuimen toimivaltaan kuuluviin toimiin rangaistaan rikoslain 16 luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitettuna omankädenoikeutena tai 2 momentissa tarkoitettuna virkavallan anastuksena. Tuomioistuimen pitämien tiedostojen ja sen hallussa olevien asiakirjojen hävittäminen, turmeleminen, kätkeminen tai anastaminen on rangaistavaa rikoslain 16 luvun 15 §:n mukaan. Väärien tai harhaanjohtavien henkilötietojen antaminen tuomioistuimelle on rangaistavaa viranomaisen erehdyttämisenä rikoslain 16 luvun 20 a §:n mukaan. Niin sanotun julkisen kotirauhan erityinen suoja rikoslain 24 luvun 1 ja 3 §:ssä koskee myös tuomioistuimia.
Virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijän rikoksia koskeva rikoslain 40 luku on uudistettu vuonna 1989. Luvussa ei ole tuomareiden tai muiden tuomioistuinten virkamiesten taikka lainkäyttöviranomaisten virkavastuuta koskevia erityisiä säännöksiä, vaan heidän virkavastuunsa määräytyy samojen säännösten mukaan kuin muidenkin virkamiesten.
Oikeudenkäymiskaaressa on säännöksiä, joiden mukaan oikeudenkäyntitilaisuudesta ilman laillista estettä poissaoleva tai muuten niskoitteleva asianosainen tai todistaja voidaan tuomita sakkoon. Siinä on myös loukkaavaa ilmaisua tai muuta järjestyksen rikkomista oikeudenkäynnissä koskevia säännöksiä. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 26 §:n mukaan rikosasian vastaajaksi haastettu, joka on poissa asian ensikäsittelystä, on tuomittava poissaolosta sakkoon, jollei asiaa jätetä sillensä. Sakon uhalla on kiellettyä sopimattomalla tavalla tapahtuva tuomarin jäävääminen (oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 2 §) tai asian käsittelyn häiritseminen oikeudessa, kieltäytyminen tottelemasta oikeutta tai sen puheenjohtajaa, muu tuomioistuimen arvon loukkaaminen tai loukkaavan tai epäkunnioittavan puhe- tai kirjoitustavan käyttäminen (oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 7 §). Todistajaa, joka jää ilman laillista estettä pois oikeudenkäyntitilaisuudesta tai poistuu luvatta, rangaistaan sakolla (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36 §). Oikeudenkäymiskaaressa on lisäksi uhkasakkoa ja muita pakkokeinoja koskevia säännöksiä.
Eräiltä osin sakkouhkaa koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset ovat menettäneet käytännöllisen merkityksensä. Tällaisia nykyoloissa vanhentuneita mutta muodollisesti voimassa olevia säännöksiä sisältyy oikeudenkäymiskaaren 28 ja 29 lukuun. Oikeudenkäymiskaaren 28 luku sisältää säännöksiä lainvoimaisesti tuomitun asian panemisesta oikeudessa uudelleen vireille ja tuomion tai päätöksen moittimisesta. Oikeudenkäymiskaaren 29 luku sisältää säännöksiä oikeudenkäynnin väärinkäyttämisestä.
Oikeudenkäyntiaineiston totuudellisuutta turvaavat rikosoikeudelliset säännökset sisältyvät ennen kaikkea perätöntä lausumaa koskevaan rikoslain 17 lukuun sekä väärää ja todistamatonta ilmiantoa koskevaan rikoslain 26 lukuun.
1.2.1.1.2. Perätöntä lausumaa koskevat säännökset
Rikoslain 17 luku uudistettiin kokonaan vuonna 1948 todistuslainsäädäntöä koskeneen uudistuksen yhteydessä.
Perätön lausuma voi toteutua kahdella tavoin, joko kertomalla asioista totuudenvastaisesti tai salaamalla sellaisia seikkoja, joilla käsiteltävänä olevassa asiassa olisi merkitystä. Tahallisen tekomuodon ohella perättömän lausuman antaminen on eräissä tapauksissa rangaistavaa myös tuottamuksellisena. Perättömän lausuman rangaistavuusasteeseen vaikuttaa eräissä tapauksissa se, onko lausuma annettu valan tai sitä vastaavan vakuutuksen alaisena, sekä se, onko lausuman johdosta syytön tuomittu rangaistukseen tai syyllinen tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin ilman sellaista lausumaa olisi tuomittu. Perätöntä lausumaa koskevissa säännöksissä on erikoislaatuista varsin pitkälle menevä mahdollisuus vapautua rangaistuksesta oikaisemalla totuudenvastainen lausuma. Poikkeuksena yleisistä rikokseen osallisuutta koskevista säännöksistä yritys houkutella toinen perättömän lausuman antamiseen on rangaistava, vaikka houkuteltu henkilö ei perätöntä lausumaa antaisikaan.
Rikoslain 17 luvun 1 §:ssä on säännökset oikeudessa todistajana tai asiantuntijana annetusta perättömästä lausumasta tai sellaisen seikan salaamisesta, joka olisi asiaa valaissut. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistuksena on vankeusrangaistus. Pykälän 2 momentissa on ankarampi rangaistusasteikko sen varalta, että lausuma on valalla tai vastaavalla vakuutuksella vahvistettu tai annettu kerta kaikkiaan tehdyn valan nojalla. Säännöksen törkeysporrastus on osittain menettänyt käytännöllisen merkityksensä sen johdosta, että kuritushuonerangaistus on poistettu 19 päivänä heinäkuuta 1974 annetulla laajalla rikoslainsäädännön muutoksella. Valaa koskevien säännösten uudistaminen vuonna 1986 on aiheuttanut muutenkin tarvetta tarkistaa rikoslain 17 luvun 1 §:n 2 momenttia. Rikoslain 17 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan oikeudessa todistajana tai asiantuntijana annettu perätön lausuma on rangaistava myös tuottamuksellisena.
Rikoslain 17 luvun 2 §:ssä on oikeudessa todistajana tai asiantuntijana annettua tahallista perätöntä lausumaa koskeva ankaramman rangaistusasteikon sisältävä säännös. Rangaistusasteikkona on vankeutta vähintään kolme kuukautta ja enintään kuusi vuotta, jos lausuma on osaltaan vaikuttanut siihen, että syytön on tuomittu rangaistukseen tai syyllinen on tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin ilman perätöntä lausumaa olisi tuomittu. Lainkohdassa on lisäksi erityinen vähintään kuuden kuukauden ja enintään kahdeksan vuoden vankeuden käsittävä asteikko sellaisen tapauksen varalle, jossa syytetty on tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin yhdeksi vuodeksi vankeuteen.
Rikoslain 17 luvun 3 §:ssä on säännös muuten kuin todistajana tai asiantuntijana valan tai vastaavan vakuutuksen nojalla oikeudessa tai ulosotonhaltijan edessä annetusta perättömästä lausumasta. Tällaiseen tilanteeseen voi joutua esimerkiksi konkurssivelallisena tai häneen rinnastettavana henkilönä konkurssisäännön 15 ja 17 §:n nojalla taikka merionnettomuuden jälkeisen meriselityksen antajana merilain (674/94) nojalla. Rikoslain 17 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan kyseessä olevan kaltainen perätön lausuma on rangaistava myös tuottamuksellisena.
Riita-asiassa molempien asianosaisten ja rikosasiassa asianomistajan on tehdessään selkoa seikoista, joihin hän vetoaa, ja lausuessaan käsityksiään vastapuolen esittämistä seikoista sekä vastatessaan kysymyksiin pysyttävä totuudessa (oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 § ja 3 §:n 2 momentti). Rikosasiassa vastaaja ei ole velvollinen myötävaikuttamaan omaa rikosoikeudellista vastuutaan koskevien seikkojen selvittämiseen. Tästä johtuen rikosasiassa vastaajalle ei voida asettaa myöskään velvollisuutta pysyä totuudessa. Muunkaan asianosaisen totuudessapysymisvelvollisuutta ei ole kuitenkaan yleisesti saatettu rangaistusuhan alaiseksi. Asianosaisen perätön lausuma oikeudessa on rangaistusuhan alainen vain silloin, kun asianosaista on kuultu totuusvakuutuksen nojalla.
Rikoslain 17 luvun 3 a §:ssä on säännös asianosaisen totuusvakuutuksen nojalla kuulusteltaessa antamasta perättömästä lausumasta. Riita-asiassa totuusvakuutuksen nojalla voidaan kuulla näytön saamiseksi jompaakumpaa asianosaista tai molempia. Rikosasiassa sen sijaan totuusvakuutuksen nojalla voidaan kuulla vain asianomistajaa ja häntäkin vain siitä, mitä ja minkä verran hän on rikoksen johdosta kärsinyt vahinkoa (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §). Totuusvakuutuksen nojalla kuulusteltaessa annettu perätön lausuma on säädetty rangaistavaksi myös tuottamuksellisena. Vaikka riita-asiassa asianosaisen kuulustelu totuusvakuutuksen nojalla on yleensä sallittua, tällaista mahdollisuutta näytön hankkimiseksi ei käytetä oikeuskäytännössä kovin usein. Asianomistajan kuulustelu totuusvakuutuksen nojalla rikosasiassa rikoksen johdosta kärsimästään vahingosta on hyvin harvinaista.
Riita-asiassa asianosaisia voidaan kuulustella todistelutarkoituksessa. Tällainen kuulustelu tapahtuu pääsääntöisesti ennen muuta suullista todistelua (oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 2 §). Väärän tiedon antaminen tai asiaan kuuluvan seikan salaaminen tällaisessa kuulustelussa ei ole perättömänä lausumana rangaistavaa.
Rikosasian esitutkinnassa annettu perätön lausuma on rangaistavaa rikoslain 17 luvun 4 §:n mukaan. Säännös ei sovellu rikoksesta epäillyn lausumiin. Jonkun muun kuin rikoksesta epäillyn perätön lausuma on rangaistavaa silloin, kun se tapahtuu lausuman antajan henkilökohtaisesti läsnä ollen toimitetussa kuulustelussa. Näin ollen rangaistussäännös ei koske esimerkiksi esitutkinnassa todistajana tai asianomistajana kuullun henkilön alustavissa puhutteluissa tai puhelimitse antamaa totuudenvastaista lausumaa. Säännös ei koske myöskään muiden viranomaisten kuin esitutkintaviranomaisten rikoksen johdosta toimittamissa kuulusteluissa annettuja perättömiä lausumia. Esitutkintaviranomaisena on poliisi, jollei erikseen ole toisin säädetty. Erityissäännösten nojalla esitutkintaviranomaisia ovat muun muassa viralliset syyttäjät. Rikoslain 17 luvun 4 §:ssä on ankarampi rangaistusasteikko sellaisen tapauksen varalle, jossa lausuma on osaltaan vaikuttanut siihen, että syytön on pantu syytteeseen tai vangittu. Esitutkinnassa annettu perätön lausuma on rangaistava ainoastaan tahallisena.
Uuden poliisilain (493/95) 38 §:n mukaisessa poliisitutkinnassa kuultavan velvollisuus pysyä totuudessa ratkeaa kuultavan aseman mukaan. Todistajalla ja asiantuntijalla sekä rikosasian asianomistajaan rinnastettavassa asemassa olevalla on asiallisesti vastaava totuusvelvollisuus kuin esitutkinnassa. Rikosasiassa syylliseksi epäiltyyn rinnastettavassa asemassa olevalla taas ei ole totuusvelvollisuutta. Pykälässä säädetyn totuusvelvollisuuden rikkominen rangaistaan rikoslain 17 luvun 4 §:n 2 momentin mukaisesti perättömänä lausumana poliisitutkinnassa.
Perätön lausuma voi toteutua myös muun viranomaisen kuin tuomioistuimen tai esitutkintaviranomaisen edessä. Siitä on säännös rikoslain 17 luvun 5 §:ssä. Edellytyksenä on se, että kyseisellä viranomaisella on lakiin perustuva valtuus toimittaa todistajan tai asiantuntijan kuulusteluja käsittelemässään asiassa. Säännökset, joiden mukaan muu viranomainen kuin tuomioistuin saa toimittaa todistajien tai asiantuntijoiden kuulusteluja, eivät ole yleisiä. Hallintomenettelylain (598/82) 19 §:n 2 momentin mukaan erityisestä syystä hallintomenettelyssä voidaan kuulla todistajaa valallisesti tai asianosaista totuusvakuutuksen nojalla, mutta kuulemisen toimittaa lääninoikeus tai oikeushallintoasiassa asianomainen tuomioistuin. Sen sijaan esimerkiksi valtion virkamieslain (750/94) 51 §:n mukaan virkamieslautakunta voi toimittaa suullisen käsittelyn ja siinä kuulustella asianosaista myös totuusvakuutuksen nojalla sekä asiantuntijoita ja todistajia valan tai vakuutuksen nojalla. Rikoslain 17 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan säännöksessä tarkoitettu perätön lausuma on ankarammin rangaistava, jos lausuma on vahvistettu valalla tai vastaavalla vakuutuksella.
Perätön lausuma rikoksena ei toteudu välttämättä vielä silloin, kun on annettu totuudenvastainen lausuma tai salattu sellainen seikka, joka olisi pitänyt säännösten mukaan ilmaista. Oikeuskäytännössä vallitsevan tulkintatavan mukaan perätön lausuma rikoksena toteutuu vasta sitten, kun lausuman antaneen henkilön kuuleminen, esimerkiksi todistajan kuulusteleminen tuomioistuimessa, päättyy. Tulkintatavan on vahvistanut muun muassa korkeimman oikeuden päätös KKO 1976 II 85. Vallitsevan tulkintatavan mukaan kuultavana olevalla henkilöllä on kuulustelun päättymiseen asti mahdollisuus oikaista kuulustelun kuluessa antamansa totuudenvastainen tieto tai ilmaista kuulustelun aikana salaamansa seikka.
Kuulemisen päättymisen jälkeen tapahtuvasta perättömän lausuman oikaisemisesta on säännös rikoslain 17 luvun 7 §:ssä. Jos joku on syyllistynyt perättömän lausuman antamiseen, mutta omasta aloitteestaan peruuttaa lausuman tai ilmaisee salaamansa seikan ennen tuomion antamista asiassa tai vahingon syntymistä toiselle, rangaistusta ei määrätä teon toteuttavan rikossäännöksen rangaistusasteikosta, vaan lausuman antajaa rangaistaan sakolla, jollei tuomioistuimen harkinnan mukaan jätetä rangaistusta kokonaan tuomitsematta. Tuomioistuimella on lainkohdassa tarkoitettu valtuus myös silloin, kun perätön lausuma tai salaaminen koskee seikkaa, jolla ei ilmeisesti ole merkitystä käsiteltävänä olevassa asiassa. Vielä myöhemminkin tapahtuvalla perättömän lausuman oma-aloitteisella oikaisemisella on rikosoikeudellista merkitystä. Jos perättömän lausuman aiheuttamat seuraukset ovat vielä korjattavissa, myöhemmin tapahtuva omaaloitteinen oikaiseminen muodostaa rikoslain 3 luvun 2 §:ssä mainitun rangaistuksen lieventämisperusteen. Tuomioistuimella on silloin valtuus tuomita myös sakkoa, vaikka sovellettavan lainkohdan rangaistussäännös sisältäisi yksinomaan vankeusrangaistuksen.
Rikoslain 17 luvun 8 §:ssä on säännös, joka säätää rangaistavaksi sisällöltään vääräksi tiedetyn kirjallisen todistuksen antamisen viranomaiselle tai sellaisen todistuksen valmistamisen ja antamisen toiselle sanottuun tarjoitukseen käytettäväksi.
Yllytyksestä perättömään lausumaan on rikoslain 17 luvun 9 §:ssä erityissäännös. Yhden vuoden vankeudella tai sakolla rangaistaan sitä, joka koettaa vietellä toista kyseisessä luvussa mainittuun rikokseen. Säännös on poikkeus siitä yleisestä säännöstä, että rikokseen yllyttäminen on rangaistavaa vain, jos pääteko tai sen rangaistava yritys tapahtuu. Jos yllytyksen johdosta annetaan perätön lausuma, nykyisen lain mukaan yllyttäjä tuomitaan rangaistukseen sen lainkohdan mukaan, jonka pääteko toteuttaa.
Perättömästä lausumasta on rikoslain ulkopuolella erikoissäännös. Isyyslain (700/75) 44 §:n mukaan rangaistaan perättömän lausuman antamisesta isyyden selvittämisessä sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi, jos äiti antaa isyyttä selvitettäessä tahallaan lastenvalvojalle perättömän lausuman tai rikkoo lain 10 §:ssä mainitun velvollisuutensa antaa lastenvalvojalle totuudenmukaiset tiedot kaikista seikoista, jotka ovat tarpeen isyyden selvittämiseksi, erityisesti siitä, ketkä miehet ovat maanneet äidin lapsen siittämisaikana. Rangaistavuuden edellytyksenä on lainkohdan mukaan se, että lausuma tai salaaminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että isyys on vahvistettu virheellisesti.
1.2.1.1.3. Väärää ilmiantoa koskevat säännökset
Väärää ja todistamatonta ilmiantoa koskeva rikoslain 26 luku on alkuperäistä vuonna 1889 säädettyä rikoslainsäädäntöä lukuun ottamatta 1 §:ää, joka uudistettiin vuonna 1974.
Väärällä ilmiannolla ahtaammassa mielessä tarkoitetaan viranomaiselle tehtyä ilmoitusta, jossa totuudenvastaisesti väitetään jonkun syyllistyneen rikokseen. Sellaisesta rikoksesta on säännöksiä rikoslain 26 luvun 1, 3 ja 4 §:ssä.
Rikoslain 26 luvun 1 §:ssä on säännös vastoin parempaa tietoa tehdystä väärästä ilmiannosta. Rikoksen tunnusmerkit toteutuvat syyttämällä tuomioistuimen tai muun viranomaisen edessä toista rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, tai tekemällä perätön ilmianto, joka johtaa syytteen nostamiseen toista vastaan. Tahona, jolle perätön ilmianto voidaan tehdä, on se, jonka toimista syytteen nostaminen riippuu. Näin ollen lainkohdassa tarkoitettu perätön ilmianto voi toteutua esimerkiksi viralliselle syyttäjälle, syyteoikeuden omaavalle erityisviranomaiselle, poliisille tai asianomistajallekin annetuilla väärillä tiedoilla. Vastoin parempaa tietoa tehdyssä väärässä ilmiannossa rikoksentekijän tahallisuuteen kuuluu tieto siitä, ettei ilmiannon kohteeksi joutunut ole tehnyt sitä rikosta, johon hänen väitetään syyllistyneen. Rangaistusasteikkona lainkohdassa tarkoitetusta rikoksesta on vähintään kolmen kuukauden ja enintään neljän vuoden vankeusrangaistus tai erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa tehdystä teosta enintään kahden vuoden vankeus tai sakko. Erityinen ankarampi asteikko on pykälän 2 momentissa. Jos syytetty on tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin yhdeksi vuodeksi vankeuteen ja rangaistus on ainakin osaksi pantu täytäntöön, väärän ilmiannon rangaistus on vankeutta vähintään kaksi ja enintään kahdeksan vuotta.
Rikoslain 26 luvun 3 §:n mukaan vastoin parempaa tietoa tehty väärä ilmianto on rangaistavaa myös silloin, kun ilmianto ei johda syytteeseen, jos ilmianto on tehty sille, jonka asiana on panna rikos syytteeseen. Näin ollen rangaistavaa on myös sellainen vastoin parempaa tietoa tehty väärä ilmianto, jonka perättömyyden virallinen syyttäjä tai poliisi havaitsee omassa tutkinnassaan tai jonka tueksi ei tutkinnassa ilmene syytteen nostamiseen edellytettäviä todennäköisiä perusteita. Säännöksen mukaan myös asianomistajalle tai syytteen nostamisesta päättävälle erityisviranomaiselle vastoin parempaa tietoa tehty väärä ilmianto on rangaistavaa, vaikka syytetoimiin ei ryhdytäkään.
Rikoslain 26 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan rangaistavaa on tahallinen, mutta ei vastoin parempaa tietoa tehty väärä ilmianto. Tällaisessa tapauksessa ilmiannon tekijä ei tiedä ilmiantonsa totuudenvastaisuutta, vaan luulee ilmiannon kohteen syyllistyneen väitettyyn rikokseen. Lainkohdan tarkoittaman väärän ilmiannon rangaistavuuden edellytyksenä on, että ilmiannon tekijä itse on nostanut syytteen tuomioistuimessa tai ilmiannon johdosta syyte on muuten nostettu. Rangaistavuuden edellytyksenä on lainkohdan mukaan myös se, ettei ilmiannon tekijä voi näyttää sitä toteen. Sellaisen ilmiannon, jota ei ole tehty vastoin parempaa tietoa, rangaistavuuden poistaminen ei kuitenkaan edellytä, että ilmiannon tekijän olisi kyettävä antamaan langettavaan tuomioon riittävä täysi näyttö ilmiantonsa tueksi. Pykälän 2 momentin mukaan nimittäin rangaistavuus poistuu, kun ilmiannon tekijä tuo esiin todennäköisiä syitä ilmiantonsa tueksi. Ilmiantajan rangaistuksesta vapautumiseen riittää se, että havaitaan ilmiantajalla olleen järkeviä ja objektiivisia perusteita toimilleen siten, että syytteen nostamista tai ilmiannon tekemistä ei voida pitää umpimähkäisenä.
Rikoslain 26 luvun 2 §:ssä on säännös niin sanotusta epäsuorasta väärästä ilmiannosta. Se voi toteutua ensinnäkin perättömän tai raskauttavan seikan esiin tuomisella, joka on aiheuttanut syytteen rikoksesta. Teko voidaan tehdä suullisesti tai kirjallisesti tai esimerkiksi aihetodisteita vääristelemällä. Toiseksi, epäsuora väärä ilmianto voi toteutua poistamalla todisteita jonkun syyttömyydestä, mikä on myötävaikuttanut syytteen nostamiseen. Kyse voi olla esimerkiksi asiakirjan hävittämisestä tai rikoksen yhteydessä syntyneiden jälkien poistamisesta. Kolmanneksi, epäsuoraa väärää ilmiantoa on myös syytteen nostamisen jälkeen tapahtuva syytetyn syyttömyyttä osoittavien todisteiden hävittäminen ja, neljänneksi, perättömän tai raskauttavan seikan tuominen esiin syytteen nostamisen jälkeen.
Epäsuora väärä ilmianto kohdistuu syyttömään, mistä seikasta myös rikoksentekijä on ollut tietoinen. Lisäksi rikoslain 26 luvun 2 § edellyttää tarkoitusta saattaa toinen rangaistuksen alaiseksi.
Rikoslain 26 luvun 5 § mainitsee väärää ilmiantoa koskevan erityisseuraamuksen. Sen mukaan väärästä ilmiannosta tuomittu on velvoitettava korvaamaan asianomistajalle tuomion painattamisesta sanomalehteen aiheutuvat kulut, jos asianomistaja sitä vaatii.
Oikeudenkäyntiaineiston totuudellisuutta osaltaan turvaavana säännöksenä on mainittava vielä rikoslain 16 luvun 20 §:n säännös rikoksen suosimisesta. Sen eräinä tekomuotoina ovat rikoksentekijän avustaminen rikoksen salaamisessa tai rikosta koskevien todisteiden hävittämisessä. Rikoksen suosiminen on ankaramman rangaistusasteikon alainen, jos se tapahtuu omanvoitonpyynnöstä. Rikoksen suosimisen rangaistus ei saa olla korkeampi kuin rangaistus avunannosta kyseiseen rikokseen. Pykälän 2 momentin mukaan rikoksen suosimista koskeva säännös ei ulotu rikoksentekijän rikoslain 16 luvun 10 §:n 2 momentissa mainittuihin lähisukulaisiin eikä niin sanottuihin politiarikoksiin.
Lainkäyttöön kohdistuvana rikoksena pidetään edellä mainittujen rikosten lisäksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä, mistä on säännös rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä hyväksytyssä rikoslain 16 luvun 19 §:ssä. Säännöksessä on lueteltu eräitä törkeitä rikoksia, joiden hankkeilla olemisesta tietoisen tulee ajoissa, kun rikos on vielä estettävissä, ilmoittaa siitä joko viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa. Säännös ei koske rikosta valmistelevan lähisukulaisia eikä eräitä muitakaan häneen läheisessä suhteessa olevia henkilöitä.
Rikoslain 36 luvun 1 §:ssä tarkoitettu petos voi toteutua myös niin sanotun prosessipetoksen muodossa. Prosessipetoksella tarkoitetaan tuomioistuimen tai muun lainkäyttöviranomaisen erehdyttämistä rikos-, riita- tai hallintolainkäyttöasiassa antamaan jotakin osapuolta taloudellisesti suosiva tai vahingoittava virheellinen päätös.
1.2.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
Oikeudenkäyttöä voidaan pitää rikosoikeudellista suojelua tarvitsevana elimellisenä kokonaisuutena. Rikoslainsäädännössä ei kuitenkaan nykyisin ole lainsäädännöllistä kokonaisuutta, joka sisältäisi keskeiset oikeudenkäyttöön kohdistuvia rikoksia koskevat säännökset. Haittana on säännösten epäyhtenäisyys ja havainnollisuuden puute. Kun osa voimassa olevista säännöksistä on iältään vanhoja, niitä on nykyoloissa vaikeaa soveltaa käytäntöön.
Perätöntä lausumaa koskeva, vuonna 1948 kokonaan uudistettu rikoslain 17 luku ei ole oikeuskäytännössä aiheuttanut kovin merkittäviä tulkintavaikeuksia. Tavallisimmin säännösten tulkitsemisvaikeudet kohdistuvat rikoksena pidettävän perättömän lausuman erottamiseen havaintojen ja muistin rajoittuneisuudesta, epätarkkuudesta tai virhelähteistä johtuvista epätosiksi osoittautuvista lausumista. Kun epäselvissä tapauksissa virheelliseksi osoittautuvaa lausumaa rikosoikeudellisten tulkintaperiaatteiden mukaisesti on pidettävä pikemmin inhimillisen havainto- ja muistikyvyn rajallisuudesta johtuvana kuin perättömänä lausumana rikoslain 17 luvussa tarkoitetussa mielessä, etenkin tuottamuksellista perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovelletaan oikeuskäytännössä varsin harvoin.
Perätöntä lausumaa koskevat säännökset ovat tarpeettoman monimutkaisia. Rikostunnusmerkistöt on eroteltu sen mukaan, missä ominaisuudessa ja minkä viranomaisen toimittamassa menettelyssä perätön lausuma on annettu. Säännösten törkeysporrastus ei siten ole sellainen, jota on käytetty nykyisessä rikoslainsäädännössä ja joka on ehdotettu yleisesti muuten omaksuttavaksi rikosoikeuden uudistamisessa. Perättömän lausuman rangaistavuusasteeseen vaikuttavat tarpeettoman paljon sellaiset seikat, jotka eivät ole vain lausuman antajan toimista riippuvaisia, muun muassa se, onko joku tuomittu rangaistukseen perättömän lausuman johdosta. Vaikka perätöntä lausumaa useissa tapauksissa on pidettävä varsin vakavana rikoksena, voimassa olevissa säännöksissä olevat rangaistusasteikot ovat paikoin epäsuhtaisen ankaria. Siitä, milloin perätön lausuma rikoksena täyttyy, ei ole laissa säännöstä lainkaan, vaan rikoksen toteutumisajankohta on määritelty oikeuskäytännön ratkaisuin.
Oikeudenkäynnin asianosaisen velvollisuus pysyä totuudessa on säännelty osaksi puutteellisesti ja osaksi epäjohdonmukaisesti. Yleisistä oikeudellisista periaatteista johtuu, että rikoksesta epäilty tai syytetty ei ole velvollinen pysymään totuudessa. Rikosasian asianomistaja ja riita-asian kumpikin asianosainen ovat asiaa oikeudessa käsiteltäessä velvollisia pysymään totuudessa. Perätöntä lausumaa koskevien säännösten mukaan väärän tiedon antaminen tai asiaan kuuluvan seikan salaaminen on kuitenkin rangaistavaa vain, jos asianosaista on kuultu totuusvakuutuksen nojalla. Totuusvakuutuksen nojalla kuulusteleminen on käytännössä hyvin harvinaista. Esitutkinnassa rikosasian asianomistaja on kuitenkin perätöntä lausumaa koskevan rangaistuksen uhalla velvollinen pysymään totuudessa, vaikka hänellä ei ole vastaavaa uhkaa häntä tuomioistuimessa kuultaessa.
Edellä sanotun perusteella perätöntä lausumaa koskevien rikosoikeudellisten säännösten uudistamiseen rikoslain kokonaisuudistuksessa on tarvetta.
Väärä ilmianto on rikoksena varsin samanlainen kuin perätön lausuma. Kummassakin on kyse väärien tietojen antamisesta, josta voi olla seurauksena epäoikeudenmukainen ja tosiasioihin perustumaton tuomioistuimen tai muun lainkäyttöviranomaisen ratkaisu. Rikoslain säätämisaikaan väärä ilmianto kuitenkin ymmärrettiin läheisesti kunnianloukkaukseen verrattavaksi rikokseksi. Sen vuoksi väärää ilmiantoa koskevat säännökset sijoitettiin lähelle kunnianloukkauksia koskevaa rikoslain 27 lukua. Tällä vuosisadalla käsitykset ovat muuttuneet ja väärä ilmianto ymmärretään nykyään yleensä oikeudenhoitoon kohdistuvaksi rikokseksi. Tällä kannalla oli myös rikosoikeuskomitea mietintöönsä sisältyvässä rikoslain runkosuunnitelmassa (komiteanmietintö 1976:72).
Useiden ulkomaiden rikoslaeissa on oikeudenkäynneissä tarvittavan todistusaineiston vääristelemistä koskevia nimenomaisia säännöksiä. Suomen rikoslaissa tällaisia yhtenäisiä säännöksiä ei ole, vaan todistusaineistoon kohdistuvat laittomat toimenpiteet on säädetty rangaistaviksi eräiden rikosten yksittäisinä tekomuotoina. Tällaisia säännöksiä ovat lähinnä rikoksen suosiminen (rikoslain 16 luvun 20 §) ja epäsuora väärä ilmianto (rikoslain 26 luvun 2 §). Todistusaineiston vääristeleminen voi toteuttaa myös jonkin väärennysrikoksen (uusi vuonna 1990 säädetty rikoslain 33 luku) tunnusmerkit, mutta kyseiset säännökset eivät sinänsä ota huomioon väärennetyn asiakirjan tai muun todistuskappaleen käyttämistä oikeudenkäyttöön kuuluvassa menettelyssä. Todistusaineiston vääristelemisessä on perättömän lausuman ja väärän ilmiannon tavoin kysymys siitä, että teon johdosta lainkäyttöratkaisu voi perustua vääriin tietoihin. Väärän tiedon lähteinä ovat henkilöiden lausumien sijasta asiakirjat, esineet tai muut käytettävissä olevat todistuskappaleet.
Eräiden maiden rikoslaeissa on säännöksiä, joiden mukaan rangaistavaa on oikeudenkäynnin todistajan tai asianosaisen painostaminen väkivaltaa tai uhkausta käyttämällä tai muulla siihen rinnastettavalla tavalla esimerkiksi jäämään pois oikeudenkäyntitilaisuudesta tai luopumaan asiasta. Lainkäytössä on erittäin tärkeätä, että todistajia, asianosaisia tai oikeudenkäyntiin muussa ominaisuudessa osallistuvia ei painosteta väkivaltaa käyttämällä, uhkailemalla tai muulla tavalla. Heidän on voitava antaa lausumansa myös ilman koston pelkoa. Voimassa olevassa rikoslaissa ei ole todistajan tai muun oikeudenkäynnissä tai muussa viranomaismenettelyssä kuultavan tai kuullun henkilön uhkaamista koskevaa nimenomaista säännöstä. Laitonta uhkausta koskeva säännös soveltuu tällaiseenkin uhkaamiseen. Lisäksi yllytys perättömän lausuman antamiseen sekä etenkin yritetty yllytys tällaiseen rikokseen sisältävät jo varsin laajan oikeudenkäynnissä tai muussa viranomaismenettelyssä kuultavaa henkilöä painostukselta suojaavan kriminalisoinnin. Tällaisissa tapauksissa kysymykseen tulevia rangaistussäännöksiä ovat myös pahoinpitelyä koskevat säännökset, pakottaminen, kotirauhan rikkominen sekä kiristys ja törkeä kiristys.
Oikeudenkäynnissä ja muussakin viranomaismenettelyssä annettavan todistelun saatavuus ja oikeellisuus ovat oikeudenkäytön asianmukaisuuden tukemiseksi keskeisen tärkeitä. Jos todistajaan tai muuhun viranomaismenettelyssä kuultavaan henkilöön kohdistetaan väkivaltaa tai sen uhkaa tai heitä muuten uhataan, ei ainostaan loukata asianomaista henkilöä vaan samalla vaarannetaan myös lainkäytön toimivuutta ja uskottavuutta. Nykyiset rangaistussäännökset eivät riittävän selvästi ilmennä tätä erityistä uhkaa oikeusjärjestykselle eivätkä kaikin osin tarjoa myöskään riittävän laajaa rangaistusasteikkoa vakavimpien tekojen arvostelemiseksi. Todistajan suojeleminen on myös kansanvälisesti arvioitu yhdeksi erityistä huomiota ja erityisiä toimenpiteitä vaativaksi ongelmaksi. Euroopan neuvostossa on valmisteilla suositus toimenpiteistä todistajan suojaamiseksi.
1.2.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
Perätöntä lausumaa, väärää ilmiantoa ja todistusaineiston vääristelemistä koskevat säännökset ehdotetaan koottavaksi yhteen oikeudenkäyttöön kohdistuvia rikoksia koskevaan rikoslain lukuun. Rikokset jaetaan törkeysasteisiin sellaisten periaatteiden mukaan, jotka ovat uusimmassa rikoslainsäädännössämme ja uudistusehdotuksissa vakiintuneet. Rangaistavan käyttäytymisen rajat eivät merkittävällä tavalla muutu. Ehdotuksen mukaan lievennettäisiin epäsuhtaisia ja tarpeettoman ankaria rangaistusasteikkoja.
Ehdotuksessa ei ole tuomioistuinten ja muiden oikeudenkäyttöelinten suojaa julkisina viranomaisina koskevia säännöksiä. On ilmeistä, että yleiset viranomaisia suojaavat rikosoikeudelliset säännökset, joita ehdotetaan uudistettaviksi samassa yhteydessä, ovat riittäviä suojaamaan vastaavasti myös oikeusviranomaisia. Samoin rikosoikeudellista virkavastuuta koskevia vuonna 1989 uudistettuja säännöksiä pidetään riittävinä myös oikeudenkäyttöelinten virkavastuun kannalta. Ehdotuksessa ei ole myöskään oikeudenkäynnissä niskoittelevaa asianosaista tai todistajaa tai siinä järjestystä rikkovaa tai häiritsevää tai loukkaavaa ilmaisua käyttävää henkilöä koskevia rangaistussäännöksiä. Tällaisiin henkilöihin kohdistuvia pakkokeinoja ja rangaistusuhkia koskevat säännökset sakkorangaistusuhkineen liittyvät niin kiinteästi oikeudenkäyntimenettelyä koskeviin säännöksiin, että niiden pysyttämistä prosessuaalisten säännösten yhteydessä on pidettävä paremmin perusteltuna kuin niiden siirtämistä rikoslakiin.
Ehdotetun 15 luvun 1―5 ja 12 § koskevat perätöntä lausumaa, 6 § väärää ilmiantoa, 7 ja 8 § todistusaineiston vääristelemistä, 9 § oikeudenkäynnissä kuultavan uhkaamista, 10 § törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä, 11 § rikoksentekijän suojelemista ja 13 § luvun säännösten soveltamisen rajoituksia.
Rikoslain 15 luvun 1 § muodostaisi perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevan säännöksen. Perättömään lausumaan tuomioistuimessa syyllistyisi 1) todistaja ja asiantuntija tuomioistuimessa, 2) asianosainen tuomioistuimessa totuusvakuutuksen nojalla kuulusteltaessa sekä 3) muu henkilö valan tai vakuutuksen nojalla tuomioistuimessa kuultaessa, jos hän antaa väärän tiedon asiassa tai ilman laillista syytä salaa siihen kuuluvan seikan. Tuomioistuimessa annetun perättömän lausuman rangaistusasteikko olisi sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.
Ehdotetussa 2 §:ssä on säännös perättömästä lausumasta viranomaismenettelyssä. Siitä on kysymys, jos 1) joku valan tai vakuutuksen nojalla oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä, 2) muu kuin rikoksesta epäilty rikosasian esitutkinnassa henkilökohtaisesti läsnä ollen kuulusteltaessa tai 3) muu kuin epäillyn asemassa oleva poliisitutkinnassa tai siihen rinnastettavassa viranomaismenettelyssä henkilökohtaisesti läsnä ollen kuulusteltaessa antaa väärän tiedon asiassa tai ilman laillista syytä salaa siihen kuuluvan seikan. Rangaistus perättömästä lausumasta viranomaismenettelyssä olisi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.
Oikeushenkilön lakimääräinen edustaja, jota esitutkinnassa kuulustellaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta selvitettäessä, rinnastetaan 2 momentin mukaan rikoksesta epäiltyyn.
Ehdotetussa 15 luvun 3 §:n mukaan perätön lausuma tuomioistuimessa olisi törkeä, jos 1) aiheutetaan vaara, että tuomioistuin varsin todennäköisesti tuomitsee syyttömän vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen tai jonkun huomattavasti ankarampaan seuraamukseen kuin mihin hänet muutoin tuomittaisiin tai että tuomioistuin varsin todennäköisesti tekee asianosaiselle muuten erityisen tuntuvaa vahinkoa aiheuttavan väärän päätöksen, 2) totuudenvastaisuus tai salaaminen koskee erityisen merkityksellistä seikkaa tai 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja rikos näissä tapauksissa on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Koska törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa ääritapauksessa voisi olla varsin vakava rikos, rangaistusasteikoksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.
Tuottamuksellinen perätön lausuma olisi 15 luvun 4 §:n mukaan rangaistava vain todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa taikka totuusvakuutuksen, valan tai vakuutuksen nojalla tuomioistuimessa tai oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä annettuna. Muissa tapauksissa perätön lausuma olisi rangaistava vain tahallisena. Tuottamuksellisen perättömän lausuman rangaistusasteikkona olisi sakko tai enintään kuuden kuukauden vankeus.
Ehdotetussa 5 §:ssä on yritettyä yllytystä perättömään lausumaan koskeva säännös. Rikokseen osallistumista koskevista yleisistä säännöksistä johtuu, että toisen taivuttaminen tahallisen perättömän lausuman antamiseen rangaistaan sen lainkohdan mukaan, jonka mukaan yllyttäjä olisi tekijänä tuomittava. Jollei taivuttaminen johda perättömän lausuman toteutumiseen rikoksena, taivuttajaa rangaistaisiin ehdotetun 5 §:n mukaan. Rangaistus olisi sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.
Väärään ilmiantoon ehdotetun 6 §:n mukaan syyllistyy se, joka antaa esitutkinta- tai muulle viranomaiselle taikka tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu pidätetään tai vangitaan tai joutuu muun pakkotoimen kohteeksi tai joutuu syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen virheellisin perustein. Rangaistukseksi väärästä ilmiannosta ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.
Ehdotetussa 15 luvun 7 §:n 1 momentissa on säännös todistusaineiston vääristelemisestä. Sellainen rikos toteutuisi kätkemällä, hävittämällä, turmelemalla, muuntamalla tai muuten vääristämällä tuomioistuimessa tai rikoksen esitutkinnassa todisteena tarpeellinen esine, asiakirja tai muun todiste tarkoituksella saada syytön tuomituksi rangaistukseen tai muuten vahingoittaa toista. Ehdotetun 2 momentin mukaan rangaistavaa todistusaineiston vääristelemisenä olisi myös vastaavanlaisen perättömän todisteen antaminen käytettäväksi tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa sekä sellaisen todisteen käyttäminen harhauttavalla tavalla. Todistusaineiston vääristelemisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kahden vuoden vankeutta.
Todistusaineiston vääristeleminen olisi ehdotetun 8 §:n mukaan törkeätä, jos siinä 1) aiheutetaan vaara, että syytön varsin todennäköisesti tuomitaan vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen, 2) rikoksen kohteena on erityisen merkityksellinen todiste tai 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Rangaistus törkeästä todistusaineiston vääristelemisestä olisi vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.
Luvun 9 §:ksi ehdotetaan erityistä säännöstä oikeudenkäynnissä kuultavan uhkaamisesta. Pykälä koskisi oikeudenkäynnissä tai muussa viranomaismenettelyssä kuultavaan todistajaan, asiantuntijaan, muuhun kuultavaan tai asianosaiseen oikeudettomasti kohdistettua väkivaltaa tai uhkausta, jolla asianomaista estetään tai yritetään estää antamasta lausuntoa oikeudenkäynnissä, esitutkinnassa, poliisitutkinnassa tai niihin rinnastettavassa muussa viranomaismenettelyssä tai jolla vaikutetaan tai yritetään vaikuttaa lausunnon sisältöön. Rangaistavaa olisi myös tehdä tällaiselle kuultavalle väkivaltaa tai uhata häntä väkivallalla sen vuoksi, mitä hän on lausunut edellä tarkoitetussa kuulustelussa. Rangaistukseksi voitaisiin tuomita sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta.
Ehdotetussa 15 luvun 10 §:ssä on säännös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä. Säännöksessä mainittujen rikosten valmisteilla olemisesta tietävän velvollisuutena on ilmoittaa rikoksesta ajoissa joko viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa. Lainkohdassa mainitut ilmoittamisvelvollisuuden alaiset rikokset ovat vakavimpia valtiollisia rikoksia, henkeen ja terveyteen kohdistuvia rikoksia, yleistä vaaraa aiheuttavia rikoksia, törkeä ympäristön turmeleminen ja törkeä huumausainerikos. Ilmoittamatta jättämisen rangaistavuus edellyttää, että hankkeilla ollut rikos tehdään tai sitä yritetään. Rikossäännös ei koskisi ehdotuksen 2 momentissa mainittuja rikosta valmistelevaan läheisessä suhteessa olevia henkilöitä. Ilmiantovelvollisuutta ei 3 momentin mukaan olisi henkilöllä, jolla on laissa säädetty vaitiolovelvollisuus. Rangaistus törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä olisi sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.
Ehdotuksen 11 § sisältää säännöksen rikoksentekijän suojelemisesta. Joka saatuaan tietää rikoksen tehdyksi edistämällä rikoksentekijän pakoa tai hävittämällä todisteita estää tai yrittää estää rikoksentekijän joutumista vastuuseen rikoksesta, tuomittaisiin rikoksentekijän suojelemisesta. Säännös ei koskisi rikokseen osallisia, rikoksentekijälle läheisiä henkilöitä eikä rikosta, josta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kuusi kuukautta vankeutta. Rangaistukseksi voitaisiin tuomita sakkoa tai vankeutta enintään yksi vuosi.
Perätöntä lausumaa pidetään yleensä niin sanottuna kansallisesti rajoittuneena rikoksena. Sen mukaisesti perätön lausuma Suomen rikoslain mukaan on rangaistava vain suomalaisessa tuomioistuimessa tai lainkäyttöviranomaisen edessä tehtynä. Suomi on vuoden 1995 alusta tullut Euroopan unionin jäseneksi. Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvistä oikeudenhoitoa koskevista säännöksistä annetun lain (1554/94) 3 § rinnastaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimet Suomen tuomioistuimiin perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovellettaessa. Kansainvälistymisen myötä lisääntyvät muutenkin sellaiset tapaukset, joissa oikeusasian käsittely ei rajoitu vain yhden maan tuomioistuimeen. Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjan mukaisesti perustetussa Kansainvälisessä tuomioistuimessa ja YK:n perustamissa muissa tuomioistuimissa tehdyt perättömät lausumat on syytä määritellä Suomessa rangaistaviksi. Tästä syystä rikoslain 15 luvun 12 §:ään ehdotetaan ulkomailla tehtyä perätöntä lausumaa koskevaa säännöstä. Sen mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovellettaessa tuomioistuimella tarkoitetaan myös Kansainvälistä tuomioistuinta ja muuta YK:n asettamaa tuomioistuinta, toisen pohjoismaan sekä Euroopan yhteisöjen ja Euroopan unionin jäsenmaan tuomioistuinta sekä muunkin ulkomaan tuomioistuinta silloin, kun kyseisen maan tuomioistuin antaa virka-apua Suomen tuomioistuimelle.
Perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovellettaessa rikoksen on katsottu täyttyvän vasta silloin, kun kuuleminen tai kuulustelu päättyy. Näin ollen rikoksen tunnusmerkit eivät toteudu, jos kuulusteltava ennen mainittua ajankohtaa oikaisee totuudenvastaisen lausumansa tai ilmaisee salaamansa seikan. Ehdotetun 13 §:n 1 kohdassa olevan rajoitussäännöksen tarkoituksena on vakiinnuttaa mainittu periaate myös uudessa rikoslaissa.
Oikeusjärjestyksemme perustuu sille periaatteelle, ettei kukaan ole velvollinen myötävaikuttamaan oman rikosoikeudellisen vastuunsa toteuttamiseen esimerkiksi tunnustamalla syyllistyneensä rikokseen tai muuhun lainvastaiseen tekoon. Ehdotetun 15 luvun 13 §:n 2 kohdassa olevan säännöksen mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä ei sovelleta, jos totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta.
1.2.2. Pykälien perustelut
1 §. Perätön lausuma tuomioistuimessa
Perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskeva säännös ehdotetaan rikoslain 15 luvun 1 §:ksi. Säännökseen koottaisiin ne tahallisen perättömän lausuman muodot, jotka nykyisin on säännelty rikoslain 17 luvun 1 ― 3 a §:ssä. Rangaistavaa olisi perättömän lausuman antaminen ensinnäkin todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa, mikä on nykyisin säädetty rangaistavaksi rikoslain 17 luvun 1 ja 2 §:ssä. Toiseksi olisi rangaistavaa perättömän lausuman antaminen asianosaisena tuomioistuimessa totuusvakuutuksen nojalla, mistä rangaistussäännös nykyisin on rikoslain 17 luvun 3 a §:ssä. Kolmanneksi rangaistavaa säännöksen mukaan olisi perättömän lausuman antaminen muuten kuin todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa valan tai vakuutuksen nojalla, josta säädetään nykyisin 17 luvun 3 §:ssä.
Ehdotukseen ei sisälly asianosaisen totuusvelvollisuuden yleistä rangaistustehostetta. Näin ollen tuomioistuimessa asianosaisen vastoin tuntemiaan tosiseikkojakin antama lausuma olisi rankaisematon, jollei sitä ole annettu totuusvakuutuksen nojalla. Lainvalmistelun aikaisemmissa vaiheissa on todettu, että asianosaisten totuudessapysymisvelvollisuus on nykyisin puutteellisesti järjestetty. Myös rikosoikeuskomiteassa esitettiin sellaisia käsityksiä, että vastoin parempaa tietoa tapahtuva valehteleminen oikeuden edessä olisi aina rangaistava perättömänä lausumana. Rikosoikeuskomitea ei tehnyt ehdotuksia asianosaisen perättömän lausuman rangaistavuuden laajentamiseksi, koska komitean käsityksen mukaan ongelman ratkaiseminen kaipasi lisäselvityksiä.
Riita-asiain oikeudenkäyntimenettelyä uudistettaessa pyrittiin vahvistamaan asianosaisen kuulemisen käyttöä todistelutarkoituksessa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §:n 1 momenttiin otettiin nimenomainen säännös asianosaisen kuulemisesta todistelutarkoituksessa, jotta tätä keinoa käytettäisiin aikaisempaa useammin. Hallituksen esityksen (HE 15/1990 vp.) mukaan tällainen kuulustelu olisi pidettävä erillään oikeudenkäynnin kohteen eli asianosaisten vaatimusten ja niiden perusteena olevien välittömästi vaikuttavien tosiseikkojen selvittämisestä. Riita-asian asianosaisen kuulemista totuusvakuutuksen nojalla koskevaa lainkohtaa (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §:n 2 momentti) muutettiin siten, että tuota keinoa käytettäisiin vain kuultaessa sellaista seikoista, joilla on erityistä merkitystä asiassa. Hallituksen esityksen perusteluissa katsotaan, että totuusvakuutusta tulisi käyttää vain rajoitetusti. Sitä ei tulisi käyttää silloin, kun sillä ei voida lisätä varmuutta siitä, puhuuko asianosainen totta. Esimerkkinä mainitaan tilanne, jossa asianosaiset puhuvat samasta seikasta eri tavoin. Valan tai vakuutuksen antamisesta huolimatta asianosaiset todennäköisesti pysyisivät kertomuksissaan, jolloin tuomioistuimen tietoon tulisi vain se, että jompikumpi asianosainen kertoo antamansa vakuutuksen vastaisesti. Valmisteilla olevassa rikosasiain oikeudenkäyntiuudistuksessa ei ole ehdotettu asiallisia muutoksia asianosaisten kuulemista koskeviin lainkohtiin.
Perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä valmisteltaessa on päädytty siihen, ettei ole tarkoituksenmukaista asettaa yleistä rangaistusuhkaa asianosaisen painostamiseksi täyttämään totuusvelvollisuutensa. Perätöntä lausumaa koskevan rangaistuksenuhan liittämisen todistelutarkoituksessa tapahtuvaan asianosaisten kuulemiseen voidaan arvioida vain harvoin edistävän totuuden selvillesaamista. Toisaalta asianosaisena oikeudessa annetun väärän tiedon ja merkityksellisten tosiseikkojen salaamisen kriminalisoiminen toisi toteutettuna huomattavia tulkintavaikeuksia. Oikeudenkäynnissä on kyse kahden tai useamman asianosaisen välisestä suhteesta, jossa asianosainen usein tuo esiin ennen kaikkea sellaisia seikkoja, jotka tukevat hänen omia vaatimuksiaan, ja jättää vähemmälle huomiolle näitä vaatimuksia vastaan puhuvat vastapuolelle edulliset seikat. Oikeudenkäynteihin joudutaan usein juuri siitä syystä, että asianosaisilla on riidan kohteena olevasta asiasta eriävät käsitykset. Tosiseikkojen ymmärrettävän omasta näkökulmasta painottamisen ja omaksi eduksi tapahtuvan tulkitsemisen ero suoranaiseen valehtelemiseen ja salaamiseen on monissa tapauksissa vaikeata tehdä.
Myös oikeudenkäynnin tavoitteiden kannalta saattaa olla eduksi, ettei asianosaisen kuulemiseen aina liity kuultavaan kohdistuvaa rangaistusuhkaa. Asianosainen saattaa liiaksikin varoa epävarmojen havaintojensa paljastamista, jos hänen on pyrittävä puolueettomaan ja ehdottoman oikeaan näkemykseen. Muiden asianosaisten ja heidän avustajiensa sekä viime kädessä oikeuden puheenjohtajan tulisi kyetä vaatimaan tarkempaa selvitystä kertomuksen epävarmoista kohdista. Vastaisuudessakin olisi käytettävissä riita-asian asianosaisen kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla sellaisista seikoista, joilla on erityistä merkitystä asian ratkaisulle, ja asianomistajan kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla siitä, mitä ja minkä verran hän rikoksen johdosta on kärsinyt vahinkoa.
Ehdotettu kriminalisoinnin rajaus vastaa myös niitä näkökohtia, joiden perusteella oikeudenkäyntimenettelyn uudistuksissa on päädytty säilyttämään erillään asianosaisen kuuleminen todistelutarkoituksessa ja asianosaisen kuuleminen totuusvakuutuksen nojalla. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §:ssä nykyisin omaksuttu porrastus kuulemisesta totuusvelvollisuuden alaisena, mutta ilman rangaistusuhkaa ja kuulemisesta rangaistusuhalla tehostetun totuusvakuutuksen nojalla on ilmeisen tarkoituksenmukainen oikeudenkäynnin päämäärien kannalta. Laaja kriminalisointi ei ilmeisesti toisi merkittävää hyötyä, mutta saattaisi jäykistää selvityksen saamista ja aiheuttaa perusteettomia tutkintoja perättömistä lausumista.
Sitä paitsi totuudesta poikkeamiseen liittyy jo vakavimmissa tapauksissa rangaistusuhka ja myös muita asianosaiselle kielteisiä seurauksia. Jos asianosainen vääriä tietoja antamalla aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu pidätetään, vangitaan tai joutuu muun pakkokeinon kohteeksi tai joutuu syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen virheellisin perustein, hänet voidaan tuomita väärästä ilmiannosta. Väärien tietojen antaminen tuomioistuimelle asianosaisena kirjallisen todistuksen muodossa on jo nykyisin säädetty rangaistavaksi ja olisi sitä myös ehdotuksen mukaan. Rikoksia viranomaisia vastaan koskeva ehdotettu rikoslain 16 luku sisältää rikossäännöksen väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle, joka pääkohdin vastaa nykyistä rikoslain 17 luvun 8 §:ää. Väärien tietojen antaminen oikeudelle asianosaisena toteuttaa useissa tapauksissa niin sanotun prosessipetoksen tai sen yrityksen tunnusmerkit. Se on rangaistavaa petosta koskevien rikoslain 36 luvun 1―3 §:n mukaan. Väärien tietojen antamisella oikeudenkäynnissä ei ole asianosaiselle edullista vaikutusta, ellei annetulle tiedoille löydy tukea muista lähteistä. Asianosaisen teot, joilla pyritään vaikuttamaan todistajiin tai todisteisiin, voivat olla rangaistavia yllytyksenä tai yritettynä yllytyksenä perättömään lausumaan tai todistusaineiston vääristelemisenä taikka esimerkiksi väärennysrikoksena. Rankaisematonta väärien tietojen antaminen olisi lähinnä niissä tapauksissa, joissa asianosainen antaa yleisluonteisia omaa asemaansa tukevia vääriä tietoja saattamatta ketään toista syytteen tai muun viranomaisen toimenpiteen vaaraan.
Vaikka asianosaisen totuusvelvollisuuden yleistä rangaistustehostetta ei vastaisuudessakaan olisi, asianosaisen tällainenkaan valehtelu ei ole vailla merkitystä hänen itsensä haitaksi. Väärien tietojen antaminen asianosaisena oikeudessa on seikka, jonka tuomioistuin ottaa huomioon todisteena asiassa (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 5 §). Väärien tietojen antaminen heikentää asianosaisen yleistä luotettavuutta. Vääriä tietoja antaneen asianosaisen vastapuolella on usein mahdollisuus omilla lausumillaan tuoda tosiseikat tuomioistuimen tietoon.
Perättömän lausuman tekotapoja ei ole nykyisessä rikoslain 17 luvussa säännelty täysin yhtenäisesti. Ehdotuksen mukaan perätön lausuma voisi kaikissa tapauksissa toteutua kahdella tavalla, joko antamalla väärä tieto asiassa tai salaamalla asiaan kuuluva seikka ilman laillista syytä. Tässä tarkoitettu tahallinen perätön lausuma ei toteudu silloin, kun lausuman antaja kertoo totuudenmukaisena pitämänsä, mutta tosiasiassa virheellisen asiantilan. Tällöin voi kuitenkin toteutua ehdotetussa 15 luvun 4 §:ssä tarkoitettu tuottamuksellinen perätön lausuma edellyttäen, että lausuma on annettu todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa taikka totuusvakuutuksen, valan tai vakuutuksen nojalla. Myös tapa, jolla lausuman antaja on tullut tietämään tosiseikan, on sellainen asia, joka kuuluu perättömässä lausumassa objektiivisen totuuden alaan. Näin ollen esimerkiksi todistaja, joka kertoo nähneensä tietyn henkilön tehneen rikoksen toista vastaan, vaikka ei ole rikosta nähnyt, vaan kuullut siitä muilta, syyllistyy perättömän lausuman antamiseen, vaikka todellisuudessa kyseinen rikos hänen kertomallaan tavalla olisikin tapahtunut.
Annettu tieto on väärä silloinkin, kun se ainoastaan joiltakin osin poikkeaa totuudesta. Poikkeaminen voi olla myös esimerkiksi liioittelua tai jonkin totuudenvastaisen seikan lisäämistä sinänsä totuudenmukaiseen kertomukseen.
Väärä tieto tulee antaa asiassa. Vaatimus vastaa voimassa olevaa lakia, joka ei edellytä, että lausumalla on merkitystä asiassa. Se, että perätön lausuma koskee asianhaaraa, joka ilmeisesti ei vaikuta asiaan, on rikoslain nykyisessä 17 luvun 7 §:ssä mainittu rangaistuksen lieventämisen tai tuomitsematta jättämisen peruste. Vastaava säännöstä ei ehdoteta enää otettavaksi lukuun. Ehdotettu rangaistusasteikko mahdollistaa myös sakkorangaistuksen käytön, ja nykyiset toimenpiteistä luopumista koskevat säännökset antavat aikaisempaa laajemman harkintavallan myös tällaisten tapausten arvostelemiseen.
Kuultavalla saattaa jossakin tilanteessa olla ymmärrettävä halu antaa virheellisiä tietoja omista toimistaan, vaikka niissä ei olisikaan kysymys seikoista, joista hänellä lain mukaan on oikeus vaieta. Jos todistaja on perustellusti voinut uskoa totuudesta poikkeamisen olevan asian kannalta täysin merkityksetöntä, tällaiseen poikkeamiseen on perusteltua voida soveltaa tavanomaista lievempää arvostelua. Todistajalle ei kuitenkaan ole syytä jättää oikeutta vapaasti harkita, mitkä seikat ovat asian kannalta merkityksellisiä. Siksi lähtökohdaksi on asetettu velvollisuus pysyä totuudessa kaikissa asiassa annettavissa tiedoissa. Pykälän rangaistusasteikkoa koskevien perustelujen yhteydessä on laajemmin käsitelty erityisen lievien tapausten arvostelua.
Paitsi antamalla väärä tieto asiassa perätön lausuma voi rikoksena toteutua myös asiaan kuuluvan seikan salaamisella. Salaamisen tunnusmerkistön toteutuminen ei edellytä, että kyseistä seikkaa olisi lausuman antajalta nimenomaisesti kysytty. Ehdotettu säännös perustuu sille ajatukselle, että lausuman antaja säännöksessä tarkoitetuissa tilanteissa on velvollinen omasta aloitteestaan antamaan asiaan kuuluvat tiedot. Lausuman antajalle kohdistetulla nimenomaisella kysymyksellä voi olla kuitenkin sellainen indisiovaikutus, että kerrottavaksi pyydetyn seikan salaamista voidaan helpommin pitää tahallisena kuin sellaisen seikan, jonka kertomisen tarpeellisuuteen ei ole kiinnitetty lausuman antajan huomiota.
Salaaminen on rangaistavaa perättömänä lausumana vain, jos salaaminen on tapahtunut ilman laillista syytä. Oikeusjärjestys antaa kuulusteltavalle useissa tapauksissa oikeuden jättää kertomatta määrätynlaisen seikan. Lisäksi on tapauksia, joissa oikeusjärjestys suorastaan velvoittaa pitämään salassa määrätynlaisia tosiseikkoja.
Käsiteltäessä rikosasiaa tuomioistuimessa syytetty ei ole totuusvelvollisuuden alainen. Tämä ilmenee oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:stä ja 3 §:n 2 momentista. Esitutkintalain (449/87) 25 §:stä ja voimassa olevasta rikoslain 17 luvun 4 §:stä ilmenee, ettei rikoksesta epäilty ole esitutkinnassa totuusvelvollisuuden alainen. Eräistä säännöksistä kuitenkin johtuu, että syytetty tai rikoksesta epäilty on poikkeuksellisesti velvollinen vastaamaan hänelle esitettyihin kysymyksiin totuudenmukaisesti. Rikoslain 16 luvun 20 a §:n mukaan hänkään ei saa viranomaista erehdyttääkseen antaa itsestään vääriä henkilötietoja. Kyseistä säännöstä vastaava rikossäännös ehdotetaan otettavaksi väärän henkilötiedon antamista koskevaan 16 luvun 4 §:ään. Lain 16 luvun 5 §:ään ehdotetaan otettavaksi sakkovilppiä koskeva säännös, jonka mukaan rikoksesta epäilty tai syytetty ei saa antaa maksukykyynsä vaikuttavasta seikasta olennaisesti totuudenvastaista tai harhaanjohtavaa tietoa.
Esimerkkeinä kieltäytymisoikeudesta voidaan mainita oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:ssä oleva asianosaisten lähisukulaisten oikeus kieltäytyä todistamasta ja 24 §:ssä oleva oikeus olla kertomatta tietynlaista seikkaa tai olla vastaamatta sellaista seikkaa koskevaan kysymykseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:ssä oleva kieltäytymisoikeus koskee kysymyksiä, joihin ei voi vastata saattamatta itseään tai lähisukulaistaan syytteen vaaraan, liike- tai ammattisalaisuutta eräissä tapauksissa sekä lehdistön ja sähköisten joukkoviestinten niin sanottua lähdesuojaa. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 48 §:n mukaan asiantuntija ei ole velvollinen ilmaisemaan liike- tai ammattisalaisuutta, elleivät erittäin tärkeät syyt sitä vaadi.
Oikeudenkäynnissä voimassa olevasta salassapitovelvollisuudesta on säännös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:ssä. Säännöksellä suojataan salassapitovelvollisuutta, joka liittyy virkaan tai julkiseen tehtävään, valtakunnan turvallisuuteen suhteessa vieraaseen valtioon, terveydenhuoltohenkilökunnan ja potilaan väliseen suhteeseen sekä asiamiehen tai oikeusavustajan ja hänen päämiehensä väliseen suhteeseen.
1 kohta. Perättömään lausumaan tuomioistuimessa voisi syyllistyä ensinnäkin todistaja tai asiantuntija häntä tuomioistuimessa kuultaessa. Tuomioistuimella tarkoitetaan niin yleisiä tuomioistuimia kuin erityistuomioistuimiakin sekä hallintotuomioistuimia. Välimiesmenettelystä annetun lain (967/92) 27 §:n mukaan välimiehet voivat pyytää asianosaista, todistajaa tai muuta henkilöä saapumaan kuultavaksi asiassa, mutta heillä ei ole oikeutta ottaa vastaan valaa tai vakuutusta eikä totuusvakuutusta. Ehdotettu kohta ei sovellu todistajana välimiesmenettelyssä kuullun henkilön antamiin lausumiin. Välimiesmenettelystä annetun lain 29 §:n mukaan välimiehet voivat pyytää tuomioistuinta järjestämään muun muassa todistajan tai asiantuntijan kuulemisen asiassa. Tällaisessa kuulemisessa annettuun perättömään lausumaan kohta soveltuu.
2 kohta. Kohdan mukaan perätön lausuma voi toteutua kuulusteltaessa asianosaista tuomioistuimessa totuusvakuutuksen nojalla. Totuusvakuutuksen nojalla asianosaista voidaan kuulustella näytön saamiseksi riita-asiassa sekä rikosasiassa asianomistajaa siitä, mitä ja minkä verran hän on kärsinyt vahinkoa rikoksen johdosta (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §). Isyyslaissa tarkoitetuissa asioissa totuusvakuutuksen nojalla ei saa kuulustella asianosaisia tai heidän edustajiaan (lain 30 §). Vaikka asianosaisen kuulusteleminen totuusvakuutuksen nojalla on käytännössä sangen harvinaista, rangaistusuhkaa on pidettävä edelleen tarpeellisena. Rangaistusuhka on omiaan korostamaan tällaisen kuulustelemisen eroa muuhun asianosaisen kuulustelemiseen todistelutarkoituksessa.
3 kohta. Ehdotetun 3 kohdan mukaan perätön lausuma voi toteutua kuultaessa muutakin henkilöä kuin todistajaa tai asiantuntijaa valan tai vakuutuksen nojalla tuomioistuimessa. Tällaisessa asemassa voivat olla esimerkiksi konkurssivelallinen ja eräät häneen rinnastettavat henkilöt (konkurssisäännön 15 ja 17 §) ja meriselityksen antaja merionnettomuuden oikeuskäsittelyssä (merilain 18 luvun 10 §). Mainitun kaltainen perätön lausuma voi samalla toteuttaa myös eräiden velallisen rikosten tunnusmerkit (rikoslain 39 luvun 2―5 §). Silloin sovelletaan rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä. Jos kysymyksessä on törkeä velallisen petos (rikoslain 39 luvun 3 §), sen ohella ei ole perusteltua soveltaa perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä.
Tuomioistuimessa annetun perättömän lausuman rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta. Ehdotettu rangaistusasteikko merkitsisi useimmissa tapauksissa rangaistavuuden lieventymistä. Toisaalta rikossäännösten yhdentäminen merkitsisi eräissä tapauksissa myös rangaistusasteikon ankaroitumista. Koska perättömän lausuman törkeysporrastus ehdotetaan toteutettavaksi aivan toisin perustein kuin voimassa olevassa rikoslain 17 luvussa, rangaistusasteikot eivät ole sinänsä vertailukelpoisia.
Ehdotuksessa on pidetty tarpeellisena mahdollistaa myös sakkorangaistuksen tuomitseminen, vaikka kysymyksessä olisi perätön lausuma tuomioistuimessa, joka lähtökohtaisesti on vakava rikos. Lakiin ei ehdoteta erityistä lievää perätöntä lausumaa koskevaa tekomuotoa, koska on vaikea osoittaa selkeästi erottuvaa ryhmää sellaisista perättömän lausuman tapauksista, joihin tulisi soveltaa vain sakkorangaistusta.
Sakkorangaistuksen käyttömahdollisuutta voidaan tarvita kuitenkin useassakin tapauksessa. Perättömän lausuman antaja voi esimerkiksi omasta aloitteestaan oikaista lausumansa tai ilmaista salaamansa seikan sen jälkeen, kun perätön lausuma rikoksena on luvun 13 §:n rajoitussäännöskin huomioon ottaen jo täyttynyt. Väärän tiedon oikaiseminen tai salatun seikan ilmaiseminen on peruste rangaistuksen lieventämiselle etenkin silloin, kun tieto oikaistaan tai salattu seikka ilmaistaan ennen virheellisiin tietoihin perustuvan tuomion antamista tai muuta vahingon syntymistä.
Sakkorangaistusta voidaan pitää perusteltuna seuraamuksena myös silloin, kun perättömällä lausumalla on tavanomaista vähäisempi merkitys tai sillä ei ole ollut vaikutusta asian käsittelyyn tai oikeudelliseen päätöksentekoon. Tämä ei tarkoita totuudesta poikkeamisen vähäisyyttä sinänsä, vaikka usein johonkin yksittäiseen seikkaan kohdistuvalla väärällä tiedolla onkin vain vähän merkitystä asiassa.
Perättömän lausuman antaminen asiassa, joka koskee hyvin lievästi rangaistavaa rikosta tai jossa rikoksen vähäisyyden vuoksi sovelletaan toimenpiteistä luopumista koskevia säännöksiä, saattaa edellyttää sakkorangaistuksen käyttömahdollisuutta. Vallitsevien oikeuskäsitysten mukaan perättömän lausuman rangaistavuuden tulee järkevällä tavalla vastata sitä asiaa, jota käsiteltäessä perätön lausuma rikoksena on tehty.
Eräät henkilötahot ovat oikeutettuja kieltäytymään todistamasta tuomioistuimessa (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §) tai kertomasta määrättyjä seikkoja tai vastaamasta johonkin kysymykseen (oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §). Kun todistaja ei käytä kieltäytymisoikeuttaan, hän on totuusvelvollisuuden alainen samaan tapaan kuin todistajat yleensä. Tällaiset todistajat saattavat joutua tilanteeseen, jossa ei ole kohtuullista edellyttää tavanomaista lain noudattamista, esimerkiksi lähisukulaisten tekemien rikosten totuudenmukaista selvittämistä.
Lisäksi tavanomaista lievempää rangaistusta voivat puoltaa perättömän lausuman tekijän vaikuttimet. Vaikkei kysymys olisikaan rajoitussäännöksessä (13 §:n 2 kohta) mainituista tilanteista, tekijään on saattanut vaikuttaa niitä lähellä oleva ymmärrettävä vaikutin. Tällainen vaikutin on kyseessä muun muassa silloin, kun lausumalla tai salaamisella on tarkoitettu estää itselle tai lähiomaiselle häpeällisen tai huomattavaa vahinkoa aiheuttavan seikan ilmitulo. Tällaiset seikat voivat olla monenlaisia. Esimerkkeinä voidaan mainita pitkään lainkuuliaista elämää viettäneen henkilön menneisyydessä saama rangaistus rikoksesta, mielisairaalassa saatu hoito taikka terveydentilaan tai seksuaaliseen käyttäytymiseen liittyvät korostetusti henkilökohtaiset asiat.
Perättömiin lausumiin voidaan luonnollisesti soveltaa myös yleisiä syyttämättä ja tuomitsematta jättämistä koskevia säännöksiä rikoslain 3 luvun 5 §:n 3 momentissa ja rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 15―15 a §:ssä mainituin perustein.
2 §. Perätön lausuma viranomaismenettelyssä
1 momentti. Perättömän lausuman antamisella myös muussa viranomaismenettelyssä kuin tuomioistuimessa voidaan merkittävästi vaarantaa oikeudenhoidon varmuutta. Sen vuoksi on edelleenkin syytä säilyttää myös tällaista menettelyä koskeva kriminalisointi. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että vakavimmat uhat oikeudenhoidolle liittyvät juuri tuomioistuimessa annettavaan perättömään lausumaan. Tämän vuoksi ehdotetaan muussa viranomaismenettelyssä tapahtuvasta perättömästä lausumasta säädettäväksi erillisessä säännöksessä, johon liittyisi jonkin verran lievempi rangaistusuhka kuin ensiksi mainittuun rikokseen.
Ehdotettu säännös koskisi perättömän lausuman antamista oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä, rikosasian esitutkinnassa sekä poliisitutkinnassa tai siihen rinnastettavassa viranomaismenettelyssä. Säännös pääpiirteissään vastaa nykyisen lain muualla kuin oikeudessa tapahtuvan perättömän lausuman kriminalisointia.
1 kohta. Kohdassa on kysymys perättömästä lausumasta valan tai vakuutuksen nojalla oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä, jota koskevat kriminalisoinnit sisältyvät nykyisin 17 luvun 3 ja 5 §:ään. Kohta koskee perättömän lausuman antamista niin todistajana tai asiantuntijana kuin muussakin asemassa oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä valan tai vakuutuksen nojalla.
Muilla viranomaisilla kuin tuomioistuimilla on vain poikkeustapauksissa valtuus kuulla todistajia tai asiantuntijoita ehdotuksen tarkoittamassa asemassa. Hallintomenettelylain mukaan erityisestä syystä hallintomenettelyssä voidaan kuulla todistajaa jopa valallisesti, mutta kuulemisen toimittaa silloin se lääninoikeus, jossa kuuleminen voi soveliaimmin tapahtua (hallintomenettelylain 19 §:n 2 momentti). Esimerkkinä tuomioistuimen ulkopuolisesta viranomaisesta, jonka toimittamassa käsittelyssä ehdotetun säännöksen sanonnalla ''oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä'' on merkitystä, on valtion virkamieslautakunnan suullisessa käsittelyssä tapahtuva asiantuntijan kuuleminen. Valtion virkamieslain 51 §:n mukaan virkamieslautakunta voi toimittaa suullisen käsittelyn ja siinä kuulustella asianosaisia myös totuusvakuutuksen nojalla sekä todistajia ja asiantuntijoita valan tai vakuutuksen nojalla. Sen sijaan välimiesoikeus ei ole sellainen viranomaismenettely, jota 1 kohdassa tarkoitetaan. Edellisen pykälän 1 kohdan perusteluissa on selostettu pykälän soveltumista välimiesoikeuden hakemuksesta tapahtuvaan todistajan tai asiantuntijan kuulemiseen tuomioistuimessa.
2 kohta. Toiseksi pykälä koskisi perättömän lausuman antamista rikosasian esitutkinnassa, mistä nykyisin on säännös 17 luvun 4 §:n 1 momentissa. Ehdotettu kohta vastaa voimassa olevaa säännöstä.
Nykyisen säännöksen sanamuoto on peräisin vuodelta 1987, jolloin sitä uudistettiin esitutkintalainsäädännön säätämisen yhteydessä. Totuusvelvollisuus rikosasian esitutkinnassa koskee muiden kuin rikoksesta epäillyn lausumia. Esitutkintalain 25 §:ssä on nimenomaan säädetty, että asianomistajan ja tämän laillisen edustajan ja asiamiehen on pysyttävä totuudessa tehdessään selkoa tutkittavasta asiasta ja vastatessaan esitettyihin kysymyksiin. Vastaavasti asianomistajan totuusvelvollisuudesta tuomioistuimessa on säädetty oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:ssä ja 3 §:n 2 momentissa. Jälkimmäisen velvollisuuden rikkomiseen ei liity yleistä rangaistusuhkaa. Nykyinenkään laki ei ole koskenut muita kuin kuulustellun henkilökohtaisesti läsnä ollessa tapahtuneessa kuulustelussa annettuja lausumia eikä esimerkiksi puhelimitse tapahtuneessa kuulustelussa annettuja lausumia eikä varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella suoritettuja niin sanottuja puhutteluja, tiedusteluja ja keskusteluja poliisin kanssa.
Perätöntä lausumaa esitutkinnassa koskeva säännös on käytännössä osoittautunut tarkoituksenmukaiseksi. Sitä ehdotetaan kuitenkin tarkennettavaksi niin, ettei säännös koske muiden esitutkintakuulustelussa henkilökohtaisesti läsnä olevien lausumia kuin sen henkilön, jota kulloinkin kuulustellaan.
3 kohta. Ehdotetun 3 kohdan mukaan perätön lausuma voi toteutua poliisitutkinnassa tai siihen rinnastettavassa viranomaismenettelyssä tapahtuvassa kuulemisessa, kun kuultava on muun kuin epäillyn asemassa. Säännös koskee kuulemista niin sanotuissa erityistutkinnoissa. Tällaisia ovat paitsi uuden poliisilain 37 §:n mukainen poliisitutkinta myös muu siihen rinnastettava viranomaismenettely.
Poliisitutkinnassa voi olla kysymys esimerkiksi poliisin kuolemansyyn tai palonsyyn selvittämiseksi suorittamasta tutkinnasta tai työtapaturman tutkinnasta, joka on toimitettava tapaturmavakuutuslain 39 §:n 2 momentin mukaan. Uuden ilmailulain (281/95) mukaan ilmailussa tapahtuneet onnettomuudet tutkitaan onnettomuuksien tutkinnasta annetun lain (373/85) mukaisesti.
Edellä mainittuihin tutkintoihin voi poliisitutkinnan lisäksi liittyä myös esitutkinta, jos sen edellytykset täyttyvät muun tutkinnan jatkuessa. Onnettomuuksien tutkinnasta annettuun lakiin on otettu viittaus esitutkintaa koskeviin säännöksiin. Poliisin lautakunnan pyynnöstä suorittamista kuulusteluista ja tutkimuksista on soveltuvin osin voimassa, mitä esitutkinnasta rikosasioissa säädetään. Myös liiketoimintakiellon määräämistä tai pidentämistä koskeva tutkinta, josta säädetään liiketoimintakiellosta annetun lain 19 §:n 2 momentissa (1263/88), voidaan lukea erityistutkinnaksi, mutta mainitun lainkohdan mukaan siitäkin on voimassa soveltuvin osin, mitä esitutkinnasta rikosasiassa säädetään. Toisaalta esimerkiksi onnettomuuksien tutkinnassa tutkintalautakunnat voivat kuulla asiaan osallisia ja ulkopuolisia asiantuntijoita ja todistajia käyttämättä poliisin virka-apua.
Kerrotuissa tutkinnoissa kuullun henkilön antaman perättömän lausuman rangaistavuus on ollut jossakin määrin epäselvä. Ei ole kiistatonta, voidaanko rikoslain 17 luvun 4 §:n 1 momentin esitutkintaa koskevia säännöksiä soveltaa näihin tutkintoihin. Sen sijaan rikoslain 17 luvun 5 §:n säännöstä todistajan tai asiantuntijan perättömästä lausumasta muun viranomaisen kuin tuomioistuimen tai esitutkintaa toimittavan edessä on saatettu soveltaa, jos kysymys on poliisin toimittamasta tällaisesta tutkinnasta.
Uudessa poliisilaissa on pyritty selkeyttämään kuultavan asemaa näissä tutkinnoissa. Edellä selostetussa poliisitutkinnassa kuultavan velvollisuus pysyä totuudessa ratkeaa kuultavan aseman mukaan (poliisilain 38 §). Jos tutkinta toimitetaan sen selvittämiseksi, onko jollekin henkilölle tuomittava tai määrättävä rangaistukseen verrattava seuraamus, ja tutkittavana on mahdollisesti vastuuseen joutuva henkilö, häneen sovelletaan rikoksesta epäiltyä koskevia säännöksiä (38 §:n 2 momentti). Jos tutkinta taas koskee asiaa, joka vaikuttaa kuultavana olevan henkilön oikeuksiin tai velvollisuuksiin, kuultavaan sovelletaan esitutkinnan asianosaista koskevia säännöksiä. Kuultavan on pysyttävä totuudessa selostaessaan tutkittavaa asia ja vastatessaan kysymyksiin (38 §:n 1 momentti). Sen sijaan hän ei ole velvollinen mitään salaamatta kertomaan totuudenmukaisesti, mitä hän tietää tutkittavasta asiasta. Muuhun kuultavaan sovelletaan todistajaa ja asiantuntijaa koskevia säännöksiä (38 §:n 3 momentti). Pykälässä säädetyn totuusvelvollisuuden rikkominen rangaistaan rikoslain 17 luvun 4 §:ään lisätyn uuden 2 momentin mukaisesti perättömänä lausumana poliisitutkinnassa.
Poliisitutkinnan ja muihin viranomaismenettelyihin liittyvien tutkintojen tehokkuus ja varmuus ovat niin tärkeitä tavoitteita, että niiden turvaamiseksi on perusteltua voida käyttää myös rangaistusuhkia. Rangaistusuhalla tehostettu totuusvelvollisuus olisi syytä rajata mahdollisimman pitkälle vastaavalla tavalla kuin mitä noudatetaan, jos vastaava asia johtaa esitutkintaan tai oikeudenkäyntiin. Olisi epäjohdonmukaista, jos kuultavalle asetettaisiin tällaisessa varhaisemmassa tutkinnan vaiheessa laajempia velvollisuuksia kuin mitä edellytetään mahdollisessa myöhemmin seuraavassa oikeudenkäynnissä. Toisaalta kokemus nykyistä lainsäädäntöä edeltävältä ajalta osoittaa, että myös näissä tutkinnan vaiheissa eräiltä kuultavilta on syytä edellyttää rangaistusuhalla tehostettua totuudessa pysymistä. Lähtökohdaksi voidaan asettaa, että todistajan tai asiantuntijan asemassa olevalle kuultavalle on perusteltua asettaa rangaistusuhalla tehostettu totuusvelvollisuus. Toisaalta olisi kohtuutonta ja oikeusjärjestyksessämme vakiintuneen ajattelun vastaista velvoittaa joku rangaistuksen uhalla kertomaan sellaisistakin seikoista, jotka edistäisivät häneen kohdistuvaa rikosepäilyn selvittämistä.
Ongelmallisinta on löytää hyväksyttävä tapa rajata totuusvelvollisuudesta poikkeamisen rangaistavuus, kun kuultavana on henkilö, jota oikeudenkäynnissä ja esitutkinnassa pidettäisiin asianosaisena. Henkilöllä, jolla tutkittavana olevan asian johdosta on odotettavana taloudellisia tai muita oikeuksia tai velvollisuuksia, on ymmärrettävästi taipumus tarkastella asiaa oman etunsa näkökulmasta. Tällaiseen asenteeseen tuskin voidaan vaikuttaa rangaistusuhalla. Toisaalta asianosaisellekaan ei voida sallia sitä, että hän selvästi johtaa tutkimusta harhaan tai että hän antamalla vääriä tietoja hankkii itselleen laitonta hyötyä. Jos esimerkiksi poliisitutkinta tehdään hirvivahingon selvittämiseksi, asianosaiselle ei voida sallia sellaisten väärien tietojen antamista, joilla hän erehdyttää suorittamaan perusteetonta korvausta. Samoin kuin esitutkinnassa myös poliisitutkinnassa ja siihen rinnastettavassa tutkinnassa väärien tietojen antaminen voi merkitä johonkin muuhun rikokseen kuin perättömään lausumaan syyllistymistä. Lähinnä kysymykseen tulevat tällöinkin väärä ilmianto tai petos.
Ehdotuksen mukaan rangaistusuhka perättömästä lausumasta poliisitutkinnassa ja vastaavassa tutkinnassa kohdistettaisiin vain todistajan tai asiantuntijan asemassa olevaan kuultavaan. Rajaus on kuitenkin sikäli ongelmallinen, ettei kuultavan asema aina ole selkeä. Esimerkiksi onnettomuuksien tutkinnassa tarkoituksena on yleisen turvallisuuden lisääminen ja onnettomuuksien ennalta ehkäiseminen eikä tutkinnalla pyritä valmistelemaan oikeudenkäyntiä mahdollista onnettomuuteen syyllistä vastaan. Tästä syystä kuultavan asemaa ei aina voida nimenomaisesti määritellä. Kuolemansyyn tutkinnassa voidaan kuulla myös henkilöä, joka on myötävaikuttanut kuolemaan. Jos myötävaikutuksesta ei ole tietoa etukäteen, kuultavan voidaan katsoa olevan todistajan asemassa. Säännöstä olisi kuitenkin sovellettava kuultavan todellisen aseman pohjalta. Jos kuultavalla on ollut selvitettävässä asiassa asianosaisen asema, häneen olisi sovellettava asianosaista koskevia säännöksiä, vaikka kuulemisen yhteydessä asianosaisasemasta ei olisi tiedettykään.
Momentin muiden tunnusmerkkien osalta viitataan edellä 1 §:n kohdalla esitettyyn.
Perättömän lausuman viranomaismenettelyssä rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kahdeksi vuodeksi. Ehdotettu rangaistusasteikko osoittaa, että perätöntä lausumaa muussa viranomaismenettelyssä kuin tuomioistuimessa voidaan pitää jonkin verran lievemmin moitittavana tekona kuin vastaavaa tekoa tuomioistuimessa tehtynä. Rangaistusten määräämisen osalta voidaan viitata siihen, mitä 1 §:n kohdalla on selostettu.
2 momentti. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta selvitettäessä esitutkinnassa joudutaan oikeushenkilön puolesta kuulemaan sen lakimääräisiä edustajia. Tällaisessa asemassa olevalta henkilöltä ei ole kohtuullista edellyttää laajempaa totuusvelvollisuutta kuin rikoksesta epäillyltä. Tulkinnanvaraisuuksien välttämiseksi tästä on syytä säätää nimenomaisesti.
3 §. Törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa
Nykyisessä rikoslain 17 luvussa ei ole ehdotettua törkeää perätöntä lausumaa suoranaisesti vastaavaa rikossäännöstä. Perätöntä lausumaa koskevissa säännöksissä on kuitenkin erilaisia ankaroittamisperusteita. Lain 17 luvun 1 §:ssä tarkoitettu perätön lausuma oikeudessa todistajana tai asiantuntijana on tavanomaista asteikkoa ankaramman rangaistuksen alainen, jos lausuma on vahvistettu valalla tai vastaavalla vakuutuksella. Lain 17 luvun 2 §:n mukaan kyseinen perätön lausuma on sitäkin ankaramman rangaistuksen alainen, jos lausuma tai salaaminen on osaltaan vaikuttanut siihen, että syytön on tuomittu rangaistukseen tai syyllinen tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin ilman sellaista lausumaa tai salaamista olisi tuomittu. Ankarin asteikko on sellaisten tapausten varalta, joissa syytetty on lausuman tai salaamisen vaikutuksesta tuomittu ankarampaan rangaistukseen kuin yhdeksi vuodeksi vankeuteen. Perätöntä lausumaa esitutkinnassa koskevassa 17 luvun 4 §:ssä on normaalia ankarampi rangaistusasteikko sellaisissa tapauksissa, joissa lausuma tai salaaminen on vaikuttanut siihen, että syytön on pantu syytteeseen tai vangittu. Lain 17 luvun 5 §:ssä tarkoitettu perätön lausuma on ankarammin rangaistava silloin, kun lausuma on valalla tai vastaavalla vakuutuksella vahvistettu.
Nykyisen 17 luvun törkeysporrastusperusteet ovat epäyhtenäisiä. Lisäksi törkeysporrastus perustuu lähinnä siihen, millaisia päätöksiä tuomioistuin tai muu viranomainen on tehnyt perättömän lausuman vaikutuksesta. Millaisia päätöksiä tuomioistuin tai viranomainen perättömän lausuman vaikutuksesta tekee, riippuu useimmissa tapauksissa monista muistakin seikoista kuin lausumasta.
Ehdotuksen mukaan törkeää perätöntä lausumaa koskeva säännös soveltuisi vain 1 §:ssä tarkoitettuihin tekoihin eli tuomioistuimessa tehtyyn perättömään lausumaan. Muissa viranomaismenettelyissä annettu perätön lausuma ei voi johtaa yhtä vakaviin oikeudellisiin virheisiin, koska vain tuomioistuimilla on oikeus määrätä ankarimpia seuraamuksia. Muualla kuin tuomioistuimessa annettu perätön lausuma voi johtaa vain lyhyeen vapaudenriistoon tai taloudellisiin menetyksiin. Huomattavien taloudellisten seuraamusten kysymyksessä ollessa syyllistyttäneen lisäksi usein petosrikokseen.
Törkeä perätön lausuma ei edellytä tavalliseen perättömään lausumaan verrattuna vakavampana pidettävää tahallisuutta, vaan tavanomaisten tahallisuutta koskevien sääntöjen mukaan riittää, että rikoksentekijä pitää joko varmana tai varsin todennäköisenä antamansa tiedon totuudenvastaisuutta ja vaikutusta asiaan tai tietää salaamansa seikan joko varmasti tai varsin todennäköisesti vaikuttavan asiaan. Edellytys, että teon on oltava myös kokonaisuudessaan törkeä, käytännössä rajannee jossakin määrin törkeää perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevan säännöksen soveltamista sellaisiin tapauksiin, joissa rikoksentekijä ei varmuudella tiedä antamaansa tietoa vääräksi ja asiaan vaikuttavaksi tai joissa hän ei varmuudella tiedä salaamansa seikan vaikutusta asiaan. Törkeä perätön lausuma tuomioistuimessa voisi olla kyseessä myös sellaisissa tapauksissa, joissa lausuman antaja tahallaan täyttää väärillä tiedoilla omassa tietämyksessään olevia aukkoja tai puutteita, mutta näissä tapauksissa on erityinen syy arvioida sitä, onko teko myös kokonaisuudessaan arvosteltuna törkeä.
1 kohta. Ensimmäisenä perättömän lausuman törkeänä pitämisen perusteena mainitaan lausumalla aiheutettu vaara, että tuomioistuin varsin todennäköisesti tuomitsee syyttömän vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen taikka jonkun huomattavasti ankarampaan seuraamukseen kuin mihin hänet muutoin tuomittaisiin tai että tuomioistuin varsin todennäköisesti tekee asianosaiselle muuten erityisen tuntuvaa vahinkoa aiheuttavan väärän päätöksen.
Perätöntä lausumaa voidaan pitää tavanomaista moitittavampana, jos lausuman antaja havaitsee antamastaan väärästä tiedosta tai salaamisestaan varsin todennäköisesti aiheutuvan selvästi epäoikeudenmukaisia ankaria seuraamuksia. Tällaisessa asemassa on esimerkiksi rikosoikeudenkäynnin sellainen todistaja tai asiantuntija, jonka lausumien sisällöstä ratkaisevalla tavalla riippuu, voidaanko syytettyä vastaan ajettua ilmeisesti vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen johtavaa syytettä perustellusti pitää toteen näytettynä.
Vaaralta tehdä virheellinen päätös edellytetään erityistä todennäköisyyttä. Ei riitä, että virheellinen ratkaisu on teon mahdollinen seuraus. Säännöksessä edellytetyn kaltaisen virheellisen päätöksen tekemisen tulee olla varsin todennäköistä. Tällä tarkoitetaan selvästi tavanomaista suurempaa todennäköisyyttä, että perättömän lausuman johdosta tuomitaan ehdotuksessa mainittu ankara seuraamus. Todennäköisyyden arviointiin voi vaikuttaa myös perättömän lausuman antajan muunlainen aktiivinen toiminta syyttömän henkilön tuomitsemiseksi ehdotuksessa mainittuun ankaraan seuraamukseen.
Törkeää perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevaa säännöstä on perusteltua soveltaa ensisijaisesti silloin, kun lausuman johdosta syntyy vaara, että syytön varsin todennäköisesti tuomitaan pitkäaikaiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tai joku huomattavasti pitempään ehdottomaan vankeusrangaistukseen kuin mihin hänet muutoin tuomittaisiin. Ehdotuksen sanamuoto ei ole esteenä 1 kohdan soveltamiselle myös sellaisiin tapauksiin, joissa lausuman johdosta perusteettomasti tuomittava rangaistusseuraamus ilmeisesti olisi ehdollinen vankeusrangaistus. On esimerkiksi mahdollista, että lausuman johdosta perusteettomasti rangaistusuhan alaiseksi joutunut henkilö olisi tehnyt väitetyn rikoksen 18 vuotta nuorempana, jolloin ehdoton vankeusrangaistus saadaan ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain 1 §:n 2 momentin (992/89) mukaan tuomita vain painavista syistä. Ehdotuksen sanamuoto ei estä 1 kohdan soveltamista myöskään sellaisiin tapauksiin, joissa perusteettomasti tuomittava seuraamus olisi varsin lyhytaikainen vankeusrangaistus. Rikoksen täytyy kuitenkin joka tapauksessa olla kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Niissä tapauksissa, joissa lausumalla aiheutetaan vaara, että joku tuomitaan huomattavasti ankarampaan seuraamukseen kuin mihin hänet ilman lausumaa tuomittaisiin, on edellytettävä, että lausuman johdosta tuomittava rangaistusseuraamus olisi samaa ankaruustasoa kuin pykälän 1 kohdan alkuosassa tarkoitetaan. Näin ollen ehdotettu 1 kohta ei ole tarkoitettu sovellettavaksi sellaiseen tapaukseen, jossa lausuman johdosta ilmeisesti tuomittaisiin huomattavasti ankarampaan sakkorangaistukseen kuin ilman perätöntä lausumaa.
Muulla ankaralla seuraamuksella ehdotuksessa tarkoitetaan lähinnä erityisen tuntuvia taloudellisia seuraamuksia. Esimerkkinä voidaan mainita rahamääräisesti hyvin suuri vahingonkorvausvelvollisuus tai konfiskaatioseuraamus. Myös perättömän lausuman takia virkarikosasiassa tuomittavaa viraltapanoa on pidettävä tässä mainittuna ankarana seuraamuksena.
Perätöntä lausumaa voitaisiin pitää törkeänä myös silloin, kun syntyy vaara, että tuomioistuin varsin todennäköisesti tekee asianosaiselle muuten erityisen tuntuvaa vahinkoa aiheuttavan väärän päätöksen. Esimerkkinä tällaisesta väärästä päätöksestä voisi olla asianosaisen taloudellisen kestokyvyn selvästi ylittävä korvausvelvollisuus. Erityisen tuntuvasta vahingosta voisi olla kyse myös silloin, kun hän joutuisi päätöksen johdosta menettämään kiinteistön, asunnon tai muuten sangen arvokasta omaisuutta. Vahingon erityinen tuntuvuus arvostellaan rikoksen kohteeksi joutuvan henkilön kannalta. Erityisen tuntuvana vahinkoa voitaisiin pitää myös silloin, kun vahingon vaaraan joutuva vähävarainen joutuisi väärän päätöksen johdosta menettämään niin paljon, että hän joutuisi hädänalaiseen asemaan.
Tällainen perätön lausuma muistuttaisi niin sanottua prosessipetosta silloin, kun se toteuttaisi rikoslain 36 luvun 2 §:ssä tarkoitetun törkeän petoksen tunnusmerkit. Erona olisi lähinnä se, että perätön lausuma rikoksena täyttyisi siinä vaiheessa, kun todistajan tai asiantuntijan taikka muun vastaavan kuuleminen oikeudessa päättyy, mutta prosessipetos vasta silloin, kun joku on vääriin tietoihin perustuvan oikeuden päätöksen johdosta kärsinyt taloudellista vahinkoa, mikä tosin ei aina edellytä lopullista taloudellista menetystä. Ennen mainittua hetkeä prosessipetos olisi yritysasteella, mikä sekin on rangaistavaa. Ehdotettua 3 §:n 1 kohtaa tältä osin olisi pidettävä erityissäännöksenä, joka soveltuessaan syrjäyttää törkeää petosta koskevan säännöksen.
2 kohta. Toiseksi perätöntä lausumaa pidettäisiin törkeänä, jos totuudenvastaisuus tai salaaminen koskee erityisen merkityksellistä seikkaa. Totuudenvastaisuus tai salaaminen koskee erityisen merkityksellistä seikkaa ennen kaikkea silloin, kun kuultavan henkilön, esimerkiksi todistajan tai asiantuntijan, antama lausuma pääasiallisesti ratkaisee oikeusasian lopputuloksen, kuten sen, voidaanko kannetta tai syytettä pitää näytettynä vaiko ei. Sen sijaan riita-asian kohteen huomattava taloudellinen arvo tai rikosasian vakavuus ei yksinään oikeuta johtopäätökseen, että siinä kuultavien henkilöiden kertomat tai salaamat seikat olisivat erityisen merkityksellisiä. Ehdotetun lainkohdan soveltamisen kannalta ratkaisevaa on lausuman todistusarvo. Oikeusasian laatu voi kuitenkin välillisesti vaikuttaa siihen, että siinä kuultavia lausumia pidetään erityisen merkityksellistä seikkaa koskevina.
3 kohta. Perätön lausuma olisi törkeä myös silloin, kun rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti. Erityisellä suunnitelmallisuudella tarkoitetaan muun muassa perättömän lausuman huolellista valmistelua, useiden henkilöiden keskenään tekemiä nimenomaisia sopimuksia annettavien perättömien lausumien sisällöstä sekä perättömän lausuman toteuttamista edistäviä tai sen paljastumista ehkäiseviä erityisjärjestelyjä.
Edellä mainittuja perättömän lausuman törkeänä pitämisen perusteita on pidettävä tyhjentävänä luettelona. Rikoksen törkeänä pitämiseen ei kuitenkaan ole riittävää ehdotuksessa mainitun seikan olemassaolo sinänsä. Törkeysporrastuksen perustana on rikoksen kokonaisarviointi, johon vaikuttavat muutkin seikat kuin ehdotetussa lainkohdassa nimenomaisesti mainitut. Sellaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi perättömän lausuman antaminen erittäin vakavaa rikosta koskevassa tai laajakantoisessa oikeudenkäynnissä tai huomattavan taloudellisen edun vaatiminen tai ottaminen vastikkeena perättömästä lausumasta tai salaamisesta. Toisaalta kokonaisarvostelussa voi olla syytä poiketa lievempään suuntaan, jos jonkin ankaroittamisperusteen täyttymisestä huolimatta tekoa ei voida pitää kokonaisuudessaan törkeänä esimerkiksi siksi, että tekijän vaikuttimet ovat ymmärrettäviä. Tällaisesta voi olla kysymys, jos lausumalla on pyritty salaamaan lähiomaiselle häpeällisen seikan olemassaolo. Perättömän lausuman antaminen rikosasiassa, joka koskee hyvin lievästi rangaistavaa rikosta, on perusteltua arvioida tavanomaista lievemmin, vaikka se ilmentäisikin esimerkiksi erityistä suunnitelmallisuutta. Perättömän lausuman rangaistuksen tulee olla järkevässä suhteessa sen teon rangaistavuuteen, jota käsiteltäessä perätön lausuma rikoksena on tehty. Perättömän lausuman lievyyteen vaikuttavia tekijöitä on arvioitu laajemmin edellä 1 §:n perusteluissa.
Törkeän perättömän lausuman tuomioistuimessa rangaistukseksi ehdotetaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta.
4 §. Tuottamuksellinen perätön lausuma
Ehdotuksen mukaan perätön lausuma olisi tuottamuksellisena rangaistava ainoastaan silloin, kun lausuma on annettu (1) todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa taikka (2) totuusvakuutuksen, valan tai vakuutuksen nojalla tuomioistuimessa tai muussa oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä. Rangaistavuuden ala vastaa nykyisiä rikoslain 17 luvun 1 §:n 3 momentin, 3 §:n 2 momentin ja 3 a §:n 2 momentin säännöksiä. Tuottamuksellisen perättömän lausuman rangaistavuuden alan laajentamista muihin tapauksiin ei pidetä tarpeellisena. Toisaalta kuuleminen todistajana tai asiantuntijana tuomioistuimessa taikka totuusvakuutuksen, valan tai vakuutuksen nojalla muussa oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä on peruste rangaistuksenkin uhalla edellyttää lausuman antajalta huolellisuusvelvoitteen täyttämistä.
Tuottamuksellinen perätön lausuma on asiaan liittyvän väärän tiedon antamista tai sellaisen seikan salaamista sillä tavoin, ettei lausuman antaja ole huolellisesti harkinnut lausumansa sisältöä ja merkitystä, vaikka häneltä olisi sitä voitu edellyttää ja hän olisi siihen kyennyt.
Tuottamuksellinen perätön lausuma voi vakavimmissa tapauksissa olla moitittavuudeltaan verrattavissa tahalliseen perättömään lausumaan. Sen vuoksi rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta.
5 §. Yritetty yllytys perättömään lausumaan
Rikoslain nykyisen 17 luvun 9 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka koettaa vietellä toista mainitussa luvussa mainittuun rikokseen. Edellytyksenä rangaistavuudella ei ole, että houkuteltu antaa luvussa tarkoitetun perättömän lausuman. Säännös merkitsee poikkeusta siitä yleisestä säännöstä, että yllytys rikokseen on rangaistava vain, jos pääteko tai sen rangaistava yritys tapahtuu. Jos perättömän lausuman antamiseen houkuteltu antaa 17 luvussa tarkoitetun perättömän lausuman, yllyttäjää ei rangaista mainitun luvun 9 §:n mukaan, vaan sen säännöksen mukaan, jonka tunnusmerkit lausuman antajan teko täyttää. Viimeksi mainittu ei käy suoranaisesti ilmi 17 luvun säännöksistä, vaan osallisuutta rikokseen koskevista 5 luvun säännöksistä.
Ehdotetussa 5 §:ssä on säännös yrityksestä yllyttää perättömään lausumaan. Taivuttamisyrityksen rangaistavuuden edellytyksenä olisi, että taivuttelun kohde syyllistyisi tahalliseen perättömään lausumaan, jos hän suostuisi menettelemään yllytyksen mukaisesti.
Ehdotuksen mukaan nykyisen lain sääntely ei perusteiltaan muuttuisi. Oikeudellisessa käytännössä on tarvetta pitää rangaistavana perättömän lausuman antamiseen johtaneen yllytyksen ohella myös sellaiset esimerkiksi todistajaan kohdistuvat painostus- ja houkutteluyritykset, joissa pyritään saamaan todistaja antamaan väärä tieto tai salaamaan jotakin asiaan kuuluvaa. Säännöksen tarkoituksena on muun muassa suojata todistajaa painostukselta. Painostuksen kohteeksi joutunut todistaja olisi hyvin vaikeassa tilanteessa, jos voimakaskin painostus tai houkuttelu olisi rangaistavaa vain siinä tapauksessa, että todistaja suostuu kertomaan kuulusteltaessa totuudenvastaisesti ja antaa häneltä pyydetyn perättömän lausuman. Perättömän lausuman antamiseen tähtäävien painostus- ja houkutteluritysten säilyttäminen yrityksen tuloksellisuudesta riippumatta rangaistavina edistää näin ollen totuusvelvollisuuden alaisten henkilöiden pitäytymistä totuudessa.
Osallisuutta rikokseen koskevista yleisistä säännöksistä johtuu, että toisen tahallisesta taivuttamisesta luvun 1―3 §:ssä tarkoitettuun rikokseen tuomitaan sen lainkohdan mukaiseen rangaistukseen, johon yllyttäjä olisi rikoksen tekijänä tuomittava.
Toisen yllyttäminen tuottamukselliseen perättömään lausumaan ja yritys yllyttää toista tuottamuksellisen perättömän lausuman antamiseen ei ole rangaistavaa. Yllyttämisen rangaistavuuden edellytyksenä on niin muodoin, että perättömään lausumaan houkuteltu menetellessään taivuttelun mukaan syyllistyy tahalliseen perättömään lausumaan.
Yritetty yllytys perättömään lausumaan voi toteutua eri tavoin, kirjallisesti, suullisesti, puhelimitse tai muulla viestintävälineellä. Edellytyksenä rangaistavuudelle on, että viesti tulee sen tietoon, jolle se on tarkoitettu.
Rangaistusasteikoksi yritetystä yllytyksestä perättömään lausumaan ehdotetaan sakkoa tai enintään yhden vuoden vankeutta.
6 §. Väärä ilmianto
Väärää ja todistamatonta ilmiantoa koskevat rikossäännökset ovat nykyisin rikoslain 26 luvussa. Säännösten sijainti ja sisältö kuvastavat sitä käsitystä, että väärä ilmianto rikoksena on läheisesti rinnastettavissa kunnianloukkausrikoksiin. Rikoksen ensisijaisena kohteena on siten yksityinen henkilö, josta annetaan perättömiä tietoja, ja vasta toissijaisena kohteena oikeudenkäyttö ja siinä käytettävien tietojen totuudenmukaisuus. Nykyisen käsityksen mukaan väärä ilmianto on ensi sijassa oikeudenkäyttöön kohdistuva rikos, vaikka se kohdistuu myös yksityiseen henkilöön ja hänen oikeudelliseen turvallisuuteensa. Ehdotettu säännös sen mukaisesti perustuu sille käsitykselle, että väärä ilmianto rikoksena kohdistuu ensisijaisesti oikeudenkäyttöön ja toissijaisesti yksityishenkilöön.
Ehdotuksen mukaan vääränä ilmiantona pidetään sitä, että joku antaa esitutkinta- tai muulle viranomaiselle taikka tuomioistuimelle väärän tiedon ja siten aiheuttaa vaaran, että ilmiannettu pidätetään tai vangitaan tai joutuu muun pakkokeinon kohteeksi tai joutuu syytteeseen tai tuomitaan rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen virheellisin perustein.
Väärän ilmiannon motiivina on yleensä toisen saattaminen aiheettomasti epäilyksenalaiseksi rikoksesta. Useimmiten se on ilmiantajan pääasiallinen tarkoitus. Säännöksen soveltamisen riittävänä edellytyksenä on kuitenkin se, että ilmiantaja väärän tiedon antaessaan tietää aiheuttavansa ilmiannetulle vaaran joutua rikosprosessuaalisen pakkokeinon kohteeksi, syytteeseen tai tuomituksi rikosoikeudelliseen seuraamukseen rikoksesta, jota tämä ei ole tehnyt.
Säännöksen soveltaminen edellyttää, että ilmiantaja tietää antamansa tiedon vääräksi tai ainakin pitää sitä varsin todennäköisesti vääränä. Sellainen perätön ilmianto, jossa ilmiantaja ei ole tuntenut asioiden todellista laitaa, vaan on esimerkiksi uskonut liikkeellä olevia huhuja, ei ole rangaistavaa vääränä ilmiantona. Ehdotuksen mukaan poistuisi sellaisen väärän ilmiannon rangaistavuus, josta on nykyisin säännös rikoslain 26 luvun 4 §:ssä. Rangaistavuuden supistuminen tältä osin ei kuitenkaan ole käytännössä kovin merkittävä. Väärässä ilmiannossa ilmiantaja on yleensä tietoinen, että ilmianto kohdistuu syyttömään henkilöön. Muutoksen johdosta oletettavasti vähenevät sellaiset tapaukset, joissa rikosjutussa syytteen tultua puutteellisen näytön vuoksi hylätyksi vastaaja nostaa asianomistajaa vastaan syytteen väärästä ilmiannosta.
Ehdotetun 6 §:n soveltaminen ei edellytä, että ilmiantajan antama väärä tieto olisi kokonaisuudessaan valheellinen. Väärä ilmianto voi toteutua myös silloin, kun ilmiantaja liittää osittain totuudellisiin tietoihin valheellisiksi tietämiään osia. Edellytyksenä on se, että tieto sellaisena kuin se on viranomaiselle tai tuomioistuimelle annettu aiheuttaa vaaran joutua virheellisin perustein pakkokeinon kohteeksi tai syytteeseen taikka tuomituksi rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen.
Rikos toteutuu väärän tiedon antamisella esitutkinta- tai muulle viranomaiselle taikka tuomioistuimelle. Säännönmukainen väärän ilmiannon toteutumistapa on perättömien tietojen antaminen esitutkintaviranomaiselle eli yleensä poliisille. Ehdotetussa säännöksessä muulla viranomaisella tarkoitetaan muun muassa tulliviranomaista tai virallista syyttäjää. Väärän tiedon antaminen tuomioistuimelle toteutuu lähinnä silloin, kun ilmiantaja itse asianomistajan oikeuksia hyväksi käyttäen nostaa syytöntä vastaan syytteen tuomioistuimessa. Myös asianomistajan esitutkinnassa antama väärä tieto voi aiheuttaa säännöksessä tarkoitetun vaaran ilmiannetun joutumisesta pakkokeinon kohteeksi tai tuomituksi johonkin rikosoikeudelliseen seuraamukseen.
Koska väärän tiedon antaminen kenelle tahansa viralliselle syyttäjälle voi toteuttaa väärän ilmiannon tunnusmerkit, ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että esimerkiksi oikeuskanslerille tai eduskunnan oikeusasiamiehelle tehty perätön kantelu voisi olla väärä ilmianto. Sellaiset perättömät kantelut, joista aiheutuu vaaraa syyttömälle, ovat kuitenkin hyvin harvinaisia. Koska on paljon sellaisia rikossäännöksiä, joiden noudattamisen valvonta ja syytteeseenpano-oikeus ensi sijassa on annettu muille viranomaisille kuin virallisille syyttäjille ja poliisille, on tarpeen saattaa väärää ilmiantoa koskevan säännöksen alaiseksi väärän tiedon antaminen myös kyseisille viranomaisille. Näin ollen esimerkiksi väärän tiedon antaminen oikeusministeriölle painovapausrikoksesta tai työsuojeluviranomaiselle työsuojelua koskevien säännösten rikkomisesta voi toteuttaa väärän ilmiannon tunnusmerkit.
Toisin kuin nykyisen rikoslain 26 luvun 3 §:ssä asianomistajalle annettu väärä tieto ei enää toteuttaisi väärän ilmiannon tunnusmerkkejä. Tällaiset teot eivät yleensä muuttuisi rankaisemattomiksi, sillä useimmiten niitä voitaisiin pitää kunnianloukkausrikoksina. Toisaalta asianomistajalle annettu väärä tieto vain erittäin poikkeuksellisesti johtaa oikeudenkäyntiin ilman täydentävää tutkintaa, jolloin väärän tiedon antaja käytännössä joutunee syyllistymään väärään ilmiantoon tai perättömän lausuman antamiseen, ennen kuin ilmiannetulle aiheutuu merkittävää vaaraa joutua aiheettoman pakkokeinon kohteeksi. Tarvetta nykyisenlaajuiseen kriminalisointiin ei siten näyttäisi olevan.
Ehdotettu 6 § edellyttää, että väärän ilmiannon kohteelle aiheutuu vaara joutua säännöksessä tarkoitetun toimenpiteen kohteeksi tai tuomituksi virheellisin perustein. Tyypillisesti kysymys on siitä, että ilmiannettu on syytön siihen rikokseen, jota väärän ilmiannon tunnusmerkit täyttävä väärä tieto koskee. Ensisijaisesti säännös suojaa tietenkin sellaista henkilöä, joka ei ole tehnyt mitään rangaistavaa tekoa. Mutta säännöksen antaman suojan piirissä voi olla muunlaisiakin syyttöminä pidettäviä henkilöitä. Jos esimerkiksi joku syyllistyy toiseen kohdistuvaan varkausrikokseen ja rikoksen kohteeksi joutunut totuudenvastaisesti kertoo anastuksen suorittaneen käyttäneen rikoksen toteuttamiseksi rikoslain 31 luvun 1 §:ssä tarkoitettua väkivaltaa tai uhkausta, perätön tieto voi toteuttaa väärän ilmiannon tunnusmerkit. Olennaista on se, että väärän tiedon johdosta henkilölle aiheutuu vaara joutua pakkokeinon kohteeksi, syytteeseen tai tuomituksi muusta rikoksesta kuin mihin hän todellisuudessa on syyllistynyt. Sen sijaan todellisuudessa rikokseen syyllistyneeseen kohdistuvan väärän tiedon antaminen, jolla on merkitystä rikoksen moitittavuuden arvioimisessa, ei ole välttämättä väärää ilmiantoa. Näin ollen esimerkiksi asianomistajan ilmoitus, että anastuksen suorittaja anasti häneltä enemmän rahaa kuin todellisuudessa tapahtui, ei toteuta sinänsä väärän ilmiannon, vaan mahdollisesti rikoslain 36 luvun 1―3 §:ssä tarkoitettujen petosrikosten tunnusmerkit. Tällainen väärä tieto toteuttaa kuitenkin väärän ilmiannon tunnusmerkit silloin, kun niiden johdosta rikoksen törkeysarviointi niin selvästi muuttuu, että sen johdosta ilmiannetulle aiheutuu vaara joutua pakkokeinon kohteeksi tai tuomituksi rikosoikeudelliseen seuraamukseen virheellisin perustein, esimerkiksi ankarampaan rangaistukseen kuin oikeiden tietojen perusteella. Kysymys voi olla väärien ankaroittavien seikkojen esittämisestä tai sellaisen väärän tiedon esittämisestä, joka estää lieventävien seikkojen soveltamisen. Virheellisin perustein tuomitusta rangaistuksesta ei sen sijaan ole kysymys silloin, jos väärä tieto ei ole vaikuttanut tapauksen rikosoikeudelliseen arviointiin. Väärästä ilmiannosta voi olla kysymys myös silloin, kun rikokseen todellisuudessakin syyllistynyt henkilö tuomitaan väärien tietojen johdosta virheellisin perustein. Rikokseen syyllistyneeseen kohdistuva väärä tieto voi luonnollisesti toteuttaa myös perättömän lausuman tunnusmerkit.
Väärän ilmiannon tunnusmerkistön toteutuminen ei välttämättä edellytä, että kohteena oleva henkilö on nimenomaisesti yksilöity. Tosin yleensä väärä ilmianto käytännössä kohdistetaan määrättyyn ja jopa ilmiantajan tuntemaan henkilöön. Väärä ilmianto voi olla kyseessä myös silloin, kun ilmiantaja perättömästi kertoo rikoksen tapahtuneen ja ilmianto kohdistuu esimerkiksi johonkin yksittäisten ihmisten muodostamaan ryhmään. Edellytyksenä on kuitenkin se, että ilmiannon johdosta syntyy vaara jollekulle joutua perusteettomasti pakkokeinon kohteeksi, syytteeseen tai tuomituksi rangaistukseen tai muuhun seuraamukseen.
Ehdotuksen mukaan väärä ilmianto olisi niin sanottu vaarantamisrikos. Rangaistavuuden edellytyksenä olisi ilmiannetulle tekijän tieten aiheutunut vaara joutua pidätetyksi, vangituksi tai muun pakkokeinon kohteeksi tai syytteeseen taikka tuomituksi rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen. Vaaran ei tarvitse olla vakava ja se voi olla myös lyhytaikainen. Vaaran tulee kuitenkin olla sillä tavoin havaittavissa, että asianomaiset, kuten ilmiannettu henkilö itse tai asiaa selvittävät viranomaiset, ottavat väärän tiedon huomioon ryhtyessään toimiin syntyneessä tilanteessa. Kun säännöksen soveltaminen edellyttää mainitunlaisen vaaran syntymistä, väärä ilmianto ei toteudu, jos väärän tiedon vastaan ottava viranomainen joko tietojen antamisen muodosta tai tavasta taikka asiassa muutoin hankkimiensa tietojen valossa tai muusta syystä ilman lisäselvityksiäkin havaitsee saamansa tiedon perättömyyden. Sellainen selvästi perätön ilmianto, joka ei ole aiheuttanut väärää ilmiantoa koskevassa säännöksessä tarkoitettua vaaraa, voi toteuttaa jonkin kunnianloukkausrikoksen tunnusmerkit.
Säännöksen soveltuminen ei edellytä, että pakkokeinoa on käytetty, syyte nostettu tai annettu väärä langettava tuomio. Jos pakkokeinoa on käytetty, syyte nostettu tai langettava tuomio annettu, säännöksessä tarkoitetun vaaran olemassaoloa voidaan pitää selvänä. Pakkokeinon kohteeksi joutumisen vaara on useimmiten silloin, kun ilmiannetusta rikoksesta pakkokeinon käyttäminen on lain mukaan mahdollista ja poliisi on harkinnut sitä. Yleisimmin syytteeseen joutumisen vaara syntyy, kun esitutkinta on saatettu loppuun ja virallisen syyttäjän syyteharkinta alkanut. Vaara, että syytön tuomitaan rangaistukseen tai muuhun rikosoikeudelliseen seuraamukseen, ilmenee yleensä siitä, että häntä vastaan on pantu vireille rikosoikeudenkäynti.
Väärän ilmiannon rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kolmen vuoden vankeutta. Rangaistuksen lajia valittaessa ja rangaistusta mitattaessa ankarampaan suuntaan vaikuttavana seikkana otetaan huomioon aiheutetun vaaran vakavuus, ilmiannetun rikoksen poikkeuksellinen vakavuus, ilmiannon erityinen suunnitelmallisuus ja muut vastaavat seikat. Vastakkaiseen suuntaan puhuvat esimerkiksi syytteeseen joutumisen vaaran vähäisyys tai se, että väärä ilmianto koskee rangaistavuudeltaan vähäistä rikosta. Väärän ilmiannon rangaistusasteikko olisi riittävä kaikissa tapauksissa. Sen vuoksi ei ole pidetty tarpeellisena ehdottaa törkeysporrastusta.
Perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevan 1 §:n perusteluissa on selostettu perusteita, joiden johdosta perätön lausuma on syytä arvostella tavanomaista lievemmin. Tällainen vaikutus on esimerkiksi väärän tiedon oikaisemisella ennen haitallisten vaikutusten syntymistä ja lausumaan johtaneilla vaikuttimilla, kuten pyrkimyksellä estää lausunnon antajalle tai hänen läheiselleen kiusallisen seikan paljastuminen. Myös väärän ilmiannon vakavuutta arvioitaessa olisi syytä kiinnittää huomiota tällaisiin seikkoihin.
Nykyisen 26 luvun 5 §:ssä on säädetty erityinen väärää ilmiantoa koskeva seuraamus. Sen mukaan väärästä ilmiannosta rangaistukseen tuomittu on samalla velvoitettava korvaamaan asianomistajalle kulut tuomion painattamisesta yleiseen tai paikkakunnan sanomalehteen, jos asianomistaja sitä vaatii. Säännös on peräisin vuodelta 1889. Joukkoviestinten kehitys viimeisen sadan vuoden aikana on ollut niin suuri, ettei tällaisella erityisellä seuraamuksella nykyoloissa ole samaa merkitystä kuin sata vuotta sitten. Seuraamuksen käyttäminen on käytännössä hyvin harvinaista. On myös huomattava, ettei sanomalehtiä tai muita tiedotusvälineitä ilmeisesti voida velvoittaa julkaisemaan tämänkaltaisia tuomioita. Seuraamus ehdotetaankin poistettavaksi. Poistamista puoltaa sekin, että väärä ilmianto ymmärretään ensisijaisesti oikeudenkäyttöön kohdistuvaksi rikokseksi.
7 §. Todistusaineiston vääristeleminen
Nykyisessä rikoslaissa ei ole nimenomaista todistusaineiston vääristelemistä koskevaa säännöstä. Todistusaineiston vääristelemistä koskevan säännöksen säätäminen ei kuitenkaan merkitse uutta kriminalisointia, sillä kyseisen rikoksen tunnusmerkistön toteuttavat teot ovat nykyisinkin rangaistavia. Oikeudenkäynnissä käytettävään todistusaineistoon puuttuminen tarkoituksella saada syytön tuomituksi rangaistukseen on nykyisin rangaistavaa 26 luvun 2 §:ssä tarkoitettuna niin sanottuna epäsuorana vääränä ilmiantona. Rikoksentekijän suojelemiseksi tehty todisteiden hävittäminen on rangaistavaa 16 luvun 20 §:ssä tarkoitettuna rikoksen suosimisena. Useissa tapauksissa voivat soveltua myös 33 luvussa olevat väärennysrikosten tunnusmerkit.
Useiden ulkomaiden rikoslaeissa on ehdotettuja säännöksiä vastaavia säännöksiä todistusaineiston vääristelystä.
Ehdotetuissa säännöksissä tarkoitettu todistusaineiston vääristeleminen koskisi tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa tapahtuvaa todistusaineiston vääristelyä, jonka tarkoituksena on saada syytön tuomituksi rangaistukseen tai muuten vahingoittaa toista. Joissakin tapauksissa toisen henkilön rikosoikeudellisen vastuun välttämiseksi tapahtuva todistusaineiston vääristeleminen olisi ehdotuksen mukaan 15 luvun 11 §:ssä tarkoitetun rikoksentekijän suojelemisen yksi tekotapa. Riita-asioissa vastaavanlainen vääristeleminen toteuttaisi usein 33 luvun 1―3 tai 5 §:ssä mainittujen väärennysrikosten tunnusmerkit. Selvää tarvetta määritellä ehdotetussa 15 luvussa rangaistavaksi todistusaineiston vääristeleminen on ainakin siltä osin kuin on kyse puuttumisesta muuhun kuin 33 luvussa mainittuun todistuskappaleeseen. Koska säännöksen soveltaminen edellyttää tarkoitusta saada syytön tuomituksi rangaistukseen tai muuten vahingoittaa toista, todistusaineiston vääristeleminen rikoksena olisi usein läheisesti rinnastettavissa väärään ilmiantoon.
1 momentti. Ehdotetun 7 §:n 1 momentin mukaan rangaistaisiin todistusaineiston vääristelemisestä sitä, joka saadakseen syyttömän tuomituksi rangaistukseen tai muuten toista vahingoittaakseen kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristää tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa tarpeellisen esineen, asiakirjan tai muun todisteen, jolla hänen tietensä on merkitystä asiassa.
Todistusaineiston vääristeleminen toteutuu ehdotuksen mukaan silloin, kun pyritään saamaan syytön tuomituksi rangaistukseen. Syyttömyydellä tällöin tarkoitetaan syyttömyyttä siihen rikokseen, johon hänet pyritään vääristellyillä todisteilla osoittamaan syylliseksi. Todistusaineiston vääristelemiseen voidaan syyllistyä pyrkimällä osoittamaan rikoksentekijäksi joku, joka ei ole tehnyt mitään rangaistavaa tekoa. Se voi kohdistua myös sellaiseen henkilöön, joka on tehnyt jotakin rangaistavaa, mutta todistusaineistoa vääristelemällä hänet pyritään osoittamaan syylliseksi johonkin toiseen rikokseen kuin minkä hän todellisuudessa on tehnyt. Muunlaisessa toisen vahingoittamisen tarkoituksessa todistusaineiston vääristeleminen toteutuisi esimerkiksi tapauksessa, jossa johonkin rikokseen todellisuudessakin syyllistynyttä vastaan puhuvaa näyttöä vahvistettaisiin vääristellyillä todisteilla.
Ehdotetussa säännöksessä ei ole mainintaa todistusaineiston vääristelemisestä jonkun hyödyttämiseksi. Useimmiten jonkun hyödyttäminen ja vahingoittaminen ovat toistensa käänteispuolia, erityisesti taloudellisissa riita-asioissa. Rikoksentekijän hyödyttämiseksi tapahtuva todisteiden hävittäminen voi olla rangaistavaa rikoksentekijän suojelemisena.
Jos todistusaineistoa vääristelisi virkamies, esimerkiksi poliisi, kysymys voisi olla myös 40 luvun 7 §:ssä tarkoitetusta virka-aseman väärinkäyttämisestä, 8 §:ssä tarkoitetusta törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä tai ainakin kyseisen luvun 10 §:ssä tarkoitetusta virkavelvollisuuden rikkomisesta.
Vääristelemisen kohteena voisi olla myös riita-asiassa tarpeellinen todiste. Olennaista on se, että vääristelyn kohdetta käytetään tai käytettäisiin todisteena tuomioistuimessa. Jos todistetta käytettäisiin muuten oikeuselämässä, tekoon soveltuisivat lähinnä väärennysrikoksia koskevat 33 luvun säännökset. Jos rikos toteuttaa sekä todistusaineiston vääristelemisen että väärennysrikoksen tunnusmerkit, sovellettaisiin rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä, kuten myös teon toteuttaessa todistusaineiston vääristelemisen ohella vahingoittamistarkoituksessa tehdyn niin sanotun prosessipetoksen tunnusmerkit.
Rikoksen tekotapoina ehdotuksessa on mainittu kätkeminen, hävittäminen, turmeleminen, muuntaminen ja muu vääristäminen. Teko voi olla siten todisteen tekemistä käyttökelvottomaksi ylipäänsä todisteena jostakin asiasta tai sen muuttamista siten, että todisteen kertoma tieto sisällöltään muuttuu. Muuntamisena tai muuna vääristelynä voidaan pitää myös esineiden tai muiden todisteiden sijoittamista sellaiseen paikkaan, jossa niistä tehdään totuutta vastaamattomia johtopäätöksiä. Näin ollen esimerkiksi huumausaineiden tai varastetun tavaran sijoittaminen salaa asuntoon tarkoituksella saada asunnon haltija tuomituksi rangaistukseen huumausainerikoksesta, anastusrikoksesta tai kätkemisrikoksesta voisi olla ehdotetun säännöksen tarkoittamaa todistusaineiston vääristelemistä.
Teon kohteena ehdotuksen mukaan olisi tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa todisteena tarpeellinen esine, asiakirja tai muu todiste. Säännöksiä, jotka määrittelevät lähemmin tällaisia kohteita, on muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 12―17 §:n säännöksissä asiakirjan esittämisvelvollisuudesta, 56―60 §:n säännöksissä katselmuksesta sekä takavarikkoa koskevissa pakkokeinolain (450/87) 4 luvun säännöksissä. Todistusaineiston vääristelemistä koskevan säännöksen soveltamisen edellytyksenä ei ole, että todiste olisi otettu viranomaisten haltuun. Edellytyksenä ei myöskään ole, että oikeudenkäynti- tai esitutkintamenettely, jossa todisteella on merkitystä, olisi jo vireillä. Säännöksen soveltumisen edellytyksenä on se, että todistusaineiston vääristelijä tietää tekonsa tuloksella olevan merkitystä todisteena jo alkaneessa tai vääristelyn jälkeen vireille tulevassa oikeudenkäynnissä tai rikosasian esitutkinnassa.
Todistusaineiston vääristeleminen voi kohdistua paitsi toisen myös tekijän itsensä omistamaan esineeseen, asiakirjaan tai muuhun todisteeseen. Ehdotettu säännös samoin kuin esimerkiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 12 §:n säännös asiakirjan esittämisvelvollisuudesta tai 17 luvun 57 §:n säännös velvollisuudesta tuoda esine oikeuteen katsastettavaksi siten omalta osaltaan rajoittaa omistajan oikeutta vapaasti määrätä omaisuudestaan. Ehdotettu 7 § ei kuitenkaan rajoita esineen, asiakirjan tai muun todisteen normaalia käyttöä, vaan ainoastaan sen käyttöä rikoksen tekemiseen.
Rikoksentekijän itsensä tekemät toimet rikoksen paljastumisen tai selvittämisen estämiseksi yleensä ovat niin sanottuja rankaisemattomia jälkitekoja. Näin ollen esimerkiksi sisään murtautuen tapahtuneen varkauden tekijä, joka erilaisin toimin poistaa aiheuttamiaan rikosjälkiä, ei siinä syyllisty erikseen rangaistavaan tekoon. Jos rikoksentekijä itse kätkee, hävittää, turmelee, muuntaa tai muuten vääristelee rikoksensa todistusaineistoa sillä tavoin, että hän pyrkii osoittamaan jonkun toisen määrätyn henkilön syyllistyneen kyseiseen rikokseen, ehdotetun säännöksen rikostunnusmerkit voivat kuitenkin toteutua. Todistusaineiston vääristelemiseen syyllistyy toisin sanoen rikoksentekijä, joka toimillaan pyrkii lavastamaan jonkun toisen kyseisen rikoksen tekijäksi.
Todistusaineiston vääristelemistä koskevan säännöksen soveltuminen ei välttämättä vaadi, että vääristeltyä todistetta olisi myös käytetty rikosasian esitutkinnassa tai oikeuskäsittelyssä. Koska rikos toteutuu vain silloin, kun teko on tehty tarkoituksella saada syytön tuomituksi rangaistukseen tai muuten vahingoittaa toista, on edellytyksenä, että todistusaineistoa on vääristelty sellaista käyttöä varten. Jos joku on kätkenyt, hävittänyt, turmellut, muuntanut tai muuten vääristänyt joitakin esineitä, asiakirjoja tai muita kohteita ilman ehdotetussa lainkohdassa mainittua tarkoitusta, esimerkiksi estääkseen itseään koskevien kiusallisten seikkojen ilmitulemisen, tai ilman mitään yhteyttä vireillä olevaan tai vireille tulevaan oikeusasiaan, ehdotettu lainkohta ei sovellu. Säännöksessä mainitun tarkoituksen tulee olla käsillä jo todistusaineiston vääristelemisen ajankohtana. Ellei teon hetkellä ole tällaista tarkoitusta, ehdotettu 1 momentti ei tekoon sovellu. Perättömäksi tai vääristellyksi tiedetyn todisteen käyttäminen tuomioistuimessa tai esitutkinnassa voi kuitenkin olla rangaistavaa 2 momentin mukaan.
Säännöksen soveltuminen edellyttää, että vääristellyllä todisteella on tekijän tieten merkitystä asiassa.
Todistusaineiston vääristelemisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kahden vuoden vankeutta. Koska rangaistussäännös tekisi mahdolliseksi sakon tuomitsemisen ja koska verraten vähäistäkin puuttumista oikeudenkäynnissä tai rikosasian esitutkinnassa tarvittavaan todistusaineistoon voidaan yleensä pitää kohtalaisen vakavana rikoksena, erityistä lievää rikosta koskevaa säännöstä ei ole pidetty tarpeellisena.
Todistusaineiston vääristeleminen rikoksena on moitittavuudeltaan lähellä perätöntä lausumaa. Perätön lausuma rikoksena tapahtuu tuomioistuimen tai viranomaisen edessä. Se osoittaa siksi suurempaa häikäilemättömyyttä kuin todistusaineiston vääristeleminen. Siitä johtuen ehdotetaan, että todistusaineiston vääristelemisen rangaistusasteikko olisi hieman lievempi kuin tuomioistuimessa tapahtuvan perättömän lausuman.
Perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevan 1 §:n perusteluissa on selostettu perusteita, joiden johdosta perätön lausuma on syytä arvostella tavanomaista lievemmin. Tällainen vaikutus on esimerkiksi väärän tiedon oikaisemisella ennen haitallisten vaikutusten syntymistä, kysymyksessä olevan rikoksen vähäisyydellä ja lausumaan johtaneilla vaikuttimilla, kuten pyrkimyksellä estää lausunnon antajalle tai hänen läheiselleen kiusallisen seikan paljastuminen. Myös todistusaineiston vääristelemisen vakavuutta arvioitaessa olisi syytä kiinnittää huomiota tällaisiin seikkoihin.
2 momentti. Ehdotetussa 1 momentissa teon kohteena on olemassa oleva esine, asiakirja tai muu todiste, jota vääristelemällä aiheutetaan se, että todisteesta tehdään totuutta vastaamattomia johtopäätöksiä. Todistusaineistoa voidaan vääristellä myös antamalla käytettäväksi perätön tai vääristelty todiste sekä käyttämällä itse perätöntä tai vääristeltyä todistetta. Ehdotetussa 2 momentissa on säännöksiä tällaisesta todistusaineiston vääristelemisestä.
Ehdotetussa 2 momentissa rikoksen tarkoitus on sama kuin 1 momentissakin.
Oikeudenmenetyksen vaaraa ei synny vielä silloin, kun joku on valmistanut tai hankkinut perättömän tai vääristellyn todisteen, mutta käyttämättä sitä tai antamatta sitä toisen käytettäväksi pitää sitä hallussaan. Tästä syystä ehdotetaan, että 2 momentissa tarkoitettu todistusaineiston vääristeleminen olisi rangaistavaa vain, jos joku antaa perättömän tai vääristellyn todisteen käytettäväksi tai itse käyttää sellaista todistetta harhauttavalla tavalla tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa. Näin ollen todistusaineiston vääristeleminen tällaisissa tapauksissa toteutuisi antamalla perätön todiste suoraan tuomioistuimelle tai esitutkintaviranomaiselle taikka välillisesti antamalla se tällaista käyttöä varten esimerkiksi oikeudenkäyntiasiamiehelle tai -avustajalle. Todistusaineiston vääristeleminen viimeksi mainituissa tapauksissa ei välttämättä edellytä, että asiamies tai avustaja toimisi vilpillisesti.
Todistusaineiston vääristelemistä 2 momentin mukaan olisi perättömäksi tai vääristellyksi tiedetyn todisteen käyttäminen harhauttavalla tavalla tuomioistuimessa tai rikosasian esitutkinnassa. Muuta kuin harhauttavaa käyttämistä olisi perättömän tai vääristellyn todisteen antaminen tuomioistuimelle tai esitutkintaviranomaiselle, kun samalla ilmoitetaan todisteen perättömyydestä.
8 §. Törkeä todistusaineiston vääristeleminen
Todistusaineiston vääristelemistä pidettäisiin ehdotuksen mukaan törkeänä, jos siinä 1) aiheutetaan vaara, että syytön varsin todennäköisesti tuomitaan vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen, 2) rikoksen kohteena on erityisen merkityksellinen todiste tai 3) rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeysporrastuksen perusteet olisivat suurelta osin samat kuin tuomioistuimessa annettua törkeää perätöntä lausumaa koskevassa 3 §:ssä.
1 kohta. Pykälän 1 kohdassa todistusaineiston vääristelyn törkeänä pitämisen perusteena mainitaan vaara, että syytön varsin todennäköisesti tuomitaan vankeuteen tai muuhun ankaraan seuraamukseen. Sanonnalla ''varsin todennäköisesti'' tarkoitetaan ensisijaisesti tavanomaista suurempaa todennäköisyyttä, että todistusaineiston vääristelemisen johdosta tuomitaan ehdotuksessa mainittu ankara seuraamus. Vaaraan sisältyvän todennäköisyyden arviointiin saattaa vaikuttaa myös todistusaineiston vääristelijän muunlainen aktiivinen toiminta syyttömän henkilön tuomitsemiseksi ehdotuksessa mainittuun ankaraan seuraamukseen.
Kuten törkeää perätöntä lausumaa tuomioistuimessa koskevassa säännösehdotuksessa vankeuteen tuomitsemisen vaara koskee pitkäaikaisen ehdottoman vankeusrangaistuksen ohella myös ehdollista ja lyhytaikaista ehdotonta vankeutta. Jos syytön joutuu todistusaineiston vääristelyn johdosta vaaraan tulla tuomituksi ehdolliseen vankeuteen tai lyhytaikaiseen ehdottomaan vankeuteen, törkeän todistusaineiston vääristelemisen kokonaisarvostelussa huomioon otettavien muiden perusteiden tulee olla painavampia kuin siinä tapauksessa, että syytön on joutunut vaaraan tulla tuomituksi pitkäaikaiseen ehdottomaan vankeuteen.
Vankeuteen rinnastettavalla muulla ankaralla seuraamuksella tarkoitetaan lähinnä erityisen tuntuvia taloudellisia seuraamuksia, kuten rahamäärältään hyvin suurta korvausvelvollisuutta tai konfiskaatiota. Myös esimerkiksi viraltapanoa voidaan pitää ehdotuksessa tarkoitettuna ankarana seuraamuksena.
2 kohta. Pykälän 2 kohdan mukaan todistusaineiston vääristelemistä pidettäisiin törkeänä, jos rikoksen kohteena on erityisen merkityksellinen todiste. Todisteen merkityksellisyydellä tarkoitetaan sen todistusarvoa, toisin sanoen vaikutusta siihen, mitä käsiteltävänä olevassa asiassa on perusteltua pitää todistettuna ja millaiseen lopputulokseen oikeudellinen päätöksenteko johtaa. Todistusaineiston vääristelemistä voidaan pitää tavanomaista moitittavampana, jos teko kohdistuu tältä kannalta ratkaisevassa asemassa olevaan todistusaineiston osaan. Esimerkiksi kriminaaliteknisten tutkimusten tulokset usein ovat sellaisessa asemassa. Sen sijaan todisteen todistusaiheeseen eli todistelun kohteena olevaan tosiseikkaan liittyvä huomattava taloudellinen tai muu merkitys ei yksinään vaikuttaisi todisteen todistusarvoon. Tällaisilla seikoilla voi silti olla välillistä merkitystä ehdotetun 2 kohdan soveltamisessa.
3 kohta. Todistusaineiston vääristelemistä voitaisiin pitää törkeänä myös silloin, jos se tehdään erityisen suunnitelmallisesti. Erityinen suunnitelmallisuus määräytyy samanlaisten näkökohtien mukaan kuin muissakin sellaisissa rikoksissa, joissa se on omaksuttu törkeysporrastuksen perusteeksi. Erityistä suunnitelmallisuutta voivat ilmentää muun muassa harkitut valmistelutoimet, todistusaineiston vääristelemistä tukevat tai sen paljastumista ehkäisevät erityisjärjestelyt sekä useiden henkilöiden tehtävienjakoon nojautuva järjestäytyminen.
Todistusaineiston vääristelemistä voidaan pitää törkeänä vain ehdotuksessa mainitun perusteen ollessa käsillä. Törkeysporrastus määräytyy kuitenkin kokonaisarvostelun perusteella. Kokonaisarvosteluun vaikuttavat muutkin seikat kuin ehdotetussa lainkohdassa mainitut. Sellaisia voivat olla esimerkiksi huomattavan taloudellisen edun saaminen, pyrkimys saada syytön rangaistuksi erityisen vakavasta rikoksesta ja muut vastaavat seikat.
Törkeän todistusaineiston vääristelemisen rangaistukseksi ehdotetaan vähintään neljän kuukauden ja enintään kuuden vuoden vankeutta. Kyseinen rikos on moitittavuudeltaan rinnastettavissa törkeään perättömään lausumaan tuomioistuimessa.
9 §. Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen
Voimassa olevassa rikoslaissa ei ole oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista koskevaa säännöstä. Tosin rikoslaissa on useita säännöksiä, joita voidaan soveltaa oikeudenkäytössä kuultavaan henkilöön kohdistettuun väkivaltaan tai uhkaamiseen. Ehdotetun säännöksen tarkoituksena on yhtenäistää tällaisen menettelyn arvostelua ja korostaa sen erityistä moitittavuutta siitä lainkäytölle aiheutuvan uhan vuoksi. Säännös suojaisi oikeudenkäynnissä, esitutkinnassa, poliisitutkinnassa tai niihin rinnastettavassa muussa viranomaismenettelyssä tapahtuvaa kuulemista. Pykälän 1 kohta koskee kuulemista edeltävää tekoa ja 2 kohta kuulemisen johdosta sen jälkeen tehtyä tekoa.
Kummassakin kohdassa mainitaan tekotapoina väkivalta ja uhkaus. Väkivalta voi ilmetä pahoinpitelynä, mutta myös muu kuin väkivaltarikoksena rangaistava väkivalta tulee kysymykseen. Väkivallan ei välttämättä tarvitse ilmetä henkilöön kohdistuvana väkivaltana, vaan se voi ilmetä esimerkiksi toisen omaisuuden särkemisenä kuulusteluun osallistumisen estämiseksi. Uhkauksessa ei tarvitse olla kysymys väkivallasta, vaan myös muut oikeudettomat painostuskeinot tulevat kysymykseen. Uhkaus voi kohdistua myös taloudellisiin etuihin. Kun kysymys on ennen todistelua tapahtuvasta teosta, väkivalta tai uhkaus voi kohdistua muuhunkin kuin kuultavaan, esimerkiksi hänelle läheiseen ihmiseen tai hänen omaisuuteensa. Ei myöskään edellytetä, että väkivalta tai uhattu loukkaus välittömästi liittyisivät tekotilanteeseen, vaan kysymys voi olla myös myöhemmin tapahtuvalla väkivallalla tai muulla teolla uhkaamisesta. Edellytyksenä kuitenkin on, että väkivalta tai uhkaus on keino, jolla kuultavaan vaikutetaan säännöksessä edellytetyllä tavalla. Väkivallan tai uhkauksen vakavuudelle ei ole asetettu erityistä kynnystä. Niiden tulee kuitenkin olla olosuhteet huomioon ottaen niin uskottavia, että niillä voi olla vaikutusta kohteeseensa.
Kun kysymys on kuultavan antaman lausunnon vuoksi tehdystä väkivallasta tai uhkauksesta, väkivallan tai sen uhan tulee kohdistua kuultavaan itseensä. Jälkikäteisen väkivallan käytön tai uhkaamisen rangaistavuutta ei ole perusteltua ulottaa yhtä laajaksi kuin kuulemista edeltävien tekojen kysymyksessä ollessa. Ensiksikin jälkeenpäin tapahtuvien muuhun kuin kuultavaan kohdistuneiden tekojen yhteys todistamiseen tai muuhun kuulemiseen voitaneen todeta yleensä vain suhteellisen vakavissa tapauksissa. Tällöin käytettävissä ovat tekoon muuten soveltuvat säännökset, joissa yleensä on niin laaja rangaistusasteikko, että teon erityinen moitittavuus voidaan rangaistusta määrättäessä ottaa huomioon. Toiseksi vähäinen jälkikäteinen uhkailu tai lievä väkivaltakaan eivät muodosta niin merkittävää uhkaa lainkäytölle, että erityisen rangaistussäännöksen tulisi kattaa tällaiset tapaukset yhtä laajasti kuin kysymyksen ollessa kuulemista edeltävistä teoista.
Jos väkivalta tai uhkaus ei liity toisen henkilön tulevaan tai jo tapahtuneeseen kuulemiseen, säännöstä ei voida soveltaa. Tavoitteena tulee olla lausunnon antamisen estäminen tai lausunnon sisältöön vaikuttaminen taikka kosto annetun lausunnon johdosta. Esimerkiksi väkivaltaan johtanut riita siitä, kumpi osapuolista jossakin oikeudenkäynnissä on oikeassa, ei kuulu tämän säännöksen nojalla arvosteltaviin, jollei väkivallalla pyritä vaikuttamaan toisen lausumaan oikeudenkäynnissä tai väkivalta johdu nimenomaan annetun lausunnon sisällöstä eikä vallitsevasta erimielisyydestä.
Pykälän suojaama henkilöpiiri on määritelty osaksi vastaavalla tavalla kuin luvun 1 ja 2 §:ssä. Ne tilaisuudet, joissa annettavasta tai annetusta lausunnosta on kysymys, on ilmaistu vastaavasti kuin mainituissa pykälissä. Kysymyksen tulee olla lausunnosta oikeudenkäynnissä, esitutkinnassa, poliisitutkinnassa tai niihin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä. Pykälä kuitenkin koskee paitsi luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitettuihin henkilöihin kohdistuvia tekoja myös eräisiin muihin kuultaviin kohdistuvia tekoja. Rangaistavuus ei edellytä, että teon kohteena olevalla henkilöllä on kuultavana rangaistusuhkaan perustuva totuudessapysymisvelvollisuus. Myöskään sillä, kuullaanko asianomaista valan tai vakuutuksen nojalla, ei ole pykälän soveltamisalan kannalta merkitystä. Kuultava voisi olla todistaja, asiantuntija, muu kuultava tai asianosainen. Todistajan ja asiantuntijan käsitteillä on oikeudenkäymiskaaren tai muiden säännösten perustella selkeästi rajattu sisältö. Muu kuultava voi olla esimerkiksi vakuutusyhtiö, jota kuullaan liikennerikosasian yhteydessä, tai työnantaja, jota kuullaan työssä aiheutetun vahingon korvaamista koskevassa asiassa. Asianosaiseen kohdistuva teko voisi olla rangaistava silloinkin, kun asianosaisella ei ole nimenomaista totuudessapysymisvelvollisuutta tai kun tämän velvollisuuden rikkomiseen ei liity rangaistusuhkaa. Teon kohteina voisivat siten olla niin riita- kuin rikosoikeudenkäynninkin asianosainen samoin kuin esitutkinnassa kuultava asianomistaja. On tärkeätä, että kaikkia oikeudenkäynnissä tai muussa lainkäytön kannalta tärkeässä viranomaismenettelyssä kuultavia suojataan tällaiselta asiattomalta vaikuttamiselta.
Lausuntoa edeltävällä teolla tulee estää tai yrittää estää lausunnon antaminen tai vaikuttaa tai yrittää vaikuttaa lausunnon sisältöön. Yritys ja täytetty teko ovat lähtökohtaisesti yhtä moitittavia, koska teon täyttymisen kannalta ratkaiseva on teon kohteeksi joutuneen henkilön reaktio. Kysymyksen ollessa lausunnon vuoksi tehdystä väkivallasta tai uhkauksesta yritys ei ole tämän säännöksen mukaan rangaistava. Jos väkivalta jää yritysasteelle, riittää, että tekoon voidaan soveltaa asianomaisen väkivaltarikoksen yrityksen yleistä rangaistussäännöstä.
Teon tulee olla oikeudeton. Rajoitus viittaa tilanteisiin, joissa joku on oikeutettu tai jopa velvollinen ryhtymään toimenpiteisiin puheena olevan lausunnon antamisen estämiseksi tai siihen vaikuttamiseksi tai annetun lausunnon johdosta. Perusteena voi olla häiriön aiheuttaminen asianomaisessa menettelyssä, jolloin lausunnon antaminen voidaan keskeyttää tai estää, taikka salassapitovelvollisuus, jolloin on oikeutettua yrittää vaikuttaa lausunnon antamiseen tai ryhtyä toimenpiteisiin velvollisuuden rikkomisen johdosta. Oikeutettua on myös ryhtyä toimenpiteisiin tahallisen väärän lausunnon antamisen johdosta.
Tahallisuus edellyttää tekijän joko nimenomaisesti pyrkivän estämään kuulemisen tai vaikuttamaan lausunnon sisältöön tai ainakin ymmärtävän tällaisen vaikutuksen tekonsa varsin todennäköiseksi seuraukseksi. Jälkikäteisessä teossa taas on voitava osoittaa tekijän toimineen annetun lausunnon vuoksi.
Väkivaltaisesti tapahtuva oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen täyttää säännönmukaisesti ainakin pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön. Pykälään sisältyvästä toissijaisuuslausekkeesta ilmenee, että jos teosta ei säädetä muualla laissa ankarampaa rangaistusta, sovelletaan oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista koskevaa erityistä säännöstä. Pahoinpitely ja lievä pahoinpitely sisältyvät lähtökohtaisesti oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamiseen silloin, kun nämä rikokset ovat osa oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamista. Törkeä pahoinpitely puolestaan syrjäyttää ehdotetun säännöksen. Pelkkään uhkaukseen rajoittuva todistajan uhkaaminen saattaa merkitä syyllistymistä myös laittomaan uhkaukseen. Tässä tapauksessa ehdotettu säännös riittää teon arvosteluun. Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen voi lisäksi merkitä syyllistymistä luvun 5 §:ssä tarkoitettuun yritettyyn yllytykseen perättömään lausumaan. Tällaisessa tapauksessa oikeudenkäytössä kuultavan uhkaaminen syrjäyttää jälkimmäisen säännöksen.
Oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisesta voitaisiin tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi. Tavanomaista laajempi asteikko mahdollistaa tekoon liittyvän väkivallan tai uhkauksen vakavuuden arvostelun lisäksi sen, että teon oikeudenhoitoa uhkaava merkitys voidaan ottaa myös riittävästi huomioon. Rangaistusta määrättäessä tekoon liittyvän pahoinpitelyn tai uhkauksen vakavuus on keskeisellä sijalla. Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota sen seikan oikeudelliseen merkitykseen, johon uhkaamisella on pyritty vaikuttamaan.
10 §. Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen
Suomen oikeusjärjestys ei tunne yleistä velvollisuutta ilmoittaa rikoksia viranomaisille tai niille, joihin rikokset kohdistuvat. Laajaa ilmiantovelvollisuutta ei pidetä Suomen oikeusjärjestykseen soveltuvana. Lisäksi laajan ilmoitusvelvollisuuden noudattamisen valvonta ei voisi olla tehokasta.
Rikoslaissa on kuitenkin vuodelta 1889 ollut peräisin säännös eräiden törkeiden rikosten ilmoittamatta jättämisestä oikeudenhoitoon kohdistuvana laiminlyöntirikoksena. Säännös on rikoslain 16 luvun 19 §:ssä. Sitä on viimeksi muutettu rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa vuonna 1995. Säännöksen mukaan sitä, joka tietää Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, maanpetoksen, törkeän maanpetoksen, vakoilun, törkeän vakoilun, valtiopetoksen, törkeän valtiopetoksen, murhan, tapon, surman, törkeän pahoinpitelyn, ryöstön, törkeän ryöstön, ihmisryöstön, panttivangin ottamisen, rahanväärennyksen, törkeän rahanväärennyksen, 34 luvun 1―6 tai 11 §:ssä mainitun rikoksen taikka törkeän huumausainerikoksen olevan hankkeilla, eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, rangaistaan, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu. Ilmoittamisen laiminlyömisestä ei kuitenkaan 2 momentin mukaan tuomita, jos hankkeissa olevasta rikoksesta tietävän olisi rikoksen estämiseksi ilmaistava joku 16 luvun 10 §:n 2 momentissa mainituista henkilöistä.
Säännöstä on viime vuosina muutettu useasti lähinnä lisäämällä lainkohdan luetteloon rikoksia, joita ilmiantovelvollisuus koskee. Vuonna 1983 luetteloon lisättiin panttivangin ottamista koskeva rikoslain 25 luvun 9 a §. Samalla laiminlyöntirikokselle annettiin nimeksi törkeän rikoksen ilmoittamatta jättäminen. Sellaisena säännös oli voimassa vuoden 1990 loppuun asti. Rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäistä vaihetta toteutettaessa vuonna 1990 uudistettiin myös rikoslain 16 luvun 19 §:n sanontaa. Vuoden 1991 alusta törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä tuomittiin se, joka tietää valtiopetoksen, maanpetoksen, murhan, tapon, törkeän pahoinpitelyn, ryöstön tai törkeän ryöstön, 25 luvun 1 tai 9 a §:ssä mainitun rikoksen taikka rahanväärennyksen, törkeän rahanväärennyksen taikka 34 luvussa mainitun toisen hengelle tai terveydelle vaarallisen rikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, edellyttäen, että rikos tai rangaistava yritys tapahtuu. Valtiopetoksella lainkohdassa tarkoitettiin rikoslain 11 luvussa ja maanpetoksella 12 luvussa mainittuja rikoksia. Luetteloon lisättiin tuolloin tappo ja eduskuntakäsittelyssä törkeä pahoinpitely sekä saatettiin eräät rikosnimikkeet vastaamaan uudistettuja rikoslain säännöksiä.
Vuonna 1993 luetteloon lisättiin vielä törkeä huumausainerikos. Uusin ilmiannettavien rikosten luettelo on siis vahvistettu rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen yhteydessä vuonna 1995.
Rangaistusasteikkona on vuodesta 1889 alkaen ollut sakko tai enintään kuuden kuukauden vankeus.
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevan säännöksen tarpeellisuudesta voidaan esittää erilaisia käsityksiä. Kun eduskunta on vuosina 1990―1995 pitänyt eri yhteyksissä säännöstä tarpeellisena, nyt ehdotetaan säännöstä uudistettavaksi lähinnä saattamalla säännöksen sanamuoto sopusointuun muuten uudisteilla olevien säännösten kanssa. Samalla ehdotetaan vähäisiä tarkennuksia ilmoittamisvelvollisuuden alaisten rikosten luetteloon.
Vaikka säännös on viime vuosina ollut rikoslain uudistamisessa ja lainvalmistelussa usein esillä, ilmiantovelvollisuuden perusteltavuus ja laajuus on ollut esillä lähinnä muiden asioiden ohella. Kuten edellä on sanottu, rikoksiin kohdistuvaa laajaa ilmiantovelvollisuutta ei pidetä Suomen oikeusjärjestykseen soveltuvana. Tämän mukaisesti rangaistusuhkainen ilmoitusvelvollisuus on rajoitettava mahdollisimman suppeaksi. Ilmiantovelvollisuutta voidaan pitää perusteltuna lähinnä silloin, kun sen kohteena oleva rikos on erittäin vakava, luonteeltaan harkittu ja sisältää järjestelmällistä valmistelua, kohdistuu tärkeään suojeltavaan oikeushyvään ja rikos tai sen jatkaminen on ilmiannon tapahduttua estettävissä.
Ehdotettu säännös törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisestä toisaalta supistaa ja toisaalta laajentaa jonkin verran ilmoitusvelvollisuuden alaa verrattuna voimassa olevaan 16 luvun 19 §:ään. Ilmoitusvelvollisuuden alaan kuuluisivat vakavimmat valtiolliset rikokset, tahalliset henkirikokset ja eräät muut väkivaltarikokset, vakavimmat yleistä vaaraa aiheuttavat rikokset, törkeä ympäristön turmeleminen ja törkeä huumausainerikos.
1 momentti. Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämiseen syyllistyisi ehdotetun 10 §:n 1 momentin mukaan se, joka tietää Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamisen, maanpetoksen, törkeän maanpetoksen, vakoilun, törkeän vakoilun, valtiopetoksen, törkeän valtiopetoksen, raiskauksen, törkeän raiskauksen, murhan, tapon, surman, törkeän pahoinpitelyn, törkeän ryöstön, ihmisryöstön, panttivangin ottamisen, törkeän tuhotyön, törkeän terveyden vaarantamisen, ydinräjähderikoksen, aluksen kaappauksen, törkeän ympäristön turmelemisen tai törkeän huumausainerikoksen olevan hankkeilla eikä ajoissa, kun rikos vielä olisi estettävissä, anna siitä tietoa viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa, jos rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu.
Ehdotuksen mukaan ilmoittamisvelvollisuus ei koskisi kaikkia maanpetosrikoksia eikä valtiopetosrikoksia, vaan ainoastaan nimenomaisesti lueteltavia vakavimpia valtiollisia rikoksia. Maanpetos- ja valtiopetosrikoksista jäisivät ilmoittamisvelvollisuuden ulkopuolelle sotaan yllyttäminen, turvallisuussalaisuuden paljastaminen, tuottamuksellinen turvallisuussalaisuuden paljastaminen, luvaton tiedustelutoiminta ja maanpetoksellinen yhteydenpito sekä valtiopetoksen valmistelu ja laiton sotilaallinen toiminta.
Säännöksessä ilmoittamisvelvollisuuden alaisuuteen ehdotetaan murhan ja tapon rinnalle surmaa, kuten jo voimassa olevassa laissa. Surmaa koskeva säännös on tullut rikoslakiin kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa. Surmalla tarkoitetaan tappoa, joka huomioon ottaen rikoksen poikkeukselliset olosuhteet, rikoksentekijän vaikuttimet ja muut rikokseen johtaneet ja siihen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen tehty lieventävien asianhaarojen vallitessa. Törkeää pahoinpitelyä ilmiannettavien rikosten luettelossa puoltaa se, että jonkun valmistautuessa väkivaltarikokseen on hyvin vaikeata päätellä, valmistaudutaanko tahalliseen henkirikokseen vai muunlaiseen erityisen vakavaan väkivaltaan. Ilmoittamisvelvollisuuden alaisuuteen lisättäisiin myös vakavimmat väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävät seksuaalirikokset, eli raiskaus ja törkeä raiskaus. Siltä osin kuin on kyse ryöstön, törkeän ryöstön, ihmisryöstön ja panttivangin ottamisen ilmoittamisvelvollisuudesta, ehdotettu säännös vastaa sisällöltään voimassa olevaa rikoslain 16 luvun 19 §:ää.
Ehdotetussa ilmoittamisvelvollisuuden alaisten törkeiden rikosten luettelossa olevat törkeä tuhotyö, törkeä terveyden vaarantaminen, ydinräjähderikos, aluksen kaappaus ja törkeä ympäristön turmeleminen osittain supistaisivat ja osittain hieman laajentaisivat ilmiantovelvollisuuden alaisen käyttäytymisen alaa. Koska ilmoittamisvelvollisuus ei enää koskisi kaikkia rikoslain 34 luvussa mainittuja ihmisten henkeä tai terveyttä yleisesti vaarantavia rikoksia, vaan ainoastaan nimenomaisesti lueteltuja kyseisessä luvussa mainittuja rikoksia, törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisen kriminalisoinnin ala tältä osin jonkin verran supistuisi. Törkeä ympäristön turmeleminen ilmoitusvelvollisuuden alaan kuuluvien rikosten luettelossa olisi merkittävin laajennus luetteloon.
Ilmiantovelvollisuuden alaan kuuluvien rikosten joukosta ehdotuksen mukaan poistettaisiin edellä mainittujen rikosten ohella rahanväärennys ja törkeä rahanväärennys. Ne ovat korkeasta rangaistavuudestaan huolimatta lähinnä taloudellisia rikoksia, jotka eivät vaaranna valtiota, ihmisten henkeä tai terveyttä taikka ympäristöä. Setelirahalla ei ole nykyaikana enää samaa merkitystä kuin 1900-luvun alkupuolella, jolloin setelien laajamittainen väärentäminen saattoi aiheuttaa suurta vahinkoa kansantaloudelle.
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisen rangaistavuus edellyttää, että ehdotetussa lainkohdassa mainittu rikos on hankkeilla. Tällä tarkoitetaan sitä, ettei tieto toisen henkilön yleisestä valmiudesta jonkin törkeän rikoksen tekemiseen aiheuta ilmoittamisvelvollisuutta. Pelkkä toiseen henkilöön kohdistuva epäily ei myöskään ole riittävää. Edellytyksenä on, että rikossuunnitelma on edennyt riittävän pitkälle. Ilmiantovelvollisuus edellyttää yleensä, että tiedetään, mihin tai keihin tuleva rikos aiotaan kohdistaa ja millä tavoin rikos aiotaan tehdä. Rikossuunnitelman tulee olla siinä määrin yksityiskohtainen ja jäsentynyt, että harkitseva ja huolellinen henkilö, joka saa hankkeesta tiedon, suhtautuu siihen vakavasti ja ottaa sen huomioon omassa toiminnassaan. Ilmoittamisvelvollisuutta ei ole, jos valmisteilla olevasta rikoksesta saadut tiedot ovat niin yksilöimättömiä tai epämääräisiä, etteivät viranomaiset tai vaaran kohde voisi niiden perusteella harkita, millaiset toimet ovat tarpeen rikoksen estämiseksi ja siitä johtuvan vaaran torjumiseksi.
Ilmoitusvelvollisuuden syntyminen ei edellytä, että hankkeilla oleva rikos olisi jo edennyt rangaistavuuden asteelle, koska silloin vaaran torjuminen voisi usein olla jo liian myöhäistä. Ilmoittamisvelvollisuus voi olla edelleen olemassa, jos ilmiannon kautta voidaan estää rikollisen toiminnan jatkuminen, kuten esimerkiksi panttivangin ottamisessa. Kyseinen rikos on hankkeilla niin kauan kuin vapaudenriisto jatkuu, koska panttivangin ottamisen tunnusmerkistöön kuuluu uhkaus surmata panttivanki tai vahingoittaa hänen terveyttään.
Ilmoitusvelvollisuus on täytettävä ajoissa, kun rikos voidaan vielä estää tai joissakin tapauksissa katkaista sen jatkuminen. Rikoksesta ilmoittaminen liian myöhään ei vapauta rangaistuksesta. Laiminlyönnin rangaistavuuden edellytyksenä tietysti on, että rikoksesta ilmoittaminen ajoissa on ollut mahdollista. Tieto rikoksesta on voitu saada niin myöhään, ettei siitä tiedottamiseen viranomaiselle tai vaaran kohteelle ole ollut mahdollisuutta. Huomioon on otettava myös ne olosuhteet, joissa ilmoitus olisi pitänyt tehdä.
Jos tieto rikoksesta on saatu myöhemmin kuin ehdotetussa lainkohdassa tarkoitetaan, toisin sanoen siinä vaiheessa, kun rikosta ei enää voida estää tai rikoksen jatkamista katkaista, ilmoittamisvelvollisuutta ei ole. Yleistä velvollisuutta ilmoittaa jo tehdyistä rikoksista ei muutenkaan rikoslainsäädännössämme ole, eikä sitä sisällä myöskään ehdotetussa 11 §:ssä oleva rikoksentekijän suojelemista koskeva säännös.
Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyömisen rankaisemiselta puuttuu riittävä peruste, jollei ilmoitettavaa rikosta ole edes yritetty tehdä. Sen vuoksi voimassa olevan ja ehdotetun säännöksen mukaan ilmoitusvelvollisuuden rangaistavuuden edellytyksenä on, että kyseinen rikos tai sen rangaistava yritys tapahtuu, toisin sanoen ilmoitusvelvollisuuden alainen rikos on tehty tai sitä on ryhdytty toteuttamaan. Edellytyksenä sen sijaan ei ole, että kyseisen rikoksen tekijää myös käytännössä rangaistaan. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyöjä ei joudu vastuuseen tapahtuneesta rikoksesta tai sen yrityksestä, vaan ainoastaan laiminlyönnistään.
Hankkeilla olevasta rikoksesta tulee antaa tieto joko viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa. Viranomaisena tulee kyseeseen lähinnä poliisi, jonka tehtävänä on rikoksen estäminen. Ehdotuksen sanamuodon mukaan on ilmoitettava rikos eikä rikoksentekijä. Rikoksen ilmoittaminen ilman suunnittelijan henkilöllisyyden yksilöimistä ei kuitenkaan usein ole mahdollista. Jos vaara uhkaa useita henkilöitä, ilmoitus rikoksesta olisi annettava kaikille vaaran kohteille. Jos uhatut muodostavat jonkin pienyhteisön, ilmoitus yhdelle yleensä riittää. Jos uhan kohteena on esimerkiksi yhdessä asuva perhe, yhdelle perheen jäsenistä tapahtuva ilmoittaminen riittää täyttämään ilmoitusvelvollisuuden.
Törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta eli samaa kuin voimassa olevassa 16 luvun 19 §:ssä.
2 momentti. Rikoslain 16 luvun 19 §:n 2 momentissa on otettu huomioon se, että kaikilta ei voida kohtuudella vaatia ilmoitusvelvollisuuden täyttämistä. Näkökohta on otettu huomioon myös laadittaessa ehdotusta törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevaksi säännökseksi.
Ensinnäkin rikosta valmistelevan läheiset sukulaiset ja muut hänelle läheiset henkilöt olisivat oikeudellisen ja eettisen velvollisuuden muodostamassa vaikeassa ristiriitatilanteessa, jos ilmoittamisvelvollisuus koskisi heitäkin. Tämän vuoksi ehdotetaan, että törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskeva säännös ei koske rikosta valmistelevan puolisoa, sisarusta, sukulaista suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa, hänen kanssaan yhteistaloudessa asuvaa tai muuta niihin rinnastettavan henkilökohtaisen suhteen takia läheistä henkilöä. Yhteistaloudessa asumisella tarkoitetaan ensisijaisesti avoliittoa, mutta myös muunlaista yhteistä taloutta, sen sijaan ei esimerkiksi pelkästään saman rikollisen organisaation jäsenyyttä. Henkilökohtaiseen suhteeseen perustuva läheisyys voi olla esimerkiksi muilla sukulaisilla kuin ehdotuksessa on nimenomaan mainittu, esimerkiksi serkuksilla, langoksilla, kasvattivanhemmilla kasvattiin nähden tai kihlakumppaneilla keskenään. Myös rikosta valmistelevan entiseltä puolisolta voi olla kohtuutonta vaatia ilmoitusvelvollisuuden täyttämistä. Koska ne henkilökohtaiset suhteet, joiden vuoksi henkilö voi olla toiselle läheinen, voivat olla monenlaisia, täysin tyhjentävää luetteloa niistä ei ole mahdollista laatia.
Yleisistä oikeudellisista periaatteista johtuu, etteivät törkeää rikosta valmistelevat henkilöt itse ole ilmoitusvelvollisuuden alaisia. Tätä voidaan pitää itsestään selvänä, joten sitä ei ole tarpeen nimenomaisesti mainita lakitekstissä. Ilmoitusvelvollisuutta ei ole myöskään sillä henkilöllä, jota vaara uhkaa. Hän ei ole velvollinen ilmoittamaan häntä vastaan hankkeilla olevasta rikoksesta viranomaiselle. Jos kuitenkin valmisteilla oleva rikos uhkaa kohdistua muihinkin, ilmoitusvelvollisuus heille luonnollisesti on olemassa.
3 momentti. Rikosta valmistelevan henkilön läheisten sukulaisten tai heihin rinnastettavien ohella myös eräät muut saattavat joutua tilanteeseen, jossa heiltä on kohtuutonta edellyttää tietoonsa tulleen vakavan rikoksen suunnittelijan ilmiantamista. Tällaisessa asemassa voivat olla esimerkiksi oikeudenkäyntiavustaja tai asiamies, lääkäri tai muu terveydenhuoltohenkilöstöön kuuluva taikka pappi, jotka tehtävässään ovat saaneet tietää hankkeilla olevasta rikoksesta. Laissa on varauduttu eettisiin ristiriitatilanteisiin säätämällä tällaisille henkilöille salassapitovelvollisuus. Päämiehen oikeudellisten asioiden ajamisessa, potilaan sairauden hoidossa tai sielunhoidossa ilmenevä luottamuksellisuus voisi joutua vaaranalaiseksi, jos tässä tarkoitetun vaitiolovelvollisuuden alainen henkilö olisi velvollinen ilmiantamaan luottamuksellisesti annettuja tietoja. Vaitiolovelvollisuudesta on säännöksiä esimerkiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:ssä.
Ottaen huomioon ilmoitusvelvollisuuden alaisten rikosten luonne liike-, ammatti- ja yrityssalaisuuksien suoja ei yleensä voi olla ilmoitusvelvollisuuden kanssa ristiriidassa.
Jos mainitunkaltaisen luottamuksellisen suhteen osapuoli on saanut tietää vakavan rikoksen olevan hankkeilla, hän saa useissa tapauksissa ilmoittaa siitä vaitiolovelvollisuuden estämättä. Tämä johtuu pakkotilasta salassapitovelvollisuuden rikkomisen oikeuttamisperusteena. Jos esimerkiksi rikosjutun syytetyn oikeusavustaja on luottamuksellisesti saanut tietää syytetyn valmistelevan jonkun surmaamista, oikeusavustaja saa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n estämättä ilmoittaa siitä viranomaiselle tai sille, jota vaara uhkaa.
11 §. Rikoksentekijän suojeleminen
Lainkäyttöön kohdistuvana rikoksena voimassa olevassa rikoslaissa pidetään yleensä oikeuskirjallisuudessa rikoksen suosimista, josta on säännös rikoslain 16 luvun 20 §:ssä. Rikoksen suosimiseen syyllistyy se, joka saatuaan tietää rikoksen tapahtuneeksi on kätkenyt rikoksentekijän tahi ollut hänen kätkemistään auttamassa, edistänyt rikoksentekijän pakoa tai ollut hänelle apuna rikoksen salaamisessa tai sitä koskevien todisteiden hävittämisessä. Rangaistus on ankarampi, jos rikoksen suosiminen on tehty omanvoitonpyynnöstä. Rangaistus ei saa olla ankarampi kuin avunannosta kyseiseen rikokseen tuomittava rangaistus. Rikoksen suosiminen rinnastetaan toisellakin tavalla avunantoon. Rikoslain 16 luvun 20 §:n 2 momentin mukaan niin sanotun politiarikoksen suosiminen ei ole rangaistavaa, kuten ei ole myöskään rangaistavaa avunanto sellaiseen rikokseen 5 luvun 3 §:n 4 momentin mukaan. Rikoksen suosimiseen ei syyllisty rikoksentekijään 16 luvun 10 §:n 2 momentissa mainitussa sukulaisuus- tai muussa suhteessa oleva henkilö.
Nykyisen käsityksen mukaan rikoksen suosimista koskeva rikossäännös on alaltaan tarpeettoman laaja ja rangaistavuudeltaan liian ankara. Sinänsä voidaan pitää perusteltuna, että ainakin joillakin edellytyksillä jokainen on velvollinen rangaistuksen uhalla pidättäytymään toimista, joiden johdosta rikoksentekijän saattaminen oikeudelliseen vastuuseen estyy tai selvästi vaikeutuu. Sen vuoksi rikoksen suosimista koskevaa säännöstä 16 luvun 20 §:ssä ei ehdoteta kumottavaksi, vaan nykyaikaistettavaksi rangaistavuuden alaa supistaen.
1 momentti. Rikoksentekijän suojelemiseen syyllistyisi se, joka saatuaan tietää rikoksen tehdyksi edistämällä rikoksentekijän pakoa tai hävittämällä todisteita estää tai yrittää estää rikoksentekijän saattamista vastuuseen rikoksesta.
Ehdotetusta säännöksestä ei suoraan ilmene, voisiko henkilö, jota vastaan rikos on tehty, syyllistyä rikoksentekijän suojelemiseen. Nykyisten säännösten tarkoittamaan rikoksen suosimiseen voi vallitsevan tulkinnan mukaan syyllistyä myös rikoksen kohteeksi joutunut henkilö, ainakin silloin, kun kyseessä on virallisen syytteen alainen rikos. Tarvetta rikoksen kohteeksi joutuneen henkilön rankaisemiseen rikoksentekijän suojelemisesta tuskin kuitenkaan nykyoloissa on. Asianomistajarikoksissa, joissa syytteeseenpano on jätetty asianomistajan vapaaseen harkintaan, olisi outoa, jos asianomistajaa rangaistaisiin siitä, että hän aktiivisinkin toimin estää omien vaateidensa toteutumista. Sama näkökohta soveltuu kuitenkin myös virallisen syytteen alaisiin rikoksiin. Niitäkin koskevat säännökset on säädetty rikoksen kohteiden suojelemiseksi oikeudenloukkauksia vastaan. Rikoksen syytteeseenpano on niissä riippumaton siitä, haluaako asianomistaja ilmoittaa rikoksen syytteeseen pantavaksi. Ryhtymällä rikoksentekijän pakoa edistäviin tai häntä vastaan puhuvia todisteita hävittäviin toimiin, rikoksen kohde eräällä tavalla luopuu oikeuksistaan. Ei olisi johdonmukaista, että häntä siitä rangaistaan. Näin ollen rikoksentekijän suojelemiseen ei ehdotuksen mukaan syyllisty se, jota vastaan rikos on tehty, jos rikoksentekijän tekoon soveltuva rikossäännös on säädetty hänen oikeuksiensa suojelemiseksi, ellei asianomistajan menettely selvästi loukkaa toisten saman rikoksen asianomistajien oikeuksia.
Rikoksentekijän suojelemisen tekomuotoja ehdotuksessa on kaksi, rikoksentekijän paon edistäminen ja todisteiden hävittäminen. Paon edistämistä voi olla esimerkiksi pakomatkalla olevan rikoksentekijän kätkeminen, rikoksentekijää etsivien viranomaisten harhauttaminen väärillä tiedoilla, pakomatkalla olevan rikoksentekijän kuljettaminen paikkakunnalta toiselle, ajoneuvon luovuttaminen rikoksentekijän pakoa varten tai muu pakomatkalla tarvittavien välineiden antaminen rikoksentekijän käyttöön. Todisteiden hävittäminen voi olla esimerkiksi esineiden tai asiakirjojen hävittämistä tai rikosjälkien tuhoamista taikka esimerkiksi henkirikoksessa uhrin ruumiin kätkemistä tai hänen henkilöllisyytensä selvittämiseksi tarvittavien asiakirjojen tai esineiden kätkemistä tai hävittämistä. Uhrin ruumiin kätkeminen on nykyisin rangaistavaa 24 luvun 4 §:n mukaan ja voisi olla rangaistavaa ehdotetussa 17 luvun 12 §:ssä tarkoitettuna hautarauhan rikkomisena. Jos rikoksentekijän suojelemisen tunnusmerkistö toteutuu, hautarauhaa koskevia säännöksiä ei ilmeisesti ole tarpeen soveltaa. Todisteiden hävittäminen, jonka tarkoituksena on saada syytön tuomituksi rangaistukseen tai muuten vahingoittaa toista, olisi rangaistavaa ehdotetussa 15 luvun 7 §:ssä tarkoitettuna todistusaineiston vääristelemisenä myös silloin, kun sen tarkoituksena samalla olisi rikoksen tehneen henkilön suojeleminen.
Paon edistäminen tai todisteiden hävittäminen ei sinänsä ole riittävää ehdotetun säännöksen soveltumiseksi. Edellytyksenä on lisäksi, että rikoksentekijän suojelemiseksi tehty teko estää tai vaarantaa rikoksentekijän saattamista vastuuseen rikoksestaan. Vaarantaminen ilmenee siitä, että myös estämisen yritys on ehdotettu rangaistavaksi. Paon edistämisessä edellytys merkitsee sitä, että rikoksentekijän suojelemistoimenpiteiden johdosta pakosalla oleminen pitkittyy. Todisteiden hävittämisellä on rikoksentekijää vastaan mahdollisesti ajettavassa oikeudenkäynnissä merkitystä hänen hyväkseen. Nykyiseen rikoksen suosimista koskevaan säännökseen verraten muutos supistaa rangaistavuuden alaa.
Rikoksentekijän suojelemisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään yhden vuoden vankeutta. Rangaistusta määrättäessä eräänä huomioon otettavana seikkana on se, kuinka vakavaan rikokseen suojeltu rikoksentekijä on syyllistynyt. Erityistä ankarampaa rangaistusasteikkoa ei pidetä tarpeellisena, koska yhden vuoden vankeutta voidaan pitää riittävänä seuraamuksena omanvoitonpyynnöstäkin tapahtuvasta törkeään rikokseen syyllistyneen rikoksentekijän suojelemisesta.
2 momentti. Sitä, ettei säännös voi koskea rikoksentekijän itsensä tai rikokseen osallisen toimia oman rikosoikeudellisen vastuunsa välttämiseksi, voidaan pitää itsestään selvänä. Varmuuden vuoksi siitä ehdotetaan mainittavaksi laissa. Ehdotetun säännöksen mukaan saman rikoksen tekijöitä ja osallisia pidetään yhtenä ryhmänä sillä tavoin, että rangaistavaa ei ole myöskään sellainen toiminta, jonka tarkoituksena on estää toisen samaan rikokseen osallistuneen saattaminen vastuuseen rikoksesta. Näin ollen rangaistavaa rikoksentekijän suojelemista ei ole se, että rikokseen osallinen edistää toisen samaan rikokseen osallistuneen pakoa tai hävittää häntä vastaan puhuvia todisteita.
Samat näkökohdat, jotka törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä koskevassa säännöksessä puoltavat sen soveltumattomuutta rikoksentekijälle läheisten henkilöiden toimiin, koskevat myös rikoksentekijän suojelemista. Tämän vuoksi ehdotetaan, että ehdotettu 11 §:n 1 momentti ei koske 10 §:n 2 momentissa mainitussa suhteessa rikoksentekijään olevaa henkilöä.
Niin sanottuun politiarikokseen syyllistyneen rikoksen suosiminen ei ole nykyisen 16 luvun 20 §:n mukaan rangaistavaa. Tarvetta rikoksentekijän suojelemisen rankaisemiseen ei ole vähäisissä rikoksissa. Ei ole käytännössä mahdollista samaan tapaan kuin törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämisessä nimenomaisesti luetella niitä rikoksia, joihin syyllistyneen suojeleminen olisi rangaistavaa. Sen vuoksi rajanveto ehdotetaan yleisemmäksi. Ehdotuksen mukaan rikoksentekijän suojelemista koskeva säännös ei koskisi rikosta, josta ei ole säädetty ankarampaa rangaistusta kuin kuusi kuukautta vankeutta.
12 §. Ulkomailla tehty perätön lausuma
Rikoslain 1 luvun säännösten mukaan Suomen rikosoikeutta voidaan soveltaa sangen laajasti myös Suomen ulkopuolella tehtyihin rikoksiin. Suomen rikosoikeuden soveltuvuudesta huolimatta ei ole yleistä, että suomalaisessa tuomioistuimessa käsitellään ulkomailla tehtyjä rikoksia koskevia syytteitä. Käytännöllistä tarvetta tällaisten asioiden käsittelemiseen suomalaisessa tuomioistuimessa on vain harvoissa tapauksissa. Sen vuoksi 1 luvun 12 §:n mukaan Suomen ulkopuolella tehdystä rikoksesta ei yleensä saa nostaa syytettä, ellei oikeuskansleri ole määrännyt sitä nostettavaksi. Oikeuskanslerin syytemääräys ei kuitenkaan ole tarpeen muun muassa silloin, kun rikos on tehty Islannissa, Norjassa, Ruotsissa tai Tanskassa, jos tekopaikan maan asianomainen virallinen syyttäjä on ilmoittanut rikoksesta syytteen nostamista varten. Säännös ilmentää pohjoismaissa vallitsevaa pyrkimystä kansainvälistä käytäntöä läheisempään ja vapaamuotoisempaan oikeudelliseen yhteistyöhön.
Eräitä rikoksia on pidetty kuitenkin kansallisesti rajoittuneina sillä tavoin, ettei Suomen rikoslaissa oleva rikossäännös sovellu muualla kuin Suomessa tehtyihin rikoksiin. Usein Suomen rikoslainsäädännön sisältämän säännöksen kansallinen rajoittuneisuus ei ilmene suoraan asianomaisesta säännöksestä, vaan se on pääteltävä asiayhteydestä ja muista vastaavista seikoista. Perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä voidaan pitää kansallisesti rajoittuneina. Vakiintunutta oikeuskäytäntöä asiasta ei ole. Perättömän lausuman rangaistavuutta ulkomailla koskevaa säännöstä voidaan jo tästä syystä pitää tarpeellisena.
Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi aiheuttaa tarpeen muuttaa perätöntä lausumaa koskevien säännösten kansallista rajoittuneisuutta. Euroopan unionin jäsenyyteen liittyvistä oikeudenhoitoa koskevista säännöksistä annetun lain (1554/94) 3 §:ssä perättömän lausuman rangaistavuutta on laajennettu koskemaan todistajan ja asiantuntijan tekemää perätöntä lausumaa Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa ja Euroopan yhteisöjen ensimmäisen asteen tuomioistuimessa. Se on ymmärrettävä välttämättömäksi kiireelliseksi lainsäädäntötoimeksi. Laajentuva oikeudellinen yhteistyö Euroopan unionissa ja pohjoismaiden kesken aiheuttaa tarvetta pitää ulkomailla tehtyä perätöntä lausumaa laajemminkin Suomessa rangaistavana.
Kansainvälistymisen myötä lisääntyvät sellaiset tapaukset, joissa oikeusasian käsittely ei rajoitu vain yhden maan tuomioistuimeen. Suomi on solminut useita kansainvälistä virka-apua ja muuta oikeudellista yhteistyötä koskevia pohjoismaiden välisiä ja laajempia kansainvälisiä sopimuksia, joiden sisältö on lainsäädäntötoimin saatettu voimaan Suomessa. Tällaisina voidaan mainita muun muassa seuraavat:
- laki Suomen ja ulkomaan viranomaisten yhteistoiminnasta oikeudenkäynnissä sekä ulkomaan tuomioistuimen päätöksen täytäntöönpanosta eräissä tapauksissa (171/21).
- laki todistelusta oikeuden valvomista varten ulkomaalla (4/27).
- riita-asiain oikeudenkäyntiä koskeva sopimus (SopS 2/57).
- keskinäistä oikeusapua rikosasioissa koskeva eurooppalainen yleissopimus (SopS 30/81).
- todisteiden vastaanottamista ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa koskeva yleissopimus (SopS 37/76).
- laki velvollisuudesta saapua toisen pohjoismaan tuomioistuimeen eräissä tapauksissa (349/75).
- sopimus Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken oikeusavusta tiedoksiannon toimittamisessa ja todistelussa (SopS 26/75).
- laki yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien pohjoismaisten tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta (588/77 ).
- sopimus Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kesken yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta (SopS 56/77).
- asetus yksityisoikeudellista vaatimusta koskevien pohjoismaisten tuomioiden täytäntöönpanosta (938/77).
- yleissopimus kansainvälisluonteisten oikeudenkäyntien helpottamisesta (SopS 47/88).
- yleissopimus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden täytäntöönpanosta yksityisoikeuden alalla (SopS 44/93).
- laki ja asetus kansainvälisestä oikeusavusta rikosasioissa (4/94 ja 13/94).
Lisäksi Suomi on solminut useita kahdenvälisiä vastaavia sopimuksia. Suomea voidaan myös pitää velvollisena kriminalisoimaan Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjassa tarkoitetussa Kansainvälisessä tuomioistuimessa ja muussa YK:n asettamassa tuomioistuimessa (esimerkiksi entisen Jugoslavian alueella tehtyjä sotarikoksia tutkivassa rikostuomioistuimessa) tehdyt perättömät lausumat.
Perätöntä lausumaa koskevien säännösten kansallisesta rajoittuneisuudesta ei ole tarpeen yleisesti luopua. Niin ei ole menetelty myöskään niissä pohjoismaissa, jotka ovat pohjoismaiden kesken solmitun sopimuksen vuoksi täydentäneet rikoslainsäädäntöään ulkomailla tehtyä perätöntä lausumaa koskevalla säännöksellä. Ilmeistä tarvetta soveltaa perätöntä lausumaa koskevia Suomen rikoslain säännöksiä ulkomailla on vain tuomioistuimissa tapahtuviin perättömiin lausumiin. Niinikään näyttää ilmeiseltä, että Suomen rikoslain perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä olisi voitava soveltaa pohjoismaisessa tuomioistuimessa tehtyyn tekoon yleisemmin kuin muun ulkomaan tuomioistuimessa tehtyyn tekoon. Pohjoismaiseen tuomioistuimeen on syytä rinnastaa Euroopan yhteisöjen ja Euroopan unionin jäsenmaan tuomioistuin.
Parhaiten edellä mainitut näkökohdat toteutuvat säätämällä rikoslakiin säännös perätöntä lausumaa koskevien säännösten soveltamisesta ulkomailla tehtyyn perättömään lausumaan. Ehdotuksen mukaan tuomioistuimella perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä sovellettaessa tarkoitetaan myös Yhdistyneiden Kansakuntien peruskirjassa tarkoitettua Kansainvälistä tuomioistuinta ja muuta YK:n asettamaa tuomioistuinta, Islannin ja Norjan sekä Euroopan yhteisöjen ja Euroopan unionin jäsenmaan tuomioistuinta sekä muunkin ulkomaan tuomioistuinta silloin, kun se antaa virka-apua Suomen tuomioistuimelle.
Ehdotettu 12 § merkitsee, että kansallisen rajoittuneisuuden sijasta perätöntä lausumaa koskevat säännökset olisivat Yhdistyneisiin Kansakuntiin, pohjoismaihin ja Euroopan unioniin rajoittuneita siltä osin kuin on kysymys tuomioistuimessa tapahtuvasta rikoksesta. Muilta osin perättömän lausuman luonne kansallisesti rajoittuneena rikoksena lainsäädännöllisesti lähinnä säilyisi ja selkeytyisi. Poikkeuksellisesti muun ulkomaan tuomioistuimessa tapahtuvaan perättömään lausumaan sovellettaisiin Suomen voimassa olevia säännöksiä silloin, kun rikos on tehty ulkomaisen tuomioistuimen antaessa virka-apua Suomen tuomioistuimelle. Virka-apu voi olla annettu joko Suomessa jo vireillä olevaa tai vireille pantavaa oikeudenkäyntiä varten.
13 §. Rajoitussäännös
Oikeudenkäyttöä vastaan tehtyjä rikoksia koskevien säännösten yhtenä keskeisenä tavoitteena on omalta osaltaan varmistaa se, että oikeudellinen päätöksenteko menettelyn eri vaiheissa perustuu totuudenmukaisille tiedoille. Perätöntä lausumaa koskevat säännökset suojaavat ennen kaikkea suullisesti saatavan, väärää ilmiantoa koskeva säännös suullisessa ja kirjallisessa muodossa saatavan ja todistusaineiston vääristelemistä koskevat säännökset asiakirjojen ja erilaisten esineellisten todisteiden sisältämän tiedon totuudellisuutta. Käytettävissä olevan tiedon totuudenmukaisuuteen pyrkiminen edellyttää, että kyseisiin rikoksiin syyllistyneen henkilön teon moitittavuus vähenee silloin, kun hän oma-aloitteisesti oikaisee antamansa väärät tiedot. Moitittavuus lievenee erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa kukaan ei ole väärien tietojen johdosta joutunut kärsimään oikeudenmenetystä tai muuta vahinkoa.
Perätöntä lausumaa koskevista oikeussäännöksistä ja eräistä muistakin säännöksistä johtuu, että oikeudenkäynneissä ja niihin rinnastettavissa viranomaismenettelyissä vallitsee totuudessapysymisvelvollisuus. Oikeus tai velvollisuus vaieta asiaan kuuluvista seikoista perustuu sitä koskeviin säännöksiin. Poikkeukset totuusvelvollisuudesta koskevat esimerkiksi rikoksesta epäillyn asemaa esitutkinnassa ja syytetyn asemaa rikosasian oikeuskäsittelyssä sekä todistajan ja asiantuntijan oikeutta tai jopa velvollisuutta pitää salassa laissa määriteltyjä tosiseikkoja. Oikeudenkäytössä voi kuitenkin laissa nimenomaan säänneltyjen tapausten ohella syntyä tilanteita, joissa totuudessa pysymistä ei voida kohtuudella edellyttää. Kysymys voi olla pakkotilaan norminvastaisen teon oikeuttamisperusteena rinnastettavasta tilanteesta.
Ehdotetun rajoitussäännöksen mukaan perätöntä lausumaa koskevia säännöksiä ei sovelleta, jos 1) lausuman antaja ennen kuulemisen tai kuulustelun päättymistä oikaisee lausuman tai ilmaisee salaamansa seikan tai 2) totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta.
1 kohta. Perättömän lausuman tunnusmerkit toteutuvat silloin, kun sen antajan tai salaamiseen syyllistyneen kuuleminen tai kuulustelu päättyy. Rajanveto on vakiintunut oikeuskäytännössä, mutta sen vahvistamista lainsäädännöllisesti on pidettävä tarpeellisena.
Ehdotuksen sanamuodon mukaan oikaiseminen koskee perättömän lausuman antajaa. Selvyyden vuoksi on huomautettava, että oikaisemista ennen kuulemisen tai kuulustelun päättymistä koskeva säännös on tarkoitettu koskemaan kaikkia ehdotetussa rikoslain 15 luvussa säänneltyjä perättömiä lausumia.
Oikaiseminen voi tapahtua ensinnäkin samassa kuulustelussa tai kuulemistilaisuudessa, jossa on annettu perättömiä tietoja asiassa tai salattu jotakin asiaan kuuluvaa. Väärän tiedon antanut tai asiaan kuuluvan seikan salannut ei ehdotuksen mukaan tällöin syyllistyisi lainkaan rikokseen. Kuulustelu tai kuuleminen ei käytännössä välttämättä ole yhtäjaksoista. Rikosasian esitutkinnassa esimerkiksi ei ole epätavallista, että todistajaa kuulustellaan uudelleen toisessa tilaisuudessa tai aloitettua kuulustelua jatketaan jonkin keskeytyksen aiheuttaneen seikan poistuttua. Samoin oikeudenkäyntimenettelyssä on mahdollista, että jotakuta kuullaan todistajana, asiantuntijana tai muutoin perätöntä lausumaa koskevien säännösten alaisena useammassa kuin yhdessä oikeudenkäyntitilaisuudessa. Erityisesti silloin, kun kuultava nimenomaisesti velvoitetaan tulemaan samassa asiassa uudelleen kuultavaksi toiseen tilaisuuteen, hänen kuulemistaan ei pidetä sillä tavoin päättyneenä kuin ehdotetussa lainkohdassa tarkoitetaan.
Kuulemisen päättyminen siinä menettelyssä, jossa on annettu väärä tieto tai salattu jotakin, aiheuttaa sen, että perätön lausuma rikoksena täyttyy. Näin ollen jos esimerkiksi rikosasian esitutkinnassa on annettu väärä tieto, joka oikaistaan käsiteltäessä samaa asiaa oikeudessa, esitutkinnassa annetun perättömän lausuman rangaistavuus ei poistu. Oikaiseminen voidaan kuitenkin ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena tai perusteena jättää rangaistus tuomitsematta. Saman periaatteen mukaisesti perättömän lausuman rangaistavuus ei poistu, jos esimerkiksi rikosasian esitutkinnassa tai oikeudenkäynnissä kuulusteltu todistaja kuulemisen päättymisen jälkeen haluaa oikaista tekemänsä perättömän lausuman. Asianmukainen menettely tällöin on se, että hänen kuulemisensa aloitetaan uudelleen ja annetaan hänelle tilaisuus oikaista lausumansa. Oikaisemista tällaisessa tapauksessa pidetään perättömälle lausumalle rikoksena tyypillisenä rangaistuksen lieventämisen tai tuomitsematta jättämisen perusteena.
Sitä, milloin kuuleminen tai kuulustelu päättyy, ei ole lainsäädännössämme tarkemmin säännelty. Oikeudessa todistajankuulustelu yleensä päättyy siten, että todistajalle ei enää esitetä kysymyksiä ja oikeuden puheenjohtaja antaa todistajalle luvan poistua oikeussalista. Todistajan kuuleminen jutussa on katsottava tässä vaiheessa päättyneeksi, jollei häntä samassa asiassa kuulla enää myöhemmin. Rikosasian esitutkinnassa kuulustelu katsotaan vastaavalla tavalla päättyneeksi, kun kuulustelun toimittaja lopettaa kysymysten esittämisen ja antaa kertomuksen lukemisen ja allekirjoittamisen jälkeen kuulusteltavalle luvan poistua. Niissä tapauksissa, joissa kuulusteltavaa kuullaan useassa tilaisuudessa, kuulustelu katsotaan päättyneeksi vasta viimeisessä tilaisuudessa.
Jos väärän tiedon antanut tai asiaan kuuluvan seikan salannut oikaisee lausumansa ennen kuulemisen tai kuulustelun päättymistä, sillä seikalla, mistä oikaiseminen johtuu, ei ole merkitystä. Hän ei ole syyllistynyt rangaistavaan tekoon, vaikka oikaiseminen olisikin johtunut pelkästään siitä, että hän havaitsee kuulustelijan tietävän hänen antaneen vääriä tietoja ja oikaisemisella pyrkii välttämään syytteen vaaran. Oikaisemisella tässä vaiheessa on siis rangaistuksesta vapauttava merkitys silloinkin, kun se ei tapahdu oma-aloitteisesti tai edes vapaaehtoisesti. Sen sijaan myöhemmin tapahtuvalla oikaisemisella on rangaistuksen lieventämisen tai tuomitsematta jättämisen perusteena merkitystä yleensä vain, jos oikaiseminen on tapahtunut oma-aloitteisesti.
2 kohta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin mukaan todistaja saa oikeudenkäynnissä kieltäytyä kertomasta seikan tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai lähisukulaistaan, jotka on lueteltu saman luvun 20 §:ssä. Säännös on ilmaus yleisemmästä oikeudellisesta periaatteesta, jonka mukaan kukaan ei ole velvollinen myötävaikuttamaan oman oikeudellisen vastuunsa toteuttamiseen. Esitutkinnassa noudatetaan esitutkintalain 27 §:n 1 momentin mukaan samaa periaatetta kuulusteltaessa todistajaa.
Ehdotettu säännös on tarpeen sen ilmaisemiseksi, että mainittu periaate sisältyy Suomen oikeusjärjestykseen muissakin tilanteissa kuin kuultaessa henkilöä todistajana tuomioistuimessa. Säännös antaa oikeuden jättää ilmaisematta sellaisen seikan, jonka ilmitulo aiheuttaisi lausuman antajalle itselleen syytteen vaaran tai vaaran joutua vastuuseen muusta lainvastaisesta teosta. Säännös ilmaisisi sen, että mainittu yleinen periaate on voimassa kuultaessa todistajaa tai asiantuntijaa tuomioistuimessa, asianosaista totuusvakuutuksen nojalla, jotakuta valan tai vakuutuksen nojalla oikeudenkäyntiin rinnastettavassa viranomaismenettelyssä, muutakin kuin epäiltyä rikosasian esitutkinnassa tai todistajan tai asiantuntijan asemassa olevaa poliisitutkinnassa tai siihen rinnastettavassa viranomaismenettelyssä.
Perätöntä lausumaa koskevien säännösten soveltamisalan ulkopuolelle jäävät vain sellaiset lausumat ja salaamiset, joissa totuudessa pysyminen on ollut mahdotonta ilman vaaraa joutua vastuuseen omasta rikoksesta tai siihen rinnastettavasta lainvastaisesta teosta. Rajoitussäännös ei sen vuoksi anna esimerkiksi oikeudenkäynnissä todistajana kuullulle henkilölle, joka muiden tietämättä on syyllistynyt johonkin rikokseen, yleistä oikeutta kertoa totuudenvastaisia seikkoja. Oman rikoksen tai siihen rinnastettavan lainvastaisen teon paljastumisen estäminen ei yleensä edellyttäne esimerkiksi sitä, että teon tekijä totuudenvastaisesti kertoo jonkun toisen henkilön syyllistyneen kyseiseen tekoon, vaan lähinnä oman rikoksen tai lainvastaisen teon paljastumiseen johtavien seikkojen jättämistä kertomatta.
Eräässä oikeustapauksessa henkilöä oli kuulusteltu esitutkinnassa asianomistajana. Tällöin hän oli salatakseen oman lainvastaisen menettelynsä antanut paikkansa pitämättömiä tietoja, jotka sittemmin olivat johtaneet toisen henkilön aiheettomaan syytteeseenpanoon. Henkilö tuomittiin rikoslain 17 luvun 4 §:n nojalla rangaistukseen perättömän lausuman antamisesta esitutkinnassa (KKO 1987:93). Ehdotettu perätöntä lausumaa koskeva rajoitussäännös ei poistaisi kyseisen lausuman rangaistavuutta, koska oman lainvastaisen teon ilmitulon estäminen ei oikeustapauksessa välttämättä vaatinut totuudenvastaisten tietojen antamista. Mainitunlainen lausuma rangaistaisiin vääränä ilmiantona ehdotetun 6 §:n mukaan.
Poikkeustapauksissa voi kuitenkin myös totuudenvastaisten seikkojen kertominen jäädä perätöntä lausumaa koskevien säännösten ulkopuolelle. Jos esimerkiksi varmuudella tiedetään, että joku tietystä henkilöryhmästä on syyllistynyt määrättyyn rikokseen, mutta kaikki ryhmään kuuluvat kertovat jonkun toisen heistä syyllistyneen kyseiseen rikokseen, todistajana kuullun rikoksen todellisen tekijän väite jonkun muun syyllisyydestä rikokseen ei rajoitussäännöksen johdosta tule rangaistavaksi perättömänä lausumana.
Ehdotetun rajoitussäännöksen sanamuoto ei periaatteessa estä jättämästä kertomatta omaan hyvin lieväänkin rikokseen liittyviä tosiseikkoja. Voidaan ajatella esimerkiksi, että hyvin vakavaa rikosta koskevassa oikeudenkäynnissä muuten kuin syytettynä kuultava henkilö pysyäkseen totuudessa pääasiassa joutuisi välttämättä paljastamaan tekemänsä lievän rikoksen tai siihen rinnastettavan lainvastaisen teon. Sellaiset tapaukset, joissa jätettäisiin kertomatta tällaisissa tilanteissa totuudenmukaisesti, lienevät oikeudellisessa käytännössä niin harvinaisia, ettei niitä silmällä pitäen ole perusteltua poiketa yleisestä periaatteesta. Kuitenkin jos hyvin vakavan rikoksen totuudenmukainen selvittäminen edellyttää esimerkiksi todistajana kuullun henkilön lievän rikoksen paljastumista, todistajalla on voimakas eettinen velvollisuus kertoa asia totuudenmukaisesti. Tällä seikalla on oikeudellista merkitystä hänen oman rikoksensa arvioinnissa. Jos henkilö, jolla oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin tai ehdotetun rajoitussäännöksen perusteella on oikeus jättää kertomatta joitakin seikkoja, paljastaa oman rikoksensa, voidaan rikoksen paljastumiseen johtanutta tilannetta pitää kyseisen rikoksen rangaistavuutta lieventävänä tai sitä koskevana toimenpiteistä luopumista puoltavana seikkana.
Toisin kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentissa ehdotuksessa ei ole mainittu perätöntä lausumaa koskevien säännösten soveltamisalan rajoituksena syytteen tai vastuuseen joutumisen vaaran kohdistumista kuultavan lähisukulaisiin. Tällainen mahdollisuus otetaan huomioon perättömän lausuman rangaistavuuden lieventämisperusteena tai rangaistuksen tuomitsematta jättämisen perusteena.
Omaan rikokseen rinnastettavalla lainvastaisella teolla ehdotuksessa tarkoitetaan esimerkiksi tekoa, joka olematta rikos voisi johtaa virkamiehen kurinpitoseuraamukseen, sotilaskurinpitolaissa (331/83) tarkoitettuun kurinpitorangaistukseen tai -ojennukseen tai rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 10 §:ssä tarkoitetusta järjestysrikkomuksesta aiheutuvaan seuraamukseen tai mainitun lain 2 luvun 14 a §:ssä tarkoitettuun ehdonalaisen vapauden menettämiseen käytösrikkomuksen takia taikka rikkomusperusteiseen vahingonkorvausvastuuseen. Ehdotuksessa ilmaisulla ''siihen rinnastettava lainvastainen teko'' ei sen sijaan tarkoiteta puhtaasti siviilioikeudellisiin tai niitä vastaaviin seuraamuksiin kenties johtavia tekoja.
1.3. 16 luku. Rikoksista viranomaisia vastaan
1.3.1. Luvun perustelut
1.3.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
Julkista valtaa käyttävien viranomaisten tehtäviin kuuluu usein ryhtyminen sellaisiin toimiin, joihin he ovat oikeutettuja viranomaisasemansa perusteella. Julkisten viranomaisten valtuudet puuttua ihmisten oikeuksiin ja asemaan perustuvat yleisten periaatteiden mukaan lainsäädäntöön ja sitä täydentäviin alemman tason säännöksiin. Viranomaisten tehtävien toteuttamisen on oltava mahdollista myös silloin, kun viranomaiset niitä hoitaessaan kohtaavat vastustusta. Erityiset toimivaltasäännökset antavat eräille viranomaisille, esimerkiksi poliisille, lakiin perustuvat valtuudet tarvittaessa pakolla toteuttaa virkaan kuuluvat tehtävänsä. Tehtäviään hoitaessaan viranomaiset voivat joutua ja usein käytännössä joutuvatkin konfliktiin tehtävien hoitamista vastustavien ihmisten kanssa. Monet yleisesti sovellettavat rikossäännökset, kuten esimerkiksi väkivaltarikoksia koskevat säännökset, suojaavat luonnollisesti myös virkatehtäviään hoitavia henkilöitä. Näitä säännöksiä ei ole kuitenkaan pidetty riittävinä, vaan virkaan tai muuhun julkiseen tehtävään on liitetty erityistä rikosoikeudellista suojaa merkitseviä säännöksiä.
Rikoslainsäädäntö suojaa viranomaisia ja heidän toimintaansa monella muullakin tavalla kuin julkisen vallan käyttämisen kohteen kanssa syntyvien konfliktien osapuolena. Virkamiesten ja heihin verrattavien lahjomista koskevien rikossäännösten keskeisenä tarkoituksena on vahvistaa yleisön luottamusta viranomaisorganisaation toiminnan laillisuuteen, asiallisuuteen ja objektiivisuuteen. Eräät rikossäännökset turvaavat viranomaisten yksinomaista toimivaltaa julkisen vallan käyttämiseen. Voimassa on rikossäännöksiä, joiden tavoitteena on turvata erilaisiin esineisiin ja omaisuuteen kohdistuvaa viranomaisten määräysvaltaa. Julkista taloutta ja sen sääntelyä suojaavat rikossäännökset asettavat välillisesti rikosoikeudellisen suojan piiriin kyseisistä julkisen vallan tehtävistä huolehtivat viranomaiset. Eräiden rikossäännösten tarkoituksena on varmistaa viranomaisille annettavien tietojen totuudellisuutta ja riittävyyttä. Eräin osin virastot ja muut paikat, joissa viranomaiset toimivat, ovat erityisen rikosoikeudellisen suojan alaisia. Joissakin tapauksissa rikossäännösten tarkoituksena on estää viranomaisvalvontaa vaikeuttava toiminta.
Julkisten viranomaisten rikosoikeudellista suojaa tarkoittavia erityisiä säännöksiä on lähinnä rikoslain 16 luvussa, jossa on myös yleisen järjestyksen rikkomista koskevia rikossäännöksiä. Rikoslain 16 luvun ohella vastaavia säännöksiä on myös muualla rikoslaissa ja erityislainsäädännössä rikoslain ulkopuolella.
Julkisten viranomaisten rikosoikeudellista suojaa julkisen vallankäytön kohteiden kanssa syntyvien konfliktien osapuolena koskevat ensinnäkin 16 luvun 1―5 ja 10―12 §.
Rikoslain 16 luvun 1 §:ssä on säännös virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Kyseiseen rikokseen syyllistyy se, joka väkivaltaa käyttäen tai sillä uhaten pakottaa virkamiehen tekemään tai tekemättä jättämään virkatoimen, taikka sanotulla tavalla tekee virkamiehelle vastarintaa hänen suorittaessaan virkatehtävää tai muutoin harjoittaa väkivaltaa virkatehtävää suorittavaa virkamiestä vastaan tai kostaakseen hänelle virkatoimen johdosta. Virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen syyllistyy pykälän 2 momentin mukaan se, joka kohdistaa mainitun teon siihen, joka on määrätty tai valittu avustamaan julkisessa toimituksessa tai tilaisuudessa tai muuten on virkamiehen apuna tämän suorittaessa virkatehtävää taikka palvelusta toimittavaan sotilaaseen. Suoja koskee myös eräitä henkilöryhmiä, joita ei voi pitää virkamiehinä. Erityissäännöksillä virkamiehiin rinnastetaan julkisista huvitilaisuuksista annetun lain (492/68) 10 §:ssä, yleisten kokousten järjestysmiehistä annetussa asetuksessa (190/33) sekä majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetun asetuksen 10 §:n 2 momentissa (473/95) tarkoitetut järjestysmiehet. Eräisiin vastaaviin henkilöryhmiin sovelletaan kuitenkin erityissäännöksiä, jotka eroavat rikoslain 16 luvun 1 §:n säännöksistä. Sellaisia ovat vartioimisliikelaissa (237/83) tarkoitetut vartijat, järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetussa laissa (472/77) tarkoitetut liikennehenkilökuntaan kuuluvat silloinkin, kun heillä on virkasuhde julkisyhteisöön, ja heitä avustavat matkustajat sekä joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa (469/79) tarkoitetut matkalippujen tarkastajat.
Tahallinen, mutta ilman väkivaltaa tai sillä uhkaamista tapahtuva haitan tekeminen virantoimituksessa olevalle virkamiehelle on säädetty rangaistavaksi rikoslain 16 luvun 2 §:ssä. Säännös on nykyisessä muodossaan vuodelta 1889. Haitantekoa virkamiehelle koskeva säännös suojaa säännöksen 2 momentin mukaan myös 16 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitettuja edellä mainittuja henkilöitä sekä sitä, joka on saanut luvan pitää kotietsintää. Rikoslain 16 luvun 2 § ei koske vartioimisliikelaissa tarkoitettua vartijaa, järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetussa laissa tarkoitettua eikä joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa tarkoitettua liikennehenkilökuntaan kuuluvaa henkilöä, joihin kohdistuva haitanteko rangaistaan kyseisissä laeissa olevien erityissäännösten mukaan.
Rikoslain 16 luvun 3―5 § koskevat väkijoukossa tehtyjä virkamiesten väkivaltaisia vastustamisia, muita väkivaltarikoksia, puuttumisia julkiseen tai yksityiseen omaisuuteen ja yleisen turvallisuuden ja järjestyksen häiritsemisiä sekä poliisiviranomaisten valtuuksia hajoittaa väkijoukko kyseisissä tapauksissa.
Rikoslain 16 luvun 3 §:ssä säädetään rangaistus ''metelistä''. Meteli on kyseessä, jos väkeä kokoontuu paljon yhteen ja väkijoukko osoittaa aikovansa yksin toimin vastustaa väkivaltaisesti virkamiestä taikka muuten häiritä yleistä turvallisuutta tai järjestystä eikä noudata poliisiviranomaisen kolme kertaa antamaa käskyä hajaantua. Meteliin syyllistyy jokainen, joka ei tottele määräystä, mutta metelin yllyttäjät ja johtajat tuomitaan ankaramman rangaistusasteikon mukaan kuin muut.
Rikoslain 16 luvun 4 §:ssä tarkoitettua rikosta kutsutaan kapinaksi. Säännös on alkuperäistä rikoslakia vuodelta 1889. Kapina on kyseessä, jos kokoontunut väkijoukko yksin toimin ryhtyy virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen. Väkijoukon yllyttäjät, johtajat ja virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen kapinatilanteessa osallistuneet tuomitaan ankaramman ja muut kapinaan osalliset lievemmän rangaistusasteikon mukaan.
Rikoslain 16 luvun 5 §:ssä tarkoitettua rikosta on oikeuskirjallisuudessa kutsuttu nimellä yleisen rauhan rikkominen. Yleisen rauhan rikkomista koskeva säännös on vuodelta 1889. Siitä on kysymys, kun kokoontunut väkijoukko on yksin toimin muissa kuin virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa säännöksessä tarkoitetuissa tapauksissa pidellyt jotakuta väkivaltaisesti tai väkivallalla ryhtynyt yleiseen tai yksityiseen omaisuuteen tai riistänyt omaisuutta. Yllyttäjät, johtajat ja väkivaltaan tai riistämiseen osallistuneet tuomitaan ankaramman rangaistusasteikon ja muut rikokseen osallistuneet lievemmän asteikon mukaan.
Rikoslain 16 luvun 6 § on säännellyt poliisiviranomaisten valtuuksia hajoittaa kokoontunut väkijoukko, joka on osoittanut aikovansa tehdä kapinan tai häiritä yleistä turvallisuutta tai järjestystä. Säännös on siirretty rikoslaista pois. Uudessa poliisilaissa on mainitun säännöksen korvaava säännös väkijoukon hajoittamisesta (19 §).
Rikoslain 16 luvun 10―12 §:ssä on säännöksiä, joiden tarkoituksena on estää vankien karkaamista ja järjestyshäiriöiden syntymistä vankiloissa ja muissa laitoksissa, joissa vankeja säilytetään.
Rikoslain 16 luvun 10 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan vapauttaa vangin rangaistuslaitoksesta, vankilasta tai muusta säilöstä taikka sen huostasta, joka vartioi, saattaa tai kuljettaa häntä, taikka auttaa vangin tai karanneen ja kiinni otettavan henkilön pääsemään karkuun. Säännös on vuodelta 1889. Rikoksen rangaistusasteikko on nykyisten säännösten mukaan vankeutta vähintään kaksi kuukautta ja enintään kolme vuotta. Jos rikokseen syyllistyy 2 momentissa mainittu vangille läheinen henkilö, rangaistus on vankeutta enintään kaksi vuotta tai sakko. Rikoksen yritys on rangaistava.
Rikoslain 16 luvun 11 a §:n mukaan on rangaistavaa, jos vanki luvattomasti valmistaa, hankkii tai pitää hallussaan ampuma-, terä-, tai lyömäaseen taikka muun väkivallan teon välikappaleen. Säännös on vuodelta 1932. Rangaistuksena on enintään yhden vuoden vankeus.
Rikoslain 16 luvun 11 b §:ssä säädetään rangaistavaksi vangin karkaaminen tai sen yritys. Säännös on nykyisessä muodossa vuodelta 1974. Rangaistusasteikkona on enintään yhden vuoden vankeus tai sakko.
Rikoslain 16 luvun 12 §:ssä on säännös väkivaltaisesta vankilan järjestyksen rikkomisesta. Mainittu säännös on nykyisessä muodossaan myös vuodelta 1974. Väkivaltainen vankilan järjestyksen rikkominen on kyseessä, jos kaksi tai useampia vankeja liittäytyy yhteen ja he tekevät yhdessä väkivaltaa sille, jonka huostassa tai vartioitavina he ovat, tai väkivaltaa käyttäen tai sillä uhaten tekevät hänelle vastarintaa tai pakottavat tai yrittävät pakottaa häntä johonkin tekoon. Väkivaltaa tai uhkausta käyttäneiden vankien rangaistus on vankeutta enintään kuusi vuotta ja muiden vankeutta enintään yksi vuosi tai sakkoa.
Oikeuskäytännössä 16 luvun 10―12 §:n säännöksiä on sovellettu siten, että vangilla tarkoitetaan rangaistus- ja tutkintavankien ohella muitakin rikoksen perusteella viranomaisten huostassa tai vartioitavina olevia henkilöitä.
Uuden poliisilain 51 §:n mukaan on rangaistavaa, kun joku tahallaan
1) jättää noudattamatta poliisimiehen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi taikka tehtävän suorittamiseksi toimivaltansa rajoissa antaman käskyn tai kiellon,
2) kieltäytyy antamasta poliisimiehelle henkilötietojaan,
3) jättää noudattamatta poliisimiehen kulkuneuvon pysäyttämiseksi tai siirtämiseksi antaman selvästi havaittavan merkin tai määräyksen,
4) laiminlyö velvollisuutensa avustaa poliisia kadonneen etsimisessä, ihmisen pelastamisessa, loukkaantuneen auttamisessa tai huomattavan omaisuusvahingon tai ympäristöhaitan torjumisessa, tai
5) hälyttää aiheettomasti poliisin tai antamalla vääriä tietoja tahallaan vaikeuttaa poliisin toimintaa.
Rikossäännöksiä, joiden tarkoituksena on vahvistaa yleisön luottamusta viranomaisten toiminnan laillisuuteen, asiallisuuteen ja objektiivisuuteen, ovat etenkin virkamiesten ja julkisyhteisön työntekijöiden lahjomista koskevat säännökset. Lahjomista koskevat säännökset on uudistettu virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijöiden rikoksia koskevien säännösten uudistamisen yhteydessä vuonna 1989.
Rikoslain 16 luvun 13 §:ssä on säännös lahjuksen antamisesta. Mainitusta rikoksesta tuomitaan rangaistukseen se, joka virkamiehelle, julkisyhteisön työntekijälle tai palvelusta toimittavalle sotilaalle lupaa, tarjoaa tai antaa tämän toiminnasta palvelussuhteessa asianomaiselle itselleen tai toiselle tarkoitetun lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan mainitun henkilön toimintaan palvelussuhteessa. Lahjuksen antamiseen syyllistyy myös se, joka virkamiehen tai muun edellä mainitun henkilön toiminnasta palvelussuhteessa lupaa, tarjoaa tai antaa kyseisen lahjan tai edun toiselle. Rikoslain 16 luvun 13 a §:ssä on säännös törkeästä lahjuksen antamisesta. Lahjuksen antaminen on törkeää, jos 1) lahjalla tai edulla pyritään saamaan asianomainen toimimaan palvelussuhteessa velvollisuuksiensa vastaisesti lahjojaa tai toista huomattavasti hyödyttäen tai toiselle tuntuvaa vahinkoa tai haittaa aiheuttaen tai 2) lahjan tai edun arvo on huomattava, ja lahjuksen antaminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Vastaavat säännökset lahjuksen ottamisesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja lahjusrikkomuksesta ovat 40 luvun 1―3 §:ssä.
Viranomaisten toimivallan yksinomaisuutta turvaavat 16 luvun 14 §:ssä olevat säännökset omankädenoikeudesta ja virkavallan anastuksesta sekä 24 luvun 2 §:ssä oleva säännös laittomasta kotietsinnästä. Rikoslain 16 luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitettuun omankädenoikeuteen syyllistyy se, joka itse tekee ulosoton taikka muuta omankädenoikeutta. Säännös on toissijainen ja sitä sovelletaan vain, jos muualla laissa ei ole säädetty teosta ankarampaa rangaistusta. Rikoslain 16 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitettuun virkavallan anastukseen syyllistyy se, joka muuten kuin omankädenoikeutta koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla ilman laillista oikeutta ryhtyy toimeen, jonka vain asianomainen virkamies saa tehdä. Rikos on ankarammin rangaistava, jos se on tehty petollisessa aikomuksessa. Rikoslain 24 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun laittomaan kotietsintään syyllistyy se, joka pitää kotietsinnän, vaikka hänellä ei ole siihen valtaa, tai se, jolla on siihen valtuudet, suorittaa sen laittomassa järjestyksessä. Kaikki mainitut säännökset ovat alkuperäistä rikoslakia vuodelta 1889.
Esineitä tai omaisuutta koskevien viranomaisten antamien määräysten noudattamista turvaavia rikossäännöksiä sisältyy 16 luvun 15, 17 ja 18 §:ään sekä tullilakiin (1466/94). Rikoslain 16 luvun 15 § säätää rangaistuksen sille, joka tahallaan hävittää, turmelee, kätkee tai anastaa yleisen peruskirjan, pöytäkirjan, oikeudenkäyntikirjan tai muun asiakirjan tai kirjoituksen, joka säilytetään yleisessä arkistossa tai virastossa tai virkamiehen luona tai joka on viran puolesta virastolle tai virkamiehelle annettu. Rikoslain 16 luvun 17 §:n 1 momentissa (vuodelta 1889) on säädetty rangaistus sille, joka ilman lupaa tahallansa murtaa viraston tai virkamiehen sinetin, jolla esine tai kirjoitus on suljettu. Tullilain 42 §:n mukaan tullisinetin murtamisesta rangaistaan sakolla tai enintään kuuden kuukauden vankeudella. Rikoslain 16 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan ryhtyy takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai sellaiseen tavaraan, jota on kielletty siirtämästä muualle, taikka hankkii itselleen pääsyn viranomaisen sulkemaan rakennukseen tai huoneeseen tai muutoin rikkoo rikoksen selvittämisen turvaamiseksi pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n nojalla annetun kiellon. Rikoslain 16 luvun 18 §:ssä (vuodelta 1889) on lisäksi säädetty rangaistus sille, joka vastoin laillista kieltoa hukkaa tai luovuttaa irtainta tai kiinteää omaisuutta tai antaa toisen omaisuutta ulos.
Väärien, totuudenvastaisten tai harhauttavien tietojen antaminen viranomaisille on monien säännösten mukaan rangaistavaa.
Rikoslain 16 luvun 20 a §:ssä tarkoitettuun viranomaisen erehdyttämiseen syyllistyy se, joka erehdyttääkseen viranomaista sanoo nimensä, säätynsä tai ammattinsa muuksi kuin mikä se on, tai muuten antaa itsestään sellaisia harhaanjohtavia tietoja taikka samassa tarkoituksessa käyttää toisen passia, työtodistusta tai muuta sen kaltaista todistusta. Poliisilain 51 §:ssä määritellään rangaistaviksi kieltäytyminen antamasta poliisille henkilötietoja ja poliisin toiminnan vaikeuttaminen väärillä tiedoilla. Rikoslain 17 luvun 8 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka julkiselle viranomaiselle antaa kirjallisen todistuksen, jonka sisällyksen hän tietää vääräksi, taikka valmistettuaan sellaisen todistuksen antaa sen toiselle sanottuun tarkoitukseen käytettäväksi. Rikoslain 16 luvun 21 §:ssä tarkoitettuun rekisterimerkintärikokseen syyllistyy se, joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen virhettä, joka on aiheutettu 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Rikoslain 33 luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan väärennystä voidaan pitää törkeänä, jos rikoksen kohteena oleva todistuskappale on yleiseltä kannalta tärkeä viranomaisen säilyttämä arkistoasiakirja tai viranomaisen pitämä yleinen rekisteri. Lisäksi on mainittava rikoslain 42 luvun 5 a §. Sen mukaan on rangaistavaa muun muassa käyttää julkisesti tai seurassa sellaista virkapukua, joka ei vastaa asianomaisen arvoa tai tointa. Rikoksen rangaistusasteikko on ankarampi, jos tarkoituksena on toisen tai viranomaisen harhaan johtaminen tai jos siviilihenkilö ilman lupaa käyttää sotilaspukua.
Muissa laeissa kuin rikoslaissa on monia rikossäännöksiä, joissa yksinään tai muun ohella väärien tai harhaanjohtavien tietojen antaminen viranomaiselle on säädetty rangaistavaksi. Tällaisia säännöksiä ovat:
- isyyslain 44 §:ssä tarkoitettu perättömän lausuman antaminen isyyden selvittämisessä,
- lapsen elatuksen turvaamisesta annetun lain (122/77) 41 §:n 1 momentissa mainittu elatusturvarikos ja 42 §:ssä mainittu lapsen elatusturvaa koskevan tiedonantovelvollisuuden rikkominen,
- joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetun lain 12 §:n 2 momentissa mainittu matkalippujen tarkastajan erehdyttäminen,
- henkilörekisterilain (471/87) 44 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu henkilörekisteririkkomus,
- räjähdysvaarallisista aineista annetun lain 11 §,
- video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta annetun lain (697/87) 16 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu kuvaohjelmien tarkastuksesta annettujen säännösten rikkominen,
- steriloimislain (283/70) 11 §,
- kastroimislain (282/70) 11 §,
- raskauden keskeyttämisestä annetun lain (239/70) 14 §,
- osakeyhtiölain 16 luvun 8 §:n 1 kohdassa (687/83) mainittu osakeyhtiörikos,
- asunto-osakeyhtiölain 88 §:ssä mainittu asunto-osakeyhtiörikos,
- osuuskuntalain 199 §:ssä tarkoitettu säästökassarikos,
- kilpailunrajoituksista annetun lain (480/92) 27 §:ssä tarkoitettu kilpailunrajoitusrikkomus,
- luottolaitostoiminnasta annetun lain (1607/93) 98 §:ssä tarkoitettu luottolaitosrikos,
- ulkomaisten yritysostojen seurannasta annetun lain (1612/92) 15 §:ssä mainittu yritysostorikkomus,
- sijoitusrahastolain (480/87) 68 §:n 2 momentissa mainittu sijoitusrahastorikos,
- vakuutusyhtiölain (1062/79) 18 luvun 4 §:n 1 ja 2 kohdassa mainittu vakuutusyhtiörikos,
- ulkomaisten vakuutusyhtiöiden toiminnasta Suomessa annetun lain 44 §:n 1 kohdassa (484/93) tarkoitettu vakuutusyhtiörikos,
- vakuutusyhdistyslain (1250/87) 16 luvun 8 §:n 1 ja 2 kohdassa mainittu vakuutusyhdistysrikos,
- vakuutuskassalain (1164/92) 163 §:ssä mainittu vakuutuskassarikos,
- eläkesäätiölain (1774/95) 130 §:n 1 kohta,
- ulkomaalaislain 64 a §:n 1 momentissa (639/93) mainittu työnantajan ulkomaalaisrikkomus.
Erikoislaatuisia viranomaisten valvontaa vastaan tehtäviä rikoksia koskevia säännöksiä on nopeusvalvontaa vaikeuttavien laitteiden kieltämisestä annetussa laissa (733/85). Kyseisen lain vastaisen laitteen käyttö ja hallussapito on rangaistavaa lain 3 §:n 1 momentissa tarkoitettuna tutkanpaljastinrikkomuksena ja sellaisen maahantuonti, valmistaminen, kaupan pitäminen, myyminen, muu luovuttaminen sekä asentaminen ajoneuvoon tai perävaunuun lain 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuna tutkanpaljastinrikoksena.
Rikoslaissa on myös säännöksiä, joiden tarkoituksena on antaa erityistä suojaa virantoimitukseen käytettävälle rakennukselle tai muulle kohteelle. Rikoslain 24 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan kotirauhan rikkominen on tavanomaista ankaramman rangaistuksen alainen, jos rikos kohdistuu esimerkiksi virkahuoneeseen tai huoneeseen, jossa virantoimitusta pidetään. Samanlainen säännös on 24 luvun 3 §:n 2 momentissa. Mainitut säännökset ovat vuodelta 1889. Rikoslain 24 luvun 3 a §:ssä on säännös kotirauhan häiritsemistä ilkeydestä tai vallattomuudesta räikein äänin tai muuten meluamalla tai puhelinsoitolla, mikä säännöksen 2 momentin mukaan on ankarammin rangaistava silloin, kun se kohdistuu niin sanotun julkisen kotirauhan piiriin.
Välillisesti viranomaisia suojaavat myös valtiollisia rikoksia koskevat säännökset, säännökset julkista taloutta vastaan tehdyistä rikoksista 29 luvussa sekä säännökset säännöstelyrikoksista ja salakuljetuksesta 46 luvussa.
1.3.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
Voimassa olevat säännökset viranomaisiin kohdistuvista rikoksista ovat epäyhtenäisiä. Osittain tämä johtuu jo siitä, että säännökset ovat syntyneet eri aikoina ajankohtaisista tarpeista. Osa säännöksistä on peräisin alkuperäisestä vuoden 1889 rikoslaista tai tämän vuosisadan alkupuolelta ja sen vuoksi ajallisestikin vanhentuneita. Rikoslain 16 luku sisältää julkisiin viranomaisiin kohdistuvia rikoksia koskevien säännösten ohella yleiseen järjestykseen kohdistuvia rikoksia koskevia säännöksiä. Mainittu luku on sen vuoksi tarpeettoman laaja ja epähavainnollinen.
Useiden rikosten rangaistusasteikot ovat nykyisen käsityksen mukaan liian ankaria. Etenkin väkijoukossa tehtyjä rikoksia koskevissa 16 luvun 3―5 §:ssä rangaistusasteikot ovat suhteettoman ankaria.
Virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskeva 16 luvun 1 § ja haitantekoa virkamiehelle koskeva 2 § liittävät suojan piiriin myös eräitä muita henkilötahoja kuin julkista valtaa käyttäviä virkamiehiä. Osa tällaisista henkilötahoista on kuitenkin suojattu erikoislainsäädännössä olevin ja 16 luvun 1―2 §:stä poikkeavin säännöksin. Tästä syystä järjestystä yllä pitäviä muita henkilöitä kuin julkista valtaa käyttäviä virkamiehiä koskeva rikosoikeudellinen sääntely on tullut epäjohdonmukaiseksi.
Euroopan unionin (EU) jäsenyyden johdosta osa asioista, joista aikaisemmin päättivät kansalliset viranomaiset, on siirretty muiden jäsenvaltioiden kanssa EU:ssa päätettäviksi. Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevat valmistelevat näitä asioita ja käyttävät niissä myös päätösvaltaa. Euroopan yhteisöjen palveluksessa oleviin henkilöihin voi suomalaistenkin taholta kohdistua pyrkimyksiä epäasialliseen vaikuttamiseen, joiden torjumiseen lahjuksen antamista koskevilla säännöksillä tähdätään. Voimassa oleva lainsäädäntö koskee kuitenkin vain kotimaisen päätöksenteon suojaamista tällaiselta vaikuttamiselta.
Rikoslainsäädännössä on useita säännöksiä, joiden mukaan rangaistavaa on totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen viranomaisille. Epäkohdaksi on koettu kuitenkin se, että totuudenvastaisten ja harhaanjohtavien tietojen antaminen viranomaiselle sakotettavan maksukykyyn vaikuttavista seikoista ei ole rangaistavaa sellaisissakaan tapauksissa, joissa totuudenvastaisuus on huomattavan suuri ja valehtelemisesta aiheutuu sakotettavalle selvää taloudellista etua.
1.3.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
Ehdotettuun rikoslain 16 lukuun sijoitettaisiin lähinnä vain sellaisia rikossäännöksiä, joiden tarkoituksena on eri tavoin turvata viranomaisia heidän suorittaessaan virkaan liittyviä tehtäviään. Rikoksista yleistä järjestystä vastaan on ehdotuksia samassa yhteydessä valmistellussa 17 luvussa. Viranomaisia vastaan ja yleistä järjestystä vastaan tehtyjen rikosten erottaminen eri kokonaisuuksiksi yhtenäistää ja havainnollistaa rikosoikeudellista sääntelyä verrattuna nykyisin voimassa olevaan 16 lukuun.
Ehdotetun 16 luvun säännökset voidaan jakaa viiteen ryhmään. Ensinnäkin luvussa olisi säännöksiä, joiden tavoitteena on turvata virkamiestä henkilönä ja virkaan liittyvän tehtävän suorittamista erilaisissa vastarinta- ja vastustamistilanteissa. Tällaisia ehdotettuja säännöksiä sisältyy virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevaan 1 §:ään ja virkamiehen vastustamista koskevaan 2 §:ään sekä poliisilain rikkomista koskevaan 3 §:ään. Toisen säännösten ryhmän muodostavat viranomaisille annettavien tietojen totuudenmukaisuutta varmistavat säännökset. Sellaisia rikoksia olisivat väärän henkilötiedon antaminen (4 §), sakkovilppi (5 §), rekisterimerkintärikos (6 §) ja väärän todistuksen antaminen viranomaiselle (7 §). Kolmannen ehdotettujen säännösten ryhmän muodostaisivat erilaiset laittomat puuttumiset viranomaisten tehtäviin ja viranomaisten määräysvallassa oleviin kohteisiin. Tällaisia rikoksia olisivat virkavallan anastus (8 §), omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen (9 §) ja viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittäminen (10 §). Neljäntenä ryhmänä ovat niin sanotut aktiiviset lahjomisrikokset eli lahjuksen antaminen (11 §) ja törkeä lahjuksen antaminen (12 §). Lopuksi ehdotetussa 16 luvussa olisi erilaisia laillisesta syystä vapautensa menettäneiden henkilöiden säilyttämistä turvaavia rikossäännöksiä, nimittäin vangin laiton vapauttaminen (13 §), vangin karkaaminen (14 §) ja vangin varustautuminen aseella (15 §). Lahjuksen antamiseen ja törkeään lahjuksen antamiseen sovellettaisiin, mitä oikeushenkilön rangaistusvastuusta on säädetty (16 §). Lisäksi luvussa olisi virkamiehen väkivaltaista vastustamista ja virkamiehen vastustamista koskeva rajoitussäännös (17 §) ja Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevaa koskeva määritelmäsäännös (18 §).
Virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen syyllistyy luvun 1 §:n mukaan se, joka 1) käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa pakottaakseen virkamiehen tekemään tai jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen, 2) muuten käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa sellaisen virkatoimen johdosta sitä suorittavaa virkamiestä vastaan tai 3) käyttää väkivaltaa virkamiestä vastaan kostaakseen sellaisen virkatoimen. Pykälän 2 momentin mukaan virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena pidettäisiin myös palvelusta toimittavan sotilaan ja virkamiestä julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatoimessa avustavan henkilön väkivaltaista vastustamista.
Muunlainen kuin väkivaltaa tai sen uhkaa käyttävä virkamiehen vastustaminen olisi rangaistavaa ehdotetussa 2 §:ssä tarkoitettuna virkamiehen vastustamisena. Tällaista olisi vastustaminen, jossa käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa oikeudettomasti estetään tai yritetään estää julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatehtävän suorittamista tai vaikeutetaan sitä. Pykälän 2 momentissa olisi 1 §:n 2 momenttia vastaava säännös.
Muiden kuin ehdotetun 16 luvun 1 ja 2 §:ssä mainittujen järjestystä ylläpitävien henkilöiden vastustamisesta on säännös ehdotetussa 17 luvun 6 §:ssä, joka koskee järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista.
Poliisilain rikkomista koskeva säännös luvun 3 §:ssä vastaisi poliisilain 51 §:ää, joka korvattaisiin viittauksella rikoslakiin siirrettyyn pykälään.
Ehdotetussa luvussa ei olisi meteliä, kapinaa ja yleistä rauhan rikkomista koskevia nykyisen 16 luvun 3―5 §:ssä olevia säännöksiä vastaavia säännöksiä. Nykyaikaistetussa muodossa vastaavan kaltaisia säännöksiä sisältyisi kuitenkin yleistä järjestystä vastaan kohdistuvia rikoksia koskevan ehdotetun 17 luvun 2―4 §:ään, jotka koskevat mellakkaa, väkivaltaista mellakkaa ja väkivaltaisen mellakan johtamista.
Nykyistä 16 luvun 20 a §:ssä tarkoitettua viranomaisen erehdyttämistä ehdotetussa 16 luvussa vastaisi 4 §:ssä tarkoitettu väärän henkilötiedon antaminen. Tähän rikokseen syyllistyisi se, joka erehdyttääkseen viranomaista ilmoittaa nimensä väärin tai antaa muutoin henkilöllisyydestään väärän tai harhaanjohtavan tiedon tai samassa tarkoituksessa käyttää toisen henkilötodistusta, passia, ajokorttia tai muuta sen kaltaista todistusta.
Sakkovilppiä koskeva 5 § olisi uusi rikossäännös. Väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamista sakon määräämistä varten tuloista, varallisuudesta, elatusvelvollisuudesta tai muista maksukykyyn vaikuttavista seikoista ei myöskään nykyisin voimassa olevan oikeuden mukaan pidetä sallittuna, mutta nimenomaista rangaistusuhkaa ei ole ollut. Tätä on käytännössä käytetty hyväksi. Sakkovilppiin syyllistyisi ehdotuksen mukaan se, joka hankkiakseen itselleen taloudellista hyötyä antaa viranomaiselle sakon määräämistä varten tuloistaan, varallisuudestaan, elatusvelvollisuudestaan tai muusta maksukykyynsä vaikuttavasta seikasta olennaisesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon.
Toisin kuin HE:ssä 21/1981 vp, joka ei johtanut lainsäädännön muuttamiseen, rangaistavaksi sakkovilpiksi ei katsottaisi kieltäytymistä antamasta viranomaiselle sakon määräämistä varten tarvittavaa tietoa.
Sakkoa ja rikesakkoa koskevien yleisten säännösten uudistamista on valmisteltu oikeusministeriössä erikseen.
Ehdotetussa 6 §:ssä olisi säännös rekisterimerkintärikoksesta. Pykälä on samansisältöinen kuin vuoden 1991 alusta voimassa olevassa 16 luvun 21 §:ssä oleva rekisterimerkintärikosta koskeva säännös, joka hyväksyttiin vuonna 1990 rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäiseen vaiheeseen kuuluneiden rikoslain muutosten yhteydessä. Käytännössä ilmenneen tarpeen vuoksi kriminalisointia ehdotetaan laajennettavaksi säätämällä rikoksen yritys rangaistavaksi.
Ehdotetussa 7 §:n 1 momentissa on suurelta osin nykyistä 17 luvun 8 §:ää vastaava säännös väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle. Kyseisen säännöksen mukaan tuomitaan se, joka antaa viranomaiselle oikeudellisesti merkityksellisen totuudenvastaisen kirjallisen todistuksen tai siihen rinnastettavan teknisen tallenteen taikka laadittuaan sellaisen todistuksen tai tallenteen antaa sen toiselle sanottuun tarkoitukseen käytettäväksi. Säännös olisi toissijainen sillä tavoin, että sitä sovellettaisiin tekoon, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Pykälän 2 momentin mukaan väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle tuomittaisiin myös viranomaisen erityisen valvonnan alaisen toiminnan harjoittaja taikka tämän edustaja tai palveluksessa oleva henkilö tai valvottavan yhteisön tilintarkastaja, joka lakiin perustuvan tarkastuksen yhteydessä tai lakiin perustuvaa ilmoitusvelvollisuutta muuten täyttäessään antaa valvovalle viranomaiselle oikeudellisesti merkityksellisen totuudenvastaisen suullisen tiedon.
Ehdotetussa 8 §:ssä tarkoitettua virkavallan anastusta olisi toista erehdyttäen tapahtuva ryhtyminen ilman lakiin perustuvaa oikeutta toimeen, jonka vain julkista valtaa käyttävä toimivaltainen viranomainen saa tehdä, tai esiintyminen muuten virkatehtävässä olevana julkista valtaa käyttävänä virkamiehenä. Tällaista rikosta muistuttavasta omankädenoikeudesta säännös olisi ehdotuksen mukaan 17 luvun 9 §:ssä.
Omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen ehdotetussa 16 luvun 9 §:ssä turvaisi lähinnä poliisi-, tulli- ja ulosottoviranomaisten toimivaltansa rajoissa antamia erilaisia esinekohteita koskevia määräyksiä. Rangaistavaa säännöksen mukaan olisi oikeudeton 1) esineen tai muun kohteen sulkevan viranomaisen asettaman lukon, sinetin, esteen tai merkinnän murtaminen tai muu murtautuminen viranomaisen tällä tavoin sulkemaan esineeseen tai muuhun kohteeseen, 2) tunkeutuminen viranomaisen sulkemaan rakennukseen tai huoneeseen tai muunlainen rikoksen selvittämisen turvaamiseksi pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n nojalla annetun kiellon rikkominen, 3) ryhtyminen takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai viranomaisen antaman siirtämiskiellon alaisena olevaan tavaraan, tai 4) omaisuuden hukkaaminen tai luovuttaminen vastoin hukkaamiskieltoa tai muuta viranomaiskieltoa taikka saatavan tai palkan maksaminen vastoin maksukieltoa.
Nykyistä 16 luvun 15 §:ää pääosin vastaisi ehdotetun 16 luvun 10 §:ssä oleva säännös viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittämisestä. Mainittuun rikokseen syyllistyisi se, joka oikeudettomasti hävittää, vahingoittaa tai tekee muutoin käyttökelvottomaksi yleisessä arkistossa tai viranomaisen hallussa olevan asiakirjan tai muun todistuskappaleen taikka viranomaisen pitämän yleisen rekisterin tai sen osan.
Ehdotetun 16 luvun 11 ja 12 §:ssä olisivat säännökset lahjuksen antamisesta ja törkeästä lahjuksen antamisesta. Sisällöltään ehdotukset vastaavat vuonna 1989 annettuja rikoslain 16 luvun 13 ja 13 a §:ssä olevia säännöksiä. Rangaistavuus ulotettaisiin koskemaan myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan lahjomista.
Ehdotetun 16 luvun lopussa olevat säännökset turvaisivat vankien ja muiden vastaavien henkilöryhmien säilyttämistä viranomaisten huostassa sekä järjestyksen ylläpitämistä vankiloissa. Ehdotetussa 13 §:ssä tarkoitettuun vangin laittomaan vapauttamiseen syyllistyisi se, joka laittomasti 1) vapauttaa vangin, pidätetyn tai kiinniotetun taikka sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätyn henkilön vankilasta tai muusta säilytyspaikasta tai häntä vartioivan, saattavan tai kuljettavan virkamiehen tai sotilaan huostasta taikka auttaa häntä pääsemään karkuun tai 2) estää toimivaltaista virkamiestä tai sotilasta ottamasta kiinni vangittavaksi tai pidätettäväksi määrättyä tai kiinniotettavaa henkilöä. Luvun 14 §:ssä olisi vangin karkaamista koskeva voimassa olevaa lakia asiallisesti vastaava säännös. Ehdotetussa 15 §:ssä tarkoitettuun vangin varustautumiseen aseella syyllistyy vanki, pidätetty tai viranomaisen huostassa oleva kiinniotettu tai sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätty henkilö, joka luvattomasti valmistaa, hankkii tai pitää hallussaan ampuma- tai teräaseen tai niihin rinnastettavan hengenvaarallisen välineen.
Ehdotus ei sisällä nykyisin 16 luvun 12 §:ssä olevaa väkivaltaista vankilajärjestyksen rikkomista vastaavaa säännöstä. Tältä osin ehdotus ei merkitse sellaisten tekojen kriminalisoinnin poistamista. Väkivaltaiseen vankilajärjestyksen rikkomiseen soveltuvat virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevat säännökset. Väkivaltaa vankilaviranomaisia vastaan käyttäneet ja sillä uhanneet tuomittaisiin rangaistukseen 16 luvun 1 §:n mukaan ja vankien yhteenliittymään muuten osallistuvat yllytyksestä tai avunannosta virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen. Vankilaviranomaisiin kohdistuviin vakaviin väkivallantekoihin sovelletaan myös 21 luvussa olevia säännöksiä henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista.
Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä ehdotetaan sovellettaviksi lahjuksen antamiseen ja törkeään lahjuksen antamiseen.
1.3.2. Pykälien perustelut
1 §. Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen
Ehdotetun 16 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen syyllistyisi se, joka 1) käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa pakottaakseen virkamiehen tekemään tai jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen, 2) muuten käyttää tai uhkaa käyttää väkivaltaa sellaisen virkatoimen johdosta sitä suorittavaa virkamiestä vastaan tai 3) käyttää väkivaltaa virkamiestä vastaan kostaakseen sellaisen virkatoimen. Ehdotetun 2 momentin mukaan virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen syyllistyisi myös se, joka menettelee mainitulla tavalla palvelusta toimittavaa sotilasta tai sitä kohtaan, joka pyynnöstä tai suostumuksella avustaa virkamiestä julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatoimessa.
1 momentti. Säännöksellä suojattu henkilöpiiri olisi suppeampi kuin nykyisin voimassa olevassa laissa. Tämä ei ilmene suoraan ehdotetusta säännöksestä, vaan siitä, että eräisiin nykyisin rikosoikeudelliselta suojaltaan virkamiehiin rinnastettaviin henkilöihin kohdistuvat väkivaltaiset vastustamiset säänneltäisiin toisella tavoin. Ehdotetussa 17 luvun 6 §:ssä on järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista koskeva säännös. Sen mukaan rangaistaisiin muun muassa väkivallan käyttäminen tai sillä uhkaaminen, joka kohdistuu 1) järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetussa laissa tarkoitettuun kuljettajaan, häneen rinnastettavaan henkilöön tai heitä pyynnöstä avustavaan matkustajaan, 2) joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa tarkoitettuun matkalippujen tarkastajaan, 3) vartioimisliikelaissa tarkoitettuun vartijaan, 4) julkisista huvitilaisuuksista annetussa laissa, ulkoilulaissa (606/73), yleisten kokousten järjestysmiehistä annetussa asetuksessa tai majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetussa asetuksessa tarkoitettuun järjestysmieheen tai 5) muuhun henkilöön, jonka tehtäväksi on annettu järjestyksen yllä pitäminen määrätyssä paikassa tai kohteessa. Mainitussa 4 kohdassa luetellut henkilötahot on nykyisin suojattu virkamiehen väkivaltaista vastustamista ja haitantekoa virkamiehelle koskevin rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:n säännöksin.
Ehdotus perustuu siihen, että virkamiesten harjoittaman julkista valtaa sisältävän virkatoiminnan rikosoikeudellisen suojan tulee selkeästi erota sellaisten muissa tehtävissä toimivien rikosoikeudellisesta suojasta, jotka tehtäviensä yhteydessä voivat joutua kohtaamaan vastustusta. Viimeksi mainittujen henkilöpiirien rikosoikeudellinen suoja on myös tarpeen yhtenäistää. Perusteena ehdotetulle muutokselle voidaan esittää myös se näkökohta, että voidaan pitää perusteltuna virkavastuun ja virkaan liittyvän rikosoikeudellisen suojan rajoittamista mahdollisimman tarkoin samaan henkilöpiiriin.
Ehdotetulla muutoksella on verraten paljon käytännöllistä merkitystä. Vuosina 1985―1994 poliisin tietoon on tullut ja syyttäjälle ilmoitettu 16 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja rikoksia seuraavasti:
Vuosi Rikoksia poliisin Rikoksia ilmoitettu
tietoon syyttäjälle
1985 1473 1452
1986 1467 1407
1987 1399 1390
1988 1536 1450
1989 1783 1517
1990 1568 1476
1991 1614 1495
1992 1384 1275
1993 1283 1153
1994 1263 1115
Poliisin henkilökuntaan kohdistuvat virkamiehen väkivaltaiset vastustamiset ovat suurin yksittäinen kyseisten rikosten ryhmä. Se on vaihdellut noin 40―60 %:n välillä. Virkamiehen väkivaltaisia vastustamisia kohdistuu melko paljon muihinkin säännöksen suojaamiin ryhmiin, kuten esimerkiksi tulli-, vankila- tai ulosottovirkamiehiin, mutta myös viranomaisorganisaatioiden ulkopuolelle kuuluviin erilaisiin järjestysmiehiin.
Rikosoikeudellisesti virkamieskäsitteen ala on määritelty 2 luvun 12 §:ssä. Säännös on uudistettu virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijän rikoksia koskevien säännösten uudistamisen yhteydessä. Ehdotetussa virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa säännöksessä virkamieskäsite on tarkoitettu samansisältöiseksi kuin rikoslain 2 luvun 12 §:ssä. Toisaalta on selvää, että käytännössä monet virkamiesryhmät eivät juuri koskaan joudu julkista valtaakaan sisältävässä virkatoiminnassaan väkivallan tai sillä uhkaamisen kohteiksi. Väkivallan tai sillä uhkaamisen kohteiksi käytännössä joutuvat useimmiten sellaiset virkamiehet, joiden tehtävänä on yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen.
Rikoslain 2 luvun 12 §:n mukaan virkamiehenä rikosoikeudellisessa mielessä pidetään monia muitakin kuin nimenomaisesti virkasuhteessa valtioon tai muuhun julkisyhteisöön olevia henkilöitä. Säännöksen mukaan virkamiehenä rikosoikeudellisessa mielessä pidetään
1) henkilöä, joka on virka- tai siihen rinnastettavassa palvelussuhteessa valtioon, kuntaan, kuntainliittoon tai muuhun kuntien yhteistoimintaelimeen, evankelisluterilaiseen kirkkoon tai ortodoksiseen kirkkokuntaan tai niiden seurakuntaan tai seurakuntien yhteistoimintaelimeen, tai Ahvenanmaan maakuntaan taikka Suomen Pankkiin, kansaneläkelaitokseen tai muuhun itsenäiseen valtion laitokseen, työterveyslaitokseen, kunnalliseen eläkelaitokseen tai kunnalliseen työmarkkinalaitokseen;
2) kunnanvaltuutettua ja muuta yleisillä vaaleilla valittua 1 kohdassa mainitun julkisyhteisön edustajiston jäsentä, ei kuitenkaan kansanedustajaa edustajantoimessaan, samoin kuin 1 kohdassa tarkoitetun julkisyhteisön tai laitoksen toimielimen, kuten kunnanhallituksen, lautakunnan, johtokunnan, komitean, toimikunnan ja neuvottelukunnan jäsentä sekä muuta 1 kohdassa tarkoitetun julkisyhteisön tai laitoksen luottamushenkilöä; ja
3) henkilöä, joka lain, asetuksen tai niiden nojalla annetun määräyksen perusteella muussa kuin 1 kohdassa tarkoitetussa yhteisössä käyttää julkista valtaa sekä henkilöä, joka mainitulla perusteella muuten kuin yhteisössä käyttää julkista valtaa.
Kansanedustaja ei ole edustajantoimessaan virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevan säännöksen tarkoittaman suojan alainen. Kansanedustajan ja eduskunnan aseman turvaamiseksi on voimassa kuitenkin säännöksiä valtiopäiväjärjestyksen 15 §:ssä ja rikoslain 13 luvussa. Rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa valtiopäiväjärjestyksen mainittua säännöstä ei muutettu. Valtiopetosta koskeva säännös rikoslain 13 luvun 1 §:ssä soveltuisi myös väkivaltaiseen puuttumiseen eduskunnan toimintaan.
Julkisyhteisön työntekijää ei ole ehdotetussa säännöksessä mainittu suojan piiriin kuuluvana henkilönä, vaikka julkisyhteisön työntekijän rikosoikeudellinen vastuu uuden rikoslain 40 luvun mukaan on suurelta osin samanlainen kuin virkamiehen vastuu. Tämä johtuu siitä, että julkisyhteisöjen piirissä sangen harvoin käytetään työsuhdetta palvelussuhteen muotona sellaisissa tehtävissä, joissa voidaan joutua väkivaltaa tai sen uhkaa sisältävään konfliktiin. Kun julkisyhteisön työntekijä avustaa virkamiestä julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatoimessa, hän on ehdotetun 2 momentin mukaan saman rikosoikeudellisen suojan alainen kuin virkamies. Jos järjestyksen ylläpitäminen on annettu esimerkiksi virastoon työsuhteessa olevan henkilön tehtäväksi, hänen suojansa määräytyisi ehdotetun järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista koskevan säännöksen mukaan.
1 kohta. Ehdotuksen mukaan virkamiehen väkivaltainen vastustaminen voidaan toteuttaa usealla eri tavalla. Ehdotetussa 1 §:ssä on ensin mainittu se, että käytetään tai uhataan käyttää väkivaltaa tarkoituksella pakottaa virkamies tekemään tai jättämään tekemättä julkisen vallan käyttöä sisältävä virkatoimi. Virkatoimella tarkoitetaan sellaista tointa, joka kuuluu pakottamisen kohteeksi joutuvan virkamiehen tehtäväpiiriin. Sen sijaan ei ole välttämätöntä, että kyseisellä virkamiehellä on nimenomainen toimivalta tarkoitettuun virkatoimeen. Jos esimerkiksi poliisimiestä, joka ei ole pakkokeinolain mukaan oikeutettu päättämään pidättämisestä, pakotetaan tekemään päätös jonkun pidättämisestä, kyse on virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta. Sen sijaan jos virkamiestä pakotetaan sellaiseen virkatoimeen, jolla ei ole mitään yhteyttä hänen tehtäviinsä, ehdotettu säännös ei sovellu. Samoin on asianlaita, jos virkamiestä pakotetaan jättämään tekemättä sellainen viranomaiselle kuuluva toimi, jolla ei ole mitään yhteyttä hänen virkatehtäviinsä ja johon hän ei siten ilman pakottamistakaan ryhtyisi. Kun kysymys on virkamiehen tehtäväpiiriin kuuluvasta toimesta, virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen toteutumisen kannalta sillä ei ole merkitystä, noudattaako vai rikkooko toimi tai laiminlyönti, johon virkamiestä pakotetaan, hänen virkavelvollisuuksiaan, tai onko toimi järkevä tai epätarkoituksenmukainen. Tällaisilla seikoilla voi olla kuitenkin merkitystä virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen moitittavuuden arvioinnissa.
Virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen rangaistavuuden edellytyksenä ei ole se, että virkamies pakotuksen alaisena tekee tai jättää tekemättä kyseisen virkatoimen. Rikos on toteutunut siinä vaiheessa, kun mainitussa tarkoituksessa käytetään väkivaltaa tai uhataan käyttää sitä.
Jos se toimi, johon virkamiestä pakotetaan ryhtymään, on selvästi laiton, toimenpiteen kohteeksi joutuneella on oikeus käyttää sitä vastaan hätävarjelua eikä hän hätävarjelua koskevien säännösten rajoissa pysyessään syyllisty virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen.
Virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tunnusmerkistön kaventumista nykyiseen verrattuna merkitsee se, että ehdotuksen mukaan sen virkatoimen, jonka tekemiseen tai tekemättä jättämiseen virkamiestä pakotetaan, tulee sisältää julkisen vallan käyttämistä. Oikeudellisessa käytännössä kaventuminen ei ole kovin merkittävä.
Julkisen vallan käyttö virkatoimen sisältönä on jossakin määrin tulkinnanvarainen. Kriteeri ei ole uusi. Muista yhteyksistä saadaan johtoa siihen, mitä ehdotetussa 1 §:ssä tarkoitetaan julkisen vallan käytöllä. Vahingonkorvauslain (412/74) 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Julkisen vallan käyttäminen on rikoslain 2 luvun 12 §:ssä mainittu eräänä rikosoikeudellisen virkamiesaseman määrittämisen perusteena. Rikoslain 40 luvun 7 §:ssä tarkoitettu virka-aseman väärinkäyttäminen voi rikoksena toteutua muun muassa virkamiehen osallistuessa päätöksentekoon tai sen valmisteluun tai käyttäessä julkista valtaa muissa virkatehtävissään. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevan rikoslain 9 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan luvun säännöksiä ei sovelleta julkisen vallan käytössä tehtyyn rikokseen.
Käsitettä on käytetty myös eräissä lainsäädäntöehdotuksissa. Eduskunnalle annetussa HE:ssä 72/1990 vp ehdotettiin valtioneuvoston oikeuskanslerin ja eduskunnan oikeusasiamiehen toimivaltaa koskevia hallitusmuodon säännöksiä muutettaviksi siten, että heidän toimivaltaansa kuuluisi kaiken viranomaistoiminnan ja julkisen vallan käytön valvonta. Ehdotusta käsiteltäessä ilmaisu ''julkisen vallan käyttö'' korvattiin kuitenkin ilmaisulla ''julkisen tehtävän hoitaminen'' (laki Suomen Hallitusmuodon muuttamisesta 1221/90).
Mitä julkisen vallan käytöllä tarkoitetaan, voi luonnollisesti eri yhteyksissä jossakin määrin vaihdella. Julkisen vallan käyttöä sisältävät virkatoimet voivat ensinnäkin olla sellaisten päätösten tekemistä ja valmistelua, joilla asetetaan oikeudellisia sääntöjä ja sovelletaan niitä yksittäistapauksessa. Näin ollen julkisen vallan käyttöä ovat esimerkiksi lainkäyttöön tuomioistuimissa, rikosten esitutkintaan, poliisitutkintaan, ulosottoon, rangaistusten täytäntöönpanoon tai hallintomenettelyyn taikka kunnallisten elinten päätöksentekoon liittyvät sellaiset toimet, joilla puututaan toisten etuihin, oikeuksiin tai velvollisuuksiin. Tällaisten virkatointen ohella ehdotettu 1 § suojaa myös niin sanottua tosiasiallista julkisen vallan käyttämistä, johon sisältyy mahdollisuus puuttua toisten etuihin, oikeuksiin tai velvollisuuksiin. Tällaista voi olla esimerkiksi se, että virkamies laissa edellytettyä tarkastusta ja valvontaa suorittaessaan antaa käskyjä ja kieltoja. Tosiasiallista julkisen vallan käyttämistä voivat siten olla esimerkiksi poliisin suorittama liikenne- ja muu valvonta, puuttuminen tekeillä oleviin rikoksiin tai järjestyshäiriöihin, ryhtyminen tehdyn rikoksen johdosta tarpeellisiin toimiin varsinaisen esitutkinnan tai pakkokeinoista päättämisen ohella, pysäköinninvalvonta, rakennusviranomaisten suorittama rakennustarkastus, katsastusviranomaisten suorittama moottoriajoneuvojen katsastus, tulliviranomaisten suorittama maahan tulevien matkustajien ja tavaroiden tarkastaminen, yrityksissä suoritettu verotarkastus tai työpaikoilla suoritettu työsuojelutarkastus sekä metsästyksen tai kalastuksen valvonta. On jopa ilmeistä, että virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevan säännöksen merkitys painottuu enemmän mainitunkaltaiseen tosiasiallisen julkisen vallan käytön turvaamiseen ja viranomaisten tekemien päätösten toteuttamistoimien varmistamiseen kuin viranomaisten päätöksenteon ja sen valmistelun suojaamiseen sinänsä.
Kaikki viranomaisten toiminta ei ole julkisen vallan käyttämistä. Sitä ei ole esimerkiksi kahden tai useamman virkamiehen välinen vapaamuotoinen keskustelu, vaikka siinä käsitellään virkatehtäviin kuuluvia asioita, tai virkamiehen ja viraston asiakkaan välinen vastaavanlainen keskustelu. Julkisen vallan käyttämistä ei ole myöskään esimerkiksi virkatehtäviin kuuluva kirjallisen esityksen laatiminen tai suullisen esityksen pitäminen. Toisaalta sellaiset virkamiehet, joiden tehtävien pääsisältö on esimerkiksi tutkimus, opetus tai koulutus, käyttävät julkista valtaa vaikkapa arvostellessaan opintosuorituksia tai käyttäessään kurinpitovaltuuksiaan. Julkisen vallan käyttöä ei ole myöskään niin sanottu tosiasiallinen toiminta viranhoidossa, kuten esimerkiksi poliisin virka-auton ajaminen, yleisen tien tai rakennuksen rakentaminen tai korjaaminen taikka potilaan hoitaminen julkisyhteisön ylläpitämässä sairaalassa. Tällaisten julkisen vallan käyttöön kuulumattomien toimintojen väkivaltainen tai väkivallan uhkaa sisältävä häiritseminen voi tietysti antaa aihetta järjestyksen turvaamista tai palauttamista tarkoittaviin viranomaistoimiin, jotka ovat julkisen vallan käyttämistä.
Väkivalta ja sillä uhkaaminen merkitsee aktiivista toimintaa, joka välittömästi tai välillisesti kohdistuu virkamiehen henkilöön. Tärkeä ero verrattuna ehdotetussa 16 luvun 2 §:ssä säänneltyyn virkamiehen vastustamiseen on se, että viimeksi mainittu toteutuu passiivisella vastarinnalla tai esimerkiksi paikalta poistumalla. Tavallisesti väkivalta kohdistuu suoranaisesti virkamiehen terveyteen tai turvallisuuteen. Väkivalta tai sillä uhkaaminen voi olla myös vapauteen kohdistuvaa esimerkiksi sulkemalla virkamies johonkin huoneeseen, jonka ovi lukitaan. Väkivaltaa säännöksen tarkoittamassa mielessä on myös esimerkiksi ajoneuvon tahallinen kuljettaminen päin liikennettä valvovia viranomaisia.
Ulkopuoliseen henkilöön, esimerkiksi sattumalta paikalla olevaan henkilöön, kohdistunut väkivalta tai uhkaaminen voi olla virkamiehen väkivaltaista vastustamista siinä tapauksessa, että tarkoituksena on ollut estää virkatoimi. Eräässä oikeuskäytännön tapauksessa syytetty tuomittiin virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, kun hän aseistautuneena oli pakottaakseen häntä pidättämään tulleet poliisimiehet jättämään tekemättä tämän virkatoimen ilmoittanut poliisille surmaavansa kolme hänen kanssaan samassa huoneistossa olevaa henkilöä, mikäli poliisi yrittäisi tulla huoneistoon (KKO 1977 II 66). Väkivalta voi myös välillisesti kohdistua virkamieheen. Toisessa oikeuskäytännön tapauksessa syytetty tuomittiin virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, kun hän oli ampumalla poliisikoiraa pakottanut häntä koiraa käyttäen takaa-ajaneen poliisimiehen luopumaan takaa-ajosta (KKO 1977 II 55). Ehdotetun säännöksen tarkoituksena ei ole muuttaa tämänkaltaisten tapausten rikosoikeudellista arviointia.
Ehdotetussa 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa rinnastetaan pakottamisen yrittäminen pakottamiseen sen vuoksi, että virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen moitittavuuden arvioinnissa merkitystä ei sinänsä ole sillä seikalla, onko väkivallalla tai sitä uhkaamalla vaadittu virkatoimi tehty tai tekeillä oleva virkatoimi kyetty estämään. Onnistutaanko siinä, johtuu paljolti siitä, miten viranomaiset ovat varautuneet kohtaamaan väkivaltaa ja muista rikoksen tekijästä riippumattomista seikoista. Toisaalta virantoimituksen estymiseen vaikuttaa käytetyn väkivallan tai sillä uhkaamisen luonne ja vakavuus. Se voi vaikuttaa virkamiehen väkivaltaisen vastustamisesta tuomittavan rangaistuksen mittaamiseen.
2 kohta. Ehdotetun 2 kohdan mukaan virkamiehen väkivaltainen vastustaminen voi toteutua siten, että muuten kuin 1 kohdassa käytetään tai uhataan käyttää väkivaltaa julkista valtaa sisältävän virkatoimen johdosta sitä suorittavaa virkamiestä vastaan. Käytännössä tavallisin 2 kohdassa tarkoitettu tapaus on se, että poliisimiesten ottaessa kiinni päihtynyttä tai rikoksesta epäiltyä kiinniotettava henkilö ryhtyy lyömään tai potkimaan poliisimiehiä tai uhkaa heitä väkivallalla. Sen sijaan pelkkä vastaan haraaminen, tarttuminen ovenpieliin, porraskaiteisiin tai muu vastaava ei ole virkamiehen väkivaltaista vastustamista.
Se, mitä edellä on sanottu ilmaisuista virkatoimi ja julkisen vallan käyttäminen, koskee myös 2 kohdassa tarkoitettua virkamiehen väkivaltaista vastustamista.
Ehdotetussa 2 kohdassa tarkoitettu virkamiehen väkivaltainen vastustaminen on aktiivista toimintaa. Aina ei ole helppoa erottaa toisistaan aktiivista ja passiivista vastustamista. Jos esimerkiksi kiinniotettava henkilö ei noudata poliisimiehen käskyä seurata häntä poliisilaitokselle, vaan kieltäytymisellään pakottaa poliisimiehet kantamaan hänet sinne tai kuljettamiseen käytettävään poliisiautoon, kysymys ei ole virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, vaan ehdotetussa 16 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta virkamiehen vastustamisesta. Jos hän tehostaa vastustamistaan uhkaamalla lyödä kyseisiä poliisimiehiä tai muuten käyttää väkivaltaa heitä vastaan, kysymys on virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta.
Edellytyksenä sille, että väkivallan käyttämistä tai sillä uhkaamista pidetään tässä tarkoitettuna virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena, on se, ettei virkamiehen toiminta selvästi ja olennaisesti ylitä hänen toimivaltaansa. Jos virkatoimi on selvästi lainvastainen, toimenpiteen kohteeksi joutuneelle syntyy oikeus käyttää hätävarjelua sitä vastaan eikä hän puolustautuessaan hätävarjelua koskevien säännösten mukaisesti syyllisty virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen.
Nykyisin voimassa olevassa 16 luvun 1 §:ssä on mainittu virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena se, että joku ''muutoin harjoittaa väkivaltaa virkatehtävää suorittavaa virkamiestä vastaan''. Vastaavaa tekomuotoa ei sisälly ehdotettuun säännökseen. Näin ollen virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena ei enää pidettäisi sellaista väkivallan käyttämistä virkamiestä vastaan, jolla ei pakoteta tai koeteta pakottaa virkamiestä tekemään tai jättämään tekemättä virkatointa tai jolla ei ole ajallista ja asiallista yhteyttä virkatoimeen. Näin ollen virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ei ole kysymys, jos joku aivan virantoimitukseen kuulumattomista syistä riitaantuu virkatehtäviä suorittavan virkamiehen kanssa ja ryhtyy käyttämään häntä vastaan väkivaltaa. Pahoinpitelyä ja muita väkivaltarikoksia koskevat yleiset säännökset ovat tällöinkin luonnollisesti sovellettavia.
3 kohta. Kolmantena virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen tekomuotona ehdotetussa 16 luvun 1 §:ssä on mainittu julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen kostaminen. Kostaminen eroaa muista rikoksen tekomuodoista siinä, ettei väkivallalla uhkaamista jälkikäteen pidetä virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena. Tällainen rikos toteutuu väkivaltaa käytettäessä. Viranomaisen on julkisen vallan käyttämistä sisältävään virkatoimeen ryhtyessään voitava luottaa siihen, että hänellä on rikosoikeudellinen suoja myös jälkikäteen tapahtuvaa väkivallan käyttöä vastaan. Tässä tapauksessa väkivallan käyttö tapahtuu ajallisesti virkatoimen jälkeen. Samanlainen tekomuoto on mainittu myös nykyisin voimassa olevassa säännöksessä.
Kostamismielessä tapahtuvan teon tekijänä voi olla muukin henkilö kuin se, johon aiempi virkatoimi on kohdistettu, esimerkiksi lähisukulainen tai saman järjestäytyneen rikollisryhmän jäsen tai kostamiseen palkattu tai muuten yllytetty henkilö. Kostaminen voi kohdistua ehdotuksen mukaan muuhunkin kuin siihen virkamieheen, joka on suorittanut koston syynä olevan virkatoimen, esimerkiksi virkatoimen suorittaneen esimieheen tai virkaveljeen.
Ehdotetussa 16 luvun 1 §:ssä mainittujen tekojen rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tahallisuuteen kuuluu 1 kohdassa tietoisuus siitä, että teko kohdistuu 2 luvun 12 §:ssä tarkoitettuun virkamieheen ja että häneltä vaadittu toimenpide tai tekemättä jätettävä toimenpide on luonteeltaan viranomaiselle kuuluvan julkisen vallan käyttämistä. Sitä, että väkivallan käyttäjä tai sillä uhkaava tuntisi yksityiskohtaisesti virkamiehen tai julkisen vallan käyttämisen käsitteiden sisällön, ei kuitenkaan voida edellyttää. Samoin tahallisuuteen kuuluu 2 kohdassa tietoisuus siitä, että vastustettu henkilö on virkamies ja että hän on suorittamassa julkisen vallan käyttöä sisältävää virkatointa. Kostona tapahtuvassa virkamiehen väkivaltaisessa vastustamisessa tahallisuuteen kuuluu tietoisuus siitä, että kohteena on virkamies.
Virkamiehen väkivaltainen vastustaminen toteuttaa usein myös pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön. Oikeuskäytännössä on tuomittu poliisikonstaapelia pahoinpidellyt syytetty rangaistukseen yksin teoin tehdyistä virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja pahoinpitelystä (KKO 1975 II 11). Sen sijaan 21 luvun 7 §:ssä rangaistavaksi säädetyn lievän pahoinpitelyn on katsottu sisältyvän virantoimituksessa olevan virkamiehen väkivaltaiseen vastustamiseen (KKO 1986 II 1). Ehdotuksen tarkoituksena ei ole muuttaa mainitunkaltaisten tapausten rikosoikeudellista arviointia.
Virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan enintään kolmen vuoden vankeutta. Rikoslain nykyisen 16 luvun 1 §:n mukaan rangaistusasteikko on vankeutta vähintään kolme kuukautta ja enintään neljä vuotta tai, jos asianhaarat ovat erittäin lieventävät, vankeutta enintään kuusi kuukautta tai sakkoa. Enimmäisrangaistus siis lievenisi jonkin verran verrattuna nykyiseen. Käytännössä merkittävämpää on, että mahdollisuus tuomita erittäin lieventävien asianhaarojen vallitessa sakkoa poistuisi kokonaan, ja toisaalta korkeana pidettävä perusasteikon erityinen vähimmmäisrangaistus jäisi pois.
2 momentti. Ehdotetun 2 momentin mukaan rikosoikeudellisen suojan kannalta virkamieheen rinnastetaan eräät henkilöt. Sellaisia henkilöitä ovat palvelusta toimittavat sotilaat ja ne, jotka pyynnöstä tai suostumuksella avustavat virkamiestä julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatoimessa. Ehdotettu säännös vastaa nykyistä 16 luvun 1 §:n 2 momenttia. Palvelusta toimittavat sotilaat on tarpeen saattaa virkamiestä vastaavan rikosoikeudellisen suojan piiriin, koska heidän tehtävänsä voivat olla samanlaisia kuin eräiden viranomaisten tehtävät. Heistä suuri osa ei ole 2 luvun 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla virka- tai siihen rinnastettavassa palvelussuhteessa valtioon tai muulla perusteella virkamiehiä. Samoin on perusteltua, että viranomaisten joutuessa turvautumaan ulkopuolisten apuun virkaan liittyvien tehtävien hoitamisessa virkamiehen rikosoikeudellinen suoja ulotetaan myös avustajiin. Ellei erityissuojaa olisi, tarpeellisen avun saaminen voisi vaikeutua. Apua saattaisi saada vain niissä harvinaisissa poikkeustapauksissa, joissa on olemassa lakiin perustuva velvollisuus avustaa viranomaisia.
Esimerkkeinä tilanteista, joissa ulkopuolinen voi toimia virkamiehen avustajana, voidaan mainita seuraavat. Ulosottolain 1 luvun 10 §:n mukaan ulosottomiehellä tulee olla toimituksessa mukanaan esteetön todistaja. Hän voi olla muukin henkilö kuin virkamies. Esitutkintalain 30 §:n mukaan useissa tapauksissa esitutkintakuulusteluissa on läsnä esteetön todistaja, joka ei välttämättä ole virkamies. Pakkokeinolain 5 luvun 4 §:n mukaan kotietsinnässä voi olla läsnä toimitusmiehen kutsuma todistaja, asiantuntija tai muu henkilö. Poliisilain 45 §:n mukaan on voimassa yleinen velvollisuus poliisipäällikön käskystä avustaa poliisia kadonneen etsimisessä ja toimenpiteissä eräiden vaara- ja onnettomuustilanteiden selvittämiseksi. Rikoslain 3 luvun 8 §:n mukaan on mahdollista, että yksityishenkilö avustaa poliisia tai muuta viranomaista voimakeinojen käyttämisessä.
Yksityishenkilö voi siis eräissä tapauksissa joutua tilanteeseen, jossa hänen rikosoikeudellinen suojansa on samanlainen kuin virkamiehellä. Omatoimisesti yksityishenkilö ei voi kuitenkaan saada sellaista erityistä rikosoikeudellista suojaa, jota rikoslain 16 luvun 1 § merkitsee. Esimerkiksi pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä tarkoitettua jokamiehen kiinniotto-oikeutta käyttävä yksityishenkilö ei ole oikeutta käyttäessään virkamies tai virkamiehen avustaja. Sama koskee ehdotetussa rikoslain 17 luvun 6 §:ssä mainittua järjestystä ylläpitävää henkilöä.
Kun viranomainen joutuu turvautumaan ulkopuoliseen apuun julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatehtävässä, virkavastuu toiminnasta säilyy viranomaisella. Näin ollen on syytä varmistaa se, että ulkopuolisten antama apu pysyy viranomaisen johdon ja valvonnan alaisena. Sen vuoksi ehdotetaan, että edellytyksenä tässä tarkoitetulle erityissuojalle on viranomaisen pyyntö tai suostumus. Pyyntö tai suostumus on vapaamuotoinen. Se voi olla paitsi nimenomainen myös niin sanottu konkludenttinen eli asiayhteydestä pääteltävä suostumus.
2 §. Virkamiehen vastustaminen
Virkamiehen vastustamisena pidetään ehdotetun 2 §:n mukaan sitä, että joku käyttämättä väkivaltaa tai sen uhkaa oikeudettomasti estää tai yrittää estää julkisen vallan käyttöä sisältävän virkatoimen suorittamista tai vaikeuttaa sitä. Ehdotettu säännös vastaa olennaisilta osiltaan nykyään voimassa olevaa 16 luvun 2 §:n säännöstä haitanteosta virkamiehelle.
Haitanteko virkamiehelle on nykyisin yleisin rikoslain 16 lukua vastaan tehty rikos. Vuosina 1985―1994 poliisin tietoon on tullut ja syyttäjälle ilmoitettu kyseisiä rikoksia seuraavasti:
Vuosi Rikoksia poliisin Rikoksia ilmoitettu
tietoon syyttäjälle
1985 4760 4709
1986 5135 5058
1987 4735 4692
1988 4490 4393
1989 4129 4019
1990 4345 4210
1991 4217 4110
1992 3467 3296
1993 2942 2791
1994 2792 2640
Valtaosa, selvästi yli 80 %, haitanteoista virkamiehelle kohdistuu poliisin henkilökuntaan. Tästä johtuen eivät ainoastaan kyseisiin rikoksiin sinänsä liittyvät seikat, vaan myös poliisiviranomaisten keskuudessa vallitseva käytäntö ja käsitykset erilaisten vastustamisten haitallisuudesta vaikuttavat tilastoituun rikollisuuteen.
Erotuksena 16 luvun 1 §:ssä säännellystä rikoksesta virkamiehen vastustaminen toteutuu passiivisella vastarinnalla. Kuten edellä 1 §:n perusteluissa mainitaan, eron tekeminen aktiivisen, siis väkivaltaa käyttävän tai sillä uhkaavan, ja passiivisen vastarinnan välillä voi tuottaa vaikeuksia. Rikosoikeudellisista tulkintaperiaatteista johtuu, että tulkinnanvaraisissa tapauksissa tekoa on pidettävä pikemmin virkamiehen vastustamisena kuin väkivaltaisena vastustamisena.
Pelkästään passiivinen suhtautuminen virkamiehen toimivaltansa rajoissa antamaan käskyyn tai määräykseen ei ole virkamiehen vastustamista. Näin ollen esimerkiksi poliisilaitokselle kuulusteltavaksi määrätyn henkilön kieltäytyminen tulemasta tai saapumatta jääminen määräaikana ei ole vastustamista. Tällainen passiivinen suhtautuminen poliisimiehen yksittäistapauksessa antamaan määräykseen voi kuitenkin toteuttaa luvun 3 §:n poliisilain rikkomisen tunnusmerkit. Kieltäytyminen ilmoittamasta nimeään tai muita henkilötietoja virkatehtävässä olevan poliisimiehen niitä tiedustellessa ei myöskään ole virkamiehen vastustamista, vaan poliisilain rikkomista. Sen sijaan jos kuulusteltava määrätään noudettavaksi poliisikuulusteluun ja tehtävää suorittavia poliisimiehiä vastustetaan heittäytymällä makuulle tai istumaan, minkä vuoksi noudettava joudutaan kantamaan poliisin virka-autoon, kyseessä olisi virkamiehen vastustamisen käytännössä tavallinen tapaus. Siihen rinnastettavaa virkamiehen vastustamista voisi olla itsensä sitominen tai kytkeminen puuhun tai muuhun kohteeseen, tarttuminen ovenpieliin tai vastaaviin, vastaan haraaminen tai riuhtominen, tarrautuminen poliisimiehen vaatteisiin ja muu vastaava.
Ehdotetussa 2 §:ssä tarkoitettua vastarintaa voisi olla myös esimerkiksi tullimiehen tarkastuksen alaisena olevan laukun sieppaaminen ja pois vieminen taikka ajokortin ja auton rekisteriotteen tai puhalluskokeessa käytettävän laitteen ottaminen äkillisellä liikkeellä pois liikennettä valvovan poliisin kädestä.
Sellaiset tapaukset, joissa viranomaisten vartioitavana tai huostassa oleva henkilö poistuu luvatta tai lähtee karkuun, muodostavat oikeudellisesti vaikean ongelman. Jos tällainen henkilö on vanki, soveltuu nykyisin 16 luvun 11 b §:ssä oleva vangin karkaamista koskeva rangaistussäännös. Vangin karkaamista koskevaa rangaistussäännöstä on käytännössä sovellettu muidenkin kuin rangaistusta suorittavien vankien karkaamiseen. Tällaisina henkilöinä on pidetty tutkintavankeja, rikoksen johdosta pidätettyjä tai kiinniotettuja ja päihtymyksen vuoksi säilöön otettuja. Avolaitoksesta luvatta poistuminen ei ole vangin karkaamista eikä myöskään pakeneminen syytettyä avolaitokseen kuljettaneen estelyistä huolimatta (KKO 1954 II 47, jossa syytetty tuomittiin haitanteosta virkamiehelle mutta jossa alioikeus oli tuominnut vangin karkaamisesta).
Pidätettyjen, kiinniotettujen ja päihtymyksen vuoksi säilöön otettujen karkaamisen oikeudellinen arvostelu on kuitenkin ollut epäyhtenäistä. Usein tällaisissa tapauksissa on tuomittu vangin karkaamisen sijasta haitanteosta virkamiehelle (esimerkiksi KKO 1939 II 486). Samassa jutussa oikeusasteet ovat voineet päätyä erilaisiin ratkaisuihin. Tapauksessa KKO 1972 I 3 (täysistuntoratkaisu) päihtymyksen vuoksi säilöön pannun ja sieltä luvattomasti poistuneen henkilön katsottiin syyllistyneen karkaamiseen, mutta hovioikeus ja korkeimman oikeuden vähemmistö eivät pitäneet tekoa lainkaan rikoksena. Tapauksessa KKO 1974 II 26 henkilön, joka oltuaan liikennerikoksen vuoksi kuulusteltavana oli luvatta poistunut poliisiasemalta asian käsittelyn ollessa vielä kesken, katsottiin menettelyllään syyllistyneen haitantekoon virantoimituksessa olevalle virkamiehelle. Tapauksessa alemmat oikeudet olivat tuominneet syytetyn vangin karkaamisesta, minkä yksi korkeimman oikeuden jäsen olisi vahvistanut kahden jäsenen päätyessä hylkäämään syytteen kokonaan.
Tässä esityksessä on päädytty siihen, että vangin karkaamista koskeva rangaistussäännös on edelleen tarpeen. Ehdotuksen mukaan vangin karkaamisesta säädetään luvun 14 §:ssä.
Niiden maiden lainsäädännöissä, joissa on luovuttu vangin karkaamisen kriminalisoinnista, ei ole yleensä säännöksiä, joiden mukaan tutkintavangin, rikoksesta pidätetyn tai kiinniotetun tai muun vastaavassa asemassa olevan henkilön karkaaminen olisi rikoslain mukaan rikoksena rangaistava. Oikeudellisia seuraamuksia voi sisältyä erilaisia järjestysrikkomuksia tai laitosten sisäistä kurinpitoa koskeviin säännöksiin. Tällaisten säännösten yksityiskohtainen selvittäminen Suomesta käsin on erittäin työlästä. Joissakin maissa on rikoslaissa virantoimituksen estämistä koskevia säännöksiä. Ne voivat soveltua myös tapauksiin, joissa virkatoimen kohde pakenee paikalta (esimerkiksi Sveitsi). Yleensä ulkomaisissa rikoslaeissa omaksutun kannan mukaan tutkintavangin, rikoksesta pidätetyn tai kiinniotetun tai muun vastaavassa asemassa olevan henkilön karkaaminen on rikoksena rangaistava, jos pakenemiseen sisältyy väkivaltaa tai sillä uhkaamista. Erillissäännöksiä tällaisista teoista ei ole. Niihin sovelletaan Suomen rikoslain virkamiehen väkivaltaista vastustamista vastaavia säännöksiä.
Edellä esitetyn johdosta on perusteltua, että viranomaisen toimenpiteen kohteeksi joutuneen henkilön karkaamista sinänsä ei pidetä lainkaan rikoksena, jollei kysymys ole vangin karkaamisesta. Karanneeseen tyydytään kohdistamaan sellaisia voimakeinoja, jotka ovat tarpeen hänen saamisekseen uudelleen kiinni.
Luvaton poistuminen avolaitoksesta ei ole sinänsä myöskään virkamiehen vastustamista. Ollakseen rangaistavaa virkamiehen vastustamista poistumisen täytyy sisältää ainakin passiivista vastarintaa. Samojen näkökohtien mukaan arvioidaan rikoksesta epäiltynä pidätetyn karkaamista poliisin säilöstä tai häntä kuljettavan, saattavan tai vartioivan poliisimiehen huostasta säilytyspaikan ulkopuolella, sekä mainitulla perusteella kiinniotetun henkilön karkaamista tai luvatonta poistumista. Passiivista vastarintaa voi olla esimerkiksi äkillinen lähteminen poliisilaitoksen tiloista, oven sulkeminen takaa-ajavan virkamiehen edessä, esineiden siirteleminen estämään takaa-ajavan virkamiehen kulkua tai muu vastaava toiminta. Ellei mainitunkaltaista viranomaista vastustavaa ainesta paikalta poistumiseen liity, kysymys ei olisi virkamiehen vastustamisesta, vaan mahdollisesti poliisilain rikkomisesta. Sellainen henkilö, joka ei vielä ole joutunut minkään julkisen vallan käyttöä sisältävän viranomaisen toimenpiteen kohteeksi, ei pelkästään pakenemalla syyllisty virkamiehen vastustamiseen tai muuhunkaan rikokseen.
Virkatehtävän estäminen tai säännöksessä tarkoitettu muu puuttuminen virkatehtävään voi olla virkamiehen vastustamista vain, jos se on oikeudeton. Virkatoimen kohteeksi joutunut voi samaan aikaan olla oikeudellisesti velvollinen tekemään jotakin muuta eli olla pakkotilanteessa. Jokin muukin oikeuttamisperuste saattaa tulla kyseeseen. Sellaisissa tapauksissa puuttumista virkatehtävään pidetään oikeutettuna. Virkamiehen vastustamiseen ei luonnollisesti syyllisty viranomainen, joka säännösten antamin valtuuksin puuttuu alaisensa virkatoimiin.
Edellytyksenä säännöksen soveltamiselle on, että vastustamisella julkisen vallan käyttöä sisältävä virkatoimi estyy tai sen toteuttaminen vaarantuu taikka vaikeutuu. Ellei vastustamisella ole mitään vaikutusta tässä mielessä, kysymys ei ole virkamiehen vastustamisesta. Vaikeutumista on myös se, ettei virkatointa voida suorittaa sinä aikana, jolloin se on aiottu tehdä.
Siltä osin kuin on kysymys virkamiehen käsitteestä, virkatoimesta ja julkisen vallan käyttämisestä, viitataan virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevan 1 §:n perusteluihin.
Virkamiehen vastustaminen on tahallinen rikos. Tahallisuuden tulee sisältää tieto niistä tosiseikoista, joiden olemassaolosta riippuu säännöksen soveltaminen. Kyseisistä seikoista käytännössä tärkein on tieto, että vastustettava henkilö on julkista valtaa sisältävää virkatointa suorittava virkamies. Samoin tahallisuuteen kuuluu tieto, että vastustamisen vuoksi virkatoimi estyy tai sen toteuttaminen vaarantuu tai vaikeutuu.
Virkamiehen vastustamisen rangaistusasteikoksi ehdotetaan sakkoa. Nykyisessä 16 luvun 2 §:ssä rangaistusasteikko on vankeutta enintään kolme kuukautta tai sakko. Rikkomus ei kuitenkaan ole niin vakava, että vankeusrangaistuksen tuomitsemista olisi pidettävä tarpeellisena.
2 momentti. Ehdotetulla 1 §:n 2 momentilla rinnastetaan virkamieheen palvelusta toimittava sotilas ja henkilö, joka pyynnöstä tai suostumuksella avustaa virkamiestä julkisen vallan käyttöä sisältävässä virkatoimessa. Johdonmukaisuus edellyttää vastaavaa rinnastusta virkamiehen vastustamista koskevaan säännökseen. Vastaavanlainen säännös on nykyisessäkin 16 luvun 2 §:n 2 momentissa.
3 §. Poliisilain rikkominen
Uuden poliisilain 51 §:n mukaan poliisilain rikkomisesta tuomitaan se, joka tahallaan 1) jättää noudattamatta poliisimiehen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi taikka tehtävän suorittamiseksi toimivaltansa rajoissa antaman käskyn tai kiellon, 2) kieltäytyy antamasta poliisimiehelle henkilötietojaan, 3) jättää noudattamatta poliisimiehen kulkuneuvon pysäyttämiseksi tai siirtämiseksi antaman selvästi havaittavan merkin tai määräyksen, 4) laiminlyö velvollisuutensa avustaa poliisia kadonneen etsimisessä, ihmisen pelastamisessa, loukkaantuneen auttamisessa tai huomattavan omaisuusvahingon tai ympäristöhaitan torjumisessa, tai 5) hälyttää aiheettomasti poliisin tai antamalla vääriä tietoja tahallaan vaikeuttaa poliisin toimintaa. Poliisilain rikkomisesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi kuukaudeksi.
Esitykseen sisältyy useita säännöksiä, joissa säädetään tällaisten rikkomusten vakavammista ilmenemismuodoista. Poliisin käskyn noudattamatta jättäminen mellakkatilanteessa voidaan arvostella mellakkaa koskevien rikoslain 17 luvun 2 tai 3 §:n nojalla. Väkivaltainen pysähtymismerkin noudattamatta jättäminen voi tulla arvosteltavaksi virkamiehen väkivaltaisena vastustamisena rikoslain 16 luvun 1 §:n nojalla tai erityisen vakavissa tapauksissa jopa henkeen tai terveyteen kohdistuvana rikoksena rikoslain 21 luvun mukaan. Väärien tietojen antamisessa voi olla kysymys ehdotetussa rikoslain 15 luvun 11 §:ssä tarkoitetusta rikoksentekijän suojelemisesta. Lisäksi poliisilla on oikeus ottaa kiinni henkilö, joka kieltäytyy antamasta henkilötietojaan.
Rikoslain kokonaisuudistuksen yhtenä tavoitteena on keskittää vankeusrangaistusuhkaa vaativat rangaistussäännökset rikoslakiin. Eduskunnan lakivaliokunta on rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen hallituksen esitystä koskevassa mietinnössään (LaVM 22-HE 94/1993 vp) katsonut, että mainitun keskittämisperiaatteen noudattaminen antaa hyvän tilaisuuden arvioida säännösten keskinäisiä suhteita ja rangaistusasteikoita, mikä on rikoslain kokonaisuudistuksen keskeisiä tavoitteita. Valiokunta onkin korostanut tarvetta noudattaa keskittämisperiaatetta myös rikoslain uudistuksen seuraavissa vaiheissa.
Poliisilakia uudistettaessa päädyttiin siihen, että poliisilain rangaistussäännökseen hallituksen esityksen mukaisesti sisältyy vankeusrangaistusuhka. Edellä esitetyn keskittämisperiaatteen mukaisesti tässä esityksessä on päädytty ehdottamaan poliisilain 51 §:ää vastaavan rangaistussäännöksen ottamista rikoslain 16 luvun 3 §:ksi. Ratkaisu on jossakin määrin ongelmallinen, koska se aiheuttaa osittaista päällekkäisyyttä ja tiettyä epäjohdonmukaisuutta rangaistusasteikoissa lukuun ehdotettujen muiden säännösten kanssa. Poliisilain 51 §:ssä säädetään rangaistavaksi eräitä sellaisia tekoja, jotka ovat lähtökohtaisesti vähemmän moitittavia kuin eräät rikoslain 16 luvun pykälät, joihin sisältyy yhtä ankara tai jopa lievempi rangaistus. Koska säännös on siirretty rikoslakiin, mainintaa teon edellyttämästä tahallisuudesta ei tarvita. Rikoslain rangaistussäännöksissä edellytetään aina tahallisuudenasteista syyksiluettavuutta, jollei muuta ole nimenomaan säädetty.
Edellä mainittujen poliisilain rikkomisen tekotapojen yksityiskohtaiset perustelut sisältyvät poliisilakia koskevaan hallituksen esitykseen (HE 57/1994 vp). Poliisilain 51 § ehdotetaan korvattavaksi viittauksella rikoslakiin otettavaan pykälään poliisilain rikkomisesta.
Rangaistukseksi poliisilain rikkomisesta ehdotetaan samaa kuin poliisilaissa eli sakkoa tai vankeutta enintään kolme kuukautta.
4 §. Väärän henkilötiedon antaminen
Vuonna 1928 rikoslain 16 lukuun lisättiin 20 a §, jossa mainittua rikosta vakiintuneesti kutsutaan viranomaisen erehdyttämiseksi. Säännöksen mukaan tuomitaan se, joka erehdyttääkseen viranomaista sanoo nimensä, säätynsä tai ammattinsa muuksi, kuin mikä se on, tai muuten antaa itsestään sellaisia harhaanjohtavia tietoja taikka samassa tarkoituksessa käyttää toisen passia, työtodistusta tai muuta sen kaltaista todistusta.
Vakiintuneen käsityksen mukaan viranomaisen erehdyttämistä koskevan säännöksen tarkoituksena on estää viranomaisen erehdyttäminen henkilöllisyyden suhteen. Sellaisten väärien henkilötietojen antaminen, joka ei anna väärää kuvaa yksilön henkilöllisyydestä, ei toteuta sanotun rikoksen tunnusmerkistöä, vaikka 16 luvun 20 a §:n sanamuoto antaisikin mahdollisuuden kyseistä laajempaankin säännöksen soveltamiseen.
Säännöstä ei muutoinkaan voida soveltaa kirjaimellisesti. Ensinnäkin tekotapaa koskeva ilmaisu ''sanoo'' viittaa suulliseen väärän tiedon antamiseen, vaikka käytännössä tavalliset erehdyttämiset tapahtuvat kirjallisessa muodossa. Majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetun asetuksen 11 §:n mukaan majoitusliikkeeseen saapuvan matkustajan on täytettävä matkustajakortti, jonka poliisi voi ottaa haltuunsa. Ulkomaalaista koskeva matkustajakortti on toimitettava poliisille. Väärien henkilötietojen antaminen matkustajakortissa on siten nykyisten säännösten mukaan viranomaisen erehdyttämisenä rangaistava teko, kun kortti on toimitettu poliisille. Yleensä ihmisiä ei nykyaikana enää tunnisteta ''säädyn'' perusteella. Työelämän ja ammattirakenteen voimakkaan kehityksen vuoksi sama koskee suurelta osin myös yksilön ammattia. Lainkohdassa oleva henkilöllisyyden toteamiseen käytettävien todistusten luettelo ei ole ajanmukainen. Ainakaan työtodistukset eivät nykyisin ole sellaisessa käytössä.
Säännöstä ehdotettiin uudistettavaksi vuonna 1981 (HE 21/1981 vp). Silloin annettu esitys 16 luvun 20 a §:n muuttamisesta ei eduskunnassa kuitenkaan johtanut lainsäädännön muuttamiseen. Samassa yhteydessä ehdotettiin sakkovilpin säätämistä rangaistavaksi teoksi ja eduskunnassa esitettyjen sakkovilppiä koskevien seikkojen vuoksi hallituksen esitys jätettiin raukeamaan. Nyt ehdotettu väärän henkilötiedon antamista koskeva säännös vastaa sisällöltään vuonna 1981 tehtyä vastaavaa ehdotusta. Ainoa ero on se, että henkilöllisyyden toteamiseen käytettävien todistusten luetteloon on työtodistuksen sijasta otettu ajokortti. Se on käytännössä hyvin yleinen henkilöllisyyden toteamiseen käytetty asiakirja.
Säännöksessä tarkoitettu väärän henkilötiedon antaminen tapahtuu viranomaisen erehdyttämiseksi. Väärän nimen ilmoittaminen tai muun sellaisen väärän tiedon antaminen yksityishenkilölle ei ole ehdotetun lainkohdan mukaan rangaistavaa. Se voi tietysti toteuttaa ainakin osittain jonkin muun rikoksen, kuten esimerkiksi petoksen tai väärennyksen tunnusmerkit. Sama koskee väärän henkilötiedon antamista pankissa, vakuutusyhtiössä, kaupassa tai muussa vastaavassa paikassa lukuun ottamatta sellaisia poikkeuksellisia tapauksia, joissa kyseinen liikeyritys toimii julkista valtaa käyttävän viranomaisen apuna. Näin ollen väärän henkilötiedon antamista voi olla esimerkiksi hotellin matkustajakortin tai pankissa valuutan vientiin liittyvän hakemuksen tekeminen väärällä nimellä. Edellytyksenä on, että henkilö on tietoinen näiden tietojen menemisestä viranomaiselle (KKO 1995:31).
Väärän henkilötiedon antamisesta ehdotetun säännöksen tarkoittamassa mielessä ei ole kyse, jos virkamies ei kyseisessä yhteydessä toimi viranomaisena, vaan esimerkiksi erilaisten tavaroiden tai palveluiden tuottajana. Näin ollen kyseiseen rikokseen ei syyllisty se, joka esittäytyy toisen nimellä esimerkiksi seuratessaan opetusta oppilaitoksessa, hakiessaan hoitoa terveyskeskuksessa tai kysyessään neuvoa poliisilta. Asia on toisin, kun kyseinen virkamies toimii viranomaisena, esimerkiksi junan konduktööri junassa tapahtuvan järjestyshäiriön tai liputta matkustamisen selvittäjänä, oppilaitoksen opettaja tutkintoon sisältyvän kuulustelun toimeenpanijana, terveyskeskuslääkäri rattijuopumuksesta epäillyn henkilön verinäytteen ottajana tai poliisi valvontatehtävässään tai rikoksen selvittäjänä.
Henkilötiedon määrittely on ehdotetussa 4 §:ssä suppeampi kuin esimerkiksi henkilörekisterilaissa. Ehdotetussa säännöksessä henkilötiedoista on nimenomaisesti mainittu vain nimi. Muilta osin väärän tai harhaanjohtavan henkilötiedon määrittely voi yhteydestä riippuen jossakin määrin vaihdella. Nimen ohella väärä tai harhaanjohtava tieto henkilöllisyydestä voi olla asiayhteydestä riippuen esimerkiksi totuudenvastainen sukulaisuussuhde määrättyyn toiseen henkilöön, ikä, syntymäaika tai henkilötunnus, kotipaikka tai osoite, kansalaisuus, siviilisääty tai ammatti. Olennaista väärän henkilötiedon antamisen rangaistavuudelle 4 §:ssä tarkoitetussa mielessä on, että sen vuoksi viranomainen voi erehtyä luulemaan tiedon antajaa toiseksi henkilöksi kuin hän todellisuudessa on.
Kieltäytyminen antamasta viranomaiselle henkilötietoja ei ole lainkohdassa tarkoitettua väärän henkilötiedon antamista. Se voi kuitenkin olla esimerkiksi luvun 3 §:ssä mainittua poliisilain rikkomista.
Ehdotetussa lainkohdassa olisi rangaistavaa myös viranomaisen erehdyttämiseksi tapahtuva toisen henkilötodistuksen, passin, ajokortin tai muun sen kaltaisen todistuksen käyttäminen. Ehdotuksessa on mainittu nimenomaisesti vain viranomaisen antamia henkilöllisyyden toteamiseen käytettäviä todistuskappaleita. Jos jotakin muuta toisen todistusta käytetään, väärän henkilötiedon antaminen voi olla kysymyksessä, jos sillä erehdytetään viranomaista. Viranomaiselle voidaan antaa väärä henkilötieto hiljaisesti käyttämällä hyväksi muunlaista toisen ihmisen henkilöllisyyttä osoittavaa todistuskappaletta. Näin ollen esimerkiksi toisen henkilön pankkikortin näyttäminen viranomaiselle tarkistettaessa henkilöllisyyttä voi toteuttaa kyseisen rikoksen tunnusmerkit.
Jos toisen henkilötodistusta tai muuta lainkohdassa mainittua todistusta on muutettu, esimerkiksi vaihtamalla valokuvaa, väärän henkilötiedon antamista koskevaa säännöstä ei sovellettaisi, vaan 33 luvussa säänneltyjä väärennysrikoksia koskevia säännöksiä.
Väärän henkilötiedon antamisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta. Nykyisessä 16 luvun 20 a §:ssä olevaa rangaistusasteikon enimmäismäärää kaksi vuotta vankeutta on pidettävä liian ankarana. Rangaistuskäytännössä ei vakavimmissakaan tapauksissa ole tarvittu niin laajaa rangaistusasteikkoa.
5 §. Sakkovilppi
Ehdotetussa pykälässä säädettäisiin sakkovilppi rangaistavaksi teoksi. Sakkovilppiin syyllistyisi se, joka hankkiakseen itselleen taloudellista hyötyä antaa viranomaiselle sakon määräämistä varten tuloistaan, varallisuudestaan, elatusvelvollisuudestaan tai muusta maksukykyynsä vaikuttavasta seikasta olennaisesti totuudenvastaisen tai harhaanjohtavan tiedon.
Suomessa on kaksi osittain eri tavoin määräytyvää sakkorangaistuksen tyyppiä, rikesakko ja sakko.
Rikesakolla tarkoitetaan laissa mainituissa rikkomuksissa annettavaa markkamäärältään kiinteää seuraamusta. Keskeiset säännökset rikesakosta ovat rikoslain 2 luvussa, rikesakkolaissa (66/83), rikesakkoasetuksessa (606/83) sekä rikesakosta tieliikenteessä annetussa laissa (68/83) ja asetuksessa (1083/89). Rikesakon määrää poliisimies tai muu laissa säädettyä valvontaa suorittava virkamies. Rikesakkoa määrättäessä sakotettavan maksukyvyllä ei ole merkitystä. Se on markkamäärältään sama kaikille samanlaisen rikkomuksen tehneille. Rikesakkoa määrätessään poliisin ei siis tarvitse tiedustella sakotettavan maksukykyyn vaikuttavia seikkoja.
Rikesakkoseuraamuksen käyttöalaa on mahdollista laajentaa. Koska siinä ei oteta huomioon sakotettavan maksukykyyn vaikuttavia seikkoja, se ei voi kokonaan korvata päiväsakkojärjestelmän mukaan määräytyvää sakkoa. Rikesakon käyttöalan laajentaminen siis vähentää sakkovilpin mahdollisuuksia, mutta ei poista niitä.
Voimassa olevan päiväsakkojärjestelmän mukaisesti sakon suuruus määräytyy päiväsakkojen lukumäärän ja päiväsakon rahamäärän mukaan. Päiväsakkojen luku määrätään rikoksen törkeyden ja päiväsakon rahamäärä sakotettavan maksukyvyn mukaan. Sakon määrä on päiväsakkojen luvun ja päiväsakon rahamäärän tulo. Päiväsakkojärjestelmän tarkoituksena on ottaa oikeudenmukaisesti huomioon se, että markkamäärältään samansuuruinen sakko vaikuttaa eri tavalla hyvätuloisen ja varakkaan kuin pienituloisen ja vähävaraisen tai varattoman talouteen. Järjestelmän tarkoituksenmukainen soveltaminen edellyttää, että viranomaisella on käytettävissään luotettavat tiedot sakotettavan maksukykyyn vaikuttavista seikoista. Tässä suhteessa on olemassa eräitä puutteita.
Valtaosa sakkorangaistuksista määrätään nykyään rangaistusmääräysmenettelyssä. Menettelystä ovat voimassa säännökset vuonna 1993 annetussa laissa rangaistusmääräysmenettelystä (692/93). Liikennerikokset ovat rangaistusmääräysmenettelyn ylivoimaisesti yleisin käyttöalue. Rangaistusvaatimuksen, jossa mainitaan muun ohella päiväsakon rahamäärä, antaa useimmiten poliisi heti esimerkiksi liikennevalvonnassa todetun rikoksen tapahduttua. Poliisilla ei ole käytännössä yleensä mahdollisuuksia ryhtyä selvittämään sakotettavan maksukykyyn vaikuttavia seikkoja kovin yksityiskohtaisesti. Päiväsakon rahamäärä määrätään yleensä sakotettavan oman ilmoituksen perusteella. Virallinen syyttäjä, jonka asiana on tarkastaa poliisimiehen laatima rangaistusvaatimus ja antaa sen pohjalta rangaistusmääräys, ei juuri puutu asiaan, vaan päiväsakon rahamäärä vahvistetaan lähes aina rangaistusvaatimukseen merkittyjen tietojen mukaisesti. Rikoksentekijän maksukyky selvitetään oikeudenkäyntiä edeltävässä esitutkinnassa ja oikeudenkäynnissäkin useimmiten vain rutiininomaisesti.
Sakotettavat varsin usein ilmoittavat tulonsa todellisia pienemmiksi, jotta sakko jäisi mahdollisimman alhaiseksi. Rangaistusmääräysmenettelyssä tulojen ilmoittaminen väärin on yleisempää kuin tuomioistuimessa. Sanottavaa valtiotaloudellista merkitystä tulojen salaamisella sakon määräämisen yhteydessä ei ole. Arvioiden mukaan noin viidennes sakkokertymästä jää valtiolta tällä perusteella saamatta. Tietoisuus siitä, että ilmoitettuja tuloja ei yleensä tarkisteta, houkuttelee sakotettavia vilpilliseen menettelyyn. Tulojen ilmoittamiseen virheellisinä vaikuttaa osaltaan ilmeisesti myös se, että väärien tietojen antamisesta ei rangaista. Se on ollut omiaan luomaan sellaista virheellistä käsitystä, että valehteleminen siinä yhteydessä olisi sallittua. Lailla ei kuitenkaan voida määrätä rangaistavaksi kaikkea, mitä ei pidetä sallittuna.
Päiväsakon rahamääriä koskevat rikoslain 2 luvun säännökset ovat pääosin vuodelta 1976. Päiväsakon rahamäärä määrätään sakotettavan kokonaistulon eikä niin sanotun nettotulon perusteella. Tämäkin seikka saattaa vaikuttaa siihen, että tuloja ilmoitetaan todellista pienemmiksi. Julkisessa keskustelussa onkin monesti esitetty, että päiväsakon rahamäärän tulisi määräytyä sakotettavan nettotulon eli verotuksen jälkeen käytettävissä olevan tulon mukaan. Hallitus on ohjelmassaan puoltanut sellaista muutosta. Toisaalta on todettava, että myös nettotuloon perustuvassa päiväsakon määräämisessä voidaan antaa totuudenvastaisia tai harhaan johtavia tietoja.
Eduskunta sisällytti sakon määräämistä koskevien säännösten muuttamisesta annettuun hallituksen esitykseen (HE 109/1975 II vp) antamaansa vastaukseen lausuman, jossa se edellytti, että hallitus laatii yksityiskohtaiset ohjeet sakotettavan maksukykyyn vaikuttavien seikkojen selvittämisestä. Samalla eduskunta hyväksyi toivomuksen, että hallitus valmistelisi kiireellisesti esityksen laiksi rikoslain 16 luvun 20 a §:n muuttamisesta siten, että väärien tietojen antaminen viranomaisille sakon määräämisessä kriminalisoidaan.
Oikeusministeriön työryhmä laati ehdotuksen yleisohjeiksi rangaistusmääräysmenettelyä varten (Oikeusministeriön lainsäädäntöosaston julkaisu 16/1977). Niiden pohjalta valtioneuvoston oikeuskansleri on virallisille syyttäjille ja sisäasiainministeriö poliisille antanut yleisohjeet. Oikeusministeriö on lähettänyt ohjeet tiedoksi tuomioistuimille. Yleisohjeita on myöhemmin tarpeen vaatiessa uudistettu.
Virallisille syyttäjille ja poliisille annetuissa yleisohjeissa on kiinnitetty erityistä huomiota sakon määräämisen osallistuvan virkamiehen eli rangaistusmääräysmenettelyssä lähinnä poliisimiehen velvollisuuteen tiedustella päiväsakon rahamäärää määrättäessä huomioon otettavia seikkoja riittävän yksityiskohtaisesti. Näkökohta on otettu huomioon käytössä olevia lomakkeita laadittaessa. Siitä huolimatta yhä edelleen päiväsakon rahamäärä joudutaan määräämään pääasiallisesti sakotettavan tuloistaan, varallisuudestaan ja muista maksukykyynsä vaikuttavista seikoista antamien tietojen perusteella. Syyttäjällä ja poliisilla on 1 päivästä heinäkuuta 1980 alkaen ollut mahdollisuus saada päiväsakon suuruuden määräämistä varten tarvittavia tietoja verotusasiakirjoista. Menettely perustuu nykyisin verotusmenettelystä annetun lain (1558/95) 95 §:n 3 momentissa ja verotuslain (482/58) 132 §:n 2 momentissa oleviin säännöksiin. Sakkojen suuresta lukumäärästä ja rangaistusmääräysmenettelyn luonteesta kuitenkin johtuu, ettei viranomaisilla nykyisin ole mahdollisuutta tarkistaa annettujen tietojen todenperäisyyttä kaikissa yksittäistapauksissa. Tietojen tarkistamiseen voidaan ryhtyä käytännössä lähinnä silloin, kun syntyy perusteltu epäily, että annetut tiedot ovat olennaisesti vääriä. Maksukyvyn selvittämistä tehostavat toimenpiteet eivät ole olleet riittäviä tietojen todenperäisyyden varmistamiseen.
Hallitus antoi eduskunnan toivomuksen mukaisesti esityksen laiksi rikoslain 16 luvun 20 a §:n muuttamisesta (HE 21/1981 vp). Esityksessä ehdotettiin, että sakkovilppi säädettäisiin rangaistavaksi teoksi. Sakkovilppinä pidettiin esityksen mukaan sitä, että joku kieltäytyy antamasta viranomaiselle sakon määräämistä varten tarvittavaa tietoa tuloistaan, varallisuudestaan, elatusvelvollisuudestaan tai muusta maksukykyynsä olennaisesti vaikuttavasta seikasta taikka hankkiakseen itselleen aineellista etua salaa sellaisen seikan tai antaa siitä väärän tai harhaanjohtavan tiedon.
Eduskuntakäsittelyssä kuitenkin pidettiin sakkovilpin kriminalisoimista siinä vaiheessa tarpeettomana varsinkin, kun oli ryhdytty toimenpiteisiin sakon rahamäärään vaikuttavien seikkojen selvittämiseksi entistä yksityiskohtaisemmin ja sakotettavan antamien tietojen tarkistamisen tultua mahdolliseksi. Lisäksi hallituksen esityksen jättämiseen raukeamaan vaikuttivat jäljempänä mainittavat periaatteelliset syyt.
Väärien tietojen antaminen sakon määräämistä varten on oikeudenmukaisuuskysymys, ei kuitenkaan samassa mielessä kuin verotuksessa, jossa vältetyt verot saattavat tulla muiden maksettaviksi. Se on oikeudenmukaisuuskysymys lähinnä siinä mielessä, että rikoksentekijä saa vääriä tietoja antamalla hänelle lain mukaan kuuluvaa lievemmän rangaistuksen.
Sakkovilpin kriminalisoimisen vaikutukset saattavat olla ongelmallisia. Niin laajana kuin HE:ssä 21/1981 vp se ehdotettiin toteutettavaksi, sakkovilpin kriminalisointi olisi luonteeltaan ennen kaikkea periaatekriminalisointi. Lähinnä korostettaisiin sitä, ettei sakkoa määrättäessä maksukykyyn vaikuttavista seikoista kerrottaessa saa valehdella tai salata niitä. Valehtelu tai salaaminen ei rangaistavuuden puuttumisesta huolimatta ole oikeutettua. Se voi johtaa ilmoituksen todenperäisyyden tutkimiseen ja jopa asian selvittämiseen tuomioistuimessa.
Kriminalisoinnin vaikutukset niihin, jotka suunnitelmallisesti haluavat antaa vääriä tietoja, saattavat olla toivottua vähäisempiä. Jos valehtelu pysyy jonkinlaisissa kohtuullisissa rajoissa, rikoksesta kiinnijäämisen mahdollisuus ei ole kovin suuri. Väärien tietojen selvittäminen muutoin kuin verotusasiakirjojen perusteella on työlästä. Sitä paitsi sakkovilpin tekijä voi syyllistyä myös verovilppiin. Kun joku tulee epäillyksi sakkovilpistä, hänellä ei ole enää totuusvelvollisuutta tulojen ja varallisuuden ilmoittamisessa eikä muutenkaan velvollisuutta myötävaikuttaa sakkovilppinsä selvittämiseen.
Niihin, jotka haluavat, ettei heitä voida epäillä väärien tietojen antamisesta, sakkovilpin kriminalisoiminen voi vaikuttaa siten, että he eivät anna lainkaan maksukykyynsä vaikuttavia tietoja, vaan antavat poliisin selvittää ne. HE:ssä 21/1981 vp ehdotettiin myös tietojen antamisesta kieltäytymisen kriminalisoimista, mutta niin laajaa kriminalisointia voidaan pitää ilmeisen kohtuuttomana. Monissa tapauksissa sakotettava ei edes tarkoin tiedä kokonaistulojaan sillä tavoin kuin rikoslain 2 luvun 4 a §:n säännökset edellyttävät, vaan ainoastaan kohtuullisella tarkkuudella. Jos sakkovilppiä koskevan säännöksen mukaan sakotettava olisi velvollinen rangaistuksen uhalla täsmälleen ilmoittamaan kokonaistulonsa, tällaiset sakotettavat saattaisivat nykyistä useammin jättää tulonsa poliisin selvitettäviksi. Se taas johtaisi poliisin työmäärän kasvuun ja mahdollisesti jopa rangaistusmääräysmenettelyn merkityksen vähenemiseen.
Maksukykyä koskevien väärien tietojen antamisen rangaistavuus ei sinänsä loukkaa sitä rikosoikeudessamme omaksuttua periaatetta, että rikoksentekijä ei ole velvollinen osallistumaan rikoksensa selvittämiseen. Sakon rahamäärän vahvistaminen ei ole rikoksen selvittämistä. Sakotettavalle on silti tarvittaessa selvitettävä, missä tarkoituksessa tietoja häneltä vaaditaan. Maksukykyä koskevat tiedot voivat joskus liittyä myös itse rikoksen selvittämiseen. Silloin syylliseksi epäillyn antamat virheelliset tiedot eivät ole sakkovilppinä rangaistavia.
Sakkovilpin kriminalisoimista vastaan voidaan siis esittää erilaisia näkökohtia. Kuitenkin on esiintynyt tapauksia, joissa sakkovilpin kriminalisoimista on pidettävä tarpeellisena. Tällaisia ovat ennen kaikkea tapaukset, joissa ero todellisuuden ja annettujen tietojen välillä on suuri. Varsinkin lainsäädäntöön sisältyvän mahdollisuuden tietoinen ja häikäilemätön hyväksi käyttäminen murentaa sakkorangaistusjärjestelmän perusteita. Samalla se loukkaa niiden ihmisten oikeudenmukaisuuskäsityksiä, jotka sakon määräämisen yhteydessä antavat vilpittömästi tietoja tuloistaan, varallisuudestaan ja muista päiväsakon rahamäärään vaikuttavista seikoista. Kielteisiä vaikutuksia mainittuun suuntaan on myös sillä, että julkisessa keskustelussa jopa viranomaiset saattavat suhtautua vähättelevästi vilpittömiin sakotettaviin.
Vaikka vilppitapauksissa viranomaisilla on mahdollisuuksia selvittää sakotettavan todelliset kokonaistulot, päiväsakon rahamäärän vahvistaminen selvitettyjen kokonaistulojen perusteella ei ole varsinaisessa mielessä oikeudellinen seuraamus moitetta ansaitsevasta väärien tietojen antamisesta. Se on ainoastaan lainmukainen seuraamus siitä rikoksesta, jonka sakotettava on alun perin tehnyt.
Edellä esitetyn perusteella ehdotetaan sakkovilpin kriminalisoimista. Sakkovilppinä ei olisi rangaistavaa kieltäytyminen antamasta sakon määräämisessä tarvittavia tietoja, siinä merkityksellisen seikan jättäminen kertomatta eikä muiden kuin olennaisesti totuudenvastaisten tai harhaanjohtavien tietojen antaminen. Kriminalisoinnin ulkopuolelle jäävissä tapauksissakin viranomaisilla on valtuus tarkistaa annettujen tietojen totuudenmukaisuus ja kieltäytymistapauksissa ne on jollakin tavoin aina selvitettävä.
Sakkoa ja rikesakkoa koskevien säännösten uudistamista on oikeusministeriössä valmisteltu rikoslakiprojektin asettamassa työryhmässä, jonka mietintö on hiljattain valmistunut (oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 1/1996). Mietinnössä ehdotetaan useita toimenpiteitä sakkojärjestelmän kehittämiseksi. Useat toimenpiteet olennaisesti vähentäisivät mahdollisuutta sakkovilppiin. Tavoitteena on muun muassa luoda edellytykset sakon perusteena olevien tulojen säännönmukaiselle tarkistamiselle. Sakkovilppisäännöksen tarvetta on syytä harkita uudelleen, kun ehdotusten toteuttamismahdollisuuksista ja -aikataulusta on saatu nykyistä tarkemmat tiedot.
Ehdotetun pykälän mukaan rangaistavuus edellyttää, että vääriä tai harhaanjohtavia tietoja annetaan taloudellisen hyödyn hankkimiseksi itselle. Siten esimerkiksi tulojen ilmoittaminen jostakin syystä olennaisesti todellista suurempina ei olisi rangaistavaa. Rangaistavaa olisi ainoastaan tahallinen väärien tai harhaanjohtavien tietojen antaminen. Tahallisuus käy useimmiten selville siitä, missä määrin annetut tiedot poikkeavat todellisista. Kun rangaistavaa olisi vain olennaisesti väärien tai harhaanjohtavien tietojen antaminen, tahallisuuden osoittaminen ei useimmissa tapauksissa liene ongelmallista.
Ehdotetun säännöksen soveltamisen kannalta tärkeätä on määritellä se, milloin annetut tiedot ovat olennaisesti vääriä tai harhaanjohtavia. Olennaisesti väärien tietojen antamisena voidaan pitää ensisijaisesti sellaista tapausta, jossa ilmoitetut tulot ovat vain pieni osa todellisista tuloista. Vähäiset epätarkkuudet ja virheellisyydet tuloja ilmoitettaessa eivät voisi olla sakkovilppiä. Sakotettavan henkilökohtaiset olosuhteet voivat vaikuttaa asiaan. Henkilöltä, jonka tulot vaihtelevat suuresti, ei voida edellyttää samaa tarkkuutta kuin säännöllistä kuukausituloa saavalta. Olennaisuutta ei voi sen vuoksi kiteyttää johonkin markkamäärään tai prosentuaaliseen suhteeseen todellisista tuloista. Olennaista väärien tietojen antamista on lähinnä silloin, kun sakotettava esiintyy selvästi alempaan tuloluokkaan kuuluvana kuin hän todellisuudessa on.
Olennaisuuden kriteerinä voidaan käyttää myös ilmoituksen vaikutusta tuomittavan sakon määrään. Jos sakkoa määrättäessä ilmoitetut tulot johtavat tuntuvasti alhaisemman sakon tuomitsemiseen kuin todelliset tulot edellyttävät, väärää tietoa voidaan pitää olennaisena. Näin ollen esimerkiksi hyvin pienituloisen sakotettavan ilmoittaessa, ettei hänellä ole lainkaan tuloja, väärän ilmoituksen vaikutus sakon rahamäärään on vähäinen tai jopa olematon. Rajan määrittelyssä voidaan käyttää hyväksi rikoslain 2 luvun 4 a §:ssä luonnehdittua kokonaistulon ja nettotulon määritelmää. Jos sakotettavan ilmoittamat tulot alittavat sen tulon, joka sakotettavalle todellisuudessa jää valtion ja kunnan tuloveron suorittamisen jälkeen, eroa voidaan pitää olennaisena. Tästä syystä sakkoa määrättäessä viranomaisten velvollisuutena on esimerkiksi kysymyksin varmistaa se, miten määritellystä tulosta rahasummista puhuttaessa on kyse.
Säännös ei tee sallituksi sellaista väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamista, jotka eivät kuitenkaan olisi olennaisesti vääriä tai harhaanjohtavia. Totuudenvastaisuuden ollessa vähäisempää viranomaiset voivat samoin kuin nykyisin tarkistaa niiden paikkansapitävyyden.
Edellä mainitut olennaisuuden kriteerit osittain muuttuvat, jos tulevaisuudessa päädytään määräämään päiväsakon rahamäärä niin sanotun nettotulon perusteella. Tarkkaa prosenttilukua oman nettotulon liian vähäiseksi ilmoittamisen olennaisuudelle ei ole mahdollista antaa. Soveltuvana olennaisuuden määrittelytapana tällöinkin voitaneen pitää sitä, että sakotettava esiintyy selvästi alempaan tuloluokkaan kuuluvana kuin hän todellisuudessa on. Niin käy, jos esimerkiksi sangen hyvätuloinen henkilö kertoo elävänsä ilman vakinaisia ansiotuloja tai omaavansa matalapalkka-alan työntekijän tulotason tai keskituloinen kertoo toimeentulonsa perustuvan esimerkiksi opintotukeen, työttömyyspäivärahaan tai toimeentulotukeen.
Väärien tai harhaanjohtavien tietojen antamisesta voitaisiin ehdotetun lainkohdan mukaan tuomita rangaistus vain silloin kun tiedot on annettu sakon määräämistä varten. Rangaistavuus koskisi paitsi poliisille, viralliselle syyttäjälle ja tuomioistuimelle myös sakon määräämiseen oikeutetulle hallinnolliselle viranomaiselle annettua väärää tai harhaanjohtavaa tietoa.
Rangaistusseuraamukseksi sakkovilpistä ehdotetaan sakkoa tai vankeutta enintään kolme kuukautta. Vaikka kyseessä on väärien tietojen antaminen viranomaiselle, mikä taloudellisen hyödyn tavoittelemisen vuoksi muistuttaa petosrikoksia, ehdotettua rangaistusuhkaa voidaan pitää riittävänä.
6 §. Rekisterimerkintärikos
Vuoden 1991 alusta voimaan tulleeseen rikoslainsäädännön kokonaisuudistuksen ensimmäisen vaiheen käsittäviin rikoslain säännöksiin sisältyy rekisterimerkintärikosta koskeva säännös. Rekisterimerkintärikosta koskevasta säännöksestä 16 luvun 21 §:ssä ei ole sellaisia kokemuksia, joiden perusteella olisi tarvetta muuttaa sen perustunnusmerkistöä. Nyt ehdotettu säännös 16 luvun 6 §:ssä on sen vuoksi asiallisesti samansisältöinen kuin rekisterimerkintärikosta koskeva voimassa oleva säännös.
Oikeuskäytännössä on esiintynyt tapaus, joka antaa aihetta laajentaa rangaistavuutta rekisterimerkintärikoksen yritykseen. Vastaaja oli rekisteröintiä varten antanut väärennetyn auton rekisteriotteen ilmoitusosan postiin toimitettavaksi autorekisterikeskukseen. Teon paljastuttua väärää tietoa ei lähetetty autorekisterikeskukseen. Vastaaja ei ollut syyllistynyt rekisterimerkintärikokseen (KKO 1993:11).
1 momentti. Rekisterimerkintärikokseen syyllistyy se, joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä.
Säännöksen tarkoituksena on suojata viranomaisten pitämien yleisten rekisterien luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Monet säännöksessä tarkoitetut rekisterit ovat myös viralliselta nimeltään rekistereitä kuten väestö-, kauppa-, moottoriajoneuvo-, ajokortti-, yhdistys-, säätiö-, lainhuuto-, kiinnitys-, maa- tai patenttirekisteri. Yleisiä rekistereitä ovat kuitenkin myös muut vastaavat luettelot kuten esimerkiksi tonttikirja. Yleisen rekisterin sisältämillä tiedoilla täytyy kuitenkin olla ainakin jonkinlaista merkitystä todisteena oikeuselämässä.
Säännöksessä tarkoitettu rekisteri on yleinen sillä tavoin kuin yleisten asiakirjain julkisuudesta annetussa laissa on säädetty. Se ei kuitenkaan ole välttämättä julkinen sillä tavoin, että yleisöllä on oikeus saada rekisteristä tietoja. Siten esimerkiksi oikeusministeriön pitämä rikosrekisteri on säännöksen tarkoittama yleinen rekisteri, mutta poliisiviranomaisten rikostutkintaan liittyvistä syistä pitämät tekotapa- tai muut sellaiset rekisterit, jotka on tarkoitettu yksinomaan viranomaisten sisäiseen käyttöön, eivät voi olla rekisterimerkintärikoksen kohteena.
Rekisterimerkintärikoksen rangaistuksena on sakkoa tai vankeutta enintään kolme vuotta. Käytännössä rekisterimerkintärikos liittyy usein johonkin muuhun rikokseen, jolloin sovelletaan rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä.
1 kohta. Rekisterimerkintärikokseen syyllistyy ensinnäkin se, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon. Totuudenvastainen tieto on aina väärä. Joskus saattaa myös sinänsä totuudenmukainen tieto olla väärää, jos se tiedossa olevien puutteiden, esitystavan tai asiayhteyden vuoksi on aivan selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan. Väärä tieto voidaan antaa viranomaiselle suullisesti tai kirjallisesti. Se voidaan antaa myös toisen henkilön välityksellä.
Rekisterimerkintärikos täyttyy, kun väärä tieto rekisteriin merkittävästä seikasta on annettu viranomaiselle siinä tarkoituksessa, että tämä annetun tiedon perusteella tekisi virheellisen merkinnän rekisteriin. Säännös ei edellytä, että virheellinen merkintä rekisteriin todellisuudessa saadaan aikaan. Rekisterimerkintärikoksesta tuomitaan siinäkin tapauksessa, että virkamies havaitsee saamansa tiedon vääräksi ja jättää sen vuoksi merkinnän tekemättä tai tekee suorittamiensa tarkistusten jälkeen oikean merkinnän.
Teon rangaistavuus ei riipu tiedon vastaanottavan virkamiehen oman menettelyn laillisuudesta. Rekisterimerkintärikoksesta on kysymys siinäkin tapauksessa, että virkamies itse tietää tiedon vääräksi ja siitä huolimatta tekee virheellisen merkinnän rekisteriin. Jos virkamiehen viaksi jää virkavelvollisuuden rikkominen, hänen menettelyynsä sovelletaan rikoslain 40 luvun säännöksiä.
2 kohta. Rekisterimerkintärikoksen toisena tekomuotona on se, että joku käyttää 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä hyväkseen hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä tai toista vahingoittaakseen. Virhettä käytetään useimmiten hyväksi siten, että tekijä pyytää rekisteristä virheellisen merkinnän sisältävän otteen ja käyttää sitä jossakin asiassa todisteena. Hän saattaa esimerkiksi liittää rekisteriotteen johonkin viranomaiselle tai yksityiselle osoitettuun hakemukseen. Lainkohdassa tarkoitettu hyväksikäyttäminen ei kuitenkaan välttämättä edellytä, että tekijä itse pyytää rekisteriotteen ja käyttää sitä. Rekisterissä olevaa virhettä käytetään hyväksi myös silloin, kun tekijä panee vireille jonkin asian tietoisena siitä, että asiaa ratkaistaessa tullaan hankkimaan tieto rekisteristä, joka hänen tietensä sisältää 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetun oikeudellisesti merkityksellisen virheen.
Virheen hyväksikäyttäjä voi olla joko sen 1 kohdassa mainittu aiheuttaja tai muu henkilö, joka tietää rekisterimerkinnän 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetuksi. Vaikka virheellisen merkinnän aiheuttajalta 1 kohdan mukaan ei vaaditakaan hyötymis- tai vahingoittamistarkoitusta, väärän tiedon antajalla on usein jo alun perin aikomus käyttää virheellistä merkintää hyväkseen. Kun hän silloin toteuttaa alkuperäisen aikeensa eli syyllistyy virheen aiheuttamiseen ja sen hyväksikäyttämiseen, menettelyä pidetään yhtenä rikoksena. Jos tekijä ensin aiheuttaa virheellisen merkinnän ja vasta myöhemmin, mahdollisesti pitkän ajan kuluttua päättää käyttää virhettä hyväkseen, 1 ja 2 kohdan mukaisia tekoja pidetään eri rikoksina ja niihin sovelletaan rikoksen yhtymistä koskevia säännöksiä.
2 momentti. Oikeuskäytännössä esiintynyt tapaus, joka on mainittu edellä (KKO 1993:11), on paljastanut aukon kriminalisoinnissa. Autorekisterikeskukselle toimitettavaksi tarkoitetun auton rekisteriotteen ilmoitusosan väärennys oli paljastunut otteen ollessa postissa. Vastaajaa ei voitu tuomita rekisterimerkintärikoksesta, kun väärä tieto ei ollut saapunut autorekisterikeskukseen, vaikka vastaaja oli tehnyt rikoksen toteuttamiseksi kaiken olennaisen. Sääntelyn täydentämiseksi ehdotetaan, että rekisterimerkintärikoksen yritys on rangaistava.
7 §. Väärän todistuksen antaminen viranomaiselle
1 momentti. Väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle rangaistaisiin momentin mukaan sitä, joka antaa viranomaiselle oikeudellisesti merkityksellisen totuudenvastaisen kirjallisen todistuksen tai siihen rinnastettavan teknisen tallenteen taikka laadittuaan sellaisen todistuksen tai tallenteen antaa sen toiselle sanottuun tarkoitukseen käytettäväksi. Säännös olisi toissijainen. Säännöstä ei sovellettaisi, jos teosta on muualla laissa säädetty ankarampi rangaistus.
Ehdotettu 16 luvun 7 §:n 1 momentti vastaisi muuten asiallisesti voimassa olevaa 17 luvun 8 §:ää, mutta kirjallisen todistuksen lisäksi säännös koskisi siihen rinnastettavia teknisiä tallenteita. Voimassa olevan säännöksen mukaan rangaistaan sitä, joka julkiselle viranomaiselle antaa kirjallisen todistuksen, jonka sisällyksen hän tietää vääräksi, taikka, valmistettuaan sellaisen todistuksen antaa sen toiselle sanottuun tarkoitukseen käytettäväksi. Säännöstä sovelletaan, jollei teko muun lainkohdan mukaan ole ankarammin rangaistava. Säännös on vuodelta 1948. Se ei ole aiheuttanut oikeuskäytännössä mainittavia tulkintaongelmia. Säännöksen kieliasu edellyttää kuitenkin nykyaikaistamista. Enimmäisrangaistuksena yhden vuoden vankeus on tarpeettoman ankara.
Väärän todistuksen antaminen viranomaiselle muistuttaa jossakin määrin 33 luvussa säänneltyjä väärennysrikoksia. Väärennysrikoksista se eroaa kuitenkin merkittävällä tavalla. Väärennysrikoksia koskevien säännösten tarkoituksena on suojata asiakirjojen ja muiden todistuskappaleiden oikeaperäisyyttä eli sitä, että todistuskappaleen antajaksi esitetty on sitä myös todellisuudessa ja että todistuskappaleen sisältöä ei ole laatimisen jälkeen muutettu. Todistuskappale voi olla väärennysrikosten kannalta oikeaperäinen, vaikka se ei olisikaan totuudenmukainen. Väärän todistuksen antamista viranomaiselle koskevan säännöksen tarkoituksena on suojata asiakirjojen ja sitä vastaavien kirjallisten todistuskappaleiden totuudenmukaisuutta. Olennaista mainitussa rikoksessa on se, että kirjallisessa muodossa viranomaiselle annettu tieto on totuudenvastainen. Sitä, että totuudenvastainen tieto johtaa viranomaista harhaan, ei säännöksen soveltaminen edellytä.
Ehdotetun säännöksen mukaan rangaistavaa olisi väärän tiedon antaminen kirjallisessa muodossa tai teknisenä tallenteena. Totuudenvastainen todistus annetaan viranomaiselle kirjallisesti yleensä jossakin hakemuksessa tai sen yhteydessä annetussa asiakirjassa. Viestinnän kehitys on tuottanut tiedonsiirron tapoja, jotka ovat tehneet kirjallisen esityksen ja muun viestinnän välisen rajan tulkinnalliseksi. Kirjallisia tai niihin rinnastettavia todistuksia annetaan viranomaiselle nykyisin myös tietokonelevykkeen tai muun sellaisen tallenteen välityksellä, jonka sisältö on viranomaisen tulostettavissa. Niinikään telefaksilla tai vastaavalla laitteella viranomaiselle toimitettu todistus on annettu kirjallisesti. Tämän osoittamiseksi säännöksessä mainitaan myös kirjalliseen todistukseen rinnastettavat tekniset tallenteet. Kirjalliseen todistukseen rinnastettaisiin myös viranomaiselle tullut sähke tai elektronisessa postissa toimitettu viesti, jos viestin lähettäjä ja viestin sisältö on niistä riittävästi varmistettavissa.
Voimassa oleva säännös ei sanamuotonsa mukaan nimenomaisesti edellytä, että todistuksella olisi oikeudellista merkitystä. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on kuitenkin yleensä katsottu, että esimerkiksi asiakirja käy kirjallisesta todistuksesta vain, jos se on tarkoitettu jonkin seikan toteen näyttämiseen oikeuselämässä. Näin ollen säännökseen ehdotettu maininta, että todistuksen tai tallenteen tulee olla oikeudellisesti merkityksellinen, selventää sääntelyä eikä asiallisesti eroa voimassa olevasta 17 luvun 8 §:stä.
Sisällöltään kirjallinen todistus on totuudenvastainen samanlaisten perusteiden mukaan kuin lausuma on totuudenvastainen perättömässä lausumassa. Totuudenvastaisuus voi olla sellaisen seikan esittämistä, jota todellisuudessa ei ole olemassa. Myös asiaa valaisevan tärkeän seikan salaaminen voi tehdä todistuksen totuudenvastaiseksi. Jos todistus on laadittu siten, että se ei sisällä mitään nimenomaisesti väärää väitettä todellisuudesta, mutta antaa asiasta olennaisesti virheellisen kuvan, kyse voi olla väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle.
Ehdotuksen mukaan olisi rangaistavaa ensinnäkin todistuksen tai tallenteen antaminen viranomaiselle. Todistus voi olla joko antajan itsensä tai jonkun toisen henkilön laatima. Näin ollen jos esimerkiksi oikeusasiassa asianosaisen avustaja laatii päämiestään varten totuudenvastaisen kirjallisen todistuksen ja päämies antaa sen viranomaiselle, päämies syyllistyy väärän todistuksen antamiseen viranomaiselle, jos hän on tietoinen totuudenvastaisuudesta. Jos asiamies tai avustaja päämiehen nimissä laatii tietensä totuudenvastaisen todistuksen ja antaa sen viranomaiselle, asiamies syyllistyy ehdotetun säännöksen tarkoittamaan rikokseen. Jos asiamiehen tai avustajan laatima kirjallinen todistus perustuu päämiehen antamiin totuudenvastaisiin tietoihin, joiden totuudenvastaisuudesta myös todistuksen laatija on tietoinen, laatija syyllistyy tekijänä ehdotetun säännöksen tarkoittamaan rikokseen antaessaan sen viranomaiselle, ja tietojen antajaa pidetään rikoksen yllyttäjänä tai avunantajana. Jos taas asiamiehen tai avustajan laatima kirjallinen todistus perustuu päämiehen hänelle antamiin totuudenvastaisiin tietoihin, joita kirjallisen todistuksen laatija uskoo totuudenmukaisiksi, päämies itse syyllistyy tekijänä väärän todistuksen antamiseen viranomaiselle, kun asiamies tai avustaja antaa todistuksen viranomaiselle. Viimeksi mainitussa tapauksessa totuudenvastaisten tietojen antaja toimii niin sanottuna välillisenä tekijänä.
Välttämätöntä ei ole, että asiakirja tai muu vastaava olisi nimenomaan otsikoitu todistukseksi. Ehdotuksessa tarkoitettuna todistuksena voidaan pitää esimerkiksi totuudenvastaista laskua, kuittia, pankin tiliotetta, kokouspöytäkirjaa, ansioluetteloa tai viranomaiselle tehtyä kirjallista ilmoitusta jostakin asiasta. Jotta kirjallista esitystä tai sitä vastaavaa teknistä tallennetta voidaan pitää oikeudellisesti merkityksellisenä todistuksena, siitä tulee ilmetä, kuka todistuksen antajana vastaa sen totuudenmukaisuudesta. Todistuksen antajan tai laatijan omakätistä allekirjoitusta rikos ei sen sijaan edellytä.
Toisena ehdotuksessa mainittuna tekomuotona on totuudenvastaisen kirjallisen todistuksen tai siihen rinnastettavan teknisen tallenteen laatiminen ja sen antaminen toiselle käytettäväksi viranomaiselle luovuttamista varten. Tekomuoto toteutuu esimerkiksi silloin, kun oikeusasian asianosainen laatii valheellisen kirjallisen todistuksen ja antaa sen asiamiehelleen tuomioistuimelle tai viranomaiselle luovuttamista varten. Rikos ei tällöin edellytä, että todistus annetaan viranomaiselle. Jos se henkilö, jolle totuudenvastainen todistus on annettu edelleen viranomaiselle toimitettavaksi, on tietoinen todistuksen totuudenvastaisuudesta, hän syyllistyy myös kyseiseen rikokseen luovuttaessaan sen viranomaiselle.
Todistuksen sisällön tulee olla tekijän tieten totuudenvastainen. Tahallisuuteen ei riitä tietoisuus, että todistus mahdollisesti on väärä. Tahallisuuteen kuuluu myös tietoisuus, että todistuksen vastaanottaja tai tarkoitettu vastaanottaja on viranomainen.
Ehdotettu rikossäännös on toissijainen. Jos teko toteuttaa jonkin ankarammin rangaistavan rikoksen tunnusmerkit, säännöstä ei sovelleta. Tällaisia rikoksia voivat olla esimerkiksi veropetos, avustuspetos, petos, velallisen petos, perätön lausuma tai väärä ilmianto (ehdotetussa 15 luvussa) tai rekisterimerkintärikos (ehdotetussa 16 luvussa).
Rangaistukseksi väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta.
2 momentti. Suullisesti, puhelimitse tai muussa vastaavassa muodossa viranomaiselle annetun totuudenvastaisen tiedon kriminalisoimiseen ei ole yleistä tarvetta. Eräiden muiden rikosten tunnusmerkit voivat toteutua myös suullisen totuudenvastaisen lausuman antamisella. Tällaisia rikoksia ovat esimerkiksi perätön lausuma, väärä ilmianto, väärän henkilötiedon antaminen, sakkovilppi tai rekisterimerkintärikos. Jos väärän tiedon antamisella tähdätään taloudellisen hyödyn hankkimiseen tai toisen vahingoittamiseen, kysymyksessä voi olla petos. Yleinen rangaistussäännöksen ulottaminen suullisiin esityksiin olisi ongelmallista myös suullisesti annetun tiedon todistamisvaikeuksien takia.
Tietyissä tilanteissa väärän tiedon antamisen rangaistavuus on kuitenkin syytä ulottaa koskemaan myös totuudenvastaisia suullisia tietoja. Ehdotetun momentin mukaan väärän todistuksen antamisesta viranomaiselle tuomittaisiin myös viranomaisen erityisen valvonnan alaisen toiminnan harjoittaja taikka tämän edustaja tai palveluksessa oleva henkilö tai valvottavan yhteisön tilintarkastaja, joka lakiin perustuvan tarkastuksen yhteydessä tai lakiin perustuvaa ilmoitusvelvollisuutta muuten täyttäessään antaa valvovalle viranomaiselle oikeudellisesti merkityksellisen totuudenvastaisen suullisen tiedon.
Momentti ei koskisi sellaista esimerkiksi poliisin tai verottajan suorittama valvontaa, jonka alaisia periaatteessa kaikki kansalaiset ja yhteisöt ovat. Kysymyksessä olisi tiettyyn erityiseen toimintaan kohdistuva lakisääteinen valvonta. Tällaista valvontaa toteuttaa esimerkiksi rahoitustarkastus. Rahoitustarkastuksesta annetun lain (503/93) 1 §:n mukaan rahoitusmarkkinoita ja niillä toimivia valvoo Suomen Pankin yhteydessä oleva rahoitustarkastus. Rahoitustarkastuksen valvottavat luetellaan lain 2 §:ssä; sellaisia ovat muun muassa luottolaitostoiminnasta annetussa laissa (1607/93) tarkoitetut luottolaitokset. Lain 11 §:ssä säädetään rahoitustarkastuksen tarkastus- ja tietojensaantioikeudesta. Kilpailunrajoituksista annetun lain (480/92) 10 §:ssä säädetään elinkeinonharjoittajan tai elinkeinonharjoittajien yhteenliittymän velvollisuudesta antaa kilpailuvirastolle ja lääninhallitukselle tietoja ja asiakirjoja kilpailunrajoituksen ja kilpailuolosuhteiden selvittämiseksi. Lain 20 §:ssä säädetään kilpailuviraston ja lääninhallituksen tarkastusoikeudesta. Vakuutusyhtiöiden valvonta kuuluu vakuutusyhtiölain (1062/79) mukaan sosiaali- ja terveysministeriölle. Lain 14 luvussa säädetään tietojensaanti- ja tarkastusoikeudesta.
Tällaisen erityisvalvonnan tehosteena on rangaistussäännöksiä. Joissakin tapauksissa niissä säädetään myös totuudenvastaisen suullisen tiedon antaminen rangaistavaksi. Osuuskuntalain (247/54) 199 §:n 4 kohdassa, kilpailunrajoituksista annetun lain 27 §:n 1 momentissa, luottolaitostoiminnasta annetun lain 98 §:n 2 momentissa ja sijoitusrahastolain (480/87) 68 §:n 2 momentissa säädetään rangaistavaksi muunkin kuin kirjallisen väärän tai harhaanjohtavan tiedon antaminen viranomaiselle. Tällaisten suullistenkin tietojen antamisen rangaistavuus säilyy, kun ehdotetussa 2 momentissa mainitaan erikseen suulliset tiedot. Joka tapauksessa edellytetään, että velvollisuus antaa tieto tarkastuksen yhteydessä tai muuten perustuu lakiin.
Tiedon oikeudellisella merkityksellisyydellä ja totuudenvastaisuudella tarkoitetaan samaa kuin 1 momentissa. Rangaistussäännöksen rikkomiseen ei sovellu oikeushenkilön rangaistusvastuu, kuten ei 1 momentin mukaiseen tekoonkaan.
Muualla kuin rikoslaissa olevat väärien tietojen antamista viranomaiselle koskevat rangaistussäännökset ehdotetaan yleensä kumottaviksi. Niihin lakeihin, joissa kriminalisointi on tarpeen sellaisten suullisesti annettavien väärien tietojen vastustamiseksi, joita 2 momentti ei koske, jäisi kuitenkin sakonuhan sisältäviä väärien tietojen antamista koskevia rangaistussäännöksiä.
8 §. Virkavallan anastus
Voimassa oleva rikoslain 16 luvun 14 § on peräisin vuodelta 1889. Siinä ovat säännökset omankädenoikeudesta (1 momentti) ja virkavallan anastukseksi kutsutusta rikoksesta (2 momentti). Omankädenoikeuteen syyllistyy se, joka itse tekee ulosoton tai muuta omankädenoikeutta. Virkavallan anastuksessa joku muuten ilman laillista oikeutta on ryhtynyt toimeen, jonka ainoastaan asianomainen virkamies saa tehdä. Virkavallan anastukseen sovelletaan erityistä ankarampaa asteikkoa, jos teko on tehty petollisessa aikomuksessa.
Huolimatta samankaltaisuuksistaan mainitut rikokset eroavat toisistaan. Omankädenoikeudessa jonkin oikeuden haltija toteuttaa sen omin valloin turvautumatta viranomaisten myötävaikutukseen, vaikka oikeussääntöjen mukaan se voidaan toteuttaa vain viranomaisten välityksellä. Omankädenoikeudessa voidaan osoittaa yksityishenkilö, johon tällainen laiton toimi kohdistuu, esimerkiksi velallinen, vuokralainen, työntekijä tai määrätyn esineen omistaja. Virkavallan anastuksessa teko ei välttämättä kohdistu johonkin yksityishenkilöön, vaikka se onkin mahdollista. Omankädenoikeudessa pyritään toteuttamaan oikeus väärässä järjestyksessä. Virkavallan anastuksessa teko ei perustu mihinkään oikeuteen, vaan siinä asetutaan sellaiseen asemaan, jossa vain viranomainen voi olla. Omankädenoikeudessa tekijä ei esiinny viranomaisena, mutta virkavallan anastuksessa on säännönmukaisesti kyse esiintymisestä toimivaltaisena viranomaisena. Virkavallan anastus on suoraan viranomaisiin, lähinnä viranomaisten toimivaltuuksiin, kohdistuva rikos, kun taas omankädenoikeus kohdistuu viranomaisiin vain välillisesti.
Näistä syistä omankädenoikeutta koskevaa säännöstä ei ole sijoitettu viranomaisia vastaan tehtyjä rikoksia koskevaan ehdotettuun 16 lukuun, vaan yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevaan 17 lukuun. Ehdotuksen mukaan omankädenoikeutta koskeva säännös olisi 17 luvun 9 §:ssä.
Virkavallan anastus voi ilmetä tilanteissa, joissa samalla syyllistytään muuhun rikokseen, kuten esiintymiseen virkamiehenä anastuksen tekemiseksi. Nimenomaista virkavallan anastusta koskevaa säännöstä on kuitenkin pidettävä edelleen tarpeellisena. Rangaistuksen uhalla on pyrittävä ehkäisemään sitä, että periaatteessa kuka tahansa voisi ryhtyä sellaisiin toimiin, joihin lain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten mukaan vain julkista valtaa käyttävä toimivaltainen viranomainen saa ryhtyä. Oikeusjärjestyksemme tuntee tosin tapauksia, joissa yksityishenkilökin voi tehdä yleensä viranomaiselle kuuluvia asioita. Tästä voidaan mainita esimerkkinä jokamiehen kiinniotto-oikeus, josta on säännös pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä. Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksellisia ja perustuvat nimenomaisiin säännöksiin.
Rikoslain 16 luvun 14 §:n 2 momentti on kiistämättä sanonnaltaan vanhentunut ja sen takia uudistettava. Oikeuskirjallisuudessa ja -käytännössä syntynyttä rikosnimikettä voidaan pitää ytimekkäänä ja rikosta hyvin kuvaavana. Virkavallan anastusta koskevaa säännöstä ehdotetaan 16 luvun 8 §:ään.
Virkavallan anastus voisi olla kahdentyyppistä. Ensimmäisenä tekomuotona mainitaan ryhtyminen ilman lakiin perustuvaa oikeutta toimeen, jonka vain julkista valtaa käyttävä toimivaltainen viranomainen saa tehdä. Toisena tekomuotona ehdotetussa lainkohdassa mainitaan muunlainen esiintyminen virkatehtävässä olevana julkista valtaa käyttävänä virkamiehenä.
Säännöksessä edellytetään, että teko tapahtuu toisen erehdyttämiseksi. Tällaista vaatimusta ei ole voimassa olevassa laissa, mutta käytännössä loukkaaviin virkavallan anastuksiin liittyy säännönmukaisesti jonkinasteinen pyrkimys toisten erehdyttämiseen. Erehdyttämistarkoitus voinee puuttua lähinnä sellaisissa 2 kohdan edellytykset muuten täyttävissä tapauksissa, joissa on kysymys leikkimielisestä esiintymisestä virkamiehenä, esimerkiksi poliisina, sotilaana tai junassa matkalippujen tarkastajana. Erehdyttämistarkoitusta edellyttämällä pyritään rangaistavuuden ulkopuolelle sulkemaan lähinnä tällaiset harmittomat teot. Säännöksen soveltaminen ei sen sijaan edellytä, että toisen näytettäisiin todella erehtyneen.
Ilmaisua ''julkinen valta'' käytetään samassa merkityksessä kuin 2 luvun 12 §:ssä ja virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevassa ehdotetussa 16 luvun 1 §:ssä. Tältä osin viitataan virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevan säännösehdotuksen perusteluihin.
1 kohta. Ryhtyminen ilman lakiin perustuvaa oikeutta toimeen, jonka vain julkista valtaa käyttävä toimivaltainen viranomainen saa tehdä, tapahtuu yleensä siten, että tekijä muita erehdyttäen esiintyy ikäänkuin todellisuudessa olisi virkamies ja siinä ominaisuudessa oikeutettu ryhtymään virkatoimeen. Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita käytännössä silloin tällöin esiintyvä tapaus, että yksityishenkilö esiintyy poliisimiehenä ja ryhtyy suorittamaan takavarikkoa, kotietsintää tai henkilöön kohdistuvaa etsintää. Entistä virkamiestä pidetään yksityishenkilönä. Näin ollen esimerkiksi eläkkeellä oleva taikka virastaan eronnut tai erotettu poliisimies, joka ryhtyy mainittuihin toimiin, syyllistyy virkavallan anastukseen.
Virkavallan anastus voi toteutua myös siten, että tekijä ei kiistä yksityishenkilön ominaisuuttaan, mutta ryhtyy kuitenkin toimeen, jonka vain asianomainen virkamies saa tehdä. Esimerkiksi henkilö, joka väittämättäkään olevansa virkamies ryhtyy yleisellä tiellä pysäyttämään tai tarkastamaan ajoneuvoja tai ryhtyy muihin tieliikennelain 93―97 §:ssä tarkoitettuihin toimiin, voi syyllistyä virkavallan anastukseen. Erehdyttäminen liittyy tällaiseen virkavallan anastukseen sillä tavoin, että annetaan toisten ymmärtää yksityishenkilönkin saavan ryhtyä mainitun kaltaisiin viranomaistoimiin.
Myös virkamies tai julkisyhteisön työntekijä taikka muu rikoslain 2 luvun 12 §:ssä tarkoitettu henkilö voi syyllistyä virkavallan anastukseen. Edellytyksenä on kuitenkin se, että tällainen henkilö ryhtyy sellaiseen toimeen, jolla ei ole asiallista yhteyttä hänen omasta asemastaan johtuviin tehtäviin. Virkavallan anastusta on ryhtyminen esimerkiksi toimiin, jotka kuuluvat toiselle julkisyhteisölle kuin sille, johon tekijä on palvelussuhteessa. Samoin virkavallan anastusta on ryhtyminen viranomaistoimiin, joihin saa ryhtyä vain toiseen viranomaisorganisaatioon kuuluva viranomainen. Siten esimerkiksi kunnanvaltuutettu, peruskoulunopettaja tai keskusviraston virkamies, joka alkaa käyttää poliisille kuuluvia valtuuksia, syyllistyy virkavallan anastukseen. Joissakin tapauksissa virkavallan anastukseen voisi syyllistyä myös henkilö, joka kuuluu samaan viranomaisorganisaatioon kuin toimivaltainen virkamies. Niinpä virkavallan anastukseen voisi syyllistyä esimerkiksi poliisilaitoksen toimistosihteeri, joka antaa määräyksen kotietsintään tai muuhun pakkokeinoon ryhtymisestä.
Jos virkamiesasemassa oleva on ryhtynyt toimiin, jotka kuuluvat hänen edustamalleen viranomaisorganisaatiolle, mutta eivät nimenomaisesti hänen toimivaltaansa, voi eräissä tapauksissa syntyä tulkintavaikeuksia. Se, että virkamies on omassa toiminnassaan ylittänyt toimivaltansa ja ryhtynyt toimenpiteeseen, joka olisi kuulunut esimerkiksi hänen esimiehelleen, ei välttämättä ole virkavallan anastusta. Tällaisissa tapauksissa tekoon soveltuisivat lähinnä virka-aseman väärinkäyttämistä ja virkavelvollisuuden rikkomista koskevat säännökset rikoslain 40 luvun 7, 8, 10 ja 11 §:ssä. Virkavallan anastusta ei olisi yleensä myöskään ryhtyminen virkatoimeen, johon ei ole lupaa ryhtyä ilman esimiehen määräystä. Siten esimerkiksi poliisimies, jolla ei ole oikeutta päättää pidättämisestä, ei syyllisty virkavallan anastukseen päättäessään pidättää kiinni ottamansa rikoksesta epäillyn. Mainitun kaltaisia toimivallan ylityksiä on siis tarkasteltava yksinomaan virka-aseman väärinkäyttämistä ja virkavelvollisuuden rikkomista koskevien säännösten valossa. Sen sijaan poliisimies syyllistyisi virkavallan anastukseen päättäessään vangita rikoksesta epäillyn, koska rikoksesta epäillyn vangitseminen ei kuulu enää lainkaan poliisiviranomaisten toimivaltaan, vaan siitä päättää syyteasiassa toimivaltainen tuomioistuin. Viimeksi mainitun kaltaisissa tapauksissa sovellettaisiin virkavallan anastuksen ohella virkarikoksia koskevia säännöksiä.
Ehdotuksen mukaan säännöksen soveltaminen edellyttää viranomaisen toimivaltaan kuuluvaan toimeen ryhtymisen oikeudettomuutta. Oikeusjärjestykseen sisältyy säännöksiä, joiden nojalla yksityishenkilön ryhtymistä viranomaiselle kuuluvaan tehtävään pidetään oikeutettuna. Esimerkiksi rikoslain 3 luvun 8 §:n mukaan on mahdollista, että yksityishenkilö avustaa poliisia tai muuta viranomaista voimakeinojen käyttämisessä. Muitakin esimerkkejä tapauksista, joissa yksityishenkilö voi toimia viranomaisen avustajana, on mainittu virkamiehen väkivaltaista vastustamista koskevan säännösehdotuksen perusteluissa. Pakkokeinolain 1 luvun 1 § sisältää jokamiehen kiinniotto-oikeutta koskevan säännöksen. Rikoslain voimaanpanemisesta annetun asetuksen 12 § sisältää omaisuuden takaisinottamisoikeutta koskevan säännöksen. Toimen oikeutus voi johtua myös esimerkiksi pakkotilaa koskevasta rikoslain 3 luvun 10 §:stä. Niinpä jos joku liikenneonnettomuuden jälkeen ryhtyy ohjaamaan liikennettä onnettomuuspaikan ohitse, jotta poliisi ja sairasauto voivat mahdollisimman nopeasti päästä paikalle, hän ei syyllisty virkavallan anastukseen, vaikka liikenteen ohjaus ei kuulu yksityishenkilöille. Tieliikennelain 58 §:ssä säädetään jopa velvollisuus liikenneonnettomuuteen osalliseksi joutuneelle osallistua toimenpiteisiin, joihin onnettomuus antaa aihetta. Liikenteen väliaikainen ohjaaminen onnettomuuspaikalla saattaa kuulua kyseisiin toimenpiteisiin.
2 kohta. Toisena virkavallan anastuksen tekomuotona ehdotuksessa on mainittu esiintyminen muuten virkatehtävässä olevana julkista valtaa käyttävänä virkamiehenä. Voimassa oleva 16 luvun 14 §:n 2 momentti ei koske sellaista esiintymistä virkamiehenä, johon ei sisälly ryhtymistä viranomaiselle kuuluvaan toimenpiteeseen. Eräänlaisia virkamiehenä esiintymisen tapoja säädetään rangaistaviksi kuitenkin 42 luvun 5 a §:ssä. Sen mukaan on rangaistavaa julkisesti tai seurassa käyttää sellaista virkapukua, joka ei vastaa käyttäjän arvoa tai tointa, sekä käyttää sotilaspukua ilman asianmukaista lupaa. Mainitulla säännöksellä ei ole sanottavaa käytännön merkitystä eikä harhauttavaa virka- tai sotilaspuvun käyttämistä ole nykyaikana enää tarpeen sellaisenaan säätää rangaistavaksi.
Käytännössä voi kuitenkin esiintyä rangaistuksen ansaitsevalla tavalla moitittavia tapauksia, joissa joku toista erehdyttääkseen tekeytyy virkamieheksi kuitenkaan varsinaisesti käyttämättä virkaan kuuluvia valtuuksia. Tällaista voi olla esimerkiksi lausuntojen tai käsitysten esittäminen lehdistölle tai muille tiedotusvälineille jonkun virkamiehen nimissä. On olemassa virkamiesryhmiä, joilla on oikeus maksutta tai muita edullisemmin käyttää julkisyhteisöjen ja muidenkin tuottamia palveluita. Jos joku esimerkiksi tällaiseksi virkamieheksi tekeytyen matkustaa ilmaiseksi rautateillä, toimi sellaisenaan toteuttaisi lähinnä 36 luvun 3 §:ssä tarkoitetun lievän petoksen tunnusmerkit. Virkavallan anastus voisi olla kyseessä, jos hän matkan aikana muille matkustajille esiintyy virkamatkalla olevana julkista valtaa käyttävänä virkamiehenä. Saaristossa lossin käyttämiseen muita ennen on oikeus esimerkiksi poliisilla ja lääkärillä. Virkavallan anastusta voisi siten olla pitkän autojonon ohittaminen tekeytymällä virkamatkalla olevaksi paikalliseksi poliisipäälliköksi tai terveyskeskuslääkäriksi. Viranomaisten tehtävänä on muun ohella antaa neuvoja kansalaisille heidän suunnitellessaan omia toimiaan, esimerkiksi tietoja suunnitelmiin liittyvistä oikeudellisista kysymyksistä. Jos joku ulkopuolinen viranomaiseksi tekeytyen ryhtyy tällaisia neuvoja antamaan, neuvojen saaja voi niiden virheellisyyksien takia kärsiä vahinkoa, ja asioista perillä oleva viranomainen, jonka nimissä on esiinnytty, voi joutua niinikään kärsimään siitä erilaista haittaa. Ajateltaessa viranomaisneuvontaa ei virkavallan anastuksen rangaistavuuden edellytykseksi kuitenkaan voidaan asettaa neuvojen sisältöä, vaan virkavallan anastuksena on pidettävä yleensä jotakuta erehdyttävää esiintymistä viranomaiseksi tekeytyen.
Virkavallan anastuksen rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tahallisuuteen kuuluu tietoisuus, että toimi, johon tekijä ryhtyy, on sellainen toimi, jonka vain toimivaltainen viranomainen saa tehdä. Jos tekijä on itse 2 luvun 12 §:ssä tarkoitettu virkamies, tahallisuuteen kuuluu tietoisuus, ettei toimella ole asiallista yhteyttä tekijän omiin virkatehtäviin.
Ehdotukseen ei sisälly nykyisessä 16 luvun 14 §:n 2 momentissa olevaa erityistä asteikkoa niiden tapausten varalta, joissa teko tehdään petollisessa aikomuksessa. Ehdotuksen perusteena on se, että ryhtyminen viranomaiselle kuuluvaan toimeen petollisessa aikomuksessa samalla yleensä toteuttaa myös ainakin petoksen rangaistavan yrityksen tunnusmerkit. Näin ollen jos joku esimerkiksi poliisiksi tekeytyen erehdyttämällä hankkii itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä, tekoon sovelletaan sekä virkavallan anastusta että petosta koskevaa säännöstä rikosten yhtymistä koskevien säännösten mukaan. Virkavallan anastus voi samalla toteuttaa myös esimerkiksi varkauden, kiristyksen tai väärennysrikoksen tunnusmerkit. Rikoslain 33 luvun 1 §:ssä tarkoitettu väärennys on kyseessä, kun virkamieheksi tekeytyvä valmistaa väärän virkamerkin tai muun virkamiesominaisuuden osoittavan todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käyttääkseen sitä harhauttavana todisteena virkamiesominaisuudestaan taikka käyttää väärää tai väärennettyä sellaista todistuskappaletta harhauttavana todisteena.
Virkavallan anastuksen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta.
9 §. Omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkominen
1 momentti. Ehdotuksen mukaan omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomiseen syyllistyisi se, joka oikeudettomasti
1) murtaa viranomaisen asettaman lukon, sinetin, esteen tai merkinnän, jolla esine tai muu kohde on suljettu tai muuten murtautuu viranomaisen tällä tavoin sulkemaan esineeseen tai muuhun kohteeseen,
2) tunkeutuu viranomaisen sulkemaan rakennukseen tai huoneeseen tai muuten rikkoo rikoksen selvittämisen turvaamiseksi pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n nojalla annetun kiellon,
3) ryhtyy takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai sellaiseen irtaimeen esineeseen, jonka muualle siirtämisen viranomainen on kieltänyt, tai
4) vastoin hukkaamiskieltoa tai muuta viranomaiskieltoa hukkaa tai luovuttaa omaisuutta tai vastoin maksukieltoa maksaa saatavan tai palkan.
Säännösehdotus vastaa asiallisesti suurimmalta osaltaan voimassa olevia 16 luvun 17 ja 18 §:ää. Rikoslain 16 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka ilman lupaa tahallaan murtaa viraston tai virkamiehen sinetin, jolla esine tai kirjoitus on suljettu. Momentti on peräisin vuodelta 1889. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka tahallaan ryhtyy takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tahi sellaiseen tavaraan, jota on kielletty siirtämästä muualle, taikka hankkii itselleen pääsyn viranomaisen sulkemaan rakennukseen tai huoneeseen tahi muutoin rikkoo rikoksen selvittämisen turvaamiseksi pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n nojalla annetun kiellon. Rikoslain 16 luvun 18 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka vastoin laillista kieltoa hukkaa tahi luovuttaa irtainta tahi kiinteätä omaisuutta taikka antaa toisen omaisuutta ulos. Säännös on peräisin vuodelta 1889.
Ehdotetun säännöksen tarkoituksena on osaltaan turvata tulli-, ulosotto- ja poliisiviranomaisten tehtävissään antamien tietynlaisten omaisuuteen kohdistuvien määräysten toteutuminen sellaisissa tapauksissa, joissa määräyksen kohdetta ei ole voitu ottaa suoranaisesti viranomaisten huostaan.
Edellytyksenä ehdotetun säännöksen soveltamiselle kaikissa tapauksissa on se, että sillä viranomaisella, joka on antanut omaisuutta koskevan viranomaiskiellon, on lakiin perustuva valtuus antaa kyseinen kielto.
1 kohta. Esineen tai muun kohteen sulkevan viranomaisen asettaman esteen tai merkinnän murtamista koskeva säännös koskee ensinnäkin ulosottoasioita. Ulosottolain 4 luvun 17 §:n mukaan on ulosmitatut irtaimet tavarat, joita ei oteta ulosottoviranomaisen huostaan, pantava talteen ja suljettava sinetillä tai muulla tavoin merkittävä siten, että omaisuus nähdään ulosmitatuksi. Samalla tavalla voidaan menetellä ulosottolain 7 luvun mukaan takavarikoitaessa irtainta omaisuutta ulosoton turvaamiseksi. Pakkokeinolain 4 luvun 10 §:n mukaan tällaista merkintää voidaan käyttää myös takavarikoitaessa esine rikosasian esitutkinnassa. Tullilain 43 §:n 2 momentin mukaan tullimiehellä on tulliviranomaisen suorittamassa esitutkinnassa sama oikeus käyttää pakkokeinoja kuin poliisimiehellä poliisiviranomaisen toimittamassa esitutkinnassa. Sulkemista tarkoittavia merkintöjä tehdään niinikään valtiollisten ja kunnallisten vaalien toimittamisen eri vaiheissa.
Tulliviranomaisilla on tullilain 14 §:n 1 momentin mukaan muun muassa oikeus asettaa tullivalvonnassa olevaan kulkuneuvoon, tavaraan, varastoon tai muuhun paikkaan tullisinetti, tullilukko tai muu tunnistamismerkki sekä eristää, sulkea tai tyhjentää tiettyjä alueita ja kieltää tai rajoittaa liikkumista tällaisessa paikassa, alueella tai kulkuneuvossa. Kansainvälisten sopimusten mukaan ulkomaanviranomaisella voi olla vastaava valtuus asettaa rajoituksia, jotka koskevat Suomeen tuotavaa tai Suomen kautta kuljetettavaa tavaraa tai kuljetusvälinettä.
Esineen tai muun kohteen sulkeminen voi tapahtua usealla eri tavalla, lukitsemalla, vaha- tai lyijysinetillä, teippinauhalla, paperilla ja liimalla tai muulla vastaavalla tavalla. Olennaista on se, että viranomaisen merkinnöistä selvästi näkyy esineen tulleen suljetuksi ja merkinnän tehnyt viranomainen. Koska säännöksen tarkoituksena on suojata vain sellaisia viranomaisten merkintöjä, joilla esine suljetaan asiattomien siihen kajoamista vastaan, erilaiset viranomaisten tarkastusmerkinnät (esimerkiksi liha ja eräät muut elintarvikkeet) tai varoitusmerkinnät (esimerkiksi tupakkatuotteet) eivät kuulu tässä tarkoitettujen viranomaismerkintöjen piiriin.
Viranomaisen asettaman esteen murtamiseksi katsotaan esteen avaaminen, rikkominen, vahingoittaminen tai poistaminen siten, että este ei enää täytä tarkoitustaan. Vastaavasti merkinnän murtamiseksi katsotaan merkinnän rikkominen tai vahingoittaminen taikka sen turmeleminen tai sotkeminen sillä tavoin, että merkinnän sisältämä sanoma katoaa, ja merkinnän poistaminen kokonaan. Jos este tai merkintä vahingoitettunakin täyttää tarkoituksensa, vahingoittaminen on arvosteltava vahingontekorikosta koskevien säännösten nojalla.
Kohdan mukaan rangaistaisiin myös muuten kuin viranomaisen asettama lukko, sinetti, este tai merkintä murtamalla tapahtuva murtautuminen viranomaisen sulkemaan esineeseen tai muuhun kohteeseen.
Rangaistavuuden edellytyksenä on, että viranomaisen merkinnän murtaminen tai muu murtautuminen tapahtuu oikeudettomasti. Rikos edellyttää tahallisuutta, johon sisältyy tietoisuus, että kyseessä on viranomaisen tekemä kohteen sulkemista tarkoittava merkintä ja ettei tekijällä ole murtamiseen tai murtautumiseen oikeutta. Jos tekijä perustellusti uskoo olevansa oikeutettu merkinnän murtamiseen tai poistamiseen taikka suljettuun esineeseen tai kohteeseen murtautumiseen, hän ei menettele tahallisesti.
2 kohta. Ehdotetun 2 kohdan tarkoituksena on turvata rikosta selvittävän esitutkintaviranomaisen määräyksiä tutkimuspaikan eristämisestä. Pakkokeinolain 6 luvun 2 §:n mukaan rikoksen selvittämisen turvaamiseksi saadaan sulkea rakennus tai huone taikka kieltää pääsy tietylle alueelle, jonkin esineen siirtäminen muualle tai muu vastaava toimenpide. Tutkimuspaikan eristämisestä on soveltuvin kohdin voimassa, mitä pakkokeinolain 4 luvussa on säädetty takavarikosta.
3 kohta. Ehdotetussa 3 kohdassa on rangaistuksen uhalla kielletty ryhtymästä takavarikkoon tai vakuustakavarikkoon otettuun, ulosmitattuun tai sellaiseen irtaimeen esineeseen, jonka muualle siirtämisen viranomainen on kieltänyt.
Takavarikolla tarkoitetaan tässä muun muassa pakkokeinolain 4 luvussa säänneltyä rikosasian esitutkinnassa käytettävää pakkokeinoa ja sellaista oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaista takavarikkoa turvaamistoimena, jonka täytäntöönpanemiseksi omaisuutta on ulosottolain 7 luvun mukaisesti pantu takavarikkoon. Takavarikkoa voidaan lain mukaan käyttää turvaamistoimenpiteenä useissa muissakin tapauksissa. Tärkeimpinä esimerkkeinä voidaan mainita seuraavat. Painovapauslain 42―48 §:ssä on säännöksiä sisällöltään rikollisen painotuotteen takavarikosta. Patenttilain 59 ja 68 §:n mukaan sitä voidaan käyttää eräissä tapauksissa patentinloukkauksen kärsineen patentinhaltijan oikeuksien turvaamiseksi. Takavarikkoa voidaan käyttää tavaramerkkilain (7/64) 37 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa tapauksissa. Luvattomasti hakatut puut voidaan yksityismetsälain (412/67) 13 §:n nojalla määrätä takavarikkoon. Alkoholilain (459/68) 96―97 §:ssä on alkoholipitoisen aineen ja huumausainelain (1289/93) 10 §:ssä huumausaineen takavarikointia koskevia säännöksiä. Sähkölain 61 §:n 1 momentin (1210/95) mukaan voidaan takavarikoida myytävänä tai kaupan oleva sähkölaite, jota ei ole asianmukaisesti tarkastettu ja hyväksytty. Ydinenergialain 68 §:ssä on säännöksiä takavarikosta. Verojen ja maksujen perimisen turvaamisesta annetussa laissa (395/73) on niinikään säännöksiä takavarikosta turvaamistoimenpiteenä.
Vakuustakavarikolla tarkoitetaan pakkokeinolain 3 luvussa säänneltyä irtaimen omaisuuden takavarikkoa, jolla turvataan sakon taikka vahingonkorvaus- tai menettämisseuraamuksen täytäntöönpano. Ulosmittausta koskevat säännökset ovat ulosottolain 4 luvussa. Ulosmittaus eroaa takavarikosta ja vakuustakavarikosta sillä tavoin, että se ei ole väliaikainen turvaamistoimenpide, vaan toimi, jolla omaisuus otetaan viranomaisen määräämisvaltaan tarkoituksella käyttää se velkojan saatavan suorittamiseksi tai esineeseen kohdistuvan oikeuden toteuttamiseksi. Irtaimen esineen muualle siirtämistä koskevan kiellon voi antaa muun muassa ulosottoviranomainen ulosmitatun irtaimen omaisuuden säilymisen varmistamiseksi tai onnettomuuksien tutkinnasta annetun lain 9 §:n nojalla tutkijalautakunta tai muu toimivaltainen viranomainen.
Irtaimeen esineeseen ryhtymisellä tarkoitetaan kaikenlaisia toimia, joilla vaikeutetaan takavarikon, vakuustakavarikon, ulosmittauksen tai siirtämiskiellon tarkoituksen toteuttamista. Irtaimeen esineeseen ryhtymistä voi olla sen kätkeminen, hävittäminen ja ainakin joissakin tapauksissa sen vahingoittaminen. Sen sijaan pelkkä oikeustoimin tapahtuva irtaimen esineen luovuttaminen, joka ei vaaranna viranomaistoimen toteuttamista, ei ole tässä tarkoitettua ryhtymistä irtaimeen esineeseen. Sellainen esine saadaan siten esimerkiksi myydä sillä ehdolla, että ostaja saa sen takavarikon, vakuustakavarikon tai ulosmittauksen peruunnuttua tai saa sen haltuunsa siirtämiskiellon päättymisen jälkeen.
4 kohta. Ehdotetun momentin 4 kohta vastaa pääosin nykyistä 16 luvun 18 §:ää.
Säännöksellä pyritään ensinnäkin suojaamaan ulosottolain 7 luvun 2 §:n 2 momentin mukaista hukkaamiskieltoa. Lisäksi ehdotuksessa hukkaamiskiellolla tarkoitetaan pakkokeinolain 3 luvussa säänneltyä hukkaamiskieltoa, jonka tarkoituksena on ajoissa turvata sakon, korvauksen ja menettämisseuraamuksen saaminen rikokseen syyllistyneeltä.
Ulosoton tai rikosten esitutkinnan yhteydessä viranomaisilla on lain mukaan valta useissa tapauksissa antaa erilaisia omaisuuteen kohdistuvia kieltoja, joilla pyritään turvaamaan esimerkiksi takavarikon toteuttaminen. Ehdotettu säännös koskee myös tällaisia kieltoja vastaan tapahtuvia omaisuuden hukkaamisia tai luovuttamisia. Esimerkiksi pakkokeinolain 4 luvun 4 §:n mukaan kirje, muu postilähetys, sähkösanoma tai tavaralähetys, joka voidaan takavarikoida, voidaan määrätä pidettäväksi posti- tai muussa toimipaikassa, kunnes takavarikko on ehditty toimittaa. Ulosmittauksen yhteydessä ulosmitatun omaisuuden säilyttämisestä voidaan antaa erilaisia määräyksiä varsinkin silloin, kun omaisuutta ei oteta viranomaisen haltuun, kuten lähinnä ulosottolain 4 luvun 17 §:stä ilmenee. Ulosottolain 7 luvun 8 §:n 5 momentista ilmenee, että jos turvaamistoimen kohteena oleva omaisuus on sivullisen hallussa, häntä on kiellettävä luovuttamasta sitä pois.
Ehdotettu lainkohta koskee myös saatavan tai palkan maksamista vastoin viranomaisen antamaa maksukieltoa. Ulosmitatun saatavan maksukiellosta on säännöksiä ulosottolain 4 luvun 18 §:ssä. Pääperiaate on se, että saatavan ulosmittauksen yhteydessä ulosottomiehen on annettava sille, jonka on suoritettava saatava, kirjallinen maksukielto, jossa kielletään maksamasta mitään saatavasta muulle kuin maksukiellossa mainitulle ulosottomiehelle tai sille, jolle ulosmittausvelallisen oikeus ehkä siirtyy. Saatavan periminen ulosottotoimin palkasta on nykyään erittäin tavallinen saamisen täytäntöönpanon tapa. Ulosottolain 4 luvun 18 b §:n mukaan palkan maksajalle annetaan palkan ulosmittauksen yhteydessä kirjallinen maksukielto, jossa määrätään pidätettäväksi ulosottoon menevä osa palkasta ja kielletään maksamasta sanottua osaa kenellekään muulle kuin maksukiellossa mainitulle ulosottomiehelle.
Ehdotetussa säännöksessä tarkoitettu rikos on rangaistava vain tahallisena. Tahallisuuteen sisältyy tietoisuus, että viranomainen on sulkenut kohteen tai antanut muun lainkohdassa mainitun kiellon ja että tekijän toimi rikkoo annettua kieltoa.
Rangaistukseksi omaisuutta koskevan viranomaiskiellon rikkomisesta ehdotetaan sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeutta. Rangaistus on sama kuin nykyisessä 16 luvun 17 §:ssä. Koska rikos törkeimmissä tapauksissa voi aiheuttaa rikoslain 39 luvussa säänneltyihin velallisen rikoksiin rinnastettavissa olevaa vahinkoa, rangaistusasteikkoa ei ehdoteta muutettavaksi.
2 momentti. Kansainvälisten sopimusten perusteella Suomi on sitoutunut yhteistyöhön muiden maiden tulliviranomaisten kanssa ja Suomen viranomaiset ovat velvollisia ottamaan huomioon myös muiden maiden tulliviranomaisten antamia rajoituksia. Suomen liittymisestä Euroopan unioniin tehdyn sopimuksen mukaan Suomen tullilaitos voi tutkia yhteisön lainsäädännön sallimien kieltojen ja rajoitusten rikkomiset myös silloin, kun kysymyksessä on tuonti yhteisön alueelta tai vienti sinne. Sen vuoksi ehdotetaan, että 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu esteen tai merkinnän murtaminen koskisi myös ulkomaan viranomaisen asettamaa estettä tai merkintää. Tullilain 4 §:n 1 momentissa on omaksuttu vastaava laajennus.
10 §. Viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittäminen
Viranomaisen tehtävien hoito vaikeutuu tai voi olla jopa mahdotonta, jos viranomaisen hallussa olevia todistuskappaleita hävitetään tai saatetaan muulla tavalla käyttökelvottomiksi. Useassa tapauksessa tällainen teko olisi tosin rangaistava jonkin muun rikossäännöksen nojalla, lähinnä rikoslain 35 luvussa säänneltynä vahingontekona tai 28 luvussa säänneltynä varkautena tai kavalluksena. Mainittuja säännöksiä sovellettaessa ei kuitenkaan voitaisi ottaa sanottavasti huomioon sitä, mikä on viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittämiselle olennaista. Rikokselle on ominaista viranomaisen käytössä olevan oikeudellisesti merkityksellisiä asioita koskevan tiedon häviäminen ja sitä kautta viran hoitoon kuuluvien tehtävien vaikeutuminen tai jopa niiden tuleminen mahdottomiksi toteuttaa.
Sen vuoksi ehdotetaan lakiin edelleen otettavaksi erityinen säännös viranomaisen hallussa olevan asiakirjan hävittämisestä. Tähän rikokseen syyllistyy ehdotuksen mukaan se, joka oikeudettomasti hävittää, ottaa haltuunsa, vahingoittaa tai muutoin tekee käyttökelvottomaksi yleisessä arkistossa tai viranomaisen hallussa olevan asiakirjan tai muun todistuskappaleen taikka viranomaisen pitämän yleisen rekisterin tai sen osan. Säännös korvaisi nykyisessä 16 luvun 15 §:ssä olevan säännöksen yleisessä arkistossa, virastossa tai virkamiehen luona olevan asiakirjan hävittämisestä, turmelemisesta, kätkemisestä tai anastamisesta.
Asiakirjalla tai muulla todistuskappaleella tarkoitetaan ehdotetussa 16 luvun 10 §:ssä samaa kuin vuonna 1990 säädetyssä väärennysrikoksia koskevassa 33 luvussa. Todistuskappale on määritelty 33 luvun 6 §:n 1 momentissa. Viranomaisen hallussa olevien asiakirjojen lisäksi teon kohteena voivat olla muut viranomaisen hallussa olevat todisteluun käytettävät tallenteet. Tallenteet voivat olla selväkielisiä tai teknisten apuvälineiden avulla luettavia, kuunneltavia tai muuten ymmärrettäviä, kuten esimerkiksi mikrofilmejä, video- tai ääninauhoja, piirtureiden tai muiden teknisten laitteiden tuottamia taikka automaattisessa tietojenkäsittelyssä käytettäviä tallenteita.
Yleisellä arkistolla ehdotetussa säännöksessä tarkoitetaan lähinnä arkistoa, johon sovelletaan vuonna 1994 annettua arkistolakia (831/94). Niin sanottujen yleisarkistojen eli Kansallisarkiston ja maakunta-arkistojen lisäksi lakia sovelletaan pääsääntöisesti valtion, kuntien ja kuntayhtymien virastojen ja laitosten arkistoihin sekä eräissä tapauksissa myös muiden yhteisöjen ylläpitämiin julkista tehtävää hoitaviin arkistoihin. Arkistolain soveltamisalan ulkopuolisia, mutta ehdotetun lainkohdan tarkoittamia yleisiä arkistoja ovat esimerkiksi Suomen Pankin, kansaneläkelaitoksen ja kirkkojen arkistot sekä Suomen elokuva-arkisto. Poikkeustapauksessa lainkohtaa voidaan soveltaa yksityisessäkin arkistossa olevaan aineistoon, jos arkistolle julkisen tehtävän hoidon vuoksi annetaan valtionapua ja sillä perusteella sovelletaan valtioneuvoston määräyksen mukaisesti arkistolakia. Rajan vetäminen yleisen ja muun arkiston välille ei aiheuttane käytännön ongelmia, koska todistuskappaleen määritelmä rajaa säännöksen soveltamista.
Viranomaisen hallussa asiakirja tai muu todistuskappale voi olla ensinnäkin sen vuoksi, että kyse on viranomaisen itsensä tuottamista kirjallisista ja muista aineistoista. Asiakirjoina tai muina todistuskappaleina pidetään kuitenkin vain sellaista aineistoa, jolla on merkitystä jonkun oikeudelliseen asemaan vaikuttavana todisteena. Sellaisia voivat olla esimerkiksi päätökset, pöytäkirjat, niiden liitteet, diaarit, esittelymuistiot, päätösluettelot ja muu vastaava aineisto. Etenkin kollegiaalisessa päätöksenteossa on tavanomaista, että päätöksenteon pohjana oleva kirjallinen aineisto jaetaan osallistujille valokopioina. Tämän tyyppinen alkuperäisistä asiakirjoista kopioitu aineisto ei yleensä muodosta ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettua todistuskappaletta, koska hävinneen valokopion tai muun jäljenteen sijaan voidaan alkuperäisistä asiakirjoista helposti valmistaa uusia jäljenteitä. Todistuskappaleita eivät yleensä ole myöskään virkamiehen omaa tarvettaan varten tekemät muistiinpanot, luonnokset tai esimerkiksi virkamiehen laatimat kirjalliset esitykset koulutus- tai muissa vastaavissa tilaisuuksissa.
Toisaalta asiakirjat tai muut todistuskappaleet voivat olla viranomaisen hallussa sen vuoksi, että aineisto on saatu viranomaisen käsittelemän asian yhteydessä asianosaiselta tai muulta taholta. Erilaisten hakemusten tai viranomaisille annettavien ilmoitusten sekä oikeudenkäyntien yhteydessä viranomaisille toimitetaan todistuskappaleina pidettävää aineistoa. Tällaisen aineiston ei välttämättä tarvitse olla alkuperäistä asiakirja- tai siihen verrattavaa aineistoa. Esimerkiksi oikeudenkäynnissä asianosainen voi vedota alkuperäisasiakirjan jäljennökseen, jolloin kyseinen jäljennös oikeudenkäynnissä toimii hänen oikeusasemaansa vaikuttavana todistuskappaleena. Todistuskappaleena voi niinikään toimia muilta viranomaisilta hankittu aineisto silloinkin, kun se ei ole alkuperäistä, vaan jäljennettyä, toisen viranomaisen hallussa alkuperäisenä olevaa aineistoa.
Viranomaisen pitämällä yleisellä rekisterillä tarkoitetaan ehdotuksessa samaa kuin voimassa olevassa 16 luvun 21 §:n rekisterimerkintärikosta koskevassa säännöksessä. Asiallisesti samansisältöinen rekisterimerkintärikosta koskeva rikossäännös sisältyy myös nyt ehdotettuun 16 luvun 6 §:ään. Usein säännöksessä tarkoitetut rekisterit ovat myös viralliselta nimeltään rekistereitä, kuten esimerkiksi väestö-, kauppa-, moottoriajoneuvo-, ajokortti-, lainhuuto-, kiinnitys- tai rikosrekisteri. Yleisiä rekistereitä ovat kuitenkin myös muut vastaavat luettelot, kuten esimerkiksi tonttikirjat. Yleisen rekisterin sisältämillä tiedoilla tulee olla merkitystä todisteena oikeuselämässä.
Rikoksen tekomuotoina ehdotetussa säännöksessä on mainittu hävittäminen, haltuun ottaminen, vahingoittaminen tai tekeminen muutoin käyttökelvottomaksi. Hävittämistä voi olla esimerkiksi todistuskappaleen vieminen jätteenkäsittelyyn, sen tahallinen kadottaminen tai tuhoaminen polttamalla, pieniksi palasiksi repimällä tai muulla vastaavalla tavalla. Haltuun ottamisella tarkoitetaan sitä, että asiakirja otetaan haltuun oikeudettomasti siten, ettei se ole viranomaisen käytettävissä. Kysymyksessä voi olla yhtä hyvin asiakirjan anastaminen kuin sen toimittaminen sellaiseen paikkaan viraston ulkopuolelle, josta sitä ei voida löytää. Jotta vahingoittaminen voisi olla rangaistavaa, sen on oltava siinä määrin perusteellista, että todistuskappaleen arvo todisteena katoaa. Siten esimerkiksi asiattomien merkintöjen tekeminen todistuskappaleeseen tai asiakirjan reunojen repiminen ei yleensä olisi tämän säännöksen mukaan rangaistavaa. Sen sijaan esimerkiksi asiakirjan sivujen repiminen pois usein hävittää sen arvon todisteena. Todistuskappaleen tekemistä muulla tavoin käyttökelvottomaksi voisi olla esimerkiksi sen tahallinen kätkeminen virastossa sellaiseen paikkaan, johon se ei kuulu ja josta sitä ei sen vuoksi osattaisi etsiä.
Rikoslain 35 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vahingonteosta tuomitaan myös se, joka toista vahingoittaakseen oikeudettomasti hävittää, turmelee, kätkee tai salaa tietovälineelle tallennetun tiedon tai muun tallennuksen. Hallituksen esityksen (HE 66/1988 vp) mukaan rikoslain 35 luvun 1 §:n 2 momenttia tuli erityissäännöksenä soveltaa myös silloin, kun vahingoittaminen kohdistuu viranomaisen hallussa olevaan asiakirjaan tai muuhun todistuskappaleeseen tallennettuun tietoon. Siinä vaiheessa ei pidetty tarpeellisena ulottaa 16 luvun 15 §:n ankaraa rangaistusasteikkoa koskemaan myös tietovahingon aiheuttamista varsinkin kun tietovahinkoa vastaan voidaan teknisin keinoin suojautua. Samassa yhteydessä viitattiin siihen, että 16 luvun säännökset uudistettaisiin rikoslain kokonaisuudistuksen myöhemmässä vaiheessa, jolloin tietovahingon aiheuttaminen viranomaisen hallussa olevaan todistuskappaleeseen voidaan ottaa uusia säännöksiä laadittaessa huomioon.
Tehokkaana pidetty suojauskaan ei välttämättä estä taitavaa ja automaattista tietojenkäsittelyä hyvin hallitsevaa tunkeutumasta viranomaisen tiedostoihin. Sitä paitsi tietovahingon voi tahallaan aiheuttaa myös palvelussuhteessa julkisyhteisöön oleva suojausjärjestelmän tunteva henkilö.
Ehdotettu 16 luvun 10 § onkin laadittu siten, että niin sanotun tietovahingon aiheuttamiseen julkisen viranomaisen hallussa olevaan todistuskappaleeseen tai yleiseen rekisteriin sovelletaan viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittämistä koskevaa säännöstä. Koska säännöksen tarkoittamana todistuskappaleena pidetään muun muassa automaattiseen tietojenkäsittelyyn soveltuvaa tallennetta, sen mukaan rangaistavaa on esimerkiksi atk-tallenteina säilytettyjen todistuskappaleiden ja rekisterien tai niiden osien hävittäminen ja vahingoittaminen. Edellytyksenä on, että atk-tallennetta käytetään tai sitä voidaan käyttää oikeudellisesti merkityksellisenä todisteena oikeuksista, velvoitteista tai tosiasioista.
Rangaistavuuden edellytyksenä on teon oikeudettomuus. Viranomaistoiminnassa syntyneiden asiakirjojen hävittämisestä on olemassa erityisiä säännöksiä muun muassa arkistolain 13 §:ssä ja monissa alemman tason säädöksissä.
Teon tekijänä voi olla paitsi ulkopuolinen myös se virkamies itse, jonka vastuulla asiakirja, muu todistuskappale tai yleinen rekisteri on, tai muu kyseisen viraston palveluksessa oleva henkilö.
Viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittäminen on rangaistavaa ainoastaan tahallisena. Tahallisuuteen sisältyy tietoisuus teon kohteen ominaisuudesta oikeudellista merkitystä omaavana todistuskappaleena ja siitä, että teon johdosta aiheutuu ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettua vahinkoa.
Viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittäminen voi toteuttaa samalla esimerkiksi varkauden, näpistyksen, kavalluksen tai lievän kavalluksen tunnusmerkit. Tällöin sovelletaan rikosten yhtymistä koskevia säännöksiä. Rikoslain 35 luvussa säänneltyyn vahingontekoon nähden viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittämistä koskevaa ehdotettua säännöstä sen sijaan olisi pidettävä erityissäännöksenä lukuun ottamatta 35 luvun 2 §:ssä tarkoitettua törkeää vahingontekoa. Mainittu seikka ilmenee 35 luvun 5 §:ssä olevasta vahingontekoa koskevasta rajoitussäännöksestä.
Rangaistukseksi viranomaisen hallussa olevan todistuskappaleen hävittämisestä ehdotetaan sakkoa tai enintään kahden vuoden vankeutta.
11 §. Lahjuksen antaminen
Lahjusrikoksia eli lahjuksen antamista ja lahjuksen ottamista koskevat säännökset uudistettiin virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijän rikoksia koskevan rikoslain 40 luvun uudistamisen yhteydessä vuonna 1989. Säännökset tulivat voimaan 1 päivänä tammikuuta 1990. Lahjusrikoksia kyseisten säännösten mukaan ovat lahjuksen antaminen (16 luvun 13 §), törkeä lahjuksen antaminen (16 luvun 13 a §), lahjuksen ottaminen (40 luvun 1 §), törkeä lahjuksen ottaminen (40 luvun 2 §) ja lahjusrikkomus (40 luvun 3 §). Lisäksi 40 luvun 4 §:ssä on menettämisseuraamusta lahjusrikoksissa koskeva säännös.
Lahjuksen antamisesta 16 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan se, joka virkamiehelle, julkisyhteisön työntekijälle tai palvelusta toimittavalle sotilaalle lupaa, tarjoaa tai antaa tämän toiminnasta palvelussuhteessa asianomaiselle itselleen tai toiselle tarkoitetun lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan mainitun henkilön toimintaan palvelussuhteessa. Pykälän 2 momentin mukaan lahjuksen antamisesta tuomitaan myös se, joka virkamiehen tai muun 1 momentissa mainitun henkilön toiminnasta palvelussuhteessa lupaa, tarjoaa tai antaa sanotussa momentissa tarkoitetun lahjan toiselle. Rikoslain 16 luvun 13 a §:n mukaan lahjuksen antamista pidetään törkeänä, jos siinä 1) lahjalla tai edulla pyritään saamaan asianomainen toimimaan palvelussuhteessa velvollisuuksiensa vastaisesti lahjojaa tai toista huomattavasti hyödyttäen tai toiselle tuntuvaa vahinkoa tai haittaa aiheuttaen tai 2) lahjan tai edun arvo on huomattava, ja lahjuksen antaminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Niin sanotun passiivisen lahjomisen eli lahjuksen ottamisen, törkeän lahjuksen ottamisen ja lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt 40 luvussa eroavat jossakin määrin niin sanottua aktiivista lahjomista eli lahjuksen antamista ja törkeää lahjuksen antamista koskevista säännöksistä. Onkin pidettävä perusteltuna, että lahjusrikosta arvioidaan eri tavoin riippuen siitä, minkä tahon toimista on kysymys.
Elinkeinotoiminnassa tapahtuvaan lahjomarikollisuuteen soveltuvat säännökset ovat nykyisin elinkeinorikoksia koskevan 30 luvun 7 ja 8 §:ssä. Säännökset lahjomisesta elinkeinotoiminnassa ja lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa on rikoslain kokonaisuudistuksen ensimmäisessä vaiheessa siirretty sopimattomasta menettelystä elinkeinotoiminnassa annetusta laista (1061/78) rikoslakiin ja samalla uudistettu sisällöllisesti. Rikoslain 30 luvun säännökset lahjomisesta ja lahjuksen ottamisesta elinkeinotoiminnassa koskevat myös sellaista julkisyhteisöjen toimintaa, joka rinnastuu yksityiseen elinkeinotoimintaan. Säännökset koskevat siten esimerkiksi osaa elinkeinotoimintaa harjoittavien valtion laitosten sekä kunnallisten liikenne- ja energialaitosten toiminnasta.
Lahjomarikollisuutta koskevat säännökset rikoslaissa ovat näin ollen kaikilta osin aivan uusia. Kokemukset uusista säännöksistä ovat toistaiseksi niin vähäisiä, ettei niiden perusteella voida osoittaa perusteltua tarvetta säännösten muuttamiseen. Nyt ehdotetut lahjuksen antamista ja törkeätä lahjuksen antamista koskevat säännökset ovatkin jokseenkin samansisältöisiä kuin voimassa olevat 16 luvun 13 ja 13 a §:n säännökset. Ainoa muutosehdotus kohdistuu lahjomisen kohteena mainittavaan henkilöpiiriin.
Euroopan unionin jäsenyyden johdosta osa asioista, joista aikaisemmin on päätetty kansallisesti, on siirtynyt EU:ssa muiden jäsenvaltioiden kanssa päätettäväksi Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen mukaisesti. Muiden jäsenvaltioiden kanssa tehtävät päätökset koskevat muun muassa niin taloudellisia kuin siihen liittyviä oikeudellisiakin ratkaisuja. Jopa yksittäistä kansalaista koskevia, erityisesti taloudellisia päätöksiä tekevät nyt Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevat henkilöt sellaisissakin asioissa, joista aikaisemmin päättivät suomalaiset virkamiehet. Samoin esimerkiksi Euroopan yhteisöjen tuomioistuin tekee nykyisin ratkaisuja, joilla on myös Suomen oikeuskäytäntöön ja laintulkintaan välitön vaikutus. Yhteisöjen virkamiehet tekevät eräissä tapauksissa Suomessa asiallisesti vastaavia tarkastuksia, joita aikaisemmin tekivät suomalaiset virkamiehet. Esimerkiksi aikaisemmin Suomen valtion varoista suomalaisten julkisyhteisöjen palveluksessa olevien toimesta suoritetuista avustuksista osa maksetaan nykyisin Euroopan yhteisöjen varoista ja osan avustuspäätöksistä ja niiden noudattamista koskevista tarkastuksista tekevät yhteisöjen palveluksessa olevat virkamiehet. Vähintään yhtä huomattavia taloudellisia etuja liittyy useisiin yhteisöjen virkamiesten valmisteltaviin yhteistä talouspolitiikkaa koskeviin ratkaisuihin. Myös erilaisissa johto-, suunnittelu- ja kehitystehtävissä toimivat yhteisöjen hallintovirkamiehet päättävät asioista, jotka aikaisemmin ovat kuuluneet kansallisille virkamiehille. Heidän tehtävänsä liittyvät esimerkiksi uuden lainsäädännön luomiseen tai jo hyväksyttyjen toimenpiteiden toimeenpanon valvomiseen tai arviointiin. Euroopan yhteisöjen palveluksessa oleviin henkilöihin voi suomalaistenkin taholta kohdistua pyrkimyksiä epäasialliseen vaikuttamiseen, joiden torjumiseen ehdotetuilla lahjuksen antamista koskevilla säännöksillä tähdätään.
Suomen omienkin etujen vuoksi on perusteltua vaikuttaa siihen, että Suomeen kohdistuva taloudellinen tuki Euroopan yhteisöistä ohjautuu asiallisin perustein niihin oikeutetuille henkilöille tai yhteisöille. Yhtä merkittävää on, että yleinen päätöksenteko Euroopan unionin piirissä tehdään ilman epäasiallista vaikuttamista. Tätä tavoitetta vaarantavaan menettelyyn on sen vuoksi syytä voida reagoida riittävin rikosoikeudellisinkin keinoin. Oikeustajua loukkaavana voidaan pitää sitä, jos lahjuksen antaminen Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevalle jäisi rankaisematta.
On todennäköistä, ettei väärinkäytökseen syyllistyviä henkilöitä useassa tapauksessa voida saattaa rikosoikeudelliseen vastuuseen siellä, missä väärinkäytöksen kohteena oleva henkilö työskentelee. Sen vuoksi on perusteltua säätää myös Suomen lain mukaan rangaistavaksi Euroopan unionin toimintaan kohdistuva lahjominen. Ehdotuksen mukaan lahjuksen antamista ja törkeää lahjuksen antamista koskevaa säännöstä voitaisiin soveltaa myös lahjuksen antamiseen Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevalle henkilölle. Vastaavasti ehdotetaan passiivista lahjomista koskevien 40 luvun 1―4 §:n tekijäpiirin laajentamista koskemaan Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevia. Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevien piiri rajautuisi luvun 18 §:ksi ehdotetun määritelmäsäännöksen mukaan.
Nykyisiä lahjusrikoksia koskevia rangaistussäännöksiä pidetään kansallisesti rajoittuneina. Vain suomalaisen virkamiehen tai julkisyhteisön työntekijän tekemä lahjuksen ottaminen on rangaistava ja lahjuksen antamisesta rangaistaan vain, jos lahjus on annettu suomalaiselle virkamiehelle, julkisyhteisön työntekijälle tai palvelusta toimittavalle sotilaalle. Rangaistussäännöksen tarkoituksena on suojata ainoastaan suomalaista virkatoimintaa. Uudet säännökset soveltuisivat myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan tekemään lahjuksen ottamiseen tai lahjuksen antamiseen Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevalle. Ehdotuksen mukaisen tekijäpiirin laajentamisen johdosta lahjusrikoksia koskevat rangaistussäännökset eivät enää suojaisi ainoastaan suomalaisten viranomaisten toimintaa. Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevia koskevat rangaistussäännökset suojaavat Euroopan unionissa tapahtuvaa päätöksentekoa. Muilta osin lahjusrikoksia koskevat säännökset säilyisivät kansallisesti rajoittuneina.
Se, voidaanko Suomen rikoslakia soveltaa ulkomailla tehtyyn tekoon, määräytyy rikoslain 1 luvun soveltamisalaa koskevien säännösten perusteella. Lahjusrikossäännösten kansallisesta rajoittuneisuudesta johtuu, että rikoslain 1 luvun edellyttämä kaksoisrangaistavuuden vaatimus ei täyty ulkomailla tehtyjen tekojen osalta. 1 päivänä syyskuuta 1996 voimaan tulleen rikoslain uuden 1 luvun (626/96) 4 §:n mukaan Suomen lakia sovelletaan 2 luvun 12 §:ssä tarkoitetun virkamiehen tai julkisyhteisön työntekijän tekemiin 40 luvussa mainittuihin virkarikoksiin myös, kun rikos on tehty Suomen ulkopuolella. Säännöksen nojalla voidaan tuomita ulkomailla tehdystä lahjuksen ottamisesta ilman, että kaksoisrangaistavuuden vaatimuksen tulisi täyttyä. Säännös ei koske Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan tekemää lahjuksen ottamista. Säännös ei myöskään sovellu rikoslain 16 lukuun sisältyvään lahjuksen antamista koskevaan säännökseen. Näiden säännösten osalta kaksoisrangaistavuuden vaatimuksen tulisi täyttyä, jos rikoslain 1 luvun säännökset sitä edellyttävät.
Rikoslain lahjomarikoksia koskevat säännökset ovat tärkeä osa sitä oikeudellista sääntelyä, jonka tarkoituksena on turvata virkatoiminnan oikeellisuus. Niiden tarkoituksena on erityisesti edistää virkatoiminnan lainmukaisuutta, tasapuolisuutta ja riippumattomuutta epäasiallisista vaikuttimista. Lahjomasäännöksillä pyritään lisäksi pitämään yllä kansalaisten luottamusta virkatoimien lainmukaisuuteen. Yhteiskunnan kannalta vakavimpia lahjomarikoksia ovat ne, joilla välittömästi vaarannetaan virkatoiminnan laillisuutta. Ehdotettujen säännösten mukaan rangaistavaa olisikin sellaisten etujen lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen, joilla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka jotka ovat omiaan vaikuttamaan virkamiehen tai muun palvelussuhteessa olevan toimintaan siinä. Se, että lahjomasäännöksien tarkoituksena on myös edistää kansalaisten luottamusta viranomaisten toiminnan tasapuolisuuteen, ilmenee muun muassa lahjusrikkomusta koskevasta säännöksestä 40 luvun 3 §:ssä.
Ehdotettu 16 luvun 11 § koskee niin sanottua aktiivista lahjomista. Ilmaisu ''aktiivinen'' voi olla joissakin tapauksissa harhauttava, koska lahjuksen antaminen rikoksena voi toteutua myös silloin, kun virkamies määrätietoisesti vaatii lahjaa tai muuta etua, minkä vaatimuksen lahjoman antaja ehkä jossakin määrin vastahakoisesti täyttää. Rangaistavaa on lahjan tai edun lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen paitsi lahjottavalle itselleen myös toiselle. Rangaistavuus edellyttää lisäksi, että lahja tai etu vaikuttaa tai sillä pyritään vaikuttamaan tai se on omiaan vaikuttamaan lahjottavan toimintaan palvelussuhteessa.
1 momentti. Lahjuksen antamisen kohteina voivat olla rikoslain 2 luvun 12 §:n 1 momentissa määritellyt virkamiehet, 2 luvun 12 §:n 2 momentissa tarkoitetut julkisyhteisön työntekijät ja 45 luvun 1 §:ssä tarkoitetut sotilaat sekä Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevat henkilöt. Sotilaat voivat olla lahjuksen antamisen kohteena kuitenkin vain palvelusta toimittaessaan. Lahjuksen antamista tuomarille ei ole laissa nimenomaan säädetty ankarammin rangaistavaksi, mutta luonnollisesti lahjomisen kohteena olevan henkilön tehtävien luonne ja mahdollisuus käyttää julkista valtaa vaikuttavat rikoksen paheksuttavuuteen. Puheena olevat seikat tulee ottaa huomioon rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavina tekijöinä.
Lahjuksen antaminen voi tapahtua lupaamalla, tarjoamalla tai antamalla säännöksessä tarkoitettu lahja tai muu etu. Rikoksen nimike on siis suppeampi kuin rikoksen tekomuodot. Lahjuksen antamisen tunnusmerkit täyttyvät jo silloin, kun lupaus tai tarjous on tullut vastaanottajan tietoon. Koska rikos voi täyttyä näin varhaisessa vaiheessa, rikoksen yritystä ei ole tarpeen ehdottaa rangaistavaksi.
Rangaistavuus edellyttää, että lahja tai etu luvataan, tarjotaan tai annetaan säännöksessä mainitulle henkilölle tämän toiminnasta palvelussuhteessa. Menettelyn on toisin sanoen oltava yhteydessä lahjottavan toimintamahdollisuuksiin palvelussuhteessaan. Kysymys ei ole ainoastaan tietyistä virkatoimista tai tehtävistä, vaan palvelussuhteeseen liittyvistä vaikutusmahdollisuuksista yleisesti. Lahjuksen antamisella voidaan pyrkiä siihenkin, että lahjottava ylittää toimivaltansa. Toiminnan palvelussuhteessa ei tarvitse sisältää päätösvallan käyttöä. Riittävää on lahjottavan mahdollisuus palvelussuhteessaan vaikuttaa lahjojan vaikuttamispyrkimysten kohteena oleviin asioihin. Lahjuksen antaminen voidaan siten kohdistaa myös valmistelu- ja esittelytehtävissä toimiviin.
Säännöksessä ei edellytetä sitä, että lahja tai etu todella vaikuttaisi lahjottavan toimintaan palvelussuhteessa. Riittävää on, että siihen pyritään tai että kysymyksessä olevalla lahjalla tai edulla objektiivisesti arvostellen yleensä on sellainen vaikutus. Riidattomasti vaikuttamispyrkimys voidaan todeta silloin, kun lahjan tai edun tarjoaja tai lupaaja asettaa virkatoimen tietynlaisen suorittamisen tai laiminlyönnin lahjan tai edun antamisen ehdoksi tai kun antaja ja vastaanottaja sopivat siitä. Helposti arvioitavia ovat myös sellaiset tapaukset, joissa olosuhteista voidaan selvästi päätellä, että antajalla on tarkoitus vaikuttaa vastaanottajan toimintaan palvelussuhteessa. Esimerkiksi suurehkon rahasumman tarjoaminen virkamiehelle helposti viittaa vaikuttamispyrkimykseen. Erityisen vaikeasti arvosteltavia ovat tapaukset, joissa liikeyritysten suhdetoiminnassa käytettäviä etuja tarjotaan virkamiehille lähinnä tarjoajalle myönteisen ilmapiirin aikaan saamiseksi. Arvostelussa joudutaan tällöin ottamaan huomioon monia seikkoja, esimerkiksi vireillä tai odotettavissa olevien palvelussuhteeseen liittyvien toimien merkitys tarjoajan kannalta, tarjottavien etujen arvo, toistuvuus ja tavanomaisuus kyseiseen toimintaan liittyvissä olosuhteissa sekä etujen vastaanottamisen hyväksyttävyys palvelussuhteen asianmukaisen hoidon kannalta.
Säännöksessä käytetty ilmaisu ''lahja tai etu'' ei edellytä, että lahjan tai edun tulisi olla laadultaan taloudellinen. Useimmiten lahjuksen antamisessa tarkoitetuilla lahjoilla tai eduilla toki on taloudellista arvoa. Yleinen lähtökohta kuitenkin on, että kaikki etuudet, joilla voidaan pyrkiä tai jotka ovat omiaan vaikuttamaan vastaanottajan toimintaan, voivat olla säännöksen tarkoittamia etuja. Kaikkien varallisuusarvoisten etujen ohella muunlaisetkin edut ovat mahdollisia. Tunnearvoakin sisältävillä eduilla, esimerkiksi arvonimen taikka ansio- tai kunniamerkin lupaamisella, voidaan pyrkiä säännöksen tarkoittamaan vaikuttamiseen. Asianmukaista palkkaa tai virkaylennystä taikka asianmukaisesti myönnettyä arvonimeä tai ansiomerkkiä ei voida pitää säännöksessä tarkoitettuna etuna, vaikka nekin tietysti voivat vaikuttaa saajan toimintaan palvelussuhteessa.
Oikeuskäytännössä lahjomina on pidetty esimerkiksi merkkipäivälahjoiksi annettuja arvokkaita koruja ja muita lahjaesineitä, poikkeuksellisen suuria alennuksia, virkistysluonteisia ulkomaanmatkoja sekä runsaita ja toistuvia virkamiehen tehtävien hoidon kannalta tarpeettomia kestityksiä.
Koska lahjuksen antamisen tunnusmerkkeihin kuuluu pyrkimys vaikuttaa säännöksessä tarkoitettuun toimintaan palvelussuhteessa, lahja tai etu on yleensä luvattava, tarjottava tai annettava ennen toiminnan loppumista, esimerkiksi ennen virkasuhteen päättymistä. Itse edun luovuttaminen voi käytännössä tapahtua myös palvelussuhteen päätyttyä. Mikäli kysymys on esimerkiksi virkamiehen kanssa asioineen henkilön palvelussuhteen päättymisen jälkeen antamasta lahjasta, josta ei ole millään tavalla hiljaisestikaan sovittu palvelussuhteen aikana, lahjuksen antamisen tunnusmerkit eivät täyty.
Rangaistus lahjuksen antamisesta on ehdotuksen mukaan sakko tai enintään kahden vuoden vankeus. Rangaistus on sama kuin voimassa olevassa laissa.
2 momentti. Ehdotetun säännöksen mukaan rangaistavaa on 1 momentissa tarkoitetun lahjan tai edun lupaaminen, tarjoaminen tai antaminen myös toiselle kuin asianomaiselle virkamiehelle tai muulle säännöksessä mainitulle henkilölle.
Sitä, kenelle muulle kuin lahjottavalle itselleen lahja tai etu voitaisiin osoittaa, ei ole säännöksessä nimenomaisesti rajattu. Kyseessä voi olla paitsi kolmas luonnollinen henkilö myös oikeushenkilö, esimerkiksi yhtiö, säätiö tai yhdistys. Edun saajan ei tarvitse edes olla tietoinen edun tarkoituksesta. Sen sijaan ehdottomana edellytyksenä luonnollisesti on, että lahjan tai edun tarkoituksena on vaikuttaa tai että se on omiaan vaikuttamaan jonkun säännöksessä tarkoitetun henkilön toimintaan hänen palvelussuhteessaan. Näin ollen lahjan tai edun saajan ja lahjottavan henkilön välillä täytyy olla sellainen yhteys, että lahjan tai edun antamisella voi olla vaikutusta lahjottavan toimintaan. Lahjuksen antamista voisi olla esimerkiksi säännöksessä tarkoitetun lahjan tai edun antaminen virkamiehen hyvälle ystävälle taikka sellaiselle järjestölle, jonka tiedetään olevan virkamiehelle läheinen.
12 §. Törkeä lahjuksen antaminen
Ehdotetun säännöksen mukaan lahjuksen antamista voidaan pitää törkeänä kahdella eri perusteella.
Ensimmäisenä ankaroittamisperusteena on se, että lahjalla tai edulla pyritään saamaan asianomainen toimimaan palvelussuhteessaan velvollisuuksiensa vastaisesti lahjojaa tai toista huomattavasti hyödyttäen tai toiselle tuntuvaa vahinkoa tai haittaa aiheuttaen. Vakavimman uhan virkatoiminnan ja julkisyhteisöjen muun toiminnan lainmukaisuudelle muodostavat nimenomaan sellaiset lahjomarikokset, joissa pyritään saamaan virkamies tai muu säännöksessä mainittu henkilö toimimaan velvollisuuksiensa vastaisesti palvelussuhteessa. Koska velvollisuuksista poikkeaminen saattaa yksittäisissä tapauksissa olla sinänsä vähäistä, on katsottu, että ankaroittamisperusteen soveltamisen tulisi edellyttää myös huomattavan hyödyn tavoittelua itselle tai toiselle taikka sitä, että toiminnasta aiheutuu toiselle tuntuvaa vahinkoa tai haittaa. Säännöksessä tarkoitetun hyödyn, vahingon tai haitan ei välttämättä tarvitse olla taloudellista, vaan kysymys voi olla myös esimerkiksi fyysisen kivun tai rasituksen tai vapaudenriiston aiheuttamisesta taikka tärkeän kansalaisvelvollisuuden välttämisestä.
Lahjuksen antaminen voi olla ankarammin rangaistavaa lisäksi silloin kun lahjan tai edun arvo on huomattava. Lahjuksen antamisen paheksuttavuuden arvioinnissa lahjan tai edun arvolla on suuri merkitys. Arvon huomattavuutta arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota siihen, mitä kustannuksia lahjan tai edun tarjoaminen aiheuttaa antajalle. Lisäksi on arvioitava sitä, miten suuresta hyödystä saajalle on kysymys. Lahjusrikosten tärkeä tunnusmerkki on lahjan tai edun vaikutus lahjottavan toimintaan palvelussuhteessa. Tällaisen vaikutuksen kannalta lahjan tai edun arvo saajalle on erittäin merkittävä. Esimerkiksi liikeyrityksen lahjoittaessa hinnaltaan kalliin tuotteensa ei riitä, että lahjaa arvioidaan vain tuotantokustannusten kannalta. Lisäksi on otettava huomioon se, kuinka suurta kulua saajalle lahjan hankkiminen tavanomaisella hinnalla olisi merkinnyt.
Jommankumman tai kummankin törkeysporrastuksen perusteen täyttyminen ei sinänsä riitä lahjuksen antamisen törkeänä pitämiseen. Lisäksi rikoksen tulee olla myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.
Ehdotettu rangaistus törkeästä lahjuksen antamisesta on vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Rangaistus on sama kuin voimassa olevassa laissa.
13 §. Vangin laiton vapauttaminen
Vangin tai vastaavan henkilön laiton pääseminen vapauteen voi aiheuttaa huomattaviakin hankaluuksia viranomaisille ja joissakin tapauksissa laittomasti vapautetulle itselleenkin. Jos ulkopuolinen avustaa vankia karkaamisessa, vankiloiden kurinpitoseuraamuksia ei voida soveltaa häneen. Jos ulkopuolinen ei ole virkamies, jonka tehtävänä on vartioida tai kuljettaa vankia, eivät virkarikoksiakaan koskevat säännökset ole sovellettavissa. Koska on siis olemassa lainsäädännöllistä tarvetta oikeudellisten seuraamusten määräämiseen vangin karkaamisen edistämisestä, ainoa kysymykseen tuleva mahdollisuus on säilyttää nykyisen 16 luvun 10 §:ää vastaava säännös myös tulevassa rikoslainsäädännössä.
Nykyisessä 16 luvun 10 §:ssä on säännös vangin vapauttamisesta. Säännöksen mukaan tuomitaan se, joka tahallansa vapauttaa vangin rangaistuslaitoksesta, vankilasta tai muusta säilöstä, taikka sen huostasta, joka häntä vartioitsee, saattaa tai kuljettaa, taikka auttaa vangin tai karanneen ja kiinni otettavan karkuun pääsemään. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistus on lievempi, jos vapauttaja on vangin lähisukulainen tai muu säännöksessä mainittu vangille läheinen henkilö. Rikoksen yritys on rangaistava pykälän 3 momentin perusteella. Säännös on alkuperäistä rikoslakia vuodelta 1889.
Säännöstä on käytännössä sovellettu siten, että se koskee rangaistus- ja tutkintavankien vapauttamisten ohella muutenkin rikosperusteisesti tai siihen rinnastettavalla tavalla vapautensa menettäneiden, esimerkiksi pidätettyjen, kiinniotettujen ja päihtymyksen vuoksi säilöön otettujen tai sinne kuljetettavien henkilöiden auttamista pääsemään karkuun.
Vuoden 1989 loppuun asti oli lisäksi voimassa 16 luvun 11 §, joka koski vangin vapauttamista sellaisen henkilön toimesta, joka oli saanut tehtäväkseen vangin vartioimisen, saattamisen tai kuljettamisen. Siihen asti oli voimassa myös 40 luvun 5 §, jonka mukaan rangaistiin vangin karkaamista edistänyttä virkamiestä. Kumpikin säännös kumottiin virkarikoksia ja julkisyhteisön työntekijöiden rikoksia koskevan uudistuksen yhteydessä, edellinen säännös siksi, että vankeja vartioivat ja kuljettavat henkilöt nykyään ovat aina virkamiehiä, ja jälkimmäinen siksi, että virkamiehen tekemänä vangin laiton vapauttaminen uusien säännösten mukaan on virka-aseman väärinkäyttöä tai virkavelvollisuuden rikkomista.
1 momentti. Ehdotetun 1 momentin mukaan tuomittaisiin vangin laittomasta vapauttamisesta se, joka laittomasti 1) vapauttaa vangin, pidätetyn tai kiinniotetun taikka sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätyn henkilön vankilasta tai muusta säilytyspaikasta tai häntä vartioivan, saattavan tai kuljettavan virkamiehen tai sotilaan huostasta taikka auttaa häntä pääsemään karkuun tai 2) estää toimivaltaista virkamiestä tai sotilasta ottamasta kiinni pakosalla olevaa vangittavaksi tai pidätettäväksi määrättyä tai kiinniotettavaa henkilöä.
Vangilla ehdotetussa 1 kohdassa tarkoitetaan ensiksikin rangaistusta suorittavaa vankia. Rangaistus voi olla joko vankeus tai sakon muuntorangaistus. Selvänä on pidettävä, että nuorisovankilassakin rangaistusta suorittavaa pidetään vankina. Myös avolaitoksessa, joko avovankilassa tai työsiirtolassa, rangaistusta suorittavaa pidetään vankina. Avolaitoksen henkilökunnalla on valtuus estää havaitsemansa luvaton poistuminen. Avolaitoksesta luvatta poistuva tai siellä järjestysrikkomuksen tekevä voidaan rangaistuksen täytäntöönpanosta annetun lain 4 luvun 7 §:n mukaan toimittaa vankilaan suorittamaan rangaistustaan tai häntä voidaan rangaista varoituksella taikka hänet voidaan siirtää vankilaan määräajaksi. Rangaistuksen täytäntöönpanoa avolaitoksessa koskevissa säännöksissä on tietoisesti pyritty välttämään avolaitoksessa rangaistusta suorittavan nimittämistä vangiksi. Tällä tavoin on voitu ehkäistä vapaudenmenetykseen liittyviä kielteisiä seurauksia tuomitulle. Avolaitokseen sijoitettu on kuitenkin näistä syistä riippumatta rikoksesta johtuvan lakiin perustuvan vapaudenmenetyksen alainen. Näin ollen vangin laittomaan vapauttamiseen syyllistyy se, joka ehdotetussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla vapauttaa avolaitoksessa rangaistustaan suorittavan henkilön tai auttaa häntä pääsemään karkuun.
Vankina pidetään vankeusrangaistusta suorittavan ohella pakkolaitosvankia, joka on eristetty vaarallisten rikoksenuusijain eristämisestä annetun lain (317/53) säännösten nojalla.
Rangaistusta vankilassa suorittava pysyy vankina, vaikka hänet terveydenhoidollisista syistä sijoitetaan vankimielisairaalaan, vankilan psykiatriselle osastolle tai sairasosastolle, muuhun vankeinhoitolaitoksen sairaalaan taikka yleiseen sairaalaan vankeinhoitolaitoksen ulkopuolelle. Vangin laiton vapauttaminen toteutuu, jos joku vapauttaa vangin, joka on hoidettavana tällaisessa laitoksessa.
Vankina ehdotetun 1 kohdan mukaan pidetään myös tutkintavankia. Tutkintavangin asemaa sääntelee tutkintavankeudesta annettu laki (615/74), jota noudatetaan soveltuvin osin myös rikoksesta epäiltyinä pidätettyjen käsittelyssä (lain 19 §). Selvyyden vuoksi vankiin ehdotetussa 1 kohdassa nimenomaisesti rinnastetaan pidätetty. Vangin laittomaan vapauttamiseen syyllistyy siis se, joka vapauttaa rikoksen johdosta pidätetyn säilytyspaikasta tai häntä vartioivan tai kuljettavan poliisimiehen huostasta.
Vankina ehdotuksen mukaan pidetään myös sotavankia. Rikoslain 45 luvun 27 §:n mukaan sotavanki on kyseisen luvun sotilasta koskevien säännösten alainen. Sotavankien kohtelussa on kuitenkin noudatettava myös kyseisen luvun 28 ja 29 §:n säännöksiä sotavankeudesta pakenemisesta ja sen edistämisestä sekä Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten määräyksiä. Näin ollen esimerkiksi sotavankia, joka vapauttaa toisen sotavangin tai avustaa hänen pakoaan, ei saa tuomita rangaistukseen vangin laittomasta vapauttamisesta, vaan ainoastaan kurinpitorangaistukseen rikoslain 45 luvun 28 §:n mukaan.
Kolmantena ryhmänä ehdotetussa 1 kohdassa mainitaan kiinniotettu. Heitä ovat muut lain nojalla vapautensa menettäneet, jotka ovat virkamiehen tai sotilaan vartioitavina, saatettavina tai kuljetettavina. Viimeksi mainittu näkökohta merkitsee sitä, että ehdotuksessa tarkoitettuna kiinniotettuna pidetään henkilöä, joka on joutunut pakkokeinolain 1 luvun 1 §:ssä mainitun jokamiehen kiinniotto-oikeuden perusteella yksityishenkilön toimenpiteen kohteeksi, vasta sitten kun hänet on luovutettu poliisille. Jotta oikeudellinen sääntely olisi johdonmukaista, ehdotetussa 17 luvun 6 §:ssä mainitun järjestystä ylläpitävän henkilön kiinniottamaa henkilöä olisi pidettävä tässä tarkoitettuna kiinniotettuna vasta sitten, kun hänet on luovutettu poliisille.
Viranomaisilla on valtuus useiden säännösten nojalla ottaa henkilö kiinni siten, että häntä pidetään ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettuna kiinniotettuna. Esimerkkeinä voidaan mainita seuraavat. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti poliisimies saa pidättämisen edellytysten ollessa olemassa ottaa rikoksesta epäillyn kiinni ilman pidättämismääräystäkin, jos pidättämisen toimeenpano voi muuten vaarantua. Kiinniottamisesta on viipymättä ilmoitettava pidättämiseen oikeutetulle virkamiehelle, jonka on 24 tunnin kuluessa kiinniottamisesta päätettävä pidättämisestä tai vapaaksi päästämisestä. Esitutkintalain 18 §:n mukaan esitutkintaan kutsutun jättäessä ilman hyväksyttävää syytä kutsun noudattamatta hänet voidaan määrätä noudettavaksi. Rikoksesta epäilty voidaan eräin edellytyksin kutsuttakin määrätä noudettavaksi esitutkintaan. Poliisimies saa ottaa noudettavaksi määrätyn kiinni. Poliisilain 39 §:ssä on vastaavia säännöksiä, jotka koskevat noutamista poliisitutkintaan. Poliisilaissa on muitakin kiinniottamiseen oikeuttavia säännöksiä, esimerkiksi etsintäkuulutetun kiinniottamista koskeva 12 §. Oikeudenkäymiskaaressa on säännöksiä, jotka antavat tuomioistuimelle valtuuden määrätä niskoitteleva asianosainen tai todistaja tuotavaksi oikeudenkäyntitilaisuuteen.
Ulkomaalaislain (378/91) 46 §:n nojalla ulkomaalainen voidaan ottaa säilöön, jos on perusteltua aihetta olettaa, että hän piileskelee tai tekee rikoksia Suomessa, tai jos ulkomaalaisen henkilöllisyys on selvittämättä. Vangin laitonta vapauttamista koskevaa säännöstä voitaisiin soveltaa myös tällaisen kiinniotetun vapauttamiseen, jos häntä säilytetään vastaavassa säilössä kuin pidätettyjä tai muuten vapautensa menettäneitä. Vaikka säilöönoton peruste saattaakin selvästi poiketa säännöksessä tarkoitettujen muiden ryhmien vapaudenriiston syistä, olisi erikoista, jos yhden henkilöryhmän vapauttamista arvosteltaisiin eri perustein kuin muiden samassa säilössä pidettävien vapauttamista. Jos ulkomaalaista säilytettäisiin muussa kuin vartioidussa säilössä, säännöstä ei voitaisi soveltaa.
Terveyden- ja sosiaalihuollon lainsäädäntöön kuuluvien säännösten nojalla tapahtuvien toimenpiteiden tarkoituksena on usein edistää niiden kohteeksi joutuvan omaa etua. Monissa tapauksissa mainittuja toimenpiteitä joudutaan silti suorittamaan vastoin kohdehenkilön tahtoa. Valtuuksia antaa hoitoa tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin kohteen tahdosta riippumatta sisältyy lähinnä tartuntatautilakiin (583/86), mielenterveyslakiin (1116/90), lastensuojelulakiin (683/83), kehitysvammaisten erityishuollosta annettuun lakiin (519/77), päihtyneiden käsittelystä annettuun lakiin (461/73) ja päihdehuoltolakiin (41/86). Yleensä mainittujen lakien säännösten nojalla pakkotoimenpiteiden kohteiksi joutuneita ei ole pidettävä ehdotuksessa tarkoitettuina kiinniotettuina henkilöinä. Jos toimenpide perustuu tehtyyn rikokseen, tilanne voi olla toinen. Mielenterveyslain 3 luvussa mainitut mielentilatutkimukseen tai tahdonvastaiseen hoitoon määrätyt rikoksesta syytetyt ovat usein rikoksen johdosta vangittuja, jolloin heitä pidetään tällä perusteella ehdotetun 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina henkilöinä.
Vangilla, pidätetyllä ja kiinniotetulla ehdotetussa 13 §:ssä tarkoitetaan myös sotilasrikosten vuoksi mainittujen toimenpiteiden kohteiksi joutuneita. Kiinniottamisesta, pidättämisestä ja vangitsemisesta sotilasoikeudenkäyntiasioissa on säännöksiä sotilaskurinpitolain 4 luvussa.
Sotilasoikeudenkäyntilaissa (326/83) tarkoitetusta rikoksesta voidaan rikoslain 45 luvun alaiselle sotilaalle tuomita oikeudenkäynnissä kurinpitorangaistus tai kurinpitomenettelyssä määrätä kurinpitorangaistus tai -ojennus. Sotilaskurinpitolain 2 §:n mukaan kurinpitorangaistuksia ovat aresti, kurinpitosakko, poistumisrangaistus ja varoitus sekä lain 3 §:n mukaan kurinpito-ojennuksia poistumiskielto, ylimääräinen palvelus ja muistutus. Aresti on lyhytaikainen, oikeudenkäynnissä yhdestä rikoksesta tuomittavana enintään 30 vuorokauden ja kurinpitomenettelyssä määrättävänä enintään kahdeksan vuorokauden pituinen vankeusrangaistukseen rinnastettavissa oleva seuraamus. Näin ollen vangin laiton vapauttaminen ehdotetaan koskemaan myös sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätyn henkilön vapauttamista säilytyspaikastaan tai häntä vartioivan, saattavan tai kuljettavan virkamiehen tai sotilaan huostasta. Sen sijaan ehdotetun säännöksen ulottamista muihin kurinpitorangaistuksiin tuomittuihin tai kurinpito-ojennuksen saaneisiin sotilaisiin ei pidetä tarpeellisena. Näin ollen esimerkiksi poistumisrangaistukseen määrätyn tai poistumiskiellossa tai ylimääräisessä palveluksessa kurinpidollisista syistä olevan sotilaan auttaminen poistumaan joukko-osastosta ei ole vangin laittomana vapauttamisena rangaistavaa.
Ehdotus ei koske sellaisen syyntakeettomana rangaistukseen tuomitsematta jätetyn vapauttamista, joka on määrätty suljettuun mielisairaalahoitoon. Mielenterveyslain 4 luvussa mainitut rangaistukseen tuomitsematta jätetyt tahdonvastaiseen hoitoon määrätyt eivät ehdotetun 1 momentin 1 kohdan sanamuodon mukaan ole siinä tarkoitettuja henkilöitä. Tällaisen niin sanotun kriminaalipotilaan vapauttamiseen liittyy samankaltaisia uhkia yhteiskunnan kannalta kuin vanginkin vapauttamiseen silloin, kun potilaan tila edellyttää psykiatrista hoitoa suljetussa laitoksessa. Suljettuun laitokseen sijoitetaan lähinnä valvontaa vaativia usein muillekin kuin itselleen vaarallisia potilaita. Kriminaalipotilaiden vapauden rajoitukset ja valvonta ovat paljolti samankaltaisia kuin vangeilla vankilassa. Rikoslaissa on kuitenkin johdonmukaisesti asetettu syyntakeettomat eri asemaan kuin muut. Heidän määräämisensä tahdonvastaiseen hoitoon perustuu lääketieteelliseen eikä rikosoikeudelliseen arviointiin samoin kuin se, onko hoito annettava suljetuissa olosuhteissa. Potilaan hoitotarpeen arviointi tapahtuu lisäksi säännöllisin välein täysin tuomioistuimen näkemyksistä riippumatta. Periaatteellisista tai käytännöllisistäkään syystä ei ole perusteltua asettaa niin sanottuja kriminaalipotilaita tässäkään suhteessa eri asemaan. Vastaavassa asemassa ovat rangaistukseen tuomitsematta jätetyt kehitysvammaiset, joille on määrätty annettavaksi kehitysvammaisten erityishuoltoa kehitysvammaisten erityishuollosta annetun lain 40 §:n nojalla. Riittää, että ulkopuolisen pyrkimyksiä tällaisilla perusteilla vapaudenrajoitusten kohteeksi joutuneiden vapauttamiseksi arvostellaan muiden rikossäännösten, kuten virkamiehen vastustamista tai vahingontekoa koskevien säännösten, nojalla.
Ehdotetun 1 kohdan mukaan vangin laiton vapauttaminen voi toteutua joko vapauttamalla hänet tai auttamalla häntä pääsemään karkuun. Vapauttamista voi olla esimerkiksi säilytyspaikan lukon tai oven rikkominen, oven avaaminen vartijalta otetuilla avaimilla tai vartijan pakottaminen itse avaamaan säilytyspaikan ovi, kuljetukseen käytetyn auton tai junavaunun oven avaaminen ulkoapäin taikka vartijan saattaminen kykenemättömäksi vartioimaan vankia. Karkuun pääsemisen auttamista voi olla esimerkiksi pakenemisessa tarpeellisten tietojen tai välineiden antaminen.
Kun avolaitoksessa olevan vapautta rajoitetaan vain siinä määrin kuin järjestyksen ylläpitäminen ja hyvän työkurin noudattaminen vaativat, laitoksesta luvatta poistuminen on yleensä mahdollista ilman avustajia. Mahdollista on kuitenkin, että myös luvatonta poistumista avolaitoksesta avustaa ulkopuolinen. Avustaja voi esimerkiksi luovuttamalla auton tai sitä itse kuljettamalla varmistaa nopean pakenemisen kauas laitoksen ulkopuolelle. Avolaitoksessa olevan vangin laiton vapauttaminen ilmennee tyypillisesti karkuun pääsyyn auttamisena, mutta ei ole mahdotonta sekään, että ulkopuolinen avustaja ryhtyy avolaitoksessa olevan vangin vapauttamiseksi vastaavanlaisiin toimiin, joita käytetään suljetussa laitoksessa olevan vapauttamisessa.
Vangin laiton vapauttaminen toteutuu vain silloin, kun vanki vapautetaan vankilasta tai muusta säilytyspaikasta tai vankia vartioivan, saattavan tai kuljettavan virkamiehen tai sotilaan huostasta. Jos vanki on ilman vartiointia laitoksen ulkopuolella, esimerkiksi saatuaan vankeinhoitoasetuksen (878/95) 56 ja 57 §:ssä tarkoitetun poistumisluvan rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 1 b §:n nojalla vapautettu laitoksen ulkopuolella hoidettavaksi, ja joku luovuttaa hänelle kulkuvälineen pakomatkaa varten, vangin laittoman vapauttamisen tunnusmerkistö ei toteudu. Säännöksen tunnusmerkistö ei myöskään toteudu, jos vanki on jo onnistunut pakenemaan ja joku vastaavalla tavalla avustaa häntä paon jatkamisessa. Silloin voi kuitenkin toteutua ehdotetun 1 momentin 2 kohdan tunnusmerkistö.
Pakosalla olevan vangin, vangittavaksi tai pidätettäväksi määrätyn tai kiinniotettavan henkilön paon jatkamisen edistäminen voi olla rangaistavaa ehdotetun 1 momentin 2 kohdan nojalla. Sen mukaan vangin laittomasta vapauttamisesta tuomitaan henkilö, joka estää toimivaltaista virkamiestä tai sotilasta ottamasta kiinni vangittavaksi tai pidätettäväksi määrättyä tai kiinniotettavaa henkilöä. Pakosalla olevalla tarkoitetaan sitä, joka aktiivisin toimin pyrkii välttämään kiinniottamista. Säännöksen soveltaminen edellyttää kiinniottotilanteen olemassaoloa. Kiinniottotilanteessa viranomaiset tietävät pakosalla olevan henkilön olinpaikan ja ovat valmistautumassa ottamaan hänet kiinni. Vangin laitonta vapauttamista on tällaisessa tilanteessa mikä tahansa toimi, jolla kiinniotto estetään, esimerkiksi ovien sulkeminen viranomaisten edessä, esteiden sijoittaminen tielle virka-auton eteen, pakoreitin osoittaminen, auton tai muun kulkuvälineen luovuttaminen pakenijan käyttöön tai väärien tietojen antaminen viranomaisille pakenijan olinpaikasta tai kulkusuunnasta.
Nykyisen 16 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan teko on lievemmin rangaistava, jos tekijä on vangin kanssa suoraan ylenevässä tai alenevassa sukulaisuudessa tai lankoudessa, hänen puolisonsa, kasvatusisänsä, kasvatusäitinsä tai kasvattinsa, taikka hänen veljensä tai sisarensa tai jommankumman puoliso, taikka hänen kihlattunsa. Koska ehdotetun 13 §:n mukaan voidaan vangin laittomasta vapauttamisesta tuomita myös sakko, nykyisen pykälän 2 momenttia vastaavaa säännöstä ei tarvita. Lähisukulaisuus tai muu henkilökohtainen läheinen suhde laittomasti vapautetun henkilön kanssa otetaan huomioon rangaistuslajin valintaan ja rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavana seikkana.
Verrattuna ehdotettuun virkamiehen vastustamista koskevaan 16 luvun 2 §:ään vangin laitonta vapauttamista koskevaa säännöstä on pidettävä erityissäännöksenä, joka syrjäyttää 16 luvun 2 §:n soveltamisen.
Vangin laittoman vapauttamisen rangaistukseksi ehdotetaan sakkoa tai enintään kahden vuoden vankeutta.
2 momentti. Vangin laittoman vapauttamisen onnistuminen riippuu monista muistakin seikoista kuin vangin ja hänen vapauttamistaan yrittävän toimista, muun muassa vartioivien, saattavien tai kuljettavien virkamiesten valppaudesta. Sen vuoksi on perusteltua pitää rangaistavana myös vangin laittoman vapauttamisen yritystä. Yritys on rangaistava myös voimassa olevassa 16 luvun 10 §:n 3 momentissa.
14 §. Vangin karkaaminen
Vangin karkaamista koskevat nimenomaiset kriminalisoinnit eivät ole yleisiä. Useissa maissa tyydytään mahdollisuuteen rangaista karkaavaa vankia kurinpidollisesti ja niistä mahdollisista muista rikoksista, joihin hän karkaamisen yhteydessä syyllistyy. Karkaamiseen johtavaa vapaudenkaipuuta pidetään sinänsä ymmärrettävänä ja useimmiten karkaamiseen johtavat välittömät syyt liittyvät vangin yksityiselämän poikkeuksellisiin tapahtumiin. Varsinkin nuorella vangilla saattaa olla vaikeuksia tajuta karkaamisen aiheuttamia vakavia seuraamuksia ja karkaaminen voi saada nuoren vangin tulevaisuuden kannalta kohtuuttomia vaikutuksia. Toisaalta paineita karkaamiseen on voitu vähentää lisäämällä joustavuutta täytäntöönpanossa.
Vangin karkaaminen ei muuttuisi luvalliseksi, vaikka rangaistussäännös kumottaisiin. Suljetusta vankilasta karkaamiseen suhtauduttaisiin periaatteessa samalla tavalla kuin luvattomaan poistumiseen avolaitoksesta, joka ei ole rangaistavaa, vaan johtaa hallinnollisessa järjestyksessä määrättävään suoritetun ajan menetykseen. Kurinpidollisesti määrättävä yksinäisyys ja suoritetun ajan menetys voisi olla tuomioistuimessa tuomittavaa rangaistusta tehokkaampikin, koska se määrättäisiin ja pantaisiin täytäntöön heti vangin tultua palautetuksi vankilaan. Poliisin toimesta kiinniotettujen ja pidätettyjen luvattoman poistumisen rikosoikeudellinen arviointi on sitä paitsi oikeuskäytännössä ollut horjuvaa. Tällaisia tekoja on pidetty toisinaan karkaamisena tai haitantekona virkamiehelle, toisinaan rankaisemattomina. Sellaiset poistumiset, joihin sisältyy vastustamista merkitseviä piirteitä (äkillinen pakoon juokseminen, poliisin toimittaman kiinniottamisen vaikeuttaminen tai poistuminen vastoin nimenomaista kieltoa), voitaisiin rangaista virkamiehen vastustamisena. Joissakin tapauksissa tekoon voitaisiin soveltaa poliisilain rikkomista koskevaa rangaistussäännöstä.
Huolimatta siitä, että vangin karkaamisen dekriminalisoinnin puolesta voidaan esittää useita näkökohtia, voidaan tällaista kriminalisointia myös puoltaa. Rangaistuksella voidaan pyrkiä korottamaan karkaamiskynnystä. Voidaan myös ajatella, että oikeudenkäynnissä karkaamisesta tuomittavat seuraamukset muodostuvat yhtenäisemmiksi kuin kurinpitomenettelyssä määrättävät seuraamukset. Oikeudenkäynti tarjoaa myös paremmat mahdollisuudet puolustautumiseen kuin kurinpitomenettely.
Ehdotettu vangin karkaamista koskeva säännös vastaisi pääpiirteissään voimassa olevan lain säännöstä vangin karkaamisesta. Vangin karkaamiseen voisi syyllistyä vanki, pidätetty tai viranomaisen huostassa oleva kiinniotettu taikka sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätty henkilö. Rikoksen tekijänä voisivat lähtökohtaisesti olla samat henkilöt, jotka on mainittu edellä 13 §:ssä vangin laittoman vapauttamisen kohteina. Tältä osin voidaan tukeutua edellisen pykälän perusteluihin. On kuitenkin syytä huomata, että säännöksessä edellytetty teko, karkaaminen tai sen yrittäminen, ei tule kysymykseen kaikissa niissä tapauksissa, joissa vanki poistuu rangaistustaan suorittamasta.
Rangaistavaa olisi karata tai yrittää karata rangaistuslaitoksesta tai muusta säilöstä taikka vankia vartioivan, saattavan tai kuljettavan henkilön huostasta. Karkaaminen edellyttää, että vanki tai muu pykälässä tekijänä mainittu on jonkinasteisten kulkemisrajoitusten alainen tekohetkellä. Hän voi olla vankilarakennuksessa tai muussa säilössä, jossa kulkemista on rajoitettu kulkuteitä sulkemalla tai vartioimalla, mutta hän voi olla myös yksinomaan vartioituna. Vanki tai muu säännöksessä tarkoitettu henkilö on häntä vartioivan, saattavan tai kuljettavan henkilön huostassa, kun hän on tehtävän edellyttämällä tavalla valvottu. Huostassa olo ei edellytä jokahetkistä läsnäoloa vangin seurassa. Karkaamisesta on kysymys silloinkin, kun vartija tilapäisesti on luopunut välittömästä valvonnasta, esimerkiksi lääkärin tutkiessa vankia.
Karkaamista ei olisi se, että vanki poistuu avolaitoksesta, jossa erityistä vartiointia ei ole järjestetty eikä kulkua rajoitettu lukituksella siten kuin vankilassa tai muissa säilöissä. Myöskään vankilomalta palaamatta jäämistä ei pidettäisi karkaamisena. Näin on voimassa olevaakin lakia sovellettu. Vastaavasti karkaamisena ei voida pitää sitä, että erityisiä liikuntavapauksia työn tai opiskelun vuoksi saanut vanki määräyksiä rikkoen jättää palaamatta majoituspaikkaansa.
Karkaaminen ja sen yritys on säännöksessä rinnastettu toisiinsa. Karkaamisen jääminen yritykseksi johtuu ratkaisevasti siitä, kuinka hyvin vartiointi on järjestetty, eikä yritysvaiheen erottamiseen ole yhtä selviä perusteita kuin rikossäännöksissä yleensä.
Vangin karkaamisesta voitaisiin tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.
15 §. Vangin varustautuminen aseella
Ehdotetussa säännöksessä tarkoitettuun vangin varustautumiseen aseella syyllistyy vanki, pidätetty tai viranomaisen huostassa oleva kiinniotettu tai sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätty henkilö, joka luvattomasti valmistaa, hankkii tai pitää hallussaan ampuma- tai teräaseen tai niihin rinnastettavan hengenvaarallisen välineen. Ehdotettua vastaava säännös on nykyisin 16 luvun 11 a §:ssä. Säännöksen mukaan rangaistavaa on se, että vanki luvattomasti valmistaa, hankkii tai pitää hallussaan ampuma-, terä- tahi lyömäaseen tai muun väkivallan teon välikappaleen.
Vangin varustautumista aseella koskevan rikossäännöksen tarkoituksena on ehkäistä väkivaltarikoksia vankiloissa ja muissa vankien tai heihin rinnastettavien henkilöiden säilytyspaikoissa ja kuljetusten yhteydessä. Säännös edistää paitsi laitosten henkilökunnan myös muiden vankien ja vastaavien henkilöiden turvallisuutta. Säännöksen tarkoituksen mukaan esimerkiksi henkilön joutuminen vankilaan ei sinänsä merkitse, että hänen kotonaan luvallisesti säilyttämänsä metsästys- tai muu ase tulisi luvattomaksi. Säännöksen soveltamista tällaiseen hallussapitoon rajoittaa myös se, että säännöksen mukaan hallussapidon tulee olla asianomaisen tietoon saatetun kiellon vastaista.
Rikoksen tekijänä voivat olla vanki, pidätetty, viranomaisen huostassa oleva kiinniotettu tai sotilaskurinpitolaissa tarkoitettuun arestiin määrätty henkilö. Tekijöinä voivat siis olla pääasiassa samat henkilöt, joiden laiton vapauttaminen on 13 §:n mukaan rangaistavaa. Tältä osin viitataan mainitun säännöksen perusteluihin. On kuitenkin huomattava, että vapaudenriiston peruste ei ole tämän säännöksen tavoitteen kannalta yhtä tärkeä tunnusmerkki, koska säännös tähtää niin sanotun laitosturvallisuuden lisäämiseen.
Ampuma-aseen hallussapitoa vangin tai muun kiinniotetun hallussa vankilassa tai muussa säilytyspaikassa ei voida missään tapauksessa pitää hyväksyttävänä. Sama koskee teräaselaissa (108/77) ja teräaseasetuksessa (409/77) vaarallisiksi teräaseiksi määriteltyjä aseita. Vaarallisia teräaseita ovat näiden säännösten perusteella muiden muassa tikari, stiletti, pistin, viidakkoveitsi, heittopuukko, jousipatukka, nyrkkirauta sekä erilaiset metallista valmistetut ja niihin rinnastettavat lyömäaseet. Puukkoa tai muuta sellaista teräasetta, joka on tarkoitettu työvälineeksi tai muuhun hyväksyttävään käyttöön mutta joka soveltuu vakavan väkivaltarikoksen tekemiseen, on myös yleensä pidettävä vankilassa tai siihen rinnastettavassa säilytyspaikassa kiellettynä aseena. Vankityön järjestelyssä tai annettaessa vangin tehdä omaan lukuunsa on perusteltua välttää vankien asettamista sellaiseen työhön, jossa mainitunkaltaisten työvälineiden käyttö on tarpeellista.
Jos teräaseisiin rinnastettavien välineiden hallussapidosta ei sisälly tarkempia ohjeita laitoksen sisäisiin määräyksiin, aivan täsmällistä rajaa sallitun ja kielletyn esineen välille ei ilmeisesti ole mahdollista vetää, koska miltei millaista esinettä tahansa voidaan haluttaessa käyttää vakavan väkivallan välineenä. Joitakin yleisiä näkökohtia voidaan silti esittää. Esimerkiksi tavanomaisten ruokailuvälineiden hallussapitämistä ei voida pitää kiellettynä, ellei niitä ole teroitettu tai muuten muutettu väkivaltarikokseen paremmin soveltuviksi. Suurehkon ja terävän keittiöveitsen hankkimista ja hallussapitoa voidaan pitää kiellettynä. Vankiloissa kiellettynä voidaan pitää myös partakoneen terää ja partaveistä, mutta ei yleensä muita parranajoon tai muuhun henkilökohtaiseen hygieniaan taikka esimerkiksi vangin vaatteiden huoltoon käytettäviä välineitä.
Vangin aseella varustautumisen rangaistavuus edellyttää tahallisuutta. Tahallisuus edellyttää tietoa siitä, että asianomainen ei saa valmistaa, hankkia tai pitää hallussaan ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettua asetta tai hengenvaarallista välinettä. Tietoisuusvaatimusta korostaa käytännössä se, että kiellon tulee olla asianomaisen tietoon saatettu. Tahallisesti ei yleensä menettele esimerkiksi päihtymyksen vuoksi säilöön otettu, jonka haltuun jää puukko vain sen takia, että säilöön ottamisen yhteydessä henkilöntarkastus on suoritettu puutteellisesti.
Vangin varustautumisesta aseella ehdotetaan rangaistukseksi sakkoa tai enintään yhden vuoden vankeutta.
16 §. Oikeushenkilön rangaistusvastuu
Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva rikoslain 9 luku ja siihen liittyvät rikoslain ja muiden lakien muutokset on hyväksytty eduskunnassa keväällä 1995 (HE 95/1993 vp). Uusi lainsäädäntö tuli voimaan 1 päivänä syyskuuta 1995. Sen mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä sovelletaan myös lahjuksen antamiseen ja törkeään lahjuksen antamiseen. Mainitussa hallituksen esityksessä kerrotuin perustein laki on syytä säilyttää tältä osin ennallaan. Omaksutun lainsäädäntötekniikan mukaan 16 lukuun ehdotetaan otettavaksi oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskeva säännös.
Esityksen mukaan lahjuksen antamista ja törkeää lahjuksen antamista koskevia säännöksiä sovelletaan myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan lahjomiseen. Oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä sovelletaan myös lahjuksen antamiseen ja törkeään lahjuksen antamiseen Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevalle.
17 §. Rajoitussäännös
Ehdotetun 16 luvun lopussa olisi virkamiehen väkivaltaista vastustamista ja vastustamisrikkomusta koskeva rajoitussäännös. Näitä säännöksiä ei sovellettaisi 17 luvun 6 §:ssä tarkoitettuihin tekoihin. Näin ollen järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista koskevaa säännöstä sovellettaisiin aina, kun vastustamisen kohteena on 17 luvun 6 §:n 2 momentissa mainittu henkilö, myös silloin, kun hän on virkasuhteessa julkisyhteisöön.
18 §. Määritelmä
Esityksen mukaan ehdotettuja 16 luvun 11 §:n lahjuksen antamista ja 12 §:n törkeää lahjuksen antamista koskevia säännöksiä voitaisiin soveltaa myös Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevaan. Ehdotettu määritelmäsäännös sisältäisi Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevan määritelmän.
Määritelmäsäännöksen mukaan Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevalla tarkoitetaan henkilöä, joka on pysyvässä tai tilapäisessä palvelussuhteessa Euroopan parlamentissa, Euroopan unionin neuvostossa, Euroopan yhteisöjen komissiossa, Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa, tilintarkastustuomioistuimessa, alueiden komiteassa, talous- ja sosiaalikomiteassa, Euroopan oikeusasiamiehen palveluksessa, Euroopan investointipankissa, Euroopan rahapoliittisessa instituutissa tai Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen nojalla perustetussa muussa elimessä taikka toimeksiannon perusteella hoitaa jonkin Euroopan yhteisöjen toimielimen tai Euroopan yhteisöjen perustamissopimuksen nojalla perustetun muun elimen antamaa tehtävää.
Henkilöt, joiden voidaan katsoa olevan Euroopan yhteisöjen palveluksessa, muodostavat hyvin laajan ja hajanaisenkin ryhmän, jonka yhtenä keskeisenä yhdistävänä tekijänä voidaan pitää sitä, että he kuuluvat Euroopan yhteisöjen yhteiseen hallintoon ja heihin soveltuvat yhtenäiset henkilöstöä koskevat säännöt. Euroopan unionin neuvosto vahvistaa Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavat säännöt sekä yhteisöjen muuta henkilökuntaa koskevat palvelussuhteen ehdot (henkilöstösäännöt).
Yhteisön oikeudessa yhteisöjen palveluksessa olevilla tarkoitetaan lähinnä sellaisia virkamiehiä ja muuta henkilökuntaa, joihin nämä yhteiset henkilöstösäännöt soveltuvat. Euroopan yhteisöjen palveluksessa on myös henkilöstöä, johon ei sovelleta henkilöstösääntöjä, mutta joka on silti tarpeen sisällyttää määritelmäsäännöksen piiriin. Henkilöstösäännökset eivät sovellu kaikkien yhteisöjen perustamissopimuksilla perustettujen elimien henkilöstöön, ja lisäksi varsinaisten toimielimien ja muiden elimien palveluksessa on myös varsinkin johtavassa asemassa henkilöitä, jotka eivät ole henkilöstösääntöjen mukaisia virkamiehiä tai muuta henkilökuntaa.
Tämän johdosta määritelmäsäännöksessä Euroopan yhteisöjen palveluksessa oleva on määritelty yleisesti siten, että tällä tarkoitetaan henkilöä, joka on pysyvässä tai tilapäisessä palvelussuhteessa jossain yhteisöjen perustamissopimusten nojalla perustetussa elimessä. Määritelmää ei ole sidottu henkilöstösääntöjen soveltuvuuteen eikä virkamiehen tai muun henkilöstön määritelmiin. Määritelmäsäännöksen osalta keskeisintä on, että henkilö työskentelee jossain yhteisöjen perustamissopimuksen nojalla perustetussa elimessä ja että hänen voidaan katsoa olevan palvelussuhteessa Euroopan yhteisöihin eikä jäsenvaltioon taikka yksityiseen tai julkiseen elimeen.
Määritelmäsäännös kattaa Euroopan yhteisöjen komission, Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen, tilintarkastustuomioistuimen, alueiden komitean ja talous- ja sosiaalikomitean jäsenet sekä Euroopan oikeusasiamiehen. Myös ensimmäisen asteen tuomioistuin ja sen jäsenet sekä tuomioistuimen julkisasiamies kuuluvat määritelmän piiriin. Euroopan parlamentin jäsen ei ole yhteisöjen palveluksessa, eikä hän siten kuulu määritelmän piiriin. Vastaavasti Suomen eduskunnan kansanedustajat edustajantoimessaan eivät sisälly rikosoikeudellisen virkamiesmääritelmän piiriin, eivätkä heihin edustajantoimessaan siten sovellu rikoslain lahjusrikossäännökset. Myöskään Euroopan unionin neuvoston jäsenet eli kansalliset ministerit eivät kuulu määritelmäsäännöksen piiriin. Määritelmään ei ole tarpeellista sisällyttää henkilöitä, jotka edustavat jäsenvaltiota jossain päätöksentekoelimessä.
Investointipankin ja rahapoliittisen instituutin palveluksessa olevat sisältyvät määritelmäsäännöksen piiriin, vaikka heihin ei sovelleta henkilöstösääntöjä. Kyseinen henkilöstö palvelee perustamissopimuksella perustetuissa instituutioissa, jotka käyttävät yhteisörahoitusta. He myös päättävät yhteisövarojen käytöstä, esimerkiksi rakennerahastoista, joten on katsottu olevan tarpeen sisällyttää heidät määritelmän piiriin.
Määritelmäsäännöksessä on lueteltu vain merkittävimmät nykyiset elimet, mutta säännös soveltuu kaikkiin Euroopan yhteisöjen palveluksessa oleviin riippumatta siitä, missä Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten nojalla perustetussa varsinaisessa toimielimessä tai muussa elimessä he työskentelevät. Määritelmä sisältää siis myös sellaisen henkilöstön, joka työskentelee muissa kuin säännöksen luettelossa erityisesti mainituissa elimissä. Tällaisia ovat esimerkiksi neuvoston asetuksella perustetut Euroopan ammatillisen koulutuksen kehittämiskeskus ja Euroopan ympäristökeskus. Määritelmä on jätetty tällä tavoin avoimeksi, sillä Euroopan unioni kehittyy jatkuvasti ja siinä toimivat toimielimet ja muut elimet muuttuvat kehityksen mukana. Määritelmä ei kuitenkaan sovellu jäsenvaltioiden perustamien toimielimien (esimerkiksi Euroopan poliisivirasto) palveluksessa oleviin.
Määritelmäsäännös koskee myös henkilöä, joka toimeksiannon perusteella hoitaa jonkin Euroopan yhteisöjen toimielimen tai Euroopan yhteisöjen perustamissopimusten nojalla perustetun muun elimen antamaa tehtävää. Kysymys voi olla jäsenvaltion taikka julkisen tai yksityisen elimen Euroopan yhteisöjen käyttöön asettamasta henkilöstä, joka hoitaa vastaavia tehtäviä kuin Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevat. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi jäsenvaltioiden lähettämät erityisasiantuntijat, jotka työskentelevät yhteisöjen palveluksessa. Määritelmä ei kuitenkaan tarkoita neuvoston tai komission työ- tai asiantuntijaryhmissä tai komiteoissa käyviä kansallisia virkamiehiä.
Pykälän määritelmä vastaa pääosin Euroopan unionin oikeus- ja sisäasioiden hallitustenvälisen yhteistyön piirissä valmisteltujen Euroopan yhteisöjen taloudellisten etujen suojaamista koskevaan yleissopimukseen liittyvän pöytäkirjan ja korruptiota koskevan yleissopimuksen sisältöä Euroopan yhteisöjen palveluksessa olevien osalta. Edellä mainitut yleissopimukset sisältävät kuitenkin muitakin ja osin poikkeavia velvoitteita lahjusrikoksia koskevien kriminalisointien soveltamisalan laajentamisesta. Nämä velvoitteet ovat osin sellaisia, joita ei tässä yhteydessä ole tarkoituksenmukaista saattaa voimaan.
1.4. 17 luku. Rikoksista yleistä järjestystä vastaan
1.4.1. Luvun perustelut
1.4.1.1. Nykyinen lainsäädäntö
1.41.1.1. Rikoslain 16 luvun säännökset
Nykyisessä lainsäädännössä rikokset yleistä järjestystä vastaan eivät muodosta selkeää ja yhtenäistä kokonaisuutta. Millaiseksi kokonaisuudeksi niiden sääntely hahmottuu, riippuu paljolti siitä, miten ilmaisu ''yleinen järjestys'' määritellään. Suurin osa nyt tarkoitetuista rikoksista ei kohdistu välittömästi ketään määrättyä henkilöä vastaan eivätkä ne myöskään varsinaisesti vaaranna tai haittaa viranomaisten toimintaa ehdotetussa 16 luvussa mainittujen rikosten tavoin. Yleistä järjestystä vastaan tehdyt rikokset aiheuttavat kuitenkin ihmisten ärtymystä ja mielipahaa, joten viranomaisten edellytetään puuttuvan niihin. Rikosten viranomaisille aiheuttamien velvoitteiden johdosta säännöksillä, jotka koskevat rikoksia yleistä järjestystä vastaan, on osittain kiinteä yhteys julkisia viranomaisia ja heidän tehtäviään suojaaviin rikossäännöksiin. Yleistä järjestystä vastaan suunnattuja rikoksia koskeville säännöksille on luonteenomaista, että rikosten luonnehdinnassa on usein jouduttu käyttämään kiistanalaisia ja arvostuksenvaraisia käsitteitä.
Rikoslain 16 luku sisältää säännöksiä sekä julkisiin viranomaisiin että yleiseen järjestykseen kohdistuvista rikoksista. Oikeastaan molempiin kohdistuvia rikoksia koskevat 16 luvun 3―5 §, joissa on säännöksiä väkijoukossa tehdyistä virkamiehen väkivaltaisista vastustamisista, muista väkivaltarikoksista, puuttumisista julkiseen ja yksityiseen omaisuuteen sekä yleisen turvallisuuden ja järjestyksen häiritsemisestä. Mainittuja säännöksiä on selvitetty ehdotetun 16 luvun perusteluissa.
Rikoslain 16 luvun 7 §:ssä on rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa muutettu säännös yleisen järjestyksen aseellisesta rikkomisesta. Kyseiseen rikokseen syyllistyy se, joka tehdäkseen 12 tai 16 luvussa tarkoitetun rikoksen värvää tai kokoaa aseellista väkeä.
Rikoslain 16 luvun 8 §:n 1 momentissa on säännös julkisesta kehottamisesta rikokseen, julkisesta kehottamisesta törkeään rikokseen ja julkisesta kehottamisesta lain rikkomiseen. Pykälän 1 momentissa tarkoitettuun julkiseen kehottamiseen rikokseen syyllistyy se, joka julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai koettaa vietellä rikoksen tekemiseen. Kehottamisen rangaistavuus ei edellytä, että joku tekee sellaisen rikoksen. Jos kehotuksen johdosta rikos tehdään, kehottaja voi joutua vastuuseen tehdystä rikoksesta yllyttäjänä tai avunantajana osallisuutta koskevien säännösten mukaan.
Pykälän 2 momentissa tarkoitettuun julkiseen kehottamiseen törkeään rikokseen syyllistyy se, joka 1 momentissa sanotuin tavoin kehottaa tai koettaa vietellä joukkotuhontaan, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen, maanpetokseen, törkeään maanpetokseen, vakoiluun, törkeään vakoiluun, valtiopetokseen, törkeään valtiopetokseen, kapinaan, murhaan, tappoon, surmaan, ryöstöön, törkeään ryöstöön, 34 luvun 1―6 tai 11 §:ssä mainittuun rikokseen taikka 45 luvun 5, 8, 10, 18 tai 20 §:ssä tarkoitettuun vaaralliseen sotilasrikokseen.
Pykälän 3 momentissa tarkoitettuun julkiseen kehottamiseen lain rikkomiseen syyllistyy se, joka 1 momentissa sanotuin tavoin kehottaa tottelemattomuuteen lakia tai laillisia sääntöjä vastaan.
Osittain yleiseen järjestykseen kohdistuvana rikoksena voidaan pitää 16 luvun 14 §:n 1 momentissa säänneltyä omankädenoikeutta. Omankädenoikeuteen syyllistyy se, joka itse tekee ulosoton taikka muuta omankädenoikeutta. Sen sijaan pykälän 2 momentissa tarkoitettua virkavallan anastusta voidaan pitää lähinnä julkisiin viranomaisiin kohdistuvana rikoksena.
Rikoslain 16 luvun 16 §:ssä on säännös julkisen kuulutuksen hävittämisestä. Säännöksen mukaan tuomitaan julkisen kuulutuksen hävittämisestä se, joka luvattomasti ottaa paikaltaan tai turmelee viranomaisen yleisesti nähtäville asettaman julkisen kuulutuksen. Pykälässä ollut Suomen lipun häpäisemistä koskeva rangaistussäännös on siirretty Suomen lipusta annetun lain 8 §:n 1 momentiksi (588/95). Suomen lipusta annetun lain 8 §:n 2 momentin vastaisesti menettelee se, joka oikeudettomasti käyttää tasavallan presidentin lippua tai muuta valtiolippua taikka käyttää sellaista Suomen lippua, johon on sijoitettu kyseisen lain vastaisia lisäkuvioita, tai Suomen lippuna pitää kaupan sellaista lippua, joka väreiltään tai mittasuhteiltaan selvästi poikkeaa lain tai sen nojalla annettujen säännösten määräysten mukaisesta lipusta. Suomen vaakunasta annetun lain (381/78) 3 §:n mukaan rangaistaan sitä, joka pitää Suomen vaakunana kaupan vaakunaa, joka olennaisesti poikkeaa lain 1 §:ssä annetusta Suomen vaakunan selityksestä.
Yleiseen järjestykseen kohdistuvina rikoksina voidaan pitää rikoslain 16 luvun 19 §:ssä tarkoitettua törkeän rikoksen ilmoittamatta jättämistä ja 16 luvun 20 §:ssä tarkoitettua rikoksen suosimista. Tässä lakiesityksessä kyseiset rikokset on katsottu lähinnä oikeudenkäyttöön kohdistuviksi rikoksiksi, minkä vuoksi niistä on tehty selkoa ehdotetun 15 luvun perusteluissa.
Rikoslain 16 luvun 22 §:ssä on vuodelta 1889 peräisin oleva säännös, jonka mukaan rangaistavaa on Suomen (tai Venäjän) miehen pestaaminen vieraan vallan sotapalvelukseen, sekä viittaus maanpetosrikoksiin niiden tapausten varalta, että hankitaan viholliselle sotaväkeä. Samoin vuodelta 1889 on 16 luvun 23 §, jonka mukaan rangaistaan sitä, joka väärällä ilmoituksella tai muulla petollisella keinolla viettelee Suomen miehen maasta muuttamaan. Viimeksi mainitun rikoksen yritys on rangaistava.
Yleiseen järjestykseen kohdistuvina rikoksina on pidetty 16 luvun 24 ja 25 §:ssä mainittuja rikoksia, joita koskevat säännökset on kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa kumottu.
Rikoslain 16 luvussa on vielä väkivaltakuvauksen levittämistä koskeva rikossäännös. Rikoslain 16 luvun 26 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan rangaistukseen se, joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai luovuttaa taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan elokuvan tai muun liikkuvia kuvia sisältävän tallenteen, jossa esitetään raakaa väkivaltaa. Pykälän 2 momentissa on rikossäännöksen soveltamista rajoittava säännös. Sen mukaan rikossäännöstä ei sovelleta, jos väkivallan esittämistä on elokuvan tai tallenteen tiedonvälitystä palvelevan luonteen taikka ilmeisen taiteellisen arvon vuoksi pidettävä perusteltuna. Jos elokuvan tai tallenteen sisältämä esitys on tarkastettu ja hyväksytty esitettäväksi elokuvien tarkastuksesta annetun lain (299/65) taikka levitettäväksi video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta annetun lain (697/87) mukaisesti, ei 1 momentin säännöksiä myöskään sovelleta. Jos tallenteen valmistajalla tai maahantuojalla ilmeisesti on ollut aikomus toimittaa tallenteen sisältämä esitys edellä tarkoitettuun tarkastukseen ennen tallenteen kaupaksi tai vuokralle tarjoamista tai luovuttamista, ei valmistamisesta tai maahantuonnista ole tuomittava rangaistusta 1 momentin nojalla. Rikoslain 16 luvun 27 §:ssä on väkivaltakuvauksen levittämistä sisältävän elokuvan tai tallenteen valtiolle menettämistä koskevia säännöksiä.
1.4.1.1.2. Muut rikoslain säännökset
Yleiseen järjestykseen kohdistuvina rikoksina pidetään ehdotuksessa myös erilaisia rauhanrikoksia, jotka eivät kohdistu välittömästi yksityiseen henkilöön. On olemassa paikkoja, tilanteita ja elämänalueita, joissa edellytetään kohtuullista ihmisten tunteiden ja vakaumusten kunnioittamista.
Erään mainitun kaltaisten rikosten ryhmän muodostavat rikoslain 10 luvussa olevat säännökset rikoksista uskonrauhaa vastaan. Rikoslain 10 luvun 1 §:n mukaan se, joka julkisesti pilkkaa Jumalaa, on tuomittava jumalanpilkasta. Luvun 2 §:n mukaan se, joka julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä Suomessa toimivassa uskontokunnassa muutoin pidetään pyhänä, on tuomittava uskonrauhan rikkomisesta. Luvun 3 §:n mukaan se, joka väkivallalla tai väkivaltaa uhaten estää jonkin Suomessa toimivan uskontokunnan pitämästä jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai uskonnonharjoitusta, on tuomittava uskonnonharjoituksen estämisestä. Pykälän 2 momentin mukaan myös yritys on rangaistava. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan joka meluamalla tai muulla tavoin pahennusta aiheuttamalla tahallaan häiritsee 3 §:ssä mainittua jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai uskonnonharjoitusta, on tuomittava uskonnonharjoituksen häiritsemisestä. Hautajaisten häiritsemisestä on 4 §:n 2 momentin mukaan tuomittava se, joka sanotulla tavalla häiritsee hautajaisia, kun tämä ei ole kirkollinen toimitus.
Rikoslain 19 luvussa on säännöksiä aviorikoksista. Luvun alkuperäisistä säännöksistä pääosa on kumottu, avioliiton ulkopuolisia sukupuolisuhteita koskeneet rangaistussäännökset vuonna 1948 ja naineena kihlautumista koskenut säännös vuonna 1987. Voimassa ovat edelleen kaksinnaimista koskevat säännökset, jotka ovat peräisin vuodelta 1889. Rikoslain 19 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan rangaistukseen kaksinnaimisesta, jos nainut mies menee avioliittoon naimattoman naisen kanssa, taikka naitu nainen naimattoman miehen kanssa. Erittäin lieventävien asianhaarojen varalta on voimassa erityinen rangaistusasteikko. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaan myös naimatonta, jos hän tiesi toisen olevan naimisissa. Rikoslain 19 luvun 5 §:ssä on rangaistussäännös kaksinnaimisesta, jossa mies ja nainen ovat tahollaan naimisissa. Tässäkin säännöksessä on erityisasteikko erittäin lieventävien asianhaarojen varalta.
Sukurutsaa koskevat rangaistussäännökset ovat nykyisin siveellisyysrikoksia koskevan 20 luvun 7 §:ssä. Pykälän 1 momentti sukurutsasta jälkeläisen kanssa koskee sukupuoliyhteyttä oman lapsen tai tämän jälkeläisen kanssa. Teosta rangaistaan ainoastaan suhteen vanhempaa osapuolta. Jos esimerkiksi aikuinen lapsi on sukupuoliyhteydessä vanhempansa kanssa, rangaistavaan tekoon syyllistyy ainoastaan vanhempi. Pykälän 2 momentti sisarusten välisestä sukurutsasta säätää rangaistavaksi veljen ja sisaren sekä velipuolen ja sisarpuolen välisen sukupuoliyhteyden. Ratkaisu heijastaa sitä käsitystä, että sukurutsasäännöksellä suojataan ennen kaikkea lapsia ja perhesuhteita lasten ollessa vielä nuoria ja asuessa vanhempiensa kanssa yhdessä. Ehdotuksen mukaan lapsenkin seksuaalista itsemääräämisoikeutta koskevat säännökset otettaisiin ehdotettuun 20 lukuun seksuaalirikoksista. Sukulaisten välisiä sukupuolisuhteita koskevan säännöksen perustana on lähinnä tällaisten suhteiden yleistä ärtymystä herättävä luonne.
Yleiseen järjestykseen kohdistuvana rikoksena voidaan pitää paritusta ja pahennusta herättävää sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaa käyttäytymistä. Tällaisista rikoksista on säännöksiä paritusta koskevassa 20 luvun 8 §:ssä sekä sukupuolisiveellisyyden julkista loukkaamista ja kehottamista samaa sukupuolta olevien haureuteen koskevassa 20 luvun 9 §:ssä. Rikoslain 20 luku on uudistettu vuonna 1971.
Rikoslain 24 luvussa on säännöksiä rauhan rikkomisesta. Pääosa luvun säännöksistä suojaa yksityistä kotirauhaa tai muuten yksityiselämää. Eräitä 24 luvun säännöksiä voidaan kuitenkin pitää yleistä järjestystä suojaavina. Rikoslain 24 luvun 1 §:n 2 momentin (vuodelta 1889) mukaan rangaistaan sitä, joka ilman laillista syytä vastoin asianomaisen tahtoa tunkeutuu kartanoon tai alukseen, jossa ''Keisari ja Suuriruhtinas'' oleskelee, taikka siihen taloon, jossa ''maan Valtiosäädyt tahi joku sääty'' tai valiokunta valtiopäivillä pitää kokousta, taikka virkahuoneeseen tai huoneeseen, jossa virantoimitusta pidetään, taikka ilman laillista syytä jättää noudattamatta käskyä lähteä sieltä pois taikka ilman otollista aihetta hiipii sisään tai kätkeytyy mainitunlaiseen paikkaan. Pykälän 3 momentin mukaan rangaistus on ankarampi, jos rikos tapahtuu aikomuksessa pidellä jotakuta väkivaltaisesti taikka vahingoittaa omaisuutta, taikka jos sen tekee joku aseella tai hengenvaarallisella astalolla tahi muulla vahingoittamisen välikappaleella varustettu, taikka jos kaksi tai useammat tekevät sen yhdessä. Rikoslain 24 luvun 3 §:n 2 momentin (vuodelta 1889) mukaan rangaistavaa on tahallinen ikkunan rikkominen, kiven tai muun heittäminen taikka ampuminen aseella 24 luvun 1 §:n 2 momentissa mainitussa paikassa. Rikoslain 24 luvun 3 a §:n 2 momentin mukaan rangaistavaa on mainitussa paikassa tapahtuva häiritseminen ilkeydestä tai vallattomuudesta räikein äänin tai muutoin meluamalla tai puhelinsoiton aiheuttaminen ilmeisenä tarkoituksena toisen häiritseminen. Yleiseen järjestykseen kohdistuvana rikoksena on pidettävä niinikään 24 luvun 4 §:ssä (vuodelta 1889) mainittua rikosta. Mainitun säännöksen mukaan on rangaistavaa se, että joku luvattomasti haudasta ottaa ruumiin tai osan siitä, luvatta hävittää, kätkee tahi silpoo hautaamattoman ruumiin, pitelee ruumista ilkivaltaisesti, laittomasti turmelee tai vahingoittaa hautaa tai haudalla harjoittaa ilkivaltaa. Rikoslain 24 luvun uudistamisesta on valmistunut rikoslakiprojektin ehdotus (Rauhan, yksityisyyden ja kunnian loukkaamisesta. Rikoslakiprojektin ehdotus, oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 7/1994).
Rikoslain 42 luvussa on säännöksiä valtion turvallisuutta tai yleistä järjestystä varten annettujen määräysten rikkomisesta. Yleiseen järjestykseen kohdistuu ensinnäkin rikoslain 42 luvun 2 §:ssä mainittu rikos. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka rikkoo Suomen rajojen yli kulkemisesta annettuja määräyksiä tai sitä yrittää taikka hankkimalla rajan ylittämistä varten tarkoitettuja välineitä tekee itsensä syypääksi mainittujen määräysten rikkomisen valmisteluun. Pykälän 2 momentissa rinnastetaan avunanto rangaistavuudeltaan 1 momentissa mainittuun rikokseen. Pykälän 3 momentin mukaan ulkomaalaista, joka on syyllistynyt kyseiseen rikokseen ja sen johdosta karkoitetaan maasta, ei saa panna siitä syytteeseen, ellei viranomainen, joka on hänen karkoittamisestaan päättänyt, samalla ole määrännyt syytettä nostettavaksi.
Rikoslain 42 luvun 5 §:ssä on säännös yksityisen henkilön erehdyttämiseksi tapahtuvasta toisen passin, työtodistuksen tai muun sen kaltaisen todistuksen käyttämisestä. Rikoslain 42 luvun 5 a §:n mukaan rangaistaan sitä, joka julkisesti tai seurassa käyttää sellaista virkapukua, joka ei vastaa hänen arvoaan tahi tointaan, taikka ritari- tai muuta kunniamerkkiä olematta siihen oikeutettu. Rangaistus on ankarampi, jos se tehdään toisen tai viranomaisen harhaan johtamiseksi tai jos siviilihenkilö ilman asianomaista lupaa käyttää sotilaspukua.
Rikoslain 42 luvun 7 §:ssä on rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa muutettu ilkivaltaa koskeva säännös. Ilkivaltana pidetään säännöksen mukaan sitä, että joku yleisellä tiellä, kadulla, kulkuväylällä tai muussa julkisessa paikassa taikka julkisessa toimituksessa tai yleisessä kokouksessa meluamalla tai kiroilemalla häiritsee rauhaa tai harjoittaa muuta ilkivaltaa. Perättömiin vaarailmoituksiin tai aiheettomiin hätäkutsuihin sovelletaan 34 luvun 10 §:n säännöstä. Tällaisista teoista on säännöksiä muuallakin. Radiolaitteella tai televerkossa tapahtuva häiritsevien viestien lähettäminen on rangaistavaa tietoliikenteen häirintänä 38 luvun 5 §:n mukaan.
Rikoslain 42 luvun 8 §:ssä on edelleen voimassa oleva säännös, jonka mukaan rangaistaan tietäjäntoimen, loihtimisen tahi muun senkaltaisen taikauksen harjoittamisesta maksusta.
Uhkapelistä on säännös 43 luvun 4 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan rangaistaan sitä, joka pitää huonetta uhkapelin harjoittamista varten taikka ravintolassa tai muussa julkisessa paikassa panee toimeen sellaisen pelin. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistaan ravintolan tai muun sellaisen paikan omistajaa tai hoitajaa, joka sallii siellä harjoitettavan uhkapeliä, ja jos rikos on sen arvoinen, hän menettää lisäksi oikeutensa harjoittaa tai hoitaa ravintolaliikettä tai muuta sellaista elinkeinoa. Pykälän 3 momentin mukaan rangaistavaa on osan ottaminen uhkapeliin. Pykälän 4 momentin mukaan raha ja muu tavara, joka tavataan pelipöydältä tai pelipankista, tuomitaan menetetyksi. Vuonna 1991 pykälään lisättiin 5 momentti, jonka mukaan mitä 1―4 momentissa on säädetty, ei koske arpajaislainsäädännössä tarkoitettua luvallista pelikasinotoimintaa. Samassa yhteydessä täydennettiin arpajaislakia (491/65) pelikasinotoimintaa koskevilla säännöksillä.
Rikoslain 43 luvussa on lisäksi 7 §, jossa säädetään rangaistavaksi kahdeksaatoista vuotta nuoremman vietteleminen nauttimaan päihdyttävää juomaa niin, että tämä juopuu siitä. Rikoslain 43 luvun 8 §:n mukaan rangaistaan anniskelupaikan isäntää tai hoitajaa, joka jättää tarpeenmukaista hoitoa vaille henkilön, joka anniskelupaikassa havaitaan niin juopuneeksi, että hän tarvitsee huolenpitoa. Jos rikos on sen arvoinen, isäntä tai hoitaja menettää lisäksi oikeutensa harjoittaa tai hoitaa anniskelua. Alkoholilainsäädännön kehitys on tehnyt mainitut säännökset käytännössä tarpeettomiksi.
Myös 44 luvussa on kriminalisointeja, joita voidaan pitää lähinnä yleistä järjestystä suojaavina, vaikka mainitun luvun otsikon mukaan luvussa on säännöksiä hengen, terveyden tai omaisuuden suojelemiseksi annettujen määräysten rikkomisesta. Tällaisista säännöksistä voidaan mainita 44 luvun 13 § (vuodelta 1889). Säännöksen mukaan rangaistaan sitä, joka yleiselle tielle, kadulle tai torille taikka sen ääreen viskaa, kaataa, ripustaa tai pystyttää jotakin, josta toinen taikka toisen rakennus taikka aitaus saattaa vahingoittua tai ryvettyä. Jätelain (1072/93) vuoksi säännöksellä ei ole käytännöllistä merkitystä. Rikoslain 44 luvun 14 §:n mukaan liikenteen häirintään syyllistyy se, joka huomattavasti haittaa yleisen ilma-, raide- tai vesiliikenteen kulkua. Rikoslain 44 luvun 19 §:n (vuodelta 1889) mukaan rangaistaan irtolaista, jolta tavataan tiirikka tai väärä avain, sekä palkollista, jolla ilman isäntänsä lupaa on tiirikka, väärä avain, vara-avain tai pääavain isännän huostassa olevaan lukkoon. Rikoslain 44 luvun 21 §:n (vuodelta 1889) mukaan rangaistavaa on laukauksen ampuminen tai leikkitulituksen polttaminen asumuksen tai tulenarkain esineiden läheisyydessä. Rikoslain 44 luvun uudistamista on oikeusministeriössä valmisteltu erikseen.
Rikoslain 44 luvun 7 §:n mukaan tuomitaan rangaistus sille, joka ei pidä suljetussa paikassa tai tarkasti kytkettynä omaa tai vartioitavanaan olevaa kotieläintä tai kesytöntä eläintä, joka hänen tietensä on ihmisille vaarallinen. Rikoslain 44 luvun 8 §:ssä säädetään rangaistus sille, joka ilman pakkoa usuttaa koiraa ihmisten, juhdan tai muun kotieläimen päälle (1 momentti), ja koiran omistajalle tai hoitajalle, joka ei pidätä tai yritä pidättää koiraa hätyyttämästä ihmisiä tai kotieläimiä. Metsästyslain (615/93) 8 luvussa on lisäksi yksityiskohtaisia säännöksiä koiran pitämisestä.
1.4.1.1.3. Muut yleistä järjestystä suojaavat
Rikoslain ulkopuolella on lukuisia rikossäännöksiä, joita voidaan pitää lähinnä yleistä järjestystä suojaavina.
Pornografisten kuvien, esitysten ja tuotteiden levittämistä koskee epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annettu laki (23/27). Rangaistussäännös on lain 1 §:ssä. Joka julkisesti tai julkisuutta karttaen pitää kaupan tai myy tai muuten levittää taikka sellaiseen paikkaan, johon yleisöllä on pääsy, panee näkyville painotuotteen, kirjoituksen, kuvallisen esityksen tai muun tuotteen, joka loukkaa sukupuolikuria tai säädyllisyyttä, taikka levittämistä tai näkyvillepanoa varten valmistaa tai siinä tarkoituksessa pitää hallussaan sellaisen tuotteen tai ilmoittaa, miten sellainen on saatavissa, rangaistaan, vaikka vain osa rikokseen kuuluvasta toiminnasta tapahtuu Suomessa. Kyseessä on niin sanottu politiarikos, joista rikossäännös on rikoslain 42―44 luvussa tai rikoslain ulkopuolella eikä sisällä ankarampaa rangaistusuhkaa kuin sakkoa tai enintään kuuden kuukauden vankeuden. Lain 1 §:n 2 momentin mukaan on myös avunanto rangaistavaa. Pykälän 3 momentin mukaan laissa tarkoitetun tuotteen maahan tuontiin tai maasta vientiin levittämistä tai näkyvillepanoa varten tai sen yrittämiseen sovelletaan salakuljetusta koskevia rikoslain 46 luvun 4 ja 5 §:ää. Epäsiveellisten julkaisujen levittämisestä on voimassa erityissäännöksiä muun muassa pakkokeinoista, konfiskaatiosta ja lain noudattamisen valvonnasta.
Rikosoikeudellista vastuuta mainituista rikoksista ja muistakin rikoksista, joissa rikos tehdään painokirjoituksessa, kuvallisessa esityksessä tai niihin rinnastettavalla tavalla taikka yleisradiotoiminnassa lähetetyssä ohjelmassa, sääntelevät lisäksi painovapauslain, elokuvien tarkastuksesta annetun lain, elokuvien tarkastuksen toimittamisesta annetun lain (300/65), radiovastuulain (219/71), kaapelilähetystoiminnasta annetun lain (307/87), video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta annetun lain ja radiolain (517/88) säännökset.
Yleistä järjestystä vastaan tehtynä rikoksena on pidettävä eräiltä osin poliisilain rikkomista. Mainitusta rikoksesta on säännös poliisilain 51 §:ssä. Poliisilain rikkomiseen syyllistyy se, joka tahallaan: 1) jättää noudattamatta poliisimiehen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi taikka tehtävän suorittamiseksi toimivaltansa rajoissa antaman käskyn tai kiellon; 2) kieltäytyy antamasta lain 10 §:n 1 momentissa tarkoitettuja henkilötietoja; 3) jättää noudattamatta lain 21 §:ssä tarkoitetun, poliisimiehen kulkuneuvon pysäyttämiseksi tai siirtämiseksi antaman selvästi havaittavan merkin tai määräyksen; 4) laiminlyö lain 45 §:ssä säädetyn avustamisvelvollisuutensa; tai 5) hälyttää aiheettomasti poliisin taikka antamalla vääriä tietoja tahallaan vaikeuttaa poliisin toimintaa. Rikossäännöstä ei sovelleta, jos tekoon soveltuu ankaramman rangaistusasteikon sisältävä rikossäännös.
Vuonna 1928 säädettiin asetus, joka sisältää maaseudun yleisen järjestyssäännön (219/28). Asetus sisältää monia kieltoja, joista on osittain säännöksiä muuallakin. Maaseudun yleisen järjestyssäännön sisältävässä asetuksessa on muun muassa seuraavia kieltoja ja määräyksiä:
- epäjärjestystä aiheuttava tai liikennettä estävä väen kerääntyminen (1 §:n 1 momentti),
- oleskeleminen ilman pätevää syytä rautatieasemilla, laivalaitureilla tai muilla yleisillä paikoilla (1 §:n 2 momentti),
- häiriötä tai vaaraa ihmisille aiheuttava taikka liikennettä estävä urheiluharjoituksien, kilpailujen ja leikkien toimeenpaneminen yleisellä tiellä tai muulla yleisellä paikalla (5 §),
- rikoslaissa oleva ilkivallan kielto (6 §),
- ilkivaltainen kirjoittaminen, piirtäminen tai merkkien muodostaminen yleisellä paikalla seinään, porttiin, aitaan, patsaaseen yms. (7 §:n 1 momentti),
- sukupuolikuria tai säädyllisyyttä loukkaavan tuotteen, kirjoituksen tai kuvan asettaminen näkyville yms. (7 §:n 2 momentti),
- esiintyminen tai käyttäytyminen yleisessä paikassa yms. niin, että se on omiaan loukkaamaan säädyllisyyttä (8 §),
- kortin pelaaminen ulkosalla yleisellä paikalla (9 §:n 1 momentti),
- uhkapelin harjoittaminen (9 §:n 2 momentti),
- ilmoitusten, tiedonantojen yms. sijoittelua ja turmelemista koskevia määräyksiä (10 ja 11 §),
- kaupantekoa toreilla ja muilla yleisillä paikoilla koskevia määräyksiä (3 luku) ja
- vieraspaikkakuntalaisten valvontaa koskevia määräyksiä (4 luku).
Maaseudun yleisen järjestyssäännön käytännöllinen merkitys on vähäinen sen vuoksi, että se paljolti toistaa lainsäädännössä olevia kieltoja ja käskyjä. Lisäksi kunnat voivat kuntalain (365/95) 7 §:n nojalla ja ovat voineet varhaisempien kunnallislakien vastaavien säännösten nojalla antaa yleisen järjestyksen ja turvallisuuden edistämiseksi järjestyssääntöjä, joiden rikkomisesta määrättävän sakon tuomitsee yleinen alioikeus. Suomen Kuntaliitolla on tällaisten järjestyssääntöjen malleja, mutta valtuustojen hyväksymät järjestyssäännöt vaihtelevat sisällöltään paikallisten olojen ja käsitysten mukaan.
Myös muualla kuin rikoslaissa on säännöksiä erilaisen häiriön aiheuttamisesta ja järjestystä yllä pitävien henkilöiden vastustamisesta.
Järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetun lain (472/77) 2 §:n mukaan matkustaja ei saa meluamalla tai muutoin käyttäytymisellään häiritä muita matkustajia eikä kuljettajaa. Hänen on noudatettava sellaisia kuljettajan antamia määräyksiä, jotka ovat tarpeen järjestyksen ja turvallisuuden säilyttämiseksi. Häiriötä aiheuttava voidaan laissa säännellyin edellytyksin kieltäytyä ottamasta matkustajaksi tai sellainen matkustaja poistaa. Lain 5 §:n 1 momentissa on rangaistussäännös. Joka väkivaltaa käyttäen tai väkivallalla uhaten estää tai yrittää estää kuljettajaa tai tämän pyynnöstä häntä avustavaa matkustajaa suorittamasta kyseisessä laissa tarkoitettua tehtävää järjestyksen ja turvallisuuden säilyttämiseksi kulkuneuvossa tai joka tahallaan muuten tekee haittaa kuljettajalle tai häntä avustavalle matkustajalle heidän suorittaessaan sanottua tehtävää, on tuomittava, jollei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta, väkivaltaisesta käyttäytymisestä joukkoliikenteen kulkuneuvossa. Kuljettajaan ja häntä avustavaan matkustajaan kohdistuvaan rikokseen ei sovelleta rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:n säännöksiä.
Vastaavanlainen sääntely on joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan matkalippujen tarkastajan vastustamisesta se, joka väkivaltaa käyttäen tai väkivaltaa uhaten estää tai yrittää estää tarkastajaa suorittamasta mainitussa laissa tarkoitettua tarkastustehtävää tai joka tahallaan muuten tekee haittaa tarkastustehtävää suorittavalle tarkastajalle, jollei muualla laissa ole säädetty ankarampaa rangaistusta. Väärien henkilötietojen antamisesta on rangaistussäännös 12 §:n 2 momentissa. Mainittuihin rikoksiin ei säännöksen 3 momentin mukaan sovelleta rikoslain 16 luvun 1, 2, ja 20 a §:n säännöksiä.
Samantapainen sääntely on toteutettu myös vartioimisliikelaissa. Vartijalla on kyseisessä laissa mainitut valtuudet poistaa vartiointialueelta siellä luvatta oleva, todennäköisesti rikoksen tekevä tai häiritsevä tai turvallisuutta vaarantava henkilö sekä käyttää tarvittaessa siihen voimakeinoja. Lain 6 §:ssä on rangaistussäännös väkivaltaisesta käyttäytymisestä vartijaa kohtaan.
Yleisistä kokouksista annetussa laissa on eräitä yleistä järjestystä turvaavia rikossäännöksiä. Yleiseen kokoukseen ei lain 6 §:n mukaan saa tulla aseellisena lukuunottamatta virkamiestä, jonka virkapukuun se kuuluu. Rangaistussäännös on lain 13 §:ssä. Yleisen kokouksen järjestäminen ilman 3 §:ssä säädettyä ennakkoilmoitusta on rangaistavaa lain 12 §:n 1 momentin mukaan ja muun muassa epäjärjestyksen salliminen puheenjohtajan tai toimeenpanijan toimesta 12 §:n 2 momentissa. Yleiseen kokoukseen pääsyn kieltäminen asianomaiselta viranomaiselta on säädetty rangaistavaksi lain 14 §:ssä.
Julkisista huvitilaisuuksista annettu laki sisältää käytännössä usein sovellettuja yleistä järjestystä koskevia rikossäännöksiä. Lain 18 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan se, joka luvattomasti toimeenpanee sellaisen huvitilaisuuden, jonka toimeenpanemiseen tarvitaan viranomaisen lupa, taikka rikkoo sen toimeenpanemisesta säädettyjä määräyksiä. Muunlainen mainitun lain säännösten tai sen nojalla annettujen määräysten rikkominen rangaistaan lain 18 §:n 2 momentin mukaan. Lain 18 §:n 3 momentin mukaan järjestysmieheen kohdistuvasta väkivallasta ja uhkauksesta sekä haitanteosta rangaistaan niinkuin rikoslain 16 luvun 1 ja 2 §:ssä säädetään. Lain 19 §:n mukaan rangaistaan huvitilaisuuden häiritsemisestä sitä, joka häiritsee huvitilaisuutta esiintymällä päihtyneenä pahennusta herättävällä tavalla taikka saamalla muulla tavoin aikaan pahennusta. Huvitilaisuuksissa järjestystä valvovat poliisin apuna järjestysmiehet, joita koskevia lain 10―12 §:n säännöksiä soveltuvin osin noudatetaan myös majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetussa asetuksessa tarkoitettuihin järjestysmiehiin (asetuksen 10 §:n 2 momentti) sekä ulkoilulain 25 §:n 2 momentin mukaan myös leirintäalueiden järjestysmiehiin.
Alkoholilaissa on eräitä yleistä järjestystä turvaavia säännöksiä. Alkoholilain 58 §:n 1 momentin mukaan kiellettyä ja edelleen voimassa olevan vuoden 1968 alkoholilain 93 §:n nojalla rangaistavaa on alkoholijuoman tai väkiviinan nauttiminen, jollei alkoholilain muista säännöksistä muuta johdu: 1) alkoholijuomien vähittäismyyntipaikassa tai muussa avoimessa kauppaliikkeessä, 2) ravitsemisliikkeessä ja muussa paikassa, missä yleisölle maksusta pidetään saatavana ruokaa ja virvokkeita, 3) huoneistossa tai muussa paikassa, johon on järjestetty julkinen tilaisuus, sekä 4) kotimaan liikenteen aluksessa, junassa, linja-autossa sekä muussa yleisön käytettävänä olevassa kulkuneuvossa. Poliisi voi alkoholilain 58 §:n 2 momentin mukaan kieltää alkoholijuomien nauttimisen julkisella paikalla, milloin yleisen järjestyksen ylläpitäminen niin vaatii. Välillisesti yleistä järjestystä suojaavat alkoholilainsäädännön muutkin rangaistussäännökset.
Merkittäviä yleistä järjestystä koskevia säännöksiä sisältyy terä- ja ampuma-aseita koskevaan lainsäädäntöön.
Teräaselaki jakaa teräaseet kahteen ryhmään. Vaarallisella teräaseella ja siihen rinnastettavalla aseella laissa tarkoitetaan asetta tai välinettä, joka on tarkoitettu toisen vahingoittamiseen tai ominaisuuksiensa puolesta soveltuu siihen. Esimerkkeinä vaarallisista teräaseista tai niihin rinnastettavista välineistä teräaselaki ja -asetus mainitsevat tikarin, stiletin, pistimen, jousipatukan, nyrkkiraudan, miekan, viidakkoveitsen, heittopuukon ja näihin rinnastettavan teräaseen, ketjusta, kaapelista, metalliputkesta tai vaijerista valmistetun lyömäaseen, sähköpatukan, tarkkuussingon tai muun näihin verrattavan välineen. Toisen teräaseiden ryhmän muodostavat puukko tai muu sellainen teräase, joka on tarkoitettu työvälineeksi tai muuhun hyväksyttävään käyttöön mutta joka soveltuu henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen tekemiseen tai sillä uhkaamiseen. Vaarallisen teräaseen luvaton maahantuonti, valmistaminen, kaupaksi tarjoaminen tai kaupan pitäminen tai sen yrittäminen on rangaistavaa lain 2 ja 5 §:n mukaan. Vaarallisen teräaseen hallussapito yleisellä paikalla, yleisessä kokouksessa tai muussa julkisessa tilaisuudessa on lain 3 ja 6 §:n mukaan rangaistavaa, jollei hallussa pitämiseen ole hyväksyttävää syytä. Puukon tai siihen rinnastettavan teräaseen hallussa pitäminen yleisellä paikalla, yleisessä kokouksessa tai muussa julkisessa tilaisuudessa on lain 4 ja 7 §:n mukaan rangaistavaa, jollei hallussapitäminen ole välttämätöntä työn vuoksi tai siihen ole muuta hyväksyttävää perustetta.
Ampuma-aseista ja ampumatarpeista annettu laki ja asetus (33 ja 34/33) perustuvat siihen käsitykseen, että ampuma-aseiden ja -tarpeiden valmistus, maahantuonti, kauppa, hankkiminen ja hallussapito on sallittua vain siihen annetulla luvalla. Keskeiset rangaistussääntelyt ovat ampuma-aseista annetun lain, jäljempänä ampuma-aselaki, 5 ja 5 a §:ssä. Rangaistavaa ampuma-aserikoksena 5 §:n mukaan on:
1) ampuma-aseen luvaton hallussapitäminen,
2) ampuma-aseen tai -tarvikkeiden myyminen, muu luovuttaminen tai lainaaminen vastoin ampuma-aselakia tai sen nojalla annettuja säännöksiä,
3) ampuma-aselain tai sen nojalla annettujen säännösten vastainen ampuma-aseen muuntaminen helposti kätkettäväksi lyhentämällä sitä piipusta tai perästä tai kertalaukaus- tai puoliautomaattiaseen muuntaminen sarjatuliaseeksi tai tällaisen muunnetun aseen hallussapitäminen,
4) kyseisen lain tai sen nojalla annettujen säännösten vastainen ampuma-aseiden, niiden osien tai ampumatarvikkeiden valmistaminen, maahantuonti, maastavienti ja kaupan pitäminen sekä
5) ampuma-aseiden ja -tarvikkeiden tarkastamisesta annettujen säännösten rikkominen tai sellaisten tarkastettaviksi säädettyjen ampuma-aseiden tai -tarvikkeiden pitäminen kaupan, myyminen tai muu luovuttaminen, joita ei ole tarkastettu ja hyväksytty.
Rikossäännös on toissijainen. Sitä ei sovelleta, jos rikoksesta on muualla laissa säädetty ankarampi rangaistus. Ampuma-aserikkomuksena on lain 5 a §:n mukaan rangaistavaa ampuma-aselain tai sen nojalla annettujen säännösten vastainen:
1) ampumatarvikkeiden hallussapitäminen,
2) laiminlyönti hankkia määräajassa ampuma-aseen hallussapitolupa laillisesti hankitulle tai tilapäisen käynnin ajaksi maahan tuodulle aseelle,
3) ampuma-aseen tai -tarvikkeiden säilyttäminen tai kuljettaminen,
4) ilmoituksen tekemisen, asiakirjan luovuttamisen, esittämisen tai siihen tehtävän merkinnän laiminlyöminen,
5) laiminlyönti huolehtia kirjanpidosta tai säilyttää kirjanpitoaineisto tai luovuttaa se poliisille sekä
6) muu viranomaisen toimivaltansa rajoissa antaman määräyksen jättäminen noudattamatta.
Ampuma-aserikkomusta koskeva säännös on myös toissijainen. Sitä ei sovelleta, jos rikoksesta on muualla säädetty ankarampi rangaistus.
Aserikoksia koskevien säännösten uudistamista tullaan valmistelemaan erillisessä työryhmässä.
Rikoslain 42 luvun 2 §:ssä olevia säännöksiä Suomen rajojen yli kulkemisesta täydentävät eräät muualla lainsäädännössä olevat säännökset.
Passilain (642/86) 21 §:n mukaan rangaistaan passirikkomuksesta sitä, joka matkustaa maasta ilman vaadittavaa passia tai rikkoo passin kelpoisuusalueen rajoituksia, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Rajavyöhykelain 10 §:ssä on rangaistussäännös mainitun lain tai sen nojalla annettujen säännösten rikkomisesta. Rajavyöhykelain rikkomista koskevaa säännöstä sovelletaan, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta. Pykälän 2 momentin mukaan tuomitaan törkeästä rajavyöhykelain rikkomisesta, jos kyseistä rikosta, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, on pidettävä törkeänä. Säännöksen nojalla rangaistavaa on esimerkiksi luvaton oleskelu ja liikkuminen rajavyöhykkeellä sekä ampuma-aseiden ja tarvikkeiden, räjähdysaineiden sekä valokuvauskoneiden ja -tarvikkeiden hallussapitäminen ja käyttäminen ulkosalla rajavyöhykkeellä ilman poliisiviranomaisen erityislupaa.
Ulkomaalaislaissa on säädetty rangaistavaksi ulkomaalaisrikkomus, työnantajan työluparikos, työnantajan ulkomaalaisrikkomus ja laittoman maahantulon järjestäminen. Ulkomaalaisrikkomukseen syyllistyy lain 63 §:n mukaan ulkomaalainen, joka 1) oleskelee maassa ilman vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa tai tekee maassa ansiotyötä ilman vaadittavaa työlupaa tai 2) jättää noudattamatta hänelle määrätyn ilmoittautumisvelvollisuuden tai kutsun saapua antamaan tietoja oleskelustaan. Työnantajan työluparikokseen syyllistyy lain 64 §:n mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka ottaa palvelukseen tai pitää palveluksessa ulkomaalaisen, jolla ei ole vaadittavaa työlupaa. Työnantajan työluparikoksena pidetään tietyin edellytyksin myös työn teettämistä vuokratyövoimalla, johon kuuluvilla työntekijöillä ei ole vaadittavia työlupia. Työnantajan ulkomaalaisrikkomukseen syyllistyy lain 64 a §:n mukaan työnantaja, urakan tai aliurakan antaja tai työn teettäjä, joka antaa virheellisiä tai harhaanjohtavia tietoja ulkomaalaisen työntekijän työehdoista ja muista sellaisista asioista. Lain 64 b §:n mukaan rangaistaan laittoman maahantulon järjestämisestä sitä, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä 1) tuo tai yrittää tuoda Suomeen ulkomaalaisen tietoisena siitä, ettei tällä ole maahantuloon vaadittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa, 2) järjestää tai välittää sellaiselle ulkomaalaiselle kuljetuksen Suomeen tai 3) luovuttaa toiselle väärän tai väärennetyn passin, viisumin tai oleskeluluvan käytettäväksi maahantulon yhteydessä.
Eläinten hoitoa ja suojelua koskevia rikossäännöksiä pidetään ainakin osittain yleistä järjestystä ja turvallisuutta suojaavina säännöksinä. Oikeusjärjestys ei tunnusta eläimille oikeuksia, mutta asettaa ihmisille velvollisuuksia kohdella eläimiä asianmukaisesti. Eläinten epäasiallinen tai julma kohtelu loukkaa ihmisten yleisiä käsityksiä eläinten kohtelusta ja herättää sillä tavoin ärtymystä tai pahennusta.
Eläinten kuljetuksesta on säännöksiä tieliikennelain (267/81) 46 §:ssä, rautatiekuljetusasetuksen (714/75) 27, 28 ja 59 §:ssä sekä eläinten kuljetuksesta annetussa asetuksessa (491/96).
Keskeisimmät eläinten kohtelua koskevat säännökset sisältyvät uuteen eläinsuojelulakiin (247/96). Eläinsuojelulain rangaistussäännökset ovat sen 53, 54 ja 56 §:ssä.
Eläinsuojelulain 54 §:ssä säädetään eläinrääkkäyksestä. Eläinrääkkäykseen syyllistyy se, joka kohtelee eläintä eläinsuojelulain 3―6, 8, 29, 32 tai 33 §:n taikka niiden nojalla annettujen säännösten tai määräysten vastaisesti. Kyseiset säännökset koskevat yleisiä eläinten kohtelussa noudatettavia periaatteita, eläinten pitopaikkaa, hoitoa ja kohtelua, eläinjalostusta ja geenitekniikkaa, eläinten kuljetusta, eläinten lopettamista sekä teurastusta ja siihen liittyviä toimenpiteitä. Eläinrääkkäyksenä rangaistaan myös lain 12 §:ssä kiellettyjen välineiden, laitteiden ja aineiden käyttäminen. Samoin eläinrääkkäystä on eläinsuojelulain mukaan eläimille suoritettavia toimenpiteitä koskevan 7 §:n, eläinten suorituskykyyn vaikuttamista koskevan 9 §:n, eläinten tuotantokykyyn vaikuttamista koskevan 10 §:n ja eläinten pakolla syöttämistä koskevan 11 §:n vastainen menettely.
Eläinrääkkäyksestä rangaistaan sitäkin, joka tuo tai yrittää tuoda maahan eläimen eläinsuojelulain 28 §:ssä mainitun kiellon vastaisesti. Kaikissa tapauksissa rangaistavuuden edellytyksenä on, että teko on tehty tahallaan tai huolimattomuudesta.
Edellä tarkoitettua vähäisemmät eläinsuojelulain säännösten rikkomiset ja laiminlyönnit on säädetty rangaistaviksi 53 §:ssä tarkoitettuna eläinsuojelurikkomuksena.
Se, joka tuomitaan eläinrääkkäyksestä, voidaan eläinsuojelulain 55 §:n mukaan samalla tuomita menettämään oikeutensa pitää eläimiä. Eläintenpitokielto voidaan määrätä myös henkilölle, joka jätetään tuomitsematta rikoslain 3 luvun 3 §:ssä tarkoitetuista syistä, eli ymmärrystä vailla olevana. Eläintenpitokielto voi olla määräaikainen tai pysyvä ja se voi koskea määrättyjen eläinlajien pitämistä tai eläintenpitoa yleensä. Eläintenpitokielto on muutoksenhausta huolimatta pantava heti täytäntöön.
Eläinsuojelulain 56 §:ssä on rangaistussäännös lain 62 §:ssä säädetyn salassapitovelvollisuuden rikkomisesta.
Eläinsuojeluasetuksessa (396/96) on eläinsuojelulakia täydentäviä yksityiskohtaisia säännöksiä eläinten kohtelusta.
Rikoslaissa olevia uhkapeliä koskevia säännöksiä täydentävät erityissäännökset arpajaisista, raha-automaateista, vedonlyönnistä ja rahankeräyksistä.
Arpajaislain 1 §:n mukaan arpajaiset saadaan toimeenpanna vain viranomaisten luvalla varojen hankkimiseksi hyväntekeväisyyttä varten tai muuhun aatteelliseen tarkoitukseen. Arpajaislain säännöksiä sovelletaan raha- ja tavara-arpajaisten lisäksi vedonlyöntiin ja muuhun sellaiseen toimintaan, jossa maksua vastaan osallistuvalle luvataan arpomisella tai muulla sattumaan perustuvalla toimituksella määrättävä voitto, peliautomaattien ja muiden pelilaitteiden pitämiseen maksua vastaan siten, että pelaaja voi saada voittona rahaa, tavaraa tai muun rahanarvoisen etuuden. Arpajaislain 6 §:ssä on rangaistussäännös. Arpajaisrikoksesta 6 §:n 1 momentin mukaan tuomitaan se, joka luvattomasti toimeenpanee arpajaiset, joiden järjestämiseen tarvitaan viranomaisen lupa, myy tai pitää kaupan sellaisiin luvattomasti tai ulkomailla toimeenpantuihin arpajaisiin tai muulla tavoin edistää niiden toimeenpanoa. Arpajaismääräysten rikkomisesta tuomitaan 6 §:n 2 momentin mukaan se, joka muulla tavalla rikkoo arpajaislakia tai sen nojalla annettuja määräyksiä.
Tavara-arpajaisasetuksen (824/69) 18 §:ssä, raha-automaattiasetuksen (676/67) 33 §:ssä, bingoasetuksen (623/80) 11 §:ssä, veikkausasetuksen (241/93) 10 §:ssä ja totopeliasetuksen (236/95) 12 §:ssä on viittaussäännös arpajaislain rangaistussäännökseen. Viihdelaitelain (164/95) rikkominen on lain 12 §:n mukaan rangaistavaa viihdelaiterikkomuksena.
Rahankeräyksistä on säännöksiä rahankeräyslaissa (590/80). Rahankeräyksellä tarkoitetaan toimintaa, jossa yleisöön vetoamalla kerätään vastikkeetta rahaa. Lakia ei sovelleta uskonnollisen yhdyskunnan järjestämän julkisen uskonnonharjoituksen yhteydessä suoritettavaan kolehdin kantoon eikä erikoispostimerkeillä tai korusähkeillä suoritettavaan rahankeräykseen. Rahankeräys saadaan toimeenpanna varojen hankkimiseksi sosiaalista, sivistyksellistä tai aatteellista tarkoitusta taikka yleistä kansalaistoimintaa varten. Samassa yhteydessä ei saa järjestää arvontaa, kilpailua tai muuta vastaavaa toimintaa eikä sitä saa toimeenpanna ketjukirjeiden avulla tai muuten siten, että osallistuvalle luvataan osa rahoista tai muu taloudellinen etu. Yleensä rahankeräykseen tarvitaan viranomaisen lupa. Rahankeräysrikoksesta tuomitaan lain 12 §:n 1 momentin mukaan se, joka toimeenpanee rahankeräyksen ilman vaadittavaa lupaa tai laiminlyö tilityksen tekemisen siitä. Rahankeräyslain rikkomisesta muulla tavoin rangaistaan lain 12 §:n 2 momentissa olevan rahankeräysrikkomusta koskevan säännöksen nojalla.
1.4.1.2. Nykyisen sääntelyn ongelmia
Yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskeviin säännöksiin liittyvä pääasiallisin ongelma on sääntelyn hajanaisuus, epäyhtenäisyys ja epähavainnollisuus. Se johtuu suurelta osin asian luonteesta. ''Yleinen järjestys'' on arvostuksenvarainen ilmaisu, jolle voidaan antaa yhteydestä riippuen varsin erilaisia merkityssisältöjä. Yleistä järjestystä vastaan tehdyille rikoksille on yhteistä lähinnä se, että rikokset eivät yleensä välittömästi loukkaa tai vaaranna joidenkin ihmisten oikeuksia ja etuja sinänsä, vaan aiheuttavat pahennusta, ärtymystä ja mielipahaa. Ihmisten käsitykset siitä, millaiset teot aiheuttavat pahennusta tai ärtymystä, saattavat olla hyvin erilaisia.
Hajanaisuus ja epäyhtenäisyys johtuu edellä sanotun ohella myös yleistä järjestystä koskevien sääntelyjen epäsystemaattisuudesta. Rikossäännöksiä on nykyisen rikoslain 16 luvun ohella muissa rikoslain luvuissa ja muualla lainsäädännössä. Säännökset ovat syntyneet eri aikoina ajankohtaisista tarpeista. Sellaisissa tapauksissa on usein vaikeata laatia säännöksiä, jotka yhdessä muodostaisivat selkeärajaisen ja havainnollisen kokonaisuuden. Rikoslain 16 luvussakin on nykyisin pääasiassa kahdenlaisia säännöksiä, toisaalta julkisia viranomaisia ja toisaalta yleistä järjestystä suojaavia. Näin ollen nykyisessä rikoslainsäädännössä yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevilta säännöksiltä puuttuu nimenomaan niille varattu luonteva sijoituspaikka.
Käsitykset siitä, millä tavoin yleistä järjestystä parhaiten suojataan, voivat ajan myötä muuttua. Sen johdosta nykyisessä rikoslainsäädännössä on säännöksiä, joita vallitsevan käsityksen mukaan ei enää pidetä tarpeellisina. Nykyaikana pidetään aikaisempaa paljon rajoitetummassa mielessä tarpeellisena esimerkiksi sellaista rikosoikeudellista sääntelyä, joka määrittelee kirjallisuudessa, taiteessa, julkisissa tiedotusvälineissä ja muissa vastaavissa yhteyksissä käytetyt ilmaisut rikoksiksi. Oikeudellisessa käytännössä mainitun kaltaisia rikossäännöksiä sovelletaan jo nyt paljon varovaisemmin kuin säännösten kirjaimellinen tulkinta antaisi mahdollisuuksia.
Yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset ovat eräiltä osin selvästi vanhentuneita ja nykyaikaan soveltumattomia. Kyseiset säännökset on säädetty sellaisia yhteiskunnallisia oloja varten, joita ei enää ole. Selvästi vanhentuneet rikossäännökset ovat muodollisella voimassa olollaan omiaan vaikuttamaan heikentävästi rikosoikeudellisten säännösten tehokkuuteen yleisesti. Lainsäädännön noudattamista valvovat viranomaiset eivät ymmärrettävistä syistä koe tehtäväkseen järjestelmällisesti valvoa vanhentuneiden rikossäännösten noudattamista. Tällä tavoin rikossäännöksiin on jäänyt ainesta, joka on vain muodollisesti voimassa.
Yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskeville säännöksille on luonteenomaista arvostuksenvaraisten ilmaisujen runsaus. Säännöksissä on jouduttu käyttämään sellaisia ilmaisuja kuin ''herjaaminen'', ''häpäiseminen'', ''meluaminen'', ''pahennuksen aiheuttaminen'', ''häiritseminen'', ''halventaminen'', ''sukupuolikurin tai siveellisyyden loukkaaminen'' tai ''raaka väkivalta''. Tällaisten ilmaisujen sisältö tosiasiassa määräytyy vasta säännöksiä sovellettaessa. Arvostuksenvaraisten ilmaisujen käytöstä ei ole mahdollista kokonaan luopua, mutta niitä on aihetta pyrkiä karsimaan.
Rangaistusasteikot eivät monissa tapauksissa vastaa nykyisin vallitsevia käsityksiä yleistä järjestystä vastaan tehtyjen rikosten paheksuttavuudesta. Rikossäännökseen liittyvä verraten ankara rangaistusasteikko on voinut periytyä toisenlaisista yhteiskunnallisista oloista kuin nykyisistä. Esimerkkeinä tällaisista rikoksista voidaan mainita uskontorikokset (rikoslain 10 luku), aviorikokset (19 luku) ja Suomen rajojen yli kulkemista koskevien määräysten rikkominen (rikoslain 42 luvun 2 §).
1.4.1.3. Ehdotuksen pääkohdat
Ehdotuksen mukaan yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset keskitettäisiin rikoslain 17 lukuun. Keskittämisen jälkeen 17 luvussa olisi valtaosa sellaisista rikossäännöksistä, joiden rikkomisesta voi seurata vankeusrangaistus, ja muutamia vain sakon tuomitsemisen mahdollisuuden sisältäviä rikossäännöksiä, jotka asiallisen yhteyden vuoksi on perusteltua sijoittaa samaan lukuun. Muihin lakeihin jäisi sakkouhkaisia rikossäännöksiä, joiden asiallinen yhteys asianomaisiin lakeihin on painavampi ja luontevampi kuin rikoslain 17 lukuun.
Ampuma- ja teräaserikoksia koskevat säännökset olisi mahdollista ja perusteltuakin uudistaa ja sijoittaa nyt ehdotettuun 17 lukuun. Ne tullaan kuitenkin valmistelemaan erikseen. Erillisen valmistelun tarkoituksena on uudistaa ja koota aserikoksia koskevat säännökset omaan rikoslain lukuun.
Ehdotettuun 17 lukuun sisältyvät seuraavat säännökset:
- julkinen kehottaminen rikokseen (1 §),
- mellakka (2 §),
- väkivaltainen mellakka (3 §),
- väkivaltaisen mellakan johtaminen (4 §),
- yleisen järjestyksen aseellinen rikkominen (5 §),
- järjestystä ylläpitävän henkilön vastustaminen (6 §),
- valtionrajarikos (7 §),
- laittoman maahantulon järjestäminen (8 §),
- omankädenoikeus (9 §),
- uskonrauhan rikkominen (10 §),
- uskonnonharjoituksen estäminen (11 §),
- hautarauhan rikkominen (12 §),
- ilkivalta (13 §),
- eläinsuojelurikos (14 §),
- lievä eläinsuojelurikos (15 §),
- uhkapelin järjestäminen (16 §),
- arpajaisten luvaton järjestäminen (17 §)
- väkivaltakuvauksen levittäminen (18 §),
- sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen (19 §),
- sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito (20 §),
- sukupuolisiveellisyyttä loukkaava markkinointi (21 §),
- sukupuolisiveellisyyden julkinen loukkaaminen (22 §),
- sukupuoliyhteys lähisukulaisten kesken (23 §),
- seuraamuksia koskevia säännöksiä (24 §),
- oikeushenkilön rangaistusvastuu (25 §),
- syyteoikeus (26 §) ja
- toimenpiteistä luopuminen (27 §).
Ehdotetussa 1 §:ssä tarkoitettuun julkiseen kehottamiseen rikokseen syyllistyisi se, joka joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai houkuttelee toista rikoksen tekemiseen. Edellytyksenä on, että kehotus tai houkuttelu selvästi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta tai aiheuttaa vaaran, että sellainen rikos tai sen rangaistava yritys tehdään. Jos kehottaminen tai houkuttelu aiheuttaa sen, että rikos tai sen rangaistava yritys tehdään, ehdotetun säännöksen sijasta sovelletaan 5 luvussa olevia säännöksiä osallisuudesta rikokseen.
Ehdotetun luvun 2―4 §:ssä on säännöksiä mellakasta ja väkivaltaisesta mellakasta. Mellakkaan (2 §) syyllistyisi se, joka väkijoukon selvästi aikoessa käyttää henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai sen uhkaa taikka aiheuttaa omaisuuteen kohdistuvaa huomattavaa vahinkoa, osallistuu teoillaan väkijoukon toimintaan ja jättää tällöin noudattamatta toimivaltaisen viranomaisen antaman hajaantumiskäskyn. Väkivaltainen mellakka (3 §) olisi kyseessä, jos joku teoillaan osallistuu väkijoukon toimintaan sen vastustaessa virkamiestä väkivaltaisesti tai käyttäessä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai aiheuttaessa huomattavaa vahinkoa omaisuudelle. Väkivaltaisen mellakan johtamista (4 §) olisi mainitulla tavalla toimivan väkijoukon yllyttäminen tai johtaminen.
Yleisen järjestyksen aseelliseen rikkomiseen syyllistyisi ehdotetun 5 §:n mukaan se, joka tehdäkseen rikoslain 12 luvun 1―4 §:ssä tarkoitetun maanpetosrikoksen, virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen, vangin laittoman vapauttamisen tai väkivaltaisen mellakan värvää tai kokoaa aseellista väkeä. Vastaava toiminta valtiopetoksellisessa tarkoituksessa on rangaistavaa rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa hyväksytyn 13 luvun 3 ja 4 §:ssä valtiopetoksen valmisteluna tai laittomana sotilaallisena toimintana.
Ehdotetussa 6 §:n 1 momentissa on säännös järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamisesta. Rikokseen syyllistyisi se, joka käyttämällä tai uhkaamalla käyttää väkivaltaa estää tai yrittää estää järjestystä ylläpitävää henkilöä suorittamasta hänelle lain tai asetuksen nojalla kuuluvaa tehtävää tai tahallaan muuten vaikeuttaa sanotun tehtävän suorittamista. Pykälän 2 momentissa määritellään järjestystä ylläpitävän henkilön käsite. Järjestystä ylläpitävällä henkilöllä tarkoitetaan ehdotuksen mukaan 1) järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annetussa laissa tarkoitettua kuljettajaa, häneen rinnastettavaa henkilöä tai heitä pyynnöstä avustavaa matkustajaa, 2) joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annetussa laissa tarkoitettua matkalippujen tarkastajaa, 3) vartioimisliikelaissa tarkoitettua vartijaa ja 4) julkisista huvitilaisuuksista annetussa laissa, ulkoilulaissa, yleisten kokousten järjestysmiehistä annetussa asetuksessa sekä majoitus- ja ravitsemisliikkeistä annetussa asetuksessa tarkoitettua järjestysmiestä sekä 5) muuta henkilöä, jonka tehtäväksi on annettu järjestyksen yllä pitäminen määrätyssä paikassa tai kohteessa.
Suomen rajojen ylittämistä sääntelee ehdotettu 7 §. Valtionrajarikokseen syyllistyy se, joka 1) ylittää Suomen rajan ilman siihen oikeuttavaa passia tai muuta vaadittavaa asiakirjaa tai muualta kuin luvallisesta maahantulo- tai maastalähtöpaikasta tai vastoin lakiin perustuvaa kieltoa taikka sitä yrittää, 2) muuten rikkoo rajan ylittämisestä annettuja säännöksiä tai 3) tai luvattomasti oleskelee tai liikkuu tai ryhtyy rajavyöhykelaissa kiellettyyn toimeen rajavyöhykkeellä. Säännöksen nojalla ei tuomita ulkomaalaista, joka kyseisen teon johdosta käännytetään rajalta tai karkotetaan maasta, eikä ulkomaalaista, joka pakolaisuuden perusteella hakee turvapaikkaa tai oleskelulupaa Suomessa.
Laittoman maahantulon järjestämisestä tuomittaisiin ehdotetun 8 §:n mukaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä 1) tuo tai yrittää tuoda maahan ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon tarvittavaa passia, viisumia tai oleskelulupaa, 2) järjestää tai välittää 1 kohdassa tarkoitetulle ulkomaalaiselle kuljetuksen Suomeen tai 3) luovuttaa toiselle väärän tai väärennetyn passin, viisumin tai oleskeluluvan käytettäväksi maahantulon yhteydessä.
Omankädenoikeudesta on säännös ehdotetussa 9 §:ssä. Omankädenoikeutena säännöksen mukaan pidetään ryhtymistä oikeutensa puolustamiseksi tai toteuttamiseksi omin valloin toimeen, jota ei saa tehdä ilman viranomaisen myötävaikutusta. Omankädenoikeutta koskeva säännös on toissijainen ja sitä sovelletaan, jollei teosta ole muualla laissa säädetty ankarampaa rangaistusta.
Ehdotetussa 10 §:ssä on säännös uskonrauhan rikkomisesta. Siitä tuomitaan se, joka 1) loukkaamistarkoituksessa julkisesti herjaa tai häpäisee sitä, mitä uskonnonvapauslaissa (267/22) tarkoitettu kirkko tai uskonnollinen yhdyskunta pitää pyhänä tai 2) meluamalla, uhkaavalla käyttäytymisellään tai muuten häiritsee jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta, muuta sellaista uskonnonharjoitusta taikka hautaustilaisuutta.
Ehdotetussa 11 §:ssä tarkoitettuun uskonnonharjoituksen estämiseen syyllistyy se, joka käyttämällä väkivaltaa tai sillä uhkaamalla oikeudettomasti estää uskonnonvapauslaissa tarkoitetun kirkon tai uskonnollisen yhdyskunnan pitämästä jumalanpalvelusta, kirkollista toimitusta tai muuta uskonnonharjoitusta. Rikoksen yritys on rangaistava.
Hautarauhan rikkomisesta tuomitaan ehdotetun 12 §:n mukaan se, joka 1) luvattomasti avaa haudan tai ottaa sieltä ruumiin tai sen osan, ruumisarkun tai hautauurnan, 2) käsittelee hautaamatonta ruumista pahennusta herättävällä tavalla tai 3) turmelee tai häpäisee hautaa tai kuolleen muistomerkkiä.
Ehdotetussa 13 §:ssä on säännös ilkivallasta. Ilkivallasta on kyse, jos joku 1) metelöimällä tai muulla sellaisella tavalla aiheuttaa häiriötä yleisellä paikalla, virantoimituksen yhteydessä, kulttuuri- tai urheilutilaisuudessa, joukkoliikenteen kulkuneuvossa, yleisiä asioita varten tarkoitetussa kokouksessa tai muussa tilaisuudessa, virastossa, toimistossa, liikkeessä tai tehtaassa tai muussa vastaavassa paikassa, 2) ampumalla, esineitä heittämällä tai muulla vastaavalla tavalla aiheuttaa häiriötä, 3) luvattomasti poistaa tai turmelee viranomaisen yleisesti nähtäville asettaman julkisen kuulutuksen tai tiedonannon tai 4) käyttämällä joukkoliikenteen kulkuneuvon, hissin tai muun laitteen hätäjarrua tai hälytintä aiheuttaa ilkivaltaisesti väärän hälytyksen. Ilkivaltaa koskevaa säännöstä sovelletaan vain, jollei teosta ole muualla laissa säädetty rangaistusta.
Ehdotettu 14 § sisältää säännöksen eläinsuojelurikoksesta. Eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistö määräytyisi huomattavalta osaltaan eläinsuojelulain säännösten välityksellä. Eläinsuojelurikokseen syyllistyisi se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta pahoinpitelemällä, liiallisesti rasittamalla, jättämällä tarpeellista hoitoa tai ravintoa vaille tai muuten eläinsuojelulain vastaisesti kohtelee eläintä julmasti tai tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa aiheuttaen. Jos rikos, ottaen huomioon aiheutetun kivun tai tuskan laatu tai muut rikokseen liittyvät seikat, on kokonaisuutena arvostellen vähäinen, rikoksentekijä tuomitaan ehdotetun 15 §:n nojalla lievästä eläinsuojelurikoksesta.
Uhkapelistä on säännös ehdotetussa 16 §:ssä. Uhkapelin järjestämisestä tuomitaan 1 momentin mukaan se, joka luvattomasti järjestää uhkapelin tai ylläpitää huoneistoa tai muuta tilaa uhkapeliä varten tai majoitus- tai ravitsemisliikkeen harjoittajana sallii uhkapelin. Joka yksinomaan pelaajana osallistuu uhkapeliin, ei ehdotuksen mukaan syyllistyisi rangaistavaan menettelyyn. Pykälän 2 momentissa olisi uhkapelin määritelmä. Uhkapelillä tarkoitettaisiin peliä tai pelaamiseen tarkoitettua laitetta tai vedonlyöntiä, jossa voiton saaminen perustuu kokonaan tai pääosin sattumaan tai pelaajista tai vedonlyöjistä riippumattomiin tapahtumiin, jos mahdollinen häviö on ilmeisessä epäsuhteessa ainakin jonkun osallistujan maksukykyyn.
Ehdotetussa 17 §:ssä on säännös arpajaisten luvattomasta järjestämisestä. Siitä tuomitaan se, joka 1) luvattomasti toimeenpanee arpajaiset, joiden järjestämisen tarvitaan viranomaisten lupa, 2) myy tai pitää kaupan arpoja luvattomasti toimeenpantuihin arpajaisiin, 3) myy tai pitää kaupan arpoja ulkomailla toimeenpantuihin arpajaisiin taikka muulla tavoin edistää niiden toimeenpanoa tai 4) muulla tavoin rikkoo arpajaislain (491/65) tai sen nojalla annettuja määräyksiä arpajaisten, pelikasinotoiminnan, bingopelin, veikkauksen, vedonlyönnin tai totopelin toimeenpanemisesta, tilityksestä tai tuoton käyttämisestä taikka peliautomaattien tai raha-automaattien käytettävänä pitämisestä.
Ehdotettu 18 § sisältää säännöksen väkivaltakuvauksen levittämisestä. Mainittuun rikokseen syyllistyy se, joka pitää kaupan tai vuokrattavana tai levittää taikka siinä tarkoituksessa valmistaa tai tuo maahan elokuvia tai muita liikkuvia kuvia taikka sellaisia sisältäviä tallenteita, joissa esitetään raakaa väkivaltaa. Ehdotetun 2 momentin mukaan säännöstä ei sovelleta, jos väkivallan esittämistä on elokuvan tai tallenteen tiedonvälitystä palvelevan luonteen taikka ilmeisen taiteellisen arvon vuoksi pidettävä perusteltuna. Säännöstä ei sovelleta myöskään, jos elokuvan tai tallenteen sisältämä esitys on tarkastettu ja hyväksytty esitettäväksi elokuvien tarkastuksesta annetun lain taikka levitettäväksi video- ja muiden kuvaohjelmien tarkastamisesta annetun lain mukaisesti. Jos tallenteen valmistajalla tai maahantuojalla on ilmeisesti ollut aikomus toimittaa tallenteen sisältämä esitys mainittuun tarkastukseen ennen tallenteen kaupaksi tai vuokralle tarjoamista tai luovuttamista, valmistamisesta tai maahantuonnista ei ole tuomittava rangaistusta pykälän 1 momentin mukaan.
Ehdotetussa 19 §:ssä on säännös sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä. Rangaistavaa olisi niin sanotun väkivaltaisen pornografian ja lapsipornografian sekä eläimeen sekaantumista kuvaavan pornografian pitäminen kaupan tai vuokrattavana tai levittäminen tai siinä tarkoituksessa tapahtuva valmistaminen tai maahantuonti. Mitä 18 §:n 2 momentissa on ehdotettu, koskisi myös tässä tarkoitettua kuvaa tai kuvatallennetta.
Tietynlaisen lapsipornografisen aineiston hallussapito kriminalisoitaisiin 20 §:ssä. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta rangaistaisiin sitä, joka oikeudettomasti pitää hallussaan valokuvaa, videonauhaa, elokuvaa tai muuta todellisuuspohjaista kuvatallennetta, jossa esitetään lasta sukupuoliyhteydessä tai siihen rinnastettavassa seksuaalisessa kanssakäymisessä taikka muulla sukupuolisiveellisyyttä ilmeisen loukkaavalla tavalla.
Ehdotetussa 21 §:ssä on säännös sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista. Mainittuun rikokseen syyllistyy se, joka ansiotarkoituksessa 1) luovuttaa 15 vuotta nuoremmalle, 2) asettaa julkisesti yleisön nähtäville, 3) toimittaa toiselle tämän suostumuksetta tai 4) yleistä pahennusta herättävällä tavalla julkisesti ilmoituksessa, esitteessä tai julisteessa tai muulla tavoin mainostaen tarjoaa myytäväksi tai esittelee kuvan, kuvatallenteen tai esineen, joka sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana on omiaan herättämään yleistä pahennusta. Samoin rangaistaisiin sitä, joka 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla tarjoaa myytäväksi tai esittelee tekstiä tai ääntä sisältävän tallenteen, joka sukupuolisiveellisyyttä loukkaavana on omiaan herättämään yleistä pahennusta.
Ehdotetussa 22 §:ssä on säännös sukupuolisiveellisyyden julkisesta loukkaamisesta. Tähän rikokseen syyllistyy se, joka tekee julkisesti sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan teon siten, että se aiheuttaa pahennusta. Säännöstä sovellettaisiin, jollei teosta ole muualla laissa säädetty rangaistusta.
Ehdotetussa 23 §:ssä on sukupuoliyhteyttä lähisukulaisten kesken koskeva rangaistussäännös. Tästä rikoksesta tuomittaisiin se, joka on sukupuoliyhteydessä oman lapsensa tai tämän jälkeläisen kanssa, oman vanhempansa tai tämän vanhemman tai isovanhemman kanssa taikka veljensä tai sisarensa kanssa. Sukupuoliyhteydestä lähisukulaisten kesken ei tuomita henkilöä, joka on ollut sukupuoliyhteydessä oman vanhempansa tai tämän vanhemman kanssa ollessaan kahdeksaatoista vuotta nuorempi, eikä henkilöä, joka on pakotettu tai lainvastaisesti taivutettu sukupuoliyhteyteen.
Luvun lopussa olisi seuraamuksia, oikeushenkilön rangaistusvastuuta, syyteoikeutta ja toimenpiteistä luopumista koskevia säännöksiä.
Ehdotetun 24 §:n 1 momentin mukaan eläinsuojelurikoksesta tuomittava voidaan samalla tuomita menettäneeksi oikeutensa pitää eläimiä. Kielto voi olla määräaikainen tai pysyvä. Se voi koskea määrättyjen eläinlajien pitämistä tai eläinten pitämistä ylipäänsä. Kielto olisi voimassa muutoksenhausta huolimatta asian lainvoimaiseen ratkaisuun asti.
Pykälän 2 momentissa on säännös mahdollisuudesta tuomita valtiolle menetetyksi kuljetusväline, jota on käytetty laittomasti maahan tulevia kuljettamalla tapahtuvaan valtionrajarikokseen.
Pykälän 3 momentissa on muita menettämisseuraamusta koskevia säännöksiä. Väkivaltakuvauksen levittämisen kohteena oleva elokuva tai muu tallenne, joka on rikoksentekijän hallussa, sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva tai kuvatallenne ja esine, jota on käytetty sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaan markkinointiin, sekä uhkapelipankki ja muu järjestetyssä uhkapelissä oleva raha tai rahanarvoinen esine on tuomittava valtiolle menetetyksi, olipa se kenen omaisuutta tahansa.
Jos 3 momentissa mainittu kuva, tallenne tai sukupuolisiveellisyyttä loukkaava esine on siirtynyt toiselle, hukattu tai hävitetty, sen arvo tuomittaisiin ehdotetun 4 momentin mukaan kokonaan tai osaksi menetetyksi. Lisäksi on sovellettava taloudellisen hyödyn menettämisestä voimassa olevia säännöksiä rikoslain 2 luvun 16 §:ssä.
Ehdotetun 25 §:n mukaan oikeushenkilön rangaistusvastuuta koskevia säännöksiä sovellettaisiin eläinsuojelurikokseen, uhkapelin järjestämiseen, väkivaltakuvauksen levittämiseen, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämiseen ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavaan markkinointiin.
Ehdotetussa 17 luvussa säännellyt rikokset olisivat valtaosaltaan virallisen syytteen alaisia rikoksia. Sellaisesta ilkivallasta, jolla ei rikota yleistä järjestystä, ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista, jossa jollekulle on hänen suostumuksettaan toimitettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaava kuva, kuvatallenne tai esine, virallinen syyttäjä ei saisi nostaa syytettä, ellei asianomistaja ilmoita rikosta syytteeseen pantavaksi (26 §).
Laittoman maahantulon järjestämisen kysymyksessä ollessa voitaisiin soveltaa erityistä toimenpiteistä luopumista koskevaa säännöstä luvun 27 §:ssä.
Ehdotuksen toteuttamisen yhteydessä kumottaisiin useita rikossäännöksiä. Osittain kriminalisoinnit kuitenkin korvautuisivat uusilla säännöksillä.
Ehdotus ei sisällä erillistä jumalanpilkkaa koskevaa rikossäännöstä, joka nykyisin on rikoslain 10 luvun 1 §:ssä.
Rikoslain 16 luvussa nykyisin olevat yleistä järjestystä vastaan tehtyjä rikoksia koskevat säännökset kumotaan eräiltä osin tarpeettomina. Tällaisia säännöksiä ovat 16 luvun 22 ja 23 §. Rikoslain 16 luvun 16 §:ssä oleva säännös julkisen kuulutuksen hävittämisestä korvautuisi nyt ehdotetulla ilkivaltaa koskevalla säännöksellä 17 luvun 13 §:ssä. Myös vahingontekorikoksia koskevat säännökset rikoslain 35 luvussa voivat tulla sovellettaviksi tällaiseen menettelyyn.
Nykyisin rikoslain 19 luvun 4 ja 5 §:ssä olevat säännökset kaksinnaimisesta ehdotetaan kumottaviksi. Tehokkaampana keinona samanaikaisesti voimassa olevien useampien avioliittojen estämiseksi pidetään viranomaisten toimittamaa tehokasta avioliiton esteiden tutkintaa sekä oikeat ja ajantasaiset tiedot sisältävää väestörekisteriä kuin kaksinnaimisen rangaistavuutta. Avioliittolain (234/29) vuoden 1987 laajan uudistuksen jälkeen avioliiton esteiden tutkintaa koskevat säännökset ovat ajan tasalla. Säännösten mukaan väestörekisterin pitäjän tehtävänä on tutkia, että avioliitolle ei ole laissa säädettyä estettä. Muun muassa rekisterihallintolakiin (166/96) perustuva väestörekisterilaitos on järjestetty nykyaikaisella tavalla. Niissä tapauksissa, joissa ennestään avioliitossa oleva on onnistunut solmimaan ennakkovalvontajärjestelmistä huolimatta uuden avioliiton, soveltuvat yleensä muut rikossäännökset, esimerkiksi rekisterimerkintärikos, petos, väärennys tai väärän todistuksen antaminen viranomaiselle.
Ehdotettu hautarauhan rikkomista koskeva säännös korvaisi nykyisen 24 luvun 4 §:n.
Nykyisestä 42 luvusta jäisi ehdotuksen toteuttamisen jälkeen voimaan vain 1 §, joka koskee luvatonta tai vilpillistä pääsyn hankkimista erilaisiin sotilaallisiin kohteisiin. Rikoslain 42 luvun 2 §:n korvaa ehdotettu valtionrajarikosta koskeva säännös 17 luvun 7 §:ssä. Rikoslain 42 luvun 5 ja 5 a §:n kaltaisia säännöksiä yksityishenkilön erehdyttämisestä ja arvoa vastaamattoman virka-asun tai kunniamerkkien käyttämisestä ei ole perusteltua ottaa ainakaan rikoslakiin. Jos säännöksissä kuvattu menettely on jossakin erityistapauksessa perusteltua säätää rangaistavaksi, rangaistussäännös olisi jo säännösten havaittavuuden ja informatiivisuuden vuoksi syytä sijoittaa asianomaista toimintaa koskevan yhteyteen. Ilkivaltaa koskeva säännös 42 luvun 7 §:ssä korvautuisi ehdotetussa 17 luvun 13 §:ssä olevalla ilkivaltaa koskevalla säännöksellä. Rikoslain 42 luvun 8 §:ssä oleva säännös maksusta tapahtuvasta tietäjäntoimen, loihtimisen tai muun senkaltaisen taikauksen rankaisemisesta ei ole nykyaikana enää tarpeellinen.
Nykyisen 43 luvun säännöksistä uhkapeliä koskeva 4 § korvautuisi ehdotetulla 17 luvun 16 §:ssä olevalla uhkapelin järjestämistä koskevalla säännöksellä. Rikoslain 43 luvun 8 § anniskelupaikan isännän tai hoitajan laiminlyönnistä huolehtia juopuneesta asiakkaastaan ehdotetaan alkoholilainsäädännön nykyisen sisällön perusteella tarpeettomana kumottavaksi. Näin ollen nykyiseen 43 lukuun jäisi vain 7 § alaikäisen viettelemisestä nauttimaan päihdyttävää juomaa.
Ehdotetut säännökset sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä (19 §) ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavasta markkinoinnista (21 §) sekä seuraamuksia koskeva säännös (24 §:n 3 momentti) tekevät epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun lain 1 §:n ja 2 §:n 1 momentin tarpeettomiksi. Mainittujen rikosten selvittämisen helpottamiseksi on ehdotettu lievennettäväksi kotietsinnän edellytyksiä pakkokeinolakiin tehtävällä muutoksella. Koska sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä koskeva säännös ehdotuksen mukaan koskee niin sanotun lapsipornografian sekä väkivaltaa sisältävän ja eläimeen sekaantumista kuvaavan pornografian levittämistä, ei enää ole odotettavissa sellaisia vaikeuksia rajata säännöksessä tarkoitettua materiaalia, joita nykyinen säännös on aiheuttanut. Sen vuoksi ei ole enää tarpeen ylläpitää erityistä lautakuntaa valvomaan lain noudattamista ja antamaan lausuntoja lain soveltamisesta. Näin ollen myöskään epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä annetun lain 3 ja 4 §:ää ei enää tarvittaisi, joten laki ehdotetaan kumottavaksi kokonaisuudessaan.
Järjestystä ylläpitävän henkilön vastustamista koskeva ehdotetun luvun 6 § aiheuttaa muutoksia järjestyksen pitämisestä joukkoliikenteessä annettuun lakiin, joukkoliikenteen tarkastusmaksusta annettuun lakiin, vartioimisliikelakiin sekä julkisista huvitilaisuuksista annettuun lakiin. Ulkoilulakiin ja eräisiin asetuksiin, joissa on järjestysmiehiä koskevia säännöksiä, ei ole tarpeen tehdä muutoksia. Puheena olevissa säännöksissä viitataan muutettaviksi ehdotettuihin säännöksiin. Ehdotetut säännökset eläinsuojelurikoksesta, lievästä eläinsuojelurikoksesta sekä eläinsuojelurikoksen seuraamuksista (14 ja 15 § ja 24 §:n 1 momentti) edellyttävät eräiden säännösten poistamista eläinsuojelulaista.
1.4.2. Pykälien perustelut
1 §. Julkinen kehottaminen rikokseen
Rikoslain nykyisen 16 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan julkiseen kehottamiseen rikokseen syyllistyy se, joka julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai koettaa vietellä rikoksen tekemiseen. Kehottamisen rangaistuksena on sakko tai enintään yhden vuoden vankeus. Rikoslain kokonaisuudistuksen toisessa vaiheessa muutetun säännöksen 2 momentin mukaan se, joka 1 momentissa mainituin tavoin kehottaa tai koettaa vietellä joukkotuhontaan, Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantamiseen, maanpetokseen, törkeään maanpetokseen, vakoiluun, törkeään vakoiluun, valtiopetokseen, törkeään valtiopetokseen, kapinaan, murhaan, tappoon, surmaan, ryöstöön, törkeään ryöstöön, 34 luvun 1―6 tai 11 §:ssä mainittuun rikokseen taikka 45 luvun 5, 8, 10, 18 tai 20 §:ssä tarkoitettuun vaaralliseen sotilasrikokseen, on tuomittava julkisesta kehottamisesta törkeään rikokseen vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi. Pykälän 3 momentin mukaan se, joka 1 momentissa sanotuin tavoin kehottaa tottelemattomuuteen lakia tai laillisia sääntöjä vastaan, on tuomittava julkisesta kehottamisesta lain rikkomiseen sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.
Julkista kehottamista rikokseen koskeva kriminalisointi sääntelee välittömästi tiedotusvälineissä ja muuten julkisesti tapahtuvaa mielipiteiden ilmaisemista ja keskustelua. Kansanvaltaisessa yhteiskunnassa rikoslaki ei saa rajoittaa sanan- ja ilmaisuvapauden käyttöä ilman painavia perusteita. Perusoikeuksia koskevan uudistuksen yhteydessä hallitusmuodon 10 §:ään on otettu aikaisempaa selkeämmät säännökset sananvapaudesta. Varsinkin pitkälle menevät tai väljät sananvapauden rikosoikeudelliset rajoitukset ovat kyseenalaisia tämän perusoikeuden kannalta. Perusteita ilmaisuvapauteen vaikuttaviin kriminalisointeihin on silloin, kun julkiset esiintymiset eivät ole pelkästään mielipiteenilmaisuja vaan niillä on myös havaittavia seurauksia yleisen järjestyksen tai turvallisuuden vaarantumisena. Silloinkaan ei ole tarpeen käyttää pitkäaikaisen vankeusrangaistuksen uhkaa.
Rikoslain kokonaisuudistuksen toisen vaiheen hallituksen esityksessä (94/1993 vp) ollut ehdotus rikoslain 16 luvun 8 §:ksi oli tarkoitettu tekniseksi lainuudistukseksi, jossa muualle rikoslakiin siinä vaiheessa ehdotetut muutokset otettiin huomioon mainitussa säännöksessä. Julkista kehottamista rikokseen koskevan rikossäännöksen tarpeellisuus ja sisältö kokonaisuutena ei ollut valmistelun kohteena.
Ehdotetun 1 §:n 1 momentin mukaan se, joka joukkotiedotusvälinettä käyttäen tai julkisesti väkijoukossa taikka yleisesti tietoon saatetussa kirjoituksessa tai muussa esityksessä kehottaa tai houkuttelee rikoksen tekemiseen siten, että kehotus tai houkuttelu 1) aiheuttaa vaaran, että sellainen rikos tai sen rangaistava yritys tehdään tai 2) muuten selvästi vaarantaa yleistä järjestystä tai turvallisuutta, on tuomittava julkisesta kehottamisesta rikokseen sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Jos kehottaminen tai houkutteleminen aiheuttaa sen, että rikos tai sen rangaistava y